Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

MyrskyklaaniJokiklaani Tuuliklaani Varjoklaani ⇔ Tähtiklaani Erakot ja kotikisut

 

Myrskyklaanilaisten tarinat

 1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Väijykärki

23.01.2019 20:10
Lumikuorrutteisten puiden peittämä metsä päästeli hiljaisia ääniä ja pakkasen huurruttama hengitykseni kohosi yläilmoihin, kun tassuttelin metsästyspartion perässä kohti leiriä. Vihreä katseeni oli lukittautunut jonnekin kaukaisuuteen ja ajatukseni poukkoilivat ristiin rastiin, mikä aiheutti sen että en keskittynyt lähes ollenkaan kulkuuni, vaan astuin epähuomiossa suussani roikkuneen oravan maata viistävän hännän päälle. Horjahdin eteenpäin ja otteeni saaliista irtosi – samalla törmäsin edelläni kulkeneeseen Tulihelmeen. Liekinvärinen naaras älähti äkkinäisen tönäisyn johdosta ja oli menettää tasapainonsa. Hän onnistui pysymään pystyssä, mutta pudotti myös saaliinsa joka hautautui lumeen.
”Ja mitähän kuvittelet tekeväsi?” soturi sähähti kiepahtaen puoleeni.
”Anteeksi”, naukaisin hiljaa. Käännyin ympäri palatakseni oravan luo ja kumarruin poimimaan pörröhännän takaisin hampaisini. ”Ajatukseni olivat muualla.”
”Voisit silti opetella katsomaan eteesi”, Tulihelmi jatkoi närkästyneenä. ”Ei näköjään riitä että joudun sietämään sinua samassa partiossa, vaan täytyy myös kestää päällekäymistä-”
”Emo, älä viitsi”, Hiekkakynsi maukui, jolloin naaras katsahti poikaansa. Hiekanvärinen kolli oli pysähtynyt partiotamme johtaneen Kirpunloikan vierelle. ”Tuskin Väijykärki tahallaan sinuun törmäilee. Kaiva hiiresi esiin hangesta, niin pääsemme jatkamaan matkaa.”
Tulihelmi avasi suunsa vastalauseeseen, mutta ei sanonut mitään nähtyään entisen oppilaani katseen. Kirpunloikkakin viestitti silmillään, että nyt olisi vain parempi olla hiljaa ja jatkaa matkaa. Tulihelmi tuhahti tuskin kuuluvasti, mulkaisi minua ja ryhtyi kalastamaan pudottamaansa saaliista lumesta. Kun tämä oli tehty, matkamme jatkui jos mahdollista vielä hiljaisemmin kuin ennen välikohtausta. Suustani kantautunut huokaus imeytyi oravan pehmeään lehtikadon karvaan. Ajatukseni jatkoivat omia seikkailujaan, mutta pidin nyt katseeni tiukasti partion jäsenissä, enimmäkseen kuitenkin Kirpunloikassa ja Hiekkakynnessä. Klaanimme kuningattaren, Sinisydämen ja hänen poikansa Tervapennun kuolemasta oli kulunut melkein viikko, ja kolme päivää heidän kuolemansa jälkeen saimme jälleen kokea menetyksen mystiselle sairaudelle; Vatukkasielu. Niittylumo ja Vesikallio joutuivat hyvästelemään tyttärensä, ainoan pentunsa, ilman mahdollisuutta valvoa hänen ruumiinsa vierellä. Olin kiitollinen Tavitähdelle, että hän oli suostunut nimeämään naaraan ennen tämän viimeistä matkaa. Nyt oppilaani voisi liittyä Tähtiklaanin riveihin täysivaltaisena soturina. Ikävöin naarasta kovin, ja minun kävi sääliksi hänen läheisiään, varsinkin Hiekkakynttä. Hän oli ollut läheinen serkkunsa kanssa, eikä ollut ehtinyt toipua Suomusiiven ja Hämäräkasvon kuolemasta ennen seuraavaa menetystä. Hampaani puristuivat tiukemmin oravan ympärille. Kirosin koko tilannetta mielessäni. Tämä tauti oli vienyt meiltä niin paljon, suorastaan aivan liikaa. Milloin se aikoi lopettaa? Tulisiko se koskaan kylläiseksi? Paljonko muut klaanit olivat saaneet kärsiä sen takia? Tämä sai ajatukseni väkisinkin käymään Varjoklaanin ja Tuuliklaanin läheisissäni. Miten Viistoraita pärjäsi? Kai Pähkinäkuono ja Nurmipentu olivat kunnossa? Entä... Sydämeni lukittautui uudelleen. Kuluneiden neljäsosakuiden ajan olin tehnyt kaikkeni, keskittänyt kaiken voimani ja ajatukseni parhaani mukaan klaaniini ja sen hyvinvointiin, osoittanut kaikin tavoin olevani yhä luotettava ja uskollinen Myrskyklaanin jäsen. Olin vältellyt Tuuliklaanin rajaa kuin mäyränpesää, en ollut liikkunut hetkeäkään yksin leirin ulkopuolella, noudattanut rangaistusta minkä olin Vinhatähdeltä saanut tekooni liittyen. Minun pitäisi saada välini kuntoon Tummakajon, läheisteni ja muiden klaanilaisteni kanssa. En voisi nyt murtua ja ajatella Viimajalkaa ja hänen pentujaan. Myöhäistä. Sydämeeni sattui.

”Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Suurkivelle klaanikokoukseen!”
Kokouskutsu kantautui juuri sopivasti partiomme saavuttua leiriin. Suuntasimme saman tien tuoresaaliskasalle pudottaaksemme kantamuksemme muiden saaliiden joukkoon, jonka jälkeen hajaannuimme valitsemaan paikat aukiolle kokoontuvien kissojen joukosta. Tavitähti oli jo kiivennyt paikalleen kiven päälle ja odotti kärsivällisesti että jokainen oli päässyt paikoilleen, selvitti kurkkunsa ja aloitti:
”Myrskyklaanin kissat, olemme lyhyen ajan sisällä menettäneet paljon. Otan suuresti osaa kaikkien läheisensä menettäneiden suruun, ja rukoilen enemmän kuin mitään, että tämä tauti katoaisi yhtä nopeasti kuin se keskuuteemme lankesi.”
Päällikkö piti lyhyen tauon, laski katseensa hetkeksi ja jatkoi:
”Tiedän että monista tuntuu siltä kuin mitään hyvää ei voisi tapahtua. Haluan kuitenkin muistuttaa ettei se pidä paikkaansa. Nimittäin, olemme tänä kylmänä mutta kauniina lehtikadon päivänä kokoontuneet nimittämään kaksi oppilasta soturien joukkoon. Kirsikkatassu ja Tiheätassu, tulisitteko tänne?”
Katseeni liukui saman tien nuorempiin sisaruksiini, jotka istuivat mestariensa vierellä hieman kauempana. Tiheätassu vilkaisi Haukkapoltetta, joka nyökkäsi pienesti. Virnalaukka nojautui kuiskaamaan jotain Kirsikkatassun korvaan, ennen kuin sisareni nyökkäsi ja lähti pentuetoverinsa rinnalla kohti Suurkiveä. Kummatkin saivat klaanilaisten taholta osakseen iloisia katseita ja onnittelevia hymyjä, ja ne tuntuivat hieman laannuttavan kahden nuoren silmissä kiiltänyttä jännitystä. Päästyään paikoilleen kaksikko katsahti kiven juurella istunutta varapäällikköämme. Hallakasvo hymyili onnellisena ja nyökkäsi nostaen sitten katseensa Tavitähteen. Valkoturkkinen ja mustaraitainen naaras väräytti korviaan ennen kuin kohotti hieman katsettaan kohti pilvien peittämää taivasta.
”Minä Tavitähti, Myrskyklaanin päällikkö, pyydän esi-isiämme kääntämään katseensa näihin kahteen oppilaaseen. He ovat opiskelleet kovasti oppiakseen jalot lakinne, ja on heidän vuoronsa tulla sotureiksi. Kirsikkatassu ja Tiheätassu, lupaatteko noudattaa soturilakia ja puolustaa tätä klaania vaikka henkenne uhalla?”
”Lupaamme”, ryhdikkäästi seisseet, mitoiltaan jo täyskasvuiset sisarukset vastasivat kuin yhdestä suusta. Hymähdin hiljaa. Jopa heidän äänensä muistuttivat kuin monien kuiden kokemuksen omaavilla sotureilla.
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan teille soturinimenne. Tiheätassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Tiheämielenä. Tähtiklaani kunnioittaa uskollisuuttasi ja voimaasi, ja hyväksyy sinut Myrskyklaanin täydeksi soturiksi. Kirsikkatassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Kirsikkavirtana. Tähtiklaani kunnioittaa rohkeuttasi ja avarakatseisuuttasi, ja hyväksyy sinut Myrskyklaanin täydeksi soturiksi. Ensi yönä vietätte valvojaisenne, jossa vartioitte leiriämme täydellisen hiljaisuuden vallitessa.”
Näiden sanojen päätteeksi Tavitähti laskeutui sulavasti Suurkiveltä ja asteli kaksikon luo koskettaakseen kummankin päälakea kuonollaan. Tuoreet soturit nuolaisivat hänen lapaansa kunnioittavasti, aivan kuten lukuisat muut ennen heitä. Tavitähti nyökkäsi hyväksyvästi hymyillen ja Hallakasvo astui hänen vierelleen.
”Kirsikkavirta, Tiheämieli! Tiheämieli, Kirsikkavirta!” valkoharmaa naaras aloitti hurraamaan, ja pian kaikki yhtyivät osaltaan näihin huutoihin. Annoin oman ääneni kantautua voimakkaana muiden mukana. Seurasin kuinka klaanilaiset yksi toisensa jälkeen siirtyivät onnittelemaan tuoreita sotureita, ja kun tulva hellitti, menin itsekin ilmaisemaan onneni.
”Olen todella ylpeä teistä”, kehräsin.
”Onneksi olkoon täältäkin. Mukavaa saada soturien pesään uusia kasvoja”, Varjoviilto hymähti ystävällisesti Niemiturkin viereltä. Tiheämieli otti onnittelut vastaan kohteliaasti naukuen ja nyökäten. Kirsikkavirran silmät loistivat kuin tuhat aurinkoa mustan kollin sanoista, ja yleensä rohkea ja sanavalmis naaras omasi vaikeuksia vastata normaalisti ja saada kasvonsa peruslukemille. Varjoviilto ei tuntunut huomaavan, tai ainakaan hän ei sanonut mitään. Tuijotin pikkusiskoani hetken. Ei kai vain? Ei, sen täytyi johtua jännityksen purkautumisesta. Kyllä, niin se oli.
Huikattuani vielä kerran onnen toivotukset siirryin kauemmaksi Suurkivestä. Huomioni kiinnittyi lähellä oleviin Purohäntään ja Kettuväijyyn, jotka olivat käyneet ensimmäisten joukossa onnittelemassa sisaruksia, ja jotka nyt paimensivat kahdeksaa pentua takaisin kohti tarhaa. Poutapentu kuitenkin vilkaisi Vuoksipentua ja pysäytti emoni kun tämä oli kehoittanut kaksikkoa seuraamaan.
”Saammeko jäädä vielä aukiolle?” Poutapentu kysyi vihreät silmät kimmeltäen. Kettuväijy mutristi suutaan, vilkaisi jo tarhan sisään kadonneen Purohännän perään ja näytti hieman epäröivältä, kunnes Vaahterasumu käveli kolmikon luo.
”Minä voin pitää kaksikkoa silmällä, jos sinun täytyy palata tarhaan. Lupaan palauttaa heidät heti kun heille tulee kylmä tai nälkä”, Aurinkokajon kumppani naukaisi emolleni.
”Sitä hetkeä saat odottaa”, Vuoksipentu tuhahti hiljaa, mutta vaikeni sitten.
”Kiitos, Vaahterasumu”, Kettuväijy maukaisi kiitollisena, johon Vaahterasumu nyökkäsi pienesti. ”En halua vaivata Purohäntää liiaksi ja jättää Sysipentua ja Kalliopentua kovin pitkäksi aikaa hänen huolekseen. Hänellä kun on tarpeeksi töitä Valopennun, Nokipennun, Leimupennun ja Pihkapennun kanssa.”
Poikieni mainitseminen sai korvani ponnahtamaan pystyyn ja ennen kuin ehdin estää itseäni, olivat jalkani jo kuljettaneet minut keskustelun äärelle. Vaahterasumu tervehti minua hiljaa, jonka jälkeen hän ohjasi pikkusiskonsa ja sisarenpoikani vielä aukiolla olleiden Särkkäviiksen ja Hallakasvon luo. Kettuväijy ei vilkaissutkaan minuun, kun kääntyi ja lähti astelemaan lumi tassujen alla narskuen pentutarhan suuntaan.
”Miksi Kalliopentu ja Sysipentu ovat sinun huostassasi?” kysyin. Punaruskea kuningatar vain jatkoi vastaamatta kulkuaan, jolloin otin vauhtia ja loikin muutamalla loikalla hänen eteensä. Kettuväijy pysähtyi ja tuijotti silmiini synkästi. Samalla katseella, jolla olin nähnyt hänen tuijottaneen edesmenneitä veljenpoikiani, Yksimyrskyä ja Saniaisvarjoa.
”Emo, vastaa. Miksi?” mau'uin matalasti. Sain osakseni vielä lyhyen hetken tuimaa tuijotusta, kunnes kuului vastaus: ”Tummakajo joutui eilen illalla parantajien pesään. Hän ilmeisesti on saanut taudin.”
”Miksi minulle ei ole kerrottu?” kysyin. Tunsin niskakarvojeni kohoavan tahtomattani.
”Tummakajo kielsi kertomasta”, Kettuväijy tokaisi.
”Minä olen hänen pentujensa isä! Minun kuuluu saada tietää tällaisista asioista!” lausuin suureen ääneen, jolloin Kettuväijy paljasti irvessä olleet hampaansa.
”Sanoin kyllä, että sinuakin kuuluisi asiasta tiedottaa, joten älä minulle huuda. Mutta ymmärrän myös miksi meitä muita kiellettiin sanomasta; Tummakajo en edelleen erittäin vihainen sinulle. Ja se viha vaikuttaa myös muihin. Hyvä jos sisaresi ovat saaneet edes puhua Kalliopennulle ja Sysipennulle, ja minunkin seurani heille on laskettu minimiin. Olen antanut heille niin paljon tilaa kuin suinkin, en ole puuttunut heidän asioihinsa ja ollut käytökseltäni lähes näkymätön että en vahingossakaan pahentaisi välejämme.”
”Mutta eikö heidät annettu juuri sinun huostaasi?” naukaisin toista kulmaani kohottaen.
”Ei, vaan Purohännän. Mutta hän pyysi että minä ottaisin veljekset vastuulleni, koska kuten aiemmin sanoin, hänellä on neljä pentua huolehdittavana, ja tassut täynnä töitä heidän kanssaan. Ja koska hän tietää mikä tilanne on, eikä halua tukea sitä”, Kettuväijy selitti.
”Ja kun Tummakajo saa tietää että olet mennyt rikkomaan asettamiaan rajoja ja menetät hänen luottamuksensa-”
”Oletkin paras puhumaan rajojen rikkomisesta ja luottamuksen menettämisestä”, emoni sylkäisi. ”Sinä menit rikkomaan soturilakia tuuliklaanilaisen kanssa. Sinä tuhosit luottamuksesi itsesi ja klaanimme välillä. Sinä vedit Tummakajon - ja muut jotka sinua rakastivat - mukaan valheiden verkkoosi. Ja nyt hän kostaa sen meille eristämällä viattomat pennut sukulaisistaan. Me emme ole ansainneet tätä. Hallakasvo on ilmoittanut ettei aio suvaita tällaista, kuten en minäkään...”
”Hei”, Pujopilkun hiljainen naukaisu keskeytti kuningattaren sanat, jolloin käännähdimme parantajan puoleen. Kettuväijyn synkkä ja vihainen katse muuttui hetkessä pehmeämmäksi ja huolestuneeksi.
”Hei, rakas. Onko kaikki hyvin?” naaras kysyi yrittäen kuulostaa rauhalliselta.
”Kuulin mitä äsken puhuitte.”
”Pujopilkku-kiltti, älä kerro Tummakajolle tästä järjestelystä. Otan täyden vastuun, ja kerron hänelle itse”, Kettuväijy maukaisi. Ruskeaturkkisen kollin kellanvihreät silmät, jotka tavallisesti omasivat iloisen ja lempeän pilkkeen, olivat nyt kuin vakavuuden ja murheen sekoitukset.
”Olen pahoillani, mutta se ei ole mahdollista”, isoveljeni sanoi sellaisella äänellä, mikä sai kylmyyden kouran puristamaan sydäntäni.
”Tummakajo on kuollut.”

Nimi: Aurinkokajo

23.01.2019 18:10
Tuikeaskel// 15kp
Spiraalipentu// 16kp
Virnalaukka// 14kp +10kp
Leimupentu// 58kp
Liekkiraita// 51kp

Nimi: Liekkiraita

23.01.2019 13:42
16

Mesitassu ja minä olemme kiertämässä rajoja, sekä tutustumaan reviiriin. Olen niin iloinen siitä että minulla on viimein oppilas. Nuori naaras tallustelee ripeästi eteenpäin kohti Varjoklaanin rajaa. Haju alkaa jo tuntua Mesitässun nenässä sillä hän irvistää ja näyttää kieltä. Naurahdan oppilaalleni.
“Se on Varjoklaanin haju”, kerron. “Se saattaa poiketa omasta hajustamme, mutta kyllä siihen tottuu.”
“Mitä he oikein syövät?” Naaras kysyy. “Kaikki eläimen pakenevat varmasti tuota hajua!”
“Riista ei tunnista rajamerkkejä”, selitän. “Ne eivät tunnista mikä on kenenkin aluetta, tai erota hajujamme toisten klaanien hajusta. Niille kaikki tuoksuu samalta, kissalta. Tosin on eläimiä jotka viihtyvät vain Myrskyklaanin sekä Varjoklaanin reviireillä. Oravat, ne eivät viihdy Jokiklaanin reviirillä eikä nille ole puita Tuuliklaanin rajoilla.”
“No mitä Tuuliklaanilaiset sitten syövät?” Oppilas kysäisee ja alkaa haistella kummaksuen maata.
“No he syövät jäniksiä”, kerron. “Pelkästään.”
“Aika yksipuolinen ruokavalio”, Mesitassu näyttää kieltä ja alkaa kaivaa kuoppaa. “Mutta tiedän että Jokiklaanin ruokavalioon kuuluvat kalat!”
“Oikein”, naukaisen ja tönäisen oppilasta. “Milloin sinusta tuli noin älykäs?”
“Olen vain aina ollut”, hän naurahtaa ja vetäisee kyyhkysen maasta. “Katso mitä minä löysin! Joku on unohtanut sen tänne.”
“Ei, niin soturit säilyttävät riistaa. He hautaavat saaliin maahan kunnes ovat mestästäneet tarpeeksi, ja sitten paluumatkalla ottavat sen mukaansa”, kerron ja otan kyyhkysen oppilaalta. “Haudataan se ettei sen nappaaja luule että Varjoklaanilaiset ovat käyneet riistavarkaissa. Tule, mennään katsomaan muutkin reviirit.”

Tuntuu oudolta olla mestari, mutta samalla myös erittäin hienolta. Tuntuu jotenkin arvokkaammalta kulkea pieni oppilas vierellään. Olihan se hienoa, että juuri minut oltiin valittu Mesitassun mestariksi. Se ei ollut Valkoaskel. Se ei ollut Hiekkakynsi. Se oli Liekkiraita, se olin minä. Vilkaisen Mesitassua. Naaras näyttää niin määrätietoiselta tallustaessaan eteenpäin. Pian tunnistankin tutut hajut Tuuliklaanin rajalla. Meitä vastaan oli tulossa partio. Kolme kissaa pujahti esiin pensaikosta. Täysin musta Varjoviilto, vaaleanruskea naaras, joka kantoi nimeä Niittylumo, sekä mielestäni erittäin kaunis nuori Orapihka. Kolme kissaa ovat ilmeisesti rajapartiossa, ja tervehtivät meitä hännän heilautuksilla.
“Liekkiraita! Onnittelut Mesipentu kun pääsit oppilaaksi”, Niittylymo naukaisee. Varjoviilti kiertää kehän naaraan ympäri ja sitten istuu tämän viereen. Mesitassu ottaa kehut vastaan istumalla ja pörhistämällä rintaansa.
“Minä olen jo nähnyt Varjoklaanin rajan”, tämä ylpistelee. Orapihka kumartuu tämän ylle.
“Hienoa! Muistakkin olla sitten kunnolla”, hän maukuu. “Minä pidän huolta että Liekkiraita osaa olla sinun arvoisesi mestari.”
Naaras naukaisee ja vetäisee minua leikisti korvasta. Naurahdan ja lasken häntäni oppilaani lavalle.
“Pystynköhän siihen?” Kysyn epätoivoisella äänellä mutta leikkisä pilke silmäkulmassani.
“Varmasti pystyt”, Niittylumo ilmoittaa ystävällisellä äänellä. “Siihen vaadittaisiin edemmän kuin lentävät siilit että sinä epäonnistuisit Mesitassun koulutuksessa!”
“Samat sanat”, Varjoviilto ilmoittaa. “Mutta partionjohtaja Orapihka, pitäisikö meidän jatkaa?”
“Ai! Niin joo, merkitään rajamerkit”, Orapihka käskee ja samalla tunnen pettymystä etten saanut pitempää jutella naaraan kanssa. Kaunis kissa lähtee häntä pystyssä ja turkki tuulessa liehuen kohti rajaa. Olisin tahtonut jutella ja tutustua naaraaseen vielä paremmin. En haluaisi että näemme näin lyhyillä ajoilla. Tahtoisin olla naaraan kanssa joskus kahdenkesken. Pitäisikö minun pyytää häntä joskus partioon, jossa oltaisiin vain me? Tunnen tönäisyn kyljessäni, ja näen Varjoviillon.
“Älä sinä hänen peräänsä tuijota vaan kouluta oppilastasi”, kolli naurahtaa hieman ivallinen pilke silmissään. Käännän katseeni tassuihini.
“En minä mitään...”, mumisen ja Varjoviilto heilauttelee häntäänsä naurahtaen.
“Ihan niinkuin Niittylumo sanoi”, Varjoviilto maukuu. “Mutta hei, haluatko tulla metsästyspartioon minun ja Niemiturkin kanssa huomen aamuna? Saataisiin paljon riistaa kolmistaan.”'
“Tottakai minä tulen”, ilmoitan mustalle kollille joka menee jo Orapihkaa ja Niittylumoa kohti.
“Muista sitten herätä tarpeeksi aikaisin”, hän vielä sanoo loppuun ennenkuin pujahtaa naaraiden luokse. Jään vielä katsomaan kuin he jatkavat matkaansa jutellen rajalla.
“En ymmärtänyt puoliakaan mitä te juuri äsken puhuitte, mutta voinko minäkin lähteä aamulla metsälle?” Nuori oppilaani kysäisee. Käännän katseeni häneen lempeästi.
“Ethän sinä vielä osaa metsästää”, naukaisen hänelle. “Mutta huomenna auringonhuipun aikaan lupaan opettaa. Kierretään nyt loputkin rajoista.”

Olemme saaneet kierroksemme päätöksiin, ja kävelemme leiriin. Huomaan jo heti sisäänkäynnillä että kaikki ei ole ennallaan. Kissat ovat kerääntyneet aukion keskelle rinniksi. Kettuväjy tunkee pentuja sisälle pentutarhaa. Jokin on pielessä. Käännyn katsomaan Mesitassua. Oppilas on huomannut saman hälinän.
“Odota tässä, niin käyn katsomassa mitä tapahtuu. Sinun ei kannata mennä mukaan tunkeilemaan, koska saatat jäädä vaikka isompien sotureiden alle”, ohjeistan.
“En ole enää mikään pikkupentu”, Mesitassu oikeisee. “Mutta selvä, menen valitsemaan itselleni sammaleet oppilaidenpesästä.”
Pidin jo nyt oppilaastani. Hän oli kiltti ja tottelevainen, mutta myös innokas ja utelias. Minun olisi tarkoitus tehdä hänestä soturi, ja hänestä kyllä tulisi sellainen jo ilman mitään apua. Alan kävelemään kohti väkijoukkoa. Liikun kissojen läpi, ja huomaan ettei minun tarvitse tungeksia ollenkaan. En ole enää mikään oppilas, muutkin soturit kunnioittavat minua. Sen minkä näen nyt on jotain, joka saa sydämmeni paukahtelemaan. Näen kuinka nuorenpi, vahvempi parantaja Hohtolehti raahaa Sinisydäntä leirin poikki. Pujopilkku, se hieman vanhempi parantaja pitää suussaan Tervapentua ja samalla kätyytteöee hännällään kissoja pois.
“Ei! Ei hän voi olla kuollut”, Kipinämyrskyn ääni kuuluu voimakkaasti koko leirin halki. Oliko tosiaan niin, että minun siskoni oli kuollut? Katson ympärilleni. Näen hiljaa istuvan Pyökkiturkin, jonka kasvot ovat ilmeettömät. Hänen edessään on Leimupentu, joka on saanut punesravan turkkinsa Kipinämyrskyltä, istuu ja katsoo maata. Hänen ilmeestään ei saa selvää oliko hän surullinen vai tajusiko hän edes koko asiaa. Hänen vieressään istui Pihkapentu, jolla on surullinen katse emoonsa sekä veljeensä. Pieni pörröinen pallo oli jo menettänyt kolme sukulaistaan noin nuorena. Varjokynsi rauhoitteli emoani.
“Sain vain kaksi pentua, enkä pystynyt pitää toista niistä elossa”, Kipinämyrsky huusi. “Mitä olen tehnyt väärin?”
“Hän oli jo soturi, et mitään sinä tehnyt väärin. Kuolonkuume hoiteli hänet”, Emoni ystävä Tuikeaskel sanoi, mutta emoni ei kuunnellut joten päätin mennä hänen luokseen.
“Hän oli minun siskoni”, sanon hitaasti ja hiljaa. “Minäkään en pidä tästä yhtään, mutta se ei ollut sinun vikasi.”
Huomaan että olen jo huomattavasti emoani suurenpi. Kipinämyrsky vauhkoontuu ja Varjokynsi joutuu pitämään hänestä paikoillaan.
“Rauhoitu Kipinämyrsky”, isäni yrittää mutta se vain lisäsi touhua.
“Anna minun edes mennä elävän poikaseni luo”, naaras huutaa ja Varjokynsi päästää irti. Emoni raapaisee Varjokynttä poskelle ja Tuikeaskel menee kaksi askelta kauenmaksi. Kipinämyrsky singahtaa minun luokseni.
“Ei emo mitään tarkoittanut, hän vain purhaa vihaansa”, sanon isälleni, joka nyökkää.
“Hän ei voi olla kuollut, hän oli ainoa yhteyteni Tuiskukynteen”, emoni huutaa kyyneleet tippuen. Mitä ihmettä hän tarkoitti?
“Juuri niin! Hän oli ainoa muisko Tuiskukynnestä. Kun olin raskaana Tuiskukynsi sanoi että hän olisi osa sitä! Siniturkin silmät...”, emoni keskeytti hetkeksi. Oliko hän tulossa hulluksi? Hän puhui aivan omiaan, ja oli jotenkin kummallisen oloinen.
“Ne silmät kertoivat sen! Sinä”, emo käännähti ympäri kohti Vaahterasumua joka oli katsomassa koko touhua. “Sinä teit tämän! Sinä halusit että näin kävisi! Oletko nyt tyytyväinen?”
Kolli katsoi kummallisena ja vaivaantuneena emoani, jonka silmissä paistoi hulluus. Siinävaiheessa Varjokynsi sekä Tuikeaskel ottivat hänestä kiinni. Huomasin että aika suuri joukko oli tullut katsomaan emoni hysteriakohtausta. Kipinämyrsky pani kumppanilleen ja ystävälleen vastaan ja hyvä kun hän ei siinä samassa repinyt kollia kappaleiksi.
“Hän on vain tressaantunut Sinisydämmen kuolemasta”, Varjokynsi selitti ja yhdessä hän sekä Tuikeaskel vetivät huutavan emoni sotureiden pesään. Aukiolle tuli hiljaista, kunnes Tulihelmi päätti avata suunsa.
“En tiedä tahdonko nukkua tuon kanssa samassa pesässä”, hän naurahti, mutta lopetti kun väläytän hänelle uhkaavan katseen. Nyt kun emoni on poissa, minulla on aikaa omaan suruuni. Olinkohan liian ankara tai ilkeä Sinisydämmelle? Nyt hän on kuitenkin kuollut pentunsa kanssa, eikä ole enää mitään tehtävissä.

-Seuraava aamu-

“Liekkiraita, Liekkiraita”, joku tökkii minut unesta hereille. Avaan silmäni hämmenstyneenä ja nostan päätäni. Harmaa tabbykuvioinen kolli, Niemiturkki istuu sammaleideni vieressä.
“Varjoviilto sanoi että haluat tulla mukaan aamumetsästykseen”, kolli sanoo. “Jos siis vielä haluat, niin tule nyt.”
Ainiin, se metsästys. Pakotan itseni unonpöppöröisenä istumaan. Ravistelen itseltäni silmät auki. Varjoviilto kipittää pesän ulkopuolelle. Niemiturkki menee heti perässä varmistaen vielä että minä nousen. Venyttelen hieman raajojani ja haukottelen kunnes silmiäni räpäytellen menen ulos aamuaurinkoon. Leiri on hiiren hiljainen, kun musta kolli pujahtaa leirin sisäänkäynniltä ulos.
“Tulkaa jo”, hän hoputtaa, ja menen hänen peräänsä Niemiturkin jälkeen.
“Koitetaan metsästää käärmekivillä”, Niemiturkki ehdottaa. Varjoviillon niskakarvat värähtävät.
“Sehän kuhisee kyitä”, hän sanoo. “Mennään mielummin aurinkokiville.”
“Aurinkokiville siis”, naukaisen ja lähdemme kulkemaan kohti Jokiklaanin rajaa. Tarkastelen metsää, jokaista muuta miettien. Olen asunut järvellä koko lapsuuteni, mutta esi-isäni ovat aina olleet täällä. Tarkoittaako se sitä, että nyt vasta olemmekin oikeassa kodissamme?
“Minä aion metsästää ainakin yhden hiiren”, Varjoviilto, selvästi puheliaampi kaksikosta, maukaisee samalla venytellen. “Oravia kyllä on, mutta hiiret menevät maan alle lehtikadon ajaksi. En ole saanut pitkään aikaan maistaa pulleaa, ihanaa hiirtä.”
“Mm...”, sanon kun ajattelen pulskaa hiirtä. “Minulle kyllä sopisi ihan vaikka jänis! Sellainen saa veden kielelle.”
“Ne ovat valkoisia tähän aikaan vuodesta”, Niemiturkki ilmoittaa. “Miten erotat sen lumesta?”
“Hajuaistini avulla tietenkin”, naukaisen. “Milläs muutenkaan?”
Saavumme aurinkokiville. Ilmassa leijuu Jokiklaanin ja kalan haju. On vaikeaa edes haistaa mitään muuta. Nyrpistän nenääni. Niemiturkki on jo pudottautunut vaanimisasentoon. Selvästi hän on jo löytänyt riistaa napattavaksi. Päätän olla siis hiljaa jotten säikäyttäisi hänen eläintänsä pois. Kuljen Varjoviilto haistelee jotain lähempänä Jokiklaania. Minä taas yritän etsiä jotain syötäväksikelpaavaa hieman kauenpaa pusikosta. Aha! Näen pikkulinnun syövän jotakin pensaan takana kuusen alla. Kierrän varovasti sinne niin ettei sen pitäisi huomata, ja sitten iskuetäisyydellä läimäisen sen maahan. Se oli siinä. Nousen ylös lintu suussa ja tuon sen aurinkokiville, missä muutkin ovat. Pudotan sen maahan.
“Täällähän ihan tassut jäätyy”, sanoo Varjoviilto joka ei ole vielä napannut mitään.
“Sain sinun hiiresi”, Niemiturkki naukaisee ja pudottaa maahan hiiren. “Lähdettäisiinkö nyt leiriin?”
“Enhän minä ilman saalista voi”, älähtää Varjoviilto. Tarkkailen ympärilleni. Näen oravan joka on tullut maahan hyvälle ruokapaikalle.
“Nappaa sitten tuo niin et tule tyhjin käpälin”, ilmoitan. “Siitä riittäisi ruokaa vaikka kahdelle.”
Varjokynsi nyökkää ja lähestyy oravaa. Hän nappaa sen helpolla loikalla, vaikka lopussa meinaakin hieman liukastua ja murahtaa. Maa on kyllä totta tosiaan joko jäässä tai kylmän lumen peitossa. Onneksi jokainen oli sentään saanut jotain klaanille viemistä.

//Saattaa olla hieman sekava sori


Nimi: Leimupentu

22.01.2019 19:06
”Et saa minua kiinni!”
Valopennun turkki oli pörrössä, kun hän pinkoi edelläni aukiolla, jota peitti melkein vatsoihimme ulottuva lumikerros. Murahdin pienesti toisen pennun yllytykselle, ja yritin olla välittämättä varpaideni väliin kertyneestä lumesta pinkaistessani ystäväni perään. Oli vasta aamu, joten lumikerros ei ollut ehtinyt tallautua soturien käpälien alla, vaan jouduimme rämpimään höttöisessä lumessa eteenpäin. Valopentu oli ehtinyt jo pitkälle edelleni, enkä varmasti saisikaan häntä kiinni tällä menolla. Hänellä oli sitä paitsi pidemmät jalat kuin minulla, olihan hän hieman vanhempi.
Koska luovuttaminen ei kuitenkaan kuulunut sanavarastooni, jatkoin pienien loikkien tekemistä edetäkseni lumessa. Se oli kuitenkin tuskastuttavan hidasta, ja Valopentu oli jo melkein saavuttanut määränpäämme; tuoresaaliskasan, joka sekin oli hautautunut ohuen lumikerroksen alle.
Aloin jo turhautua ja melkein ehdinkin huutaa Valopennulle käskyn odottaa, kun ohitseni hyppi paljon pidemmillä loikilla harmaavalkea hahmo. Hahmo saavutti Valopennun hetkessä, ja hyppäsi leikkisästi mouruten ystäväni niskaan kupsauttaen tämän kuonolleen maahan. Nujakan turvin sain itsekin kaksikon pian kiinni, ja istahdin uupuneena leiriaukiolle.
”Kalliopentu!” Valopentu henkäisi. ”Olisin voittanut Leimupennun mennen tullen!”
”Siksi tämä vaatikin hieman tasoitusta”, Tummakajon poika hyrähti vinosti hymyillen, ja päästi Valopennun viimein jaloilleen. ”Haastaisit joskus minutkin juoksukilpailuun, Leimupentu on sinulle liian helppo vastus!”
”Hei!” tuhahdin närkästyneenä. ”Se johtuu vain tästä lumesta!”
”Sehän nyt on selvä”, Valopentu naukaisi ravistellen lumihiput turkistaan. ”Vai etkö muka nähnyt, Kalliopentu, kuinka lujaa Leimupentu eilen juoksi tampatulla maalla? Hän voittaisi sinut monella ketunmitalla!”
”Oliko tuo haaste?” Kalliopentu hyrähti kohottaen toista kulmaansa. ”Leimupentu, sitten kun on vähemmän lunta ja olemme oppilaita, otetaan juoksukisa metsässä. Siellä sitä parhaiten nähdään, kuka on nopein!”
”Luuletpa suuria itsestäsi”, hymähdin kiusoitellen. ”Miksi muuten olet täällä? Tietääkö Tummakajo, että olet ulkona?”
”Tietää, täytyy meidänkin jotain ruokaa saada”, harmaavalkea kolli maukaisi huiskauttaen häntäänsä. ”Sysipentu nukkui vielä, joten emo lähetti minut hakemaan tuoresaaliskasasta jotain. Mitäs lähditte niin aikaisin liikkeelle.”
Totta, olimme tottuneet viime päivinä heräämään aikaisin. Nyt oli ensimmäinen rauhallinen aamu hetkeen – eilisaamuna päättyivät Ikuisuusaskeleen valvojaiset. Sitä aiempana Rusakkotassun. Ja yhtä aikaisempana Huomentassun. Ja sitä ennen Täpläsiiven, ja samaan putkeen kuuluivat vielä Harmiopentu ja Yksimyrskykin. Olimme heränneet aina Valopennun ja Tervapennun kanssa hyvästelemään klaanitoverimme, vaikkemme varsinaisiin valvojaisiin osaa ottaneetkaan. Siksi aikaisin herääminen oli jäänyt päälle. Nyt Tervapentu oli kuitenkin yskinyt sen verran, että hän oli siirtynyt emon kanssa jonkin aikaa sitten parantajien pesään. En ollut nähnyt heitä pariin päivään – Purohäntä hoiti minua ja Pihkapentua nyt. Sitä myötä olinkin ystävystynyt Valopennun kanssa.
”Yllättävää”, Valopentu naukaisi. ”Tummakajo ei yleensä päästä teitä omille teillenne.”
”No, niin”, Kalliopentu mumisi vakavoituen äkkiä. ”Emo kysyi kyllä sinun isältäsi, onko Väijykärki partiossa. Saatuaan myöntävän vastauksen hän suostui päästämään minut ulos.” Kolli potkaisi lunta tassullaan tuhahtaen hieman. ”Miksi hän yrittää pitää meidät kaukana isästä? En ymmärrä.”
Yllättävä sääli pisti rintaani huomatessani Kalliopennun katseen muuttuneen surumieliseksi. Ei varmasti ollut helppoa joutua kasvamaan erossa isästään. Kyllä minullakin olisi ikävä, jos Pyökkiturkki ei kävisi säännöllisesti katsomassa meitä. Ja tällä hetkellä minulla alkoi jo olla ikävä emoakin, vaikka hän oli ollut parantajilla vasta pari päivää.
”Ei mietitä sitä”, Valopentu naukaisi suoristaen ryhtiään hieman. ”Haetaan nyt vain jotain syötävää. Minulla on kiljuva nälkä, ja Nokipentu varmasti odottelee meitä jo!”
Nyökkäsin ystävälleni, mutta vilkaisin vielä Kalliopentua hieman epäröiden. Kollin kulmat olivat yhä mietteliäästi kurtussa, mutta sitten hän ravisteli napakasti päätään ja suoristautui.
”Jep, mennään. Sitä paitsi täällä on kylmä!” hän maukaisi tutun pilkkeen palatessa hänen silmiinsä. Miten hän pystyikin hyppimään mielialasta toiseen noin nopeasti?

Valopentu pudisteli pahimmat lumet pois muutaman saaliseläimen päältä, ja vilkaisimme nopeasti toisiamme. Eihän tuossa ollut kuin pari eilistä hiirtä ja yksi laiha orava!
”Minä otan oravan!” Valopentu ilmoitti välittömästi, iskien pienet hampaansa oravan häntään. Kalliopentu kiilasi ohitseni valiten itselleen pulskemman hiiristä, mutta itse jäin hieman epäröimään. Voisimmeko muka ottaa kaikki tuoresaaliit, jotka leirissä olivat?
”Leimupentu, ota nyt se hiiri niin mennään”, Valopentu mumisi suu täynnä oravan turkkia, katsahtaen minua kärsimättömästi.
”Ihan hetki”, maukaisin etsien katseellani jotakuta tuttua soturia aukiolta. Katseeni osui Varjokynteen, isoisäämme. Käännähdin kannoillani ja loikin pikkuisilla loikillani kollin luokse, jättäen Valopennun ja Kalliopennun hämmentyneinä tuoresaaliskasan luokse.
”Varjokynsi”, miukaisin päästessäni ketunmitan päähän isoisästäni. ”Varjokynsi!”
”Kas, Leimupentu”, valkoharmaa kolli hyrähti lempeästi. ”Mitä asiaa, pikkuinen?”
”Saammeko me todella ottaa kaikki saaliit tuoresaaliskasasta?” kysyin huolestuneena. ”Eihän sitten muille jää mitään!”
Varjokynsi räpäytti yllättyneenä silmiään. ”Ei sinun tarvitse siitä huolehtia, Leimupentu”, kolli maukaisi. ”Kuningattaret ja pennut ruokitaan ensimmäisenä. Saatte hakea ihan kuinka paljon riistaa vain haluatte. Sitä paitsi metsästyspartio palaa varmasti ihan pian, sitten muillekin on ruokaa.”
”Jos kerran sanot niin…”
”Hei! Se oli Leimupennulle!” Katseemme kääntyivät takaisin tuoresaaliskasan suuntaan, kun kuulimme Valopennun äkämystyneen äänen. Vuoksipentu piteli saaliskasan viimeistä hiirtä leuoissaan, ja katseli kulmat kurtussa kahta nuorempaa pentua.
”Ja miksiköhän hän ei sitten ole ottanut sitä?” harmaankirjava kolli murahti. ”Vien tämän Poutapennulle ja Kettuväijylle. Ei luulisi teitä ottavan päähän.”
”Leimupentu meni vain varmistamaan, että saamme ottaa ruokaa!” Kalliopentu puolustautui. ”Antaisit sen nyt takaisin. Leimupentu veisi sen Purohännälle ja Pihkapennulle.”
”Ja? Ei heitä sitten yksi hiiri kuitenkaan ruokkisi”, Vuoksipentu totesi ärsyttävän tyynesti. ”Onko syöminenkin nykyään väärin?”
”Vuoksipentu, Leimupentu tosiaan oli aikeissa ottaa sen hiiren”, Varjokynsi maukaisi puuttuen keskusteluun. ”Nuorimmat ruokitaan ensin. Metsästyspartiokin palaa pian, sitten saat ihan tuoretta riistaa vietäväksi Poutapennulle ja Kettuväijylle.”
”Ja miksihän Leimupentu ei sitten voi odottaa?”
”Koska hän oli täällä ensin!” Valopentu tiuskaisi väliin, ansaiten terävän mulkaisun vanhemmalta pennulta.
”Mitä väliä silläkin on!”
”Pennut, rauhoitutaas nyt”, Varjokynsi huokaisi. ”Vuoksipentu, olet sen verran Leimupentua ja hänen sisaruksiaan vanhempi, että jaksat odottaa paremmin. Päästähän kolmikko nyt palaamaan pentutarhalle.”
”Katinkontit!” Vuoksipentu sihahti ja viskasi hiiren takaisin tuoresaaliskuoppaan. ”Ehkäpä menen sitten hankkimaan itse ruokaa, kun täällä ei saa enää syödäkään!”
”Pennut eivät saa lähteä leiristä”, Varjokynsi huomautti rauhallisesti. ”Eikä sinulle ole vielä opetettu saalistusta.”
”Onhan! Kapteeni Loki opetti”, Vuoksipentu sylkäisi. ”Hänen laumassaan osataan sentään käyttää aika hyödyksi. Osaan kyllä metsästää, ja saisinkin käydä saalistamassa, jos olisin laumassa tämän viheliäisen klaanin sijaan!”
Varjokynsi veti syvään henkeä, mutta Vuoksipentu oli jo marssinut hänen ohitseen häntä ilmaa piiskaten, silmät kiiltäen. Kaikeksi onneksi hän kuitenkin päätti olla toteuttamatta uhkaustaan, ja suuntasi sisäänkäynnin sijaan suoraan pentutarhalle. Tuhahdin hiljaa ja hyppelehdin hakemaan hiiren, jonka Vuoksipentu oli jättänyt. Ihme ärripurri.
”No, menkäähän nyt”, Varjokynsi huokaisi kohauttaen lapojaan. ”Tulen ilmoittamaan, kun metsästyspartio on palannut. Sitten Vuoksipentukin saa haettua jotain syötävää.”
”Juu, kiitos-”
”Miksi sen täytyy olla noin äkäinen?” jupisin huomaamattani hieman liian kovaa, jolloin keskeytin Kalliopennun asiallisen kiitoksen.
”Leimupentu”, Varjokynsi maukaisi hieman ankaralla äänensävyllä.
”Anteeksi”, maukaisin välittömästi. ”Mutta tottahan se on, että-”
”Älä solvaa toisia, jos et tiedä heidän tarinaansa”, Varjokynsi naukui keskeyttäen hienovaraisesti minut. ”Kyllä Vuoksipentu oppii käyttäytymään. Älkää kiukutelko hänelle.”
”Itsepähän kiukuttelee meille”, tuhahdin. ”Mutta hyvä on, isoisä. Emme kiukuttele.”
”Niin sitä pitää. Menkäähän syömään, Nokipennun vatsan kurina kuuluu tänne asti.”
Nostin hiiren viimein suuhuni ja seurasin Valopentua ja Kalliopentua pentutarhalle. Tarhan lämpö oli enemmän kuin tervetullutta – en ollut edes tajunnut, kuinka kylmä minulle oli ulkona tullut – ja viipotimmekin välittömästi emojemme suojiin.
”Leimupentu! Valopentu! Te olette ihan kylmiä”, Nokipentu protestoi, kun painauduimme hänen ja Pihkapennun väliin jätettyämme riistat Purohännälle.
”Siksi minä tähän änkeänkin”, puhahdan ja ryömin vielä hieman lähemmäs emon vatsaa. ”Me sentään haimme teille ruokaa, tehkää nyt edes pieni vastapalvelus.”
”Tulehan tänne sieltä, pikkuinen”, Purohäntä hyrähti ja nosti minut niskasta etutassujensa väliin. ”Ennen ruokailua sinut pitää saada lämpimäksi. Valopentu myös, tulehan pois kiusaamasta veljeäsi ja Pihkapentua.”
”Kyllä minä lämpenen omia aikojani”, yritin mumista, mutten väistänyt, kun kuningatar alkoi sukia turkkiani vastakarvaan. Keskityin sen sijaan nyppimään lumipaakkuja irti tassukarvoistani, ja silmäkulmastani huomasin Valopennun kellahtavan tylsistyneenä selälleen.
”Ei minulla ole kylmä, emo”, ystäväni väitti, vaikka hänen turkkinsa oli edelleen pörrössä. ”Syödään nyt vain.”
”Älähän kuvittele”, Purohäntä puhahti lempeästi. ”En halua, että vilustutte. Ehdimme syömään ihan kohta.”
”Eipä tainnutkaan olla niin paha kiire?” Kiristelin hampaitani itsekseni Vuoksipennun rasittavan äänen kantautuessa pesän kulmasta. Mulkaistessani kollin suuntaan huomasin, ettei tämä edes katsonut meihin päin: hän oli kääntänyt mielenosoituksellisesti selkänsä, ja kyhjötti nyt yksin nurkassa parin hiirenmitan päässä Kettuväijystä ja Poutapennusta.
”Pitäisi kuononsa kiinni”, murahdin nypäten jälleen yhden lumipaakun pois varpaideni välistä. ”Etpä sinäkään ole näemmä nälkään kuolemassa, takiaispallo!”
”Leimupentu, hys nyt”, Purohäntä moitti välittömästi. ”Ei tapella muiden kanssa.”
*Itsepähän aloitti* jupisin mielessäni, mutta ymmärsin tällä kertaa olla sanomatta ajatuksiani ääneen. Sen sijaan annoin Purokäpälän pestä minut loppuun, ja siirryin sitten odottamaan, että Valopentu saisi saman käsittelyn. Vaikka ruuan odottelu oli yleensä sietämätöntä, ei se nyt ollut kovin kummoista; kohmeiset, nahistuneet saaliseläimet eivät tuoksuneet enää pätkän vertaa, eivätkä ne erityisen houkuttelevilta näyttäneetkään. Ehkä olisi vain hyvä, että ne ehtisivät hieman sulaa, ennen kuin alkaisimme ruokailla.

”No niin, kuka haluaa oravaa?”
”Minä!” Valopentu ilmoitti välittömästi. ”Nokipentu myös!”
”En kyllä sanonut vielä mitään”, Nokipentu huomautti vilkaisten sisartaan. ”Haluan mieluummin hiirtä.”
”Minä voin ottaa myös oravaa”, ilmoitin, ja Pihkapentu päätyi hiiren valitsemiseen. Purohäntä alkoi juuri repiä sopivia paloja riistasta meille, kun huomasin Varjokynnen pistävän päänsä pentutarhaan. Olisiko metsästyspartio nyt palannut?
Mutta sen sijaan, että isoisämme olisi maininnut partion palaamisesta Vuoksipennulle, Poutapennulle ja Kettuväijylle, hänen katseensa kohdistui minuun ja Pihkapentuun. Kollin silmät olivat sumeat surusta, ja tunteen voimakkuus sai kylmät väreet kulkemaan selkäpiissäni.
”Pihkapentu ja Leimupentu”, soturi maukaisi hiljaa, ääni kuitenkin kantaen helposti luoksemme. ”Tulisitteko tänne?”
”Mutta me olemme juuri-” Hiljensin Pihkapennun vastalauseen näpäytyksellä lapaan, ja nyt siskonikin vilkaisi isoisäämme, vaieten välittömästi. Vilkaisin hieman pelokkaasti Purohäntää, jonka vakava katse oli lukkiutunut Varjokynteen. Sitten kuningatar räpäytti silmiään ja tuuppaisi meitä lempeästi.
”Menkää vain. Syömme myöhemmin.”
Nousin mitään sanomatta jaloilleni, peläten sitä, mitä asiaa Varjokynnellä olisi. Oliko metsästyspartiolle käynyt jotain? Emmekö olisi saaneetkaan ottaa kaikkea riistaa?
Seuratessani isoisäämme leiriaukiolle tajusin kuitenkin, että tässä oli kyse jostain paljon suuremmasta. Viimeistään pysähtyessämme aukiolla istuvan Pyökkiturkin luokse varmistuin asiasta; isämme ei edes nostanut katsettaan heti meihin, vaan tuijotteli hyvän aikaa tassujaan silmät välkehtien.
Itkikö hän?
”Hei, pikkuiset”, isä lopulta maukui nostaen katseensa, ja väläytti meille väkinäisen hymyn. ”Pahoin pelkään, ettei minulla ole tällä kertaa hyviä uutisia.”
”Onko jokin hätänä, isä?” Pihkapentu kysyi varovasti. ”Oletko surullinen?”
Pyökkiturkki avasi hieman suutaan, mutta puristi sen sitten takaisin kiinni huultaan purren. ”Tehän tiedätte, että Sinisydän ja Tervapentu joutuivat muutama päivä sitten parantajille? Ja sen, miksi parantajille yleensä joudutaan?”
”Veljellä oli nuha, ja emo meni varmistamaan, että hänellä olisi kaikki kunnossa”, vastasin epäröimättä. ”Eikö vain?”
Kesti taas hetken, ennen kuin Pyökkiturkki kykeni vastaamaan. ”Asia on niin, ettei Tervapennulla ollut vain pientä nuhaa”, isä maukui hiljaa, hauraalla äänellä joka tuntui olevan aivan murtumisen partaalla. ”Hän sai tartunnan siitä taudista, joka myös Huomentassulla ja Harmiopennulla oli. Myös Sinisydän sai sen saman taudin.”
”Ovatko he kunnossa?” Pihkapentu miukaisi hieman huolestuneen kuuloisena. ”Voimmeko mennä katsomaan heitä?”
Silmäni laajenivat säikähtäneesti ja turkkini pörhistyi, kun isä yhtäkkiä murtui kyyneliin. Kolli ei saanut sanotuksi mitään, sillä hänen suustaan kantautui vaan katkonaista, hiljaista nyyhkintää. Tasaiset vesinorot valuivat hänen poskilleen ja siitä aukion lumelle, ja kolli laski katseensa hetkeksi maahan, yrittäen koota itseään.
”Isä, mikä hätänä?” henkäisin. ”Mitä on sattunut?”
”He eivät ole kunnossa”, Pyökkiturkki nyyhkäisi puristaen silmänsä tiukasti kiinni ja niiskaisi. ”He ovat poissa, Leimupentu ja Pihkapentu. Emonne ja veljenne ovat nyt Tähtiklaanissa.”

Nimi: Virnalaukka

16.01.2019 19:58
Nousin haukotellen makuupaikaltani ja pujottelin varovaisesti muiden nukkuvien sotureiden ohitse aukiolle. Olin lupautunut Kirsikkatassun kanssa aamupartioon. Tassutin oppilaiden pesälle ja kurkistin sisään.
"Kirsikkatassu!" sihisin. Valkoinen naaras ei liikahtanutkaan.
"Kirsikkatassu!" sihahdin uudelleen, hieman äänekkäämmin. Oppilas liikahti vähän ja mumisi jotain.
"Herää! Aamupartion aika", kuiskasin.
"Mitä? Nyt jo?" Kirsikkatassu naukui unisesti.
"Kyllä, on aamu. Nouse!" Kirsikkatassu vääntäytyi käpälilleen. Siirryin pois pesän suuaukolta ja päästin oppilaan ulos. Hän venytteli antaumuksella.
"On niin aikaista", hän nurisi.
"Aamupartion koko idea", muistutin.
"Niin kai", oppilas huokaisi. Aurinkokajo, Untuvatassu sekä Valkoaskel olivat jo valmiina lähtemään. Untuvatassu haukotteli suu ammollaan. Hallakasvo oli määrännyt Valkoaskeleen partion johtoon ja nyt hänen katseensa pyyhki jokaisen partioon osallistujan yli.
"Kaikki valmiina. Lähdetään sitten", hän totesi ja huiskautti häntäänsä. Kirsikkatassu kintereilläni kuljin piikkihernetunnelin läpi metsään. Aamu oli tyyni ja mäntyjen oksilla oli paksusti lunta.
"Kierretään vain rajat ja uusitaan hajumerkit, jos ne ovat liikaa laimentuneet", Valkoaskel maukui, "ei siis mitään uutta kenellekään." Sitten hän lähti tassuttamaan kohti Varjoklaanin rajaa eli ukkospolkua. Muu partio seurasi häntä, tarkkailen samalla metsää vaarojen varalta. Matka kului hiljaisuudessa, Untuvatassu ja Kirsikkatassukin pysyivät hiljaa. Riistakin vaikutti olevan vielä nukkumassa. Ukkospolku oli jo näköetäisyydellä, kun Valkoaskel pysähtyi.
"Mitä nyt?" Kirsikkatassu ihmetteli.
"Hirviö tulee. Pysytään kaukana, ettei se ihmettele miksi kissajoukko puuhailee jotain ukkospolun vieressä", Valkoaskel vastasi hiljaisella äänellä. Odotimme lähes liikkumatta kunnes hirviö oli suhahtanut ohi jättäen ilmaan inhottavan katkun. Valkoaskel heilautti häntäänsä.
"Mennään." Ukkospolun vieressä Varjoklaanin haju oli vahva, muttei niin vahva, että vaikuttaisi heidän ylittäneen rajan. Uusimme hajumerkit ja jatkoimme sitten matkaa.

Partio sujui hyvin, lukuunottamatta sitä, että Kirsikktassu melkein putosi jään läpi mentyään liian keskelle jokea kielloista huolimatta. Aurinko oli jo noussut palatessamme leiriin ja ilma oli hieman lämpimämpi.
"Onko sinulla nälkä?" kysyin Kirsikkatassulta palattuamme leiriin.
"Ei. Mitä teemme seuraavaksi?" oppilas maukui.
"Hmm, no, voimme mennä saalistamaan", ehdotin. Kirsikkatassu mutristi suutaan.
"Saalistin eilen ihan kauhean pitkään", hän vastusti.
"Kuulin illalla, että Haukkapolte aikoo mennä tänään Tiheätassun kanssa harjoituskuopalle . Voimme kysyä heiltä, jos pääsemme mukaan", maukaisin.
"Joo! Kysytään!" Kirsikkatassu innostui.
"Haukkapolte on tuolla." Viittilöin hännälläni tummanruskean kollin suuntaan. Kirsikkatassu loikki edeltä tämän luokse ja seurasin perässä. Haukkapolte katsoi minua kysyvästi.
"Voimmeko tulla harjoittelemaan sinun ja Tiheätassun kanssa?" kysyin kollilta.
"Toki. Seurassa on aina mukavampaa. Joudutte kyllä odottamaan hetken, sillä Tiheätassu nukkuu vielä. En raaskinut herättää, kun olemme olleet niin monessa aamupartiossa", hän maukui. Kirsikkatassu huokaisi.
"Olisinpa minäkin saanut nukkua vielä."
"Jos annan sinun nukkua huomenna pidempään, oletko sitten todella ahkera?" kysyin.
"Olen! Lupaan sen", Kirsikkatassu maukui.

Nimi: Spiraalipentu

10.01.2019 21:33
Tuijotin hetken lihanpalasia edessäni. Siskoni vieressäni oli kahminut kaiken kuonoonsa yhdellä hotkaisulla, mutta itse päätin nostella jokaisen palan suuhuni yksi kerrallaan.
Minua suoraan sanoen ärsytti. Kylmä tunkeutui turkkini läpi luihin ja ytimiin, ja nälkä kalvoi sisuksiani, mutta kaikki, mitä meille annettiin, olivat nämä vaivaiset lihapalat.
Miksei Tähtiklaani niin ylhäisenä ja mahtavana saanut aurinkoa palaamaan? Riistaa palaamaan? Koko klaani kärsi nälkää, eikä emokaan ollut ihan kunnossa. Hän tuli päivä päivältä poissaolevammaksi, eikä edes syönyt kunnolla!
Olisiko jokainen lehtikato vain tälläistä, joka kerta?
…olinko minä tehnyt jotain väärin?
Kaapaisin vähän lunta kasaan käpälälläni, ja aloin työntää kynttäni sen läpi. Minua väsytti, ja takajalkani tuntuivat oudoilta. Halusin vain unohtaa kaiken hetkeksi.
Siskoni oli huomannut tämän, ja kuulin hänen pidättävän naurahduksen. Sitten jokin pukkasi pääni sivustaa, ja Tähtipennun ääni puski tajuntaani siellä mylläävien ajatusten läpi.
”Joo, minullakin on kylmä. Mennään sisään.”
Kuulin lumen rahisevan, kun hän alkoi vipeltää vieressäni, ja aloin varovasti kohota tassuilleni, liikuttaen jokaista yksitellen, ikään kuin ne olisivat voineet pudota irti jos liikkuisin liian nopeasti. Takatassuni tuntuivat huterilta, ja horjahdin, kun Tähtipentu pukkasi minua tällä kertaa kylkeen kärsimättömänä.
Lähdin energisen siskoni perään kohti pesää, kunnes tajusin, ettei emomme seurannut.
Pääni käski kääntymään, mutten välittänyt siitä. Pesän suuaukolle tultuani käännyin sitten kuitenkin.
Emo näytti jälleen hypänneensä toiseen todellisuuteen. Ehkä vähemmän kuin aikaisemmin tosin, sen näki hänen silmistään; ne seurailivat asioita leirissä. Mutta poissaoleva hän oli kuitenkin, taas.
Kohotin kulmaani. *Eikö emolla ole kylmä?*
”Etkö ole tulossa?” sain suustani vihdoin. Tähän hän räpäytti silmiään, katsoi alas ja pudisti päätään.
”Menkää te vain lämmittelemään. Minä jään tänne hetkeksi”, hän sanoi astetta hiljaisemmin.
Siristin silmiäni aavistuksen. Mieleni teki tassuttaa hänen luokseen ja puristaa totuus hänestä, mutta väsymys vei voiton ja astuin pesään.
Kuulin emon sanovan vielä jotain, mutten saanut kunnolla selvää. Olin liian väsynyt välittääkseni enää.
Tähtipentu mylläsi jo makuualusiamme, joten vain lampsin hänen ohitseen ja asetuin makuulle pesän reunaa mukaillen. Kuulin Tähtipennun tuhahtavan.
”Et nyt sinäkin!”
”Minua vain väsyttää”, mau’uin unen läpi. Tiesin, ettei hän uskonut minua, mutta jokin esti häntä sanomasta sitä. Niine hyvineni vajosin päiväunille.

Raotin silmiäni uneliaana. Suuni tuntui kuivalta, ja kun nielaisin, se pisti kurkkuani ikävästi.
Ruumiini tuntui kohmealta ja epämukavalta. Yritin sulkea silmäni uudestaan saadakseni unen päästä kiinni, mutta epämukava oloni esti minua. Avasin silmäni siis ammolleen, ja yritin tottua pimeään.
Emoni haju leijui sieraimissani. Makasin hänen turkkiaan vasten, ja Tähtipentu nukkui hänen toisella puolellaan. Muut emot ja heidän pentunsa nukkuivat toisiaan vasten puristuneina. Onneksi olisimme kohta oppilaita, ja voisimme antaa muille vähän lisää tilaa.
Oma selkäni oli seinämää vasten, ja takkuinen turkkini jäi siihen ärsyttävästi kiinni. Repäisin sen irti ja miltei horjahdin emoni päälle, mutta sain itseni tasapainoon viime hetkellä.
Olisin mennyt ulos vähän jaloittelemaan, ellei edessäni olisi ollut yhteistä massaa emojen ja pentujen turkkeja minun ja uloskäynnin välissä. Nousin siis tassuilleni, venyttelin vähän ja jäin nojaamaan seinään takajalat emoni selkää vasten.
//hups, kirjotin tohon aiempaan vahingossa Spiraalitassu, ignooratkaa

Nimi: Tuikeaskel

10.01.2019 20:31
Istuin pentutarhan ulkopuolella, katsellen pentujeni leikkejä. Tähtipentu ja pari muuta pentua, jotka hän oli raahannut mukaan, olivat saaneet jopa yleensä niin rauhallisen Spiraalipennunkin painimaan mukana.
Siirtelin käpäliäni levottomasti ja loin katseeni ylöspäin. Kaksikkoni tuli päivä päivältä itsenäisemmiksi, ja minä päivä päivältä ärtyneemmäksi ja hermostuneemmaksi.
Halusin takaisin saalistamaan. Halusin takaisin taistelemaan. Halusin takaisin soturintehtäviin.
Tunsin olleeni niin sanotusti naulittuna leiriin. Tietenkin olisin voinut lähteä kävelylle, mutta en halunnut vaivata muita kuningattaria, ja uskoin kadottavani ajantajun metsässä, erityisesti kun olimme näin uusilla reviireillä, joihin en ollut päässyt tutustumaankaan. Olin vain voinut kuunnella muiden tarinoita uusien reviirien kummallisuuksista ja kahdesta erakosta…
Hätkähdin hereille ajatuksistani Tähtipennun työntäessä minut kumoon. Hänen katseensa kertoi hänen odottavan jotakin. Hänen veljensä seisoi vieressä, heilutellen häntäänsä edestakaisin hitaasti.
”…mitä?” sain suustani hetken kuluttua. Spiraalipentu huokaisi ja Tähtipentu luimisti korviaan.
”Emo-kulta, meillä on nälkä”, hän sanoi liioitellun hitaasti, sitten katsoi maahan. ”Mikä sinulla on? Olet ihan kuin Spiraalitassu tuon tyhjyyteen tuijottelusi kanssa, vain pahempi!”
”Onko kaikki hyvin?” hänen veljensä maukui, vilkaisten häntä ärtynyt pilkahdus silmissään.
Hups. He huomasivat.
Tai no, ei minun kai pitäisi olla yllättynyt. Suurin osa ystävistäni, niin kuningattarista kuin sotureista, oli varmasti huomannut kasvavan ahdistukseni. Pennuille voisi tosin pian viimein alkaa miettiä mestareita, ja sitten he olisivat heidän kontollaan..
”Juu, ihan kunnossa ollaan”, maukaisin, kooten itseni ja vilautin kaksikolle tekaistun hymyn. ”Mennään hakemaan syötävää.”
Tähtipentu lähti heti seuraamaan hidastunutta käyntiäni tuoresaaliskasalle. He elivät tätä nykyä kiinteällä ruualla, joten näin lehtikadon tultua olimme alkaneet jakaa ruokaamme. Tuoresaaliskasalla sain pari hieman outoa katsetta, enkä jaksanut ruveta pohtimaan oliko se säälistä, vai mistä. Valikoin pienehkön päästäisen, vein sen takaisin tarhalle ja aloin perata sitä.
Pentutarhassa oli täyttä, joten päätin, että voisimme syödä ulkona; kaksikko oli leikkinyt itsensä lämpimiksi, enkä uskonut, että heitä haittaisi. Tähtipentu piti lumesta, ja tiheäturkkisempi Spiraalipentu ei yleensä sanonut vastaan.
Yritin saada itseäni nälkäiseksi nuuhkimalla ja tarkastelemalla päästäistä sen kuivaa lihaa viillellessäni, mutta mieleni ei tehnyt sitä sittenkään. Työnsin peratut palaset kaksikon suuntaan, ja jätin itselleni luiden lisäksi yhden pienen riekaleen, jonka livoin haluttomasti suuhuni.
Lihanpala ei maistunut miltään, ja se narskahti ikävästi kun puraisin sitä. Louskutin sitä suussani hetken, ikään kuin syöden suurempaa saalista, ja sitten nielaisin uupuneesti.
Spiraalitassu viilteli lunta kynnellään kärsimättömästi, ja Tähtipentu pukkasi häntä.
”Joo, minullakin on kylmä. Mennään sisään.”
Hän nousi tassuilleen, venytteli ja sitten tuuppasi hitaammin liikkuvaa veljeään lapaan hoputtavasti. Spiraalipentu oli juuri työntämässä päätään sisäänkäyntiaukkoon, kun tajusi, etten seurannut. Hän veti päänsä ulos ja naukui kulmaansa kohottaen:
”Etkö ole tulossa?”
Pudistin päätäni. ”Menkää te vain lämmittelemään. Minä jään tänne hetkeksi.”
Spiraalipentu ei näyttänyt vakuuttuneelta, mutta hetken empimisen jälkeen sujahti sisään.
”Älkääkä häiritkö muita”, mau’uin vielä perään, mutten usko, että he kuulivat.
Nousin istumaan, ja aloin hajamielisesti siirrellä puuterimaista lunta käpälilläni. Mestareita, mestareita…

Nimi: Zare

06.01.2019 14:57
_________________________________________________

Nimi: Zare

06.01.2019 14:57
Liekkiraita// 49kp
Mesipentu// 14kp

Nimi: Mesipentu

04.01.2019 14:55
"Liekkiraita", nykäisen raidallisen kollin hännästä. "Voisitko leikkiä hieman kanssani?" Katsoin soturia silmät suurina. "Minulla kun on niiiiin tylsää!"
"Öh, tottakai", Liekkiraita vastaa, ja hypähdän hiukan ilosta. "Mitä haluat leikkiä?"
Mietin hetken, mutta idea oli jo valmiina päässäni. "Mitäpä jos minä olisin suuri Myrskyklaanin päällikkö ja sinä kavala erakko?"
"Mikäpä jottei", soturi naurahtaa. "Et uskalla haastaa minua, Myrskyklaanin päällikkö!"
"Sehän nähdään!" Hyppään nuoren soturin niskaan. En kuitenkaan liian lujaa, sillä en halua että häntä sattuu. Liekkiraita kaatuu allani murahtaen ja tuöntää minut sitten pois päältään nousten ylös. Tuohtuneena soturin vaivattomuudesta ajan hypellä tämän etukäpälän päälle, jolla hän minua tökkii. Viimein osun siihen. Liekkiraita kaatuu jälleen ja hyppään voitonriemuisena tämän päälle.
"Voitto Myrskyklaanille!" Ulvaisen. "Häivy, katala erakko!"
Liekkiraita perääntyy hoiperrellen. "Myrskyklaanin suuri päällikkö Mesitähti on liian voittamaton! En mahda hänelle mitään!"
Katson soturia haastavasti. "Siispä minä, Myrskyklaanin päällikkö, täten julistan juoksukisan leirin poikki erakkoa vastaan! Otatko haasteen vastaan vai oletko liian hidas?"
"Hohhohoo", kolli sanoo matalalla äänellä. "Sinähän et minua voita, lyödään vaikkapa hiirestä vetoa!"
"Sehän sopii", vastasin tyytyväisenä. *Se hiiri on jo käytännössä minun!*
Teen lähtölaskennan ja pinkaisemme molemmat juoksuun. Liekkiraita pysyi pitkään rinnallani, kunnes pääsin edelle. Maalissa hyppelen ylös alas voitonriemuisena.
"Voi ei, olet liian nopea", kolli maukuu pettyneenä. "Ja nyt olen sinulle hiiren velkaa. Voi mätä!"
"Saanko ihan oikeasti koko hiiren sinulta?" Katson soturia silmät loistaen. "Sepä mahtavaa!"
"Totta kai saat. Minäpä menen hankkimaan sen sinulle juuri nyt!"

En jaksa istua paikallani odottamassa vaan säntään pentutarhalle, jossa sisarukseni leikkivät keskenään.
"Arvatkaa mitä?" Mau'uin heille iloisena. "Minä saan Liekkiraidalta hiiren!"
"Ihanko kokonaisen?" Untuvapentu katsoo minua silmät suurina. "Oikeasti?"
"Oikeasti! Hän on hakemassa sitä juuri nyt!"
Nyt Ukkospentukin keskeytti leikkinsä ja tuli luoksemme. "Miten?"
"No katsokaas kun voitin hänet juoksukilpailussa!" Intoilin vilkuillen koko ajan leirin suuaukolle. *Missä hän viipyy?*
Ukkospentu heilautti häntäänsä. "Älä ole typerä. Hän antoi sinun voittaa."
"Kyllä minä sen tiedän!" Kivahdin nolostuneena. "Mutta hän lupasi saalistaa minulle hiiren, jos voitan, ja minä voitin!"
"Mesipentu?" Kuulin Liekkiraidan äänen. "Pitää mennä. Syömään hiirtä", lisäsin päin Ukkospennun naamaa.

Juoksin soturin luokse. Hänellä oli mehevä hiiri suussaan. "Saanko minä sen?"
"Niinhän taisin sinulle luvata", nuori kolli nauroi ja pudotti hiiren jalkojeni juureen. Se oli suunnilleen yhtä iso kuin minun pääni! Nappasin sitä hännästä kiinni ja raahasin sisarusteni luo Liekkiraidan katsellessa huvittuneena.
"Minähän sanoin!" Naukaisin puuskuttaen. "Liekkiraita sai tämän minulle!"
Yhtäkkiä pentutarhan katolta putosi lunta päähäni. Aivastin ja pudistin sen pois.
"Kiitos, Liekkiraita!" Naukaisin ennen kuin puraisin hiirtä.

//Joku? Kuka vaan :D

Nimi: Liekkiraita

04.01.2019 13:10
15

Isoemoni valvojaiset ovat käynnissä. Yö on kaunis, kaikki voisi olla hyvin. Se asia tässä vain harmittaa, on se ettei Täpläsiiven ruumista itse tuotu paikalle. Väräytän viiksiäni, huokaan ja nostan katseeni pilvettömälle taivaalle. Hopeanhäntä kiiluu siellä kirkkaana, ja tähdet tuikkivat siellä kauniisti. Esi-isämme katsovat meitä paraikaa, paitsi joku onnekas on saanut kunnian hakea Täpläsiiven hengen sinne. Onkohan se Mustahäntä? Hän oli isoemoni kumppani ennen kuin kuoli metsäpalossa. 'Miksi meille käy näin?' Mietin turhautuneesti. 'Miksette jo lopeta tätä tuskaa. Olemme menettäneet jo liian monia Kuolonkuumeelle, emmekä me tiedä mitä pitäisi tehdä. Auta meitä Tähtiklaani. Mitä vain klaanini puolesta. Kuinka monta joudumme vielä menettämään? Kuinka minä voin auttaa? Lähetä minulle merkki!' Tämä oli jo liian raskasta klaanille. Vieläkin kun se erakko härnää meitä. Menetimme yhden arvokkaan soturin klaaninvanhimmille, koska erakko oli hyökännyt hänen kimppuunsa. Miten tämä voisi enää pahentua? 'Tähtiklaani anna minulle merkki! Mitä vain, jotta voisin pelastaa edes yhden!' Ei vastausta vieläkään. Taivas oli kirkas, mikään ei muuttunut. Mitään merkkiä ei saatu. Kuunteliko Tähtiklaani edes ajatuksiani? 'Eiväthän he ole ajatusten lukioita!' Tiedän että tämä on vain ajanhukkaa. On vain helpompaa turvautua johonkin, vaikka sitten Tähtiklaaniin, kuin ei mihinkään. Lasken katseeni aukion keskelle, jota kaikki tuijottavat, jossa ruumis pitäisi olla. Pörhistän karvojani, huokaan ja otan tukevamman asennon. Emoni Kipinämyrsky nojaa Varjokynteen kyyneleet silmissä. Sinisydän ja Pyökkiturkki seisovat vierekkäin surullinen ilme kasvoillaan. Tunnen yhtäkkiä hännän lavallani. Käännyn ja näen Orapihkan, nuoren naaraan joka on menettänyt vastikää kumppaninsa Kuolonkuumeelle. Naaraan vihreät silmät sädehtivät rohkaisevasti. Hän yrittää antaa lohtua minun menetykseeni, ja se tepsii. Hänellä on kaunis hellä katse, ja hän hymyilee kuin antaisi voimaa minulle. Painan pääni alas surullisena ja valutan pari kyyneltä maahan. Naaras silittää selkääni lohduttavasti hännällään. Kumpikaan meistä ei sano mitään, mutta tiedän mitä hän ajattelee. Hän ei halua minun kokevan samaa menetyksen tuskaa kuin hän. Nostan pääni taas ylös ja katson naarasta.
“Täpläsiipi on kuollut, ihan oikeasti on”, naukaisen ääni väristen. “Hän kuoli tähän typerään tautiin, ja emme saa edes valvoa hänen ruumiinsa vierellä.”
Orapihka jatkaa vielä silittämistä ja laittaa silmät kiinn nyökätessään.
“Minä tiedän”, hän sanoo samalla kuin kylmä tuuli puhaltaa hänen turkkiinsa. “Hän on päässyt Tähtiklaanin maille, hän on päässyt pois täältä. Tähtiklaanissa ei ole Kuolonkuumetta, ja meidän pitää kunnioittaa hänen muistoaan.”
Yritän sanoa jotain mutta en saa suutani auki. Puren hampaitani yhteen ja alan täristä.
“Täpläsiipi ei haluaisi että jäät suremaan hänen kuolemaansa”, Orapihka maukuu. “Hän haluaisi että jatkaisit omaa elämääsi eteenpäin.”
Kuuntelin naaraan sanoja pää painuksissa. Niissä oli järkeä, ja ne toivat lohtua. Valvojaiset alkoivat olla päätöksessään auringon noustessa, ja Sinisydämmen sekä Pyökkiturkin pitää mennä pentutarhaan ennenkuinn pennut heräävät. Ensiksi he ravistelevat turkkejaan ja nousevat ylös. Hieman venytellen he kumpikin kulkevat kohti pentutarhaa Sinisydän edellä. Siskoni häntä alkoi nousta pystyyn ja hänen silmissään näkyi suru, mutta valvojaiset olivat auttaneet käsittelemään sen. Pihkapentu jo kurkistelee pesästä haukotellen aurinkoiseen maailmaan. Kipinämyrsky ja Varjokynsi vilkaisivat toisian ja sitten menivät yhtämatkaa tuoresaaliskasalle. Käännän katseeni Orapihkaan joka on jo tekemässä lähtöä.
“Odota”, pysäytän naaraan. “Kiitos.”
“Jokainen meistä on menettänyt rakkaan”, naaras sanoo ja hymyilee. “Meidän pitää olla toistemme tukena.”
Hymyilen naaraalle ja tassutan sitten tuoresaaliskasalle. Miksiköhän ylipäätään hän oli halunnut tulla lohduttamaan minua? Orapihkasta huokui sellaista lämpöä, joka tuntui sisälläni vieläkin. Nostan hiiren tuoresaaliskasasta. Vaikka on lehtikato, sisälläni ei tunnu enää kylmää, tassuja lukuunottamatta, mutta ne ovat jo tottuneet suurimmakseen osakseen jo. Syön saalistan makuuasennossa, suht normikokoisin haukkauksin, kun Hiekkakynsi astelee luokseni.
“Hei Liekkiraita, tiedän että olit juuri valvojaisissa, mutta etkai millään jaksaisi johtaa rajapartiota siastani? Minulla nimittäin on jo kädet täynnä töitä”, kolli ilmoittaa. Nyökkään Hiekkakynnelle vastaukseksi.
“Tietenkin voin”, naukaisen. “Ketkä otan mukaan?”
“No ajattelin Väjykärkeä ja Vatukkatassua, mutta jos se ei ole riittämiin voit ottaa vaikkapa Aurinkokajon. Hän on kokenut soturi ja voi auttaa sinua partion vetämisessä”, Hiekkakynsi sanoo. “Mutta hänellä saattaa olla kiireitä, joten voit päättää itse.”
Nousen ylös seisomaan. “Taidan pärjätä Vajykärjellä ja Vatukkatassulla”, naukaisen. “Minne päin meidän pitäisi mennä?”
“Sinä kierrät Tuuliklaanin rajan”, Hiekkakynsi kertoo. “Muita ettet saa haastaa riitaa, puollustatte vain jos tuuliklaanilainen ylittää rajan.”
“Selvä homma”, naukaisen. “Milloin lähdetään?”
“Vaikka heti”, vanhempi soturi naukuu. “Saadaan sekin pois alta.”
Nyökkään ja lähden kohti leirin uloskäyntiä missä Vatukkatassu ja Väjykärki jo ovat. Tiedän että minut laitettiin tälle tehtävälle koska olen nuorin soturi, kun vanhemmat soturit hoitavat erakkoasiat ja muut tärkeät hommat. Ei se silti minua haittaa. Pääsin kuitenkin näin aikaisin johtamaan partiota, kun olen ollut vain parisen päivää soturina. Annan Väjykärjelle ja Vatukkatassulle merkin seurata kun pujahdan pois leirin uloskäynnistä.
“Odota”, kuulen äänen takaatani. “Kai partiossa on tilaa vielä yhdelle.”
Orapihka rientää vierelleni hymyillen. Tuuli heiluttaa hänen turkkiaan puolelta toiselle. Hymyilen iloisena naaraalle.
“Tottakai, liity seuraan”, naukaisen. “Lähdemme Tuuliklaanin rajalle.”
“Kuulin sen Hiekkakynneltä”, Orapihka kertoo. “Partio saa aina mielen virkistymään.”
“Sanos muuta”, naukaisen vastaukseksi. Väjykärki on kertaamassa Vatukkatassun kanssa sääntöjä partiossa:
“Muista, et saa ylittää rajaa, ja kun vahvistamme merkkejä, niin silloin pitää olla tarkka. Tuuliklaani saattaa missä tilasteessa tehdä jutun siitä, kuinka Myrskyklaani merkiktsee rajansa Tuuliklaanin puolelle”, kolli selittää. “Ja jos toinen partio tulee vastaan?”
“Silloin pitää olla kohtelias eikä hyökkäävä”, Vatukkatassu naukuu. “Ja jos joku ylittää rajan, se pitää ajaa takaisin omalle puolelleen.”
“Hyvä, sinä osaat ne erittäin hyvin”, Väjykärki kehuu. Olemme jo Tuuliklaanin rajan tuntumassa. Haistan kanin ja heinän tuoksun. Myös Tuuliklaanin partio on kävellyt tästä ohi hetki sitten.
“Loistavaa”, naukaisen. “Meidän ei tarvitse nähdä vähään aikaa niitä tuuliturkkeja.”
“Miksi heillä on niin yksipuolinen ruokavalio? En minä jaksaisi syödä kaneja aina”, Orapihka miettii. “Onneksi me asumme metsässä”, sanon. “Tykkään kuusen ja männyn tuoksusta.”
“En voisi asua missään muualla”, Orapihka sanoo. Nyökkään naaraalle. Väjykärki alkaa tekemään rajamerkintää. Hän ja Vatukkatassu käyvät tarkasti läpi jokaisen heinänkorren niin että raja tulee kunnolla merkittyä.
“Kun olin itse pentu, elämäni oli aivan erilaista”, Orapihka naukaisi. “Nimeni oli silloin Kara.”
kuuntelin naarasta tämän vieressä hiljaa, kun hän alkoi puhua.
“Minä toivoin aina että olisin saanut syntyä tänne kun liityin Myrskyklaaniin. Sitten toivoin että minun pentuni saavat syntyä tänne, ja niin kävi mutta...”, hän keskeyttää lauseensa siihen.
“Mutta nyt olet huolissasi Huomentassusta”, naukaisen ymmärtäväisesti. “Ja et voi auttaa häntä mitenkään.”
“Mitä jos hän kuolee? Hän ei pääsisi koskaan soturiksi”, naaras naukaisee ja katsoo maata. Lasken häntäni hänen lavoilleen ja katson häntä silmiin. Naaras niiskauttaa nenäänsä kerran ja katsoo minuun.
“En pääse edes katsomaan häntä”, Orapihka kertoo. “Jos hän kuolee, saan vain siitä ilmoituksen!”
“Onko siellä jo valmista?” Kysyn Väjykärjeltä ja Vatukkatassulta jotka ovat juuri lopettaneet merkkailun. Väjykärki tulee minua kohti.
“Valmista on, rajat merkattu”, kollisoturi naukaisee. “Minun puolesta voimme palata.”
Nyökkään kollille ja annan hännälläni merkin kääntyä takaisin. Kävelen Orapihkan vieressä ikäänkuin tukien häntä. Hän teki minulle samoin viime yönä.

“Ja te haluaisitte käydä katsomassa Huomentassua”, Tavitähti toteaa. Me istumme hänen pesässään Orapihkan kanssa. Naaras oli niin suruissaan että päätin edes kysyä asiasta. Nyt naaras katsoo surullisin mutta toiveikkain silmin päällikköä.
“Niin, hän on hyvin sairas, ja Orapihka haluaisi käydä edes katsomassa pentuaan”, selitän. “Vain vilaukselta.”
“Mutta jos päästän teidät siinä on riski, että tekin sairastutte”, päällikkö sanoo pohtivasti. “Mutta olet oikeassa siinä, että Huomentassu on erittäin sairas. Hän saattaa matkata Tähtiklaaniin ihan näillä hetkillä.”
“Kiltti Tavitähti! Minun on saatava nähdä pentuni”, Orapihka anelee nojaten päällikköön päin. Tavitähti siirtelee käpäliään hermostuneena. Tiedän että tämä on päällikölle vaikea päätös. Jos ei olisi, myrskyklaanilla olisi aivan sydämmetön päällikkö. Tavitähti ajattelee meidän hyvinvointiamme ja terveyttä, mutta myös tunteitamme. Tälle on pakko antaa arvostus. Kumarran Tavitähdelle kunnioittavasti.
“Tiedän että tämä on vaikeaa sinulle, kelle tahansa olisi, ja kestät sen näin hyvin”, naukaisen. “Mutta pyydämme vain pientä kurkkausta. Orapihka ei olisi kosketuksissa pentuunsa.”
“Hyvä on”, Tavitähti nyökkää. “Mutta vain pieni hetki. Tuomme Huomentassun parantajan pesän suulle.”

Menemme parantajan pesän suuaukolle. Huomentassu oli tuotu siihen pientä tapaamista varten. Oppilas näytti erittäin sairaalta. Hän tuskin jaksoi seistä. Hänen silmänsä olivat koskeat ja kuono märkä.
“Hei emo”, pentu naukaisi Orapihkalle. “Isä kuoli, eikö vain?”
“Niin, ja minun oli pakko nähdä sinut kulta”, Orapihka yritti esittää oppilaalle että kaikki oli hyvin, mutta näin hänen ilmeestään että naaras oli kauhuissaan. “Miten voit.”
“Hyvin, Tervapentu on pitänyt minulle seuraa ja kertonut vitsejänsä”, oppilas naukui. “Hän on hyvittava, vaikka onkin vasta pentu.”
“Onko Tervapentu täällä?” Hätkähdän oppilaan sanoille. “Sairastuiko hänkin?”
“Kyllä”, Huomentassu nyökkää. “Hän ja Sinisydän, mutta älä huoli, he varmasti paranevat.”
Tämän jälkeen oppilas alkui yskiä voimakkaasti. Hohtolehti riensi hänen luokseen ja syötti oppilaalle yrttejä. Parantaja myös huiski meidät hännälläänsä ulos. Vilkaisen Orapihkaa.
“Tapaaminen taitaa olla ohi jo”, naukaisen. “Miten voit?”
“Näitkö kuinka sairas hän oli?” Naaras maukui. “Hän jo melkein haisi kuolleelle.”
Tämä oli totta, enkä tiedä mitä siihen vastata. Orapihka oli oikeassa. Hänen pentunsa ei ollut paljoa kuollutta parenpi, ja hänen vointinsa oli huono. Kuitenkin naaras painautui aivan minuun kiinni.
“Kiitos kun menit puhumaan Tavitähdelle”, Orapihka sanoi. “Sain nähdä pentuni.”
“Olithan sinäkin siellä”, naukaisen. “Minä vain autoin.”

“Liekkiraita”, joku nykäisee minua hännästä. “Voisitko leikkiä hieman kanssani? Minulla kun on niin tylsää!”
“Öh, tottakai”, vastaan Mesipennulle. “Mitä haluat leikkiä?”
“Mitäpäjos minä olisin suuri myrskyklaanin päällikkö ja sinä kavala erakko”, naaras ehdottaa.
“Mikäpä jottei”, naukaisen pilke silmäkulmassani. “Et uskalla haastaa minua, Myrskyklaanin päällikkö!”
“Sehän nähdään!” Pentu naurahti ja hyppää päälleni. Esitän kaatuvani ja sitten työnnän naaraan pois. Nousen ylös. Tönin häntä etukäpälälläni hieman joka puolelta ikäänkuin taistelisin. Pentu yrittää hyppiä sen päälle ja sitten vihdoin saa siitä otteen. Esitän kaatuvani maahan ja Mesipentu hyppää päälleni.
“Voitto myrskyklaanille!” Naaras huutaa. “Häivy katala erakko!”
Nousen ylös ja esitän että minuun sattui koipertelemallani pois.
“Myrskyklaanin suuri päällikkö Mesitähti on liian voittamaton”, naukaisen ja peräännyn. “En mahda hänelle mitään!”
“Siispä minä, Myrskyklaanin päällikkö, täten julistan juoksukisan erakkoa vastaan”, naaras maukuu. “Otatko haasteen vastaan, vai oletko niin hidas?”
“Hohhohoo”, madallan ääntäni. “Sidähän et voita minua, lyödään vaikkapa hiirestä vetoa!”
“Sehän sopii”, pentu sanoo. “N Y T NYT!”
Alamme pinkoa juoksuun. Annan tietenkin Mesipennun voittaa, mutta en tee siitä helppoa pennulle. Pistän Mesipennun juoksemaan oikein lujaa, kunnes maali lähestyy ja jarrutan hieman. Maalissa pentu hyppii innoissaan ja voitonriemuisena. Esitän erittäin pettynyttä.
“Voi ei, olet liian nopea”, naukaisen. “Ja nyt olen sinulle hiiren velkaa. Voihan mätä!”
“Saanko oikeasti ihan koko hiiren sinulta?” Mesipentu hyppii innoissaan. “Sepä mahtavaa!”
“Tottakai saat”, naukaisen. “Minäpä menen hankkimaan sen sinulle juuri nyt!”

//Haluutko jatkaa Medellä :) ?

Nimi: Aurinkokajo

03.01.2019 20:36
Särkkäviiksi// 34kp
Kipinämyrsky// 42kp
Aurinkokajo// 49kp
Vaahterasumu// 47kp

Plussat joulukalenterin mukaan:
Aurinko// 10kp

Nimi: Särkkäviiksi

02.01.2019 22:57
Leirissä oli täysi hälinä päällä. Olimme vasta päättäneet Yksimyrskyn ja Harmiopennun valvojaiset, mutta Tähtiklaani oli päättänyt tehdä päivästämme vielä raskaamman: Kaksi erakkoa kävi Kiviroudan kimppuun metsästyspartion aikana, kun olimme juuri ehtineet hajaantua hieman saalistaaksemme rauhassa. Tämän lisäksi leiriin palatessamme saimme tiedon, että myös Täpläsiipi oli menehtynyt samaiseen tautiin, joka klaanissamme tällä hetkellä velloi. Tavitähti oli joutunut tekemään päätöksen, jonka mukaan Täpläsiivelle ja muille vastaisuudessa tautiin menehtyneille ei pidettäisi normaaleja valvojaisia; kontaktia sairastuneiden kanssa vältettiin kaikin keinoin, eikä tartunnan saaneita saanut käydä tervehtimässä parantajien pesässä. Ymmärsin päätöksen täysin, vaikkakin se tuntui varmasti vaikealta sairastuneiden ja menehtyneiden läheisille. Kipinämyrskykään ei ollut ottanut ilmoitusta hyvällä, vaan olisi tietenkin halunnut pysyä emonsa vierellä loppuun asti.
Itse makoilin tällä hetkellä klaaninvanhimpien pesässä isoveljeni vieressä. Kivirouta oli siirretty toipumaan vanhimpien pesään, sillä se oli Täpläsiiven menehtymisen johdosta tyhjillään eikä häntä tietenkään voitu laittaa parantajien pesään kaikkien sairaiden keskelle. Kollin pää oli laskettuna hänen tassuilleen, mutta tasaiset turhautuneet murahdukset kertoivat hänen olevan yhä hereillä. Soturin silmien päällä oli uusittu kerros hämähäkinseittiä, ja kaikeksi onneksi se oli pysynyt valkoisena jo hyvän aikaa – verenvuoto oli siis viimein saatu loppumaan. Olin tarjoutunut pitämään isoveljeäni silmällä, sillä Pujopilkulla ja Hohtolehdellä oli käpälät täynnä töitä sairastuneiden kanssa.
”Kivirouta, ei tämä ole sinun syytäsi”, keskeytin lopulta kollin ärtyneen muminan. ”En olisi saanut herpaannuttaa sinua kysymykselläni.”
”Itsepähän en keskittynyt vastustajaani”, isoveljeni murahti, ääni kaukana tyypillisestä pehmeydestä. ”Olisihan minun pitänyt tajuta, etteivät ne kaksi noudata reilun taistelun sääntöjä. Varomattomuus kostautui.”
”Sinulla oli huono tuuri, siinä kaikki”, totesin hiljaa. ”Anteeksi, ettemme ehtineet ajoissa väliin.”
”Ajatella, että hävisin tällä tavalla keskenkasvuiselle kakaralle”, Kivirouta tuhahti väräyttäen korviaan. ”No, eipä voi mitään. Tehtyä ei saa tekemättömäksi, joten taidanpa kuluttaa loppuelämäni sokeana klaaninvanhimpana.”
”Inhottavaa, että ne kaksi osuivat juuri sinun kohdallesi”, murahdin hiljaa. ”Sinä olet suuri menetys klaanille, varsinkin tällaisina aikoina.”
”Niin olisi ollut kuka tahansa muukin”, Kivirouta tokaisi. ”Myös sinä, Särkkäviiksi. Uskallakin sanoa jotain muuta.”
”Faktahan se on”, maukaisin laskien pääni käpälilleni. ”Mutten viitsi väitellä siitä. Niin tai näin, olisi sinulla ollut vielä paljon annettavaa klaanille.”
”Niin olisi. Mutta nyt minusta tuli vain täyte muuten tyhjentyneelle pesälle.”
Hymähdin surumielisesti, huomaten sitten pienen veripisaran valuvan seittikerroksen alta. ”Pysyhän hetki paikallasi, puhumisen aiheuttama liike taisi avata jonkun haavoistasi”, maukaisin kurottaen sitten käpälääni isoveljeni kasvoja kohti. Kollin korvat luimistuivat ja hän sävähti kosketuksesta hieman taaksepäin, päästäen terävän sihahduksen.
”Anteeksi”, maukaisin nopeasti. ”Tiedän että tämä sattuu.”
”Se nyt on sanomattakin selvää. Koita olla hieman varovaisempi.”
Kivun täytyi olla uskomattoman kova, tajusin sen veljeni käytöksestä. Hän ei ikinä puhuisi minulle tai kenellekään muullekaan tuollaisella äänensävyllä normaaliolosuhteissa. Alituinen särky ja kipu olivat taitaneet saada hänen hermonsa kireälle.
Varovasti kuorin seittihauteen pois aivan kuten Pujopilkku oli minua opastanut. Toden totta, yksi vasemman silmän kolmesta viillosta vuoti jälleen. Nielaisin pienesti rujon näyn edessä, jonka olin kohdannut jo kolmesti mutta johon en ollut vieläkään tottunut; Kiviroudan vahingoittuneet silmät olivat auki, ja ne olivat täysin kalseanharmaat ja sumeat. Siistit, ilkeän näköiset viillot kulkivat molempien silmien halki, ja oli suoranainen ihme, etteivät silmät olleet puhjenneet. Kivirouta sävähti, kun kohotin tassuani uudelleen, ja korvani värähtivät hieman.
”Aistitko sinä liikkeen noin hyvin?”
”En, mutta havaitsen yhä hieman liikkeitä silmilläni”, kolli totesi puoliksi murahtaen. ”Sellaista… valon vaihtelua. Kaikki meni täysin pimeäksi, kun liikahdit, muuten tämä on tällaista loppumatonta usvaa.”
”Jos näet jotain, niin ehkä peliä ei ole täysin menetetty”, maukaisin yrittäen löytää jotain positiivista tilanteesta. ”Pysyhän nyt paikallasi, niin laitan hauteen takaisin. Ja muista pitää silmäsi kiinni, jotta ne paranevat paremmin. Haava ei onneksi vuoda pahasti, mutta taidan kohta käydä mainitsemassa siitä Pujopilkulle.”
”Tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, etten tule näkemään näillä silmillä enää koskaan, Särkkäviiksi”, Kivirouta urahti. ”Älä elättele turhia toiveita.”
”Jotain toivoa täytyy aina elämässä olla, muutenhan tässä tulee hulluksi”, mau’uin vaisusti. ”Ei ole tapaistasi olla näin negatiivinen.”
”Anteeksi. En ole vain erityisen toiveikkaalla tuulella juuri nyt.”
Vaikenin hetkeksi, löytämättä mitään sanottavaa lohdutukseksi. ”Ne olivat ne kaksi erakkoa taas, eivätkö?” kysyin sitten, vaihtaen hieman aihetta. ”En ehtinyt nähdä heitä kunnolla.”
”Punaruskea nuori naaras ja suunnilleen itseni näköinen kolli eli sanojesi mukaan Elysia ja Rocky, kyllä”, Kivirouta murahti ja painoi kyntensä petipaikkansa sammaleeseen. ”Että olin hiirenaivoinen, kun en osannut varoa sitä nuorempaa. Vuoden ikäinenhän hänkin suunnilleen taisi olla.”
”Niin, hänestä on kehittynyt harmittavan lojaali taistelija tässä viime kuiden aikana”, myönsin hiljaa. ”Hallakasvo on äkännyt hänet pari kertaa reviirillämme. Se kissa on täysin isänsä pauloissa.”
”Se aikuinen kissa taisi pitää taistelua pelkkänä harjoituksena tyttärelleen”, Kivirouta puhahti. ”Antoi hänelle ohjeita ja vain istui sivussa… Jos saisin sen rotan kynsiini, näyttäisin kyllä, oliko kyseessä pelkkä harjoitus”, hän jatkoi tuhahtaen sitten katkerasti. ”Jos siis näkisin yhä. Tällaisena minusta ei ole vastusta hiirellekään.”
”Älä ole liian ankara itsellesi”, maukaisin hiljaa. ”En halua, että masennut tällaisen takia. Tärkeintähän on, että olet yhä elossa. Se kissa olisi hyvin voinut käydä kurkkuusi kiinni sokeutettuaan sinut.”
”Totta tuokin”, isoveljeni murahti. ”Kaipa minä klaaninvanhimpanakin pärjään.”
”Ehdit kokea paljon soturina”, totesin hieman rohkaisevaan sävyyn. ”Ei ole paha juttu, vaikka joutuisitkin nyt vain kertomaan niistä tapahtumista tarinoita oppilaille. Klaanin normaalia kiertokulkuahan se on.”
”Niin, en ole suinkaan ensimmäinen, joka liittyy klaaninvanhimpiin liian aikaisin”, Kivirouta myönsi. ”Ottaa tämä silti päähän. Eniten harmittaa se, että jotain tällaista voi käydä uudelleenkin. Ne kaksi pitäisi joko häätää lopullisesti tai saada hengiltä.”
”Nyt kuulostat jo enemmän omalta itseltäsi”, hyrähdin. ”Olet oikeassa. He ovat haitallisen vaarallisia klaanille. Ties mitä he vielä keksivät.”
Nousin jaloilleni ja ravistelin hieman turkkiani. ”Käyn nyt kertomassa tuosta vuotavasta haavasta Pujopilkulle. Yritähän levätä sillä aikaa.”
”Samat sanat sinulle, pikkuveli. Ja anteeksi, etten voinut olla rinnallasi tämän kauempaa.”
Huiskautin huolettomasti häntääni, vaikka seuraavalla hetkellä tajusinkin, ettei Kivirouta sitä voisi nähdä. ”Et sinä nyt kuollut ole. Löydän sinut yhä täältä, jos tukea jossain tarvitsen. En todellakaan tule unohtamaan sinua.”

Nimi: Kipinämyrsky

02.01.2019 21:49
Makasin yskien parantajan pesällä. Kuulin Tavitähden ilmoituksen, tavallisia valvojaisia ei pidettäisi enää. Se härkähdytti kaikkia kissoja, varsinkin niitä jotka olivat menettäneet jonkun läheisensä tänne. Hohtolehti tekee kaiken voitavansa jotta saisi kissoja kuntoon, mutta niin monta on jo menetetty. Onneksi oma tilani on aika hyvä, parantajat sanoivat että saatan päästä jo tänään pois. Alan sukimaan turkkiani koska eihän täällä muutakaan tekemistä ole. Keskeytän puuhani kun näen sinertävän palleron kipittävän parantajanpesään. Tervapentu.
“Mitä sinä täällä teet pikkuinen? Tiedäthän ettet saisi olla täällä”, lasken kuononi pennun tasolle. Tyttärenpoikani pörhistää rintaansa ja haistelee ympärilleen.
“En minä pelkää”, pentu röyhisti rintaansa ja tarkkaili mielenkiintoisena ympärilleen. “Tulin katsomaan oletko kunnossa.”
“Kyllä minä kunnossa olen”, vastaan ja heilautan häntääni. “Sinun pitäisi lähteä nyt ulos ettet saa tartuntaa.”
Tuuppasin pentua kuonolla kohti pesän uloskäyntiä, mutta Tervapentu oli lujatahtoinen. Hän vain loikkasipääni ylitse ja katsoi muita potilaita.
“Ovetko he kaikki sairaita?” Hän kysyi nuuhkaisten Harmiopentua. “Hän löyhkää kamalalta.”
“Joo, ovat he kaikki sairaita. Sinisydän on varmasti erittäin huolissaan sinusta, alahhan jo mennä”, naukaisen. Tervapentu ei kuuntele sanaakaan, vaan alkaa käpälöidä yrttejä jotka on lajiteltu pesän seinien koloihin. Hän kurotti kaulaansa raunioyrttiin, ja haistaessaan totesi että:
“Tämä on kummallisen hajuinen, hyi!”
“Ei niihin saa koskea!” Hohtolehti rientää pesän toiselta puolelta ja ottaa Tervapennun hampaisiinsa. Hän laskee pennun viereiselle sammalpedille, joka on tarkoitettu Kiviroudalle väliaikaisesti. Kolli ei itse ole vielä ehtinyt asettua aloilleen. Hohtolehti ottaa ankaran katseen.
“Sinä et saa olla täällä, nuori herra”, hän naukaisee. “Voit saada tartunnan. Emme halua lisää kissoja tänne, emme ainakaan tuollaisia aivottomia pentuja.”
“Muttakin minä halusin nähdä sairaita”, pentu inttää, ja Hohtolehti huokaa.
“Ymmärräthän ettei tämä ole mikään leikkipaikka, ja sairaus on pahempi kuin viheryskä”, parantaja kertoo. “Pahin sairaus mitä ollaan nähty. Siis tähänmennessä.”
“Mikä tämän taudin nimi on?”
“Ei tällä ole nimeä, mutta voit kutsua sitä miksi haluat”, Hohtolehti sanoo, kääntyy ympäri ja huiskii hännällänsä Tervapentua ulos pesästä. “Minulla on nyt tarpeeksi tekemistä, vielä kun pitää järjestellä uudestaan nämä yrtit, jotka sinä sotkit.”
“Siispä kutsun tätä Kuolonkuumeeksi”, Tervapentu ilmoittaa. “Tämähän on tappanut jo monia kissoja, ja ihan sinulle tiedoksi, kukaan tässä pesässä ei näytä hirveän hyvälle.”
Hohtolehti luimistaa korviaan pennun sanoille, ja hätkähdän itsekkin niille. Kumarrun taas sinertävän pennun tasolle.
“Kuules, eikö sinun pitäisi jo mennä, tai Kuolonkuume saa sinutkin”, naukaisen, ja ennenkun pentu ehtii väittää vastaan näen sinisen naaraan rientävän luoksemme.
“Tervapentu täällähän sinä olet”, Sinisydän naukaisee. “Toivottavasti hänestä ei ollut vaivaa.”
Tyttäreni ottaa pennun hampaisiinsa ja ennenkun lähtee hän nyökkää anteeksipyynnöksi minulle ja Hohtolehdelle. Heidän häivyttyään parantaja lopettaa yrttien lajittelun ja hailauttelee häntäänsä uhkaavasti.
“Vai ettei kukaan tässä pesässä näytä hyvältä”, hän mouruaa. “Ja minä kun teen kaiken minkä voin.”
Ennen kuin ehdin pyytää anteeksi Tervapennun sanoja nuori parantaja lähtee jo häntäänsä heilautellen muiden potilaide luo. “Kipinämyrsky, ohjaa Kivirouta pedilleen kun hän tulee”, naaras huutaa vielä. “Syötä hänelle sitten unikonsiemeniä. Minä menen tekemään potilaistani hieman 'paremman näköisiä'!” Huokaan ja kohautan hartioitani. Tietenkin Tervapentu on mennyt varmasti kertomaan keksimäänsä nimeä jokaiselle klaanin jäsenelle jo huomiseen mennessä. Sitä pentua ei pysäytä mikään. Huokaukseni muuttu yhtäkkiä säpsähdykseen. Ellei sitten Kuolonkuume itse!

“Emo, oletko nyt varmasti kunnossa?” Kysyy Sinisydän. Nyökkään tyttärelleni ja kosketan häntä hännälläni lapaan. Nuori kaunis naaras on aivan liian huolehtivainen omasta emostaan. Vielä kun hänelle tuli pennut näin aikaisin. Sinisydän kuitenkin nyökkää ymmärtäväisesti ja huokaa.
“Tietenkin, en vain halua ottaa riskejä”, naaras naukuu. “Kuolonkuume voi tarttua ihan keneen tahansa. Haluaisin pitää pentuni turvassa mutta...”
Naaras huokaiseen ja menee rentouttaa hartiansa.
“Mutta pelkään että menetän heidätkin”, Hän naukaisee. “En voi menettää sinuakin.”
“Voi Sinisydän”, kosketan naarasta hännälläposkelle. “En sinä ketään ole menettänyt etkä tule menettämäänkään. Turhaan sinä siitä huolehdit.”
Sinisydän kehrää ja painautuu aivan minuun kiinni. Alamme katsella kuinka Aurinkokajo leikittää pentuja yhdessä Varjokynnen että Pyökkiturkin kanssa. En halua menettää yhtäkään heistä. Aurinkokajoon voi aina luottaa. Hän ei koskaan jätä ketään pulaan, ja jaksaa jopa leikittää pentujakin kaiken soturinhommienkin jälkeen. Tiedän että kaikki luottavat häneen. Varjokynnestä voin sanoa ihan samaa. Nyt harmaa kumppanini ottaa Tervapennun niskasta kiinni ja heittää hänet pienen patkan päähän ylös ottaen taas kiinni ennenkun pentu mätkähtää maahan. Sinisydän naurahtaa vierelläni heidän tempuilleen. Sen tiedän, ja on aika selvää että Tervapentu on porukan villein ja rohkein. Toiseksi tulee Leimupentu. Hän on välillä hieman tosikko, mutta erittäin mukala pentu. Kaikista aroin ja nuorin on Pihkapentu. Vaikka jän on arka kyllä leikkii yhtä hyvin mukana kuin kaikki muut.
“Mukavaa että Aurinkokajo jaksaa leikittää pentuja”, Sinisydänkin toteaa. “Muuten olisin aivan pulassa noiden veijareiden kanssa.”
“Pennut myös pitävät hänestä kovasti”, naukaisen vastaukseksi. “Varsinkin Leimupentu.”
“Oma rakas tyttäreni. Hänestä kasvaa vielä suuri soturi”, hän naukaisee. “Niin heistä kaikista.”
“Kipinämyrsky”, ystäväni Hallakasvo tervehtii tullessaan metsästyspartiosta. “Mukavaa että paranit.”
“Mukavaa että sinusta tuli varapäällikkö”, heilautin häntääni ystävääni kohti. “Ennen minua jopa!”
“Kiitoksia, soturi”, Hallakasvo sanoi hymyillen painoittaen sanaa soturi. Sitten hänen ihmeensä vakavoitui. Ikäänkuin hän olisi nähnyt pimeyden metsän soturin aivan takanani. Sellainen oli hänen ilmeensä. “Mutta tulin silti tiedottamaan sinulle erään asian”, hän jatkoi ja käänsi katseensa tyttäreeni. “Sinäkin voit kuulla sen. Nimittäin se koskee Täpäläsiipeä.”
“Mitä hänelle on tapahtunut”, tunsin kuinka lihakseni jännittyivät. “Onko hän kunnossa?”
“Pahoin pelkään että, että löysimme hänet Yksimyrskyn haudan luolta”, ystäväni piti pienen tauon ja tunsin kuinka Sinisydän vetäytyi hieman kauenmaksi minusta ottaen tukevan asennon, ikäänkuin valmistautuisi huonoihin uutisiin. Se oli ainakin varmaa ettei mitään hyvää Hallakasvon suusta tule, sillä ystäväni ilme on erittäin vakava.
“Hän oli vielä silloin elossa kun Vesikallio ja Tulihelmi löysivät hänet mutta”, tähän Hallakasvo keskeytti jatkaakseen, mutta turhaan. Se oli ilmiselvää mitä täpahtui. Minun ja tyttäreni, meidän kummankin katse oli osunut kahteen soturiin, jotka kantoivat tutun näköisen kissan ruumista. En jäänyt kuuntelemaan enää Hallakasvoa vaan juoksin emoni luo. Täpläsiiven silmät olivat lasittuneet, suu oli auki ja turkki haisi kuolleelle kissalle. En enää tiennyt mitä ajatella. Olin juuri menettänyt emoni, ainoan emoni. Painoin pääni hänen turkkiinsa, ja soturit laskivat ruumiin maahan.
“Täpläsiipi! Emo älä jätä minua”, naukaisin hänen korvaansa ja kyyneleet valuivat pitkin poskiani.
“Emo sinun pitää herätä, klaani tarvitsee sinua vielä!”
“Pois sen ruumiin luolta!” Tavitähden kova naukaisu kuului suurtasanteelta, kun päällikkö itse kehtasi liittyä seuraan. Mustaraitainen kissa asteli varmoin askelin alas suurtasanteelta Täpläsiiven luo.
“Ei! Ei hän voi olla kuollut”, naukaisen päällikölle joka katsoo emoni ruumista ensin pitkään. Ikäänkuin hän harkitsisi mitä tekisi, mutta vastaus oli jo kaikille selvä.
“Haudatkaa hänet heti, valvojaiset pidetään tänä iltana”, päällikkö naukuu kaikille paikallaoleville kissoille.
“Älä luulekkaan pitäväsi hautajaisia ilman täpläsiiven ruumista”, uhkaan päällikölle. Tavitähti kääntyy katsomaan taas minuun.
“Päällikön sana on laki”, hän sanoo ennenkun katoaa takaisin pesäänsä. Olen jo lähtemässä hänen peräänsä, kunnes tunnen hännän lavallani. Se kuuluu Varjokynnelle.
“Emosi ehti nähdä paljon, hän ehti nähdä sinun kasvavan, kun sait pentuja, sekä kuin he saivat pentuja. Kukaan ei voinut pyytää häneltä enempää”, Varjokynsi naukui. “Et edes sinä.”
“Mutta klaani tarvitsee häntä vielä, saavatpahan nähdä”, itken ja lyyhistyn maahan. “Typerä kuolonkuume!”
Sinisydän paimentaa jo pentujaan sisälle turvaan jotteivat he näkisivät tätä kaikkea. Pihkapentu tosin kurkkii vielä ulos toivon merkeissä, mutta Sinisydän laittaa hännän eteen. Tunnen kuinka Aurinkokajokin tulee vierelleni.
“Täpläsiipi oli hyvä kissa”, hän sanoo. “Harmi että Kuolonkuume otti hänetkin.”

//Okei joo... Mut mä sentään yritin XD


Nimi: Aurinkokajo

02.01.2019 20:43
//Tarinani sijoittuu Leimupennun ja Hallakasvon tarinan väliin!

Auringon painuttua mailleen ja taivaanrannan punerruksen kaikottua Haukkapolte poistui parantajan pesästä kantaen Kyyneltassun ruumista. Veljeni kirkkaankeltaiset silmät olivat turvonneet, mutta tämä oli sukinut tumman raidallisen turkkinsa kiiltäväksi. Tämä asteli hitaasti aukion keskelle klaanitoverien tarkkaillessa varjoista ja laski tyttärensä lumelle. Pää painuksissa tämä asetteli Kyyneltassun käpälät naaraan alle siististi ja pään vienosti sivuun, niin että näytti siltä kuin naaras olisi vain nukkunut. Totuus oli kuitenkin toinen.
Parantajan pesästä luikahti ulos varjo, joka hahmottui Hohtolehdeksi parantajan astuttua kuun valoon. Haukkapolte vilkaisi hopeiseksi värjäytynyttä naarasta ja antoi paikkansa tälle askeltaen raskaasti viereeni. Suljin silmäni ja kosketin pentuetoverini korvaa sanattomaksi tueksi. En voinut kuvitellakaan Haukkapoltteen surua. Kolli oli vasta toipunut menetettyään kumppaninsa ja kaksi pennuistaan metsäpalolle, ja nyt Tähtiklaani otti hänen viimeisen tyttärensä luoksee. Hänen viimeisen muistonsa Pisarasydämestä.
”On aika”, Hohtolehden ääni kajahti kimeänä ja kirkkaana mutta varmana lehtikadon alkavassa yössä. Soturit liukuivat pois varjoista ja asettuivat katkonaiseksi ringiksi Kyyneltassun kehon ympärille.
”Tähtiklaani valaiskoon polkusi, Kyyneltassu. Olkoon sinulla hyvä pyyntionni, nopea askel ja suojaisa nukkumapaikka”, parantajanaaras lausui ikivanhat sanat toivottaen näin kuolleelle klaanitoverilleen kissan päiviä Tähtiklaanissa. Sitten Hohtolehti painoi päänsä vaihtaakseen kieliä viimeisen kerran siniharmaan oppilaan kanssa.
Yksitellen klaanitoverit kävivät hyvästelemässä Kyyneltassun. Monet koskettivat vain naaraan turkkia nuuhkaistakseen viimeisen kerran tämän tuoksua ja lähtivät sitten nukkumaan sotureiden pesään. Toiset vaihtoivat kieliä ja jäivät sitten rinkiin valvoakseen viimeisen yön tämän rinnalla.
”Hän on niin kaunis”, Haukkapolte kuiskasi silmät kiiluen tarkkaillessaan, kun oppilas yksi toisensa jälkeen kosketti hänen pentunsa korvaa ja hipsi sitten pesään yöunille. ”Aivan kuin emonsa.”
Vilkaisin veljeäni ja painoin raidallisen kehoni tämän kehoa vasten. ”Hänellä oli samanlainen lovikin korvassaan”, muistelin. ”Ja hän oli yhtä solakka. Kuin toinen Pisarasydän.”
Nyt oli Kauristassun vuoro hyvästellä siskonsa. Tarkkailimme, kun kellertävä kolli laahusti tämän luokse ja hukutti kuononsa viimeisen pentuetoverinsa kaulaan. Haukkapolte värähti vierelläni, kun Kauristassu nosti pitkän ajan kuluttua päänsä ja vilkaisi meihin silmät tuskaisina. Sitten tämä hipsi luoksemme ja painautui isäänsä vasten.
Seuraavaksi oli kuningattarien vuoro. Lähes kaikki pentutarhassa asustelevat naaraat kävivät vaihtamassa kieliä hoidokkinsa kanssa. Pisarasydämen kuoleman jälkeen Kyyneltassu ja Kauristassu olivat kiertäneet kaikkien kuningattarien hoivissa milloin kukakin oli pystynyt kaitsemaan vielä kahta ylimääräistä pentua. Katselin kuinka viimeinen kuningatar, Kettuväijy, suki emollisesti Kyyneltassun turkkia ja palasi pentutarhaan huolehtimaan Poutapennusta ja Vuoksipennusta, jotka Orapihkan muutettua takaisin sotureiden pesään olivat vaihtaneet huolehtijaa.
Lopulta aukiolla olivat jäljellä enää ne, jotka jäisivät yöksi Kyyneltassun vierelle. Vaahterasumu, joka oli istunut vieressäni aivan hiljaa hautausmenojan alettua nousi pystyyn käydäkseen veljenpentuni luona. Katselin hiljaa, kun kolli lipaisi siniharmaata korvaa ja palasi sitten luoksemme.
”Aiotko jäädä yöksi?” kysyin varovasti nousten seisomaan. Vierelläni Haukkapolte ja Kauristassu tassuttivat Kyyneltassun luokse ja painautuivat tämän turkkia vasten. Myös Pyökkiturkki oli jäänyt aukiolle ja istui muutaman hännänmitan päässä hänestä; pikkuveljeni oli sekä Kyyneltassun setä että tämän tuleva mestari, jos naaras olisi elänyt pitempään.
”Jäisin kyllä, mutta minulla on aamulla partio”, kumppanini vastasi upottaen kuononsa kaulaturkkiini. ”Pärjäätkö varmasti.”
Pystyin juuri ja juuri nyökkäämään. ”Minun täytyy olla veljeni tukena.”
Vaahterasumu nosti katseensa ja nuolaisi korvaani. ”Hyvä on. Nähdään aamulla.” Painon kehoni hetkeksi kumppanini lämmintä kehoa vasten ennen kuin tämä loikki sotureiden pesään nukkumaan.
Raahauduin raskain askelin Pyökkiturkin viereen ja vaihdoin katseita vaaleanruskean kollin kanssa. ”En voi uskoa, että hän on poissa”, kuulin Kauristassun kuiskaavan sydäntäsärkevästi isälleen. ”En minäkään”, Haukkapolte vastasi ja painoi kuononsa tyttärensä poskea vasten.
Pakkanen alkoi kiristyä, ja jossain vaiheessa huomasin kyyristyneeni Haukkapoltteen ja Pyökkiturkin väliin. Vilkaisin tummalla taivaalla loistavaan Hopeahäntään. Oliko siellä tänä yönä yksi tähti lisää? *Oletko siellä Kyyneltassu?* lähetin kysymykseni kylmälle, kaukaiselle taivaalle. *Jos olet, niin pyydä Pisarasydämeltä anteeksi puolestani. Pyydäthän? Minun piti suojella sinua ja pitää sinut turvassa, mutta taisin pettää lupaukseni.*

”Mutta sinä näytät myös surulliselta”, Leimupentu kommentoi silmät viattomasti tuikkien seuraavana aamuna. ”Voitko sinä leikkiä kanssamme? Ehkä se saisi sinutkin paremmalle tuulelle.”
Yllätyin hetkeksi veljentyttäreni kysymyksestä, etten kyennyt vastaamaan. Haukkapolte oli juuri lähtenyt viemään tytärtään haudattavaksi Täpläsiiven kanssa, ja Kauristassu oli painunut oppilaiden pesään, enkä uskonut, että kumpikaan heistä kaipasi nyt seuraa. ”Totta kai voin leikkiä kanssanne”, väläytin Leimupennulle vinon hymyn, jonka taakse en piilotellut surua. Pikkuinen naaras saattoi nimittäin olla oikeassa. Ehkä minun täytyi vain saada ajatukseni muualle. Voisin sitten olla Haukkapoltteen tukena, kun tämä sitä tarvitsisi. ”Mitä haluaisitte tehdä? Pelastaa pentutarhan varjoklaanilaisilta? Pelata erä sammalpalloa? Tai kenties tehdä tutkimusretken sotureiden pesään?”
Tervapentu avasi suunsa ensiksi: ”Haluan tutkimusmatkalle! Ja pelastaa Myrskyklaanin Varjoklaanilta!”
”Selvä on”, virnistin. Kyllähän me hyvin voisimme yhdistää kaksi leikkiä. ”Käykääpäs hakemassa Pihkapentu ja Poutapentu, jos kelpuutatte heidät leikkiin mukaan. Mennään katsomaan, jos sotureiden pesästä löytyy tunkeilijoita.”
”Selvähän se!” jälleen kerran Tervapentu ehti vastata ensin kiepahtaen ympäri ja sännäten pentutarhaan, niin että ulos kajahti Sinisydämen yllättynyt maukaisu. Leimupentu seurasi hitaammin, muttei ehtinyt aivan sisään asti, kun hänen veljensä säntäsi ulos perässään Pihkapentu ja Poutapentu.
”Täti”, Poutapentu sirkutti päästessään luokseni. ”Mitä me siis teemme?”
Lähdemme kiusaamaan vielä nukkuvia sotureita, olisi ollut rehellinen vastaus. Mau’uin kuitenkin viekkaalla äänellä, kumartuen pentujen taholle, jolloin kaikki tuijottivat minua innosta suurilla silmillään: ”Me menemme seikkailemaan sotureiden pesään. Kuulin äsken askelia ja olen aika varma, että Varjoklaani on piiloutunut sinne.” Huiskaisin hännälläni hämärään pesään päin. ”Kuka haluaa olla partion johtaja!”
”Minä!” pentunelikko kiljaisi kuin yhdestä suusta.
”Poutapentu on vanhin”, kommentoin hymyillen. ”Jospa hän on johtaja. Seuraavalla kerralla voi olla joku muu. Käykö kaikille?”
Tervapentu näytti harmistuneelta, mutta tyytyi kuitenkin vastaamaan: ”Hyvä on.”
”Menoksi”, Leimupentu maukui itsevarmuus äänessään ja lähti pomppimaan kohti sotureiden pesää lumi pöllyten. Poutapentu kiilasi valko-oranssin naaraan eteen kiljaisten: ”Minun piti sanoa tuo! Menoksi!”
Lähdin kehräten hiipimään kahden naaraan perään Pihkapennun ja Tervapennun ohittaessa minut. Sotureiden pesän edustalla pysähdyimme, ja Poutapentu kurkisti varovasti sisään. ”Kyllä siellä joitakin on”, tämä hihkaisi. ”Okei, nyt tehdään näin. Jakaudumme kahteen ryhmään. Toinen hyökkää ensin ja toinen jälkeen.” Kolme muuta pentua nyökkäsivtä silmät palaen ja lunta polkien.
”Hetkinen hetkinen”, keskeytin leikkiä häiritsemästä. ”Johtaja, eikö meidän pitäisi ensin katsoa, ketkä ovat Varjoklaanin sotureita. Ettemme hyökkää omiemme kimppuun.”
Poutapentu kurtisti kulmiaan mietteliäänä. ”Kuulostaa hyvältä!” tämä vastasi. ”Leimupentu, olet klaanimme nopein ja tarkin. Käy katsomassa keitä sisällä on.”
Leimupentu nyökkäsi silmät viiruina ja pujahti sisään. Kurkistin naaraan perään ja näin tämän pujottelevan makuusijojen ja kuorsaavien sotureiden välistä hiljaa kuin hiiri. ”Leimupentu, psst”, kuiskasin osoittaen naaraan isää, Pyökkiturkkia, ja kollin vieressä nukkuvaa Varjokynttä, jonka tiesin ryhtyvän mielellään pennunpentujensa leikkiin. ”Nuo ovat ainakin varjoklaanilaisia, sen huomaa lemusta”, mau’uin kurtiestaen kuonoani. ”Ja tuo on niiden johtaja. Se täytyy eliminoida ensin.” Osoitin suurta valkeaa kollia, jonka turkkia halkoivat ruskeat ja beiget alueet. *Varohan vain, Vaahterasumu. Et tiedätkään, että sinua vaanivat klaanin hurjimmat soturit, hahaa!*
Leimupentu loikki takaisin luoksemme. ”Varjoklaanilaisia näkyvissä. Ja tuo suurin on niiden johtaja”, valko-oranssi naaras osoitti Vaahterasumua ja sitten Pyökkiturkkia ja Varjokynttä.
”Oivasti nuuhkittu”, Poutapentu ylisti tätä. ”Nyt suunnitelmaan. Minä johdan ensimmäistä partiota ja otan mukaani Leimupennun ja Aurinkokajon. Me hyökkäämme johtajan kimppuun. Ja Tervapentu johtaa toista hyökäten niiden kahden muun kimppuun. Sitten, kun johtaja on vangittu voimme autta teitä muiden kanssa. Kysyttävää?”
Tervapentu asettui Pihkapennun viereen ja Leimupentu Poutapennun luokse. Pudistin päätäni. ”Minusta tuntuu, että olemme valmiita hyökkäämään!”
”Selvä sitten. Myrkyklaani. Ajetaan nuo kurjat varjoklaanilaiset pois soturien pesästä!” Poutapentu hihkaisi syöksyen sisään perässään loput meistä. Seurasin hivenen varovaisemmin ja päästin huvittuneen kehräyksen, kun näin Pihkapennun syöksyvän isänsä kimppuun Tervapennun perässä. Pyökkiturkki hätkähti hereille ja päästi korahduksen ja ulvaisun välisen äänen, kun hänen tyttärensä iskeytyi täydellä voimalla hänen vatsaansa holtittomasti kikattaen. Saamaan aikaan Tervapentu alkoi läpsiä isoisäänsä, joka hätkähti hereille silmät suurina kuin kuu. ”Mitä täällä tapahtuu?” valkoharmaa kolli älähti ennen kuin hautautui Tervapennun siniharmaan turkin alle. Varjokynnen lähellä olevat soturit availivat silmiään ja tuijottivat näkyä ihmeissään.
”Tule, Leimupentu! Taistelu loppuu vain jos voitamme varjoklaanilaisten johtajan”, Poutapentu yllytti, ja kaksi valko-oranssia pikkunaarasta leiskautti toisella puolellani Vaahterasumun päälle.
”Mitäh?” kumppanini hätkähti hereille, ja pimeässä välähtivät yllättyneet siniset silmät.
”Haa! Vai luulit, että emme huomaa sinua”, Leimupentu maukui pomppiessaan valkoruskean kollin vatsan päällä. ”Turha yrittää paeta, Varjoklaanin johtaja. Sinut on piiritetty!”
”Uh!” Vaahterasumu onnistui vain äännähtämään ennen kuin hukkui kokonaan Poutapennun ja Leimupennun alle. Annoin hetken kaksikon läpsiä kollia kynnet piilossa ja järsiä tämän lyhyttä turkkia, ennen kuin tassutin näiden viereen.
”Myrskyklaani!” kajautin niin kovaa, että loputkin sotureista heräsivät säpsähtäen. ”Olemme voittaneet! Inha Varjoklaanin johtaja on kukistettu!” Väläytin virneen Vaahterasumulle, joka yritti kömpiä ylös välitämättä turkissaan roikkuvista pennuista.
”No niin, no niin, no niin”, Vaahterasumu murahti. ”Kenen idea tämä oli?”
Leimupentu ja Poutapentu käänsivät salamana katseensa minuun. ”Aurinkokajon.”
”Niinpä tietenkin”, kumppani tuhahti pienoinen huvittuneisuus äänestään kajahtaen. ”Hienosti te saitte koko pesän herätettyä. Tulkaahan, mennään ulos ennen kuin Vaskitsakynsi herää kokonaan ja saa teidät kynsiinsä. Sitä paitsi, tämä Varjoklaanin johtaja tarvitsee aamupalaa.”
Keräsin vielä Pihkapennun ja Tervapennun mukaani yhä äimistyneiltä näyttävien sotureiden luota ja ohjasin nämä pihalle. Pyökkiturkki ja Varjokynsikin poistuivat pesästä.
”Mitä seuraavaksi tehdään?” Pihkapentu pörhisti turkkinsa ja silmäili leiriä kuin etsien tekemistä.
”Minä tiedän!” Tervapentu julisti. ”Nyt hyökätään oppilaiden pesään. Siellä on varmasti piilossa kaninpurijoita ja kalanlöyhkiä!”
”Se ei ehkä ole hyvä ajatus”, huomautin hyrähtäen. Huomasin Sinisydämen ilmestyneen pentutarhan suulle. ”Sen sijaan teidän emonne taitaa kaivata teitä. Minusta tuntuu, että hän pyytää teidät syömään olettehan olleet aika kauan ulkona.”
”Tylsää”, Leimupentu huokaisi. ”Tulethan kuitenkin taas leikkimäänm kanssamme joskus?” tämä kysyi vielä minulta.
Päästin kehräyksen. ”Mikään ei voisi estää minua!”

Nimi: Vaahterasumu

02.01.2019 19:14
Pakkasaamu valkeni kirpeänä ja pilvettömänä, suoden edes hieman lämmittäviä auringonsäteitä aukiolla istuvien kissojen turkeille. Täpläsiipi, Vaskitsakynsi ja Hirvenhuuto olivat juuri saapuneet aukiolle ja suunnanneet kulkunsa kohti aukion keskellä makaavia liikkumattomia kehoja.
Olimme juuri viettäneet yön valvoen Yksimyrskyn ja Harmiopennun vierellä. Isä ja poika olivat menettäneet henkensä samana päivänä sairaudelle, joka oli vienyt jo Vinhatähden, Suomusiiven, Kyyneltassun ja Haukkakynnen Tähtiklaanin maille. Moni muukin oli huonossa kunnossa, ja rukoilin Tähtiklaanilta, että tämä koettelemus päättyisi jo. Emme siirtyneet vanhoilta reviireiltämme tänne vain todistaaksemme klaanitoveriemme kuolevan sairauteen, johon Pujopilkku ja Hohtolehti eivät ole löytäneet selitystä tai kunnollista parannusta. Helposti tarttuva sairaus oli todellinen uhka erityisesti pentutarhassa asustaville, sillä tarha oli tupaten täynnä ja jo muutama asukkaista oli sairastunut. Oli pelkkää onnen kauppaa, ettei joka ikinen klaanin pennuista ollut jo menettänyt henkeään tälle sairaudelle.
Vieressäni istuva Aurinkokajo laski päänsä samaan aikaan kanssani, kun Täpläsiiven johtama saattue lähti hautauspaikkaa kohti. Klaanimme ainoa vanhin kantoi lempeällä otteella Harmiopentua niskasta, ja naaraan silmissä näkyi suru nuoren pennun kuolemasta. Hänen perässään seurasivat Vaskitsakynsi ja Hirvenhuuto Yksimyrskyn ruumista varovasti kantaen. Saattueen kadottua ulos leiristä kissojen sumeat katseet kääntyivät Suurkivelle, jonka laella Tavitähti yhä istui liikkumatta. Vastanimitetyn päällikkömme aloitus ei ollut ollut helppo, ja tällä hetkellä hän vaikutti uponneen ajatuksiinsa. Kokikohan hän syyllisyyttä näistä kuolemista?
Lopulta valkomusta naaras nousi jaloilleen, muttei odotustemme vastaisesti hypännyt vielä alas Suurkiveltä. Sen sijaan Tavitähti katseli hetken klaaniaan vakava palo silmissään, ja aloitti sitten kireällä äänellä:
”Klaaneissa pyörivä epidemia on osoittautunut luultua vakavammaksi. Viimeistään Yksimyrskyn, täydellisen terveen ja voimakkaan soturin menehtyminen osoittaa sen.” Tavitähden katse käväisi maassa, ja naaras veti syvään henkeä jatkaen sitten:
”Sairauden leviäminen on saatava loppumaan. Sairastuneita ei saa käydä tapaamassa parantajien pesässä. Jos taudin johdosta aiheutuu lisää kuolonuhreja, heille ei pidetä perinteisiä valvojaisia.”
Typertynyt supina puhkesi klaanikissojen joukkoon. Huomasin erityisesti lähellämme istuvan Orapihkan jännittyvän. Hänen tyttärensä Huomentassu oli parantajilla, eikä hänen tilansa ollut kovin hyvä. Naaras pelkäsi varmasti jälkeläisensä puolesta. Tieto siitä, ettei hän saisi valvoa viimeistä yötä tyttärensä vierellä sen jälkeen, kun hän joutui jättämään jo kumppaninsa Vehnäturkin taakseen metsäpalon aikana, oli varmasti raskas.
”Kissat valvovat normaalisti kunnianosoituksena, mutta menehtyneen kissan ruumista ei tuoda aukiolle. Pujopilkku ja Hohtolehti käyvät hautaamassa menehtyneet, jotta kontakti normaalien soturien kanssa minimoituu”, Tavitähti maukui viittoillen hiljaisuutta. ”Lisäksi jokaisen, joka epäilee pientäkin yskää, flunssaa tai pahoinvointia itsellään, on käytävä välittömästi parantajilla. Vaikka Hohtolehti on tehnyt aktiivisesti tarkastuksia pentutarhassa ja muissakin pesissä, ei se taudin luonteen huomioon ottaen ole riittävää. Sairas soturi on arvokkaampi toipilaana kuin vajaavoimaisena töissä tartuttamassa toisia. Sairaus on otettava vakavasti.”
Lisää supinaa. Sanat kuulostivat varmasti tiukoilta ja ylihuolehtivaisilta, mutta niissä oli järkeä. Yksimyrsky oli itsepäisesti pitäytynyt soturin tehtävissä vielä kauan sairastumisensa jälkeen, sanoen sen olevan vain pientä yskää. Nyt soturi oli kuollut, ja hän oli mahdollisesti tartuttanut liudan klaanitovereitaan jääräpäisyytensä vuoksi. Sama tarina Haukkakynnellä. Ei ollut sattumaa, että juuri Yksimyrskyn poika Harmiopentu sekä Haukkakynnen oppilas Rusakkotassu olivat myös saaneet tartunnan.
”Pyydän jokaista harkitsemaan klaanitoveriensa hyvinvointia ennen omaa ylpeyttään”, Tavitähti lisäsi vielä huiskauttaen sitten ilmaa hännällään. ”Kokous on päättynyt. Hallakasvo, järjestä metsästyspartio ja varmista, että kuningattaret saavat syödäkseen.”
Kissojen alkaessa hajaantua Aurinkokajo nousi jaloilleen ja venytteli makeasti. ”No, taidan mennä tuppautumaan mukaan tuohon metsästyspartioon”, kumppanini maukaisi hieman haikealla äänellä. ”Olisi mukava saada jotain tekemistä tämän kaiken keskellä.”
”Hyvä idea”, myönsin nousten itsekin ylös. ”Taidan itse lähteä Kauristassun kanssa harjoituksiin. Hän on nopea oppimaan, joten haluan pitää hänet kiireisenä ennen kuin hänen ylitsevuotava motivaationsa lopahtaa.”
”Sitä päivää saat odotella”, Aurinkokajo hyrähti, pyyhkäisi kuonoani hännällään ja lähti sitten kohti Hallakasvoa, jonka luokse Kivirouta, Liekkiraita ja Särkkäviiksi olivat jo ennättäneet. Muutaman sanan vaihdon jälkeen viisikko lähti varapäällikön johdolla ulos leiristä. Itse etsiskelin hetken oppilastani, huomaten tämän sitten isänsä Haukkapoltteen luona. Kaksikolla oli tiivis keskustelu menossa, joten en viitsinyt mennä heitä keskeyttämään. Sen sijaan katseeni osui Orapihkaan, joka oli siirtynyt leirin laitamille aterioimaan. Hänen katseensa oli tyhjä eikä hän ollut ottanut hiirestään kuin yhden palan, ilmeisesti upoten sitten ajatuksiinsa.
Päätin käydä juttelemassa entisen oppilaani kanssa ihan siltä varalta, että hän juttuseuraa kaipaisi. Niinpä käväisin hakemassa riistakasasta pienen varpusen ja kävelin naaraan luokse.
”Hei, saanko tulla syömään kanssasi?” kysyin kallistaen kysyvästi päätäni. Orapihka säpsähti hereille ajatuksistaan, vilkaisi minua ja nyökkäsi nopeasti.
”Toki. Siitä vain.”
Asetuin mukavasti makaamaan, ottaen sitten haukun rastaastani. Orapihka itsekin nappasi jälleen yhden palan hiirestään, mutta söi hyvin hitaasti ja etäisellä katseella.
”No, mikä mieltäsi painaa?” kysyin suoraan katsahtaen entistä oppilastani. ”Huomentassu?”
Orapihka räpäytti silmiään ja niihin syttyi surullinen pilke. ”Niin”, naaras maukui hiljaa. ”En saanut valvoa Vehnäturkin vierellä, Vaahterasumu. Nyt oikeus siihen viedään minulta myös Huomentassun kohdalla. Hänen tilansa on todella vakava. Hohtolehti sanoi, ettei hän välttämättä selviä huomisaamuun.” Orapihkan ääni värisi, kun hän jatkoi: ”Pahinta tässä on, että kaiken tämän keskelläkin kehtaan vielä ajatella omiakin tunteitani. Minun pitäisi keskittyä täysin Huomentassuun, ja Vehnäturkin kuolemastakin on niin vähän aikaa…”
”Omia tunteitasi?” toistin kohottaen toista kulmaani. Orapihka nielaisi pienesti ja vilkuili ympärilleen kuin varmistaen, ettei kukaan muu ollut kuuloetäisyydellä.
”Liekkiraita. Minä… minä luulen, että välitän hänestä”, naaras maukui hyvin, hyvin varovasti, katumus tihkuen äänestään. ”Minä en voi rakastua, Vaahterasumu. En vain voi. En voi pettää Vehnäturkkia näin pian, kun yhteinen pentumme tekee kuolemaa enkä voi tehdä asialle mitään.”
Katsoin entistä oppilastani hyvin pitkään, tutkaillen hänen katsettaan ja yrittäen löytää jotain sanottavaa. Oli totta, etteivät kaikki välttämättä katsoisi tuollaista hyvällä. Tunteilleen ei kuitenkaan mahtanut mitään, enkä itse todellakaan halunnut Orapihkan viettävän loppuelämäänsä yksin.
”Ymmärrän huolesi”, totesin lopulta. ”Sinun on kuitenkin kuunneltava itseäsi, Orapihka. Ei Vehnäturkki tuomitsisi valintaasi. Eikä myöskään Huomentassu. Olet vielä nuori kissa, ei sinun kannata velloa loppuelämääsi menneisyydessä. Sinun on jatkettava elämääsi, niin ikävältä kuin se kuulostaakin.”
”Mutta minä en edes tunne Liekkiraitaa”, Orapihka voihkaisi. ”Miten voin edes ajatella hylkääväni Vehnäturkin puolitutun kissan vuoksi? Ei minun kuuluisi-”
”Orapihka”, keskeytin vakavalla äänellä. ”Tutustu sitten häneen. Jos Liekkiraita tekee sinut onnelliseksi, on se kaiken väärtti. Kuten sanottu, Vehnäturkki ja Huomentassukin varmasti haluaisivat sinun jatkavan elämääsi. Et ole tekemässä mitään väärää.”
”Mutta minä rakastin häntä”, Orapihka kuiskasi hiljaa. ”En voi vain pettää häntä näin.”
”Et sinä ole häntä pettämässä”, maukaisin pehmeällä äänellä. ”Ajattele itseäsi, Orapihka. Ansaitset uuden rakkauden elämääsi. Vaikka rakastit Vehnäturkkia, voit rakastaa myös Liekkiraitaa. Uskalla jatkaa elämääsi.”
Orapihka näytti yhä epäröivältä, ja haukkasi taas palan hiirestään kuin ottaakseen mietintätauon.
”Olet kai oikeassa. Mutta minun on mietittävä tätä vielä. En välttämättä ole valmis siihen.”
”Eikä sinun tarvitsekaan, kunhan et sulje itseäsi muulta maailmalta”, naukaisin. ”Käy juttelemassa Liekkiraidan kanssa. Ihan vain niitä näitä, niin että opit tuntemaan häntä hieman. Voit tehdä päätöksen sitten.”
Orapihka nyökkäsi hiljaa ja naurahti sitten pienesti. ”Kiitos, Vaahterasumu. Enpä olisi uskonut ottavani sinua parisuhdeterapeutiksini.”
”Mitä vain rakkaalle oppilaalleni”, hyrähdin leikkisä virne naamallani. ”Syöhän nyt loppuun. Olet jokseenkin hidas.”
Olin itse saanut varpuseni loppuun, mutta Orapihkan hiirestä oli vielä puolet jäljellä. Naaras räpäytti hieman hämmentyneenä silmiään, ja kumartui sitten tottelevaisesti syömään ateriaansa.
Hilpeä hyrähdykseni juuttui kurkkuuni, kun katseeni osui leirin sisäänkäynnille. Liekkiraita pinkoi sieltä tuulispäänä aukion halki, suoraan parantajien pesälle. Korvani nousivat tarkkaavaisesti pystyyn, ja nyt myös Orapihkan huomio kääntyi parantajien pesälle. Hetken kuluttua Liekkiraita palasi hämähäkinseittituppo jalkansa ympärillä, perässään Pujopilkku, jolla oli myös mukanaan seittiä ja muutama yrtti. Kaksikko pinkoi suoraan ulos leiristä, jättäen aukiolla istuvat kissat hämmennyksen valtaan. Mitä oli sattunut?
”Hohtolehti!” kuulin Varjokynnen huikkaavan toiselle parantajalle leirin laitamilta. ”Onko metsästyspartiolle sattunut jotain?”
”Kiviroudan kimppuun hyökättiin”, nuorempi parantaja maukaisi vakavana. ”Hän ei näe mitään. Kipinämyrsky ja Pujopilkku lähtivät partiota vastaan, jotta hänen silmänsä saadaan mahdollisimman pian hoidettua.”
”Ei näe?” toistin hiljaa itsekseni, levottoman hälinän puhjetessa aukiolle.
”Kuka sen teki?”
”Sokeutuiko Kivirouta kokonaan?”
”Onko hän muuten kunnossa?”
”Kävikö muille jäsenille jotain?”
”Kaikki muut ovat kunnossa”, Hohtolehti maukaisi yllättävän rauhallisesti. ”Rauhoittukaa, olkaa hyvät. Emme tiedä vielä, mikä Kiviroudan tilanne oikeastaan on.”

Kyseiseen epävarmuuteen tuli pian vastaus, kun Pujopilkku pujahti leiriin. Pian hänen jäljessään saapuivat Liekkiraita ja Aurinkokajo, ja viimeisenä tulivat Hallakasvo ja Särkkäviiksi, tukien Kiviroudan kulkua hänen molemmilta puoliltaan. Kollin silmät oli peitetty hämähäkinseittikerroksella, ja myös hänen kyljessään oli haude. Muuten kolli oli kuitenkin aika hyvässä kunnossa, ja oli selvää, ettei hänellä ollut hengenvaaraa.
Ainoa ongelma olivatkin hänen silmänsä. Ikävät viiltojäljet pilkistivät verestä punertuneen seittikerroksen reunoilta, ja soturin hiljainen vaikerrus kertoi, että kipu oli kova. Näkisikö kolli enää koskaan?

Nimi: Zare

01.01.2019 17:58
_______________________________________________

Nimi: Zare

01.01.2019 17:57
Hallakasvo// 28kp, 60kp
Aurinkokajo// 59kp
Höyhensiipi// 8kp
Liekkiraita// 19kp
Leimupentu// 21kp
Pihkapentu// 13kp

Vastaus:

Niin ja ne plussat tuon joulukalenterin palkinnon johdosta:
Halla: 20kp
Aurinko: 10kp

Nimi: Hallakasvo

31.12.2018 18:58
Aurinko ei ollut vielä noussut, mutta aamuyö oli vaihtunut aamuksi kun hiippailin lumisen aukion halki kohti pentutarhaa. Ilmani huurusi pakkasesta ja askeleeni narskuivat kylmässä hangessa. Pörhistin puolipitkän turkkini suojaksi kylmältä ja kiiruhdin askeleitani. Vaikka en mielelläni mennyt tarhaan näin aikaisin - asukkaat saattoivat vielä nukkua sikeästi -, en ehtisi katsomaan Vuoksipentua kuin vasta auringonhuipun hetken jälkeen; minulla oli vielä aamupartiot järjestämättä, ja aioin itse ottaa päivän ensimmäisen rajapartion johdon. Täytyi siis olla mahdollisimman nopea.
Tarhassa oli hiljaista; Purohäntä pentuineen nukkuivat omalla sammalpedillään kauempana, ystäväni Tuikeaskel suki heränneen Tähtipennun turkkia rauhallisin vedoin, Sinisydän pesi tassujaan Leimupennun, Pihkapennun ja Tervapennun imiessä maitoa hänen nisistään ja Kettuväijy... häntä ei näkynyt missään. Eikä myöskään Vuoksipentua ja Poutapentua. Kohotin hämmentyneenä kulmiani. Minne kolmikko oli oikein lähtenyt näin aikaisin?
”Emosi vei aikaiset linnut aamukävelylle ihan hetki sitten”, Tuikeaskel huikkasi minulle hiljaisella äänellä. Höristin korviani. En siis ollut ainoa aamuvirkku.
”En usko heidän palaavan ihan heti; kaksikolla näytti olevan jonkin verran ylimääräistä virtaa ja tarmoa.”
”Selvä on. Kiitos, Tuikeaskel”, hymähdin. Harmaaturkkinen kuningatar nyökkäsi hymyillen ja keskittyi jälleen tyttärensä turkin siistimiseen. Käänsin hitaasti katseeni viimeisen kuningattaren puoleen. Tummakajo makasi väsyneen ja surullisen sekainen ilme kasvoillaan vuoteellaan ja tuijotti tarhan seinää silmät puoliummessa. Hiivin hänen viereensä ja istahdin alas. Kalliopentu ja Sysipentu nukkuivat yhä emonsa kylkeä vasten, ja varoin herättämästä heitä madaltamalla ääneni lähes kuiskauksen tasolle.
”Miten olette voineet?” kysyin. Tummakajo vilkaisi poikiaan ja huokaisi hiljaa.
”Pojat kasvavat tasaista vauhtia, ruoka maistuu ja kovasti he jo haluaisivat lähteä omin päin seikkailemaan. Kalliopentu varsinkin. He ovat myös alkaneet huomata, että isänsä ei ole käynyt täällä.” Räpäytin silmiäni nopeasti.
”Onko Väijykärki yrittänyt tulla puheillesi?”
”On, pariinkin kertaan”, Tummakajo vastasi katseensa synkistyessä. ”Kovasti hän kertoo olevansa pahoillaan ja katuvansa tekoaan. Sen enempää en ole halunnut kuulla. Tiedän ettei hän kadu. Hän rakastaa sitä Tuuliklaanin narttua. Sen näkee sokeakin. Hän ei vain pysty myöntämään sitä.”
”Jos veljeni ei rakastaisi sinua, hän ei olisi perustanut perhettä kanssasi”, huomautin niin hienovaraisesti kuin suinkin.
”Hän hankki pentuja kanssani vain, koska minä otin asian puheeksi ennen sitä kirottua metsäpaloa”, Tummakajo suhahti. ”Rakastin häntä koko sydämestäni, ja luulin hänen tuntevan samoin minua kohtaan. Luulin että hän halusi perheen kanssani. Kun olimme Taon tukikohdassa, ja reviireitä tarkastamaan lähtenyt partio palasi, hyvä ettei veljesi hypännyt suorilta jaloilta päälleni... Nyt ymmärrän syyn. Se niljake halusi peittää syyllisyyden tuntonsa, hankkia pentuja oman klaanin naaraan kanssa näyttääkseen olevansa yhä uskollinen, koska tiesi jäävänsä valheesta kiinni ennemmin tai myöhemmin.”
Seurasin hiljaa kuinka kuningatar siirsi unissaan vingahtavan Kalliopennun lähemmäksi Sysipentua, nuolaisi harmaaturkkisen kollin päälakea ja kohotti vihasta ja katkeruudesta kiiltävän katseensa.
”Väijykärki oli paras ystäväni, ja lähin tukijani kun Kuunlumo matkasi Tähtiklaaniin. Nyt suhteestamme on jäljellä nämä kaksi”, hän sanoi kietoen häntänsä poikiensa ympärille.
”Tiedän että olet vihainen Väijykärjelle, ja että et ehkä koskaan kykene antamaan hänelle anteeksi,” nau'uin, ”mutta pyydän, älä riistä pennuiltasi oikeutta isään. Heillä ei ole mitään tekemistä tapahtuneen kanssa.”
”Meidän on paljon parempi ilman sitä petturia”, Tummakajo murahti ja kohotti leukaansa aavistuksen verran. Kullankeltaisiin silmiin syttyi ankea valo. ”Oikeastaan olisi kaikkein parasta, jos koko hänen puoleinen sukunsa jättäisi meidät rauhaan.”
”Et ole tosissasi”, hätkähdin silmät pyöreinä. ”Me olemme tukeneet sinua kaikin tavoin paljastuksen jälkeen. Kettuväijy erityisesti. Hän on murtunut, kun ei pääse tutustumaan Tuuliklaanin pennunpentuihinsa, eikä hän todellakaan ansaitse menettää omassa klaanissa asuviakaan. Ja mitä minuun tulee, en aio pysyä poissa noiden kahden elämästä, vaikka nostattaisit kaikki vuoret, metsän puut ja pensaat väliimme.”
Tummakajo siristi silmiään ja luimisti korvansa kohti niskaa. Kohosin jaloilleni. Oli parempi että poistuisin nyt. Vilkaisin Sysipentua, joka alkoi osoittaa heräämisen merkkejä, ja uudestaan tummaturkkista kuningatarta.
”Sinuna miettisin useaan kertaan, ennen kuin rajaisin pentujani rakastavat pois heidän elämästään”, kuiskasin. Pelästyksekseni huomasin ääneeni ilmestyneen tahattomasti haastavuutta ja kylmyyttä, ja Tummakajokin huomasi sen, sillä jännitti hieman lihaksiaan.
”Saat muuten hyvin nopeasti huomata, miten yksinäisiä heistä tuleekaan. Etkä varmasti halua heidän kokevan samaa, mitä sinä jouduit kokemaan.”

Astuin toisen kerran ulos pentutarhasta saman päivän aikana. Tällä kertaa emoni oli ollut paikalla Poutapennun ja Vuoksipennun kanssa, ja olin näin päässyt tervehtimään poikaani. En olisi halunnut poistua vielä, mutta minun täytyi käydä parantajan pesässä katsomassa kuinka sairastuneet jaksoivat. Olimme kokeneet uuden menetyksen oudon taudin vietyä viimeisetkin voimat Haukkakynnestä; kokenut soturi oli matkannut Tähtiklaaniin Vinhatähden, Kajotähden ja muiden kuolleiden sukulaistensa luo, ja hänen valvojaisensa oli järjestetty viime yönä. Ja nyt myös Kipinämyrsky oli sairastunut. Nielaisin. Toivoin sekä hänen perheensä että koko klaanimme takia, että ystäväni selviäisi; hän oli taitava soturi, jonka menetys vaikuttaisi riveihimme pitkäksi aikaa. Astuin sisään lämpimään pesään, mutta en ehtinyt toipilaspesälle saakka, kun kuulin puhetta tilasta jossa tiesin yrttejä säilytettävän. Kurkistin puhujien puoleen, ja yllätyin nähdessäni Suomusiiven, Vesikallion ja Tulihelmen. Velipuoleni tytär makasi tuoreista sammalista valmistetulla pedillä ja yski voimakkaasti. Missä vaiheessa hän oli noin huonoon mennyt? Olin kyllä huomannut hänen olleen tavallista väsynermpi muutamaa päivää aiemmin, mutta en ollut ajatellut sen olevan mitään vakavampaa.
”Emo, eikö sinun pitäisi siirtyä toipilaiden kanssa samalle puolelle?” Vesikallio kysyi. Suomusiipi ei vastannut, käänsi vain katseensa pentuhinsa.
”Pyysin teidät molemmat tänne, koska haluan kertoa teille nyt jotain, jonka haluan teidän tietävän siltä varalta, että en selviydy huomiseen. Ja haluan tämän asian kuuluvan vain meidän korvillemme”, Suomusiipi naukui hiljaa.
”Älä puhu tuollaisia”, Vesikallio sanoi vakavana. ”Tietysti selviät, ja jatkat elämääsi kuten ennenkin.”
”Kuulostaa loogiselta”, Tulihelmi vuorostaan tokaisi tavalliseen sarkastiseen sävyynsä emonsa sanoihin, saaden ankaran katseen Vesikalliolta. Huomasin kuitenkin liekinvärisen naaraan olemuksesta, että hän oli utelias kuulemaan mitä emollaan oli sanottavaa. Yllätyin, kun normaalisti tyttärensä ajoittain röyhkeistäkin kommenteista apeneva Suomusiipi hymähtikin hiljaisesti.
”Olet aina ollut paha suustasi, kultaseni. Tuot mieleen isäsi kun aloimme tutustumaan toisiimme. Hän näpäytteli usein niin minulle kuin muille klaanilaisille,” vanha soturi huokaisi, ”mutta vain koska halusi peittää sillä omaa epvarmuuttaan. Sinä taas olet aina ollut niin itsevarma, että en ymmärrä mistä olet sen perinyt.”
”Taidan olla enemmän tullut sinuun”, Vesikallio hymähti kysyvästi. Suomusiipi siirsi kirjavan katseensa poikaansa ja oli hetken hiljaa.
”Ehkä hieman. Mutta sinussa korostuu käytöstavat, jotka alkoivat tulla esille mitä paremmin tutustuin Roihumieleen. Hän oli kohtelias ja huomaavainen, vähän epäröivä tietyissä asioissa, mutta kaikkiaan upea soturi, joka rakasti klaaniaan. Ja jota minä rakastin, ja rakastan edelleen niin paljon että...” hän sanoi. Kirjavat silmät olivat alkaneet kimmeltää, ja hän räpytteli niitä välttääkseen itkun. Tulihelmi ja Vesikallio vilkaisivat toisiaan, jälkimmäinen huolestuneena ja edeltävä kysyvästi.
”Emo, mikä se asia on josta haluat kertoa?” harmaaturkkinen kolli kysyi varovasti. Suomusiipi sulki silmänsä, avasi ne hetken kuluttua ja veti rauhallisesti henkeä. Sitten hän nosti katseensa kaksikkoon. Vaikka minulla ei oikeastaan ollut osaa eikä arpaa koko tilanteeseen, oli uteliaisuuteni herännyt, ja halusin kuulla mistä oli kyse. Istuin kyyryssä pesän suulla, kuitenkin valmiina poistumaan paikalta tai puuttumaan heti jos tilanne niin vaatisi.
”Te tiedätte että isänne on kuollut”, Suomusiipi aloitti. ”Mutta kukaan muu kuin minä ei tiedä, mikä oli syy hänen poismenoonsa.”
”Mitä tarkoitat? Roihumielihän menehtyi metsästyspartion aikana pudotessaan puusta”, Tulihelmi töksäytti, ja jälleen Vesikallio vilkaisi sisartaan vakavana.
”Ei. Hän ei kuollut metsästyspartiossa. Se oli Tulivarjon kertoma peitetarina klaanille. Isäni häpesi tapaa millä kumppanini kuoli, ja halusi suojella minua muiden reaktiolta. Pitää kyllä paikkansa, että isänne putosi Vanhastatammesta. Mutta hän,” Suomusiipi värähti, ”pudottautui itse. Mistäkö tiedän? Näin sen kaiken.”
Säpsähdin ja estin nipin napin järkyttyneen henkäisyn karkaamisen suustani. Vesikallio ja Tulihelmi tuijottivat emoaan järkyttyneinä. Kumpikaan ei saanut sanaa suustaan, ja Suomusiipikin joutui hetken jälleen kokoamaan itseään ennen kuin pystyi jatkamaan:
”Olin vasta oppilas, ja isänne nuori soturi kun tutustuimme toisiimme. Roihumieli oli hiljainen ja alakuloisuuteen taipuva luonteeltaan, ja myöhemmin selvisi hänellä olevan masennukseen viittaavia oireita. Hän myös oli aluksi juro ja vastaili usein tylysti. Itse olin kilttimielinen, ja koska hänellä ei ollut juuri ystäviä klaanissa, halusin ryhtyä hänelle sellaiseksi. Olin sinnikkäästi ystävällinen ja vietin hänen kanssaan aikaa aina kun mahdollista; partioissa, leirissä silloin kun molemmilla oli vapaa-aikaa. Jaoimme useasti tuoresaaliin ja vaihdoimme kieliä, tavallista keskustelua. Sitkeys kannatti, ja muutaman kuun jälkeen Roihumieli oli lähtökohtiin verrattuna paljon ystävällisempi ja avoimempi, ja ainakin minua kohtaan varsin kohtelias. Vanhat tavat ja piirteet eivät kuitenkaan kaikki koskaan kadonneet. Hymyilevän kuoren alla piillyt masennus oli yksi niistä. Se aiheutti Roihumielelle hyviä ja huonoja kausia; hyvinä aikoina kaikki oli niin hyvin kuin vain saattoi olla, huonoina taas.. mukana oli voimattomuutta, synkeitä ajatuksia, mielialan vaihtelua surullisesta vihaiseen. Se kaikki oli hyvin hämmentävää, jopa pelottavaa, mutta en halunnut jättää kollia yksin. Ja kun ansaitsin soturinimeni, kerroin Roihumielelle rakastavani häntä. Ja hän kertoi tuntevansa samoin. Jatkoimme elämää kumppaneina, ja iloisina hetkinä puhuimme perheen perustamisesta. Meillä oli vaikeutemme, mutta olin silti onnellinen. Klaani antoi tukensa, ja vanhempani olivat iloisia puolestamme. Ajattelin kaiken vielä saavan onnellisen lopun. Kunnes...”
Suomusiipi piti tauon yskänpuuskan ravisteltua hänen kehoaan. Vesikallio silmäili emoaan yhä vain huolestuneempana, Tulihelmi istui täysin aloillaan ja aivan ääneti. Väräytin korviani. En itsekään tohtinut liikkua paikaltani, joten odotin kärsivällisesti mitä seuraavaksi tapahtuisi. Suomusiipi selvitti kurkkunsa yskän loputtua, ja veti henkeä ennen kuin jatkoi:
”Kunnes, koitti aika jolloin kumppanillani meni huonommin. Paljon huonommin. Olin todistanut hänen vihanpurkauksiaan aiemmin, mutta tämä oli jotain aivan muuta. Ensin hän ei suostunut puhumaan, mutta kun aikani tivattuani käskin hänen purkaa pahan olonsa, oli lähellä ettei hän käynyt kimppuuni. En enää edes kunnolla muista mitä kaikkea sanottiin, mutta ainakin sain kuulla olevani hänen kanssaan vain säälistä ja kuinka olin säälittävä raukka kun en löytänyt muita ystäviä kuin masentuneen hiirulaisen. Loukkaannuin tietysti ja vastasin että hänen olisi syytä olla iloinen että edes joku välitti hänestä. Roihumieli sylki että enhän minä oikeasti kenestäkään välittänyt, että vietin aikaani muiden kanssa vain jotta saisin selville heidän heikkoutensa ja jotta voisin käyttää niitä hyväkseni. Se ei ollut tietenkään totta ja ihmettelin mistä ihmeestä hän oli saanut tuon kaiken päähänsä. Roihumieli ei suostunut kertomaan, ilmoitti vain saaneensa tiedon ”luotettavasta lähteestä”. Tiesin että isänne ei ollut oma itsensä, mutta olin siinä vaiheessa niin vihainen ja surullinen, etten ajatellut seuraavia sanojani. Käskin hänen häipymään tämän ”luotettavan lähteen” luo ja pysymään poissa. Ja hän lähti. Suoraan ulos leiristä. Se oli ensimmäinen ja viimeinen kunnon riitamme. Ilta alkoi laskeutua eikä Roihumieltä kuulunut takaisin leiriin. Olin rauhoittunut riidasta ja aloin huolestua. Lähdin etsimään häntä ensimmäisestä paikasta mikä tuli mieleen: Vanhatammi. Siellä hän usein vietti aikaansa, oksalla istuen ja järvelle katsellen. Ja sieltä hänet myös löysin.”
Sydämeni alkoi hakata villisti.
”Oksa oli selvästi näkyvissä kauempaakin katsottuna. Se oli vankka ja kärki täynnä valtavia lehtiä. Juurella oli tippuneita terhoja, joista osa oli murskautunut tai oravien ja lintujen nakertamia. Sain Roihumielen heti näkyviini, seisomassa oksalla ja meripihkainen katse suunnattuna järvelle. Kutsuin häntä nimeltä, turhaan. Pyysin anteeksi aikaisempaa, jäin ilman vastausta. Kumppanini ei reagoinut mitenkään. Hänen olemuksensa oli jäykkä ja jotenkin.. poissaoleva. Kun hän ei olisi enää ollut tässä todellisuudessa. Huolestuin enemmän ja pyysin häntä tulemaan alas. Aina vain uudelleen, pelon kasvaessa hiljalleen. Lopulta Roihumieli rentoutui ja ehdin toivoa parasta. Silloin se tapahtui. Mieleni sulki kaikki äänet korvieni ulkopuolelle. Tuntui kuin olisin nähnyt kaiken hidastettuna ja katkeilevana. Roihumieli päästi otteensa oksasta ja iskeytyi selkä edellä alempaan oksaan, lopulta pudoten niskoilleen maahan. Hän jäi makaamaan aivan liikkumatta, tyhjä lasittunut katse suunnattuna minuun. En kyennyt liikkumaan, tärisin vain. Kun vihdoin sain äänen kulkemaan, se oli pelkkää rääyntää.”

”Mitä sitten tapahtui?” Vesikallio kysyi hiljaa. Suomusiipi kohotti päänsä nuoltuaan tovin veteen kastettua sammalpalloa.
”Metsästämässä olleet vanhempani olivat kuulleet huutoni ja syöksyivät paikalle metsästä. Sain vaivoin soperrettua Roihumielen pudottautuneen puusta. He olivat järkyttyneitä, mutta Tulivarjo toipui nopeammin ja sanoi, ettei klaanille tulisi kertoa totuutta. Hän häpesi kumppanini itsemurhaa, näin sen. Olin liian shokissa kyetäkseni vastustamaan, ja Helmitäpläkin myönsi olevan parempi ettei asiasta mainittaisi ainakaan vielä. He halusivat suojella minua. Millaisia ajatuksia herätti naaras, jonka kumppani päätti päättää päivänsä?
Paluumatkasta leiriin muistan, että isäni kantoi Roihumielen ruumista ja emoni tuki minua. Leirissä heräsi järkytys, ja Tulivarjo kertoi sen minkä yhä oletetaan olevan totta; Roihumieli menehtyi partion aikana pudottuaan puusta. Valvojaisten jälkeinen kuu meni surussa ja tapahtumasta itseäni syyttämisessä, kunnes koitti synnytykseni aika. Sain kaksi tervettä pentua, kollin ja naaraan, joista kasvoi ajallaan upeita sotureita. Ja joita katson tälläkin hetkellä.”
Suomusiipi hiljeni ja painoi päätään alemmas. Vesikallio siirtyi lähemmäksi ja painoi kuononsa vanhemman naaraan otsaan. Jalkani värisivät ja sydämeni hakkasi kiivaasti. Minun teki niin kovin mieli liikahtaa ja sanoa tai tehdä jotain lohduttaakseni. Se olisi kuitenkin paljastanut salakuunteluni, joten pysyin aloillani.
”Miksi et ole kertonut tästä aiemmin?” kolli kysyi otettuaan askeleen taaksepäin. Suomusiipi hymähti ja laski kiiltävän katseen sammalpedille.
”Olen halunnut kertoa siitä lähtien kun opitte ymmärtämään tällaisia asioita. En vain ole pystynyt. Niinkuin näette, kesti useita vuodenaikoja että sain itseni tähän pisteeseen”, hän vastasi ja hänen suunsa kaventui hetkeksi ohueksi viivaksi, kuin olisi purrut huultaan. ”En ole koskaan rakastanut ketään samalla tavalla kuin Roihumieltä. Hänen menetyksensä vei minut siihen pisteeseen, että halusin hetken tehdä samoin. Luovuttaa, jotta pääsisin hänen luokseen. Ymmärsin kuitenkin miten itsekästä se olisi, ja kun sain tietää odottavani hänen pentujaan, ajatus itsemurhasta ei tullut enää kysymykseen. Oli vain opittava elämään surun kanssa ja kasvatettava teidät yksin - en huolinut toista kollia miksikään isähahmoksi teille, se ei vain tuntunut oikealta. Perheeni ja klaanin tuki oli suuri osasyy jatkaa elämää, mutta suurin oli kumppanini. Hän ei olisi koskaan antanut minulle anteeksi jos olisin luovuttanut. Vaikka en hyväksykään sitä miten hän jätti minut, olen antanut sen hänelle anteeksi. Ja olen lohduttautunut ajatuksella, että tapaamme taas Tähtiklaanissa. Ehkä siellä saan selville, miksi hän teki niinkuin teki.”
Suomusiiven katse liukui lähes murtumispisteessä olleesta Vesikalliosta Tulihelmeen, joka oli koko tämän ajan vain istunut hiljaa aloillaan. Liekinvärinen naaras oli yllätyksekseni alkanut täristä.
”Emo”, tämä lopulta sanoi, jolloin hätkähdin. Itkikö hän?
”Olet kantanut tuollaista määrää surua ja tuskaa sisälläsi. Silti olet mennyt elämässä eteenpäin ja kasvattanut meidät parhaasi mukaan. Ja minä olen käyttäytynyt aivan hirviömäisesti sinua kohtaan. Pilkannut ja nimitellyt, kyseenalaistanut aivan kaiken sanomasi, ollut tottelematon itsepäinen jäärä...”
”Tulihelmi-rakas”, Suomusiipi henkäisi ja kohosi seisomaan astuen sitten tyttärensä luo. Tulihelmi oli alkanut nyyhkyttää ja painoi päänsä alas.
”Anna anteeksi, emo”, hän nyyhkäisi. ”En tiennyt mitä kaikkea olet joutunut kokemaan, ja miten paljon rohkeutta vaati että pystyit kertomaan totuuden isästämme. Ja minä keskityin olemaan itsekäs ketunläjä. Voitko ikinä antaa minulle anteeksi?”
”Voi, rakas tyttäreni”, Suomusiipi naukui, kyynelvirtojen valahtaessa lopulta juovikkaille poskille. ”Totta kai saat anteeksi. Et tietenkään voinut tietää. Minä pyydän anteeksi että en kyennyt tähän aiemmin. Emosi ei ole vahvimpia kissoja tässä maailmassa.”
”Sinä olet vahva”, Vesikallio maukui painottaen toista sanaa ja siirtyi naaraiden luo. ”Olet vahvin ja rohkein soturi jonka tiedän. Jos Vatukkatassusta kasvaa yhtään kaltaisesi, voin olla ylpeä puhtain omatunnoin.”
”Ja.. ja jos Hiekkakynsi jatkaa samoin kuin tähänkin asti, hän tulee pitämään oppejasi yllä pitkään”, Tulihelmi maukui nikotellen. Suomusiiven kasvoille nousi liikuttunut hymy, ja hän kietoi häntänsä Vesikallion ympäri samalla kun painoi otsansa Tulihelmen otsaa vasten.
”Rakastan teitä, rakkaat pentuni”, soturi kuiskasi.
”Mekin rakastamme sinua, emo.”

Lähdin hitaasti peruuttamaan, ja kun en enää nähnyt kolmikkoa, käännyin ympäri ja hiivin ulos pesästä. Pakkanen otti minut avosylin vastaan, ja jouduin pörhistämään turkkiani kylmyyden pitämiseksi loitommalla. Katseeni kohosi vielä kirkkaalle taivaalle. Mietin kuulemaani tarinaa, enkä voinut olla säälimättä tai ihailematta Suomusiipeä. Hän oli menettänyt niin paljon, mutta silti jatkanut valittamatta eteenpäin. Vesikallio ja Tulihelmi olivat viimein saaneet kuulla isänsä kohtalosta, ja varsinkin liekinvärisen naaraan suhtautuminen teki minut iloiseksi. Hän oli viimein saanut pyydetyksi anteeksi käytöstään, ja nyt kaikki näytti olevan menossa parempaan suuntaan.
”Hallakasvo?” kuului ystävällinen naukaisu. Laskin katseeni ja huomasin Aurinkokajon seisovan edessäni. ”Onko kaikki hyvin?”
”On, on. Ei tässä mitään”, naukaisin nopeasti ja pyyhkäisin mumahtaen silmiäni. ”Minun tosin pitäisi kysyä samaa sinulta.”
”Minä kyllä pärjään, mutta Haukkapoltteesta en ole niin varma. Hän ei ansaitse tällaista määrää surua ja tuskaa, ei kukaan ansaitse”, Kipinämyrskyn entinen oppilas huokaisi. ”Kyyneltassu oli hänen kolmas pentunsa. Ja hän muistutti täysin Pisarasydäntä.”
”Hänen ei olisi pitänyt lähteä vielä”, sanoin hiljaa. ”Mutta Haukkapoltteella on sentään yhä Kauristassu.”
”Niin, onneksi”, Aurinkokajo maukui, sulki hetkeksi auringonkeltaiset silmänsä ja avasi ne katsoen minua. ”Mutta, oli minulla ihan asiaakin. Mahtuisiko seuraavaan partioon vielä yksi jäsen?”
”Uskoisin että mahtuu. Seuraava partio on metsästyspartio, ja sitä johtaa Vaahterasumu. Niemiturkki, Tiheätassu ja Kirsikkatassu ovat siinä myös. Mutta oletko varma että jaksat? Sinun ei ole pakko mennä jos et todella halua”, naukaisin.
”Minä haluan mennä”, Aurinkokajo vastasi päättäväisesti. ”Haukkapolte tarvitsee tukijakseen vahvan ja kirkasajatuksisen sisaren. Partio auttaa mainiosti ajatusten selvittämisessä.”
Silmäilin nuorempaa naarasta mietteliäänä. Kieltämättä hänen sanoissaan oli perää. Ja kun hänen kumppaninsa oli mukana, hänellä tuskin olisi mitään hätää. Nyökkäsin lopulta.
”Ymmärrän. Voit liittyä heidän kanssaan partioon”, totesin. Aurinkokajon katse kirkastui pikkuriikkisen, ja hän nyökkäsi kiitokseksi. Nojauduin hieman eteenpäin ja madalsin ääntäni.
”Pyysin Vaahterasumua ja Niemiturkkia tarkkailemaan oppilaita hieman. Miten he käyttäytyvät ja niin edelleen. Heidän koulutuksensa kun on niin pitkällä, että pian voisi alkaa pohtia soturiseremoniaa. Jos vain haluat, sinäkin voit sanoa mielipiteesi partion jälkeen.”
”Totta kai, autan mielelläni”, Aurinkokajo vastasi. Kevyen tehtävän antaminen voisi auttaa häntä ajattelemaan hetken muuta kuin surullisia asioita.
”Kiitos, Hallakasvo.”
”Kiitos itsellesi”, vastasin. Nuorempi naaras nyökkäsi syvään ja lähti astelemaan tuoresaaliskasan luona Niemiturkille naukuneen Vaahterasumun luo. Huokaisin. Nyt pitäisi mennä ilmoittamaan Tavitähdelle metsästyspartion olevan koossa. Ja yritettävä keskittyä niin etten liiaksi vaipuisi omiin maailmoihini. Samassa kuului parantajan pesän suunnalta lohduton ulvaisu, mikä sai useiden aukiolla olleiden kissojen päät kääntymään nopeasti huudon puoleen. Käännyin itsekin. Ääni kuului Vesikalliolle. Ymmärsin mitä se merkitsi, ja tuo tieto yhdistettynä aikaisemmin tänään kokemiini ahdistuksen ja murheen hetkiin, annoin surun kyynelien valahtaa poskilleni.

Valvojaisyö oli kaunis: taivas oli pilvetön ja tuikkivien tähtien peitossa. Istuin Särkkäviiksen vahvaan lapaan nojaten soturien pesän edustalla ja katsoimme aukiolle asetetun Suomusiiven ruumista. Hopeisen naaraan turkki oli suittu siistiksi viimeistä matkaa varten ja kalman armoton haju peitetty huumaavien yrttien tuoksuun. Tulihelmi oli ottanut paikkansa emonsa toiselta puolelta, ja makasi aivan tässä kiinni nuollen hitain vedoin tämän kaulaa, meripihkaiset silmät kiiluen tavalla jollaista hänellä ei oltu ennen tavattu. Hiekkakynsi istui emonsa vierellä, häntä tämän päälle laskettuna ja piti päätään kunnioittavasti alas painettuna. Vesikallio makasi siskoaan vastapäätä ja piti päätään Suomusiiven kylmällä lavalla. Vatukkatassu oli ottanut paikan isänsä viereltä ja tuijotti isoemoaan vakavana. Niittylumo istui ketunmitan päässä perheestään, kunnes Hiekkakynsi kohotti katseensa ja kehoitti äänettömästi häntä tulemaan lähemmäs. Ruskeaturkkinen naaras nyökkäsi ja siirtyi hiljaa kumppaninsa luo, kosketti kuonollaan tämän päälakea ja istahti tyttärensä viereen, jolloin oppilas painautui emoaan vasten. Käänsin katseeni Särkkäviikseen, jolloin kumppanini katsoi minua. Hän nyökkäsi, jolloin kohosimme molemmat jaloillemme ja kävelimme ääneti jättämään viimeiset hyvästit Suomusiivelle. Matkalla huomasin silmäkulmassani liikettä ja vilkaisin nopeasti sen puoleen vain huomatakseni tähtipölypilven katoavan kuin tuhka tuuleen. Kurtistin kevyesti kulmiani. Kuvittelinko vain, vai oliko joku Tähtiklaanista käynyt ottamassa osaa tähän suruhetkeen?
*Roihumieli. Jos se olit sinä, niin pidä huoli että et luovu hänestä toista kertaa.*

Nimi: Pihkapentu

31.12.2018 15:33
Kurkkaan ulos pentutarhasta. Näen kun Hohtolehti hoitaa sairaita kissoja, ja kuinka Leimupentu sekä Tervapentu leikkivät lähellä pentutarhaa. Emoni Sinisydän vahtii heidän touhujaan. Hän katsoo entujensa touhuja lempeästi. Minun isäni Pyökkiturkki saapuu katselemaan myös pentujensa leikkimistä. Hän kuiskaa jotain emoni korvaan ja Sinisydän kehrää takaisin.
"Mikset sinäkin tulisi ulos leikkimään?" Isäni kysyy ja katsoo minua. Pudistan päätäni ja vetäydyn kauenmaksi.
"Ulkona on sairaita kissoja. En halua että minäkin saan tartuntaa", naukaisen. Sinisydän ja Pyökkiturkki katsovat toisiinsa ja naurahtavat. Sen jälkeen he koskettavat toisiaan kuonoilla.
"Kyynelpentu kuoli tuohon tautiin", sanoo Leimuspentu, joka on perinyt oranssin turkkinsa meidän isoemoltamme Kipinämyrskyltä.
"Pihkapentu vain pelkää", Tervapentu sanoo ivallisesti. "Hän pelkää jotain mitä ei edes näe!"
"Joskus asiat joita ei näe ovat vaarallisempia kuin ne, jotka näkee", Pyökkiturkki selittää pojalleen. "Uskoisin että jos Myrskyklaani olisi saanut valita, me valitsisimme erakoiden hyökkäyksen tämän tappavan taudin siaan."
"Erakkoja! Minä olen voittanut kaikki erakot mitkä olen nähnyt", Tervapentu naukaisee ja hyökkää Leimupennun kimppuun.
"Mutta ethän sinä ole nähnyt yhtäkään erakkoa", Leimupentu työntää veljensä pois päältään.
"Mutta voitan jos näen!"
"Tule vain Pihkapentu", Sinisydän sanoo lempeällä äänellä. "Ei tauti sinuun koske. Hohtolehti hoitaa hyvin kaikki jotka ovat saaneet tartunnan."
"Hyvä on", hivuttaudun hitaasti pentutarhasta muiden luo. Ei aikaakaan kun Leimupentu ja Tervapentu ovat vetäneet hänet mukaan leikkiin.
Näen kun Kipinämyrsky, minun isoemoni kävelee aukiolla. Yhtäkkiä hän saa ystänpuuskahsunken ja romahtaa maahan. Hänen yskänsä on nii voimakasta, että menen Tervapennun taakse vähän niinkuin suojaan hyökkäykseltä. Kurkistelen sieltätapahtumia. Emoni ja isäni menevät Kipinämyrskyn luo.
"Miten voit emo?" Sinisydän kysyy. Kipinämyrsky vain heilauttaa hänäänsä ja hoipertelee pystyyn.
"Kyllä tämä tästä", hän sanoo käheällä äänellä. "Se äsken syömäni hiiri vain-"
Hänen lauseensa keskeytti äkillinen raivoikas yskänpuuska. Muutama muukin soturi on tullut katsomaan mitä tapahtuu.
"Onkohan hänelläkin sairaus?" Leimupentu kysyy Tervapennulta, johon kolli vain kohauttaa lapojaan.
"Pois hänen luoltaan, hus!" Huutaa Hohtolehti häntäänsä huotoen. Hän rientää aukion poikki oranssin naaraan luo. Parantaja katsoo hetken Kipinämyrskyä ja sitten auttaa häntä nousemaan ylös.
"Hän on saanut taudin", naaras sanoo. "Huomentassu, Kauristassu menkää heittämään kaikki vanhimmat saaliit pois, hän on luultavasti saanut tartunnan niistä."
"Minä autan", naukaisen ja riennän oppilaiden avuksi, mutta Sinisydämmen häntä estää minun kulkuni.
"Sinä ja sisaruksesi saatte mennä nyt sisälle pentutarhaan, olisitte vain tiellä. Saatte myöhemmin päivällä käydä katsomassa Kipinämyrskyä, lupaan", emoni sanoo.

//Jatkoo joku??

Nimi: Leimupentu

30.12.2018 23:09
”Missä Kaurispentu ja Huomenpentu ovat?”
Olin melkein saanut unen päästä kiinni, kun sisareni Pihkapentu päätti taas avata sanaisen arkkunsa. ”Entä Kyynelpentu? Ja Harmiopentu?” naaras jatkoi tuijottaen herkeämättä emoamme Sinisydäntä. ”Eivätkö he enää nuku kanssamme?”
”Kauristassusta ja Huomentassusta tuli oppilaita, rakas”, Sinisydän vastasi maltillisesti. ”He nukkuvat nyt oppilaiden pesässä. Harmiopentu puolestaan on parantajilla, Pujopilkku ja Hohtolehti huolehtivat hänestä. Kyyneltassu taas on matkannut Tähtiklaaniin, ja hänen valvojaisiaan pidetään paraikaa.” Viimeinen virke oli selvästi muita surumielisempi, ja Sinisydän maukui sen vaisusti, niin ettei kukaan muu kuullut. Kyyneltassun menehtyminen oli monelle kuningattarelle arka paikka, sillä he olivat huolehtineet hänestä ja Kauristassusta yhdessä. Sen verran mitä olin ohimennen kuullut, oli kaksikon emo kuollut metsäpalossa, joka oli ajanut klaanit pois vanhoilta reviireiltä. Tarina kiinnosti minua todella paljon, mutten ollut kehdannut udella tarkempia tietoja, sillä kokemus oli selvästi ollut kamala jokaiselle sen kokeneelle.
”Tähtiklaaniin?” Pihkapentu toisti pää kallellaan. ”Tarkoittaako se-”
”Kyyneltassu on kuollut, Pihkapentu”, pesän toiselta laidalta kantautui Vuoksipennun tympääntynyt ääni. ”Voisitko nyt olla hiljaa, jotta me muut voisimme nukkua?”
”Hei, hiukan kunnioitusta”, puhahdin vanhemmalle pennulle kulmat kurtussa. ”Paljon silläkin on väliä, kuinka hyvin me nukumme, kun Kyyneltassu on kuollut ja osa klaanista valvoo hänen vierellään!”
”No, minäpä en ole valvomassa, joten haluaisin nukkua”, Vuoksipentu totesi nyrpistäen kuonoaan. ”Jotain sanomista? Ethän sinä edes tuntenut Kyyneltassua.”
”Klaanitoveri hän silti oli”, tiuskaisin niskaturkki pörhistyen. ”Kehtaatkin-”
”Leimupentu, hys”, emo keskeytti minut vetämällä kehoni lähemmäs kylkeään hännällään. ”Älä huomioi häntä. Vuoksipennulla on vain huono päivä.”
Tuhahdin itsekseni, mutta kävin silti kuuliaisesti kerälle emoni viereen. Vuoksipennusta oli tullut oikea riesa. Päivä päivältä hän tuntui olevan ärsyttävämpi ja ärsyttävämpi, ja nyt hän meni halventamaan Kyyneltassun kuolemaakin!
Huomasin Kettuväijyn kuiskaavan jotain terävästi kollipennulle, joka oli jäänyt Poutapennun kanssa hänen hoitoonsa Orapihkan muutettua takaisin soturien pesään. Vuoksipentu pyöräytti silmiään ja käpertyi tiukaksi keräksi painaen silmänsä kiinni, tuhahtaen vielä hiljaa ennen kuin hiljaisuus laskeutui uudelleen hämärään pentutarhaan.
*Ihme äkäpussi*, mietin tuohtuneena, painaen sitten omatkin silmäni kiinni. Pienestä sanakahakasta selvästi hämmentynyt Pihkapentu kävi kerälle minun ja Tervapennun väliin, eikä kukaan meistä sanonut enää sanaakaan.

”Leimupentu ja Tervapentu, odottakaahan nyt vähän!” Sinisydämen maukaisu kaikui Tervapennun osalta kuuroille korville, joten pakkohan minun oli veljeäni seurata pentutarhan sisäänkäynnille. Kollipentu törmäsi melkein pesän ulkopuolella istuviin sotureihin, ja jouduin nykäisemään häntä hännästä merkiksi pysähtyä.
”Hiukan rauhallisemmin”, maukaisin kulmat kurtussa. ”Se on surullinen ja tärkeä tapahtuma.”
Olimme aikeissa mennä katsomaan, kun Kyyneltassu vietäisiin haudattavaksi. Olin itse ehdottanut sitä, sillä halusin jollain tavalla kunnioittaa entistä pesätoveriani – ja serkkuani.
Tervapentu nyökkäsi vakavoituen ja pujahti edelläni lähimmän soturin luokse. Soturi, joka sattui olemaan tätimme Aurinkokajo, katsahti meitä lyhyesti ja keskittyi sitten taas aukion tapahtumiin. Haukkapolte, Kyyneltassun isä, oli juuri tarttunut tyttärensä liikkumatonta kehoa niskasta, ja hänen avukseen kantamaan saapui Täpläsiipi. Setämme silmät olivat kuin kaksi surun pohjatonta lampea, kun hän laahustavin askelin lähti kantamaan Kyyneltassua hautauspaikalle. Muut kissat istuivat siisteissä riveissä leirin laitamilla, ja heidän esimerkkinsä mukaan painoin itsekin pääni saattueen ohittaessa meidät. Haukkapoltteen suru tuntui pysäyttävältä. Oli varmasti kamalaa menettää tyttärensä, kun kumppanikaan ei ollut enää elossa.
Saattueen kadottua leirin ulkopuolelle kissat alkoivat hajaantua takaisin toimiinsa. Katselin hetken ympärilleni, ja päätin sitten mennä juttelemaan Kauristassulle. Polo näytti todella yksinäiseltä istuessaan lavat lysyssä keskellä aukiota.
”Top tykkänään”, kulkuni keskeytti pörheä, keltaoranssi häntä. ”Oletan, ettei Sinisydän antanut lupaa lähteä omille teilleen?”
Nostin katseeni puhujaan, tätiini Aurinkokajoon, joka katsoi minua pää kallellaan. ”Ajattelin vain mennä juttelemaan Kauristassulle”, totesin totuudenmukaisesti. ”Hän näyttää yksinäiseltä.”
”Ajatus on kaunis, mutta luulen, ettei Kauristassu varsinaisesti kaipaa juttuseuraa juuri nyt”, naarassoturi hyrähti lämpimästi, ja saatoin kuulla surun särähtävän hänen äänessään. ”Hän ja Haukkapolte tarvitsevat varmasti tukea, mutta pennulta sellaista ei oikein liikene.”
Viereeni pysähtynyt Tervapentu nyrpisti kuonoaan loukkaantuneena, mutta itse tiesin sanojen olevain vain totta. Mitä muka me voisimme sanoa? Serkkuja tai ei, emme tunteneet erityisemmin Kauristassua tai Kyyneltassua, joten emme varmasti osaisi sanoa mitään, mistä olisi ollut apua.
”Mutta kai me sentään jotain voimme tehdä?”
Aurinkokajon katse pehmeni, ja hän sipaisi kuonoani hännänkärjellään. ”Voisitte mennä hakemaan Pihkapennun mukaanne ja jatkaa päivää kuten aina ennenkin”, naaras maukaisi lempeästi. ”Olette liian pieniä murehtimaan. Kauristassu pärjää kyllä.”
”Mutta sinä näytät myös surulliselta”, maukaisin tuijottaen herkeämättä tätiäni. ”Voitko sinä leikkiä kanssamme? Ehkä se saisi sinutkin paremmalle tuulelle.”
//Aurinko? c://

Nimi: Liekkiraita

30.12.2018 16:34
14
Pääsen vihdoin soturiksi koska ropettajani on ihan kakka eikä oo kirjoittanu mulla :)

"Liekkitassu, tule", Vinhatähti huutaa miua tuoresaaliskasalta, ja tassuttelen hänen luokseen.
"Eiköhän ole aika saada sinunkin loppuarviointisi pois alta. Tekemäsi rike on jo mennyt, ja en rankaise sinua enempää", päällikko maukuu ja nousee ylös. Hän kävelee kohti leirin uloskäyntiä ja viittoo minua hännällä mukaansa hymyillen. Tunnen sisälläni huojennusta. Voin nyt todistaa niille suurisuille kuten Tulihelmelle että minusta on ainesta soturiksi. Tosin miksi sen piti kestää näin kauan?
"Tullaan!" Huudan ja pinkaisen Vinhatähden perään niin nopeasti kuin pystyn. En halua viivästyä viimein minun loppuarvioinnista.

"Tiedät säännöt", Vinhatähti kertoo. "Sinun pitää metsästää niin paljon riistaa kuin pystyt, ja sitten palata tähän samaan paikkaan."
Vinhatähti huitoo hännällään saniaisia ympärillämme. Nuuhkaisen ilmaa ja nyökkään.
"Minä tarkkailen sinua kokoajan piilossa, ja näen sinut joten siitä ei tarvitse huolehtia. Nyt voit mennä", päällikkö sanoo viimeiset sanat. Nyökkään hänelle arvokkaasti ja ampaisen metsään.
Nuuhkaisen ilmaa ja vilkuilen ympärilleni. Yritän askeltaa niin kevyesti kuin voin, mutta se on vaikeaa painooni nähden. Alan käyttää maan kosteutta hyödykseni ja liu-un joka askeleellani eteenpäin. Keskityn pelkästään ympärilläni oleviin asioihin, etten säikäytä riistaa minnekkään. Pian kuitenkin löydän hiiren tuoksun. Helpotun, sillä tähän aikaan vuodesta riista on vähissä. Liu-un vielä pari askelta eteenpäin matalempana jotta näkisin hiiren paremmin. Sitten pudottaudun vaanimisasentoon kiven takana. Hiiri on asettunut hyvälle ruokapaikalle. Se on laiha ja selvästi nälkiintynyt joten se ei varmaan lähde ruokapaikalta helposti liikkeelle. Se on onni. Jännitän lihakseni mukavaan joustoon ja ponkaisen kiven takaa hiiren kimppuun. Laskeutuessani melkein liukastuin jäiseen maahan mutta sain kiepautettua tassuni hiiren ympäriltäni ja sen hengiltä.
"Hah, olisin voinut antaa sen syödä vielä vähän enemmän", naurahdan ja katson laihaa hiirtä. Vilkaisen kuitenkin ympärilleni ja muistan ettei ketään ole kuuntelemassa. Huokaan ja siirryn ruokapaikalta hautaamaan saaliin vähän matkan päähän. 'Taidan käyttää vielä tuota paikkaa hyödykseni. Saaliit ovat nyt niin nälkäisiä, että tulevat sömään siihen ihan varmasti!'

"hyvää työtä", Vinhatähti naukaisee ja tökkäisee hiirtä. "Oli ovelaa käyttää ruokapaikkaa hyväksi. Tosin se itse olisin hiipinyt vielä lähemmäksi saalista ennenkun-"
Luimistan korviani ja annan lapojeni mennä lyttyyn kun mestarini alkaa kertoa mitä tein oikein ja mitä väärin. Hän kuitenkin keskeyttää sen ja vilkaisee minua ikäänkuin katuvasti.
"Teit hienoa työtä", hän korjaa. "Illalla on nimitysmenosi. Ole valmiina siihen."
"Kiitos Vinhatähti", naukaisen innoissani ja otan osan saaliista suhuni. Pinkaisen leiriin.

"Miten meni?" Kysyy emoni saapuessani leiriin. pudotan saaliit maahan pieneen tuoresaaliskasaan.
"Ihan hyvin kai", vastaan. "Illalla on nimitykseni!"
"Vihdoinkin", oranssiraidallinen naaras sanoo ja kiertää minun ympäri. "Näytit soturilta jo kun olit oppilas, mutta koska ropettajasi oli niin kakka niin et päässyt soturiksi ajallasi. Uskomatonta että minä olin hänen ensimmäinen kissansa!"
"Niin, Kipinä on ketunlähä", sanon ja sitten katson tassujani. "Voisivathan asiat huonomminkin olla."
"Mitä tarkoitat?" Kipinämyrsky kysyy ja istuu eteeni nuolaisten minua otsaan.
"No kun siis, Särkkäviiksi oli minua kauemmin oppilaana, olisin minäkin voinut saada perinnöksi taudin joka estää minua tekemästä soturinhommia", selitän. Emoni kallistaa lempeästi päätään ja koskettaa minua nenällä otsaan. Sitten hän nousee reippaasti, tavallisen voitonriemukkaasti ylös häntä pystyssä.
"Ei meidän suvussa ole mitään sellaisia tauteja kuin toisten! Nyt kyn sinä pääse soturiksi kaikki on kunnossa. Teen sinulle pedin valmiiksi", hän naukaisee ja jolkottaa kohti sotureidenpesää. Katson ympärilleni ja huokaisen. Onneksi ketään ei ollut kuulemassa. Kipinämyrsky ei tajua että voi loukata muita vain kertomalla kuinka mahtava hän on. Ei Särkkätassu taudillensa mitään voinut.

"Minä Vinhatähti, Myrskyklaanin päällikkö pyydän esi-isiämme kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut urheasti, mutta päätti rikkoa määräystäni joten häntä ei nimitetty soturiksi ajallaan. Kuitenkin tänään hänet nimitetään soturiksi, koska hänen mestarinaan tiedän että hän on ansainnut tämän", Vinhatähti sanoo kovalla äänellä klaanin edessä. Hän kääntää katseensa minuun. "Liekkitassu lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puollustaa klaaniasi jopa henkesi uhalla?"
"Lupaan", vastaan.
"Siispä täten, Tähtiklaanin voimien kautta annan sinulle soturinimesi. Liekkitassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnestaan Liekkiraitana. Tähtiklaani kunnioittaa sinun uskollisuuttasi ja voimiasi sekä rohkauttasi. Tästä päivästä lähtien sinut hyväksytään Myrskyklaanin soturiksi!"
Klaani alkoi hurrata minun uutta nimeäni, Liekkiraita, ja se tuntui hyvältä. En voinut lakata toistelemasta nimeäni mielessäni, mutta silti huomasin että Vinhatähti oli sanonut minulle kolme hyvettä, niinkuin hän katuisi sitä että olin näin kauan oppilaana. En kuitenkaan enää piitannut siitä, koska nyt olen soturi!

//Mummon koneella on vaikeaa kirjoittaa ja tää on rikki, joten tarina on lyhyt ja kohtia puuttuu. Myös tää kone saattaa laittaa jottekki random kirjaimia joten kirjoitusvirheitä saattaa olla

Nimi: Höyhensiipi

29.12.2018 18:57
Heräsin parantajan pesästä. Tunsin oloni hieman paremmaksi. Kiedoin häntäni Untuvapennun ympärille, etsin myös Kyynelpentua, kunnes muistin, ettei tämä ollut enää täällä, vaan metsästi Tähtiklaanin kanssa. Käperryin tiukalle kerälle ja tungin kuononi häntääni. Saimme päivällä oravan jaettavaksi. Minun ei kuitenkaan ollut nälkä, joten annoin annokseni tyttärelleni. Untuvapentu mussutti riistaa hyvin, joka oli minun mielestä hyvä merkki. Untuvapentu ottikin nokoset ruokailun jälkeen. Itse päätin hieman jaloitella, minkä nyt parantajan pesässä mahduin. Tarkkailin aina välillä Untuvapentua, joka nuokkui paikallamme. Yhtäkkiä hän alkoi pyöriä vimmatusti, ikään kuin kouristella. Juoksin tietenkin hänen luokseen ja kysyin.
’’Untuvapentu, mikä on? Hohtolehti!’’ huomasin samassa vanhemman tyttäreni tulevan pesään. Hän ravasi luoksemme ja katsoi Untuvapentua. Hän käänsi pennun käpäliensä varaan ja samassa pienokaiseni oksensi.
’’Tuo on hyvä merkki, sairaus poistuu näin hänen kehostaan’’, Hohtolehti selitti. Hän odotti kunnes Untuvapentu sai oksentelun rauhoittumaan ja laski tämän sammalille. Hän kipaisi varastolleen ja toi sieltä katajanmarjan.
’’Nyt hänen pitää levätä, mutta uskon, että hän on nyt parantumaan päin. Jos mitään uutta ei ilmene, voitte jo parin päivän päästä lähteä takaisin pentutarhaan’’, Hohtolehti sanoi ha siivosi oksennuksen pois. Hän kääri likaiset sammalet ja lähti kiikuttamaan niitä pois leiristä nenäänsä nyrpistellen. Asettelin sammalet paremmin Untuvapennun ympärillä. Jätin hänet siihen hetkeksi lepäämään yksinään, sillä tarvitsin hieman raitista ilmaa. Kävelin pois pentutarhasta ja loikin ulos leiristä, suoraan lumihankeen. En ollut nähnyt lunta pitkään aikaan, mitä nyt pientä, jota kulkeutui parantajan pesään, mutta nyt lumi ja raikas pakkasilma tuntui todella hyvälle. Pysyttelin aivan leirin vieressä, sillä en tuntenut reviiriä yhtään. Olin siinä hetken, kunnes päätin palata.

Untuvapentu nukkui yhä, joten käperryin hänen viereensä hiljaa ja uskoin, että kaikki järjestyy. Kuulin kuitenkin Valkoaskeleen yskivän muutaman paikan päässä, mutta en jaksanut kantaa hänestä juuri nyt enempää huolta, olihan hän kuitenkin jo soturi. Toivoin silti sillä hetkellä kaikkien parantuvan tästä kirotusta taudista!

//sori , kun tulee näin lyhyttä ja vähän hätäisesti kirjotettua tarinaa ::/

Nimi: Aurinkokajo

26.12.2018 20:33
Öinen leiri oli aivan hiljainen lukuun ottamatta soturien pesästä kuuluvaa yskintää.
”Kö köh köh! Anteeksi”, Ikuisuusaskel sopersi ennen kuin toinen yskäisyjen sarja ravisti hänen kehoaan. ”Köh köh köh!”
Vaahterasumu tuhahti hiljaa vieressäni. ”Olen pahoillani Ikuisuusaskeleen puolesta, mutta kukaan ei saa unta täällä, jos hän jatkaa vielä yskimistä”, kolli hengitti lämpimästi niskaani. ”Hänen pitäisi mennä Hohtolehden luokse.”
Yritin sulkea korvani, kun Ikuisuusaskeleen yskänpuuska kajahti jälleen soturien pesässä. Tällä kertaa siihen liittyi mukaan muiden soturien tympääntynyttä jupinaa. ”Haukkapolte ehdotti hänelle sitä eilen, mutta hän vain sanoi, ettei ollut niin sairas”, huomautin takaisin, ääni puuroutuneena väsymyksestä. ”Nyt se taas nähtiin.”
Ikuisuusaskel oli nyt yskinyt jo kaksi yötä peräkkäin ja jos naaras ei menisi parantajien luokse, soturit hyppisivät kohta seinille. Olin itsekin hyvin väsynyt. Silmäluomeni tuntuivat raskailta, päätäni jomotti ja korvissani soi pesässä kaikuvat yskänpuuskat. *Miksi ihmeessä otimme makuusijat näin läheltä Ikuisuusaskelta?* soimasin itseäni, vaikka emmehän me silloin vielä tienneet, että juuri Ikuisuusaskel sairastuisi.
Tunsin kuinka ohitseni hiippaili kissa, jonka häntä sipaisi korviani. Raotin varovasti toista, unesta raskasta silmääni. Virnalaukka oli kumartunut Ikuisuusaskeleen luokse ja laskenut tämän kuonon eteen sammalmytyn. ”Otahan vähän märkää sammalta, ehkä se auttaa”, avulias nuori naaras yllytti hiljaa ja työnsi sammalta vielä lähemmäs vanhempaa naarasta.
”Kiitos”, Ikuisuusaskel kähisi ja kurottautui lipomaan märkää sammalta. ”Anteeksi kaikki vielä kerran.”
”Eipä mitään”, väsyneet soturit mutisivat kuorossa. Hetken kuluttua uninen tuhina täytti koko pesän, kun Ikuisuusaskel oli hiljentynyt. Tunsin jälleen Virnalaukan tassuttavan ohitseni, tällä kohti omaa makuusijaansa.
Suljin silmäni ja nautin yllemme laskeutuneesta hiljaisuudesta ja siitä, kun kumppanini hengitti lämpimästi niskaani.

Maidonvaalea aamutaivas levittyi ylleni, kun poistuin haukotellen soturien pesästä. Oli aikainen aamu, sen kertoi taivaanrannan meripihkainen hohka, joka kieli nousevasta auringosta. Lunta oli hivenen enemmän kuin muutama päivä sitten ja pakkanen oli kiristynyt vieden pilvet pois taivaalta. Vetäisin keuhkoni täyteen kylmää, kirpeää ilmaa. Olin nukkunut hyvin vasta sen jälkeen, kun Ikuisuusaskel oli hiljenytynyt, joten yöuneni olivat jääneet hivenen vajavaisiksi. Aamupartiot olivat lähteneet jo kierrokselleen aikoja sitten, mutta siitä huolimatta muut soturit olivat uppoutuneet vielä sammaleenpehmeisiin peteihinsä. Kaikki paitsi minä ja Ikuisuusaskel.
”Hei”, tassutin varovasti luonnonvalkoisen naaraan luokse, joka kyyhötti yksin soturien pesän vieressä. ”En tiennyt, että olet jo hereillä? Miten voit?”
Ikuisuusaskel pörhisti turkkinsa kylmyyttä vastaan. ”Heräsin juuri äsken. Tulin ulos, kun alkoi jälleen yskittämään, sillä en halunnut taaskaan pitää muita hereillä.” Tämän lause päättyi rajuun yskänpuuskaan, joka ravisti naaraan kehoa.
Väistin muutaman askeleen taaksepäin ja siristin silmiäni. ”Oletko miettinyt parantajille menoa?” kysyin. ”Minusta sinun yskäsi alkaa kyllä olla jo vakavaa. Ettet olisi vain saanut sitä tautia?”
”En tiedä”, Ikuisuusaskel kohatti olkiaan, ”mutta lupaan mennä Hohtolehden luokse, kunhan hän herää.” Minua kokeneempi naaras vilkaisi tuskaisesti punertavaa taivaanrantaa.
”Älä ole hiirenaivoinen”, pudistin päätäni. ”Voit ihan hyvin mennä Hohtolehden luokse jo nyt. Älä turhaan palelluta itseäsi ulkona. Sairastut vain pahemmin.”
”Niin kai”, Ikuisuusaskel nosti käpäläänsä varovasti.
”Tulehan nyt”, patistin ja puskin naaraan pystyyn. ”Minäkin voin tulla mukaan. Voin samalla käydä katsomassa Kyynelpennun ja Höyhensiiven vointia. Tule!” Ikuisuusaskel seurasi varovasti perässäni, kun johdatin tämän parantajan pesän hämärään. Kuonooni tulvahti lämmin sairauden lemu ja yrttien katku. Pidätin itseäni yökkäämästä. *Miten Hohtolehti pystyi olemaan täällä päivätolkulla?*
”Hohtolehti”, tervehdin varovasti harmaamustaraitaista naarasta, joka nuokkui pedillään parantajan pesän kauimmaisessa nurkassa. Pujopilkku ei ollut paikalla, sillä parantajakolli oli lähtenyt Tavisateen mukaan hakemaan naaraalle tämän yhdeksää henkeä. Laskin häntäni Ikuisuusaskeleen lavoille. ”Osaisitko auttaa? Ikuisuusaskeleella on kova yskä, ja minusta tuntuu, että hänellä on se outo sairaus.” *Tai ainakin hän haisee aivan samalta, yöh!* tuumin.
Hohtolehti nosti välittömästi juovaista päätään ja räpytti uneliaita siniharmaita silmiään. ”En nukkunut!” Sitten naaraan katse tarkentui meihin ja tämä ponnahti seisaalleen.
Väistin pois tieltä, kun Hohtolehti ravasi Ikuisuusaskeleen luokse ja nuuhkaisi tätä. ”Ikuisuusaskel, kävisitkö vaikka tuohon makaamaan, niin voin tutkia sinut?” parantaja osoitti hännällään viimeistä tyhjää makuusijaa, joka sijaitsi Rusakkotassun makuusijan vieressä. Rusakkotassu väräytti korviaan uneliaasti, kun hänen emonsa asettui hänen viereen, muttei muuten reagoinut.
Seurasin sivusta, kun Hohtolehti painoi kuononsa Ikuisuusaskeleen etukäpälään testatakseen lämmön, kuunteli tämän hengityksen ja vilkaisi naaraan suuhun. Parantajan jatkaessa työtään käänsin huomioni Kyynelpentuun, joka nukkui Hahtuvapennun vierellä Höyhensiiven kyljessä. Siniharmaa naaras oli puristanut silmänsä kiinni tuskaisen näköisesti ja hengitti katkonaisesti. Tämä oli kietonut häntänsä tiukasti vatsansa ympärille ja tästä lähtevä sairauden katku oli järkyttävä. Vaikka veljenpentuni oli vasta muutaman päivä sitten tuotu parantajien luokse, oli pikkuisen pennun tila heikentynyt huomattavasti.
”Aurinkokajo”, hätkähdin kuullessani ystäväni tyttären äänen ja vielä enemmän, kun huomasin tämän seisovan aivan vieressäni.
”Mmmitä?”
”Pyytäisin sinua nyt lähtemään”, parantajanaaras nyökkäsi uloskäyntiä kohden. ”Ikuisuusaskel jää tänne. Annoin hänelle hieman katajanmarjoja sekä liperistä ja kirkassilmistä tehtyä haudetta. Toivon todellakin, että se auttaa hänen yskäänsä.”
”Entäpä Kyynelpentu?” vilkaisin siniharmaata, sairasta pentua, jonka otsalla helmeili tuskan hiki. ”Miten hän voi? Etkö voi auttaa mitenkään hänen tilaansa?”
Hohtolehti pudisti päätään. ”Minulla ei ole mitään yrttiä, mikä auttaisi nyt häntä. Kaikki kasvit ovat hautautuneet jo lumen alle. Teen kuitenkin voitavani.”
Painoin katseeni alas ja tunsin surun puristavan sisintäni kuin terävät okaat. ”Tiedän sen”, huokaisin. ”Kiitos kuitenkin.” Tunsin Hohtolehden pahoittelevan katseen selässäni, kun poistuin parantajan pesästä.
Kylmä ilma tuntui virkistävän ajatukseni, kun astuin ulos. Avasin suuni apposen auki ja haukkasin kirpeää ilmaa sisääni. Kaikki tulisi järjestymään. Kyynelpentu selviäisi kyllä. Hänen oli pakko!
”Aurinkokajo. Mitä sinä siellä teit?”
Nostin katseeni kuullessani Vaahterasumun huolestuneen äänen. Kumppanini ravasi luokse puuterilumi pöllyten ja nuuhkaisi minua. ”Etkai vain ole sairastunut?”
”En ole, ei hätää”, pudistin päätäni ja väläytin rahoittelevan hymyn. ”Kävin vain viemässä Ikuisuusaskeleen Hohtolehden luokse ja katsoin miten Kyynelpentu voi.”
Vaahterasumu kallisti päätään. ”No, miten hän voi?”
”Ei hyvin”, murahdin huolestus äänestäni suodattuen. ”Sairaus tuntuu vievän hänestä kaikki voimat. Pelkään, että hän kuolee.”
”Ei hätä ole varmasti tämän näköinen”, Vaahterasumu kosketti hellästi korvaani kuononsa kärjellä. ”Hohtolehti ja Pujopilkku tekevät varmasti kaikkensa pelastaakseen hänet. Pelastaakseen heidät kaikki.”
Suljin silmäni ja hengitin sisääni kumppanini rauhoittavaa tuoksua. Kurkustani pääsi kehräys. ”Olet varmasti oikeassa.”
”Tiedän”, kerhea kieli pyyhkäisi niskaani. ”Se on alaani.”
”Hei!” avasin silmäni ja tökkäsin kumppanini beigenväristä rintaa. ”Äläpäs ala ylimieliseksi.”
”Enhän minä!” Vaahterasumu näytti muka hämmästyneeltä ja otti askeleen taaksepäin. ”Kuinka julkeat?”
Kujeileva pilke syttyi silmäkulmaani ja päästin leikkiin kutsuvan kehräyksen. ”Julkeanhan minä, jörö karvapalloseni!” Upotin valkean tassuni lumeen ja viskasin puuterilunta kumppanini päälle. Tämä päästi terävän henkäisyn ja otti pakkia, kun kylmä paakku iskeytyi tämän rintaa vasten. ”Tuon saat maksaa!” kolli uhosi kehräten ja viskasi minua kohti kasan lunta. Olin liian hidas väistämään ja tunsin kuinka kasvoni saivat jäisen lumipesun. ”Hyrr! Kylmää!” kiljaisin ja ravistin koko kehoani, jolloin ilmaan pöllähti valkeita hiutaleita. ”Varohan vain! Teen sinulle samoin!”
”Et varmasti tee!” Vaahterasumu naurahti ja loikki karkuun pitkillä, voimakkailla askelilla. Pinkaisin perään tassut syyhyten. ”Odotahan vain! Minun käsittelyni jälkeen sinut joudutaan kaivamaan lumikasasta koko klaanin voimin!” uhosin nauruni lomassa saavuttaessani kumppaniani. ”Ensin sinut täytyy saada minut kiinni”, tämä sihahti silmät välkyen ja kaarsi oikealle.
”Mitä täällä tapahtuu?” Hallakasvon valkoharmaa pää pilkisti ulos soturien pesästä ja tämän viikset alkoivat väpättää, kun tämä huomasi meidät. ”Keskeytinkö jotakin?”
Vaahterasumu jarrutti voimakkaasti ja tömähdin tämän takamusta päin.
”Ööm, et yhtikäs mitään”, Vaahterasumu vastasi ääni jälleen tavallisena. Kolli nuolaisi rintaansa peittääkseen hämmennyksensä.
”Autoin vain Vaahterasumua pesemään tämän turkin”, selitin nopeasti Hallakasvon leveälle hymylle.
Kumppanini vilkaisi minua kulmat koholla. Päästin naurahduksen. ”No onhan se tavallaan totta”, kehräsin ja pyörittelin tassujeni väliin lumipallon. ”Korvan taustat vain jäivät pesemättä. Odotahan!”
Hallakasvo poistui kokonaan soturien pesästä. ”Ehkä voisitte jättää lumileikit pennuille”, tämä huomautti häntä huvittuneesti kippuralla. ”Vai?”
Vilkaisin surullisena pyörittämääni lumipalloa ja vilkaisin sitten Vaahterasumua. ”Mitä mieltä olet?” kysyin virnistäen. ”Saatko itse pestyä korvasi?”
”Enköhän minä”, valkoruskea kolli virnisti takaisin ja potki lumipalloni kauemmas. Sitten tämä alkoi sukimaan takkuiseksi mennyttä turkkiaan.
Aurinko nousi yhä korkeammalle puiden latvojen yläpuolelle. Siinä vaiheessa, kun olimme saaneet Vaahterasumun kanssa turkkimme jälleen kiiltäviksi, kaikki soturit olivat jo heräilleet ja odottelivat Kuukiveltä palaavaa Tavitähteä. Aamupartiotkin olivat jo palanneet ja niihin kuuluneet soturit söivät innokkaina tuoresaaliitaan. Hallakasvo istui Suurkiven vierellä, katse kiinnitettynä uloskäyntiin.
Aurinkohuipun aikoihin piikkihernetunnelin luona rasahti, ja klaanin uuden päällikön tuoksu lehahti leiriin. Hallakasvo loikkasi pystyyn ja ravasi innokkaana mustaraitaisen naaraan luokse, joka asteli sisään leiriin silmät uutta arvokkuutta kiiluen. Pujopilkku asteli sisään tämän perässä.
”Tavitähti!” Hallakasvo kumarsi kunnioittavasti Myrskyklaanin päällikölle. ”Tervetuloa takaisin, Tavitähti!”
Pian muutkin liittyivät varapäällikön tervehdykseen. ”Tavitähti! Tavitähti! Tavitähti!”
Mustaraitainen naaras hymyili kiitollisena ja kapusi Suurkiven päälle klaanien yhä hokiessa hänen nimeään. Hallakasvo istahti varapäällikön paikalle, Suurkiven juureen, katse päällikköönsä kohotettuna. Tällä kertaa tavalliselle kutsuhuudolle ei ollut tarvetta, sillä koko klaani oli jo kokoontunut suuren kiven ympärille kuulemaan uuden päällikön sanat. Rotkoleirissä oli aivan hiljaista, aivan kuin koko metsäkin olisi pysähtynyt kuulemaan Tavitähden puheen.
”Myrskyklaani!” päällikkö aloitti, arvokkuus ja ylpeys äänessään. ”Eilen matkasin Kuukivelle ja sain yhdeksän henkeäni sekä uuden nimeni. Nyt tervehdin teitä täytenä Tähtiklaanin hyväksymänä klaanin päällikkönä.”
Yleisöstä kohosi muutama ”Tavitähti! Tavitähti!” huudahdus, mikä sai päällikön hymyilemään.
”Myrskyklaani. Vaikka klaaniimme onkin iskenyt meille uusi ja tuntematon sairaus ja lehtikato on kaikkialla ympärillämme, niin elämä menee eteenpäin. Pentutarhamme on täynnä ja reviirimme ruokkii meidät läpi tämän hyisen ajan.” Tavitähti hiljeni hetkeksi. ”Ensimmäisenä tehtävänäni päällikkönä, aion nimittää klaanille uusia oppilaita. Kaurispentu ja Huomenpentu, tulkaahan tänne eteen.”
Vilkaisin olkani yli pentutarhalle, jonka edessä Orapihka istui silmät hämmästyksestä suurina. Tämän käpälien juuressa Kaurispennun ja vaaleanruskean kuningattaren oma pennun Huomenpennun silmät olivat kuitenkin vielä suuremmat. Orapihka kumartui nuolaisemaan kummankin pääkarvat kuntoon ennen kuin tönäisi kaksikon hellästi liikkeelle.
Päästin lempeän kehräyksen Kaurispennun ohittaessa tärisevin askelin rivin, jossa istuin. Kellertävän oranssi kolli sai kuitenkin tassunsa kuriin päästyään Huomenpennun kanssa Suurkiven eteen.
”Kaurispentu ja Huomenpentu, olette eläneet klaanissa kuusi kuuta ja nyt on teidän aikanne tulla oppilaiksi. Tästä päivästä aina siihen päivään asti, jona ansaitsette soturinimenne, kutsuttakoon teitä Kauristassuksi ja Huomentassuksi.” Päällikkö piti lempeän sinisen katseensa innosta ja jännityksestä tärisevissä pennuissa, kunnes kohotti katseensa sotureihinsa. Riviin, jossa istuin Vaahterasumun kanssa, itse asiassa. ”Kauristassu, mestariksesi tulee Vaahterasumu.”
Vierelläni Vaahterasumu kohotti katseensa Kauristassusta päällikköön. Ilahtunut ällistys kuvastui tämän sinertävistä silmistä.
”Vaahterasumu, olet jälleen valmis saamaan oppilaan. Olet saanut hyvää koulutusta Lumikkotaipaleelta ja olet osoittanut olevasi varma ja taitava soturi. Odotan, että siirrät kaiken tietosi Kauristassulle.”
Vaahterasumu nyökkäsi, ja Tavitähti kääntyi Huomentassun puoleen. ”Huomentassu, mestariksesi tulee Kivirouta.”
Edessämme olevassa rivissä istuva Kivirouta höristi raidallisia korviaan ja kollin vieressä istuva Särkkäviiksi tönäisi veljeään hymyillen.
”Kivirouta, olet valmis saamaan oppilaan”, Tavitähti maukui. ”Olet saanut hyvää koulutusta Niemiviikseltä ja olet osoittanut olevasi järkevä ja uskollinen soturi. Odotan, että siirrät kaiken tietosi Huomentassulle.” Kiviroudan nyökättyä, Tavitähti jatkoi. ”Myös Kyynelpentu on saavuttanut kuuden kuun iän. Vaikka hän ei olekaan edessämme nyt, kutsuttakoon häntä tästä lähin Kyyneltassuksi. Kunhan hän parantuu hänen mestarikseen tulee Pyökkiturkki”, mustaraitainen naaras vilkaisi parantajan pesälle päin ja nyökkäsi sitten tuleville mestareille.
Molemmat kolli soturit nousivat pystyyn ja tassuttivat koskettamaan neniä uusien oppilaidensa kanssa. Vaahterasumu kuiskasi jotakin veljenpojalleni ja tämä nyökytti päätään leveästi hymyillen.
”Huomentassu! Kauristassu! Kyyneltassu! Huomentassu! Kauristassu! Kyyneltassu!” taivaalle kohosi huurupilviä, kun klaani hoki tuoreiden –tassujen nimiä.
Klaanikokouksen päätyttyä säntäsin Haukkapoltteen perässä Kauristassun luokse. ”Onneksi olkoon!” veljeni kehräsi kovaan ääneen ja kaappasi poikansa halaukseen nuollen rivakasti tämän päälakea.
”Isä”, Kauristassu pyristeli pois Haukkapoltteen tiukasta otteesta. ”En saa henkeä!” tämä jupisi tasoittaen pääkarvojaan.
Päästin huvittuneen kehräyksen, johon Haukkapoltekin liittyi. ”Onnea täältäkin!” Vilkaisin sivusilmälläni kumppaniani. ”Onnittelut itse asiassa kummallekin. Vaahterasumu, sait muuten koulutettaviksi isän ja pojan.”
”Niinpäs taisin saadakin”, valkoruskea kolli kehräsi matalasti. ”Katsotaan, onko Kauristassu yhtä nopea oppimaan kuin Haukkapoltekin.”
”Minä olen nopempi”, raidallinen oppilas totesi vakavasti ja pullisti rintaansa. Purskahdimme kaikki nauruun, joka hyytyi välittömästi kun näimme Hohtolehden säntäävän meitä kohti siniharmaat silmät suurina, vakavina ja surusta sumeina.
”Hohtolehti? Mitä on tapahtunut?” Vaahterasumu kysyi välittömästi.
”Haukkapolte! Aurinkokajo! Kauristassu!” naaras henkäisi pysähdyttyään eteemme. Tunsin sydämeni pysähtyvän, kun parantaja lausui seuraavat sanat: ”Kyyneltassu on kuollut.”

//Tan tan taa! Toivottavasti kaikki on ok! :D

Nimi: Hallakasvo

24.12.2018 00:21
Seurasin kumppanini viereltä haikein, myöskin väsymyksestä sumein silmin kuinka Vaskitsakynsi ja Täpläsiipi raahasivat oranssilaikukkaan kollin ruumiin ulos leiristä haudattavaksi. En ollut tuntenut Vinhatähteä kovinkaan henkilökohtaisesti, mutta hän oli kaikesta huolimatta ollut loistava päällikkö, jota kukaan tuskin unohtaisi.
"Käy sääliksi Liekkitassua", sanoin niin hiljaa että vain Särkkäviiksi kuuli sen. Tämä nyökkäsi ja siirsimme katseemme punaturkkiseen kolliin, joka istui vanhempiensa välissä vähän kauempana.
"Niin. On kamalaa mestarinsa kesken koulutuksensa. Kukahan sitä jatkaa?" hän pohti.
"En tiedä, mutta varmasti sisaresi nimittää juuri sopivan", vastasin. Päivänselvää, Särkkäviiksi viestitti katseellaan, mutta nyökkäsi ääneti. Huokaisin. Minun pitäisi valmistautua lähtemään partioon Kipinämyrskyn, Hiekkakynnen, Niittylumon ja Orapihkan kanssa. Tavisade kuitenkin asteli Suurkiven luo ja kiipesi sen päälle kajauttaen kokouskutsun. Kaikki, jotka eivät olleet valvoneet - ainakaan koko yötä - Vinhatähden vierellä, hiipivät kuin varjot pesistään aukiolle. Katsahdin pentutarhalle nähden Tummakajon astelemassa Tuikeaskeleen ja Kettuväijyn rinnalla. Emoni kannatteli suussaan harmaaturkkista Kalliopentua, ja musta kuningatar kantoi leuoissaan esikoistaan Sysipentua. Kissojen asettuessa paikoilleen nelikko valitsi paikkansa takarivistä. Huomasin Väijykärjen soturien pesän edustalla, kaukana muista, ja niin huomasi Kalliopentukin, jolloin veljenpoikani yritti lähteä isänsä luokse, mutta Tummakajo kiskaisi hänet hännästä etujalkojensa väliin ja suhahti tälle niin että pentu jähmettyi paikoilleen. Purohäntä, Tuikeaskel ja Sinisydän kaitsivat loput pennut järjestykseen, ja Vuoksipentu ravasi luoksemme asettuen Särkkäviiksen eteen istumaan. Kosketin poikani nenää rakastavasti omallani, jonka jälkeen oli keskityttävä kuulemaan Tavisateen päätös.
Oli vähällä että en menettänyt tuntoa jaloistani, kun tuleva päällikkömme lausui uuden varapäällikön nimeltä. Minä, Hallakasvo, Kettuväijyn ja Rikkakasvon tytär, uudessa asemassa klaanin hierarkiassa? Silmät täysikuun kokoisena vaihdoin katseita Särkkäviiksen kanssa. Kumppanini värikkäät silmät olivat myös suurentuneet, mutta siinä missä minä näytin yhtäaikaa järkyttyneeltä ja taivaasta pudonneelta, hänen katseensa oli täynnä puhdasta iloa, ja näytti kuin voisi haljeta ylpeydestä hetkenä minä hyvänsä. Vuoksipentu tuijotti minua lumoutuneena ja suu hieman auki.
"Menehän nyt sanomaan jotain", Särkkäviiksi kuiskasi hymyillen. Säpsähdin ja vilkaisin ympärillemme. Klaanilaiset odottivat hillitysti että reagoisin tämän päivän aikana uuteen asemaani. Nousin nopeasti jaloilleni ja astuin Suurkiven eteen kurkkuani selvitellen.
"Kiitän sinua Tavisade", lausuin ensimmäisenä ja kumarsin kunnioittavasti valkeaturkkiselle naaraalle. Tämä nyökkäsi hymähtäen, jolloin käännyin klaanilaisten puoleen.
"Kiitän teitä kaikkia tuestanne. Olen otettu tästä suuresta kunniasta, ja vannon koko sydämestäni, että aion tehdä parhaani täyttääkseni velvollisuuteni ja ollakseni mahdollisimman hyvä varapäällikkö", maukaisin. Sanani saivat tyytyväisen oloisia nyökkäyksiä ja hiljaista sananvaihtoa.
"Haluan myös muistuttaa, että olen yhä se sama Hallakasvo kuin aina ennenkin. Minulle saa tulla puhumaan jos jokin asia vaivaa. Voin määrätä partioista, mutta aion osallistua niihin samalla tavalla. Jos epäonnistun, teen virheen, tai vähänkin lipsun liian komentelevaksi, saatte tulla potkaisemaan minua."
"Jospa jätämme sen tehtävän Särkkäviikselle", kuulin iloisen äänen huikkaavan ja käänsin katseeni ilkikurisesti silmäänsä iskevään pikkusiskooni. Tämä sai pari hiljaista naurun tyrskähdystä aikaan muiden oppilaiden keskuudessa.
"Kirsikkatassu! Siisti suusi. Nyt ei ole oikea aika tuollaisille letkautuksille", Virnalaukka torui nopeasti oppilastaan. Vaahterasumu vilkaisi vierellään istunutta Aurinkokajoa, joka vain hymyili. Pudistin vain hymyillen päätäni, eikä kumppaninikaan näyttänyt pahastuvan sisareni ehkä hieman väärämielisestä kommentista. Vinhatähden kuoleman luomasta surusta huolimatta klaanilaiset puhkesivat ulvomaan nimeäni, ja äänten hiljennettyä Tavisate naukui puheenvuoron merkiksi.
"Vinhatähti on poissa, ja on tullut aikani ottaa hänen paikkansa. Vaellan Korkokiville vielä tämän päivän aikana hakeakseni sieltä yhdeksän henkeäni. Hallakasvo on vastuussa leiristä poissaollessani. Otan mukaani Pujopilkun, ja lähdemme matkaan pian. Kokous on päättynyt."
Näillä sanoilla naaras kiipesi alas kiveltä ja siirtyi keskustelemaan veljenpoikansa ja Hohtolehden kanssa tulevasta matkasta. En ehtinyt hänen luokseen kissojen piirittäessä minut onnittelujen merkeissä.
"Onneksi olkoon", Aurinkokajo maukui iloisesti.
"Kiitos", vastasin yhä hieman hämmentyneenä.
"Olemme ylpeitä sinusta", Suomusiipi maukaisi Vesikallio vierellään. Kettuväijy hukutti kasvoni nuolaisuihin luokseni päästyään.
"Emo, ota rauhallisesti", naukaisin karhean kielen kosketettua silmääni.
"Saan osoittaa rakkautta tytärtäni kohtaan jos haluan", punaturkkinen naaras totesi, mutta malttoi sitten lopettaa. "Onnea valtavasti, rakas."
"Onnea minunkin puolestani", Hirvenhuuto hymyili. "Olet asemasi ansainnut."
Hymyilin enolleni kiitollisena, kunnes katseeni kiinnittyi polkuun, joka alkoi muodostua luokseni. Vakavoiduin Väijykärjen astellessa eteeni häntä väistäneiden kissojen tuijottaessa veljeäni sekalaisin tuntein. Veljeni vilkaisi ympärilleen, katsoi silmiini lyhyen hetken, nyökkäsi syvään ja maukui hiljaa: "Onnea."
En sanonut mitään, väräytin vain korviani kuittaukseksi. Punaturkkinen kolli kääntui ympäri ja käveli kauemmas, siirtäen sitten katseensa Tummakajoon, joka paimensi pentujaan kohti pentutarhaa suomatta vilkaisuakaan tähän. Minulle musta kuningatar kuitenkin nyökkäsi kunnioittavasti ennen kuin katosi poikineen tarhaan.
"Et uskokaan miten tavattoman ylpeä olen sinusta", Särkkäviiksi kehräsi päästyään viimein luokseni. Kehräsin kovaan ääneen ja puskin rakastani kiintyneesti. Hänen tukensa oli parasta mitä saatoin kokea. Vuoksipentu hänen vierellään näytti kuitenkin huolestuneelta.
"Nyt kun sinä olet varapäällikkö, sinulla on paljon enemmän vastuuta ja tehtäviä. Oko sinulla enää lainkaan aikaa minulle?" hän kysyi. Kumarruin saman tien pennun eteen, vedin hänet luokseni ja nuolaisin muutaman kerran otsaansa ennen kuin lukitsin katseeni jäänsinisinä kiiltäviin silmiin.
"Älä ryhdy edes pohtimaan tuollaisia. Minulla on aina aikaa läheisilleni, erityisesti sinulle ja isällesi. Uskotko?" naukaisin. Vuoksipentu näytti hivenen epävarmalta, mutta nyökkäsi kuitenkin. Puskin häntä vielä kevyesti leukaan ennen otteeni päästämistä, ja poikani ravisti turkkinsa pikaisesti pörröiseksi. Katsahdin Tavisateen puoleen; hän valmistautui matkaan Pujopilkun kanssa, ja vilkaisin Särkkäviikseä ennen kuin ravasin kaksikon luo.
"Olkaa varovaisia", sanoin. "Pidäthän Pujopilkku huolta hänestä?"
"Voit luottaa minuun", sain lempeän vastauksen.
"Ja minä luotan että pidät klaanista huolen kunnes palaamme", Tavisade naukui lämpöä äänessään.
"Ehdottomasti", vastasin vakaasti. "Ja aion olla ensimmäinen, joka tervehtii sinua uudella nimelläsi."
"Kiitos, Hallakasvo. Tapaamme myöhemmin."
Katselin kuinka kaksikko poistui leiristä, ja syvään henkeä vetäen käännyin katsomaan aukiota ja siellä yhä seisovia kissoja.
"Hyvä on kaikki", lausuin. "Eilen ilmoitetut partiot lähtevät sovitusti liikkeelle, poikkeuksena aamun rajapartio, joka tunnetusta syystä myöhästyi vähän. Tulihelmi, sinä saat ottaa paikkani ja lähteä tarkistamaan rajoja nyt. Ehditte vielä hyvin."
"Selvä", liekinvärinen soturi kuittasi. Kissojen lähtiessä määrättyihin tehtäviin, saatoin huokaista helpotuksesta. Klaanin tuella en voisi mitenkään epäonnistua tai tuoda pettymystä Tavisatel- ... Tavitähdelle. Tai ainakin hartaasti toivoin niin.


(Tämän tarinan myötä haluan toivottaa kaikille ketolaisille oikein hyvää ja lämmintä joulua. <3 :3)

 

©2019 Metsäketo - suntuubi.com