Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

MyrskyklaaniJokiklaani Tuuliklaani Varjoklaani ⇔ Tähtiklaani Erakot ja kotikisut

Myrskyklaanilaisten tarinat

Puhe "näiden" sisään.

Ajattelu *näiden* tai 'näiden' sisään

Pisteet ja pilkut!

Ja mieluusti puhe aina seuraavalle riville :) Esim. EI näin:

"Hei", maukaisin. "Hei", päällikkö vastasi.

Vaan näin:

"Hei", maukaisin.

"Hei", päällikkö vastasi.

 

Näin tarinoita on helpompi lukea, ja saatpahan niihin lisää pituuttakin ;) Lisäohjeita kirjoittamiseen löytyy Muuta --> Oikeinkirjoitus ja muita vinkkejä tarinoihin liittyen

 

 1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Virnatassu

16.12.2017 20:22
Tassutin metsässä kantaen suussani kahta hiirtä. Metsästysretkeni oli mennyt mukavasti, vaikka kaipasinkin seuraa. Usvavirta käski minut metsästämään lähes joka päivä. En ollut harjoitellut taistelua vähään aikaan, jos leikkimielisiä tappeluita muiden oppilaiden kanssa ei laskettu. Se ei oikeastaan haitannut, mutta se, että Usvavirta oli ollut hieman etäinen huolestutti. Oli mahdollista, että se johtui siitä, että Vatukkatuhka oli kuollut äskettäin. En kuitenkaan tiennyt Usvavirran olleen läheinen Vatukkatuhkan kanssa.
Oli jo hämärää, kun saavuin leiriin. Lehtikadon aikana pimeä tuli aikaisin ja päivät olivat tavattoman lyhyitä. Vein hiireni tuoresaaliskasaan. En ollut oikeastaan nälkäinen, joten päätin syödä myöhemmin. Istuin itsekseni aukion reunalla ja katselin leirin elämää. Leirin seuraaminen oli mielenkiintoista. Sotureita kulki ulos ja sisään, jotkut oppilaiden kanssa, jotkut ilman. Partioita saapui kantaen saalista. Muutama oppilas keskusteli oppilaiden pesällä ja harkitsin hetken heidän seuraansa liittymistä, mutta sitten näin Usvavirran. Hän istui yksin toisella puolella aukiota lähes minua vastapäätä. Hetken mielijohteesta päätin kysyä häneltä syytä harjoitusten vähyyteen.
"Hei", maukaisin saavuttuani Usvavirran luokse. Hän säpsähti hieman.
"Hei."
"Niin tuota...mietin, jos voisin mennä auringonhuipun partioon huomenna", sanoin hieman epävarmasti.
"Varmaan se järjestyy", Usvavirta vastasi.
"Aiotko tulla mukaan?" Usvavirta katsoi minua ihmeissään.
"Tietenkin", hän sanoi, kuin asia olisi ollut itsestäänselvää.
"Hyvä. Ajattelin vain, koska olet ollut aika...poissaoleva viime aikoina emmekä ole käyneet taisteluharjoituksissa varmaan puoleen kuuhun."
"Anteeksi. On ollut helpompaa vain lähettää sinut metsästämään. Voimme mennä harjoittelemaan vaikka huomenna", Usvavirta maukui.
"Ei saisi udella, mutta miksi olet ollut poissaoleva?" kysyin.
"Oletko jo syönyt?" Usvavirta esitti vastakysymyksen ja sivuutti kysymykseni kokonaan.
"En, mutta...", aloitin.
"Menepäs syömään ennen kuin riista loppuu", Usvavirta hoputti tehden selväksi, että keskustelu oli ohi. Käännyin ja tassutin riistakasalle ottaen sieltä hiiren. Asia silti vaivasi minua, mutta päätin unohtaa sen ainakin väliaikaisesti. Usvavirta ei selvästi halunnut puhua siitä ja oli paras olla kyselemättä enempää.

Nimi: Zare

16.12.2017 18:53
__________________________________________________

Nimi: Zare

16.12.2017 18:52
Kipinämyrsky// 27kp, 18kp, 10kp
Suistohaukka// 42kp
Särkkätassu// 17kp, 10kp,
Tuikeaskel// 16kp
Höyhensiipi// 60kp
Aurinkokajo// 60kp
Vaahterasumu// 15kp, 13kp
Katajatassu// 11kp

Nimi: Katajatassu

15.12.2017 17:21
On kulunut pari päivää kun Vatukkatuhka menehtyi, ja kun katselin aukealla olevia kissoja, suurin osa heistä näytti vielä masentuneelta.
"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Suurtasanteen alle klaanikokoukseen!" Kajotähti kajautti. Kissat kerääntyivät hiljattain aukealle.
"Vatukkatuhkan menetys oli klaanillemme suuri kolhu, ja suru siitä tulee jäämään pitkäksi aikaa. Meidän pitää kuitenkin jatkaa elämäämme. Uusia hyviä asioita tulee vastaan, ja yksi niistä on nyt käsillä." Hän piti pienen tauon. "Katajapentu on saavuttanut kuuden kuun iän, ja hän on valmis soturioppilaan koulutukseen. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona hän ansainnut soturinimensä, kutsuttakoon tätä oppilasta Katajatassuksi. Aurinkokajo, olet valmis saamaan ensimmäisen oppilaasi. Olet saanut loistavaa koulutusta Kipinämyrskyltä, ja odotan sinun siirtäväsi nämä taidot eteenpäin Katajatassulle." Katsahdin Aurinkokajoa kohti kun hän erkani sotureiden seasta ja asteli luokseni. Hän pysähtyi eteeni. Kosketimme toisiamme kuonoillamme ja erkanimme, Aurinkokajo muiden sotureiden luo ja minä oppilaiden. Istuin alas ja kaikki aukealla olevat kissat alkoivat huutaa uutta oppilasnimeäni.
"Onnea!" Joku hihkaisi vieressäni. Hymyilin hänelle. Kokouksen loputtua aloimme lähteä takaisin omiin töihinsä. Huomasin Aurinkokajon tassuttelevan luokseni.
"Hei, mietin tässä että voisit käydä etsimässä  itsellesi paikan oppilaiden pesästä, ja sen jälkeen lähtisimme ulos", hän naukui. Nyökkäsin hänelle ymmärtäväisesti ja lähdin kohti oppilaiden pesää. Hetken tassuttelun jälkeen pääsin oppilaiden pesän sisäänkäynnille. *kuinka olenkaan unelmoinut tätä*, mietiskelin samalla kun pujottelin vatukkapensaiden läpi. Pysähdyin katselemaan makuusijoja, niitä oli niin monta vieri vierellä etten tiennyt mihin laittaa omani. Siinä ajatellessani en ollut kuullut sisään tulevia askelia. Olin hypätä nahastani kuulessani äänen.
"Anteeksi, voisitko väistää. Olet vähän tiellä."
Käännyin äkkiä katsomaan tulijaa pelästyneesti.
"A-anteeksi...", sanoin samalla kun liikuin sivuun, tulijan tieltä. Tuo kissa alkoi lähteä kohti makuusijoja kun ymmärsin käyttää tilaisuuttani.
"Anteeksi, mutta voisitko kenties näyttää minulle onko täällä vapaita sijoja?" Kissa kohotti lapojaan.
"Voisinhan minä." Hän tassutti peremmälle pesään ja pysähtyi kolmen vierekkäisen paikan viereen. "Voit käyttää näitä kahta", hän sanoi viitaten hännällään. "Ne ovat Aurikokajon ja Höyhensiiven vanhat paikat."
Päätin olla kysymättä, kelle viimeinen paikka kuului, mutta nyökkäsin hänelle. "Kiitos! Ja, öö, mikä sinun nimesi on?"
"Leutotassu. Ja tiedänkin jo, sinä olet Katajatassu."
"Ai. Joo." En ollut varma miten vastata.
Kolli tassutti toiselle kuopalle, kiersi hetken kehää ja kävi makaamaan. Poljin nopeasti uudella paikallani jättääkseni siihen tuoksuani ja lähdin ulos pesästä. Aika etsiä Aurikokajo.
//Aurinko?

Nimi: Vaahterasumu

14.12.2017 22:30
”Minä vain kerroin murhasta Kajotähdelle”, tokaisin antamatta Kipinämyrskyn äkillisen tunteenpurkauksen vaikuttaa neutraaliin ääneeni. ”Sillä ei ole mitään tekemistä koston kanssa. Ja pahoittelen, mutta en ota sinulta vastaan saarnaa siitä, ymmärränkö tilanteesta mitään vai en”, jatkoin hieman pistävään sävyyn. ”Motiivien kuuntelu ei taida olla sinullakaan aina ensimmäisenä mielessä.” Tein äänensävylläni selväksi, että viittasin Koskitassun kuolemaan. ”Saatoin asian vain Kajotähden tietoon. Jos se merkitsee ’kaiken pilaamista’, kuten asian ilmaisit, olkoon sitten niin. Ei ole minun asiani alkaa tuomitsemaan teitä ilman päällikköni näkökantaa.”
”Kuulostatpa ylevältä”, Kipinämyrsky sihahti. ”Tuiskukynsi hyväksyi kuolemansa! Vain siten hän sai rauhan.”
”Tiedätkös, voisin sanoa täsmälleen nuo samat sanat Koskitassusta”, tokaisin kylmästi. ”Jos sinulla on oikeus olla kanssani eri mieltä veljeni kuoleman oikeudenmukaisuudesta, anna minun olla eri mieltä kanssasi Tuiskukynnen kuolemasta. Paras olisi, jos meistä kumpikin keskittyisi vain omiin asioihinsa ja luottaisi päällikkönsä päätöksiin.” Odottamatta soturin vastausta käännähdin ympäri ja kävelin aukion toiselle laidalle, Vehnäturkin luokse.
”Jopas nyt”, itseäni aavistuksen nuorempi kolli puhahti. ”Mistä tuossa oli kyse? En kuullut tänne asti, mutta taisit saada Kipinämyrskyn todella polttamaan päreensä.”
”Kaipa niin”, mumisin. ”Ei mitään tärkeää. Onko sinulla aikaa lähteä metsästämään?” kysyin vaihtaakseni pikaisesti aihetta. En aikoisi kertoa tilanteesta sanaakaan muille ennen kuin Kajotähti antaisi päätöksensä. Päällikköni tuntien hän ei välttämättä kertoisi klaanille totuutta hämmingin välttämiseksi, mikä oli aivan ymmärrettävää. Hänen oli kuitenkin pakko antaa jonkinlainen rangaistus Varjokynnelle, ja toivoin kuollakseni saavani tietää, minkälaiseen työhön kolli laitettaisiin tekoaan hyvittämään.


Sain huomata osuneeni kohtalaisen oikeaan, kun Kajotähti kutsui jälleen minut, Varjokynnen ja Kipinämyrskyn puheilleen. ”Ensinnäkin, koska Tuiskukynsi on haudattu reviirimme ulkopuolelle, en näe syytä kertoa hänen kuolemastaan klaanille”, Kajotähti aloitti. ”Valehtelu ei ole suotavaa, mutta tässä tapauksessa se on paras vaihtoehto. Kerromme Tuiskukynnen lähteneen erakoksi. On paras välttää hämminkiä, erityisesti näin heti Vatukkatuhkan kuoleman jälkeen. Kipinämyrsky”, päällikkö jatkoi kääntäen katseensa naarassoturiin, ”Koska et ollut varsinaisesti teon osallisena, et saa rangaistusta. Saat kuitenkin halutessasi auttaa Varjokynttä hänen tehtävissään.” Nyt kolli käänsi katseensa Varjokynteen. ”Varjokynsi, kuten sanoin, toimit väärin. Päätös toimintatavasta olisi kuulunut minulle, mutta kertomanne perusteella oletan, että kuolema oli Tuiskukynnenkin kannalta paras ratkaisu.” Kajotähti vaikutti miettivän vielä hetken ennen kuin jatkoi: ”Et saa osallistua kokoontumisiin tai lähteä klaanin reviiriltä edes erityistapauksissa rangaistuksesi aikana. Et myöskään tule saamaan oppilasta tai mahdollisuutta korkeampaan asemaan klaanissa tänä aikana. Se lisäksi olet vastuussa parantajien auttamisesta esimerkiksi yrttien keruun ja klaaninvanhimpien rutiinitarkastuksien osalta. Mustikkaraita saa itse määritellä, kuinka paljon työtä hän sinulle antaa, mutten salli hänen päästää sinua helpolla. Rangaistusaikasi on kaksi kuuta. Lisäksi olet tänä yönä vartiossa.” Päällikkö kallisti hieman päätään. ”En lukisi sitä varsinaiseksi rangaistukseksi, mutta saatpahan aikaa miettiä, jospa ensi kerralla olisi viisaampaa kertoa päällikölle tällaisista tilanteista. Siis: ei kokoontumisia tai erityislupia, ei oppilasta tai ylennyksiä, autat parantajia ja olet tämän yön vartiossa. Kysyttävää?”
Varjokynsi pudisti päätään, vaikka häntä selvästi kismitti ajatus kahden kuun rangaistusajasta. Kajotähti näytti tyytyväiseltä ja kääntyi sitten katsomaan minua.
”Vaahterasumu”, päällikkö maukaisi. ”Sinä varmistat, että Varjokynsi pitäytyy rangaistuksessaan. Vaivihkaa. Muu klaani ei saa havaita mitään epätavallista.”
Äänekäs vastalause melkein lipsahti sekä minulta että Kipinäsydämeltä, mutta molemmat meistä nielaisivat protestinsa viime tingassa. Joutuisin siis todella vahtaamaan Varjokynnen tekemisiä kahden kuun ajan?

Nimi: kipinämyrsky

14.12.2017 21:43
28
Tuijotan Vaahterasumua vihaisesti. En voinut uskoa että hän seurasi minua. Tekisi mieli vain huutaa kollille, mutta siihen ei ole nyt hyvä aika. Marssimme Varjokynnen kanssa päällikön pesään.
Kajotähti katsoo meitä ankarasti, jopa vihaisesti. Munua ei pelota, vaan suututtaa. Vilkaisen vielä Varjokynttä, joka istuu vierelläni vakava ilme kasvoillaan. Oliko Vaahterasumu todella kertonut meistä Kajotähdelle. Epämiellyttävän hiljaisuuden rikkoo päällikön kysymys:
“Puhuiko Vaahterasumu totta?” Hän katsoo Varjokynttä suoraan silmiin. “Tapoitko Tuiskukynnen?” Harmaa kolli nostaa katseensa maasta päällikköön, ja sanoo kovalla, varmalla äänellä: “Kyllä, minä tapoin Tuiskukynnen.”
Kajotähti näyttää yllättyneen, myös minäkin. Varjokynsi ei lakkaa tuiottamasta päällikköä. *Toivottavasti hän varoo mitä sanoo.* En tottakai halua että kumppanini valehtelee, mutta jos Kajotähti ymmärtää asian väärin, voi olla ettemme näe leiriä enää.
“Minä tapoin Tuiskukynnen, ja olen varma että tein oikein”, harmaa kolli jatkaa. Kajotähti katsoo minuun, ja antaa minulle merkin lähteä hännällänsä.
“Haluaisin jotella Varjokynnen kanssa kahdestaan”, hän sanoo. Nyökkään hitaasti, vaikka en haluakkaan lähteä. Hivuttaudun kumminkin pesästä hitaasti.

Katson ympärilleni, nyt vain on etsittävä se lavertelia. Siellä hän istuukin, näemmä odottamassa vastausta hänen kysymykseen. Mitä todella tapahtui? Marssin oitis kollin luo. Hän ei näytä ollenkaan hämmästelevan vihaista ilmettäni. Sähisen lujaa silmät kiiluen.
“Mikä sinua oikein vaivaa?” Huudan kurkku suorana. “Pilasit kaiken, et tiedä edes mitä tapahtui”, huudan, ja huomaan kyyneleen vierivän poskeani pitkin. Tämä on ensimmäinen kerta kun itsen jonkun nähden. Vaahterasumun hämmästyneestä ilmeestä päätellen hän huomasi tämän.
“Sinä et tiedä mistään mitään”, toistan. “Halusit vain kostaa sen että sanoin emoasi murhaajaksi!”
“Minä vain kerroin murhasta Kajotähdelle”, kolli ilmoittaa.

-------------Zare jos haluut voit jatkaa tästä ;)-------------

------------Myöhemmin illalla----------

“Odotatko tosiaan veljeni pentuja”, sanon kuulostaen iloiselta, mutta olen ollut koko päivän hieman vajaa. Höyhensiipi kehrää iloisesti.
“Todellakin, näistä tulee suloiset karvapallot”, kunungatar jatkaa. Nyökkään hymyillen ja menen pois pentutarhasta. Taas vatsassani on outo tunne, mutta se ei saa haitata.


Nimi: Vaahterasumu

14.12.2017 19:51
Peräännyin hitain askelin, varoen pitämästä liikaa ääntä. Olinko juuri nähnyt oikein? Varjokynsi tappoi Tuiskukynnen. Ja Kipinämyrsky hyväksyi sen. Sain hädin tuskin estettyä matalaa murinaa kumpuamasta kurkustani. Yhtäkkiä tappaminen olikin sitten hyväksi, kun kyseisen teon teki rakas Varjokyntesi?
Kiepahdin ympäri pinkaisten takaisin kohti leiriä. Onneksi lähdin seuraamaan Kipinämyrskyä - olin alun perin aikonut vain varmistaa, ettei soturi päätyisi ongelmiin yksin öisessä metsässä, mutta tämä olikin jotain aivan muuta. Kannatti jättää Vatukkatuhkan valvojaiset tämän takia. Olin kyllä kuullut Varjokynnen sanoneen, että Tuiskukynsi uhkasi muutaman klaanilaisemme henkeä, mutta siitä huolimatta Kajotähden täytyisi tietää. Ja voisin lyödä vaikka häntäni vetoa, että nuo kaksi eivät kertoisi totuutta omin päin.

Kiersin takaisin leiriin samaa kautta kuin olin lähtenytkin, tarpeidentekopaikan takaa. Olisi paras kertoa vasta aamulla. Vatukkatuhkan valvojaisia olisi turha häpäistä sellaisen asian vuoksi, jonka voisi hoitaa aamullakin.


Varjokynsi ja Kipinämyrsky eivät palanneet sinä yönä leiriin. Varmaan jäivät yöpymään jonnekin muualle keksiäkseen, miten he selittäisivät Tuiskukynnen yhtäkkisen katoamisen klaanille. Valvojaiset päättyivät ja Vatukkatuhka vietiin haudattavaksi, ja hiljalleen kissat alkoivat vetäytyä omiin normaaleihin puuhiinsa.
"Kajotähti", maukaisin päällikölle, joka oli aikeissa palata pesäänsä. "Minulla on tärkeää asiaa. Se koskee Varjokynttä ja Tuiskukynttä."
"Ovatko he aiheuttaneet hankaluuksia?" Kajotähti kysyi. "He eivät ole vaikuttaneet kovin ystävällisiltä toisilleen viime aikoina."
"Pahoin pelkään, että tuo oli tilanteen valtava aliarviointi", mumisin vilkaisten ympärilleni. "Voimmeko puhua pesässäsi? Ilman muita."

"Oletko varma näkemästäsi?" Kajotähti kysyi epäuskoisena. Nyökkäsin vakavana.
"Olen. Varjokynsi tappoi Tuiskukynnen", toistin. "Kipinämyrsky tuli paikalle hieman myöhemmin."
"Ovatko he nyt leirissä?" päällikkö kysyi suupieli nytkähtäen. "Haluaisin puhua tilanteesta sinun, Varjokynnen ja Kipinämyrskyn kesken."
”En ole nähnyt heitä yön jälkeen”, totesin väräyttäen hieman korviani. ”Sopii minulle hyvin. Kutsunko heidät sitten tänne, kun he palaavat?”
”Kyllä”, Kajotähti vahvisti vastaustaan vielä nyökkäyksellä. ”Mene nyt. Äläkä puhu tästä vielä kenellekään, minun on kuultava Varjokynnen puoli tarinasta.”
Nyökkäsin ymmärtäväisenä ja poistuin pesästä kumarrettuani päällikölle kunnioittavasti. Varjokynnen ja Kipinämyrskyn selitykset olisivat varmasti kuultavan arvoisia. En uskonut, että niinkin uskolliselta vaikuttava kissa kuin Varjokynsi olisi huvikseen tappanut toverinsa, vaikkakin heidän välillään oli ollut kitkaa jo jonkin aikaa, ja paloin halusta kuulla syyn hänen teolleen.
Se riski tässä oli, että Kipinämyrsky päättäisi polttaa päreensä ja kertoisi puolestaan Punasydämen teosta Kajotähdelle. Toisaalta, päällikkö saattoi tietää siitä jo. Mustikkaraita tiesi, joten olisi ollut hyvinkin loogista, että parantaja olisi kertonut päällikölleen totuuden. Minulla ei ollut kuitenkaan mitään pelättävää, koska Mustikkaraita oli hyväksynyt emoni päätöksen. Kipinämyrsky ei kääntäisi tilannetta emoani vastaan, vaikka sattuisikin ottamaan asian puheeksi.
Oli täysin sattuman kauppaa, että juuri sillä hetkellä kun pistin pääni ulos päällikön pesästä, pujahti kaksi klaanimme soturia sisäänkäynnistä aukiolle. Varjokynnellä ja Kipinämyrskyllä ei ollut Tuiskukynnen ruumista mukanaan, kuten olin olettanutkin. Loikin nopeasti alas suurtasanteelta suunnaten kaksikon luokse.
”Varjokynsi, Kipinämyrsky, Kajotähti haluaa puhua teille”, maukaisin vakaasti katsoen kumpaakin vuorollaan. Kaksikko vilkaisi toisiaan hämmentyneenä, hieman säikähtäneinäkin.
”Ja mitähän asia koskee?” Kipinämyrsky kysyi aavistuksen jännittyneenä. ”Ja miksi käsky tulee sinulta?”
”Koska minä satuin olemaan se, joka näki, mitä Tuiskukynnelle tapahtui”, tokaisin kylmänviileästi, pitäen huolella ääneni tarpeeksi matalana, jotta ketkään muut kuin Kipinämyrsky ja Varjokynsi eivät kuulisi. Odottamatta kaksikon reaktiota käännähdin ympäri, lähtien takaisin päällikön pesää kohti. ”Alkakaahan tulla sieltä. Teillä on paljon selitettävää.”

Nimi: Aurinkokajo

14.12.2017 18:02
Turkki hankasi turkkiani vasten. Avasin silmäni raukeasti ja vilkaisin vieressäni nukkuvaa Höyhensiipeä, joka vaihtoi asentoaan unissaan. Naaras käänsi selkänsä minua vasten ja kuononsa kohti Kirpunloikkaa. Kolli murahti tyytyväisenä unissaan.
Siristin silmiäni ja laskin pääni alas. En ollut saanut koko yönä unta. Minäkin vaihdoin asentoani ja kuulin Höyhensiiven inahtavan. *Sinähän se ensiksi liikuit* Painuin takaisin petiin.
Soturiksi nimittämisestäni oli kulunut jo viisi auringonnousua. Sinä aikana oli jo ehtinyt tapahtua vaikka ja mitä. Kirpunloikasta oli tullut soturi vain muutama päivä meidän jälkeemme ja kolli oli varannut huomaamattomasti paikan Höyhensiiven vierestä. Kipinämyrskyn pikkuveli oli selvästikin aivan lääpällään kilpikonnankuvioiseen naaraaseen.
Urahdin mielessäni muistellessani myös Jokiklaanin vierailua. Kalanlöyhkät olivat tulleet vaatimaan selityksiä jo kauan aikaa sitten tapahtuneelle asialle. Varjotassu -se hulivili pentu, joka oli lähtenyt kettujahtiin, hyökännyt veljensä kimppuun ja karannut- oli selvästikin löytänyt tiensä Jokiklaaniin. Ihme saavutus mielestäni. Siinä ajassa naaras oli jo kertonut oman versionsa kokemuksistaan ja saanut uuden klaaninsa sympatian puolelleen. Myrskyklaani oli leimattu epäreiluksi klaaniksi järven toisella puolella. Vaikka se jäyti, ei minun kiinnostanut sen enempää kalaa mussuttavien kissojen asiat.
En saanut unta. Asiat pyörivät mielessäni sekavanan sotkuna. Siinä ei kuitenkaan ollut vielä kaikki. Vatukkatuhka, klaanimme kunnioitettu soturi ja kuningatar, oli kuollut auringonnousu sitten. Se oli varmasti rankkaa isoisälleni Suistohaukalleni sekä Särkkätassulle, joka oli isoisäni sekä kuolleen Vatukkatuhkan pentu. Toivoin heille kaikkea hyvää.
Nostin päätäni ja räpytin silmistäni unenrippeen. Tarkensin katseeni uloskäyntiin. Ulos näki selvästi. Suorastaan hohtavan valkealla lumella näkyi Vatukkatuhkan makaava ruumis sekä monet hänen sukulaisensa. Tunnistin Suistohaukan ja Särkkätassun lisäksi isäni ja emoni. Setriviiksi ja Talvioturkki olivat painautuneet toisiaan vasten ja kyyhöttivät lähellä Vatukkatuhkan ruumista.
Olin täysin hereillä. Olisi tyhmää jäädä vain tähän makaamaan, mutta olisi tyhjempää nousta. Mitähän valvojatkin ajattelisivat, jos ramppaisin ulos pesästä ja jäisin valvomaan lopun yöstä? Tai häiritsisin vainajan rauhaa käymällä tarpeidentekopaikalla?
Painoin leukani tassujeni päälle. Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin sulkea silmäni ja yrittää edes nukkua.

”Herää Aurinkokajo”, kuiskaus hiipi alitajuntaani viekkaasti kuin käärme. Murahdin tympääntyneenä. *Painu pois!* En ollut saanut unen päästä kiinni kuin vasta aamuyöstä, jotan minulla oli täysi oikeus vielä nukkua. Tai ainakin omasta mielestäni.
”Ihan tosi, olet jo soturi. Ei sinua pitäisi joutua herättelemään aamupartioon.”
Räväytin silmäni auki. Hämärässä pesässä en ollut ensin tunnistaa kasvoja, jotka mulkoilivat minua hiirenmitan päässä kuonostani. Tummanruskeaa ja valkea kuono. Ahaa, se oli Haukkapolte.
”Jaahas”, murahdin, ”Kiitti vaan vanhus.” Ojennuin ylös huitaistakseni veljeäni hännälläni. Tämä väisti silmät kiiltäen.
”Käyttäydytkö vieläkin kuin pentu?” tämä maukui huvittuneena matalalla äänellään. *Klaaninvanhin ja vieläpä ilonpilaaja* Näytin veljelleni kieltä ja aloin sukia selkääni katkonaisin vedoin. Toimenpiteeni katkesi leveään haukotukseen ja huomasin Haukkapoltteen kiusaavan muita partioon lähteviä vakavalla nau’unnallaan. Lopulta myös Leijonakynsi ja Höyhensiipi nousivat ylös.
Turkkini ei näyttänyt enää niin sotkuiselta, kun tassutimme ulos leiristä. Leijonakynsi johti tottunein ottein partiota kohti Varjoklaanin rajaa.
Taivas horisontissa hohti punervaa kalvakkaa valoa. Aurinko alkoi nousta ja loi jo muutamia säteitään polulle jota kuljimme. Varjomme seurailivat liikkeitämme ja vääntyilivät hullunkurisiksi kohdatessaan joko polun vierellä seisovan puun tai lumen peittämän pensaan.
Tarkkailin ympäristöä uteliaana. Oli mukavaa seurata vierestä, kun metsä alkoi heräillä seuraavaan päivään. Vatukkatuhkan kuoleman aiheuttama suru haihtui pois vihkeän tuulen mukana. Se pöyhötti turkkiani ja värisytti viiksikarvojani. Väsymyksenikin katosi hetkessä verkkaisen tuulen mukaan. Olin jälleen täysin hereillä.
Kulkumme jatkui yhä lähemmäs vihollisklaanin rajaa. Sen haju tuntui väkevältä ilmssa. Jouduin sulkemaan suuni, jotten olisi tukehtunut sen pihkaisen ummehtuneeseen hajuun. Myös muut aamupartion jäsenet yrittivät sulkea kuonojaan tai heiluttaa löyhkää takaisin rajan yli.
”Täälläpäs onkin väkevän hajuista”, Höyhensiipi mumisi suupieliensä raosta, jottei joutuisi imemään kitaansa inhottavaa hajua.
”Tuulee Varjoklaanista päin”, huomautin ja nuuhkaisin löyhkää irvistäen, ”Se työntää tätä löyh- ei vaan anteeksi hajua meitä kohti.”
Höyhensiipi tirskahti. ”Valitettavasti.”
”Pysykään tarkkoina, älkääkä antako hajun hämätä muita aistejanne”, Haukkapolte selvensi ja kääntyi merkitsemään rajaa.
”Kyllä mestari”, murisin hiljaa, ”Hyvä, kun ilmoitit. En muuten olisi muistanut.”
Höyhensiipi vilkaisi minua lohduttavasti ja merkkasi puskan vieressään. Naaras ei tajunnut miltä tuntui omistaa ärsyttävä kaikkitietävä veli. Häpesin lähes heti ajatuksiani. Ainakin minulla oli sentään veli.
”Jatketaanko matkaa?” huikkasin kolleille. Kiehnäsin itseäni pikaisesti männyn kaarnaan ja tassutin kauemmas rajasta. Veljeni astuivat johtoon ja lähtivät kuljettamaan meitä eteenpäin.
Metsä muuttui yhä enemmän männiköksi mitä kauemmas kuljimme järvestä. Aikainen aurinko pääsi helposti paistamaan läpi harvojen oksien. Neulaset pistelivät polkuanturoidemme alla, kun jatkoimme matkaa merkaten rajaa yhtenään.
Lopulta Haukkapolte ja Leijonakynsi alkoivat hidastamaan. Lähestyimme risteystä, jossa rajamme kaartoi tiukasti ennen kaksijalkojen viherlehtipaikkaa. Alue kuului Varjoklaanille, mutta en omasta mielestäni nähnyt siinä mitään hyötyä. Kaksijalat karkottivat kaiken riistan metelöinnillään eikä niiden pesän läheltä kannattanut edes yrittää.
Kaamea löyhkä, joka oli seurannut meitä aina rannasta asti, voimistui.
”Yök! Varjoklaani on merkannut kaksijalan pesänkin”, mau’uin tyrmistyneenä, ”Hulluja!”
Höyhensiipi ja Leijonakynsi irvistivät nuuhkiessaan ilmaa. ”Outoa”, Höyhensiipi tuumasi, ”Eihän täältä löydy edes riistaakaan.”
”Varjoklaani vain haluaa näyttää tarkasti mitkä alueet omistaa”, Haukkapolte maukui selkeästi, aivan kuin pikkupentukin olisi sen ymmärtänyt.
Ravistin päätäni raivokkaasti ja yritin olla ärsyyntymättä veljeni äänensävystä. Kun vihdoin aloin naukua, olin tyytyväinen miten neutraaliksi ääneni sain. ”Totta, heistä on tärkeää näyttää olevansa vahvoja”, huomautin ja lisäsin nopeasti, ”Ja eiköhän kaikki klaanit halua muiden ajattelevan niin.”
Leijonakynsi nyökkäsi. ”Voisimme kiertää vielä hylätyn kaksijalan pesän kautta. Palataan sitten leiriin”, kultainen soturi kohotti kulmiaan odottaen mielipiteitämme. Partiomme oli hivenen sekava. Meillä ei ollut johtajaa vaan kuljimme yhdenveroisesti merkaten rajoja aina jonkun kulkiessa edellä.
”Sopii”, vastasin ennen kuin Haukkapolte ehtisi, ”Sitten olemme tehneet työmme.”
Nyt minä kiilasin eteen ja lähdin johdattamaan soturitovereitani kohti tuttua reittiä. Pian tavoitimme polun, jota muutkin partiot olivat käyttäneet. Lähdimme seuraamaan valmista reittiä kohti hylättyä kaksijalan pesää.
Aamu oli muuttunut aamupäiväksi meidän saavuttaessa rikkonaisen pesän. Sen onkalot näkyivät pimeinä kohtina jo kaukaa. Pesän seinät olivat harmaata lahonnutta puuta ja oli ihme, että se pysyi vielä pystyssä. Ilmeisesti kaksijalkojen pesät olivat lujaa tekoa.
Jäin muutaman ketunmitan päähän pesästä ja nuuhkaisin ilmaa. Lähemmäs en uskaltanut. Edessäni ammottava pesä kammotti minua, sillä en ollut tottunut siihen. Kävin vain harvoin täällä päin metsää. Pesästä tuleva haju oli metsäisen puumainen, mutta ummehtunut.
”En haista mitään epätavallista”, *-paitsi kuin tuon ällöttävän pesän!*
”En minäkään. Kaikki on siis hyvin täälläpäin”, Haukkapolte murahti lämpimästi, ”Palataan takaisin leiriin. Vinhasielulla on varmasti jotakin muutakin meidän varallemmme.”
”Uskoisin saalistusta”, maukaisin ja nuolaisin jäätynyttä polkuanturaani mietteliäänä, ”Se, että minulla on nälkä meinaa, että leirissäkin on nälkä.”
”Sinulla on aina nälkä”, Höyhensiipi kehräsi ja huiskaisi minua lempeästi hännällään.
”Täsmelleen”, mau’uin väistäessäni ystäväni häntää.
”Hyvä”, Leijonakynsi maukui katsellessaan meitä, ”Palataan leiriin. Minullakin kurnii maha.”
Käännyin Höyhensiiven puolesta Leijonakynteen. ”Saalistaisimmeko loppumatkalla?” kysyin uteliaasti, ”Ei siitä haittaakaan olisi.”
”Jos löydämme jotain”, Haukkapolte kerkesi vastata ensin ja vilkaisi tyhjää metsää, ”Mutta emme poikkea polulta.”
”Ei ei!” huusin takaisin ja Haukkapoltteen silmät levisivät tympäännyksestä, kun en jäänytkään odottamaan lisäkäskyjä. Olin jo matkalla kohti leiriä. Korvani kääntyivät taaksepäin huvittuneina, kun kuulin veljeni tympääntyneitä sihahduksia. Mitäs pomotteli! Minähän näyttäisin tälle.
”Kumpi nappaa ensimmäisen saaliin?” kuiskasin vieressäni ravaavalle Höyhentassulle. Ystäväni vilkaisi varuillaan taakseen ennen kuin vastasi pilke silmässään, ”No minä!”
Lumi pöllysi ympärillemme meidän juostessa pitkin metsää. Pidimme nenäme ja korvamme avoinna pienimmänkin rasahduksen varalta. Metsä oli kuitenkin tyhjä sekä hajuista että äänistä.
Leiri alkoi lähestyä. Aloin käydä turhautuneeksi. Kuvittelin mielessäni palaavani leiriin tyhjin tassuin. Sekä Haukkapolte että Leijonakynsi motkottaisivat vanhaa sanontaa, ”Kissa, joka juoksee riistan edelle, saa vähemmän saalista!”
”Hiiri”, Höyhensiipi sihahti äkkiä ja painauduin vaistomaisesti piiloon lumeen. Seurasin kilpikonnankuvioisen naaraan katsetta käppyräisen männyn juurelle ja näin tutun ruskea kehon. Hiiri oli täysin keskittynyt nakertamaan pientä pähkinää. Se ei huomaisi Höyhensiipeä.
”Minä napaan”, ystäväni ei jäänyt odottamaan vastaustani, vaan lähti hiipimään kohti houkuttelevan tuoksuista riistaa. Tämä kiersi taitavasti lumipenkan ja heittäytyi hiiren päälle. Olento ei kerennyt edes kiljaista, kun Höyhensiipi jo puraisi sen niskan poikki.
Sen sijaan Höyhensiipi kiljaisi, ”Au!” Säntäsin naaran vierelle hämmästyneenä. ”Mikä nyt?” Tämä ojensi oikeaa etutassuaan minulle, ”Sain piikin polkuanturaani!”
Kumarruin naaraan tassun puoleen. Tämän polkuanturasta törrötti ikävännäköinen jäinen männynneulanen.
”Oho, onpas se syvällä”, mumisin Höyhensiiven polkuanturaan, ”En usko, että saan sen pois. Meidän pitää mennä parantajan luo.”
”Sattuu”, Höyhentassu nyyhkäisi ja vetäisi tassunsa itselleen. Naaras alkoi nuolla sitä pontevin vedoin.
”Mitä täällä on tapahtunut?” höristin korviani kuullessani Leijonakynnen äänen. Käännähdin kullanruskean soturin puoleen, kun tämä pelmahti vierellemme läheisestä pusikosta.
”Höyhensiipi astui jäisen neulasen päälle. Nyt tikku on ja pysyy hänen polkuanturassaan”, selitin ärtyneenä, ”Meidän pitää viedä hänet parantajalle.”
Haukkapoltekin saapui luoksemme ja poimi Höyhensiiven hiiren. ”Tukekaan te häntä niin minä otan tämän.”
Astuin Höyhentassun vierelle väitämättä vastaan. Vaikka kuinka mieleni olisi tehnyt pamauttaa tassuni pomottelevan Haukkapoltteen naamaan, en tehnyt sitä. Tärkeintä oli nyt saada kilpikonnankuvioinen naaras parantajan pesään. Höyhensiipi laski osan painosta lavalleni ja olin kaatua. En ollut koskaan ollut se vahvin.
Leijonakynsi riensi tukemaan Höyhensiipeä toiselta puolelta ja matkamme leiriin päin jatkui. Tällä kertaa vain hyvin hitaasti, Haukkapolte edellä ja me perässä.
Leiriin päästyämme talutimme Höyhensiiven parantajan pesään. Sillä välin Haukkapolte vei hiiren pienikokoiseen tuoresaaliskasaan. Minun täytyisi lähteä saalistamaa, kun Mustikkaraita auttaisi Höyhensiipeä neulasen kanssa.
”Mitäs täällä on tapahtunut?” parantaja kysyi meidän auttaessa Höyhensiiven istumaan Pisaratassun makuusijan vierelle. Kolli työntyi välistämme ja asettui naaraan eteen.
”Sain piikin käpälääni”, tämä valitti ja ojensi jäistä tassuaan, ”Tai siis sain jäisen neulasen upotettua tassuuni. Ja osaatko sanoa, miksi minulla on ollut paha olo lähiaikoina?”
Sillä välin, kun parantaja työskenteli kilpikonnankuvioisen naaraan tassun kanssa ja vastaili tämän kysymyksiin, minä tassutin Pisaratassun luo. Tämä nosti päänsä tassujensa välistä ja loi minuun hilpeän katseen.
”Miten soturinhommat ovat menneet?” siniharmaa naaras kysyi ja heilautti korvaansa. Istuuduin Pisaratassun viereen ennen kuin vastasin. ”Todella hyvin. Soturius on parasta maailmassa”, hehkutin ylpeänä, ”Paitsi-”
”Paitsi mitä?” Pisaratassu keskeytti kulmat huvittuneesti koholla, ”Eikö kaikki olekaan mennyt täydellisesti?”
Hyrähdin tämän vitsille, mutta vakavoiduin sitten. Vilkaisin vaihvihkaa ympärilleni ennen kuin kumarruin Pisaratassun korvan juureen. ”Haukkapolte pomottelee tosi pahasti”, murahdin hiljaa, ”Hän pitää minua vieläkin hiirenaivoisena oppilaana.”
Pisaratassu pyöräytti silmiään iloisena ja naurahti, ”Eiköhän hän vain halua olla paras soturi ikinä. Kyllä sen ymmärtää.”
”Niin minäkin haluan, mutten minä pomottele!” tuhahdin ja huiskaisin hännälläni Pisaratassun kylkeä. Tämä pärskähti vastaukselleni.
”Kyllä sinäkin pomottelet!” naaras maukui naurunsa seasta, ”Olet samanlainen kuin Haukkapolte.”
”Enkä ole”, kivahdin huvittuneena, ”En ainakaan niin paha kuin hän!”
”No hyvä on. Et ole niin paha pomottelija kuin hän”, Pisaratassu piti pienen tauon ennen kuin jatkoi, ”Eikä pomottelu niin paha asia ole. Sehän vain auttaa meitä toimimaan oikein.”
Tuijotin Pisaratassua silmät suurina. ”Mitä!” nau’uin hämmästyneenä, ”Sinähän vihaat sääntöjä ja pomottelua. Nehän ovat vain tiellä!”
”Niin kai-” Pisaratassu mumisi ja kallistin päätäni heilauttaen ylisuuria korviani. Mikähän hänellä oli? No, minulla ei nyt valitettavasti ollut aikaa ottaa siitä selvää. Täytyi syödä jotain ja lähteä metsälle.
”Minä lähden nyt syömään”, rikoin kiusallisen hiljaisuuden, ”Tuonko sinullekin jotain?”
”Aa, ei tarvitse”, Pisaratassu nosti päätään, mutta laski sen sitten hieman punertuen kasvoiltaan, ”Eiköhän joku tuo minullekin saalista.”
”Selvä sitten”, naukaisin hämmästyneenä. Nousin ylös varovasti, hyvästelin ystäväni ja tassutin ulos.
Myös Höyhensiipi oli päässyt pois parantajan pesästä. Huomasin uusimman soturin Kirpunloikan pyörivän tämän ympärillä.
”Siis oikeasti!” kolli hyrisi vasten Höyhensiiven kuonoa, ”Tämä on valtavan hieno asia. Meidän täytyy kertoa Kajotähdelle!”
Lähestyin hämmentyneenä parivaljakkoa. Molempien silmät loistivat kilpaa hohtavan lumen kanssa. En tiennyt mitä odottaa.
”Mistä te puhutte?” tassutin näitä kohti ja mau’uin luonteelleni tyypillisen iloisesti, ”Ette kai vaan sano, että-”
”Minä saan pentuja!” Höyhensiipi henkäisi innoissaan. Jähmetyin paikalleni. Päässäni alkoi surista. *Pentuja, pentuja, pentuja-* Tietenkin olin kuullut, että nämä pitivät toisistaan, mutten ollut odottanut sentään pentuja näin äkkiä.
”Aurinkokajo?” Höyhensiipi maukui vaivaantuneena, ”Etkö ole iloinen puolestani?”
Ravistin päätäni vihaisesti. *Hiirenaivo!* Sätin itseäni. Pakotin kehräyksen ulos suustani, ”Tietenkin olen onnellinen puolestasi. Tämä on hieno juttu!” Se oli totta. Olin todella onnellinen Höyhensiiven puolesta. Todella! Mutta silti, en vain ollut osannut odottaa pentuja näin pian. Naaraan lause oli yllättänyt minut täysin.
Jäin katselemaan onnesta hehkuvaa ystävääni hymyillen, kun tämän kumppani työnsi naarasta hellästi kohti pentutarhaa. Molempien kehräys kantautui leirin toiselle puolelle asti. Pesistä kurkisti ulos sotureita, jotka jäivät töllistelemään nuorta paria silmät huvittuneesti kiiltäen.
”Aurinkokajo?” kuulin Tuikeaskleen huikkaavan, ”Tiedätkö sinä mitä on meneillään?”
Käännyin kohti Höyhensiiven entistä mestaria. Huomasin hämmennyksekseni muidenkin astelevan minua kohti korvat uteliaasti pystyssä.
”En tiedä haluaako Höyhensiipi, että kerron koko klaanille”, mau’uin, ”Mutta kai teidänkin on kuultava ilouutinen. Höyhensiipi saa pentuja!” Viimeisen lauseen kohdalla kohotin ääntäni ja koko leirin täytti iloinen kehräys.
”Kuulitko, Höyhensiipi saa pentuja!” kuulin Putouspisaran kehräävän kovaäänisesti Yöhännälle, ”Tämä on iloisin uutinen aikoihin!” Kipakka naaras vastasi selvästikin jotain ikävää ja kuulin Putouspisaran läimäisevän pesätoveriaan tassullaan.
”Hienoa, että pentutarha täyttyy” Kipinämyrsky maukui yli iloisen hälinän, ”Kokoontumisessa voimme kertoa muille klaaneille, että Myrskyklaani vahvistuu!”
”Olen niin onnellinen Höyhensiiven puolesta”, Hallaturkki maukui takaisin, ”He ovat hyvä pari.” Täpläsiipi nyökkäsi klaanitoverilleen silmät onnesta kiiltäen, ”Olen ylpeä myös pojastani. Höyhensiipi synnyttää hänen pentunsa!”
*Olisipa Höyhensiipi kuulemassa* Kehräsin iloisena, ennen kuin tajusin, että Pisaratassu ei ollut kuullut vielä ilouutista. Kiepahdin ympäri ja väistelin juhlivia klaanitovereita tassutellessani leirin toiselle puolelle.
”Huhuu Pisaratassu”, huhuilin hyväntuulisena sulkeltaessani sisään parantajan pesään, ”Et ikinä arvaa mitä kuulin! Höyhensiipi saa-”
Pysähdyin paikoilleni hämmästyneenä. Räpytin silmiäni hämärässä ja äkkäsin Pisaratassun viereen kyyristyneen Haukkapoltteen. Molemmat kehräsivät iloisina ja jakoivat metsämyyrää selvästkin vitsaillen.
”Pisaratassu?” kysyin uudestaan ja naaras nosti katseensa minuun. Ilmeeni kuvastui hänen ilmeestään ja naaras nielaisi saalista väärään kurkkuunsa. Tarkkailin kulmat koholla, kun Haukkapolte taputti Pisaratassun selkää jykevällä tassullaan.
”Aurinkokajo”, ystäväni takelteli saaden äänensä taas kuuluviin ja vilkaisi Haukkapoltetta silmät suurina. Tumma raidallinen kolli kuiskasi jotain ja nuolaisi hellästi siniharmaan naaraan korvaa ennen kuin tassutti ulos. Veljeni oli heittänyt minulle tavallista lämpimämmän katseen astellessaan ohitseni.
Käänsin katseeni jälleen Pisartassuun ja yritin pidättää kehräystä. ”Sinä pidät hänestä, eikö niin?” mau’uin innoissani, ”Ja Haukapolte pitää sinusta.”
Pisartassu nuolaisi tassuaan vaivaantuneena ja nosti päätään. Huomasin tämän silmien hehkuvan ihastuksesta.
”Siksi sanoit, ettei pomottelu niin paha ole”, kehräsin ymmärtäväisenä, ”Tarkoitiko ettei Haukkapolte niin paha ole?”
”Niin taisin sanoa” ystäväni alkoi kehrätä. Yhtäkkiä tämän ilme vakavoitui. ”Etkai pidä minua hoopona?” katsoin Pisratassua kulmat koholla, kun tämä jatkoi, ”Tarkoitan vain, että pidän parhaan ystäväni veljestä.”
Riensin puskemaan ystävääni. ”Et ole ollenkaan hoopo!” mau’uin tosissani, ”Se, että pitää toisesta on hieno asia!”
Pisaratassu katsoi minua onnellisena ja jatkoi silmissään ilkikurinen pilke, ”Ainiin, mitä sanoitkaan Höyhensiivestä?”
”Hän saa pentuja!” hihkaisin innoissani. Pisaratassun silmät levisivät. ”Oho, ovatko ne Kirpunloikan?” tämä maukui ja heilutti häntäänsä villisti puolelta toiselle.
Nyökkäsin iloisena.
”Vie hänelle terveisiä”, Pisaratassu kehräsi, ”Olen iloinen hänen puolestaan. Ajatella, että hän todellakin saa pentuja.”
Kehräsin ystäväni vastaukselle. ”Minä vien”, lupasin nuolaistessani Pisaratassun poskea, ”Mutta nyt minun pitää mennä. Täytyy saalistaa vielä.”
Ulkona keveä tuuli otti minut vastaan. Se leikitteli turkillani ja viiksilläni, kun tarkkailin aukiota. Pentutarhan suulla oli ruuhkaa. Monet klaanitovereistani kilpailivat siitä, kuka pääsisi onnittelemaan Höyhensiipeä ensimmäisenä. Tunnistin Täpäläsiiven, Hallakasvon, Tuikeaskeleen, sekä yllätyksekseni Suistohaukan ja Särkkätassun, jotka nojasivat toisiaan vasten. Myös Kipinämyrsky ja Varjoturkki seisoivat vähän matkan päässä tungoksesta.
Olisi aivan turhaa yrittää ängetä muiden soturien ohitse. Ruuhkan aiheuttaja Mansikankukka vahti pentutarhan sisäänkäyntiä tukkimalla sen, jottei Höyhensiipeä olisi häiritty. Kuningattaren yritykset onnistuivat hyvin. Soturit vain seisoivat ulkopuolella turhautuneina.
Jäin makaamaan soturien pesän ulkopuolelle. Pesää suojaavat pyökinoksat kaartuivat hitusen ylleni ja saivat minut peittymään varjoihin. Se sopi mielentilaani hyvin sillä, päässäni pyöri taas. Pisaratassu ja Haukkapolte pitivät toisistaan ja Höyhensiipi synnyttäisi Kirpunloikan pennut. Olin hirmu onnellinen ystävieni puolesta, mutta entä minä? Miksei kukaan jahdannut minua? Eikai minussa ollut jokin vialla? Painoin kuononi tassujeni päälle masentuneena ja suljin silmäni.

Nimi: Höyhensiipi

14.12.2017 15:18
Istuin leirin suuaukolla. Vieressäni istui Kirkaslampi ja Aurinkokajo, jonka toisella puolella istui hänen veljensä Haukkapolte. Meidät oli nimitetty sotureiksi auringonlaskun aikaan ja nyt istuimme perinteen mukaisesti vartiossa seuraavan yön. Emme saaneet puhua, joten nyökkäsin vain Vinhasielulle, joka tuli tarpeidentekopaikalta. Jatkoin vartiointia. Aamupartio oli jo lähtenyt, joten pian olisi aamu. Näin Kajotähden tulevan pesästään ulos kohti meitä.
''Vartionne on päättynyt. Ottakaa nyt tuoresaalista ja menkää kysymään Vinhasielulta, olisiko hänellä teille jotain hommia'', Kajotähti maukui. Hain tuoresaalista ja etsin katseellani Vihasielua. Näin hänen järjestävän partiota Suurtasanteen alla. Katsoin Aurinkokajoon ja heilautin korviani kohti varapäällikköä.
''Olisiko meille jotain hommia?'' kysyin Vinhasielulta.
''No, klaaninvanhimpien pesää pitäisi vahvistaa, ja-'' varapäällikkö aloitti, mutta Aurinkokajo keskeytti.
''Mutta sehän on oppilaiden hommaa!''
''Meillä on klaanissa tällä hetkellä aika vähän oppilaita, ja te olette nuorimmat soturit, joten voitte aivan hyvin tehdä sen'', Vinhasielu vastasi napakasti. Laahustimme klaaninvanhimpien pesälle.
''Jos sinä etsit aukot, niin minä voin etsiä jotain, jolla tukkia ne'', ehdotin ja Aurinkokajo suostui. Lähdin etsimään oksia, lehtiä, mitä vain löysin. Raahasin oksat Aurinkokajon luo. Aloimme tilkitä klaaninvanhimpien pesän aukkoja. Viimein Aurinkokajo läimäytti viimeisen lehtitukon paikalleen.
''Auts!'' Aurinkokajo voihkaisi.
''Mitä nyt?'' minä ihmettelin.
''Sain piikin käpälääni'', Aurinkokajo murisi ja yritti näykkiä piikkiä irti, se oli huvittava näky. Aurinkokajo pomppi kolmella tassulla ja yritti purra piikkiä irti. Nielaisin kehräykseni ja menin hänen luokseen.
''Käydään näyttämässä tassuasi parantajan pesällä'', minä ehdotin ja autoin ystävääni kävelemään parantajan pesälle. Kun tulimme ulos haistoin Jokiklaanin tuoksun. Melkein koko klaani oli kerääntynyt aukiolle katsomaan, kun Jokiklaanin partio asteli leirin keskelle ja Kajotähti tuli heitä vastaan. Heitä johti Takiaisroihu. Hän oli aika nuori soturi, mutta oli silti laitettu partion johtoon.
''Miksi tunkeudutte leiriimme?'' Kajotähti murisi.
''Emme me tunkeutuneet, ja meillä on asiaa'', Takiaisroihu vastasi.
''Miksi varapäällikkönne ei tullut mukaan?'' Kajotähti kysyi siristäen silmiään.
''Koska minä olen Jokiklaanin varapäällikkö'', Takiaisroihu sähähti. Klaanin keskuudessa supistiin. Takiaisroihu ei selvästikään ollut ilmeinen valinta varapäälliköksi.
''Mutta sillä ei ole väliä'', Jokiklaanin parantaja Hankitaival maukui selvästikin huomanneena klaanitovereideni ilmeet.
''Tulimme keskustelemaan Varjotassusta. Hän kertoi meille menneisyydestään ja tulimme hakemaan vastauksia'', Hankitaival jatkoi uhmakkaasti. En muistanut Varjotassua kunnolla. Hän oli lähtenyt klaanista vielä kun olin pentu, koska hän oli tehnyt jotain väärää..., mutta en tiennyt mitä. Hankitaival alkoi sepittää jotain tarinaa Varjotassun menneisyydestä, en oikein keskittynyt, koska hätkähdin, kun Kirpputassu tuuppasi minua ja sanoi.
''Uskotko sinä Varjotassun kertomuksen?'' hän kysyi silmät suurina. Kirpputassu oli ihan mukava, mutta joskus hän säikäytti minut hiipimällä selkäni taakse.
''En oikein tiedä, koska en tuntenut häntä kovin hyvin-'' aloitin, mutta edessämme istuva Suistohaukka sihahti meille merkiksi olla hiljaa. Kuuntelin, kun Kajotähti maukui Jokiklaanilaisille.
''Varjotassu lähti klaanistamme kauan sitten! Hän ei ole enää meidän ongelmamme!''
''Nyt lähetän muutaman soturin saattamaan teidät rajalle. Aurinkokajo ja Höyhensiipi'', Kajotähti murisi. Kävelin Aurinkokajon kanssa aukiolle jokiklaanilaisten viereen ja lähdimme johdattamaan heitä pois reviiriltämme. Saavuimme meidän ja Tuuliklaanin väliselle rajajoelle.
''Lähtekää nyt pois reviiriltämme!'' Aurinkokajo sähähti Jokiklaanin partion perään. Palasimme leiriin. Olin rättiväsynyt ja menin oppilaiden pesään.
''Mitä sinä täällä teet?'' Kirpputassu kysyi viikset väpättäen. Olin unohtanut, että minun pitäisi mennä soturien pesään nukkumaan.
''Anteeksi'', sanoin nolona ja poistuin takaperin aukiolle. Laahustin soturien pesään ja astuin sisälle. Siellä oli aika täyttä, mutta onneksi kuulin Aurinkokajon äänen pesän perältä.
''Täällä on vapaa paikka. Pidin sitä vapaana sinua varten’’, Aurinkokajo sanoi. Menin Aurinkokajon viereen ja aloin sukia turkkiani puhtaaksi. Viimeinen asia, minkä muistan illalta oli, kun Vinhasielu ilmoitti minulle lähteväni aamupartioon.

’’Herätys! Aamupartio’’, kuulin äänen korvani juuresta. Minua oli tullut herättämään Minkkihäntä. Kävelimme aukiolle. Siellä meitä odotti Kirpputassu ja Kirkaslampi.
’’Mieti ensimmäinen partio soturina!’’ Kirkaslampi hihkaisi. En kokenut samanlaista intoa, ja olinhan minä eilen saattanut Jokiklaanin partion rajalle. Lähdimme Varjoklaanin rajan suuntaan. Uusimme hajumerkit. Mieleeni tulvahti oppilasajan muistoja siitä, kun löysimme Lumisydämen kuolleena lähellä rajaa. Mieleni täyttyi surusta, vaikka en ollut tuntenut Lumisydäntä kovin hyvin, koin silti surua hänen puolestaan. En osannut vieläkään luottaa varjoklaanilaisiin, vaikka he olivatkin vakuuttaneet olevansa syyttömiä. Partiomme jatkoi matkaa kohti järveä. Palasimme kotiin. Klaanissa näytti olevan kaikki hyvin. Otin tuoresaalista. Etsin katseellani jotakuta, jolta olisin voinut kysyä, olisiko minulle jotain hommia, mutta leiri oli tyhjä. Päätin käydä katsomassa Pisaratassua parantajan pesässä, koska minulla ei ollut muutakaan tekemistä.
’’Mitä kuuluu?’’ Pisaratassu kysyi samalla hetkellä, kun astuin parantajain pesään sisään.
’’Ihan hyvää! Entä sinulle?’’ käänsin kysymyksen takaisin.
’’Ihan hyvää, paitsi täällä on niin tylsää!’’ Pisaratassu valitti.
’’Jos et ole paikallasi, jalkasi ei parane ikinä’’, kuului pesän perältä.
’’Mutta sekö siis paranee?’’ minä kysyin toiveikkaana.
’’Kyllä, jos ystäväsi pysyy paikallaan’’, Mustikkaraita maukui tullessaan luoksemme tukko yrttejä suussaan.
’’Nyt on aika ottaa yrttisi ja tehdä liikkeet’’, hän sanoi Pisaratassulle. Jäin katsomaan, kun Pisaratassu taivutti jalkaansa. Hän voihkaisi aina välillä, mutta venytyksistä oli varmasti hyötyä.
’’Haenko teille tuoresaalista?’’ kysyin, koska tunsin itseni hyödyttömäksi.
’’Tuo vain, ja voisitko sanoa jollekin oppilaista, että toisivat tänne lisää sammalta, jos löytävät’’, Mustikkaraita neuvoi.
’’Selvä!’’ minä mau’uin ja lähdin aukiolle. Näin tuoresaalikasalla Neulastassun ja Rastastassun.
’’Mustikkaraita pyysi teitä tuomaan hänelle sammalia’’, minä sanoin heille ja valitsin tuoresaalikasasta nuoren jäniksen, joka oli suuri, kun huomioitiin, että oli lehtikato. Vein kanin parantajan pesään, ja huomasin Kipinämyrskyn tulevan luokseni.
’’Sinä voisit tulla metsästyspartioon kanssamme’’, hän ehdotti ja minä suostuin, koska olin ollut lähes kokopäivän toimettomana leirissä. Lähdimme metsään. Saavuimme pian pyökille ja partion johdossa ollut Vehnäturkki antoi merkin pysähtyä. Hän heilautti häntäänsä merkiksi Leutotassulle yrittää napata hiiri, joka nakersi pähkinää pyökin alla. Leutotassu lähti hiipimään kohti hiirtä, mutta hän liukastui jäähän ja hiiri pääsi pakoon. Emme saaneet paljon mitään. Minä päästin päästäisen karkuun, joten en tuonut leiriin yhtään saalista.
*Koska en tuonut mitään, en myöskään syö mitään* , ajattelin. Joten menin tyhjin vatsoin soturien pesään.

Seuraavana aamuna, kun astuin aukiolle sain Kirpputassun pomppimaan ympärilleni.
’’Minulle pidetään tänään loppuarvionti!’’ Kirpputassu hihkui.
’’Näinkö aikaisin?’’ minä ihmettelin hämmästyneenä.
’’Kyllä! Minkkihäntä sanoi, että olen valmis’’, Kirpputassu maukui.
’’No, onnea sinulle!’’ toivotin ja menin tuoresaalikasalle. Se oli melko matala. Otin hiiren ja olin törmätä Aurinkokajoon.
’’Haluatko syödä tämän minun kanssani?’’ kysyin. Ystäväni nyökkäsi. Söimme hiiren ja lähdimme etsimään Vinhatuulta, josko hänellä olisi meille jotain tehtävää.
’’Ai, siinähän te olettekin’’, Vinhatuuli maukui, enne kuin olimme ehtineet edes kysyä, olisiko meille jotain hommaa.
’’Te voisitte järjestää omat metsästyspartiot. Saatte valita itse, keitä otatte mukaan’’, Vinhatuuli sanoi nopeasti, ja kääntyi Kajotähden puoleen.
’’Me johdamme partiota!’’ Aurinkokajo maukui innokkaasti.
’’Keitä sinä otat mukaan?’’ hän kysyi. Mietin ja katseeni harhaili ympäri aukiota. Näin Säröpoltteen ja Hallakasvon vaihtamassa kieliä.
’’Otan Säröpoltteen ja Hallakasvon, jos se käy heille’’, vastasin.
’’Entä sinä?’’ maukaisin.
’’Ajattelin ottaa Vaahterasumun, Talvioturkin ja Virheaskeleen’’, hän sanoi ja lähti etsimään heitä. Minä lähdin kohti kieliä vaihtavia sotureita.
’’Tuota, tulisitteko metsästyspartiooni?’’ kysyin ujosti.
’’Selvä’’, naaraat myöntyivät ja lähtivät seuraamaan minua metsään.
''Otetaan vielä Hunajatassu. Hän ei ole ollut koko päivänä ulkona'', Säröpolte huomautti ja kävi oppilaiden pesästä hakemassa Hunajatassun.

Metsästyspartio sai hyvin saalista. Hunajatassu ja Hallakasvo saivat oravan ja hiiren ja minä sain yhdessä Säröpoltteen kanssa kanin. Veimme saaliit tuoresaaliskasaan. Silloin kuului Kajotähden kutsu Suurtasanteelta.
’’Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Suurtasanteelle klaanikokoukseen!’’
’’Mitä tapahtuu ihmetteli Mansikankukka, joka oli tullut juuri ulos pentutarhasta.
’’Luulen, että Kirpputassusta tehdään soturi’’, vastasin ja jäin seuraamaan menoja.
’’Minä, Kajotähti Myrskyklaanin päällikkö pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja nyt on hänen vuoronsa tulla soturiksi’’, Kajotähti maukui sanat, joita oli käyttänyt minunkin nimitysmenoissa. Näin Kirpputassun kiemurtelevan paikallaan.
’’Lupaatko suojella klaaniasi, jopa henkesi uhalla?’’ Kajotähti kysyi.
’’Lupaan!’’ Kirpputassu maukui.
’’Niinpä tästä lähtien kutsuttakoon sinua Kirpunloikaksi. Klaani kunnioittaa tarkkaavaisuuttasi ja harkintakykyäsi!’’ Kajotähti sanoi. Klaani alkoi hurrata Kirpunloikan nimeä.
’’Kirpunloikka! Kirpunloikka!’’ Tuorein soturi tuli luokseni.
’’Menikö minulla hyvin?’’ hän kysyi.
’’Meni oikein hyvin!’’ sanoin ja nuolaisin häntä päälaelle.
’’Kirpunloikka!’’ kuulin Täpläsiiven huudon.
’’Minun täytyy kai mennä’’, Kirpunloikka maukaisi pahoittelevasti. Minä sanoin vastaukseksi.
’’Minä odotan tässä.’’ Näin, kun Kirpunloikan perhe onnitteli häntä ja tunsin pienen kateuden piston. Minun perheeni ei ollut tullut onnittelemaan, kun minusta tehtiin soturi. Vinhasielu meni Kirpunloikan luokse, kun hän oli selvinnyt perheensä onnitteluista. He puhuivat jotain, jonka jälkeen Kirpunloikka tuli luokseni.
’’Vinhasielu pyysi minua johtamaan auringonlaskun partiota’’, soturi naukaisi.
’’Sehän on hienoa!’’ sanoin. Kirpunloikka jatkoi ujosti.
’’Haluaisitko sinä tulla mukaan?’’
’’Mielelläni. Entä keitä muita otat mukaan?’’ vastasin.
’’Hmm, varmaan Kipinämyrskyn ja jonkun oppilaista’’, Kirpunloikka vastasi.
’’Missäköhän Kipinämyrsky on?’’
’’Näin hänen menevän parantajan pesään’’, neuvoin ja jäin katsomaan, kun Kirpunloikka tassutti parantajan pesään. Pian hän tulikin ulos mukanaan Kipinämyrsky, joka haisi hieman oudolle.
’’Mitä sinun turkissasi on?’’ kysyin.
’’Turkkini on kutissut viimeaikoina, joten kävin pyytämässä jotain joka helpottaisi kutinaa’’, Kipinämyrsky selitti.
’’Ei kai sinulla ole kirppuja?’’ minä kysyin epäilevästi ja jatkoin ilkikurisesti.
’’Älä tule lähemmäs, jotteivät ne tartu minuun!’’
Näimme Kirpunloikan tulevan oppilaiden pesältä Neulastassu mukanaan.
’’Olemmeko valmiit?’’ Kirpunloikka kysyi. Nyökkäsimme ja lähdimme kohti Tuuliklaanin rajaa.
’’Onnea partioon!’’ Vinhasielu huikkasi lähtiessämme. Minä kävelin Kirpunloikan vieressä ja Kipinämyrsky ja Neulastassu tulivat perässä.
’’Minusta sinä olet mukava’’, Kirpunloikka maukui yllättäen. En ollut ollenkaan osannut odottaa sellaista kommenttia Kirpunloikalta.
’’Tuota, kiitos’’, sanoin nolona. Jatkoimme matkaa hiljaisuuden vallitessa.
’’Hyi! En halua koskaan asua tuolla’’, Neulastassu valitti yhtäkkiä, kun lähestyimme Tuuliklaanin hajumerkkejä.
’’Et sinä siellä asukaan’’, Kirpunloikka sanoi kireästi. Näin kun Neulastassu nyrpisti nenäänsä.
’’Puhut, kuin olisit kokenut soturi, mutta sinut nimitettiin vasta’’, Neulastassu tiuskaisi.
’’Mutta silti hän on jo soturi’’, vastasin takaisin, ja yllätyin itsekin, miten kiivaasti olin puolustanut Kirpunloikkaa. Oppilas katsoo odottavasti Kipinämyrskyyn.
’’Sinä olet kokenein, sano veljellesi, että on hiljaa ja vie meidät sinne rajalle, minne olemme menossakin’’, Neulastassu murisi. Näin Kipinämyrskyn ilmeestä, ettei hän ollut tyytyväinen oppilaan käytökseen.
’’Noin saat olla oppilaana ainakin vuoden’’, en malttanut olla sanomatta ja näin Kirpunloikan hymyilevän.
’’No, turha näin lapsellisesta asiasta on ruveta kinaamaan. Emmehän me pentuja ole, vai oletko sinä?’’, Kirpunloikka sanoi. Huomasin Kipinämyrskyn tirskahtavan, mutta hän vakavoitui nopeasti.

Kun saavuimme rajalle Kirpunloikka pysähtyi äkisti.
’’Mitä nyt?’’ minä ihmettelin haistellen ilmaa. Kirpunloikan häntä heilui levottomasti.
’’Tuuliklaanilaisia’’, hän kuiskasi ja osoitti paikkaa viiksillään. Nyt minäkin huomasin heidät.
’’Mitä teette näin lähellä rajaa?’’ Kaurisloikka kysyi uhkaavasti.
’’Tämä on rajapartio’’, Kirpunloikka sanoi uhmakkaasti.
’’Ovatko nuo myrskyklaanilaisia?’’ nuori oppilas kysyi halveksuvasti.
’’Ovat’’, vastasi soturin, jonka tunnistin Mutamieleksi. Astuin lähemmäs rajaa. Minua häiritsi, että tuuliklaanilaiset olivat, kuin olisivat mahtavin klaani.
’’Mitä kehumista Tuuliklaanissa on?'' kysyin ja olin jatkamassa, mutta Kirpunloikka astui viereeni ja laski häntänsä lavoilleni. Kipinämyrsky käveli rajalle ja maukui.
’’Aioinkin merkata rajat’’, hän sanoi ja jätti hajuaan rajalle. Kokoajan tuuliklaanilaiset katsoivat meitä, kuin he vartioisivat meitä. Lähtiessämme Kipinämyrsky mulkaisi vielä kerran Mutamieltä ja kääntyi peräämme. Saavuimme leiriin ja Kirpunloikka asettui leirin suuaukolle vartioon.
’’Hyvää yötä!’’ hän toivotti ja nuolaisi päätäni.
’’Hyvää yötä!’’ vastasin ja käännyin kohti soturien pesää. Pesän suuaukolla käännyin ja katsoin vielä kerran Kirpunloikkaan, joka istui leirin suuaukolla ja kuunteli metsän ääniä. Menin pesään sisälle omalle vuoteelleni. Aurinkotassu istui omalla vuoteellaan ja suki turkkiaan.
’’Olet viettänyt Kirpunloikan kanssa paljon aikaa viimeaikoina’’, Aurinkotassu sanoi.
’’Hän on ihan mukava, mutta jos ajattelet-’’minä aloitin nolostellen.
’’Minä olen iloinen teidän puolesta. Jos kissat tykkäävät toisistaan, ei se ole huono asia’’, Aurinkokajo maukui.
’’Hyvää yötä!’’ hän sanoi ja käpertyi kerälle.
’’Hyvää yötä!’’ minä kuiskasin. Ja rupesin nukkumaan.

Seuraavan aamuna kuulin aukiolla liikettä. Astuin ulos soturien pesästä.
’’Mitä on tapahtunut?’’ kysyin Kirpunloikalta, jonka vartio oli juuri päättynyt.
’’En tiedä, mutta kaikki näyttävät kerääntyvän klaaninvanhimpien pesälle’’, hän maukui ja lähdimme leirin poikki klaaninvanhimpien pesälle. Näin Vatukkatuhkan makaamassa klaaninvanhimpien pesän edessä. Tajusin karun totuuden. Vatukkatuhka oli kuollut. Näin Suistohaukan ja Särkkätassun istuvan Vatukkatuhkan vierellä.
’’Minä, Kajotähti Myrskyklaanin päällikkö pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän soturiin. Hän opiskellut soturilain ja palvellut klaaniaan kunnialla. Nyt on hänen aikansa liittyä ylevään joukkoonne’’, Kajotähden mauku kuului suurtasanteelta. Kissat, minä heidän mukanaan kävivät jättämässä viimeiset tervehdyksensä klaaninvanhimmalle, jota minäkin olin oppinut arvostamaan.
’'Läheisimmät kissat saavat valvoa yön hänen vierellään. Vatukkatuhka haudataan aamunkoitteessa’’, Kajotähti sanoi ja katosi pesäänsä.
’’Pitääkö meidänkin valvoa koko yö?’’ Kirpunloikka kysyi.
’’Vain läheisimmät valvovat, ja sitä paitsi sinä valvoit koko viime yön, joten sinä tarvitset unta’’, sanoin ja lähdin tuoresaaliskasalle. Nukuin seuraavan yön rauhattomasti. Minua vaivasivat painajaiset.

Seuraavan aamuna kuulin korvassani kuiskauksen.
’’Herätys! Aamupartio!’’ Nousin paikaltani ja kävelin Aurinkokajon perässä aukiolle.
’’Lähdemme aamupartioon!’’ Aurinkokajo maukui kannustavasti. Partioimme Varjoklaanin rajalla. Yhtäkkiä astuin jäiseen neulaseen. Se upposi syvälle polkuanturaani.
’’Auts!’’ huudahdin.
’’Oletko kunnossa?’’ Aurinkokajo huolehti.
’’Olen, voin kyllä jatkaa’’, mau'uin itsepäisesti ja kärvistelin kolmella tassulla, kunnes pääsimme takaisin leiriin.
’’Sinun on parasta käydä näyttämässä tuota Mustikkaraidalle'', Aurinkokajo sanoi viitaten käpälääni. Astuin parantajan pesään sisälle ja näin Mustikkaraidan kyyryssä, joidenkin yrttikasojen yllä.
’’Mitä nyt?’’ hän kysyi kääntymättä.
’’Sain piikin käpälääni’’, sanoin ja näytin sitä parantajalle. Mustikkaraita nuoli neulasen ympärystä muutaman kerran jonka jälkeen tarttui siihen hampaillaan ja nykäisi sen irti.
*Au!* ajattelin, mutten sanonut mitään ääneen.
’’Noin nuole se nyt kunnolla, niin ettei se tulehdu’’, Mustikkaraita neuvoi ja jäi katsomaan minua, kun nuolin käpälääni puhtaaksi. Hänen otsansa rypisti välillä.
’’Onko jokin vialla?’’ kysyin.
’’Ei, ei, kaikki on hyvin’’, parantaja vakuutti ja maukui.
’’Menehän nyt sinua saatetaan tarvita.’’ Tassutin aukiolle. Tiesin, että jokin oli pielessä, mutta mikä?

Minulla oli ollut huono olo, jo muutamia päiviä, mutten ollut mennyt parantajan luokse. Viimein, kun Kirpunloikka, jonka kanssa vietin aikaa yhä enemmän, sanoi, että minun olisi käytävä parantajan luona, päätin käydä siellä.
’’Tuota minulla on ollut viimeaikoina huono olo’’, sanoin parantajalle.
’’Saisinko jotain yrttejä?’’
’’En voi antaa paljon mitään, ja kyllä minä tiedän, että sinulla on ollut huono olo, ja tiedän myös mistä se johtuu’’, Mustikkaraita naukaisi tyynesti.
’’No mistä se sitten johtuu?’’ kysyin hämmästyneenä.
’’Sinä odotat pentuja’’, parantaja töksäytti.
’’Niinkö sehän on ihanaa! Milloin ne syntyvät?’’ hihkaisin.
’’Noin kuun kuluttua’’, Mustikkaraita kertoi.
’’Niinkö pian? Minun on pakko kertoa Kirpunloikalle!’’, sanoin ja juoksin aukiolle, jossa Kirpunloikka odotti minua.
’’No, mitä tapahtui?’’ hän kysyi.
’’Minä odotan sinun pentujasi!’’ sanoin.
’’Mitä!’’ Kirpunloikka huudahti.
’’Sehän on ihanaa! Milloin ne syntyvät?’’ hän kysyi.
’’Noin kuun kuluttua’’, kerroin.
’’Niinkö pian! Sinun on muutettava pentutarhaan ja minä käyn kertomassa Kajotähdelle’’, Kirpunloikka maukui ja työnsi minut pentutarhaan sisälle, jonka jälkeen lähti loikkimaan kohti Kajotähden pesää.
’’Terve Höyhensiipi! Mitä kuuluu?’’ Mansikankukka tervehti.
’’Ihan hyvää!’’ sanoin ja käperryin Mansikankukan vieressä olevalle.
’’Onko jokin hätänä?’’ kuningatar huolehti. Hänen katseensa käväisi vatsassani.
’’Odotatko sinä pentuja?’’ hän ihmetteli. Minä nyökkäsin vastaukseksi.
’’Sehän on hienoa! Tietääkö Kajotähti? Meidän pitää ruveta lämmittämään pentutarhaa, jotta pienokaisesi eivät jäädy’’, Mansikankukka alkoi hössöttää. Minulla oli edelleen huono olo, joten en jaksanut paljoakaan yhtyä muiden riemuun. Pentutarhassa ramppasi väkeä onnittelemassa. Onneksi Mansikankukka huomasi minun olevan rättiväsynyt ja passitti muut ulos.
’’Emo, voidaanko minä ja Tummapentu leikkiä uusien pentujen kanssa, kunhan ne syntyvät?’’ Väijypentu kuiskutti juuri enne nukkumaan menoa.
’’Voitte, mutta nyt teidän täytyy mennä nukkumaan!’’ Kettuväijy komensi ja veti Väijypennun niskanahasta viereensä ja alkoi sukia häntä puhtaaksi. Ajattelin omia pentujani.
*Minä pidän teistä huolta!* lupasin pienokaisille samalla kun kävin nukkumaan.

Nimi: Kipinämyrsky

13.12.2017 16:49
27
Nuolaisen Tuikeaskelta poskelle. “Noniin”, kuiskaan ja lähden pois. Vatukkatuhkan kuolema on kova paikka koko klaanilla. Minä en itse, vaikka kuinka haluaisin. On pysyttävä lujana vain senkin takia, että joku olisi valmiina toimimeen kun tapahtuu jotain. Silti, sisimmässäni minulla oli liiän vähän aikaa. Olisin halunnut pyytää naaraalta anteeksi, ennen hänen kuolemaansa. Muistan kun suutuin siitä että Suistohaukka vietti päivän hänen kanssaan. En koskaan pyytänyt anteeksi kunnolla. Kuulemma hän vielä oli yrittänyt auttaa minua puhumalla Suistohaukalle, kun halusin soturiksi. En saanut tilaisuutta edes kiittää. On jo liian myöhäistä. Ei pidä tehdä mitään liian myöhään, kaikki pitää tehdä silloin kun ei ole vielä liian myöhäistä.

En saa unta ja yörin sammalillani Varjokynnen vieressä. Kolli selvästi nukkuu, sillä hän on hievahtamattakaan. Kaikki tämä kuolema... Vatukkatuhkan sukulaiset yöpyvät yön hänen vierellään. Lopetan pyörimisen etten vain herätä Varjokynttä. Pian tämän jälkeen kumminkin tunnen tyhjää vierelläni. *Varjokynsi on poissa!* Olikohan hän mennyt valvomaan Vatukkatuhkan vierellä? Kurkistan sotureiden pesästä ulos. Häntä ei näy siellä. Ehkä kolli meni tekemään tarpeensa? Käännyn takaisin nukkumaan kunnes muistan. *Tee kaikki ennenkun se on liian myökäistä.* Joten päätän jäädä odottamaan kollia. Häntä ei kumminkaan näkynyt. Ehkä tämä asia vaatii selvittämistä. Ajattelen ensin katsoa kaikista pesistä, mutta mitä hän siellä tekisi? Sensiaan kollin haju johdattaa ulos leiristä. Niskakarvani nousevat pystyyn. *Miksi hän menee keskellä yötä metsään?* Seuraan hajua, kunnes kuulen ääniä. Kuin joku olisi pulassa. Tuskan huutoja... Ne voimistuvat mitä lähemmäksi menen. Pelkään pahinta. Tassutan lähemmäksi, kunnes olen parin ketunmitan päässä äänen lähteestä. Menen varovasti lähemmäksi, ja kun viimein pystyn näkemään...



Näen Varjokynnen. Tilanne jähmettää minut. Hän tappelee valkoisen kollin kanssa. Varjokynsi on voitolla, Tuiskukynnellä on syvä viilto lavassaan. Pian Varjokynsi lyö Tuiskukynnen maahan. Hän sähisee ja sanoo jotain. Tilanne silti vielä pahenee. Tuiskukynsivetää mielipuolisen hymyn kasvoilleen. Sanoen jotain hyvin hiljaa, mutta jotain, joka saa Varjokynnen raivon partaalle. Harmaa kolli paljastaa kyntensä lyö Tuiskukynnen kaulavaltimon poikki. Valkoinen kolli valahtaa veltoksi mielipuolinen hymy kasvoillaan. Varjokynsi tuijottaa ruumista. Riennän kumppanini luo. Tuo ei huomaa minua katsoessaan vain ruumista.
“Varjokynsi”, aloitan. Nyt kolli säpsähtää ja säikähtää hieman nähdessään minut.
“Kipinämyrsky! Mitä sinä täällä teet”, hän kysyy. En vastaa tuon kysymykseen.
“Sinä tapoit Tuiskukynnen”, sanon hiljaa. Kolli nyökkää varmasti.
“Anteeksi, en voinut muutakaan. Hän olisi tappanut veljesi, ystäväsi ja-” Keskeytän tuon.
“Sinut”, sanon hiljaa. Varjokynsi säpsähtää.
“No tuota...”, hän aloittaa, mutta riennänkin puskemaan kollia.
“Välillä tappaminen voi olla hyväkin asia”, sanon hiljaa. Kolli kehrää, ja tunnen kaiken pelon tunteen häviävän. Oloni on parenpi mitä koskaan. Vilkaisen taas Tuiskukynnen ruumista. Hänen ilmeensä on muuttunut pieneen hymyyn. En tiedä miten se voi olla mahdollista, mutta sen tiedän että hän on hyväksynyt kuolemansa, ja päässyt pimeyden-metsän siaan Tähtiklaaniin. Laitan silmät kiinni.

'Halaan Kipinämyrskyä hellästi, tassut veressä mutta silti hellästi. Tunnen onnea, mutta silti surua, kaikki suru häipyy, kun kuulen korvassani Tuiskukynnen sanat. “Kiitos, kun lopetit tuskani. Pidä Kipinämyrskystä huolta.”'

Katsomme kuuta Varjokynnen kanssa. Tuo kietoo häntänsä ympärilleni. Olimme juuri päästäneet pahan menemään. Haluaisin, että kuu pysyisi paikallaan aina, jotta hetki ei koskaan loppuisi.


Kävelen metsässä, munulla on lämmin, vaikka tuiskuaa lunta ja hanget peittävät maan. Kuulen kun nimeäni kutsutaan. Tunnen äänen liiankin hyvin.
“Tuiskukynsi!” Huudahdan ja näen kaiken keskellä kissan hahmot. Riennän tuon luo.
“Olen pahoillani mitä tein”, kolli aloittaa. Pudistan päätäni.
“Et ole paha”, aloitan. Tuiskukynsi kehrää.
“Mutta paha oli silloin minussa”, hän sanoo. Pieni kyynel vierähtää paskeltani.
“Miksi sinä teit niin? Teit kaiken sen vain...”, en saa sanotuksi sitä sanaa, jota en tiedä.
“Tein kaiken koska rakastin sinua”, Tuiskukynsi selventää.
“Et olisi saanut! Varjokynnen ei olisi tarvinnut tappaa sinua”, nau-un. Valkoinen kolli katsoo minua lempeästi.
“Asiat ovat nyt hyvin”, Tuiskukynsi sanoo. Nyökkään hymyillen. Yhtäkkiä Tuiskukynsi koskettaa kuonolla vatsaani, miksi?
“Yhdelle niistä annoin minun hyvän puolen”, hän sanoo. Kallistan päätäni.
“Mitä tarkoitat”, kysyn, mutta kollin hahmo alkaa jo haihtua.
“Odota! Et saa mennä”, huudan mutta liian myöhistä, herään.

Nimi: Särkkätassu

13.12.2017 16:07
Suin turkkiani pikaisin vedoin leirin laitamilla. Minulla oli epämukava olla, ja yritin piilottaa sen parhaani mukaan. En voinut lakata ajattelemasta Vatukkatuhkaa, mutten halunnut huolestuttaa muita. Klaanin oli jatkettava elämäänsä. En ollut itkenyt paljoakaan, vaikka kyyneleet kutittivat koko ajan silmissäni. Jokin vain esti minua suremasta kunnolla. Korvani painuivat luimuun ja keskeytin hetkeksi turkkini sukimisen, jatkaen sitten vielä hieman rivakammin. Halusin emon takaisin, halusin hänen olevan täysissä voimissaan soturina. Oli väärin, että hän liittyi Tähtiklaaniin näin aikaisin.
"Särkkätassu", Hallakasvon pehmeä naukaisu sai minut keskeyttämään itseni pesemisen ja nostamaan katseeni ystävääni. Naaras katseli minua huolestunein silmin ja kallisti hieman päätään.
"Haluaisitko lähteä metsälle?" Kysymys oli varovainen ja hiljaa esitetty, ja tiesin ystäväni haluavan minun vain löytävän jotain tekemistä. Hännänpääni nytkähti hieman ja silmiini syttyi ahdistunut pilke, ja käänsin katseeni pois soturista.
"Totta puhuen en millään jaksaisi", maukaisin hiljaa. "En varmaan saisi mitään kiinni." Se oli totta - olisin vain uponnut ajatuksiini kesken kaiken ja päästänyt arvokkaan riistan pakoon.
Hallakasvo istui viereeni ja pyyhkäisi pehmeästi kylkeäni hännällään. "Olen pahoillani", hän maukaisi hiljaa. "Tämä kaikki kävi varmasti liian yllättäen sinulle. Ei sinun tietenkään täydy palata heti klaanin toimiin."
"Ei, kyllä minä haluaisin käydä metsällä", totesin nopeasti vältellen yhä naaraan katsetta. "Minä vain... olen liian ajatuksissani. En osaa päästää irti." Nielaisin puristavan tunteen kurkustani ja vedin väristen henkeä. "Sanoin hänelle, että hän ehtisi nähdä nimitykseni. Minä olen hänen ainoa pentunsa, joka ei ehtinyt soturiksi, Hallakasvo. Se olisi ollut tärkeä saavutus sekä emolle että minulle." Purin huultani vaieten hetkeksi pitääkseni ääneni edes jotenkuten vapaana. "En ehtinyt edes hyvästellä häntä."
"Emosi näkee sinut kyllä Tähtiklaanista", Hallakasvo lohdutti. "Kukaan ei voi ennustaa tulevaa, Särkkätassu. Älä syytä itseäsi."
"Sepä siinä on", kuiskasin tuskin kuuluvasti. "Kukaan ei voi ennustaa tulevaa." Sydämeni tuntui painavalta kuin kivi, enkä halunnut tuntea tätä tukehduttavaa tunnetta enää. Minun oli pakko purkaa se.
"Minä pelkään", nielaisin puolet toisesta sanasta kyynelten uhatessa valua poskilleni, mutta uskoin Hallakasvon saaneen selvää. "Pelkään tulevaa. Emo oli täysin kunnossa muutama neljäsosakuu sitten. Sairaus ei kuitenkaan antanut hänelle edes mahdollisuutta parantua." Nyt kyyneleet virtasivat jo valtoimenaan kasvoilleni, enkä pystynyt enää kontrolloimaan tunteenpurkaustani. "En tiedä, elänkö vanhaksi, Hallakasvo. En tiedä, ehdinkö saavuttaa mitään tässä klaanissa. En tiedä, milloin tämä sairaus vie minustakin voiton." Pyyhkäisin silmiäni tassullani ja vedin terävästi henkeä, yrittäen saada ääneni pysymään edes hieman selkeänä epämääräisen itkun sijaan. "En halua, että isä joutuu kokemaan tämän uudelleen. En halua, että hän menettää kaksi läheistään samalle sairaudelle. Enkä minä halua kuolla." Siinä se tuli, syy, joka oli pitänyt kyyneleet loitolla tähän asti. Pelko tulevasta oli lukinnut surun sisimpääni. En uskaltanut surra, en uskaltanut osoittaa vahvoja tunteita, koska pelkäsin sen seurauksia. "Vihaan tätä sairautta ja kaikkea siihen liittyvää", nyyhkäisin yrittäen koota itseni, siinä kuitenkaan onnistumatta. "On vaan niin epäreilua, että emon täytyi kuolla sillä tavalla."

Nimi: Tuikeaskel

13.12.2017 14:28
Sinä aamuna heräsin hälinään ja surun ulvaisuihin. Suurin piirtein lensin pesästä, ihmeissäni mitä tapahtui.
Jotain klaaninvanhimpien pesällä.
Ravasin sinne. Paikalla oli tungosta, mutta onnistuin puikkelehtimaan läpi nähdäkseni ja kuullakseni edes jotain.
Ja kun sain viimeinkin tietää tapahtuneen, se sai sydämeni jättämään lyönnin väliin.
Vatukkatuhka oli kuollut.
Kissat pitivät kohteliasta etäisyyttä, paitsi jotkut läheisimmät, jotka olivat pesässä sisällä, mukaanlukien muunmuassa Särkkätassu ja Suistohaukka.
Pian klaani antoi tietä saapuville parantajille, jotka tulivat hakemaan ruumiin ja käskivät ylimääräiset kauemmaksi ja pois tieltä. Kissat katsoivat monien eri tunteiden vallassa saattuetta, joka katosi parantajien pesään.
Toivuttuani alkusäikähdyksestä ja aivoni vihdoinkin rekisteröityä tapahtuneen, kyyneleet kihosivat silmiini. Vatukkatuhka oli kuitenkin ollut mestarini monta kuuta ennen katoamistaan, ja olin oppinut häneltä miltei kaiken. Ja nyt... hän oli poissa.
Huokaisin. Hänellä olisi varmasti kaikki hyvin. Hänhän oli katselisi meitä nyt Hopeahännästä.

Päivänvalo oli jo vaihtunut paksuun mustuuteen, kun klaani kokoontui Suurtasanteen alle. Vatukkatuhkan ruumis lepäsi levollisen näköisenä aukealla, tuoksuen miedoilta yrteiltä joita siihen oli hierottu peittäämään kuoleman tunkkaista hajua.
Kissat painoivat päitään, ja Kajotähti alkoi puhua.
"Minä, Kajotähti, Myrskyklaanin päällikkö, pyydän esi-isiämme kääntämään katseensa tähän soturiin. Hän on oppinut soturilain ja palvellut klaaniaan kunnialla, mutta nyt on hänen aikansa liittyä ylevään joukkoonne. Ottakaa hänet vastaan yhdeksi Tähtiklaanin sotureista.”
Loin nopean katseen ympärilleni. Kissat painautuivat toisiaan vasten ja lohduttivat toisiaan hiljaa, ja jotkut kuiskivat sanoja taivaalle, johon oli jo alkanut syttyä Hopeahännän ensimmäisiä tähtiä.
"Vaikka Vatukkatuhka vietti elämänsä viimeiset ajat klaaninvanhimpana, oli hänen merkityksensä klaanillemme suuri. Hän oli paitsi lempeä kuningatar, myös ansiokas ja kunnioitettu soturi, joka tullaan muistamaan klaanissamme pitkään.” Kajotähti lopetti puheensa ja painoi päänsä, antaen klaanin pitää hiljaisen hetken menehtyneelle klaaninvanhimmalle.
Suljin silmäni ja painauduin lähemmäs Kipinämyrskyä, suru syöden sisintäni hetki hetkeltä enemmän.
*Hyvästi, Vatukkatuhka... ja kiitos kaikesta jonka opetit minulle. En koskaan unohda sinua.
...hyvää matkaa.*
Hetki oli ohi aivan liian nopeasti. Hätkähdin Kajotähden viimeisiin sanoihin.
"Läheisimmän kissat saavat valvoa yön Vatukkatuhkan vierellä. Hänet haudataan aamunkoitteessa.”
Kipinämyrsky nuolaisi vielä poskeani ennen kuin lähti pois. Vatukkatuhkan sukulaiset kerääntyivät ruumiin ympärille ja asettuivat pikkuhiljaa makaamaan.
Vähitellen muitakin hipsi hiljaa surevien kissojen ympärille valvojaisiin. Minä olin heidän joukossaan; en menisi vain pesään ja nukkuisi tätä pois. Hän oli ollut minullekin tärkeä.
Kuu kipusi taivaalle ja Hopeahäntä syttyi tähti tähdeltä täyteen loistoonsa. Vatukkatuhka katselisi meitä tuota nyt, Tähtiklaanin riveistä.
Asetuin vatsalleni hieman lähemmäs ja vedin käpälät alleni. Yöstä tulisi kylmä, ja koleus hiipi jo aukiolle.
Yllättäen minulla ei ollut vaikeuksia pitää silmiäni auki ja itseäni hereillä. Jossain vaiheessa alkoi sataa lunta, mutta ei pyryttänyt; hiutaleet leijailivat hiljaa, harvakseen ja pehmeästi maahan. Ne sulivat valvojien turkeille ja jättivät maahan jo tulleen lumen päälle pehmeän, pellavaisen maton.
Taivaan värjäytyessä hiljakseen vaaleanharmaanksi osa valvojista rupesi tekemään lähtöä. Katsoin parhaaksi tehdä samoin, ja kampesin itseni hiljaa tassuilleni, oikoen kohmeisia jäseniäni. Sitten suuntasin kohti soturien pesää.
Päästessäni makuusijalleni, tajusin vasta miten väsynyt oikeasti olin. Haukotuksen kera käperryin tiukaksi palloksi ja suljin silmäni.
Uni ei kuitenkaan halunnut tulla. Käpäliäni pisteli epämukavasti ja myrsky tunteita ja muistoja raivosi pääni sisällä.
Vaihdoin asentoa ja venytin itseäni uudestaan, varoen herättämästä muita. Pöh. Ei tässä unta saisi. En kuitenkaan halunnut palata aukiolle, saati sitten lähteä kävelylle; raajani olivat väsyneet, ja halusin jättää aukiolla vielä surevat keskenään.
Kierähdin uudelleen kerälle. Noh, ei kai tässä muu auttaisi kuin pysyä täällä.

Nimi: Särkkätassu

12.12.2017 19:15
Heräsin hätkähtäen aukiolta kuuluvaan surulliseen ulvaisuun. Nostin pääni ravistaen nopeasti uneliaisuuden silmistäni ja vilkaisin hämmentyneenä viereisellä paikalla makaavaa Virnatassua. Hämärässäkin saatoin nähdä oppilastoverini silmien kiiluvan huolestuneesti. Mitäköhän oli käynyt? Nyt oli kuitenkin vasta aamu, eikä partiokaan ollut vielä lähtenyt…
”Vatukkatuhka on kuollut!” Toinen ulvaisu sai niskakarvani nousemaan pystyyn, ja suorastaan pomppasin jaloilleni pinkaisten salamana ulos oppilaiden pesästä. Edes hidastamatta vauhtiani juoksin aukion poikki suoraan klaaninvanhimpien pesälle.
”Emo-” äännähdin pujahdettuani kuolemanhiljaiseen pesään, ja seuraavat sanat takertuivat kurkkuuni. Isäni kyhjötti Vatukkatuhkan liikkumattoman kehon vieressä kasvot painettuina kumppaninsa turkkiin, itkien vuolaasti. En ollut ikinä nähnyt isäni itkevän, ja sydäntäni särki nähdä hänet noin murtuneena.
”Emo…” kuiskasin kävellen heidän luokseen ja kosketin varovasti naaraan kylkeä tassullani. Se oli jääkylmä. ”Vatukkatuhka… älä…” Paniikki ja epätoivo saivat jalkani tärisemään ja ääneni muuttumaan hieman normaalia korkeammaksi. ”Emo, avaa silmäsi, ole kiltti! Älä jätä meitä vielä!” Itkuni ei kuitenkaan muuttanut sitä tosiasiaa, ettei Vatukkatuhka tulisi enää koskaan avaamaan silmiään tai kuulemaan ääntäni.
”Särkkätassu, väistä”, kuulin Mustikkaraidan lempeän äänen vierestäni ja tunsin hennon kosketuksen lavassani. ”Hänet pitää saada kannettua parantajien pesään.”
Vastahakoisesti ja huterin jaloin otin muutaman askeleen taaksepäin päästääkseni emoani kantamaan tulleet soturit lähemmäs. Katsoin turtana, kuinka he tarttuivat Vatukkatuhkaa hellästi niskasta ja selästä lähtien kantamaan häntä ohitseni pois klaaninvanhimpien pesästä. Ei, ei tämä saanut olla totta. Tämän oli oltava unta. Vain yhtä suurta painajaista. Heräisin pian oppilaiden pesästä, eikä mitään olisi tapahtunut. Kaikki olisi hyvin…
Toinen kosketus kyljessäni havahdutti minut, ja käänsin epäuskoiset, kyynelten kastelemat kasvoni isääni kohti. Suistohaukan katse oli tyhjä eivätkä kyyneleet enää virranneet hänen punertavista silmistään, mutta tiesin tilanteen olevan vain hetkellinen. Oletukseni osui oikeaan, kun isäni astui askeleen lähemmäs ja halasi minua.
”Olen pahoillani”, hän kuiskasi tukahtuneesti, murtuen uudelleen kyyneliin. ”Olen niin pahoillani.” Yritin nielaista kurkkuuni jälleen hiipivän palan siinä kuitenkaan onnistumatta, ja suustani karkasi itkuinen yskähdys. Hautasin kasvoni isäni kaulaturkkiin antaen kyynelten tulla.


”Minä, Kajotähti, Myrskyklaanin päällikkö, pyydän esi-isiämme kääntämään katseensa tähän soturiin. Hän on oppinut soturilain ja palvellut klaaniaan kunnialla, mutta nyt on hänen aikansa liittyä ylevään joukkoonne. Ottakaa hänet vastaan yhdeksi Tähtiklaanin sotureista.”
Oloni oli edelleen epäuskoinen kuunnellessani Kajotähden sanoja. Vatukkatuhka oli päivän aikana putsattu ja hänen turkkiinsa oli hierottu miedon tuoksuisia yrttejä, ja nyt emoni oli asetettu makaamaan keskelle aukiota. Hänen silmänsä olivat kiinni ja kasvoillaan oli levollinen hymy. Vieressäni istuva Tavisade painautui hieman lähemmäs minua hakeakseen lämpöä ja lohdutusta, enkä pistänyt vastaan: läheisyys oli tällä hetkellä enemmän kuin tervetullutta. Talvioturkki ja Setriviiksi olivat vain muutaman hiirenmitan päässä meistä, Kivirouta ja Routamieli aivan heidän lähellään, Pujotassu kyyryssä isänsä vierellä. Kettuväijy oli aivan ottopoikansa lähellä, ja kuningattaren vieressä istui isäni. Kolli oli kääntänyt katseensa taivaalle, kuiskien hiljaa sanoja, joiden merkitystä kukaan muu ei ymmärtänyt.
”Vaikka Vatukkatuhka vietti elämänsä viimeiset ajat klaaninvanhimpana, oli hänen merkityksensä klaanillemme suuri”, Kajotähti maukui, ääni jääden kaikumaan muuten hiljaisella aukiolla. ”Hän oli paitsi lempeä kuningatar, myös ansiokas ja kunnioitettu soturi, joka tullaan muistamaan klaanissamme pitkään.” Tämän sanottuaan päällikkö laski katseensa alas, antaen näin merkin hiljaisen hetken alkamisesta. Suljin silmäni muistojen vilistessä mielessäni. En olisi ikinä uskonut sairauden vievän voittoa emostani näin nopeasti. Kaikki hetket hänen kanssaan olivat enää muistoja.
”Läheisimmän kissat saavat valvoa yön Vatukkatuhkan vierellä. Hänet haudataan aamunkoitteessa.”
Ilvesroihu istahti toiselle puolelleni, katse täysin Vatukkatuhkassa. Isoveljeni katse oli aivan yhtä murtunut ja tyhjä kuin muidenkin sisarusteni. Surumme oli yhteinen.
Ylimääräisten kissojen lähdettyä aukiolta hyvästelyjen jälkeen Suistohaukka käpertyi Vatukkatuhkan viereen. Muutkin aukiolle jääneet ottivat hiljalleen paikkansa valvojaisia varten, ja yllätyin siitä, kuinka moni oli aukiolle jäänyt: sukulaisteni lisäksi huomasin ainakin Kettuväijyn, Minkkihännän lähellä istuvan Mustaukkosen, Tuikeaskeleen, ja jopa Lumikkotaipaleen. Mustikkaraitakin oli istunut lähelle suurtasannetta Kajotähden viereen. Päällikkö ja parantaja eivät voisi valvoa koko yötä, sillä heitä tarvittiin täysissä voimissaan huomennakin, mutta olin silti yllättynyt heidän jäämisestään aukiolle. Lähimpänä Vatukkatuhkaa ja Suistohaukkaa istui Setriviiksi, Vatukkatuhkan esikoinen, velipuoleni. Kolli oli painautunut aivan kiinni Talvioturkkiin, joka suki kumppaninsa korvia lohduttavasti, vaikka hänen itsensäkin silmistä kuvastui pohjaton suru. Vasta nyt tajusin, kuinka laajasti emoni kuolema todella vaikutti klaaniin. Häntä tultaisiin kaipaamaan pitkään.

Nimi: Suistohaukka

12.12.2017 18:04
Venyttelin makeasti astuttuani ulos klaaninvanhimpien pesästä. Olin ottanut tavakseni nukkua Vatukkatuhkan vierellä, varmistaakseni ettei kumppanilleni tulisi kylmä yön aikana. Järjestely sopi sekä Kajotähdelle että klaaninvanhimmille, sillä pesässä oli kohtalaisen paljon ylimääräistä tilaa ja heräsin joka tapauksessa aikaisin, olin sitten soturien pesässä tai en. Nytkin oli vielä pimeä – mikä ei ollut yllätys lehtikadon aikaan – ja aamupartion ensimmäiset jäsenet olivat valmistautumassa lähtöön lähellä leirin sisäänkäyntiä. Setriviikseksi, Haukkakynneksi ja Minkkihännäksi tunnistamani kissat sukivat turkkejaan siisteiksi ja venyttelivät raukeutta jäsenistään odotellessaan loppuja partion jäseniä. Neulastassun ja Virnatassun liityttyä sotureiden seuraan joukkio lähti ulos leiristä. Vilkaisin tyhjää täynnä olevaa tuoresaaliskasaa, päättäen itsekin lähteä metsälle heti aamusta.
”Tavisade”, kutsuin tytärtäni, joka oli juuri pujahtanut esiin soturien pesästä. ”Kiinnostaisiko metsälle lähteminen, näin aamulämmittelyksi?”
”Mikäs siinä”, naaras hyrähti pölläyttäen sitten tassullaan hieman lunta ilmaan. ”Lämmittelyä tässä kaipaakin. Aukio tuntuu uskomattoman kylmältä soturien pesän jälkeen.”
”Pitäisikö meidän ottaa vielä joku muu mukaan?” ehdotin vilkaisten turkkinsa pörhistänyttä tytärtäni. ”Partio lähti kyllä juuri äsken, mutten usko, että he ovat aikeissa metsästää kovin paljoa.”
”Jos joku vain haluaa lähteä näin aikaisin”, hän maukaisi. ”Leijonakynsi?” Naaras jatkoi hieman kysyvästi viitaten korvallaan tuoresaaliskasaa tyytymättömänä katselevaan soturiin. Nyökkäsin tyytyväisenä suunnaten tyttärenpoikani luokse.
”Leijonakynsi”, maukaisin tuon nimen saadakseni hänen huomionsa. ”Lähtisitkö minun ja Tavisateen kanssa metsästämään?”
”Olinkin juuri aikeissa lähteä”, kolli totesi kääntyen puoleeni. ”Täytyy löytää hieman jotain ruokaa ennen kuin muut heräävät, jotta he saavat syödäkseen.” Soturi pörhisti hieman turkkiaan. ”Pitääkin olla näin kylmä.”
”Lähdetään saman tien, niin pääsemme aikaisemmin takaisin leiriin”, totesin hieman huvittuneena. ”Aikainen lintu madon nappaa.”


Palasimme leiriin yllättävän hyvän saaliin kera. Tavisade oli saanut neljä hiirtä – kuulemma sattui osumaan niiden pesälle – Leijonakynsi oravan ja minä linnun ja vesimyyrän. Pudotimme riistat tuoresaaliskasaan, ottaen kukin oman osuutemme. Tavisade ja Leijonakynsi päätyivät jakamaan saalistamani linnun, kun taas itse poimin kasasta oravan ja suuntasin takaisin vanhimpien pesälle jakaakseni sen Vatukkatuhkan kanssa.
Muutama klaaninvanhimmista oli jo hereillä, mukaan luettuna Vatukkatuhka. Kumppanini nosti päätään hieman huomatessaan minut ja kehräsi lämpimästi.
”Ihmettelinkin jo, mihin olit kadonnut, rakas”, hän maukaisi. ”Mutta näemmä päätitkin vain heittäytyä nälkäiseksi. Tuoresaaliskasassa siis todella oli jotain jäljellä?”
”Heti sen jälkeen, kun olimme käyneet metsällä”, hyrisin huvittuneena tiputettuani oravan naaraan eteen. ”Tämän tuoreempaa riistaa et voi edes toivoa.”
”Sinä se olet aina aikaisin liikkeellä”, Vatukkatuhka huoahti kumartuen oravan puoleen repiäkseen siitä itselleen palan. Kävin makaamaan kumppanini viereen, ja huomasin hänellä olevan hieman vaikeuksia palan irti saamisessa. Ilmeisesti hän ei saanut riittävästi voimaa leukoihinsa purrakseen kunnolla, ja turhautuneisuus suorastaan läikehti hänen silmissään.
”Anna minä”, maukaisin pehmeästi työntäen pistävän tunteen sydämessäni syrjään ja vedin oravan lähemmäksi itseäni, repien siitä kumppanilleni sopivan palasen syötäväksi. Vatukkatuhka kehräsi kiitokseksi ja nappasi palan hampaisiinsa, alkaen pureskella sitä vaikean oloisesti. Tarkkailin kumppanini ateriointia syrjäsilmällä haukatessani itse palan oravasta, ja kun Vatukkatuhka sai osuutensa nielaistua, tarjosin hänelle toisen palan. Naaras otti sen hyvin mielin vastaan.
”Kuinka Aurinkokajo ja Haukkapolte ovat suoriutuneet soturin tehtävistä?” kumppanini kysyi saatuamme oravan viimeisteltyä. ”Hehän pääsivät kohtalaisen nopeasti sotureiksi?”
”He ovat pärjänneet loistavasti”, kehräsin ylpeästi. ”Haukkapolte johti eilen Tuuliklaanin rajalle mennyttä partiota, ja jopa Minkkihäntä yltyi kehumaan hänen toimintaansa! Partio törmäsi muutamaan tuuliklaanilaiseen, mutta Haukkapolte piti tilanteen ihailtavasti hallinnassa”, jatkoin virnistäen sitten hieman. ”Alun perin partiota olisi pitänyt johtaa Vaahterasumu. Osaat varmaan arvata, mikä lopputulos olisi sitten ollut.”
”Vaahterasumu tosiaan ottaa helposti riidanhaastosta otteen, vaikka hyvä soturi onkin”, Vatukkatuhka myönsi kehräten väsyneesti ja haukotteli sitten. ”Entä… Pujotassu? Miten hän voi?”
”Hyvin”, kerroin lyhyesti ja kosketin kumppanini korvaa kuonollani. ”Voin kutsua hänet tapaamaan sinua, kunhan olet ensin levännyt hieman. Taisit nukkua yöllä huonosti.”
”Niin taisin”, Vatukkatuhka myönsi hiljaa ja kurottautui vielä koskettamaan kanssani kuonoja. ”Nähdään taas illalla. Sinullahan on oppilaskin koulutettavana.”
”Leutotassu on menossa seuraavaan partioon, joten minulla on tällä hetkellä vapaata”, selitin nousten jaloilleni. ”Lepäähän nyt.”
Vatukkatuhka hymähti hiljaa ja laski päänsä takaisin tassuilleen. Hän taisi nukahtaa melkein heti suljettuaan silmänsä. Katsoin vielä hetken naarasta lempein, haikein silmin. Miten oikein tulisin pärjäämään ilman häntä?

”Mustikkaraita”, huhuilin parantajien pesän suulla. ”Onko sinulla aikaa?”
”Jonkin verran”, kuului vastaus, ja hetken kuluttua siro kolli ilmestyi näkökenttääni pesän hämärästä. ”Sanoistasi päätellen asiasi ei ole kiireellinen. Mitä se koskee?”
”Vatukkatuhkaa”, totesin hiljaa. ”Oletko käynyt hänen luonaan viime aikoina?”
”Käväisin klaaninvanhimpien luona eilen näyttääkseni Pujotassulle hieman hiirensapen käyttöä”, Mustikkaraita maukaisi hieman hämillään. ”Mutta en, en ole käynyt juuri Vatukkatuhkan luona. Onko hänen tilansa muuttunut?”
”Pahoin pelkään, että on”, huokaisin istuen alas. ”Syöminen on käynyt hänelle vaikeaksi. Hänellä ei ole enää tarpeeksi voimaa leuoissaan. Lisäksi hän väsyy uskomattoman nopeasti, jopa nopeammin kuin ennen.”
”Tuo oli melkein odotettavissa”, Mustikkaraita mumisi hiljaa. ”On vain päivien kysymys, milloin hän alkaa nukkua liki kokopäiväisesti, heräillen vain silloin tällöin syömään hieman.”
”Onko siihen mitään helpotuskeinoa?” kysyin ikävän tunteen kuristaessa kurkkuani.
”Suistohaukka, on asioita, joita ei voi korjata yrteillä”, parantajakolli totesi vaisusti. ”Sydämen vajaatoiminta on yksi niistä. Minulla on kyllä yrttejä, jotka auttavat normaalia, tervettä kissaa pysymään hereillä, mutta Vatukkatuhka ei voi niitä käyttää. Hänen sydämensä yksinkertaisesti tarvitsee ne pidemmät lepotauot.” Kolli oli hetken hiljaa ja jatkoi sitten entistäkin matalammalla äänellä: ”Totta puhuen en tiedä, kuinka kauan hänellä on aikaa jäljellä. Olen pahoillani, Suistohaukka. Minulla ei ole enää keinoja auttaa häntä.”
”Älä turhaan ole pahoillasi”, totesin hiljaa, pakottaen väkinäisen hymyn kasvoilleni. ”Olet tehnyt parhaasi, enkä voi pyytää enempää.” Vedin värisevästi henkeä ja käänsin katseeni sivulle. ”Kaikella on aikansa.”


”Pärjäsit hyvin tämän päivän harjoituksissa”, maukaisin Leutotassulle päästyämme harjoituskuopalta takaisin leiriin. ”Ja koska olit tänään myös partiossa, saat illan vapaaksi. Voisit viedä ruokaa kuningattarille.”
Oppilaani nyökkäsi pikaisesti ja lähti kohti tuoresaaliskasaa. Huoahdin hiljaa. Mitenköhän saisin hänen ujoutensa katoamaan edes hieman?
Oli jo myöhä, joten käytyäni tervehtimässä Pikkupuroa ja jakamassa hänen kanssaan hiiren, suuntasin jälleen klaaninvanhimpien pesälle. Vatukkatuhka oli jo nukkumassa, joten kävelin varovaisin askelin hänen luokseen ja kävin hänen vierelleen kerälle, sulkien silmäni ja vaipuen unen rauhaisaan maailmaan.

Havahduin jonkun tökkäistessä poskeani kuonollaan. Oli jo melkein aamu, mutta siitä huolimatta edes aamupartio ei lähtisi vielä hetkeen. Räpyttelin silmiäni mumisten unisena, ja tajusin pian herättäjän olleen Vatukkatuhka. Yhtä nopeasti tajusin, ettei kaikki ollut hyvin.
”Heräsithän sinä”, Vatukkatuhka kehräsi tuskin kuuluvasti. ”Luulin jo, etten… ehtisi enää puhua sinulle.”
”Mikä hätänä?” kysyin huolestuneena, pitäen ääneni kuitenkin niin hiljaisena etten herättäisi muita klaaninvanhimpia. ”Haenko Mustikkaraidan?”
”Ei tarvitse”, Vatukkatuhka hengähti terävästi. ”Ei hän… voisi enää auttaa.”
Purin huultani epätoivoisena kuullessani kumppanini sanat. Mustikkaraitakin oli sanonut noin. Oliko Vatukkatuhka tosiaan avun ulottumattomissa?
”Rauhoituhan nyt”, kehotin pehmeästi, työntäen orastavan kauhun sivummalle mielessäni. ”Kyllä se siitä. Ei sinulle mitään käy.”
”Ei, rakas, minä… en saa kunnolla henkeä”, Vatukkatuhka kuiskasi. ”En tunne jalkojani. Hädin tuskin kuulen edes ääntäsi. Luulen, että minun aikani on nyt.” Naaras veti väristen henkeä ja yritti räpytellä kyyneliä pois kiiluvista silmistään. ”Olen pahoillani. En nähnyt Särkkätassun tai Pujotassun nimityksiä… Enkä Väijypennun. Ole kiltti, kerro Kettuväijylle, että olen pahoillani.”
”Shhh”, hyssyttelin silittäen naaraan heikosti kohoilevaa kylkeä hännälläni. ”Ei sinun tarvitse olla pahoillasi. Näet heidät kaikki Tähtiklaanista. Ei sinulla ole mitään pelättävää.” Vaikka sydäntäni raastoi ja mieleni teki itkeä, rukoilla Vatukkatuhkaa jäämään luokseni vielä edes muutamaksi päiväksi, oli minun tehtävä parhaani helpottaakseni kumppanini oloa. ”Tapaat Taimiselän ja Vaaraliekin taas, kulta. Ja Niemiviiksen, Lumisydämen... Kaikki, joita olet ikävöinyt”, kuiskasin hiljaa. ”Me pärjäämme kyllä. Älä pakota itseäsi pysymään täällä meidän takiamme.”
”Luuletko, että Poltesielu on siellä?” Vatukkatuhkan ääni oli jo melkein kuulumattomissa, mutta siitä kajasti selkeästi ahdistus.
”Hän on Pimeyden metsässä”, maukaisin rauhoittelevasti. ”Hän ei häiritse sinua enää hetkeäkään.”
”Pimeää…” Vatukkatuhka kuiskasi. ”Rakas, en näe enää mitään. Oletko vielä siinä?”
”Olen”, mau’uin painautuen lähemmäs kumppaniani, laskien pääni tämän lavoille rauhoittavasti. ”En ole lähdössä minnekään. Lepää vain.” Jokainen jäseneni kirkui hakemaan apua, mutta tiesin sen olevan hyödytöntä. Ainoa, mitä saatoin tehdä, oli pysyä Vatukkatuhkan vierellä loppuun asti ja varmistaa, ettei hän lähtisi Tähtiklaaniin katuvaisena.
”Muistatko, kun Talvioturkki ja Setriviiksi ilmoittivat olevansa kumppaneita?” Vatukkatuhka yllättäen kuiskasi ja naurahti heikosti. ”Meinasit lipsauttaa, että hehän ovat sisaruksia, eivät he voisi kumppaneita olla. Olen tavattoman kiitollinen, että otit isän roolin Setriviiksen ja Taimiselän elämässä.”
”Sinä teit saman Talvioturkille ja Lehtiturkille”, maukaisin lempeästi. ”Olen siitä kiitollinen ja onnellinen. He kaikki ansaitsivat sekä emohahmon että isähahmon elämäänsä.”
”Niin”, Vatukkatuhka hymähti hiljaa ja naurahti sitten käheästi. ”Yritän tässä keksiä suloisia muistoja pitääkseni keskustelua yllä, mutta eihän meillä sellaisia kovinkaan paljon ole. Tasaista menoa läpi vaikeuksien ja erimielisyyksien.”
”Niinpä kai”, nielaisin sanojeni lopun pitääkseni itseni koossa. ”Mutta en vaihtaisi siitä huolimatta päivääkään.”
”En minäkään”, Vatukkatuhka kuiskasi hymyillen. ”Rakastan sinua niin kovin, Suistohaukka. En olisi ikinä uskonut, että lähden ennen sinua.”
”En minäkään”, myönsin silmät kiiltäen. ”Elämä on täynnä yllätyksiä loppuun saakka. Minäkin rakastan sinua enemmän kuin mitään, Vatukkatuhka. Tapaamme kyllä pian, älä huoli.”
”Uskallakin kuolla heti jälkeeni”, Vatukkatuhka puuskahti yskähtäen sitten hieman. Kehräsin surumielisesti, kuitenkin haikean tyytyväisenä siitä, ettei kumppanini näyttänyt enää pelkäävän Tähtiklaaniin liittymistä.
”Ei minulla kai mikään kiire ole”, kuiskasin hieroen poskeani kumppanini poskea vasten, nauttien hänen tuoksustaan ja lämmöstään vielä kun siihen oli mahdollisuus. ”Lepäähän nyt. Olet pakottanut itseäsi jo ihan tarpeeksi.”
”En… kuule sinua enää”, Vatukkatuhka kuiskasi tuskin kuultavasti. ”Tiedäthän sinä, että odotan sinua juuri niin kauan kuin on tarpeen? Älä vain kiirehdi kuolemaan minun takiani.”
Hymyilin väkinäisesti ja hautasin kasvoni Vatukkatuhkan turkkiin, toivoen että tämä viestitti hänelle että olin kuullut hänen sanansa. ”Tiedän kyllä. Olet aina odottanut. Rakastan sinua, tulen aina rakastamaan. Nähdään taas.”
Vatukkatuhka kehräsi aivan kuin olisi tosiaankin kuullut sanani, ja naaraan lihakset rentoutuivat. Suin hänen turkkiaan rauhallisin vedoin kuunnellen väkinäistä hengitystä, joka hiljeni hetki hetkeltä. Vaikutti siltä, että Vatukkatuhka nukahti hetken kuluttua. Hänen hengityksensä oli jo luonnottoman harvaa, ja hänen kylkensä alkoi tuntua kylmältä omaani vasten. Kului muutama hetki, jotka tuntuivat kuin tukahduttavalta ikuisuudelta. Lopulta en enää havainnut kumppanini kyljen kohoilua tai kuullut hänen hengitystään.
”Vatukkatuhka…” kuiskasin sallien kyynelten viimein valahtaa silmistäni poskilleni. ”Vatukkatuhka… älä jätä minua…” Seuraava sana muuttui itkuiseksi äännähdykseksi, ja ennen kuin ehdin estää, itkin vuolaasti. Hautasin kasvoni naaraan ruskeankirjavaan turkkiin ja itkin, itkin kovemmin kuin koskaan ennen. Hän, joka oli ollut olennainen osa päivääni lukemattomien kuiden ajan, joka oli jakanut kaikki murheet kanssani… Hän ei tulisi koskaan palaamaan luokseni, ei jakamaan riistaa kanssani tai keskustelemaan klaanimme tapahtumista. Kissa, joka opetti minulle, mitä tarkoitti todellinen rakkaus, oli yhtäkkiä poissa. Lopullisesti.

Nimi: KIpinämyrsky

12.12.2017 17:33
26
Täpläsiipi levittää turkkiini jotain outoa ainetta, jota Mustikkaraita hänelle teki. Tuo litku on kylmää, joten niskakarvani nousevat pystyyn. Minua on kutittanut viimepäivinä, joten Täpläsiipi ajatteli minulla olevan täitä, ja oikeassa oli. Hän halusi ottaa ne itse pois, koska olen kuulemma liian huolimaton. Harmaatäplikäs naaras alkaa kauhoa käpälillään turkkiani.
“Toivottavasti täit eivät ole ehtineet levitä muiden turkkeihin”, hän sanoo. Huomaan pari kuollutta turkistanista putoavaa täitä maassa.
“Niin, muuten huomasin kyllä Routamielen raapivan turkkiaan aika lailla”, mietin asiaa.
“Toivotaan parasta”, emoni tuhahtaa ja siirtyy nyt päästä selkään. “Nukumme kaikki samassa pesässä.” Hän raapii hellästi turkkiani.
“Ni kykkä tämä tästä”, hän jatkaa. Nyökkään, ja samassa veljeni loikkaa parantajien pesään.
“Arvelinkin sinun olevan täällä”, Kirpunloikka sanoo. Kuulen nimeni ja käännän pääni tuon suuntaan. Pikkuveljeni on väsynyt, mutta ihan syystäkin. Eilen hän oli vartiossa yön. Täpläsiipi heilauttaa häntäänsä pojallensa. Odotan, että kolli sanoo asiansa. Kirppupentu ei hukkaa aikaa, koska hän selvästi on kertomassa jotain mielenkiintoista.
“Vaikka minut nimitettiin vasta äsken soturiksi, Vinhasielun mielestä voisin jo johtaa partiota”, veljeni kertoo. Kallistan päätäni. Ensimmäinen päivänsä soturina, ja jo partion johdossa? Luotan silti siihen Vinhasieluun.
“Kumminkin ensin minun pitää levätä, se on auringonlaskun partio. Saan kuulemma valita ketkä otan siihen. Haluatko tulla? Lisäksesi otin Höyhensiiven, kolmas olisi joku oppilaista”, Kirpunloikka kysyy. Ensimmäisen partion johtaminen on hänelle tärkeää, ja se näkyy kollin ilmeestä. On myös jännää miten hän tekisi tämän. Aion siis suostua. Pettymyksen tuottaminen ei olisi juuri tänään hyvä idea, koska kaikki olivat muutenkin kireitä kaikesta.
“Minä tulen”, kerron hymyillen. “Ensin vain nämä täit on saatava pois!”Ravistelen turkiani hieman.
Kirpunloika tekee iloisen ilmeen. Täpläsiipi katsoo häntä ylpeänä, onhan hänen poikansa yksi parhaista saalistajistakin. Itse olisin myös ylpeä, harmi vain että en hanki pentuja. Haluan olla soturi, en kuningatar.
“Hienoa! Se onkin sinulle uusi juttu”, hän sanoo. “Johdan itsekkin metsästyspartiota illalla, menemme vanhalle tammelle”, naaras sanoo. Kirpunloikka nyökkää ja heilauttaa häntäänsä. Hänen silmänsä melkein tippuvat kiinni väsymyksestä, joka johtui valvomisesta ja jännityksestä. Itse muistan tarkasti miltä tuo tuntuu, nimitysmenoissa.
“Partioin Tuuliklaanin rajalla”, kolli kertoo. Rajapartioiminen ei ole vaikeaa tai erityisen jännittävää.
“Hienoa”, Täpläsiipi silti kehrää. Hymyilen veljelleni, sillä olihan se hienoa. Itse sain johtaa partiota kolme päivää sen jälkeen kun minut nimitettiin. Veljeni nyökkää ja lähtee parantajien pesästä.


Kävelen tuoresaaliskasalle ottamaan nyt jotain pientä, koska en ole metsästänyt tänään vielä mitään. Samassa Punasydän kävelee tänne päin, varmaan myös nälkäisenä. Ihan sama miksi, haluan hänen kuulevan juuri nämä sanat, jotka aion hänelle sanoa. Nousen ylös vihaisen näköisenä ja annan naaraan huomata minut. Punasydän pysähtyy ja tekee lempeän ilmeen.
“Onko jokin hätänä, Kipinämyrsky?” Hän kysyy. Avaan suuni kertoakseni asiani 'Murhaaja, sinua ei kaivata täällä! Tapoit poikasi!' Mutta en saa sanoturksi sanaakaan kun Vaahterasumu tulee meidän väliin, vaihtaen pari sanaa emonsa kanssa, ja he lähtevät yhdessä pois. Näköjään ei hän halua että puhun Punasydämmelle, mutta ei hän voi emoansa ikuisuuksiin pitää loitolla minusta. En silti voi miettiä asiaa enää tämän pitenpään, sillä toinen ongelma lähestyy minua, Varjokynsi. Kollilla on majava hampaissaan, selvästikkin yrittäen tarjota sitä, mutta en voi ottaa saalista vastaan nyt. Vaikka kuinka haluaisin rientää puskemaan Varjokynttä, saan pakotettua sähinän kurkustani.
“Kipinämyrsky minä-”, kolli ehtii aloittaa. Keskeytän hänet kuitenkin huutamalla: “Ei!” Varjokynsi jähmettyy huudostani. “Mutta haluan vain-” Käännän kasvoni pois päin. “Jätä minut rauhaan!”
Juoksen pois jättäen kumppanini taakseni. En olisi halunnut huutaa, en olisi halunnut torjua mutta silti joudun tekemään näin. Miksi? Siksikö että Tuiskukynsi haluaa? Minä en halua. Juoksen metsään ja pieni kyynel tippuu kasvoistani alas maahan. Olen menettänyt tärkeimmän asian! Kukaan ei voi ymmärtää minua, ei edes Tähtiklaani koska muuten se olisi jo auttanut. Ainoan kerran kun tarvitsen apua ei Tähtiklaanikaan auta, muut eivät pysty auttamaaan. Kukaan ei vain ymmärrä minua? En halua vaarantaa ystäviäni Tuiskukynsi jutulla, tai menettää heitä.
Painan pääni kylmään kiveen. Siirrän tassuani ja se osuu terävään pieneen tikkuun. Siitä alkaa vuotaa verta, mutta se rauhoittaa minut. En tunne enää kipua niin paljon.


“Kipinämyrsky”, kuuluu hiljainen ääni takaatani. Käännyn, ja näen valkoharmaan kollin. En torju enää, vaan juoksen painamaan pääni tuon turkkiin. Varjokynsi on kieman yllättynyt, ja helpottunut. Viimeinen kyynel tippuu hänen turkkiaan pitkin maahan. Kehräys kumpuaa hänestä. Vaikka maassa on lunta, minua ei palella, vaan päin vastoin.
“Minulla on ollut sinua ikävä”, kehrään. Varjokynsi nuolaisee minua korvan takaa lämpimästi.
“Niin minullakin. En vain ymmärrä, miksi et pitänyt minusta?” Kolli kysyy. Menen istumaan ja katson tuota vetisin silmin. Nyt tiedä miten kerron tämän, en valehtele tai pyöristele, se loppuu nyt.
“Tuiskukynsi, hän uhkasi heittää veljeni alan kanjonista”, kerron. Vihainen katse Varjokynnellä saa minut säpsähtämään. Kun kollin kynnet työntyvät ulos, ja silmät palavat.
“Minä tapan Tuiskukynnen”, hän sanoo hitaasti. Säpsähdän ja päästän huudahduksen:
“Ei! On ollut liikaa kuolemia. Ja... Liikaa murhaajia, usko minua”, mietin Koskitassua. Ravistan päätäni.
“Lopetetaan tämä”, sanon, ja Varjokynnen viha laantuu. Hän hymyilee minulle lempeästi ja kehrää:
“Huomenna, kun heräät kaikki on hyvin.”


“Onnea partioon”, Vinhasielu sanoo veljelleni, kun olemme kerääntyneet lähtöön. Höyhensiipi Kirpunloikan vierellä, ja minä katsomassa Neulastassua, joka päätyi sitten mukaan. Kun Vinhasielu lähtee mekin lähdemme. Kuljemme hieman hitaanpaa tahtia kohti Tuuliklaanin rajaa. Pian sen ihottavan lemun voikin jo tuntea.
“Hyi! En koskaan halua asua tuolla”, yökättää Neulastassu. Olen tuon kanssa samaa mieltä, mutta silti hiljaa.
“Et sinä siellä asukkaan”, Kirpunloikka sanoo hieman kireämmällä äänellä. Neulastassu nyrpistää nenää.
“Puhut kuin olisit jo kokenut soturi, vaikka sinut nimitettiin vasta eilen”, oppilas tiuskaisee.
“Mutta silti hän on soturi”, Höyhensiipisanoo takaisin, johon Neulastassu tuhahtaa. Hän katsoo minuun odottavan jotain.
“Sinä olet kokenein, sano veljellesi että hän saa luvan olla hiljaa ja viedä meidät sinne rajalle minne olemme menossakin”, oppilas tiuskaisee. Pudistan päätäni heti.
“Noin saat olla oppilaana ainakin vuoden”, sanon. Höyhentassu tirskahtaa, ja Kirpunloikka hymyilee leveästi.
“No, turha näin lapsellisesta asiasta on ruvetä kinaamaan”, veljeni sanoo. “Emmehämme pentuja ole, vai oletko sinä Neulastassu?” Tirskahdan hieman, ja Neulastassu tuhahtaa. On typerää alkaa sanomaan vastaan sille, joka valitsihänet partioon.
Olemme rajalla, ja Kirpunloikka pysähtyy. Me muut hänen taakse.
“Mikä nyt on?” Kysyy Höyhensiipi. Kirpunloikka heilauttaa häntäänsä.
“Tuuliklaanilaisia”, hän sanoo hiljaa. Nyt vasta itsekkin huomaan Tuuliklaanilaisten partion.
“Mitä teette näin lähellä rajaa?” Kysyy Kaurisloikka terävällä äänellä.
“Rajapartio”, veljeni vastaa rauhallisella, mutta mutta äänellä joka kertoo että olemme valmiina puolustamaan rajaamme milloin vain.
“Ovatko nuo siis Myrskyklaanilaisia?” Kysyy Piikkitassu halveksuvasti.
“Ovat”, Mutamieli vastaa. Höyhensiipi astuu lähemmäksi rajaa.
“Mitä kehumista on Tuuliklaanissa?” Hän sanoo, ja Kirpunloikka astuu hänen rinnalle. Menen rahan päälle ja katson Tuuliklaanilaisia.
“Aijoinkin merkata rajat”, sanon ja merkitsen rajat, päästämällä veljeni edelle. Tuuliklaanin kissa jäävät paikoilleen, ikäänkun vartioiden meitä. Mulkaisen Mutamieltä katseella 'en ole unohtanut.' Tuo mulkoilee takaisin.

Nimi: Zare

12.12.2017 13:25
________________________________________________

Nimi: Zare

12.12.2017 13:25
Pisaratassu// 12kp
Väijypentu// 52kp
Kipinämyrsky// 8kp, 6kp, 14kp, 10kp
Hallakasvo// 53kp
vaahterasumu// 32kp

Nimi: Vaahterasumu

11.12.2017 16:32
Tuijotin Kipinämyrskyn perään hiljaisen murinan kummutessa kurkustani. Olin vain vaivoin pitänyt itseni aisoissa soturin syyttäessä emoani murhasta. Hän ei tiennyt tästä mitään. Ei yhtikäs mitään! Klaani ei tiennyt, kuinka paha Koskitassun tilanne oli ollut. Ja Kipinämyrsky kuvitteli ymmärtävänsä tapahtumista tarpeeksi muodostaakseen noinkin vahvan mielipiteen?
Sisälläni kuplivan vihan hieman laannuttua ja murinani hiljennyttyä mielessäni pilkahti huoli. Kipinämyrsky oli äärimmäisen äkkipikainen kissa. Loppujen lopuksi en välittänyt siitä, saisiko koko klaani tietää emoni päätöksestä vai ei, mutta pelkäsin Punasydämen reaktiota. Hän oli jo nyt lähellä hermoromahdusta, enkä tosiaan tiennyt, miten hän reagoisi saadessaan kuulla, että joku muukin klaanista tiesi hänen teostaan.
Kipinämyrskyn olisi paras pysyä kaukana emostani. En antaisi hänen syyttää Punasydäntä sanallakaan.
"Onko kaikki hyvin?" Säpsähdin pienesti vierestäni kuuluvan yllättävän äänen vuoksi ja käänsin katseeni Kettuväijyyn. Naaras katseli minua huolestuneesti, pää hieman kallellaan. "Onko jotain sattunut sinun ja Virheaskeleen välillä? Olette olleet kovin... etäisiä ja vihamielisiä toisianne kohtaan hiljattain."
Kuningatar asetteli sanansa huolellisesti, yrittäen olla kuulostamatta liian tunkeilevalta. Hän oli vain aidosti huolissaan.
"Umh", äännähdin ja vaihdoin hieman asentoa. "Se on pitkä juttu. Hieman perheriitaa."
"Minulla on aikaa kuunnella, jos haluat puhua", Kettuväijy maukaisi rauhallisesti. "On ikävää, kun perheenjäsenet eivät tule toimeen keskenään. Haluaisin auttaa, jos se vain on mahdollista."
En tiennyt, mitä minun olisi pitänyt tehdä. Luotin todella Kettuväijyyn, vaikken ollutkaan ollut hänen kanssaan paljoa tekemisissä. Silti minusta tuntui, että mitä vähemmän kissoja tiesi totuuden, sitä parempi. Toisaalta, jos Kettuväijy ymmärtäisi Punasydämen teon, hän voisi yrittää puhua emolleni ja rohkaista häntä...
"Se johtuu Punasydämestä", totesin hiljaa. "Isä raapaisi häntä. Ja sinähän tiedät, kuinka aggressiivinen Virheaskel osaa olla. En halua päästää häntä emon lähelle, koska pelkään, mitä hän saattaisi tehdä."
"Raapaisi?" Kettuväijy toisti silmät kiiluen. "Oletko varma, että on syytä huoleen? Virheaskel on kyllä äkkipikainen, mutta hän ja Punasydän todella välittävät toisistaan. On hankala ajatella, että Virheaskel vahingoittaisi kumppaniaan tahallaan." Naaraan ääni ei ollut vähättelevä, ja tiesin hänen vain sanovan ääneen sen, miltä tilanne varmasti ulkopuolisista vaikutti.
"Se on vähän... mutkikasta", mutisin hännänpää nytkähtäen. "Virheaskel löi välit poikki emon kanssa. En osaa lainkaan sanoa, mitä hän aikoo."
"Mitä tapahtui?" Kettuväijy kysyi yllättyneenä. "He olivat todella läheisiä, erityisesti Koskitassun tapauksen jälkeen... Sattuiko jotain?"
Vaihtelin painoa tassulta toiselle hieman hermostuneena. Voisinko todella kertoa Kettuväijylle?
"Sinun ei ole pakko kertoa, jos et halua", naaras muistutti pehmeästi hetken hiljaisuuden jälkeen. "Jos vanhempasi todella ovat riidoissa, ymmärrän hyvin, miksi pelkäät emosi puolesta. Väkivalta - pieninkin sellainen - ei ole mikään vitsi. Etenkään perheväkivalta. Siitä saattaa jäädä syvät arvet mieleen. Ymmärrän sen hyvin."
Vilkaisin kuningatarta yllättyneenä, sillä hänen äänestään kumpusi suunnaton kokemus ja ymmärrys. "Mitä tarkoitat?" kysyin varovasti. Kettuväijy katsahti minua ja väräytti sitten korviaan.
"Näetkö korvieni lovet? Ne ovat kaikki peräisin isältäni", hän maukui hiljaa. "Vaikka ne ovat vain lovia korvissa, eivätkä vakavia vammoja, vaikeuttivat ne luottamuksen muodostamista. Perheenjäsenen ei ikinä kuuluisi vahingoittaa läheistään - eikä kenenkään muunkaan. Luottamus on vaikea rakentaa, mutta helppo hävitä."
Räpäytin silmiäni hämmentyneenä. Kettuväijy todella tiesi omakohtaisesti tästä aiheesta, ja hetken minusta tuntui pahalta kuningattaren puolesta. Hänen pieni avautumisensa kuitenkin rohkaisi minua kertomaan oman salaisuuteni. Muistutin itseäni siitä, että Kettuväijylläkin oli omia pentuja, hän varmasti ymmärtäisi emoni päätöksen.
”Olen pahoillani”, mumisin. ”Sinun tilanteesi on niin… erilainen. Et varmastikaan tehnyt mitään ansaitaksesi isäsi kohtelua. Mutta…” Irvistin hieman pakottaen seuraavat sanat suustani: ”Virheaskeleella oli edes jokin syy, vaikken olekaan hänen kanssaan samaa mieltä asiasta. Se johtui Koskitassusta.”
Kettuväijy kuunteli minua kärsivällisesti, kehottaen pienellä nyökkäyksellä minua jatkamaan.
”Koskitassu ei varsinaisesti kuollut siihen vammaan, jonka hän sai siltä erakolta”, mau’uin madaltaen ääneni melkein kuulumattomiin. ”Emo antoi hänelle kuolonmarjoja. Koskitassu oli niin kovissa kivuissa, ettei hän olisi varmasti parantunut enää. Punasydän ei halunnut hänen kärsivän yhtään enempää”, selitin suoraan luimistaen korviani, varmistaen parilla vilkaisulla, ettei kukaan varmasti ollut tällä kertaa kuuloetäisyydellä. ”Isä ei ymmärrä emon päätöstä ja pitää häntä murhaajana. Siksi pelkään, että hän vahingoittaa emoa.”
Kettuväijy näytti sanalla sanoen yllättyneeltä, ehkä vähän järkyttyneeltäkin. Odotin hengitystäni pidätellen, että naaras sanoisi jotain. Ehkä minun ei olisi pitänyt kertoa. Ehkä olisi ollut viisaampaa antaa asian vain olla-
”Emosi päätös oli ymmärrettävä”, Kettuväijy maukui lopulta silmiään räpäyttäen. ”Ei yksikään emo halua pitkittää pentunsa kärsimystä. Itse asiassa olen yllättynyt siitä, että Virheaskel otti asian noinkin rajusti.”
”Isä uskoi, että Koskitassu olisi voinut vielä parantua”, totesin hiljaa. ”Kuten suurin osa muustakin klaanista. Eivät useimmat tienneet veljeni tilan olevan niin vakava.” Vaikenin hetkeksi ennen kuin jatkoin: ”Kipinämyrskykin tuomitsee emon. Hän sattui kuulemaan ohimennen totuuden äsken, ja osoitti selkeästi olevansa isäni puolella tässä asiassa.”
”En usko, että kovin moni ymmärtää päätöksen vaikeutta”, Kettuväijy maukui ymmärtäväisesti. ”Punasydän teki sen Koskitassun parhaaksi.”
”Voisitko mennä puhumaan emolle?” kysyin epäröityäni hetken. ”Hän on todella maassa, ja ymmärryksen kuuleminen toiselta kuningattarelta saattaisi auttaa.”
Kettuväijy nyökkäsi yllättävänkin vakaasti. ”Jos hän vain haluaa puhua.”
Hymyilin kiitollisena naaraalle. ”Kiitos. Toivottavasti siitä on apua.”


Haukkapoltteesta oli tullut soturi, joten päiväni olivat taas kohtalaisen vapaita. Olin juuri aikeissa pyytää Vehnäturkkia mukaani ja lähteä metsälle, kun kuonooni tulvahti Jokiklaanin haju. Korvani ponnahtivat pystyyn ja katseeni kääntyi leirin sisäänkäynnille. Partio palasi perässään pieni joukko jokiklaanilaisia. Korvani luimistuivat hieman. Mitä oli tekeillä?
Kajotähti oli saapunut paikalle, ja päällikkömme keskusteli jostain jokiklaanilaisten kanssa. Päätin kävellä hieman lähemmäs kuullakseni sanat paremmin.
”Koska olen Jokiklaanin varapäällikkö”, äänessä oleva jokiklaanilainen totesi vastauksena johonkin Kajotähden kysymykseen. Tuoko oli Jokiklaanin varapäällikkö? Oliko Fasaanipilkulle tai Taivastähdelle käynyt jotain?
”Mutta sillä ei ole väliä”, Hankitaival, Jokiklaanin parantaja maukaisi. ”Tulimme keskustelemaan Varjotassusta. Hän kertoi meille menneisyydestään, ja tulimme hakemaan vastauksia.” Varjotassusta? Siitä kissasta, joka oli käynyt veljensä kimppuun ja sittemmin häipyi salaa klaanista? Mitä jokiklaanilaiset halusivat hänestä puhua?
”Hän lähti klaanistamme jo aikoja sitten”, Kajotähti maukui vakaasti, vaikuttaen kuitenkin hieman ärtyneeltä. Ymmärsin hyvin, miksi: tämä asia ei kuulunut minunkaan mielestäni jokiklaanilaisille pätkääkään. Jos Varjotassu oli nykyään heidän klaanissaan, saisivat he olla tyytyväisiä tilanteeseen sellaisenaan. Miksi heidän piti tulla haastamaan riitaa yhden oppilaan takia – varsinkin, kun Varjotassu oli se, joka häipyi klaanista omin päin?
Hankitaival aloitti kertomuksen siitä, mitä Varjotassu oli heille kertonut. Tarina poikkesi jokseenkin siitä, mikä käsitys meidän klaanillamme tilanteesta oli: Varjotassu ei itsensä mukaan ollut hyökännyt veljensä kimppuun, vaan Piikkikynsi oli käynyt hänen kimppuunsa. Varjotassu oli lähtenyt klaanistamme vain siksi, että oli kokenut olevansa epäoikeudenmukaisesti kohdeltu.
Klaaninsa varapäälliköksi esittäytynyt kolli tarkkaili aukiolla olevia klaanilaisia silmät viiruina. Siristin itsekin silmiäni irvistäen pienesti kollille. Millä oikeudella hän käyttäytyi noin ylevästi vieraan klaanin leirissä? Kuvitteliko hän omistavansa tämän paikan tai olevansa sen johtaja vain siksi, että meidän klaanimme oli sattunut kohtelemaan hänen ihanaa pikku klaanitoveriaan väärin väärinymmärryksen seurauksena – jos siis Hankitaipaleen tarinaan oli uskominen. Minulla ei ollut pienintäkään kaunaa Varjotassua kohtaan, mutta tuon varapäällikön asennetta en vain sietänyt.
”Varjotassu ei ole enää Myrskyklaanin asia, emmekä halua käydä tätä läpi nyt”, Kajotähti maukui rauhallisesti Hankitaipaleen lopetettua tarinointinsa. ”Pyydän nyt, että muutama soturimme johdattaa heidät klaanin rajalle kohti omaa reviiriään”, päällikkö jatkoi vilkaisten hieman olkansa yli lähimpänä olevia sotureita, Aurinkokajoa ja Höyhensiipeä, jotka nyökkäsivät suostuen päällikkönsä pyyntöön. Jokiklaanilaiset eivät selvästi olleet tyytyväisiä lopputulokseen, mutta lähtivät vastustelematta. Aukiolle laskeutui hetkeksi hiljaisuus, jonka rikkoi Kajotähti:
”Piikkikynsi, meidän on puhuttava.” Nuorehko soturi väräytti korviaan seuraten päällikköään aukion halki yllättävän tyynenä.
Pyöräytin itsekseni silmiäni ja palasin siihen, minkä jokiklaanilaisten saapuminen oli keskeyttänyt: Vehnäturkin etsimiseen. Henkilökohtaisesti minua ei pätkääkään kiinnostanut, puhuivatko jokiklaanilaiset totta vai eivät. Varjotassu oli joka tapauksessa jokiklaanilainen, joten hänen asiansa eivät enää kuuluneet Myrskyklaanille. Kalanhajuinen klaani sai olla kohtalaisen naiivi, jos se odotti saavansa nöyrän anteeksipyynnön noin vain satuiltuaan hieman.

Nimi: Kipinämyrsky

10.12.2017 20:22
25
“Onko kivaa tulla viimein soturiksi?” Kysyn veljeltäni. Tuo nyökkää nopeasti. Huomaan Kirpputassun kasvaneen jo minusta ohi, vaikka onkin nuorenpi. Kehrään huvittuneena.
“Tunnen itseni vanhaksi, kun Aurinkokajo pääsi soturiksi, ja nyt sinä”, myönnän. Kirpputassu naurahtaa. Hän katsoo sotureiden pesää innoissaan.
“Nämä pari päivää en ole malttanut pysyä turkissani kun olen halunnut soturiksi”, tuo sanoo.
*Niin, sen jälkeen kun puolet muista oppilaista nimitettiin soturiksi.* Ajattelen. Olen huomannut pikkuveljeni myös katsovan usein Höyhensiive perään. *He ovat hyvä pari.* Kehrään, mutta sitten katson maata. Mieleeni juolahti Varjokynsi, jota olen vältellyt koko ajan. En ole ollut oma itseni, mutta ei hänkään. Joka hetki kun katson kollia tunnen kipua. Jokaisia metsästysretkiämme ja...
“Niin, miltä tuntuu olla soturi?” Veljeni kysyy. Hätkähdän, olin vaipunut omiin ajatuksiini.
“Ai, no vapaalta”, sanon. “Olen iloinen että olet löytänyt Höyhensiiven.” Veljeni katsoo minua pää kallellaan. “Ookei”, tuo sanoo.
“Älä menetä häntä”, sanon. “Ja varo sitä Tuuliklaanin ja Myrskyklaanin välistä kanjonia”, sanon miettien sitä yötä kun Tuiskukynsi uhkasi pudottaa veljeni siitä alas.
“Taidat olla väsynyt, ehkä sinun kannattaisi levätä”, veljeni neuvoo, mutta pudistan päätäni.

“Tulkoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevät suurtasanteen juureen”, kuuluu kokouskutsu. “Nyt on hetkeni”, pikkuveljeni loikkii tasanteen juureen. Minäkin astelen sinne Minkkihännän viereen.
“Minä, Kajotähti pyydän esi-isiämme kääntämään kasvonsa tähän oppilaaseen, hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakimme, ja nyt on hänen aika tulla soturiksi. Lupaatko suojella klaaniasi jopa henkesi uhalla”, Kajotähti kysyy. Kirpputassu ryhdistäytyy.
“Lupaan”, hän sanoo.
“Niinpä tästä lähtien, sinut tunnetaan Kirpunloikkana. Klaanimme kunnioittaa sinun tarkkaavaisuuttasi ja harkintakykyäsi!”
“Kirpunloikka! Kirpunloikka!” Klaani huutaa. Uusi soturimme astelee suurtasanteelta.

Nimi: Hallakasvo

10.12.2017 14:34
Kylmä tuuli otti minut avosylin vastaan, kun astuin ulos parantajan pesästä. Olin käynyt tervehtimässä Pisaratassua ja sanonut samalla muutaman hyväluonteisen sanan Mustikkaraidalle ja kasvattiveljelleni Pujotassulle. Oppilaani oli muutamia auringonnousuja aiemmin pudonnut Taivastammesta jahdatessaan oravaa ja murtanut jalkansa, mikä esti häntä osallistumasta harjoituksiin. Olin onnettomuuden jälkeen käynyt katsomassa siniharmaata naarasta aina kun vain koitti sopiva tilaisuus, toki pitäen huolen etten häirinnyt parantajia tai Kanervatuulta, Pisaratassun emoa. Koin oppilaani kunnosta huolehtimisen velvollisuudekseni, mutta se ei ollut ainoa syy, miksi kävin häntä useasti tapaamassa. Pisaratassu oli kaikki mahdolliset hyvän oppilaan ominaisuudet omaava nuori, ja olin omalla tavalla kiintynyt häneen, enkä toivonut hänelle mitään pahaa. Uskoin vahvasti, että parantajamme saisivat naaraan jalan kuntoon ja hänestä tulisi tasavertainen soturi muiden joukossa. Pörhistin puolipitkää turkkiani suojaksi ja siirryin narskuvin askelin lähemmäksi tuoresaaliskasaa, vilkaistakseni minkälaisen tilanteen saalismäärä omasi. Ei kovin kehuttavan, huomasin. Vaikka soturinimensä edellisenä iltana ansainneet Höyhensiipi, Aurinkokajo, Haukkapolte ja Kirkaslampi olivat saaneet vuodenajan huomioiden todella hyvin riistaa, saaliiden säilyttämiseksi tarkoitettu kuoppa ammotti nyt tyhjyyttään. Huokaisin lähes kuulumattomasti, aiheuttaen huurupilven karkaamisen yläilmoihin. Väräytin korviani kuultuani lähestyvät askeleet ja vilkaisin tulijaan valmiina tervehtimään tätä. Jäänsiniset silmäni pilkahtivat nähdessäni Kiviroudan, joka pysähtyi vierelleni puolikkaan hännänmitan päähän.
”Huomenta, Hallakasvo”, ruskeaturkkinen ja tummaraitainen kolli tervehti asiallisesti. Naukaisin takaisin selvitettyäni ensin kurkkuni ja nyökkäsin pienesti päälle. Kivirouta laski vaaleanvihreän katseensa kuoppaan, tutki tilannetta hetken ja pudisti sitten päätään maiskauttaen samalla suutaan pari kertaa pettyneesti. ”Taitaa jäädä aamiainen tällä kertaa saamatta.”
”Siltä näyttää”, myönsin. ”Olisin vienyt pentutarhaan syötävää, mutta nyt se ei onnistu.”
”Vanhimmatkin joutuvat odottamaan ruoka-annostaan vähän aikaa”, kollisoturi maukaisi viiksiään väräyttäen. Suustani pääsi mietteliäs tuhahdus. Hetken vain seisoimme aloillamme, tuijottaen tyhjää kuoppaa kuin toivoen, että anova katse täyttäisi sen.
”Kuulin vanhemmiltamme, mitä sinulle ja Särkkätassulle oli tapahtunut”, Kivirouta naukaisi äkkiä hiljaisuuden rikkoakseen, ja käänsi katseensa minuun. ”Haluan kiittää sinua pikkuveljeni pelastamisesta.”
”Särkkätassu on ystäväni ja todella tärkeä minulle. Totta kai autan häntä jos suinkin voin. Mutta en toiminut yksin, vaan sain apua”, nau'uin häkellykseni muuttuessa syväksi mietteliäisyydeksi. Kokemuksemme ei ollut jäänyt keneltäkään kuulematta: olin saanut kuulla niin perheeni kuin Kipinämyrskyn, Tuikeaskeleen ja Niittylumon puolesta mahdollisia ja mahdottomia kysymyksiä asiaan liittyen. Kaiken oli kruunannut Väijypentu, joka oli ehdottanut että Reykjavik ja Vilak muuttaisivat klaaniimme asumaan. ”He voisivat nukkua pentutarhassa, kun siellä on niin paljon tilaa”, olin kuullut pikkuveljeni vastauksen emomme kysyttyä, missä kaksi erakkoa viettäisi yönsä.
”Tiedän, mutta silti. Kiitos, Hallakasvo”, Kivirouta sanoi ja hymyili hieman. Tunsin poskilleni kohoavan kuuman tunteen ja yritin pitää neutraalin ilmeen väräyttäessäni viiksiäni kiitokseksi. Jälleen välillemme laskeutui hiljaisuus. Tällä kertaa sen katkaisi minä, kun käänsin päätäni yskiäkseni epämiellyttävän tunteen kurkustani. Ruskeaturkkinen soturi vierelläni yskähti myös ja huokaisi raskaasti.
”Minun on määrä lähteä metsästämään Yksimyrskyn, Kanjonikorren, Tulihelmen ja Hohtosilmän kanssa. Rukoile voimia puolestani”, hän sanoi aihetta vaihtaen. Tuumailin mielessäni joukkoa: klaanimme pahin kiusanhenki, Kuunlumon ylimaltillinen pikkuveli, kuumapäinen serkkuni, petturiksikin tituleerattu veljenpoikani, – jolla tuntui olevan tavallista syvemmät antipatiat Tulihelmen kanssa -, ja ainakin näillä tiedoilla rauhallinen Särkkätassun isoveli. Kuulosti liian hyvältä ollakseen totta.
”Mahtuisiko kuudes jäsen mukaan? Minulla ei ole mitään tekemistä kuin vasta illalla, enkä haluaisi istua leirissä toimettomana”, tuumin. Jos Pisaratassu olisi ollut kunnossa, olisin ilman muuta vienyt hänet metsästämään.
”Kyllä se minulle käy”, Kivirouta vastasi. ”Voin käydä ilmoittamassa Vinhasielulle, että tulet mukaan. Tarkoitus olisi lähteä piakkoin. Nähdään leirin ulkopuolella.”
Nyökkäsin ymmärtämisen merkiksi. Kivirouta hymyili pienesti ja kääntyi lähtien etsimään varapäällikköä.
”Ai niin”, hän huikkasi vielä lapansa yli. ”On mukavaa saada edes yksi täysijärkinen soturi mukaan.” Naurahdin hänen sanoilleen ja pudistin päätäni hiljaa.

Kun pujahdin karhunvatukkamuurin raosta, huomasin Hohtosilmän ja Yksimyrskyn jo odottavan partion lähtöä. Punaoranssi serkkuni ja kilpikonnakuvioinen veljenpoikani keskustelivat hiljaisella äänellä, kunnes huomasivat minut ja keskeyttivät puheensa.
”Hei. Tulen teidän mukaanne”, ilmoitin kaksikolle tyynesti.
”Tervetuloa vain”, Hohtosilmä virnisti, Yksimyrskyn tyytyessä nyökkäämään. Istahdin hännänmitan päähän kolleista ja viimeistelin turkkini siistimisen, samalla kuunnellen kaksikon keskustelua. Saatuani työni valmiiksi nuolaisin huuliani, jonka jälkeen ryhdyin venyttelemään jäseniäni. Mitään venähdyksiä tai revähdyksiä ei saisi käydä.
”No niin, mennään jo että pääsemme joskus takaisin”, Tulihelmen kiukkuinen tiuskaisu sai minut kohoamaan jaloilleni. Jos naaraan silmät olisivat olleet vihreät, olisin voinut sekoittaa hänet ulkonäön puolesta Kipinämyrskyyn. Liekinvärinen turkki oli pörhöllään ja siihen sointuvat, meripihkanoranssit silmät välähtivät, kun naaras lähti marssimaan metsikköön odottamatta meitä muita, selkeästi pitäen itseään partiomme johtajana. Hänen perässään leiristä poistuneet Kanjonikorsi ja Kivirouta vilkaisivat toisiaan, sitten Yksimyrskyä ja Hohtosilmää, ja lopuksi minua. Kohautin lapojani nopeasti antaen Kanjonikorren ja Hohtosilmän kulkea kiukkuisen soturinaaraan perässä. Yksimyrsky seurasi kollien kannoilla ja Kivirouta jättäytyi vierelleni joukon hännille.
Kuljimme vielä hämärässä metsässä varoen liukastumasta jäiseen lumeen. Ympärillä oli hiirenhiljaista, edes linnut eivät pitäneet ääntä. Paljaat puut näyttivät pelottavilta taivuttaessaan laihoja oksiaan kohti tähtistä taivasta. Auringonhuipun hetkeen olisi vielä pitkä aika. Kävellessäni kohotin katseeni taivaalle, lausuen samalla mielessäni Tähtiklaanille rukouksen, että metsästysretkemme olisi suotuisa.
Tarvottuamme jäisessä metsässä aikamme, huomasin saapuneemme hylätyn kaksijalkojen pesän läheisyyteen. Nuuhkin hetken ilmaa ja kuuntelin tarkasti ympäristöä: ei merkkejä vaarasta. Muut soturit huomasivat saman, sillä he uskalsivat rentouttaa lihaksensa.
”No, miten nyt toimimme?” Hohtosilmä kysyi. Vilkaisin serkkuani nopeasti.
”Yksinään emme ainakaan lähde vaeltelemaan”, Yksimyrsky murahti.
”Ja näin suurena ryhmänä on vaikea metsästää herättämättä meteliä”, Kanjonikorsi tuumi otsa rypyssä. ”Ehdotan, että menemme joko parettain, tai sitten kolmen hengen ryhmissä.”
”Ja pysyttelemme kuuloetäisyydellä, jotta voimme auttaa toisiamme jos on tarvetta”, Kivirouta lisäsi, saaden myöntäviä nyökytyksiä osakseen. Rasahdus sai katseeni kääntymään Tulihelmeen. Liekinvärinen naaras oli kääntynyt selin meihin ja lähtenyt kulkemaan metsikköön sanaakaan sanomatta.
”Jos oma turvallisuus ei kiinnosta, kunnioita edes meidän muiden!” Yksimyrsky murahti hänen jälkeensä.
”Ei ole minun syyni, että joidenkin täytyy toistella itselleen itsestäänselvyyksiä”, Tulihelmi huikkasi katsetta kääntämättä, suorastaan ihoa puhkovalla äänellä. Vaikka oli hämärää, saatoin nähdä Yksimyrskyn niskakarvojen kohoavan. Kivirouta astui hänen vierelleen ja pudisti varoittavasti päätään. Hän selvästi tiesi kuinka toimia Tulihelmen kanssa: paras vastaisku oli jättää hänen sanansa huomiotta ja käyttäytyä kuin häntä ei olisikaan.
”Minä menen hänen kanssaan”, Kanjonikorsi naukaisi kuulostaen pahoittelevalta, ja loikki ketterästi naaraan perään. Yksimyrsky tuhahti matalasti ja Hohtosilmän keltaisiin silmiin oli syttynyt outo kajastus. Jätin asian sikseen kaksikon ilmoitettua lähtevänsä keskenään, jolloin jäin kahdestaan Kiviroudan kanssa. Tämä ei tosin haitannut minua yhtään, päinvastoin. Ruskeaturkkinen soturi räpäytti vaaleanvihreitä silmiään, nyökkäsi kaksijalkojen pesän suuntaan ja lähdimme hiljaa kulkemaan pesälle, ravinteikkaan hiiriapajan toivossa. Toivoin muiden ymmärtävän palaavan samaan paikkaan ennen auringonhuippua, sillä niin ainakin aikoisimme tehdä.

Harmahtavakarvainen hiiri leuoissani roikkuen puskin eteenpäin lumessa. Aurinko paistoi pilviseltä taivaalta saaden valkean hangen kimaltamaan ja säihkymään, jolloin jouduin siristämään silmiäni. Vilkaisin perässäni kulkenutta Kiviroutaa. Hän oli onnistunut nappaamaan hiiren lisäksi oravan, jonka saamiseen hänen oli täytynyt kiivetä melkoinen matka lähes oksatonta koivua pitkin. Ajojahti näytti välissä niin hurjalta, että olin hetken pelännyt soturin putoavan ja satuttavan itsensä, kuten Pisaratassulle oli käynyt. Niin ei kuitenkaan onneksi käynyt, vaan kolli oli päässyt turvallisesti alas. Kiviroudan lunta hapuillut katse kohosi, kuin hän olisi aavistanut että vilkuilen häntä, ja hän kohtasi sinisen katseeni omalla vihreällään. Hän nyökkäsi pienesti, johon vastasin väräyttämällä viiksiäni, ja suuntasin katseeni eteenpäin. Hohtosilmä ja Yksimyrsky olivat jo odottamassa paikassa, josta olimme hajaantuneet.
”Teillä on käynyt hyvä tuuri”, Yksimyrsky huomautti saaliimme nähdessään. Laskin hiiren etutassujeni eteen ja nuolaisin huuliani.
”Näköjään myös teillä”, Kivirouta hymähti. Hohtosilmän edessä lumella lepäsi räkättirastas, pikkuruinen metsämyyrä ja kaksi hiirtä. Olin jo nyt tyytyväinen saaliiden määrään, sillä jaettuna niillä taittaisi jo pahimman nälän monelta klaanilaiselta. Ja jos Kanjonikorrella ja Tulihelmellä oli käynyt yhtä hyvä pyyntionni kuin meillä, kykenisimme palaamaan leiriin tuntematta itseämme epäonnistujiksi. Keskityimme odottamaan kaksikkoa hiljaisuudessa, ja pian huomasimme liekinvärisen naaraan tarpovan luoksemme metsiköstä, kottarainen ja kaksi hiirtä hampaissaan. Kanjonikorsi seurasi aivan hänen kannoillaan, ja hänet huomattuaan Hohtosilmän katse muuttui vihaiseksi.
”Etkö todellakaan saanut yhtään mitään?” punaoranssi kolli tuhahti, jolloin Yksimyrsky vilkaisi häntä kulmaansa kohottaen. Hämmennyin itsekin serkkuni mielentilan muutosta.
”Ei ollut tarpeeksi hyvä onni tällä kertaa”, Kanjonikorsi vastasi tyynesti.
”Tai ei tarpeeksi metsästystaitoja. Kannattaisi varmaan kerrata niitäkin joskus”, Hohtosilmä maukaisi matalalla äänellä.
”Anna olla, Hohtosilmä. Tällaista sattuu välillä”, Kivirouta totesi sovittelevuutta tavoitellen.
”Ei saisi sattua, ainakaan tähän vuodenaikaan. Leirissä odottaa kymmeniä nälkäisiä suita, ja tämä sankari palaa tyhjin tassuin. Mitä ajattelit heille syöttää, epäonneasi vai?” Hohtosilmä jatkoi katse yhä Kanjonikorressa. Serkkuni ääni oli muuttunut haastavaksi, ja Kanjonikorsi oli huomannut sen, sillä hänen lehdenvihreisiin silmiinsä oli syttynyt tuima pilke. Yleensä hiekanvärinen soturi oli rauhallinen kuin mikä, mutta ei hänkään sietänyt syytöksiä, varsinkin aiheettomia sellaisia.
”Lopeta jo, Hohtosilmä”, Tulihelmi tiuskaisi äkkiä. ”Tässähän meillä on saalista yllin kyllin. Erittäin hyvin tähän aikaan nähden. Mikä sinun ongelmasi on?”
”Sapettaa Kanjonikorren kaltaiset epäonnistujat, jotka eivät edes yritä saada saalista”, Hohtosilmä murisi.
”Aika paksua puhetta, ottaen huomioon ettet ollut paikalla näkemässä, kuinka hän melkein onnistui pyydystämään variksen. Ja se oli paljon suurempi kuin nuo sinun säälittävät hiirulaisesi yhteensä”, Tulihelmi sihisi. Vaihdoimme katseita Kiviroudan kanssa, ja käännyin riitelevän kaksikon puoleen.
”Riittää jo, ihan totta. Ei kannata alkaa tekemään kärpäsestä härkästä. Palataan leiriin...”
”Ei se ollut mikään suuri. Pienin varis jonka olen koskaan nähnyt”, Hohtosilmä äyskäisi, mutta sulki sitten nopeasti suunsa. Räpäytin silmiäni tämän kuultuani ja katsahdin Tulihelmeen, jonka kasvoilla oli ensin häkeltynyt ilme, mutta se haihtui nopeasti tilalle tultua raivostunut katse.
”Vakoilitko sinä meitä?” naaras ärähti. ”Jo on köyhä elämä sinullakin!”
”Senkö takia katosit näköpiiristäni hetkellisesti?” Yksimyrsky naukaisi väliin. Hohtosilmä ei kiinnittänyt huomiota kilpikonnakuvioiseen soturiin, vaan tuijotti nyt tyystin Tulihelmeä. Aloin tuntea oloni kiusalliseksi, ja niin näytti tuntevan Kiviroutakin. Ruskeaturkkinen soturi näytti siltä, kuin olisi halunnut poistua paikalta vähin äänin, mutta halusi kuitenkin nähdä, miten tilanne päättyy. Päätin jäädä kuuntelemaan riidan loppuun siltä varalta, että tilanne kehkeytyisi rumaksi ja joutuisin auttamaan erottamaan taistelevia riitapukareita.
”Halusin vain varmistaa, että sinulla on kaikki hyvin”, Hohtosilmä sanoi hiljaa.
”Osaan kyllä pitää huolen itsestäni. Olen aina osannut, ja pärjään jatkossakin. En tarvitse sinua siihen”, Tulihelmi sihahti meripihkaiset silmät leimuten. ”Ja jos joskus tarvitsen apua, kysyn sitä Kanjonikorrelta.”
”Et ole tosissasi”, Hohtosilmä puuskahti. ”Kelpuutat surkean metsästäjän ennemmin kuin monilahjakkaan soturin?”
”Näen täällä tasan yhden monilahjakkaan, ja hän seisoo vieressäni”, Tulihelmi naukaisi ääni kovana, laskien sitten häntänsä Kanjonikorren lavalle, josta hämmennyin vielä enemmän. ”Ja nyt kun aloimme avautumaan, voin kertoa, että ainoa kenet haluan kasvattavan pentuni kanssani, on Kanjonikorsi.”
Suuni loksahti auki. En olisi koskaan uskonut kuulevani tuollaisia sanoja, ja juuri Tulihelmen suusta. Naaras oli tunnettu klaanissamme kenties äkäisimpänä ja pentuvastaisimpana kissana koskaan. Hohtosilmän kasvoille kohosi epäuskoinen ilme, Yksimyrsky tuijotti naarasta tietämättä mitä sanoa tai ajatella ja Kivirouta katsahti minuun silmät pyöreinä. Mitä täällä oikein tapahtuu, hän tuntui viestittävän.
”Oletko sinä... Tuleeko meistä...” Kanjonikorsi kuiski pitkän hiljaisuuden jälkeen. Tulihelmi siirsi katseensa soturiin ja nyökkäsi. Tuntui kuin väkevä oksa olisi pudonnut päähäni. Hohtosilmä, jonka ylpeys oli kolhittu ja ihastuminen Tulihelmeen oli tullut ikävällä tavalla ilmi, keräsi saaliinsa maasta ja tyhjä katse silmissään lähti marssimaan kohti leiriä.
”Hohtosilmä-” ehdin naukaista, ennen kuin Kivirouta kosketti lapaani hännällään.
”Antaa hänen olla rauhassa”, soturi kuiskasi. Väräytin korviani vastahakoisesti. Yksimyrsky, myöskin sanattomana, poimi omat saaliinsa lumelta ja lähti seuraamaan Hohtosilmän jättämiä jälkiä. Kanjonikorren silmät olivat alkaneet kiiltää ja hän nuolaisi Tulihelmen poskea hellästi. Liekinvärinen naaras hymyili hänelle vinosti ja puraisi hänen lapaansa ennen kuin kumartui noukkimaan omat saaliinsa. Katselin Kiviroudan kanssa nuoren parin kulkua leiriä kohti, ja seuratessani heitä Suistohaukan ja Vatukkatuhkan toiseksi nuorimman pojan rinnalla, huomasin omaavani sellaisen juorun, mitä en voinut pitää sisälläni. Etsisin ystäväni käpäliini heti kun pääsisimme leiriin. Mutta vaikka olinkin iloinen Tulihelmen ja Kanjonikorren puolesta, en voinut olla pohtimatta Hohtosilmää. Jokin sisälläni sanoi, että kaikki ei ollut hyvin.

Nimi: Kipinämyrsky

10.12.2017 14:08
24
// Hetkeä ennen kun Aurinkotassusta tuli soturi//
Katson Tuiskukynttä terävästi. Mietin mitä vastaan. Ei ole enää paljoa aikaa, sillä aurinko alkaa nousta. Heilautan häntääni nopeasti. Tunnen pienen hätäännyksen, ja sitten vastaan:
“Hyvä on, unohdan Varjokynnen”, sanon. Olen pienessä shokissa. Valkoinen kolli heittää Kirppupennun eteeni ja hymyilee leveästi. Silti hän ei ole saanut vielä haluamaansa. Tämä ei ole ohi. Minut hän edelleen haluaa.

“Hän tappoi Koskitassun!” Kuuluu huudahdus. Käännän päätäni. Sen huusi Virheaskel. Mitä tuo oikein tarkoitti. Oliko Punasydän tappanut Koskitassun? Käsittelin asiaa hetken mielessäni, kun sitten menin Virheaskeleen luo, kun Vaahtersumu lähti.
“Huusit että 'hän tappoi Koskitassun'”, aloitan. Kollin silmät ovat vihaa täynnä kun hän katsoo minuun. Säpsähdän mutta en liiku, odotan vain että Virheasel kertoisi jotain.
“Punasydän tappoi poikansa! Ei muuta”, kolli sanoo terävästi ja lähtee. Jään paikoilleni. Tiesikö Vaahterasumu tästä. Oliko Punasydän tappanut myös Lumisydämmen? Näen jo Vaahterasumun menevän tuoresaalis kasalle. Loikin kollin luo varmoin askelin.
“Anteeksi... En tiennyt että emosi murhasi Koskitassun”, tuon sanoessani Vaahterasumu säpsähti.
“Sinä kuulit sen?” Tuo ärisee. Nyökkään hitaasti. Kolli katsoo minua terävästi.
“Emoni ei ole murhaaja”, tuo sähisee. Heilautan häntääni. Onhan jos tappaa poikansa.
“Mitä tarkoitat?” Kysyn. “Tiedän että se on vaikeaa ymmärtää mutta...”
“Koskitassu kärsi! Emoni teki oikein tappaakseen hänet”, kolli sanoo. Ravistan päätäni.
“Olisihan hän vielä parantunut”, sanon. Vaahterasumu heilauttaa korviaan.
“Hän olisi elänyt kivussa. Punasydän ei halunnut että Koskitassu kärsii yhtään enempää”, kolli selittää. Tunnen sisälläni raivon joka huokuu ulos. Miten Vaahterasumu voi sanoa noin.
“Sinusta siis se oli oikein että veljesi kuoli”, sähäsdän. Kolli nyökkää varmasti.
“Olet hiirenaivo, niinkuin emosi. Miten voit hyväksyä veljesi kuoleman. Vieläpä emonsa tappana!”
Juoksin pois sähisten. En vain ymmärrä häntä. Miten joku voi antaa sellaisen tapahtua? Miten joku voi antaa anteeksi murhaajalle? Mitä väliä on että Lumisydän kuoli. Murhaajaa ei saada selville, koska se voi olla jopa klaanimme jäsen. Tuiskukynsi... Punasydän... Murhaajia kummatkin!

Syön tuoresaalista sotureiden pesän edessä. Voisin mennä kouluttamaan Aurinkotassua tänään. Tunnen pämpimän kielen nuolaisevan korvaani. Käänyn, ja näen Varjokynnen. Kehrään, mutta sitten muistan mitä lupasin tuiskukynnelle.
“Haluan olla yksin”, sanon varmasti katsoen maata. Kolli hämmästyy.
“Onko jokin hätänä, Kipinämyrsky?” Tuo kysyy. Käännän päätäni, en halua katsoa edes kumppaniini. “Mene pois!” Sähähdän. Tunnen kuinka kolli värähtää ja heilauttaa häntäänsä.
“Olenko suututtanut sinut?” Tuo kysyy varovasti. Pieni kyynel vierähtää turkkiani pitkin maahan.
“Anteeksi, mene pois”, sanon. Varjokynsi lähtee katsoen maata. Siinä vaiheessa voin taas katsoa eteen. Tuiskukynsi on saanut haluamansa. En tiedä mihin tämä on menossa, mutta olen jo käytännössä hävinnyt kaiken, mitä minulla on. Ja olen jo menettanyt tärkeimmän asian.

Alkaa tulla ilta, joten on aika mennä pesään. *Voi ei! Petini on Varjokynnen vieressä!* Keksin ratkaisun kumminkin nopeasti. Nyt kun Lumisydän on kuollut, otan hänen paikkansa. Tunnen kipua kun en nuku Varjokynnen vieressä, mutta nyt ei auta muu. Suljen silmäni, mutta en saa unta. Mietin vain mitä enää voin tehdä.

Nimi: Kipinämyrsky

09.12.2017 22:21
23,5
"Onnittelut, uusi soturimme Aurinkokajo", sanon entiselle oppilaalleni nimityksien jälkeen. Aurinkokajo kehrää.
"Oli jo aikanin", tuo sanoo. "Olisi sitä soturiksi aikasemminkin voinut tulla." Naurahdan ja heuilautan häntääni.
"Koska Hallakasvo pääsi soturiksi ennen minua, oppilaana ajattelin metsästää koko klaanille yhdessä yössä", kerron naurahtaen. Aurinkokajon viikset väpättävät:
"Mitä sitten tapahtui", tuo kysyy. Ajattelen hetken kuinka tyhmä oppilas olin. "No minä meinasin hukkua, Varjokynsk tuli pelastamaan minut", nauran. "Sentään sinä et tehnyt sitä. Sinusta voi tulla melkein yhtähyvä kuin minusta!"
Sanomme hyvästyt ja tuo lähtee . Menen sotureiden pesää kohti. Lösähdän pedilleni.
"Ja saimme sitten noistakin sotureita", naurahtaa Tuikeaskel. Nyökkään. "Nyt ei tarvitse enää herätä aikaisin vain että pääsee kouluttamaan, sanon. Kaverini kallistaa päätään.
"Heräät joka aamu aikaisin", tuo sanoo. Naurahdan:
"Totta", sanon. Hallakasvo astuu pesään.
"Pisaratassustakin tulee varmasti pian soturi, kunhan parantuu", naaras sanoo. Nyökkään:
"Varmasti", painan pääni maahan. "Mutta nyt nukun!"

Nimi: Kipinämyrsky

09.12.2017 21:54
23
Katson Aurinkotassua, joka on jo kohta soturi. Oppilas näyttää edistyneen hyvin, tosin hänellä on paras mestari.
"Kelpaako tämä?" Naaras kysyy pulska hiiri suussaan. Nyökkään nopeasti.
"Hyvinkin, no saat vapaata. En halua pitää sinua koko päivää täällä", sanon. Oppilas nyökkää innoissaan. Ravistelen lunta pois turkistani. Tassutan oppilaiden pesää kolti. Katson ympärilleni etsien veljeäni. Pian näen Kirppupennun tulevan metsestä Höyhenytassun kanssa. Kun tuo huomaa minut kolli loikkii luokseni.
"Onko ollut hauska päivä?" Kysyn veljeltäni. Kolli nyökkää.
"Minkkihäntä on opettanut tänään minulle paljon! Siis metsästyksestä, olen kyllä hyvä, mutta yhtä liikettä minä en osaa", Kirppupentu sanoo hiljaa. Heilautan päätäni.
"Ehkä voisimme mennä harjoittelemaan sitä", ehdotan. Veljeni korvat nousevat pystyyn ilosta.
"Oikeastikko? Opettaisitko sen minulle", tuo kysyy. Nyökkään varmasti.
"Jos vain haluat oppia", sanon, "Tulehan." Viiton hännälläni tuota metsään päin.

"... Ja sitten pitää hypähtää vinottain saaliin päälle", veljeni kertoo liikettä. Osaan sen hyvin, ja nyökkään mennessäni matalaksi. Hiivin hiljaa hiiren ympärillä. Loikkaan puuhun ja ponkaisen siitä vinotain saaliin kimppuun. Nostan hiiren suuhuni ja nyökkään veljelleni.
"Näytänkö vielä uudestaan?" Kysyn. Kirpputassu nyökkää hitaasti. Teen saman uudestaan rastaalle.
"Koita nyt itse", kehotan. Veljenk yrittää, mutta hypyssä hän kääntyy vahinjossa eteen päin.
"Älä katso suoraan saaliiseen, osut kyllä siihen ilman katsetta", neuvon. Kirpputassu nyökkää, ja tälläkertaa onnistuu.
"Hyvä! Nyt kun osaat sen, voitte mennä eteenpäin harjoituksissa Minkkihännän kanssa!" Sanon. Veljeni näyttää innostineelta.










Nimi: Kurre

09.12.2017 20:08
Voi hiivatti. Tuohon Hallakasvon tilalle piti tulla Väijypentu :'D

Nimi: Hallakasvo

09.12.2017 20:07
”Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Suurtasanteelle klaanikokoukseen!”
Tutun kutsuhuudon kuultuaan klaanilaiset alkoivat virrata pesistään ja aukion eri sopukoista Suurtasanteen alle, ottaen paikkansa ja valmistautuivat kuuntelemaan, mitä päälliköllä olisi tällä kertaa sanottavaa. Astelin emoni vierellä tasanteen juurelle, ja päästyämme kohtaan josta tasanteen päälle noustiin, Kettuväijy poimi minut suuhunsa ja lähti kapuamaan Kajotähden luokse. Kuningatar asetti askeleensa hyvin tarkkaan ja piti tiukasti kiinni niskanahastani, sydämeni hakatessa tuhatta ja sataa jännityksestä. Pääsimme pian tasanteelle ja emoni laski minut otteestaan. Vilkaisin taakseni ja huomasin Rikkakasvon kiipeävän meitä kohti. Kun isäni oli päässyt emoni viereen, he vaihtoivat neutraaleja katseita, jonka jälkeen Kettuväijy nuolaisi muutaman kerran pikaisesti turkkiani.
”Myrskyklaanin kissat, olemme tänä kauniina lehtikadon aamuna kokoontuneet todistamaan nimitystä, joka on kohdallani ensimmäinen laatuaan”, Kajotähti naukui alhaalla seisoville klaanilaisille. Kuulin hämmentyneitä, mutta kiinnostuneita naukaisuja, ja päällikkö käänsi ruskean katseensa minuun, kehottaen sitten hännällään tulemaan lähemmäs. Vilkaisin vanhempiani, jotka nyökkäsivät kannustavasti. Hiljaisen nielaisun päästettyäni vedin syvään henkeä ja siirryin päällikön vierelle tasanteen kärkeen. Kurkistin varovasti alas ja jalkani vavahtivat. En olisi koskaan osannut kuvitellakaan, miten korkealla päällikkö joutui aina puhumaan! Yritin olla tuijottamatta yhtä tiettyä pistettä, samalla yrittäen saada itseni näyttämään mahdollisimman urhealta. Kajotähti nyökkäsi minulle ja kääntyi uudelleen klaanin puoleen.
”Kettupentu, Rikkakasvon ja Kettuväijyn poika, on tullut puheilleni. Hän on esittänyt toiveen, että hänen nimensä vaihdettaisiin toiseen. Olen kuullut perustelut pyyntöön, antanut osapuolille aikaa miettiä asiaa ja pohtinut tätä myös. Koska kukaan ei ole esittänyt vastaväitteitä, enkä myöskään näe syytä toiveen toteuttamiseen, olen päättänyt hyväksyä tämän nuorukaisen toiveen.”
Katselin kiiluvin silmin, kun punaoranssin ja valkoisen kirjava kolli kohotti katseensa taivaalle ja lausui: ”Soturiesi-isämme, tunnette meidät jokaisen nimeltä. Nyt pyydän teitä ottamaan tämän kissan nimen pois, sillä se ei enää sovi hänelle. Klaanipäällikölle suoduin oikeuksin ja Tähtiklaanin henkien luvalla, annan tälle kissalle nimen Väijypentu, hänen oman toiveensa takia, ja myös hänen kunnioituksestaan vanhempiaan kohtaan.”
Hymy kohosi huulilleni. Uusi nimeni todella oli kunnioitus isäni aikaisempaa toivetta, kuin myös emoni mielipiteitä kohtaan. Kaikkein helpottunut olin totuudesta, että vanhempieni mielestä nimiehdotukseni ei ollut ollut huono, vaan he olivat ottaneet sen yllättävän hyvin vastaan. He siis kunnioittivat myös minun toivettani ja mielipidettäni. Kajotähti kääntyi puoleeni ja kumartui koskettamaan kuonollaan päälakeani, aivan kuten hän teki vastanimitetyille sotureille. Kokoni vuoksi en yltänyt nuolaisemaan hänen lapaansa, mutta toivoin etutassun nuolaisun ajavan saman asian. Tein sen kuitenkin mahdollisimman kunnioittavasti. Otaksuin päällikön hyväksyvän eleeni, sillä hän hymähti lempeästi ja nyökkäsi.
”Väijypentu, Väijypentu, Väijypentu!” klaanilaiset puhkesivat ulvomaan. Vilkaisin vanhempiani, jotka olivat alkaneet hymyillä, ja käännyin häntä iloisesti heiluen ulvovien klaanilaisten puoleen.

”...Ja sen takia et saa mennä lähellekään kaksijalkoja”, Vatukkatuhka päätti tarinansa. Tuijotin kirjavaa naarasta huuli pyöreänä. Seremoniani päätyttyä olin siirtynyt Kettuväijyn kanssa klaaninvanhimpien luokse, sillä emoni oli halunnut mennä tervehtimään parasta ystäväänsä. En laittanut pahakseni vierailua, sillä pidin kovasti vanhimpien tarinoista, ja varsinkin Vatukkatuhka osasi kertoa tarinat niin hyvin ja jännitystä herättävästi.
”En mene, lupaan sen”, vakuutin silmiäni räpytellen. Vatukkatuhka hymyili tyytyväisenä ja nyökkäsi. ”Hyvä. Olet järkevä nuorukainen, Väijypentu.”
”Miten sanotaan, kun sait kuulla niin opettavaisen tarinan?” emoni huomautti lämpimästi.
”Kiitos paljon, Vatukkatuhka”, kiitin ja kumarsin naaraalle kunnioittavasti.
”Ole hyvä vain”, Vatukkatuhka hymyili. ”Mukavaa, että pidit siitä.”
”Hei, täällä ovat Taivaltassu ja Tuhkatassu”, ystävällinen naaraan ääni huhuili sisäänkäynnillä. ”Tulisimme vaihtamaan sammaleenne, jos vain sopii.”
”Totta kai. Käykää peremmälle”, Putouspisara vastasi yhtä ystävällisesti. Pian kaksi oppilasta asteli pesään, mukanaan niin paljon sammalta kuin vain pystyivät kantamaan. Tuhkatassu nyökkäsi vanhimmille kunnioittavasti, jonka jälkeen hänen sininen katseensa suuntautui emooni ja minuun. Kettuväijy naukaisi hänelle tervehdyksen, tein samoin ja väräytin vielä lisäksi korviani. Tuhkatassu hymyili kauniisti ja Taivaltassu laski sammaleet tassujensa juureen.
”Voitte aloittaa Yöhännän ja Roihusydämen pedistä”, Putouspisara naukui vilkaisten pesätovereitaan. Yönmusta naaras ja punertava kolli nousivat jaloilleen ja siirtyivät sen verran, että oppilaat pääsisivät tekemään työnsä. Seurasin mielenkiinnolla, kuinka he pyörittivät vanhat sammaleet tiukoiksi palloiksi ja levittivät sitten uudet tilalle. Kaikki tämä kävi niin nopeasti ja tottuneen oloisesti, ja ajattelin kaksikon tehneen tuota paljon aiemminkin. Katselin kuinka Yöhäntä ja Roihusydän asettuivat uudelleen makuupaikoilleen. Roihusydämen sinisissä silmissä kiilsi tyytyväisyys, Yöhäntä tepasteli hetken paikoillaan ennen kuin lopulta löysi mukavan asennon.
”Siitä on pitkä aika, kun sain täysin kuivaa sammalta”, tumma naaras mutisi puoliksi itsekseen. Vilkaisin Kettuväijyä, joka katsahti minuun, ja sitten silmiään pyörittelevää Vatukkatuhkaa. Oliko kuiva sammal todella noin iso asia jollekin? Kohautin mietteliäänä lapojani ja käännyin uudemman kerran katsomaan Tuhkatassua ja Taivaltassua. He olivat saaneet Putouspisaran sammaleet vaihdettua. Nyt he olivat viimeistelemässä Naavamielen petiä.
”Kohta valmista”, Taivaltassu maukaisi hyväntuulisesti. Tuhkatassu hymyili pesätoverilleen ja nyökkäsi siirtyen samalla Vatukkatuhkan luo. Emoni ystävä nousi ja siirtyi punaruskean kuningattaren vierelle. Harmaa oppilas oli juuri ryhtymässä poistamaan sammalia, kunnes hätkähti aivan kuin olisi muistanut jotain.
”Korpinliito, tarvitsetko apua?” nuori naaras kysyi kääntäen katseensa yönmustaan kolliin. Kohotin kysyvästi kulmiani. Mihin isoisoisäni apua tarvitsisi? Korpinliito kohotti päätään nimensä kuultuaan ja tuijotti Tuhkatassua tummanvihreät silmät kiiluen. ”Pärjään vallan mainiosti, kiitos vain.”
Näillä sanoilla iäkäs entinen soturi nousi etujalkojensa varaan ja ponnisti jaloilleen. Silmäni laajenivat niin suuriksi, että pelkäsin niiden putoavan. En tahdosta huolimatta saanut siirrettyä katsettani, vielä silloinkaan, kun Korpinliito hyppelehti kolmen jalan turvin pois Taivaltassun tieltä. Vasen takajalka oli katkennut, eikä tassuosaa näkynyt missään.

”Hei”, Kettuväijy tervehti Mustikkaraitaa, kun astuimme parantajan pesään. Valkoinen ja harmaaraitainen parantajakolli kurkisti suuntaamme yrttivarantojensa luota ja siirtyi luoksemme ystävällinen ilme kasvoillaan.
”Hei, Kettuväijy. Oletko voinut hyvin?” hän kysyi, johon emoni vastasi nyökkäämällä myöntävästi. ”Ja onneksi olkoon uudesta nimestäsi, Väijypentu. Täytyy myöntää, että se sopii sinulle kuin kuono kasvoihin.”
”Kiitos, Mustikkaraita”, naukaisin kunnioittavasti. Parantaja hymyili ja siirsi katseensa Kettuväijyyn. ”Voinko olla jotenkin avuksi?”
”Olisimme vain halunneet tervehtiä Pujotassua, jos siitä ei ole haittaa”, kuningatar vastasi.
”Ei toki. Hän meni toipilaspesään tarkastamaan Pisaratassun jalkaa. Kanervatuulikin on siellä”, Mustikkaraita naukui.
”Mustikkaraita, saanko kysyä jotakin?” miukaisin hetken mietittyäni. Parantaja käänsi orvokkiin vivahtavan, sinisen katseensa minuun ja hymähti kysyvästi.
”Olimme hetki sitten klaaninvanhimpien luona. Vatukkatuhka kertoi todella jännittävän tarinan kaksijaloista ja siitä, kuinka ne sieppaavat kissoja ja vievät heidät kauas pois. Tuhkatassu ja Taivaltassu tulivat pesään vaihtamaan sammalia, ja huomasin ettei Korpinliidolla ole lainkaan toista takajalkaa. Tai on, mutta melkein puolet puuttuu. En ole aiemmin tiennyt tästä, ja ihmettelin, miten se on mahdollista? Kuinka hän kykenee kävelemään?”
Mustikkaraidan kasvoille oli kohonnut mietteliäs ilme. Hän selkeästi pohti, kuinka selittäisi asian niin, että kykenisin edes jotenkin ymmärtämään. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän huokaisi pienesti.
”Korpinliidolle kävi nuorempana onnettomuus, jonka takia hän menetti jalkansa. Hän oli kuitenkin sen verran nuori, että oppi nopeasti kävelemään kolmen jalan turvin. Mutta jalan puuttuminen esti häntä toimimasta kokopäiväisenä soturina, ja hän joutui siirtymään klaaninvanhimpiin aikaisemmin kuin monet muut”, hän kertoi.
”Mikä se onnettomuus oli?” kysyin hämilläni.
”Olen pahoillani, mutta sitä sinun kannattaa kysyä häneltä. En usko hänen pitävän, jos kerron asioistaan muille”, Mustikkaraita naukui pahoittelevasti.
”Ymmärrän. Kiitos, Mustikkaraita”, miu'uin. Parantaja nyökkäsi, ja Kettuväijy vielä parantajalle naukaistuaan ohjasi minut toipilaspesään. Näimme Pujotassun painelemassa varovasti Pisaratassun sidottua jalkaa, ja Kanervatuulen, Pisaratassun emon, istumassa tyttärensä vierellä ja tarkkailemassa parantajaoppilaan tekemisiä.
”Muistat vain pysyä paikoillasi, niin paranet nopeammin kuin uskotkaan”, isoveljeni naukaisi rohkaisevasti oppilaalle.
”Pujotassu?” miukaisin. Pujotassu suoritti työnsä loppuun, ennen kuin kääntyi meitä kohti.
”Hei, rakas”, Kettuväijy kehräsi harmaanruskean kollin tultua luoksemme ja nuolaisi hänen päälakeaan. ”Tulimme tervehtimään sinua.”
”Mukavaa kun tulitte”, Pujotassu hyrähti ja kosketti kuonollaan omaani. ”Mennäänkö toiselle puolelle juttelemaan?”
”Saanko käydä tervehtimässä myös Pisaratassua?” kysyin.
”Mene vain, mutta muista olla häiritsemättä häntä ja Kanervatuulta”, Kettuväijy vastasi. Nyökkäsin syvään ja katsoin, kuinka Pujotassu siirtyi punaisenruskean kuningattaren kanssa Mustikkaraidan puolelle pesää. Jäin paikoilleni katselemaan emoa ja tytärtä, kunnes Kanervatuuli kohotti katseensa minuun. Väsyneestä ilmeestä huolimatta hänen silmänsä olivat kiltit ja lämpimät. Ehkä hän ei halunnut näyttää pentunsa tilan johdosta huokuvaa huolta ja surua minulle.
”Tule vain tänne, Väijypentu”, soturinaaras maukaisi. Väräytin korviani ja astelin kaksikon luokse. Tiesin Pisaratassun olevan isosiskoni Hallakasvon oppilas, ja arvasin sisareni olevan myös huolissaan siniharmaan naaraan tilasta.
”Hei”, sanoin varovasti oppilaalle. ”Kuinka voit?”
”Tässähän tämä. Kovasti käsketään pysyä aloillaan, jotta jalan luutuminen alkaisi oikein. Siltikään ei ole varmaa, paraneeko jalkani koskaan”, Pisaratassu naukui hiljaa.
”Varmasti paranee. Sinusta tulee vielä mainio soturi, ihan takuuvarmasti tulee”, vastasin.
”Mukavaa, että olet sitä mieltä. Mutta en uskalla ilakoida vielä täysin, ettei tule suuria pettymyksiä”, oppilas sanoi.
”Ovatko ystäväsi käyneet täällä?” keksin kysyä.
”Ovathan he, monta kertaa. Heillä on kai tänään loppuarviointi. Pääsevät minua aikaisemmin soturiksi”, Pisaratassu totesi, kunnes ilme hänen kasvoillaan synkkeni. Tuumin hetken miten toimisin, kunnes keksin: ”Toisinko sinulle syötävää? Vaikka mehukkaan myyrän? Näin sellaisen tuoresaaliskasassa.”
”Mikäs siinä, tuo vain”, oppilas vastasi, kuitenkin lempeästi. ”Kiitos.”
Nyökkäsin ja silpaisin ulos pesästä. Juoksin suoraan tuoresaaliskasalle, katsahtaen kuopan antimiin. Aikaisemmin näkemäni myyrä oli yhä kasassa, joten kumarruin noukkimaan sen tassullani luokseni. Silmäkulmastani huomasin Aurinkotassun ja Höyhentassun menevän parantajan pesään. Pisaratassua katsomaan, arvasin, ja hymyilin.
”Kas hei, Väijypentu”, kuului iloinen tervehdys. Katsahdin puhujaan, jonka tunnistin Vesikallioksi, veljeni Tulivarjon tyttärenpojaksi. Vaaleanharmaa ja raidallinen soturi tuli luokseni Niittylumon kanssa. ”Mitä sinä täällä yksinäsi teet? Eikö sinun pitäisi olla pentutarhassa?”
”Tulin hakemaan riistaa, Pisaratassulle”, vastasin nopeasti ja osoitin myyrää vierelläni.
”Vai niin”, Vesikallio totesi.
”Vie vain. Täytyyhän sinun tehtäväsi suorittaa”, Niittylumo kehräsi ja sipaisi hännällään kumppaninsa lapaa. ”Mennään. Isälläni oli meille jotain asiaa.”
Vesikallio nyökkäsi vaaleanruskealle soturille ja kumartui vielä koskettamaan kuonollaan korvaani, ennen kuin lähti Niittylumon vierellä kauempana seisovan Mustaukkosen luo. Kumarruin poimimaan myyrän suuhuni ja olin aikeissa palata parantajan pesään, kun kuului tuttu kokoushuuto. Toisen kerran samana päivänä, klaanilaiset kokoontuivat Suurtasanteen alle. Jäin paikoilleni kuuntelemaan Kajotähden sanoja, ja huomasin Aurinkotassun ja Höyhentassun poistuvan parantajien luota muiden klaanilaisten luo.
”Olemme kokoontuneet nimittämään neljä uutta soturia. Aurinkotassu, Haukkatassu, Kirkastassu ja Höyhentassu, tulisitteko tänne?” päällikkö kutsui. Seurasin hymyssäsuin neljän oppilaan siirtymistä lähemmäksi Suurtasannetta.
”Minä Kajotähti, Myrskyklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa näihin oppilaisiin. He ovat opiskelleet kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on heidän aikansa tulla sotureiksi. Lupaatteko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa klaanianne, jopa henkenne uhalla?”
”Lupaamme”, nelikko vastasi kuuluvana kuorona.
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan teille soturinimenne. Aurinkotassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Aurinkokajona. Tähtiklaani kunnioittaa rohkeuttasi ja uskollisuuttasi ja hyväksymme sinut täydeksi Myrskyklaanin soturiksi. Haukkatassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Haukkapoltteena. Tähtiklaani kunnioitaa varmuuttasi ja taistelutaitojasi, ja hyväksymme sinut täydeksi Myrskyklaanin soturiksi. Kirkastassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Kirkaslampena. Tähtiklaani kunnioittaa omatoimisuuttasi ja ymmärrystäsi, ja hyväksymme sinut täydeksi Myrskyklaanin soturiksi. Höyhentassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Höyhensiipenä. Tähtiklaani kunnioittaa lojaaliuttasi ja saalistustaitojasi, ja hyväksymme sinut täydeksi Myrskyklaanin soturiksi.”
Katselin ylpeänä, kuinka neljä tuoretta soturia nuolaisi vuorollaan päällikön lapaa, eleet ja katseet kunnioitusta ja pidätellyttä intoa hohtaen.
”Aurinkokajo! Haukkapolte! Kirkaslampi! Höyhensiipi!” klaanilaiset hurrasivat heidän nimiään öiselle taivaalle, ja itsekin annoin ääneni kohota niin korkeaksi kuin kykenin. Katselin vielä, kuinka nelikon läheiset tulivat onnittelemaan rakkaitaan, ja poimin myyrän suuhuni lähteäkseni takaisin parantajan pesälle. Samalla kuitenkin pohdin jo omia nimitysmenojani, ja kuinka minusta vielä jonain päivänä tulisi mahtava Myrskyklaanin soturi.

 

©2017 Metsäketo - suntuubi.com