Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

MyrskyklaaniJokiklaani Tuuliklaani Varjoklaani ⇔ Tähtiklaani Erakot ja kotikisut

Myrskyklaanilaisten tarinat

Puhe "näiden" sisään.

Ajattelu *näiden* tai 'näiden' sisään

Pisteet ja pilkut!

Ja mieluusti puhe aina seuraavalle riville :) Esim. EI näin:

"Hei", maukaisin. "Hei", päällikkö vastasi.

Vaan näin:

"Hei", maukaisin.

"Hei", päällikkö vastasi.

 

Näin tarinoita on helpompi lukea, ja saatpahan niihin lisää pituuttakin ;) Lisäohjeita kirjoittamiseen löytyy Muuta --> Oikeinkirjoitus ja muita vinkkejä tarinoihin liittyen

 

 1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Hallakasvo

21.10.2017 13:49
”Hallakasvo!” iloinen maukaisu kantautui korviini, saaden minut säpsähtämään ajatuksistani takaisin maan pinnalle, ja käänsin katseeni luokseni loikkivaan Pujopentuun. Olin matkallani pentutarhalle pysähtynyt ajattelemaan leirissämme tapahtuneita asioita, ja tapani mukaan syventynyt niihin niin että muu ympäristö jäi pimentoon. Ystäväni Kipinämyrsky ja Tuikeaskel olivat ansaitusti saaneet soturinimensä ja nyt me kaikki asuimme samassa pesässä muiden sotureiden kanssa. Olin saanut toimia Tuikeaskeleen mestarina, ja vaikka työni oli lähinnä viimeistellä hänen koulutuksensa ja varmistaa kelpoisuutensa soturiksi, olin pitänyt tehtävästäni, ja odotin jo hillityn innostuneena uutta oppilasta. Myös Tuiskukynsi ja Vaahterasumu olivat päässeet koulutuksensa loppuun ja olin iloinen heidänkin puolestaan, mutta ruskean ja valkoisen kirjavan kollin perhettä ravistellut suru sai minut tuntemaan myötätuntoa ja apeutta. Koskitassun liian aikainen kuolema kosketti koko klaania, enkä voinut kuin toivoa kaikkea hyvää Virheaskeleelle, Punasydämelle ja Vaahterasumulle. Toivoin myös, että he pääsisivät pahimman surun yli mahdollisimman kivuttomasti.
”Hei, Pujopentu ja Routamieli”, kehräsin viiksiäni väräyttäen ja kumarruin koskettamaan pennun kuonoa omallani, samalla kun vaaleanharmaa ja tummaraitainen soturi asteli luoksemme. ”Minne matka?”
”Klaaninvanhimpien luo tervehtimään Vatukkatuhkaa. Suistohaukka tulee kuulemma myös”, kasvattiveljeni kertoi hymyillen.
”Voi kuinka mukavaa”, hymyilin. ”Kertokaa terveisiä. Viettekö myös tuoresaalista mukananne?”
”Niin ajattelimme. Isä, saanko mennä valitsemaan saaliskasasta?” Pujopentu kysyi katsahtaen sitten Routamielen puoleen. Soturi nyökkäsi hiljaisena vastaukseksi.
”Nähdään myöhemmin, Hallakasvo”, Pujopentu naukaisi ennen kuin lähti vipeltämään kohti tuoresaaliskasaa, jonka luona seisoivat keskenään jutelleet Kivirouta ja Ilvesroihu. Hymähdin pennun innokkuudelle, mutta vilkaistuani Routamieltä ilmeeni vakavoitui.
”Mikä hätänä? Näytät huolestuneelta”, maukaisin.
”Keskustelin emosi kanssa. Että mitä tapahtuu, kun hänen pentunsa syntyvät ja miten se vaikuttaa Pujopentuun. Kettuväijy vakuutti, ettei pentujen syntymä ole Pujopennulta pois, ja että poikani saa samanlaista huomiota kuin ennenkin”, Routamieli sanoi hiljaa.
”Ja nyt sinua mietityttää, pystyykö emoni pitämään sanansa”, varmistin, johon soturi vastasi väräyttämällä korviaan. ”Kettuväijy rakastaa Pujopentua kuin omaa poikaansa, eikä ikinä hylkäisi häntä. Lisäksi emoni varmasti haluaa, että Pujopentu tuntee olonsa tasavertaiseksi. Ja niin haluan minäkin. Hänestä tulee isoveli tuleville pennuille.”
”Rikkakasvo ei aivan ajattele niin”, Routamieli huomautti. ”Silloin kun vanhempasi kertoivat tulevista pikkuisista, ja Pujopentu ilmaisi ilonsa... ”
”Tiedän. Isäni näytti kuin olisi halunnut korjata asian Pujopennulle. Mutta Kettuväijy vaiensi hänet. Eikö se kerro jo jotain? Rikkakasvo voi olla tarkka ”omistaan”, mutta ei hän tarkoita pahaa. Ja emoni on varmasti jo tehnyt hänelle selväksi, että Pujopentu on yhtä kuin isoveli heidän pennuilleen. Älä ole huolissasi”, nau'uin.
”Toivon todella, että olet oikeassa. En vain voi sille mitään, että olen huolissani poikani hyvinvoinnista”, Routamieli huokaisi.
”Se nyt on täysin normaalia. Kaikilla vanhemmilla on sydän kallellaan jälkeläistensä suhteen”, vastasin.
”Isä! Valitsin jo! Kelpaako tämä?” Pujopentu huikkasi. Vilkaisimme molemmat, kuinka kollipentu tarttui harmahtavan turkin omannutta jänistä niskasta ja nosti saaliin niin korkealle kuin pystyi.
”Se on oikein hyvä”, Routamieli vastasi ääntään hieman korottaen. ”Voit mennä jo klaaninvanhimpien pesän luo, tulen aivan heti perässä.”
Pujopentu nyökkäsi ja lähti kantamaan jänistä sinnikkäin liikkein. Käännyin vielä kerran katsomaan Routamielen sinisiin silmiin. ”Haluatko vielä puhua tästä aiheesta?”
”Tämä riittää tällä erää. Mutta kiitos kun jaksoit kuunnella, Hallakasvo”, soturi maukaisi pienen hymyn kera, ja nyökkäsin hymyillen takaisin. ”On mukava olla avuksi.”
Routamieli ohitti minut muutamalla askeleella, mutta sipaisi vielä hännällään lapaani. Hymähtäen päätin jatkaa matkaani määränpäähäni. Olin juuri päässyt pentutarhan suuaukon läheisyyteen, kun kuulin kiireisiä, lähestyviä askelia.
”Mansikankukka?” naukaisin häkeltyneenä, kun näin isoemoni pujahtavan tarhan suojista ja rynnistävän kohti parantajan pesää sivuilleen katsomatta. Hän ei sanonut minulle sanaakaan, eikä myöskään kiinnittänyt huomiota ohittamaansa Vaskitsakynteen, joka vilkaisi kumppaniaan kulmaansa kohottaen. Punaisenruskea soturi käänsi vihreän katseensa minuun, mutta käännyin pentutarhan puoleen ja astuin sisään sydän huolesta hakaten. Huomioni kiinnittyi ensin omalla pedillään maanneeseen Täpläsiipeen, joka piteli Kirppupentua etutassujensa lomassa kuin estääkseen tätä lähtemästä omille teilleen. Harmaatäplikäs kuningatar silmäili tarkkaavaisesti Kuunlumoa, joka istui Kettuväijyn lähellä, tummansiniset silmät nauliintuneena tähän. Otin muutaman varovaisen askeleen kaksikkoa kohti.
”Emo? Onko kaikki hyvin? Kuulin- ”
Enempää en ehtinyt sanoa, kun huomasin punaisenruskean naaraan etutassujen välissä liikkumattoman, ketunpunaisen karvapallon, jonka turkkia halkoi ohuet tummat tiikerinraidat. Kuunlumo katsahti suuntaani huolestunut ilme kasvoillaan, mutta katse siirtyi pesän uloskäynnille lähestyvien askelien kantautuessa korviimme.
”Mitä täällä tapahtuu? Miksi Mansikankukka juoksi Mustikkaraidan pesälle kuin tuli hännän alla?” Vaskitsakynnen vaativa ääni murahti. Kettuväijy mulkaisi isäänsä silmät kiiluen ja jatkoi sitten ankarasti pienen pennun nuolemista. Aloin ymmärtää tilanteen vakavuuden, ja tuijotin emoani hengitystä pidätellen. Tiukasti naukaistu ”Väistä, Vaskitsakynsi” komento sai isoisäni siirtymään pesän suuaukolta ja päästämään Mustikkaraidan tarhaan. Mansikankukka seurasi parantajaa paria askelta jäljessä.
”Emosi kertoi, mitä on tapahtunut. Oletko yrittänyt nuolla ja hieroa häntä?” parantaja kysyi rauhallisesti emoani vilkaisten.
”Olen, mutta en saa häntä virkoamaan. Mustikkaraita, ole kiltti ja auta”, Kettuväijy sopersi, ja hätkähdin ymmärtäessäni miten epätoivoiselta hän kuulostikaan, tyyni ulkokuori kun viestitti aivan jotain muuta. Harmaajuovainen parantaja asettui kuningattaren viereen, poimi punaturkkisen pennun suuhunsa ja laski tämän etutassujensa väliin. ”Kaikki tulee kääntymään parempaan päin”, kuulin hänen sanovan rauhoittavasti.
”Onko täällä kaikki hyvin? Kettuväijy?” Rikkakasvo naukaisi, ja vilkaisin turkki pörhistyen lapani yli isääni, joka kurkisti tarhan suuaukolta. Mustikkaraidan nähdessään soturin siniset silmät pyöristyivät ja hän kiiruhti lähemmäksi kumppaniaan. Nähtyään elottoman pentunsa hän henkäisi järkyttyneenä. ”Hyvä Tähtiklaani, ei...”
”Ylimääräiset poistukoot välittömästi”, Mustikkaraita naukaisi auktoriteettiseen sävyyn. ”Tarvitsen työskentelyrauhan.”
”Näytänkö jotenkin ylimääräiseltä? En poistu minnekään kumppanini viereltä”, Rikkakasvo murahti, ja säpsähdin hänen äänensä kylmyyttä. Mansikankukka astui hänen vierelleen, laski häntänsä tämän selälle ja kuiskasi tälle jotain. Isäni katsahti naaraaseen ja näytti kuin haluaisi alkaa väittämään vastaan, mutta lopulta hänkin taisi ymmärtää, että olisi juuri nyt enemmän tiellä kuin hyödyksi.
”Katsokin että saat hänet virkoamaan”, soturi mutisi äänen värähtäessä lopussa. Mustikkaraita ei sanonut mitään, väräytti vain korviaan, mutta tiesin kollin tekevän aina kaikkensa, ja aina parhaansa mukaan. Rikkakasvo käveli lihakset väristen ulos tarhasta, ja Vaskitsakynsi seurasi häntä annettuaan ensin nopean silmäyksen Kettuväijylle. Kuunlumo siirtyi omalle paikalleen lähelle Täpläsiipeä, ja Mansikankukka pysytteli tyttärensä lähellä, sukien kielellään hänen korviaan.
”Kuoleeko hän?” kuulin Kirppupennun miukuvan, ennen kuin poistuin tarhasta. En kuullut Täpläsiiven vastaavan pojalleen mitään.

Ilta oli saapunut ja ensimmäiset tähdet ilmestyneet taivaalle, kun astelin tärisevin jaloin ja epämiellyttävä paine kurkkua kuristaen pentutarhalle. Pahimmat kauhukuvat olivat välkkyneet mielessäni koko loppupäivän, enkä ollut uskaltanut vilkaista tarhalle päinkään. Olin joutunut kokoamaan kaiken rohkeuteni ja pakottanut itseni liikkeelle. Kenties ei ollut soveliasta vierailla tarhassa tähän aikaan, mutta minun oli pakko saada tietää, miten kaikki oli lopulta päättynyt. En ollut nähnyt isääni, Tihkusulkaa enkä Tulivarjoa koko iltana, ja Ilveshalla oli ollut niin kiireinen partioiden kanssa, ettei häntä ollut juuri näkynyt leirissä. Sisariani odottivat siis melkoiset uutiset. Vedin syvään henkeä päästyäni tarhalle ja astuin peremmälle niin hiljaa ja varovasti kuin pystyin. Täpläsiipi nukkui sikeästi Kirppupentu vierellään, ja Kuunlumo oli kietoutunut niin tiukalle kerälle kuin kasvanut vatsa antoi myötä. Mansikankukka makasi omalla pedillään ja kohotti päätään minut nähdessään. Nyökkäsin hänelle pehmeästi ja huomasin Pujopennun nukkuvan hänen kyljessään kiinni. Kiinnitin katseeni emooni, joka silmäili etutassujaan tiiviisti. Tunsin itseni maailman huojentuneimmaksi, kun näin ketunpunaisen pennun nojaavan päätään emoni jalkaan, ja huokaisin syvään lausuen samalla äänettömän kiitoksen Tähtiklaanille. Epämiellyttävä tunne kurkustani katosi, kuten myös tärinä jäsenistäni. Hiljainen tuhina kantautui pennun suunnalta, ja Kettuväijy kohotti katseensa.
”Hei, Hallakasvo”, emoni kuiskasi lempeästi.
”Hei. Miten hän voi?” naukaisin hiljaa ja istahdin maahan. Huomasin syvän väsymyksen kuningattaren kasvoilla, mutta onnellinen katse silmissä ei kadonnut, kun hän silmäili pentuaan.
”Mustikkaraita sai hänet virkoamaan pian sen jälkeen, kun lähdit täältä päivällä, ja tarkasti hänet. Kaikki on kuulemma nyt hyvin, eikä niin lyhyestä hapenpuutteesta pitäisi tulla ongelmia, mutta Mustikkaraita kehoitti pitämään pientä silmällä muutosten varalta. Hän sanoi tulevansa käymään uudelleen heti huomenaamulla, aikaisemminkin jos tulee jokin hätä. Pikkuinen alkoi syömään niin tarmokkaasti, ja olisitpa kuullut millaista ääntä hän piti herätessään. Kuin tiikeri hänen sisällään olisi herännyt myös henkiin”, Kettuväijy kuiski ja painoi nenänsä hellästi pennun niskaan. ”Hän on täydellinen. Kuka on suloisin kollipentu koko järven alueella? Sinä, juuri niin...”
Vaimea yskintä katkaisi emoni lauseen ja hän kohotti nopeasti kuononsa poispäin pennusta. Yskänpuuska ei tahtonut loppua, ja katsoin huolestuneena kuningatarta. Pikkuveljeni alkoi pitää hiljaista kitinää, ja Mansikankukkakin näytti nopealla vilkaisulla valmistautuvan siirtymään tyttärensä avuksi.
”Ei hätää, kaikki hyvin”, Kettuväijy kiirehti naukumaan saatuaan yskän taltutettua. Hän poimi pennun suuhunsa ja siirsi tämän vierelleen, jotta pikkuinen pääsisi hänen nisälleen illallistamaan. ”Synnytys oli rankin kokemani, mutta väsymys menee ohi kun saan vähän levättyä. Oletko nähnyt isääsi?” naaras maukui matalasti. Ravistettuani päätäni hän huokaisi. ”Toivottavasti hän ei mennyt aivan pois tolaltaan. Mustikkaraita ei millään tasolla halunnut huolestuttaa tai loukata käskiessään häntä poistumaan.”
”Hän yritti vain suojella isää, kuten meitä muitakin”, kuiskasin, johon emoni nyökkäsi.
”Haluatko, että jään tänne täksi yöksi? Auttamaan ja pitämään pentua silmällä?” kysyin.
”Kiitos kulta, mutta ei sinun tarvitse. Mansikankukka pitää meistä kaikista huolen, kuten myös Pujopentu”, Kettuväijy maukui ja loi kiiltävän katseen emoonsa ja kasvattipoikaansa. Mansikankukka nyökkäsi sanojen vakuudeksi ja kietoi häntänsä Pujopennun ympärille.
”Hyvä on, jos niin sanot”, hymyilin. ”Tulen huomenna käymään heti kun ehdin, ja käsken isää ja sisaruksia tekemään samoin.”
”He eivät uskalla jättää tulematta, kun sinä komennat”, emoni hyrähti, jolloin hymähdin viiksiäni väräyttäen. Kosketin hänen kuonoaan omallani ja loin rakastavan katseen ruokailevaan pikkuveljeeni, kunnes pyörähdin hitaasti ympäri ja hiivin tarhasta kirpeään lehtisateen iltaan. Uskoin veljelläni olevan kaikki hyvin, mutta Kettuväijystä en ollut niin varma. Kuulemani yskiminen oli herättänyt huolestuneisuuteni, ja vaikka en ollut sitä ääneen sanonutkaan, olin haistanut tarhassa varsin voimakkaan veren hajun. Punaisenruskean kuningataren synnytys ei tainnutkaan mennä niin helposti kuin mitä minun annettiin ymmärtää.

Nimi: Zare

21.10.2017 12:09
Vaahterasumu// 24kp, 20kp, 20kp
Särkkätassu// 13kp
Kipinämyrsky// 25kp

Nimi: Kipinämyrsky

13.10.2017 16:06
13
Aamu alkaa valjeta ja Tuikeaskelkin huomaa sen. Mietin yhä sitä, mitä Varjokynsi aikoo sanoa minulle. Hän sanoi että menemme metsään kun muut nukkuvat. Hänen olisi aika tulla. Hetken päästä harmaa kolli ilmestyy aukiolle. Menen tuota vastaan. Pusken, mutta en sano sanaakaan. Onneksi kajotähden ruumis ilmestyi esiin.
“Tuikeaske, Kipinämyrsky, vartioiminen loppuu. Teidän kannattaa mennä nukkumaan. Saatte päivän vapaata ja tutustua soturinaolemiseen”, päällikkö ilmoitti. Tuikeaskel nyökkäsi tuolle kiitoksena.
“Kiitos päällikkö”, mu-un Varjokynnen olan yli. Kun taas käännän katseeni kolliin, hänen silmänsä loistavat jännityksestä. Miksi? Tuikeaskel loikkii sotureidenpesää kohti.
“Tule Kipinämyrsky, valitaan nukkuispaikat”, hän hehkuttaa. Heilautan häntääni.
“Minulla taitaa olla paikka varattuna”, sanon iloisesti. Tulisin nukkumaan Varjokynnen vieressä seuraavat yöt.
“Kipinämyrsky, tule ennenkun muut heräävät”, Harmaa soturi maukuu. Painaudun tuota vasten ja huomaan kuinka pieni olen thän verrattuna, vaikka olenkin soturi.
“Mennään”, kuiskaan ja juoksen uloskäynsiä kohti. Juoksen innoissani pitkin metsää ja tuo perässäni. Huomaan sateen tekemän ison lammikon tiellämme. Katsahdan Varjokynteen, joka on tullut vierelleni.
“Sinähän et tätä yli pääsisi”, tuo kiusaa. Mulkaisen häntä.
“Pääsisinpäs”, sanon naurahtaen. Kolli ottaa askeleita taakseppäin ja loikkaa suuren hypyn lammikon yli. Hän laskeutuu ilkikurinen ilme kasvoillaan. “Yritä sinä”, tuo naukuu. Otan askeleita taakseppäin ja hyppään. Lätsähdän kumminkin lammikon vähän yli puoliväliin. Nyrpistän nenääni halulle, joka tulee mudasta pohjassa. Nousen ylös ja huomaan jalkojeni olevan aivan mudassa. Rämmin Varjokynnen luo joka nauraa kippurassa.
“Hei! Mitäs tykkäät tästä”, sanon ja lättäisen tassustani mutaa tuo naamaan. Tuo hämmästyy ja laittaa leikisti hampaat irveen. Huomaamattani tuo sipaiseen hännällänsä lisää mutaa päällensä ja naukaa loikkien hieman poispäin. Säpsähdän, ja pakko myöntää että minuakin hiemanhuvittaa. Loikin tuon perään.

Pian saavimme 'kielekkeen' reunalle. Syvällä sen alapuolella on joki, joka merkitsee Tuuliklaanin ja Myrskyklaanin rajat. Sieltä näkee helposti kauniin auringon-nousun. Painaudun aivan varjokynttä vasten, kuiskaten samalla “vau..”
istumme siinä hetken (noin 1min 30s XD) kunnes Varjokynsi avaa suunsa.
“Kipinämyrsky, minä... tuota. Kysyn sinulta yhtä asiaa”, tuo aloittaa. Käännän pääni tyohon ja katson syvälle silmiin. Nyökkään.
“Minä...”, lause jää kesken nunnes pensaikosta kuuluu rapinaa. Kummatkin hätkähdämme karvat pystyssä. Pensaikosta lulee eteen minua hieman vanhempi, valkoinen kolli *Tuiskutassu!* Hän katsoo meitä ilmeellä, jota en osaa kuvailla. Sitten hän katsoo vain Varjokynttä hieman halveksuen. Sitten minua hymyillen.
“Onnittelut, Kipinämyrsky”, tuo sanoo ja tulee lähenmäksi. Hymähdän.
“Mitä sinä täällä teet”, sanoo Varjokynsi terävällä äänellä. Tuiskutassu hätkähtää.
“Seurasin teitä, halusin onnitella Kipinämyrskyä”, oppilas vastaa. Harmaa soturi sähähtää. Tosin en itsekkään pitänyt siitä kun Tuiskutassu vain hyppäsi puskasta kun minä ja Varjokynsi olimme kahdestaan. Miksi hän ei voinut onnitella minua leirissä?
“Parenpi palata leiriin”, ehdotan. Kummatkin kolleista katsahtavat minuun. Se tuntuu ahdistavalta.
“Hyvä idea”, Tuiskutassu sanoi. Varjokynsi nyökkää ja alamme kävellä kohti leiriä. Matkalla Tuiskutassu asettuu viereeni ja alkaa puhua kainen laista mitä on käynyt. Välillä hän maukui itsestänsä ja välilä minusta. Se alkaa käydän hermoille. Hän puhuu ja puuhuu ja puhuu. Se ei lopu milloinkaan. Pian huomaan saman lammikon, jonka yli hyppäsimme Varjokynnen kanssa. Loikin sen luo nopeasti, osin siksi että pääsisin koittamaan hyppyä uudestaan, ja siksi ettei minun tarvitsisi kuunnella Tuiskutassun puheita loppumatkaa. Varjokynsikin huomasi tämän ja kiihdyttää vauhtiaan. Tälläkertaa kun hyppään se onnistuu. Tömpsähdän maahan juuri lammikon ja maan reunaan.
“Katso Varjokynsi! Onnistuin, todella onnistuin”, nau-un innokkaasti. Tuokin loikkaa lammikon tiselle puolelle.
“Hyvä Kipinämyrsky”, hän hihkaisee. Sivusilmällä vilkaisen kun Tuiskutassu kiertää lammen hypyn siaan. Selvästi tuo ei tajunnut hypyn ideaa. Hänen ilmeestäänkin huomasi sen, että ihmetteli meidän innokkuutta.

Päivä alkaa mennä kohti iltaa. Olen Hallakasvon ja Tuikeaskeleen kanssa syömässä tuoresaalista.
“Ajatella että me kaikki kolme olemme sotureita”, Tuikeaskel hihkaisee. Nyökkään.
“Tosin Hallakasvo ehti olla pitenpään kuin me”, sanon ja tönäisen hellästi hännälläni harmaata soturia.
“Ei ollut minun syy että satuin olemaan parenpi kuin te”, hän naukaisee leikisti.
“Niin varmaan”, Tuikeasken naurahtaa. Nyökkään tuolle. Sitten näen Vaahteratassun kulkevan ohitse. Mietin mitenköhän tuo pärjää. Veljen menety oli varmaan kova pala. Huomaan myös Punasydämmen. Häneltä tippuu kyynel poskelta. Jatkamme vielä hetken ajan juttelua kunnes kuuluu kutsu suurtasanteelta. Nousemme vaistomaisesti ulos suurtasanteen viereen. Huomaan Vaahteratassun ja Tuiskutassun ilmestyvän sinne. *On heidän soturimenonsa!*




On yö ja kuu paistaa kirkkaana taivaalla. Kaksi kollia istuu aukiolla katsellen leiriä. Valkoinen kolli nousee ja ottaa hieman väliä toiseen kolliin. Hän käy ensin pentutarhan suulla, sitten oppilaiden pesän ja lopuksi sotureiden pesän. Tuolle pesälle hän kumminkin jää, ja katsoo muitten kissojen joukossa kukkuvaa kahta kissaa. Suurenpi harmaa kolli lämmittää pientä punaraitaista naarasta turkillaan. He nukkuvan lähekkäin, aivan supussa. Se saa valkoisen kollin niskakarvat koholle. Hän työntää kyntensä ulos ja tekee maahan hiekkaan kaksi syvää viiltoa. Toisen suuremman, ja toisen hieman pienemmän. Raivoissaan hän raapaisee kolmannen viillon aivan toisen, pienemmän viillon viereen. Hän nyhtäisee hännästänsa karvatupon ja painaa sen äsken piirtämäänsä viiltoon. Punaisen ruusun lehden hän painaa pieneen viiltoon, ja harmaata kiveä ripottelee suureen viiltoon. Hän laittaa silmät kiinni ja laskee tassunsa. Tassu osuu kumminkin vaaleaharmaaseen terävään kiveen. tassusta vuotaa verta ja kolli raapaisee suurinpaan viivan yli kolme pitkää viivaa, verellä koristeltua viivaa. Kun kolli katsoo tuota, hän ei näe viivoja hiekassa, vaan verisen, valkoharmaan kissan ruumiin. Hän kävelee poispäin. Valkoisen kissan mieleen tulee kuvia. Kuvia pentuajoista kun hän leikki pienen naaraskissan kanssa, kuinka he tukivat toisiaan. Kuinka pieni kissa oli tukemassa kollia kun tästä oli tulossa oppilas. Kuinka lopulta pieni kissakin pääsi oppilaaksi, mutta näiden kahden kissan väliin tuli suuri valkoharmaa kissa. Kuinka jollain ei enää olisi väliä. Pieni kyynel vierähtää valkoisen soturin vihreistä silmistä. Yhtä asiaa tämä kolli ei tiedä, se ei tiedä että sitä katselee kolme tähtiklaanin kissaa. Kuolleet kissattietävät, että Tuiskukynnestä on tulossa hullu, ellei joku estä sitä.

//Sori tää loppu vähän tällee, saatan tehä Varjokynnestä samanlaisen pätkän kun se löytää ne viivat ja tajuaa kuka ne on tehnyt ja mitä se sillä tarkoitti.

Nimi: Vaahteratassu

13.10.2017 12:03
"Olemme kokoontuneet tänään nimittämään klaanillemme kaksi uutta soturia. Vaahteratassu ja Tuiskutassu, tulisitteko tänne?"
Turkkini oli suittu kiiltäväksi ja silmäni kiiluivat noustessani jaloilleni. Lumikkotaival oli ilmoittanut päivemmällä, että nimitykseni olisi tänään. Tieto oli tullut täysin puskista, vaikka olisinkin näin jälkeenpäin ajateltuna sen voinut arvata - mestarini oli päästänyt minut yksin metsälle aamupartion jälkeen. Hän oli tietysti arvioinut osaamiseni, ja Tähtiklaanin kiitos todennut minun olevan riittävän kyvykäs soturiksi. Tuiskutassu, yksi klaanimme vanhimmista oppilaista, kulki vierelläni Suurtasanteen päälle Kajotähden luokse. Hänkin ansaitsi vilpittömästi nimityksensä, olihan hän ollut oppilaana melkein yhtä kauan kuin Tuikeaskel. Vilkaisin olkani yli vanhempiani, jotka istuivat vieretysten katsellen minua ylpeästi. Koskitassun kuoleman aiheuttama suru oli väistynyt heidän katseistaan edes täksi pieneksi hetkeksi, ja tilalla oli vain ylpeyttä - ja haikeutta. Tiesin heidän ajattelevan samaa kuin minäkin: Koskitassun olisi kuulunut olla minun ja Tuiskutassun vierellä.
"Minä, Kajotähti, Myrskyklaanin päällikkö, pyydän soturiesi-isiämme kääntämään katseensa näihin kahteen oppilaaseen. He ovat opiskelleet kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on heidän vuoronsa tulla sotureiksi. Tuiskutassu, lupaatko suojella klaaniasi ja noudattaa soturilakia - jopa henkesi uhalla?" Perinteiset seremoniaan kuuluvat sanat eivät olleet koskaan tuntuneet minusta näin painostavilta ja voimakkailta. Nyt minä ja Tuiskutassu saisimme vannoa uskollisuutta klaanillemme, ja se toi mukanaan uskomattoman vastuun. Tiesin, ettei soturien elämä ollut pelkkää loikoilua, mutta sanojen painoarvo hätkähdytti minut siitä huolimatta.
"Lupaan", Tuiskutassu vastasi epäröimättä, vakaalla ja lujalla äänellä. Oppilastoverini hännänpää nytkähteli innosta, ja tiesin hänen odottaneen tätä päivää kauan.
"Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Tuiskutassu, tästä päivästä lähtien sinut tunnetaan Tuiskukyntenä! Tähtiklaani kunnioittaa kärsivällisyyttäsi ja taitojasi, ja hyväksyy sinut täydeksi Myrskyklaanin soturiksi!" Kajotähti kosketti kuonollaan kollin päälakea, ja vastanimitetty soturi nuolaisi päällikköään kunnioittavasti lapaan. Kajotähden katse siirtyi minuun, ja uskalsin tuskin hengittää.
"Vaahteratassu", Kajotähti aloitti hieman mietteliään oloisena. "Lupaatko noudattaa soturilakia ja suojella klaaniasi - vaikka henkesi uhalla?" Taisin vain kuvitella mietteliäisyyden hänen äänessään, sillä nyt kolli vaikutti täysin yhtä määrätietoiselta kuin aina aiemminkin.
"Lupaan", vastasin vakaasti nyökäten vielä pienesti kuin vahvistaakseni lupaustani. Kajotähti tutki minua hetken katseellaan, ja saatoin erottaa hymyn kareilevan hänen kasvoillaan.
"Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Vaahteratassu, tästä päivästä lukien sinut tunnetaan nimellä Vaahterasumu! Tähtiklaani kunnioittaa määrätietoisuuttasi ja voimaasi hyväksyen sinut täydeksi Myrskyklaanin soturiksi!" Tunsin päällikön kosketuksen päälaellani, ja vastasin kunnioittavalla nuolaisulla lapaan. Vaahterasumu? Eikö se ollut vähän... naarasmainen nimi? Siitä huolimatta jokin uudessa nimessäni kiehtoi minua, enkä antanut itseni aliarvioida sitä vähääkään.
"Tuiskukynsi! Vaahterasumu! Tuiskukynsi! Vaahterasumu!" klaanikissat huusivat kuorossa uusia nimiämme. Tunne oli sanoinkuvaamattoman mahtava. Tunsin olevani pitkästä aikaa innostunut kuin pentu, joka pääsee ensimmäistä kertaa ulos pentutarhasta. Olin soturi!
"Koskitassu, näetkö? Elän meidän molempien puolesta, lupaan sen", kuiskasin tuskin kuuluvasti kohti taivasta. Saatoin vain kuvitella, mutta sillä hetkellä tunsin tuulen kutittavan turkkiani ja kantavan korviini hiljaisen kuiskauksen: "Kiitos..." Haikea hymy suli kasvoilleni. Koskitassu oli siis päässyt onnellisesti Tähtiklaaniin.
"Tuiskukynsi ja Vaahterasumu valvovat tämän yön leiriä vaiti, kuten tapoihin kuuluu", Kajotähti vielä muistutti ja päätti sitten kokouksen. Laskeuduin Tuiskukynnen edellä Suurtasanteelta ja kohtasin välittömästi onnittelujen tulvan.
"Olen niin ylpeä sinusta!" Punasydän likipitäen itki. "Pojastani tuli soturi!"
"Vaahterasumu? Se on kaunis nimi", Virheaskel hyrisi. "Ehkä hieman naarasmainen, mutta oletan ettei se haittaa sinua?"
"Ei pätkääkään", myönsin sallien kehräyksen kummuta kurkustani. "Kannan nimeni ylpeydellä."
"Sietääkin", seuraava puhuja oli Lumikkotaival. "Olet lupaava nuori kissa. Teehän entinen mestarisi ylpeäksi."
Hymyilin pienesti punaruskealle naaraalle. En voinut käsittää, miksi useimmat klaanin kissat olivat saaneet hänestä kylmän ja tunteettoman kuvan. Olin kyllä kuullut, mitä hän oli tehnyt pennuilleen, mutta se ei minusta oikeuttanut kohtelua. Ehkäpä hänelläkin oli kaksi puolta, joista tämän pehmeämmän hän näyttää vain oppilailleen ja läheisilleen.
"Muuten, Lumikkotaival... Miksi päästit minut jo nyt soturiksi?" kysyin hieman kummastuneena. "En ole viime päivinä ollut kovin... ihanteellinen oppilas."
"Me olemme kaikki kissoja", entinen mestarini hymähti. "Kyllä sinä olet kelpoinen soturiksi, vaikka sinulla tunteet olisikin, hiirenaivo. Taitosi olivat riittävät, joten en nähnyt syytä pitää sinua enää oppilaana."
Väräytin korviani kuitaten näin soturinaaraan toteamuksen. Kaipa minun oli se sitten myönnettävä - minusta todella tuli soturi, koska olin valmis siihen.

Nimi: Vaahteratassu

12.10.2017 10:35
"Jätä minut rauhaan!" sähähdin Lumikkotaipaleelle, joka oli vastustelustani huolimatta lähtenyt seuraamaan minua. "Halusin vain ulos leiristä, ei sinulla ole mitään syytä lähteä seuraamaan minua."
"Oppilaat eivät saa kulkea yksin leirin ulkopuolella", mestarini muistutti. "Ja joka tapauksessa en luota siihen, ettet tekisi mitään tyhmää. Viimeksi, kun päästin sinut silmistäni, sait päähäsi antautua kaksijalalle!"
"Olen jo melkein soturi", tuhahdin protestiksi. "Ja opin kyllä virheistäni, kiitos vain. En ole niin tyhmä, että kuvittelisin pärjääväni niille kahdelle erakolle, jotka aiheuttivat tämän. Vielä."
"Kaksi vastaan yksi on aina epäedullinen asema, muista se, Vaahteratassu", Lumikkotaival naukaisi. "Ymmärrän kyllä sinua, mutta-"
"Et sinä mitään ymmärrä!" äyskäisin. "En minä välitä pärjäänkö minä vai en! Minun täytyy tulla vain niin vahvaksi, että saan aiheutettua niille kahdelle ketunläjälle saman kivun, jonka he aiheuttivat Koskitassulle. Ei sillä ole väliä, missä kunnossa minä päädyn kyseisestä tilanteesta ulos."
"Vaahteratassu, istu hetkeksi aloillesi ja mieti", Lumikkotaival kehotti. "Kosto ei ole aina hyväksi. Antaisit itsellesi hieman enemmän arvoa. Palataan nyt leiriin. Jos vielä neljäsosakuun päästä olet samoissa aikeissa, hyvä on, en estä sinua. Koulutan sinusta mahdollisimman vahvan, jotta saat kostosi täytettyä. Mutta vain, jos lupaat miettiä asian rauhassa läpi."
"No joo joo." Tiesin kuulostavani keskenkasvuiselta pennulta, mutta juuri nyt minua ei huvittanut 'istua alas ja miettiä'. Halusin etsiä Lukan ja Shiron välittömästi ja kostaa. Tiesin kuitenkin olevani vielä liian nuori siihen - en välttämättä pääsisi edes naarmuttamaan Lukaa, jos Shiro päättäisi suojella tätä. Minun oli vain tehtävä kuten Lumikkotaival sanoi.
"Vaahteratassu, Koskitassun kuolema tuli meille kaikille shokkina. Kyllä me muut ymmärrämme edes jotenkuten, miltä sinusta tuntuu. Itselläni ei sisaruksia ole koskaan ollut, mutta olen menettänyt molemmat vanhempani. Älä luule, että olisit surusi kanssa yksin - sinun pitää puhua siitä, jotta olosi helpottuu."
"Mutta kun kyse ei ole ainoastaan siitä, että Koskitassu kuoli", puhahdin. "Kyllä minä osasin siihen varautua, mutta..." Suljin suuni ennen kuin olisin jatkanut lausetta liian pitkälle. En millään voinut kertoa edes Lumikkotaipaleelle, että emoni oli tappanut Koskitassun. En sitten millään. Ainoa, joka minun ja Punasydämen lisäksi asiasta saisi tietää, oli isä.
"Mutta?" Lumikkotaival johdatteli, varoen kuitenkin kuulostamasta liian tunkeilevalta. Olin kahden vaiheilla - Lumikkotaipaleella itselläänkin oli pentuja, vaikkei hän heidän kanssaan hyvissä väleissä ollutkaan, joten hän saattaisi ymmärtää emoni päätöksen. Toisaalta naaras oli myös tunnettu ehdottomasta suhtautumisestaan soturilakiin, joten se vaikeutti valintaani.
"Koskitassu ei kuollut pelkästään sen vamman takia", huokaisin lopulta, päättäen luottaa mestarini arvostelukykyyn. "Hän oli niin kovissa kivuissa, että emo antoi hänelle kuolonmarjoja. Se oli täysin ymmärrettävää, sillä ei Koskitassu olisi tuosta enää toipunut", kiirehdin lisäämään kun huomasin Lumikkotaipaleen silmien välähtävän. "Hän olisi vain kitunut turhaan."
Lumikkotaival tuijotti minua silmät kiiluen kummallisesti, ja loputtomalta tuntuneen ajan jälkeen soturinaaras laski katseensa. "Punasydän teki sen poikansa parhaaksi. Ei yksikään emo halua katsella pentunsa kärsimystä", hän totesi hiljaa, kaihoisalla äänellä. "Eikö päätös olisi kuitenkin kuulunut Mustikkaraidalle?"
"Emo taisi pelätä, ettei Mustikkaraita suostuisi", totesin kohauttaen hieman surumielisesti lapojani. "Eikä se loppujen lopuksi olisi mitään muuttanut."
"Olisi se", Lumikkotaival korjasi yllättävän nopeasti. "Mustikkaraita on valtuutettu tekemään tuon kaltaisia päätöksiä. Hän ei ota niistä liikaa painoa lavoilleen. Emosi taas... En usko, että hän tulee pääsemään tästä helpolla yli. Hän käytännössä katsoen tappoi oman poikansa."
"Olet oikeassa", mumisin hiljaa, huoli emoani kohtaan kasvaen sisimmässäni. "Lupaathan, ettet kerro tästä kenellekään? Mustikkaraita varmasti päättää, kuinka paljon on turvallista kertoa klaanille."
"Seuraan parantajamme päätöstä, oli se mikä tahansa", Lumikkotaival lupasi virallisen kuuloisesti. "Älä sinäkään ota liikaa paineita tästä. Jos Punasydän ei olisi tehnyt sitä, Mustikkaraita olisi tehnyt. Ainoa, jolle tällä oli merkitystä, on emosi itse."


"Olemme kokoontuneet tänä tuulisena lehtisateen iltana kunnioittamaan klaanimme oppilaan Koskitassun muistoa", Kajotähden kirkas, kuitenkin surumielinen ääni kiiri muuten hiljaisella aukiolla. "Hän kuoli erakolta saamiinsa vammoihin. Koskitassu oli pirteä, lupaava oppilas, ja klaanimme tulee kaipaamaan häntä pitkään." Päällikkö vaikeni hetkeksi painaen päänsä, ennen kuin kohotti kuononsa jälleen kohti tähtiä. "Minä, Kajotähti, Myrskyklaanin päällikkö, pyydän esi-isiämme kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän oppi soturilain ja palveli klaaniaan ihailtavasti. Ottakaa hänet vastaan riveihinne Tähtiklaaniin." Vieressäni istuva Punasydän huojui hiljalleen, kuiskien itsekseen jotain, ja katse emoni silmissä oli täysin tyhjä. Hivuttautuin hieman lähemmäksi häntä ja kiedoin häntäni lohduttavasti emoni ympärille, hakien itsekin lohdutusta hänen lämmöstään.
"Läheisimmät omaiset voivat valvoa Koskitassun vierellä. Hänet haudataan aamunkoitteessa", Kajotähti maukui hiljaisen hetken päätyttyä ja ilmoitti kokouksen päättyneeksi, hypäten alas kiveltä ja kävellen Koskitassun luokse. Veljeni ruumis oli tuotu aukiolle kuten tapoihin kuului, ja katsellessani hänen levollista ilmettään mieleni täytti yllättävä rauha. Tämä oli hänen parhaakseen. Koskitassun ei tarvitsisi enää ikinä tuntea kipua tai pelkoa.

Nimi: Särkkätassu

11.10.2017 16:58
”Punasydän! Mikä hätänä?” Olin hädin tuskin ehtinyt pistämään pääni esiin leirin sisäänkäynnistä palattuani partiosta, kun kuulin puolisiskoni Talvioturkin huolestuneen kysymyksen. Punasydän käveli hoipertelevin askelin ja tärisi silminnähden, ja hänen poskilleen valui kyyneliä loppumattomana virtana. Mustikkaraita, joka oli ollut partiomme kanssa keräämässä yrttejä, sihahti hiljaa ja pinkaisi ohitseni soturinaaraan luokse viittoen muita pysymään kauempana. Parantajakolli supisi jotain Punasydämelle, joka vastasi aivan yhtä hiljaa niin, ettei kukaan muu kuin Mustikkaraita kuullut. Klaanimme parantajan katse synkkeni, ja kun hän oli sanonut vielä jotain Punasydämelle ja ilmeisesti kehottanut häntä palaamaan parantajien pesään, kääntyi kolli puhumaan klaanille.
”Koskitassu on kuollut.” Töksähtävä ilmoitus sai niskakarvani nousemaan pystyyn ja kynteni kaivautumaan maahan. Vieressäni seissyt Säröpolte henkäisi terävästi ja pujahti oppilaansa Hunajatassun ohitse kohti soturien pesää – oletettavasti etsimään poikaansa Virheaskelta, Koskitassun isää.
Koko aukio tuntui jäätyneen aloilleen, ja nyt vasta tajusin, ettei suurin osa kissoista ollut edes tiennyt Koskitassun tilan olleen vakava. Katseeni osui mestariini Okasilmään, joka ei poikkeuksellisesti ollut ollut partiossa kanssani. Kollin silmät olivat kuin kaksi pohjatonta surun lampea, kun hän seurasi sisarensa kulkua parantajien pesälle. Punasydän pujahti jäkäläverhon taakse suojaan katseilta Mustikkaraita vanavedessään, jättäen jäljessään aukiolle typertyneen hiljaisuuden. Hetken kuluttua Okasilmä nousi jaloilleen ja suuntasi sanaakaan sanomatta päällikön pesälle kertoakseen Kajotähdelle suru-uutiset. Huomasin etsiväni kuumeisesti katseellani Vaahteratassua. Mitenköhän kolli reagoisi veljensä menetykseen? Etsintäni tuotti tulosta, kun huomasin oppilastoverini astuvan ulos parantajien pesästä melkein törmäten isäänsä, joka juoksi kuin tuli hännän alla suoraan poikansa ohitse parantajien pesän varjoihin. Vaahteratassun silmät olivat ilmeettömät, mutta kollin olemuksesta saattoi päätellä, ettei hän ollut ainakaan täysin murtunut. Hänen ryhtinsä oli suora ja korvat pystyssä, mutta toisaalta ryhdikkyys näytti hieman väkinäiseltä.
Rohkaisin mieleni ja kävelin hiljaisin askelin oppilastoverini luokse. ”Vaahteratassu…” Painoin pääni osanotoksi. ”Otan osaa. En voi edes kuvitella, miltä sinusta tuntuu.” Nostaessani katseeni säpsähdin hieman, sillä kohtasin Vaahteratassun silmät, jotka olivat kuin kaksi jäänsirpaletta. Kolli katsoi minua hetken, kallisti päätään ja tuhahti.
”No et tosiaan voi. Mitä siitä? Ei klaani tarvitse useampaa murehtivaa oppilasta kerralla.” Sanojen pisteliäisyys ja kylmyys yllätti minut täysin, enkä osannut hetkeen sanoa mitään. Vaahteratassu siristi silmiään hieman ja kohautti lapojaan.
”Totta puhuen en ajatellut itsekään rypeä itsesäälissä ja surussa hetkeäkään. Ei klaanilla ole sellaiseen varaa näin keskellä lehtisadetta.”
”Vaahteratassu, ei suru ole heikkoutta”, uskaltauduin sanomaan. ”Kyllä sinä voit kertoa, miltä sinusta oikeasti tuntuu. Ei kukaan sinua siitä syytä.” Oppilastoverini, joka oli kääntänyt katseensa sivulle, sinkautti sen jälleen minuun. En osannut lainkaan tulkita hänen katsettaan, ja se hämmensi minua – Vaahteratassun silmät olivat täysin mitäänsanomattomat.
”Tyhjältä”, hän yhtäkkiä tokaisi. ”Minusta tuntuu tyhjältä. Ei mitään muuta. Nyt olisin tavattoman kiitollinen, jos jättäisit minut rauhaan.” Peitelty katkeruus hänen äänessään tuntui sydämessäni kuin terävä neula, ja jäin jälleen sanattomaksi. Vaahteratassu käveli ohitseni korvat luimuun painettuna ja suuntasi suoraan leirin sisäänkäynnille. Tuijotin hämmentyneenä oppilastoverini perään ja räpyttelin pari kertaa silmiäni herättääkseni itseni yllätyksen tuomasta unenomaisesta tilasta. Mietin hetken, olisiko minun kannattanut mennä kollin perään hänen sanoistaan huolimatta, mutta helpotuksekseni huomasin Lumikkotaipaleen pujahtavan oppilaansa vanavedessä ulos leiristä. Korvani painuivat niskaani vasten ja kasvoilleni ilmaantui avuton ilme. Vaahteratassua todella sattui, vaikkei hän näyttänyt sitä, ja minusta tuntui todella pahalta toisen oppilaan puolesta.

Nimi: Vaahteratassu

10.10.2017 12:56
”Vaahteratassu, oletko sinä edes hereillä?”
Säpsähdin ankarasti ja katseeni singahti tassuistani mestariini Lumikkotaipaleeseen, joka katseli minua pää kallellaan. Naaras tutki minua hetken katseellaan, hymähti sitten ja naksautti paheksuvasti kieltään.
”Sinun kannattaisi todella keskittyä, Vaahteratassu. Soturinimityksesi tulee viivästymään, jos en saa taitojasi hiottua vielä hieman.”
”Tiedän”, mutisin. ”Tiedän kyllä, Lumikkotaival. Olen pahoillani.”
”Väärin meni”, soturinaaras yllättäen huokaisi ja istahti aloilleen. ”Vaahteratassu, sinun kuului kertoa, ettei keskittymiskykysi juuri nyt riitä pikkutarkkoihin harjoituksiin. Ymmärrän kyllä, mikä sinua vaivaa. Voimme mennä tänään metsälle, se terävöittää aisteja ja saa sinutkin varmasti ulos kuplastasi.” Lumikkotaival oli hetken hiljaa tutkaillen minua keltavihreillä silmillään ja jatkoi sitten: ”Murehtiminen ei auta Koskitassua millään tavalla.”
Säpsähdin uudelleen. Mestarini oli jälleen nähnyt suoraan lävitseni. Eiliset harjoitukset olivat menneet hyvin, mutta veljeni tila oli huonontunut yöllä äkisti, joten hän oli entistäkin pahemmassa vaarassa juuri nyt. En suoraan sanottuna kyennyt ajattelemaan mitään muuta.
”Kyllä minä voin harjoituksissa olla”, intin kuitenkin tyypilliseen tapaani. ”Ei sinun tarvitse hemmotella minua, Lumikkotaival.”
”En hemmottelekaan. Tästä ei vain ole mitään hyötyä juuri nyt”, Lumikkotaival tuhahti. ”Olen tosissani, Vaahteratassu. Itse asiassa olisi varmaan parasta, jos palaisit leiriin katsomaan veljeäsi. Mustikkaraita lähti äskeisen partion kanssa keräämään yrttejä, joten emosi on oletettavasti nyt kahden Koskitassun kanssa. Voisit hyvin mennä tervehtimään heitä.”
”Jos niin kerran haluat…”
”Väärin meni taas”, Lumikkotaival alkoi vaikuttaa turhautuneelta, mutta hänestä kuulsi myös huoli. ”Olet menettänyt aloitekykysi täysin viimepäivien aikana, Vaahteratassu. Ota itseäsi niskasta kiinni ja kerää itsesi, kissa hyvä. En olettanut sinun olevan liikamurehtivaa tyyppiä.”
”Koskitassu saattaa kuolla minä hetkenä hyvänsä!” älähdin yhtäkkiä turhautuneena. ”Enkä minä voi tehdä mitään! Miten oletat minun reagoivan? En minä pysty keskittymään, olet täysin oikeassa. Koskitassu on ainoa veljeni, ainoa joka todella ymmärtää minua! Olen saanut kuulla isoisästämme lukemattomia kertoja, ja ainoa, joka ymmärtää, on Koskitassu!” Nielaisin puristavan tunteen alas kurkustani ja käänsin katseeni pois Lumikkotaipaleesta. ”En minä halua menettää häntä.”
Lumikkotaival näytti yllättyneeltä äkillisestä purkauksestani, mutta pian hänen katseensa suli huolestuneeksi ja suorastaan emollisen lämpimäksi. ”Tiedän kyllä. Mene hänen luokseen. En tiedä, auttaako se millään tavalla, mutta ainakin saat olla hänen kanssaan – kukaan ei tiedä, mitä hänelle tulee tapahtumaan.” Vaikka Lumikkotaival tiesikin Koskitassun todellisesta tilanteesta, olivat hänen hiljaiset sanansa kuin jäätä. Oli kamalaa kuulla, etten ollut ainoa, joka pelkäsi veljeni kuolevan – se tuntui osoittavan, että pelossa oli aihetta. Joku, joka tiesi veljeni oikean tilanteen, pelkäsi ettei hän selviäisi. Käänsin katseeni taas pois mestaristani, sillä en pystynyt katsomaan häntä silmiin. Minun olisi pitänyt olla vahva Myrskyklaanin tuleva soturi, todellinen soturioppilas. Silti en juuri nyt kyennyt edes katsomaan mestariani, sillä pelkäsin sisälläni olevan padon murtuvan minä hetkenä hyvänsä.
”Hyvä on”, mutisin. ”Olet oikeassa. Menen tapaamaan Koskitassua – oli hän sitten missä kunnossa tahansa. Minun on vietettävä hänen kanssaan aikaa vielä kun voin.”
Lumikkotaival nyökkäsi ja nousi jaloilleen, kävellen ohitseni pyyhkäisten samalla ohimennen kylkeäni hännällään. ”Pää pystyyn, Vaahteratassu. Kaikella on tarkoituksensa, ja surusta pääsee aina yli – joskus siihen saattaa tosin kulua hyvinkin paljon aikaa.”


Askeleeni pysähtyivät parantajien pesän suulla. Pesän ilma tuntui jo nyt painostavalta ja aavemaiselta, enkä hetkeen rohjennut liikahtaakaan. Korvani tavoittivat hiljaisen kuiskeen, emolleni kuuluvan, ja vereni tuntui hyytyvän erottaessani sanat.
”—vie kivun pois, lupaan sen, rakas. Syö vain. Se helpottaa.” Istuin aloilleni ja kuuntelin jähmettyneenä. Eihän Punasydämellä ollut oikeutta antaa yhtäkään yrttiä Koskitassulle? Vai oliko Mustikkaraita antanut hänelle ohjeita siihen?
”Kaikki hyvin, rakas, sulje vain silmät.” Hennon kuiskauksen hukutti alleen holtiton yskänpuuska, ja siinä vaiheessa sain jalkoihini liikettä. Punasydän sävähti ja suoristi selkänsä havaitessaan minut, ja huomasin välittömästi emoni kyynelistä punoittavien silmien tyhjän katseen. Hänen edessään sammaleella makasi Koskitassu, sävähdellen ja kouristellen välillä. Veljeni suupielestä valui vaahtoa ja hänen silmänsä olivat selällään. Hän kakoi kuin olisi tukehtumaisillaan ja voima tuntui katoavan hänen jaloistaan hetki hetkeltä.
”Emo!” älähdin järkyttyneenä. ”Mitä sinä-” Minun ei tarvinnut esittää kysymystäni loppuun, sillä vastaus oli suoraan edessäni: emoni ja veljeni välissä pienellä puunlehdellä oli kolme helakanpunaista marjaa. Tunnistin ne välittömästi kuolonmarjoiksi, joita Mustikkaraidalla oli aina varastossaan muutama pahimman varalta.
”Sinä… nuo marjat…” En kyennyt muodostamaan järkevää lausetta, vaan epäuskoinen katseeni kääntyili emoni ja kuolonmarjojen välillä. Samassa tajusin Koskitassun sätkimisen heikentyneen niin paljon, että veljeni vain lojui sammaleella tiheästi hengittäen, ja singahdin pentuetoverini vierelle.
”Koskitassu!” hengähdin. ”Jaksa vielä, Mustikkaraita on varmasti lähellä leiriä!”
Koskitassu ei vastannut – hänellä ei varmasti ollut enää voimia siihen – mutta hän äännähti heikosti ja hymyili. Se riitti minulle, ja kuristava tunne palasi kurkkuuni. Koskitassu hyväksyi tämän. Veljeni hengitys heikkeni hiljalleen, ja painauduin häntä vasten yrittäen hakea tuttua lämpöä hänen kyljestään. Lopulta Koskitassun viimeinenkin henkäys hiljeni, ja pesään laskeutui kuolemanhiljaisuus. Kiristelin hampaitani ja yritin sulatella tapahtunutta.
”Emo…”
”Hän ei ansainnut kitua enää hetkeäkään”, Punasydän keskeytti minut heti alkuunsa. ”Hän ei olisi toipunut. Mustikkaraitakin myönsi sen. Oli paras päästää hänet pois.” Puhuminen selvästi raapi emoni sydäntä, ja tiesin, että tämä oli ollut hänelle raskaampi ratkaisu kuin kenellekään muulle.
”Sinä olisit voinut ehdottaa tätä Mustikkaraidalle”, mumisin hiljaa, yrittäen pitää musertavan surun taka-alalla. ”Hän olisi… tehnyt tämän parantajien keinoin. Sinä…”
”Minä olen murhaaja”, emoni kuiskasi ääni värähtäen. ”Tiedän sen. Murhasin oman poikani. Minun olisi pitänyt kysyä Mustikkaraidalta.” Punasydän naurahti värisevällä äänellä ja pudisti päätään. ”Samapa tuo. Ei se olisi mitään muuttanut.”
Sitten emo nousi jaloilleen ja maleksi ulos pesästä, kyyneleet yhä poskilleen valuen. Katsoin pitkään hänen peräänsä miettien, pitäisikö minun seurata häntä. En tiennyt, miten reagoida tähän kaikkeen. Oli totta, ettei Koskitassulla ollut kummoisiakaan toiveita paranemisesta. Oli hänelle parhaaksi, että hänet päästettiin mahdollisimman kivuttomasti ja nopeasti Tähtiklaaniin. Silti jokin soti ajatusta vastaan – ajatusta siitä, että emoni tappoi juuri veljeni.
”Voi Koskitassu”, huokaisin sydäntäsärkevästi. ”Olethan onnellinen Tähtiklaanissa?”

Nimi: Zare

10.10.2017 12:01
______________________________________________________

Nimi: Zare

10.10.2017 12:00
Kipinämyrsky// 24kp, 12kp
Tuikeaskel// 13kp

Nimi: Kipinämyrsky

08.10.2017 13:00
12
Mulkaisen Nopsatassua.
“Kuule, pääset soturiksi kun tiedät missä järvi on”, kiusoittelen. Nopsatassun ilme muuttuu punaiseksi ja hän sähähtää. “Lopeta leveily!” En voi olla nauramatta. Myös Tuikeaskel naurahtaa ilkikurisesti. Pian Vinhatassu saapuu paikalle.
“Onnea! Kunpa minäkin pääsisin soturiksi”, tuo naukuu. Hymyilen hänelle. Tuo ei ole yhtä ärsyttävä kun venjensä, päin vastoin kolli on mukava ja auttavainen. Kun kaksikko lähtee tuoresaaliskasalle Särkkätassu ottaa tilaisuuden tulla onnittelemaan.
“Hienoa molemmat! Pääsitte sotureiksi! Kipinämyrsky, Tuikeaskel”, tuo vielä huutaa. Nyökkään kollille ja vilkaisen ystävääni.
“Kiitos Särkkätassu”, Tuikeaskelkin kiittää. Tunnen että joku nykäisee minua hännästä. Se on Kirppupentu.
“Katsoin ihan koko seremonian! Minun siskoni on Soturi”, tuo innostuu. Nuolaisen häntä päälaelle.
“Pian minustakin tulee soturi”, Kirppupentu naukaisee. Tuikeaskel katsoo veljeäni.
“Hei Kirppupentu!, hän naukaisee. Veljeni katsoo ystävääni.
“Olet isonpi kuin siskoni”, tuo huomaa. Tuikeaskel hymyilee. Minä tönäisen leikillä ystävääni.
“Kyllä sinut sitten soturiksi päästettiin”, naukuu vuorostaan Täpläsiipi. Huomaan emoni päässeen taas normaaliin kuntoon. Hän on laihempi kun eilen. Pusken häntä. “Tämä on mahtavaa!” Huomaan että Tuikeaskelta on juuri onnittelemassa Vaahteratassu ja Kuplayö. Pian he sanovat pari sanaa minullekkin. Seuraavaksi Suistohaukka astelee luoksemme.
“Sain lopulta sinustakin soturin”, tuo tokaisee. Hymyilen entislle mestarilleni. Muutkin klaanista onnittelevat meitä. Kun nuo katoavat paikalle saapuu Hallakasvo.
“Hienoa! Nyt te olette sotureita”, tuo hihkuu. Loikkaan tuon päälle.
“Niin olemme, nyt et enää ole meitä parenpi”, naukaisen. Tuikeaskel purskahtaa nauruun. Myös Hallakasvo alkaa nauramaan.
“No mennään ottamaan tuoresaalista”, Tuikeaskel naukuu. Olin lähdossä mukaan kunnes huomaan Harmaan kollin viitomassa hännällään minut luokseen. Se on Varjokynsi. Loikin tuon luo kun ystäväni menivät tuoresaaliskasalle. Pusken Varjokynttä ja tuo minua.
“Onnea Kipinätassu”, hän sanoi entisen nimeni tahalleen. Tönäisen tuota kylkeen.
“Se on Kipinämyrsky”, naukaisen. Kolli naurahtaa.
“Minulla on sinulle asiaa, mutta kerron sen aamulla kun muut nukkuvat”, tuo naukaisee. Pusken häntä.
“Selvä”, kuiskaan.

Yö on viileä mutta mukava. Katson ystävääni. En voi sanoa sanaakaan, koska olemme Tuikeaskeleen kanssa vahtimassa leiriä. Tuileaskel hymyilee minulle. Olemme juuri nyt sotureita. Tämän yön jälkeen nukkuisimme eri pesässä. Pääsisin taas nukkumaan Varjokynnen viereen. Tuikeaskelleelle on varmaan suuri helpotus päästä viimein soturiksi. Ei ole hänen syy että mestari vaihtuu kokoajan. Sen huomaa hänen katseestaan. Hänen katseensa näytti siltä että hän olisi viimein päässytpois ketunkolosta, jossa olisi ollut jumissa. Minä taas työnsin pääni pois mehiläispesästä. Nyt kukaan ei ole sanomassa minne minun pitäisi mennä ja missä minujn pitäisi olla. Tosin nyt ei enää olisi taisteluharjoituksia, mutta enää ei tarvitse siivota pentutarhaa. Saan ehkä oman oppilaan. Se olisi hienoa. Huomaan lehden putoavan puusta. Loikkaan kynnet ojossa sen päälle. Tuikeaskel naurahtaa ja ponppaa seuraavan lehden päälle. Sitten menen tuoresaalis kasalle. *Kukaan ei kieltänyt syömästä!* Otan linnun ja alan ahmia sitä. Tuikeaskel katsoo hetken, mutta ottaa itsekkin linnun.

//Sori loppuu tällee

Nimi: Tuiketassu/-askel

04.10.2017 23:21
Tassutin leiriin Hallakasvon perässä "loppuarviointimme" jälkeen. Sillä sekunnilla, kun astelin leiriin, pari oppilasta tupsahti siihen.
"Hei, mestaria vanhempi oppilas!"
"Oletkos niin huono, että Hallakasvon täytyy opettaa sinua?"
"Hei, näin napataan hiiriä! Olitko ulkona ensimmäistä kertaa?"
Sähähdin, ja Hallakasvo antoi jäätävän (get it) katseen. Hetken päästä oppilaat lähtivät, ja Hallakasvo kääntyi minuun päin. "Onko kaikki hyvin?"
"Joo on", mutisin. Totta puhuen, kateuden kylmät lonkerot puristivat päätäni ja halusin vain päästä tunteesta eroon.
Hallakasvo katsahti minuun hieman huolestunut pilke silmissään, mutta sanoi sitten "Käyn puhumassa Kajotähdelle kunhan olemme vieneet nämä tuoresaaliskasaan." Hän poimi osansa ja lähti loikkimaan tuoresaaliskasalle. Huokaisin ja seurasin perässä aavistuksen kankein askelin.
"Hei, käyn puhumassa Kajotähdelle, sillä sinun on aikakin päästä soturiksi. Olet vapaa loppupäivän." Niine hyvineen Hallakasvo lähti kohti Suurtasannetta.
Vilkaisin tuoresaaliskasaa ja tajusin kuinka se oli kutistunut. Lehtisateen aika oli saapunut.
Minun ei tehnyt mieli syödä, joten sipsutin oppilaiden pesäluolalle sukimaan itseni perusteellisesti.

Päivä kääntyi kohti iltaa. Tuli pimeämpää ja ilma kylmeni, iltapartiotkin palailivat mukanaan hieman lisää saalista. Minä, Kipinätassu ja Hallakasvo istuskelimme oppilaiden pesän lähistöllä juoruamassa (lol), kun Suistohaukka ilmaantui paikalle.
Juuri silloin kajahti tuttu kokouskutsu.
Tässä se olisi. Pieni energiapuuska kulki lävitseni. *Meidän soturinimityksemme!*
Astelin Hallakasvon perässä Suurtasanteen juureen. Hän kajautti;
"Olemme jälleen saapuneet yksiin klaanielämän tärkeimmistä menoista. Uusien soturien nimittämiseen. Tuiketassu, Kipinätassu, astukaa eteenpäin."
Asetuimme vierekkäin päällikön silmien eteen. Hän kääntyi kohti mestareitamme.
"Suistohaukka, Hallakasvo, ovatko oppilaanne saavuttaneet soturin taidot?"
"Kipinätassu on täysin valmis", Suistohaukka vastasi.
"Samoin Tuiketassu", Hallakasvo ilmoitti.
"Siinä tapauksessa", Kajotähti sanoi laskeutuen alas eteemme, "Minä Kajotähto, Myrskyklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa näihin oppilaisiin. He ovat opiskelleet kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on heidän vuoronsa tulla sotureiksi."
Hän piti pienen tauon.
"Tuiketassu ja Kipinätassu, lupaatteko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania - jopa henkienne uhalla?"
"Lupaan", vastasin kuuluvasti. Toivoin, että ääneni et värissyt innostuksesta.
"Lupaan", Kipinätassu sanou varmalla äänellä.
"Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan teille soturinimenne." Kajotähti hymähti. "Tuiketassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Tuikeaskelena. Tähtiklaani kunnioittaa rohkeuttasi ja myötätuntoasi, ja hyväksymme sinut Myrskyklaanin täydeksi soturiksi."
Hän painoi kuononsa päälaelleni ja nuolaisi. Hänen lapaansa kunnioitukseksi. Peräännyin muiden soturien joukkoon innosta kihisten.
"Kipinätassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Kipinämyrskynä. Tähtiklaani kunnioittaa uskollisuuttasi ja päättäväisyyttäsi, ja hyväksymme sinut Myrskyklaanin täydeksi soturiksi."
He toistivat eleet ja Kipinämyrky asteli ylväästi luokseni.
"Kipinämyrsky! Tuikeaskel! Kipinämyrsky! Tuikeaskel!" klaani hurrasi.
Kajotähti odotti metelin laantumista ja ilmoitti sitten:
"Uudet soturit istuvat perinteen mukasn keskusaukiolla vaiti vartiossa yön yli. Kokous on päättynyt."
Kissat tunkeilivat onnittelemaan meitä ja olin pakahtua innosta. Uusi luku elämissämme olisi alkanut, eikä kukaan ainakaan nälvisi minua enää, heh.
//Kipinä, Halla, Suisto, joku? Sori nyt vähän tämmönen loppu cx

Nimi: Kipinätassu

03.10.2017 17:17
11 Viimeinen tarina Kipinätassuna

Vai parantajien pesän siivoamista? Lösähdän maahan. Miksi minä? Juurihan siivosin pentutarhan. Eikö Särkkätassu voisi tehdä sen? Hän haluaa auttaa aina kaikkia. Noisen ja otan askeleen oppilaiden pesää kohti. Pysähdyn kumminkin. Omien tehtävien teettämistä toisilla kuulostaa epäreilulta. Kova tuuli tuulee parantajienpesää kohti. Kun käännyn niin kulkeminen sinne tuntuu helpolta.

Lakaisin pesän jokai puolelta puhtaaksi. Kun olin valmis menin oppilaiden pesään ja käperryin vuoteelleni.

“Kipinätassu! Kipinätassu!” Aukaisen silmäni ja siristan niitä. Suistohaukka huutaa pesän suulta.
“Etkö muista, me menemme aamupartioon”, tuo selittää. Nousen nopeasti ylös ja ravistan turkkiani. Loikin pesästä. Aamupartioon mukaan tulee Varkitsakynsi. Siirrymme ulos leiristä. Suistohaukka johtaa partiota. Kuljen itse tuon takana Vaskitsakynnen vieressä.
“Hei odottakaa!” Nopsatassu juoksee ulos leiristä peräämme. “Haukkakynsi sanoi että minun pitää tulla”, hän selittää. Mulkaisen tuota, ja tuo takaisin. Suistohaukka pyörayttää silmiään.
“Tule sitten”, hän ilmoittaa. Täplikäs kolli on juuri menossa ohitseni Suistohaukan vireen mutta siirryn tuon tielle sähisten. En tiedä mitä hänellä oli mielessä mutta ei se mitään hyvää ollut. Kolli mulkaisee minua vihaisesti.
“Noniin, Nopsatassu. Kerro meille missä päin on järvi”, Vaskitsakynsi kysyy vilkaisten ensin mestariani joka nyökkää. Hymyilen nuorelle oppilaalle ilkikurisesti sillä tuo ei edes huomioinut missä me olemme nyt. Nopsatassu näyttääkin hyvin yllättyneeltä.
“No... Tuota”, hän takeltelee. Sitten kolli nostaa häntänsä ja osoittaa sillä johonkin suuntaan. Purskahdan nauruun. Soturit katsovat oppilasta epäuskoisina.
“Oletko varma?” Kysyy Vaskirsanynsi. Nopsatassu nyökkää hitaasti. Nauran entistä kovemmin. Oppilas osoitti tietä kohti leiriä. Käärmemieli pyöräyttää silmiään.
“Kipinätassu, näytä sinä missä on järvi”, mestari katsoo minuun. Hätkähdän ja osoitan veden tuoksun suuntaan. Vaskitsakynsi nyökkää ja Suistohaukka hymyilee. “Vaskitsakynsi, saisimmeko hetken...?” Mitä Suistohaukka tarkoittaa. Vaskitsakynsi nyökkää.
“Tulehhan Nopsatassu”, ja nuo lähtevät kohti leiriä. Nopsatassu kumminkin katsoo vielä taakseen vihaisena. Näytän tuolle kieltä. Tuo säpsähtää ja kääntää taas päänsä.
“Kipinätassu, olet jo tarpeeksi hyvä soturiksi”, Suistohaukka naukaisee. Nostan korvani pystyyn ja silmissäni huokuu innostus.
“Todellako? Nyt! Oli jo aikakin”, hyydan ja pomppaan ilmaan. Suistohaukka nostaa häntänsä merkiksi rauhoittua.
“Tänään on loppukokeesi aika. Sinä saalistat ja minä tarkkailen sinua”, mestari kertoo ja nyökkään. Tämän kokeen on parasta mennä hyvin. Suistohaukka kääntyy ja menee poistäin.
“Sinulla on koko metsä käytössä”, hän vielä huutaa ja katoaa. Huokaan jännityksestä. *Ei! En saa näyttää jännitystä! Hän tarkkailee minua.* Kuljen metsässä kohti hieman avonaisenpaa paikkaa. *Metsästän lintuja, se on vahvuuteni!* En tiedä kuinka hyvä piiloutuja mestarini on, mutta hän tarkkailee minua nytkin. Mistä tiedän? Koska kaksi silmän räpäytystä sitten joku loikkasi pensaikosta pois, ja sillä on selvästi Suistohaukan tuoksu. *Missä hän nyt on?* *Ei! Keskity kerrankin Kipinätassu!* Sanon itselleni ja vaanin lintua.

//Voit suistohaukalla jatkaa tästä miten tää selviytyy kokeesta jos haluut ei oo pakko mutta jos haluut.//

Leirissä minua vastaan tulee Hallakasvo ja Tuiketassu. He kummatkin ryntäävät minua päin.
“Kuulin että sinulla oli loppukoe! Miten meni?” Hallakasvo hihkuu.
“Minun on aivan kohta”, Tuiketassu ilmoittaa. Hymyilen leveästi.
“Se meni loistavasti, mutta arvatkaapas mitä tapahtui sitä ennen Nopsatassulle partiossa. Hän ei tiennyt missä on järvi. Se kolli ei pääse soturiksi ainenkaan heti”, nauran. Myös Tuiketassu lösähtää maahan ulvoen. Hallakasvo hymyilee hyvin leveästi hyvittyneena.
“Siksi hän tuli niin äreänä leiriin. Huusi jopa sisarelleen”, tuo ilmoittaa. //Juorukerho XD//
Tirskahdan.
“Milloin sereminiani mahtaa olla? Ja mitä ajattelitte tehdä nyt”, kysyn ystäviltäni. Hallakasvo katsahtaa Tuiketassuun.
“Ajattelin katsoa oppilaani taitoja”, tuo sanoo. Tuiketassu nyökkää.
“Sinua kaivataan pentutarhalla”, huutaa Mustahäntä. Vaihdan vielä pari sanaa ystävieni kanssa ennenkun loikin pentutarhalle.
“Onneksi olkoon kulta. Pääset sittenkin soturiksi”, Täpläsiipi naukaisee. Nyökkään emolleni. Pian joku laahustaa minua kohti.
“Minäkin haluan soturiksi”, Kirppupentu huutaa. Kosketan kuonollani veljeni turkkia.
“Siihen on vielä pitkä aika”, naukaisen. Pian pentutarhaan tulee joku muukin. Tunnistan tuon ja heti Varjokynneksi. Kosketan tuon nenää.
“Tässä on Kirppupentu”, naukaisen heti. Harmaa soturi kumartaa pentua kohti.
“Hei! Etkai vain ole yhtä rasittava kuin siskosi”, tuo vitsailee. Hyökkään leikillä tuon kimppuun.
“Hei senkin hiiri”, naukaisen. Kolli hymyilee ilkikurisesti ja kaataa minut maahan. Hän pitää minua maassa ja en pääse ylös.
“Näin käy karvapalloille”, Varjokynsi sanoo. “Kuulin että sinulla oli tänään loppukoe.”
Innostun.
“Kyllä! Kohta olen soturi”, sanon. Ennenkun Varjokynsi ehtii sanoa mitään Kirppupentu hyppii tuon ympärillä.
“Vau! Olet vahva ja iso!” Tuo hyppii. Varjokynsi hymähtää.
“Sinustakin voi tulla vahva”, hän kertoo. Kirppupentu tuijottaa tuota ihaillen. Kipuan ylös. Kosketamme Varjokynnen kanssa neniä ennen kun tuo lähtee.
“Tuo oli ällöä”, Kirppupentu naukaisee näyttäen kieltä. Kaadan tuon heti maahan.
“Näytät tosiaan pitävän hänestä”, emo sanoo. “Miksi et vain mene hänen luo ja kerro sitä?”
“Emo! Me olemme ystäviä”, naukaisen nopeasti. Tuo kehrää.
“Minulla ei olisi nyt Kirppupentua jos olisin Mustahännän kanssa vain ystäviä”, emoni sanoo kiusalla.
“Muttakun me olemme ystäviä! Enkä sitäpaitsi halua pentua. Ne ovat kivoja mutta haluan tehdä soturijuttuja”, sanon takaisin. Täpläsiipi kehtää ja silittää minua hännällä. Kehrään takaisin.

Nimi: Zare

20.09.2017 17:44
__________________________________________________________

Nimi: Zare

20.09.2017 17:43
Hallakasvo// 50kp, 47kp
Kipinätassu// 34kp, 23kp
Hunajatassu// 35kp, 29kp
Tuiketassu// 12kp
Särkkätassu// 24kp
Suistohaukka// 20kp
Vaahteratassu// 14kp

Nimi: Vaahteratassu

12.09.2017 15:55
”Emo, sattuu… Sattuu niin kovin.” Suljin korvani veljeni Koskitassun sydäntäsärkevältä ulinalta, ja katsoin emoani Punasydäntä epätoivo tavallisesti ilmeettömissä silmissäni kiiluen. Emo näytti aivan yhtä toivottomalta kuin minäkin, ja hän seurasi hännänpää nykien Mustikkaraidan liikkeitä. Parantajakolli tutki Koskitassun kylkiä ja kosketti varovasti, tuskin huomattavasti veljeni vasenta kylkeä saaden oppilaan vingahtamaan kivusta.
”Älä koske! Sattuu!” Koskitassu vaikersi ja sai Mustikkaraidan nykäisemään tassunsa äkkiä pois hänen kyljeltään. Parantajan kulmat olivat mietteliäässä kurtussa, eikä hän hetkeen sanonut mitään tarkastellessaan Koskitassun kylkiä katseellaan.
”En ymmärrä”, hän lopulta huokaisi ja viittasi Punasydämelle merkin, että emoni saisi palata poikansa vierelle. Naaras sujahti välittömästi Koskitassun luokse ja alkoi sukia tämän päälakea lohduttavin, emollisin vedoin.
”Hänen kylkiluissaan ei ole enää vaurioita”, Mustikkaraita maukaisi hiljaa. ”Vamma on siis sisäelimissä, kuten oletinkin. En vain käsitä, mikä se voisi olla”, parantaja huokaisi väsyneenä. ”Tavallisesti sisäiset vammat aiheuttavat kuoleman nopeasti tai parantuvat itsekseen. En todella tiedä, mitä tehdä. Olen pahoillani, Punasydän.” Minun kävi sääliksi parantajaa. Hän oli valvonut veljeäni yötä päivää ja tehnyt kaiken voitavansa, kokeillut kaikkia mahdollisia yrttejä, mutta edes unikonsiemenet eivät lievittäneet Koskitassun kipuja. Mustikkaraita ei ollut edes siirtänyt Koskitassua toipilaiden pesään, vaan piti häntä kanssaan varsinaisessa parantajien pesässä, jotta hän voisi seurata oppilaan tilaa koko ajan.
”Älä pahoittele, olet tehnyt kaikkesi”, Punasydän maukaisi ääni murtuen lopussa. ”Shh, kaikki hyvin, rakas”, hän hyssytteli yhä tärisevää poikaansa ja jatkoi tämän päälaen sukimista. ”Nuku vain. Se helpottaa.”
Koskitassu vaikersi yhä hiljaa, ja oppilas laski varovasti päänsä tassuilleen painautuen emoaan vasten, varoen kuitenkin koskemasta häntä keskivartalollaan. Koskitassun kyljet olivat todella kosketusarat, eikä hän pystynyt edes seisomaan sen vuoksi. Hänen päivänsä olivat pelkkää kipua, ja minua sattui katsoa veljeni kärsimystä. Samalla kasvoi raivoni Lukaa ja Shiroa kohtaan. He olivat aiheuttaneet tämän, heidän takiaan veljeni joutui kitumaan tällä tavoin. Jos ikinä törmäisin heihin enää, he saisivat vuorostaan kärsiä.
”Vaahteratassu, on varmaan paras, että jätämme heidät nyt rauhaan”, Mustikkaraita maukaisi hiljaa Koskitassun nukahdettua levottomaan, kevyeen uneen. ”Emosikin tarvitsee lepoa.” Nyökkäsin ymmärtäväisenä ja tallustin raskain askelin parantajan perässä ulos aukiolle.
”Tuleeko hän kuntoon?” kysyin Mustikkaraidalta ties kuinka monetta kertaa. Tähän asti parantaja oli jaksanut pysyä positiivisena, mutta koska vamma ei vaikuttanut parantuvan millään, oli myös Mustikkaraidan luottamus romahtanut.
”En tiedä, Vaahteratassu”, parantajakolli huokaisi. ”En todella tiedä, mutta rehellisesti sanottuna pelkään pahinta.” Lohduttomalta kuulostavat sanat tuntuivat kuristavan minut, ja pelkäsin todella veljeni puolesta.
”Vaahteratassu”, kuulin mestarini Lumikkotaipaleen kutsuvan minua, ja nostin katseeni punertavanruskeaan naaraaseen. ”Jaksatko tulla metsästämään?” Olin sanalla sanoen yllättynyt siitä, että soturi todella kysyi asiaa minulta. Tyypillisesti hän ei tuntunut ottavan muiden tunteita huomioon, mutta nyt hänen silmänsä kiiluivat huolestuneesti. ”Saisit jotain muuta ajateltavaa.”
Nyökäytin nopeasti päätäni vilkaisten Mustikkaraitaa, joka näytti hieman epäilevältä. ”Taidan todella tarvita jotain tekemistä”, totesin vakuutellen näin parantajalle, ettei minulla olisi hätää. ”Kiitos, Lumikkotaival. Mihin menemme?” Olin kyllä kertonut mestarilleni Koskitassun todellisen tilan, jota suurin osa klaanista ei vielä tiennyt, mutta en siitä huolimatta halunnut kerätä säälipisteitä. Ei Koskitassu sitä paitsi ollut kuollut – vielä – joten minun olisi turha murehtia liikaa.
Lumikkotaival näytti yllättävän hämmentyneeltä, ja hetken typertyneen hiljaisuuden jälkeen naaras naurahti vaivaantuneesti. ”Siitä on kauan, kun joku on viimeksi kiittänyt minua jostain”, hän totesi hymähtäen hieman. ”Taitaa olla oma syyni. Joka tapauksessa, voisimme mennä Varjoklaanin rajan tuntumaan”, mestarini jatkoi karistaen etäisen katseen silmistään. ”Emme ole käyneet siellä yhtä usein kuin Tuuliklaanin rajalla, joten olisi hyvä kerrata kyseinen raja, ettei vain pääse unohtumaan.
”En minä niin hatarapäinen ole”, tuhahdin puoliksi leikilläni ja seurasin mestariani ulos leiristä.

Nimi: Suistohaukka

12.09.2017 15:17
Suin tasaisin vedoin Vatukkatuhkan selkäturkkia, ja kumppanini rahiseva kehräys katkeili vain satunnaisesti kun hän nyppi kuusenneulasia irti turkistani. Partio reviirin puustoisimpaan osaan ei välttämättä ollut ollut kovin hyvä idea tällä säällä – sade oli lakannut aamupäivällä, ja nahkeat neulaset takertuivat uskomattoman tiukasti kosteassa ilmassa pörröttyneeseen turkkiin. Lehtisade teki selvästi tuloaan, olivathan joidenkin puiden lehdetkin jo kellastuneet, mutta sadetta lukuun ottamatta ilma oli yllättävänkin lämmin. Tämä taas aiheutti riskin ukkosmyrskyihin, mutta toistaiseksi niiltä oltiin onneksi vältytty. Muistin yhä elävästi isoisäni Syvänneloikan kertoman tarinan myrskystä, joka oli liki tuhonnut leirimme ja pakottanut kissat pakenemaan Varjoklaanin alueelle. En halunnut sellaisen toistuvan.
”Sinun pitäisi todella tehdä jotain muutakin kuin lojua kanssani leirissä”, Vatukkatuhka rikkoi pitkän hiljaisuuden. ”Sinä olet yhä soturi, jos satut muistamaan. Ehkä Kajotähden olisi pitänyt tehdä sinustakin klaaninvanhin.”
”Älä luule”, puhahdin. ”Ei lojuminen ole minua varten. Ja minähän tulin vasta partiosta. Kipinätassullakin on muuta tekemistä, joten hänestäkään ei tarvitse huolehtia.” Oppilaani oli saanut päähänsä lähteä yksin yöllä leiristä, joten olin laittanut hänet putsaamaan pentutarhan. Hän olisi varmasti pian valmis, mutten aikonut käydä hänen kanssaan harjoituksissa enää tänään.
”Tiedän”, Vatukkatuhka huokaisi ja laski päänsä selälleni. ”En vain halua pitää sinua pakolla leirissä. Kipinätassuhan on aika malttamatonta sorttia, eikö?”
”On”, myönsin pienoisesti murahtaen. ”Hänen pitäisi ymmärtää, että hän tekee tempauksillaan vain hallaa soturikoulutukselleen. En minä voi häntä soturiksi päästää, jos hän ei noudata leirin sääntöjä, vaikka hänen taitonsa riittäisivätkin.”
”Älä ole liian ankara hänelle”, kumppanini totesi. ”Kipinätassu vain yrittää osoittaa olevansa hyödyllinen ja itsenäinen. Älä latista hänen uskoaan itseensä.”
”En tietenkään, ja se tekeekin hänen kouluttamisestaan haastavaa”, huoahdin. ”Minun pitäisi löytää tapa, jolla hän ymmärtäisi oman parhaansa muttei kadottaisi itseluottamustaan. Ei ole kenenkään edun mukaista, että hän haikailee soturinimen perään noin voimakkaasti eikä ajattele kuonoaan pidemmälle. Se nyt vain on tosiasia, ettei hän ole vielä valmis soturiksi.”
”Ymmärrän”, Vatukkatuhka hymähti. ”Kyllä sinä jotain keksit. Et kuitenkaan ole täysin keltanokka näissä asioissa.”
Äännähdin myöntävästi ajatukset yhä Kipinätassussa. Kuinka saisin hänet ymmärtämään? Hänen pitäisi keskittyä varsinaiseen koulutukseensa ja kunnioittaa mestariaan ja muita sotureita, ei säntäillä yrittämässä tehdä vaikutusta muihin. ”Luuletko, että Varjokynsi saisi puhuttua hänelle järkeä?” kysäisin hetken hiljaisuuden jälkeen. ”He vaikuttavat läheisiltä keskenään.”
”Kipinätassu taitaa olla liian ylpeä ottamaan neuvoja vastaan kissalta, joka oli oppilas samaan aikaan hänen kanssaan”, Vatukkatuhka huomautti kehräten ja nosti päänsä ylös selältäni. ”He todella ovat läheisiä, mutta en usko, että Varjokynsi on ratkaisu ongelmaasi. Sinun on vain oltava aktiivinen mestari Kipinätassulle ja hankittava hänen vankkumaton kunnioituksensa.”
”Kipinätassulle ’aktiivinen mestari’ merkitsisi varmaan sitä, ettemme lähtisi harjoittelukuopalta lainkaan”, totesin huvittuneena. ”Mutta kaipa minun on yritettävä. Kipinätassu todella on työläämpi oppilas kuin aikaisempani ovat olleet – edes sinä et ollut noin paha.”
”Taisin silti olla aika rasittava, enkö?” Vatukkatuhka naurahti. ”Kyllä sinä pärjäät, kun kerran sait minutkin soturiksi asti.” Kehräsin hilpeästi ja kosketin kumppanini korvankärkeä kuonollani nousten sitten jaloilleni.
”Enköhän”, totesin. ”Kaipa menen sitten etsimään hänet, jospa hän olisi saanut työnsä tehtyä. En ole edelleenkään aikeissa päästää häntä vielä tänään harjoituksiin, mutta olisi varmaan hyvä käydä huomisen aikataulu läpi.”
”Muistakin sitten jättää minut pois laskuista”, Vatukkatuhka vannotti. ”Ehdit olla kanssani illalla ja syödessäsi. Keskity nyt vain Kipinätassuun – hän ansaitsee sen.”
”Olet oikeassa”, hymähdin ja kosketin kuonoja kumppanini kanssa. ”Nähdään taas. Pidähän huolta itsestäsi.”
”Se nyt on sanomattakin selvää, muuten saisin pidettyä sinut koko ajan varpaillasi.”


”Olen nyt siivonnut pentutarhan kokonaan, Suistohaukka”, Kipinätassu maukaisi puoliksi huokaisten.
”Hienoa. Saat nyt lopun päivän vapaaksi, sillä emme mene enää tänään harjoittelemaan”, totesin, ja pettymyksensekainen ärtymys suorastaan loisti oppilaani silmistä. ”Muista mennä aikaisin nukkumaan, sillä olemme huomenna aamupartiossa. Partion jälkeen käymme metsästysharjoituksissa ja palaamme sitten leiriin syömään. Saat silloin hieman vapaata aikaa. Illemmalla lähdemme vielä taisteluharjoituksiin, ja päivä päättyy iltapartioon”, selostin. En osannut sanoa, näkyikö Kipinätassun silmissä pientä epäröintiä, mutta päällimmäisenä kiilui silkka tyytyväisyys. Ehkä oppilas todella halusi tehdä kovin töitä saavuttaakseen soturinimensä mahdollisimman pian. Vilkaisin parantajien pesälle päin ja nousin jaloilleni.
”Jos et nyt illalla keksi mitään tekemistä, niin voisit käydä auttamassa Mustikkaraitaa. Hän sanoi, että toipilaiden pesä pitäisi putsata. Siellä ei ole ollut hetkeen ketään, joten pölyä on alkanut kertyä sinne”, maukaisin vielä ennen kuin käänsin selkäni oppilaalle ja huiskautin häntääni hyvästiksi. Kipinätassu saisi itse päättää, tekisikö hän vielä töitä tänään, mutta olin antanut äänensävystäni kuulua selvästi, että hän saisi silmissäni ylimääräisiä pisteitä jos hän kävisi auttamassa Mustikkaraitaa. Jos Kipinätassu todella halusi tehdä töitä ja päästä siten nopeammin soturiksi, hän saisi haluamansa.

Nimi: Hunajatassu

12.09.2017 12:16
Kipitän itsekseni takaisin oppilaiden pesää kohti. Vilkaisen vielä nopeasti taakseni ja näen Kipinätassun kantavan isoa sammalpalloa suussaan.
*Kyllä hän siitä selviää, ainakin se joku rangaistus menee ohi*, ajattelen ja loikin loput matkaa pesälle.
Ennen kun pääsen kuitenkaan sisään Säröpoltteen häntä pysäyttää minut. Säpsähdän hieman mestarini yllättävää ilmausta paikalle, mutta katsahdan kuitenkin tuon keltaisiin silmiin.
"Meinasitko livahtaa koko päiväksi oppilaiden pesään makoilemaan? Et ole enää pentutarhassa, vai kuinka?" tuo naukaisi ehkä hiukan huvittuneena, naarasta oli joskus vaikea ymmärtää.
Viikseni värähtävät ja loikin vähän paikoillani.
"En ollenkaan", hymähdän ja venyttelen jalkojani.
"Olen nyt soturioppilas", jatkan istuutuen maahan.
Säröpolte pyöräyttää silmiään ja nousee itse käpälilleen. Katsahdan yllättyneenä miten Kajotähti kapusi suurtasanteelle. Vilkaisen sivusilmälläni naaraaseen joka istuskelee jonkun kollin kanssa melko lähellä kokoontumispaikkaa. Naaras vierelläni tökkää minua käpälällään.
"Tule, Kajotähti pitää klaanikokouksen", valkean kirjava naaras mumisi, mutta tiesi että sain siitä selvää.
Nyökkään pikaisesti ja seuraan mestariani korvat höröllä.
*Mitä tapahtuu..?* ajattelen samalla kun löydämme klaanilaisten joukosta mukavan istumapaikat.

Kajotähden kerrottua klaanille Vatukkatuhkan siirtymisestä klaaninvanhimpien joukkoon ja siitä miten Tuiketassu sai uudeksi mestarikseen Hallakasvon katsahdan takaisin Säröpoltteeseen.
"Eikö Hallakasvo vasta nimitetty soturiksi?" kysyn nuolaisten sekaisin menneitä rintakarvojani.
Naaras nyökkäsi lyhyesti.
"Kajotähti tietää kyllä kuka on valmis mestariksi", Säröpolte naukui katsahtaen päällikköön joka hyppeli ketterästi alas suurtasanteelta.
En vastannut tuolle mitään vaan katsahdin Hallakasvoon joka oli ilmeisesti Särkkätassun kanssa. Kaksikko käveli pian jonkun soturin luo joka näytti erityisen tylsistyneeltä.
"Kuka tuo on?" kysyn Säröpoltteelta joka katsoo myös nyt kolmikkoa.
"Hännän Minkkihäntä", tuo sanoi hiukan kärkevän kuuloisesti.
Kallistan päätäni kun kaksi soturia ja oppilas lähtevät kohti uloskäyntiä.
*Heillä on ainakin tekemistä*, ajattelen tympääntyneenä ja käännyn mestarini puoleen.
"Lähdemme pian metsästysharjoituksiin, saat opetella metsästämään", naaras naukui ja tuon tulisissa silmissä välähti ehkä hieman innokkaasti, vaikka ei naaras sitä myöntäisikään.
Hyppelen innokkaasti ilmaan ja laskeudun aina eri suuntaan. Säröpolte tuhahtaa huvittuneena ja nousee käpälilleen.
"Lähdetään", tuo murahti ja lähti reippain askelin kohti leirin uloskäyntiä.
Seurasin naarasta nopeasti jotta pysyisin tuon nopeassa kävely tahdissa mukana.
*Toivottavasti emme törmää Hallakasvoon, Särkkätassuun ja siihen Minkkihäntään*, ajattelen samalla kun kävelen mestarini perässä syvemmälle metsään.
Säröpolte hiljensi pian vauhtia ja lopulta pysähdyimme. Istahdan maahan haistellen, jotta tietäisin olisiko kolmikko lähellä. Heitä ei kuitenkaan näkynyt eikä haistanut. Naaras edessäni haisteli myös ilmaa.
"Mitä haistat?" tuo kysyi yllättäen ja säpsähdin.
"Ööh", päästin ja aloin haistelemaan uudestaan, mitta tällä kertaa etsin riistan hajuja.
Säröpolte katsoi minua pitkään odottaen vastausta. Näytin hiukan vaivaantuneelle enkä pystynyt kunnolla keskittymään. Lopulta sain hiiren hajusta kiinni ja sitten oravan.
"Oravan ja hiiren", naukaisin varmana ja heilautin häntääni maassa.
Säröpolte nyökkäsi hyväksyvästi.
"On siinä myös häivähdys mustarastaan hajua, mutta se on niin laimea, että siihen vie harjoitusta ennen kun sen haistaa. Sinulla meni kuitenkin ensimmäiseltä kerralta loistavasti", soturi kehui.
Silmäni säteilivät, kun olin kerrankin osannut jotakin oikein ja Säröpolte oli siitä vielä ylpeä. Mestarini saattoi joskus olla liiankin pisteliäs, mutta osasi nähtävästi olla mukavakin.
"Selvä, nyt annan sinulle vähän mallia miten vaanitaan ja saadaan saalis kiinni", tuo jatkoi ja nousi takaisin jaloilleen.
Nyökkäsin ja yritin keskittyä mestariini. Naaras kyyristyi niin matalaksi kuin osasi ja pysyi hyvin tasapainossa. Tuon häntä oli paikoillaan ja hän varoi ettei se osunut mihinkään lehtiin taikka risuihin. Pian tuo pysähtyi ja heilautteli hiljaa lantiotaan, sitten tuo hyppäsi lehden kimppuun ja esitti tappavansa sen puraisulla. Säröpolte nousi takaisin koko pituuteensa ja asteli luokseni.
"Sinun vuorosi kokeilla", tuo naukui ja istahti odottamaan.
"Okei. En tiedä onnistunko, mutta kokeilen", mumisin enkä ollut varma kuuliko tuo vastaustani, kun asetuin matalaksi.
Mestarini katsoi tarkasti miten asetin häntäni ja miten tasapainoni pysyi hiipiessäni eteenpäin. Yritin mahdollisimman paljon pysyäkseni tasapainossa ja etten astuisi lehden päälle. Lopuksi lehteä lähestyessäni pysähdyin varoen ja jännitin lihakseni loikkaan. Laskeuduin ehkä hieman kömpelösti, mutta sain kuitenkin mielikuvitus hiiren tapettua. Nousin sitten seisomaan ja kipitin jännittyneenä takaisin Säröpoltteen luo.
"Ihan hyvä. Tarvitset vielä harjoitusta tasapainottelussa ja hypyn laskeutumisessa", naaras naukui.
Häntäni ponnahti pystyyn.
"Lupaan harjoitella kovasti!" huudahdan innokkaasti.
"Älä huuda, jos haluat saada tänään ensimmäisen saaliisi", tuo sihahti hampaittensa välistä.
"Ai, joo. Anteeksi", naukaisin nolona ja katselin hetken muualle.
Säröpolte nousi seisomaan ja haisteli vielä kerran ilmaa.
"Saat yrittää napata ensimmäisen hiiresi. Se orava on jo kaukana", tuo murahti.
Nyökkäsin ripeästi ja yritin peitellä innosta täriseviä tassujani. Pujahdin lähimpään pensaikkoon a siitä läpi. Haistelin korvat höröllä ilmaan ja jatkoin hiiren jäljittämistä. Tassuni kuljettivat minut kohti Varjoklaanin rajaa, sinne ei ollut pitkä matka. Tajusin että se hiiri oli lähellä järven rantaa ja Varjoklaanin rajaa. Haistelin siinä ilmaa noin kotvan ajan ennen kuin äkkäsin sen lähellä olevan puun juurella. Se söi jotakin siementä joten se ei huomannut minun lähestyvän. Henkäisin mahdollisimman hiljaa ja kyyristyin. Hiivin lähemmäs ja pian olinkin hännänmitan päässä saaliista. Tunsin häntäni hipaisevan maata ja sitten lehteä. Hiiri höristi korviaan ja alkoi katsella ympärilleen. Onnekseni se oli selkä minuun päin ja ehdin ottaa pari askelta sitä kohti. Pian loikkasin sen päälle ja hieman hankalasti otin sen kynsiini. Se vinkaisi kauhuissaan ja yritti livahtaa pois kynsieni välistä. Puraisin sitä kuitenkin napakasti niskaan ja se lysähti veltoksi. Huomasin vasta nyt kuinka yllättävän pullea se oli. Kehräsin tyytyväisenä kun nostin sen hampaisiini ja juoksin takaisin Säröpoltteen luo. Minulla kesti hetki ennen kun löysin mestarini, mutta minut huomatessaan lihavan hiiren kanssa työ hymyili ja nousi käpälilleen.
"Hyvä saalis, Hunajatassu. Ja se fakta että se oli ensimmäisesi metsästys onnistuit loistavasti", tuo naukui ja nyökäytti päätään hyväksyvästi.
Puhkuin ylpeyttä ja nostin leukaani ja häntääni hetkeksi. Hiiri kuitenkin painoi ihmeän paljon joten jouduin laskemaan päätäni.
"No niin, palataan takaisin leiriin. Saat viedä tuon hiiren tuoresaaliskasaan ihailtavaksi", Säröpolte kehräsi ja kiepahti ympäri.
Aloin seuraamaan mestariani ylpeänä ja tajusin vasta nyt että aurinko oli jo laskemassa.

Päästyämme leiriin aurinko oli jo alhaalla ja taivas värjäytyi punaiseksi. Päivän viimeinen partio oli lähdössä juuri ulos ja huomasin sen mukana olevat kissat: Virheaskel, Lumisydän ja Kirkaskatse. Olin kuullut että Kirkaskatsekin oli peräisin kotikisu ja heilautin tuolle hieman häntääni tervehdykseksi. Naaras näytti lempeällä kun tuo heilautti häntäänsä takaisin. Säröpolte pyöräytti silmiään.
Mulkaisin häntä uhmakkaasti ja otin pari juoksu askelta naaraan ohi. Tuoresaaliskasalla tiputin hiireni kasaan ja marssin ylpeänä takaisin oppilaiden pesälle. Säröpolte oli sanonut että heti leirissä pääsisin lepäämään. Työnnyttyäni pesään kipitin omalle vuoteelleni ja käperryin siihen. En saanut kuitenkaan unta joten päätin vain levätä.

// joku halukas voi jatkaa

Nimi: Särkkätassu

11.09.2017 21:33
”Hei, Hallakasvo”, naukaisin ystäväni uuden nimen antaen toverillisen ylpeyden kuulua äänestäni. ”Kuinka ensimmäinen päiväsi soturina on sujunut?” Naaras oli nimitetty eilen soturiksi, ja hän todella ansaitsi asemansa. Hallakasvo käännähti hieman saadakseen katsekontaktin kanssani ja puhkesi hymyyn.
”Ai, Särkkätassu. Loistavasti”, hän kehräsi pirteästi. ”En arvannutkaan, kuinka paljon velvollisuuksia soturina oleminen tuo tullessaan! Vaikka saan kulkea nyt itsekseni leirin ulkopuolellakin, ei minulla ole ollut siihen erityisemmin aikaa”, hän jatkoi puoliksi leikillään. Viikseni väpättivät hieman, ja minusta oli mukava nähdä ystäväni niin hyväntuulisena. Vesikallion ja Tulihelmen alakuloisuus oli ollut vähällä tarttua häneenkin, joten olin tyytyväinen huomatessani, että naaras oli oma iloinen itsensä. Ehkäpä hän saisi positiivisuuttaan tartutettua hieman minuunkin. Huomasin kuitenkin jonkin alakuloisuuden tapaisen pilkkeen Hallakasvon silmissä, ja oletin hänen yhä ajattelevan Suomusiipeä ja tämän pentuja.
”Ajattelin vain kysyä –” Katkaisin itse lauseeni huomatessani Kajotähden suuntaavan Suurtasanteelle, luultavasti aikeenaan pitää kokous piakkoin. Toinen korvani värähti hieman hermostuneesti, sillä aavistin kyllä, mistä olisi kyse. ”Olisin halunnut käydä metsällä vielä ennen kokousta, mutta näemmä emme ehdikään”, selitin päättäen lauseeni Hallakasvolle ja nyökkäsin Kajotähden suuntaan. Naaras vilkaisi olkansa yli päällikköämme ja käänsi sitten katseensa takaisin minuun.
”Tiedätkö, mistä hän aikoo pitää kokouksen?” minua nuorempi, kuitenkin jo soturinimensä saanut kissa kysäisi. ”Kuulostit siltä.”
”Saatan aavistaa”, mumisin, ja yllättävä haikeus äänessäni yllätti selvästi Hallakasvon. Oletukseni sai tukea, kun Vatukkatuhka käveli rauhallisin askelin Suistohaukan vierellä Suurtasanteen viereen jo ennen kokouskutsua, jonka Kajotähti kajautti ilmoille kirkkaana ja voimakkaana. Hallakasvo vilkaisi minua vielä hieman epäröivän näköisenä, ja lähdin kulkemaan hänen edellään lähemmäs Suurtasannetta mahdollisimman ripein askelin. Istahdin vajaan ketunmitan päähän vanhemmistani ja vilkaisin heitä syrjäsilmällä. Vatukkatuhka näytti yllättävän levolliselta, ja Suistohaukka oli nojannut päänsä kumppaninsa päälakea vasten puhuen emolleni hiljaa jotain. Hallakasvo istui viereeni, ja hetken kuluttua Ilveshalla istahti sisarensa viereen. Kajotähti odotti maltillisesti, että kissat olivat löytäneet itselleen istumapaikat, ennen kuin aloitti:
”Myrskyklaanin kissat. Olemme kokoontuneet kunnioittaaksemme pitkäaikaisen soturimme toivetta klaaninvanhimpiin siirtymisestä. Vatukkatuhka, oletko varma päätöksestäsi?” päällikkö maukui rauhallisesti kääntäen katseensa emooni. Klaanin läpi kävi kuohahdus, ja kuulin myös Hallakasvon haukkaavan yllättyneenä henkeä. Vatukkatuhkan katse oli tyyni, kun naaras nyökkäsi ja kohotti leukaansa kohdatakseen Kajotähden katseen.
”Olen, Kajotähti. En usko pärjääväni enää soturin tehtävissä”, emoni maukui rauhallisesti. ”Minun on aika jättää soturien pesä taakseni.”
Kajotähti nyökkäsi jämäkästi, pieni haikeus silmissään kuultaen ja oli hetken hiljaa ennen kuin jatkoi:
”Siinä tapauksessa, Vatukkatuhka, kuulut tästä päivästä lukien klaaninvanhimpiin ja sinut on vapautettu soturien velvollisuuksista. Olet palvellut klaaniamme lukemattomien kuiden ajan, ja nyt on sinun vuorosi levätä. Myrskyklaani kunnioittaa päätöstäsi ja toivoo sinun viettävän vanhimpien puolella vielä monia kuita. Kiitos palveluksistasi, Vatukkatuhka.” Kajotähti kumarsi hieman päätään kunnianosoituksena emolleni, joka selvästi meni aavistuksen hämilleen päällikön eleestä. Naaras painoi päänsä kunnioittavana eleenä ja kiitoksena päällikölle, ja huomasin hänen silmiensä kiiluvan hieman.
”Vatukkatuhka! Vatukkatuhka!” kissat huusivat emoni nimeä vielä viimeisen kerran. Tämän jälkeen hän ei saisi oppilasta, ei ottaisi osaa metsästysretkiin eikä puolustaisi klaaniaan rajakahakoissa. Hän ei olisi enää soturi, mutta pysyisi toivon mukaan silti klaanilaisten seurana vielä monia kuita. Huokaisin raskaasti ja yritin saada silmieni kiilumisen loppumaan räpyttelemällä niitä, mutta tulos jäi heikonlaiseksi.
”Koska Vatukkatuhka siirtyy klaaninvanhimpiin, on hänen oppilailleen nimitettävä uudet mestarit”, Kajotähti maukui kissojen hiljettyä jälleen ja vilkaisi parantajien pesälle päin. ”Koskitassu on yhä parantajilla, joten hänen mestarinsa on paras päättää myöhemmin. Tuiketassu, olet jo kokenut oppilas, mutta tarvitset vielä joksikin aikaa mestarin. Hallakasvo suorittaa koulutuksesi loppuun”, päällikkö maukui ja sai vieressäni istuvan ystäväni suoristamaan selkänsä yllättyneenä. ”Hallakasvo, olet nuori mutta taidokas soturi. Opeta Tuiketassulle kaikki tarvittava.” Ystäväni nyökkäsi napakasti hännänpää värähtäen innosta, ja tunsin suunnatonta ylpeyttä naarasta kohtaan. Hän sai jo oman oppilaan, vaikka Tuiketassusta tulisikin pian soturi eikä hän ehtisi tätä kauaa kouluttaa!
”Tuiketassu! Hallakasvo!” Kissat huusivat poikkeavan tilanteen vuoksi sekä mestarin että oppilaan nimeä, ja yhdyin huutoihin ristiriitaisin tuntein. Ensimmäistä kertaa tunsin ystävääni kohtaan lievää kateutta. Milloinkohan pääsisin itse soturiksi, ja tulisinko koskaan saamaan omaa oppilasta?
”Saitpa sitten oman oppilaankin”, kehräsin huvittuneesti Hallakasvolle onnittelujen hieman laannuttua. ”Tällä menolla sinusta tulee päällikkö ennen seuraavaa kokoontumista!”
”Ei kai nyt sentään”, Hallakasvo naurahti. ”Mutta pakko myöntää, että tämä yllätti minut täysin. Tosin olisin toivonut hieman… positiivisempaa syytä oppilaan saamiselle”, hän hiljensi hieman ääntään loppua kohden. ”Onko Vatukkatuhkalla kaikki hyvin? Miksi hän siirtyy klaaninvanhimpiin?”
”Sydänvika”, huokaisin. ”Perin sen ilmeisesti häneltä, vaikkakin tauti on ollut piilossa koko tämän ajan emolla. Tuo kaksijalkaepisodi luultavasti laukaisi sen, ja nyt emo ei jaksa kunnolla juosta tai edes kävellä”, selitin vältellen ystäväni katsetta. ”Vatukkatuhka on ikään kuin jatkuvasti samassa tilanteessa kuin minä olen juostuani liian kauan. Hän ei vain todella jaksa toimia soturina, joten tämä oli hänelle ainoa vaihtoehto.” Siristin hieman silmiäni ja annoin korvieni painua luimuun. ”Kaikillehan se hetki tulee joskus, kun on pakko siirtyä klaaninvanhimpiin. Se tuntuu vain kamalan… epäreilulta”, puuskahdin polkaisten maata kevyesti etutassullani. ”Isä saa viimein olla emon kanssa sen kaksijalkajutun jälkeen, mutta nyt he eivät voi edes käydä metsällä yhdessä.”
”Se todella tuntuu epäreilulta”, Hallakasvo myönsi huokaisten. Samassa ystäväni kuitenkin vilkaisi ohitse ja säpsähti tuskin huomattavasti, ja hänen olemuksensa muuttui yhtäkkiä hermostuneeksi.
”Mentäisiinkö nyt metsästämään? Jos haluat?” hän kysyi nopeasti, pitäen äänensä tyynenä. Vilkaisin refleksinomaisesti lapani ylitse ja huomasin Tiikeriloikan, joka oli matkalla leirin laidalta meidän suuntaamme. Hän oli selvästi aikeissa vain kävellä ohitsemme soturien pesälle, eikä edes Hallakasvon ihastus kollisoturia kohtaan selittänyt ystäväni peiteltyä hermostusta. Oliko jotain sattunut?
”Mennään vain”, totesin vastauksena soturin kysymykseen. ”Jos Tuiketassu siis ei halua välittömästi harjoittelemaan?”
”Hän on partiossa, joten ei, ei hänestä huolta”, Hallakasvo vakuutti. Nyökäytin hieman päätäni yhä kummastellen ystäväni käytöstä, mutta päätin jättää huoleni omaan arvoonsa.
”Hyvä sitten. Otetaanko joku mukaan? Kipinätassu ei varmaan saa lähteä vielä leiristä sen karkumatkan takia, ja jos Tuiketassu on partiossa…” Olin hetken hiljaa, ja koska Hallakasvo ei sanonut mitään vastustaakseen kolmannen kissan ottamista, tulkitsin sen myönteiseksi kannaksi. ”Minkkihäntä? Sisko ei ole ollut hetkeen leirin ulkopuolella ja minusta tuntuu että se turhauttaa häntä”, maukaisin hieman hykerrellen ja viittasin hännälläni leirin laidalla istuvaa kilpikonnakuvioista naarasta, joka läpsi tylsyyksissään sammalpalloa tassujensa välissä edestakaisin.
”Joo, voimme me hänet ottaa”, Hallakasvo myöntyi. ”Saapahan hänkin jotain muuta ajateltavaa, oletan että hän on ihan yhtä maansa myynyt kuin sinäkin Vatukkatuhkan vuoksi?”
”Oletettavasti”, myönsin ja kohautin hieman lapojani, nousten ylös ja lähtien ystäväni vierellä sisartani kohti. ”Toivotaan, ettei hän ole äkäisellä päällä.”
”Minkkihäntä tosiaan osaa olla aikamoinen jos hänellä on huono päivä”, Hallakasvo naurahti, selvästi rentoutuen hieman nyt kun kävelimme poispäin Tiikeriloikasta. ”Hei, Minkkihäntä, tulisitko kanssamme metsälle? Kolme kissaa on aina parempi kuin kaksi”, naaras jatkoi kohottaen hieman ääntään, jotta sisareni kuulisi hänet kunnolla. Kilpikonnakuvioinen soturi nousi välittömästi istumaan, ja odotti, että pääsimme hänen luokseen.
”Metsälle?” hän toisti. ”Tuo on paras idea, jonka olen kuullut kuuhun! Mihin päin lähdemme?” sisareni kysyi olemus täynnä peiteltyä intoa. Huokaisin mielessäni helpottuneena – Minkkihännällä näytti olevan hyvä päivä.
”Olisiko Tuuliklaanin raja hyvä?” Hallakasvo kysäisi välittömästi. ”En ole käynyt siellä hetkeen.”
”Käy minulle”, myönnyin, ja hetken mietittyään myös Minkkihäntä nyökkäsi. ”Mennäänkö?”

Nimi: Kipinätassu

11.09.2017 14:59
10

“Ymmärrättekö kuinka monta etsintäpartiota lähetettiin? Vatukkatuhkakin suostui tulemaan mukaan”, Suistohaukka sähisee. Katsomme Varjokynnen kanssa maata.
“Ja kaiken lisäksi jotkut olisivat voineet etsimisen siaan olla vaikkapa metsästyspartiossa. Mistä tämä johtuuu?” Tuo jatkaa. Nostan katseeni mestariin.
“Olen pahoillani, mutta se on epäreilua että Hallakasvo pääsi soturiksi ennen minua”, naukaisen.
“Ja siitäkö tämä johtui? Siksi päätit hukkua?”
“En, ajattelin että jos voisin metsästää yön aikana koko klaanille minusta tehdään soturi.”
“Ja siihen tarvitaan enemmän kuin yksi kissa. Ja mitä sinä Varjokynsi siellä teit”, Suistohaukka käänsi katseensa nuoreen soturiin.
“Näin kun Kipinätassu lähti yöllä ulos, menin seuraamaan ja katsomaan miksi, ja näin tuon hukkumassa”, harmaa soturi naukaisee.
“Vai niin. Anteeksi Varjokynsi. Sinä et saa rangaistusta, mutta Kipinätassu jää leiriin loppu päiväksi. Puhutaan tästä vielä illalla”, Mestarini naukaisee.


Turkkini on kuivinut ja takussa. Olen saanut luvan viettää leirissä loppupäivän. Aluksi Suistahaukan piti jäädä vahtimaan minua leiriin etten tekisi mitään tyhmää. *Miksi minä tekisin koskaan mitään tyhmää?* Kajotähti oli tosin ollut hieman hermona kun olin lähtenyt keskellä yötä metsästys retkelle. Tullut sieltä takaisin sitten liko märkänä yhden etsintäpartion kanssa. Kumminkin Varjokynsi suostui jäämään Suistohaukan tilalle. Pahainta tässä oli kumminkin Tuiketassun ilme kun näki meidät. Myös Varjokynsi hieman murahti silloin. Nyt makaan oppilaiden pesässä. Täällä on niin tylsää kuin olla ja voi. Nopsatassu astelee sisään myyrä hampaissaan.
“Etkö jaksa nousta saalistamaan tai edes partioon? Voi ei, katso sisko. Hän joutuu vielä katsomaan oppilaana kun veljensä pääsee soturiksi”, tuo ilkkuu. Huomaan nyt Vinhatassunkin tulevan pesään. Sähähdän Nopsatassulle.
“Anna olla veli! Ei tuo ketään naurata. Keksi parempia”, Vinhatassu sanoo veljellensä.
“Revin kohta sinulta hännän irti”; sähisen nuorelle oppilaalle ja laitan kynnet ulos. Tuo hätkähtää, nostaa hännän ylos ja tassuttaa pesästä. Vinhatassu loikkii veljensä perään nopeasti. Nuo ovat aina kahdestaan. Jos toinen lähti niin toinen seurasi. Aina samassa metsästyspartiossa, ja rajapartiossa. Kuulen taas askeleita pesän ulkopuolelta. Ensiksi näen vaaleat tassut ja sitten kullankeltainen naaras, Hunajatassu.
“Hei”, maukaisen iloisesti. Tuo katsoo minuun hymyillen.
“Hei, olet varmaankin Kipinätassu”, tuo maukuu. Haeilautan häntääni.
“Aivan oikein”, vastaan. “Voisin esitellä sinulle pesätovereitasi!” Hunajatassu naukaisee iloisesti ja nousee. Nousen perässä ja menemme oppilaiden pesästä ulos.

“Tuolla on Tuhkatassu”, naukaisen osottaen tummanharmaata kissaa joka lämmittelee kivenpäällä. Kuljen eteenpäin. Katselen ympärilleni ja huomaan kirjavan naaraan veljensä kanssa.
“Ja tuolla on Vinhatassu. Hänen vieressään On Nopsatassu, hän on melkoinen hiirenaivo.”
Hunajatassu nyökkää. “Uskon, kun kuljeskelee ympäriinsä häntä ja nenä pystyssä”. Naurahdan:
“Aivan niin, luulee olevansa päällikkö!” Mrrauw. Hunajatassukin hihittää myös.
“Tuiskutassu ja taivastassu”, osoitan hännälläni oppilaita. “Tuolla on Tuiketassu.” Huomaan Varjokynnen tassuttavan sotureiden pesälle. Loikin tuon luo.
“Kiitos muuten kun pelastit minut eilen”, naukaisen. Tuo virnistää minulle.
“Kun et osaa huolehtia itsestäsi”, tuo naukaisee. Loikkaan kynnet piilossa harmaan soturin kimppuun niin että hän kaatuu. Sitten sivaltaen minut maahan käpälällä. Loikkaan tuon selkään.
“Hyvä on, sinä voitit”, Varjokynsi naukaisee. Virnistän ja käännyn. Näenkin Tuiketassun kuikaavan jotain Hunajatassun korvaan. Kun tulen tähemmäksi kuulen vain epäselvästi jotain mitä en haluaisi.
“...Ja he ovat täydelline pari... Kumppanit ja....Varjokynsi...”
Hunajatassu virnistää. Tuiketassu kääntää päätään ja huomaa minut.
“Kerroin vain Hunajatassulle jotain sinusta”, nuo virnistää loikkien nopeasti pois. Hunajatassukin virnistää.
“Ja se minä hän sitten sanoi ei ole totta!” Huomaan että minulla on kynnet ulkona. Ravistan päätäni.
“Otetaanko kisa klaanin vanhinpien pesälle”, kysyn. Hunajatassu nyökkää innokkaasti ja lähtee juoksemaan. Otan tuon nopeasti kiinni. Huomaan tuon vaaleanpunaisten polkuantoroiden hakkaavan maahan. Voitan tuon kumminkin hännänmitan verran.
“Voi, ei haittaa. Et voisi voittaa minua”, naukaisen ja tuo on sanomassa jotain kunnes näen Suistohaukan. Hän kantaa suussaan Sammaltuppoa.
“Voisit vaihtaa pentutarhan sammaleet”, hän kehottaa. “Jonka jälkeen rangaistuksesi lähtee.”
Katson kun mestarini kääntää selkänsä minulle ja lehtee kohti sotureiden pesää. *Hyi! Pennut ovat varmasti kastelleet vuoteensa!* Hunajatassu kääntää selkänsä ja lähtee kohti oppilaiden pesää. Olen siis yksin. Avaan suuni ammolleen jotta saan kaikki sammaleet suuhun. Kävelen sitten kohti pentutarhaa. Astun sisään.
“Kuka sinä olet”, kysyy pieni pentu. Tunnistan tämän heti veljekseni.
“Tässä on siskosi Kipinätassu”, Täpläsiipi virkkoo. Kirppupennun silmät laajenevat.
“Vau! Emo on kertonut sinusta! Haluan olla isona kuin sinä”, pentu ilmoittaa. Hymyilen tuolle.
“Niin, ja kuulin myös sinun karkuretkestäsi”, emoni ääni on nyt terävämpi. Laitan korvat luimuun.
“Soturiksi pääsee ajallaan, ja tuolla käytöksellä saisit olla pentutarhassa”, hän jatkaa.
“Olisi kivaa jos hän olisi pentutarhassa”, Kirppupentu ponnahtaa ilmaan. Katson suloista veljeäni.
“No olen nyt oppilas, kuten sinäkin kohta”, naukaisen. Tuo hyppii jo häntäni päällä.
“Annetaan Kipimätassun siivota pentutarha rauhassa”, Mansikkakukka maukuu taluttaesaan hännästä Pujo-pentua. Myös Kirppupentu ja Täpläsiipi lähtrvät. *Kiva.* Revin maasta Vanhoja sammaleita. Kynsieni väliin juuttuu multaa ja pieniä kiviä. Pian tunnen tassuissani jotain märkää. *Kiva! Minun veljelleni sattui va-hinko!* Raahasin sammaleita ulos pesästä. *Haa! Hallakasvo.*
“Hei Hallakasvo”, mau un. Tuo kääntää päätään. “Haluatko auttaa minua näiden kanssa?” Hallakasvo virnistää.
“Ei kiitos, jätän tehtävän karkulaiselle”, tuo sähähtää. Pyöräytän silmiäni.
“Ja missä sinä olet ollut?”, kysyn. Tuo heilauttaa häntäänsä.
“Metsästämässä... Tai siis partiossa... Ei kun siis”, jokin alkoi vaivata tuota. Tapahtuiko hänelle siellä jotain.
“Ja niin mitä?”
“Ei mitään.”

Nimi: Hallakasvo

10.09.2017 14:37
”Palataan leiriin. Kajotähdelle on ilmoitettava, että karkulaiset ovat löytyneet”, Vatukkatuhka naukaisi tyynesti, johon Suistohaukka vastasi nyökkäämällä. Meille muille kokenut soturi heilautti häntäänsä merkiksi seurata, ja lähdimme yhdessä koossa kohti leiriä. Oppilaalleen ja tämän kumppanille Suistohaukka antoi merkitsevän katseen, ja arvelin häneltä tulevan asian tiimoilta jonkinlaista palautetta. Kolli ei kuitenkaan sanonut mitään; ehkä hän halusi puhua kaksikolle sitten, kun ylimääräiset korvat oli saatu kuulomatkan ulkopuolelle. Jättäydyin joukon perimmäiseksi ja annoin jännitettyjen lapojeni rentoutua. Kipinätassu ja Varjokynsi olivat kunnossa, se oli tietenkin pääasia, mutta kaksijalkojen vaaran yhä vallitessa kaikilla oli syytä olla äärimmäisen varuillaan, ja tämä tempaus antoi mieleni ajatella, tiedostivatko nuoret rakastavaiset ympärillään olevia vaaroja lainkaan. Pahimmassa tapauksessa emme olisi löytäneet heitä lainkaan, tai sitten...
”Hallakasvo, tuletko sinä?” Tuiketassu huikkasi. Räpytin silmiäni karistaakseni ikävät ajatukset, ja huomasin vauhtini hiipuneen, jolloin muu seurue oli ehtinyt jo monen ketunmitan päähän. Kiristin vauhtiani ja saavutin myös taakse jättäytyneen oppilaan. Nyökkäsin tälle, ja naaras käänsi katseensa eteenpäin. Päästin mielessäni syvän huokaisun. En ollut ajatustenlukija, mutta saatoin arvata, miten paljon Tuiketassua ja Kipinätassua ärsytti, että olin saavuttanut soturin aseman aikaisemmin, vaikka heidät oltiin nimitetty oppilaiksi ennen minua. Vaikka oli rumaa syyllistää, pidin osasyynä pikaiseen nimitykseen Kuplayötä. Hän oli koko ajan suhtautunut koulutukseeni hieman vastakarvaisesti, ja tehnyt kaikkensa, että saisi minut pois jaloistaan mahdollisimman nopeasti, tai sitten sysännyt vastuun koulutuksestani partioille. Nopea edistyminen ei olisi haitannut juuri mitään, jos mestari-oppilas suhteemme olisi ollut moitteeton, mutta kun ei ollut. Kuplayö jäi osaltani kylmäksi persoonaksi, jolle ei selvästikään mestarina toimiminen sopinut. Jos hänen asenteensa muuttuisi, tilanne voisi toki olla erilainen.
”Onko kaikki hyvin?” kysyin Tuiketassuun vilkaisten. Naaras katsahti puoleeni nopeasti, nyökkäsi hiljaa ja keskittyi jälleen kulkuunsa. Annoin häntäni sipaista hänen lapaansa kevyesti. Toivoin todella, että ystävieni ei tarvitsisi odotella omia soturinimityksiään kauan.

Päästyämme leiriin Vatukkatuhka lähti kohti päällikön pesää, ilmoittaakseen Kajotähdelle tehtävän suoriutumisesta. Suistohaukka naukaisi Kipinätassulle ja Varjokynnelle, ja kaksikko siirtyi kokeneen soturin kanssa syrjempään. Tuiketassu lähti sanaakaan sanomatta oppilaiden pesälle, jolloin jäin yksin seisomaan lähelle uloskäyntiä. Minua ei oltu määrätty mihinkään tiettyyn partioon, mutta en voinut tai kehdannut vain istua aloillani, joten päätin lähteä metsästämään, mikäli en saisi muita määräyksiä. Silmäilessäni aukiota huomasin punaisenruskean kollin astuvan ulos soturien pesästä. Hetken luulin kyseessä olevan Vaskitsakynsi, mutta mustat korvat paljastivat kyseessä olevan enoni, Hirvenhuuto. Soturi pujahti pesän vierustalle ja ryhtyi sukimaan turkkiaan pikaisin vedoin. Tämän jälkeen hän venytteli voimakkaita jalkojaan, pörrötti puolipitkiä karvojaan suojaksi tuulelta, ja lähti kulkemaan luokseni. Mansikankukalta perityt meripihkaiset silmät kiiluivat tavalla, josta aavistin enollani olevan jokin huoli mielessään.
”Hei, Hirvenhuuto”, tervehdin soturia, joka mutisi hajamielisen vastauksen ja olisi jatkanut kulkuaan, ellen olisi pysäyttänyt häntä. ”Mikä hätänä?”
”Kuinka niin?” kolli maukui hiljaisella äänellä.
”Sokeakin näkee, että sinua painaa jokin. Kerro”, naukaisin. Hirvenhuuto tuijotti silmiini ja näytti kuin aikoisi kiistää omaavansa huolia. Hän kuitenkin päästi hiljaisen huokauksen ja katse muuttui aavistuksen surumieliseksi. ”Hunajatassun nimitykset vain saivat muistot liikkeelle. Hän muistuttaa ulkoisesti niin paljon Hunajatäplää.”
Sydämeni löi kerran tavallista voimakkaammin, ja myötätunto syttyi silmiini. Painoin kuononi lohduttavasti soturin kaulaan, eikä tämä torjunut elettäni. Olin kuullut monesti puhuttavan enoni kumppanista, joka oli monta vuodenaikaa sitten menehtynyt mystiseen sairauteen lukuisten muiden klaanilaistemme tavoin. Hän olisi ehkä voinut selviytyä, jos vastalääke olisi löytynyt vain hieman aikaisemmin. Surullisemmaksi nuoren naaraan kohtalon teki tieto, että hän oli kuollessaan tiineenä, jolloin syntymättömät pennut menehtyivät hänen mukanaan. Hirvenhuuto oli jäänyt yksin kamalan tapahtuman jälkeen, eikä ollut ottanut itselleen uutta kumppania. Lohduttavaa kuitenkin oli, että heidän kumppanuudestaan oli jäänyt jäljelle Hohtosilmä, ja Hirvenhuuto rakastikin ainoaa poikaansa syvästi, vaikka ei sitä usein ääneen sanonutkaan.
”Älä ole huolissasi, Hallakasvo. Selviän kyllä, tämä on ohimenevää”, enoni kuiskasi ja irrotin otteeni hänestä.
”Sureminen on täysin luonnollista, ja muistot ovat osa elämää. Ja Hunajatäplä on varmasti sinua vastassa Tähtiklaanissa, kun on aikanne tavata”, lausuin. Hirvenhuuto katsoi minua silmät kiiluen, kunnes nyökkäsi ja hieraisi tassullaan kuonoaan, yrittäen pitää itsensä koossa. Soturi oli aina pitänyt tunteiden näyttämistä tärkeänä, mutta pyrki kuitenkin hillitsemään suurimmat puuskat nopeasti.
”Nyt minun on jatkettava matkaa. Riista ei loikkaa suuhun itsestään”, hän maukaisi jo selvästi vakaammalla äänellä.
”Kaikki järjestyy vielä”, sanoin, jolloin soturi väräytti korviaan ja ennen vatukkamuurin lomaan katoamistaan sipaisi hännällään lapaani.
”Hallakasvo?” kuulin Särkkätassun naukaisevan. Käännyin kohtaamaan oppilaan, joka tassutti mietteliään oloisena luokseni. ”Löysittekö Kipinätassun ja Varjokynnen?”
”Kyllä, läheltä järveä. He ovat kunnossa, ja emosi meni kertomaan asiasta päällikölle”, vastasin.
”Se on hyvä”, ystäväni huokaisi ja näytti huojentuneelta. ”Mutta isäni ei luultavasti ollut oppilaansa katoamisesta mielissään?”
”En ole varma, mutta hän ainakin pyysi kaksikon syrjempään keskustelemaan. Toivottavasti he ymmärtävät, etteivät voi huolestuttaa koko klaania tuolla tavalla”, totesin. Särkkätassu nyökkäsi pienesti, kunnes väräytti toista korvaansa kysyvästi. ”Oletko nähnyt Okasilmää? Meidän piti lähteä harjoituksiin, mutta en löydä häntä mistään.”
”En valitettavasti. Ehkä hän on partiossa, eikä ehtinyt tai muistanut ilmoittaa sinulle”, tuumailin.
”Luultavasti. Okasilmä on kyllä hyvin tunnollinen mitä tulee partioihin. Jos käsky käy lähteä heti, hän myös lähtee ja mukisematta”, Särkkätassu naukui.
”Sitä hän on”, myönsin ja hymähdin. ”Tiikeriloikka on samanlainen. Tunnollinen ja täsmällinen.”
”Tiikeriloikka?” Särkkätassu maukaisi hämmentyneenä. Silloin ymmärsin, ettei ystäväni tainnut olla vielä tietoinen tunteistani oranssiturkkista kollia kohtaan. Oppilaan kohottaessa kulmiaan päätin olla rehellinen ja selvitin kurkkuni pikaisesti.
”Niin. En tiedä miten selkeää se on muille, mutta pidän hänestä paljon. En ole saanut aikaiseksi ilmaista tunteitani hänelle, asia jännittää kovin, tiedäthän. En tiedä mitä hän minusta ajattelee, mutta en saa sitä ikinä selville, jos en puhu hänen kanssaan. Kun saan tarpeeksi rohkeutta, aion kertoa miltä minusta tuntuu. Toivon ettei silloin ole liian myöhäistä, ja että hänkin pitää minusta, edes hieman”, sanoin tuntiessani kuumotuksen poskillani. Särkkätassu tuijotti minua hiljaa, ja jokin hänen katseessaan muuttui niin, että kohotin toista kulmaani. ”Mikä hätänä?”
”Tuota, Hallakasvo”, kolli totesi ja siirsi katseensa syrjään. Hänen olemuksensa oli muuttunut epävarmaksi ja näytti kuin hän olisi halunnut sanoa jotain, mutta sanat olivat juuttuneet kurkkuunsa.
”Anteeksi, Särkkätassu”, pelästyin, mikä sai ystäväni säpsähtämään. ”Olin ajattelematon. Minä vain surkuttelen omaa pelkuruuttani, kun sinulla on suurempia asioita murehdittavana.”
”Mitä? Ei, en minä sillä”, Särkkätassu kiirehti sanomaan. ”Totta kai tuollaiset asiat pistävät miettimään sanojaan ja toimiaan. Haluan kuitenkin varoittaa sinua, koska olet ystäväni.”
”Varoittaa mistä?” ihmettelin.
”Särkkätassu! Täällähän sinä olet”, Hämähäkkiloikka murahti jolkottaessaan luoksemme. ”Vinhasielu käski sinua mennä auttamaan Tuhkatassua, Tuiskutassua ja Taivaltassua oppilaiden pesälle. Poistatte vanhat sammaleet ja tilkitsette mahdolliset reiät ja epäkohdat.”
”Meillä oli keskustelu kesken”, huomautin asiallisesti, jolloin tummanharmaa kollisoturi mulkaisi minua vaaleanvihreillä silmillään.
”Ja keltakuonoinen soturimme voisi myös tehdä jotain hyödyllistä ja lähteä vaikka metsästämään. Särkkätassu, liikettä käpäliin”, Hämähäkkiloikka käskytti häntä ilmassa pyörien. Siristin silmiäni vanhemmalle kollille ja avasin suuni vastalauseeseen, mutta Särkkätassu pudisti päätään minulle ja nyökkäsi Hämähäkkiloikalle, jolloin tämä murahti hiljaa ja lähti kohti klaaninvanhimpien pesää.
”Varapäälliköksikö hän itseään luulee?” mutisin korviani luimistaen.
”Älä välitä. Tuollainen hän aina on”, Särkkätassu naukaisi rauhallisesti. ”On parasta toimia tällä kertaa kuten hän haluaa. Mutta Hallakasvo. Mieti tarkkaan, miten toimit Tiikeriloikan kanssa. Joskus asiat eivät ole miltä ne näyttävät.”
Näillä sanoilla ystäväni kääntyi kannoillaan ja lähti suorittamaan saamaansa tehtävää. Katselin hänen jälkeensä hetken, kunnes käännyin itsekin ja pujahdin ulos leiristä.

Varjoklaanin reviirin raja pilkisti puiden lomasta, ja annoin itseni painautua matalammaksi. Kuljin niin hiljaa ja kevyesti kuin suinkin kykenin, suu hieman auki, tutkiakseni ympäristön tuoksuja kitalaessani. Vaikka kuinka yritin olla ajattelematta asiaa, en saanut Särkkätassun sanoja mielestäni. Oppilas tuntui tietävän Tiikeriloikasta jotain, mutta ei voinut tai halunnut kertoa mitä, ja tämä sai keskittymiseni herppaantumaan niin, etten ollut saanut ainuttakaan saalista. Nuuskittuani koivun osittain esiin pilkistävää juurakkoa kohotin päätäni ja huokaisin. Keltaisia lehtiä lojui siellä täällä, tehden maasta värikkään pilkukkaan. Lehtisade eteni lujaa vauhtia, ja pian koittaisi lehtikato, jolloin koko metsä peittyisi valkeaan ja kylmään lumeen. Ajatus kovenevasta kylmyydestä sai turkkini pörhistymään ja pudistin turkkiani pitääkseni itseni vetreänä. Ajatukseni karkasivat jälleen Tiikeriloikkaan. Olin huomannut pitäväni kollista jopa niin, että jos asiat järjestyisivät, pystyisin näkemään itseni hänen kumppaninaan. Kolli oli hyvätapainen ja tyyni, ja mitä olin seurannut, hoiti tehtävänsä moitteettomasti. En keksinyt syytä, mikä saisi Särkkätassun sanomaan kollista epäilyksiä herättäviä sanoja. Sain kuonooni vatukkapensaan alle johtavan hiiren vainun, ja kumarruin pensaan juurelle. Ainoa tapa saada ratkaisu asioihin oli syväluotainen keskustelu.
Samassa Varjoklaanin voimakas tuoksu tunkeutui kitalakeeni, ja tarkempi kuulostelu kertoi lähestyvistä askelista. Enempiä miettimättä painauduin matalaksi ja ryömin pensaan suojiin, kuitenkin niin että omasin näköyhteyden Varjoklaanin reviirin puolelle. Pian kuusimetsän kätköistä tuli näkyviin laiha, vaaleanruskea ja raidallinen naaras, joka asteli vakaasti kohti rajaa. Tunsin niskakarvojeni kohoavan ja paljastin hampaani irvistykseen. Aikoiko varjoklaanilainen ylittää rajan? Valmistauduin pujahtamaan näkyviin ja estämään mahdollisen reviiritunkeutumisen, kun paikalle ilmestyi toinen naaraskissa, tummanharmaa ja mustaraitainen väritykseltään. Hoikan naaraan eriväriset silmät pyöristyivät nähdessään toverinsa aikeet.
”Unikkovirta, pysähdy!” naaras huudahti, jolloin lihakseni jännittyivät. Vaaleanruskea soturi seisahtui, mutta vain muutaman hiirenmitan päähän rajasta, ja mulkaisi klaanitoveriaan kylmästi.
”Älä yritä estää minua, Kekälekukka. Tämä asia selvitetään nyt”, nuori naaras murisi.
”Marssimalla päätä pahkaa Myrskyklaanin leiriin, niinkö? Ajattele nyt kerrankin. Joudutte molemmat pulaan”, Kekälekukaksi kutsuttu soturi naukui astellessaan lähemmäksi meitä. Pidätin hengitystä ja varoin pitämästä ylimääräistä ääntä, välimatkani naapuriklaanin kissojen ja piilopaikkani välillä kun oli lähes olematon.
”Minua ei jätetä noin vain kuin rotanpoikasta variksille, ja sen saavat kaikki huomata”, Unikkovirta sihisi sinivihreät silmät salamoiden. Hänen lihaksensa olivat jännittyneet ja lyhyt turkki pörröllään vihasta. Kekälekukka pysähtyi naaraan vierelle ja katsoi tätä tuimasti. ”Yritä jo ymmärtää. Tiikeriloikka on valintansa tehnyt. Hän ei muuta klaaniimme sinun tai kenenkään muun takia.”
”Et tiedä mistä puhut. Tiikeriloikka rakastaa minua, hän itse sanoi niin. Hänet täytyy vain saada ymmärtämään, että kuulumme yhteen”, Unikkovirta jyrisi päättäväisesti. Kekälekukka puuskahti ja ravisti päätään. ”Tiikeriloikka on sentään huomannut suhteenne järjettömyyden. Luuletko tosiaan, että tapaaminen joka toinen yö kenenkään huomaamatta onnistuu ikuisesti? Hyvä on, myönnän että asiat oltaisiin voitu käsitellä hieman paremmin, mutta Tiikeriloikka ajattelee teitä kumpaakin. Hän ei halua kummankaan rikkovan soturilakia tämän enempää...”
”Ei lakia tarvitsisikaan rikkoa, jos hän myöntäisi haluavansa elää kanssani Varjoklaanissa. Mutta kun ei halua myöntää, niin täytyy näemmä hieman avittaa. Vaikka sitten kertomalla koko Myrskyklaanille, kuinka uskollinen soturi heidän riveissään palvelee”, Unikkovirta murahti.
”Sillä keinolla varmasti saatkin hänet itsellesi, ja takaat hyvän aseman omassa klaanissasi”, Kekälekukka puhahti silmiään pyöritellen. ”Kiitä nyt vain onneasi, ettei suhteenne kehittynyt tämän vakavammaksi. Ajattele jos olisitte saaneet pentujakin...”
”Sanoo hän, jonka kumppanina toimii erakon ja luopion jälkeläinen”, Unikkovirta sylkäisi, saaden Kekälekukan säpsähtämään. Vaaleanruskea naaras loi vihaa huokuvan katseen reviirillemme, kääntyi ympäri ja marssi häntä ilmaa viuhtoen syvemmälle kuusimetsään.
”Varo puheitasi. Muista, että jos jäät kiinni, olen ainoa joka sinua puolustaa!” Kekälekukka naukui nuoren naaraan perään. Unikkovirta ei vastannut vaan katosi puiden lomaan. Kekälekukka huokaisi toivottomasti, vilkaisi ympärilleen ja kiiruhti sitten toverinsa perään. Kun olin varma että kaksikko oli poistunut, ryömin esiin pensaasta. Koko kehoni tärisi ja päätäni särki. Lopulta reaktio tuli, ja oksennus värjäsi pensaan juuren.

Se ei ole totta. Se ei voi olla totta, mieleni hoki kulkiessani kuin transsin vallassa halki metsikön. Ulkoisesti onnistuin näyttämään hyvinkin rauhalliselta, mutta mieleni oli yksi myllerrysten kenttä. En millään voinut uskoa kuulemaani. Tiikeriloikka, pettämässä klaaniaan Varjoklaanin soturin kanssa. Aloin jo epäillä omaa kuuloani ja järkeäni. Olinko varmasti kuullut kaiken oikein? Entä ymmärtänyt?
”Hallakasvo!” naukaisu tunkeutui tajuntaani, ja käänsin hitaasti katseeni äänen puoleen. Olin huomaamattani kulkeutunut harjoittelukuopan reunalle, ja näin Tuiketassun seisomassa yksinään keskellä kuoppaa, katse kohdistettuna minuun. ”Ehtisitkö harjoittelemaan kanssani? Minulla ei ole muutakaan tekemistä.”
Lyhyen ajan vain seisoin paikoillani ja tuijotin oppilasta, miettien mitä vastata. Se oliko hän lähtenyt leiristä luvatta vai luvan kanssa ei sillä hetkellä kiinnostanut minua tippaakaan. Eikä myöskään innostanut palata leiriin tyhjin tassuin ja hyvällä onnella törmätä Tiikeriloikkaan. Tuiketassun naukaistua nimeni uudelleen laskeuduin kuoppaan tyynesti, mutta ontto ilme kasvoillani ja tyhjä katse silmissäni.
”Hyvä on. Tee parhaasi, äläkä peräänny hetkeksikään”, vastasin, ja liu'utin kynteni esille.


//Halla ei kerro kuulemastaan kenellekään, ainakaan vielä, ja käyttäytyy muuten tyynesti ja "normaalisti", mutta välttelee Tiikeriä eikä katsokaan tätä päin, eikä suostu kertomaan syytä käytökselleen.//

Nimi: Tuiketassu

10.09.2017 10:31
//Jatkoa Kipinältä//
Virnistin Kipinätassulle sähinälle ilkikurisesti. Eihän tuota nyt voinut olla kiusoittelematta, eikö vain? Hehän ovat täydellinen pari. Enkä sano, etten ole koskaan karannut leiristä yksikseni. Minähän olen vanhin oppilas ja minun pitäisi olla jo soturi. Minua ärsytti, että Hallakasvo oli jo soturi, ja se johtui varmaankin siitä, että olin heittelehtinyt kissalta kissalle kun en ollut saanut uutta mestaria kun Vatukkatuhka oli kadonnut. No, ainakin sain viettää aikaa Kipinätassun ja muiden oppilaiden kanssa.
Lähdimme kaksikon kanssa leiriin päin.
--myöhemmin--
Hiivin pientä kivirinnettä ylöspäin, ulos leiristä. Nyt kun aurinko oli korkeimmillaan oli paras aika olla ulkona. Viherlehti oli hujahtanut hurjan nopeasti, ja oli jälleen lehtisateen aika. Kömmin rotkon reunalle ja pudistin päätäni. Pian tulisi lehtikato, ja klaani kärsisi nälkää kuusta toiseen. No, klaanielämä oli joskus kovaa. Lähdin tassuttamaan kasvien lomassa kohti järveä.
Suuntasin kohti Jokiklaanin rajajokea. Sitä olisi helppo seurata alas rantaan, ja jos hyvin kävisi, saattaisin nähdä joitakin jokiklaanilaisia. Tietenkin se oli kummallinen toive, nähdä vihollisklaanilaisia, mutta katselemalla heitä rajan yli olin oppinut ne vähäiset uintitavat jotka osasin. Tekemisen puutteessa olin tullut järvelle harjoittelemaan uimista. Tiesin, että se olisi huono ajatus, mutta en ollut ainakaan jäänyt kiinni siitä, vai mitä?
Pysähdyin kun haistoin tuoreen Myrskyklaanin hajun. Sitten näinkin heidät; Säröpoltteen ja uuden oppilaan, Hunajatassun. Olin oikeastaan aika kiinnostunut hänen opinnoistaan. Halusin nähdä, miten tuo nuori kissa klaanin ulkopuolelta, joka pörhisti nytkin karvojaan suojaksi pienoiselta viimalta, kehittyisi soturiksi ja palvelisi klaaniaan niin kuin muutkin soturit. Hymähdin ja jatkoin matkaa. Toivottavasti he eivät nähneet minua.
Päästessäni järven rantaan kaduin jo hieman ajatusta. Turkkini kestäisi jonkin verran kuivua, ja vesi näytti inhottavan kylmältä ja märältä silmieni edessä. Olin kuitenkin tehnyt päätökseni, ja astuin hyisevään veteen.
--(viisas idea, Tuike) myöhemmin--
Aurinko loi ohuita viiruja puiden oksien ja lehtien välistä alas aluskasvillisuuteen. Reissuni oli mennyt hyvin; hytisin hieman, mutta turkkini oli melkein kuiva ja lämmin auringonvalo oli tervetullutta. Pysähdyin suurehkoon auringonläikkään lämmittelemään, ja silloin kuulin rasahduksia. Haistoin ilmaa ja silloin näin sen; pahaa-aavistamattoman oravan, joka kiipesi puussa vähän matkan päässä minusta. Pudottauduin vaanimisasentoon ja lähdin hiipimään eteenpäin. Juuri silloin orava hyppäsi puuhun suoraan edessäni, ja kun se oli lähdössä uudestaan liikkumaan, hyppäsin. Sain sen hännästä otteen ja vedin oravan tassuni alle, pitäen puusta kiinni kolmella tassulla. Orava ehti kuitenkin vinkaista ennen kuin sain sen hengiltä. Pudottauduin puusta ja kiitin Tähtiklaania oravan hengestä, mutta olin kuitenkin pettynyt. Oravan varoitus olisi karkottanut eläimet siitä osasta metsää, ja minun olisi pitänyt olla varovaisempi. No, ainakin minulla oli jonkunmoinen tekosyy poissaololleni.
Vietyäni oravan leiriin päätin lähteä harjoituspaikalle. Ehkäpä siellä olisi joku, jonka kanssa voisin harjoitella tai jotain.
//Ehee tönkkö ja hyppii koko ajan.. joku voi jatkaa tai jotain jos haluaa//

Nimi: Hunajatassu

09.09.2017 15:20
Tunnen kuinka kullankeltainen ja valkea rintani kohoilee hengitykseni tahtiin. Nousen huterasti seisomaan ja avaan vihreät silmäni. Huomaan olevani jossakin muualla, en enää ihanan lämpöisässe pentutarhassa. Räpyttelen silmiäni hetken, jotta näkisin paremmin pimeässä.
*Ai niin!* kiljahdan mielessäni ja nostan häntäni pystyyn.
*Olen nyt soturioppilas!* hihkun mielessäni ja joudun pidättelemään iloisia loikkiani.
Muistan pian nimitysmenoni ja mestarini, Säröpoltteen. Nielaisen kuuluvasti. Muistan miten hän oli katsonut minua, hiukan pettyneesti. Tai siltä se minusta näytti. En voi sille mitään että olen kotikisun ja erakon tytär. Painan pääni hiukan onnettomasti ja suljen silmäni. Säpsähdän kuitenkin kun pesä rapisee ja tajuan Säröpoltteen työntyneen sisään.
"Tulehan, Hunajatassu. On ensimmäinen päiväsi oppilaana", naaraan ääni oli tyyni eikä tuon naamakaan paljastanut mitään.
Pidättelen kiljahdustani, kun kipitän naaraan perässä ulos oppilaiden pesästä. Ulkona on ilkeän viileä ilma ja pörhistän karvani tuulessa. Huomaan sivusilmästäni Säröpoltteen pyöräyttävän silmiään.
"Ei täällä ole niin kylmä, totut siihen kyllä", soturi naukui ja heilautti häntäänsä.
Nyökkään nopeasti ja silota hiukan karvojani. Halusin näyttää mestarilleni etten ollut mikään kotikisu.
"Mitä teemme ensin?" kysyn kääntyen Säröpoltteen puoleen värisyttäen viiksiäni.
Naaras katsahtaa minuun polttavan keltaisilla silmillään.
"Lähdemme kiertämään reviirin. Saat oppia rajat ja muiden klaanien hajut", tuo kertoi ja lähti kohti uloskäyntiä.
Seurasin mestariani loikkien ja korvat höröllä. Astuessani ulos metsään vihreät silmäni suurenevat.
"Vau! Metsä on isompi mitä luulin!" huudahdan ja loikkaan Säröpoltteen vierelle.
Ensimmäistä kertaa naaras näytti ihan tyytyväiseltä minuun.
"Sinulla on vielä paljon opittavaa", tuo hymähti ja hymyili, sitten soturi kiihdytti vauhtiaan.
Pinkaisin mestarini perään viikset uteliaasti väristen. Haistelin vähän väliä ilmaa. Siinä oli riistan herkullisia tuoksuja ja mieleni teki oppia metsästämään. Hetken kuluttua kuulin veden solinaa ja tunsin Säröpoltteen turkin kosketuksen omallani.
"Olemme pian Tuuliklaanin rajalla, joten älä huuda liikaa", tuo töksäytti ja jatkoi matkaa.
*Älä huuda liikaa?! Luuletko että olen joku pentu*, tuhahdan mielessäni samalla kun seuraan naarasta.
Näkyviini ilmestyy 'iso' puro josta pilkottaa muutama kivi. Katson sitä pitkään ennen kun käännähdän mestarini puoleen.
"Onko tämä se raja?" kysyn heilauttaen häntääni kohti puroa.
Säröpolte nyökkäsi lyhyesti ja nuolaisi kosteassa ilmassa rintakarvojaan.
"Olemme melko aikaisin liikkeellä, joten varaudu Tuuliklaanin aamupartioon", tuo varoitti istuutuen puoliksi tallotulle maalle.
"Annan sinulle hetken aikaa tutkia tätä rajaa, sitten jatketaan matkaa. Meillä ei ole koko päivää aikaa", naaras jatkoi murahtaen.
Pyöräytin kylmälle kommentille salaa silmiäni, kun astelin veden rajaan. Sen toisella puolella oli kumman hajuinen rajamerkki.
"Yh.. tuuliklaanilaiset haisee", marisin niin hiljaa että Säröpolte ei kuullut.
Kuulin takanani naaraan nopeat käpälän askelet ja luulin hetken että soturi tulisi torumaan sanojani. Tuo kuitenkin vetäytyi lähelleni katsoen uhmakkaasti puron toiselle puolelle.
"Tuuliklaanin aamupartio", kuulin naaraan murahtavan.
Katsahdan nopeasti rajan yli siihen pieneen metsäosioon minkä Tuuliklaani omisti. Erotin puiden välissä liikettä ja silmänräpäyksessä esiin tuli neljä kissaa. Kolme soturia ja yksi oppilas.
"Huomenta, Säröpolte", tummanharmaa, vihreäsilmäinen kolli naukui rauhallisella äänellä.
Huomasin, että naaraan karvat alkoivat nousta hieman, mutta silottuivat melkein saman tien.
"Niin sinullekin, Yrttijalka", Säröpolte vastasi silmiään pienesti siristäen.
Tuuliklaanin oppilas nosti katseensa minuun ja hätkähdin kollin uhmakasta katsetta. Käännyin vaivaantuneena katsomaan toista tuuliklaanilaista, mutta punaruskea naaras ei näyttänyt yhtään rennommalta. Katsahdin hiljaa mestariini joka katsoi minua hetken sivusilmällä.
"Minne matka?" valkomusta kolli murahti ja nosti huultaan meille.
Yrttijalka käännähti klaanitoverinsa puoleen ärtyneen näköisenä.
"Lukkisydän se ei kuulu meille", partion johtaja töksäytti takaisin ja kääntyi sitten Säröpoltteen puoleen.
"Hyvää loppu päivää", tuo jatkoi ja nyökäytti kohteliaasti päätään.
Karvani pörhistyivät kylmyydestä, kun Tuuliklaanin reviiriltä puhalsi kylmä viima.
"Tuo oppilashan pörhistelee meille karvojaan!" se suuri tummanharmaa oppilas huudahti kynsiään näytellen.
Kaikki katseet kohdistuivat nopeasti minuun, jopa oman mestarini.
"Minulla on vain kylmä. On tuulisaa", kivahdin ärtyneesti kolli oppilaalle.
Punaruskea naaras ei pystynyt pidättelemään nauruaan ja pärskähti.
"Tuulisaa!? Ei tasan ole", tuo möläytti.
Hetken kaikki olivat hiljaa ja katsoin vaivaantuneesti tassuihini.
"Jo riittää, Kivitassu ja Kettulampi", Yrttijalka murahti luoden kaksikkoon pettyneen katseen.
Oppilas ja soturi hiljenivät kuullessaan partion johtajan sanat.
"Pahoittelut" tummanharmaa kolli naukui vielä kerran ennen kuin ohjasi muut tuuliklaanilaiset pois meidän luotamme.
Katsoin hämmästyneenä partion perään ja käännyin sitten Säröpoltetta kohti. Naaras näytti myötätuntoiselta ja itsekin ihmetteli partion kärkevää käytöstä.
"Tuuliklaanilaisilla näyttää olevan päät kireällä", tuo tuhahti halveksuvasti minulle.
Naurahdin vähän.
"Huomaan.. ei kai muut klaanit ole tuollaisia?" kysyin vielä ihmetyksissäni.
"Tuskin, eikä Tuuliklaanikaan ole ollut koskaan ennen tuollainen, ainakaan minun tietääkseni", Säröpolte selitti jatkaessaan matkaa hiukan alaviistoon.
Hymähdin itsekseni. Hetken kuluttua, kun olimme kävelleet metsässä Tuuliklaanin rajaa pitkin pysähdyimme järvelle. Henkäisin ja avasin suuni hämmästyksestä.
"Sehän on valtava!" kiljahdin ja sain pian naaraalta torumaan katseen.
Katsahdin hetkeksi nolona muualle.
"Toisella puolella järveä on Jokiklaani, saat haistaa heidän hajunsa kokoontumisissa", Säröpolte kertoi katsellen laineilla a vettä.
En vastannut mitään vaan annoin katseeni kulkea kaukaisuuteen. Hätkähdin huomatessani ruskean kollin veden rajalla hiukan kauempana meistä. Haistelin ilmaa ja varmistin ettei kissa ollut osa klaania.
"Säröpolte", kuiskasin ja tökkäsin naarasta hännälläni.
Soturi katsoi mihin katsoin ja pian tuo loikki karvat pystyssä kollin luo. Ruskea kissa hypähti yllättyneenä kauemmas, mutta rentoutui sitten.
"Mitä luulet tekeväsi Myrskyklaanin reviirillä!?" Säröpolte sihahti ja työnsi kyntensä uhmakkaasti esiin.
Kolli ei näyttänyt erityisen säikähtäneeltä enää vaan nosti leukaansa ja otti tukevamman asennon niin, että tuo näytti kaksi kertaa isommalta mitä Säröpolte. Myrskyklaanilainen ei kuitenkaan perääntynyt vaan irvisti kollille. Henkeni salpaantui kun tunnistin kollin.
"Isä!?" kiljahdin, mutta otin askeleen taaksepäin.
En ollut nähnyt tuota moneen kuuhun. Viimeksi kun olin vasta pikku pentu. Kollin katse kiinnittyi minuun tiukasti ja tuo henkäisi.
"Hunaja!" tuo huudahti ja otti askelen lähemmäs.
Säröpolte kuitenkin murahti hurjasti ja näytti siltä että oli hyökkäämässä tuon kimppuun.
"Hän on Hunajatassu", naaras sihahti hampaittensa välistä.
"Ja hän kuuluu nyt klaaniin", tuo jatkoi silmäillen meitä vuorotellen.
Nielaisin ja nyökäytin nopeasti päätäni. Sydäntäni riipaisi nähdä isää niin pitkän ajan jälkeen.
"Niin, mutta saan kai sanoa hei omalle tyttärelleni", tuo murahti myrskyklaanilaiselle.
Jäin paikoilleni katsomaan kauhistuneena kaksikkoa.
"Toit hänet itse klaaniin, typerys! Sanoit hänellä kauan aikaa sitten hyvästisi!" Säröpolte murisi korvat luimussa ja häntä kiukkuisasti heiluen.
Muta nosti tassunsa raapaistakseen naarasta, mutta syöksähdin nopeasti kaksikon väliin.
"Lopeta!" huusin ja ääneni paljasti kuinka hämmentynyt ja kauhistunut olin.
Isäni otti askelen taaksepäin, mutta mulkoili vieläkin Säröpoltetta.
"Nähdään, Hunaja", tuon ääni oli vaisu ja pian kolli pinkaisi tiehensä.
Jäimme seisomaan siihen pitkäksi aikaa.
"Jatketaan matkaa", mestarini sanoi hiljaa ja alkoi kävellä järven viertä pitkin eteenpäin.
Jäin vielä hetkeksi tuijottamaan isäni perään ennen kun pinkaisin Säröpoltteen vierelle...

// eka tarina Hunajatassulla, joku halukas voi jatkaa, kun ne pääsee takaisin leiriin :D

Nimi: Kipinätassu

06.09.2017 21:20
9

“Halla kasvo!” Onnistun huutamaan kerran. Olen aina kuvitellut että minut ja Hallatassu... tai siis kasvo nimitettäisiin yhdessä. Nyt ystäväni on soturi enkä minä.
“Kipinätassu! Näitkö! Olen soturi”, Hallakasvo ilmoittaa innokkaasti. Käännän kasvoni pois hänestä ettei tämä huomaisi kuinka ärtynyt olen.
“Kyllä! Sepä mahtavaa Hallatassu”, sanon iloisimmalla äänellä minkä pystyn tehdä.
“Olen kylläkin Hallakasvo”, harmaa kissa ilmoittaa. Loikin pois.
“Hei odota...” kuulen vain mutta en pysähdy.

Aamulla

“Hei Kipinätassu!” Herään kovaan huutoon. Se kuuluu Varjokynnelle. Ilahdun nähdessäni hänet.
“Niin mitä?” Ponnahdan ylös. Soturi tulee puskemaan minua lapaan. Hän vaikuttaa innostuneelta.
“Emosi synnyttää”, tuo ilmoittaa. Sisälläni kuohuu onnellisuus. Juoksen pesästä ulos. Useummat ulkona oliat katsovat minua kummasti. “Mihin on tuollainen kiire?” “Rauhoitu vähän!” Astun sisään pentutarhaan. Mustikkaraita on siellä. Emoni tuskissaan puree keppiä. Muut pennut ovat ulkona odottamassa Mansikkakukan kanssa.
“Haluan nähdä”, Pujopennun ääni sanoo. “Mitä siellä tapahtuu?”
Kettuväjy kannustaa Täpläsiipeä:
“Pystyt siihen kyllä!”
“Emo”, sanon varovasti. Emoni katsoo minua hellästi. Mustikkaraita vilkaisee minua ja taas emoani.
“Tiedätkö onko mustahäntä sielä”, Täpläsiipi kysyi. Kurkistin taas pentutarhasta ulos. Mustahäntä pyöri ympyrää pesän suulla. Hänen ilme oli jännittynyt. Nyt hän huomasi minut.
“Voiko nyt tulla sisälle?”
Katson nopeasti emoani, joka kuuli selväsi sen.
“Ei vielä, hän voi odottaa ulkopuolella”; Täpläsiipi vastasi. Pudistin päätäni kollille. Musthätä on ollut minulle kuin aina isä. Oikea isäni on joku Tuuliklaanilainen, mutta kun emoni rakastui mustahäntään kolli on ollut minulle tärkeä.
“Odota vielä täällä”, ilmoitan. Kolli huokaisee. Pian kuulen ininää takaatani. Näen Musikkaraidan ojentavan pienen pennun emolleni. Se on ruskea, jolla on muutama musta täplä selässä.
“Se on... Se on.. Täydellinen”, emoni sanoo hellällä äänellä ja alkaa nuolla pentua. Katson pikkuveljeäni silmät suurina.
“Minulla on pikkuveli!” Huudan niin kovaa, etta Kettuväjy säpsähtää.
“Ei sinun tarvitse pentua kuuroksi tehdä”, emoni naurahtaa. Pujopentu ryntää sisää.
“Leikkikaveri”, tuo huutaa. Mansikkakukka ottaa pennun pois Täpläsiiven luolta. Mustahäntä astuu sisään. Nähdessään pennun hänen keltaiset silmät suurenevat.
“Minun pieni pörröinen pentu”, hän sanoo.
“Mikä annetaan nimeksi?” Emoni kysyy.
“Mustapentu minun mukaani!”
“Höh... Täpläpentupas”, emoninaurahtaa. Pian pieni kirppuloikkii pikkuveljeni kuonon päälle. Selvästi pentu pitää siitä, sillä hän naukuu kun kirppu kutittaa tuon nenää.
“Entä Kirppupentu”, emoni ehdottaa. Puolisäni nuolaisee häntä poskelle.
“Täydellinen nimi!”
Hymyilen ja hivuttaudun pesästä ulos. Vastassa onkin Suistohaukka.
“Hei arvelinkin että olisit täällä”, kolli ilmoittaa. Nyökkään mestarilleni.
“Pentu on varmasti hieno”, mestarini sanoo.
“Kyllä! Ja hänen nimensä on Kirppupentu. Se on...”, jatkan selittämistä. Suistohaukka katsoo minua huvittuneena. Hän tietää miltä minusta tuntuu. Suistohaukalla on jo ollut pentuja. Tosin oma pentu ja pikkuveli ovat eri asia.
“Nyt voisimme mennä harjoittelemaan taisteluliikkeitä”, vaaleankirjava soturi ilmoittaa kun olen lopettanut puhumisen. Nyökkään innosta.
“Voiko Tuiketassu ja Hal...”, muistan juuri, että Hallatassu on soturi Hallakasvo.
“Muista että ystäväsi on nyt eri pesässä”, Suistohaukka muistuttaa. Nyökkään hieman haikeana.
“Tulehhan”, tuo ilmoittaa.

“Muista, pyri aina iskemään vatsaan”, Suistohaukka kertoo, “Olet sen verran pieni kokoinen että suurilla vestuksilla se saattaa olla helppoa.”
Nyökkään. *Ai muka pienikokoinen!*
“Kokeile ensin minuun” Mestarini kertoo. Hän menee puolustus asentoon ja juoksen tätä päin. Käännyn juuri ennen törmäystä sivulle ja sivallan tämän vatsaa.
“Hienoa! Hyvin meni”, Suistohaukka ilmoittaa. Hallakasvo tassuttaa harjoituspaikalle.
“Niin meni”, tuo ilmoittaa. Kateus taas viiltää sydämmeni. Myös Tuiketassu rientää paikalle.
“Hyvä! Nyt voit Harjoitella Tuiketassun kanssa.” Nyökkään.

Tuiketassu menee taisteluasentoon. Ryntään tätä päin. Juuri parin kynnenmitan päässä tuosta Tuiketassu läimäyttää minut maahan.
“Tämä oli jo kolmas yritys Kipinätassu”, Suistohaukka ilmoittaa. Hallatassu kertoo että on väsynyt. Tämä oli valvonut vahtiessaan leiriä koko yön.
“Onko Varjokynsi mielessä vai mikä on”, ystäväni kousoittelee. Outoa, sillä ensimmäistä kertaa en jaksa välittää. Myös Tuiketassu ilmoittaa lähtevänsä. Kun nämä kaksi naarasta ovat poissa Suistohaukka kääntyy juttelemaan minulle.
“Eikö niin, että haluaisit soturiksi koska Hallakasvo on”, tuo arvaan. Nousen ylös ja nyökkään.
“Miksi en minä päässyt?”
“Koska Hallatassu on sinua vanhempi.”
“Pääsenkö sitten Tuiketassun kanssa?”
“Ehkä, mutta hänkin on sinua vanhempi.”
“Voinko tehdä mitään että pääsisin nyt?”
“No on joitain tapauksia joissa oppilas on tehnyt jotain erityistä oäästäkseen soturisksi. Mutta tämä riittää tältäpäivältä”, Suistohaukka sanoo. *Minun siis pitää tehdä jotain erikoista.

Etsin hyvää nukkumispaikkaa, mutta se on vaikeaa, sillä Hallaksvo on poissa. Tyydyn nukkumaan Tuiketassun ja Särkkätassun välissä. Onneksi he ovat lämpimiä.

Herään yöllä siihen, että alkaa ukkostaa. *Nyt on aika.* Nousen ylös.
“Minne olet menossa?” Mumisee Tuiketassu.
“Öö... Tarpeidentekopaikalle?” Kun tuo laskee päänsä kipitän pesästä ulos, sitten leiristä. *Minun pitää saalistaa koko klaanille aamuksi, niin minusta tehdään soturi!* Taivaalya välähtää salamoita ja sataa kaatamalla, mutta tiedän mitä tehdä. Pian olen saanut kaksi oravaa ja myyrän, mutta pitää saada paljon enemmän. Näen vesimyyrän edessäni. Vaanin sitä. Astun kumminkin vahingossa risun päälle ja vesimyyrä kipittää karkuun. Lähden sen perään. Huomaan sen menevän järveä kohti. Juuri kun olen pysähtymässä niin liukastun kalliolla ja lennän veteen. Tunnen kuinka takakäpäläni astuvat. Saan otettua kiinni kalliosta kynsilläni. Aallon vetävät minua veteen päin. Pian kallio murenee ja tunnen olevani kokonaan veden alla. Kauhon käpälilläni että pääsen pintaan. Pääsenkin mutta vaivun taas veden alle. Ensimmäistä kertaa olen paniikissa.

//Nyt kun luet tätä tarinaa, niin yritä arvata juuri nyt kuka kipinän pelastaa? Tämä on helppi! Nyt katso osuuko arvauksesi oikeaan!//

Pääsen taas pinnalle ja suuri aalto imaisee minut taas pinnan alle. Nyt en pääse enää pintaan. Kylmä vesi tunkeutuu turkkini läpi. En saa happea. Sitten tunnen jonkun ottavan minua niskasta kiinni. Se vetää minut pinnalle. En ole vielä avannut silmiäni.
“Kipinätassu! Kipinätassu! Herää!” Kuulen vaumeaa huutoa. Avaan silmäni. Varjokynsi on painanut päänsä turkkiini.
“Varjokynsi?!”
“Kipinätassu!”
Pusken kollia niin lujaa kuin voin. Varjokynsi puskee takaisin.
“Miksi ihmeessä tulit tänne”, kolli kysyy mynulta.
“Samaa voisin kysyä sinulta”, huomautan.
“Huomasin kun lähdit keskellä yötä leiristä. Sinä palellut”, Varjokynsi menee aivan kiinni minuun. Minulle tulee hyvin lämmin olo. Pian nukahdamme.

Tunnen kun joku tökkii minua kylkeen. Avaan silmäni. Se on Tuiketassu. Nostan pääni. Huomaan että mukana on myös Hallakasvo, Suistohaukka ja Vatukkatuhka.
“Koko klaani etsi teitä kaikkialta, ja kajotähti lähetti etsintäpartiot”, Halakasvo selittää. Nolostun, mutta ihan punastun kun kuulen tuikkeen sanat:
“Niin, ja sitten löysimme teidät täältä, oikein kahdestaan. Tännekkö asti piti tulla kumppaninsa kanssa?” Sähähdän.

//Noniin, menikö arvauksesi oikein? Kipinä ei siis oo enää mitenkää vihanen Hallalle, se vaa oli toi alku tommonen kateus ;)

Nimi: Hallatassu/-kasvo

05.09.2017 16:12
Hiiren huumaava, metsän ja siemenien vivahteinen tuoksu valtasi kitalakeni, kun astelin pehmeästi jyrsijää kannatellen, hymyissä suin kohti pentutarhaa. Tätä korosti myös kantamani vesimyyrän kaislainen ominaistuoksu. Mielialani oli korkealla pilvisestä säästä ja navakasta tuulesta huolimatta, sillä metsästystuokioni oli sujunut hyvin, ja olin onnistunut saalistamaan kummatkin riistat itse. Oli käynyt niinkin hyvin, että olin saanut saaliiksi myös varpusen, mutta sen olin jättänyt tuoresaaliskasaan muun klaanilaisen nälän tainnuttajaksi. Jos vaanimani orava ei olisi ehtinyt pakenemaan korkealle puun latvaan, saalismääräni olisi kohonnut neljään. Tyydyin kuitenkin saavutukseeni; ehkä seuraavalla kerralla saisin mokoman puuhkahännän napatuksi.
”Hallatassu, oletko menossa pentutarhaan?” Niittylumo huikkasi vasemmalta puoleltani. Seisahduin ja käänsin sinisen katseeni vaaleanruskeaan soturiin. Tämä seisoi kauempana juttelemassa veljensä Vehnäturkin ja serkkuni Hohtosilmän kanssa.
”Olen, ja sen jälkeen menen auttamaan Tuhkatassua klaaninvanhimpien luokse. Heidän sammaleensa pitää vaihtaa”, nau'uin niin selkeästi kuin kykenin karvojen seasta.
”Hyvä on. Mutta ehtisitkö juttelemaan kanssani myöhemmin?” soturi kysyi.
”Totta kai”, vastasin, jonka Niittylumo kuittasi nyökkäämällä kiitosta viestittävästi, ja keskittyi sitten kuuntelemaan Hohtosilmän sanoja. Jatkoin kulkuani korviani väräyttäen. Niittylumosta oli tullut minulle lyhyessä ajassa tärkeä klaanitoveri, ja jos välimme jatkuisivat hyvinä ja luottamuksellisina, tuskin menisi kauan että meistä tulisi ystäviä. Olin jo kiitollinen Särkkätassusta ja Kipinätassusta, mutta uudet ystävät eivät koskaan olleet pahitteeksi, eikä niitä voinut koskaan olla liikaa.
”Hei kulta, mukava nähdä sinua”, Kettuväijy tervehti ensimmäisenä päästyäni pentutarhan lämpöön. Huomasin juovikkaan ja täplikkään hännän heilahtavan emoni takana, ja pian Pujopentu ponnisti näkyviin niin, että jäi puoliksi makaamaan vatsalleen punaisenruskean kuningattaren selän päälle.
”Hallatassu!” kollipentu maukaisi iloisesti.
”Hei”, naukaisin silmiäni iloisesti siristäen ja astelin kaksikon luokse. ”Oletteko jo saaneet syötävää?”
”Minä ja Mansikankukka emme ole. Hänellä on ollut kiirettä Täpläsiiven kanssa”, Kettuväijy kertoi. Katsahdin mustavalkoisen kuningattaren suuntaan. Isoemoni paineli sammaleenpaloja Täpläsiiven pedille, valkoharmaan kuningattaren odottaessa hieman sivummalla. Katseeni jäi hetkeksi viimeisimmillään olevan kuningattaren vatsaan, joka oli suuri ja pyöreä, ja näkyi selvästi. Tiesin hänen olevan Kipinätassun emo, ja tulevat pienokaiset olisivat näin ollen ystäväni pikkusiskoja ja pikkuveljiä. Liekinvärinen oppilas tuntui odottavan sisarustensa syntymää kovasti, ainakin mitä olin hänen puheistaan ymmärtänyt, ja uskoin Täpläsiivenkin olevan jännittynyt, vaikka nyt kuningatar näytti kuin olisi voinut nukkua kokonaiseen kuun yhteen menoon. Mansikankukka sai työnsä valmiiksi ja siirtyi nuoremman naaraan tieltä, kun tämä hiljaisesti kiittäen asettui makuulle tuoreille sammalille ja sulki silmänsä. Isoemoni kumartui nuolaisemaan hänen korvankärkeään hyväeleisesti, kunnes antoi naaraan levätä rauhassa ja siirtyi luoksemme. Olin ehtinyt laskemaan hiiren Kettuväijyn etujalkojen viereen, ja emoni silmäili nyt lihanpalaa antoisasti pureskelevaa Pujopentua, joka oli saanut luvan maistaa jyrsijää.
”Miten herkullisen näköinen”, Mansikankukka kehräsi vesimyyrää hetken katseltuaan. ”Oletko itse pyydystänyt sen?”
”Olen, tuon hiiren lisäksi. Sain myös kiinni varpusen, mutta se on jo varmaankin kadonnut jonkun toisen suuhun”, lausuin. Mansikankukka nyökkäsi ja ojensin riistan hänelle. ”Se oli muutenkin mielenkiintoinen hetki. Sain metsästää koko ajan yksinäni, ja kun olin lopettanut ja palannut Kuplayön määräämään paikkaan, hän tuli paikalle aivan jäljessäni, ja kertoi tekniikoideni olevan kunnossa. Eikä taistelutaidoissanikaan ole juuri valittamista, hänen mukaansa. Menemme vielä tänään vanhalle tammelle kiipeämään, kunhan olen saanut autettua klaaninvanhimpia.”
Kettuväijy ja Mansikankukka vaihtoivat keskenään merkitseviä katseita, ja kummankin kasvoille kohosi riemastunut hymy.
”Sinulla taisi olla tänään arviointi”, emoni kehräsi. Tämä sai sydämeni lyömään muutaman kerran voimakkaamin kuin tavallisesti. ”Tarkoitatko että...”
”Sinusta tulee soturi, ehkä vielä tänään”, Mansikankukka hymyili. Suustani karkasi naurunkaltainen huokaus, ja yritin hillitä itseni. Arviointi, tietysti. Sehän kävisi järkeen. Eikai Kuplayö muuten olisi niin tarkkaan seurannut tämänpäiväisiä tekemisiäni? Soturiksi pääseminen oli aina tuntunut ajatuksissani hyvältä ja tavoittelemisen arvoiselta, ja nyt tavoitteeni oli toteutumassa. Heräsin ajatuksistani Pujopennun puskiessa jalkojani hellästi.
”Eikö sinun pitäisi jo olla klaaninvanhimpien luona?” kasvattiveljeni maukui hymyillen.
”Tosiaan. Ehdimme riemuita myöhemmin”, Kettuväijy naukaisi ja iski toista tummanvihreää silmäänsä. ”Menehän nyt, ettet myöhästy enempää.”
Nyökkäsin, mutta kumarruin nuolaisemaan Pujopennun päälakea, ennen kuin kiepahdin ympäri ja pujahdin ulos pentutarhasta. Olin vähällä törmätä Särkkätassuun, joka näytti mietteliäältä ja huolestuneelta.
”Hei, Särkkätassu, ja anteeksi, melkein jyräsin sinut”, nau'uin nopeasti ja pahoittelevasti.
”Hei, Hallatassu. Ei hätää, mitään ei ehtinyt tapahtua. Niittylumo sanoi sinun olevan täällä”, valkean ja harmaan kirjava ystäväni maukaisi.
”Kyllä, vein syötävää Kettuväijylle ja Mansikankukalle. Ja Tuhkatassu repii minulta korvat, jos en pian saavu klaaninvanhimpien pesälle auttamaan häntä”, totesin ja vilkaisin pesälle päin.
”Ymmärrän, en halua pidätellä sinua. Mutta ennen kuin menet, haluaisin kysyä yhtä asiaa”, Särkkätassu naukui. Nyökkäsin hämmentynyt katse silmissäni.
”Vesitassu on eilisestä lähtien ollut todella alakuloinen ja vähäsanainen, eikä Tulitassukaan ole niin äänekäs kuin tavallisesti. Yritin tiedustella asiaa Vesitassulta siltä varalta, että voisin jotenkin auttaa, mutta hän ei suostunut kertomaan mitään, ja aloin huolestua. Tiedätkö sinä, mikä heitä vaivaa?” kollioppilas maukui.
”Tiedän”, vastasin, saaden Särkkätassun kohottamaan kulmiaan. Hän taisi odottaa kieltävää vastausta. Kävin nopeasti mielessäni eiliset tapahtumat, ja katsoin parhaaksi kertoa tilanteesta kollille. ”Kuulin ja näin, kun Suomusiipi riiteli Yksimyrskyn kanssa.”
”Suomusiipi? Riiteli? Oletko varmasti nähnyt oikein?” ystäväni ihmetteli.
”Oikeastaan koko tilanne lähti siitä, että Tulitassu 'aukoi päätään' Yksimyrskylle, ja Suomusiipi ja Vesitassu olivat tätä todistamassa. Vesitassu yritti hillitä siskoaan, mutta hän puri veljeään jalkaan, ja Yksimyrsky kommentoi asiasta Suomusiivelle melko loukkaavaan sävyyn. Suomusiipi menetti malttinsa ja alkoi rähjätä Yksimyrskylle, ja tuli laukoneeksi sanoja, joista Vesitassun ja Tulitassun tämänhetkinen mieliala johtuu”, lausuin hiljaa. Särkkätassu tuijotti minua silmät pyöreinä. Sisäistettyään sanani hän nyökkäsi, ja silmiin ilmestyi mietteliäisyyden kajo. Lupauduttuani kertomaan asiasta tarkemmin paremmalla ajalla, oppilas hymähti myöntävästi, kosketti nenällään korvaani toverillisesti ja antoi minun pinkaista juoksuun. Halusin palavasti selvittää kollille kuulemani tässä ja nyt, mutta velvollisuudet oli hoidettava ensin.

”Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Suurtasanteelle klaanikokoukseen!”
Kajotähden tuttu kokouskutsu kajahti aukion halki. Ilta oli laskeutunut ja alkoi jo olla hämärää, kun klaanilaiset lipuivat kivisen tasanteen juurelle, kuulemaan mitä päälliköllä oli kerrottavaa. Astelin puolipitkä turkkini siistiksi suittuna kohti kissojen joukkoa, ja jättäydyin hieman syrjempään, kuitenkin niin että näin ja kuulin kaiken mahdollisen. Ilvestassu asettui vierelleni, myöskin turkki puhtaudesta kiiltäen ja keltaiset silmät tuikkien. Mansikankukan ja Kettuväijyn arvaukset tulevasta illasta olivat suurella todennäköisyydellä toteutumassa; Kuplayö oli todennut kiipeilyharjoitustemme jälkeen, ettei nähnyt syytä miksei minusta voisi tulla soturia vielä samana iltana. En ollut uskaltanut iloita paljoa pelossa, että jotain menisi pieleen ja siirtäisi nimitystäni. Mutta nyt odotukseni olivat korkealla, ja kun olin kuullut Ilvestassulta, että hänelläkin oli ollut tänään arviointi ja Hiilloskuu lausunut hänelle samankaltaisia sanoja, kuin Kuplayö minulle, olin lähellä hypätä turkistani. Pääsisin soturiksi samaan aikaan siskoni kanssa. Katsahdin harmaaturkkiseen naaraaseen ja hymyilin, jolloin hän hymyili takaisin. Odotimme kärsivällisesti, että loputkin klaanilaiset olivat päässeet paikalle, ja huomasin Kettuväijyn asettuvan istumaan Rikkakasvon vierelle Pujopennun kanssa. Routamieli pujotteli tiensä poikansa luo, kosketti tämän kuonoa omallaan ja valitsi paikkansa Kettuväijyn viereltä niin, että emoni jäi kahden kollin keskelle.
”Myrskyklaanin kissat, olen kutsunut teidät koolle parin ilmoitusasian tiimoilta. Ensimmäisenä haluan ilmoittaa lahjasta, joka on tärkeä jokaiselle klaanille, päivästä, kuusta tai kaudesta välittämättä. Sekä Kettuväijy, että Kuunlumo ovat kertoneet odottavansa pentuja, ja tulevien pienokaisten on määrä syntyä kuun kuluttua. Klaanin onnittelut kulkekoon kanssanne”, oranssinpunertavan ja valkoisen kirjava päällikkömme lausui. Etsittyään katseellaan kummatkin kuningattaret Kajotähti nyökkäsi molemmille syvään, ja pian klaanilaiset alkoivat ulvomaan onnentoivotuksia. Vaihdoin ällistyneitä katseita Ilvestassun kanssa ja kiiruhdimme emomme luo.
”Onko se totta? Saammeko pikkusisaruksia?” Ilvestassu naukui silmät hämmästyksestä suurina. Rikkakasvo vilkaisi kumppaniaan ja nuolaisi tämän poskea lempeästi.
”Halusimme yllättää teidät, ja kaikki muutkin. Siksi emme kertoneet teille mitään etukäteen”, isämme sanoi hymähtäen.
”Onnistuitte kyllä hyvin”, tokaisin ja vilkaisin kauempana istuneeseen Kuunlumoon, joka oli veljensä ja isänsä ympäröimänä. Hämäräkasvo näytti olevan tohkeissaan ja puski tytärtään niin kiintyneesti, että se sai Kuunlumon horjahtamaan hieman. Naaras näytti kuitenkin onnelliselta, ja Kanjonikorsi maukaisi jotain, joka sai vanhemman soturin rauhoittumaan.
”Tämä on mahtavaa”, Pujopentu kehräsi, ylpeyden suorastaan pursuessa hänen äänestään. ”Minusta tulee isoveli!”
Rikkakasvo kohotti kulmaansa hienoisesti ja näytti kuin aikoisi huomauttaa asian todellisesta laidasta pennulle, mutta Kettuväijy pukkasi tummanharmaan kollin lapaa voimakkaasti, jolloin tämä ei sanonutkaan mitään. Katsahdin Routamielen puoleen. Raidallinen soturi silmäili poikaansa, ja huomasin surun pilkahtavan sinisessä katseessa. Kettuväijy siirsi oman katseensa nuorempaan soturiin, ja hetken punaruskea kuningatar kävi sanatonta keskustelua entisen oppilaansa kanssa. Arvasin mitä emoni yritti viestittää; Pujopentu saisi hänen puolestaan kutsua tulevia pentuja pikkusisaruksikseen, jos vain haluaisi. Routamieli räpäytti silmiään ja nyökkäsi tuskin huomattavasti. Huokaisin hiljaa. Ratkaisu tuntui löytyvän helposti. Oli kuitenkin selvää, että asiasta pitäisi keskustella vielä, ja kunnolla. Keskityin kuuntelemaan Kajotähteä, joka pyysi klaanilaisten huomiota, ja naukui sitten kuuluvasti: ”On aika siirtyä seuraavaan asiaan. Emme ole pelkästään kokoontuneet juhlistamaan tulevia klaanilaisia, vaan myös neljää soturia, jotka aion nyt nimittää. Ilvestassu, Hallatassu, Vesitassu ja Tulitassu, tulisitteko tänne?”
Sen enempiä ajattelematta lähdin astelemaan kohti Suurtasannetta, Ilvestassu paria askelta jäljessäni. Sydämeni oli ryhtynyt jälleen lyömään tavallista kovemmin, ja saatoin kuulla jännityksestä kohisevan veren korvissani. Vesitassu ja Tulitassu liittyivät seuraamme tasanteen juurella, ja harmaaraitainen kollioppilas antoi tilaa siskolleen, joka mitään sanomatta lähti ensimmäisenä kapuamaan päällikön luokse. Seurasin liekinväristä naarasta ja kiinnitin huomiota tämän ryhdikkääseen ja varmaan olemukseen. Samaa en voinut sanoa Vesitassusta; yrityksistä huolimatta kolli näytti epävarmalta ja eksyneeltä, kuin hänet oltaisiin vasta nimittämässä oppilaaksi. Päästyämme tasanteelle Kajotähti nyökkäsi pienesti ja loi kunnioittavan katseen yhä pimenevälle taivaalle.
”Minä, Kajotähti, Myrskyklaanin päällikkö, pyydän esi-isiämme kääntämään katseensa näihin neljään oppilaaseen. He ovat opiskelleet kovasti oppiakseen jalot lakinne, ja on heidän aikansa tulla sotureiksi. Vesitassu, tästä hetkestä alkaen sinut tunnetaan Vesikalliona. Tähtiklaani kunnioittaa kärsivällisyyttäsi ja oikeamielisyyttäsi, ja hyväksyy sinut Myrskyklaanin täydeksi soturiksi. Tulitassu, sinut tunnetaan tästä eteenpäin Tulihelmenä. Tähtiklaani kunnioittaa päättäväisyyttäsi ja luonteenlujuuttasi, ja hyväksyy sinut Myrskyklaanin täydeksi soturiksi. Ilvestassu, sinä saat uudeksi nimeksesi Ilveshallan, ja Tähtiklaani hyväksyy sinut täydeksi soturiksemme, kunnioittaen auttavaisuuttasi ja tyyneyttäsi. Hallatassu, tästä hetkestä eteenpäin sinut tunnetaan Hallakasvona. Tähtiklaani kunnioittaa hyväsydämisyyttäsi ja urheuttasi, ja hyväksyy sinut Myrskyklaanin täydeksi soturiksi.”
Näillä sanoilla Kajotähti kumartui koskettamaan kuonollaan jokaisen nuoren soturin päälakea, ja jokaiselta hän sai kunnioittavan nuolaisun lapaan – Tulihelmeltäkin, vaikka tämän meripihkainen katse suorastaan leiskui tiettyä pisteliäisyyttä päällikköä kohtaan. Olin kuullut naaraan saaneen nimensä veljeltäni Tulivarjolta, eikä tämä ollut erityisen mielissään asiasta. Ja nyt kun nimeen yhdistettiin veljeni kumppani, Helmitäplä, josta naaras ei erityisemmin välittänyt tämän Varjoklaani-taustan takia, liekinvärisellä naaraalla oli yksi lisäsyy olla epätyytyväinen nimeensä.
”Vesikallio, Tulihelmi, Ilveshalla, Hallakasvo!” klaanilaiset hurrasivat uusia nimiämme, ja toisin kuin Tulihelmi, itse olin ylpeä saamastani nimestä. Näin kantaisin minulle tärkeän ja rakkaan isäni kunniaa, ja muistoa mikäli tästä aika jättäisi ennen minua. Hurrausten yhä kaikuessa laskeuduimme Suurtasanteelta ja saimme osaksemme läheistemme onnentoivotuksia, sekä rakastavia nuolaisuja ja kuonojen kosketuksia. Myös Tiikeriloikka ilmaisi onnittelunsa sipaisemalla lapaani hännällään. Mieleni teki ilmaista kuinka iloinen sillä hetkellä olin, mutta en saisi puhua ennen seuraavaa aamua, vaan minun tulisi vartioida leiriä tuleva yö aivan hiljaa, ikivanhojen lakien mukaisesti. Katseeni siirtyi Tulihelmeen ja Vesikallioon, joita Tulivarjo, Helmitäplä, Kanjonikorsi ja Kuunlumo onnittelivat iloisesti. Kanjonikorsi astui kohti Tulihelmeä ja kuiskasi jotakin tämän korvaan. Ilmeisesti jotain yllättävää, sillä liekinvärisen naaraan silmät pyöristyivät lyhyeksi ajaksi, mutta tuttu vakavuus palasi pian tuoreen soturin kasvoille, ja Kanjonikorsi hymyili pienesti entiselle oppilaalleen. Paikalle astellut Niittylumo sai aikaiseksi ällistyneitä katseita, kun tämä lausui onnentoivotuksensa suoraan Vesikallion silmiin katsoen, ja heti sen jälkeen painoi kuononsa kollin kuonoa vasten. Kylmien väreiden joukkion saattoi aistia harmaaturkkisen soturin selässä ja niskassa, ja yllättyneisyys hänen kasvoillaan paistoi ketunmittojen päähän. Olin osannut varautua Niittylumon ihastumisen paljastamiseen, olihan hän siitä minulle aiemmin puhunut, mutta noin suoraa ilmaisemista en ollut odottanut. Eikä tuntunut Vesikalliokaan odottaneen, mutta ei näyttänyt pahastuvan alkuunkaan naaraan reaktiota, niin leveä hymy kohosi kollin kasvoille Niittylumon ottaessa askeleen taaksepäin. Mustaukkosen ja Pikkupuron tytär hymyili rauhallisesti, ja otti poskelleen vastaan Vesikallion kiintyneen nuolaisun. Katsahdin myös pentujaan lähestyvään Suomusiipeen, mutta ennen kuin hopeaturkkinen soturi ehti osoittamaan onnittelujaan kummallekaan, Kanjonikorren vierellä seissyt Tulihelmi astahti kauemmas ja lähti ketään vilkaisematta kulkemaan kohti leirin uloskäyntiä. Suomusiipi naukaisi tyttärensä nimen, saamatta minkäänlaista reaktiota, ja kääntyi sitten poikansa puoleen. Hetki sitten loistanut ilo katosi kuin tuhka tuuleen Vesikallion kasvoilta, ja tämä siirsi katseensa syrjään, luimisti epävarmana korviaan, ja lähti seuraamaan sisartaan häntä matalalla. Sisarukset eivät kaikesta päätellen olleet unohtaneet emonsa aikaisempia sanoja, vielä vähemmän antaneet anteeksi, ja myötätunto pisti rintaani lähtiessäni Ilveshallan vierellä suorittamaan öistä vartiovuoroa leirin uloskäynnille. Toivoin todella, että Suomusiipi saisi pian korjattua välit jälkeläisiinsä.

Nimi: Zare

28.08.2017 18:00
____________________________________________________

 

©2017 Metsäketo - suntuubi.com