Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Myrskyklaani Jokiklaani Tuuliklaani Varjoklaani  Tähtiklaani Erakot ja kotikisut

 

Myrskyklaanilaisten tarinat

 

 

 1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Vatukkatassu

13.08.2018 18:13
Räväytin silmäni auki, kun muistot viime päivistä palasivat mieleeni hyökyaallon voimalla. Kuinka kauan olin nukkunut? Olivatko kaikki henkiinjääneet turvassa? Mielessäni vilisi lukuisia kysymyksiä. Tällä hetkellä hetkellä minulla ei ollut vastausta yhteenkään. Lattia allani tuntui epämukavan kovalta, ja se haisi tunkkaiselta. Se ei kuitenkaan vaivannut minua juuri tällä hetkellä. Olosuhteet olivat aivan tarpeeksi hyvät. Lauma kissoja, jotka kutsuivat itseään Taon laumaksi olivat johdattaneet palolta selvinneet kissat majapaikkaansa, joka sattui olemaan entinen kaksijalan pesä. Paikka ei ollut läheskään yhtä kotoisa, kuin Myrskyklaanin leiri, mutta sellaista ei ollutkaan reilua vaatia tällaisessa tilanteessa. Oli muutenkin hyvin anteliasta Taon laumalaisilta ottaa kasapäin kissoja heidän kotiinsa. Sitä paitsi, kuten olin jo todennut, olosuhteet olivat reilusti paremmat, kuin palavassa metsässä ne olisivat. Täällä ei ollut keuhkoja kivistävää, silmiä kirveltävää savua, eikä polttavan kuumaa, raivoavaa liekkimerta, joka olisi meinannut nielaista meidät kaikki kitaansa. Mutta silti minua vaivasi yksi asia. Mitä tämä oli maksanut klaaneille? Käänsin katseeni ankean ruskeasta lattiasta pois, ja katselin muita kissoja, jotka makasivat sillä. Osa kissoista oli myös raahautunut istumaan toisten kissojen viereen. Kuulin hiljaista nau'untaa sieltä täältä, mutta en erottanut yksittäisiä sanoja tai lauseita. Kaikki kuitenkin kuulostivat hyvin alakuloisilta ja heiveröisiltä. Tunsin pienen vihlaisun rinnassani. Vaikka kaikki kissoista eivät kuuluneetkaan Myrskyklaaniin, minun teki mieli mennä heidän luokse ja lohduttaa heitä. Tiesin kuitenkin, että se olisi ollut turhaa, eikä se olisi merkinnyt mitään. Olin vain ventovieras oppilas toisesta klaanista. Enkä minä muutenkaan olisi uskaltanut puhua toisen klaanin kissoille. Sitä paitsi ei minulla ollut mitään varaa mennä sanomaan muille kissoille, että kaikki on hyvin tai että ei se maailma tähän lopu, sillä minä en itse ollut menettänyt läheisimpiäni. Minulla oli edelleen emoni, isäni ja mestarini, eli siis minulle kaikista minulle läheisimmät ja tärkeimmät kissat. Käänsin pääni toiseen suuntaan, mutta en yllätyksekseni nähnytkään emoani, niin kuin olin odottanut. Pieni pelko valtasi heti mieleni. Mihin hän oli mennyt? Yritin kammeta itseni ylös, mutta tulin toisiin ajatuksiin, kun tykyttävä kipu käpälissäni, ja synkät muistot palolta pakenemisesta palasivat. Lysähdin takaisin vatsalleni pölläyttäen samalla pölyä ilmaan. Vedin ilmaa sierainteni kautta ja yritin haistella ilmaa, josko emoni haju olisi ollut vielä tuoreehko. Sen sijaan kuitenkin haistoin vain miedon savunhajun, joka sekoittui eri klaanien ja Taon laumalaisten hajuihin. Lopulta tunsin kuitenkin myös emoni tutun, lohdullisen tuoksun. Se kuitenkin tuntui hyvin laimealta. Hän oli lähtenyt viereltäni jo jonkin aikaa sitten. Yhtäkkiä sisälläni alkoi kuohua hirveä määrä tunteita. Tunsin helpotusta siitä, että suuri osa kissoista oli päässyt hengissä pois metsästä, mutta tunsin myös surua, sillä kaikki eivät kuitenkaan olleet. Tunsin epävarmuutta, sillä en tiennyt mitä seuraavaksi tekisimme. Joutuisimmeko asumaan tässä ahdistavassa kaksijalan pesässä kauan? Tunsin huolestuneisuutta, sillä Niittylumo ei ollut luonani. Olin kuitenkin iloinen, sillä tiesin, että en ollut menettänyt häntä loppuelämäksi, niin kuin monet muut olivat menettäneet läheisiään, vaan hän oli takaisin varmasti ihan pian. Vahvin tunne oli kuitenkin inhottava tyhjyyden tunne. Olimme kaikki joutuneet todistamaan, kun kotimme palaa poroksi aivan silmiemme alla, ja me pystyimme vaan juoksemaan. Tähtiklaanin kiitos, että edes osa meistä oli selvinnyt.
"Tulipalo! Metsä palaa!"
Liljavälkkeen varoitushuuto kaikui mielessäni. Suljin silmäni ja painoin pääni käpäliäni vasten huokaisten. En kuitenkaan saanut enää unta, joten tyydyin vaan makaamaan siinä paikoillani, ihan hiljaa. Kuuntelin hiljaisia ääniä, joita ympäriltäni kantautui. Yleensä rakastin viettää aikaa itsekseni, mutta nyt, kun paikka oli vieras ja niin paljon oli tapahtunut, mieltäni kalvoi aivan uudenlainen yksinäisyyden tunne. Yhtäkkiä kuulin takaani lähestyviä askeleita. Askelten kummallisesta rytmistä päätellen tulija ontui toista etukäpäläänsä. Isäni Vesikallion tuoksu täytti sieraimeni. Hänen muuten niin tutussa tuoksussa tuntui kuitenkin vielä vivahdus savunhajua, sekä Taon päämajan pölyistä hajua. Tunsin isäni hännän sipaisevan selkääni ja silmänräpäystä myöhemmin hänen kylkensä painautui omaani vasten. Nostin päätäni ja katsoin häneen. Hänen koko olemuksensa huokui kamalaa väsymystä, mutta siitä huolimatta hänen ilmeensä oli lämmin ja lohdullinen.
"Hei pikkuinen", hän kehräsi matalalla, savun kähentämällä äänellä.
"Hei", vikisin vastaukseksi. Kurkkuani poltteli edelleen.
"Miten voit?" Vesikallio kysyi ja päästi ilmoille makean haukotuksen. Hän ei ollut nukkunut varmaan ikuisuuteen, totesin mielessäni.
"Ihan hyvin kai", vastasin pikaisesti, sillä en ollut puheliaalla tuulella. Olin kuitenkin hyvilläni, että Vesikallio oli tullut. Oloni ei enää ollut yhtä yksinäinen. Avasin suuni kysyäkseni, että missä Niittylumo oli, mutta juuri samalla hetkellä Vesikallio puhui jälleen.
"Päälliköt päättivät lähettää joka klaanista muutaman kissan partion katsomaan miltä reviirit näyttävät. Niittylumo oli yksi lähtijöistä", Kolli naukaisi lempeällä äänellä. Räpäytin silmiäni hämmentyneenä. Olinko tosiaan ollut ollut unessa niin kauan, että palo oli laantunut jo niin paljon, että reviireille oli turvallista lähettää ketään.
"Heillä ei pitäisi kestää paria päivää pitempään", Vesikallio jatkoi. Nyökkäsin hitaasti ja karistin epäluuloiset ajatukset päästäni. Kyllä Niittylumo tulisi turvassa takasin, vakuutin itselleni.
"Lepäähän nyt, pikkuinen. Miltä tahansa tilanne järvellä näyttää, emme voi jäädä tänne pitkäksi aikaa. Edessä on matka, joten nyt kun vielä voit, nuku mahdollisimman paljon. Kissoja on lähetetty metsästämään, joten saat myös varmasti pian jonkinlaista riistaa", Vesikallio naukui hiljaa noustessaan käpälilleen. Hän kumartui vielä nuolaisemaan poskeani, ja sitten hän lähti. Kuulin, kuinka hänen ontuvat askelet kaikkosivat kuulumattomiin. Ajatus matkasta kammotti minua. Tunsin vieläkin kuinka palovammojani kirveli ja käpäliäni särki. Olin aina ollut pienikokoinen, mutta nyt oloni oli vielä heiveröisempi ja olemattomampi. Sitä paitsi, entä jos reviirit olivatkin tuhoutuneet täysin? Kuinka kauaksi meidän sitten pitäisi vaeltaa?

Näin unta. Olin metsässä, joskaan metsä ei juuri näyttänyt siltä, miltä metsän pitäisi. Näky oli vertahyytävä. Puut olivat pelkkiä mustia runkoja. Oksia ei ollut ollenkaan, eikä siis lehtiäkään. Pensaita tai aluskasvillisuutta ei ollut ollenkaan. Jopa normaalisti kiviä kuorruttava sammal oli muuttunut tummaksi tuhkaksi. Koko maa oli oikeastaan tuhkan peitossa. Taivaskin oli uhkaavan harmaa. Lähdin kävelemään eteenpäin. Tuhka pöllysi käpälieni alla, ja sotki turkkiani. Missään ei näkynyt merkkiäkään riistaeläimistä. Kiihdytin juoksuun. En tunnistanut yhtäkään paikkaa, vaikka olin varma siitä, että tämä oli Myrskyklaanin reviiri. Metsäpalo oli turmellut metsän kokonaan tunnistamattomaksi, ja mikä pahempaa, asumiskelvottomaksi! Se sai minut kauhun valtaan. Ahdingon ja epätoivon vallassa kiihdytin askeleitani entisestään. Tuhkaa pöllysi entistä enemmän, ja nyt se alkoi jo muodostua isoksi, mustaksi pilveksi, joka nielaisisi minut pian suihinsa. Yritin karistella sitä pois turkistani ja käpälistäni, mutta se vain pahensi asiaa. Pilvi kasvoi kasvamistaan ja tiheni tihenemistään, kunnes lopulta se ahmaisi minut kokonaan sisäänsä ja kaikki meni mustaksi.

Heräsin huohottaen ja ponkaisin paniikissa käpälilleni. Lyyhistyin kuitenkin silmänräpäyksessä takaisin, kun äkillinen liike vihlaisi sai vartaloni kivun valtaan. Vilkaisin ympärilleni. Kaksijalan pesässä oli nyt valoisampaa - auringonvaloa virtasi sisään seinissä olevista aukoista, joita peitti jonkinlainen kumma, kirkas aine. Oletin, että kissoja oli lähtenyt metsästämään, sillä pesä näytti tyhjemmältä, kuin ennen uniani. Minuakin halutti lähteä saalistamaan. Osittain, koska halusin olla hyödyksi, mutta osittain myös koska uneni vaivasi minua edelleen kuin turkkiin tarttunut takiainen tai silmään mennyt roska, joten kaipasin jotain muuta tekemistä, jotta uni unohtuisi. Ravistelin päätäni, ja muistutin itselleni, että se oli pelkkä uni. Se ei kuitenkaan juuri auttanut. Nousin uudestaan käpälilleni, tällä kertaa varovaisemmin. Vartaloni oli edelleen yhteistyöhaluton, mutta yritin olla välittämättä kivusta, sillä tiesin, että jos halusin tulla hyväksi soturiksi, minun pitäisi oppia sietämään kipua. Niinpä lähdin varovasti, jokaisella askeleella hieman kipua sävähtäen, tassuttamaan kovan lattian poikki. Tavoitteenani oli löytää mestarini Väijykärki, ja kysyä häneltä, josko voisin lähteä metsästämään. Nuuhkaisin ilmaa ja yritin tuntea edes jonkun merkin hänen läsnäolostaan, mutta aikeeni kariutui, kun nenääni tulvahti ainoastaan se sama hajujen sekamelska, joka koostui Taon laumalaisten hajusta, kaikkien klaanien hajuista, sekä heikosta savunhajusta. Huokaisin, ja vilkaisin ympärilleni. En kuitenkaan nähnyt ketään, jolta olisin voinut udella mestarini olinpaikkaa. Kuitenkin juuri, kun olin hylkäämässä ajatukseni metsälle lähdöstä, nenääni kantautui isäni tuttu tuoksu, ja silmänräpäystä myöhemmin tunsin jo hännän sipaisevan kylkeäni. Käännyin ympäri ja kohtasin Vesikallion vaaleansinisen katseen. Hän näytti ilahtuneelta nähdessään minut hereillä.
"Olet hereillä", hän maukui jokseenkin yllättyneellä äänellä. Nyökkäsin vastaukseksi.
"Onko nälkä?" Vesikallio kysyi. Vasta nyt tajusin, kuinka nälkäinen oikeasti olinkaan. Vatsaani suorastaan koski tyhjyydestä. Nyökkäsin uudestaan. En kuitenkaan ollut varma, halusinko syödä. Minusta tuntui, että minun olisi kuulunut käydä ensin saalistamassa muille, ja sitten vasta syödä. Olin sen verrassa hyvässä kunnossa, että olisin varmasti kyennyt saalistamaan. Toisaalta, olin kerennyt käydä vasta kerran harjoittelemassa saalistusta, eikä se ollut todellakaan mennyt hyvin. Olin jo valmiiksi hidas ja kömpelö, joten nyt kun minulla oli vielä lisäksi hieman vammoja, en olisi varmaan saanut edes kuollutta hiirtä kiinni.
"Riistaa on hieman niukasti, mutta kyllä siitä sinulle riittää", Vesikallio selitti, "Minä en itse vielä syö mitään, mutta voin kyllä tulla näyttämään missä saaliskasa on". Nyökkäsin jälleen, ja lähdin seuraamaan jo pois päin kulkevaa isääni vatsa nälästä muristen.

//Tästä tuli nyt jotenkin tosi tönkkö, sori siitä! Ja toivotaan että ei nyt oo hirveesti mitään ristiriitasia asioita tai väärää informaatiota!//

Nimi: Tuikeaskel

12.08.2018 23:37
//AAA PLIIS SANOKAA ETTEI OO LIIAN MYÖHÄSTÄ TÄLLEE//
Liekkien julma rätinä soi korvissani, ja paniikin aalto rysähti minua päin. Spiraalipentu ja Tähtipentu aukoivat silmiään, ja kuulin pentutarhan ulkopuolelta satunnaisia huutoja ja kiljaisuja.
”Emo, mitä tapahtuu?” Spiraalipentu kysyi. ”Miksi kaikki ovat niin… sätkyisiä?”
”Kuulkaapas te kaksi, en aio kaunistella tätä. Metsä on tulessa, ja kuolemme jos olemme täällä hetkeäkään kauempaa.”
Nyt kauhuissaan vinkuvat sisarukset kömpivät suuaukosta edelläni Haukkapoltteen ja Mansikankukan hoputtaessa meitä eteenpäin.
Kuten kuumuuden tunkkaisesta verhosta oli pystynyt päättelemään, metsä ympärillä oli ilmiliekeissä. Katselin hädissäni ympärilleni, etsien ystäviäni. Näin Kipinämyrskyn oppilaiden pesällä ja huokaisin helpotuksesta. Silmiini osui myös Hallakasvon takapää, joka katosi sisäänkäynnin varjoon, eikä minulla ollut enää aikaa etsiä muita. Liityin muiden kuningattarien joukkoon Tuhkatuulen ja Harmiopennun perään, ja aloin hoputtaa kaksikkoani eteenpäin.
Pelko väänsi vatsassani, ja mieleni teki parkua ja juosta ympäriinsä paniikin kourissa. Yritin kuitenkin pitää itseni mahdollisimman rauhallisena, jos en itseni, niin sitten ainakin pentujeni vuoksi. Ehei, me emme kuolisi tänään, jos se olisi minusta kiinni.
Päästyämme ulos leiristä pakotin kaksikon juoksuun. Miltei oppilasikäisissä pennuissa oli se hyvä puoli, että he olivat tarpeeksi jo vahvoja juoksemaan kovaa.
”Pysykää lähelläni ja seuratkaa muita!” huusin heille ääni väristen. Joka ikinen karvani käski minua kääntymään ympäri ja syöksyä auttamaan muita, mutta en antaisi pentujeni mennä yksin.
Pääsimme järvelle vain muutamin palovammoin, ainakin enimmäkseen. Puu oli kaatunut takanamme ja selkäturkkini olisi varmaan palanut kokonaan, elleivät pentuni olisi auttaneet. Ihoni kuitenkin protestoi asianmukaisesti, keuhkoja ja kurkkua kirveli, ja sain yskänpuuskia silloin tällöin. Väitin Tähtipennulle ja Spiraalipennulle olevani aivan kunnossa, mutta minusta tuntui, etteivät he uskoneet minua.
Katsellessani ympärilleni kauhu ja epätoivo täyttivät vielä enemmän tajuntaani, mutta adrenaliini työnsi ne sivuun Varjoklaanin Varjosydämen äänen kajahtaessa kissajoukon yli. Muiden kautta minulle selvisi hetken kuluttua, että meidän olisi suunnattava kaksijalkalaan Jokiklaanin reviirin kautta.

Kaksijalkalassa Taon lauma, joka oli kuulemani mukaan auttanut kadonneita kissoja pääsemään takaisin kotiin, otti neljän klaanin riekaleet avuliaasti vastaan. Parantajat olivat tehneet pakolliset tarkastuksensa, ja sitten olin viimein saanut paikan levähtää.
Pentuni nukkuivat jo kaikesta kauhusta huolimatta. Kissaparat olivat varmaankin aivan lopussa, ja he tärisivät ja vikisivät unissaan. Kietouduin heidän ympärilleen, ja he rauhoittuivat hieman, mutteivät silti hyvin ymmärrettävästi pysyneet täysin rauhallisina.
Itse tiesin, etten pystyisi vielä nukkumaan. Hyvä, jos pystyisin nukkumaan ollenkaan. Ardrenaliini oli hälvennyt kymmeniä minuutteja sitten, en ollut aivan varma kuinka kauan tänne saapumisesta oli, ja nyt sen oli korvannut… monet erilaiset tunteet.
Toisin sanoen mieleni oli säpäleinä. Mieleni teki ulvoa surua kaikkien menetettyjen puolesta, itkeä itseni uuvuksiin, lohduttaa muita ympärilläni, ja matkata ajassa taaksepäin pelastamaan niin monta kissaa kuin mahdollista.
Kaiken kukkuraksi muiden klaanien uhrien joukossa olivat olleet kaikki klaanin ulkopuoliset ystäväni. Nielaisin yskänpuuskan, mutta se tuli takaisin kyynelten alkaessa virrata poskiani pitkin.
*Miksi, Tähtiklaani, miksi!?* huusin pääni sisällä. *Mikä antoi teille oikeuden riistää niin monta kissaa meiltä!??”
Tärisin kauttaaltani, kun paniikki, jonka olisi pitänyt alkaa leirissä, rysähti minua päin kuin hirvityksen hyökyaalto. Minun täytyisi päästä pois täältä, ennen kuin herättäisin kaikki ne, jotka olivat onnistuneet saamaan edes jotenkuten unen päästä kiinni.
Hivuttauduin niin varovasti kuin pystyin tassuilleni pentujeni ympäriltä, hipsin muiden kissojen yli ja pakenin kaksijalanpesästä öiseen ulkoilmaan.
Tai no, sen olisi pitänyt olla öinen ja hämärä, mutta järvellä vieläkin riehuva tulipalo valaisi taivaan ja antoi sille luonnottoman oranssinvaalean sävyn.
Mieleni teki kirkua, mutten voinut, joten tukahdutin sen parhaani mukaan kehoani kouristeleviksi nyyhkäyksiksi ja yskänpuuskiksi. En ollut tilassani havainnut askelia takanani, ja havahduin vasta, kun kuulin kummallisen tutun, jokseenkin savusta karhean äänen maukuvan kysyvästi:
”H-haloo? Kuka siellä?”
Pyyhkäisin kasvojani tassuillani pari kertaa ja sitten käännyin vauhkona tulijaan päin. Savusta ja kyynelistä sumeat silmäni erottivat kissan ääriviivat, mutten pystynyt rekisteröimään kenen, ja kuononi oli niin tukossa, etten haistanut yhtikäs mitään.
Aivastin kovaäänisesti ja sain uuden yskänpuuskan yrittäessäni vastata, joka sai kissan astumaan pari askelta taaksepäin.
”Oleko kunnossa?” hän kysyi. Olin ihan varma, että tunsin tuon äänen, mutta mistä…?
”J-joob”, niiskaisin ja hieroin silmiäni nähdäkseni tarkemmin. Silloin pääni sisällä pysähdyksissä olevat aivotoiminnot alkoivat taas heräillä, ja tajusin äkkiä, kelle ääni kuului.
”Voinko-”
”Kuuralumo!?” huudahdin ajattelematta ääneni korkeutta, ja silloin laikukas kolli tunnisti minutkin.
”Tuikeaskel! Olet… olet elossa!”
Juoksimme miltei toisiamme päin, ja Kuuralumo alkoi nuolla naamaani jämäkin vedoin. Vastasin eleeseen samalla mitalla.
”Minä luulin että-”
”Minäkin luulin-”
”Olevani- olevasi-”
”Elossa…”
Emme saaneen minkäänlaisia kunnollisia lauseita suustamme, ja ilo kumppanin näkemisestä laantui pian, kun muistimme taas missä olimme ja miksi. Astuimme erilleen, ja vilkuilimme nopeasti ympärillemme. Kukaan ei ollut onneksi tainnut nähdä.
”Joten…” Kuuralumo aloitti. ”Olivatko… vauriot klaaninne joukoissa kovinkin pahoja..?”
”Menetimme yhden rakastetuimmista kuningattaristamme, ja niin monta soturia ja oppilasta, etten edes halua pitää lukua”, mau’uin hiljaa. ”Koko klaani on hajalla.”
Kuuralumo asettui viereeni ja painautui minua vasten. ”Kaikki klaanit ovat. Tämän ei olisi pitänyt tapahtua…”
Istuimme hetken hiljaisuudessa, ja lakkasin vihdoinkin tärisemästä. Sitten muistin pentuni- ei, pentumme, ja nousin hiljaa tassuilleni.
”Mihin menet?” Kuuralumo maukui.
”Jätin pennut yksin muiden kuningattarien kanssa”, mau’uin takaisin. Sitten hymähdin. ”Sinun pitäisi tulla katsomaan heitä.”
Kuuralumo ensin kalpeni, ja sitten alkoi hymyillä. ”Meidän… pentumme…?”
”Kyllä, meidän pentumme”, naukaisin hiljaa. ”Kaikeksi onneksi kumpikin selvisi hengissä ilman sen suurempia vammoja.”
Kuuralumokin nousi ja saattoi minut muiden kuningattarien luo. Kosketimme vielä neniä, ja vaikka tunsin, miten paljon kumppanini olisi halunnut lähteä mukaani ja nukkua vierelläni, hän tassutti takaisin oman klaaninsa riekaleiden pariin. Itse asetuin jälleen pentujeni, jotka nyt nukkuivat paljon rauhallisemmin, viereen ja ummistin silmäni. Minun pitäisi saada edes vähän unta, että voisin olla hyödyksi ellen klaanilleni niin ainakin pennuilleni.

”Tuikeaskel! TUIKEASKEL!”
Havahduin Tähtituiskeen hätääntyneeseen ääneen, ja avatessani silmäni vauhkona tajusin olevani unimaailmassa katseeni tavatessa vihreänkellertävää ruohoa. Nousin tassuilleni haroen, ja näin edesmenneen siskoni kiitämässä minua kohti. Hänen käpälänsä jättivät taakseen huurteisia, tuikkivia tassunjälkiä.
Hän jarrutti suoraan eteeni, ja silloin tajusin, että hänen silmänsä tulvivat jäisiä kyyneliä.
”O-o-o-olen p-pahoillani”, hän takelteli nyyhkäysten seasta, maahan katsoen. ”O-ol-olen ni-ni-niin pa-pa-pahoillani…!”
”Tähtituiske, mikä on? Mitä on tapahtunut?” maukaisin hämmennyksensekaisen hätäännyksen valtaamalla äänellä. Musta naaras nosti katseensa minuun, enkä usko ikinä nähneeni niin murtuneen epätoivoista kissaa. Ainakaan tähtiklaanilaista. Ja, no, olen aika varma, että suurin osa klaanini jäsenistäkin näytti siltä…
”Mi-minä y-yritin”, hän sopersi. ”Nä-n-n-näin pal-palon, ja-ja muiden ki-kielloista hu-huo-huolim…matta yr-yritin a-a-a-auttaa, mu-mutta…”
Astuin askeleen lähemmäksi lohduttaakseni siskoani, mutta hänen parahduksensekainen huudahduksensa sai minut miltei nurin.
”Mi-minä meni-menin alas! Mi-minä juo-juoksin ymp-ympä-ympäri lei-leiriä, ja yri-yritin a-a-auttaa, mut-mutta ai-aina kun yritin tu-tuupata jot-jota-jotakuta ete-eteenpäin, ot- ottaa pe-pe-pennun kannettavakseni ta-tai au-auttaa mu-muuten, le-lensin su-suoraan kissojen läpi!! Ol-olin si-siellä, mutta- mutta kaikki oli ku-kuin ilmaa ympärilläni! Halusin pe-pelastaa heidät, mutten voinut…!”
”Sshhhh, shhhh, rauhoitu, siskokulta”, kuiskin naaraan korvaan, kun nyyhkäykset ottivat jälleen vallan. ”Olen varma, ettet ollut ainoa, joka yritti auttaa. Edes… edes Tähtiklaani ei kykene kaikkeen, vai mitä?”
”S-se on niin epäreilua!” hän parahti jälleen. ”Me-me-meidän ol-olisi pitänyt p-pystyä pelastamaan ai-ainakin pu-puolet niistä kaikista ku-ku-kuolleista! S-se ei ole re-reilua!! S-se ei o-ole reilua…”
Naarasparan nyyhkäisyt alkoivat laantua, ja aloin hiljaa, kyynelten valuessa omiakin poskiani pitkin sukia hänen kuuraisena kimmeltävää turkkiaan.
Jopa Tähtiklaani kärsi tänä kirottuna yönä. Miten voisimme enää nousta tästä kuopasta…?
//ANTEeksi että tämä tulee näin myöhässä, ja olisin varmaan jättänyt kirjottamatta, ellei nää ideat olis jääny piinaamaan jos en ois. Mutjoo, anteeks viäl et tää oh ihan sikapaljon myöhässä…//

Nimi: Zare

12.08.2018 23:04
___________________________________________________

Nimi: Zare

12.08.2018 20:45
Väijykärki// 44kp
Hallakasvo// 60kp, 60kp
Aurinkokajo// 55kp
Talvioturkki// 31kp
Hohtolehti// 9kp
Höyhensiipi// 5kp
Vaahterasumu// 21kp
Virnalaukka// 9kp

Nimi: Hallakasvo

11.08.2018 23:15
Puolipilvisen varhaisillan lämmössä tassuttelin pitkin Taon päämajan takapihaa, koluten vanhan pesän kivistä tukijalkaa. Kaksijalkalassa asuva kissalauma - joka oli auttanut meitä vapauttamaan siepatut kissat ja joita me olimme vuorostamme auttaneet vihollislauman kukistamisessa vain muutamia neljäsosakuita sitten - oli suostunut majoittamaan metsäpalosta säästyneet klaanikissat ja erakot, kunnes saisimme selville, milloin olisi turvallista palata järvelle. Oli kulunut melkein neljä päivää saapumisestamme. Kaikki olivat kärsineet savun takia, ja monet meistä olivat loukkaantuneet pahasti, niin fyysisesti kuin henkisesti. Koska kykenin tekemäänkin jotain, olin pyrkinyt olemaan muiden jotenkin kunnossa olevien ohella avuksi kaikin mahdollisin tavoin, kuten metsästämällä, vartioimalla tukikohtaa tai auttamalla parantajia. Nytkin olin etsimässä hämähäkinseittiä haavojen peittämiseksi. Ajatukseni karkailivat vähän väliä - muunmuassa menehtyneisiin lähimmäisiini ja klaanitovereihini -, ja näitä korosti ajoittaiset savun hengittämisestä johtuneet yskänpuuskat. Hapuilin maata ja koloja liian nopealla liikkeellä, jonka takia kolautin tassuni pesän seinään. Irvistin turhautuneena ja ravistin jalkaani saadakseni orastavan kipun kaikkoamaan. Mitään selkeää jälkeä ei kuitenkaan iskusta aiheutunut, ja kipukin haihtui pian, joten jatkoin etsimistä. Siirrettyäni seinää vasten nojannutta kiveä syrjempään, huomasin sen kätköissä pienen määrän seittiä. Huokaisten kiedoin löydön tassuni ympärille.
"Löytyykö mitään?" Reykjavikin kysymys kantautui pesän kulmalta ja käännyin kollin puoleen. Tämä astui lähemmäksi roikottaen suussaan pienikokoista, suorastaan herkullisen näköistä jänistä.
"Heikosti", myönsin korvat sivuille taittuneina näyttäen samalla löytöäni. "Mutta on tämä sentään tyhjää parempi."
"Ei minullakaan juuri onnistanut", Rey totesi jänistä vilkaisten. "Olen ollut liikkeellä aikaisesta aamusta alkaen, ja tässä on kaikki mitä sain kiinni."
"Riistaa on heikosti saatavilla. Tuo on tilanteeseen nähden mainio saalis", naukaisin yrittäen kuulostaa lohduttavalta. Olin helpottunut että ystäväni oli selviytynyt hengissä palosta, ja iloinen että hän auttoi klaanikissoja ja muita erakoita vapaaehtoisesti parhaansa mukaan; loppupeleissä hänen ei olisi tarvinnut huolehtia muista kuin itsestään.
"Niin kai. Toivoisin vain että voisin tehdä vielä enemmän. En halua tuntea itseäni hyödyttömäksi", Reykjavik maukui varjo keltaisissa silmissä.
"Rey, et ole-
"Hallakasvo? Haluaisin vaihtaa muutaman sanan kanssasi", kuului tuttu ääni kollin takaa. Kurkistin puhujan suuntaan, ja Tulihelmi tuli kokonaan näkyviin. Väräytin viiksiäni yllättyneenä ja vilkaisin Reykjavikia.
"Vien tämän kuningattarillenne", kolli maukui jänistä vilkaisten. Hänen mentyään Tulihelmi käveli luokseni.
"Miten Hiekkakynsi voi?" kysyin hetken hiljaisuuden jälkeen. Edellispäivänä Vinhatähti oli katsonut Väijykärjen oppilaan olevan valmis soturiksi ja koonnut klaanin yhteen tukikohdan huoneista, jossa olimme pitäneet soturiseremonian hiekanväriselle kollille. Nuorukainen oli valvonut viime yön tukikohdan puutarhassa, äänettömästi vanhojen tapojen mukaan. Minun kävi häntä sääliksi. Ottaen huomioon mitä hän oli joutunut kokemaan metsäpalon aikana, joutui hän myös astumaan uuteen asemaansa vieraassa ympäristössä. Nimityksen ja valvojaisten olisi pitänyt tapahtua reviirillämme, leirissä, tutussa maastossa. Omassa kodissamme.
"Hän on huolissaan klaaneista ja tulevaisuudesta, kuten kaikki muutkin. Ja yrittää parhaansa mukaan tukea Tummakajoa", Tulihelmi vastasi. Nielaisin hiljaa. Kuunlumo, nuoren naaraan emo, oli menehtynyt pari päivää sitten. Hän oli kuollut nukkuessaan, syyksi epäiltiin savusta ja palosta aiheutuneita sisäisiä vaurioita. Pujopilkku ja Hohtolehti olivat tehneet kaikkensa, mutta Hämäräkasvon tyttären voimat eivät olleet riittäneet toipumiseen. Hän oli kuitenkin ennen kuolemaansa ehtinyt johdattaa monta kissaa turvaan, pelastaen näin heidän henkensä. "Entä sinä itse?" kysyin.
Tulihelmi kohotti meripihkaisen katseensa taivaalle, tuijottaen lyhyen aikaa harmahtavia pilviä, miettien mitä vastaisi.
"En osaa määritellä yhtä tiettyä tunnetta", liekinvärinen soturi vastasi lopulta ja laski katseensa takaisin minuun.
"Olen hämmentynyt. Surullinen. Huolestunut. Vihainen. Hivenen katkera. Kaikkia näitä ja vähän enemmän. Mutta myös pahoillani." "Pahoillasi?" nau'uin kysyvästi.
"Siitä miten en aiemmin tajunnut, kuinka suuri osuus Hohtosilmällä oli Kanjonikorren kuolemaan. Siitä miten annoin hänen kohdella poikaani. Ja miten olen kohdellut sinua. Olen ollut idiootti, sinisilmäinen suorastaan", hän sanoi äänen muuttuessa loppua kohden hiljaiseksi murinaksi ja kaivoi valkeat kyntensä kuivuudesta kellastuneen ruohon joukkoon. "Laittaa vihaksi miettiä, kuinka se variksenruoka loppuun asti ajatteli pelkästään, miten saisi minut itselleen. Ja miten pitkälle hän oli valmis toimimaan onnistuakseen."
"Et ole idiootti, Tulihelmi. Kenelläkään ei ollut pienintäkään aavistusta Hohtosilmän teosta. Kaikki kyllä tiesivät hänen tunteistaan, mutta miten olisimme voineet aavistaa, kuinka vaarallisiksi nuo tunteet pystyivät kehittymään? Emme mitenkään", mau'uin.
"Olisi pitänyt pystyä, tai ainakin minun olisi", Tulihelmi sanoi katse liekehtien. "Varomattomuuteni maksoi kumppanini, ja melkein myös poikani."
"Mutta Hiekkakynsi on elossa", huomautin.
"Niin on, kiitos sinun. Kaiken sen jälkeen mitä olet joutunut kestämään - varsinkin minun taholtani -, pelastit pentuni epäröimättä hetkeäkään. Palon jälkeen olen käynyt ajatuksiani läpi itsekseni ja hänen ja Hämäräkasvon kanssa, ja olen ymmärtänyt, että se mitä teit Kanjonikorrelle, pelasti lopulta hänetkin."
"Kuinka niin?" ihmettelin kulmat koholla.
"Hämäräkasvo kertoi siitä hetkestä parantajan pesässä", Tulihelmi sanoi. Hänen kiiltävä turkkinsa aaltoili hennon tuulen tahdissa.
"Hän olisi halunnut pitää Kanjonikorren hengissä, vaikka Mustikkaraita oli tehnyt kaiken voitavansa eikä toivoa enää ollut. Hän ei kyennyt päästämään irti ainoasta pojastaan, joka kärsi ja kitui niska murtuneena ja nielu täynnä omaa verta johon hän tukehtuisi hitaasti mutta varmasti.."
"Tulihelmi-"
"Sitten sinä tulit. Ja päätit hänen tuskansa nopeasti ja turhaa kipua tuottamatta."
Naaraan sanottua tämän hetki palautui mieleeni. Saatoin yhä kuulla hiekanruskean kollin niskasta kuuluneen napsahduksen ja kylmät väreet juoksivat kylkiäni pitkin.
"Katsoin toimineeni oikein. En voinut odottaa ja ehdottaa kenenkään muun tekevän sitä. En kuitenkaan nauttinut tilanteesta hetkeäkään, sen vannon. Halusin muiden säästyvän siltä syyllisyydeltä, mitä olen kokenut tapahtuneesta lähtien. Tulihelmi, jos vain voisin, tekisin kaikkeni saadakseni kumppanisi takaisin. Tiedäthän sen?"
"Tiedän. Ja tiedän nyt että toimit alusta asti vain muiden parasta ajatellen. Yritän myös sanoa, että tiedän nyt syyllisen Kanjonikorren kuolemaan, ja se et ole sinä. Haluan kiittää sinua Hiekkakynnen pelastamisesta, ja pyydän anteeksi syytöksiäni."
Tulihelmen silmät kiiluivat niin, että ei ollut epäilystäkään hänen esittävän. Hän todella oli pahoillaan kaikesta siitä mitä oli minulle sanonut. Annoin myötätuntoisen hymyn kohota huulilleni.
"Totta kai saat anteeksi. Onko tämä nyt merkki siitä, että välillämme on rauha?"
"Kyllä", vanhempi soturi sanoi vakaasti. Huokaisin syvään. Tuntui kuin yksi paino olisi kadonnut rintani päältä.

Tulihelmen lähdettyä metsästämään ja vietyäni seitit Hohtolehdelle, lähdin kiertämään tukikohtaa etsiäkseni Reykjavikin. Minua oli jäänyt vaivaamaan hänen alakuloisuutensa aiemmin, ja halusin varmistaa että hanellä oli kaikki hyvin. Nousin narisevia portaita pesän toiseen kerrokseen ja kurkistin erään huoneen ovesta sisään. Ilta-auringon kultaiset säteet paistoivat huoneeseen sumean ikkunan läpi, paljastaen jokaisen ilmassa leijuneen pölyhiukkasen. Ja leoparditäpläisen turkin suoraan ikkunan alapuolella.
"Täällähän sinä olet", tokaisin pirteyttä tavoitellen. Reykjavik kohotti päätään ja paransi asentoaan, pysyen kuitenkin makuulla huoneen lattialla, ja ryki kurkkunsa selväksi.
"Saitko puhuttua klaanitoverisi kanssa?" kolli kysyi astellessani hänen luokseen. Nyökkäsin pienesti. Päätin selvittää tilanteen hänelle myöhemmin; halusin nyt keskittyä ystävääni.
"Arvostivatko kuningattaret saalistasi?" kysyin vuorostani.
"Kettuväijy ainakin vaikutti kiitolliselta, vaikka olikin allapäin. Kirsikkapentu, Tiheäpentu ja Harmiopentu kävivät jänikseen melkein heti kiinni, hyvä että emosi ehti pelastaa jotain Sydneylle", Reykjavik kertoi. Hymähdin. Vaikka tiesin Naomin pyytäneen Särkkäviikseä huolehtimaan pennustaan, kumppanini ei juuri nyt voinut tehdä mitään tajuttomuuden takia, ja olin siksi ottanut päävastuun Sydneystä; olin jopa opettanut pikkuista syömään kiinteää ruokaa jauhamalla hänelle pieniä paloja tuoresaaliista. Tähän asti pentu oli syönyt ongelmitta kaiken tarjotun, ja mielessäni olin hyvilläni asiasta. Kettuväijy oli suostunut pitämään harmaankirjavaa kollia silmällä sen aikaa kun olin muualla, mutta en halunnut rasittaa emoani liikaa. Hänellä oli suurien murheiden lisäksi kaksi omaa pentua huolehdittavana, ja hän oli myös pitänyt huolta Harmiopennusta.
"Taidat olla kiintynyt siihen pikkuiseen", Reykjavik arvasi pieni hymy huulillaan.
"Niin taidan olla", myönsin viiksiäni väräyttäen.
"Jos sinun on palattava hänen luokseen, niin ymmärrän kyllä", kolli sanoi.
"Palaankin, mutta en ihan vielä", vastasin ja asetuin makaamaan hänen viereensä. Reykjavik nyökkäsi ja siirsi katseensa huoneen kattoon. Lamppu, jonka tarkoitus oli valaista huonetta, roikkui keskellä rikkinäisenä ja huojui hiljaa kilisten. Varjostinta koristaneet kristallit levittivät sateenkaaren värisiä täpliä kattoon ja huoneen seinille auringonsäteiden osuessa niihin. Näkyä tuijottaessani odotin kärsivällisesti. Tiesin Reykjavikin haluavan puhua ennemmin tai myöhemmin. Jonkun ajan kuluttua hän huokaisi hiljaa.
"Entisessä kodissani oli tuon kaltainen valaisin", kuulin hänen naukaisevan. Laskin katseeni kollin keltaisina kiiluviin silmiin. Olin tietoinen Reykjavikin taustoista sen verran, että hän ei ollut syntynyt erakoksi, vaan kotikissaksi neljän pennun pentueeseen, mutta hän ei ollut koskaan kertonut kunnolla sitä, miksi hän nykyään asui villinä. Oliko nyt sen aika? Nyökkäsin hiljaisena, pyytäen häntä näin jatkamaan.
"Olin kolmen kuun ikäinen, kun muutin kaksijalkani luo lähelle vanhempieni kotia. Muut sisaruksistani saivat kodit samaan aikaan, veljeni ja nuorempi siskoni vähän kauempaa. Oma kaksijalkani oli vanhempi rouva, lyhyt ja harmaahiuksinen, ja hän asui yksin suuressa kodissa. Elämässäni ei ollut mitään vikaa; sain joka päivä maistuvaa ruokaa, minulla oli oma lämmin peti olohuoneen rauhaisimmassa nurkassa, paljon leluja ja kiipeilypuu, josta näki ikkunan kautta pesän puutarhaan. Pääsin ulos aina kun halusin ja liikkumaan talossa vapaasti. Mutta siellä ei ollut muita kissoja lisäkseni, joten olin yksinäinen. Kaksijalkani ei ollut tekemisissä perheenjäsenieni kaksijalkoihin, joten en päässyt tapaamaan heitä. Rouvakin oli yksinäinen; kodissamme kävi muutaman kerran nuori miespuolinen kaksijalka, jonka arvelin olevan rouvan poika tai muu sukulainen, muuten talossa oli hiljaista. Yksinäisyyteni alkoi kadota hiljalleen, kun Vilak alkoi käymään puutarhassa; hän oli jostain saanut selville missä asun. Tapasin hänet lähes päivittäin, ja hän lupasi aina olla tukenani, tapahtui mitä vain. Mutta edes hän ei aavistanut, mitä tulisi tapahtumaan kolmen kuun jälkeen."
Aavistin pahaa, mutta pysyin yhä vaiti.
"Yhtenä päivänä, kun olin täyttänyt kuusi kuuta, kaksijalkani sairastui miespuolisen kaksijalan oltua luonamme vierailulla. Hän joutui vuoteen omaksi. Kului monta viikkoa, eikä rouvan tila parantunut. Päinvastoin - eräänä iltana kaksi räikeisiin turkkeihin pukeutunutta kaksijalkaa hakivat hänet. Odotin useita päiviä, jotka venyivät viikoiksi, mutta rouva ei enää palannut kotiin. Miespuolinen kaksijalka hoiti minua ja aavistin että hän aikoi ottaa minut omakseen. Mutta en luottanut häneet. Hänen olemuksensa ja hajunsa.. ne karmivat minua vieläkin. Ennen kuin hän ehti viedä minut omaan kotiinsa, karkasin. En voinut jäädä puutarhaani, joten matkasin vanhempieni luo. Kerroin heille tilanteestani, mutta he eivät voineet auttaa. Eiväthän he voineet päättää, pääsenkö heidän luokseen asumaan. Tilanteeni näytti toivottomalta. Tiesin mitä kodittomille kissoille pahimmillaan tapahtuisi jos ne jäisivät kiinni, enkä halunnut ottaa sitä riskiä. Vaan miten olisin voinut selvitä kaksijalkalan kaduilla, ilman minkäänlaisia selviytymistaitoja? Jälleen kerran Vilak puuttui peliin. Hän opetti minulle kaiken tarpeellisen ja enemmänkin selviytymisestä, ja kertoi asuvansa suuren järven rannalla, kaukana kaksijalkojen pesistä. Hän tarjosi minulle asuinpaikkaa luotaan. Se kuulosti samaan aikaan upealta ja pelottavalta. Pärjäisinkö mitenkään sellaisessa ympäristössä? Tiesin kuitenkin että minulla oli vain kaksi vaihtoehtoa; joko sinnittelisin yksin katukissana arvaamattomien kaksijalkojen keskuudessa, tai asuisin läheisen sukulaisen kanssa paikassa, josta olisi mahdollista aloittaa uusi elämä. Noh, ei varmaan ole vaikea arvata kumman valitsin.
"Kerroitko vanhemmillesi että muutat Vilakin luo?" en voinut olla kysymättä. Reykjavik nyökkäsi, mutta hänen katseensa synkkeni hieman.
"He eivät pitäneet ajatuksesta, että vanhin poika muuttaisi villikissaksi. He antoivat vaihtoehdon; etsin itselleni uuden kodin kaksijalan luota. Muuten he laittaisivat välit poikki."
"Kamalaa", kuiskasin. Eivätkö he ymmärtäneet, miten vähissä Reykjavikin hyvät vaihtoehdot olivat?
"En katsonut taakseni, kun lähdin Vilakin mukaan järvelle. Asetuin kodiksi hänen pesäänsä, ja luonnollisesti meillä oli samat ongelmat kuin klaanikissoilla mitä tuli riistan vähyyteen, petoeläimiin, reviirin ylittäjiin ja kylmiin ilmoihin, mutta emme kumpikaan enää olleet yksinäisiä, ja saatoimme turvautua toisiimme. Saimme tuttavuuksia ja tovereita, kuten Mirandan ja Kennethin, ja opimme klaanien tavoista eri tahoilta. Kunnes, yhtenä yönä, autoin erästä nuorta naarasta, jolla oli hankaluuksia erään sorsaperheen kanssa, ja onnistuin saamaan hänestäkin ystävän. Ja loppu onkin historiaa."
En voinut olla hymyilemättä hänen mainitessaan minut ja epäonnisen luvattoman pyyntiretkeni oppilasaikanani. Ja miten olinkaan ollut epäileväinen hänen suhteensa aluksi! Mutta Reykjavik oli alusta alkaen näyttänyt, ettei hän olisi mikään uhka minulle tai klaanilleni, ja olin kiitollinen että olin päättänyt lopulta luottaa häneen. Hän ja Vilak olivat myös auttaneet Särkkäviikseä kun tämä oli menettänyt tajuntansa pelastettuaan Kennethin hyytävästä joesta, ja tulisin olemaan siitä ikuisesti kiitollinen Reykjavikille ja hänen enolleen. Ystäväni hymyili hetken muistoilleen, kunnes hänen ilmeensä synkistyi ja silmät alkoivat kiilumaan peitellystä surusta, jolloin vakavoiduin myös.
"Perheeni - se mitä siitä on jäljellä - ei asu kaukana, mutta en ole ollut heidän kanssaan tekemisissä moneen kuuhun. He eivät aikoinaan hyväksyneet valintojani, vaan ilmoittivat että tapani elää on väärä, ja jos en muuttaisi niitä, meillä ei olisi mitään puhuttavaa. Vilak oli ainoa joka ymmärsi tilanteeni, ja halusi auttaa minua selviytymään. On pitkälti hänen ansiotaan, että olen tänä päivänä tässä", hän sanoi hiljaa.
"On paljon myös itsestäsi kiinni, miten pitkälle elämää jatkat. Mutta entä isosiskosi? Ymmärsin että olet kuitenkin hänen kanssaan tekemisissä", maukaisin.
"Aithralla on oma perhe, jonka hyvinvoinnista huolehtia. Siihen ei erakkoveli sovi", Reykjavik mutisi ja huokaisi, oudon pilkkeen syttyessä silmäkulmaansa.
"On liikuttavaa ajatella, miten läheisiä hän, minä, Hylas ja Rein pentuina olimme. Ja miten onnellisina elimme vanhempiemme kanssa. Ja Vilak.. hän oli yhtälailla osa perhettä, vaikka erakkona elikin. Miten se kaikki kääntyi yhtäkkiä nurinpäin? Aluksi on kokonainen perhe, sitten pelkkä eno. Nyt ei enää sitäkään."
Kyyneleet alkoivat valua hänen pilkukkaille poskilleen. Nojauduin lohduttavasti lähemmäs ja silitin hännälläni hänen selkäänsä.
"Itke vain, se helpottaa", kuiskasin rauhoittavalla äänellä. Reykjavik niiskaisi ja puri hammasta pudistaen päätään.
"Haluan hänet takaisin. Haluan Vilakin takaisin", hän sihisi hampaiden välistä ja puristi silmänsä kiinni, alkaen täristä hiljaa. Nieleskelin etten itsekin murtuisi ja nuolaisin kollin märkää poskea ystävän elkein.
"Rey hyvä, tiedän paremmin kuin hyvin mitä tarkoitat. Minäkin kaipaan Rikkakasvoa, Sulapentua, Tulivarjoa, Tihkusulkaa, Mansikankukkaa ja kaikkia rakkaita jotka menetin, ja haluan heidät takaisin niin että sydämeeni sattuu. Valitettavasti se ei ole fyysisesti mahdollista. Mutta he elävät sydämessämme niin kauan kuin muistamme heidät. Voimme vaalia heidän kanssaan luomiamme muistoja ja kunnioittaa heidän tahtoaan siirtyä elämässä eteenpäin. Päivän kerrallaan. Se voi nyt tuntua mahdottomalta, mutta pystymme siihen kyllä. Ja mitä vanhempiisi tulee, niin uskon heidän ymmärtävän jonain päivänä, että teit parhaan mahdollisen ratkaisun", sanoin. Reykjavik avasi silmänsä ja kohdisti kimmeltävän katseensa jäänsinisiin silmiini. Hän nielaisi pari kertaa ja veti henkeä suun kautta.
"Olenko koskaan kertonut, miten paljon merkitset minulle?"
Olin vastaamassa, kunnes kuulin hiljaisen kolahduksen huoneen ulkopuolelta. Käänsin päätäni katsoakseni, oliko joku tulossa luoksemme, mutta ketään ei näkynyt. Käännyin jälleen Reyn puoleen, saaden tämän kohteni nojautuneen kuonon omaani vasten. Silmänräpäyksessä ymmärsin mitä oli tekeillä, ja irtauduin hetkestä asettaen samalla toisen etutassuni kollin rintakehää vasten, estäen näin häntä jatkamasta tilannetta.
"Rey, tämä on väärin", sanoin rauhallisen ja vakavan tasaisella äänellä. "Olet minulle tärkeä, mutta et tällä tavalla. Olen Särkkäviiksen kanssa tosissani, enkä halua loukata häntä millään tavalla."
"Anteeksi", Reykjavik huokaisi ja nojautui taaksepäin hieman, jolloin irrotin tassuni hänestä. "Tiedän miten tärkeä hän on sinulle. Ja silti käyttäydyn kuin pahin hiirenaivo ja pilaan kaiken."
"Et ole pilannut yhtään mitään. Olet hurmaava ja hyväsydäminen, enkä toivo sinulle minkäänlaista pahaa. Vielä jonain päivänä teet jonkun maailman onnellisimmaksi. Ja olen tässä aina kun tarvitset, älä koskaan unohda sitä", mau'uin.
Reykjavikin suusta ei tullut enää sanoja, ainoastaan hiljaista nyyhkimistä. Kiedoin häntäni ystäväni ympärille ja hyssyttelin rauhoittavasti. Lukko hänen sisällään oli auennut, ja ymmärsin päässeeni jälleen lähemmäksi kollia.

"Saanko tulla?" kysyin hiljaa kurkistaen samalla toipilashuoneen ovesta sisään. Olin käynyt tarkistamassa Sydneyn voinnin ja pyytänyt emoani katsomaan hänen jälkeensä vielä sen ajan, kun kävisin katsomassa Särkkäviikseä - jos saisin luvan astua huoneeseen. Pujopilkku, joka seisoi kumartuneena Särkkäviiksen ylle, vilkaisi suuntaani ja nyökkäsi pienesti.
"Tule vain", kasvattiveljeni lisäsi vielä. Nyökkäsin kiitollisena ja hiivin kollien luo, etten häiritsisi samassa huoneessa ollutta Hiljaisuusloistetta. Pahoin loukkaantunut Jokiklaanin soturi makasi vähän matkan päässä meistä ja minun kävi niin sääliksi häntä, että rintaani alkoi pistellä. Käänsin katseeni Pujopilkkuun yrittäen pitää ajatukseni kasassa.
"Miten hän voi?" kysyin Särkkäviikseä vilkaisten.
"Hänen sydämensä ei ole enää pysähdellyt, ja hengityskin kuulostaa normaalilta. Mutta en osaa ennustaa varmaksi, milloin hän herää", ruskeaturkkinen kolli kertoi. Nyökkäsin ja asetuin kumppanini viereen makaamaan.
"Olet tehnyt todella hyvää työtä, ja Hohtolehti myös", sanoin tarkoittaen jokaista sanaa. "Kunpa vain jokainen muistaisi sanoa sen useammin."
"Teemme parhaamme, mutta parantajatkaan eivät voi tehdä mitä tahansa", Pujopilkku sanoi huokaisten ja vilkaisi Hiljaisuusloisteen suuntaan.
"Olen niin huolissani, Hallakasvo, ettet tiedäkään."
"Kyllä tiedän. Elän siinä joka ikinen päivä", vastasin, pitäen huolen etten tarkoittaisi sanoja pahalla. Parantajakolli vilkaisi minuun, eikä näyttänyt loukkaantuvan, vaikka huoli ei kadonnutkaan mihinkään kellanvihreistä silmistä. Sen sijaan hän asettui Särkkäviiksen ja Hiljaisuusloisteen väliin, kuin suojellakseen minua ylimääräisiltä traumoilta. Hymyilin hänelle lempeästi. Vaikka en sitä monesti ääneen sanonut, tuo kolli tulisi aina olemaan oma rakas pikkuveljeni, ja aioin tehdä kaikkeni, että hän kykenisi pitämään ja luottamaan minuun isosiskona.
"Hohtolehden pitäisi tulla jossain vaiheessa vaihtamaan vuoroja kanssani, mutta haluan siihen asti pitää silmällä Särkkäviikseä", hän maukaisi.
"Totta kai. Enkä aio olla häiriöksi", naukaisin ja laskin katseeni kumppaniini. Huomasin hänen kyljessään pienen määrän epäsiististi sojottavia karvoja ja ryhdyin sukimaan niitä suoraksi. Kun tämä oli tehty, siirryin sukimaan kollin selkää rauhoittavin vedoin. Pujopilkku tarkkaili setänsä hengitystä hiljaa, kuitenkin vilkaisten minua välillä. Jatkoin työskentelyäni niin hiljaa kuin pystyin, käyttäytyen kuin en olisi huoneessa ylipäätään. Viimein, kun jokainen ulottuvissani ollut karva Särkkäviiksen kehossa kiilti puhtauttaan, asetuin uudemman kerran hänen viereensä. Miten rauhalliselta hän näyttikään. Kuin hän olisi vain nukkunut vähän tavallista syvemmin. Vaan niin ei ollut. Kaikki sydäntäni painanut huoli, sillä hetkellä vahvimpina painaneet kumppanini tila ja Sydneyn tulevaisuus, saivat silmäni kiilumaan. Tunsin veden kertyvän niihin nopeasti ja huomasin kohta niiskaisevani.
"Minulla on niin ikävä sinua", kuiskasin painautuen varovasti kumppanini kylkeä vasten. Jo valmiiksi voimakkaasti kiiluneet silmäni jatkoivat työtään, ja lopulta poskilleni valahti kaksi ohutta virtausta.
"Yrittäisit nyt herätä, rakas. Me kaikki haluamme ja toivomme sitä niin kovasti, erityisesti Sydney ja minä", jatkoin. Pujopilkku katsahti minuun myötätuntoisesti.
"Kuulin Naomin viimeisestä toiveesta. Että pitäisit hänen pojastaan huolta. Jos todella aiot suostua siihen, pysyn hievahtamatta rinnallasi", naukaisin päättäväisesti.
"Voisimme olla perhe."

Nimi: Virnalaukka

09.08.2018 19:07
Olimme lopultakin päässeet pakoon tulta turvalliselle alueelle, joka kuulemani mukaan kuului taolaisille. Klaanit olivat kokoontuneet pieniin ryhmiin ja kissat puhuivat hiljaisella äänellä. Joskus saattoi kuulua surullisia huudahduksia tai ulvahduksia kissojen kuullessa ystävänsä tai perheenjäsenensä kuolemasta. Jokainen ohikulkeva kissa toi mukanaan voimakkaan savuisen tuoksun. Kaikkien klaanien parantajat kulkivat ympäriinsä tarkistamassa klaanilaistensa vointia, ja joskus he pysähtyivät puhumaan keskenään, luultavasti pohtien parasta hoitoa johonkin vammaan. Odotin, että Pujopilkku ilmestyisi vanhasta kaksijalanpesästä jonne hän kuljetti lepoa vaativia kissoja. Hän oli luvannut tulla luokseni, kunhan löytäisi muutaman unikonsiemenen Vaskitsakynnelle, jota Mansikankukan kuolema oli järkyttänyt. Pian Pujopilkku pujahti kaksijalanpesästä ulos ja tassutti luokseni.
"No, miten kävi?" hän kysyi ja hänen katseensa osui heti takatassuuni. "Palovamma vai?"
"Onnistuin polttamaan sen, koska en ollut varovainen."
"Olen kerännyt loukkaantuneet kissat tuonne", parantaja maukui ja vilkaisi kohti kaksijalanpesää. "Siellä on kokonainen alue pelkästään jalkavammaisille. Saat paljon seuraa", hän hymähti, kääntyi ympäri ja lähti kulkemaan kohti rakennelmaa. Koukistin vasemman takajalkani alleni ja loikin kolmella jalalla hänen peräänsä. Nyt kun olin turvassa liekeiltä, minun ei enää onneksi tarvinnut pakottaa itseäni juoksemaan neljällä jalalla kivusta huolimatta. Kapusin muutaman askelman ylös kaksijalanpesään ja astuin sen varjoisiin sisuksiin. Pesässä haisi kummalliselta ja sen lattia narisi askelten alla. Seurasin Pujopilkkua yhteen pesän seinillä erotetuista tiloista. Lattialla makasi lukuisia kissoja, osa vaikutti olevan hereillä ja osa nukkui tai oli mahdollisesti tajuton, oli vaikea erottaa. Ilmassa haisi savu, mutta tunnistin sen joukosta Myrskyklaanin ja kevyen Varjoklaanin tuoksun. Katsellessani ympärilleni näin monia Myrskyklaanin kissoja. Parantajakolli näytti mietteliäältä.
"Täällä on aika ahdasta, mutta mahdut varmaan tuonne ikkunan alle", hän totesi. Kuljin narisevan lattian poikki takaseinälle, jossa oli yksi hajonnut ikkuna. Asetuin makaamaan kovalle puulle ja annoin Pujopilkun tutkia vammani.
"Tämähän on aika paha palovamma", hän maukui tökittyään tassuani hetken. "Mahtoi olla inhottavaa kävellä."
"En oikeastaan edes ehtinyt ajatella kipua. Halusin vain pois liekehtivästä metsästä", maukaisin.
"Niin siinä usein käy. Kun on kysymys elämästä ja kuolemasta, kipua ei huomaakaan", Pujopilkku myönteli. "Tähän pitää laittaa haude ja seittiä päälle. Toivottavasti yrttejä riittää", hän mumisi itsekseen ja tassutti sitten nurkkaan, jossa saatoin nähdä muutamia yrttejä. Hän valitsi muutaman ja palasi sitten.
"Tämä sitten kirvelee." Parantaja levitti oudolta haisevaa mönjää tassuuni ja se todella kirveli. Sitten hän kieräytti sulavasti ympärille hieman hämähäkinseittiä.
"Näin. Älä laita painoa tassulle ainakaan päivään, mieluummin pitempään aikaan", hän maukaisi.
"Kiitos, Pujopilkku."
"Eipä mitään. Työtänihän minä vain teen", kolli totesi. "Jätän sinut nyt lepäämään. Yritä nukkua hieman." Seurasin Pujopilkkua katseellani tämän kulkiessa tilan poikki ja pujahtaessaan taas ulos. Huokaisin syvään. Kevyt tuuli pyöri pesän nurkissa ja lennätti muutaman yrtinlehden pois siististä kasastaan. Haukottelin ja laskin pääni etutassuilleni. Olin täysin uupunut.

Nimi: Vaahterasumu

06.08.2018 23:28
”Havahduithan sinä viimein.” Pujopilkun toteamus tavoitti korvani heti kun olin raottanut silmiäni, ja nostin yhä hieman sumean katseeni parantajaan. Miksi minä täällä-
Tosiaan. Olin menettänyt tajuntani heti, kun olimme päässyt ukkospolun yli alueelle, jolla olisimme turvassa liekeiltä. Olin antanut Poutapennun Aurinkokajolle maailman alkaessa heittää ympyrää silmissäni, eikä siitä kulunut paria silmänräpäystä kauempaa, kun olin jo tippunut tajuttomuuden mustaan maailmaan. Kaipa sitten olin yliarvioinut voimani ja kestävyyteni kolmella jalalla juostessa.
Räpäytin pari kertaa silmiäni ja katselin ympärilleni hämärässä tilassa, jonka nyt tajusin olevan pienehkö kaksijalanpesän huone. ”Missä me olemme?”
”Taolaisten luona”, Pujopilkku maukaisi. ”Niiden kissojen, jotka auttoivat pelastuspartiota vapauttamaan kaksijalkojen nappaamat kissat, muistathan?”
”Muistan”, mumisin ja olin nousemassa ylös, mutta samassa terävä vihlaisu takajalassani muistutti, etten tekisi niin ihan noin vain. ”Pujopilkku, missä Aurinkokajo ja Poutapentu ovat?”
”Pysy nyt vain aloillasi”, parantaja maukaisi laskien häntänsä kyljelleni. ”Haen heidät kyllä, kunhan olen tarkastanut sinut. Katso nyt silmiini.”
Hetken ajan kolli vain tarkkaili silmiäni sanomatta mitään, ja kehotti sitten minua avaamaan suuni ja hengittämään syvään. Kuunneltuaan hengitystäni hetken Pujopilkku nyökkäsi helpottuneen oloisena.
”Hyvä, menetit kuin menetitkin tajusi vain rasituksen vuoksi, et savun. Sinulla ei siis pitäisi olla hätää – kunhan nyt pysyt paikoillasi. Jalkasi ei arvostanut liikettä erityisemmin.”
”En minäkään arvostanut sen aiheuttamaa kipua”, murahdin. ”Mutta pakko mikä pakko.”
”Niin”, Pujopilkku myönsi hymähtäen ja käveli sitten tilan seinässä olevan aukon, oletettavasti sisäänkäynnin, luokse. ”Odota siinä, niin haen Aurinkokajon ja Poutapennun tänne.”
Nyökkäsin hiljaa ja katselin hetken ympärilleni. Oletin tämän tilan olevan toipilaiden käytössä, sillä näin ainoastaan loukkaantuneita kissoja. Tunnistin oman klaanini jäsenien lisäksi vain Varjoklaanin Kotkankatseen, jolla oli paksu hämähäkinseittihaude toisen jalkansa ympärillä. Ilmeisesti täällä oli muitakin väliaikaisia jalkapuolia kuin minä.
”Vaahterasumu!” Aurinkokajo huudahti kiirehtien sisäänkäynnistä huoneeseen, ja pujotteli kissojen ohi luokseni. Kosketimme pehmeästi toistemme kuonoja, ja naaras kävi makuulle viereeni minimoidakseen aiheuttamansa hälinän. Pujopilkku käveli luoksemme laskien Poutapennun etutassujeni väliin, ja poistui sitten tarkastamaan muita loukkaantuneita.
”Kehtasitkin säikäyttää meidät sillä tavoin!” kumppanini puuskahti heti ensimmäiseksi. ”Pelkäsin jo, että menetin sinutkin.”
”Anteeksi”, mumisin koskettaen naaraan korvankärkeä kuonollani. ”Sinulla oli tarpeeksi huolia muutenkin.”
Aurinkokajon katse synkkeni ja hänen äänensä oli aiempaa hiljaisempi, kun hän totesi: ”Sanot sinä. Koko klaanilla on kamalasti kestettävää tämän kaiken keskellä.”
Omaankin katseeseeni ilmestyi varjo, ja nyökkäsin hiljaa. ”Kuinka Talvioturkki voi?”
”Ei hyvin”, Aurinkokajo maukaisi hiljaa nielaisten pienesti. ”Minä tiesin, että hän ottaisi isän kuoleman noin rankasti. Oli kamalaa murskata hänen sydämensä sillä tavalla.”
”Oli parempi, että sinä olit se, jolta Talvioturkki kuuli totuuden”, huomautin aivan yhtä hiljaisella äänellä. ”Äläkä syytä tapahtuneesta itseäsi. Minähän olin se, joka esti sinua auttamasta Setriviikseä. Ei siinä tilanteessa ollut enää toivoa, eikä se johtunut millään tavalla sinusta.”
Aurinkokajo räpäytti hitaasti silmiään ja nyökkäsi melkein huomaamattomasti. ”Olet kai oikeassa.”
Pieni huolen kare käväisi silmissäni, ja ajatukseni palasivat hetkeksi Punasydämeen. Mahdoinkohan estämällä aiheuttaa Aurinkokajolle sen saman epäonnistumisen tunteen, jota minä tunnen emoni kuolemasta? En silti muuttaisi mitään, vaikka saisinkin elää kyseisen hetken uudelleen. En olisi yksinkertaisesti voinut päästää kumppaniani uhkarohkeaan tehtävään, vaikka se olisi mahdollisesti pelastanut hänen isänsä hengen, sillä todennäköisemmin he molemmat olisivat kuolleet.
”Aurinkokajo, teidän molempien olisi varmaan nyt paras levätä”, Hohtolehti maukaisi astellen luoksemme. ”Joudun pyytämään sinua poistamaan, sillä täällä on kohtalaisen täyttä. Jätä Poutapentu vain tänne, tarkistan hänet vielä kaiken varalta.”
Kumppanini nyökkäsi pienesti, ja kosketimme neniä hyvästiksi.
”Paranehan pian, jörö, ettet vie turhaan tilaa täällä”, naaras hyrähti leikkisästi ja sai minut kohottamaan toista kulmaani.
”Asia ei ole minun päätettävissäni”, hymähdin hymyillen vinosti. ”Menehän nyt siitä itse viemästä tilaa.”
Aurinkokajo irvisti muka loukkaantuneena ja puikkelehti toipilaiden ohi ulos huoneesta. Hymähdin itsekseni ja kiinnitin sitten huomioni Poutapentuun, joka oli päättänyt alkaa järsiä etutassuani ajankulukseen. Pieni haikeus pilkahti silmissäni katsellessani siskopuoltani. Nostin hänet viereeni ja kellahdin kyljelleni, antaen pikkuisen kivuta kylkeni päälle.
”Älä syö tassujani, hupsu”, mumisin pehmeästi pennulle. ”Tarvitsen niitä vielä.”
Pennun vihreät silmät kiiluivat innostuksesta, kun tuo kyyristyi vaanimisasentoon kylkeni päällä ja nappasi tupon turkkiani suuhunsa, alkaen nykiä karvapeitettäni kuin riistaeläintä. Tunnetta ei olisi voinut hyvällä tahdollaankaan kutsua mukavaksi, mutta Poutapentu näytti yksinkertaisesti niin suloiselta, etten viitsinyt kieltää häntä. Olihan pennulla oikeus pitää hauskaa kaiken kokemansa jälkeen.
Poutapentu nyki turkkiani aikansa ja ryömi sitten kylkeäni pitkin lähemmäs päätäni, läpsäisten pienen tassunsa korvani päälle. Hyrähdin pehmeästi, ja innostus pilkahti pennun silmissä. Hetkessä naaras läpsi jo molemmilla tassuillaan korvaani päästäen innostuneita miukaisuja, jotka selvästi huvittivat viereemme saapunutta Hohtolehteä.
”Näyttää siltä, ettei hänellä ole pienintäkään hätää”, parantaja hyrähti hilpeästi. ”Viitsitkö vahtia häntä hetken? Käväisen kysymässä kuningattarilta, kuka heistä voisi pitää hänestä huolen.”
”Mikäs siinä”, maukaisin nostamatta päätäni, jotta Poutapentu ei tipahtaisi päältäni. Aikansa läpsittyään naaras alkoi vaikuttaa uneliaalta, ja käpertyikin pian puoliksi lapani ja puoliksi kaulani päälle pieneksi keräksi. Hetken päästä tasainen tuhina kertoi, että pentu oli nukahtanut.
”Minne Pujopilkku muuten meni?” kysäisin Hohtolehdeltä, joka palasi juuri luoksemme. ”Eikö kaikkien toipilaiden vahtiminen yksin ole rasittavaa?”
”Hän vahtii Särkkäviikseä”, Hohtolehti maukaisi madaltaen ääntään hieman. ”Särkkäviiksi on yhä tajuton, ja tarvitsee kokoaikaista vahtimista. Hän on saanut tänä aikana jo kaksi sydänpysähdystä.” Parantaja räpäytti silmiään ja huoahti hiljaa. ”Täältä löytyi onneksi pienempi huone, jonne hänet voitiin sijoittaa ylimääräisen häslingin välttämiseksi. Hänen lisäkseen siellä on vain Jokiklaanin Hiljaisuusloiste, jonka tilanne on suoraan sanottuna melkein toivoton. Hän on tajuissaan, muttei pysty puhumaan eikä reagoi ärsykkeisiin. Metsäpalo oli armoton muillekin klaaneille.”
Katsoin hetken sanattomana parantajaa, ja kykenin sitten nyökkäämään tönkösti. ”Toivotaan, että he molemmat selviävät – tai sitten menehtyvät mahdollisimman vähin kivuin”, totesin hiljaa, Koskitassu välähtäen mielessäni. Hohtolehti maukui hiljaa olevansa samaa mieltä, ja huoahti sitten hiljaa.
”Asiasta toiseen, Höyhensiipi suostui hoitamaan Poutapentua kunnes tämä pärjää kiinteällä ruualla”, parantaja maukaisi. ”Sopiiko se sinulle?”
”Eipä minulla oikeastaan ole asiaan sanottavaa, mutta tietenkin Höyhensiipi käy paremmin kuin hyvin”, totesin. ”Tärkeintä on, että joku hoitaa Poutapentua.”
Hohtolehti nyökkäsi tyytyväisen näköisenä, ja vilkaisi sitten Poutapentua. ”Hän saa nukkua siinä rauhassa, jos se ei haittaa sinua liikaa. Hänet voi siirtää Höyhensiiven luokse sitten, kun hän herää.”
”Ei hän haittaa minua lainkaan”, hyrähdin sulkien itsekin silmäni. ”Kiitoksia, Hohtolehti.”
”Eipä kestä. Makeita unia.”

Nimi: Höyhensiipi

06.08.2018 21:15
Makasin muiden kuningattarien vieressä pää käpälieni päällä. Tuntui, kuin sisälläni olisi ollut aukko, niin kuin olikin. Mansikankukka oli kuollut. Viimeinenkin jäseneni perheestä. Tai tottakai minulla oli kumppanini ja pentuni, paitsi tietysti Nokipentu, Mansikankukka voi pitää hänestä nyt huolta! Lupasin itselleni. Ukkospentu ja Mesipentu leikkivät jotain ja Untuvapentu katsoi hieman kauempaa.
Purohäntä asteli viereeni. Hohtolehti oli juuri hoitanut häntä, mutta hän vaikutti silti huonokuntoiselta. Pentujen syntymä oli varmasti lähellä, mutta savu ei silti tehnyt kenellekään hyvää.
’’Oletko kunnossa?’’ Kysyin pennultani.
’’Kyllä minä olen. Entä sinä?’’ tämä esitti vastakysymyksen.
’’Kyllä olen, tuntuu vain, että jokin puuttuu’’,
’’Niin me kaikki olemme kokeneet kärsimystä, mutta selviämme kyllä!’’ Purohäntä rohkaisi.
’’Niin, hei Ukkospentu, ei toisia saa kiusata!’’ komensin pentuani, kun tämä yritti tarttua Kettuväijyä hännästä. Hänkin näytti murtuneelta, olihan hän Maniskankukan pentu.
’’No, ei auta muu, kuin yrittää selvitä’’, sanoin ja päätin ottaa pienet päiväunet.

Herätessäni kaikkipentuni olivat painautuneet vatsaani vasten. En voinut enää noustakaan, mutta joku oli pudottanut hiiren eteeni. Söin sen, sillä tiesin pentujeni tarvitsevan maitoa.

//sori kun tuli näin lyhyet//

Nimi: Hohtolehti

06.08.2018 17:17
Olin juuri jakanut pienet kasat yrttejä eniten niitä tarvitseville. Minua vaivasi vieläkin klaaninvanhimpien kuolema. Olin juossut hälytyksen tullessa suoraan klaaninvanhimpien pesälle, mutta Yöhäntä oli jäänyt jumiin, Putouspisara oli ollut auttamassa häntä. Muut olivat juuri tulleet ulos, kun rotkon reunalta kaatui puu heidän eteensä. Tuli alkoi piirittää meitä, kun saimme Yöhännän irti. Pikkupuro ja Korpinliito olivat jo silloin menneet aikaisemmin. Minttuturkki ja Roihusydän, jotka olivat vanhimpia. He olivat ulos tullessamme kaatuneet maahan, varmasti savun tukahduttamana. Mustahäntä oli kyyristyneenä heidän vieressään, ja vaikka sanoimme hänelle että tulee pois, ei hän uskonut ja pian hänkin kaatui maahan.
’’Me emme enää selviä tästä, sitä paitsi reviirit tulevat todennäköisesti palamaan kokonaan, ei tänne enää voisi palata. Minä muistan kun olin nuori, klaaninvanhimmat kertoivat tarinoita suuresta vaelluksesta, mutta minä en muista sitä kunnolla, itseasiassa, minua nukuttaa’’, Putouspisara sanoi silloin.
’’Ei! Et sinä nyt voi nukkua! Minun täytyy saada tiedät täältä ulos.’’
’’Sinä olet vielä nuori ja parantaja! Sinun pitää pelastaa itsesi! Klaani tarvitsee sinua enemmän kuin meitä, mene kun on vielä mahdollista!’’ Yöhäntä sanoi osoitti pientä aukkoa, joka oli jäänyt vielä vapaaksi.
’’En minä voi!’’ Olin yrittänyt sanoi, mutta vanhukset olivat menneet maaten, eikä minulla ollut muuta vaihtoehtoa, joten minun piti vain juosta pois.

Pudistin pääst’ni ajatukset. Olin jo raportoinut kuolemista Vinhatähdelle. Eniten minua huoletti Purohäntä, sillä hänen poikimisensa oli lähellä, eikä savu tehnyt hyvää hänelle, tai kenellekään muulle. Höyhensiipi oli aivan maassa Mansikankukan kuoleman takia, kun hän oli nähnyt varaemonsa kuoleman, oli Minkkihäntä tullut sanomaan Kirpunloikalle hyvästit ja kaatunut maahan. Kävelin häntäni heilahdellen surullisesti omalle paikalleni. Yhtäkkiä joku kosketti lapaani.
’’Hohtolehti’’,
’’Niin?’’ Kysyin Pujopilkulta joka nyt istui vieressäni.
’’Palossa sain palovamman kuonooni-’’ hän aloitti.
’’Tarvitsetko jotain yrttiä, sattuuko siihen?’’
’’En tarvitse mitään. Mutta en myöskään haista nenälläni mitään’’, hän sanoi.
’’Kyllä se voidaan korjata, minä etsin yrttejä’’, sanoin.
’’Hohtolehti, olet hyvä ja kokenut parantaja, mutta tätä et voi sinäkään parantaa. Aion pyytä Vinhatähdeltä jossain vaiheessa, että voin vaihtaa soturiksi, mutta minä autan sinua ainakin, kunnes päästään kunnolliseen asuinpaikaan’’, Pujopilkku sanoi.
’’Minä, minä, hyvä on’’ myönnyin.
’’Ovatko kaikki kunnossa?’’ Varmistin vielä
’’Ovat, älä huoli, lepää vain’’, Pujopilkku sanoi.

//Sori kun on näin lyhyt//

Nimi: Talvioturkki

04.08.2018 00:01
Kuollut. Setriviiksi on kuollut. Putosi… kuollut.
Aurinkokajon sanat kaikuivat päässäni ja sekoittuivat toisiinsa, ja hetken kykenin vain tuijottamaan silmät suurina tytärtäni. Kaikki Lumikkotaipaleen, Leijonakynnen ja Hietatuulen vuoksi vuodattamani kyyneleet olivat kaikonneet silmistäni, ja kasvoni olivat valahtaneet entistäkin kalpeammiksi.
”Sano, että tuo oli valetta”, sopersin alaleuka väpättäen kyyneliin murtuneelle Aurinkokajolle. ”Jaksoin tänne asti vain Setriviiksen vuoksi… ei hän voi olla…”
”Olen pahoillani, emo”, Haukkapolte puolestaan huokaisi silmät kiiltäen. ”Isä on kuollut.”
Kuollut. Minun rakkaani oli kuollut.
Sanojen todella upotessa tajuntaani kyyneleet pyrkivät takaisin silmiini ja valuivat hetkessä virtana poskilleni. Hengitykseni tiheni hetki hetkeltä ja kasvoilleni oli piirtynyt ahdistunut, murtunut ilme. Suuni avautui yrittäessäni saada paremmin henkeä, mutta tuntui kuin joku olisi puristanut rintakehääni ja sydäntäni kaikilla voimillaan.
En tapaisi Setriviikseä enää koskaan.
Ensimmäinen nyyhkäisy pakeni kuin vahingossa huuliltani, ja sen myötä järkytyksen kokoama pato murtui sisälläni. Hetkessä itkin jo sydämeni pohjasta ja painuin kyyryyn painostavan kivun pistäessä rintaani. Tunsin Haukkapoltteen turkin painuvan omaani vasten mutten reagoinut. Kyyneleet eivät lakanneet virtaamasta, ja tunsin tukehtuvani tähän suruun. Lysähdin vatsalleni ja peitin kasvoni tassuillani, avaten suuni huutoon saadakseni sisälläni tuntuvan kivun lieventymään edes hieman, mutta ääneni takertui kurkkuuni. Ulos tuli vain tukahtuneita itkunsekaisia äännähdyksiä, enkä saanut itseäni koottua lainkaan.
Setriviiksen avulla olin päässyt yli isäni kuolemasta. Setriviiksi oli ollut tukenani Niemiviiksen kuollessa ja Liljavälkkeen kadotessa. Setriviiksi oli se syy, miksi olin ylipäätään enää elossa. Ja ennen kaikkea kolli oli ollut elämäni rakkaus joka oli ollut rinnallani oppilaasta saakka, pentujeni isä, minulle tärkein kissa tässä maailmassa.
Ja nyt hän oli poissa.
”Emo… meidän on mentävä. Täällä on liikaa savua”, kuulin Haukkapoltteen hiljaisen äänen korvani juuressa, mutta pudistin vain rivakasti päätäni kykenemättä pysäyttämään kyynelten virtaa. Jalkani eivät kantaneet enkä edes halunnut jatkaa matkaa. Miksi jatkaisinkaan? Esikoispoikani oli kuollut. Nuorin tyttäreni oli kuollut. Emoni oli kuollut. Olin ollut valmis yrittämään päästä heistä yli Setriviiksen tuella kuten aina ennenkin, mutta nyt kumppaninikin oli riistetty minulta. Tulevaisuuteni oli romahtanut kerralla täysin.
Tunsin Haukkapoltteen lempeän kosketuksen kyljessäni, mutta sävähdin kauemmas kuin se olisi sattunut. ”Anna minun olla!” parahdin hiljaa. ”Minä en pysty tähän enää. En vain pysty.” Ääneni särähti ja murruin uudelleen kyyneliin, pudistellen hitaasti päätäni. ”Minä en halua elää ilman Setriviikseä. Ole kiltti ja anna minun olla.” Jos olin vajonnut hetkeksi toivottomuuteen Leijonakynnen menehdyttyä, olin nyt romahtanut sitäkin alemmas. En nähnyt pienintäkään syytä jatkaa tätä. Halusin tämän kaiken vain päättyvän.
”Vaahterasumu, tue Aurinkokajoa. Pyökkiturkki, ota Kyynelpentu”, kuulin Haukkapoltteen maukuvan muille. Sitten poikani kumartui takaisin puoleeni. ”Anteeksi”, hän mumisi ja samassa tunsin hänen hampaidensa ottavan tukevan otteen niskastani, ja vanhempi elossa olevista pojistani lähti raahaamaan minua kohti ukkospolkua ja turvaa.
”Ei!” nyyhkäisin yrittäen riuhtoa itseni irti. ”Ole kiltti… Jätä minut tänne…”
”Ei tulisi mieleenikään”, Haukkapolte mumisi. ”En anna sinun kuolla, emo. Sinun on jaksettava minun, Aurinkokajon, Pyökkiturkin ja muiden rakkaidesi vuoksi.”
”Älä… En minä halua”, itkin lopettaen kuitenkin riuhtomisen, antautuen poikani raahattavaksi. ”Antaisit minun kuolla…” Voimani loppuivat ja annoin silmieni painua kiinni, ja toivoin niiden myös pysyvän kiinni.
Olkaa kilttejä, antakaa minun seurata Setriviikseä Tähtiklaaniin.

”Emo… Emo, herää.” Silmäni raottuivat hieman ja näin Pyökkiturkin sumean hahmon edessäni. Poikani silmissä pilkahti helpotus kun hän huomasi minun palanneen tajuihini, ja hän kosketti nopeasti poskeani kuonollaan.
Katseeni kiersi ympäri tilaa, jossa olin. Kaksijalanpesä? Tiedon olisi pitänyt saada minussa aikaan edes jonkinlainen epäluuloisuuden reaktio, mutta en tuntenut mitään tuijottaessani pesän kattoa. Oloni oli täysin tyhjä. Miksi olimme täällä? Mitä oli tapahtunut?
Sitten muistot iskivät vasten kasvojani, ja tunsin vihlaisun sydämessäni. Setriviiksi. Tukahduttavasta surun tunteesta huolimatta kyyneleet eivät kuitenkaan enää pyrkineet silmiini. Tasaista sydämessäni tuntuvaa särkyä lukuun ottamatta oloni oli aivan yhtä tyhjä kuin äskenkin.
”Olemme Taon päämajassa”, Pyökkiturkki maukui hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Täällä olemme turvassa. Taolaiset ovat etsimässä muita klaanilaisia.”
Nousin vaiteliaana istumaan, katse yhä kiertäen tilaa ympäri. Pyökkiturkin ilme muuttui huolestuneeksi, ja hän kallisti hieman päätään.
”Emo…”
”Minä en nähnyt painajaista, enhän, Pyökkiturkki?” kuiskasin ääni värähtäen. ”Leijonakynsi, Hietatuuli, Lumikkotaival ja Setriviiksi ovat kuolleet, niinhän?”
Pyökkiturkki räpäytti silmiään katse ajautuen pois silmistäni, ja poikani nyökkäsi hiljaa. ”Niin. Niin ovat.”
”Keitä muita?” kysyin pakottaen sanat suustani. ”Ovatko kaikki muut täällä?”
”Routamieli kuoli savuun, emo”, Pyökkiturkki maukui varovasti. ”Ja Kirkasväre. Muista en tiedä vielä.”
Silmäni sumenivat poikani mainitessa kahden puolisisarukseni nimen, ja räpäytin muutaman kerran silmiäni vetäen sitten syvään henkeä. ”Onko Liljavälke täällä?”
Pyökkiturkki ei vastannut, mutta hänen katseensa kääntyi sivulle. Seuratessani sitä huomasin poikani katsovan viiden kissan joukkoa, joka muodostui Aurinkokajon ja Haukkapoltteen lisäksi Niemiturkista, Kettuväijystä ja Väijykärjestä. Viisikko keskusteli hiljaa keskenään, ja kivi tuntui palaavan sydämeni päälle tajutessani, etten nähnyt Liljavälkettä poikansa lähellä. Tyttäreni ei varmasti jättäisi ainoaa jälkeläistään tällaisessa tilanteessa. Niemiturkin katse käväisi minussa ja hän suhahti jotain muille, ja Kettuväijykin katsahti minun suuntaani. Niemiturkki nousi jaloilleen, mutta Kettuväijy painoi tämän takaisin istumaan nousten itse ylös.
”Minä puhun hänelle”, kuulin naaraan maukaisevan nuorelle soturille, ja kuningatar käveli Väijykärki vierellään luokseni. Ahdistus palasi katseeseeni kun huomasin, ettei naaras ollut vielä kohdannut katsettani, vaan katsoi maata kuin kooten ajatuksiaan.
”Kettuväijy”, maukaisin hänen nimensä, kun naaras nyökkäsi tervehdykseksi ja istui eteeni. ”Ihanaa, että edes sinä olet kunnossa.” Vaikkei biologinen sisareni ollutkaan, oli Kettuväijy minulle aivan kuin sisko Mansikankukan kautta. Mansikankukka oli sentään hoitanut minua ja Lehtiturkkia suuren osan pentuajastamme, eikä sellaista palvelusta ohitettu olankohautuksella. Sekä mustavalkoinen naaras että hänen oma tyttärensä olivat äärimmäisen tärkeitä minulle, vaikka Vatukkatuhka olikin ottanut varsinaisen emon roolin elämässäni.
”Talvioturkki”, Kettuväijy puolestaan maukaisi, kohdaten viimein katseeni omallaan. ”Voisin sanoa täysin samaa. On helpottavaa, että olet kunnossa.” Naaras räpäytti pari kertaa silmiään vaieten uudelleen, ja vaikutti hetken ajan etsivän sanoja.
”Liljavälke?” maukaisin varovasti saaden naaraan nostamaan katseensa hetkessä. ”Oletko nähnyt tytärtäni, Kettuväijy? Entä muita?”
Kettuväijy katsoi minua hetken tummanvihreät silmät suorastaan läikehtien surusta, ja osasin jo varautua siihen, mitä hän tulisi seuraavaksi tyttärestäni sanomaan. ”Voi Talvioturkki”, hän huoahti. ”Liljavälke ei selvinnyt. Eikä Mansikankukka. He ovat molemmat Tähtiklaanissa.”
Säpsähdin kuin lyötynä, kun naaras lausui Mansikankukan nimen. Olin osannut varautua uutisiin Liljavälkkeen kuolemasta, mutta mustavalkean kuningattaren menehtyminen tuli täysin puun takaa. Olin elänyt kuin siinä uskossa, että naaras tulisi aina olemaan osa pentutarhan arkea.
”Liljavälke ja… Mansikankukka”, toistin tönkösti. ”Liljavälke ja…” Katseeni valahti pesän lattiaan, enkä hetkeen saanut sanaakaan suustani. ”Olen pahoillani, Kettuväijy. Tämä on sinulle varmasti rankkaa.” Ääneni oli täysin mitäänsanomaton ja tyhjä, enkä saanut siihen edes todellista pahoittelevaa sävyä, vaikka tarkoitinkin joka sanaa koko sydämestäni.
Naaras räpäytti kiiltäviä silmiään ja laski itsekin katseensa. ”Aivan kuten sinullekin, Talvioturkki. Olen pahoillani menetyksistäsi.”
”Koko klaani kärsii”, kuiskasin nielaisten kyyneleeni, jotka täysin varoittamatta kutittelivat jälleen silmiäni. ”Anteeksi, minun on mentävä.”
Ennen kuin Kettuväijy ehti sanoa mitään, pujahdin pois paikalta kohti pesän uloskäyntiä. Tiesin Pyökkiturkin lähteneen perääni, mutten vaivautunut estämään häntä. Halusin vain ulos, pois tästä painostavasta ilmapiiristä ennen kuin murtuisin jälleen.
Ulkonakin oli joukko kissoja, joten pujottelin joukon läpi ahdistuksen kasvaessa hetki hetkeltä suuremmaksi sisimmässäni. Pieneksi helpotuksekseni näin Tavisateen muiden joukossa, mutten löytänyt Ilvesroihua. Enkä Minkkihäntää, Pikkupuroa tai Särkkäviikseä. Olivatko hekin kaikki Tähtiklaanissa? Oliko kukaan suvustani elossa Aurinkokajon, Haukkapoltteen ja Pyökkiturkin lisäksi?
Päästyäni viimein kauemmas muista annoin jalkojeni viimein pettää altani ja lysähdin vatsalleni nurmelle. Viileä, vaikkakin kuiva ruoho tuntui rauhoittavalta kaiken sen kuumuuden jälkeen, mutta mieleni myrskyä se ei tyynnyttänyt.
”Minähän sanoin, Pyökkiturkki”, kuiskasin ääni murtuen pojalleni, joka oli seurannut minua vähän matkan päästä. ”Minähän sanoin. Palasin tänne vain saadakseni tietää, että loputkin rakkaistani ovat kuolleet. Mansikankukka… hän oli ainoa, jolle olisin Setriviiksen ohella voinut puhua erityisesti Hietatuulen kuolemasta. Kukaan muu ei tule koskaan ymmärtämään, että se tuntui kuin olisin katsonut myös sisareni Lehtiturkin palavan tyttäreni rinnalla”, nyyhkäisin. Pyökkiturkki kävi makaamaan viereeni ja antoi minun nojata pääni hänen kaulaansa.
”Liljavälke ei ansainnut kuolla vielä”, jatkoin jo hysteerisesti nyyhkyttäen. ”Häneltä riistettiin jo yli puoli vuotta kaksijalkojen vuoksi. Hän ei saanut viettää normaalia elämää poikansa kanssa edes kahta vuodenaikaa.” Hautasin kasvoni poikani kaulaturkkiin ja annoin kyynelten viimein tulla. ”Minä haluan heidät takaisin, Pyökkiturkki. Mansikankukan, Liljavälkkeen, Hietatuulen, Leijonakynnen ja jopa Lumikkotaipaleen. Ja erityisesti Setriviiksen.”
”Tiedän, emo”, Pyökkiturkki kuiskasi sukien rauhoittavasti päälakeani. ”Me kaikki haluamme heidät takaisin. He lähtivät aivan liian aikaisin.”
En enää yrittänyt estää kyynelten virtaa, ja annoin Pyökkiturkin lohduttaa minua nyyhkyttäessäni hysteerisesti hänen turkkiinsa. Sydämeni tuntui olevan halkeamaisillaan ja olisin voinut vannoa, että sen aiheuttama kipu oli fyysistä eikä omaa kuvitelmaani. Olisin paljon mieluummin tukehtunut savuun kuin joutunut tämän tunteen hitaasti kuristamaksi. Kuinka tämä pystyikin sattumaan näin kovin?

Nimi: Aurinkokajo

03.08.2018 21:12
Hurjalla vauhdilla lähestyvät liekit alkoivat saavuttaa meitä. Niiden rätinä tuntui kuitenkin kuuluvan jostain kaukaa ja ylitsemme humahtava lämpöaalto tuntui polttavan jonkun toisen turkkia.
Vaikka juoksin eteenpäin, pidin silmäni iskostettuina Vaahterasumuun, joka loikki kolmella jalallaan niin nopeasti kuin kykeni. Kollin ilmeettömät silmät olivat nyt täynnä kyyneliä ja tämä yritti räpyttää niitä hurjasti pois. En tiennyt mitä sanoa. En tiennyt miten lohduttaa. Olimme juuri todistaneet Punasydämen loikan liekkimereen ja tämän tuskallisen palamisen. Naaras ei ollut enää jaksanut. Vaahterasumu puristi leuoissaan tiukasti Poutapentua, viimeistä muistoaan emostaan, joka oli Punasydämen kuoleman jälkeen pysynyt hiljaa aivan kuin olisi tajunnut mitä oli juuri käynyt. Olin jotenkin meinannut saada sydänkohtauksen, kun olin kuullut Punasydämen kertovan pienen naaraan isän: Korppihäntä, luopio, petturi ja murhaaja. En kuitenkaan tuntenut sydämessäni vihaa Vaahterasumun emoa kohtaa. Päin vastoin. Olin surullinen tämän puolesta. Miten Korppihäntä oli saattanut! Uskoin vakaasti, että Punasydän oli nyt paremmassa paikassa ja sen paremman paikan nimi oli Tähtiklaani.
”Ei ole enää pitkä matka”, kuulin takaani Haukkapoltteen vaimean köhinän; tällä oli suussaan Kaurispentu, joka tarkkaili palavaa metsää silmät kuunkokoisina. ”Tunnistan Vanhan Tammen!”
Vilkaisin edessä kohoavaa hiiltynyttä valtavaa puuta, jonka saattoi juuri ja juuri tunnistaa Vanhaksi Tammeksi. Sen musta runko savusi ja muutama kipinä poltti reikiä ylimpiin lehtiin, jotka olivat säästyneet tulelta. Haukkapolte oli oikeassa. Olisimme pian järvelle jos mitään hälyttävää ei tapahtuisi.
Suussani keinuva Kyynelpentu yskäisi vaisusti ja vinkaisi. ”Ei mitää hätää”, kuiskin parhaan ystäväni pennun niskaan. ”Pian helpottaa. Enää vain puunmitta, niin olemme perillä järvellä.” Kyynelpentu nyyhkaisi hiljaa aivan kuin vastaukseksi.
Vaahterasumun kulku alkoi hidastua ja tämä henkäisi terävästi. Musta savu kulki aivan perässämme liekkien edellä ja hipoi jo häntiämme. Haukkapolte laukkasi viereemme ja siristi silmiään, kun muutama kipinä sihahti ohitsemme. Pennut alkoivat yskiä voipuneina. Meillä alkoi olla kiire, jos halusimma säästyä elävinä edes järvelle asti.
”Vielä vähän. Vielä vähän.” En tiedä puhuinko itselleni vai Kyynelpennulle.
Siinä samassa yläpuoleltamme alkoi kuului hirmuista jyrinää ja rätinää. Liekit roihahtivat takanamme korkeuksiin ja puiden ylimmät oksat peittyivät sankkaan mustaan sumuun.
”Taaksepäin”, Vaahterasumu ärjäisi ja oli kompastua kolmella jalallaan yrittäessään pakittaa.
Kova ääni yläpuolellamme kiihtyi ja valtava hiiltynyt puu alkoi kaatua rymisten korviahuumaavasti. Maa järähti hurjasti, kun se teki tuttavuutta palaneen koivun kanssa. Ilmaan pöllähti tappavan paljon tuhkaa, kun runko viimein räshti maahan. Hetkessä ympärillämme loimottavat liekit siityivät puuhun ja alkoivat ahmia sitä tyytyväisesti rätisten.
”Olemme ansassa!” Ensikertaa kuulin Haukkapoltteen äänessä hivenen hysteerisen sävyn, kun veljeni käänteli päätään hurjasti silmänvalkuaiset välkkyen.
”Emmekä ole!” ärähdin lujasti ja siirryin ruskearaidallisen kollin viereen aikomuksenani läimäyttää tätä päähän.
”Katsokaa!” Vaahterasumun vaimea ulahdus pysäytti kuitenkin aikomukseni. Käännyin kumppaniani päin ja huomasin tämän osoittavan hännällään rakoa tulessa, aivan kaatuneen puun juurten luona. Koivun juuret olivat nousseet pystyyn irvokkaina tehden kuitenkin pienen portin tulen läpi vapauteen.
”Mennään”, siristin silmiäni ja käännyin Haukkapoltteen puoleen käpälä ylhäällä. Veljeni oli kuitenkin saanut itsensä rauhoittumaan ja tämä pinkaisi ohitseni kirkkaankeltaiset silmät palaen. Tassuni siirtyivät laukkaan ja seurasin kumppaniani ja veljeäni ulos liekkiansasta. Kivet, jotka olivat paljastuneet maan alta koivun kaatuessa olivat kylmät, kun tassuni koskettivat niitä meidän kulkiessa yli. Ne tuntuivat typerältä vitsiltä keskellä tulikuumaa rätisevää metsää.
Sitten olimme rannassa. Rako tulen ja juurten välissä syttyi ilmiliekkeihin, kun palo ahmi itseensä kuivia juuria.
Siirryin kumppanini viereen, kun astuimme yhdessä tuumin kuivan pöllyävän hiekan kautta veteen. Suljin silmäni helpotuksesta, jonka kylmä vesi toi. Se lipui rauhoittavasti melkein kärynneiden varpaideni välistä ja loiski houkuttelevasti, kun mitään muuta ajattelematta tassutin yhä syvemmälle ja laskin Kyynelpennun veteen. Pentu pärskähti ensin pelokkaana, mutta päästi tuskin kuuluvan kehräyksen, kun viileä vesi hyväili turkkia. Laskin naaraan vielä syvemmälle jolloin tämän turkki kastui kokonaan kaulaan asti. Vieressäni Vaahterasumu ja Haukkapolte tekivät samoin, ja tunsin tyydytystä nähdessäni pentujen helpottuneen ilmeet.
”Pidä kiinni, nostan sinut selkääni”, mau’uin Kyynelpennulle aikomuksenani mennä hivenen syvemmälle jotta voisin kastautua kokonaan. Muutama kipinä lensi veteen, mutta ne sammuivat hetkessä koskettaessaan järven pintaa. Kyynelpentu inahti vastaukseksi ja heilautin tämän selkääni. Pikkuiset käpälät takertuivat turkkiini, kun kahlasin syvemmälle ja tunsin oranssina hehkuvan veden kosketuksen.
Kaikkialla ympärillämme kissoja syöksyi tummina tai tulenkajon valaisemina hahmoina veteen. Näiden silmät olivat pelkkää meripihkaa, kun liekit peilautuivat kauhusta suuriin sielunpeileihin. Olin kuulevinani Varjosydämen ohjeiden täyttämän huudon ja Jokitaipaleen ärjynnän tulen rätinän yli. Säröpoltetta ei näkynyt kuitenkaan missään. Viimeiset kissat pujahtivat ulos palavasta metsästä yskien, ja huokaisin helpotuksesta huomatessani Kettuväijyn ja pentua kantavan Väijykärjen kiirehtivän veteen.
Kipinöitä sihahti jälleen veteen. Viimeisetkin puut alkoivat syttyä tuleen ja pian Myrskyklaanin ja Varjoklaanin reviirit olivat pelkkää tulta. Tuijotin silmät selälläni kotimetsää ja tunsin surua. Tummien puiden välistä näkyi oranssi tausta ja latvojen yli virtasi tukahduttavaa usvaa.
”Aurinkokajo”, hätkähdin Vaahterasumun maukua, ja kumppanini saapui vierelleni litimärkä Poutapentu hampaissaan. Tämän silmissä ei ollut enää kyyneleitä, mutta ne olivat silti surusta sumeat.
”Voi Vaahterasumu”, mau’uin myötätunto äänessäni. ”Olen pahoillani siitä, mitä tapahtui. Se ei todellakaan ollut vikasi.” Astuin askeleen lähemmäs ja halasin kollia. Tämä oli hiljaa, mutta painoi päänsä olkaani vasten. Sitten erottauduimme, ja Vaahterasumu yritti pitää äänensä tasaisena maukuessaan: ”Kuulin Varjosydämen maukuvan, että meidän kannattaa suunnata kaksijalkalaan. Järvi ei pysäytä liekkejä kokonaa. Kohta vesikin muuttuu lämpimäksi.”
”Hyvä on”, nyökkäsin ja tarkistin, että Kyynelpentu oli vielä tiukasti selässäni. Vaikka naaras oli vasta pentu, tunsin tämän painon taakkana harteillani. Olin kuitenkin kätevämpää, jos tämä ei roikkuisi suussani ja vaikeuttaisi hengitystäni. ”Missä Haukkapolte on?”
”Tässä”, veljeni kahlasi luoksemme pää pystyssä yrittäen olla upottamatta Kaurispennun kuonoa siniharmaaseen järveen. ”Jos lähdemme nyt, meidän pitää siirtyä hivenen lähemmäksi rantaa. Näin syvässä vedessä eteneminen on tuskastuttavan hidasta.”
*Toisaalta, Vaahterasumun on helpompi kulkea syvässä vedessä. Järvi kun kantaa osan hänen painostaan, jolloin murtunut jalkakaan ei haittaa.*
”Sopii”, kumppanini kuitenkin vastasi ja tarkkaili silmät viiruina roihuavaa ympäristöä.
”Mitä kautta menemme?” kysyin ja vilkaisin ensin Varjoklaanin loimuavaa metsää kohti ja sitten Tuuliklaanin liekehtivien nummien yli.
”Tuuliklaanin”, Vaahterasumu vastasi käheästi hetken mietittyään. ”Siellä ei ainakaan kaadu puita päälle. Savuakin on vähemmän.”
Juuri silloin metsässä räsähti ja kuuma ilma leuhahti ylitsemme. Siristin silmiäni ja korvani laskeutuivat taaksepäin. ”Mennään”, murisin ja lähdin johdattamaan meitä viistosi kohti rantaa ja Tuuliklaanin reviiriä.
Jäimme kulkemaan eteenpäin, kun vettä oli polviimme asti. Vierellämme oli vielä vähän puita ja Myrskyklaanin reviiriä, mutta rajapyykki tulisi pian vastaan. Saatoin erottaa sankan usvan läpi joen, joka oli kuivuuden takia enää pikkuruinen puro.
Vierellämme, edessämme ja takanamme taivalsi väsyneitä ja kuolemaa nähneitä kissoja. Näiden hahmoja ei kuitenkaan näkynyt selvästi savun takia. Ainoastaan silloin, kun liekit roihahtivat korkeammalle ja valaisivat rantaa saattoi nähdä tuttuja turkin värejä tai pelokkaita hohtavia silmiä.
Saavutimme rajan nopeasti. Sankka savu alkoi vähentyä, kun puut muuttuivat pitkäksi heinikkomaaksi ja kanervaksi. Tuuliklaanin alueella liekit eivät olleet yhtä korkeat kuin Myrskyklaanin tai Varjoklaanin metsissä, mutta ne paloivat aivan yhtä kuumasti ja tappavasti. Järveltä ylöspäin nousevien nummien ja kumpujen takia saatoimme nähdä koko hävityksen; koko Tuuliklaanin alue oli jäänyt liekkimeren armoille ja tuli jyrisi voitokkaasti.
Tuntui kestävän ikuisuuden, kun matelimme eteenpäin järvessä, jonka heikkoihin aaltoihin peilautui oranssia, punaa ja keltaista. Vesi ei ollut enää kylmää eikä loiskinut helpottavasti jalkoihin. Polkuanturat raapiutuivat pohjalla oleviin kiviin ja liekit heittivät polttavia kipinöitä ylitsemme.
”Auts!” Kyynelpentu vinkaisi tuskasta selässäni, kun yksi hiipuva kipinä osui tämän päähän. Laskin pennun välittömästi veteen ja aloin valella vettä tämän korvaan, joka savusi heikosti. Vaahterasumu ja Haukkapolte pysähtyivät hieman edemmäs ja pitivät Kaurispentua ja Poutapentua poissa kipinöiden ulottuvilta.
”Kaikki hyvin”, tyynnytin nyyhkyttävää pentua ja nuolaisin lohduttavasti kipeää korvaa. ”Aurinkokajo on tässä ja vie sinut turvaan. Sinulla ei ole hätää, kun minä olen tässä.”
”Sattuu”, tämä vikisi, ja vilkaisin kohtaa, johon kipinä oli osunut. Se oli vasen korva ja siihen oli tullut pieni lovi. *Aivan kuin emollaan!* henkäisin kauhuissani, mikä sai Kyynelpennun entistä suurempaan paniikkiin.
”Mitä nyt? Kuolenko minä?” Pennun hätä sattui sydämeeni.
”Ei, et tietenkään”, painoin kuononi tämän poskeen ja henkäisin rauhoittavasti. ”Minä vain säikähdin, kun kipinä osui minuunkin”, päästin pienen valkoisen valheen. ”Sinun kuitenkaan ei tarvitse säikähtää. Eiväthän suuret soturit pelkää?”
”Eivät pelkää”, Kyynelpentu toisti kaikuna sinivihreät silmät suurina. Nuolaisin vielä kerran lovea tämän korvassa ja nostin sitten tämän takaisin selkääni.
”Rohkea pentu”, päästin kehräyksen, joka kaihersi kurkkuani. ”Yritä pysyä enemmän kallellaan järven suuntaan, niin kipinät eivät osu sinuun.” Olin tuntevinani pienen nyökkäyksen ja Kyynelpentu painautui enemmän oikealle.
Ravasin väsyneenä kollit kiinni. Nämä tarkkailivat minua hetken, ja jatkoimme sitten matkaa.
”Pian ollaan päästy Tuuliklaanin reviiristä”, Haukkapolte maukui. Meni hetki ennen kuin kolli lisäsi: ”Kuka tuo on?”
Käännyin katsomaan Haukkapoltteen osoittamaan suuntaan ja huomasin tumman hahmon kelluvan aalloilla. Tunsin pienen pelon hypyttävän sydäntäni.
”Voisitko ottaa Kyynelpennun? Minä käyn katsomassa”, ojensin siniharmaan nyytin veljelleni ja otin pienen spurtin liikkumattoman kissan luokse. Vesi loiskahteli perässäni.
”Huhuu!” mau’uin kahlatessani hahmon luokse. Kissan turkin väri ja haju olivat tunnistamattomia, sillä se oli peittynyt paksuun kerrokseen tuhkaa. Siltikin saatoin tunnistaa pienen vivahduksen Myrskyklaanin tuoksua kaiken palaneen karvan hajun alla. Sitten saavuin kohdalle ja sydän tykyttäen käänsin tämän ympäri. Järvi oli huuhtonut suurimman osan tuhkasta pois kissan kasvoilta paljastaen siniharmaan karvapeitteen. Tunsin tyrmistystä tunnistaessani kollin.
”Tippaturkki”, lausuin Pisarasydämen isän nimen. Oliko kolli hukkunut? Jäänyt väsyneenä veteen makaamaan ja sulkenut sitten silmänsä? Testasin siniharmaan soturin pulssin ja pelkoni osoittautui todeksi. Tähtiklaani ottanut koko Pisarasydämen perheen luokseen. Pisarasydän, Kirkaslampi, Kanervatuuli ja nyt Tippaturkki? Kaurispentu ja Kyynelpentu olivat menettäneet isovanhempansa, emonsa ja yhden tädeistään. ”Lepää rauhassa, Tippaturkki”, mau’uin. Laskin irti kuolleen kollin turkista ja työnsin tämän takaisin aaltojen vietäväksi. Sitten palasin takaisin.
”Se oli Tippaturkki”, mau’uin hiljaa Vaahterasumulle ja Haukkapoltteelle. Kaksikko nyökkäsi lähes yhtäaikaa silmät ilmeettöminä. Pennut näiden sylissä höristelivät korviaan elon merkiksi, mutta eivät inahtaneet. Nostin Haukkapoltteen selässä maanneen Kyynelpennun suuhuni ja heilautin häntääni.
Jatkoimme matkaa. Jaloistani alkoi lähteä tunto ja vesi alkoi olla jo ihonlämpöistä. Takanamme kuului yhä ovaa rätinää ja sihinää, kun liekit polttivat metsää, mutta eteenpäin mentäessä alkoi kuulua uusia ääniä. Ne olivat taantuvaa ja nousevaa ulinaääntä, jota en tunnistanut ja kaksijaloille kuuluvaa pelokasta möykkää. *Ei niiden tarvitse pelätä*, ajattelin ärtyneenä. *Nehän ovat kaksijalassa turvassa metsäpalolta.* Edessäpäin alkoi näkyä välkkyvää sinista valoa ja ujellus tuntui kuuluvan nyt todella läheltä. Sumu, joka oli peräisin nummilta, esti meitä kuitenkin näkemästä muuta kuin kirkasta räikeänsinista valoa, joka kajastui edestäpäin.
”Mitä ihmettä” kuulin Haukkapoltteen murahduksen takaani. ”Ovatko nuo lähtöisin kaksijaloista?”
Järven toinen pää alkoi tulla vastaan ja kömmin tyytyväisenä ylös vedestä. Vaikka se oli pelastanut henkemme, en voinut olla tuntematta tyydytystä tuntiessani kuivaan maan allani. Tälläkin puolella maa oli tuhkan peitossa ja edessä päin loimottivat oranssit liekit. Palo ei ollut kuitenkin yhtä hurjaa kuin toisella puolelle ja pääsimme eteenpäin esteettä.
”Olemme varmasti lähelle ukkospolkua”, tajusin huomatessani suunnattomat varjot muutaman puunmitan pääs edessämme. Koska täällä sumu ei ollut yhtä sakeaa kuin muualla, eteenpäin näki selvästi. ”Ja tuo ujellus kuuluu varmasti noista vuorenkokoisista hirviöistä.”
Vilkaisin ympärilleni nähdäkseni muita maamerkkejä ja huomasin kahden tumman hahmon lähestyvän meitä usvasta. En tunnistanut kumpaakaan. *He tulevat varmasti Hevospaikalta päin*, tajusin. *Mutta jos he ovat klaanilaisia, niin mitä ihmettä he siellä tekivät. Eikö käsky ollut suunnata kaksijalkalaan?*
”Hoi!” Vaahterasumukin oli huomannut tulijat ja kääntänyt sinisen katseensa oikealle. Pysähdyin kumppanini viereen ja Haukkapolte astui taakseni. Höristin korviani kuullessani vastauksen.
”Hoi!”
”Hei, minä tunnen tuon äänen”, innostuin ja laskin Kyynelpennun maahan. ”Se on Pyökkiturkki. Ja tuon toisen täytyy olla Sinitassu. Näin heidän lähtevän yhdessä pois palavasta leiristä. Luojan kiitos he ovat hengissä. Hei, Pyökkiturkki!” viimeisen lauseen ulahdin lähestyvälle kaksikolle.
Yskittävästä sumusta ei kuitenkaan ilmestynyt Pyökkiturkki ja Sinitassu, vaan Pyökkiturkki ja Talvioturkki. Emoni nojasi rakaasti pikkuveljeeni ja näytti kaikinpuolin kärsineeltä.
”Emo!” kiljaisin hengästyneenä, pudotin älähtävän Kyynelpennun maahan ja syöksyin vastaantulijoita vastaan.
”Mitä Tähtiklaanin nimeen teille on käynyt?” tivasin rynnätessäni kaksikon eteen. ”Jouduitteko tulen keskelle? Ja missä ihmeessä Leijonakynsi ja Sinitassu ovat?” Leijonakynsi oli lähtenyt leiristä emoni kanssa. Muuta en tiennyt.
Talvioturkki nosti katseensa ja tämän silmistä kuvastui pohjaton tuska. Vavahdin hivenen, mutta pysyin kuitenkin paikallani odottaen jommankumman selontekoa. Mitä emolleni oli käynyt!?
Vaahterasumu ja Haukkapolte kompuroivat vierelleni; veljeni oli ottanut Kyynelpennunkin ja nyt naaras ja tämän veli istuivat Haukkapoltteen jalkojen juuressa.
”Onko kaikki hyvin?” kuulin Vaahterasumun kysyvän. ”Tarvitsetteko apua? Talvioturkki?”
Emoni oli nyyhkäissyt hiljaa. ”Aurinkokajo”, tämä yritti aloittaa, mutta nielaisi sitten.
Syöksyin eteenpäin ja otin Pyökkiturkin paikan emoni viereltä. Pikkuveljeni vilkaisi minua.
”Sinitassu on turvassa. Hän lähti Varjokynnen, Kipinämyrskyn ja Liekkitassun mukaan”, tämä maukui ja hipsi sitten kahden muun kollin luo selittämään jotain nopeasti ja hiljaa.
”Ei hätää, emo. Minä olen nyt tässä. Voit kertoa”, hyssytin. *Mikä ihme on saanut aina niin vahvan ja rohkean emoni tuohon kuntoon?*
”Voi Aurinkokajo”, Talvioturkki henkäisi. ”Leijonakynsi on kuollut! Samoin Hietatuuli. Ja Lumikkotaival.”
Tuijotin emoani uskomatta korviani. *Leijonakynsi, Hietatuuli ja Lumikkotaival kuolleita? Miten se oli mahdollista?* Tunsin sydämeni tykyttävän rinnassani ja tällä kertaa iskut olivat tuskastuttavia.
”Pääsimme hyvin pakoon leiristä”, Talvioturkki aloitti ja nielaisi. ”Kiersimme Varjoklaanin rannan kautta ja puu kaatui Hietatuulen päälle. Näin omin silmin, kun puu syttyi tuleen ja poltti Hietatuulen elävältä.” Emoni niiskaisi, ja näin sieluni silmin Kirkaslammen luovuttavan, kaatuvan maahan ja syttyvän tuleen. Ravistin päätäni ja eteeni avautui jälleen näkyvä savusta, liekkien loimusta ja emostani, joka oli itkun partaalla.
”Seuraavaksi kuoli Leijonakynsi. Hän ei jaksanut enää jatkaa matkaa. Hän oli hengittänyt liikaa savua. Näin kun Leijonakynsikin kuoli käpälieni juureen”, Talvioturkki maukui silmät sumeten. ”Olisin varmaan jäänyt siihen, mutta yhtäkkiä Lumikkotaival saapui. Hän suunnilleen riuhtoi minut tänne. Sitten saavuimme ilmiliekeissä olevan Hevospaikan luo, vaikkei tarkoitus ollut. Olimme kulkeneet harhaan. Huomasin Pyökkiturkin harhailevan yksinään sankassa savussa ja syöksyin hänen luoksee. Kulkuni oli kuitenkin johdattanut minut hevoskatoksen luokse, joka alkoi sortua. Lumikkotaival heitti minut syrjään, mutta jäi itse alle.”
Kuuntelin emoni selostusta silmät suurina ja tuskin uskoen korviani. Olinko menettänyt veljen ja siskon ja isoemoni? Kaiken kuuleman mukaan, kaiken sen jälkeen mitä Lumikotaipaleen ja Talvioturkin välillä oli ollut, tummanpunainen naaras oli pelastanut tyttärensä hengen uhraten omansa.
”Voi, emo”, painoin kuononi tämän turkkiin. ”Mikään noista kuolemista ei ollut vikasi. Oli heidän aikansa lähteä.”
Talvioturkki niiskaisi. ”Oletko kuullut mitään Setriviiksestä tai Liljavälkkeestä? Vai ovatkohan he jo turvassa?”
Sydämeni jätti lyönnin väliin. Sitten toisen. Ja kolmannen. ”Emo”, aloitin henkäisemällä, mutten sitten pystynyt jatkamaan. Pitikö minun juuri kertoa isäni kuolemasta? Miksi juuri minun oli nähtävä, kun tämä tippui tuleen? Emoni sydän oli jo murtunut, mutta miksi minun täytyi repiä se ulos ja tuhota se kokonaan. Enkö voisi olla kertomatta? *Et*, toinen ääni sisälläni vastasi. *Sinun on tehtävä se. Miltä tuntuisi, jos joku muu tulisi ja pamauttaisi sen vasten emosi naamaa, kun tämä ei odottaisi sitä.* Entä jos odotan vain oikeaa hetkeä? *Ei ole oikeaa hetkeä, hiirenaivo*, toinen ääni päässäni sanoi ivallisesti. *Sinun on vain otettava niskastasi kiinni ja rikkoa emosi sydämen mahdollisimman kivuttomalla tavalla. Sitten olet hänen rinnallaan loppuun asti. Eikö niin?*
”Emo, kuulehan”, aloitin. Talvioturkki käänsi orvokinsiniset silmänsä minuun ja olin hukkua niiden suruun. Vedin henkeä: ”Emo, Setriviiksi on kuollut. Hän meni pelastamaan klaaninvanhimpia, mutta jäi palavaa pesään ansaan. Hän... hän lähti kiipeämään kalliota ylös, mutta se oli liian sileä ja pystysuunnassa, ja hän... ja hän putosi.”
Jäin tarkkailemaan emoni reaktiota pidättäen hengitystä. En kuitenkaan voinut estää itseäni lisäämästä: ”Anteeksi, emo. Minun olisi pitänyt kyetä pelastamaan hänet. Mutta minä.. minä..” Lauseeni päättyi lohduttomaan nyyhkäisyyn, kun kaikki kokemani tulvi yli. Kaikista pahin oli kuitenkin Setriviiksen kuoleman kertominen emolle. Kyyneleet alkoivat hillittömästi valua silmistä ja maailma sumeni.
”Anteeksi...”

Nimi: Hallakasvo

03.08.2018 20:34
Tunsin pakahtuvani kuumuuteen ja siristelin silmiäni kirvelevän savun takia. Kuiva maa räsähteli polkuanturoita vasten ja tuuli pöllytti puolipitkää turkkiani sekoittaen siihen likaa, tuhkaa ja nokea. Etenin määrätietoisesti avunhuutoja kohti, vaikka järki ja tunteet kamppailivat vastaan.Tällaisella hetkellä ei todellakaan ollut maailman paras idea lähteä poispäin määrätystä evakuointipaikasta - ja kauemmaksi Särkkäviiksestä -, mutta en antaisi itselleni anteeksi, jos olisin kykenevä auttamaan pulassa olevaa enkä silti tekisi mitään. Minun oli nyt vain luotettava siihen, että me molemmat selviäisimme tästä koettelemuksesta, ja näkisimme pian taas uudelleen. Halusin vielä monta kertaa kertoa kumppanilleni, kuinka paljon häntä rakastinkaan.
"Apua!" kuului nyt entistä selkeämmin, vaikka sitä seurasi kantava yskänpuuska. Korvani ponnahtivat pystyyn tunnistaessani äänen. Lisäsin vauhtia. Liekkien rätinä ja palavien puiden pauke hukutti lähes kaikki muut äänet, ja sain hetken juostuani nuoren kollin näkyviini. Hiekkatassu?
Hämmennys sai vauhtini pysähtymään ja sydämessäni aikaan lyhyen lievän rytmihäiriön, kun näin että paikalla oli muukin. Punaoranssi soturi seisoi jonkinlaisen maakuopan reunalla roikkuneen oppilaan edessä, ja sen sijaan että olisi yrittänyt auttaa tämän ylös, painoi tassullaan tätä syvemmälle kuopan pohjalle.
"Noin, rauhallisesti nyt vain. Kohta ei ole enää mitään hätää-"
"Hiekkatassu!" ulvaisin sen minkä järkytykseltä sain kuuluviin. Oppilas vilkaisi suuntaani silmät paniikista suurina ja ehti juuri älähtää nimeni, kun menetti pitkään pitämänsä otteen kuopan reunasta ja putosi niin että töminä vain kuului. Hohtosilmä kohotti katseensa minuun.
"Mitä Tähtiklaanin nimeen sinä teet?" kysyin epäuskoisena.
"En kestä tätä enää", kolli maukaisi ääni värähtäen. Kurtistin kulmiani. *Mitä?*
"Rakastan häntä niin paljon. Halusin hänet kumppanikseni niin kovasti. Mutta hän valitsikin toisen. Hänen poikansa," serkkuni sopersi vilkaisten kuoppaan, "muistuttaa teostani joka ikinen hetki. Jos häntä ei ole, voin päästä yli syyllisyyden tunteesta. Ja ehkä hän katsoo lopultakin suuntaani."
Pääni pyöritti, käänsi ja väänsi kuulemiani sanoja. Sisintäni kylmäsi. En ollut ainoa, joka tiesi Hohtosilmän olleen ihastunut Tulihelmeen. Naaras oli kuitenkin valinnut punaoranssin soturin sijasta kumppanikseen Kanjonikorren. Mutta mitä hän oikein tarkoitti mainitessaan Hiekkatassun? Samassa mieleeni muistui viimeisin näkemäni uni liittyen Kanjonikorteen. Unesta oli jo aikaa; olin nähnyt sen hieman ennen kuin pelastuspartiomme oli lähtenyt kaksijalkalasta. Uni oli ollut utuinen enkä ollut nähnyt itse kollia, mutta hänen äänensä oli kuulunut yhtä lausetta lukuunottamatta lähes täydellisen epäselvästi.
*Varo selustaasi, suku todella voi olla pahin.*
Tuon lauseen olin kuullut ja siitä asti se oli pyörinyt jatkuvana pyörteenä mielessäni. Särkkäviiksikin oli ollut hämillään, kun mainitsin hänelle asiasta. Mutta nyt, tuo lause yhdistettynä Hohtosilmän sanoihin, voima oli kadota jaloistani kun kuiskasin vielä kaukaisten liekkien ritinän säestämänä:
"Oletko jotenkin osallinen Kanjonikorren kuolemaan?"
"En suunnitellut tekoani etukäteen", Hohtosilmä maukaisi keltaiset silmät suurina. "Olin vihainen, en ajatellut selkeästi. Näin hänet taistelemassa lähellä tuuliklaanilaisten joukkiota, ja jotenkin en vain osannut hillitä itseäni-"
"Sinä siis tönäisit klaanitoverisi vihollisten revittäväksi?" sävähdin ääntäni korottaen.
"En! Tai kyllä, mutta en kovaa. Hän menetti tasapainonsa ja muuttui helpoksi kohteeksi joukkohyökkäykselle. Kun ymmärsin mitä olin tehnyt, aioin mennä auttamaan, mutta Hämäräkasvo, Särkkäviiksi ja sinä ehditte ensin", kuulin tuon saastaisen luopion puhuvan. Sana sanalta ymmärsin tilanteen selkeämmin, ja koko ajan viha ja raivo kasvoivat sisälläni. Olin tuntenut syyllisyyttä tapahtuneesta monen kuun ajan, kärsinyt ja nähnyt painajaisia, lähes menettänyt mielenterveyteni. Ja miksi?
"Kanjonikorsi kuoli sinun mustasukkaisuutesi takia", sihisin hyytävästi. "Ja nyt aiot tappaa hänen poikansa, koska et kestä elää itsesi kanssa mutta et uskalla riistää henkeä itseltäsi, ja oletat että saat tällä tavalla Tulihelmen itsellesi?"
Otin askeleen kuoppaa kohti. *Ei nyt*, järki päässäni yritti huutaa hillitäkseen tunteeni. *Tähän ei ole aikaa. Auta ennemmin Hiekkatassua.* Särähdys kaikui mielessäni rikotun jään lailla, herättäen minut todellisuuteen. Vaikka mieleni teki käydä tuon luopion kimppuun ja repiä häneltä silmät päästä, en saisi antaa vihalle valtaa. Se ei toisi Kanjonikortta takaisin. Ymmärsin kuitenkin jotain; en ehkä kyennyt pelastamaan soturia, mutta voisin pelastaa hänelle tärkeimmän koko maailmassa.
"Älä tule lähemmäs, ellet halua itsekin pudota", Hohtosilmä sanoi, kuulostamatta kovin vakuuttavalta.
"Sopii yrittää", vastasin. Silloin kuulin oikealta puoleltani vaimeaa murinaa ja vilkaisin nopeasti äänen suuntaan. Taas tunsin heikottavan tunteen jaloissani ja ilmeeni muuttui vihaisesta säikähtäneeksi. Hohtosilmä kääntyi äänen puoleen ja sävähti pienesti. Tuhkainen tuuli pörrötti liekinvärisen naaraan turkkia, tehden hänestä elävän lieskan. Kontrastin loivat leimuavat, viiruiksi siristetyt meripihkaiset silmät, jotka tuijottivat serkkuani kuin haavoittunutta saaliseläintä.
"Tulihelmi", kolli kuiski.
"Onko se totta? Kaikki se mitä äsken kuulin?" Tulihelmi kysyi muristen. Säpsähdin ja vilkaisin serkkuani. Tämän häntä nytkähteli, vaikka muu olemus oli vakaa, ja silmät kiiluivat voimakkaasti. Lopulta hän nyökkäsi. Käännyin hyökkäysasentoon kyyristyneen Tulihelmen puoleen.
"Tulihelmi, tiedän mitä ajattelet, mutta meillä ei ole aikaa tähän. Kuolemme kaikki jos jäämme tänne", nau'uin. Liekit lähestyivät hetki hetkeltä ja ilma muuttui vain paksummaksi tummasta savusta.
"Annan sinulle kolme silmänräpäystä aikaa häipyä silmistäni. Kun aika loppuu, tulen perääsi", Tulihelmi murisi. Hohtosilmä seisoi tyynenä, kunnes liukui hyökkäysasentoon.
"Jos tämä on ainoa tapa todistaa, miten paljon sinua rakastan, sopii minulle."
Kolme silmänräpäystä.
"Mielipuoli!" Tulihelmi rääkäisi voimiensa takaa ja ampaisi raivokkaasti kollin kimppuun upottaen saman tien kyntensä tämän turkkiin. Hohtosilmä sai pyöräytettyä hänet irti ja yritti siirtyä kauemmas kuopasta, ja onnistuikin; Tulihelmen työnnön mahdollistaman ilmalennon siivittämänä. Kaksikon ryhtyessä armottomaan kamppailuun, kiiruhdin kuopan reunalle. Nyt oli toimittava ja nopeasti. Hiekkatassu pyöri ympäri kapeaa kuopan pohjaa ja yritti kiivetä ylös reunoja pitkin. Rutikuiva maa-aines mureni hänen valkoisten tassujensa alla, tehden kiipeämisen mahdottomaksi.
"Hiekkatassu", kiinnitin oppilaan huomion itseeni. "Hyppää!"
Tämä nyökkäsi ja ponnisti kaikin voimin ilmaan. Hyppy jäi hieman liian lyhyeksi, arviolta parin hiirenmitan. Kolli yritti uudelleen ja ojensi etutassujaan suoriksi kuin kaislat järven rannassa, tarkoituksena että saisin toisesta kiinni hampaillani ja näin otteen vetääkseni hänet ylös. Taas hyppy jäi liian lyhyeksi. Paniikki ja pelko alkoi loistaa entistä kirkkaammin kollin silmissä ja aloin itsekin pelätä etten onnistuisi aikeessani. Katsahdin taistelevien Hohtosilmän ja Tulihelmen puoleen. Savua ja tuhkaa leijui ilmassa ja lähestyvien liekkien piinaava rätinä kävi korviin.
"Älä jätä minua!" yleensä rauhallinen Hiekkatassu vingahti, jolloin laskin katseeni kuoppaan. Hymyilin niin rauhoittavasti kuin osasin.
"En todellakaan. Yritän vain etsiä jotain millä kiskoa sinut ylös."
Kuin suorana lahjana Tähtiklaanilta ketunmitan päähän minusta putosi tammenoksa, joka ei ollut tulessa. Katsahdin oksaa, lausuin kiitoksen taivaalliselle klaanille ja loikkasin sen luo alkaen raahata oksaa kuoppaa kohti. Se oli painava, mutta juuri sopivan pituinen. Sain tiputettua toisen pään Hiekkatassulle, eikä tarvinnut kertaakaan kehoittaa, kun oppilas hyppäsi apua kohti ja kapusi vahvaa vartta pitkin viereeni kuopan reunalle.
"Kiitos, Hallakasvo", hän sanoi väristen. Nyökkäsin hymähtäen.
"Voi rakas", Tulihelmi naukaisi luoksemme loikittuaan ja suki parilla nopealla vedolla poikansa päälakea. Naaraan molemmissa poskissa oli kaksi vaakasuoraa haavaa, joista valui verta ohuina noroina. Näitä ja muutamaa irronnutta karvatuppoa lukuunottamatta hän näytti olevan fyysisesti kunnossa. "Luulin jo menettäväni sinutkin."
"Tulihelmi? Entä Hohtosilmä..."
Katseeni tavoitti punaoranssin soturin. Tämä makasi vatsallaan maassa, keltainen katse meihin suunnattuna. Toinen hänen takajaloistaan oli ojennettuna suoraksi taakse, ja huomasin pian syyn; hän oli ansassa ketunraudassa. *Kaksijalkojen tekosia.*
"Häivytään", Tulihelmi murahti. "Olemme olleet täällä liian kauan."
En vastannut mitään, tuijotin vain parin silmänräpäyksen ajan serkkuani, kunnes astelin hänen luokseen. Ansa oli pureutunut tiukasti jalan ympärille, eikä sitä saisi irrotettua ilman verenhukan vaaraa. Liekit olivat jo vaarallisen lähellä ja kuumuus hohkasi kasvoillani.
"Hallakasvo, tule!" Hiekkatassu huudahti kuulostaen epätoivoiselta. Hohtosilmä siirsi tyhjän katseensa minuun. Kolli ei edes yrittänyt päästä irti ansasta; hän ymmärsi itsekin ettei ollut enää paljon aikaa.
"Tiedän mitä ajattelet. Kadunko yhtään mitään? Olenko surullinen jostain? En, ja ainoastaan siitä, etteivät he tuolla ole kumppanini ja poikani."
"Tilanne voisi olla eri, jos olisit toiminut toisin", totesin. Hohtosilmä oli hiljaa. Ensimmäiset liekit olivat päässeet parin ketunmitan päähän. "Hallakasvo!"
"Pidä heitä silmällä puolestani. Jos korkeampi voima suo, pääsemme yhteen tuonpuoleisessa."
Silmät kiiltäen ja ajatukset enemmän kuin sekaisin kiepahdin ympäri ja lähdin juoksemaan Tulihelmen ja Hiekkatassun perässä suuntaan, jossa oletin järven sijaitsevan. Hohtosilmän kuolinhuuto kantautui korviini liekkien lopulta saavutettua hänet. Tuon huudon ja tämän hetken muistaisin aina.

En ollut koskaan ollut niin iloinen järven näkemisestä kuin nyt. Tulihelmi ja Hiekkatassu syöksyivät muitta mutkitta matalaan rantaveteen ja kierähtivät niin että heidän turkkinsa kastuivat kokonaan. Seurasin esimerkkiä ja huokaisin syvään. Turkilleni satanut tuhka oli kastuessaan tehnyt ohuita viiruja, jolloin näytin kuin olisin omannut harmaatabbyn turkin.
"Paetkaa kaksijalkalaan!" kuulin kauempana rannasta huudon. Tutun äänen huutamana. Käännyin äänen puoleen. Hoikka leoparditäpläinen kolli seisoi harmaan kiven lähellä, vieressään harmaavalkoinen kolli. Heidän edestään kahlasi joukko kissoja, jotka eivät näyttäneet tutuilta; luultavasti erakkoja. Pieni hymy kohosi huulilleni ja kahlasin kaksikon luo.
"Hallakasvo? Taivaan kiitos että olet elossa", ruskeaturkkinen erakko huokaisi helpottuneena.
"Reykjavik. Ja Vilak. Niin elossa ja kunnossa kuin vain voi olla", naukaisin. Ystäväni nyökkäsi ja vakavoitui sitten.
"Olemme parhaamme mukaan neuvoneet tänne paenneita suuntaamaan kaksijalkalaan, ja suurin osa on ottanut neuvosta vaarin. Sinunkin kannattaa mennä sinne. Muistatko reitin?"
"Kuin unissani. Ainoa vain että tämä savu haittaa näkemistä", totesin.
"Etene vedessä niin kauan kuin voit, äläkä viivyttele turhaan. Jokiklaanin ja Varjoklaanin välillä olevan ukkospolun pitäisi hidastaa tulta ainakin hetkeksi", Vilak sanoi, mutta alkoi yskiä voimakkaasti.
"Toisaalta, Tuuliklaanin nurmisessa maastossa ei ole niin paljon palavaa ainesta, joten liekit eivät välttämättä ole niin kiivaat siellä", Reykjavik tuumi, tosin huolestuneena katsellessaan yskivää enoaan. Vilak onnistui hillitsemään yskänpuuskan ja vakuutti olevansa kunnossa, vaikka saatoin selvästi kuulla hänen hengityksensä rahinan.
"Meidän on vain otettava riski ja toivottava parasta", totesin Tulihelmen ja Hiekkatassun tultua luoksemme.
"Lähdemme myös, haemme vielä vähän yrttejä mukaan. Minusta tuntuu että tarvitsemme niitä nyt enemmän kuin koskaan", Reykjavik sanoi. "Tulemme pian takaisin."
Nyökkäsin ja erakkokaksikko katosi lähistöllä sijaitsevaan pesään.
"Hallakasvo", pitkän aikaa täysin hiljaa pysytellyt Tulihelmi maukui yllättäen. Käännyin kysyvänä naaraan puoleen.
"Ehkä olisi parempi, että jatkan tästä Hiekkatassun kanssa kahden. Minun pitää saada... miettiä asioita vähän, ja haluan viettää tämän liikenevän hetken poikani kanssa."
Räpäytin silmiäni ensin hämmentyneenä, mutta nyökkäsin sitten vakavana. Kokemamme hetki liekkien piinaamassa metsässä oli kaikkea muuta kuin yksinkertainen asia, ja oli ymmärrettävää, että vanhempi soturi halusi käydä asiaa läpi niin itsekseen kuin Hiekkatassun kanssa. Katsahdin kolliin. Pikkuveljeni oppilaan silmissä heijastui monenlaisia tunteita, niistä vahvimpana rakkaus emoaan kohtaan.
"Ymmärrän. Mutta älkää tehkö mitään hätiköityä", naukaisin soturille.
"Me emme aio luovuttaa, jos sitä tarkoitat", Tulihelmi tokaisi silmiään siristäen. "Emme suo sille niljakkeelle tyydytystä, että joutuisimme kohtaamaan hänet heti uudelleen."
Nyökkäsin uudemman kerran. Todettuaan että tapaisimme kaksijalkalassa, Tulihelmi nyökkäsi Varjoklaanin reviirin suuntaan ja lähti Hiekkatassu rinnallaan etenemään rantavettä pitkin. Tuijotin heidän jälkeensä hetken, kunnes huomasin Reykjavikin palanneen rantaan. Yksin. Hätkähdin ja kiiruhdin ystäväni luo.
"Missä Vilak on?" kysyin hiljaa. Kolli oli hetken hiljaa, mutta hänen olemuksensa kertoi paljon.
"Hän sai jonkinlaisen kohtauksen ja tuupertui tajuttomana maahan. En.. en saanut häntä virkoamaan..." hän lähes kuiski. En voinut estää järkytyksen henkäystä karkaamasta suustani.
"Voi, Rey. Olen niin pahoillani", mau'uin astuessani eteenpäin ja painoin otsani kollin otsaa vasten. Reykjavik ei torjunut elettäni, sulki vain silmänsä ja puri hammasta.
"Kiitos, Hallakasvo", hän sanoi vähän ajan päästä ja irtautui otteesta yhdellä taka-askeleella. "Mutta emme voi jäädä tähän. Minne seurueesi katosi?"
"Lähtivät kulkemaan omaa reittiään", vastasin nyökäten Varjoklaanin ilmiliekeissä olevan reviirin suuntaan. Pian korvani tavoittivat epätoivoista mau'untaa Kuupuron suunnalta. Vilkaisin äänen suuntaan, sitten Reykjavikiin. Pian myös Varjoklaanin puolelta kuului ääniä, tällä kertaa pieniä ja kimeitä, kuin pentu olisi itkenyt kivusta. Kolli poimi viereensä laskemansa yrtit suuhunsa ja vaihdoimme katseita vakavana.
"Taitaa olla aika hajaantua", hän mumisi yrttien läpi.
"Väliaikaisesti", lisäsin painokkaasti. Ystäväni nyökkäsi ja lähti loikkimaan pennun itkun suuntaan. Itse kiepahdin ympäri ja kahlasin nopeinta mahdollista vauhtia Kuupuroa kohti.
"Herätkää, olkaa niin kilttejä.." kuului aneleva ääni vielä säästyneen kaislamättään luota.
"Hohtolehti? Oletko kunnossa?" naukaisin ällistyneenä. Toinen parantajistamme käänsi nopeasti päätään.
"Hallakasvo. Voi ei", naaras henkäisi.
"Mitä nyt?" ihmettelin astuessani lähemmäs ja hänen vierelleen. Tuntui kuin olisin kolauttanut takaraivoni voimakkasti puuta vasten. Rikkakasvo makasi silmät kiinni kaislojen seassa, harmaan ja valkoisen kirhava turkki noessa ja tuhkassa. Hänen etujaloissaan makasi Sulapentu, myös silmät kiinni. Isäni ja pikkuveljeni eivät kumpikaan liikkuneet, enkä tuntenut heidän hengitystään asetettuani tassuni kummankin suun eteen, ja pian oli ymmärrettävä totuus; he olivat matkanneet Tähtiklaanin maille. Vedin rahisten henkeä. Miten kertoisin tämän Kettuväijylle? Vanhempieni välit olivat olleet huonot jonkin aikaa, mutta ennen tätä kamalaa tragediaa oli näyttänyt siltä, että he olivat saaneet sovittua pahimmat erimielisyydet. Nyt kaikki oli mennyttä. En pääsisi koskaan näkemään veljeni oppilasnimitystä tai soturiseremoniaa, haastattelemaan tulevaa kumppania ja leikkimään heidän pentujensa kanssa. Puristin silmäni kiinni katkeruuden kutittaessa uhkaavasti ohimolla. Mene pois, nyt ei ole aikaa tähän.
Hallakasvo, olen niin pahoillani", Hohtolehti naukui silmät kiiluen. "Minä todella yritin pelastaa heidät."
"Tiedän. Hekin tietävät sen. Etkä missään nimessä saa syyttää itseäsi", mau'uin avattuani silmäni ja kosketin arpisella kuonollani serkkuni lapaa. Laikukas naaras painoi päänsä lyhyeksi ajaksi, kunnes kohotti katseensa roihuavaan metsään.
"Julmaa sanoa, mutta meidän on jatkettava matkaa."
Nyökkäsin, tehden kaikkeni etten antaisi surulle ja järkytykselle ylivaltaa. Niiden aika olisi kun pääsisimme varmaan turvaan. Olin ollut liian kauan erossa Särkkäviiksestä. Halusin nyt enemmän kuin mitään päästä hänen luokseen.
"Jouduin eroon Pujopilkusta ja muusta ryhmästä tungoksessa, mutta kuulin kuinka joku mainitsi kaksijalkalan", parantaja sanoi.
"Ja minä kun toivoin ettei sinne tarvitsisi palata enää ikinä."
"Samoin", totesin. "Minullekin mainittiin siitä. Lähdetään, jos sinulla ei ole muuta."
Hohtolehti pudisti päätään, mutta vilkaisi Rikkakasvon ja Sulapennun ruumiita. Tuntui varmasti kamalalta, kun ei oivista parannustaidoista huolimatta pystynyt pelastamaan kaikkia.
"Tulet pelastamaan vielä monta henkeä", maukaisin.
"Toivottavasti", serkkuni vastasi hiljaa.

Tuuliklaanin mustaksi palanut ruoho rahisi ja mureni tassujen alla, ilma oli vaikeaa hengittää ja välillä tuntui että yskisin kohta keuhkoni pihalle. Hohtolehti juoksi tiiviisti rinnallani ja yskähteli välillä myös. Näimme monia pakenevia kissoja, mutta yksikään ei näyttänyt siltä, jonka halusin nyt nähdä enemmän kuin koskaan ennen. Sydäntäni riisti myrkyllisen ilman lisäksi huoli kaikista ja kaikesta. Saimme hevospaikan näkyviin, kuin myös kaksi suurikokoista kissaa. Ruskeaturkkisen mustilla raidoilla ja harmaavalkoisen. Silmäni pyöristyivät. Oliko se? Kyllä se oli.
"Kivirouta! Särkkäviiksi!" huudahdin helpotuksen ja ilon sekaisella äänellä. Kumppanini kääntyessä äkisti puoleeni, ehdin luoda vain nopean katsekontaktin hänen kirjaviin, monia tunteita heijastaviin silmiinsä, kun tämä horjahti ja kaatui maahan ennen kuin vieressä seisonut Kivirouta ehti tukea veljeään. Ilo ja helpotus vaihtuivat nopeasti huoleen ja kauhuun, ja älähdettyäni Hohtolehden ja Kiviroudan kanssa kuorossa Särkkäviiksen nimen, suorastaan liisin hänen vierelleen. Tästä pari sydämenlyöntiä ja rakkaani menetti tajuntansa.
"Ei, ei, eieieieiei... Särkkäviiksi, et jätä minua, et täällä etkä tällä tavalla!" mau'uin lähes vihaisesti - kuitenkin enimmäkseen huolestuneen epätoivoisesti - ja ravistin tassullani kollin lapaa. Ei vaikutusta. Kyyneleet alkoivat kohota silmiini. Ensin tulipalo, sitten Hohtosilmän petos, Vilakin äkillinen kuolema, Reykjavikin suru, tulen ja palaneiden kissojen katku, isäni ja veljeni ruumiiden löytäminen, epätietoisuus muiden läheisteni statuksesta, päässä kaikuvat kissojen kirkaisut ja pelonhuudot ja nyt kaikkein eniten rakastamani kollin tiedottomuus. Kaikki nämä ahdistivat niin että olin pakahtua, ja aloinkin hyperventiloimaan. Kyyneleet eivät yllätyksekseni päässeet valumaan poskilleni.
"Hallakasvo", Kivirouta veti minut kauemmas jotta Hohtolehti pääsisi tutkimaan Särkkäviikseä paremmin.
"Hengitä syvään, vaikka se onkin nyt vaikeaa, ja rau-hoi-tu. Säikäytät Sydneyn."
Sydneyn? Katseeni laskeutui harmaankirjavaan kollipentuun, joka tapitti minua jäänsinisillä silmillään.
"Hän on Naomin pentu. Naomi pyysi Särkkäviikseä huolehtimaan hänestä", Kivirouta kertoi. Tuijottaessani suloista pikkuista hengitykseni alkoi hiljalleen tasaantua. Soturi puhui asiaa, minun täytyi rauhoittua. Se ei auttaisi ketään, varsinkaan kumppaniani tai Sydneytä. Oloni oli kamala, mutta pakotin itseni ryhdistäytymään.
"Hän on elossa, mutta ei kauan jos jäämme tähän", Hohtolehti sanoi.
"Sitten emme jää", Kivirouta totesi. "Ukkospolku on tässä aivan lähellä. Pääsemme sitä pitkin kaksijalkalaan."
"Ota sinä johto", Hohtolehti maukaisi minulle. Kohotin kulmiani kysyvästi.
"Tarvitset nyt yhden tietyn tavoitteen, mitä ajatella, jotta pysyt järjissäsi", parantaja sanoi päättäväisesti. Tuossa oli perää, mutta että minäkö johtaisin tätä ryhmää? Vilkaisin Kiviroutaa, joka nyökkäsi hyväksyvästi. Räpäytin silmiäni ja kumarruin kumppanini puoleen. Vedettyäni keuhkoihini kollin voimaatuovaa tuoksuaan nuolaisin hänen otsaansa ja kohensin ryhtini. Hyvä on.
"Kivirouta, kanna sinä Särkkäviiksi. Hohtolehti, pidä hänen tilaansa silmällä ja ilmoita jos hän lakkaa hengittämästä. Minä otan Sydneyn", maukaisin. Ruskeaturkkinen soturi nyökkäsi ja autoimme Hohtolehden kanssa nostamaan arvokkaan lastin hänen selkäänsä. Tämän jälkeen otin tukevan otteen Sydneyn niskakarvoista ja nostin pennun ilmaan. Lähdimme ripeään tahtiin liikkeelle.
Koska harmaavalkoinen soturi oli tajuton, olin Hohtolehden kanssa seurueesta ainoa jolla oli jonkinlainen käsitys, mihin suuntaan meidän tulisi mennä. Hiljaa itkevä Sydney hampaissani roikkuen en voinut olla ajattelematta, kuinka monesti olin viettänyt aikaani partioiden johdossa - reviirimme rajojen sisällä - mutta nyt pääsisin, tai joutuisin, johdattamaan partion pois tutusta ympäristöstä. Vilkaisin huolestunein ja savusta samein silmin lapani yli Särkkäviikseen.
*Armain. Jos nyt jätät minut, niin lupaan että saat kuulla kunniasi Tähtiklaanissa.*

Nimi: Väijykärki

02.08.2018 18:29
”Järvelle! Vauhtia nyt!”
Seisoin oppilaiden pesän edustalla ja hoputin sydän jyskyttäen nuorempia klaanilaisia, jotka syöksyivät karvat pystyssä ja silmät pelosta pyöreinä ulos ja kohti leirin uloskäyntiä. Heti sen jälkeen kun Liljavälkkeen varoitushuuto oli kantautunut aukiolla, viimeisetkin unen ja väsymyksen rippeet olivat kaikonneet silmistäni ja mielestäni, ja olin syöksynyt auttamaan leirin evakuoimisessa. Kissoja juoksi ympäriinsä niin etsimässä läheisiään kuin pakenemassa leiristä. Huoli perheestäni ja ystävistäni kasvoi koko ajan, samoin kuin tumman savun määrä ilmassa ja lähestyvien liekkien ilkeä rätinä. Kun oppilaiden pesästä ei näkynyt poistuvan enää ketään, kurkistin varmuuden varalta sisään. Tyhjä, taivaan kiitos. Peruutin nopeasti ulos ja lähdin pujottelemaan pakenevien klaanilaisten lomassa klaaninvanhimpien pesälle. He eivät päässeet kuningattarien ja pentujen tavoin liikkumaan yhtä nopeasti kuin paremman kunnon omanneet oppilaat ja soturit, joten heitä olisi autettava siirtymisessä. Pääsin juuri lähelle pesän suuta, kun ulos sujahti mustaturkkinen kolli voimakkaasti yskien. Muutaman askeleen jälkeen tämä kompastui ja kaatui maahan, jonka ilmassa leijunut tomu oli värjännyt harmahtavaksi.
”Korpinliito!” henkäisin ja ryntäsin isoisoisäni luokse. ”Pystytkö nousemaan? Sinut on saatava pois täältä.”
”En voi jättää pesätovereitani”, hän vastasi kröhien ja kampesi kolmen jalan voimin pystyyn.
”Heidät saadaan kyllä myös turvaan”, maukaisin huomatessani parin soturin pujahtavan ohitsemme pesään. Korpinliito kuitenkin ravisti päätään ja käännähti ympäri palatakseen muiden vanhimpien luo.
”Mene auttamaan kuningattaria. Heidän ja pentujen selviytyminen on paljon tärkeämpää”, hän maukui, kunnes väläytti lempeän katseen. ”Ei ole olemassa paikkaa, jonne en matkaisi kanssasi.”
”Korpinliito, kiltti-”
”Isä!” Vaskitsakynsi murahti juostuaan luoksemme. ”Tule. Koko leiri on kohta evakuoitu. Meidän on lähdettävä järvelle.”
”Jos kohtalo olisi määrännyt minun elävän, olisin paennut aikoja sitten. Ettekö klopit ymmärrä, että olen ollut valmis tätä hetkeä varten jo monta kuuta? On minun aikani siirtyä Tähtiklaanin riveihin”, Korpinliito rahisi.
”Lopeta”, Vaskitsakynsi maukui matalasti, ja nielaisin epämiellyttävän tunteen kurkustani.
”Vaskitsakynsi, edes sinä et saa päätäni kääntymään. Haluan päästä Lehtijalan ja Susijalan luo.”
Tuskin vanhin oli ehtinyt saada lausettaan loppuun, kun isoisäni nappasi tämän mukaansa ja lähti puoliksi kantaen, puoliksi raahaten leirin uloskäynnille. Isoemoni ja isosetäni nimien mainitseminen oli saanut ahdistuksen puristamaan rintaani. Pakotin kuitenkin tuon tunteen kauemmaksi ja kiepahdin aiempaa kehoitusta noudattaen pentutarhan puoleen. Rikkakasvo säntäsi ulos riiputtaen velttona roikkuvaa Sulapentua hampaissaan. Pikkuveljeni silmät olivat kiinni, mikä viesti hänen olevan tajuton.
”Tulkaa, ei mitään hätää”, kuulin myös ulos tulleen Hirvenhuudon naukuvan Kirsikkapennulle ja Tiheäpennulle.
”Mutta...” Kirsikkapentu vingahti protestoivasti taakseen vilkaisten. Loikin muutamalla loikalla kolmikon luo. Isäni oli jo poistunut leiristä Sulapentu mukanaan.
”Onko sisällä vielä muita?” kysyin nopeasti.
”Kettuväijy ja Mansikankukka”, enoni vastasi ja laski meripihkaisen katseensa pentuihin.
”Teidän täytyy nyt rakkaat juosta niin kovaa kuin jaksatte. En pysty kantamaan teitä molempia.”
”Ei sinun tarvitsekaan”, ihanan tuttu ääni havahdutti minut. Tummakajo pinkaisi luoksemme ja sipaisi hännällään lapaani ennen kuin siirsi kultaisen katseensa Hirvenhuutoon.
”Kuunlumo ja Hämäräkasvo lähtivät johdattamaan pientä ryhmää järvelle. Meidänkin on syytä mennä”, naaras naukaisi ja sieppasi Kirsikkapennun hampaisiinsa. Hirvenhuuto nyökkäsi vakaasti, poimi Tiheäpennun suuhunsa ja lähti uloskäynnin suuntaan Tummakajo tiukasti perässään. Aukio oli lähes autio, ja kiiruhdin savun peitteiseen ja hajuiseen tarhaan. Aikaa ei ollut enää hukattavaksi.
”Väijykärki täällä”, yskähdin.
”Rakas? Pääsivätkö kaikki ulos?” emoni kysyi hapuillessani tieni hänen luokseen. En ollut täysin varma, mutta päätin häntä rauhoitellakseni nyökätä myöntävästi. Huokaistuaan helpotuksesta hän kääntyi sammalilla makaavan Mansikankukan puoleen.
”Emo, kaikki pääsivät turvaan. Tule, lähdetään mekin”, emoni naukaisi.
”Olen pahoillani rakas, mutta minä jään tänne”, Mansikankukka vastasi rauhallisesti.
”Mitä oikein puhut?” henkäisin.
”Olen jo vanha, viettänyt koko elämäni Myrskyklaanin jäsenenä, kasvattanut monista pennuista mahtavia sotureita ja seurannut heidän jälkikasvunsa kehitystä. Olen saanut viettää monta hyvää hetkeä rakkaitteni kanssa. Täällä pentutarhassa jossa he ovat syntyneet, kuten minäkin. Haluan sulkea ympyrän ja liittyä Tähtiklaaniin täältä käsin”, mustavalkoinen kuningatar kehräsi. Räpyttelin silmiäni sekä savun että kyynelien vuoksi. Kettuväijyn alaleuka oli alkanut vapista.
”Emo.. älä tee tätä meille.”
”Kettuväijy, rakas esikoistyttäreni. Pyydän anteeksi kaikkia pahoja sanoja ja tekoja, mitä olen sinulle sanonut ja tehnyt, ja joita en ole tarkoittanut. Älä ole surullinen. Ajattele että menen Vesihohkan luo”, isoemoni kuiski heikentyneellä, mutta lempeimmin koskaan kuulemallani äänellä. ”Rakastan sinua. Rakastan teitä kaikkia koko sydämestäni, enkä koskaan tule jättämään teitä.”
Rotkon reunalta kantautunut jyrinä havahdutti minut, saaden kyyneleen vierähtämään poskelleni. Räpytin silmiäni. Nyt tai ei koskaan. Tartuin pyristelevää emoani niskasta, raahasin tämän suuaukolle ja työnsin edelläni ulos. Tavoitimme aukion maaperän juuri, kun järkyttävä rytinä kantautui yläpuoleltamme. Äkkinäinen palavien oksien ja kivenmurikoiden vyörymä tärisytti maata takanamme ja sai minut horjahtamaan hieman, toisin kuin Kettuväijyn joka kaatui, mutta kierähti nopeasti takaisin jaloilleen ja kiepahti pentutarhan puoleen. Tuijotin järkyttyneenä umpeen romahtanutta savua tupruavaa tarhaa, ja ymmärsin kauhukseni ettei Mansikankukkaa pelastanut enää mikään.
”Emo!” Kettuväijy parkaisi ymmärrettyään saman kuin minä. Pakotin katseeni siirtymään aukiolle ja rotkon reunoille. Sisäänkäyntinä toimiva vatukkamuuri ei ollut vielä tulessa; meillä oli siis vielä pieni mahdollisuus.
”Emo, mennään”, maukaisin. Tämä pudisti päätään nopeasti, katse pentutarhassa, jonka edusta oli nyt syttynyt tuleen palavien oksien takia.
”Emo-”, sanoin uudelleen, tällä kertaa kovemmin ja otin askeleen tätä kohti.
”Älä koske minuun”, hän sähähti äkkiä. ”Mansikankukka on kuollut. Menetin juuri emoni. Mitä sanon Hirvenhuudolle, Talvioturkille ja Höyhensiivelle? Tai Vaskitsakynnelle, tai ylipäätään klaanilaisille?”
”Ehdimme miettiä sitä myöhemmin”, sanoin, yrittäen kuitenkin pysyä hienotunteisena.
”Et ymmärrä, Väijykärki-”
”Ymmärrän sen, että olet surullinen ja poissa tolaltasi. Mutta emme voi jäädä tähän murehtimaan, se ei tuo Mansikankukkaa takaisin. Hän haluaisi meidän kaikkien selviytyvän ja jatkavan elämää. Aiotko uhmata hänen tahtoaan? Älä pakota minua raahaamaan sinut väkisin pois, kuten isäsi joutui tekemään Korpinliidolle”, sanoin vakavana.
”Äskenhän toimit juuri niin”, emoni kuiskasi ja vilkaisi minua silmät kiiluen. ”En ehtinyt sanomaan hänelle edes kunnon hyvästejä.”
”Hän tietää miten paljon rakastit häntä”, maukaisin hiljaa. Kettuväijy ei vastannut, ainoastaan kosketti kuonollaan omaani ja lähti juoksemaan uloskäynnille. Katsahdin vielä kerran pentutarhalle ennen kuin seurasin perässä. Vatukkamuuri syttyi liekkeihin hetki sen jälkeen, kun olimme viilettäneet öiseen metsään.

Maahan satanut tuhka pöllysi jalkojemme alla syöksyessämme yliluonnollisen kuuman metsän halki. Ilma oli vaikeaa hengittää, kurkkuani raastoi ja kehoni kauttaaltaan huusi armoa. Viimatassun kanssa häätämän ketun tekemät puremahaavat kirvelivät ikävästi. Oliko naaras kunnossa? Entä Pähkinäkuono? Tai varjoklaanilainen ystäväni Viistoraita? Toivoin ettei hänen vääntynyt tassunsa aiheuttanut ongelmia pakenemisen suhteen. Kysymykset ja huoli läheisistämme ja klaanilaisistamme polttivat mieltäni. Kuinka moni oli päässyt turvallisesti järvelle? Miten monta vielä menettäisimme? Miksi Tähtiklaani antoi tämän tapahtua? Toipuisivatko klaanit koskaan ennalleen tästä?
”Väijykärki, tuolla!” Kettuväijy henkäisi äkkiä. Katsoin samaan suuntaan hänen kanssaan. Kauempana makasi kerällä tuhkanharmaa kissa joka näytti tutulta. Reittimme ei juuri poikennut, joten nyökkäsin emolleni ja loikimme kissan luo.
”Tuhkatuuli?” henkäisin yllättyneenä. Mitä hän täällä teki? Hänhän pakeni leiristä muiden kuningattarien kanssa jo ennen meitä. Silloin ymmärsin; hänen oli täytynyt ajautua erilleen muista ja eksyä huonon näkyvyyden takia metsään. Harmaa kuningatar raotti sinisiä silmiään heikosti.
”Pyydän. Vie... pentuni... turvaan.”
Hänen jalkojensa ja vatsakarvojensa suojasta paljastui Harmiopentu. Säpsähdin, kuten Kettuväijykin. Yksimyrskyn poika oli hädin tuskin tajuissaan, eikä kestäisi savua ja kuumuutta kauaa. Pakotin itseni ryhdistäytymään, nyökkäsin vakaasti ja otin pennun niskavilloista tiukan, mutta tätä satuttamattoman otteen. Tuhkatuulen huulille kohosi hento hymy, ja hän sulki silmänsä. Suru pisti mieltäni ampiaisen tavoin. Emme voineet tehdä hänen hyväkseen muuta, kuin toteuttaa viimeinen toiveensa, ja loikkasin takaisin menosuuntaamme. Hetken pelkäsin Kettuväijyn jääneen kuolleen kuningattaren luo, kunnes tunsin punaruskean turkin hipaisun kyljessäni. Tummanvihreissä silmissä heijastui punaisten liekkien lisäksi vakavuus ja tahto selviytyä ja jatkaa elämää. Olin helpottunut. Saisin vielä ainakin hetken pitää emoni luonani.

Järvi avautui eteemme harmaana ja matalana. Syöksyimme päätäpahkaa veteen niin, että vatsamme jäivät juuri ja juuri kastumatta, kunnes siirryin lähemmäksi rantaa. Vaikka pelkäsin kuollakseni vettä enkä osannut uida ensinkään, oli elementti nyt tärkeä osa pelastumisemme kannalta. Lähes kuivunut Kuupuro virtasi järveen takavasemmalla. Sen hiljainen solina tuntui rauhoittavalta liekkien kuolemaa välittävän rätinän ja paukkeen keskellä. Kettuväijy siirtyi vettä valuvana vierelleni. Tuijotimme Tuuliklaanin nummille, jota pitkin pinkoi pitkäjalkaisia kissoja veden ääreen. Rantavedessä oli muitakin, mutta en äkkiseltään löytänyt klaanilaisiamme. Vilkaisin emoani. Minne nyt suuntaisimme? Tähän emme ainakaan voineet loppuiäksi jäädä, se oli varmaa.
Tuuliklaanilaisten virtaus hellitti hetkeksi. Huomioni kiinnittyi mäen päältä laskeutuvaan kahteen kissaan. Kesti hetken ennen kuin tunnistin heidät, mutta kun niin kävi, hätkähdin. Enempiä miettimättä sysäsin Harmiopennun emolleni ja loikkasin vesi roiskuen rannalle, siirtyen rantavedestä parin ketunmitan verran kissoja kohti.
”Pähkinäkuono! Viimatassu!” ulvaisin. Vanhemman naaraan korvat heilahtivat ääneni kuullessaan.
”Väijykärki!” Pähkinäkuono maukaisi huojentuneena päästyään luokseni. Viimatassu jarrutti käpälät liukuen ja veti savuista ilmaa keuhkoihin, jonka jälkeen yskäisi voimakkaasti. Miten iloinen olinkaan nähdessäni heidät. Ympärillämme syöksyi kissoja järveen silmät kauhusta suurina.
”Oletteko kunnossa?” kysyin naarailta.
”No mitäs luulet?” Viimatassu kysäisi karvat pystyssä. Tiedän, tyhmä kysymys. Pähkinäkuono heitti huolestuneen katseen mäen suuntaan.
”Rauduskynnen piti seurata aivan kannoillamme. Missä hän-”
Samassa kullankeltainen oppilas ilmestyi mäen päälle ja lysähti maahan.
”Piikkitassu”, kuulin Viimatassun kuiskaavan. Muisto klaanimme ja Tuuliklaanin välisestä taistelusta välähti mielessäni; kyseinen oppilas oli uhannut henkeäni, mutta Pähkinäkuono - silloin Pähkinätassu - oli pelastanut minut. Viimatassu otti askeleen pesätoverinsa puoleen, mutta pysähtyi äkisti. Raskaasti hengittäneen Piikkitassun viereen oli pysähtynyt kolli, jonka valkoinen turkki oli värjäytynyt mustan ja harmaan kirjavaksi savusta ja tuhkasta. Lehdenvihreissä silmissä kyti kuitenkin päättäväisyyden tuli, kun tämä nappasi vielä tajuissaan olevaa klaanitoveriaan niskasta ja viskasi tämän meitä kohti. Piikkitassu liukui tovin tomuista mäkeä alas ja pyörähti lopuksi kyljellään muutaman kerran, pysähtyen sitten aivan Viimatassun eteen. Ystävänäni pitämäni naaras alkoi heti ravistella oppilasta saadakseen tämän tokenemaan. Siirsin katseeni heistä mäen päälle. Rauduskynsi vilkaisi nopeasti taakseen, ja kun ketään ei enää juossut hänen ohitseen, lyyhistyi maahan. Pähkinäkuono henkäisi. Aavistaen aikeensa heittäydyin hänen eteensä. Tiesin ettemme mitenkään ehtisi auttamaan, ja purin hammasta katkerana.
”Rauduskynsi!” Pähkinäkuono kirkui, kun tuli lopulta saavutti mäen huipun ja nielaisi toivottavasti tajuttoman kollin.
”Älä katso”, naukaisin. Tunsin ystäväni kuonon hautautuvan turkkiini ja lohduton nyyhkytys puristi sydäntäni.
”Viimatassu, katso minua”, naukaisin ehkä vähän liiankin tomerasti naaraalle, joka tuijotti palavaa toveriaan kauhistuneena. Yllätyksekseni hän käänsi meripihkaisen katseensa omaan lehdenvihreääni. Tuijotimme toisiamme silmiin lyhyen hetken, kunnes nyökkäsin päätäni järven puoleen. Tarpeeksi vironnut Piikkitassu lähti hoipertelemaan veden ääreen, Pähkinäkuono seurasi silmät surusta kiiluen ja Viimatassu astui rinnallani rantaan. Nilkkoihin asti vedessä seisonut Kettuväijy veti veteen lasketun Harmiopennun lähemmäksi itseään.
”Emo, lyhyt esittely. Kullanvärinen tässä on Piikkitassu. Pähkinäkuonosta olenkin kertonut, ja tässä on Viimatassu, toinen ystäväni”, esittelin tuuliklaanilaiset emolleni.
”Viimahäntä nykyään”, Viimatassu korjasi. Väräytin viiksiäni yllättyneenä.
”Mukava tavata. Ikävää että se tapahtui tällaisissa merkeissä”, punaruskea kuningatar maukui ja katsahti myötätuntoisesti Pähkinäkuonoon. ”Olen hyvin pahoillani. Se kolli oli ilmeisesti läheinen sinulle?”
”Pikkuveli.”
Emoni tummanvihreät silmät välähtivät. Tiesin tuon katseen; hän ajatteli Vesihohkaa, myös nuorena kuollutta isoveljeään. Kaksi naarasta jakoivat samankaltaisen kokemuksen.
”Meidän on jatkettava matkaa. Liekit saavuttavat pian rantakaislat, ja sen jälkeen mahdollisuutemme selvitä hupenevat”, Viimatassu naukui viereltäni ja vilkaisi Piikkitassua. Tämä joi pari kulausta lämmennyttä vettä ja näytti tarpeeksi vahvalta voidakseen jatkaa. Nyökkäsin ja vilkaisin Pähkinäkuonoa, joka painoi päänsä alas hetkeksi.
”Kuulin muiden suunnittelevan lähtöä kaksijalkalan suuntaan. Meidän kannattaisi seurata esimerkkiä”, Kettuväijy sanoi.
Silmäni pyöristyivät. Kaksijalkala, totta kai. Tulen olisi pakko pysähtyä siellä, tai ainakin uskoin kaksijalkojen välittävän pesistään sen verran, että he tekisivät kaikkensa liekkien sammuttamiseksi.
”Lähdetään sitten”, totesin ja poimin Harmiopennun leukoihini. Olin luvannut Tuhkatuulelle viedä hänen poikansa turvaan, ja niin aioin myös tehdä. Kuuden hengen ryhmämme lähti liikkeelle - minä ensimmäisenä, Kettuväijy asettuneena Pähkinäkuonon ja Piikkitassun väliin voidakseen tukea molempia, ja Viimatassu.. Viimahäntä, vähän aikaa joukon hännillä, kunnes kiri vierelleni. Nyökkäsin tälle ja suuntasin katseeni eteenpäin, kohti vedessä pakenevia kissoja. Kohti kaksijalkalaa, sydämeni pohjasta toivottua turvapaikkaa.

Nimi: Zare

01.08.2018 16:55
___________________________________________

Nimi: Zare

01.08.2018 16:55
Virnalaukka// 12kp, 21kp
Särkkäviiksi// 60kp, 60kp
Aurinkokajo// 60kp, 47kp
Talvioturkki// 26kp
Niemiturkki// 22kp
Vaahterasumu// 14kp

Nimi: Vaahterasumu

31.07.2018 17:41
Pysyttelin vakaasti Punasydämen vierellä tukien emoani aina tarpeen vaatiessa juostessamme läpi palavan metsän. Jos minulta kysyttiin, oli tahtimme tuskastuttavan hidas, ja syy siihen oli jalassani: en yksinkertaisesti kyennyt juoksemaan kolmella jalalla yhtä kovaa kuin normaalisti.
”Antaisit Poutapennun minulle”, Haukkapolte maukui hiljaa kirien vierelleni pienen joukkomme hänniltä. ”Sinun kannattaisi säästää voimiasi.”
Murahdin vastustelevasti. Tokihan kolmella jalalla juokseminen oli väsyttävää, mutten missään nimessä antaisi yhtään lisärasitetta kenellekään muulle. En halunnut riskeerata muiden henkeä yhtään enempää – hengittäminen pentua kannettaessa oli huomattavan vaikeaa. Puolisisareni kiikkui hampaissani uikuttaen hiljaa, ja välillä hän yskähti rahisevasti. Meidän pitäisi päästä äkkiä pois täältä, jos halusimme pysyä hengissä.
Yllättäen Punasydän pysähtyi kuin seinään. Jarrutin melkein saman tien itsekin, kuitenkin huomattavasti hitaammin jotta olisin pysynyt pystyssä kolmella jalalla, ja käännyin kummastuneena katsomaan emoani. Haukkapolte ja Aurinkokajokin pysähtyivät hieman minua kauemmas.
”Mitä nyt? Väsyttääkö sinua?” huolestuin. ”Jaksa vielä vähän matkaa, olemme kohta järvellä ja pääsemme juomaan.” Annoin Poutapennun toistaiseksi Haukkapoltteelle ja otin askeleen lähemmäs Punasydäntä mennäkseni tukemaan häntä, mutta yllätyksekseni naaras otti vastaavasti askeleen taaksepäin.
”Älä tule tänne, Vaahterasumu”, emoni maukui hiljaa ja nosti sitten katseensa minuun, ja hänen silmissään näkyvä ahdistus tuntui tukehduttavan minut vielä voimakkaammin kuin ympärillämme leijuva savu. ”En… tule mukaanne.” Naaras käänsi katseensa Poutapentuun, ja hänen silmissään välkähti katkeruus. ”Sinä tiedät, etkö vain? Hän on perinyt isänsä silmät. Pian jokainen tietää, että Korppihäntä on hänen isänsä, ja sitten kaikki vihaavat minua entistä kovemmin. Minä en halua vain odottaa, että niin tapahtuu.”
Aistin Aurinkokajon ja Haukkapoltteen jännittyvän Korppihännästä mainittaessa, mutta keskityin täysin emooni kulmat huolestuneesti kurtussa. Miksi hän mainitsi tämän nyt?
”Minä tiesin, mutta kukaan muu klaanista ei”, maukaisin rauhallisesti. ”Vain harva meistä on edes tavannut Korppihännän, saatikka että joku muistaisi hänen silmiensä värin. Meillä ei ole aikaa tällaiseen, emo, tulisit nyt.”
Punasydän ravisti rivakasti päätään, ja huomasin hänen silmissään kyyneliä. ”Ei. Minä en ansaitse jatkaa klaanissa, Vaahterasumu. Olen vain haitaksi ilmapiirille.” Naaras vilkaisi lapansa yli lähestyviä liekkejä, ja sulki sitten silmänsä niiskahtaen pienesti. ”En edes tiedä, pääsenkö Tähtiklaaniin tapaamaan Koskitassua vai joudunko Pimeyteen… Vaahterasumu, olen pahoillani.”
Sillä hetkellä palaset loksahtivat paikoilleen, ja silmäni laajenivat järkytyksestä. ”Lopeta”, maukaisin ääni värähtäen. ”Tule tänne, emo. Älä tee mitään harkitsematonta.”
”Olen harkinnut tätä jo pitkään, rakas”, Punasydän maukui silmät kiiltäen. ”Klaanitoverini vihaavat minua. En kykene rakastamaan omaa tytärtäni hänen isänsä vuoksi. Minun takiani olet riidoissa isäsi kanssa. Kaltaiseni kissa ei ansaitse elää.”
”Ei klaani vihaa sinua”, mau’uin epätoivoisesti. ”Aurinkokajo? Haukkapolte?”
”Minulla ei ole ainakaan pienintäkään syytä vihata sinua”, Haukkapolte totesi vilpittömästi. ”Jos viittaat Koskitassun tapaukseen, teit sen poikasi parhaaksi.”
”Me välitämme sinusta, Punasydän”, kumppanini, joka oli laskenut Kyynelpennun jalkojensa juureen, vahvisti lavat jännittyneinä kuin valmiina estämään Punasydäntä, jos hän tekisi jotain arvaamatonta. ”Mikään tapahtunut ei ole sinun syytäsi.”
”Sinä olet hyväsydäminen kissa, Aurinkokajo”, Punasydän totesi hymyillen hennosti. ”Olen onnellinen, että poikani löysi kaltaisesi puolison. Ja Haukkapolte, pidä huolta sisarestasi. Silti, minä en enää kestä niitä syyttäviä katseita, joita suuntaani heitetään päivittäin, enkä sitä syyllisyyttä, jonka Koskitassun kuolintapa minulle jätti. Olen pahoillani, mutta minun matkani päättyy tähän.”
”Punasydän, älä!” rääkäisin kauhuissani, kun emoni kiepahti silmänräpäyksessä ympäri ja loikkasi suoraan takanaan roihuavaan liekkimereen. Aurinkokajo kaarsi salamana eteeni estäen minua ryntäämästä emoni perään, ja tuijotin kauhuissani, kun Punasydämen keho paloi tulen keskellä. Naaraan tuskantäyteinen kiljunta kaikui metsässä ja kantoi liekkien rätinänkin yli, täyttäen korvani ja saaden katkerat kyyneleet nousemaan silmäkulmiini. Miksi en tajunnut hänen sanojensa merkitystä aiemmin, ja ehtinyt estämään häntä?
Sanaakaan sanomatta ja korvat niskaa vasten painettuina käännähdin ja nappasin Poutapennun otteeseeni, lähtien sitten onnahtelemaan kauemmas emoni ruumiista. En halunnut jäädä tänne enää hetkeksikään. Aurinkokajo oli hetkessä vierelläni, ja aistin kumppanini surun ja huolen. Omista silmistäni loisti katkeruus ja viha, viha itseäni kohtaan. Vaikka kuinka yritin estää, valuivat kyyneleet pian virtana poskilleni ja siitä Poutapennun niskaan ja selälle. Miksi? Kaiken tämän jälkeen, kaikista yrityksistäni huolimatta en kyennyt auttamaan emoani. Epäonnistuin tehtävässäni ja annoin perheeni hajota lopullisesti.

Nimi: Aurinkokajo

31.07.2018 11:13
”Tulipalo! Metsä palaa!” sisareni huuto kantautui korviini ja herätti minusta rajusti. Nostin päätäni unenpöpperössä ja näin sumeuden läpi jotain oranssinhehkuista. Kuuma ilma tulvahti sotureiden pesään ja sai uloskäyntiä lähinnä olevat soturit henkäisemään kauhusta. *Miten tuli on päässyt tänne asti huomaamattamme?*
”Kaikki ulos välittömästi!” Säröpoltteen ääni oli kuin kylmä ruoska; se herätti kaikkien lamaantuneisuuden ja hetkessä kaikki olivat jalkeilla ja suunnistivat kohti uloskäyntiä, josta kajastui punervaa valoa. Ilmassa haisi vahvasti pelko ja pian sotureiden pesä oli yhtä häslinkiä, kun kaikki yrittivät päästä ulos mahdollisimman nopeasti ja etsiä rakkaansa.
”Au!” ärähdin jäädessäni Varjokynnen alle, kun kolli rämpi eteenpäin silmät selällään ja huutaen Kipinämysrkyä. Tunsin jonkun nappaavan niskanahastani kiinni ja kiskovan minut kovakouraisesti ylös.
”Pärjäätkö nyt?” kuulin Haukkapoltteen murinan kauhistuneiden ulvaisujen ja pahaa enteilevän rätinän yli.
”Olen”, vastasin, ja veljeni päästi irti liittyen soturipaljouteen, joka tungeksi ulos. Lähdin tämän perään ja tunsin kuumuuden hipelöivän kasvojani. Sitten olin ulkona ja silmäni levisivät ammolleen.
Taivaanranta oli jo ilmiliekeissä ja ingigonsininen yötaivas oli värjäytynyt oranssiksi tulen hehkussa. Kuuma aalto pyyhkäisi leirin yli, kun metsää ahnaasti nielevä tulimeri lähestyi vääjäämättä rotkoa.
”Evakuoikaa leiri! Paetkaa järvelle! Pysykää ryhmissä!” Vinhatähden voimakas ulvaisu leikkasi ilmaa. Päällikkö oli kohottautuut Suurtasanteelle valvomaan evakuointia ja tämän valkea keho näytti aavemaiselta räikeänoranssia taivasta vasten.
Kohotin katsettani sydän kurkussa ja yritin nähdä kaikkein rakkaimpia kissojani, jotta tietäisin, joko nämä olivat poistumassa pian ansaksi muuttuvasta leiristä vai olivat he jääneet loukkuun. Säröpolte oli jo syöksynyt piikkitunnelin luokse ja ulvaisi kissoja seuraamaan. Näin Valomyrskyn syöksyvän ulos leiristä perässään Katajaturkki ja Kirkaslampi, joka kiljaisi jotain emolleen Kanervatuulelle. Näin veljeni Pyökkiturkin puhuvan hätäisesti Sinitassun kanssa ja johdattavan tämän sitten pois. Toinen veljeni Leijonakynsi rämpi tietään sokkona pyörivien sotureiden välistä ja tavoitti emoni Talvioturkin. Setriviiksi poistui juuri sotureiden pesästä ja lähti kohti klaaninvanhimpien pesää auttamaan. Varjokynsi löysi Kipinämyrskyn, joka huuteli oppilaiden pesään ilmeisesti etsien Liekkitassua. Haukkapolte syöksyi kohti pentutarhaa jossa evakuointi oli jo aloitettu Mansikankukan johdolla. Mutta missä oli-
”Vaahterasumu!” ryntäsin kohti parantajan pesää tajutessani, ettei kolli mitenkään ollut voinut vielä tulla aukiolle murtuneen takajalkansa takia. Liekit loimottivat jo lähellä, kun syöksyin sisään varjoisaan luolaan ja räpytin silmiäni, jotta tottuisin yllättävään pimeyteen; tulen kajo ei vielä yltänyt varjoisaan luolaan. Mutta pian se yltäisi.
”Vaahterasumu!?” henkäisin ja huomasin kumppanini tumman hahmon kyyhöttävän toipilasvuoteellaan. ”Tule! Pitää mennä. Leiri on aivan kohta ilmiliekeissä!” Riensin kollin luokse, mutta turhaan, sillä tämä nousi ylös siniset silmät kiiluen. Painauduin Vaahterasumun kylkeä vasten ja autoin tämän ulos pesästä. Kolli siristi silmiään kuumuuden käydessä päällemme. Perässämme pujottelivat Pujopilkku ja Hohtolehti ja kaksikko lähti suorinta tietä kohti uloskäyntiä.
Leirin ympärillä kohoavien puiden välistä alkoi virrata tukahduttavaa usvaa ja metsä tuntui ärjyvän ympärillämme. Hopeahäntää ei enää näkynyt vaan taivaan peitti sakea savu, joka alkoi laskeutua kohti leiriä. *Näkeekö Tähtiklaani meitä?*
”Aurinkokajo, missä Punasydän on?” Vaahterasumun maukui korvaani tuijottaessaan kuningattarien virtaa, joka kulki kohti piikkitunnelia. Tarkkailin jonoa; Orapihka, joka hoputti Huomenpentua eteenpäin ja etsi katseellaan Vehnäturkkia, Tuhkatuuli Harmiopennun kanssa, Tuikeaskel pentuineen, Höyhensiipi, jonka vierellä kulki Kirpunloikka, Purohäntä ja Valkoaskel ja kaikilla oli suussaan yksi Höyhensiiven pennuista.
”Pisarasydänkää ei ole jonossa”, tajusin kauhukseni, kun Höyhensiiven jälkeen ei tullut ketään ulos pentutarhasta. ”Ja missä Haukkapolte?” Ensimmäiset liekit alkoivat saavuttaa jo rotkoleiriä ja niiden rätinän takaa ja oli vaikea kuulla muuta.
”Meidän täytyy mennä auttamaan”, Vaahterasumu ulvaisi huoli äänestä kantautuen. Nyökkäsin ja käänsin kulkumme takaisin, kohti pentutarhaa, joka olisi toisena liekkien tiellä; ensimmäisenä oli klaaninvanhimpien pesä, jonne rynni jo sotureita auttamaan Vinhatähti etunenässä. Muistin Setrviiksen menneen sisään aiemmin ja toivoin, että tämä pääsisi turvallisesti pois.
Savu kirvelsi jo silmiä ja kurkkua, kun pääsimme pentutarhaan ja pujahdimme vatukanoksien ali sisään.
”Aurinkokajo! Tule auttamaan!” kuulin Pisarasydämen ulvovan perimmäisestä nurkasta. Samaan aikaan kuului toinen ääni, hiljainen ja aneleva:
”Vaahterasumu.”
Vilkaisin kumppaniani. ”Mene Pisarasydämen avuksi, niin minä menen Punasydämen”, Vaahterasumu käski, ja irrottauduin vastahakoisesti tämän kyljestä. ”Tavataan ulkona, kun saamme kuningattaret ulos”, tämä ulahti vielä ennen kuin loikki kolmella jalalla emonsa luo, joka kyyristeli maassa silmät selällään ja Poutapentu tiukasti hampaissa.
”Aurinkokajo!” tällä kertaa huutaja oli Haukkapolte. ”Sinun täytyy auttaa Kyynelpentu ulos!”
Heitin viimeisen silmäyksen Vaahterasumuun. *Olet sitten varmasti ulkona ja turvassa, kunhan saan autettua Pisarasydäntä tai saat katua. Rakastan sinua!* Sitten käänsin katseeni nurkkaan, johon alkoi valua tukehduttavaa savua; viereinen pesä oli selvästi jo tulessa.
”Pisarasydän!” hapuilin lähes sokkona yllemme laskeutuvassa pimeydessä. Savu kirvelsi kurkkua ja sain tuskin henkeä. Törmäsin johonkin pehmeään ja huomasin juuri ja juuri keltaisien silmien palon kaiken mustuuden läpi.
”Ota Kyynelpentu”, Haukkapolte kähisi ja työnsi jonkin pienen ja karvaisen käpälieni juureen.
”Entä Pisarasydän?” yskäisin veljelleni, joka oli lähtenyt ohitseni kohti uloskäyntiä Kaurispentu hampaissaan.
”Mansikankukka auttaa häntä”, vakava kolli maukui. ”Tuo Kyynelsiipi ulos, pennut tukehtuvat tällaiseen paikaan. Voimme sitten mennä auttamaan Pisarasydäntä.”
Huoli parhaasta ystävästäni kuristi kurkkuani, kun nostin vikisevän Kyynelpennun suuhuni. ”Peitä silmäsi, niin niihin ei mene savua”, ohjeistin pentua, joka totteli väristen. Sitten lähdin kiireellä kulkemaan kohti uloskäyntiä, josta tulvi sisään oranssia valoa. Olin tukehtua savuun ja siniharmaan pennun turkkiin yrittäessäni päästä kohti uloskäyntiä. Huoli Pisarasydämestä ja Vaahterasumusta sai minut kuitenkin taistelemaan tieni ulos.
”Aurinkokajo”, Kanervatuuli oli vieressäni heti, kun laskin Kyynelpennun maahan ja yskänpuuska ravisteli kehoani. ”Missä Pisarasydän on?”
”Vielä pentutarhassa”, vastasin ääni käheäni ja vilkaisin olkani yli vatukkapesää, josta tulvi savua sakeana virtana. Klaaninvanhimpien pesä oli jo tulessa ja toivoin sydämeni pohjasta, että kaikki olivat päässeet sieltä ulos. Haukkapolte oli palannut takaisin pesään ja jättänyt Kaurispennun Kirkaslammelle, joka oli selvästikin palannut takaisin leiriin. ”Ota Kyynelpentu niin pääsen takaisin auttamaan häntä.”
”Et todellakaan mene tuossa kunnossa”, vaaleanruskea naaras ärähti ja syöksähti ohitseni kohti pentutarhaa, jonka viereiset nokkospusikot syttyivät liekkeihin. ”Ota Kyynelpentu ja pakene järvelle. Minä haen tyttäreni!”
Tuijotin avuttomana, kun Kanervatuuli katosi savuun. Pian ulos syöksyivät Punasydän ja Vaahterasumu, joka kantoi suussaan Poutapentua.
”Lähdetään”, kolli mumisi vaimeasti pennun turkin läpi ja heilautti häntäänsä Punasydämelle, joka lähti hoipertelemaan kohti uloskäntiä.
”Pisarasydän ja Haukkapolte ovat vielä siellä”, vastustelin ja kietaisin Kyynelpennun ja Kaurispennun häntäni ja suojiin. ”Ja puolet heidän pennuistaan.”
Vaahterasumu kurtisti kulmiaan. Siinä samassa kuitenkin Kanervatuuli ilmestyi sankan savu-usvan keskeltä kantaen tiedotonta Pisarasydäntä. Naaraan jäljessä tulivat Haukkapolte ja Mansikankukka molemmilla suussaan pentu. Mustavalkoinen kuningatar laski Tiikeripennun maahan, nyökkäsi Haukkapoltteelle ja katosi pentutarhaan ilmeisesti pelastamaan Kettuväijyä.
”Pisarasydän!” kiljaisin, kun Kanervatuuli laski tyttärensä maahan ja syöksyi nuolemaan pontevasti Tiikeripentua, joka ei liikkunut eikä näyttänyt hengittävänkään; Haukkapolte nuoli jo yhtä hervotonta Kuurapentua. Silloin minulle oli kuitenkin olemassa vain Pisarasydän ja syöksyin parhaan ystäväni luokse. Kumarruin siniharmaan naaran ylle ja ravistin tätä.
”Aurinkokajo”, tämä räpytti silmiään aivan kuin väsyneenä. ”Ovatko Haukkapolte ja pennut turvassa?”
”Haukkapolte on mutta, mutta... Tiikeripentu ja Kuurapentu eivät hengitä”, kähisin ja vilkaisin veljeäni ja parhaan ystäväni emoa, jotka olivat luovuttaneet ja katselivat silmät sumeina kahta kuollutta pentua. Kanervatuuli yskäisi ja tämän jalat pettivät alta. ”Olen pahoillani”, nyyhkäisin.
”He hengittivät liikaa savua”, Pisarasydän kähisi ja sulki silmänsä. ”Entä Kyynelpentu ja Kaurispentu?”
”He ovat elossa”, kuiskasin. Jätin sanomatta: juuri ja juuri.
”Hyvä. Tiedän, että he selviävät ilman minua, sillä sinä olet heidän turvanaan. Minä rakastan sinua, Aurinkokajo. Olet paras ystäväni. Tulet aina olemaan, vaikka tiemme nyt erkanevatkin.”
En käsittänyt mitä ystäväni tarkoitti. Tunsin Haukkapoltteen laskeutuvan vierelleni ja katsovan kumppaniaan.
”Haukkapolte-”
”Hyss”, veljeni kuiskasi ja laski häntänsä siniharmaan naaraan suun päälle. ”Säästä voimiasi.”
”Mutta minulle on niin paljon kerrottavaa. Rakastan sinua, Haukkapolte. Älä unohda minua!”
Silloin tajusin. ”Pisarasydän ei! Et voi jättää meitä näin. Pelastiko Kanervatuuli sinut vain, jotta kuolisit silmiemme alla? Älä mene, minä tarvitsen sinua!” Pakokauhu alkoi yltyä sisälläni, kun Pisarasydämen hengitys muuttui katkeilevaksi.
”Hyvästi”, ystäväni kähisi. ”Emoni tulee minua vastaan, minä näen hänet-” Sitten naaras sulki kauniit silmänsä viimeisen kerran.
”Ei. Ei”, sihisin. ”Miten niin Kanervatuuli tulee hakemaan sinua. Hänhän on tuolla noin!” Vilkaisin olkani yli ja hätkähdin nähdessäni vaaleanruskean naaraan liikkumattoman hahmon, joka alkoi peittyä savuun. Oliko Kanervatuuli kuollut? ”Pisarasydän! EI!”
”Aurinkokajo”, tunsin Vaahterasumun turkin painuvan omaani vasten. ”Hän on poissa. Meidän täytyy mennä tai kuolemme kaikki.” Punasydän värisi kumppanini takana ja näytti kerta kaikkiaan palokkaalta.
Liekit löivät nyt leirissä ja viimeiset soturit pakenivat ennen kuin jäisivät ansaan. Tulen raivo oli korviahuumaavaa ja jos vitkuttelisimme enää yhtään kauemmin paistuisimme kaikki.
Nousin ylös tuntematta enää mitään muuta kuin Vaahterasumun hengityksen ja käännyin tämän puoleen kyyneleet silmissä. ”Olet oikeassa”, kuiskasin.
Haukkapolte ja Kirkaslampi olivat poimineet jo vielä elossa olevat pennut ja lähdimme yhdessä tuumin kohti piikkitunnelia, joka muuttuisi kohta tulimuuriksi. Vilkaisin vielä neljää elotonta hahmoa ennen kuin käänsin katseeni Vaahterasumuun, joka johdatti meidät ulos Poutapentu hampaissa, kolmella jalalla loikkien ja tukien samalla Punasydäntä. En voinut muuta kuin ihalla kollin voimaa ja rohkeutta. Minun piti vain sulkea Pisarasydän ja Kanervatuuli vähäksi aikaa mielestäni ja keskittyä selviämään palavasta metsästä.
Silloin kuulin uuden äänen. Pakokauhuisen rääkäisyn, joka kohosi leirin ylle. Se ei peittynyt edes tulen korviahuumaavaan rätinään vaan tuntui kaikuvan rotkon seinämistä.
Käänsin katseeni salamana äänen lähteeseen ja tunsin voiman katoavan jaloistani, kun näin sen. Isäni roikkui ainoastaan etutassujen kynsien varassa aivan rotkon yläreunassa monen ketunmitan päässä maasta. *Miten ihmeessä hän on tuonne mennyt!?* Kullanruskean kollin takajalat etsivät pakokauhuisesti jalansijaa, jota ei löytynyt ja tämä alkoi valua alas päin.
”Isä!” rääkäisin huomatessani tämän alapuolella palavan klaaninvanhimpien pesän, jonne Setriviiksi oli luisumassa. ”Pidä kiinni! Olen tulossa!”
Siinä samassa Vaahterasumu oli kuitenkin vieressäni ja painoi minut maahan.
”Päästä irti”, sihisin ja tuijotin silmät suurina isääni, joka luisui yhä vain alemmas. ”ISÄ! EI!”
”Häntä ei voi auttaa”, Vaahterasumu murisi korvaani, eikä laskenut irti. ”Se olisi itsemurhatehtävä. En voi laskea sinua tuonne. Koko ylämetsä on tulossa, et pääsisi edes rotkon ylle elossa.”
”Mutta, mutta”, kyyneleet alkoivat valua poskeani pitkin ja tunsin sydämeni tykyttävän kiivaasti. ”Miten voisin jättää oman isäni tuonne?” nielaisin. ”Miten voisin katsoa hänen kuolevan?”
”Et voi tehdä mitään”, Vaahterasumu hyrisi yllättävän lempeästi korvaani. ”Hän on nyt Tähtiklaanin tassuissa.”
Ja juuri silloin Setriviiksi ponnisti voimakkaasti ylös. Kaikki tapahtui kuin hidastettuna. Loikka, se kun kollin etukäpälät jäivät vain viiksenmitan päähän yläreunasta ennen kuin tämä alkoi hitaasti pudota.
”Ei”, suljin silmäni ja kuvittelin kuinka kollin alla vellova liekkimeri nielaisi tämän ja rätisi voitokkaasti.
”Nyt pitää mennä!” Haukkapolte murisi takanani liekkimeren yli. ”Isä oli rohkea soturi, hän kuoli soturinkuoleman auttaessaan klaaninvanhimpia. Meidän täytyy kuitenkin mennä, tai meidätkin listataan kuolleisiin.”
Vaahterasumu päästi minusta irti. Liekit rätisivät yhä lähempänä meitä ja leiriin johtava piikkitunneli olisi pian tulessa. Kumppanini katsoi, kun nousin ylös. Sitten Vaahterasumu kääntyi muiden puoleen, nosti Poutapennun suuhunsa ja lähti kohti palavaa metsään.
”Mennään”, lähdin kollin perään ja asetuin Kirkaslammen viereen, joka näytti voivan pahoin. ”Voin kantaa Kyynelpennun”, mau’uin tälle, ja siniharmaa nyytti vaihtoi kantajaa Kirkaslammen helpottuneen huokauksen kera.
Ympärillämme metsä oli jo tulessa, ja rätisevät rungot heiluivat uhkaavasti ympärillämme. Maisema oli kuin painajaisesta: tummat liekehtivät puut, taivas hohkasi oranssia ja maa oli tuhkan peitossa. Oli vaikeaa –lähes mahdotonta- hengittää ja kuumuus tuntui korventavan turkkejamme aivan kuin nekin syttyisivät kohta tuleen. Edessä näkyi pelkkää tulimerta emmekä olleet edes varmoja olimmeko menossa oikeaan suuntaan. Yhtä hyvin olisimme voineet lähteä vastakkaiseen suuntaan, jossa olisi odottanut välitön kuolema.
”Apua”, kähinä tuli niin hiljaa, etteme olisi kuulleet sitä, ellei juuri silloin liekkien rätinä olisi vaimennut hetkeksi.
”Katsokaa!” Kirkaslampi henkäisi ja osoitti kahta palanutta hahmoa, jotka makasivat palavan vatukkapusikon juuressa.
”Voi ei”, henkäisin tunnistaessani toisen hahmon. Laskin Kyynelpennun Kirkaslammen hoiviin. Loikin nopeasti mustaksi muuttuneen kissan luokse ja kumarruin tämän puoleen. Naaraasta oli enää tunnistettävissä vain leiskuvat meripihkanväriset silmät, mutta tiesin silti kuka tämä oli. ”Voi Katajaturkki”, kuiskasin.
”Aurinkokajo”, naaras henkäisi. ”Onpa mukava nähdä. Luulin jo, että kuolemme tänne muiden tietämättä.”
”Katajaturkki, anteeksi”, Kirkaslampi henkäisi ja kumartui viereeni; Kyynelpentu oli nyt Haukkapoltteen jalkojen juuressa. ”Ei olisi pitänyt jättää sinua ja Valomyrskyä.”
”Ei se mitään, ainakaan sinä et kuollut”, entinen oppilaani henkäisi Pisarasydämen siskolle, jonka jalat pettivät juuri silloin alta.
”Kirkaslampi”, vetäisin henkeä tyrmistyneenä. ”Et saa luovuttaa nyt.”
”En jaksa enää”, valkea naaras tömähti kyljelleen jolloin tämän turkki muuttui tuhkasta mustaksi. ”Olen nähnyt sisareni ja emoni kuoleman. Olen jättänyt Katajaturkin ja Valomyrskyn kuolemaan. Olen hengittänyt liikaa savua ja nyt en jaksa enää.” Naaras yskäisi hiljaa ja painoi päänsä lähelle Katajaturkin päätä.
”Kirkaslampi”, mau’uin toruvasti, mutta tämän silmät sulkeutuivat samalla hetkellä kuin entisen oppilaanikin. Pian edessäni makasi kolme kuollutta hahmoa, ja puusta tippuva kipinä sai Kirkaslammen syttymään tuleen.
Käänsin katseeni pois. Viivyttelymme oli tappanut jo Kirkaslammen. Kenet se vielä tappaisi ennen kuin pääsisimme järvelle, jonne oli vielä matkaa. Jälleen kerran työnsin suruni pois, nostin Kyynelpennun suuhuni ja käännyin muiden puoleen.
”Lähdetään”, mau’uin ja käännyin kohti palavaa metsää. Haukkapolte, Vaahterasumu ja Punasydän olivat vierelläni ja tulen roihu kuvastui heidänkin silmistään.
//Toivottavasti on okei, että mainitsin Valomyrskyn kuolleen :3

Nimi: Niemiturkki

30.07.2018 23:03
”Jaksa vielä vähän matkaa”, mumisin koskettaen varovasti Liljavälkkeen lapaa hännälläni, lähtemättä hiirenmittaakaan emoni viereltä. ”Olemme aivan kohta järvellä.”
Liekit tuntuivat sulattavan minut paikoilleni ja savu kirveli silmissäni. Olin aika varma siitä, että meidän molempien pitäisi jaksaa järvelle asti, ja sieltä jaksaisimme jatkaa matkaa saatuamme juotavaa ja viilennystä. Liljavälke oli kuitenkin hengittänyt paljon savua jäätyään melkein putoavan oksan alle, joka oli myös hajaannuttanut meidät muusta ryhmästä, jossa olimme leiristä lähteneet. Tällä hetkellä vaikutti pahasti siltä, ettei emoni jaksaisi matkaa järvelle asti.
Pelkoni osoittautui todeksi, kun Liljavälkkeen jalat pettivät ja naaras lysähti ynähtäen vatsalleen. Jarrutin nopeasti ja palasin emoni luokse, kääntäen hänet kyljelleen jotta hänen olisi helpompi hengittää.
”Nouse ylös”, maukaisin nielaisten hieman. ”Meidän on jatkettava, emo, muuten emme ehdi pakoon tulelta.”
Liljavälke yskähti hiljaa ja avasi sumeat silmänsä. ”En pysty, Niemiturkki… Minun matkani päättyy tähän. Ole kiltti ja pakene yksin.”
”Olemme melkein järvellä”, intin ravistellen emoni kehoa. ”Jaksat kyllä. Nouse nyt.”
Liljavälke ei kuitenkaan liikkunut, ja hänen silmänsä painuivat kiinni. Purin hampaani yhteen ja puskin voimakkaasti emoni kaulaa, yrittäen saada häneen liikettä.
”Anteeksi, kultaseni… Sinun on nyt pärjättävä ilman minua”, Liljavälke kuiskasi käheällä, hennolla äänellä, ja sitten hänen kylkensä kohoilu loppui.
”Emo… Avaa silmäsi, et sinä voi jäädä tähän!” suhahdin ravistellen taas naaraan kehoa. Viimeinenkin elonmerkki oli kuitenkin jo kadonnut hänen ruumiistaan, ja tiesin, etten saisi enää emoani takaisin.
Luimistin hieman korviani ja kiepahdin ympäri. Minun olisi jatkettava matkaa, jos halusin itse selvitä.
Sain pian järven näkyviini, ja katkeruus tuntui pistona sydämessäni. Jos olisimme olleet vain hieman nopeampia, olisimme ehtineet tänne ennen kuin emon voimat loppuivat. Kuulin Säröpoltteen käskevän kissoja lähtemään kaksijalkalan suuntaan, ja lähdinkin itse välittömästi kohti Tuuliklaanin reviiriä – sieltä matka olisi lyhyempi, ja nummimaa ei palaisi yhtä kauan kuin Varjoklaanin kuusikko.
Tuntui kuin mikä tahansa lentelevistä kipinöistä olisi voinut sytyttää turkkini hetkenä minä hyvänsä, enkä nähnyt pitkällekään eteeni savun vuoksi. Kirkkaat liekit sattuivat silmiini ja tuhka raapi kurkkuani, kun juoksin kohtalaisen lähellä järven rantaa kohti Tuuliklaanin aluetta. Samassa huomasin kolme tuttua hahmoa veden äärellä, ja pysähdyin välittömästi. Kuro, Nashi ja Olivia!
Juoksin ystävieni luokse ja olin avaamassa suuni, kun tajusin, miksi Kuro oli kolmikosta ainoa jaloillaan: Nashi ja Olivia makasivat puolittain vedessä, silmät kiinni ja kyljet kohoilematta, ja Kuro loiski heidän päälleen vettä viilentääkseen heitä kyyneleet poskilleen valuen.
”Herätkää nyt… Avatkaa silmänne”, kolli kuiski, ja hätkähti rajusti huomatessaan minut. ”Niemitassu! Olivia ja Nashi… He eivät hengitä! Auta minua!”
Tuijotin silmät laajenneina kahden naaraan ruumiita, ja käänsin sitten katseeni Kuroon, joka oli lysähtänyt maahaan ja halasi sisaruksiaan itkien vuolaasti.
”Kuro… Heitä ei voi enää auttaa”, totesin hiljaa ja kumarruin töykkäisemään ystäväni kylkeä kuonollani. ”Mennään, meidän on häivyttävä täältä ennen kuin-”
”En minä voi jättää heitä!” Kuro parahti. ”Minä olen heidän isoveljensä, minun olisi pitänyt suojella heitä. En minä voi jäädä ainoana meistä eloon!”
”Elä heidänkin puolestaan, Kuro”, maukaisin. ”Eivät he halua sinua seurakseen tuonpuoleiseen. He haluavat sinun pelastuvan.” Pälyilin ympärilleni palavien puiden ja oksien varalta, mutta tällä hetkellä savu oli ainoa ongelmamme. ”Meidän on mentävä.”
Musta kolli kosketti molempien sisariensa poskia kuonollaan ja nousi sitten väkinäisesti ylös. Hänen itkemisestä punertavat silmänsä kohtasivat oman katseeni, ja vastasin hänen katseeseensa vakaasti.
”Mutta minne?” kolli kuiskasi. ”Kaikkialla on vain liekkejä… Me kuolemme kaikki.”
”Kaksijalkalaan”, maukaisin rohkaisevasti. ”Kaksijalat osaavat pysäyttää tulen. Seuraa.” Käännähdin takaisin Tuuliklaanin jo edessämme siintävää rajaa kohti, ja vilkaisin vielä varmuuden vuoksi lapani yli varmistaakseni, että Kuro lähti seuraamaan. Kolli lähti kuin lähtikin perässäni juoksemaan järven viertä, emmekä hiljentäneet kuin väistelläksemme tipahtelevia oksia ja palavia kantoja. Kuron katse oli muuttunut tyhjäksi, eikä kolli sanonut sanaakaan juostessamme pakoon korventavia liekkejä, ohittaen monien minulle tuttujen kissojen ruumiit.
Yhtäkkiä huomasin jälleen yhden kehon maassa, mutta tämän kissan kylki kohoili yhä. Hän ei ollut Myrskyklaanista, ja olin kohtalaisen varma ettei muistakaan, vaikka savu tekikin haistamisesta vaikeaa.
”Kuro!” maukaisin pikaisesti kollille, ja kaarsin sitten kehon luokse, pysähtyen erakon viereen. Hän tosiaan hengitti yhä, joten tartuin häntä niskasta ja raahasin hänet järven rantaveteen viilentymään.
”M-Mustikkaraita… Tulitko hakemaan minua?” Niskakarvani nousivat yllätyksestä pystyyn, kun kissa äkkiä lausui isäni nimen käheällä äänellä. Raottuneet silmät avautuivat hieman enemmän, ja kolli näytti välittömästi tajuavan virheensä.
”Ei, et sinä ollutkaan hän”, erakko kähähti. ”Sinulla vain… on samanväriset silmät.”
”Mistä tiedät isäni nimen?” kysyin hieman kireästi, kulmat kurtussa. Yllätys pilkahti kollin sumeissa silmissä ja tuo naurahti käheästi.
”Aivan. Niinhän sen täytyy olla”, hän kähisi puoliksi itsekseen ja hymyili sitten minulle väsyneesti. ”Mustikkaraita oli veljeni. Olen setäsi, Varis.”
Silmäni laajenivat tahtomattanikin hieman, sillä en ollut kuullut sanaakaan siitä, että minulla olisi ollut setä.
”Harmi, että tapaamme näissä merkeissä”, Varis kähähti ja yskähti sitten. ”Liljavälkehän oli emosi nimi?”
”Oli, mutta hän on kuollut”, töksäytin saaden Kuron vilkaisemaan minua silmät suurina. ”Aivan kuten sisaruksenikin.”
”Olen pahoillani”, Varis kuiskasi. ”Melkein toivon, että voisin olla tukenasi juuri nyt. Mutta ensinnäkin valitsin toisen polun, ja enpä minä taida tästä enää nousta”, kolli jatkoi naurahtaen kuivasti. ”Menkääs nyt, poikaset. Teidän ei kannata pysyä tässä savussa enää yhtään kauempaa. Minä joko pääsen jaloilleni tai kuolen, siihen te ette voi enää vaikuttaa.” Varis nosti hieman katsettaan ja hymyili minulle. ”Olen onnellinen, että sain tavata sinut. Nyt ainakin tiedän, millainen veljenpoikani on.”
Tämän jälkeen kollin pää valahti maahan ja hän sulki silmänsä. Olin kahden vaiheilla siitä, voisinko jättää sedäkseni osoittautuneen kissan noin vain, mutta tajusin sitten hänen puhuneen täyttä asiaa: me emme voisi enää vaikuttaa hänen selviämiseensä. Niinpä vilkaisin Kuroa nyökäten hiljaa, ja käännyin lähteäkseni. Pysähdyin vielä hetkeksi ja vilkaisin olkani yli Varista.
”Sinun olisi paras nousta siitä ja selvitä, setä”, maukaisin vakaasti. ”Meillä on paljon puhuttavaa.”
Variksen kasvoille piirtyi vienoinen hymy, ja käänsin katseeni takaisin menosuuntaan pinkaisten matkaan. Kuro kiri minut hetkessä kiinni, eikä taaskaan sanonut mitään, kun ylitimme Tuuliklaanin rajan ja saavuimme palaneelle nummimaalle. Ajatukseni risteilivät päässäni ja tuntuivat törmäilevän toisiinsa. Setä? Miksi Liljavälke ei ollut sanonut asiasta mitään? Eikö hänkään ollut tiennyt asiasta? Olisiko minulla muuta sukua, josta en tiennyt?
Ja keneltä kysyisin asiasta nyt, kun Liljavälke oli Tähtiklaanissa?

Nimi: Virnalaukka

30.07.2018 22:44
Savu poltti silmissä ja kirveli kurkussa paetessani liekehtivän metsän läpi kohti järveä. Klaani oli hajaantunut, kukin kulkien omaa reittiään paetessaan polttavia liekkejä ja myrkyllistä savua. Minulla ei ollut hajuakaan, missä suurin osa klaanista oli, mutta kuulin Joutsentassun askeleet takanani ja olin nähnyt muutaman vilahduksen Perhotassun kirjavasta turkista savun keskellä. Kuulin korvissani tulen rätinän ja rymäyksiä puiden kaatuessa ja oksien pudotessa maahan. Turkillani tunsin tulen kuumuuden ja kaikkein eniten tunsin pelon, joka velloi sisälläni. Yhtäkkiä kuulin räsähdyksen. Se kuului selvästi läheltä ja vilkuilin hädissäni ympärilleni niin hyvin kuin saatoin juostessani. Läheisen männyn latva oli katkennut ja kallistui nyt uhkaavasti kohti maata.
"Varokaa!" huudahdin ja ponkaisin eteenpäin voimalla. Rymähdys ravisteli maata, kun liekehtivä puun latva romahti maahan ja melkein hukutti alleen kivuliaan ulvahduksen, joka kaikui ilmassa samalla hetkellä. Kauhuissani kiepahdin ympäri ja näin mytyn noen tahraama valkoista turkkia suuren puunkappaleen alla. Ennen valkoiseen, nyt liasta harmaankirjavaan turkkiin alkoi ilmestyä myös punaisia tahroja. Joutsentassu makasi täysin liikkumattomana ja ymmärsin heti, että hän oli kuollut. Tuntui kuin kivi olisi pudonnut vatsaani tajutessani asian. Perhotassukin oli pysähtynyt kuulessaan ulvahduksen ja seisoi nyt paikoillaan silmät järkytyksestä suurina.
"Mene, mene, mene!" huusin hänelle. "Meidän on jatkettava matkaa!" Oli kauheaa jättää Joutsentassu jälkeen, mutta jos jäisimme tuli saavuttaisi meidät hyvin nopeasti. Juostessani vilkaisin vielä taakseni, mutta ilma oli savusta sakea, enkä nähnyt enää Joutsentassun ruumista. Suru kirpaisi rinnassani. Jatkoin matkaa läpi metsän, seuraten jotain, joka muistutti polkua, mutta palava metsä oli muuttunut tappavaksi, kuumaksi ja savuiseksi sotkuksi enkä tiennyt missä osassa metsää olin. Perhotassun kirjava turkki oli kadonnut metsään ja pelkäsin, että hän oli eksynyt. Näin edelläni polulla kissan hahmon. Siristin silmiäni yrittäen erottaa, kuka hän oli. Lähemmäksi päästyäni tunnistin Usvavirran. Entinen mestarini vaikutti väsyneeltä ja hän yski niin voimakkaasti, että se näytti kivuliaalta.
"Usvavirta! Tarvitsetko apua?"
"Älä jää auttamaan minua. Liekit saavuttavat meidät liian nopeasti", naaras maukui käheästi.
"Jos jäät tänne, kuolet varmasti", protestoin.
"Tiedän." Usvavirta oli nyt pysähtynyt. Hän yski taas. Hänen takanaan korkeat, kirkkaanoranssit liekit nuolivat puita ja kuumuus kirveli silmissäni.
"Mene. Olen elänyt hyvän elämän enkä halua sinun jäävän tänne kuolemaan takiani."
"En voi!" Kyyneleet täyttivät silmäni. Palava oksa rysähti aivan viereemme.
"Mene nyt!" Usvavirran silmät alkoivat jo painua kiinni.
"Hyvä on." Loikkasin oksan yli ja tunsin liekkien kuumuuden hipovan vatsaturkkiani. Polttava kipu iski vasempaan takatassuuni. Palava oksa oli sytyttänyt kuivat kasvit allaan ja olin laskeutunut suoraan liekkeihin. Loikkasin äkkiä eteenpäin sävähtäen kivusta. Vilkaisin taakseni. Usvavirta oli käpertynyt kerälle, enkä nähnyt oliko hän vielä tajuissaan, mutta toivoin ettei hän ollut. Jokainen askel tuntui kipuna palaneessa tassussa, joka säkenöi ylöspäin pitkin jalkaani ja toivoin, ettei matka ollut enää pitkä. Kuulin huutoa edeltäni ja tajusin saapuneeksi järvelle. Helpotus valtasi mieleni, mutta vain hetkeksi ymmärtäessäni ettei järvi suojaisi meitä tulelta.
"Menkää kohti kaksijalkalaa! Kaksijalat pysäyttävät tulen!" joku huusi ja näin vilauksia kissoista puiden lomasta. Hetken mielijohteesta syöksyin kohti järveä. Viileähkö vesi toi hetken helpotuksen käpäläni kipuun, mutta tiesin etten ollut turvassa järvessäkään. Jatkoin matkaa kahlaten järvessä niin syvällä kun saatoin ilman, että vesi hidastaisi vauhtiani liikaa. Vesi roiskui kasvoilleni ja kasteli turkkini. Kaarroin pois järvestä kuivalle maalle ja vedin keuhkoihini kuumaa, savuista ilmaa. Tunsin yskänpuuskan olevan tulossa. Pysähdyin hetkeksi ja yskä ravisteli kehoani ja poltti kurkussa. Voimani alkoivat olla lopussa. Erotin edessäni Perhotassun hahmon ja ilahduin, sillä kolli oli vielä elossa. Hän kuitenkin näytti hyvin uupuneelta ja huomasin hänen ontuvan pahasti.
"Perhotassu!" Kiirehdin hänen luokseen ja tuin häntä toiselta puolelta.
"Kompastuin ja kaaduin. Taisin nyrjäyttää etutassuni", oppilas maukui. "En pysty enää pakenemaan liekkejä." Hän katsoi minuun ja hänen silmänsä olivat täynnä pelkoa.
"Mennään yhdessä. Minä voin auttaa sinua", lupasin.
"Hidastan sinua liikaa."
"Et hidasta. Selviämme kyllä. Tähtiklaani suojelee meitä." Yritin valaa rohkeutta Perhotassuun.
"Miksi Tähtiklaani antaa tälläisen palon syttyä?" Perhotassu kysyi.
"En tiedä", totesin suoraan. "Tule, mennään tuolta!" Kuljimme järven rantaa, joka oli vielä turvallista aluetta, mutta liekit lähestyivät järvenrantaa reunustavia puita nopealla vauhdilla.
"Tule nyt!" Yritin hoputtaa Perhotassun tämän hidastaessa vauhtia.
"En jaksa enää", hän maukui.
"Jaksat kyllä, olemme pian turvassa", mau'uin ja toivoin sanomani olevan totta. Järvenrannan kivet repivät polkuanturani palanutta ihoa kivuliaasti ja säpsähdin.
"Oletko kunnossa?" Perhotassu huolestui.
"Olen. Onnistuin vain polttamaan käpäläni, kun en ollut tarpeeksi nopea ja varovainen, mutta selviän kyllä." Perhotassun askeleet hidastuivat yhä ja hän yski yhä enemmän. Aloin pelätä, että hänelle kävisi samoin kuin Usvavirralle.
"En jaksa enää", Perhotassu vaikersi.
"Vielä muutama askel", kannustin.
"Pyörryttää", Perhotassu maukui ja pysähtyi.
"Älä luovuta", anelin. Yläpuoleltamme kuului samankaltainen räsäys kuin aiemmin jolloin puu oli kaatunut Joutsentassun päälle. Puu kaatui rysähdyksen saattelemana ja sen latva roiskautti vettä kaaressa päällemme. Perhotassu ulvahti. Hänen takajalkansa olivat jääneet puun rungon alle.
"Voi ei!" huudahdin ja tartuin kollin niskaan. Yritin kiskoa oppilasta pois rungon alta, mutta runko oli valtava ja painava.
"Sattuu!" hän uikutti.
"Tiedän, takajalkasi ovat varmaan aika rikki."
"Ei sen takia vaan kiskomisesi takia", Perhotassu kähisi. Puun runko oli jo syttynyt tuleen ja liekit lähestyivät häntä. Yritin vielä kerran, mutten ollut tarpeeksi vahva. Perhotassun hengitys alkoi hidastua ja hänen silmänsä painua kiinni.
"Olen niin pahoillani", kuiskasin hänen korvaansa. Hän ei reagoinut ollenkaan, mikä toi pienen helpotuksen, sillä liekit hipoivat jo hänen turkkiaan. Kosketin hänen kuonoaan kerran ja käännyin sitten ympäri ja juoksin pitkin rantaa kohti Tuuliklaanin reviiriä. Nummella tuuli kuten aina ja se toi mukanaan kuumuutta ja tuhkaa, joka takertui turkkiin ja yskitti lisää. Nummi ei ollut aivan yhtä kammottava tulipätsi kuin metsä, eikä tarvinnut pelätä kaatuvia puita, mutta voimani alkoivat olla täysin lopussa. Auttaessani Perhotassua en ollut tajunnutkaan kuinka uupunut olin. Nyt suru puristi rinnassani inhottavasti ajatellessani Joutsentassua ja Usvavirtaa ja Perhotassua ja miettiessäni kuinka monta muuta kissaa Myrskyklaani oli menettänyt. Tietoisuuteni käpälässä polttavasta kivusta selkeni. Keuhkoni vaativat puhdasta, raikasta ilmaa ja lihakseni vaativat lepoa ankarasti. Puristin silmäni hetkeksi kiinni, purin hampaani tiukasti yhteen ja yritin kerätä voimia. Sitten jatkoin matkaa toivoen, että jostain löytyisi turvapaikka.

Nimi: Särkkäviiksi

30.07.2018 00:09
”Evakuoikaa leiri! Paetkaa järvelle! Pysykää ryhmissä!”
Vinhatähden ohjeistukset kaikuivat päässäni ja vatsaani väänsi se tieto, ettei tämä ollut yksi moninaisista painajaisistani, vaan totisinta totta. Kirkuvanoranssit liekit nuolivat taivaanrantaa ja lähestyivät leiriä vääjäämättä, ja tummanpuhuva savu oli peittänyt laskevan auringon taakseen. Hallakasvon turkki hipaisi kylkeäni juostessamme pienehkön ryhmän mukana ulos leiristä, ja vilkaisin naarasta silmät suurina kauhusta.
”Hallakasvo, minä-”
”Me pärjäämme molemmat”, naaras keskeytti mahdollisimman vakuuttavan kuuloisena. ”En anna sinun jäädä jälkeen. Älä siis puhu turhia, vaan juokse.” Vaikka hänen äänensä pysyikin vakaana, kuulsi hänenkin silmistään aivan yhtä suuri pelko kuin omistani. Minne edes pakenisimme? Järvellä saattaisimme olla hetken turvassa, mutta ympärillämme vellovat liekit vaikuttivat sen verran suurilta, ettei pelkkä vedessä oleminen välttämättä riittäisi – palo ei sammuisi itsekseen varmaan edes tämän päivän puolella. Meidän pitäisi päästä kauas täältä.
”Varokaa!” Loiskemieli ulvahti juuri, kun valtava, liekehtivä puunoksa rysähti alas vain vajaan ketunmitan päähän meistä. Sävähdin pienten hehkuvien puunkappaleiden raapiessa turkkiani aivan kuten unessani. Oksan aiheuttama pöly- ja tuhkapilvi tuntui tunkeutuvan kurkkuuni, ja yskin tukahtuneesti juostessani kauemmas oksasta Hallakasvo perässäni. Muut ryhmästä olivat jääneet oksan toiselle puolelle.
”Järvelle! Älkää välittäkö ryhmistä liikaa, menkää vain suorinta reittiä järvelle!” kuulin Okasilmän ohjeistavan. Tunsin Hallakasvon koskettavan lapaani, ja lähdimme taas juoksemaan. En edes yrittänyt hengittää nenäni kautta, vaan pidin suutani auki hengittäen juurikin niin syvään kuin juostessani kykenin. Kuiva, kuuma ilma raapi kurkkuani ja ilmassa leijuva tuhka maistui inhottavalta kieleni päällä, ja yritin pysyä mahdollisimman rauhallisena juostessani poispäin leiristä.
”Oletko varma suunnasta?” hengähdin Hallakasvolle. ”Ei täällä pysty suunnistamaan!” Savu oli jo turruttanut hajuaistini, eikä palavassa metsässä mikään näyttänyt tai haissut tutulta. Hallakasvo vilkaisi minua nopeasti, eikä hänen tarvinnut sanoa mitään: naaraan katse kertoi kaiken. Meidän olisi vain toivottava, että suunta oli oikea emmekä kiertäneet kehää.
”Odota!” Hallakasvo yhtäkkiä hengähti ja jarrutti rajusti. ”Kuuletko sinäkin tuon?”
Vaistoni käskivät jatkamaan matkaa, mutta pysähdyin siitä huolimatta. Höristin korviani ja yritin kuulla liekkien rätinältä jotain, ja kuulinkin pian jonkun huutavan apua. Samassa kuitenkin kuulin myös toisen äänen vastakkaisesta suunnasta, ja lapani jännittyivät hieman tunnistaessani äänen.
”Tuo on Naomi”, hengähdin. Mitä ystäväni täällä teki?
”Meidän on pakko auttaa, mutta heitä on kaksi-”
”On meitäkin kaksi”, keskeytin, vaikka ajatus Hallakasvon jättämisestä kuristi kurkkuani. Hallakasvo katsoi minua hetken epäröivänä, ja vastasin hänen katseeseensa aivan yhtä epävarmoin silmin.
”Itsekin sanoit, että me molemmat pärjäämme”, maukaisin lopulta. ”Mennään. Aikaa ei ole hukattavaksi.”
”Lupaa minulle, että tapaamme vielä”, Hallakasvo maukaisi tukahtuneesti.
”Lupaan, että tapaamme joko järvellä tai mihin turvapaikkaan Vinhatähti ikinä meidät päättääkään johtaa”, vannoin ja kosketin lempeästi Hallakasvon kuonoa omallani. ”Rakastan sinua. Tavataan pian.”
”Minäkin rakastan sinua. Nähdään taas.”
Niillä sanoilla erkanimme eri suuntiin, minä suunnaten suoraan kohti paikkaa, josta oletin Naomin äänen kantautuneen. Työnsin huolen Hallakasvon selviämisestä pois mielestäni ja keskityin paikantamaan ystäväni.
”Naomi!” huusin yrittäen saada ääneni kantamaan liekkien huminan yli. ”Naomi! Oletko täällä?”
”Särkkäviiksi?” kuulin hädin tuskin heikon kähähdyksen, ja ampaisin sen suuntaan. Naomi makasi maassa vatsallaan ja suki voimakkaasti kolmea alle kuun ikäistä pentua tassujensa välissä kyyneleiden valuessa naaraan poskille.
”Se tosiaan olet sinä!” naaras hengähti huomatessaan minut, mutta taittui sitten kaksin kerroin yskänpuuskan ravistaessa hänen kehoaan. ”Ole kiltti, vie pentuni turvaan. En… En itse pysty. Ivan… Heidän isänsä jäi sortuvan pesän alle.” Naomi tönäisi harmaankirjavan kollipennun ja kaksi tabbykuvioista naarasta pois sylistään ja sai yhden niistä vingahtamaan. ”Ole kiltti, Särkkäviiksi… Kasvata heidät puolestani.”
Harmaankirjava kollipentu uikahti vastustelevasti, ja Naomi käänsi tämän katseen itseensä vielä viimeisen kerran.
”Sydney, kuuntele minua edes tämän kerran”, Naomi yskähti pojalleen. ”Mene Särkkäviiksen kanssa. Hän pitää sinusta ja sisaristasi huolta…” Naaraan ääni hiipui olemattomiin ja vielä yksi yskähdys raapi hänen kurkkuaan, ennen kuin hänen päänsä valahti maahan. ”Hänestä tulee uusi isänne. Unohtakaa minut ja Ivan.”
Kumarruin pentujen puoleen ja tajusin, etteivät kaksi naaraspentua hengittäneet enää. Vain kollipentu vikisi hiljaa ja yritti hoippua takaisin emonsa luokse. Olin sanomassa asiasta Naomille, mutta tajusin naaraan olevan enää hädin tuskin tajuissaan.
”Naomi, älä luovuta”, maukaisin nielaisten kurkkuuni hiipivän palan ja tönäisin ystävääni, jonka silmät olivat painuneet kiinni. ”En minä voi… Naomi!”
Naaras hengitti vielä harvakseltaan, mutta jopa minä tiesin, ettei hän selviäisi näissä olosuhteissa. Sydneyn yskähdys havahdutti minut todellisuuteen, ja tiesin joutuvani jättämään ystäväni taakseni pelastaakseni edes yhden hänen pennuistaan. Niinpä kumarruin koskettamaan Naomin korvankärkeä kuonollani hyvästiksi.
”Kasvatan poikasi rakkaudella, Naomi, lupaan sen”, maukaisin ja suoristin sitten jalkani, napaten Sydneytä niskasta ja lähtien kiikuttamaan häntä pois. Pentu rääkäisi protestiksi ja kyyneleet kastelivat tämän posket, mutta suljin korvani tämän valitukselta ja lähdin suuntaan, jonka kaiken mukaan kuuluisi johtaa järvelle. Oli kamalaa jättää sekä Naomi että hänen kaksi tytärtään taakseni, mutten voinut muuta.
Sydney itki emonsa perään otteessani, mutta hänen rimpuilunsa heikkeni ja muuttui satunnaisiksi yskähdyksien aiheuttamiksi kouristuksiksi. Vilkaistessani lapani yli näin, että liekit olivat nyt tavoittaneet Naomin ruumiin, ja käänsin äkkiä katseeni pois. Saatoin vain toivoa, että hänkin oli kuollut savuun ennen joutumistaan liekkimeren nielaisemaksi, sillä en halunnut kuvitella sitä kipua, jonka elävältä palaminen olisi aiheuttanut.
Ajatukseni tuntuivat takertuvan toisiinsa takiaisten lailla juostessani hengitys hinkuen tulimeren keskellä, etsien henkeni hädässä pienintäkin merkkiä järven läheisyydestä. Sydney oli valahtanut pelottavan hiljaiseksi, mutten voisi pysähtyä tarkistamaan, hengittikö hän yhä. Lieskat tuntuivat korventavan ihoani enkä olisi ihmetellyt, vaikka turkkini olisi leimahtanut tuleen tällä silmänräpäyksellä.
Saadessani viimein järven näköpiiriini kiihdytin askeliani vielä hieman, ja juoksin suoraan rantaveteen upottaen Sydneyn alavartalon vielä toistaiseksi viileään veteen. Pentu uikahti pienesti ja potki vettä jaloillaan, ja laskin hänet hetkeksi matalaan veteen saadakseni vedettyä kunnolla henkeä. Järvimaisema oli kuin suoraan maailmanlopusta. Koko järven ympärystä oli hukkunut keltaoransseihin liekkeihin, jotka loimottivat korkeampina kuin yksikään näkemäni kaksijalanpesä, ja musta savu oli pakkautunut järven liplattavan pinnan ylle. Emme voisi jäädä tänne, meidän olisi päästävä turvallisempaan paikkaan. Mutta minne?
”Pidätä hetki hengitystäsi”, maukaisin hiljaa Sydneylle ja kastoin sitten pennun pään veteen, päästäen hänet kuitenkin saman tien takaisin pinnalle. Kellahdin kyljelleni rantaveteen ja kierin siinä pari kertaa kastellakseni itsenikin kokonaan, ja palasin sitten rannalle Sydneytä kantaen. Märkäturkkisina meillä olisi edes hieman parempi mahdollisuus välttää liekit. Päätin lähteä järven rantaa pitkin kohti Tuuliklaanin aluetta, sillä siellä ei ainakaan ollut puita. Rantaa pitkin juokseminen oli edes hieman siedettävämpää, kun liekit korvensivat vain toiselta puolelta, mutta pidin silti kiirettä. Ilma oli yhä täynnä savua ja keuhkoni huusivat jo nyt armoa, joten minun pitäisi päästä mahdollisimman pian turvaan. Sydneykään ei varmasti kestäisi kovin kauaa – jos hänen sisaruksensa ja Naomi olivat jo ehtineet hengittää liikaa savua, ei kollipennullakaan ollut kovin paljon armonaikaa jäljellä.
Jarrutin tassut liukuen kuivalla, liekkien kuumentamalla hiekalla huomatessani tutun kehon vain parin ketunmitan päässä rannasta. Rastasturkin kylki kohoili pelottavan harvasti ja hänen silmänsä olivat kiinni. Laskin nopeasti Sydneyn maahan ja syöksähdin klaanitoverini luokse, tarttuen tuon niskasta ja raahaten hänet rantaveteen viilentymään.
”Rastasturkki!” huudahdin naaraan nimen. ”Rastasturkki, sano jotain!”
Soturi ei kuitenkaan liikkunut, ja tajusin hänen hengityksensä pysähtyneen. Purin hampaani yhteen korvieni painuessa niskaani vasten tajutessani, ettei minulla ollut aikaa yrittää elvyttää häntä, ja palasin Sydneyn luokse. Kuinkakohan monta kissaa olimme jo nyt menettäneet?
Tartuin jälleen Naomin poikaa niskasta ja pinkaisin uudelleen juoksuun. En ehtinyt kuunnella kehoani sen huutaessa armoa, vaan keskityin pakenemaan rantaa läheneviltä liekeiltä.
”Sydney, ilmoita sitten heti, jos sinulle tulee liian kuuma”, mumisin pennulle, joka päästi myöntävän äännähdyksen vastauksena. Pysähdyin kuin seinään valtavan puun rysähtäessä vain muutaman ketunmitan päähän meistä, ja rungosta lentävät pirstaleet naarmuttivat kasvojani ja tekivät myös Sydneyn kylkeen pienen naarmun. Pentu inahti kivusta, ja loikkasin nopeasti hiiltyneen, paikoin vielä palavan rungon ylitse jatkaen sitten juoksemista.
Hiljensin ensin hölkkään ja pysähdyin sitten kokonaan, kun eteeni tuli este. Suuri tammi oli kaatunut poikittain reitilleni, sen latva oli pitkällä vedessä ja juurakko näkyi kauempana rannasta. Runko oli ilmiliekeissä, ja roihusta lentelevät palavat roskat vihloivat ihollani. Turkkiani poltteli hetken ajatus paluusta palavan metsän keskelle, mutten voinut muuta. Sydney vingahti vastustelevasti kääntäessäni kulkuni metsän suuntaan, ja juoksin mahdollisimman nopeasti kohti tammen juurakkoa kiertääkseni sen. Jouduin kuitenkin jälleen jarruttamaan ja jättäytymään liekkien keskelle, kun tajusin edessäni istuvan hahmon. Hahmon jalkojen juuressa lojui Kärppälumon liikkumaton, viillelty keho. Silmäni laajenivat tunnistaessani Korppihännän, ja kolli kohtasi katseeni täysin rauhallisena.
”Tapaamme taas, Särkkäviiksi”, luopio murahti. ”Muistatko, mitä lupasin viimeksi?” Ehdin vain heivata Sydneyn hieman kauemmas minusta turvalliseen, hiekan ympäröimään paikkaan, kun Korppihäntä oli jo singonnut itsensä minua päin. Sähähdin pienesti menettäessäni tasapainoni, ja pääni iskeytyi ikävästi maata vasten. Voimani eivät millään riittäneet taistelemiseen juuri nyt, ja sain holtittoman yskänpuuskan Korppihännän painaessa käpälänsä kaulalleni.
”Missäs se rohkea soturi viime kerralta on?” Korppihäntä murisi ivallisesti ja painoi kyntensä kaulanahkani läpi täysin samalla tavalla kuin olin itse hänelle tehnyt. ”Yritä edes puolustautua.”
”Oletko täysin hiirenaivo?” hengähdin yrittäen saada kollin käpälät pois kaulaltani. ”Metsä palaa, jos et ole sattunut huomaamaan! Meidän on paettava, tai kuolemme kaikki! Kehtaatkin käydä oman emosi kimppuun tällaisessa tilanteessa!”
”Ihan kuin se minua kiinnostaisi”, Korppihäntä sihisi. ”Sinä olet se, joka tässä kuolee. Aivan kuten tuo vanha haaskakin.”
Potkin kaikilla voimillani Korppihännän vatsaa saadakseni edes hieman hänen painoaan pois kaulaltani, mutta kolli ei hievahtanutkaan. En saanut riittävästi voimaa jalkoihini. Haukoin paniikinomaisesti savua henkeen, saaden reaktiona aikaan voimakkaan yskänpuuskan. Korppihäntä virnisti ja lisäsi painoaan etukäpälilleen, selvästi aikeenaan tukehduttaa minut. Tähänkö jäisin? En saisi Sydneytä vietyä turvaan, enkä täytettyä lupaustani Hallakasvolle. Voima pakeni jaloistani ja lakkasin rimpuilemasta, viimeinenkin toivonhiven haihtuen savuiseen ilmaan.
”Korppihäntä! Päästä irti hänestä!” Säröpoltteen ääni sai minut avaamaan sumuiset silmäni, ja Korppihännän paino katosi päältäni. Haukoin henkeä saaden kuitenkin vain savua keuhkoihini, ja kierähdin vatsalleni taipuen kaksin kerroin yskänpuuskan ravistellessa kehoani. Jalkani tuntuivat turrilta ja maailma pyöri silmissäni, mutta lopulta sain yskimisen loppumaan. Säröpolte seisoi muutaman ketunmitan päässä meistä, katse täysin tyhjänä tämän katsoessa Korppihäntää.
”Kas, arpinaama saapui paikalle”, Korppihäntä hymähti. ”Mitä nyt? Eivätkö nuo arvet ole tarpeeksi?”
”En anna sinun tappaa Särkkäviikseä”, Säröpolte maukui äänellä, joka kuulosti lähinnä kuolleelta. ”Minulle riitti. Et käy enää yhdenkään läheiseni kimppuun. En ehkä ehtinyt pelastaa Kärppälumoa sinulta, mutta voin ainakin varmistaa, ettet koske enää yhteenkään klaanitoveriini.”
Sitten tapahtui se, jota en olisi uskonut enää näkeväni: Säröpolte loikkasi kynnet esillä kohti Korppihäntää, viiltäen suoraan tuon silmien yli pitkät, syvät viillot. Korppihäntä rääkäisi sekä yllätyksestä että kivusta ja horjahti taaksepäin, pyristellen sitten vielä kauemmas minusta ja Säröpoltteesta.
”M-mitä menit tekemään!” Korppihäntä ulahti raivostuneena, ravistaen päätään ja pirskottaen veripisaroita tuhkaiseen maahan. ”Sinun ei kuulunut uskaltaa kohdata minua, eukko!”
”Särkkäviiksi, jaloillesi. Vie pentu turvaan”, Säröpolte maukui välittämättä Korppihännästä täysin värittömällä äänellä, joka pelotti minua enemmän kuin naaraan yhtäkkinen hyökkäys. ”Minä pysäytän hänet.”
”Sinähän teit jo tarpeeksi, ei sinun tarvitse-”
”En ota sitä riskiä, että hän jää eloon”, Säröpolte keskeytti minut. ”Mene. Muuten savu vie pian voiton sinustakin. Muut pakenevat kaksijalkalaa kohti, liekit pysähtyvät varmasti siellä. Sinun on saatava edes tuo pentu turvaan.”
Vääntäydyin jaloilleni ja hain paikoillaan tärisevän Sydneyn, vilkaisten vielä kerran epäröivästi Säröpoltetta ja paikoillaan vaikertavaa Korppihäntää.
”En enää koskaan alennu kaltaisellesi haaskalle”, Säröpolte maukui tyhjästi kävellen lähemmäs entistä kumppaniaan. ”Saat kokea ennen kuolemaasi hieman sitä tuskaa, jonka minulle aiheutit. Sain tarpeekseni ylimielisyydestäsi.”
Käännyin ja säntäsin takaisin kohti rantaa, sillä tämä ei todellakaan sopisi Sydneyn silmille. Jokin Säröpoltteen äänessä jäi kaihertamaan mieltäni, ja törmäsin melkein palavaan kannonpätkään upotessani hetkeksi ajatuksiini. Sitten keksin sen. Sävy, joka kuului Säröpoltteen äänessä, ei ollut lähelläkään rohkeutta. Se oli ollut luovuttaneen, välinpitämättömän kissan äänensävy. Säröpolte ei enää välittänyt edes siitä, pahoinpitelisikö Korppihäntä hänet vielä kerran ennen kuolemaansa. Varapäällikkö oli vain täysin väsynyt ja luovuttanut, eikä enää välittänyt, kuolisivatko he molemmat ja kuinka tuskallinen heidän kuolemansa tulisi olemaan. Hän ei välittänyt siitä, noudattaisiko soturilakia vai ei tappaessaan Korppihännän mahdollisimman kivuliaasti, sillä hän oli valmis myös itse kuolemaan teon jälkeen.

Puut harvenivat, ja ylitin melkein täysin kuivuneen rajajoen. En antanut itseni ajatella sitä, kuinka moni klaanitovereistani oli saattanut jäädä kitumaan reviirillemme ilman apua – enkä varsinkaan sitä, että yksi heistä saattoi hyvin olla Hallakasvo – vaan juoksin vielä hetken eteenpäin päästen jo täysin palaneelle niittyalueelle. Täällä saisin olla hetken rauhassa liekeiltä, vaikka en voisi jäädäkään lepäämään: ilma oli yhä sakeanaan savusta, ja tapattaisin itseni jäämällä tänne. En antanut itseni hidastaa askeleitani, sillä pelkäsin, etten jaksaisi pysähdyttyäni enää lähteä uudestaan liikkeelle. Näkökenttäni oli jo kauan sitten kaventunut huomattavasti, ja korvissani humisi kaiken rätinän ja melun vuoksi. Sydney alkoi inistä hiljaa otteessani yskähtäen pari kertaa, ja tulkitsin sen merkiksi siitä, että minun kannattaisi käydä kastelemassa hänet. Hiljentäessäni vauhtini kävelyksi jalkani eivät tuntuneet enää toimivan, ja kompuroin lysähtäen vatsalleni. Sydney ynähti hieman tömähtäessään maahan.
”Mene vain veteen, Sydney”, kähähdin pennulle. ”Minä tulen kyllä perässä.” Pentu hoippuroi kohti rantavettä, ja lysähti viilentävään veteen vatsalleen. Itse yritin kerätä voimia jalkoihini, jotta pääsisin edes jotenkuten veden äärelle. Päässäni heitti ja minua oksetti, enkä tuntunut saavan enää henkeä savun tunkeutuessa keuhkoihini. Silti mieleni oli tyyni. Tiesinhän minä, etten selviytyisi tästä kaikesta. Sydney saattaisi hyvin pärjätä tässä veden äärellä, kun mitään palavaa ei ollut välittömässä läheisyydessä... Ei, hän kuolisi savumyrkytykseen, jos jättäisin hänet tähän. En kuitenkaan ollut varma, pääsisinkö enää jaloilleni lainkaan.
”Särkkäviiksi!” Kiviroudan käheä ääni sai minut nostamaan heikosti päätäni, ja näin isoveljeni juoksevan luoksemme. Kollin silmissä oli tyhjä katse ja hänen askeleensa olivat väsyneitä, mutta kolli vaikutti silti helpottuneelta. ”Olet elossa”, hän huoahti yskähtäen sitten. ”Pääsetkö jaloillesi? Tähän ei kannata jäädä, meidän on jatkettava matkaa. Täällä on paljon yhä kyteviä paikkoja, ja savu viimeistään tappaa tähän jäävät.”
”Sydney on vain vilvoittelemassa”, maukaisin väsyneenä. ”Jatkamme kyllä matkaa, kunhan pääsen jaloilleni.”
”Sydney?” Kivirouta käytännössä katsoen yskähti sanan, ja huomasi sitten rantavedessä loikoilevan pennun.
”Naomin pentu”, selitin lyhyesti. ”Hän jäi minun vastuulleni.”
Kivirouta nyökkäsi lyhyesti kyselemättä enempää ja käveli pennun luokse, ottaen tämän otteeseensa. Sitten veljeni käveli minun luokseni ja tönäisi kylkeäni.
”Mennään. Autan sinut ylös.”
”Sinun kannattaisi mennä edeltä pennun kanssa, hidastan teitä vain liikaa-”
”En aio jättää sinua”, Kivirouta murahti. ”Ilvesroihu kuoli jo nenäni edessä jäätyään palavan oksan alle. En voi antaa sinunkin kuolla.”
Lapani jännittyivät isoveljeni pamauttaessa minulle täysin varoittamatta tiedon Ilvesroihun kuolemasta, mutten antanut itseni ajatella sitä sen enempää. Suremiselle olisi aika myöhemminkin. Tajusin kuitenkin, kuinka yllättäen kuolema voi todella tulla näissä olosuhteissa, ja se sai minut pelkäämään Hallakasvon puolesta entistä enemmän.
Kivirouta auttoi minut jaloilleni, ja aloitimme hitaan matkan Tuuliklaanin reviirin läpi. Hengitykseni oli tiheää enkä edes tiennyt, sainko lainkaan ilmaa keuhkoihini vai oliko kaikki hengittämäni silkkaa savua. Tiesin kuitenkin, etten voisi luovuttaa, sillä Kivirouta luovuttaisi täsmälleen samalla hetkellä kuin minäkin. Minun oli jaksettava isoveljeni ja Sydneyn vuoksi. Sitä paitsi en halunnut rikkoa Hallakasvolle antamaani lupausta siitä, että tulisimme vielä tapaamaan toisemme.
”Meidän on kuljettava palavan alueen läpi”, Kivirouta yskähti päästyämme Jokiklaanin alueen tuntumaan. ”Jaksatko juosta?”
”En varsinaisesti, mutta enköhän minä vähän liikettä jalkoihini saa”, kähähdin pakottaen sitten itseni kiihdyttämään tahtia Kiviroudan vierellä. Lämpötila nousi jälleen korventavaksi, kun lähestyimme yhä korkeina loimottavia liekkejä. Oletin, että tuon kaiken keskellä oli hevospaikka, josta olin kuullut kerrottavan muutamia kertoja. Edes kaksijalat eivät siis kyenneet pelastamaan pienempiä asumuksiaan liekeiltä. Toivottavasti ne saisivat tulen pysäytettyä edes ennen isompaa kaksijalkalaa, muuten olisimme paenneet tänne aivan turhaan.
Jalkani tuntuivat voimattomilta ja juoksemiseni oli töksähtelevää, sillä en uskaltanut joustaa jaloillani peläten niiden pettävän kokonaan alta. Kehossani ei ollut kohtaa, jota ei olisi särkenyt, ja halusin vain romahtaa maahan ja luovuttaa. Niin olisinkin tehnyt, jos olisin ollut yksin kuten unissani olin aina ollut. Nyt minulla oli kuitenkin Kivirouta tukenani, ja tiesin olevani isoveljelleni henkeni velkaa – jos siis me molemmat selviäisimme.
Huumaava kuumuus sai oksettavan olon vyörymään jälleen ylitseni, ja hetkeksi näkökenttäni mustui täysin. Urahdin hiljaa ja horjahdin hieman eteenpäin, mutta Kivirouta onneksi piti minut pystyssä ja jatkoimme ongelmitta matkaa. Oloni kuitenkin paheni pahenemistaan, enkä tajunnut enää ympäristöstäni mitään.
”Jaksa vielä”, Kivirouta mumisi kireästi, ilmeisesti huomaten kuinka nojasin hetki hetkeltä enemmän hänen lapaansa ja hengitin aiempaa vaikeammin. Ynähdin vastatakseni edes jollain tavalla. Hengitykseni rahisi ja raapi kurkkuani, ja suorastaan halusin kuolla. En kestänyt tätä tunnetta enää hetkeäkään, halusin hengittää vapaasti.
Äkkiä Kivirouta älähti hätäisesti, ja tunsin voimakkaan tönäisyn kyljessäni. Paiskauduin kauemmas ja kierin pari kertaa maassa jääden sitten kyljelleni makaamaan. Korviavihlova rätinä kertoi puun kaatumisesta, ja äänekäs tömähdys jäi kaikumaan kaiken rätinänkin keskelle puunrungon iskeytyessä maahan. En löytänyt voimia nostaa päätäni tai edes avata silmiäni, ja lojuin vain aloillani tuhkan tahraamassa maassa. Kivirouta ja Sydney..?
Helpotuksekseni kuulin pian isoveljeni äänen läheltäni. ”Särkkäviiksi, Särkkäviiksi avaa silmäsi! Et saa luovuttaa nyt!” Halusin tehdä kuten soturi käski, mutten pystynyt siihen. Kykenin vain avaamaan hieman suutani kuin ilmoittaen, että olin yleensäkään tajuissani. Ajatukseni takertuivat toisiinsa ja maailma heitti ympyrää mielessäni, enkä saanut yhtäkään jalkaani liikutettua.
”Matka ei ole enää pitkä”, Kivirouta maukui epätoivoa äänessään. ”En jätä sinua tänne. En saa sekä sinua että Sydneytä kannettua, voimani eivät riitä kuin yhden kantamiseen. Sinä tiedät kyllä, kumman silloin jätän.”
”Älä”, sain hädin tuskin äännähdettyä, ja yskähdin saman tien. Ei hän saisi jättää Sydneytä. Naomi ei ikinä antaisi minulle anteeksi. Kivirouta oli hetken vaiti, ja aistin hänen kumartuvan ylleni.
”Anteeksi jo etukäteen”, kolli mumisi ja survaisi sitten tassunsa nieluuni. Oksennusrefleksi tuli välittömästi, ja Kivirouta ehti hädin tuskin ottaa askeleen kauemmas ennen kuin annoin ylen. Vedin rahisten henkeä ja yskähdin inhottavan tunteen poltellessa kurkkuani, mutta ihme kyllä oloni oli edes hieman kevyempi.
”Vanha kikka”, Kivirouta mumisi kammeten sitten minut takaisin jaloilleni. ”Vaikka olo onkin kuin yliajetulla tuon jälkeen, pistää se energian virtaamaan.” Isoveljeni noukki Sydneyn takaisin leukoihinsa ja otti askeleen eteenpäin, odottaen minun tekevän samoin. Epäröin hetken, sillä pysyin hädin tuskin jaloillani paikoillanikin. Mieleni oli vironnut edes hieman, mutta olin ylittänyt fyysiset rajani jo kauan sitten. Väkipakolla sain toista etujalkaani liikutettua, mutta tiesin, ettemme millään pääsisi täältä pois elossa tällä vauhdilla.
”En jaksa enää, Kivirouta”, kähähdin. ”Ole kiltti ja vie Sydney turvaan.”
”Sanoin jo, etten ole jättämässä sinua”, Kivirouta murahti rahisevalla äänellä. ”Seuraava askel.”
Väänsin toisen etujalkani aiemman rinnalle, ja siirsin sitten väkinäisesti takajalkani myös askeleen eteenpäin.
”Kuinka… pitkä matka meillä vielä on?”
”Ei kovin”, Kivirouta vakuutti, ääni tukahtuen Sydneyn niskaturkin taakse. ”Olemme jo melkein alueella, joka on jo palanut. Siitä on vain vähän matkaa ukkospolulle, jolle meidän piti tähdätä-”
”Kivirouta! Särkkäviiksi!” Hätkähdin tunnistaessani Hallakasvon äänen välittömästi ja pakotin itseni nostamaan katseeni käpälistäni. En tiedä, johtuiko se Hallakasvon elossa näkemisen aiheuttamasta tunnevyörystä, äkkinäisestä liikkeestä vai siitä, että nyt Sydney ainakin voitaisiin viedä turvaan, mutta jaloistani katosi viimeinenkin voima sillä samalla hetkellä, kun katseeni kohtasi Hallakasvon katseen. Horjahdin sivulle, eikä toisella puolellani ollut Kivirouta ehtinyt tukemaan minua. Tömähdin kyljelleni maahan ja sain kamalan yskänpuuskan, vetäen sitten terävästi henkeä kivun kouraistessa sisuksiani mäyrän voimalla. Kaikki kolme paikallaolijaa älähtivät säikähtäneinä nimeni, ja Hallakasvo oli hetkessä syöksähtänyt vierelleni. Vedin pari kertaa epätoivoisesti henkeä, ennen kuin näköni musteni kokonaan ja tipahdin tajuttomuuden utuiseen maailmaan.

Nimi: Talvioturkki

30.07.2018 00:07
”Tulipalo! Metsä palaa!”
Olin jo melkein saanut unenpäästä kiinni, kun Liljavälkkeen kauhistunut rääkäisy herätti minun lisäkseni koko muunkin leirin, ja hetkessä tilanne oli räjähtänyt tassuihin. Laskeva aurinko oli värjännyt taivaanrannan kellanpunaiseksi, päästäen kirkkaanoranssin liekkimeren huomaamattamme reviirillemme asti. Nyt liekkien rätinän saattoi jo kuulla, ja kissat juoksivat kauhuissaan ympäri leiriä etsiessään läheisiään ja paetessaan leiristä metsään. Kuulin Vinhatähden käskevän meitä suuntaamaan järvelle, ja etsin epätoivoisesti pentujeni hahmoja väkijoukon keskeltä. Pyökkiturkki oli jo ulkona leiristä Sinitassun rinnalla, Liljavälke ohjeisti hätäisesti jotain Niemiturkille, ja Aurinkokajo katosi juuri parantajien pesään etsimään Vaahterasumua. Tunsin tönäisyn lavassani ja pelosta tuikkivat silmäni kohtasivat Leijonakynnen katseen.
”Mennään”, soturi hengähti silmät suurina. ”Pentutarhalla ja vanhimpien pesällä on jo avustajia. Hietatuuli! Tule meidän kanssamme!”
Jähmettävä pelon tunne katosi viimein jaloistani, ja lähdin vanhimman poikani ja nuorimman tyttäreni rinnalla ulos leiristä. Metsä oli jo ilmiliekeissä, ja näkymä sai toivottomuuden pilkahtamaan mielessäni. Kuinka pääsisimme tuosta läpi järvelle?
”Haukkapolte-”
”On pentutarhalla auttamassa Pisarasydäntä ja pentujaan. Hän pärjää kyllä”, Leijonakynsi maukui nopeasti.
”Aurinkokajo ja Liljavälkekin ovat yhä leirissä”, kuiskasin vilkaisten lapani yli, hiljentämättä kuitenkaan vauhtiani. Saatoin vain rukoilla Tähtiklaanilta, että pentuni pääsisivät pakoon. ”Enkä nähnyt Setriviikseä missään…”
”Keskity, emo. Meidän on keskityttävä täysin omaan selviämiseemme.”
Sydäntäni riipaisi jättää rakkaani taakseni, ja kiihdytin askeliani saadakseni edellämme juoksevan Hietatuulen kiinni. Savu oli täyttänyt ilman, eikä näkyvyys ollut enää kummoinen. Kuvottava katku ja liekkien rätinä täyttivät aistini, enkä tiennyt lainkaan, mihin suuntaan olisi kuulunut mennä.
”Järvi!” Leijonakynsi hengähti, kun näimme veden viimein siintävän edessämme. ”Siellä on jo muitakin!”
Säröpolte pujotteli kissojen seassa yrittäen rauhoitella klaanilaisia, noin parinkymmenen kissan joukko liikehti levottomasti joutuessaan olemaan paikallaan. Rannassa ei ollut sen turvallisempaa kuin metsässäkään, ja oli kysymys vain hetkistä, kun tuli saavuttaisi rantaa ympäröivät puut.
”Lähtekää kohti kaksijalkalaa!” Säröpolte yhtäkkiä ulvaisi. ”Tuli pysäytetään kyllä siellä! Meillä ei ole muita vaihtoehtoja!”
Silmänräpäyksessä joukko oli hajaantunut ja lähtenyt rantaa myöten kohti muiden klaanien reviirejä. Vilkaisin nopeasti Hietatuulta ja Leijonakynttä, ja esikoiseni ampaisi kohti Varjoklaanin aluetta. Lähdimme Hietatuulen kanssa hänen peräänsä, ja yritin olla hengittämättä läpitunkevan savun pistellessä kieleni päällä.
”Eikö matka olisi lyhyempi Tuuliklaanin kautta?” Hietatuuli kysyi yskien, hiljentämättä vauhtiaan.
”Varjoklaanin rajalla on ukkospolku”, Leijonakynsi maukaisi yrittäen pitää äänensä määrätietoisena. ”Voimme yrittää sitä kautta pakoon, ukkospolkuhan ei pala!”
Tuo oli kyllä totta. Saattaisimme päästä parhaiten pakoon ukkospolkua pitkin. Ylitimme Varjoklaanin rajan, ja tajusin, että muutkin klaanit olivat täsmälleen samassa tilanteessa kuin me: En edes erottanut reviireitä toisistaan liekkimeren vuoksi.
Äkkiä yläpuoleltamme kuului rätinää, ja kauhukseni tajusin valtavan oksan putoavan meitä kohti. ”Varokaa!” kirkaisin ja loikkasin kaikin voimin eteenpäin, jotten jäisi oksan alle. Pääsinkin itse turvaan, mutta kauhukseni kuulin Hietatuulen kirkaisun takaani. Katsoessani lapani yli huomasin oksan pudonneen suoraan kuopukseni alaselän päälle, ja naaras vaikersi hiljaa yrittäen kiskoa itseään pois oksan alta etutassuillaan. Leijonakynsi hengähti terävästi ja tuuppasi minut jaloilleni, ja salamana olin Hietatuulen vierellä. Oksan tyvi oli liekeissä, ja tuli levisi hiljaa mutta varmasti kohti kärkeä ja Hietatuulta. Tarrasin tytärtäni niskasta ja yritin kiskoa häntä pois oksan alta, tuloksetta. Hietatuuli kauhoi tuhkan tahraamaa maata tassuillaan ja yritti täysin paniikissa päästä kauemmas lähenevistä liekeistä, ja naaraan silmiin oli kihonnut kyyneleitä sekä kauhusta että kivusta.
”Ei… ei, Tähtiklaani, älä tee tätä hänelle!” kuiskasin kauhuissani ja kiskaisin vielä kerran, saaden Hietatuulen kuitenkin vain vingahtamaan kivusta. Sitten tapahtui se, jota en olisi koskaan halunnut omin silmin todistaa: lieskat tavoittivat Hietatuulen ja Leijonakynsi vetäisi minut kauemmas tyttärestäni, kun tuli leimahti naaraan turkissa ja oli hetkessä levinnyt koko hänen kehoonsa. Hietatuuli kirkui tuskissaan liekkien polttaessa hänen ihoaan, mutta hänen äänensä hiipui pelottavan nopeasti.
”Emo, meidän on mentävä”, Leijonakynsi maukui väkinäisesti, katse käännettynä poispäin Hietatuulen palavasta ruumiista. ”Emme voi enää pelastaa häntä.” Itse en kyennyt irrottamaan katsettani tyttärestäni, ja silmäni täyttyivät kyynelistä. Hietatuulen ääni oli hiljentynyt vaikerrukseksi, joka tulisi kummittelemaan mielessäni koko loppuelämäni. Naaras oli yhä liekkien keskellä, eikä hänen kehonsa ollut enää tunnistettava. Leijonakynsi kiskoi minut jaloilleni, ja käänsi katseeni pois Hietatuulesta. Tyttäreni ääni oli vaiennut, ja tiesin, että hän oli kuollut. En sanonut sanaakaan lähtiessäni juoksemaan jälleen Leijonakynnen vierellä. En kyennyt sanomaan mitään. Tyttäreni paloi hengiltä silmieni edessä, enkä tiennyt, tulisinko koskaan unohtamaan kyseistä näkymää tai Hietatuulen vaikerrusta.
*Anteeksi, etten pystynyt pelastamaan sinua, rakas.*

Kehoni alkoi tuntua voimattomalta savun tunkeutuessa keuhkoihini, mutta jatkoin Leijonakynnen vierellä juoksemista. Ukkospolku oli ollut niin polttavan kuuma, ettemme voineet kävellä sillä, joten päädyimme jatkamaan matkaamme Jokiklaanin alueen halki. En saisi pysähtyä. Minun olisi selvittävä ja tavattava Setriviiksi turvapaikassa. En suostunut jättämään kumppaniani sanomatta hyvästejä.
Äkkiä Leijonakynnen jalat pettivät, ja kolli rojahti raskaasti maahan. Älähdin säikähtäneenä ja jarrutin tassut liukuen, kiirehtien takaisin poikani luokse.
”Leijonakynsi! Jaksa vielä!” miukaisin kollille ja ravistelin häntä tassuillani. ”Leijonakynsi!”
”Anteeksi, emo”, kolli kähähti avaamatta silmiään. ”En… jaksa tämän pidemmälle.”
”Jaksat”, sihahdin kyyneleet silmiäni poltellen, lopettamatta poikani ravistelua. ”Ylös siitä. Et sinä voi luovuttaa, en minä voi menettää sinuakin!”
Soturin silmät eivät enää auenneet, ja vilkuilin toivottomana ympärilleni etsien pienintäkin merkkiä siitä, että joku muu olisi lähistöllä. ”Auttakaa joku! Apua!” huusin ääni käheänä ja lysähdin poikani liikkumattoman kehon ylle. ”Auttakaa!”
Sain vastaukseksi kuitenkin vain liekkien loputonta pauketta ja rätinää, ja hautasin kasvoni Leijonakynnen turkkiin. Halusin luovuttaa, jäädä tähän poikani vierelle ja antautua liekkien armoille. Jos Hietatuuli ja Leijonakynsi olivat jo kuolleet, kuinka moni muu klaanista olisi jo jäänyt tulen keskelle? En halunnut palata eloonjääneiden luokse vain huomatakseni, ettei perheestäni ollut mitään jäljellä.
Samassa tunsin voimakkaan puskun lavassani, ja avatessani silmäni näin yllätyksekseni Lumikkotaipaleen. ”Jaloillesi”, naaras maukui kireästi. ”Hän on poissa, Talvioturkki. Sinun on jätettävä hänet.”
”Ei”, kuiskasin pudistellen päätäni. En voisi jättää esikoistani. ”Anna minun olla.”
”En varmasti”, Lumikkotaival murahti ja tarttui niskastani, kiskaisten minut jaloilleni. ”Liikettä niveliin. Tämäkin paikka hukkuu aivan pian liekkeihin.”
Parkaisin hiljaa emoni kiskoessa minua eteenpäin, kauemmas poikani ruumiista. Sydämeni ei kestänyt toisen pentuni jättämistä taakseni. Lopulta kuitenkin lopetin rimpuilun ja seurasin Lumikkotaivalta ongelmitta, täysin vaiti. Tämä ei voinut olla totta. Näin vain painajaista. Kaikki tämä oli vain painajaista.

”Ketunläjät”, Lumikkotaival suhahti, kun edessämme avautui palavien kaksijalanpesien joukko. Olimme saapuneet hevospaikalle. ”Ei meidän täällä pitäisi olla”, soturi kähähti ja pälyili ympärilleen hätäännys silmissään loistaen. ”Olemme liian lähellä järveä.”
Korvani ponnahtivat pystyyn, kun näin savupilven takana tutun hahmon. ”Pyökkiturkki!” huudahdin ja pinkaisin poikaani kohti, ajattelematta lainkaan, minkä läpi joutuisin kulkemaan. Halusin vain varmistamaan, että nuorimmaiseni oli kunnossa.
”Talvioturkki!” Lumikkotaival rääkäisi, ja samalla hetkellä tajusin ylläni olevan katoksen sortuvan. Olin huomaamattani ajautunut kaksijalkojen hevoskatoksen alle, ja nyt koko rakennelma antoi periksi.
Seuraavana tajusin vain hampaiden tarttuvan niskaani.
”Ota tämä edes pienenä hyvityksenä niistä asioista, joita en emonasi kyennyt tekemään.”
Silmänräpäystä myöhemmin Lumikkotaival oli paiskannut minut pois katoksen alta. Tömähdin maahan kierähtäen pari kertaa palaneessa ruohikossa, kiepahtaen sitten jaloilleni huumaavan rytinän täyttäessä pääni.
”Lumikkotaival!” parkaisin samaan aikaan paikalle kiirehtineen Pyökkiturkin kanssa. En nähnyt mitään mustan tuhkapilven läpi, mutta tajusin emoni jääneen sortuman alle. Hän oli uhrautunut puolestani kaiken tämän jälkeen.

Nimi: Aurinkokajo

29.07.2018 17:36
Tassutin varovasti ulos soturien pesästä ja jäin tarkkailemaan ympärilleni. *Koti.* Leiri kylpi kultaisessa auringonvalossa, joka ei ollut ollenkaan niin tervetullut kuin olisi odottanut. Valo häikäisi silmiä ja jouduin siristämään niitä, jotta näkisin eteenpäin. Aamun kaste oli jo haihtunut aikoja sitten, kiitos päivä päivältä kuumempana nousevan pallonmuotoisen roihun. Aloin läähättää vaikka olin vasta poistunut soturien pesästä, jota varjosti mahtava ennen niin syvänvihreä pyökki; nyt se oli kuivahtanut ja kellertävä. Vilkaisin olkani yli rauhallisesti nukkuvia klaanitovereitani, joista osa jo hereili valmistautuen päivän toimiin.
”Huomenta”, Säröpolte tassutti ulos jäljissäni ja käänsi viirusilmänsä ylöspäin. ”Taitaa tulla kuumempi päivä kuin eilen. Onneksi aamupartio lähti ennen auringonnousua. Kas tuolta he jo tulevat!”
Kumarsin varapäällikölle kunnioittavasti, kun valkea naaras kiiruhti saapuvaa partiota vastaan korvat hörössä ja häntä arvokkaasti pystyssä.
Pelastuspartiosta palanneita kissoja oli pyydetty lepäämään ja syömään. Säröpolte, kuten muutkin, olivat kuitenkin palanneet välittömästi tehtäviinsä kykynsä mukaan. Kokihan klaani nälkää kuivuuden ja kuumuuden takia, eikä turhanpantteja tarvittu. Olin itsekin ollut kaksi peräkkäistä päivää saalistamassa.
”Huomenta, Aurinkokajo”, pikkusisareni pysähtyi vierelleni ja hymyili. Tästä ja pikkuveljestäni oli tullut sotureita sinä aikana, kun olin ollut kaapattuna kissatarhassa –molemmat kantoivat ylpeinä nimiään: Hietatuuli ja Pyökkiturkki. Myös isosiskoni poika, Niemiturkki, oli päässyt soturiksi. Kolli näytti jo sopeutuneen klaanielämään, vaikka muualla oli elänytkin elämänsä ensimmäiset kuusi kuuta; tälläkin kertaa syynä olivat kaksijalat.
”Huomenta”, kosketin nopeasti Hietatuulen korvaa kuonollani. ”Kutsuuko metsästyspartio?”
”Mistä arvasit?” naaras kehräsi, mutta ei jäänyt odottamaan vastausta, vaan loikki Säröpoltteen luo, joka oli päästänyt aamupartiolaiset lepäämään.
Venyttelin nopeasti ja suunnistin kohti parantajan pesää mielessäni hyräillen. Vilkaisin ohikulkiessani paikkaa, jossa tuoresaaliskasan olisi kuulunut olla, mutta paikalla ammotti tyhjyys. *Ei siis mitään Vaahterasumulle vietäväksi*, harmittelin. Kolli –tai jos saa jo sanoa kumppanini- oli joutunut kahnauksin luopiopetturierakko-Korppihännän kanssa, eikä kolli ollut taistellut reilusti, joten Vaahterasumu makasi nyt parantajan pesässä yksi takajaloista poikki.
”Huomenta, Vaahterasumu”, pujottelin sisään vielä hämärään pesään. Valkoruskea kolli makoili yhdellä sammalpedeistä, jotka oli tarkoitettu toipilaille. Pujopilkkua ei näkynyt, mutta tämän haju kantautui kapeasta kallionkolosta, jossa parantaja säilytti yrttejään; Hohtolehti oli tarkastuskäynnillä pentutarhassa
”Aurinkokajo”, Vaahterasumu tervehti ja kampesi itsensä pystyyn.
Olin älähtämässä tätä varomaan jalkaansa, mutta kolli näytti voivan hyvin, joten astuin vain eteenpäin koskettaen tämän kuonoa omallani.
”Miten menee, jalkapuoli”, huomautin silmät säihkyen ja asetuin Vaahterasumun viereen.
”Aivan loistavasti”, kumppanini vastasi murahtaen. ”Pujopilkun mukaan minun täytyy vain makoilla ja varoa jalkaani. Toivon totisesti, että se parantuu pian. Tulen hulluksi, kun joudun pysyttelemään vain paikallani.”
”Kyllä se parantuu”, lohdutin hyristen, ”mutta se tapahtuu nopeammin, jos pidät sitä paikallasi.” Vaahterasumu oli juuri ojentanut murtunutta jalkaansa ja sävähtänyt kivusta.
Keskustelumme keskeytti Pujopilkku, joka ilmestyi kallionkolon kätköistä suussaan kaisloja, hämähäkinseittiä, kolmiolehtinen kasvi ja tasaisen näköinen keppi. Mustajuovainen parantaja asteli Vaahterasumun viereen ja laski kantamuksensa käpäliensä juureen.
”Tiedätkö”, Pujopilkku maukui pilke silmäkulmassa, ”Aurinkokajo on oikeassa.” Sitten parantajan ilme vakavoitui. ”Murtumat ovat vaikeita korjata, ja jotta ne edes korjaantuvat, sinun täytyy olla paikallasi.”
”Niin kai sitten”, Vaahterasumu huokaisi ja laskeutui takaisin makuulleen ja laski päänsä käpäliensä päälle.
”Tarvitsetko sinä jotain?” harmaaruskea kolli kysyi, ja pudistin päätäni. ”Sitten pyytäisin sinua nyt poistumaan, jotta voin auttaa Vaahterasumua rauhassa”, Pujopilkku maukui ja alkoi avata kääröä, joka oli Vaahterasumun jalan ympärillä.
”Tietenkin”, kumarsin parantajalle ja huikkasin vielä kumppanilleni: ”Pärjäile!” ennen kuin tassutin ulos kuumuuteen.
Aurinko oli noussut vieläkin ylemmäs, ja nyt sen valo tulvi kaikkialle leiriin; sen kuumuudelta ei voinut piiloutua enää muualle kuin pesiin, jotka sijaitsivat luolissa. *Onneksi parantajan pesä on luolassa*, tajusin. *Siellä ei ole niin kuuma kuin ulkona.*
Tassutin rauhallisesti aukion poikki ja siirryin oppilaiden pesän varjoon. Joutsentassu ja Perhotassu vetivät vielä sikeitä ja silloin tällöin jompikumpi kuorsasi. Sinitassua ei näkynyt, joten oletin tämän lähteneen ulos mestarinsa kanssa. Puolet muita oppilaita vanhempi Katajatassu suki turkkiaan ja nosti katseensa, kun astuin sisään.
”Aurinkokajo”, pihkanruskea naaras maukui epävarmasti. ”Palaatko mestarintehtäviisi?”
”Se minun olisi pitänyt tehdä jo aikoja sitten”, mau’uin jo soturinikäiselle oppilalle. ”Tule, mennään pitämään loppuarviointisi!”
Katajatassun suu loksahti auki ja tämän silmissä välkähti ilo! Naaras hihkaisi ja pomppasi pystyyn turkki puoliksi suittuna. ”Olen valmis”, tämä maukui tohkeissaan työntyessään ohitseni ulos. ”Näytän sinulle, että olen soturinimeni arvoinen!”
Päästin huvittuneen kehräyksen seuratessani oppilastani kohti sisäänkäyntiä. Katajatassun into oli tarttuvaa.
”Vien oppilaani loppuarviointiin”, mau’uin Säröpoltteelle, joka seisoi Suurtaanteen varjossa ja jakeli partioille käskyjä.
”Tarvitsetko ketään mukaan?” naaras kysyi.
Pääni pudistus jäi hivenen kesken. Tiesin, että Katajatassu olisi soturinimensä arvoinen, mutta entä jos olisin liian lepsu tai tiukka? Tämä olisi kuitenkin ensimmäisen oppilaani arviointi. Säröpoltekin tiesi sen, sillä tarkkaili minua odottavasti. Odotin varapäällikön ehdottavan Setriviikseä, isääni, avukseni, sillä tämä ja Vaahterasumu olivat huolehtineet Katajatassun koulutuksesta, kun olin poissa. Tein päätökseni.
”En tarvitse muita”, vastasin vakaasti. *He olivat vain varamestareita*, muistutin itseäni. *Minä opetin Katajatassulle kaiken tarpeellisen!*
Säröpolte nyökkäsi.
Käännyin Katajatassun puoleen. ”Vie meidät sammalkuopalle. Aloitamme sieltä.”
Oppilaani nyökkäsi ja kiepahti ympäri. Jännitin lihakseni ja pinkaisin pihkanvärisen naaraan perään.
Metsässä ei ollut yhtä kuuma leirissä, sillä puiden tarjoamat varjot vilahtivat ylitsemme, kun juoksimme eteenpäin. Ympärillä ei myöskään ollut kuumuutta varastoivia kallioita, joten kevyet tuulenhenkäykset kutittelivat kasvojamme.
Katajatassu suunnisti tottuneesti eteenpäin väistellen aina silloin tällöin kampittavia muratinköynnöksiä, karhunvatukkapuskia tai sammaloituneita kivenjärkäleitä. Naaraan pihkanvärinen häntä pomppi edessäni, kun juoksin oppilaani perässä.
Tuntui hyvältä ollaan jälleen Myrskyklaanin reviirille, sen metsän suojissa. Muistin reviirin joka kolkan, vaikka olin pelännyt unohtaneeni missä mikäkin paikka sijaitsi. Jokaisen puun, jokaisen kaninkolon, jokaisen vatukkapensaan piikin.
Aurinko täplitti kultaisia läikkiä maanpinnalle, ja ne tanssivat turkeillamme, kun etenimme aluskasvillisuuden seassa. Katajatassu hiljensi hivenen vauhtia, ja kuulin oppilaan läähätyksen. Tunsin sydämeni pomppivan juoksulenkin ansiosta ja olin iloinen, että Katajatassu oli hiljentänyt vauhtia. Oli todella kuuma jo muutenkin, vaikka emme olisi juosseet.
Pian puut alkoivat harveta. Edessämme avautui pieni aukio, jota kutsuttiin Sammalkuopaksi. Katajatassu pysähtyi odottamaan minua sen reunalle ja laskeutui sitten matalan kuopan keskelle. Seurasin naaraan perässä ja tunsin kuivien vaaleanvihreiden sammalien rapisevan tassujen alla. Aurinko loisti suoraan yläpuolellamme ja häikäisi silmiämme.
”Hyvä”, maukaisin ja asetuin hengitystä tasaavan Katajatassun eteen. ”Sitten, kun olet valmis, näytä minulle miten taistelisit vihollisklaanilaista vast- Uh!”
Katajatassu oli syöksynyt eteenpäin ja heittänyt minut liukuun. Ilma purkautui ulos keuhkoistani rajun hyökkäyksen takia ja kampesin itseni pystyyn pihisten. Siinä samassa oppilaani oli jo edessäni ja iski tassunsa eteenpäin voimalla. Väistin juuri ja juuri painautumalla alemmas, ja Katajatassun tasapaino herpaantui, jolloin ehdin iskeä molemmat tassuni tämän rintaan ja heittää tämän selälleen. Pihkanvärinen naaras urahti ja heittäytyi alta pois, kun iskeydyin siihen kohtaan, missä tämä oli hetki sitten ollut. Naaras ponnisti takajaloillaan eteenpäin, harhautti oikealle, ja iski sitten vasemmalle, kun käännyin liian hitaasti ottamaan tämän harhautuksen vastaan. Katajatassu jatkoi hyökkäystään sivaltamalla kynnettömällä tassullaan kylkeäni pitkin ja pinkaisi sitten taakseni. Tällä kertaa olin kuitenkin valmiina ja siirsin painoni etutassuilleni ja potkaisin takajaloillani. Osuin kohteeseen ja kuulin Katajatassun älähtävän saadessaan takatassuni naamaan. Tämän hyökkäys ei kuitenkaan ollut ohi. Käännyin liian hitaasti ympäri ja Katajatassu sinkautti itsensä päin kylkeäni ja heitti minut maahan. Jo toisen kerran tänään ilmani purkautuivat ulos, enkä kyennyt enää nousemaan. Oppilaani lukitsi minut maahan ja antoi vielä yhden läimäisyn päähäni.
”Seis”, henkäisin. ”Seis. Seis. Seis!”
Oppilaani irrottautui minusta ja jäi hännänmitan päähän tarkkailemaan, kun nousin ylös. Katajatassun silmät loistivat.
”Se oli upeaa”, mau’uin yhä hengästyneenä. ”Olet loistava taistelija. Käytät voimaasi ja älyäsi, ja jos olisin ollut vihollisklaanilainen, olisin luikkinut karkuun häntä koipien välissä.”
”Kiitos”, Katajatassun sanoista ei ollut saada selvää, niin kovaa tämä kehräsi.
”Seuraavaksi olen kettu”, päästin hurjimman ilmeeni paljastaen hampaani ja painaen korvani luimuun, ”joka hyökkää pentutarhaan. Sinun tehtäväsi on puolustaa tuota puuta.” Osoitin suurta kantoa, jonka juurakossa oli pieni reikä. ”Onko selvä?”
Katajatassu nyökkäsi ja pörhisti turkkinsa näyttääkseen isommalta. Pihkanväriset korvat painautuivat luimuun ja meripihkanvärisiin silmiin syttyi palo. Olin hätkähtää katseen voimasta ja totesin tyytyväisenä, että heikompi vastus olisi pötkinyt jo karkuun. Katajatasssu siirtyi eteeni niin, että katsekontaktini ’pentutarhaan’ katosi.
Päästin ketun ääntä matkivan haukahtavan ulvahduksen ja syöksähdin eteenpäin. Katajatassu sihahti ja vetäisi tassullaan kuonoani. Siristin silmiäni ja syöksyin eteenpäin purrakseni naarasta kaulaan. Tämä kuitenkin kyyristyi ja kierähti sivulle, jolloin tämä kettu jäi tyhjin tassuin. Käännähdin ottamaan oppilaani seuraavan iskun matalan vastaan niin kuin ketut tekevät. Katajatassu kuitenkin tiesi sen ja ponnisti voimakkaasti takajaloillaan selkääni. Tunsin jalkojen pettävän altani ja tömähdin kuiville sammalille kuono edellä niin että kirvelsi. Katajatassu alkoi mäiskiä päätäni ja loikkasi sitten alas vetämään vielä hännästäni. Taistelu oli ohi nopeasti.
”Hienoa työtä”, kampesin itseni pystyyn ja kohtasin Katajatassun katseen. Naaras väräytti korviaan hymyillen ja vastasi: ”Olen harjoitellut monien mestarien kanssa sinä aikana, kun olit kissatarhassa. Siitä on hyötyä, kun on kaksi kertaa pidempään oppilaana kuin muut oppilaat tavallisesti.”
Otin muutaman askeleen eteenpäin ja kosketin tämän korvaa. ”Olen pahoillani siitä, että et päässyt soturiksi ennen kuin minut kaapattiin. Minun olisi pitänyt olla täsmällisempi mestari.”
”Ei se mitään”, pihkanvärinen naaras kohautti olkiaan. ”Ainakin olen taitavampi kuin Neulassielu. Olin kerran tämän ja Joutsentassun kanssa taisteluharjoituksissa, ja kolli päätti vähän murjoa itsetuntoani. Käytin kuitenkin Vaahterasumun –ja sinun- neuvomia liikkeitä, ja Neulassielu jäi helposti kakkoseksi. Olisitpa nähnyt tämän ilmeen.” Katajatassun viikset värisivät.
Hymyilin. ”Taisi Neulassielulta tuhoutua itsetunto. Asiasta toiseen, sinulla on loppupäivä aikaa saalistaa. Tule ennen auringonlaskua takaisin leiriin, jotta voin arvioida saaliisi. Olettaisin, että kuuhuipun aikaan klaanilla on uusi soturi.”
Katajatassun silmät alkoivat loistaa, mutta pian tämän hymy muuttui jännittyneeksi. ”Menenkö yksin?” tämä kysyi ja paineli kynsiään kuiviin sammaliin. ”Vaikka Korppihäntä ja kaksijalat vaanivat metsässä?”
Pudistin päätäni. ”Minä seuraan sinua.” Olin ajatellut, etten kerro naaraalle, että tarkkailen tätä, mutta tilanne oli pakottanut minut kertomaan sen. ”Olen koko ajan lähettyvilläsi. En ehkä näkyvilläsi, mutta tarkkailen sinua koko ajan.”
Katajatassu rentoutui ja tämän häntä heilahti sivulta toiselle. ”Voinko mennä?”
”Totta kai.”
Seurasin auringonkeltaisella katseellani, kun Katajatassu loikki kuopan reunalla, heitti minuun vielä katseen ja heilautti häntäänsä kadotessaan kuivaan aluskasvillisuuteen.
Odotin vähän aikaa, jotta naaraan tuoksu hälveni ja seurasin sitten tämän perään. Kuiva multa, joka paljastui palaneiden kasvien alta, tunkeutui varpaideni väliin. Siristin silmiäni inhosta, kun ajattelin niiden pesemistä pois. Miksi ihmeessä minun piti periä valkeat tassuni Lumikkotaipaleelta. Ne oli vaikea pitää puhtaina ja yleensä niiden väri muistutti ennemmin mullanruskeaa kuin puhtaanvalkoista.
Työnnyin vatukkapensaan läpi ja huomasin tukon punaista karvaa kiinnittyneen yhteen oksan piikeistä. *Katajatassu meni tätä kautta*, ymmärsin nuuhkaistessani oppilaani tuoksua. Jatkoin matkaa edemmäs, kunnes maa alkoi viistää alaspäin. Järvi läikehti kuumuutta hohkaavien puiden välistä ja sai aikaan kauniin maiseman. Väistin muutaman todella tiheän pensaikon, joiden pienissä kukissa pörräsi uneliaasti muutama hyönteinen. Nyt enää järven ja minun välissä oli harva heinikko –ja Katajatassu; kuulin naaraan käpälien loiskivan vettä ja haistoin tämän tuoksun. Pudottauduin vaanimisasentoon ja työnnyin varovasti rapisevien kullankeltaisten korsien välistä eteenpäin. Jäin pienoiseen sadeveden tekemään syvänteeseen –joka tällä hetkellä oli rutikuiva- ja nostin katsettani.
Katajatassu seisoi rannalla polvia myöten sinisessä vedessä ja joi hartaasti. Odotin, että tämä nousee takaisin kuivalle maalle ja seurasin sitten tämän perässä, kun naaras jatkoi matkaansa kivikkoa pitkin.
Pidin itseni mahdollisimman matalana seuratessani oppilastani niin lähellä. Kivet ja maan epätasaisuudet raapivat vatsaani, mutten välittänyt. Katajatassu oli kääntynyt oikealle päin ja pujahtanut metsän siimekseen. Itse sen sijaan pysähdyin ja nousin istumaan antaakseni tälle hivenen etumatkaa. En tiennyt Katajatassun suunnitelmaa, mutta oletin tämän jatkavan matkaa järvirajaa pitkin ja kääntyvän sitten ylöspäin seuraten Varjoklaanin rajaa. Väräytin korviani ja olin tyytyväinen ajattelutyöhöni. Sitten jatkoin matkaa saadakseni oppilaani kiinni. Ehkä tämä oli napannut jo jotakin.
Siinä samassa oppilaani haju tulvahti nenääni vahvana. Pysähdyin välittömästi ja painauduin maahan. Kurkotin kaulaani nähdäkseni edes jotain puolukka- ja mustikkavarpujen takaa. Katajatassu oli painautunut maahan vain muutaman ketunmitan päähän. Naaraalla oli tähtäimessään pieni hiiri, joka nälissään yritti nakertaa pientä siementä. Katajatassu avasi suunsa haistaakseen paremmin; toivoin ettei tämä huomaisi minua. Olin kuitenkin tuulen alapuolella, joten oppilaani tuoksu kulkeutui luokseni eikä toisinpäin. Katajatassu oli lähtenyt liikkeelle ja hipsi nyt kevein nopein askelin kohti saalista; tassut tuskin koskettivat maata. Tarkkailin hyväksyvästi oppilaani vaanimista. Asento oli juuri täydellinen, askeleet vakaat ja keho myötäili aluskasvillisuutta. Häntä pysyi paikallaan vain viiksenmitan päässä maasta. Sitten Katajatassu pysähtyi; naaaras oli päässyt tarpeeksi lähelle hiirtä. *Odota*, kehotin tätä mielessäni ja pihkanvärinen naaras jäi odottamaan oikeaa hetkeä. Ja sitten Katajatassu syöksähti salamannopeasti eteenpäin etukäpälät eteen työnnettyinä ja kynnet esillä. Hiiri ei tiennyt mikä siihen iski, kun Katajatassu jo nosti sen ylös suuhunsa ja värisytti viiksiään tyytyväisenä. Oppilaani kurkotti kaulaansa ja tähyili ympärilleen. Painauduin mahdollisimman matalaksi, mutta olin varma, että Katajatassun katse käväisi kaksi kertaa siinä paikassa missä piileskelin. Oppilaani ei kuitenkaan käyttäytynyt kuin olisi nähnyt minut vaan tassutti pienen pihlajan juureen ja hautasi hiirensä kuivan mullan ja rapisevien lehtien sekaan. Sitten tämä venytteli ja puikkelehti aluskasvillisuuden sekaan.
Nousin pystyyn siinä vaiheessa, kun Katajatassun häntä oli kadonnut jo pensaikon taakse. Olin kyyristellyt hankalassa asennossa matalien varpujen takana, joten päätin vanytellä hivenen. Ojensin takajalkani ja venytin sitä taakse päin nauttien samalla auringosta, joka siivilöityi puunlehtien välistä ja täplitti maan kirjavaksi. Sitten tassutin Katajatassun piilolle, käänsin hivenen maata ja nostin hiiren ylös. Se oli laiha ja pieni, mutta kaikki saalis mitä nyt saatiin oli tärkeää. Hautasin hiiren takaisin. Kuivuus vaikutti niin sotureihin kuin saaliisiinkin, ja molemmat kuihtuisivat hiljalleen, jos vettä ei pian tulisi.
Ravistin päätäni tympäntyneenä. *Älä ajattele noin synkkiä*, käskytin itseäni. *Sinulla on oppilas arvioitavana eikä klaani nyt vielä ole kuolemassa nälkään.* Näiden ajatusten myötä pinkaisin Katajatassun perään.
Oppilaani oli paikantanut jo toisen saaliin, kun saavuin paikalle. Tällä kertaa naaraan meripihkanväriset silmät tarkkailivat tiiviisti harakkaa, joka pörhisteli maassa multakylvyn merkeissä. Katajatassu lähti eteenpäin varovasti vaanien. Naaras kuitenkin vahingossa heilautti heinänkortta ohimennessään ja harakka nosti päänsä pystyyn. Silmanräpäyksessä se oli levittänyt siipensä. Katajatassu ei kuitenkaan halunnut jäädä kakkoseksi vaan loikkasi korkealle ilmaan. Harakka korskahti peloissaan, kun oppilaani kynnet upposivat sen siipeen ja vetäisivät sen alas. Hetkessä Katajatassu oli harakan päällä ja puraisi sen niskan poikki. Harakka retkahti ja myrskyklaani sai uuden saaliin.
”Kiitos Tähtiklaani”, Katajatassu kuiskasi ja kääntyi suuntaani lintu hampaissaan. ”Miltä näytti, Aurinkokajo?”
Väräytin häntääni tympääntyneenä kiinnijäämisestä, mutta nousin kuitenkin ylös. ”Hyvin meni”, totesin oppilaalle, joka tassutti luokseni häntä ylpeästi pystyssä. ”Vaikka harakka huomasikin läsnäolosi sait sen kumminkin kiinni. Muista ensikerralla varoa kaikkea mikä voi paljastaa läsnäolosi.”
Katajatassu nyökkäsi, ja huomasin tämän vilkaisevan maata hivenen nolostuneena.
”Ensikerralla olet kuitenkin soturi”, huomautin, ja Katajatassu nosti päätään yllättyneenä. ”Pääsinkö läpi?” oppilas kuiskasi innoissaan.
”Helposti”, kehräsin. ”Tule. Käydään hakemassa hiiresi ja palataan leiriin.”

”Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Suurtasanteelle klaanikokoukseen!” ilmassa kajahti tuttu kutsu.
Soturien pesästä alkoi virrata kissoja, jotka asettuivat Suurtasanteen ympärille ringiksi. Keskellä, aivan Suurtasanteen alla istui naaras, jonka pihkanvärinen turkki kiilteli laskevan auringon valossa. Tämä vilkaisi olkansa yli ja katseli taakseen kerääntyneitä klaanitovereitaan jännitys silmissään. Sitten Katajatassu kohtasi katseeni ja nyökkäsi kiitollisuuden merkiksi.
Hymyilin. Tämä oli suuri hetki niin minulle kuin Katajatassullekin. *Hänestä tulee soturi*, myhäilin, *eli minun ensimmäisestä oppilaastani tulee soturi.*
Laskeva aurinko loi pitkiä varjoja rotkoon ja leppeä tuuli havisutti leiriä ympäröiviä puita. Oli mukavan viileä nyt kun aurinko ei luonut säteitään täydellä teholla metsään.
”Oletko ylpeä?” vieressäni istuva Haukkapolte kysyi hymyillen, ja hätkähdin ulos ajatuksistani.
”Olen”, vastasin ja kosketin tämän kylkeä hännälläni. Vilkaisin nopeasti olkani yli kohti parantajan pesää ja hymyilin. Vaahterasumu oli kielloista huolimatta noussut toipilasvuoteeltaan ja istui nyt ulkona toinen jalka hassusti sivulla. Pujopilkku ja Hohtolehti istuutuivat kollin molemmin puolin, ja Vaahterasumu vilkaisi kumpaankin jörösti ennen kuin vastasi hymyyni.
”Myrskyklaani!” Vinhatähti aloitti ja silmäili sotureitaan ennen kuin iskosti katseensa Katajatassuun. ”Olemme kokeneet paljon surullisia asioita lähiaikoina. Niin kuivuus kuin klaanitoverien katoaminen on koskettanut kaikkia meitä. Elämä kuitenkin jatkuu ja olemme kokoontuneet tänne tänään nimittämään uuden soturin.”
”Aurinkokajo”, päällikön katse liukui suuntaani, ”onko Katajatassu valmis soturiksi?”
”Enemmän kuin valmis”, vastasin ja huomasin Katajatassun kasvoille nousevan helpottuneen hymyn.
”Siinä tapauksessa”, Vinhatähti loikki alas Suurtasanteelta ja asettui Katajatassun eteen, ”minä, Vinhatähti, Myrskyklaanin päällikkkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Katajatassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania –jopa henkesi uhalla?”
Tarkkailin Katajatassua, joka istui suoremmassa kuin ikinä ja vastasi vakaalla kuuluvalla äänellä: ”Lupaan!”
”Siinä tapauksessa”, Vinhatähti jatkoi suupielessään pieni hymyn alku, ”Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Katajatassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Katajaturkkina. Tähtiklaani kunnioittaa itsevarmuuttasi ja tarmoasi, ja hyväksymme sinut täydeksi Myrskyklaanin soturiksi!”
Vinhatähti astui askeleen lähemmäs ja kosketti tuoreen soturin päälakea kuonollaan. Vastaukseksi Katajaturkki kurkotti nuolaisemaan päällikkönsä valkeaa lapaa kunnioittavasti. Sitten pihkanvärinen soturinaaras kääntyi klaanitoveriensa puoleen.
”Katajaturkki!” tervehdin ensimmäisenä uutta soturia, jonka silmät loistivat kilpaa roihuna laskevan auringon kanssa. Sitten muu klaani yhtyi hurraukseen.
”Katajaturkki! Katajaturkki! Katajaturkki!”

Nimi: Särkkäviiksi

28.07.2018 13:09
”Särkkäviiksi, onko sinulla hetki aikaa?” Käänsin katseeni Pujopilkusta parantajan pesän suulle kuullessani Rastasturkin hiljaisen maukaisun. Räpäytin silmiäni kummastuneena naaraan varovaisesta äänestä, ja käänsin sitten katseeni kysyvästi takaisin Pujopilkkuun.
”Minun puolestani”, veljenpoikani hyrähti. ”Selkäsi arpi on parantunut hyvin. Voit siirtyä takaisin normaaleihin soturien toimiin, kunhan otat vielä pari päivää rauhallisesti.”
Nyökkäsin ja kiitin parantajaa nopeasti, kävellen sitten ulos pesästä ja pysähtyen kysyvän näköisenä Rastasturkin eteen.
”No, tuota”, soturi mumisi kuin etsien sanoja. ”Ajattelin vain kertoa, että Hallakasvo lähti juuri yksin leiristä. Hän taisi riidellä Tulihelmen kanssa, ja lähti sitten aika vihaisen oloisena yksikseen. Ajattelin kertoa sinulle, jotta voisit mennä hänen peräänsä ja ehkä rauhoitella häntä hieman, sinähän se osaat hänelle parhaiten puhua. Sitä paitsi eihän leiristä saa lähteä yksin juuri nyt. Onhan Hallakasvo jo täysikasvuinen soturi, mutta…”
Kallistin päätäni hieman huolestuneena ja nyökkäsin kiitokseksi Rastasturkille. ”Ymmärrän kyllä. Leiristä ei tosiaan kannattaisi lähteä yksin. Taidan lähteä hänen peräänsä ihan vain varmuuden vuoksi. Kiitos, kun kerroit”, maukaisin ja hölkkäsin sitten ripeästi Säröpoltteen luokse. Hänellehän minun pitäisi ainakin ilmoittaa lähdöstä, ettei kukaan huolestuisi.
”Säröpolte”, maukaisin varapäällikön nimen. ”Haittaako, jos lähden hetkeksi leiristä? Hallakasvo lähti äskettäin omin päin metsään, joten ajattelin vain mennä varmuuden vuoksi hänen peräänsä, leiristähän ei kannata lähteä yksikseen”, selitin nopeahkosti tilanteen ja jäin sitten odottamaan hänen vastaustaan. Palavakatseinen naaras kallisti hieman päätään ja kohotti toista kulmaansa.
”Hallakasvon pitäisi tietää, ettei kukaan saa lähteä yksikseen”, hän huomautti. ”Oliko hänellä jokin syy?”
”Rastasturkki sanoi, että Hallakasvo riiteli Tulihelmen kanssa”, huoahdin. ”Hallakasvo taisi suutuksissaan unohtaa säännöt. Kyllähän hän itsekseenkin pärjää, mutta ajattelin vain, että minun kannattaisi varmuuden vuoksi mennä varmistamaan, ettei hän ottanut itseensä Tulihelmen kanssa riitelystä tai vastaavaa.”
”Tuokin on totta”, Säröpolte totesi. ”En kuitenkaan voi päästää sinuakaan yksiksesi. Tulen mukaasi.”
”Voin kyllä ottaa jonkun toisen soturinkin, eihän sinun kannattaisi-”
”Juuri Korppihännän vuoksi minun on tultava mukaasi”, Säröpolte tokaisi keskeyttäen minut. ”Jos se valehtelija kehtaa näyttää naamansa, saa hän ainakin keskittyä todelliseen kostonsa kohteeseen kahden viattoman soturin sijaan.”
’Valehtelija’ oli hyvin pehmeä ilmaisu kissasta, joka oli pettänyt klaaninsa ja murhannut klaanitovereitaan, mutta Säröpolte lausui sanan kuin se olisi ollut myrkkyä. Varapäällikön kovista sanoista huolimatta hänen olemuksensa oli muuttunut hieman hermostuneeksi, kun naaras nousi jaloilleen ja viittasi minut seuraamaan. Hän varmasti asettaisikin itsensä vaaraan ennen meitä kahta, en epäillyt sitä, mutta siitä tulisi hänelle uskomattoman vaikeaa.

Seurasimme Hallakasvon hajujälkeä täydessä hiljaisuudessa, ja vilkaisin välillä Säröpoltetta hieman huolestuneena. Miksi hän suostui tulemaan tänne, jos Korppihäntä oli jo kertaalleen nähty täällä?
Täsmälleen samaa näytti miettivän myös Säröpolte itse. Varapäällikön askeleet olivat käyneet varovaisiksi, ja tuon pää kääntyili tiuhaan tahtiin naaraan pitäessä ympäristöään tiukasti silmällä. Hänen silmissään kiilui tunne, jota en kovin usein ollut tämän äkkipikaisen kissan katseessa nähnyt; epävarmuus. Säröpoltteen oli suoritettava velvollisuutensa klaanin varapäällikkönä, mutta hän ei selvästikään nauttinut tilanteesta.

Suhteettoman pitkältä tuntuneen ajan jälkeen hajujälki viimein voimistui ja huomasin tutun vaaleanharmaan turkin lähellä Tuuliklaanin rajaa. Vilkaisin Säröpoltetta helpottuneena ja hölkkäsin ripeästi Hallakasvon luokse.
”Täällähän sinä olet”, maukaisin naaraalle, joka ei kuitenkaan kääntänyt katsettaan minuun. ”Ehdit jo huolestuttaa minut lähtemällä sillä tavoin-”
Ääneni hiipui olemattomiin ennen lauseen loppua, sillä nyt tajusin, miksi Hallakasvon huomio oli yhä muualla: Ilmassa leijui vahvana vieras erakon haju. Nopea vilkaisu Säröpoltteeseen päin osoitti ensimmäisen päähäni pälkähtävän arvauksen oikeaksi: kyseessä oli Korppihäntä. Varapäällikön silmissä välkähti sekä viha että pelko, ja naaras katseli hetken ympärilleen ja veti sitten henkeä:
”Korppihäntä! Oletko ottanut tämän alueen asuinpaikaksesi, luopio?”
Jostain lähistöltä kuului pahansuovaa hykertelyä. ”Käytät kovin ilkeitä sanoja kumppanistasi, rakkaimpani.”
”Älä käytä noita sanoja”, Säröpolte maukaisi hyytävästi, kun musta kolli loikkasi puun oksalta muutaman ketunmitan päähän meistä. ”Välillämme ei ole enää mitään, kiitos sinun.”
Katseeni oli lukkiutunut meitä kohti astelevaan mustaan erakkoon. Hänellä oli suuri, vain osittain parantunut arpi päälaellaan, jonka arvelin olevan Vaahterasumun tekemä Okasilmän kertomuksen pohjalta. Tuo kissa oli Korppihäntä. En ollut koskaan ennen nähnyt häntä, mutta olin kuullut kaiken tarpeellisen tietääkseni, että hän oli läpeensä paha.
”Voi Säröpolte, se oli paljon tuota mutkikkaampaa”, Korppihäntä hykersi kohottaen leukaansa, rikkomatta katsekontaktia varapäällikön kanssa. ”Välillämme ei koskaan ollutkaan mitään. Luulin että olisit jo tajunnut sen.”
”Älä tule lähemmäs”, Säröpolte sihahti ottaen kuin vaistomaisesti askeleen taaksepäin, kun Korppihäntä otti jälleen yhden askeleen kohti meitä. Musta kolli kallisti päätään ja hymähti hieman, kääntäen sitten katseensa minuun ja Hallakasvoon.
”Keitäs nämä ystäväsi ovat?”
”Se ei kuulu sinulle pätkän vertaa”, Säröpolte tokaisi. ”Sinä tulit tänne hakemaan kostosi minun, Vaahterasumun ja Virheaskeleen kautta. Nämä kaksi soturia eivät liity sinuun mitenkään.”
”Tiedän heidät kyllä”, Korppihäntä hymähti ylpistyneesti välittämättä Säröpoltteen sanoista. ”Viestinviejäni ehti kyllä kertoa teistä, ennen kuin hän meni ja jäi ketunrautaan. Sinä olet Hallakasvo, Kettuväijyn tytär ja kohtalaisen nuori soturi. Ja sinä-” luopio käänsi kirkkaanvihreän katseensa minuun, ”-olet vielä tuoreempi soturi Särkkäviiksi, sen valkoisen rotan poika. Miltä tuntuu katsoa isäsi murhaajaa silmiin?”
Kohtasin kollin katseen värähtämättä, enkä vastannut heti. ”Ylpeiletkö sinä?” kysyin lopulta. ”Miksi oikein vihasit isääni niin paljon, että sinusta on hyväksyttävää ylpeillä hänen murhallaan?”
”Voi, ei minulla varsinaisesti mitään juuri isääsi vastaan ollut”, Korppihäntä hymähti ja katseli ylimielisen näköisenä kynsiään. ”Hän vain sattui olemaan niin tavattoman uskollinen ja suosittu klaanilainen, että häneen kulminoitui sopivasti Myrskyklaanin henki. Ja sen hengen minä halusin tukahduttaa.” Kolli tuhahti halveksivasti ja laski tassunsa takaisin maahan, kaivaen kyntensä maahan. ”Se rotta oli kuvottavan uskollinen klaanilleen. Hän ei edes yrittänyt kuunnella minua, vaikka suunnitelmani oli loistava ja olisi tehnyt Myrskyklaanista vahvan. Ja joutuiko hänen rakas tyttärenpoikansa Saniaisvarjo lähtemään, koska oli kanssani samassa juonessa mukana? Voi ei tietenkään”, Korppihäntä sihisi. ”Olen hänen tyttärenpojanpoikansa, mutta hän ei välittänyt minusta pätkän vertaa. Sitä paitsi oli mukavaa osoittaa, ettei ’Myrskyklaanin kokeneimmaksi soturiksi’ kutsuttua kissaa ollut edes kovin vaikea tappaa.”
”Sinä siis vain huvittelit”, totesin katse kylmeten. ”Otit mukaasi kaksi toveriasi, koska et olisi muuten pärjännyt, ja päätit aloittaa kostosi isäni kautta? Mitä oikein kuvittelit saavuttavasi? Pelkoa? Kunnioitusta? Luulitko muun klaanin luikkivan karkuun sinua vain, koska tapoit isäni?” Pudistin päätäni hitaasti ja naurahdin kuivasti. ”Ei. Osoitit teollasi vain, että pelkäät klaaniamme. Pelkäät voimaamme ja tiedät, ettemme taivu yhden kapisen luopion edessä, joten päätit yrittää horjuttaa meitä. Päädyit kuitenkin vain osoittamaan, kuinka mitätön olet. Yhden kissan tappamiseen kolmisin ei tarvita erityisiä voimia. Osoitit vain, ettet kykene kohtaamaan meitä yksinäsi.” Katseeni oli jääkylmä tuijottaessani Korppihäntää värähtämättä silmiin. Minulle vieras tunne nosti päätään sisälläni ja sai turkkini väreilemään ja hännänpääni nytkähtelemään. Sisälläni kupli puhdas viha tuota kissaa kohtaan. Hän oli tappanut isäni huvikseen. Hän oli aiheuttanut kaiken sen surun klaanillemme ja perheelleni vain huvitellakseen. Olin ollut jo parissa taistelussa, enkä ollut ikinä halunnut vahingoittaa ketään, mutta tuo kissa ansaitsisi kärsiä.
Korppihäntä siristi silmiään ja tuon katseessa näkyi raivo sanojeni johdosta. ”Kovia sanoja, kakara”, kolli murisi. ”Olet kovin kuivaa seuraa. Ehkä jätänkin teidät kaksi sitten rauhaan, kuten varapäällikkönne ehdotti.” Luopio käänsi katseensa entiseen kumppaniinsa ja hymyili vinosti. ”Aina yhtä uhrautuvainen. Ensin annoit minun piestä sinut lukemattomia kertoja henkihieveriin jotta en koskisi Sirkkatassuun tai Virheaskeleeseen, ja nyt aiot uhrautua sotureidesi puolesta. Ehkäpä lupaankin sitten jättää heidät rauhaan, jos lähdet mukaani.” Korppihäntä kohotti leukaansa ja sai Säröpoltteen painautumaan aavistuksen verran enemmän kyyryyn.
”En ota lupauksiasi enää koskaan vastaan”, varapäällikkö sihisi. ”En sen jälkeen, kun tapoit tyttäremme lupauksistasi huolimatta.” Vaikka naaras pyrki pitämään äänensä vakaana, hiipuivat hänen sanansa melkein kuulumattomiin lauseen loppua kohden.
”Itsepähän kasvatit hänestä heikon”, Korppihäntä totesi virnistäen ja otti askeleen lähemmäs Säröpoltetta, saaden naaraan sävähtämään jälleen kauemmas. ”Sinut oli helppo murtaa. Niin helppo, etten usko tilanteen muuttuneen ajan saatossa lainkaan”, luopio maukui kylmästi, painostava katse yhä Säröpoltteessa. ”Muistatko sen hetken, kun kohtasit minut murhattuani Sirkkatassun? Uhosit kostavasi tyttäremme puolesta, mutta loppujen lopuksi et kyennyt tekemään mitään. Olit liian heikko kohottamaan käpälääsi kumppaniasi vastaan, sillä totuus oli se, että Sirkkatassu kuoli sinun takiasi.”
”Kauemmas hänestä!” Hallakasvo sihahti ja marssi karvat pörrössä Säröpoltteen ja Korppihännän väliin. ”Uskallakin mennä ketunmittaa lähemmäs häntä, luopio”, naaras ärisi mustalle kollille paljastaen hampaansa. Kävelin tuon vierelle ja kohtasin itsekin Korppihännän katseen, osoittaen eleellä selkeästi, ettei hänellä ollut asiaa ohitsemme.
”Kaksi uskollista rottaa lisää”, Korppihäntä murahti inhoten. ”Mitä te muka mahdatte? Rakas varapäällikkönne ei uskalla nostaa kynttäkään minua vastaan ja toinen teistä on sydänvikainen riippakivi. Ainoastaan sinusta saattaisi olla vastusta”, kolli jatkoi lukiten katseensa Hallakasvoon. ”Olethan murhannut kissan ennenkin.”
Silmissäni välkähti ja otin askeleen lähemmäs Korppihäntää. ”Hallakasvon tekemiset eivät kuulu sinulle hiirenmitan vertaa. Kauemmas”, tokaisin hienoinen murina äänessäni, astuen vielä lähemmäs ja pakottaen luopion ottamaan hieman takapakkia. ”Kauemmas!” toistin hieman terävämmin lähestyen luopiota vielä hieman, ja Korppihäntä otti muutaman pikaisen askeleen taaemmas. Tähtiklaanin kiitos olin perinyt suuren kokoni isältäni, joten painostamisellani oli vaikutustakin; Korppihäntä oli minua huomattavasti pienempi.
”Jopas”, musta kolli murahti. ”Taisin osua hyvään aiheeseen. Et olekaan aivan täysi pehmo. Harmillista. Luulin, että paras tapa provosoida sinua olisi ollut isäsi mainitseminen.”
”Huonompi juttu sinulle, mutta minä olen täysin hyväksynyt isäni kohtalon”, murisin suupieli inhosta nykien. ”Minua kuvottaa se, että tapoit hänet huviksesi, mutta mennyttä ei voi muuttaa. Sen sijaan Hallakasvon ja Säröpoltteen teot ja menneisyydet ovat sellaisia asioita, joihin en anna sinun puuttua. Sinä et manipuloi kumpaakaan heistä yhtään tämän enempää.”
Korppihäntä siristi vihreitä silmiään ja kallisti hieman päätään. ”Vai niin”, kolli murisi. ”Manipulointi kuulostaa kyllä pramealta, ja saatan olla siinä hyväkin, mutta luuletko etten kykenisi myös fyysiseen väkivaltaan?” Korppihännän kiiluva katse siirtyi ohitseni jälleen Säröpoltteeseen, ja hetkessä kolli oli singahtanut kohti varapäällikköä, saaden tämän sävähtämään kuin valmiina iskuun. Olin kuitenkin osannut odottaa tätä liikettä kollin uhkaavien sanojen vuoksi, ja iskeydyin voimalla luopion kylkeen pamauttaen hänet sähisten maahan.
”Pysy aloillasi!” murisin matalalla äänellä silmät leiskuen kollille ja painoin käpäläni hänen kaulalleen pitääkseni hänet maassa.
”Häipyisit suosiolla, kakara!” Korppihäntä sihisi. ”Säröpoltteen piekseminen riittää minulle hyvin! En tarvitse toipilasta vastaani.”
”Vaikka Säröpolte on minua vanhempi, on hän silti sisareni tytär”, murisin paljastaen hampaani luopiolle ja painaen kynteni hieman hänen kaulanahkansa läpi. ”Sinä et koske häneen. Selvitä mieluummin, onko tässä riippakivessä riittävästi vastusta kaltaisellesi luopiolle. Sitä paitsi oma vammasi on huomattavan paljon huonommin parantunut kuin omani. Jos jompikumpi meistä on toipilas, se olet sinä, sillä saisin tuon pääsi arven auki vain pienellä tökkäisyllä.”
”Harmillista tosiaan”, Korppihäntä murisi sävähtäen hieman kaulassaan tuntuvaa kipua. ”Olet perinyt hyvin paljon isäsi kuvottavia piirteitä, ja se alkaa hiljalleen ärsyttää minua.” Kolli jännitti jalkansa ja potkaisi minua voimalla vatsaan, lennättäen minut näin pois päältään. Kynteni repäisivät hänen kaulaansa pitkät, mutta harmittomat viillot, ja ähkäisin hieman tömähtäessäni maahan. Tömähdys sai kivun leviämään kynneniskun lailla selästäni jalkoihini, ja vedin melkein huomaamattomasti terävästi henkeä ja kaarsin selkääni kuin yrittäen vältellä siinä tuntuvaa kipua. Korppihäntä kierähti jaloilleen ja hypähti kauemmas meistä.
”Vaikuttaa siltä, etten pärjääkään yksikseni teitä kolmea vastaan”, kolli murahti huitaisten ilmaa hännällään. Veri valui hiljalleen hänen kaulansa haavoista hänen rinnalleen, mutta tiesin haavojen olevan varsin harmittomat. ”Saanpahan tilanteen kuitenkin käännettyä omaksi edukseni varsin helposti.”
Korppihäntä oli tuskin lopettanut lausettaan, kun hänen vierelleen ilmaantui kolme muuta kissaa. Puusta hypähti täysin valkoinen, solakka kissa, ja metsästä marssi kaksi lihaksikasta kollia paikalle. Irvistin pienesti vääntäytyessäni jaloilleni, ja lihakseni jännittyivät valmistautuen taisteluun. Nuo erakot täytyisi ajaa pois reviiriltämme – mieluusti lopullisesti.
”Taas ongelmissa?” tummaturkkinen, suurikokoinen kolli murahti Korppihännälle.
”Kuono kiinni, Luka. Saatpahan sinäkin jotain tekemistä”, musta kolli tuhahti takaisin ja sai lapani jännittymään. ”Käykää nyt vain kimppuun ennen kuin joku ehtii taas paikalle.”
”Luka?” sihahdin epäuskoisena samalla hetkellä, kun nelikko sinkoutui kimppuumme. Tämän takia siis Vaahterasumu oli jäänyt niin pahasti alakynteen. Olin kyllä kuullut Vatukkatuhkalta tarkan kertomuksen ajasta, jonka hän ja Virheaskeleen pojat olivat ladossa viettäneet tämän kissan alistamana. Vaahterasumu vihasi tätä kissaa varmasti vielä enemmän kuin Korppihäntää.
Luka päätti valita minut vastustajakseen, kun taas valkoinen kolli hyökkäsi Hallakasvon kimppuun ja Korppihäntä Säröpoltetta kohti toisen apurinsa kanssa. Lukan pää tömähti ikävästi omaani vasten saaden minut horjahtamaan hieman taaemmas, mutten ollut kauaa ulkona tapahtumista. Seuraavan iskun teinkin minä viiltäessäni kynsilläni kollin kuonoa, jossa oli jo ennestään muutama tuore arpi – oletettavasti Vaahterasumulta.
”Kerrotko nimesi, kakara, niin tiedän kenet tapan tällä kertaa”, Luka maukaisi irvaillen. ”Minua voit kutsua Lukaksi, vaikket sillä tiedolla paljon mitään teekään lyhyen loppuelämäsi aikana.”
”Tiedän oikein hyvin, kuka sinä olet”, sihahdin väistäen kollin kynsiä. ”Nimeni on Särkkäviiksi, ja satun olemaan Vatukkatuhkan poika. En ole aikeissa hävitä kissalle, joka alisti emoani kuin mikäkin maailmanvaltias.”
Luka kohautti kulmiaan ja päästi yllättyneen vihellyksen. ”Loistava sattuma. Kuulin Korppihännältä, että se ylpeä haaska kuoli jonkin aikaa vapautumisemme jälkeen. Saankin sitten lähettää sinut rakkaan emosi luokse, aivan loistavaa.”
Paljastin hampaani kollille ja löin häntä voimalla rintakehään kynsilläni, saaden aikaan kolme syvää viiltoa. Luka sihahti ja hyppäsi sivulleni, kurottaen kynsillään kohti selkääni. Ehdin kuitenkin väistää sen verran, että kynnet raapaisivat vain ikävät naarmut kylkeeni.
Taistelun tuoksinassa huomioni kiinnitti Säröpolte, joka väisteli parhaansa mukaan Korppihännän iskuja, jaellen samalla viiltoja kollin takkuturkkisen apulaisen suuntaan. Varapäällikön liikkeet olivat aivan liian jännittyneitä, ja hän vingahti pienesti aina kun Korppihännän kynnet tavoittivat hänet. Pakokauhu loisti naaraan silmistä, ja tiesin, että hänet oli saatava pois täältä.
Viimeisen varmistuksen asialle löi se hetki, kun Korppihäntä sai lyötyä Säröpoltteelta jalat alta. Kolli painoi entisen kumppaninsa maahan ja alkoi lyödä tätä armotta kasvoihin, aiheuttaen joka kerralla edellistä ikävämpiä haavoja varapäällikölle. Kollin apuri taasen oli tarrannut Säröpoltteen takajaloista, joten varapäällikkö ei saanut Korppihäntää pois kimpustaan. Naaraan silmiin oli ilmestynyt pakokauhun kyyneliä, ja hän yritti parhaansa mukaan vastata Korppihännän armottomiin iskuihin.
”Hallakasvo!” huudahdin hätäisesti naaraalle, joka viilsi juuri valkoisen kollin poskeen haavan, ja nyökäytin Säröpoltteen suuntaan. Soturi näytti ymmärtävän, mitä ajoin takaa, ja irtautui vastustajastaan samaan aikaan kanssani. Kumpikaan vihollisistamme ei ollut onneksi odottanut tätä, joten pääsimme ongelmitta hyökkäämään Korppihännän ja likaisenharmaan kollin kimppuun. Iskin kynteni Korppihännän kylkiin ja hampaani tuon niskaan, kellauttaen hänet pois Säröpoltteen päältä ja potkaisten hänet kauemmas.
”Säröpolte, lähde hakemaan apua!” hengähdin varapäällikölle. ”Emme ole voimissamme, tarvitsemme apuvoimia. Partion pitäisi olla liikkeellä lähistöllä.”
”En minä voi jättää teitä”, Säröpolte miukaisi, ääni kaukana tyypillisestä määrätietoisuudesta. ”Minähän sanoin-”
”Autat meitä eniten hakemalla apua ja pysyttelemällä kaukana Korppihännästä”, intin keskeyttäen tökerösti varapäällikön. ”Mene!”
Säröpolte epäröi vielä hetken, mutta kiepahti sitten ympäri jättäen taistelukentän enemmän kuin mielellään taakseen pinkaistessaan metsään. Säröpolte olisi saattanut onnistua keräämään rohkeutensa jossain vaiheessa taistelua, muttemme voineet ottaa sitä riskiä, että rohkaistumisen sijaan hän olisi romahtanut täysin. Siksi oli paras, että vain me kaksi jäimme kohtaamaan nämä neljä erakkoa.
Korppihäntä oli lähtemässä varapäällikön perään, mutta Hallakasvo ehti estämään häntä. Itse jouduin keskittymään jälleen Lukaan, joka hyökkäsi minua kohti valkoisen kollin kanssa. Nyt olisi vain pelattava aikaa, sillä emme millään voineet voittaa neljää kissaa kahdestaan.

Ihme kyllä saimme pidettyä itsemme hengissä sen hetken, jonka Säröpolte oli poissa. Yllättävänkin pian kuulimme Loiskemielen raivokkaan ulvaisun, ja samalla hetkellä vastustajamme irrottivat otteensa meistä.
”Raivostuttavaa”, Korppihäntä murisi, kääntäen sitten katseensa meihin samalla, kun hänen kätyrinsä pakenivat paikalta. ”Minä en jätä tätä tähän. Säröpoltteen on paras pitää silmänsä auki ja korvansa höröllä, sillä minä saan kyllä jonain päivänä kostoni – vaikka se veisi koko loppuelämäni. Ja tietäkää, että jokainen, joka aiheuttaa minulle arven, on samalla lausunut kuolemantoivomuksensa. Pääsette listan jatkoksi Vaahterasumun ja monien muiden seuraksi. Siispä näkemisiin, Hallakasvo ja Särkkäviiksi. Toivottavasti tapaamme taas pian.”
”Toivottavasti emme”, murahdin kuivasti Korppihännän pinkaistessa alaistensa perään, ja vedin syvään henkeä lysähtäen vatsalleni. Hallakasvokin kävi raskaasti makaamaan vilkaisten kuitenkin samalla minua, kuin varmistaen, etten menettäisi tajuntaani. Olin kuitenkin vain väsynyt, eikä minua onneksi huimannut. Selkääni särki, mutta olin onnistunut suojaamaan arpeani sen verran, ettei kukaan vastustajista ollut päässyt repimään sitä uudelleen auki. Viha Korppihäntää kohtaan laantui nopeasti, ja tilalle tuli huoli Säröpoltteen kunnosta, sillä en nähnyt häntä saapuvan partion mukana.
”Hallakasvo ja Särkkäviiksi! Oletteko kunnossa?” Loiskemieli hengähti juostessaan kolmen hengen partion kärjessä luoksemme. ”Pakenivatko he?”
”Heti kun kuulivat teidät”, vahvistin. ”Kaipa tässä tilanteeseen nähden hyvässä kunnossa ollaan”, jatkoin vilkaistuani Hallakasvoa, jolla ei onneksi ollut sen suurempia vammoja. ”Missä Säröpolte on?”
”Hän jäi Tavisateen kanssa kauemmas”, partion toinen jäsen, Ilvesroihu, maukaisi hiljaa. ”Meidän on paras palata mahdollisimman pian, jotta hän näkee teidän olevan kunnossa. Jos siis jaksatte kävellä?”
Nyökkäsin varmasti samaan aikaan Hallakasvon kanssa, ja nousimme hieman väsyneinä jaloillemme. Loiskemieli vilkaisi kuitenkin hieman epäröivästi Ilvesroihua.
”Minun ja Tippaturkin kannattaa varmaan palata ennemmin leiriin”, soturi maukaisi. ”On paras, että Säröpoltteen ympärillä on nyt hetken aikaa mahdollisimman vähän väkeä. Hallakasvo ja Särkkäviiksi voivat käväistä näyttämässä, että ovat kunnossa, ja sinä voit johtaa heidät Säröpoltteen ja Tavisateen luokse, etkös?”
”Olet oikeassa”, isoveljeni myönsi nyökäten. ”Palatkaa edeltä ilmoittamaan Pujopilkulle ja Hohtolehdelle. Särkkäviiksi ja Hallakasvo, mennään.”
Vilkaisimme huolestuneena toisiamme ja lähdimme seuraamaan Ilvesroihua. Kuinkakohan pahasti Säröpolte oli oikein romahtanut päästyään taistelusta pois?

En olisi koskaan uskonut näkeväni Säröpoltetta itkemässä sydämensä pohjasta. Varapäällikkö tärisi ja nyyhkytti holtittomasti, ja Tavisade putsasi emollisin vedoin tämän kasvoissa olevia haavoja. Säröpoltteen repaleisiksi viillellyt korvat olivat painuneet taakse, ja varapäällikkö istui lysyssä pää alhaalla. Naaras näytti täysin lyödyltä.
Tavisateen katse käväisi meissä, ja naaras nuolaisi vielä yhden kerran Säröpoltteen kasvoja. ”Rakas, Hallakasvo ja Särkkäviiksi palasivat. He ovat kunnossa.”
Säröpoltteen pää ponnahti pystyyn, ja hätkähdin tahtomattanikin uusien arpien määrää hänen kasvoissaan. Nyt, kun suurin osa verestä oli pesty pois, näkyi kyseinen määrä kunnolla. Naaraalla ei yksinkertaisesti ollut kynnenmittaakaan arvetonta aluetta kasvoissaan, ja moni viilloista vuoti edelleen verta.
”Tähtiklaanin kiitos”, Säröpolte maukaisi nielaisten sanat osittain. ”Olen pahoillani, että jätin teidät sillä tavalla. Varapäällikön olisi kuulunut jäädä taisteluun.”
”Tämä oli erikoistilanne”, maukaisin nopeasti. ”Olemme kunnossa, joten sinun ei tarvitse olla lainkaan pahoillasi.”
”Säälittävää se silti oli”, Säröpolte mumisi kääntäen kasvonsa takaisin emonsa puoleen, antaen Tavisateen putsata loputkin hänen arvistaan. ”Minun olisi pitänyt pystyä kohtaamaan-”
Varapäällikkö vaikeni äkisti kuin ei olisi saanut vihaamaansa nimeä pakotettua suustaan, ja hänen jalkansa alkoivat taas täristä.
”… Palataan vain leiriin”, naaras lopulta maukui tuskin kuuluvasti. Lähdimme vaitonaisina takaisin leiriä kohti, ja Tavisade pysytteli vakaasti tyttärensä vierellä. Matkan aikana Säröpoltteen satutettu ja pelokas katse muuttui askel askeleelta tyhjemmäksi, ja leiriin päästessämme naaraan kasvoilla oli ilmeetön kuori. Hän vaikutti melkein omalta itseltään, eivätkä aukiolla olleet kissat varmasti aavistaneet, että Säröpoltteen kasvoissa olevien arpien lisäksi naaras oli saanut tänään syviä haavoja myös mieleensä, joka ei välttämättä tulisi koskaan parantumaan.

Nimi: Virnalaukka

24.07.2018 19:15
Kyyhötin suuren puun paksulla alaoksalla. Olin kiivennyt puuhun oravan perässä ja se oli päässyt karkuun, mikä ei ollut ihme olihan orava paljon nopeampi ja ketterämpi kuin kissa. Pieni tuulenvire sai viikseni värisemään ja nautin hetken viileydestä, jonka se toi mukanaan. Alhaalla maassa ilma oli kuumaa ja seisoi paikoillaan, tehden metsästä tukalan paikan olla. Hetken ajan toivoin, että osaisin uida, jotta voisin viilentyä vedessä. Karistin ajatuksen nopeasti, sillä en ollut mikään Jokiklaanin kalansyöjä, vaan Myrskyklaanin tuore soturi. Loikkasin alas oksalta ja laskeuduin kevyesti tömähtäen maahan. Nuuhkin ilmaa saaliin varalta, mutta haistoin vain väljähtäneen ja vanhan rastaan hajun. Kuumuus oli varmaankin karkottanut kaikki riistan koloihinsa, joissa ne odottivat iltaa ja sen tuomaa viileyttä. Huokaisin ja suuntasin askeleeni kohti järveä.

Järvi kimalsi Auringon valossa kirkkaana ja miellyttävän näköisenä. Kumarruin juomaan vettä, mutta sekään ei tuonut viilennystä, sillä vesi oli lämmintä ja tunkkaisen makuista. Juodessani järven hennot aallot kastelivat etukäpäläni, mikä tuntui mukavalta. Hetken mielijohteesta astuin eteenpäin ja nyt kaikki neljä tassuani olivat vedessä. Astuin vielä muutaman askelen eteenpäin ja vesi huuhteli jo vatsakarvojani. Yhtäkkiä järven pohja katosi altani ja tassuni haroivat vettä. Hädissäni yritin polkea vettä, mutta onnistuin vain roiskuttamaan sitä naamalleni.
"Mitä ihmettä sinä teet?" kuulin jonkun kysyvän.
"Auta!" huudahdin.
"Sitten vain hukkuisimme yhdessä", kissa, jonka tunnistin Neulassieluksi vastasi.
"En halua hukkua yksiksenkään."
"Meidän pitää auttaa!" Joutsentassu, Neulassielun oppilas, kuulosti huolestunelta.
"Jos vain rauhoittuisit, huomaisit, että takatassusi ylettyvät pohjaan jos vain yrität", Neulassielu huomautti. Hän oli oikeassa. Tunsin takatassujeni hipaisevat järvenpohjaa. Jotenkuten onnistuin kääntymään ympäri ja seisoin lähes leukaani myöten vedessä. Nopeasti kahlasin takaisin rantaan.
"Oletko kunnossa?" Joutsentassu kysyi.
"Olen", vastasin nolona. Tietenkin Neulassielu oli osunut paikalle. Hän kertoisi kaikille kuinka uusi soturi tassutti muina kissoina järveen ja melkein hukkui.
"Kiitos avusta", maukaisin, vaikkei Neulassielusta paljon apua ollutkaan. Käännyin lähteäkseni takaisin leiriin. Neulassielu huiskautti häntäänsä oppilaalleen ja käveli vierelläni.
"Mitä nyt, Neulassielu?" kysyin.
"Ajattelin vain, että kuljemme kanssasi leiriin", hän sanoi. "Ettet vain päädy uudestaan järveen." Pyöräytin silmiäni. Neulassielu osasi olla niin rasittava.

Pujahdin Joutsentassun ja Neulassielun kanssa leiriin ja melkein törmäsin Tuhkatuuleen. Hän näytti hämmentyneeltä huomatessaan litimärän turkkini.
"Mitä ihmettä tapahtui?" hän kysyi.
"Virnalaukka päätti lähteä uimaan", Neulassielu vastasi niin kovalla äänellä, että puolet leiristä kuuli varmasti.
"Kuono kiinni!" sihahdin hänelle.
"Mitä nyt? Tottahan se on", kolli naurahti.
"En tajunnut, että siinä olisi niin syvää!"
"Ei siinä ollutkaan niin syvää. Tassusi ulottuivat pohjaan", Neulassielu huomautti.
"Olet inhottava", totesin.
"Mitä sitten?" Neulassielu kääntyi ja lähti pois. Tuhkatuuli seisoi paikoillaan ja näytti edelleen hämmentyneeltä.
"Menitkö oikeasti uimaan?" hän kysyi Neulassielun lähdettyä.
"En tarkoituksella. Yritin viilentyä järvessä, sillä läkähdyn tässä kuumuudessa ja päädyin vähän liian syvälle. Valitettavasti Neulasielu osui paikalle väärään aikaan", selitin Tuhkatuulelle. Hän näytti hieman huvittuneelta.
"No, tuntuuko nyt viileämmältä?"
"Vähän. Olin vain unohtanut, kuinka raivostuttava Neulassielu on ja nyt kiehun raivosta", mau'uin ja katsahdin vihaisesti ruskeankirjavaan kolliin, joka nyt loikoili varjossa soturien pesän edustalla. Turkkini oli onneksi kuivunut hieman matkalla leiriin, mutta se oli vielä kostea ja pörrössä, joten asetuin aurinkoiseen paikkaan kauas Neulassielusta sukimaan ja kuivattelemaan sitä.

Nimi: Zare

18.07.2018 16:52
_________________________________________________

 

©2018 Metsäketo - suntuubi.com