Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Myrskyklaani Jokiklaani Tuuliklaani Varjoklaani  Tähtiklaani Erakot ja kotikisut

 

Myrskyklaanilaisten tarinat

 

 

 1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Aurinkokajo

10.10.2018 17:47
Aamu valkeni kirkkaana ja kuulaana. Taivaalla ei ollut pilviä nimeksikään, jos ei muutamia satunnaisia pilvenhattaroita laskettu, ja aurinko nousi kirkkaankeltaisena taivaanrannasta haihduttaen ruohonkorsia peittäneen kuuran, joka enteili tulevaa lehtikatoa.
Suurelle taivallukselle kohti uusia reviirejä oli lähdetty toissapäivänä hämärän laskeuduttua. Suuri kissajoukko oli vaeltanut rivakasti eteenpäin yön peitettyä meidät kaksijalkojen katseilta, ja oli pysähtynyt vasta, kun kaksijalka oli kaukana takana. Koko eilispäivä oli mennyt matkaa taittaessa muuttumattomassa maisemassa, ja klaanit olivat pysähtyneet auringonlaskiessa erään pellon laitamille yöpymään.
Kampesin itseni ylös Vaahterasumun viereltä jäykin lihaksin ja käänsin katseeni aurinkoa kohti, joka nousi yhä ylemmäs valaisten kultaiset pellot, jotka levittäytyivät ympärillämme silmänkantamattomiin. Imin itseeni raikasta, kylmää ilmaa ja venytin vuorotellen jokaista kipeää lihastani. Sitten istahdin vielä nukkuvan kumppanini viereen ja jäin tyhjin silmin tarkkailemaan muiden kissojen heräilyä.
*Talvioturkki on poissa.* Se oli ensimmäinen ajatukseni, kun nousin ylös. Ja se tulisi olemaan viimeisin ajatus, kun kävisin tänään nukkumaan. En pystynyt sanoin kuvailla sitä tunnetta, jonka emoni poismeno aiheutti sisälläni. *Tältäkö emosta oli tuntunut, kun Setriviiksi kuoli?* tajusin hätkähtäen ja yritin ravistaa ajatuksen pois päästäni. En saisi joutua samanlaisen masennuksen valtaan kuin Talvioturkki tai en itsekään selviäisi. Minun täytyi olla vahva. Vaahterasumun ja Poutapennun takia.
Vedin sisään jälleen lehtisateen ilmaa tyhjentäen samalla ajatukseni ja kääntäen katseeni kumppaniini, joka oli käpertynyt sisarpuolensa ympärille. *Sinulla ei käynyt niin kuin Talvioturkille!* pieni ääni huomautti pääni sisällä. *Ja arvaa miksi? Koska sinä pystyt vielä rakastamaan kumppaniasi enemmän kuin mitään. Sinulla on koko elämä edessä!* Hymy nousi vaistomaisesti huulilleni kuullessani päässäni oman läksytykseni. Ja tuo pieni ääni oli oikeassa. Lämpö valtasi sisukseni, kun kumarruin Vaahterasumun puoleen ja nuolaisin hellästi kollin poskea herättääkseni tämän.
Siniset, vielä unesta sumeat silmät avautuivat raukeasti ja kohtasivat omat auringonkeltaiseni.
”Huomenta, unikeko”, mau’uin ja väläytin hymyn, kun Vaahterasumu katse tarkentui.
”Onko kaikki hyvin?” kumppanini kysyi noustessaan varovasti istumaan yrittäen olla herättämättä kyljessään hyrisevää Poutapentua.
Supistin huuleni kiinni ja mietin vastaustani. ”On”, vastasin hetken kuluttua ja tiesin sisimmässäni, että se oli totta. Tai ainakin puoliksi oli.
Vaahterasumu päästi helpottuneen kehräyksen, mikä sai Poutapennun väräyttämään korvaansa ja avaamaan silmänsä. Naaras vilkaisi uneliaasti Vaahterasumua ja käänsi vihreät silmänsä sitten minuun.
”Onko Aurinkokajo-tädillä kaikki hyvin?” Poutapentu sirkutti. ”Oletko vieläkin surullinen?”
Liikutus valtasi minut ja kumarruin antamaan Poutapennulle nuolaisun päälaelle. ”Kaikki on hyvin, ei hätää. Mutta nyt, kun olet hereillä, niin voisitkin mennä Höyhensiiven luokse syömään. Klaanit lähtevät pian liikkeelle.”
”Sopii!” Poutapentu irrottautui velipuolensa kyljestä ja pörhisti valko-oranssin turkkinsa aamun koleutta vastaan.
Kehräsin huvittuneena. ”Tai mennään vaikka kaikki tervehtimään häntä”, ehdotin ja autoin kumppanini ylös, jottei tämä satuttaisi yhä murtunutta jalkaansa.
Aurinko näkyi jo kokonaisena pallona nummien ja peltojen takana, kun tassutimme Höyhensiiven luokse Poutapentu etunenässä. Ystäväni makoili pienessä painanteessa, jonke ylle suojaavat heinänkorret nuokkuivat, ja yritti saada kolmikkoaan kuriin.
”Mesipentu, rauhoituhan nyt”, kilpikonnakuvioinen kuningatar maukui kellanruskealle pennulle, joka riepotteli armottomasti löytämäänsä sammalhippua. ”Säästä voimiasi matkaa varten. Ja Ukkospentu-kulta, älä kiusaa sisartasi. Tiedät, ettei se ole kivaa”, tämä torui harmaata kollia, joka puristanut hampaansa ulisevan Untuvapennun häntään.
”Tervehdys, Höyhensiipi”, ääneni sai Höyhensiiven nostamaan katseensa rasavillistä kolmikostaan minuun.
Poutapentu pöllähti alas painanteeseen ja kipitti kiltisti ystäväni luokse, joka tervehti tätä kehräyksen ja nuolaisun kera. ”Tervehdys vain”, kuningatar tokaisi meille, kun Poutapentu oli painautunut tämän vatsaa vasten. ”Miten jalkasi voi, Vaahterasumu?”
”Hyvin kai”, kumppanini kohautti olkiaan. ”Se on hivenen kipeä varsinkin aamuisin, kun se on ollut kylmää maata vasten.”
”Entä voitko hyvin, Aurinkokajo?” ystäväni kysyi varovasti, kun oli naukunut pahoittelunsa valkoruskealle kollille.
”Voin”, maukaisin hiljentyen sitten. *En halua puhua siitä, sopiiko?* Höyhensiipi näytti tajuavan ajatukseni, niin kuin hyvän ystävän kuuluikin, ja vaihtoi aihetta. ”Kirpunloikka lähti saalistamaan ennen auringonnousua Kipinämyrskyn ja Varjokynnen kanssa. Ehdimme varmasti hotkaista jotain ennen kuin päälliköt ilmoittavat lähdön aikataulun.”
”Mitä sanoitkaan lähdöstä?” takaamme kuului utelias maukaisu ja Hohtolehti saapui ruohonkorsien takaa suussaan muutama valtava lehti.
Höyhensiipi kehräsi nähdessää tyttärensä, joka laskeutui painanteeseen ja pudotti nyt hierakaksi tunnistamani lehdet tassujemme juureen. ”Siinä pitäisi olla terpeeksi kaikille, jos polkuanturanne ovat kipeät. Hierokaa näitä lehtiä kipeisiin kohtiin, niin eiköhän ala helpottamaan”, mustaharmaa naaras maukui. ”Ja jos lähtöä mietitte, niin kuulin Vinhatähden sopivan muiden päälliköiden kanssa, että jatkamme matkaa, kun aurinko on suunnilleen puiden latvojen kohdalla.”
Vaahterasumu vilkaisi ulos kuopasta kohti taivaanrantaa. ”Siihen ei ole kauaa aikaa, jotein meidän kannattaa varmaankin syödä ja käyttää nuo hierakat.”
”Hohtolehti, oletko nähnyt Kirpunloikkaa, hän sanoi palaavansa ajoissa metsältä”, Höyhensiipi maukui ottaessaan itselleen yhden hierakanlehdistä ja alkaessa hieroa polkuanturaansa siihen. Tein samoin ja hymähdin tyytyväisenä, kun viileä mehu helpotti pakottavaa kipua hiertymissä.
”En ole nähnyt”, parantajanaaras maukui ja kampesi itsensä ylös painanteesta. ”Minun täytyy kuitenkin mennä. Pitää tarkistaa vielä muutamien loukkaantuneiden vointi. Aurinkokajo, tarvitsetko sinä jotakin?” Hohtolehti naukui lempeästi ja vilkaisi vielä olkansa yli minua.
Tunsin punehtuvani, kun kaikki kääntyivät katsomaan minua. ”Mene vain, Hohtolehti. Minulla on kaikki hyvin”, mumisin ja väräytin korvaani vaivautuneena. *Ei minua tarvitse kohdella kuin pentua!*
”Ai. Hyvä on!” raidallinen häntä vilahti heinikon taakse ja Hohtolehti oli poissa. Pian naaraan kadottua, Kirpunloikkakin uskalsi näyttäytyä. Kollilla oli suussaan kaksi pulskaa tilheä, joista toisen tämä antoi Höyhensiivelle.
”Lähdemme pian”, Kipinämyrskyn pikkuveli huomautti ja nappasi itselleen viimeisen käyttämättömän hierakanlehden. ”Valkoaskel tulee pian auttamaan pentujen kanssa.”
Jaoin nopeasti toisen tilhen Vaahterasumun kanssa. Juuri, kun olimme saaneet syötyä viimeisenkin kallisarvoisen murusen, ulkoa kajahti Varjotähden ulvaisu:
”Klaanit valmistautukaa! Lähdemme liikkeelle niin pian kuin mahdollista!”
Poutapentu irrottautui Höyhensiivestä, joka nousi pystyyn ja kaappasi Ukkospennun niskanahasta kiinni. Samaan aikaan Kirpunloikka lähti ohjeistamaan Untuvapentua ja Mesipentua ylös kuopasta.
Itse nuolaisin Poutapennun päätä ja nostin tämän suuhuni samalla, kun tuin Vaahterasumun kulkua, jotta pääsisimme pois painanteesta. Upotin kynteni kuivaan maa-ainekseen ja kampesin itseni ylös.
Aurinko kurotteli jo kaukaisien puiden latvojen tasalla. Kaikkialla ympärilläni eri klaanien soturit, kuningattaret ja oppilaat valmistautuivat matkaan. Jännitys oli yhä tassuin kosketeltavaa, kun kaikki alkoivat järjestäytyä paikoilleen
Takanamme kuulin Kirpunloikan vaihtavan pikaisen sanan juuri heinikon välistä ilmestyneen Valkoaskeleen kanssa, kunnes molemmat nappasivat yhden pennun suuhunsa ja lähtivät Höyhensiiven perään. Pian näiden jälkeen huomasin Haukkapoltteen ja Pyökkiturkin, jotka auttoivat Kyynelpentua ja Kaurispentua eteenpäin ja väistivät hivenen isompaa jokiklaanilaissoturiryhmää.
”Liitytäänkö veljieni seuraan?” kysyin ja väräytin korvaani kohti kahta ruskearaidallista kollia, jotka etsivät katseillaan myrskyklaanilaisia. Kysymys oli kuitenkin turha, sillä juuri silloin Haukkapolte äkkäsi meidät ja heilautti häntäänsä.
Lähdimme nilkuttamaan nelikkoa kohti. Käpäläni kihisivät jännityksestä päästä matkaan. Hierakan viileä mehu oli helpottanut mukavasti polkuanturoideni jomotusta, ja nyt tuntui hyvältä jatkaa eteenpäin.
”Ovatko kaikki kasassa?” ohitsemme ravaava Piiskaviima mourusi. Toisella puolellamme Hohtolehti, Hiirikuono ja Palotassu kietaisivat muutamat yrtit kääröihin, ja Jokitaival ilmoitti kaikkien tuuliklaanilaisten olevan kasassa.
”Jatkamme matkaa nyt ja pidämme ensimmäisen tauon auringonhuipun aikoihin, jos sellainen on tarpeen!” viileässä aamuilmassa kajahti Vinhatähden ulvaisu. ”Matkaan!”
Kissajoukko liikahti, kun päälliköiden sekä Reikan ja Ollien johtama etupää lähti liikkeelle. Ahtauduin Vaahterasumun kanssa Haukkapoltteen ja Pyökkiturkin perään ja näin sivusilmälläni Laventelikasvon ja Pujopilkun jättäytyvän pitämään perää. Varapäälliköt kävelivät joukon reunamilla ja maukuivat aina silloin tällöin ohjeita:
”Kuningattaret, pennut, loukkaantuneet ja klaaninvanhimmat keskelle! Soturit ulkorinkiin suojaksi! Olkaa valppaita minkä tahansa vaaran varalta ja auttakaa muita! Hienosti menee!”
Ryhmämme liikkui mukavaa vautia eteenpäin. Kaikki olivat reippaita eikä väsymyksestä ollut tietoakaan, kun siirryimme kulkemaan erään pellon reunaa. Erilaisten turkkien kirjo, kohotetut hännät ja päät sekä höristetyt korvat tekivät matkan teosta valpasta, mutta leppoisaa. Pian takanamme jokiklaanilaisjoukko alkoi vaihtamaan kuulumisia ja vitsailemaan.
Pidin tiukasti kiinni Poutapennun niskanahasta naaraan keikkuessa villisti suussani. Pienellä pennulla oli hurjasti tekemistä tämän huitoessa edessämme kulkevan Pyökkiturkin häntää, joka heilui huvittuneesti.
Vaahterasumu kulki aivan kyljessäni pitäen tahdin kolminaisena varoen yhä murtunutta jalkaansa ja vilkaisten aina silloin tällöin sisarpuolensa temppuilua. Tuin tämän liikkumista parhaani mukaan, mikä oli yllättävän vaikeaa, kun piti samalla kannatella kumppanini sisarpuolta.
”Varovasti, Poutapentu”, hyrähdin, kun naaras keikahti hivenen rajummin, kun tämä yritti kurotella etumatkaa saanutta veljeni häntää. Pian veljeni katosivat hivenen kauemmaksi meistä ja väliimme ryhmittyi pieni tuuliklaanilaisten joukko, johon kuului kahden lähes identtisen raidallisen kollin lisäksi pieni harmaavalkoinen naaras ja musta kollioppilas. Poutapentu ei valitettavasti tajunnut kissojen vaihtumista ja iski neulanterävät hampaansa toisen raidallisen kollin häntään, kun sopiva etäisyys ilmeni.
”Auts!” tuuliklaanilainen ulahti ja kiepahti ympäri hivenen äkäisenä luoden meripihkaisen katseensa meihin. ”Kuka se oli?”
Poutapentu hiljeni säikähtäneenä ja inahti pelokkaasti, kun hänen leikkikaverinsa ei ollutkaan Pyökkiturkki.
”Anteeksi”, mau’uin pahoittelevasti Poutapennun niskanahan takia. ”Hänellä on hivenen energiaa.”
Kollin silmät pehmenivät ja niihin syttyi leppoisa pilke. ”Eipä tuo mitään. Minä olen muuten Vaahterakasvo, Tuuliklaanista”, raidallinen kolli tervehti ja heilautti häntäänsä sitten matkatoveriensa suuntaan, jotka tarkkailivat meitä uteliaina. ”Tuo tuolla on veljeni Tammiviilto, tuo on hänen oppilaansa Kekäletassu ja tuossa on Varpustassu.”
Räpäytin silmiäni tervehdykseksi. ”Olen Aurinkokajo, ja tässä on-”
”Vaahterasumu”, kumppanini tervehti ja nyökkäsi Vaahterakasvolle. ”Ja me olemme Myrskyklaanista.”
”Arvasin!” Vaahterakasvo kehräsi. ”Haisette aivan metsäläisiltä.”
Naurahdin, mraurr. ”Eikö olekin hassua, kun kaikki klaanit matkustavat yhdessä. Sitä tietää silti mihin klaaniin kukakin kissa kuuluu.”
”Niinpä!” kolli hyrähti.
Aloin jo pitää Vaahterakasvosta tämän avoimuuden ja ystävällisyyden takia. Matkamme jatkoi ystävällisen jutustelun merkeissä.
Aurinko nousi yhä ylemmäs ja ylemmäs sinisellä taivaalla, kunnes koitti aurinkohuipun hetki. Olimme kulkeneet jo jonkin matkaa muuttumattomassa maisemassa, jota koristivat ajoittaiset puurykelmät, jotka rikkoivat peltojen kultaisen runsauden vihreydellään. En voinut olla kuitenkaan huomaamatta jo punaisen ja keltaisen eri sävyiksi vaihtuneita lehtiä, joita viileä viima heilutteli. Pian saavuimme pieneen peltojen risteykseen, josta näkyi myös tervetullut pieni metsikkö.
”Pysähdymme tähän!” Takiaistähden käsky sai toisella puolellamme olevan kuningatarryhmän lysähtämään maahan ja oikomaan väsyneitä lihaksiaan. Hetkessä tuuliklaanin parantajakaksikko oli näiden luona jakamassa yrttejä ja helpotusta. Vaahterakasvo nyökkäsi meille hyvästit ja johdatti omat klaanitoverinsa hivenen kauemmaksi kohti Jokitaival, joka keskusteli Tavisateen kanssa.
”Huh huh”, Vaahterasumu puhahti käydessään kyljelleen rahisevalle nurmikolle. Kolli oikaisi varovasti vaurioituneen jalkansa ja sulki silmänsä. Laskin Poutapennun tämän etukäpälien juureen ja pikkuinen naaras alkoi oitis puskea veljensä leukaa.
”Sattuuko jalkaasi?” kysyin käydessäni kumppanini viereen ja alkaessa sukia tämän takkuista turkkia. ”Voin pyytää Hohtolehteä tuomaan jotakin.”
”Ei tässä mitään”, Vaahterasumu hyrähti, kun Poutapentu kävi kerälle tämän etukäpälien juureen. ”Huilailen vain. Eikä jalkaa niin paljon satu, kuin voisi odottaa. Ennemminkin muut jalkani ovat väsyneitä.”
Hyrähdin ja annoin tälle rivakan nuolaisun poskelle, mikä sai Poutapennun avaamaan toisen säihkyvän silmänsä ja luovan minuun huvittuneen katseen. Kohotin toista kulmaani ja väläytin pennulle iloisen virnistyksen.
Lopun tauosta me vain makoilimme ja lepuutimme jalkojamme samalla, kun varapäälliköt ja muutamat soturit tarkkailivat ympäristöä. Muutamat kävivät metsällä ja toiset antoivat oppilailleen vinkkejä ja saalistustekniikoita. Hivenen kauempana meistä Haukkapolte, Virnalaukka ja Haukkakynsi istuivat ringissä oppilaidensa kanssa ja keskustelivat. Muut Myrskyklaanilaiset olivat kokoontuneet meistä vasemmalle. Huomasin Kipinämyrskyn ja Varjokynnen vaihtavan kieliä ja kuuntelevan Tavisateen, Vaskitsakynnen ja Hirvenhuudon puhetta. Hallakasvo ja Särkkäviiksi makoilivat painanteessa näiden lähellä ja huomasin Hohtolehden suunistavan näitä kohti. Hivenen muista kauempana Vesikallio suki Niittylumon turkkia. Tuikeaskel leikki pienokaistensa kanssa ja jutteli tuttavallisesti erään jokiklaanilaiskollin kanssa, ja Niemiturkki oli maastoutunut heinikon suojiin jöröttääkseen yksinään.
Auringon jatkaessa matkaansa mekin jatkoimme kulkuamme.

”Sinisydän! Sinisydän! Sinisydän!” ulvoin klaanimme uusimman soturin nimeä muiden mukana.
Ohitettuamme varovasti pienen kaksijalkalan, olimme vihdoinkin saapuneet suuren ukkospolkujen risteykseen, joka meidän oli tarkoitus ylittää. Ilta oli hämärtynyt jo, ja ensimmäiset tähdet alkoivat syttyä jo pimenevälle taivaalle. Ukkospolku ei ollut kuitenkaan rauhoittunut, vaan ohi kiitävien hirviöiden jyrinä kantautui korviimme selkeänä hurinana, vaikka olimme pysähtyneet monen puunmitan päähän siitä.
Vinhatähti oli kutsunut Myrskyklaanin koolle lähes heti pysähdyttyämme ja hän oli nimittänyt meille uuden soturin. Tarkkailin huvittuneena, kun Pyökkiturkki suunnisti sinertävän naaraan luokse kovaan ääneen kehräten ja kietoi häntänsä naaraan hännän ympärille. Pikkuveljeni jäljessä astelivat Kipinämyrsky ja Varjokynsi, jotka vaihtoivat huvittuneita katseita. Myös Täpläsiipi saapui paikalle onnittelemaan tyttärentytärtään. Liekkitassu sen sijaan istui paikallaan hölmistyneen näköisenä ennen kuin ponnahti salamannopeasti pystyyn ja ravasi kissajoukkoon kadonneen Vinhatähden perään.
”Odottaisitko hetken?” kysyin Vaahterasumulta. ”Käyn onnittelemassa Kipinämyrskyä ja Sinisydäntä.”
Kumppanini siristi silmiään, mutta maukui rauhallisesti: ”Totta kai.”
Sipaisin tämän kylkeä huvittuneena ja lähdin pujottelemaan nimitysmenoja tarkkailleiden varjoklaanilaisten ohi kohti entistä mestariani.
”Kipinämyrsky”, kosketin liekinvärisen naaraan kylkeä saadakseni tämän huomion.
”Aurinkokajo, mitäs asiaa?” Kipinämyrsky kehräsi ja pakitti pois tyttärensä luota kuullakseen minua paremmin.
”Ajattelin vain onnitella. Ei sitä joka päivä omasta tyttärestä tule soturia”, mau’uin. ”Varsinkin, kun tämä on vienyt pikkuveljeni sydämen.”
Kipinämyrsky virnisti. ”Nyt vain odottelemaan sitä päivää, kun he ilmoittavat, että minusta tulee isoemo”, naaras hyrähti, mutta vakavoitui sitten. ”Mitenhän Liekkitassu käsittelee asian?”
”En tiedä”, huokaisin. ”Tämä on kai Vinhatähden rangaistus siitä, että hän seurasi pelastuspartiota salaa.”
”Niin. Taidankin vaihtaa hänen kanssaan sanasen, jos löydän hänet”, entinen mestarini tuumasi ja ravisti sitten päätään. ”Kiitos muuten onnitteluista.”
”Eipä mitään. Minä tästä palaankin Vaahterasumun luokse heti, kun olen käynyt onnittelemassa Sinisydäntäkin. Hänestähän se soturi tuli”, kehräsin.
Lämmin pilke Kipinämyrskyn silmissä sammui ja muuttui salaperäiseksi, kun mainitsin kumppanini nimen. Naaras väisti minua silmät viiruina, kun tassutin tämän ohi kohti Sinisydäntä.
Kummastus käväisi mielessäni Kipinämyrskyn oudon käyttäytymisen johdosta. Eivätkö Kipinämyrsky ja Vaahterasumu olleet vielä sopineet? Mieitin yhäkin entisen mestarini outoa käytöstä, kun nau’uin onnitteluni Sinisydämelle ja palasin kumppanini luokse.

Viimein yö laskeutui yllemme kuin raskas peitto. Viimeisenkin auringon säteen painuttua mailleen myös lämpötila laski nopeasti ja sai kissojen hengityksen huuruamaan ilmassa. Hirviöiden jyrinä muuttui yhä harvemmaksi, muttei kuitenkaan niin turvallisen paljon, että ukkospolun olisi voinut ylittää silmät suljettuina.
Pörhistin turkkini yön kosteaa kylmyyttä vastaan ja kietaisin häntäni paljon itseäni pienemmän Poutapennun suojaksi, joka tärisi kylkeäni vasten. Vaikka seisoimme muutaman ketunmitan päässä kaksijalkojen tiestä, ohi kiitävien räikeävaloisten hirviöiden viima löyhytteli turkkejamme.
Klaanit olivat päättäneet ylittää ukkospolun vielä tänään, joten päälliköt olivat antaneet meille käskyksi liittoutua noin kymmenen kissan joukkoihin. Ja koska Vaahterasumun murtunut jalka haittasi kollin kulkua, meidät oli laitettu eri ryhmiin; kumppanini tulisi myöhemmässä ryhmässä, johon kuului muitakin toipilaita ja joka odottelisi pitempään taukoa hirviöiden välillä.
Minä puolestani olin seurannut Haukkapoltetta, tämän pentuja ja avuliasta Hiekkakynttä, ja olimme päätynyt samaan ryhmään neljän jokiklaanilaisen kanssa. Tunnistin nämä Nopsaraidaksi, Taivalruskoksi, Heinämarjaksi ja Hierakkakasvoksi.
”Ui! Jännittävää!” Kaurispentu henkäisi, kun meidän vuoromme lähestyi. Kyynelpentu yritti pyöräyttää silmiään, mutta lopulta painautuikin Haukkapoltteen kylkeä vasten tarkkailemaan ukkospolkua suurin sinivihrein silmin.
Huomasin Nopsaraidan vaihtavan Taivalruskon kanssa katseen, joka oli sekoitus jännittystä ja huvittuneisuutta. ”Eihän suuren soturin tarvitse jännittää”, ruskeavalkoinen raitoja omistava jokiklaanilainen naurahti, mikä sai Kaurispennun päästämään oudon henkäyksen. Haukkapolte naurahti tyynnyttävästi ja silitti poikansa turkkia väläyttäen hymyn Nopsaraidalle.
Edessämme oleva ryhmä, joka koostui pääasiassa tuuliklaanilaisista sotureista, lähti laukkaamaan ukkospolun yli merkin saatuaan. Tuijotimme sydän kurkussa, kun viimeisenä kulkevan Kielolumen oli äkkiä vetäistävä häntänsä pois yli jyristävän hirviön alta. Naaraan tummanvihreät silmät olivat lähes yhtä suuret kuin taivaalla kumottava kuu, kun tämä räpisteli kauemmas mustasta tiestä.
”Kuka muuten antaa merkin?” Hiekkakynsi kysyi, kun molemmista suunnista vyöryi hirviöitä kirkkaiden tekovalojen virtana. Kolli pysytteli Kyynelpennun lähellä ja piti häntäänsä rauhoittavasti pienen naaraan selän päällä.
Vilkaisin ympärilleni hämmentyneenä Poutapentu yhä suussani. Olin niin tottunut siihen, että joku muu kokeneempi ottaa johdon, etten ollut ajatellut itseni ja Haukkapoltteen olevan ryhmämme kokeneimmat. Hiekkakynnestä oli tullut soturi juuri ennen metsäpaloa, ja jokiklaanilaiset olivat ansainneet uudet nimensä pelastuspartion palattua metsään.
Vaihdoin katseen Haukkapoltteen kanssa. *Minulle on ihan sama, kunhan päätetään äkkiä*, viestitin silmilläni. Veljeni nyökkäsi: *Anna sinä*, ja hymyili rohkaisevasti.
Puristin huomaamattani tiukemmin Putapentua, kun kiinnitin katseeni ukkospolkuun: ”Minun merkistäni!”
Vasemmalla puolellani Haukkapolte ja Hiekkakynsi painautuivat tiiviimmin Kyynelpentuun ja Kaurispentuun. Oikealla puolellani huomasin Nopsaraidan seisovan varmana vieressäni valmiina toteuttamaan merkkini juosta.
”Se on menoa nyt”, naaraan särisevä ääni paljasti jännittyneisyyden, joka ei säteillyt rauhallisen ulkokuoren läpi. Ehdin hetken ihalla naaraan rohkeutta ennen kuin kääsin huomioni jälleen tiehen.
”Nyt!” ulahdukseni vaimeni hivenen kumppanini siskopuolen niskanahkaan, mutta kaikui selvänä kaikkien korviin. Meni hetki ennen kuin saimme jalkoihimme liikettä, mutta sitten kiidimme eteenpäin kuin tuli hännän alla. Jalkani polkivat mustaa karheaa pintaa ja tunsin sen hiertävän polkuanturoitani. Takanani kuulin Haukkapoltteen jännittyneen hengityksen ja edessäni näin jokiklaanilaisten pörhistyneet hännät, kun nämä viilettivät eteenpäin hurjaa vauhtia.
Ja ennen kuin huomasimmekaan, olimme jo perillä.
Päästin helpotuksen huokaisun.

Nimi: Väijykärki

09.10.2018 17:41
Hetkeen en kyennyt tekemään muuta, kuin tuijottamaan Viimajalan ohitse ja aukomaan hiekkamaisen kuivaa suutani maalle huuhtoutuneen kalan lailla. Kun viimein sain sisäistettyä hänen vähän aikaa sitten lausumansa sanat, tuntui kuin olisin voinut pyörtyä. Ja niin melkein tapahtui; huimaus ravisti koko vartaloani ja huojahdin eteenpäin, saaden Viimajalan hengähtämään terävästi. Vaistot ja refleksit saivat toisen etujalkani siirtymään eteen ja pysäyttämään vauhtini.
"Hengitä syvään nyt", kuulin naaraan napakan, mutta hyvätahtoisen käskyn nojautuessani takaisin istuma-asentoon. Yritin tehdä työtä käskettyä, mutta sydämeni oli jo alkanut käymään ylikierroksilla ja tärinä valtasi ruumiini, vaikka miten halusin estää. Hengitykseni muuttui raskaaksi, sitten rahisevaksi, ja lopulta katkonaiseksi. Paine vatsassani kasvoi kasvamistaan, kunnes viimeisimmän hengenvetoni jälkeen ymmärsin ponkaista jaloilleni ja heilauttaa kasvoni poispäin Viimajalasta. Edellinen ja sitä edeltänyt ateria purskautui suustani pensaan juurelle. Purkautumista kesti lyhyen aikaa, taukosi sen ajaksi että ehdin vetää kakistellen henkeä ja jatkui taas. Lopulta, kun minussa ei ollut enää mitään mistä tyhjentyä, rojahdin uudelleen istumaan. Yskin muutaman kerran ja syljeksin kamalaa makua pois, pyyhkäisten suuni lopulta tassuuni. Heikotus, järkytys ja stressi saivat hengitykseni kuulostamaan pitkän aikaa uupuneelta - aivan kuin olisin juossut entisen reviirimme päästä päähän pysähtymättä välillä kertaakaan.
"Että sellainen reaktio", Viimajalka totesi ikuisuudelta tuntuneen hiljaisuuden jälkeen. Ensimmäistä kertaa hänen uutisensa jälkeen kohdistin katseeni hänen meripihkaisiin silmiinsä.
"Mitä sitten odotit?" kysyin sydän yhä kurkussa hakaten. Koko kehoa ravistanut värinä oli siirtynyt jalkoihini, ja jouduin keskittymään että pysyisin tyystin aloillani. Viimajalka vilkaisi nopeasti ympärilleen varmistaakseen, ettei kukaan ollut nähnyt äskeistä välikohtausta, ja kääntyi uudelleen puoleeni.
"En tiedä. Jotain vähän enemmän positiivista ehkä", hän vastasi lapojaan kohauttaen.
"Mikä tässä tilanteessa on positiivista?" naukaisin yrittäen pitää ääneni tasaisena.
"Se, että olemme rikkoneet railakkaasti soturilakia, pettäneet läheisemme ja klaanimme, ajaneet mahdolliset pentumme tuhoon itsekkään tekomme takia, luoneet kenties iäksi aseman luopioina klaanien keskuudessa..."
Mitä enemmän puhuin, sitä synkemmäksi Viimajalan katse muuttui. Suljin suuni ja vedin raskaasti henkeä, yrittäen koota ajatukseni.
"Tämä on kaikki minun syytäni", huokaisin lopulta.
"Olimme molemmat mukana yhtälailla. Mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi", ystäväni maukui vakavana.
"Sitä paitsi, voi olla että en ole laisinkaan tiineenä. Se selviää seitsemän päivän päästä, kun Hiirikuono tarkistaa minut uudelleen."
"En uskalla tuudittautua tuohon. Meidän on keksittävä mitä teemme, jos... no, tiedät kyllä", mau'uin hiljaa.
"Mitä sinulla on mielessä?" naaras kysyi korvat niskaan painettuina.
"Se nyt on selvää, että tekomme tulee ilmi ennemmin tai myöhemmin. Ja mielelläni kertoisin totuuden itse, ennen kuin joku muu tekee sen."
"Ja miten sujuvasti ajattelit sen käyvän? 'Hei kaikki, me Viimajalan kanssa harrastimme sitä kauneinta asiaa Tähtiklaanin silmien alla, ja sen siunaamana tässä teille suloisia puoliverisiä soturinalkuja. Olkaa hyvät, nauttikaa'", sarkastinen, ääntäni matkiva ääni naaraan suusta naukui.
"Jotain tuon kaltaista kyllä, mutta vähän paremmin muotoiltuna. Ja ennen kuin ne syntyvät. Jos siis syntyvät", tokaisin. Viimajalka siristi silmiään hienoisesti ja hänen ohut häntänsä silitti terävästi villiä nurmikkoa allamme.
"Kuulostaa siltä kuin et haluaisi pienokaisten syntyvänkään", hän sanoi.
"Haluatko sitten itse?" tuhahdin. Naaras ei vastannut, tuhahti vain ja siirsi katseensa hetkeksi sivuun.
"Joka tapauksessa," huokaisin hieraistuani otsaani tassullani ja kohennettua ryhtiäni, "meidän on valmistauduttava siihen, että klaaniemme luotto meihin katoaa hyvin pitkäksi aikaa, ellei jopa iäksi. Meitä tullaan rankaisemaan jollain tapaa, se on selvä. Meidän on mietittävä, miten toimia, jos joudumme karkoitetuiksi ja meidän on sen vuoksi lähdettävä pois täältä-"
"Vielä yksi itsestäänselvyys, niin raavin kuonosi juovikkaaksi", Viimajalka sihahti, selvästi kyllästyneenä minuun ja koko tilanteeseen. Väräytin viiksiäni ja kohosin jaloilleni. Naaras tuijotti silmiini tehdessään samoin.
"Tiedän hyvin mikä meitä odottaa - jos tilanne paljastuu siksi mitä näytät niin kovasti pelkäävän -, ja ymmärrän kyllä erittäin hyvin että emme voi salata ja valehdella loputtomiin. Kerroin sinulle, koska ajattelin että haluaisit edes yhden, minimaallisen hetken kuvitella kaikki ne hyvät asiat, mitä vanhemmuus on ja tuo. Mutta näköjään olisi vain kannattanut olla hiljaa."
"Olen kiitollinen että kerroit", naukaisin saaden Viimajalan kohottamaan toista kulmaansa.
"Ja ensimmäinen asia mitä koin kertomasi jälkeen oli helpotus. Helpotus siitä, että mahdolliset pentuni saavat emokseen sinunlaisesi soturin. Mutta tässä on vain niin paljon asioita, mitkä tekevät koko tästä tilanteesta väärän ja epätoivoisen. Mikä ei tietenkään saisi olla niin, enkä toivo sellaista", lausuin. Viimajalka tuijotti minua silmät moninaisista tunteista kiiluen. Hiljaisuus laskeutui välillemme viileän lehtisateen tuulen sivellessä turkkejamme. Kauempaa kuulunut Särkkäviiksen ja Liekkitassun kutsuhuuto tavoitti kuuloni ja väräytin korvaani klaanilaisteni puoleen. Viimajalka kallisti päätään vasemmalle niin, että hänen korvankärkensä nytkähtivät vienosti.
"Ymmärsinkö nyt oikein, että et ole pahoillasi tilanteesta, mutta et toisaalta halua olla tässä osallisena millään lailla?" hän maukui. Annoin kömpelön, pienen vinon hymyn kohota huulilleni.
"Otan kaiken sen vastuun mikä minulle kuuluu, ja enemmän jos tarpeen. Haluan vain, että sinä olet onnellinen."
"Ja ajattelet olevani onnellinen, kun jätät minut selviytymään yksin?"
"Et ole yksin. Osa minusta tulee aina kulkemaan mukanasi, tavalla tai toisella. Sama pätee toisin. En vaihtaisi kokemiamme hetkiä mistään hinnasta yhtään mihinkään. Jos tilanne olisi toinen, voisin myöntää rakastavani sinua."

Nimi: Zare

03.10.2018 15:58
______________________________________________________________

Nimi: Zare

03.10.2018 15:56
Virnalaukka// 10kp
Liekkitassu// 20kp
Särkkäviiksi// 28kp

Nimi: Särkkäviiksi

25.09.2018 21:34
Saavuimme hämärän laskeutuessa uuteen ukkospolkujen risteykseen, josta lähti polku useaan eri suuntaan. Poluilla kulki tiheään tahtiin hirviöitä, joten jättäydyimme hieman kauemmas risteyksestä, siirtyen paikkaan josta joutuisimme ylittämään vain yhden polun kahden sijaan. Olimme vaeltaneet tänään hieman pienemmän matkan kuin eilen, eikä tasaisella maalla kulkeminen ollut yhtä raskasta kuin kaksijalkojen pellossa tarpominen. Siksipä olimme pärjänneet vain kahdella lyhyellä tauolla, eivätkä kissat vaikuttaneet vielä kuolemanväsyneiltä.
”Taolaisten ohjeiden mukaan meidän on ylitettävä vielä tämä ukkospolku”, Sadetähti maukui kääntyen puhumaan klaaneille. ”Jaksaako jokainen vielä jonkin matkaa? Etsisimme lepopaikan heti päästyämme turvallisen välimatkan päähän ukkospolusta.”
Hohtolehti ja Pujopilkku vilkaisivat toisiaan muiden parantajien kääntyessä klaaniensa puoleen, ja parantajakaksikkomme lähti sokkeloimaan klaanimme lomassa. Varmistettuaan Täpläsiiveltä, Vaahterasumulta, minulta ja kuningattarilta, ettei ongelmaa ollut, he palasivat muiden parantajien luokse.
Pienen supinan päätyttyä parantajat ilmoittivat, että toipilaat ja vanhimmat jaksaisivat kyllä vielä jonkin matkaa. Niinpä päälliköt keräsivät omat klaanitoverinsa ja kehottivat meitä valmistautumaan ukkospolun ylitykseen.
”Menemme pienissä ryhmissä”, Vinhatähti maukui kuuluvasti. ”Antakaa pennut sotureille kannettaviksi ja jakautukaa kymmenen kissan ryhmiksi.”
Kivirouta tarjoutui kantamaan Vuoksipennun, jotta Hallakasvo saisi välillä hieman levätä. Meidän neljän lisäksi ryhmäämme liittyivät Liekkitassu, Sinisydän, Pyökkiturkki, Haukkakynsi, Hirvenhuuto ja Tavisade. Liekkitassu vaikutti onneksi sopineen siskonsa ja tämän kumppanin kanssa, sillä ainakaan hän ei vaikuttanut vastustavan ajatusta näiden kanssa samassa ryhmässä olemisesta.
Varapäällikön liittymisen myötä ryhmämme päätyi klaanistamme ensimmäiseksi ylittäjäksi, joten kävelimme hieman lähemmäs ukkospolun reunaa. Jälleen yksi hirviö humahti ohitsemme, ja Vuoksipentu ulahti vastustelevasti kuin tajuten, että joutuisimme nyt ylittämään polun. Yksi Varjoklaanin ryhmistä hivuttautui myös viereemme, ja nopean sananvaihdon jälkeen Tavisade päätti päästää Piiskaviiman ryhmän ensimmäisenä ylitykseen. Varjoklaanilaiset odottivat järkähtämättä hiljaista hetkeä, antaen ensin yhden hirviön vyöryä ohitseen, sitten toisen, sitten kolmannen. Neljännen suhahtaessa ohitse Piiskaviima maukaisi terävän käskyn lähteä ylitykseen, ja voimakkaista sotureista muodostuva ryhmä pinkaisi ukkospolun yli. Ei ollut monesta silmänräpäyksestä kiinni, että tavallista kovempaa ohitsemme rymistellyt hirviö olisi törmännyt heistä viimeiseen, Tiikeriliekkiin.
”Varjoklaanilaiset pitävät vahtia jälkeenjääneiden varalta”, Tavisade maukaisi vilkaisten meitä nopeasti. ”Jos siis huomaatte jonkun kompuroivan tai vastaavaa, älkää jääkö odottamaan, vaan huutakaa asiasta Piiskaviimalle. On nopeampaa tulla apuun suoraan reunalta kuin kääntyä ympäri keskellä polkua.”
Meistä jokainen nyökkäsi terävästi, ja kyyristyimme odottamaan ylitysmahdollisuutta. Hallakasvon kylki hipaisi omaani, ja vedin syvään henkeä. Auta armias jos päätyisin kaatumaan kuonolleni keskelle ukkospolkua. Luotin kuitenkin jalkoihini sen verran, etten uskonut niin tapahtuvan: en ollut vielä erityisen väsynyt, joten lyhyessä pyrähdyksessä ei pitäisi olla mitään ongelmaa. Pääsisin tuollaisen pätkän kyllä aivan yhtä lujaa kuin muutkin soturit.
Kiviroudan ote Vuoksipennun niskasta kiristyi hieman samalla hetkellä, kun jälleen yksi hirviö humahti ohitsemme ja sai hetken hiljaisuuden laskeutumaan kohdallemme. Silmänräpäystäkin nopeammin Tavisade oli ulvaissut merkin, ja pinkaisimme kuin henkemme hädässä polulle. En uskaltautunut vilkuilemaan sivuilleni, sillä kuulin hyvin lähestyvän hirviön jyrinän. Kuin ihmeen kaupalla ehdimme kuitenkin ajoissa yli, ja pujahdin varjoklaanilaisten ohi vihreälle nurmelle. Ravistelin välittömästi turkkiani karistaakseni kylmäävän jännityksen tunteen iholtani, ja siirryin muiden kanssa hieman kauemmas, jotta seuraaville ylittäjille olisi tilaa. Tavisade siirtyi varjoklaanin kissojen seuraksi ukkospolun reunalle, ja hetken päästä taas yksi ryhmä pääsi turvallisesti polun toiselle puolelle.
”Mitenköhän Vesiturkki pärjää?” Kaamosturkin hiljainen kysymys sai minut kääntämään katseeni takaisin varjoklaanilaisiin. Piiskaviima väräytti hieman korviaan kuin sivuuttaen kysymyksen, mutta huomasin hänen lapojensa olevan jännittyneet. Vesiturkki? Sellaista nimeä en ollut toipilaiden seassa kuullut. Kurotellessani nähdäkseni polun toiselle puolelle huomasin kuitenkin pian todellisen syyn Varjoklaanin kissojen huolelle: Vesiturkki oli päätynyt kantamaan Kiitotassua, joukon ainoaa aikuista kissaa, joka ei voinut itse kävellä. Ruskea kolli seisoi aivan ukkospolun reunalla syviä henkäyksiä vetäen, tarkkaillen parasta mahdollista ylityshetkeä. Jälleen yksi ryhmä juoksi hänen ohitseen polun yli, päästen juuri ja juuri toiselle puolelle. Vesiturkin takana oli myös joukko muita ”vaikeammassa” asemassa olevia: Vaahterasumu, joka ei katkenneen jalkansa vuoksi päässyt juoksemaan kovin kovaa; Kotkankatse, joka oli myöskin loukannut jalkansa ja puhui tällä hetkellä huolestuneesti Vesiturkille; Huomenpentu, joka oli jo liian kookas kannettavaksi mutta vielä hidas juoksemaan; sekä joukon vanhimmat kissat, Repohäntä, Lehtikynsi ja Lampisilmä. He varmasti odottivat pidempää väliä hirviöiden tulvassa ennen kuin edes harkitsisivat ylittämisen yrittämistä.
Vielä kaksi ryhmää ehti polun ylitse, ennen kuin ’riskiryhmän’ vieressä istuva Varjotähti antoi merkin. Vesiturkki, Kotkankatse ja Vaahterasumu pinkaisivat matkaan seuraavan ryhmän vierellä. Seuraava hirviö näkyi jo polun päässä, mutta oli kauempana kuin useimmat tähänastiset hirviöt olivat olleet. Muu ryhmästä pujahti ketterästi viereemme pehmeälle maalle, ja Tähtiklaanin armosta myös toipilaat seurasivat turvallisesti heidän jäljessään. Viimeisenä saapui Vesiturkki Kiitotassun kanssa, ja hirviö humahti vain muutaman ketunmitan päästä heidän ohitseen. Vesiturkki laski Kiitotassun maahan, ja sokea naaras veti syvään henkeä silottaen säikähdyksestä pörhistyneet niskakarvansa.
Ryhmät ylittivät polun yksi kerrallaan, ja lopulta jäljellä olivat vanhimpien ja Huomenpennun lisäksi vain päälliköiden ryhmät. Varjotähden ryhmä pääsi ongelmitta toiselle puolelle, samoin Sadetähden ja Takiaistähden. Myös Lokin laumalaiset pääsivät yhdessä ryhmässä helposti yli. Vinhatähti tarkkaili pitkään saapuvien hirviöiden virtaa, ja kääntyi sitten maukaisemaan ryhmäänsä kuuluvalle Yksimyrskylle jotain. Nyökättyään lyhyesti poikaansa Harmiopentua kantava kolli siirtyi lähemmäs ukkospolkua muun ryhmän kanssa, ja sopivan välin tullessa pinkaisi ylitse ongelmitta. Vinhatähti jäi kuitenkin toiselle puolelle, tarkkaillen yhä hirviöiden kulkua. Lehtikynsi maukui jotain päälliköllemme, mutta kolli väräytti korviaan ilmeisesti sivuuttaen jokiklaanilaisen sanat. Orapihka työntyi ohitsemme lähemmäs ukkospolun reunaa nähdäkseen Huomenpennun, ja kuningattaren hermostus näkyi hänen koko kehostaan.
Viimein hirviöiden välille jäi hieman pidempi tauko, ja Vinhatähti antoi kolmelle jäljellä olevalle kissalle merkin lähteä liikkeelle. Päällikkö itse jäi kuitenkin aloilleen kolmikon juostessa mahdollisimman nopeasti polulle, ja kollin katse tarkkaili herkeämättä Huomenpennun liikkeitä. Tajusin samassa itsekin saman kuin Vinhatähti: Huomenpennun juokseminen oli pentumaisen hoippuvaa, tavalla jota ei normaalisti edes huomaisi, mutta joka saattaisi muodostua suureksi riskiksi tällaisessa tilanteessa.
Aivan kuin Vinhatähti olisi aavistanut tulevan, pääsivät vanhimmat turvallisesti yli, mutta Huomenpentu kompuroi pian käpäliinsä ja tupsahti kuonolleen. Orapihka parahti pentunsa nimen ja oli säntäämässä tämän avuksi, mutta Piiskaviima esti tätä hännällään. Vinhatähti puolestaan oli jo pinkaissut matkaan, ja tarrasi lennosta Huomenpennun niskasta kiinni, riuhtaisten tämän mukanaan juuri ja juuri ajoissa pois saapuvan hirviön tieltä. Huomenpentu ulahti ukkospolun pinnan raapiessa ikävästi hänen alaselkäänsä, mutta Vinhatähti sai tämän onneksi jaloilleen ennen seuraavan, polun toisella puolella kulkevan hirviön saapumista, ja pentu juoksi kuin tuli häntänsä alla päällikön edellä emonsa luokse.
”Emo, sattuu!” naaraspentu ulisi. Orapihka nuoli rivakasti tämän naamaa jännityksen hiljalleen rauetessa kuningattaren lihaksista.
”Olet onnekas, että raavit vain selkäsi”, naaras maukui ääni värähtäen sekä huojennuksesta että säikähdyksestä. ”Vinhatähti, en tiedä kuinka kiittäisin sinua.”
”Ei ole tarviskaan”, päällikkömme hyrähti lämpimästi. ”Tein vain velvollisuuteni ja satuin onneksi olemaan valppaana. Huomenpentu, onko selkäsi kovin kipeä? Ihosi ei onneksi mennyt rikki.”
”Sitä särkee, muttei pahasti”, naaraspentu nyyhkäisi vilkaisten päällikköään. ”Kiitos, Vinhatähti. Anteeksi, että kompuroin.”
”Ei se mitään”, Vinhatähti kehräsi hieman ja nuolaisi lohduttavasti Huomenpennun otsaa, siirtyen sitten takaisin muiden päälliköiden luokse. ”Jatkakaamme matkaa. Tähän ei ole hyvä jäädä, ja olemme ymmärtääkseni jo lähellä määränpäätämme.”
Hetken säikähdyksen laannuttua jatkoimme taivallustamme, laskeutuen jyrkkää mäkeä alas joelle. Pysähdyimme juomaan ja lepäämään hieman, ja ylitimme sitten kaikki joen turvallisesti. Edessämme kohosi ylämäki, jonka laella hahmottui suuri kivirykelmä. Huomasin silmäkulmastani lähelläni kulkevan Laventelikasvon, jonka silmät alkoivat tuikkia kummallisesti lähestyessämme mäen lakea.
”Varjotähti”, parantaja lopulta naukaisi päällikölleen. ”Minusta meidän kannattaa jäädä tänne yöksi. Toipilaat ovat väsyneitä, ja on jo myöhä.”
Vilkasiin naarasta hieman yllättyneenä, sillä minun mielestäni yksikään toipilaista ei ollut vielä erityisen väsynyt. Jalkojeni särkykin oli jo lakannut pienen juoksupyrähdyksen seurauksena, ja oloni oli suorastaan loistava eilisiltaan verrattuna. Vaahterasumukaan ei vaikuttanut vielä erityisen uupuneelta, hän oli jopa vaatinut Poutapennun itselleen kannettavaksi.
Yllätyksekseni Pujopilkku kuitenkin yhtyi parantajatoverinsa mielipiteeseen: ”Olen samaa mieltä, Vinhatähti. Täällä on varmasti hyviä luolia kivien lomassa, joissa voimme nukkua.”
Päälliköt hyväksyivät parantajien näkemyksen, ja siirryimme etsimään sopivia nukkumapaikkoja. Minusta tuntui, etteivät parantajat kertoneet aivan todellista syytä tänne jäämiselle, ja se sai turkkini kihelmöimään. Tiesivätkö he jotain? Olimmeko saapuneet jollekin erityiselle alueelle?

Nimi: Liekkitassu

25.09.2018 17:05
13

Sinitassusta Sinisydän

Klaanit olivat juuri pysähtyneet risteykseen. Useimmilla klaaninvanhimmilla oli nälkä pennuista puhumattakaan. Oppilaat keskustelivat mielellään keskenään matkasta, sen vaarallisuudesta ja jännityksestä. Minulla oli tosin oma aiheeni kehuskella. Kerroin kaikille kuinka urhea olin kun riskeerasin henkeni klaanien vuoksi ja karkasin pelastuspartion mukaan. Vinhatähti ei tosin pitänyt siitä sen enempää. Hänen mielestään se oli vastuutonta ja ajattelemattomuutta. Hetken päästä, kun kaikki olivat levänneet hetken Vinhatähti kutsui kaikkia Myrskyklaanilaisia:
“Pyydän Myrskyklaanilaisia tulemaan tänne klaanikokoukseen, haluan ilmoittaa vielä yhden asian ennenkun jatkamme matkaa pidemmälle”, hän huusi. Kissoja alkoi kokoontua Myrskyklaanin päälikön ympärille, useampi omasta klaanistani. Näin myös muita klaanikissoja, kuten Varjoklaanin päällikön Varjotähden. Nimi sopi mielestäni päällikölle hyvin. Hän istui takarivissä tarkastellen tilannetta, niin ettei hän ollut helposti nähtävissä. Ilmeisesti päällikkä ei halunnut sekaantua Myrskyklaanin asioihin.
“Sinitassu, tulisitko tänne”, Vinhatähti pyysi siskoani, joka asteli eteen yhtä hämmentyneenä kuin minäkin.
“Minä Vinhatähti, Myrskyklaanin päällikkö pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja nyt on hänen aikansa tulla soturiksi”, päällikkö jatkoi. Siskoni ilme oli intoa ja ylpeyttä täynnä. Minua taas hämmennytti. Nimitettiinkö siskoni ennen minua? Ei, ei se niin voi olla. Kohta Vinhatähti varmaan sanoo minun nimeni.
“Lupaatko elää soturilain mukaisesti, ja suojella klaaniasi jopa henkesi uhalla?”
“Lupaan”, Sinitassu vastasi iloisen ylpeästi, mutta myös nöyrästi ja alistuvasti.
“Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Sinitassu, tästä päivästä lähtien sinua kutsutaan Sinisydämmeksi. Tähtiklaani kunnioittaa sinun myötätuntoasi ja viisauttasi, ja hyväksymme sinut täydeksi Myrskyklaanin soturiksi”, päällikön viimeisten sanojen loputtua klaanissa alkoi kuulua hurraus. Minäkin hurrasin siskoni uutta nimeä.
“Sinisydän! Sinisydän!”
Hurraukset kuuluivat kovemmin kuin yleensä, sillä mukana oli myös muiden klaanien kissoja. Kaikki olivat niin iloisia siskostani. Kohta Vinhatähti kutsuu varmasti minutkin ja saan kuulla samanlaiset hurraukset.
“Sinun tehtäväsi on ottaa yksi paikka yön vahtivuorosta, ja olla puhumatta koko sinä aikana”, Vinhatähti julistaa. Koska ei ole turvallista että kaikki nukkuat vieraassa paikassa on järjestetty vahtivuoroja yöllä. Näköjään siskoni piti ottaa yksi niistä. Odotin niin innolla että minutkin kutsutaan päällikön eteen, mutta Vinhatähti vain antaa klaanille merkin lopettaakseen ja lähtee pois paikalta. Tilanne pöyristytti minua. Ilmeisesti päällikkö ei aijo päästää minua soturiksi vielä. Miksi siskoni nimitettiin soturiksi ennen minua? Tässä on pakko olla jokin virhe. Menen kohti mestariani, joka on samalla klaanin päällikkö. Tämän huomatessa minut hän jo arvaa mitä olen tulossa kysymään.
“En ole unohtanut sinua, Liekkitassu”, päällikkö ilmoittaa. “Mutta karatessasi pelastuspartion mukaan meiltä jäi paljon koulutustunteja väliin. Sinut nimitetään heti kun on sen aika.”
“Mutta miksi nimitit sitten siskoni?” Kysyn hämmentyneenä mestariltani, joka huokaa.
“Hän on käynyt koulutuksensa jo läpi sinä aikana kun sinä olit partion mukana”, Vinhatähti sanoo.
Ennenkin ehdin vastata mitään päällikkö lähtee pois kissojen joukkoon. Tuossa ei voi olla kaikki mitä hänellä on sanottavana. Tämä ei voi olla totta, siskoni ennen minua.
“Olen niin iloinen puolestasi, Sinisydän. Nyt olemme pesätovereita”, Pyökkiturkki onnittelee sisartani, joka punastuu kollille heti.
“Totta tosiaan. Prinsessasi on nyt vapaa kuin taivaan lintu. Mikään ei enää kahlitse häntä sinulta”, murahdan tuohon väliin hieman jopa tarpeettoman kommentin. Kummatkin katsovat minuun hölmistyneenä.
“Liekkitassu, mitä tuolla tarkoitit?” Siskoni kysyy ihmeissään, johon pyöräytän silmiäni.
“Sinä pääsit soturiksi tekemättä yhtään mitään. Saat aina kaikkien huomion vain räpyttelemällä silmisi”, kerron omasta päästäni peräisin olevan faktan.
“Eikö sinun pitäisi olla onnellinen kun siskosi pääsi soturiksi?” Pyökkityrkki kysähtää muka niin ylevästi. Käännän nyt tylyn vihaisen katseeni häneen.
“Mitä onnellista tässä on? Vinhatähti teki vain jonkun virheen, ei muuta. Sen takia minä joudun kykkimään oppilaana vielä jonkun aikaa. Tosin sinun puolestasi saa olla onnellinen. Löysit viimein sinun arvoisesi kumppanin. Ansaitsette toisenne. Saatte kaiken aina tekemättä mitään”, sanon kollille päin naamaa ja tassutan pois vastauksia kuuntelematta. Sitä saa mitä tilaa.

On ilta ja kaikki ovat ahkeroineet paljon klaanien eteen, varsinkin uusi soturi Sinisydän. Hän halusi näköjään todistaa sen että on tarpeeksi hyvä tekemällä soturin töitä. Tuhahdan, emme ole puhuneet sen jälkeen. Useampi kissa siirtyy nyt syömään siitä vähästä mitä on jäänyt jäljelle pentujen, kuningattarien ja klaanin vanhinten jälkeen. Minun ei tehnyt mieli syödä, olin vieläkin vihainen mestarilleni kun hän hylkäsi minut.
“Oletko varma ettet ota hiirtä?” Tumma hahmo kysyy vierestäni. Tunnistan tämän nopeasti Särkkäviikseksi. Tuhahdan vain katsoen tuoresaaliskasaa, jossa ei edes ollut yhtään hiirtä.
“Ei ole nälkä”, ilmoitan, vaikka oikeasti vatsani tahtoi täytettä.
“Myrskyklaani tarvitsee vahvoja sotureita”, Särkkäviiksi yrittää vielä. “Silloin täytyy syödä.”
“No, mikset menisi kertomaan tuota vaikka siskolleni? Hänhän se soturi on. Enkä minä ole pentu vaan oppilas”, näsäviisastelen vanhemmalle soturille, jonka tiesin oikeasti tarkoittavan vain hyvää.
“Samapa tuo. Muista ettei ole kosto jättää itse syömättä. Vain sinä kärsit siitä, kun et ole soturikaan”, läikikäs kolli sanoo ikäänkuin väliinpitämättömästi. “Tiedän kyllä että olet vihainen, mutta aijotko oikeasti ilmaista sen noin? On väärä tapa ilmoittaa siitä tiuskimalla siskosi uudelle kumppanille Pyökkiturkille, ja jättää syömättä sinulle tarjottua riistaa. Muistan kyllä millaista oli jäädä oppilaaksi pidemmän aikaa.”
Tiesin että soturi oli ollut oppilaana silloin kun emoni siirtyi oppilaaksi, ja silloin kun emostani tuli soturi. Hän oli oppilaana silloin kun minusta tuli oppilas. Silti en ajatellut antaa vielä periksi Vinhatähdelle.
“Mutta hän nimitti siskonikin. Oletko koskaan joutunut näkemään sitä kuinka pentutoverisi pääsee soturiksi ennen sinua?” Kysyn kollilta kysymyksen, sillä en ollut varma oliko hänelle ädes sisaruksia jotka syntyivät samasta pentueesta. Yllätyksekseni Särkkäviiksi nyökkäsi.
“Hänen nimensä oli Minkkihäntä, ja hänellä ei ollut samanlaista tautia kuin minulla”, kolli kertoi hieman vaitonaisen oloisena. Minua alkoi kaduttaa että otin aiheen esille, vaikka en voinut tietääkkään.
“Anteeksi, ja kiitos. Sinusta oli iso apu Särkkäviiksi. Minulle kelpaa se, että Vinhatähti päättää milloin olen tarpeeksi hyvä soturiksi. Niinkuin sitä”, sanoin pienen kohteliaisuuden loppuu, ja sitä myös tarkoitin. Nousin ylös odottamatta mitään vastauksia tuohon. Halusin mennä pyytämään anteeksi Pyökkiturkilta, ja varsinkin siskoltani. Minun olisi pitänyt olla iloinen hänen puolestaan.

//Tarinan laatu taas laski, mutta kirjotan kunnon tarinan sitten kun on aikaa

Nimi: Niemiturkki

24.09.2018 17:30
”Jaksakaa vielä, olemme pian turvallisella alueella!”
Aurinko oli jo laskenut taivaanrannan taa, kun aloimme viimein lähestyä matkamme ensimmäisen pätkän päätä. Kaksijalkojen peltojen läpi kulkeminen oli ollut stressaavaa, sillä pellot olivat laakeita ja hämäräaktiiviset pedot olivat jo lähteneet liikkeelle. Onneksi matka oli kuitenkin sujunut ongelmitta, vaikka joidenkin oli vaikea pysyä reippaassa tahdissa mukana; omasta klaanistani havaitsin ainakin Vaahterasumun, joka kulki kolmella jalalla kumppaninsa Aurinkokajon tukemana, Särkkäviiksen, joka käveli hieman kummallisen näköisesti Hallakasvon vierellä, sekä Niittylumon, Vesikallion ja Vatukkatassun. Niittylumo ei selkeästi olisi halunnut jättää järveä taakseen, sillä naaras pysähtyi vähän väliä kurkkimaan lapansa yli tulosuuntaamme. Jos Vesikallio ja Vatukkatassu eivät olisi pitäneet soturia liikkeellä, olisi hän varmaan jo jäänyt taaksemme upottuaan ajatuksiinsa. Klaanitoverieni lisäksi huomasin ainakin joukon klaaninvanhimpia ja pentujaan kantavia kuningattaria, sekä muutaman odottavan naaraan. Pujopilkku piti joukon perää Laventelikasvon kanssa varmistaen, että kaikki pysyivät mukana. Kissat eivät puhuneet paljoakaan, ja ilmassa tuntuva jännitys oli tassuin kosketeltavissa. Harva oli sisäistänyt kunnolla sitä tosiasiaa, ettemme palaisi tänne, ja se aiheutti joukossa hermostusta. Oliko tämä oikea valinta? Olisimmeko sittenkin voineet jäädä järvelle? Nämä kysymykset olivat nähtävissä monen kissan kasvoilla, enkä totta puhuen tiennyt täysin itsekään vastausta niihin.
Kuro käveli vaiteliaana vieressäni, katse laskettuna maahan ja korvat jännittyneesti pystyssä. Ystäväni silmissä oli tyhjä katse, ja saatoin arvata hänen ajattelevan samaa kuin muutkin: emme jättäisi taaksemme vain kotiamme, vaan myös menehtyneet läheisemme. Kurolle lähtö tarkoitti myös yhä elossa olevien läheisten jättöä: Ryo vaelteli yhä jossain päin järven ympäristöä, ja Riki oli jossain päin kaksijalkalaa – jos kaksikko oli elossa ensinkään. Myös Kuron isä jäi järvelle, vaikkei kolli ehtinyt toista vanhempaansa tuntemaankaan. Itselläni sentään pysyivät mukana elossa olevat läheiseni.
Olin ehdottanut eilen, että Kuro liittyisi klaaniin kanssani. Kolli oli luvannut harkita asiaa, mutta oli sanonut, ettei halunnut tehdä yhtäkään päätöstä juuri nyt. Ymmärsin häntä hyvin; suojeluhaluinen kun oli, otti Kuro todella raskaasti Olivian ja Nashin menehtymisen. Ystäväni täytyi selvittää ajatuksiaan hetki, ennen kuin hän olisi kykenevä järkeviin päätöksiin.

Saavutimme viimein Suuren ukkospolun risteyksen, johon Reikan ja Ollien oli meidät määrä saattaa. Kuulin hatarasti päälliköiden miettivän, pitäisikö meidän etsiä hieman parempi yöpymispaikka, vai tyytyisimmekö tähän, muutaman puun suojaamaan aukeaan alueeseen polun tuntumassa. Keskustelua ei ehtinyt kulua kauaakaan, kun päätös tuli täysin toiselta taholta; Vaahterasumu kompuroi raskaiksi käyneisiin jalkoihinsa ja tupsahti nenälleen maahan ennen kuin Aurinkokajo ennätti tukemaan tätä. Kolli sähähti turhautuneesti ja läpsäisi voipuneesti maata etukäpälällään, aikeissa nousta takaisin ylös, mutta Pujopilkku viittoi häntä pysymään makuulla.
”Voimme jäädä tähän”, parantaja maukaisi ja loikki sitten kissajoukon ohitse päälliköiden luokse. ”Toipilaat ovat liian väsyneitä jatkamaan matkaa yhtään enempää. Jäämme tähän.”
Asia oli sillä päätetty, ja muutkin loukkaantuneet ja vanhimmat kävivät hyvillään makaamaan. Kuningattaret käpertyivät pentujensa ympärille, ja hetken päästä kissat olivat muodostaneet pieniä rykelmiä; heikoimpien ympärille kävi makaamaan lämmöksi ja suojaksi oppilaita, ja uloimman ringin muodostivat soturit. Klaaneittain muodostuneet rykelmät pysyttelivät lähellä toisiaan, sillä suojaisaa tilaa oli vain vähän. Paljaan taivaan alla nukkuminen ei tulisi kysymykseenkään kuningattarille tai loukkaantuneille.
Kävin itse makuulle aivan joukon reunoille, Kuron viereen. Ystäväni oli jo saanut Vinhatähdeltä luvan kulkea kanssamme, joten hänen ei tarvitsisi etsiä omaa nukkumapaikkaansa erossa muista. Kolli käpertyi tiukalle kerälle ja peitti kuononsa hännällään. Laskin itsekin pääni tassuilleni ja suljin silmäni, antaen tervetulleen unen viedä minut mukanaan.

Reikan ja Ollien hännänpäät katosivat pellon heinikon sekaan, ja kissojen odottavat katseet kääntyivät päälliköihin. Soturit olivat metsästäneet aiemmin, ja saatuaan hieman ruokaa jokainen oli reippaammalla päällä. Päälliköt vilkaisivat toisiaan, ja nyt tajusin, kuinka heistä jokainen oli kohtalaisen uusi asemassaan: joukossa ei ollut yhtäkään todella kokenutta päällikköä, joka olisi yksiselitteisesti ottanut johdon tällaisissa tilanteissa. Ehkä niin oli hyväkin, se lisäsi klaanien yhteistyötä. Vinhatähti oli hoitanut huomattavan paljon johtotehtäviä Taolaisten luona, sillä hän oli kuitenkin jonkin verran Varjotähteä ja Takiaistähteä kokeneempi. Sadetähti oli taas ymmärrykseni mukaan samaa päällikkösukupolvea Vinhatähden kanssa, mutta jostain syystä naaras antoi mielellään puheenvuoron meidän päälliköllemme. Minun pitäisi joskus kysyä muilta, mistä Sadetähden kummallinen kunnioituksensekainen hienotunteisuus johtui.
Parilla nyökkäyksellä puhumisvuoro annettiin Vinhatähdelle, ja päällikkömme kääntyi puhumaan jännittyneille kissoille. ”Jatkamme matkaa. Pysytelkää tarpeeksi kaukana ukkospolusta, älkääkä jääkö liikaa jälkeen muista. Pidämme tauon aina kun tarpeellista, sillä enää meillä ei ole varsinaista kiirettä matkata.” Päällikkö ohjeisti vielä parantajat kulkemaan toipilaiden lähellä, ja ilmoitti sitten matkamme jatkuvan. Lähdimme taivaltamaan huomattavasti rennommalla tahdilla kuin eilen kohti auringonnousua – kohti uutta kotiamme.

Nimi: Virnalaukka

21.09.2018 21:32
Tunnelma klaanien keskuudessa oli jännittynyt. Nykyiset reviirit olivat täysin tuhoutuneet ja klaanien oli löydettävä uusi paikka asua, mutta kukaan ei varmasti tiennyt mihin mennä. Kirsikkatassu ei pystynyt keskittymään mihinkään.
"Kerää itsesi!" murahdin hänelle, kun hän päästi hiiren karkuun toista kertaa.
"Tiedän, että on jännittävää lähteä matkalle, mutta matkalla tarvitsemme jokaisen panostuksen saalistamiseen."
"Anteeksi." Kirsikkatassu katsoi tassujaan nolona.
"Ei se haittaa", huokaisin. "Muista, hiiri tuntee askeelesi, ei vain kuule niitä. Älä tömistele." Olin yllättynyt täysin, kun Vinhatähti nimitti Kirsikkatassun oppilaakseni, mutta olin huomannut ettei opettaminen ollut niin kauheaa kuin luulin. Se oli oikeastaan mukavaa. Kirsikkatassu oli innokas ja oppi nopeasti.
"No, nyt kun menetimme tuonkin saaliin", aloitin ja vilkaisin Kirsikkatassua, "meidän pitää etsiä lisää saalista. En tiedä löytyykö sitä, sillä täällä ei ole paljonkaan riistaa, joten lopetamme tältä päivältä", maukaisin.
"Nyt jo? En saanut yhtään saalista!" Kirsikkatassu ihmetteli.
"Niin, aina ei ole onnea. Älä huoli, kyllä seuraavalla kerralla onnistaa", lohdutin oppilasta.
"Voinko mennä?" naaras kysyi. Nyökkäsin ja hän juoksi edelläni aukiolle ja liittyi muiden Myrskyklaanin oppilaiden seuraan. Kävelin hitaasti takaisin. Lähtö koittaisi iltapäivällä ja ilmassa leijui jännitys. Kokeneet soturit suunnittelivat matkaa varapäälliköiden, päälliköiden ja muutamien Taon laumalaisten kanssa. Emot opastivat pentujaan. Parantajat valmistivat voimia antavia yrttisekoituksia. Parantajien joukossa näin kellanpunaisen kollin, jonka Kirsikkatassu oli säikäyttänyt metsässä. Kirsikkatassun mukaan hän oli Tuuliklaanin parantajaoppilas. Tassutin aukion poikki ja asetuin lepäämään pienen matkan päähän muista myrskyklaanilaisista.

"Kirsikkatassu, tule tänne!" sihahdin. Valkoisen ja kellanpunaisen kirjava naaras oli keskittynyt johonkin aivan muuhun. Hän säpsähti hieman, mutta liittyi sitten Myrskyklaanin joukkoon. Klaanit seisoivat yhdessä kasassa, hieman erillään, mutta silti yhdessä ja odottivat lähtöä. Kuulin hermostunutta supinaa, hiljaista kuin tuulen suhina kallionkoloissa.
"Mistä me tiedämme, minne olemme edes menossa?" Kirsikkatassu kuiskasi.
"Klaanit eivät aina asuneet näillä reviireillä. Klaaninvanhimmat kertovat, kuinka klaanit muuttivat tänne kaksijalkojen tuhottua edelliset reviirit." Kirsikkatassun meripihkan väriset silmät pyöristyivät ihmetyksestä.
"Etkö ole ennen kuullut tuota? Klaaninvanhimmat kertovat sen kaikille."
"En. On ollut tärkeämpääkin tekemistä kuin kuunnella klaaninvanhimpien kertomuksia", Kirsikkatassu vastasi. "Miten me löydämme sinne?"
"Taolaisten mukaan jos seuraamme ukkospolkua pääsemme lähes suoraa tietä sinne", kerroin. Klaanipäälliköt keskustelivat vielä taolaisten kanssa.
"Milloin lähdetään?" Kirsikkatassu kysyi. Hän alkoi käydä kärsimättömäksi.
"Ihan pian", maukaisin. "Rauhoitu." Samalla hetkellä kaksi taolaista, ne joiden oli määrä saattaa meitä vähän matkaa, nousivat ylös ja viittoivat hännällään matkan alkamisen merkiksi.
"Siinä näet. Ei kestänyt kauaa", hymähdin. Kissajoukko tassutti hitaasti eteenpäin. Ilma oli täynnä odotusta, ehkä hieman pelkoakin.

Nimi: Zare

20.09.2018 19:39
______________________________________________

Nimi: Zare

20.09.2018 19:39
Aurinkokajo// 60kp, 45kp
Hallakasvo// 18kp
Särkkäviiksi// 51kp, 25kp
Vatukkatassu// 32kp
Hohtolehti// 7kp
Kipinämyrsky// 12kp

Nimi: Kipinämyrsky

18.09.2018 14:38
Jännitin lihakseni valmiina loikkaan. Varpunen nokkii maasta siemeniä pahaa aavistamatta. Silmäni kapenenivat viiruiksi ja ponkaisin itseni ilmaan suoraan varpusen päälle. Se valahti heti veltoksi. Kumarrun ottaen sen varovasti hampaisiini ja nostan katseeni Varjokynteen. Kolli hymyilee ja heilauttaa häntäänsä.
“Mahtava loikka”, hän kehrää ja tassuttaa luokseni. “Meillä taitaa olla metsästysonnea.”
“Älähän vielä innostu”, sanon laskiessani saaliin takaisin maahan. “Olemme saaneet vasta yhden saaliin.”
Kehrään ja kaivan kuoppaa johon panna varpusen. Varjokynsi istahtaa odottamaan ja seuraa touhujani. Palon jälkeen olen huomannut hänen yrittäneen piristää jokaista hetkeä, minun ja pentujen elämässä. Tiedän ettei hän halua että luovuttaisimme. Silti reviirimme paloi eikä se varmaan kenestäkään kivalta tunnu. Onhan silti tuota arvostettava, Varjokynsi tarkoittaa vain hyvää. Jostain läheltä kuului hirviön ääni joka saa minut säpsähtämään. Tiedän olevani turvassa pienellä metsäalueella mutta en ole tottunut tähän meluun. Järvellä oli huomattavasti rauhallisempaa.
“Saalistaminen on aivan kamalaa täällä”, ilmoitan. “Minusta tuntuu että hirviöt ovat jo karkoittaneet itse saaliit täältä.”
“No ei tämä niin kamalaa ole, sitäpaitsi kohta pääsemme takaisin kotiin”, kumppanini ilmoittaa. Annan hänelle pienen tekohymyn iloksi, koska tiedän ettei kotiinpaluu ole niinkään varmaa. Harmaaturkki loikkaa pusikkoon saaliin perään. Lasken varpusen kuoppaan ja peitän sen. Jään odottamaan Varjokynttä. Josko hän saisi jotain hieman parenpaa kuin pelkän pikkulinnun.

Hyvästelimme Talvioturkin Myrskyklaanilaisten parissa. Vasemmallapuolellani istuu Varjokynsi ja oikealla puolella Sinitassu, joka katsoi maata kyyneleet tiputellen. Hänelle tämä oli rankkaa. Varjokynnellä oli taas haikea ilme kasvoillaan, ja hieman jopa huoleatunut. Hän pohti mielessään miten klaanit selviäisivät tästä, mutta tunnen hänet niin hyvin, että tiedän myös hänen tietävän että klaanit selviävät kyllä. Haluaisin myös Sinitassun tietävän samoin.
“Kyllä kaikki järjestyy”, sanon hänelle lempeästi. Oppilas kohottaa katseensa minuun.
“Tiedän sen, mutta välillä on vain vaikea uskoa sitä”, hän aloittaa. “Minä haluan takaisin kotiin.”
Painaudun aivan kiinni tyttäreeni. Minulle tulee emollinen olo tässä vaiheessa. Muistot palaavat Sinitassusta ja Liekkitassusta pentuina. En tosin voi sanoa että haluan niitä aikoja takaisin
“Mutta sinun täytyy vain uskoa, mikään ei ole koskaan niin helppoa. Kaiken vuoksi pitää taistella”, sanon tyttärelleni joka pyyhkii kyyneleitä tassuunsa. “Usko pois, taistelu on sen arvoista. Esi-isämmekin taistelivat ennen että saivat meille kotimme.”
“Mutta nyt meidän täytyy lähteä kodista”, Sinitassu sanoo. “Eikö sitten heidän taistelu ollut turhaa?”
“Ei ollut, minä ja isäsi saimme kasvaa järvireviirillä, kuten sinun isoäitisi ja isäsi. Nyt meidän täytyy tehdä sama seuraaville sukupolville”, sanon ja tajuan, että kuulostin viisaammalta kuin oikeasti olen. Sinitassu puskee minua kiitokseksi.
“Meidän täytyy sitten taistella kunnolla”, hän sanoo. “Kiitos emo!”

Sinitassu ja Pyökkiturkki olivat painautuneet aivan toisiaan vasten ikäänkuin suojellen kumpaakin. Liekkitassu jutteli jotain Vinhatähden kanssa kunnes kipitti muiden oppilaiden luo. Tuikeaskel oli pentujensa lähellä suojelevana emona ja minä olin Varjokynnen vierellä katselemassa muita.
“Nyt taitaa sitten olla lähtö”, Varjokynsi sanoo. Nyökkään kumppanilleni.
“Meidän taytyy sanoa hyvästit vanhalle kodillemme”, ilmoitan. “Emme taida palata sinne enää ikinä.”
Varjokynsi katsoo haikeina oppilaita ikäänkuin sanoen, etteivät he saaneet kokea niin paljon järvellä kuin me. He eivät saaneet kokea siellä tuloa sotureiksi, tai hauskoja rajapartioita tarpeeksi. Nyt se kaikki on mennyttä. Katson Varjokynttä ja nuolaisen häntä poskelle.
“Saamme pitää viimeiset muistot sieltä. Ajattele nyt miten paljon koimmekaan. Toivottavasti seuraava paikka on yhtä hyvä”, sanon. “Tästä on tulossa seikkailu.”

Nimi: Särkkäviiksi

17.09.2018 18:08
Makoilin viileähkössä toipilashuoneessa Sydneyn kiipeillessä kyljelläni. Pujopilkku oli halunnut pitää minua silmällä tunnottoman jalkani ja kehoni säryn vuoksi, joten olin siirtynyt yöpymään takaisin toipilashuoneeseen – johan olin nukkunut muualla jopa yhden yön ajan. Hallakasvo makoili vieressäni pesten korvantaustojaan, tarkkaillen samalla Sydneytä sivusilmällä. Pentu jäi lojumaan kylkeni päälle ja laski päänsä turkilleni, jääden siihen paikoilleen. Hän oli touhunnut melkein koko päivän tauotta, joten pieni lepotauko oli varmasti tervetullut. Hän voisi hyvinkin nukkua siihen asti, että lähtisimme matkaan kohti uusia reviirejä. Tavisade oli sanonut, että lähtisimme vasta hämärällä, sillä ensimmäinen osuus matkastamme ei ollut pitkä ja se kulki kaksijalkojen peltojen halki: oli paras, että välttäisimme kaikki mahdolliset kaksijalat ja niiden hirviöt, joten hämärällä kulkeminen olisi turvallisinta. Matkamme oli taolaisten mukaan niin pitkä, ettemme kuitenkaan ehtisi perille asti yhdessä päivässä, joten voisimme aloittaa hieman kevyemmällä pätkällä.
Hetken rauha rikkoutui, kun pesän aulasta alkoi kuulua hälinää. Hälinä voimistui hetki hetkeltä, ja vilkaisin huolestuneena Hallakasvoa. Naaras katseli korvat hörössä ovelle ja yritti selvästikin saada jotain selkoa äänistä, tuloksetta. Sitten muun hälinän yli erottui kuitenkin tutun kuuloinen, pitkä surunvalitus. Aurinkokajo?
Muutaman ketunmitan päässä makoillut Vaahterasumu oli silmänräpäyksessä tyrkännyt Poutapennun lähimpänä olleelle kuningattarelle – joka sattui tällä kertaa olemaan Orapihka – ja lähtenyt onnahtelemaan kohti ovea. En siis ollut kuvitellut omiani, ääni todella oli kuulunut puolisisareni tyttärelle. Tällä kertaa Hallakasvoon luomani katse oli pikemminkin pelokkaan hätääntynyt kuin huolestunut, ja kumppanini nappasi mitään sanomatta Vuoksipennun kyljeltäni otteeseensa, laskien tämän etutassujensa päälle nukkumaan. Nousin jaloilleni ja nuolaisin tämän korvaa nopeaksi kiitokseksi, lähtien sitten kiireellä ulos toipilashuoneesta. Jotain oli todella käynyt, ja pelkäsin pahoin, että tiesin jo, mitä.

Pelkoni osoittautui todeksi päästyäni kissojen ohitse ja nähdessäni emonsa kehon ylle kyyristyneen Aurinkokajon, jonka kylkeen Vaahterasumu oli painautunut sukien rauhoittavasti kumppaninsa kaulaa. Naaras vaikutti kuitenkin kaikkea muuta kuin rauhalliselta, nyyhkyttäen holtittomasti emonsa turkkia vasten. Pyökkiturkki istui aivan sisarensa vieressä tyhjä katse silmissään. Haukkapolte oli myös sisaruksiensa luona, ja oli sanomattakin selvää, mitä oli käynyt: Talvioturkki oli kuollut.
Sisarpuoleni silmät olivat kiinni, eikä hän näyttänyt minusta edes kuolleelta. Oliko hän menehtynyt nukkuessaan? Miksi? Eihän hän niin huonossa kunnossa ollut ollut?
Tuntiessani pienen tönäisyn kyljessäni väistin sivulle, jotta Pujopilkku olisi mahtunut ohitseni. Kollin suussa oli nippu yrttejä, mutta tajusin pian niiden olevan vain Aurinkokajolle, Haukkapoltteelle ja Pyökkiturkille. Kesti hetken, ennen kuin Pujopilkku loi edes silmäyksen Talvioturkin liikkumattomaan kehoon, ja ymmärsin, että parantaja tiesi naaraan olevan jo Tähtiklaanissa. Oletettavasti hän oli ollut paikalla ensimmäisten joukossa, mutta joutunut jo silloin toteamaan soturin olevan avun ulottumattomissa.
”Miksi, Pujopilkku?” Pyökkiturkki esitti hiljaa kysymyksen, joka oli omaakin mieltäni kalvanut. ”Hän ei ollut vielä hengenvaarallisessa kunnossa. Miksi hän… ei herännyt?”
”En ole varma, Pyökkiturkki”, parantajakolli vastasi hiljaa annettuaan ensin Vaahterasumulle pari yrttiä, jotta kolli voisi yrittää saada kumppaninsa syömään ne. ”Joskus kissa kirjaimellisesti kuolee suruun. Luulen, että Talvioturkille kävi niin. Sille ei ole järkevää selitystä, elimistö vain päättää lopettaa hiljalleen toimintansa. Olen pahoillani.”
”Olet siis varma, että kuolema oli luonnollinen?” Vinhatähden hieman huolestunut, kuitenkin enimmäkseen vain surullinen ääni kuului sivummalta, ja huomasin nyt päällikön istumassa noin ketunmitan päässä sisarpuoleni ruumiista.
”Olen, Vinhatähti”, Pujopilkku maukaisi epäröimättä. ”Hohtolehti tarkasti hänet myös. Ei ole syytä epäillä sairautta tai mitään myrkytyksen kaltaista.”
Päällikkö nyökkäsi hitaasti, laskien sitten katseensa Talvioturkkiin. Kolli oli muutaman hengenvedon ajan vaiti, sulki sitten hetkeksi silmänsä ja asteli portaikolle, jolla Lordi Lune ja muiden klaanien päälliköt istuskelivat. Päällikkö maukaisi heille jotain, jolloin viisikko hajaantui omiensa luokse. Vinhatähti puolestaan jäi portaikolle, kiipesi hieman korkeammalle ja kääntyi paikalla olevien kissojen puoleen.
”Kaikki Myrskyklaanin kissat koolle!” päällikkö ulvahti lyhyesti, epävirallisin ja hieman tönköiltä kuulostavin sanoin. Odottaessaan, että klaanimme kissat kerääntyivät paikalle, Vinhatähti viittasi Pujopilkkua ja Haukkapoltetta kantamaan Talvioturkin kehon portaiden luokse.
Hallakasvo käveli viereeni Sydney leuoissaan roikkuen, ja kosketti kuonoja kanssani tervehdykseksi. Laskettuaan Sydneyn tassujensa juureen istumaan naaras kurotti hieman kaulaansa nähdäkseen kissajoukon eteen, ja hengähti terävästi huomatessaan Talvioturkin.
”Myrskyklaanin kissat”, Vinhatähti aloitti kuuluvasti, ja sai surulliseen hälinään puhjenneen klaanin vaikenemaan. ”Olemme kokoontuneet saattamaan yhden sotureistamme Tähtiklaanin maille. Talvioturkki menehtyi nukkuessaan, emmekä valitettavasti voi järjestää hänelle asianmukaisia valvojaisia.”
Järkyttynyt supina kävi klaanin läpi, ja huomasin portaiden alapäähän jääneen Tavisateen katseen sumenevan. Talvioturkki oli ollut tärkeä meille molemmille, vaikka tämä olikin ollut ”vain” puolisisaremme. Talvioturkki oli ollut minulle aivan yhtä läheinen sisko kuin Tavisadekin.
”Tähtiklaanin esi-isät, pyydän teitä kääntämään katseenne tähän soturiin. Hän on oppinut soturilain ja suojellut klaaniaan kunniakkaasti, ja nyt on hänen vuoronsa liittyä teidän riveihinne. Ottakaa hänet vastaan Tähtiklaanin soturiksi.”
Laskin pääni ja painoin silmäni kiinni kyynelten alkaessa kirvellä niiden kulmissa. Nyt joutuisimme jättämään taaksemme myös Talvioturkin.



”Särkkäviiksi, mennään.” Katseeni ei kääntynyt heti taaksemme jäävästä metsästä takaisin Hallakasvoon. Emme näkisi tätä metsää todennäköisesti enää ikinä. Tämän takana avautui vain tuhoutunutta, palanutta aluetta, joka oli kerran ollut kotimme. Juuri tällä hetkellä tuntui vain mahdottomalta päästää irti kyseisestä alueesta. Talvioturkki oli haudattu samaan paikkaan kuin muutkin menehtyneet klaanilaiset, lähelle päämajaa. Kai heidän henkensä pääsivät Tähtiklaaniin? Jos kaksijalkala ei ollut Tähtiklaanin aluetta, jäisivät monet läheisemme tänne ikiajoiksi, emmekä tulisi näkemään heitä edes Tähtiklaanissa.
Kun viimein käänsin katseeni, kuvastui kumppanini silmistä täysin sama epävarmuus ja haikeus kuin omistanikin. Ei kukaan meistä halunnut jättää kotiamme, mutta olimme joutuneet pakkotilanteeseen. Tänne jääminen merkitsi lohdutonta lehtikatoa, joka surmaisi meidät kaikki.
”Niin. Mennään.”
Klaanit olivat kokoontuneet omiksi ryhmikseen, jotka olivat kerääntyneet pienen taolaisten ryhmän ympärille. Lordi Lunen lisäksi joukossa olivat kenraali Jeti, Mary, Reika ja Ollie. Kaksi viestinviejää tulisivat saattamaan meidät kaksijalkojen peltojen halki, mutta siitä eteenpäin olisimme omillamme.
”Kiitämme teitä avustanne”, Vinhatähti maukaisi kumartaen muiden päälliköiden kanssa hieman Lordi Lunelle. ”Olkoon pyyntionni teille myötä.”
”Samat sanat teille, klaanikissat”, Lune maukaisi kumartaen itsekin pienesti. ”Autoimme teitä mielellämme, autoittehan tekin meitä hätämme hetkellä. Reika ja Ollie saattavat teidät turvallisesti matkanne alkuun, mutta muiden puolesta joudun nyt sanomaan hyvästit.”
”Ei hyvästi, vaan näkemiin”, Sadetähti maukui puolestaan. ”Matkahan ei ole kauhean pitkä. Jos joskus eksytte jostain syystä uusille reviireillemme päin, olette tervetulleita vierailulle.”
”Aivan, aivan”, Lune naurahti kepeästi. ”Olette itsekin tervetulleita käymään, jos tännepäin päädytte. Siispä, näkemiin, klaanikissat. Kulkekoon onni kanssanne.”
Reika ja Ollie nousivat jaloilleen, maukuivat nopeasti jotain johtajalleen ja siirtyivät sitten klaanipäälliköiden kanssa matkajoukon johtoon.
Tästä alkaisi matkamme kohti uutta kotiamme.

Nimi: Hohtolehti

16.09.2018 20:33
Olin keräämässä tarpeellisia yrttejä Taon lauman lähellä olevasta metsästä. Ei sieltä paljoa löytynyt, mutta muutaman hierakan lehden ja katajamarjan sieltä löysin. Ei niistä olisi paljoakaan apua, jos puhkeaisi joku epidemia, mutta pienet matkan aikana sattuvat haaverit hoidettaisiin niillä kyllä. Olimme tosiaan lähdössä matkaan, joka tuntui hyvin oudolta. Itse olin tämän asian puolella jyrkästi. Emme voisi palata järvelle, kaikki yrtit olivat mennyttä eikä uusia saataisi ennen hiirenkorvaa. Lehtikadosta ei selvittäisi ilman yrttejä. Yhtäkkiä mieleeni muistuivat Putouspisaran viimeiset sanat.
’’Me emme enää selviä tästä, sitä paitsi reviirit tulevat todennäköisesti palamaan kokonaan, ei tänne enää voisi palata. Minä muistan kun olin nuori, klaaninvanhimmat kertoivat tarinoita suuresta vaelluksesta…’’, , niin oli Putouspisara sanonut juuri ennen kuolemaansa ja nyt olimme todella palaamassa vanhoille reviireille. Minua, niin kuin varmasti monia muitakin jännitti tämä kovasti. Eniten minua huolestutti se, että Purohännän pennut syntyisivät hetkenä minä hyvänsä, eikä vastasyntyneiden pentujen kanssa voisi vaeltaa pitkää matkaa. Keräsin löytämäni yrtit ja lähdin takaisin kohti muita. Laskin yrtit meidän parantajien yhteiseen varastoon, sillä hoidimmehan me nyt kaikkien klaanien kissoja! Olin itsekin hoitanut eilen erään varjoklaanilaisen palovammoja.

Lähdin tarkastamaan kuningattaria. Höyhensiipi pentuineen oli kunnossa, samoin Poutapentu, jota Höyhensiipi hoiti. Purohäntä näytti väsyneeltä ja riutuneelta. Pennut tulisivat milloin tahansa tajusin, vaikka olinhan minä sen tiennyt, mutta nyt se vasta valkeni minulle kunnolla. Heillä ei olisi mitään mahdollisuuksia selvitä! Vaikken sitä sanonutkaan Purohännälle. Seuraavaksi halusin tavata Vinhatähden, minun tulisi kuulla tarkka matkaan lähtöpäivä. En kuitenkaan löytänyt päällikköä mistään. Törmäsin matkal isääni, Kirpunloikkaan, joka oli ilmesesti palaamassa partiosta, kysyin häneltä asiasta, mutta ei hänkään tiennyt. Huokaisin ja lähdin takaisin parantajien pesälle. Mietin, että mitäköhän matkasta tulisi, mutta jätin asian sikseen, kun minulta tultiin kysymään apua piikkiin, joka oli jäänyt kiinni erään oppilaan käpälään.

Nimi: Aurinkokajo

13.09.2018 19:26
Tassutin sisään toipilaiden ja kuningattarien huoneeseen suussani kaksi varpusta ja kani. Olin aika tyytyväinen nappaamiini saaliisiin varsinkin, kun näin klaanikissana en ollut tottunut saalistamaan kaksijalkalassa. Onneksi Taon lauman päämajan vieressä oli pienoinen metsikkö. *Näistä riittää helposti Höyhensiivelle, Vaahterasumulle sekä Haukkapoltteen kaksikolle*, tuumin tyytyväisenä. Vatsani kurisi nälkäisenä, mutta tukahdutin haluni sännätä nurkan taakse ja hotkaista kaikki kolme tuoresaalista kerralla. *Nämä ovat niille, jotka niitä eniten tarvitsevat*, murahdin vatsalleni, joka vaikeni nolona.
”Kas, Aurinkokajo”, Höyhensiipi kehräsi makuusijaltaan minun astellessa sisään. Naaras räpytti silmiään uneliaana ja kampesi itsensä pystyyn. ”Otin pienet nokoset sillä aikaa, kun Kirpunloikka vei kolmikon tutkimaan paikkoja”, tämä haukotteli. ”Ne tulivatkin tarpeeseen.”
Nuolaisin ystäväni korvaa tervehdykseksi. ”No minä ihmettelinkin, miksi eteisaulassa oli täysi sählinki päällä”, vitsailin ja pudotin tälle kanin. ”Ei nyt sentään. Näin Kirpunloikan ja kolmikon olevan ulkona leikkitappelemassa. Voisin itsekin viedä Kyynelpennun ja Kaurispennun nuuskimaan paikkoja. Oletko nähnyt heitä?”
”En”, kuningatar pudisti päätään, ”mutta kannattaa kysyä Vaahterasumulta, jos hän olisi nähnyt. Minun mielestäni hän vahti Poutapentua ja kaksikkoa, kun Haukkapolte ja Pyökkiturkki olivat metsällä.”
”Kiitos, sinne olinkin itse asiassa menossa”, hyrähdin ja vaihdoin virneen ystäväni kanssa, joka hotkaisi kaninsa ennen kuin nousi ylös aikomuksenaan lähteä etsimään kumppaniaan ja pentujaan.
Otin paremman otteen lopuista saaliistani ja loikin häntä pystyssä muutaman ketunmitan päässä makoilevan Vaahterasumun luokse. Kumppanini nosti päätään huomatessaan minut ja lakkasi leikkimästä Poutapennun kanssa. En nähnyt kuitenkaan Kyynelpentua ja Kaurispentua missään, ja oletin Haukkapoltteen vieneen nämä ulos.
”Hei”, kosketin Vaahterasumun kuonoa omallani ja istuuduin tämän viereen lämmin hymy huulillani. ”Toin sinulla varpusen”, mau’uin kollille ja laskin linnun tämän etukäpälien juureen. Sitten käännyin katsomaan innosta pomppivaa Poutapentua. ”Minulla on sinullekin jotain”, kehräsin naaraan innolle ja pudotin pienen sammalpallon, jonka olin hamstrannut kaulaturkkiini leukani alle. ”Otetaanko pieni sammalpalloerä kohta?”
”Juu, otetaan vaan, Aurinkokajo-täti”, pentu sirkutti ja kirmasi nappaamaan sammalpallon. Väräytin viiksiäni innostuksen tarttuessa minuunkin, kun huomasin Poutapennun heittävän palloa ilmaan ja nappaavan sen taitavasti kiinni.
”Saalistusreissu taisi sujua hyvin”, Vaahterasumu hymyili siirtäessään katseensa sisarpuolestaan minuun.
”Paremmin kuin odotin”, tuhahdin huvittuneena. ”Vaikka voin kyllä sanoa, että odotan innolla uusille reviireille pääsemistä. Olemme olleet täällä vähän yli neljäsosakuun, ja jo nyt tympii saalistaa kaksijalkalan lähellä.”
Vaahterasumu naurahti ja kumartui haukkaamaan palan varpusestaan ennen kuin vetäisi päänsä ylös. ”Oletko syönyt vielä tänään?” kolli kysyi.
”En”, pitkitin vastaustani ja huokaisin. ”Talvioturkki ei suostunut syömään, joten vähän niin kuin jätin sitten syömättä.”
Olin aamulla löytänyt emoni ulkoa tuijottelemassa tyhjyyteen samein silmin. Olin huomannut surukseni Talvioturkin laihuuden ja tämän ruokkoamattoman turkin, jota ei oltu siistitty vähään aikaan. Emo ei ollut suostunut edes syömään, vaikka olinkin itse sitten alkanut ruokalakkoon vastalauseeksi. Olin huolissani tästä. Huolissani siitä, millaiseksi tämä oli muuttunut isän kuoleman jälkeen. Kaipasin itsekin Setriviikseä kovasti, mutten nähnyt siinä mitään syytä olla huolehtimatta itsestäni ja muista, jotka sitä kaipasivat. Huokaisin. En varmaankaan tajunnut miten kestävä ja tiivis suhde Talvioturkin ja Setriviiksen välillä olikaan ollut. En ehkä ymmärtänyt miltä tuntui menettää joku niin tärkeä. Toki olin kokenut melkein saman menettäessäni Pisarasydämen, mutta nähdessäni emoni tilanteen en voinut muuta kuin ajatella, että oliko asia edes läheskään sama. Miltä itsestäni tuntuisi jos menettäisin Vaahterasumun? Värähdin. En saisi ajatella tuollaista. Siltikin en voinut olla miettimättä emoni tilannetta. Halusin, että tämä alkaisi jälleen huolehtia itsestään. Halusin, että tämä seisoisi jälleen rinnallani, kun tarvitsin tätä. Mutta oliko se liikaa pyydetty kaiken sen jälkeen?
”Vähän niin kuin jätit syömättä?” Vaahterasumu maukui keskeyttäen huolestuneet ajatukseni ja kohotti toista kulmaansa.
”Tarkoitukseni oli kyllä syödä, mutta sitten lähdinkin metsälle.”
”Kuulehan”, Vaahterasumu maukui yllättävän lempeästi. ”Tiedän, että olet huolissasi emostasi, mutta kyllä sinun täytyy syödä jaksaaksesi. Sinähän se täällä teet kaiken työn, kun minä vain lepuuttelen jalkaani.” Höristin korviani kuullessani kumppanini äänestä pienoisen tympäännyksen.
”Hei!” naukaisin. ”Kuka se olikaan, joka pieksi erakkoja henkensä uhalla, kun minä lekottelin kissatarhassa ja odottelin pelastajaa.” Päästin naurahduksen, kun Vaahterasumu kohotti kulmaansa, tällä kertaa huvittuneena. ”Hyvä on, minä tajuan”, puhahdin pienoinen pilke silmäkulmassani. ”Lupaan syödä heti, kun Kyynelpentu ja Kaurispentu ovat syöneet. Vaikka sitten varastamalla jonkun varjoklaanilaisen illallisen.”
Vaahterasumu kutitti lapaani viiksillään.
”Minä lupaan, minä lupaan”, naurahdin ja peruutin pois kutitusetäisyydeltä, ”mutta ensin täytyy ottaa se sammalpallopeli Poutapennun kanssa!”

Seuraavan aamuna heräsin ennen auringonnousua. Vaikka yläpuolellamme aukeni tumma kaksijalan pesän katto taivaan sijaan, sisäinen ääneni kertoi auringon vasta miettivän nousemistaan. Päästin pitkän nautinnollisen haukotuksen ja nautin Vaahterasumun kehon lämmöstä, jonka viereen olin eilen käpertynyt. Poutapentu nuokkui Vaahterasumun pään lähellä, oli suojautunut tämän korvien juureen.
*Ehdin vielä nopeasti kipaista läheisessä metsässä*, tuumin noustessani varovasti ylös; en halunnut herättää kumppaniani. *Ehkä löydän jotain aamupalaksi sopivaa, niin jaksamme lähteä matkaan hyvillä mielin ja vatsat täynnä.*
Tänään olisi se suuri päivä, jolloin kaikki neljä klaania ja Lokin lauma hyvästelisivät järvireviirit ja lähtisivät kohti uusia, Tähtiklaanin merkin mukaisia alueita. Niitä reviirejä, joissa soturiesi-isämme olivat asustaneet kauan ennen meitä, ennen kuin siirtyivät elelemään järvireviireille.
Loikin varovasti ulos toipilaiden ja kuningattarien huoneesta ja siirryin eteisaulan kautta ulos kirpeään aamuun. Vain muutamat soturit olivat olleet jo hereillä, vaihtamassa kieliä ja jupisemassa innostuneita kommentteja matkaanlähdöstä. Nämä eivät kuitenkaan huomioineet minua ja olin saanut rauhassa poistua Taon päämajasta.
Ulkona oli vielä hämärää, kun laskeuduin portaita pitkin kasteiselle nurmikolle ja hengitin sisään viileää yöilmaa. Tuntui hyvältä seisoa siinä katselemassa haalistuvaa tähtitaivasta ja tuntea kaikkialla ympärillä alkavan lehtisateen tuntu.
Kaikkeen siihen sekoittui kuitenkin kaukaisia hirviön hurinoita, kaksijalkojen öykkäämistä ja keinovalojen epämiellyttävän kirkkaita valoja, jotka usein peittivät yön ja päivän valoeron. *Voisivat jokus olla edes hiljaa*, jupisin mielessäni. *Saattaisivat nähdä ja kuullakin jotain.*
Väräytin korviani ajatukselleni ja lähdin ravaamaan läheistä metsää kohti. Muutaman aikaiset linnut lauloivat jo, kun tassuni polkivat pehmeää märkää nurmea, joka kasteli valkeat käpäläni ja varpaideni välit. En kuitenkaan välittänyt vaan kiihdytin vauhtiani päästäkseni nopeasti ukkospolulla, joka enää erotti minut pienoisesta lehdosta.
Tähän aikaan aamusta mustalla polulla oli hiljaista. Yksi ainoa keltasilmäinen hirviö jyristi ohi, kun kyyristyin ukkospolun laitaan odottamaan omaa vuoroani. Kurotin kaulaani vilkaistakseni oikealle ja sen jälkeen vasemmalle. *Nyt Aurinkokajo, kiidä kuin tuuli!* Jännitin lihakseni ja pinkaisin juoksuun. Märät tassuni luisuivat hivenen mustalla kovalla pinnalla, mutta pääsin nopeasti yli. *Perillä*, hymisin tyytyväisenä ennen kuin kyyristyin vaanimisasentoon ja hipsin pensaan varjoon.
Aamun viileys oli saanut monet pikkunisäkkäät liikkeelle ja havaitsin nopeasti oravan, joka touhusi lehtikatovarastojensa parissa pienen aukion toisella puolella. Sen tuuhea punaruskea häntä viuhui edes takaisin, kun se järsi maasta löytämäänsä tammenterhoa.
Lähdin hitaasti hivuttautumaan eteenpäin laskien käpäläni hädin tuskin maahan. Käytin hyväkseni aukiota reunustavia pensaita ja hiivin niiden suojissa lähes oravan viereen. Sen lämmin tuoksu kutkutti hajuhermojani ja vesi livahti kielelleni. Olin juuri ponnistamassa, kun varjo silmäkulmassani varasti huomioni. Silmänräpäyksessä tumma kissa oli syöksynyt ulos pensaasta ja napannut oravan suuhunsa.
”Hienosti napattu, Haukkapolte”, Kirpunloikan ääni kaukui aukiolla ja ruskeankirjava kolli asteli veljeni viereen, joka heilautti häntäänsä ylpeänä saaliistaan. ”Hetkinen, etkö sinäkin haista Aurinkokajon?” Kipinämyrskyn pikkuveli kysyi nuuhkien ilmaa.
*No niin, siihen menikin sitten rauhallinen saalistus maailman parhaan kissan seurassa. Nimittäin itseni*, tuumin hivuttautuessani ulos pensaasta. ”Nappasit hienosti minun saaliini, Haukkapolte!”
Kollit kääntyivät katsomaan minua, ja Haukkapolte pudotti oravansa käpäliensä juureen. ”Sen käyttäminen Kaurispennun ja Kyynelpennun aamupalaksi tyydyttää varmaan molempia, joten oletan, että voin pitää tämän”, veljeni hymähti tavallisen rauhallisena.
Olin huomaavinani pienen surunhäivähdyksen veljeni silmissä. Tällä oli ikävä kumppaniaan Pisarasydäntä ja kahta kuollutta pentuaan. *Minullakin on*, vastasin sanattomasti Haukkapoltteen katseeseen ennen kuin mau’uin ääneen: ”Tyydyttää toki, mutta minun täytyy löytää jotain Vaahterasumulle ja Poutapennulle. Saalistusonnea!” Heilautin häntääni hyvästiksi ennen kuin kiepahdin ympäri ja katosin jälleen pensaikkoon.

Varhainen aamu alkoi vaihtua uuden päivän alkuun, kun aurinko nousi korkeammalle hivuttautuen taivaanrantaan. Sen säteet valaisivat polkuani ja antoivat kirkkaat värit maahan pudonneille lehdille, joissa kiilteli vielä kastepisaroita.
Olin palaamassa Taon tukikohtaan kaksi hiirtä hampaissani roikkuen. *Ovatkohan Vaahterasumu ja Poutapentu jo heränneet?* tuumin loikkiessani viimeiset ketunmitat ennen kuin pujahdin sisään kaksijalan pesään oven raosta.
Sisällä oli vielä hiljaista, kun astelin pölyisellä lattialla. Monet soturit olivat jo heränneet, mutta muutamat vielä nukkuivat. Muutamat söivät eilisiä tuoresaaliita ja muutamat vaihtoivat kieliä valmistautuen matkaan. Päälliköt olivat kokoontuneet yhteen nurkkaan ja supisivat toisilleen lähettäen aina silloin tällöin jonkun varapäälliköista asioille.
Tassutin nelikon ohi nyökäten kunnioittavasti Vinhatähdelle ennen kuin otin suunnakseni toipilaiden ja kuningattarien huoneen. Astuessani sisään sieltä täältä kuului uneliasta tuhinaa ja kahinaa, kun kuningattaret vaihtoivat asentoa. Vaahterasumu ja Poutapentu olivat kuitenkin jo hereillä, kun astelin sisään vielä hämärään huoneeseen. Molemmat istuivat pirteinä kuuntelemassa ennen minua palanneita Haukkapoltetta ja Kirpunloikkaa, jotka jakoivat saaliitaan.
”Sieltähän se Aurinkokajo tuleekin”, Haukkapolte nosti katseensa, kun tassutin rinkiin ja laskin tuomiseni keskelle.
”Siitä vain valitsemaan”, hymyilin ja istuuduin Vaahterasumun viereen sipaisten tämän lapaa hännälläni. ”Nukuitteko hyvin?” kysyin tältä ja Poutapennulta, joka oli kipittänyt istumaan käpälieni juureen ja tapitti minua kirkkaanvihreillä silmillään.
”Nukuin ja näin paljon unia!” Poutapentu sirkutti. ”Olin klaanin päällikkö, sillä istuin Suurtasanteella. Sitten minä nimitin paljon uusia sotureita ja Myrskyklaanista tuli kaikkein pelätyin klaani. Tuleekohan minusta koskaan päällikköä?” pentu lisäsi iloisesti huokaisten.
Päästin huvittuneen kehräyksen. ”Ei se ole mahdotontakaan”, vastasin nuolaisten tämän päälakea hellästi. ”Sinusta voi tulla mitä tahansa, mutta ensin sinun täytyy kasvaa suureksi soturiksi. Ja arvaa, miten sellaiseksi tullaan?”
”No?” Poutapentu tivasi ja melkein hyppi varpaillaan.
”Sinun täytyy syödä hyvin ja kuunnella Vaahterasumua”, kehräsin. ”No niin, menehän Höyhensiiven luokse ja valmistaudu matkaan.”
Haaleanoranssi pikkunaaras vilkaisi Vaahterasumua, joka nyökkäsi pilke silmäkulmassaan. Sitten tämä kiepahti ympäri ja säntäsi Höyhensiiven luokse pörröinen häntä pystyssä.
”Ainakin jollakin on energiaa”, Vaahterasumu hyrähti. ”Mitä muuten haluaisit syödä? Voisimme jakaa jonkin saaliin?”
Pudistin päätäni. ”Olen pahoillani, mutta minun täytyy saada emo syömään. Menen kohta herättämään hänet ja tarjoan tuoretta hiirtä. Toivottavasti sen lämmin tuoksu saa hänet syömään.”
Vaahterasumu nyökkäsi katse Höyhesiiven vierellä istuvassa Poutapennussa. Väräytin korvaani ja huokaisin. Minun täytyi saada Talvioturkki syömään. Ei tämä muuten jaksaisi aloittaa taivallusta kohti uusia reviirejä.
”Tulen kohta takaisin, jos en saa Talvioturkkia syömään”, nousin ylös ja kosketin kumppanini korvaa kuonollani. ”Voin sitten jakaa jotain kanssasi.”
”Sovittu”, Vaahterasumu maukui. ”Tavataan kuitenkin ennen lähtöä.”
”Sovittu”, virnistin ja poimin houkuttelevimman näköisen hiiren ennen kuin poistuin huoneesta.
Löysin emoni nukkumasta läheltä eteisaulaa. Tämän oli käpertynyt yksin kerälle ja näytti entistä pienemmältä ja heikommalta. Talvioturkin kasvotkin olivat eri tavalla kalpeammat ja tyynemmät. Siltikin tämän nukkumisessa oli jotain rauhallista. Edes naaraan korvatkarvat eivät värähtäneet, kun laskeuduin kyyryyn tämän viereen.
”Herää emo”, asetin hiiren emoni kuonon eteen ja nuolaisin tämän lapaa. Se oli oudon kylmä ja kummastus kävi mielessäni. ”Etkai ole nukkunut koko yötä yksin? Sinulla täytyy olla kylmä”, totesin vielä unessa olevalle Talvioturkille ja kävin makuulle tämän viereen. Naaras ei värähtänyt eikä huomioinut minua mitenkään. Tämän turkki oli hyytävän kylmä enkä tuntenut yhtään sydämenlyöntiä kehoani vasten. Pelko alkoi pikku hiljaa hiipiä sydämeeni, kun edes tökkimiseni ei saanut Talvioturkkia hereille. ”Emo!” mau’uin nyt hieman kovempaa ja sain lähellä olevat kissat kohottamaan katseensa minuun. En kuitenkaan välittänyt. ”Emo! Emo! Herää nyt, sinun täytyy herätä, jotta ehdit syödä ennen kuin lähdemme.” Nyt ääneni muuttui anelevaksi, kun asian laatu alkoi syöpyä mieleeni. Se ei voinut olla totta. Ei mitenkään voinut... ”Emo sinun täytyy herätä. Ihan oikeasti minä tarvitsen sinua. Meidän pitää mennä yhdessä uusille reviireille, voimme tukea toisiamme. Minä voin tukea sinua, kun sinua väsyttää!” Kyyneleet alkoivat virrata poskilleni, kun jatkoin yhä emoni kylmän kehon tökkimistä tuloksetta. ”Emo herää!”
”Aurinkokajo, mikä hätänä?” tunsin Pyökkiturkin hännän kosketuksen lavassani. Hätkähdin. En ollut huomannut veljeni tuloa.
”Pyökkiturkki, emo ei herää”, nyyhkytin ja painoin kuononi emoni poskea vasten. ”Emo! Herää ihan tosi!”
Veljeni kumartui viereeni ja painoi kuononsa Talvioturkin kylkeen. ”Hän on kuollut”, Pyökkiturkki maukui ääni romahtaen.
”Ei”, pihisin. Kyllä minä tiesin, että emo oli kuollut. Mutta miksi sen ääneen sanominen oli kuin isku vasten kasvoja? ” Minä tarvitse sinua! Et voi jättää meitä näin!” nyyhkytin vasten tämän kylmää elotonta hahmoa. Menetin isäni, sisaruksiani ja parhaan ystäväni palossa. Miksi Tähtiklaanin piti ottaa vielä Talvioturkkikin?

Nimi: Vatukkatassu

06.09.2018 21:32
Varovaisin askelin seurasin isäni emoa, Suomusiipeä ulos Taon päämajasta. Polkuanturoitani aristi edelleen paon jäljiltä. Olin kuitenkin huojentunut, että minut päästettiin vihdoin ulos. Vaikka saapumisestamme Taon päämajalle oli kulunut hädin tuskin vasta yksi neljännesosakuu, vanha kaksijalan pesä oli jo alkanut ahdistaa minua. Tuntui siis mukavan vapauttavalta päästä sieltä ulos. Tosin olin joutunut lähtemään ulos Suomusiiven kanssa, sillä mestarini Väijykärki oli para-aikaa partion mukana tarkastamassa reviirien kuntoa. Suomusiiven seura hermostutti minua - hän oli vanha, ja kokenut soturi, kun taas minä en ollut paljon kuutta kuuta vanhempi, ja ainoa asia minkä Väijykärki oli kerennyt opettaa minulle ennen palon syttymistä, oli Myrskyklaanin reviirin rajat. Minua pelotti, että häpäisisin itseni Suomusiiven edessä. Meidän oli tarkoitus mennä saalistamaan, mutta minulla ei ollut juuri pienintäkään aavistusta siitä, miten vaanimisasento pitäisi tehdä tai miten saalis tulisi tappaa. Kyllä minä tiesin joitain periaatteellisia asioita, mutta olin lähes varma, etten osaisi tehdä niitä käytännössä. Yritin kuitenkin tunkea ahdistuneet ajatukset pois mielestäni, ja muistutin itseäni, että Suomuviiksi oli viisas soturi, joten hän ei varmastikaan ajattelisi minusta pahaa, vaikka olisinkin aivan surkea saalistaja.
"Tulehan nyt", Suomusiipi hoputti lämpimällä äänellä. En ollut edes tajunnut, että olin pysähtynyt kuin seinään heti ulos astuttuani. Hengitin syvään ja kipitin sitten vanhan naaraan perään. Käpälieni alla kahiseva nurmikko tuntui ihanan pehmeältä repaleisten polkuanturoideni alla. Viileä tuulenvire toi mukanaan kaksijalkojen hajua, mutta myös kotoisan vivahteen vehreän metsän raikasta tuoksua. Tunsin koti-ikävän piston sisälläni.
"Jos haluamme päästä metsään, niin kuin me haluammekin, meidän täytyy ylittää tuo ukkospolku tuosta", Suomusiipi selitti, kun kävelimme reippain askelin puutarhan poikki. Nostin katseeni käpälistäni, ja vilkaisin Suomusiiven hännän osoittamaan suuntaan. Kylmät väreet hiipivät selkäpiitäni pitkin, kun silmäni tapasivat mustapintaisen, leveän polun. Olin ylittänyt sellaisen aiemminkin, kun olimme paenneet palolta. En kuitenkaan juuri muistanut yksityiskohtia ylityksestä. Muistin vain sisälläni takovan paniikin. Tämä ukkospolku kuitenkin näytti kapeammalta, ja vähemmän uhkaavalta. Siltikään, en saanut jalkojeni tärinää lakkaamaan, kun seurasin Suomusiipeä polun reunalle. Kamala, tunkkainen katku lehahti sieraimiini, kun kyyristyimme polun reunalle. Huuleni vetäytyivät väkisin irveen voimakkaan hajun ansiosta. Suomusiiven häntä hipaisi lapaani.
"Kun minä annan merkin, lähde juoksemaan niin lujaa kuin pystyt, äläkä pysähdy ennen kuin olet turvassa toisella puolella. Kaksijalkojen hirviöt ovat nopeampia kuin yksikään soturi, eivätkä ne pysähdy, vaikka seisoisitkin niiden edessä", Suomusiipi naukui hiljaa. Sydämeni hakkasi niin lujaa, että olin melkein varma, että se hyppäisi ulos rinnastani. Hermostuksissani poljin käpälilläni maata. Vieressäni Suomusiipi vilkuili puolelta toiselle valppaana. Kun hirviöitä ei kuulunut, vanha naaras ulvaisi merkin, ja pinkaisi juoksuun. Säntäsin hänen peräänsä. Aloin panikoida hieman, kun tajusin jääväni reilusti jälkeen. Olin Suomusiipeä hirmuisesti pienempi, ja käpäläni olivat älyttömän lyhyet. Sydän hakaten tahkoin tassuillani epämiellytävän kovaa ja karkeaa polkua ja yritin päästä mahdollisimman lujaa eteenpäin. Lopulta tunsin maan käpälieni alla vaihtuvan takaisin pehmeämmäksi metsämaastoksi. Helpotuksesta jalat vapisten hiljensin tahtiani, ja lopulta pysähdyin kokonaan ilmaa nuuskivan Suomusiiven viereen. Katselin ympärilleni. Edessämme kohosi kaksi puuta. Niiden lehdet olivat jo kellastumaan päin, ja jonkun verran lehtiä oli varissut maahan. Minun teki mieli kahmaista muutama lehti, heittää ne ilmaan ja napata ne sitten kiinni, mutta hillitsin haluni. Sen sijaa katselin ympäristöä vähän lisää. Suomusiipikin näytti tekevän niin. Kahden puun välistä pystyin näkemään pienen puuttoman alueen, mutta sen takana kasvoi tiheä metsä. Oletin, että sinne me olimme menossa saalistamaan.
“Tulehan”, Suomusiipi naukui. Tahdoin kysyä häneltä opettaisiko hän minua saalistamaan, mutta sanat tuntuivat takertuvan kurkkuuni joka kerta, kun yritin puhua. Loppujen lopuksi minun ei kuitenkaan täytynytkään esittää kysymystäni, sillä Suomusiipi itse otti asian puheeksi.
“Kerkesikö sinulla olla yksiäkään vaanimis- tai saalistusharjoituksia ennen… paloa?” soturi kysyi. Tapa jolla hänen äänensä särkyi tulipalosta puhuttaessa sai aikaan pienen vihlauksen rinnassani. Se oli selvästi järkyttänyt häntä pahasti. Pudistin päätäni vastaukseksi.
“Selvä. No katsopa sitten tarkasti, kun minä näytän sinulle vaanimisasennon”
Hieman kankeasti Suomusiipi koukisti jalkansa ja kyyristyi vaanimisasentoon. Kiinnitin huomiota hänen häntäänsä, joka oli ojennettu lähes tikkusuorana alaspäin. Vain hännän kärki oli hieman kaarella, jotta se ei laahaisi maata. Tarkkailin Suomusiiven asentoa hetken verran, ja lopulta laskeuduin itsekin samaiseen asentoon, tosin lopputulos oli ainakin kymmenen kertaa huonompi. En saanut pidettyä jalkojani tärisemättä, ja vatsanikin jäi aivan liian korkealle. Suomusiiven vatsa oli lähes hiponut maata. Tiesin jo nyt, että jos yrittäisin päästä liikkeelle, kaatuisin.
“No niin, kokeilepa sitten liikkua eteenpäin”, Suomusiipi patisti. Hitaasti liu’utin toisen etukäpälistäni eteenpäin ja varovaisesti laskin sen maahan. Horjahdin hieman, mutta sain pidettyä itseni pystyssä. Seuraavaksi, nostin toisen takajalkani ilmaan, ottaakseni sillä askeleen. Painopisteeni oli kuitenkin siirtynyt liiaksi takakäpälilleni, joten kun kohotin toista niistä, tuiskahdin maahan vatsalleni. Poskiani kuumotti nolostuksesta, kun rämmin kömpelösti tassuilleni. Miten minusta tulisi koskaan hyvä soturi, jos en pysynyt edes tassuillani?
“Sinun pitää laskea enemmän painoa etujaloillesi, kun yrität liikuttaa takajalkojasi, tai muuten menetät tasapainosi”, Suomuviiksi läksytti. Hänen äänesä oli rauhallinen, eikä hän kuulostanut ollenkaan vihaiselta, tai turhautuneelta, mutta en siltikään voinut sivuuttaa sisälläni kasvavaa ahdinkoa. En todellakaan ollut eduksi itselleni tuollaisilla taidonnäytteillä.
“Kokeillaan uudelleen”, Suomusiipi kannusti.

Aurinko oli jo laskemaan päin, kun saavuimme Suomusiiven kanssa ukkospolun reunaan. Riiputin suussani kahta hiirtä, joista toisen olin onnistunut nappaamaan itse, kun taas toisen oli saanut Suomusiipi. Suomusiivellä sen sijaan oli suussaan harakka. Riistaa oli ollut hyvin niukasti, joten oli varsinainen ihme, että minäkin olin saanut napattua edes yhden luisevan hiiren surkeilla metsästystaidoillani. Olimme harjoitelleet lähes koko päivän, mutta siltikään en ollut juuri kehittynyt. Käpäläni notkahtelivat uupumuksesta, kun kyyristyin Suomusiiven viereen. Enemmän kuin koskaan, minun teki mieli käpertyä pehmeälle makuualustalleni oppilaiden pesään Myrskyklaanin leirissä. Pelko ja kaipuu raastoivat sydäntäni. Minun teki mieli vikistä ääneen, mutta pakotin itseni pysymään hiljaa. Kaikki järjestyy, vakuutin itselleni. Yhtäkkiä kaksi räikeän keltaista valoa syttyivät taivaanrantaan, ja korvia vihlova ärjyntä repi ilmaa. Näin sivusilmällä Suomusiiven painautuvan tiiviisti maata vasten. Kauhusta vapisten tein samoin. Valot kasvoivat kasvamistaan, ja lopulta erotin luonnottoman kirkkaanpunaisen, valtavan otuksen, joka rymisteli hirvittävää vauhtia meitä kohti. Oletin, että se oli yksi kaksijalkojen hirviöistä. Jos suuni ei olisi ollut hiirtä täynnä, olisin varmasti kiljunut ääneen, kun se kiisi ohitsemme vain hieman reilun hännänmitan päästä. Lopulta hirviö kuitenkin meni menojaan, ja pian sen raivoisa ärinä vaipui kuulumattomiin. Kauhusta edelleen aavistuksen kankeana nousin ylös ja valmistauduin juoksemaan ukkospolun yli. Nyt kun olin nähnyt, kuinka nopeita ja raivokkaita hirviöt olivat, ukkospolun ylittäminen tuntui vielä monta kertaa hirvittävämmältä kuin aiemmin. Suomusiipi antoi merkin huiskaisemalla hännällänsä ja sydän kylkiluitani vasten hakaten lähdin juoksemaan minkä lyhyiltä käpäliltäni pääsin. Minusta tuntui, että olin vielä hitaampi, kuin aamulla, sillä olin uuvuttanut itseni metsällä. Käpäläni lipsuivat kovalla mustalla pinnalla. Olin jäätyä kauhusta, kun uudet valot syttyivät taivaanrantaan. Polku tuntui yhtäkkiä tuhat kertaa leveämmältä kuin ensimmäisellä ylityksellä. Kurkkuani kuristi ja käpäliäni särki, mutta en voinut muuta kuin jatkaa juoksemista. Valot lähestyvät lähestymistään. Lopulta kuitenkin tunsin taas pehmeää ruohikkoa tassujeni alla ja tajusin olevani turvassa. Vasta kun olin noin ketunmitan päässä ukkospolusta, uusi hirviö rymisteli ohi siitä, mistä olin hetki sitten juossut. Jalkojani heikotti, osin uupumuksesta, osin helpotuksesta. Pakotin kuitenkin itseni liikkeelle uudestaan, sillä Suomusiipi oli kerennyt jo hyvän matkaa edelle, enkä tosiaankaan halunnut jäädä yksin. Pakotin itseni ottamaan vielä muutaman juoksuaskeleen, jotta saisin Suomusiiven kiinni. Hiljaisuuden vallitessa kävelimme pihan poikki kohti hylättyä kaksijalanpesää, jossa Taon lauma, klaanit ja Lokin lauma majailivat. Yhtäkkiä sisälläni heräsi vahva tunne, että jotain oli vinossa. Jos käpäliäni ei olisi särkenyt niin kamalasti, olisin juossut suorinta tietä katsomaan, mitä sisällä pesässä tapahtui. Nyt oloni oli kuitenkin niin heikko, että tyydyin kävelemään. Lopulta kuitenkin työnnyimme ovesta sisään hämärään pesään. Kun silmäni tottuivat pimeyteen, pysähdyin kuin seinään. Reviirien tarkastuspartio oli palannut! Uusi kauhun aalto hyökyi lävitseni, kun hiljalleen aloin ymmärtää, että he eivät olleet tuoneet hyviä uutisia. Koko sen ajan, minkä klaanit olivat viettäneet Taon päämajalla, tunnelma oli ollut hyvin murheellinen ja tuskainen, mutta nyt se oli sitä vielä tuhat kertaa enemmän. Tuntui, kuin joka ikinen pesässä oleva kissa pidättäisi hengitystään odottaen, mitä seuraavaksi tapahtuisi.

Tuijotin emoani epäuskon vallassa. En tiennyt mitä sanoa tai tehdä. Niittylumon vanhemmat olivat kuolleet, ja koko järven alue oli tuhoutunut asumiskelvottomaksi. Mitä me nyt tekisimme? Minne menisimme? Mitä jos klaanien pitäisi hajota, sillä niille ei löytynyt uutta kotia? Mieleni alkoi vilistä kauhuntäyteisiä ajatuksia, kun Niittylumon kertomat uutiset alkoivat pikkuhiljaa iskostua päähäni. Vatsaani väänsi. Yritin etsiä turvaa emoni kuulaankeltaisten silmien syvyyksistä, mutta sain vastaani vain heijastuksen omasta ahdingostani. Halusin lohduttaa häntä, mutta en tiennyt miten. Minusta tuntui siltä, kuin olisin menettänyt puhumiskykyni kokonaan.
"Mitä nyt tapahtuu?" sain lopulta puserrettua ulos huulieni välistä.
"En tiedä", juovikas naaras maukui hiljaa. Olin aina nähnyt emoni rohkeana, vahvana ja uljaana soturina, mutta juuri sillä hetkellä hän näytti pienemmältä ja haavoittuvaisemmalta kuin koskaan.
"Meistä kukaan ei tiedä", Vesikallio täsmensi. Hänkin kuulosti siltä, kuin kaikki ilo ja voima olisi imetty hänestä ulos. Hiljaa vinkaisten nojauduin eteenpäin ja hautasin kasvoni emoni pehmeään, hyväntuoksuiseen turkkiin. Vaikka kuinka kovasti halusin pysyä vahvana hänen vuokseen, minusta ei ollut siihen juuri nyt.
"Voi pikkuiseni, sinun täytyy olla niin uupunut tästä kaikesta", Niittylumo maukui, kuulostaen itsekin kovin uupuneelta.
"Ehkä meidän kaikkien pitäisi saada vähän unta kalloon. Ehkä huomisen tuomat päätökset eivät tuntuisi yhtä julmilta, jos olemme hyvin levänneitä", Vesikallio ehdotti. Isäni sanat muistuttivat minua siitä, kuinka väsynyt olinkaan. Olin ollut hereillä auringonnoususta saakka, ja nyt aurinko oli jo painunut mailleen ja kuu kumotti vanhan kaksijalan pesän seinässä olevasta aukosta. Lopulta kuitenkin, kun olin saanut aseteltua itseni jokseenkin mukavasti kovalle alustalle, väsymykseni tuntui olevan kokonaan tiessään. Ajatus huomisesta, ja sen tuomasta päätöksestä, joka olisi hyvin todennäköisesti hyvin epämiellyttävä, sai minut levottomaksi. Makasin paikoillani aivan hiirenhiljaa, ja kuuntelin vaimeita maukaisuja, joita saatoin kuulla ympäriltäni. En erottanut yksittäisiä sanoja, mutta saatoin tuntea heidän ahdistuksen ja vaivaantuneisuuden. Saatoin jopa haistaa kissojen pelkotuoksuja. Ymmärsin, että suurin osa heistä ei tiennyt, millaisia uutisia partio oli tuonut. Tunsin sydämessäni surun piston, kun ymmärsin, että seuraava päivä tulisi järkyttämään heitä vielä enemmän. Yhtäkkiä tunsin lämpimän turkin painautuvan kylkeäni vasten, ja emoni tuoksu täytti sieraimeni.
"Voi minun rakas Vatukkatassuni", hän kuiskasi, "Mitä ikinä tuleva tuokaan mukanaan, minä suojelen sinua. Suojelen sinua kaikelta. Sinulla ei ole mitään hätää". Vaikka Niittylumon sanat olivat laiha lohtu, ne saivat minut rauhoittumaan hieman, ja lopulta vaivuin unen mustaan tyhjyyteen.

Nimi: Talvioturkki

03.09.2018 19:05
”Emo, auta! Auta minua!”
Juoksin minkä jaloistani pääsin, mutten päässyt eteenpäin. Hietatuuli huusi nimeäni ja yritti päästä pois palavan puunoksan alta, tuloksetta. Pelon kyyneleet olivat kastelleet hänen poskensa ja tyttäreni ulisi kauhuissaan, mutta mikään ei auttanut. Kyyneleiden tukahduttama rääkäisy karkasi suustani tulen saavuttaessa hänet, ja kiihdytin askeliani tietäen hyvin, etten pääsisi siitä huolimatta tyttäreni luokse. Hietatuuli kirkui tuskissaan liekkien nuollessa hänen ihoaan ja kärventäessä hänen nieluaan, ja yhtäkkiä hänen äänensä muuttui. Tuijotin nyt Lehtiturkin palavaa kehoa ja kuulin hänen tuskantäyteisen kiljuntansa, enkä saanut katsettani irti sisarestani. Naaraan verta vuotavista silmistä törrötti kaksi lasinpalaa, ja veri oli kastellut hänen kasvonsa, jotka hukkuivat pian liekkien taakse.
”Ei, ei, antakaa hänen selvitä!” kirkaisin lysähtäen viimein voimattomana vatsalleni. ”Antakaa hänet ja Hietatuuli takaisin! He eivät tehneet mitään väärää!”
Ääneni ei kantanut palavan hahmon kiljunnan yli, ja nyt pääni täytti sekä Hietatuulen että Lehtiturkin ääni. Tyttäreni ja sisareni äänet sekoittuivat päässäni ja tuntuivat tukehduttavan minut, ja yritin peittää korvani tassuillani. ”Lopettakaa!”
”Sinä jätit hänet taaksesi, emo.” Hätkähdin tunnistaessani Leijonakynnen äänen, ja nostaessani katseeni näin poikani vierelläni. Vereni tuntui kuitenkin hyytyvän nähdessäni hänen kasvonsa. Puolet kollin kasvoista oli palanut, ja toisen silmän paikalla oli pelkkä kuoppa. Kolli tuijotti minua kuolleella katseella ja kallisti hieman päätään.
”Sinä jätit hänet. Tyttäresi, jota et edes rakastanut hänenä itsenään, vaan jossa näit aina kuolleen sisaresi.”
”Ei”, kuiskasin täristen pelosta ja järkytyksestä. ”Sinä… Sinä sanoit, että meidän oli mentävä… Minä rakastin Hietatuulta enkä halunnut jättää häntä… Hän oli tyttäreni, kuinka en olisi voinut välittää hänestä!”
”Jätit hänet”, Leijonakynsi maukui jääkylmällä äänellä, joka tuntui sammuttavan viimeisenkin elämänliekkini. ”Jätit hänet… Jätit hänet kuolemaan!”
”Ei!” kirkaisin ponkaisten jaloilleni ja lähtien juoksemaan kauemmas poikani hahmosta. Tällä kertaa pääsin etenemään, ja Leijonakynnen hahmo jäi taakseni. Hietatuulen ääni kaikui kuitenkin yhä pimeydessä ympärilläni. Se tuntui tulevan joka suunnasta, ja välillä se muuttui Lehtiturkin ääneksi, sitten taas Hietatuulen.
”Lopettakaa… Jättäkää minut rauhaan!” ulisin yrittäen paeta ääneltä, mutta se kaikui kaikumistaan kaikkialla ympärilläni. Kuitenkin mitä kauemmaksi juoksin, sitä enemmän ääni tuntui hukkuvan liekkien rätinän alle. Edessäni näkyi valoa, ja juoksin paniikinomaisesti sitä kohti. Lopulta liekkien pauke hukutti Hietatuulen ja Lehtiturkin äänet alleen, ja edessäni hahmottui liiankin tuttu näkymä: Hevospaikka.
Sydämeni tuntui jättävän lyönnin välistä ja jarrutin tassut liukuen, kun näin oman hahmoni edessäni. Lumikkotaival kulki hieman edelläni vilkaisten aina silloin tällöin lapansa yli kuin varmistaakseen, että olin yhä mukana. Kuljin pää painuksissa, korvat luimussa ja töksähtelevin askelin. Samassa pääni kuitenkin ponnahti pystyyn, ja käänsin itsekin katseeni samaan aikaan hahmoni kanssa lähemmäs hevospaikkaa, huomaten Pyökkiturkin hahmon lähestyvän.
Seuraavat hetket olivat ne, joita tulisin katumaan vielä pitkään. Hahmoni lähti juoksemaan varomattomasti kohti Pyökkiturkkia. Lumikkotaipaleen varoitushuuto, luhistuvan katoksen ääni ja järkyttävä rymähdys jäivät kaikumaan mieleeni, ja tilanne oli silmänräpäyksessä ohi. Hahmoni lähti hetken kuluttua Pyökkiturkin kanssa pois paikalta, mutta oma katseeni oli ajautunut romahtaneelle katokselle päin. Lumikkotaival lojui romun keskellä silmät laajoina kivusta, haukkoen väristen henkeä. Hänen alavartalonsa oli jäänyt valtavan puupalkin alle, ja terävä metallikappale oli viiltänyt syvän haavan hänen niskaansa. Naaras tärisi peitellystä kivusta ja avasi suunsa huutaakseen apua, muttei saanut ääntäkään aikaiseksi. Soturin silmät alkoivat sumeta, mutta kesti vielä kuvottavan kauan, ennen kuin hänen pinnallinen hengityksensä lakkasi. Juuri ennen kuin Lumikkotaipaleen pää valahti raskaasti maahan, hänen poskelleen vierähti yksittäinen, katkera kyynel.
Hän oli selvinnyt romahduksesta ja kuollut hitaasti verenhukkaan. Minä olin jättänyt emoni kitumaan siinä uskossa, että hän oli kuollut.
Mieleni ei ehtinyt prosessoida kyseistä tietoa ja sen aiheuttamaa tukehduttavaa tunnetta lainkaan, kun kuulin askelia viereltäni ja sinkosin katseeni sivulle. Aurinkokajo. Tyttäreni näytti vahingoittumattomalta, mutta hänen silmissään oli tyhjä katse. Kylmät väreet kulkivat selkäpiitäni pitkin ja yritin ottaa askeleen taaksepäin, mutta jalkani olivat kuin jäätyneet aloilleen. Aurinkokajon kalpea hahmo tuli lähemmäs ja lähemmäs, ja ilma ympärilläni alkoi tuntua jo sietämättömän painostavalta. En halunnut kuulla sitä, minkä tiesin Aurinkokajon pian sanovan. En halunnut kuulla sitä uudelleen tyttäreni sanomana.
”Älä sano sitä”, kuiskasin ääni värähtäen. ”Aurinkokajo, älä-”
”Emo, jätit isän taaksesi etkä ollut hänen tukenaan”, Aurinkokajo maukui jääkylmällä äänellä. ”Setriviiksi on kuollut. Hän kuoli, kun sinä pakenit kuin mikäkin rotta.”

Silmäni rävähtivät auki ja vedin terävästi henkeä, nostaen silmänräpäyksessä pääni ylös. Sain vastaani pimeyttä, mutta tiesin olevani yhä Taon päämajassa. Unta. Tuo kaikki oli vain unta.
Sydämeni tykytti tuhatta ja sataa, ja pälyilin ympärilleni hämärässä tilassa. Hiljalleen hengitykseni tasaantui, muuttuen jälleen harvaksi ja pinnalliseksi. Tällaista se oli ollut jo monta päivää. Oli kuin olisin unohtanut täysin, kuinka hengitetään niin, ettei se satu.
Hahmotin Pyökkiturkin hahmon vieressäni, Aurinkokajon aivan hänen lähellään ja Haukkapoltteen sisarensa vieressä. Sydäntäni väänsi katsella kolmea pentuani näin tyhjin silmin, mutta en saanut itseäni tuntemaan mitään vaikka kuinka yritin. Rakastin pentujani, mutta juuri nyt edes he eivät tuoneet pienintäkään valoa mieleni loppumattomaan mustuuteen.
Elämäni ilman Setriviikseä? Tyhjää. Hän oli ollut aina kanssani. Olin tutustunut häneen nuorena, varhaisessa oppilasiässäni. Hän oli ollut kuin veli minulle, sillä Vatukkatuhka oli ottanut silloin jo emon osan elämässäni. Suhteemme oli kuitenkin syventynyt nopeasti, enkä ollut edes koulutukseni loppusuoralla, kun olin tajunnut pitäväni kollista enemmän kuin ystävänä tai velihahmona. Siitä lähtien hän oli ollut osa päivittäistä elämääni. En muista päivää, jona hän ei olisi ollut kanssani. Olimme jakaneet ilomme ja surumme, tukeneet toisiamme vaikeina hetkinä ja varmistaneet, ettei kumpikaan jäänyt yksin.
Nyt olin kuitenkin jäänyt yksin. Setriviiksi oli lähtenyt viereltäni, ja se sattui enemmän kuin Leijonakynnen ja Hietatuulen menetykset yhteensä. Niin tyhmältä kuin se kuulostikin, tarvitsin Setriviiksen vierelleni toipuakseni hänen kuolemastaan. Kukaan ei kykenisi korvaamaan kumppanini tuomaa tukea ja turvaa. Eivät edes yhteiset pentumme.
Katseeni ajautui nukkuvista hahmoista takaisin tassuihini, ja nousin hiljaa huokaisten jaloilleni, varoen herättämästä Pyökkiturkkia. Pujottelin kissojen lomitse pesän sisäänkäynnille ja astuin ulos viileään yöilmaan. Vahdissa istunut Taon kissa vilkaisi minua lyhyesti, muttei sanonut mitään, kun kävelin vaiteliaana hänen ohitseen ja suuntasin kaksijalkalan kaduille. Jostain kaukaisuudesta kantautui kaksijalkojen valtavien hirviöiden ujellusta ja nuorien kaksijalkojen huudahduksia. Keinovalot loivat kalpeita keiloja ukkospolun pintaan, ja polku oli järkkymättömän hiljainen. Istahdin kovalle, mustalle pinnalle ja nostin katseeni taivaalle, jonka tähdet olivat kadonneet keinovalojen taakse. Näkikö Tähtiklaani meitä? Vai olimmeko täysin yksin tämän kaiken keskellä?
”Oletko siellä, rakas?” kuiskasin mustalle yötaivaalle. ”Ovatko pentumme kanssasi?”
Sain vastaani vain hirviön kaukaista ulinaa, jonka tajusin yhtäkkiä tulevan lähemmäs. Kääntäessäni katseeni hirviön valokeilat iskivät silmiini, mutta puristin ne vain kiinni liikahtamattakaan. Ehkäpä pääsisin tällä tavalla Setriviiksen luokse…?
Hirviö läheni kamalalla ryminällä, mutta pysähtyi kuin seinään päästäen puistattavan, kirskuvan äänen. Hirviön ulina lakkasi ja sen silmät sammuivat. Ulos sen vatsasta tuli joukko kaksijalkoja, jotka pölisivät keskenään jotain ja kävelivät pois polulta, kohti läheistä kaksijalanpesää. Tuijotin ilmeettömänä niiden perään, ja vilkaisin sitten muutaman ketunmitan päähän jäänyttä hirviötä. Edes ukkospolulla istuminen ei siis auttanut. Mahtoikohan tämä olla jonkinlainen Tähtiklaanin merkki? Merkki siitä, että minun oli jatkettava elämääni?
”Pahoitteluni, tähtikissat”, mumisin nousten taas jaloilleni ja suunnaten takaisin Taon päämajalle. ”Tällä kertaa en aio noudattaa ohjeitanne.”

Aamun sarastaessa livahdin ulos päämajasta ennen kuin Pujopilkku aloittaisi aamuisen kierroksensa toipilaiden joukossa. Se merkitsisi ruokailua, eikä minulla ollut lainkaan ruokahalua. Siispä suuntasin ulos kerääntyneen kissajoukon laitamille ja istahdin aloilleni. Nuolaisin pari kertaa tassuani, mutta tajusin sitten, ettei minua haluttanut edes siistiä turkkiani. Tuijotin tassuani hetken tyhjästi, laskien sen sitten takaisin maahan ja huokaisten hiljaa. Tiesin aivan loistavasti, että turkkini oli todellinen sekamelska ja kasvoni olivat kalpeat ja laihat, mutten välittänyt. En vain löytänyt energiaa hoitaakseni itseäni.
”Emo”, Aurinkokajon ääni sai minut nostamaan hitaasti katseeni tyttäreeni, joka käveli luokseni huolestunut ilme kasvoillaan. ”Millainen olosi on?” naaras kysyi istahtaen viereeni. ”Voisin hakea meille jotain syötävää, jos sinulla on nälkä.”
Pudistin epämääräisesti päätäni enkä katsonut soturin suuntaan vastatessani: ”Ei minulla ole nälkä. Sinä voit kyllä syödä jotain.”
”En syö, jos et sinäkään”, Aurinkokajo huoahti ja kosketti pehmeästi lapaani hännällään. ”Annahan, kun putsaan turkkisi. Se on kohtalaisen sotkuinen.”
Löytämättä kiinnostusta vastaan jankkaamiselle kävin makaamaan tyttäreni viereen. Aurinkokajo kävi myös makuulle ja alkoi sukia selkäturkkiani pitkin, lempein vedoin. Painoin pääni tassuilleni ja tuijotin tyhjästi eteenpäin, antaen soturin pestä sekaista turkkiani. Miksi en tuntenut mitään? Minun olisi pitänyt olla kiitollinen. Sanoa se hänelle. Hän piti minusta huolta, vaikka hänellä olisi ollut Vaahterasumu ja Poutapentukin vahdattavanaan. Mutta minä en kyennyt tuntemaan siitä mitään kiitollisuutta.
”Aurinkokajo”, maukaisin lopulta hiljaa, ääni rahahtaen hieman. ”Anteeksi, että olen tällainen. Minun pitäisi kiittää sinua, mutten kykene siihen.”
”Ei sinun tarvitse minua kiittää”, tyttäreni maukui pehmeästi. ”Äläkä pyydä anteeksi, ei se sinun syysi ole, että olet surullinen.”
”Olen emosi. Minun kuuluisi huolehtia sinusta, mutta onnistuin kääntämään tilanteen päälaelleen.”
”Olet huolehtinut minusta koko elämäni ajan”, Aurinkokajo maukui rauhoittavalla äänellä. ”Olen siitä kiitollisempi kuin osaat kuvitellakaan. Nyt sinun on kuitenkin annettava minun huolehtia vaihteeksi sinusta. Tyttären tehtävänä on pitää huolta emostaan.”
Ei sen niin kuulu mennä, halusin sanoa. Sinä näit Setriviiksen lopun, en minä. Sinua sattuu varmasti enemmän kuin osaan kuvitellakaan. Siitä huolimatta sinä teet sen, mitä kuuluu, etkä jää rämpimään suruusi. Sinä toimit niin kuin soturin kuuluu.
Miksi en kyennyt tuntemaan edes ylpeyttä tyttäreni vahvuutta kohtaan?
”Olen pahoillani, etten voi antaa vastapalvelusta”, maukaisin hiljaa. ”En usko, että tulen toipumaan tarpeeksi antaakseni sinulle tukea, jonka ansaitset.”
”Toivut sinä”, Aurinkokajo totesi yllättävän varman kuuloisena, jatkaen selkäni sukimista. ”Tarvitset vain aikaa. Ei sinulla ole kiire toipua.”
”Et ymmärrä”, kuiskasin. ”Setriviiksi oli kaikkeni. En kykene täyttämään velvollisuuttani emona, kun hän ei ole vierelläni. En tunne mitään, en kykene rakastamaan teitä, en kykene ajattelemaan teidän parastanne. Haluan vain hänen luokseen, Aurinkokajo. Hän piti minut turvassa. Piti minut järjissäni. Piti minut elossa. En tiedä edes, kuinka hengittää maailmassa, johon hän ei enää kuulu. Se sattuu, sattuu enemmän kuin voit kuvitella”, jatkoin pudistellen päätäni, pieninkään tunteen välkähdys näkymättä silmistäni. ”En kykene antamaan teille sitä rakkautta, jonka ansaitsette tällaisessa tilanteessa. En tunne yhtä suurta surua kolmen pentuni kuolemasta kuin kumppanini kuolemasta. Olen epäonnistunut emona.”
”Älä hulluja puhu”, Aurinkokajo maukaisi rauhoittavasti, nuolaisten kylkeäni pari kertaa hieman rivakammin kuin herätelläkseen minua. ”Sinulla on oikeus olla heikko, emo. Anna meidän auttaa sinut takaisin jaloillesi.”
En vastannut, vaan painoin silmäni kiinni. Aurinkokajo jatkoi turkkini sukimista rauhoittavin vedoin, ja lopulta vaivuin rauhattomaan, unettomaan uneen.

Matkaanlähtö tapahtuisi huomenna. Katseeni kiersi hämärällä aukiolla, ja ensimmäistä kertaa mietin, olinko valmis jättämään tätä paikkaa. Vaikka tämä olikin Taon päämaja kotimme sijaan, oli se silti osa tuttua ja turvallista ympäristöä. Olinko valmis jättämään taakseni kotimme, paikan, jossa olin kasvanut ja asunut koko ikäni? Olinko valmis jättämään läheisteni haudat? Isäni ja Lehtiturkin haudat? Setriviiksen? Kaikki yhteiset muistomme?
Tunsin Pyökkiturkin varovaisen kosketuksen lavassani ja käänsin katseeni nuorimpaan poikaani, joka vastasi katseeseeni lämpimästi.
”Mennään nukkumaan, emo”, kolli maukaisi hiljaa. ”Tarvitsemme paljon energiaa huomenna.”
Räpäytin hitaasti, väsyneenä silmiäni ja nyökkäsin sitten, seuraten kuopustani sisälle Taon päämajaan. Minun täytyisi vain seurata klaaniani. Ei tänne jäämisessäkään ollut mitään järkeä.
Kiersin itseni tiukalle kerälle ja laskin häntäni kuononi päälle, ja tunsin Pyökkiturkin asettuvan viereeni makaamaan. Jostain syystä minulla oli siitä huolimatta kylmä.
Kuka olisi arvannut, että tyhjyys olisi näin hyytävää?
Suljin silmäni ja painuin vielä tiukemmalle kerälle. Se ei ajanut pois sisintäni kalvavaa pahaenteistä kylmyyttä, mutta ainakin sain lopultakin unen päästä kiinni. Yllättävä rauhallisuus täytti mieleni mustuuden tavoittaessa sen, ja päästin hiljaisen, helpottuneen huokaisun ennen tippumistani loputtoman pimeyden keskelle.
//Ei herää enää… Menehtyy nukkuessaan//

Nimi: Särkkäviiksi

02.09.2018 22:18
Tukahtunut ähkäisy karkasi suustani venyttäessäni selkääni hieman liikaa, kun yritin tavoittaa Sydneyn heittämän sammalpallon tassullani. Sain kuin sainkin kynsilläni pienestä sammalnyytistä kiinni, mutta jäädyin hetkeksi aloilleni saadessani tassuni taas kunnolla maahan vetääkseni henkeä. Olin luullut, että pahin olisi jo ohitse säryn ja kivun kannalta, mutta olin ollut täysin väärässä. Heti tajuttomuudesta heräämiseni jälkeen oloni oli ollut varsin hyvä, mutta nyt tilanne oli toinen. Jalkojani tuntui särkevän koko ajan selästäni puhumattakaan, enkä oikein saanut käveltyäkään kunnolla käpälieni kivistämisen vuoksi. Kaiken lisäksi minusta tuntui silloin tällöin siltä kuin olisin saattanut menettää tajuni uudelleen, erityisesti nopeiden liikkeiden ja äkkinäisen nousemisen jälkeen. Minun pitäisi varmaan käydä puhumassa Pujopilkun kanssa.
”Ota koppi”, huikkasin Sydneylle ja pistin lopulta käpäliini liikettä, heivaten sammalpallon takaisin pojalleni. Heitto oli kuitenkin hieman liian kova, ja vaikutti siltä, että sammalpallo humahtaisi monen hiirenmitan päästä Sydneyn ylitse. Sydney itse oli kuitenkin toista mieltä: kolli hyppäsi kokoonsa suhteutettuna valtavan loikan ylöspäin ja lämäytti sammalpallon tassujensa väliin. Sitten kolli töpsähti hallitusti takaisin jaloilleen ja läpsäytti sammalpallon takaisin minua kohti kuin mitään ei olisi tapahtunut. Räpäytin vaikuttuneena silmiäni, mutta päätin jatkaa leikkiä sanomatta mitään. Kasvatettiinkohan pennut Lokin laumassa eri tavalla kuin klaanissa? Vilkaisin ohimennen Poutapentua, joka leikki tällä hetkellä Höyhensiiven pentujen kanssa. Vaikka Sydney oli oletettavasti samaa ikäluokkaa Punasydämen tyttären kanssa, ei kellanpunaiselta naaraalta olisi voinut millään muotoa odottaa tuollaista loikkaa. Toisaalta Poutapentu puolestaan puhui jo kohtalaisen sujuvasti, mutta Sydney ei ollut sanonut sanaakaan koko tänä aikana.
Pehmeä tönäisy jalassani havahdutti minut takaisin tähän hetkeen, ja kääntäessäni katseeni huomasin Sydneyn kävelleen luokseni ja istahtaneen eteeni. Pentu tuijotti minua hetken jäänsinisillä silmillään, ja töykkäisi edessään olevaa sammalpalloa lähemmäs minua. Kolli näytti hieman tyytymättömältä huomioni muualle suuntautumiseen, ja katsoi minua suu mutrussa kuin odottaen leikin jatkumista.
”Tosiaan, anteeksi”, naurahdin hiljaa. ”Jatketaan vain. Vai mitä sanoisit, jos pitäisimme hetken tauon?” kysäisin kyyristyen samalle tasolle kollin kanssa huomatessani Hallakasvon palaavan. ”Nyt taitaa olla ruokatauon paikka.”
Sydney kallisti hieman kysyvän näköisenä päätään, mutta vilkaistessaan lapansa yli hän huomasi kumppanini kävelevän meitä kohti hiiri suussaan. Pennun katse kirkastui ja hän loikki nopeasti vaaleaturkkisen soturin luokse, alkaen kiehnätä tämän jaloissa vaatien äänekkäästi maukuen hiirtä itselleen. Hallakasvo kehräsi ottopojallemme lämpimästi ja vilkaisi minua silmät tuikahtaen, laskien sitten hiiren Sydneylle. Kollipentu nappasi sen saman tien ja viipotti jo kovaa vauhtia kauemmas kasvattiemostaan, mutta Hallakasvo pysäytti tämän nykäisemällä pienokaista hännästä.
”Odotahan nyt, et sinä saa siitä mitään irti”, kumppanini hyrähti. ”Anna minä revin siitä sinulle paloja.”
Kaksikko asettui ruokailemaan, ja olin juuri liittymässä heidän seuraansa, kun kuulin vieraan äänen takaani:
”Sydney?”
Käänsin katseeni hieman hätkähtäen pienikokoiseen, harmaalaikkuiseen kissaan, joka katseli Sydneytä yönsiniset silmät kiiluen. Kollin kasvoilla oli kummastunut ilme, mutta se muuttui mitäänsanomattoman tyyneksi kollin kääntäessä katseensa minuun.
”Onko tuo pentu teidän?”
Katsoin kollia hetken osaamatta sanoa mitään. Nyt muistin, kuka tämä kissa oli: Loki, reviirimme laitamilla asuneen lauman johtaja ja näin ollen Naomin entinen kapteeni. Olin nähnyt tuon pari kertaa, mutta jokaisella kerralla minut yllätti kollin ulkomuoto: arpia täynnä oleva ja tyynen ulkokuoren omaava kissa oli hätkähdyttävän arvovaltaisen näköinen pienikokoisuudestaan huolimatta, eikä edes hänen kaulassaan oleva kaulapanta antanut hänestä pehmeää kuvaa.
Tajusin olleeni liian pitkään sanattomana, kun yönsiniset silmät siristyivät ja huomasin kollin lapojen kiristyvän hieman. ”Vastaa”, Loki murahti. ”Vai otanko tuon merkkinä siitä, että olette varastaneet pennun joltakulta?”
”Ei, emme me mitään sellaista”, sain lopulta hengähdettyä. ”Mutta olet täysin oikeassa siinä, ettei pentu ole meidän. Ja oletan, että tiedätkin jo, kuka hän on: Naomin poika Sydney. Kuuntele nyt hetki rauhassa”, jatkoin nopeasti, kun kollin silmät välkähtivät. ”Tiedät varmaan jo, että Naomi menehtyi tulipalossa. Tapasin hänet juuri ennen hänen kuolemaansa. Hän oli hengittänyt liikaa savua, ja antoi Sydneyn minun vastuulleni. Loki, en ikinä varastaisi kenenkään pentua. Naomi itse antoi Sydneyn meidän kasvatettavaksemme.” Sydämeni tuntui yhtäkkiä tykyttävän tavallista kovemmin. Vaatisiko laumanjohtaja Sydneyn takaisin itselleen? Mitä minun pitäisi silloin sanoa hänelle?
Loki tutkaili minua hetken katseellaan, ja istui sitten aloilleen pyyhkäisten pesän lattiaa hännällään. ”Oletko sinä Särkkäviiksi?”
Räpäytettyäni hämmentyneenä silmiäni nyökkäsin vastauksena kollin kysymykseen.
”Naomi kertoi sinusta paljon”, Loki totesi irrottamatta hetkeksikään katsettaan silmistäni. ”Olen helpottunut, ettei hän kohdannut viimeisiä hetkiään yksin. Olen pahoillani, että näin pääsi käymään. En olisi saanut päästää häntä lähtemään vain yhden kissan kanssa.” Kolli vaikeni hetkeksi ja räpäytti viimein silmiään. ”Myös Sydneyn isä on kuollut. Jos Naomi todella jätti Sydneyn sinun huostaasi, ei minulla ole syytä vaatia häntä takaisin laumaan”, hän totesi vilkaisten Hallakasvon ja Sydneyn suuntaan. ”Muistan tuon kissaneidin hyvin, hän vei aikanaan Karan klaaniinne. Siksipä luotan siihen, että te kaksi kasvatatte myös Sydneyn hyvin – Karasta on ainakin kasvanut loistava soturi.”
Minulla kesti hetki tajuta, että kolli puhui Orapihkasta, ja nyökkäsin hitaasti. ”Lupaamme pitää Sydneystä hyvää huolta”, maukaisin vakaasti.
”En epäile sitä”, Loki hymähti. ”Te molemmat olette selvästi kiintyneet häneen, kuten hänkin teihin. Sitä paitsi hänen ikäisensä pentu tarvitsee vielä vanhempien johdatusta.” Kolli oli hetken hiljaa, ja käänsi sitten katseensa taas Sydneystä minuun. ”Oletan, etteivät hänen sisarensa selvinneet? Vai ovatko he jossain muualla?”
”He eivät selvinneet”, vahvistin hiljaa. ”Olen pahoillani.”
”Älä turhaan”, Loki totesi. ”On onni, että edes Sydney selvisi.”
Nyökkäsin hitaasti kollille, ja hännänpääni värähti hieman miettiessäni, oliko tämä hyvä aika kysyä hänen laumansa käytännöistä. Toista mahdollisuutta ei kuitenkaan välttämättä tulisi, joten kaipa minun oli vaihdettava hieman tökerösti aihetta.
”Kuule, Loki, kuinka pennut kasvatetaan laumassanne?”
Kolli vilkaisi minua hieman terävästi, ja pidätin melkein henkeäni odottaessani vastausta. Ken tietää, vaikka tämä olisikin jotenkin vaiettu aihe.
”Ymmärtääkseni tapamme eroavat klaaneista jonkin verran”, Loki kuitenkin maukaisi tyynesti. ”Koska meillä ei ole niin vahvaa puolustusverkostoa, opetamme pennut pärjäämään omillaan kohtalaisen aikaisin. Toki he pysyvät emojensa hoivassa viiden kuun ikään asti, mutta pieniä selviytymistapoja opetamme jo ensimmäisestä kuusta lähtien. Esimerkiksi kiinteän riistan syöminen on yksi niistä tavoista. Vaikka pennut elävätkin pitkälti maidolla normaalin aikaa, totutetaan heitä myös kiinteään riistaan hyvin aikaisin ihan vain sen varalta, että emolle käy jotain. Lisäksi laumassa kasvaneet pennut taitavat olla fyysisesti hieman klaanin pentuja edellä ensimmäisten kuiden ajan? Kuten sanottu, jos emolle käy jotain, on pennun osattava paeta.” Outo haikeus pilkahti kollin silmissä, kun hän jatkoi: ”Nämä ovat kohtalaisen tuoreita lisäyksiä. Koin ne tarpeellisiksi sen jälkeen, mitä tapahtui Karan perheelle.”
Katsahdin hieman myötätuntoisena harmaalaikkuista kollia. Olin kyllä kuullut, että Orapihkan sisarukset ja emo olivat kuolleet, joten kykenin vain kuvittelemaan, millaisen syyllisyyden tapahtuma oli laumanjohtajalle jättänyt, oli kuolema ollut minkälainen hyvänsä. ”Aavistinkin jotain tuollaista”, totesin sitten. ”Sydney nimittäin tottui Hallakasvon sanojen mukaan todella nopeasti tuoresaaliiseen, ja hän pystyy liikkumaan ja hyppimään paljon paremmin kuin muut ikäisensä. Hän vaikuttaa varsinaiselta ihmepennulta”, hyrähdin.
”Ero tasaantuu kyllä ennen viiden kuun ikää”, Loki maukaisi. ”Joten älkää sitten kehuko häntä liikaa taidoistaan. Hän saattaa alkaa ajatella, että on jotenkin erityisen lahjakas, ja pettyy pahasti, kun muut ottavat hänet taidoissa kiinni.”
”Ymmärrän”, totesin nyökäten samalla. ”Sydney ei tosin puhu vielä lainkaan.”
”Se on henkilökohtainen piirre”, Loki hymähti pienesti. ”Hänen sisarensa puhuivat kyllä. Sydney on vain hieman hitaampi sillä saralla.”
”Eipä tuo haitanne”, hyrähdin lämpimästi. ”Kyllähän hänellä on nyt aikaa opetella, kun hän on fyysisesti jo huomattavasti ikätovereitaan edellä.”
”Hyvä, että Sydney vaikuttaa saaneen välittävät kodin Myrskyklaanista”, Loki totesi vilkaisten minua. ”En ollut täysin varma sinusta ensin noiden arpiesi takia, mutta eipä minulla taida olla varaa tuomita ketään niiden perusteella. Vaikutat kuitenkin hyvin leppoisalta tapaukselta, ja olen varma, että sinä ja Hallakasvo olette täydelliset vanhemmat Sydneylle. Naomi ei antaisi poikaansa kenen tahansa vastuulle.” Kolli nousi jaloilleen ja huitaisi ilmaa hännällään. ”Palaan nyt laumani luokse. Pitäkäähän Sydneystä huolta.”

Syötyäni Hallakasvon ja Sydneyn kanssa päätin käydä Pujopilkun luona. Olin maininnut asiasta kumppanilleni, ja hän oli ollut samaa mieltä kanssani: olisi parempi varmistaa parantajalta, ettei mitään ollut sen pahemmin pielessä. Olisin ehkä mieluummin kysynyt asiasta Hohtolehdeltä, sillä Pujopilkku oli vaikuttanut todella väsyneeltä jo useamman päivän ajan. Hallakasvo oli kertonut sen johtuvan oletettavasti Hiljaisuusloisteesta, Jokiklaanin naaraasta, joka oli kuollut vain vähän heräämiseni jälkeen. Pujopilkku oli ottanut soturin kuoleman raskaasti, sillä kolli oli yrittänyt kaikkensa pelastaakseen hänet, siinä kuitenkaan onnistumatta. Lisäksi veljenpoikani oli sanonut pitävänsä Talvioturkkia silmällä; sisarpuoleni oli edelleen lievästi sanottuna maassa metsäpalossa menettämiensä sukulaistensa vuoksi, eikä hän vaikuttanut piristyvän sitten millään. Eihän täällä kukaan nyt riemusta hyppinyt, jokainen meistä oli väsynyt ja surullinen, mutta Talvioturkki ei ollut edes syönyt koko täällä olon aikana. Toivoin vain, että sisarpuoleni toipuisi menetyksistään pian ja Pujopilkku saisi edes hetken lepoa.
Nyt joutuisin kuitenkin häiritsemään parantajakollia, sillä hän tiesi tilastani enemmän kuin Hohtolehti, joten hänen kanssaan olisi helpompi keskustella. Niinpä maukaisin parantajan nimen onnahdeltuani suuremman toipilashuoneen ovelle. Kolli oli juuri tutkimassa Höyhensiiven pentuja, ja nosti katseensa minut kuullessaan.
”Särkkäviiksi? Onko kaikki hyvin?” veljenpoikani maukaisi väsyneet silmät välkähtäen huolestuneesti. Heilautin kuitenkin vähättelevästi häntääni ja ilmaisin muutenkin, ettei asiani ollut kiireellinen, käyden sitten istumaan ja odottamaan, että parantaja saisi tarkastuksensa tehtyä. Pujopilkku nyökkäsi lyhyesti ja keskittyi taas Höyhensiiven pentuun, jonka nimen muistelin olevan Ukkospentu. Tämän jälkeen kolli tarkisti vielä Mesipennun kunnon, ja käveli sitten luokseni kerrottuaan Höyhensiivelle, ettei pennuilla ollut minkäänlaista hätää ja hyvästeltyään kuningattaren.
”Tulehan”, parantaja maukaisi kävellen ohitseni. ”Jutellaan sivummalla.”
Nousin hieman jäykästi jaloilleni ja hoippelehdin Pujopilkun perässä ulos huoneesta. Kävelyni taisi olla kummallisen näköistä, kun varoin laskemasta turhaa painoa kolmelle kipeälle käpälälleni, mutta Pujopilkun vilkaistessa lapansa yli kulkuani kollin ilme oli kaukana huvittuneesta.
”Millainen olosi on?” kolli kysyi suoraan, kun istahdimme pesän hiljaiseen nurkkaan. ”Kävelysi näyttää vaikealta.”
”Jalkojani ja selkääni särkee”, totesin. ”Minua myös pyörryttää toisinaan, joten voinen sanoa, ettei oloni ole erityisen hyvä.”
”No ei tosiaan”, Pujopilkku tuhahti hiljaa. ”Mitä olet tehnyt tänään? Vai onko tämä jatkunut jo pidemmälti?”
”Melkein siitä asti, kun palasin tajuihini”, kerroin vastauksena jälkimmäiseen kysymykseen. ”Oloni oli silloin hetken hyvä, mutta nyt se on vain mennyt pahemmaksi. En ole tänään tehnyt paljon mitään erityistä, leikkinyt vain hetken Sydneyn kanssa.”
”Kävelehän hetki”, Pujopilkku kehotti. ”Jos se ei ole siis sietämätöntä?”
”Ei, kyllä minä voin”, maukaisin ja nousin hieman vaikeasti jaloilleni, kiertäen hissukseen parantajan pariin kertaan. Pujopilkku seurasi kulkuani tarkkaavaisena, tutkien katseellaan jokaista liikettäni.
”Et varo toista takajalkaasi yhtä paljon kuin muita”, kolli totesi, kun palasin istumaan hänen eteensä. ”Eikö se ole kipeä?”
”Ei lainkaan”, totesin korviani väräyttäen. ”Itse asiassa en tunne sitä lainkaan. Sen tunto taitaa hukkua täysin muun säryn alle.”
Pujopilkun silmät välkähtivät kummallisesti, ja kolli kallisti hieman päätään. ”Venytähän sitä hieman sivulle, niin katson.”
Tein parantajan pyynnön mukaan, vaikka minua vähän kummastutti se, että hän keskittyi ainoaan ruumiinosaani, jota ei särkenyt. Pujopilkku painoi käpälänsä kevyesti jalkani päälle, ja vilkaisi minua.
”Tunnetko mitään?” Pudistettuani päätäni kolli vaikutti nojaavan vielä enemmän painoaan käpälälleen, vaikkakaan en tuntenut edelleenkään mitään.
”Entä nyt?” veljenpoikani kysyi katsahtaen minuun uudelleen.
”En mitään”, totesin väräyttäen korviani. ”Lonkassani tosin tuntuu tällä hetkellä painetta. Mutta kohdassa, johon kosket, ei tunnu mitään.”
”Kosken?” Pujopilkku toisti väräyttäen viiksiään. ”Särkkäviiksi, nojaan melkein koko painollani käpälääni ja jalkaasi. Jos lisäisin vähänkin painoa, saattaisin vahingoittaa luitasi.”
Silmäni laajenivat hieman ja räpäytin niitä pari kertaa kuin sulatellen kuulemaani. ”Siinä ei siis taida olla tuntoa lainkaan?”
”Jotain tällaista oli odotettavissakin”, Pujopilkku totesi yllättävän tyynesti. ”Et voi huijata kuolemaa seurauksitta, Särkkäviiksi. Sydänpysähdykset vaikuttavat kehoon tavalla tai toisella. Luulen, että jalkasi tulee pysymään tunnottomana hyvän aikaa – jos siihen palaa tunto laisinkaan. Saattaa myös olla, että tunnet jaloistasi vain kolme koko loppuelämäsi ajan.”
”Se on noin vakavaa?” maukaisin typertyneenä. ”Luulin, että se olisi vain turtunut…”
”Tuntisit silti jotain keskittyessäsi siihen”, Pujopilkku totesi. ”Jalastasi on kadonnut täysin tunto. Tyypillisesti tuo olisi sen verran häiritsevää, että huomaisit sen kyllä, mutta sinun tilanteessasi tunnottomuus saattaa tuntua vain helpottavalta. Asia tulee muuttumaan, kun muu kehosi toipuu, joten valmistaudu opettelemaan tunnottoman jalan kanssa elämistä. Se ei ole niin helppoa kuin miltä se kuulostaa. Tuntoaisti on tärkeä kissoille.” Veljenpoikani väräytti viiksiään hieman ja katsahti huoneen poikki Hallakasvon ja Sydneyn suuntaan. ”Etköhän sinä pärjää, sinulla on kuitenkin vahva tukiverkosto ympärilläsi. Käyhän nyt makuulle, tarkistan vielä kertaalleen sinut luunmurtumien varalta.”
Aikansa tutkittuaan Pujopilkku totesi, ettei minulla ollut pienintäkään murtumaa, ja että arpenikin oli hyvässä kunnossa. ”Särky johtuu todennäköisesti ylirasituksesta”, kolli maukaisi noustuani takaisin istumaan. ”Sinä tiedät kyllä, että sinulla oli valtavasti onnea matkassa, Särkkäviiksi, olisit hyvin voinut kuolla metsäpalossa. Siksipä saat kokea nyt myös seuraukset: kehosi tarvitsee varmasti kohtalaisen paljon aikaa toipumiseen, sillä käytit monen päivän voimavarasi kerralla.”
”Siitä taitaa muodostua ongelma”, mumisin luimistaen hieman korviani. ”Mehän lähdemme matkaan jo huomenna?”
Pujopilkku nyökkäsi hiljaa ja tuntui vaipuvan ajatuksiinsa. Tarkistuspartio oli palannut pari päivää sitten, tuoden mukanaan pelätyn mutta oletetun viestin: reviireistämme ei ollut mitään jäljellä. Niinpä päälliköt olivat seuraavan päivän aikana päättäneet, että meidän oli lähdettävä, ja että he olivat saaneet Tähtiklaanilta merkin palata muinaisille reviireille, joilla klaanit aikoinaan olivat asustaneet. Totta puhuen ajatus oli puistattanut minua alkuun, sillä joutuisimme paitsi jättämään kotimme, myös palaamaan alueelle, josta kerrotut tarinat eivät olleet kovin rohkaisevia: klaanit olivat aikoinaan lähteneet metsästä, koska sinne oli päästetty valtava määrä petoeläimiä, ja kaksijalat olivat pikkuhiljaa ajaneet klaanit ahtaammalle ja ahtaammalle. Olisiko tilanne muuttunut nyt? Mihin pedot olisivat muka kadonneet, jos kaksijalat olivat tukemassa niitä?
Olin kuitenkin pian tajunnut, ettei Tähtiklaani antaisi merkkiä turhaan. Jotain oli varmasti tapahtunut metsässä, ja sinne olisi turvallista palata. Ei Tähtiklaani johdattaisi klaanien rippeitä suoraan tuhoonsa.
Tietomme muinaisista reviireistä olivat vähäiset, ja vielä vähäisemmät olivat tiedot reitistä, jota klaanit olivat aikanaan käyttäneet. Klaaninvanhimpien tarinoista oli käynyt ilmi vain se, että klaanit olivat ylittäneet vuoret ja kulkeneet kohti laskevaa aurinkoa, mutta se ei ollut läheskään riittävä ohje. Yksikään päälliköistä ei varmasti olisi suostunut johdattamaan huonokuntoista klaaniaan kylmille vuorille, keskelle tuntematonta.
Meidät tästä tilanteesta olivat pelastaneet Taolaiset. Muutama heistä tiesi metsän, josta puhuimme, ja tiesi myös helpomman reitin sinne. Meidän täytyisi vain kulkea suuren ukkospolun viertä. Vaikka ajatus hirviöiden alueella kulkemisesta ei ollutkaan mukava, oli se huomattavasti vuoria turvallisempaa.
Niinpä päälliköt olivat päätyneet siihen ratkaisuun, että lähtisimme neljän päivän kuluttua matkaan. Tänään oli kolmas päivä, joten lähtö todella olisi huomenna. Ajatus tuntui kutkuttavalta sekä hyvällä että huonolla tavalla: hyvällä tuurilla matka menisi hyvin ja pääsisimme vehreille, kauniille maille. Huonolla tuurilla taas saattaisimme kulkea tuhoomme.
”Eipä sille mitään voi”, Pujopilkku huokaisi havahduttaen minut mietteistäni. ”Joukossa on paljon loukkaantuneita, joten tulemme todennäköisesti pitämään paljon taukoja. Siitä huolimatta matka tulee olemaan sinulle epäilemättä raskas. Älä epäröi ilmoittaa aina, kun sinua väsyttää liikaa, sillä lyhyen tauon pitämisestä on vähemmän vaivaa kuin tajuttoman kissan kantamisesta.”
”Olet oikeassa”, totesin väräyttäen korviani. ”Saa nähdä, mitä matka tuo tullessaan.” Olin hetken hiljaa ja nostin sitten katseeni takaisin parantajaan. ”Et siis usko, että minulla on varsinaisesti mikään vikana?”
”Ei, tarvitset vain lepoa”, Pujopilkku vahvisti. ”Jalkasi tunnottomuus on toki huomattava asia, mutta ei se terveyteesi varsinaisesti vaikuta. Kunhan et rasita itseäsi liikaa, niin toivut kyllä neljäsosakuun kuluessa.”
”Hyvä kuulla”, hyrähdin helpottuneena. ”Kiitos, Pujopilkku. Yritän ottaa rauhallisesti.”

Nimi: Hallakasvo

02.09.2018 01:04
"Te siis tosiaan aiotte lähteä?" Reykjavik naukaisi kysyvästi, kun reviirejä tarkistamaan lähtenyt partio oli palannut ja kertonut surullisen ja karun totuuden tilanteesta. Seisoimme syrjemmällä ja katselimme erkanevia kissoja, jotka kerääntyivät omien klaanilaistensa pariin. Osa heistä poistui huoneesta jossa kokous oli pidetty; huomasin Vaskitsakynnen lisäksi vilahduksen Väijykärjen punaruskeasta turkista, kun tämä asteli vierellään kulkeneen tuuliklaanilaisen soturin, Viimajalan kanssa pois näkyvistä. Siirsin sinisen katseeni Särkkäviikseen. Kumppanini oli siirtynyt Kettuväijyn luo - jonka jalkojen juuressa Sydney istui ja katseli suurilla silmillään kissapaljoutta - ja heilautti häntäänsä minulle.
*Tulen kohta*, viestitin huulillani, ja kolli nyökkäsi pienesti.
"Mitä muutakaan voimme? Kuulithan mitä partiossa olleet kertoivat; reviirit ovat tyystin tuhoutuneet. Emme selviäisi kuutakaan, jos palaisimme järvelle", maukaisin Reykjavikin puoleen kääntyen. Leoparditäpläinen erakko istui levottoman oloisesti ja paineli etutassuillaan kaksijalan pesän viileää lattiaa, katse alas hitaasti kohdistuen.
"Klaaneille tuntuu olevan helppoa ja yksinkertaista lähteä", hän mutisi lopulta niin epäselvästi, etten ollut varma oliko minun tarkoitus kuullakaan koko lausetta. Kiitos loistavan kuuloni, asia ei suinkaan mennyt ohi, ja korvani ponnahtivat hetkessä pystyyn.
"Aivan niin totta kai", puuskahdin päästettyäni ensin epäuskoisen naurahduksen, mikä sai Reykjavikin nostamaan hätkähtäen päänsä. "Joukossa on kymmeniä pentuja, lukuisia kuningattaria ja klaaninvanhimpia, jotka on ruokittava ensin ja joiden henkeä on suojeltava vaikka mikä olisi, sekä palon takia fyysisesti ja henkisesti loukkaantuneita, jotka eivät ole elämänsä kunnossa. Menetimme leirit, joiden pentutarhassa monet meistä ovat syntyneet ja joissa elimme tuttua rutiinia, reviirit joita puolustimme ja jotka siunasivat meitä runsaalla riistalla monta vuodenaikaa. Monet - minä mukaan lukien - joutuvat jättämään menehtyneiden rakkaittensa haudat taakseen. Olemme kuulleet tarinoita vanhoista reviireistä, jotka jouduttiin jättämään kaksijalkojen takia, ja nyt ajatuksena on palata näille maille, ilman mitään ennakkotietoa mitä meitä siellä on vastassa, ja onko meillä minkäänlaisia mahdollisuuksia selvitä sielläkään. Ukkospolku on vaarallinen paikka vaeltaa, ja kaksijalkojen vaara olemassa ainakin toistaiseksi. Eikä sovi unohtaa petoeläimiä, jotka eivät taatusti jätä tilaisuutta siepata heikoimpia meistä saaliikseen. Että kyllä, lähteminen on helppoa ja niin kovin yksinkertaista, Rey."
"...Lähinnä tarkoitin, että teidän on helppo lähteä, koska teitä on niin monta toisianne puolustamassa, ja yksinkertaista, koska jos jäätte, tuhoudutte. Jos yksi klaani kuolee, muidenkin olemassaolo katoaa. Aina on ollut neljä maanpäällistä klaania, ja niin tulee olla jatkossakin, eikö?" ystäväni naukui toivuttuaan 'saarnastani'.
"Niin se on", totesin hiljaa. "Mutta ei tämä silti ole helppoa. Kenellekään."
"Ei niin", kolli vastasi ja vilkaisi sitten nopeasti läheltämme kulkenutta nuorta erakkokollia, jota muistin kutsuttaneen Aomeksi.
"Ymmärsin Lokin lauman puheista, että he aikovat seurata teitä."
"Kai sinäkin seuraat?" varmistin välittömästi, ymmärtäen samalla miksi erakkolauma halusi lähteä mukaamme. Loki varmasti halusi pitää Orapihkan ja Huomenpennun lähellään, enkä voinut syyttää häntä siitä. Muistin yhä sen kivun, mikä johtajakollin silmissä lyhyen ajan välähti, kun tämä jätti Orapihkan - silloin vielä Karan - klaanimme hoivaan. Olin itse kantanut pienen pennun leirimme pentutarhaan lumimyrskyn piiskatessa metsää. Loki ei takuulla halunnut menettää naarasta uudelleen, sen arvasin. Ja ymmärsin etten halunnut menettää Reykjavikia.
Kollin katse muuttui epävarmaksi.
"Itsehän sanoit, ettet ole perheesi kanssa tekemisissä. Ja nyt kun Vilak on kuollut, mitä syitä sinulla on jäädä tänne?"
Tiesin miten julmaa oli puhua harmaavalkoisesta kollista noinkin töksäyttävään sävyyn, ja huomasin ystäväni keltaisten silmien välähtävän synkästi, mutta halusin saada hänet ymmärtämään, että lähtö mukaamme olisi tässä tilanteessa paras ratkaisu.
"Tiedän. Tiedän myös etten halua jäädä kaksijalkalaan, mutta silti en tiedä. Olisin yhtälailla yksin siellä suuressa tuntemattomassa kuin täällä", hän sanoi ja levottomuus ja epävarmuus oli suorastaan aistittavissa olemuksestaan.
"Valhetta. Minä olisin siellä, ja Särkkäviiksi. Ja tietysti Sydney", naukaisin lempeän hymyn kohotessa huulilleni. Reykjavik katsahti minuun hämmentyneenä, kunnes katseensa muuttui heltyneeksi.
"Te siis päätitte ryhtyä..."
"Poikamme tarvitsee ympärilleen mahdollisimman monta, jotka välittävät ja rakastavat häntä. Haluaisin että sinä olisit yksi heistä. Sitä paitsi, jos todella haluamme tuhoutua, emme mieti muuten kuin negatiivisesti. Meidän pitäisi ajatella tätä uuden alkuna. Merkkinä paremmasta tulevaisuudesta", sanoin, ja jokaisen sanan kohdalla sydämeni lyönnit kohosivat asteittain. Uuden kohtaaminen saattoi aluksi olla jännittävää, jopa pelottavaa, mutta joskus olisi astuttava mukavuusrajansa ulkopuolelle, ja tämä olisi se hetki. Miettiessäni tätä päättäväisyys alkoi työntää epävarmuutta pois sydämestäni. Reykjavik katseli minua hiljaa, kunnes hymähti.
"En ikinä lopeta ihmettelemästä mielialasi muutoksia. Vielä äsken puhuit niin vakavaan sävyyn, ja nyt tuntuu ettei mikään voi seistä tielläsi."
"Voin ajatella realistisesti, mutta olla samaan aikaan romantikko", huomautin pitäen hymyn kasvoillani. "Lähdetkö mukaamme vai et?"
"Millainen roisto olisin, jos kieltäytyisin?" ystäväni vastasi virnistäen pienesti. "Vilak tuskin haluaisi, että jäisin rypemään paikoilleni ja antaisin elämäni kulkea ohitseni. Sitä paitsi haluan nähdä, kuinka klaanit asettuvat uusille reviireille ja palautuvat entiseen loistoonsa. Ja haluan päästä todistamaan kuinka upea soturi Sydneystä kasvaa. Hänellä ei voi olla asiat huonosti, jos sinä ja Särkkäviiksi pysytte hänen rinnallaan."
"Siinä palasi Reykjavik, jonka tunnen", naurahdin silmät kiiluen ja painoin kuononi toverillisesti hänen niskaansa.
"Kiitos", kuiskasin leoparditäpläiseen turkkiin.
"Usko minua. Et tule katumaan päätöstäsi."

Nimi: Aurinkokajo

28.08.2018 21:07
”Ei enää pitkä matka”, edestäpäin kuului Piiskaviiman kannustava ulahdus.
Kohotin hivenen päätäni nähdäkseni edellä kulkevien varjoklaanilaisten yli, mutta turhaan. Edessä näkyi yhä vain pelkkiä punakivisiä kaksijalkojen pesiä, muutamia kitukasvuisia ja huumaavilta tuoksuvia pensaita ja hirviöitä, jotka näyttivät nukkuvan. Painoin pääni jälleen alas ja huokaisin. Käpäliäni aristi kävelle kovalla mustalla kaksijalkojen aineella, jota ne olivat levittäneet kaikkialle, varsinkin, kun ne olivat melkein palaneet paetessani liekkejä. Hirviöiden lähenevä ja taantuva hurina sattui korvia ja kuononi oli aivan tukossa kaikista kaksijalkalan oudoista hajuista.
Suuresta tulipalosta oli nyt muutama päivä. Taolaisten päämajaan pelastautuneet klaanikissat olivat päättäneet lähettää partion tarkistamaan reviirien kunnon. Olisihan se aikakin jo palata takaisin kotiin. *Hyvä Tähtiklaani, älä anna kaiken olla tuhoutunut*, rukoilin taivaiden viidettä klaania. *Mitä me tekisimme, jos reviirimme eivät pysty pitämään meitä elossa? Varsinkin näin lähellä lehtikatoa!*
Ilma oli tosiaankin hivenen viilentynyt sen jälkeen, kun liekkimeri oli kahmaissut koko metsän syleilyynsä. Vaikka tuuli navakasti, taivaan pilviverho ei ollut repeillyt pitkään aikaan ja vettä oli tullut monena päivänä. Tänään oli ensimmäinen päivä, jolloin ylhäällä näkyi palasia sinisestä taivaasta.
”Tiivistäkää jonoa”, Piiskaviiman käsky tunkeutui ajatuksiini, ja säpsähdin takaisin maanpinnalle. Tunsin jokun törmäävän minuun takaapäin nopean jarrutukseni ansiosta ja kuulin tympääntyneen murahduksen.
”Miksi Tähtiklaanin nimeen pysähdyit?” takaa kuului Tomusydämen tympääntynyt tuhahdus. Avasin suuni äyskäistäkseni jotain takaisin, mutta tomunruskea varjoklaanilainen työntyi ohitseni kuono pystyssä ja vastausta odottamatta. Siristin silmiäni, mutten alkanut haastamaan riitaa. *Mutta jos olisin, olisin sanonut muutaman valitun sanan ja siinä Tomusydän olisi jäänyt kakkoseksi!*
”Hiirenaivo”, suhahdin niin hiljaa, ettei varjoklaanilainen kuullut. Ravistin päätäni ja ajatukseni harhailivat takaisin taolaisten päämajaan. Leikkikö Vaahterasumu puolisisarensa Poutapennun kanssa? Oliko Talvioturkilla kaikki hyvin? Mitä Haukkapolte ja Pyökkiturkki tekivät? Jutteliko Höyhensiipi Varjolehden kanssa voi hoitiko kolmikkoaan? Entä miten emonsa menettäneillä Kyynelpennulla ja Kaurispennulla meni?
Suljin silmäni ja kuvittelin hetkeksi kaikki menettämäni kissat silmieni eteen. Pisarasydän, joka heitti tavanomaisen villin hymynsä, Setriviiksen, jonka silmissä loisti isällinen ylpeys, Lijavälke, Leijonakynsi ja Hietatuuli, jotka vilkuttivat minulle iloisesti hännillään ja Lumikkotaival, joka oli pelastanut Talvioturkin viimeisenä tekonaan. Surun piikit painoivat sydäntäni kuin okaat ja olin tuntevinani silmieni kostuvan. Miten minulla olikaan heitä kaikkia ikävä!
Viileä tuuli pyyhkäisi pääni yli vieden ajatukseni mennessään ja olin kiitollinen sen todellisuudella. Räpytin silmäni kuivaksi ja keskityin jälleen matkan taittamiseen. *Tämä on tärkeä matka, keskity!* käskytin itseäni. *Joskus myöhemmin on aika surra.*
”Ukkospolku edessä”, Piiskaviima ulvaisi, ja kissajono alkoi liikehtiä ja heittää toisiinsa jännittyneitä katseita. Jännitys kutkutti myös omaaa rintaani. Seuraavan ukkospolun takana avautuisivat omat reviirimme jäämät.
”Mennään klaanittain”, Jokitaival pysähtyi ketunmitan päähän ukkospolusta muutaman kärventyneen pensaan suojiin. Siristin silmiäni huolestuneena, kun näin missä kunnossa muu kasvusto oli. Jos kasvit olivat tuhoutuneet täällä, missä kaksijalat olivat saaneet tulen pysäytettyä, miltä oman reviirimme puut ja vatukat näyttäisivät?
”Varjoklaani ensin”, Piiskaviima julisti ja vilkaisi Jokitaivalta kysyvästi. Tuuliklaanin varapäällikkö nyökkäsi. ”Sen jälkeen jokiklaanilaiset ja myrskyklaanilaiset. Lokin lauman jäsenet voivat tulla Tuuliklaanin kanssa”, siniharmaa kolli maukui ja nyökkäsi kahdelle laumalaiselle. Toinen näistä, tummanruskea kolli, jonka nimeksi olin kuullut Toby, räpäytti silmiään rauhallisesti ja ystävällisesti.
”Varjoklaanilaiset valmiina!” Piiskaviiman katse pyyhkäisi Pihkaviirusta Tomysydämeen. Molemmat kollit nyökkäsivät varapäällikölleen ja tämä kääntyi ukkospolkuun päin valmiina johdattamaan klaanilaisensa yli oikealla hetkellä.
Piiskaviiman katse käväisi vasemmalla ja jäi sitten oikealle. Valkea laikukas kolli oli höristänyt korviaan. Ja siinä samassa hurina alkoi, voimistui ja vaimeni, kun suuri harmaa hirviö kiidähti ohi valtavat käpälät tuhkaa pöllyttäen.
”Nyt!” Piiskaviima köhäisi, ja kolme kollia syöksyivät yli hännät ja korvat pystyssä. Seuraavaksi menivät jokiklaanilaiset, ja koska hirviöitä ei kuulunut eikä näkynyt kummastakaan suunnasta, Väijykärki johdatti meidätkin yli.
Ukkospolun toisella puolella näin kotimetsän asiat selvästi. Edessämme aukesi täysin tuhoutunut ruohikkomaa, joka johti loivasti kohti pienentynyttä järveä. Harmaan vesimassan takana kohosi Myrskyklaanin ja Varjoklaanin palaneet metsät. Mustat luonnottoman näköiset puut kohottautuivat kohti taivaita kuin kynnet. Näkymä oli kuin painajaisesta.
Pelko ravisti sydäntäni. Miten klaanit voisivat palata tänne, jos koko paikka oli tuhoutunut?
Samaan aikaan loputkin kissat olivat päässeet ukkospolun yli.
”Olipa vähän hirviöitä”, kuulin Jokiklaanin Lieskalumen hymähtävän. Naaran kullankeltainen turkki oli saanut tummia nokitäpliä ja tämä räpytti kiivaasti silmiään yrittäen pitää hiput poissa niistä.
”Sanos muuta”, Kukkavirta hymähti ja vilkaisi olkansa yli autiota ukkospolkua. ”Ehkä kaksijalatkin välttelevät tätä paikkaa?”
”En ihmettelisikään”, Jokitaival maukaisi. ”Kukapa tänne haluaisi vapaaehtoisesti palata.”
Partiolaisten silmissä käväisi synkkä kiilto ja kaikki yrittivät tähytä kohti omia reviirejään. Jokitaival oli sanonut kaikkien ajatuksen äänen. Siltikin yritin pitää pientä toivon palaa sydämessäni. Ehkä Myrskyklaanin leiristä oli jäänyt jotakin jäljelle? Olihan se kuitenkin rotkon suojissa.
Tällä kertaa Piiskaviima ja Jokitaival ottivat johdon. Lähdimme kulkemaan loivasti alaspäin, kohti Hevospaikkaa. Jo kaukaa näki Hevospaikan pesien tummat hiiltyneet rungot ja aitauksien jäänteet.
”Ei mennä lähemmäs”, Lampihenki hymähti värähtäen.
Olin täysin samaa mieltä. Joukkiomme pysähtyi puunmitan päähän kärventyneestä Hevospaikasta ja jäi tuumimaan aikataulua.
”Tästä on hyvä lähteä eri suuntiin”, Jokitaival maukui. ”Ehdottaisin, että sopivan ajan kuluttua tapaisimme juuri tässä. Mikä olisi sopiva aika palata takaisin?”
”Koska aurinko on nyt puolivälissä huippuunsa, auringonhuipun hetki taitaa olla hieman liian pian”, Mustahäntä maukui ja vilkaisi taivaalle, joka oli kirkastumaan päin.
”Sitä paitsi, järven toisella puolella asuvienkin tulisi ehtiä sinne ja takaisin puhumattakaan reviirin tutkimisesta”, huomautin ja tyytyväisyydekseni huomasin varjoklaanilaisten ja laumalaisten nyökyttelevän.
”Miten olisi se hetki, kun aurinko on suunnilleen puolivälissä laskuunsa?” Tomusydän kysyi. ”Eli, kun se hipoo puunlatvoja.”
Jokitaival näytti mietteliäältä ja Piiskaviima siristi silmiään. Pienen miettimistauon jälkeen, Toby nyökkäsi: ”Kuulostaa hyvältä. Minusta se kannattaisi sopia takaisintuloajaksi, koska parempaakaan ei ole.”
Piiskaviima ja Jokitaival nyökyttelivät. ”Eli, koska aikaa on paljon, tarkistetaan reviirit huolellisesti”, Tuuliklaanin varapäällikkö maukui rikkoen hiljaisuuden.
Näiden sanojen myötä erosimme kahteen suuntaan. Jokiklaani ja Varjoklaani lähtivät vasemmalle ohittaakseen Hevospaikan, ja Myrskyklaani, Tuuliklaani ja Lokin laumalaiset lähtivät oikealle kohti järven ylle kohoavia kärventyneitä nummia.
Tassutin jonon perällä aivan Niittylumon jäljessä. Naaras oli näyttänyt koko matkan hyvin jännittyneeltä ja oli ollut hyvin hiljainen.
”Niittylumo”, tervehdin klaanitoveriani ottamalla tämän kiinni. ”On kaikki hyvin? Olet ollut aika hiljainen.”
Vaaleanruskea raidallinen naaras hätkähti aivan kuin olisi vasta huomannut minut. ”Ai, Aurinkokajo, hei”, tämä hymähti. ”Olin vain niin ajatuksissani, että säikäytit minut.”
Kohotin toista kulmaani ja väräytin korvaani. ”Onko kaikki varmasti hyvin?” kysyin toistamiseen, ja Niittylumo rypisti kulmiaan.
”Voit kertoa minulle”, patistin naarasta yllättävän hellästi. En ollut varmaan koskaan käynyt sen pitempää keskustelua tämän kanssa, mutta kerta se oli ensimmäinenkin. Sitä paitsi, klaanitoverina minun piti tukea tätä.
”No tuota noin”, Niittylumo hymähti ja vilkaisi minua nopeasti ennen kuin käänsi katseensa jälleen eteenpäin. ”Olen vain niin huolissani vanhemmistani. Heitä ei ole näkynyt metsäpalon jälkeen ja pelkään pahinta.” Naaras niiskaisi hiljaa. ”Siltikin en voi olla ajattelematta, että he ovat elossa ja löydän heidät jostain vahingoittumattomina”, tämä lisäsi ja naurahti kuivasti. ”Tiedän miten tyhmältä se kuulostaa.”
Silitin klaanitoverini lapaa myötätuntoisesti. ”Ei tuo kuulosta ollenkaan tyhmältä”, naukaisin. ”He ovat sinulle rakkaita, totta kai toivot löytäväsi heidät hengissä.” En halunnut herättää naaraassa turhia toiveita sanomalla, että totta kai Mustaukkonen ja Pikkupuro löytyisivät hengissä. Sillä jos eivät, niin...
”Olen tuntenut jonkinsortin pakkomiellettä vanhempiini varsin sen jälkeen, sen jälkeen, kun”, Niittylumo henkäisi syvään, ”sen jälkeen, kun kuulin Vehnäturkin kuolleen. Minulla on niin ikävä veljeäni, että haluan, että edes jotkut perheestäni ovat elossa.”
”Sinullahan on perhe”, lohdutin. ”Sinulla on rinnallasi Vesikallio ja teillä on pentukin. Ajattele Vesikalliota ja Vatukkatassua.”
”Niin”, Niittylumon kaukaisuuteen tuijottavissa silmissä kävi onnellisuuden pilkahdus. ”Mitä tekisinkään, jos olisin menettänyt heidät tulipalossa, aivan niin kuin menetin-”
”Seis!” keskeytin Niittylumon. ”Älä ajattele tuollaista. Keskity partioon ja löytämään vanhempasi. Kaikki on hyvin!”
Klaanitoverini huokaisi. ”Niin, totta. Olet oikeassa, Aurinkokajo”, vaaleanruskea naaras räpäytti haaleankeltaisia silmiään. ”Minun täytyy keskittyä tehtävään.”
Matkamme jatkui hiljaisuuden vallitessa, kunnes saavuimme Tuuliklaanin alueelle.
”Nyt on meidänkin aika erota hetkeksi”, Jokitaival nyökkäsi Väijykärjelle ja Tobylle. Kukkavirta tassutti varapäällikkönsä luokse ja Viimajalka poistui Väijykärjen vierestä.
”Kulkekoon Tähtiklaani kanssanne”, Väijykärki nyökkäsi tuuliklaanilaisille.
”Kuin myös!” siniharmaa varapäällikkö maukui ja lähti johdattamaan klaanitovereitaan kohti nummia. ”Onnea!” Viimajalka huikkasi vielä olkansa yli ennen kuin juoksahti kahden muun perään.
Katselimme hetken, kun kolmikko laukkasi ylös nummille ja katosi harjanteen taakse. Sitten jatkoimme matkaa. Ja pian edessämme kohosi Myrskyklaanin reviiri.
”Kotona”, murahdin ja silmäilin palanutta metsämaata. Puissa ei ollut enää jäljellä yhtään lehteä eikä oksaa. Ne olivat vain hiiltyneitä runkoja, jotka osoittivat kohti taivasta. Aluskasvillisuutta ei enää ollut, vaan tyhjää tuhkanpeittämää metsänpohjaa.
”Onnea reviirintutkintaan”, Toby maukui ja vaihtoi nyökkäyksen Väijykärjen kanssa. Sitten Toby ja Aome lähtivät loikkimaan rantaa pitkin kohti Varjoklaanin rajaa.
”Leiri ei ole kaukana”, Väijykärki huomautti, kun kaksikko oli kadonnut hiiltyneen kiven taakse. ”Käydään takistamassa ensin se ja katsotaan sitten onko muusta reviiristä yhtikäs mitään jäljellä.”
Niittylumon silmät vilkuilivat puolelta toiselle ja tämän vaaleat käpälät polkivat tuhkaa ilmaan.
”Sovittu!” huikkasin ja Väijykärki lähti ravaamaan eteenpäin.
Kotimetsä tuntui pelottavan autiolta. Linnut eivät laulaneet eikä riista rapistellut. Tuntui aivan siltä, kuin olisimme olleet ainoat elävät olennot koko metsässä. Ja ehkä olimmekin. Silloin tällöin puoliksi kaatuneista puista kuului narahdus, joka sai karvamme pystyyn. Väijykärki johdatti meitä varovasti eteenpäin mustien puiden välistä väistellen kaatuneita, hiiltyneitä puita ja teräviä oksia, joita tuli ei ollut saanut tuhottua. Metsänpohjaa peittävä, pehmyt tuhka vaimensi askeliemme äänet ja hukutti alleen kaikki muut hajut. Aivastin, kun Väijykärjen tassut pöllyttivät tuhkaa sieraimiini. Tuntui kestävän ikuisuuuden ennen kuin saimme näkyviimme leirimme jäänteet.
”Voi hyvä Tähtiklaani”, Väijykärjen sihahdus rikkoi metsän hiljaisuuden.
Silmäilin rotkon sisäänkäyntiä punaruskean kollin yli. Siinä missä olisi pitänyt olla tiivis vatukkamuuri, joka oli suojannut klaania lukuisien vuodenaikojen ajan, oli enää vain suuret kasat nokea ja tuhkaa. Tassutin Väijykärjen ohi tutkimaan leirimme sisäänkäynnin jäänteitä. Sieltä täältä tuhkan seasta erotin palaneita oksanpätkiä ja mustia piikkejä. Muuta ei sitten uskollisesta suojastamme ollutkaan jäljellä.
”Kasvaakohan tuo koskaan takaisin?” kysyin odottamatta vastausta.
”Mennään katsomaan, onko tuli tuhonnut pesät”, Väijykärki maukui ja loikkasi tuhkamuurin yli aukiolle Niittylumo aivan perässään. Seurasin kaksikkoa ja valmistauduin pahimpaan.
Leiri näytti siltä aivan kuin siellä ei olisi koskaan asunutkaan ketään. Pentutarhan vatukkaseinän tilalla ei ollut enää yhtikäs mitään. Kaatunut pyökki, jonka oksien alla klaaninvanhimpien ja soturien pesät olivat sijainneet, oli palanut kokonaan ja sen alla oli suuria kasoja tuhkaa ja kärventyneitä oksia. Kylmät väreet kulkivat selkäpiitäni pitkin, kun tajusin, että isäni makasi yhden sellaisen alla.
Sillä välin Väijykärki oli kiivennyt ylös nokiselle Suurtasanteelle ja kurkisti sisään päällikön pesään. ”Se nyt on selvää, että tämä on ainoa pesä, joka on selvinnyt suuremmilta vahingoilta”, kollin ääni kaukui kolosta aukiolle. ”Makuualuset ovat kärventyneet pois ja seinät ovat paksun nokikerroksen peitossa, mutta ainakin pesä on jäljellä.”
”Oppilaiden pesäkin on jäljellä”, mau’uin takaisin kiitollisena siitä, että tämä oli keskeyttänyt ajatukseni. ”Se sijaitsee luolassa, joten se ei ole voinut palaa pois. Toisaalta, haluaako kukaan asua pesässä, jonka seiniä peittää noki ja jonka lattiana toimii tuhkakerros?”
Väijykärki maukui olevansa samaa mieltä ja laskeutui alas Suurtasanteelta. ”Missä Niittylumo muuten on?”
”Joku kutsui?” Niittylumo tassutti ulos parantajan pesästä turkki mustana ja laikukkaana.
”Miltä siellä näyttää?” kysyin, vaikka naaraan katse paljasti kaiken.
”Pahalta”, naaras pudisti päätään. ”Sanoisinko, että kun –tai jos- palaamme takaisin, niin parantajalle on löydettävä uusi pesä. Sellaista määrää tuhkaa on mahdoton saada pois. En päässyt edes Pujopilkun ja Hohtolehden pedeille!”
Väijykärki vilkaisi ensin Niittylumoa ja sitten minua. ”Oletan, että olemme yhtä mieltä siitä, että leiri on tuhoutunut. Kokonaan.”
Nyökkäsin ja Niittylumo vilkaisi huolestuneena ympärilleen. ”Mitäs nyt?”
”Meidän täytyy tutkia reviiri”, Väijykärki maukui, ”vaikka leirin nähtyäni voin jo sanoa, että metsästä ei ole enää mitään jäljellä.”
Vilkaisin taivaalle. Aurinko oli ohittanut jo huippunsa. ”Meillä on vielä aikaa”, totesin. ”Voimme yhtä hyvin tutkiakin reviirin, jos löytyisi edes yksi paikka, minne tuli ei ole löytänyt.”
”Jakaannutaanko?” Niittylumo maukui jännitys silmisään. Tiesin, että naaraan teki mieli lähteä välittömästi etsimään vanhempiaan.
”Jakaannutaan vain. Minä voin käydä tarkistamassa onko Kuulampi selvinnyt tulipalosta”, Väijykärki ehdotti.
”Ja minä voin tutkia leirin lähistön”, Niittylumo maukui ja polki aukion tuhkaa.
”Eli minulle jää Varjoklaanin rajan läheinen alue”, hymähdin. ”Tavataan vaikka leirin luona, kun aurinko on puoliksi menossa puoliksi mailleen”, huomautin värisyttäen viiksiäni huvittuneena.
Väijykärki pyöräytti tuikkivia silmiään ja Niittylumo naurahti jännittyneenä. ”Mennään!”
Lähdimme ravaamaan ulos leiristä ja olimme juuri jakautumassa suuntiimme, kun Niittylumo kiljaisi: ”Katsokaa! Tuolla kiven alla!”
Seurasin naaraan katsetta ja sydämeni jätti yhden lyönnin välistä. Suuren kiven alta pilkisti kaksi tutunväristä turkkia. *Mustaukkonen? Pikkupuro?*
”Emo! Isä!” vaaleanruskea raidallinen naaras henkäisi ja lähti loikkimaan kiireellä kohti kiveä, jonka pintaan liekit olivat nuolleet mustia juovia. ”Minä tiesin, että olette elossa! Voi, minä olin niin huolissani teistä!”
”Niittylumo, odota!” huudahdin epäilyksen kaivertaessa mieltäni. Vilkaisin Väijykärkeä, ja me molemmat syöksyimme klaanitoverimme perään.
Niittylumo jarrutti aivan kiven viereen ja jäi katsomaan painaumaa. ”Pikkupuro? Mustaukkonen?” naaras maukui. ”Miksette vastaa minulle? Minä tässä, Niittylumo, teidän tyttärenne!”
”Niittylumo”, mau’uin hellästi jarruttaessani naaraan viereen ja vilkaisin Pikkupuron ja Mustaukkosen vahingoittumattomilta näyttäviä kehoja.
”Aurinkokajo”, Niittylumo maukui hurjasti. ”Auta minua saamaan vanhempani ylös. He ovat varmasti jumissa eivätkä pysty vastaamaan!”
”Niittylumo”, toistin yhtä hellästi kuin äsken ja sain naaraan kääntämään katseensa minuun. ”Et usko tuota itsekään. Olen pahoillani, mutta he ovat kuolleet.”
Niittylumo katsoi minua pohjattomiksi muuttuneilla silmillään, ja minusta tuntui, että olisin voinut hukkua niihin. Sitten, aivan äkkiarvaamatta Niittylumo viskasi päänsä ylös ja avasi suunsa kuin rääkäistäkseen. Ääntä ei kuitenkaan kuulunut ja tämän jalat pettivät alta.
Väijykärki oli minua nopeampi ja syöksyi tukemaan klaanitoveriaan. Niittylumo nyyhkytti jo täyttä häkää ja näytti kaikinpuolin surkealta.
Silitin varovasti naaraan kaunista vaaleanruskearaidallista turkkia. ”Ei mitään hätää, Niittylumo”, mau’uin hellästi. ”Me olemme tässä.” Vilkaisin Väijykärkeä. ”Mitä me nyt teemme?”
”Pikkupuro ja Mustaukkonen pitää haudata”, punaruskea kolli vastasi. ”Ja reviiri pitäisi vielä tutkia.”
Siristin silmiäni mietteliäänä yhä silittäen Niittylumoa hellästi hännälläni. ”Minä voin haudata heidät ja tukea Niittylumoa, jos sinä käyt tarkastamassa nopeasti reviirin?”
Väijykärki nyökkäsi, nuolaisi toverillisesti Niittylumon korvaa ja vaihtoi paikkaa kanssani. Katselin, kun Hallakasvon pikkuveli lähti loikkimaan leirin ohi kohti Kuulampea. Sitten käännyin Niittylumon puoleen.
”Kuulehan, minun täytyy haudata vanhempasi”, nau’uin hellästi. ”Pystytkö auttamaan?”
Niittylumo nosti päätään. ”Minä autan”, tämä henkäisi ja irrottautui minusta.
Yhdessä me kiskoimme Pikkupuron ja Mustaukkosen ylös. Ja koska kehoja ei ollut järkevää raahata kahdestaan alueelle, jonne klaanitoverit yleensä haudattiin, niin paremman puutteessa aloimme kaivaa yhtä suurta kuoppaa suuren hiiltyneen tammen juureen; Niittylumo halusi, että hänen vanhempansa saavat nukkua vierekkäin. Käpäläni värjäytyivät hetkessä likaisenharmaiksi, kun siirsin tuhkaa pois tieltä, jotta pääsisin käsiksi multaan. Teimme töitä hiljaisuuden vallitessa. Aina silloin tällöin Niittylumo niiskaisi tai huokaisi hiljaa. Lopulta kuoppa oli valmis.
Tartuin hellästi kiinni Pikkupuron niskasta ja heivasin tämän Niittylumon selkään. ”Jaksatko varmasti?” kysyin Niittylumolta. Naaras ei vastannut vaan lähti askeltamaan raskaasti kohti kuoppaa.
”Minun merkistäni. Yksi. Kaksi. Kolme.” Laskimme Pikkupuron varovasti kuopan pohjalle ja Niittylumo asetteli tämän nukkuvan näköiseksi. Sitten haimme Mustaukkosen ja laitoimme tämän Pikkupuron viereen. Niittylumo heitti kaksikkoom vielä viimeisen rakastavan katseen, ennen kuin auttoi minut työntämään mullan näiden päälle. Pian edessämme kohoili kumpu.
Hiljennyimme istumaan Pikkupuron ja Mustaukkosen viimeisen lepopaikan eteen aivan turkki kiinni turkissa. Tuuli pyyhki kasvojamme tasaiseen tahtiin repien taivaan pilviä irti tosistaan ja viskoen puiden latvoihin jääneitä tuhkahippuja lentoon.
”Haluatko, että sanon jotakin?” kysyin pienen hiljaisuuden jälkeen ja vilkaisin vieressäni pää alhaalla istuvaa Niittylumoa. Naaraan nyökkäys oli tuskin näkyvä.
”Valaiskoon Tähtiklaani polkunne, Pikkupuro ja Mustaukkonen”, aloitin juhlallisesti, käyttäen ikivanhoja yleensä parantajien käyttämiä sanoja. Mutta koska yhtää parantajaa ei ollut lähistöllä, otin oikeudekseni sanoa ne. ”Olkoon teillä hyvä pyyntionni, nopea askel ja suojaisa nukkumapaikka.”

”Mikä on homman nimi?” kiilasin Höyhensiiven viereen. Kaikkialla ympärillämme klaanikissoja suunnisti kohti suurta salia, jossa meidän tulisi kokoontua kuulemaan päälliköiden päätös.
Olimme juuri palanneet tuhoutuneilta reviireiltämme. Päälliköt, varapäälliköt ja partioon osallistujat olivat kokoontuneet hetki sitten pitämään pienen kokouksen, jossa sovittiin kaikkien klaanikissojen kokoontuvan suureen saliin. Itse olin pujahtanut omille teilleni kenenkään huomaamatta ja mennyt tervehtimään Vaahterasumua, Poutapentua ja Höyhensiipeä.
”Aurinkokajo?” takaa kuului Tavisateen ääni ennen kuin ystäväni ehti vastata. Käännyin kohtaamaan hengästyneen varapäällikköni ja valmistauduin nuhteluihin. Höyhensiipikin oli pysähtynyt ja yritti pysytellä poissa tieltä, kun kissoja kulki virtanaan ohitsemme. Tunsin molemmissa kyljissäni vuorotellen muiden kylkiä ja kuulin anteeksipyyntöjä ja ”pois tieltä”-äyskähdyksiä. En kuitenkaan reagoinut niihin muuten kuin väräyttelemällä korviani, sillä olin keskittynyt täysillä lähestyvään mustavalkoiseen naaraaseen.
”Minne ihmeeseen katosit?” Tavisade puhisi. ”Tai ei, älä vastaakaan”, naaras maukui, kun avasin suuni. ”Sinun kuuluu olla partion mukana ylemmillä portailla, jotta muut näkevät ja kuulevat teidät. Tule, mennään eri kautta. Tästä ei pääse läpi hetkessä.”
Heilautin Höyhensiivelle häntääni hyvästiksi, kun tämä liittyi Kirpunloikan ja Haukkapoltteen seuraan.
”Tule”, Tavisateen mauku sai minut lähtemään liikkeelle ja seurasin mustaraitaista naarasta toiselle ovelle ja siitä sisään.
”No niin”, varapäällikkö pysäytti meidät. Olimme suuren salin etuosassa, portaikon ylätasanteella, jonne päälliköt ja varapäälliköt olivat kokoontuneet. Alapuolellamme näin neljän eri klaanin kissoja, joista suurin osa hölisi toisilleen ja heitti meihin päin jännittyneitä vilkaisuja. ”Partion jäsenet ovat hivenen alemmilla portailla klaaneittain”, Tavisade ohjeisti. ”Päälliköt kysyvät teiltä muutamia kysymyksiä reviireistämme ja mitä niistä on jäänyt jälkeen. Sopikaa Väijykärjen kanssa, kumpi vastaa. Onnea!” Sen sanottuaan naaras käännähti kannoillaan ja suunnisti takaisin käytävään.
”Väijykärjen kanssa? Missä Niittylumo on?” huudahdin Tavisateen perään, mutta tämä oli jo kadonnut.
Kohautin olkiani. Oletetusti Niittylumo oli suremassa vanhempiaan Vesikallion ja Vatukkatassun kanssa. Näine ajatuksineni ohitin keskusteluun syventyneen päällikköryhmän ja laskeuduin muutaman portaan alas partion luokse.
”Hei”, Väijykärki maukui asetuttuani tämän viereen. ”Tavisade siis löysi sinut.”
”En olisi muuten tässä”, hyrähdin. ”Asiaan. Kumpi haluaa avata suunsa, jos siihen on tarvetta?”
”Minulle on ihan sama”, kolli hymyili. ”Jos haluat puhua, niin saat.”
”Sopii”, vastasin hymyyn. Minähän nimittäin halusin puhua. Väijykärjen aloitettua juttelu vierustoverinsa Viimajalan kanssa, minä käänsin huomioni väkijoukkoon. Tuntui oudolta istua muiden yläpuolella ja katsella, kun nämä etsivät tuttaviaan ja vaihtoivat kuulumisia. Aivan kuin olisin yksi päälliköistä, istumassa Puhujaintammen oksalla ja odottamassa, että kokoontuminen alkaa. Paitsi, että niin ei ollut.
Pian kaikki olivat kokoontuneet paikalle ja Takiaistähti ulvaisi: ”Hiljaisuus!” saaden aikaan rikkumattoman hiljaisuuden, kun kaikki tuijottivat meitä silmät suurina.
Vetäisin henkeä. Oli minun vuoroni. ”Me kävimme tarkastamassa reviirit”, aloitin ja tunsin kaikkien katseen kääntyvän hiljalleen minuun. ”Meillä on vain huonoja uutisia. Kaikki reviirimme ovat palaneet maan tasalle!”

Nimi: Zare

28.08.2018 16:33
___________________________________________________________

Nimi: Zare

28.08.2018 16:33
Tuikeaskel// 29kp
Vatukkatassu// 27kp
Särkkäviiksi// 46kp
Vaahterasumu// 27kp
Höyhensiipi// 19kp

Nimi: Höyhensiipi

26.08.2018 11:24
Katselin kun pentueeni ja leikki kaksijalkojen pesässä. Pian nenääni kantautui tuttu tuoksu ja käänsin pääni katsoakseni, kun Aurinkokajo saapui Poutapennun kanssa. Pieni pentu oli selvinnyt palosta, toisinkuin emonsa. Minua oli pyydetty ruokkimaan häntä ja tottakai minä suotuin, olihan kyseessä myös Aurinkokajon ’’ottolapsi’’. Aurinkokajo ja Vaahterasumu olivat alkaneet pennun vanhemmiksi, mutta ruokinta jäi minun vastuulleni. Juuri kun Ukkospentu oli kaatanut Mesipennun maahan, kutsuin heidät syömään. Pennut juoksivat luosteni välillä päästäen kimeitä vinkaisuja. Omat pentuni olivat jo tottuneet siihen, että Poutapentu ruokaili heidän kanssaan. Pennut olivat jo syöneet ja he olivat saaneet jonkin leikin aikaan, kun alkoi meitä lähestyä kaksi, hajusta päätellen jokiklaanilaista naarasta. Vedin pentuni vaistomaisesti hännälläni kehoni viereen. Aurinkokajo ei näyttänyt olevan milläänsäkään, hän katsoi rauhallisesti, kun tämä lähestyivät. Kyllä hänkin piti Poutapentua ehkä hiukan tarkemmin silmällä, mutta pysyi tyynenä. Korvani heilahtivat hiukan ärtyneesti, kun naaraat lähestyivät ja tunsin hännän pään lavoillani. Vedin syvään henkeä ja pakotin itseni hymyilemään.
’’Kas, hei, Varjolehti!’’ Aurinkokajo tervehti kehräten. Nyökkäsin itsekin tervehdykseksi.
’’Tervehdys Aurinkokajo!’’ mustavalkoinen naaras sanoi. Katsoin pienempää valko-oranssia kissaa ja huomasin tämän paljastaneen kyntensä. Vedin pentuja yhä lähemmäs, jolloin Untuvapentu vingahti.
’’Ei hätää! Tässä ovat Aurinkokajo ja Höyhensiipi, parhaat ystäväni ennen kuin lähdin Myrskyklaanista’’ Varjolehti sanoi lepyttelevästi klaanitoverilleen. Hän käänsi katseensa takaisin meihin.
’’Tässä on siis tyttäreni Lumitassu’’, hän esitteli ja patisti tytärtään hiukan eteenpäin. Nuori oppilas oli selvästi rennompi, kun hän kysyi.
’’Oletteko te Aurinkopentu ja Höyhenpentu?’’ Minunkin suuni kääntyi ihan aitoon hymyyn.
’’Kyllä me olemme, tässä ovat minun pentuni Untuvapentu, Ukkospentu ja Mesipentu, muut oletkin ehkä nähnyt kokootumisissa, he ovat Valkoaskel, Purohäntä ja Hohtolehti’’, esittelin pentuni. Päästin nämä nyt myös vapaasti tervehtimään uusia vieraita. He nuuskivat innoissaan toisen klaanin kissoja. Aurinkokajo esitteli Poutapennun, ja kertoi vain, että tämän emo oli kuollut palossa ja nyt minä ruokin häntä. Uskoin, ettei tämä halunnut kertoa vielä aivan kaikille hänen ja Vaahterasumun suhteesta.
’’Mitä Takiastähdelle kuuluu?’’ Aurinkokajo tiedusteli ja jatkoi keskustelua. Hän oli selvästi enemmän perillä asioista, kuin minä.
’’No, hän on kai ihan kunnossa, tottakai kaikki tämä hässäkkä saavat hänet hiukan hermostuneeksi välillä, mutta hän pärjää. Eikai teilläkään ole ollut helppoa?’’ Varjolehti selitti hiukan pidättyvästi, niin kuin eri klaaneista tulleiden välillä usein keskusteltiin. Mietin aluksi, miten nämä kaksi tunsivat toisensa niin hyvin, Aurinkokajohan oli ollut pitkän aikaa vankina täällä, kaksijalkalassa, kunnes tajusin, että Varjolehtihän oli ollut myös kaapatuissa. Huomasin Purohännän kävelevän luoksemme. Hän ei välittänyt vierasta kissoista, vaan rojahti viereeni ja laski päänsä käpälilleen. Aurinkokajo tajusi tilanteen ja jatkoi Varjolehden kanssa rupattelua. Hän vilkaisi pentuihini ja nyökkäsi, hän siis vahtisi niitä sillä aikaa. Meistä oli tullut entistä läheisempiä Pisarasydämen kuoltua. Tämän ajatteleminen teki kipeää, mutta nielin suruni ja käännyin siten, että saatoin puhua Purohännälle.
’’Mitä nyt? Onko jokin pahasti pielessä?’’ Kysyin kuiskaten.
’’Ei, tai siis me riitelimme Leutosielun kanssa. Hän on suruissaan Joutsentassun kuolemasta ja nyt kun ehdotin- Niin hän suuttui ja lähti pois. Olen pilannut kaiken!’’ tyttäreni itki.
’’Shh, rauhassa nyt, Leutosielun pitää osata päästä yli Joutsentassun kuolemasta. Pian hän ymmärtää, että tarvitsee vierelleen tukemaan jotakuta ja sinä tulet hänelle varmasti ensimmäisenä mieleen’’, rauhoittelin. Purohäntä ei vastannut mitään hän vain nyyhkytti vasten turkkiani. Samassa tunsin hännässäni terävät hampaat. Se oli varmasti Ukkospentu, joka kaipasi jo huomiotani. Nuolaisin Purohäntää rauhoittavasti päälaelle ja vetäisin häntäni hampaiden välistä. Katsoin tiukasti Ukkospentuun. Huomasin Jokiklaanilaisten lähteneen. Aurinkokajo katsoi minuun, hän oli varmasti arvannut mikä painoi Purohännän mieltä. Aloin pamentaa pentujani nukkumaan. Tällä kertaa ihmettelin, sillä Ukkospentu ja Mesipentu menivät aivan kiltisti, mutta Untuvapentu hangoitteli vastaan.
’’Mikä nyt?’’ kysyin.
’’En halua mennä nukkumaan!’’ pentu vikisi ja karkasi Kauemmas. Jätin muut Purohännän hoiviin ja lähdin pienen naaraan perään.
’’Tule, käydään Hohtolehden luona, nyt ei tarvitse mennä nukkumaan’’, maanittelin, onneksi pentuni pitivät isosiskostaan, jolloin Untuvapentu suostui ja kipitti luokseni. Lähdin kuljettamaan häntä kohti parantajien pientä aluetta, jonka nämä olivat kyhänneet itselleen.
’’Hohtolehti, voisitko katsoa Untuvapentua?’’ sanoin, kun saavuimme parantajien luokse.
’’Toki, tulehan tänne Untuvapentu, katsotaan, että sinulla on kaikki hyvin…’’ tyttäreni alkoi maanitella ja pieni naaras seurasi innokkaana perässä. Odotin vähän matkan päässä hermostuneena. Pian he palasivatkin.
’’No, onko hän kunnossa?’’ tivasin heti, kun nämä tulivat luokseni.
’’Kyllä, luulen vain, että tämä kaksijalkalan ilma ja tunkkaisuus ovat uuvuttaneet hänet, eikä hän halua mennä nukkumaan, sillä hengittäminen on hieman vaikeaa. Annoin hänelle vähän hunajaa, sen pitäisi auttaa’’, Hohtolehti selitti.
’’Kiitos!’’ sanoin.
’’Oletko kuullut, että lähdemmekö täältä pian’’, lisäsin hiljaa. Sain vastaukseksi pään pudistuksen.
’’En, mutta toivon, että lähdemme kokonaan pois, pois järveltä takaisin vanhoille reviireille!’’
’’Minne?’’ Kysyin ihmeissäni.
’’Sinne, missä klaanit asuivat ennen kuin muuttivat järvelle, siellä voimme elää, täällä ei kasva enää mitään yrttejä ja lehtikatokin on tulossa, emme pärjää täällä!’’
’’Mutta miksi ne sitten lähtivät?’’
’’En tiedä, mutta meidän on pärjättävä sen kanssa, mikä siellä odottaakin!’’ Hohtolehti sanoi hiljaa.
’’No, tulehan Untuvapentu’’, sanoin reippaammin ja lähdin johdattamaan pentua, kohti nukkumapaikkaamme. Matkalla mietin Hohtolehden sanoja. Pitäisikö meidän oikeasti lähteä pois järveltä, päätin kysyä tätä vielä Aurinkokajolta huomenna, ehkä hän tietäisi enemmän. Muut olivat jo nukahtaneet Purohännän viereen ja laskin Untuvapennunkin siihen. Päätin itse nukkua kerrankin hyvät ja pitkän yöunet ilman pieniä potkuja ja vikinää korvani juuressa. Venyttelin ja haukottelin leveästi. Asetuin pitkäkseni ja suljin silmäni.

Nimi: Vaahterasumu

25.08.2018 16:37
Poutapentu kellahteli kyljeltä toiselle läpsäisten aina silloin tällöin kuonoani tassuillaan. Pentu kikatti ja yritti napata kiinni huvittuneesti värisevistä viiksistäni, mutta nostin hieman päätäni saadakseni kasvonpiirteeni sisarpuoleni ulottumattomiin. Ajatukseni olivat täysin muualla, nimittäin tarkastuspartiossa, joka oli palannut pari päivää sitten. Sanoma oli ollut lohduton; reviirimme olivat täysin tuhoutuneet, joten emme voisi palata sinne vielä hyvään aikaan. Niinpä päälliköt olivat päättäneet, että meidän piti lähteä järveltä. Kohdettamme en vielä tiennyt, mutta saatoin vain toivoa, ettei matka olisi suhteettoman rasittava kaikille toipilaille ja pennuille.
Poutapentu kierähti hetkessä jaloilleen ja hyppäsi ajattelemattomasti suoraan ylös, kolauttaen näin päänsä leukaani ja antaen kivuliaan herätyksen ajatuksistani. Pentu ynähti ja tupsahti maahan selälleen, jääden siihen hölmistyneenä makaamaan.
”Olisit varovaisempi”, hyrähdin sisarpuolelleni, vaikka leukojani särki hieman yhteen kopsahtamisesta. ”Eihän sinua sattunut?”
”Ei”, naaras ilmoitti välittömästi. Hän osasi jo useita sanoja, mutta hänen puhumisensa oli yhä hieman tönkköä. ”Satuttiko isoveli?”
Viikseni värähtivät jälleen hilpeästi ja pudistin päätäni. ”Ei, en satuttanut. Olen kunnossa.”
”Te sitten jaksatte riehua”, kuulin Aurinkokajon huvittuneen naukaisun ja käänsin katseeni kumppaniini, joka käveli juuri luoksemme Höyhensiiven luota. ”Höyhensiipi kysäisi, milloin aiot päästää Poutapennun syömään. Hän ei ole aamun jälkeen syönyt mitään, riehunut vain.”
”Kyllähän minä hänet päästäisin milloin vain”, totesin jättäen tällä kertaa huomiotta Poutapennun, joka oli kiivennyt niskani päälle ja repi nyt korvaani hampaannysillään. ”Häntä ei vain taida kiinnostaa juuri nyt. Vai kuinka, Poutapentu?”
”Tämä on hauskaa!” sisarpuoleni ilmoitti hihkaisten irrottaen otteensa korvastani, ja sai Aurinkokajon hyrähtämään lämpimästi.
”Mitä jos menisit kuitenkin nyt hetkeksi Höyhensiiven luokse?” naaras maanitteli. ”Jaksat leikkiä paremmin, kun olet syönyt ja levännyt. Vaahterasumu pääsisi sillä välin hieman jaloittelemaan.”
”Isoveli haluaa ulos?” Poutapentu miukaisi kiskoen itsensä pääni päälle, ja kurkkasi alas kohdaten oman katseeni väärinpäin. Sitten pentu keikahti ynähtäen alas päälaeltani, ja sain onneksi hänen laskuaan pehmennettyä käpälilläni. Pentu jäi lojumaan selälleen etutassujeni väliin, ja killitti minua kysyvästi kirkkaanvihreillä silmillään.
”Ei se pahitteeksi olisi”, totesin vastauksena pikkuisen kysymykseen. ”Aurinkokajo on oikeassa, jaksat sitten levättyäsi paremmin. Miltä kuulostaisi, jos jatkaisimme leikkiä illemmalla?”
Poutapentu mutristi hieman suutaan, ja hänen katseensa kääntyili hetken minun ja Aurinkokajon välillä. ”Okei”, pentu lopulta maukaisi. ”Aurinkokajo-täti, vietkö minut Höyhensiiven luokse?”
Kumppanini räpäytti pari kertaa silmiään hieman hämmentyneen näköisenä, mutta pudisti sitten päätään hymyillen. ”Ei minun tarvitse, Poutapentu”, naaras maukui lämpimästi. ”Kyllä sinä Höyhensiiven tunnet, hän on vain muutaman ketunmitan päässä. Itse asiassa, voisit yrittää juosta niin kovin kuin kykenet hänen luokseen! Minä otan aikaa”, hän jatkoi kumartuen veikeästi hymyillen pennun puoleen. Poutapentu ponnahti hetkessä jaloilleen ja pinkaisi täysin varoittamatta kohti Höyhensiipeä kuin tuli hännän alla. Aurinkokajo naurahti pienesti, ja kun sisarpuoleni oli tavoittanut Höyhensiiven ja käännähti odottamaan kumppanini kommenttia, naaras huikkasi tämän olleen nopea kuin Leopardiklaanin jäsen. Poutapentu innostui tästä silminnähden ja alkoi selittää innoissaan Höyhensiivelle, kuinka mahtavan kehun hän oli ’tädiltään’ saanut.
”Aurinkokajo-täti”, kumppanini hyrisi viikset väpättäen. ”Tuohon täytyy kyllä totutella hetki.”
”Saat kiittää tuosta minua”, totesin hymyillen vinosti naaraalle. ”Poutapentu kysyi aiemmin, oletko sinä hänen varaemonsa ja saako hän kutsua sinua emokseen. Kun en muutakaan keksinyt ja asia vaikutti olevan tärkeä hänelle, kehotin häntä kutsumaan sinua mieluummin tädiksi”, selitin silmät tuikahdellen. ”Hän olisi muuten saattanut mennä hieman sekaisin siitä, että hänen isoveljensä ja ’emonsa’ ovat kumppaneita, ja kyllähän se hieman hämärältä kuulostaa ulkopuolisenkin korvaan.”
”Näemmä sinunkin kovassa kallossasi liikkuu välillä jotain järjellistä”, Aurinkokajo naurahti ja kosketti kuonoja kanssani. ”Mennäänhän, isoveikka, tarvitset selkeästi hieman raitista ilmaa.”

”Poutapentu on kasvanut paljon.” Olin juuri päässyt onnahtelemaan Aurinkokajon vierellä ulos kaksijalkojen pesästä, kun tuttu, matala ääni keskeytti kulkumme. Katseeni kylmeni välittömästi kääntäessäni sen isääni, joka katsoi takaisin aivan yhtä kylmin silmin.
”Se ei kuulu sinulle pätkän vertaa, Virheaskel”, tokaisin kollille. ”Uskallakin mennä lähelle häntä. Sinulla ei ole pienintäkään oikeutta puhua Poutapennusta yhtikäs mitään ja esittää, että välittäisit.”
Aurinkokajon silmät kiiluivat epävarmasti ja hän selkeästi olisi vain halunnut johdattaa minut pois tilanteesta, mutta kumppanini päätyi kuitenkin astumaan askeleen lähemmäs minua ja pysymään aloillaan.
”Enpä varsinaisesti välitäkään”, Virheaskel murahti ja sai minut irvistämään pienesti. ”Mutta minua kiinnostaa yhä, kuka sen kakaran isä on. Hänellä on huomattavan kirkkaan väriset silmät, joita hän ei ole perinyt ainakaan Punasydämeltä”, isäni jatkoi jo hieman johdattelevasti. ”Satutko sinä tietämään asiasta jotain?”
”Saatanpa tietääkin”, murahdin lavat jännittyneinä. ”Eri asia on, onko minulla pienintäkään aikomusta kertoa mitään sinulle.”
”Älä naurata”, Virheaskel sihahti. ”En tarvitse sinua kertomaan, että hänen silmänsä täsmäävät Korppihännän silmien kanssa. Luuletko, että unohtaisin oman isäni silmien värin? Pettikö se akka minua luopion kanssa?”
”Ensinnäkin, sinä et ollut silloin enää hänen kumppaninsa”, murisin madaltaen ääntäni. ”Toiseksi, Korppihäntä pakotti Punasydämen pentuihin. Uskallakin syyttää emoani petturiksi.”
”Petturi? Valehtelija olisi osuvampi nimitys”, Virheaskel murahti ja sai niskakarvani pörhistymään. ”Mutta koska kuolleista ei saa tehdä pilkkaa, pysyn vaiti. Sanonpahan vain, että oli hyvä, että hän kuoli ennen kuin hän olisi ’armahtanut’ Poutapennunkin ties minkä naarmun vuoksi.”
Kurkustani alkoi kummuta uhkaavaa murinaa ja Aurinkokajo kosketti pehmeästi hännällään kylkeäni, kuin kehottaen pysymään aloillani. Huomasin kuitenkin myös kumppanini silmissä inhoa ja hieman vihaakin isääni kohtaan.
”Kehtaatkin”, murisin raidalliselle soturille. ”Punasydän kuoli sinun takiasi, ja kehtaat vielä pilkata häntä? Olet oikea soturin irvikuva.”
”Minun takiani?” Virheaskel toisti tuhahtaen pienesti. ”Ja siilit lentävät. Tietojeni mukaan se akka hyppäsi ihan itse liekkeihin ja päästi meidät pahasta. Ymmärsi varmaan viimeinkin, ettei häntä kaivata.”
Kynteni liukuivat esiin ja kykenin vain vaivoin pitämään itseni aloillani. ”Sano tuo uudelleen”, sihisin raivoissani. ”Sano tuo uudelleen, niin olet ansainnut muutaman loven korviisi. Punasydän kuoli, koska ei kestänyt enää sinun syyttävää, typerää käytöstäsi! Tiedät sen hyvin itsekin, joten älä pakota minua toistamaan sitä enää kertaakaan.”
”Turha sinun on vaivautua”, Virheaskel hymähti. ”Olen saanut tarpeekseni tästä. Sinusta ja koko klaanista. Vinhatähti antoi kolmen – aivan niin, kolmen – murhaajan pysyä klaanissa. Hallakasvon, Varjokynnen ja Punasydämen. Ken tietää, kuinka monta muuta pahantekijää joukossamme piilee? Olen saanut siitä tarpeekseni”, kolli murisi paljastaen hampaansa. ”Ja nyt meidän pitäisi jättää kotimme? Kissanviikset. Minä en seuraa tätä klaania enää hetkeäkään.”
”Antaa sitten heittää”, sylkäisin silmät loimuten. ”Menit sitten vielä kyseenalaistamaan päällikköämme. Ainoa, johon tässä klaanissa ei voi enää luottaa, olet sinä itse. Sinä et ole enää soturi, Virheaskel, olet vain vihan vääristämä kujakissa.”
Isäni irvisti muristen hiljaa, ja hetken hän näytti jo siltä, että hän saattaisi käydä kimppuuni hetkenä minä hyvänsä. *Antaa tulla vain*, ajattelin uhmakkaasti. *Hän ansaitseekin muutaman naarmun tuohon omahyväiseen pärstäänsä!*
”Sanoo kissa, joka on halventanut isäänsä kuiden ajan”, kolli kuitenkin murahti. ”Et ole kovin vakuuttava valinta puhumaan kunnioituksesta.”
”Sinä et ole ollut isäni enää pitkään aikaan”, töksäytin. ”En siedä lähipiirissäni sellaisia, jotka ovat sokeita muiden kivulle ja ajattelevat vain itseään. Antaa heittää! Poutapentu pärjää huomattavasti paremmin, jos sinä olet muualla!”
Virheaskel sähähti ja kiepahti kannoillaan lähtien luotamme häntä viuhtoen, suoraan kohti kaksijalkalaa.
”Sinun on paras muistaa sanasi sitten, kun vingut siitä, ettei sinulla ole enää perhettä!” kolli ulvahti lapansa yli.
”Punasydän ja Koskitassu ovat ainoita, joita tulen ikävöimään! Sinua ilman olen elänyt jo suurimman osan soturiajastani!” äyskäisin takaisin. ”En tarvitse ketään muuta Aurinkokajon ja Poutapennun lisäksi!”
Virheaskel ei enää sanonut mitään, vaan katosi lopulta pienen ukkospolun toiselle puolelle. Häntäni viuhtoi puolelta toiselle ärtymyksestä. Kehtasikin! Kaiken tämän jälkeen hän esitti yhä uhria ja päätti lähteä koko klaanista leikkimään pyhimystä!
”Vaahterasumu…” Aurinkokajo naukaisi hiljaa ja kosketti poskeani rauhoittaakseen minua. Huokaisin syvään rentouttaen hieman lihaksiani, vaikka silmissäni kytevä raivo ei laantunutkaan.
”Anteeksi, että jouduit keskelle sanasotaa”, maukaisin hiljaa. ”Mutta parempi kai näin. Olisin muuten varmaan repinyt tuolta hiirenaivolta korvat.”

Nimi: Särkkäviiksi

20.08.2018 19:12
Pimeys alkoi hälvetä, kun kehooni palasi hiljalleen tunto. Kuulin sumuisia ääniä ympäriltäni, mutten vielä kyennyt avaamaan silmiäni. Jalkanikaan eivät vielä liikkuneet, mutta sain kuin sainkin väräytettyä hieman toista korvaani. Tunne siitä, ettei kyennyt tekemään mitään vaikka olikin tajuissaan, oli kummallinen, enkä tulisi varmaan koskaan tottumaan siihen.
”Hm? Hallakasvo, odotahan vähän”, tunnistin etäisesti Pujopilkun utuisen äänen vaikken varsinaisesti tajunnutkaan vielä hänen sanojaan, ja mielessäni pilkahti helpotus siitä, että veljenpoikani oli ainakin kunnossa. Vaikka yleensä olin hieman hukassa siitä, mitä ennen tajuni menettämistä oli tapahtunut, nyt muistin suurimman osan tapahtumista kirkkaasti: olimme paenneet metsäpaloa. Mutta missä vaiheessa olin menettänyt tajuntani...? Olin joutunut jättämään taakseni Naomin, Säröpoltteen ja Rastasturkin – sekä Hallakasvon. Olihan kumppanini kunnossa?
Mieleni oli kirkas, mutta en saanut vieläkään liikettä lihaksiini. Pujopilkun sanojen jälkeen oli syntynyt hiljaisuus, ja nyt kuulin askelien lähenevän.
”Särkkäviiksi? Kuuletko minua?”
Kykenin vain väräyttämään hieman korvaani, ja puristin silmiäni tiukemmin kiinni pienen vihlaisun tuntuessa ohimossani. Kuulin Pujopilkun hengähtävän pienesti, ja välittömästi kuulin toisten, ripeiden askelien tulevan luokseni.
”Särkkäviiksi rakas, oletko hereillä?”
Hallakasvo. En ikinä erehtyisi tuosta äänestä. Hallakasvo oli kunnossa. Halusin puhua hänelle, kertoa kuinka helpottunut olin ja kuinka paljon rakastin häntä, mutta kesti vielä hetken, ennen kuin sain tassujani liikutettua ja silmiäni raotettua. Ääneni ei kulkenut vieläkään, kun avasin hieman silmiäni räpytellen niitä sitten heti hurjasti, saadakseni niissä tuntuvan kuivuuden ja kirvelyn pois. Äskeinen kirkkaus mielessäni muuttui hetkeksi silkaksi sumuksi, kun näköaistini ja hajuaistini alkoivat viimein toimia kunnolla ja tuntuivat ylikuormittavan vaistoni. Olimme hämärässä tilassa, joka haisi todella etäisesti kaksijaloille, ja vahvemmin Taon kissoille. Olimmeko jälleen kaksijalkalassa?
”Sinä todella heräsit!” Hallakasvo hengähti ja painoi kuononsa poskeani vasten. ”Luulin jo, ettet palaisi luokseni… Että jättäisit minut tällä tavalla.”
Avasin hieman suutani, mutten saanut mitään sanottua. Tuntui kuin olisin joutunut muistelemaan uudelleen, kuinka puhuttiin. Hain hetken sanoja ja tunsin Pujopilkun hieman huolestuneen katseen niskassani.
”Hallakasvo”, sain lopulta kähähdettyä rahisevalla äänellä, ja samalla hetkellä Pujopilkun huolestuneisuus tuntui haihtuvan. ”Hallakasvo…”
”Olen tässä, rakas”, vaaleaturkkinen naaras kuiskasi ja katsoi suoraan silmiini. ”Kaikki hyvin. Ota ihan rauhallisesti, ei sinun tarvitse kiirehtiä.”
”Olet kunnossa”, äännähdin räpytellen hurjasti silmiäni pitääkseni helpotuksen kyyneleet niistä poissa. ”Olet… kunnossa.”
”Sinä tässä olet se, jonka hengen puolesta on pelätty!” Hallakasvo puuskahti, mutta huomasin hänenkin silmiensä kiiltävän. ”Älä turhaan yritä puhua, jos se on vielä vaikeaa. Mikä olosi on?”
”…Painava”, totesin, kun en muutakaan yhtä hyvin kuvaavaa sanaa keksinyt. ”Hallakasvo…”
Sain väkipakolla nostettua hieman toista etutassuani, ja kumppanini onneksi ymmärsi, mitä ajoin takaa. Naaras pujahti käpäläni alle ja painautui minua vasten, painaen nenänsä kaulaani vasten. Vastaavasti painoin itse kuononi rakkaani niskaan kiinni ja hengitin hänen tuttua, vaikkakin yhä savulta vivahtavaa tuoksuaan. Hänen läheisyytensä tuntui lohduttavalta ja lämpimältä. Halusin kertoa, kuinka kovin olin pelännyt menettäväni hänet, ja kuinka onnellinen olin siitä, että hän oli kunnossa. Tiesin kuitenkin olevani yhä sen verran horteessa, etten saisi kunnollisia lauseita muodostettua. Huomasin Hallakasvon tärisevän pienesti, ja tajusin hänen alkaneen itkeä.
”Pelkäsin niin kovin puolestasi”, naaras kuiskasi, ääni melkein hukkuen turkkiini. ”Jos Kivirouta ei olisi ollut kanssasi…”
”Olisin kuollut”, myönsin hiljaa, yhä jokseenkin hitaasti puhuen. ”Anteeksi, rakas. Aiheutin sinulle huolta.”
”Olisit saanut kuulla kunniasi Tähtiklaanissa”, kumppanini mumisi, tavoitellen hieman ärtynyttä äänensävyä. ”En olisi lähtenyt yhtikäs millekään matkalle ilman sinua…”
”Matkalle?” toistin avaten hieman silmiäni. Minne Hallakasvo muka olisi menossa?
”Tosiaan”, Hallakasvo äännähti ja keikautti päätään hieman taakse. ”Metsään lähetettiin partio, jonka pitäisi palata piakkoin. Kissat kuitenkin spekuloivat jo, että meidän on vaihdettava asuinpaikkaa. Kasvusto on oletettavasti tuhoutunut täysin.”
”Tuo on kyllä totta”, totesin kulmat kurtistuen, mutta kasvojeni jännittäminen sai taas vihlaisun tuntumaan ohimossani. ”Mutta minne?”
”En tiedä”, kumppanini mumisi painaen päänsä uudelleen pehmeästi kaulaani vasten. ”Päälliköt varmaankin päättävät suuntamme partion palattua. Toivottavasti löydämme hyvän paikan.”
Hymähdin hiljaa sulkien taas silmäni, sillä minua alkoi yhtäkkiä nukuttaa. ”Hallakasvo… ovatko muut kunnossa?”
”Voimme jutella siitä myöhemmin”, kumppanini kuiskasi hiljaa. ”Olet väsynyt. Lepää nyt, niin puhumme asiat halki kunnolla huomenna. Sydney on kunnossa, siitä sinun ei tarvitse huolehtia.”
”Sydney…” toistin epäselvästi mumisten. ”Hyvä…”
Painoin pääni Hallakasvon kaulaa vasten ja annoin itseni rentoutua. Mielessäni risteili tuhat kysymystä, mutta olin liian väsynyt esittämään niitä, joten päätin tehdä kuten kumppanini oli ehdottanut – levätä, ja jättää kysymykset huomiseen.

Kun avasin silmäni, oloni oli jo paljon virkeämpi – sekä fyysisesti että henkisesti. Oloni oli sama kuin minä tahansa normaalina aamuna, mutta sain tuntuvan muistutuksen tilastani keikauttaessani itseni vatsalleni: selkäni läpi löi lamauttava kipupiikki joka sai minut henkäisemään terävästi, ja minua alkoi huimata äkkinäisen liikkeen johdosta. Räpyteltyäni hetken silmiäni oloni kuitenkin palautui normaaliksi, ja hetken olin vain täysin paikallani kuin prosessoiden kaikkea sitä, mitä satuin lähiajoista muistamaan.
”Särkkäviiksi? Heräsitkin näemmä jo”, Pujopilkun ääni sai minut nostamaan katseeni veljenpoikaani, jonka kasvoilla oli helpottunut hymy. ”Vaikutat eilistä pirteämmältä. Mikä olo?”
”Normaali”, maukaisin totuudenmukaisesti. ”Äkkinäisiä liikkeitä en vielä pysty tekemään, mutta juuri nyt oloni on oikein hyvä.”
”Hienoa kuulla”, Pujopilkku hyrähti. ”Hallakasvo lähti hetkeksi Sydneyn luokse. Hän palaa varmaan kohta.”
”Sydney”, toistin nimen kuin muistellen sen kantajaa. Muistin Naomin pennun loistavasti, mutta päässäni risteili myös eräs kollipentuun liittyvä asia, josta en ollut täysin varma, oliko se todellinen muisto vai olinko vain nähnyt unta. ”Pujopilkku… Onko Hallakasvo puhunut täällä paljon Sydneystä sillä aikaa, kun olin tajuttomana?”
Parantaja vilkaisi hieman hämmentyneen oloisena minua, mutta väräytti sitten myöntävästi korviaan. ”Itse asiassa on. Hallakasvo otti päävastuun pennusta, ja hän on silloin tällöin jutellut sinulle hänestä vaikka tajuttomana olitkin. Kuinka niin?”
”Mietin vain, sekoitanko paljonkin unta ja todellisuutta”, mumisin. ”Onko mahdollista kuulla jotain, vaikka olisikin tajuttomana?”
”Ei se tavatonta ole”, Pujopilkku totesi hymyillen vinosti. ”Kuinkas paljon kuulit keskusteluistamme?”
”Älä sitten naura, jos tämä sattuu olemaan omaa kuvitelmaani”, vannotin suu hieman mutrussa. ”Mutta puhuiko Hallakasvo jotain siitä, että hän… voisi huolehtia Sydneystä kanssani?”
”Onnistuit muotoilemaan tuon hieman harhaanjohtavasti”, Pujopilkku hymähti väsyneet silmät veikeästi tuikkien. ”Ei hän pelkästä huolehtimisesta varsinaisesti puhunut, vaan kasvattamisesta. Hallakasvo haluaa ruveta kanssasi Sydneyn vanhemmiksi. Et kuvitellut omiasi.”
Veljenpoikani sanat saivat oudon tunteen kutittelemaan vatsapohjaani, ja laskin katseeni tassuihini leveän hymyn ängetessä kasvoilleni. Totta puhuen olin miettinyt tätä asiaa siitä asti, kun Naomi oli jättänyt Sydneyn vastuulleni, sillä tietenkin halusin kumppanini olevan mukana pennun kasvatuksessa. Olin alitajuisesti miettinyt koko pakomatkani ajan, kuinka kysyisin asiasta Hallakasvolta, mutta kumppanini oli ollut taas askeleen minua edellä. Että hän sitten osasikin tehdä elämäni helpoksi tietämättään.
”Hyvä kuulla”, maukaisin lopulta Pujopilkulle. ”Olisin itsekin kysynyt häneltä asiasta, mutta on helpottavaa kuulla jo etukäteen, ettei hän ole ajatusta vastaan.”
”Jos Hallakasvo ei pysyisi rinnallasi tällaisessa asiassa, niin siilit lentäisivät”, Pujopilkku tuhahti ja vilkaisi sitten lapansa yli. ”Sieltä hän tuleekin.”
Käänsin katseeni huoneen sisäänkäynnille, mutta ilo valahti välittömästi kasvoiltani huomatessani Hallakasvon ilmeen. Pujopilkunkin kulmat kurtistuivat, ja kolli nousi jaloilleen varuillaan.
”Hallakasvo, onko jokin hätänä?”
”Okasilmä”, kumppanini kuiskasi tuskin kuuluvasti. ”Okasilmä tekee kuolemaa.”

Entinen mestarini lojui kyljellään muiden toipilaiden keskellä, ja hänen silmänsä olivat vain hieman raollaan. Rahiseva hengitys oli harvaa, eikä hänen silmissään näkynyt enää elämän liekkiä. Hohtolehti ja Laventelikasvo olivat kumartuneet soturin kehon ylle, mutta parantajat eivät enää tehneet mitään.
”Hohtolehti, onko hän-”
”Pian, Pujopilkku”, parantajanaaras keskeytti entisen mestarinsa lauseen. ”Emme voi auttaa häntä. Savu oli hänelle liikaa.”
”Ajatella, että kuvittelimme vaaran olevan jo ohitse”, Pujopilkku huokaisi. ”Toivottavasti emme menetä tämän enempää kissoja savumyrkytykselle.”
Onnahtelin kömpelön oloisesti Okasilmän pään viereen ja kumarruin hänen puoleensa. ”Okasilmä? Kuuletko minua?” maukaisin hiljaa, epämukava tunne puristaen kurkkuani.
”Särkkäviiksi?” Okasilmän sana oli pelkkä epäselvä kähähdys. ”Olet kunnossa… Mukava nähdä sinua.”
”Sinä taasen et ole kunnossa”, totesin räpytellen kiiluvia silmiäni. ”Älä luovuta vielä. Jos jaksat puhua, sinut saadaan kyllä kuntoon.”
”Ei, Särkkäviiksi, minun aikani on nyt”, Okasilmä kuiskasi. ”Lähden sisaruksieni ja vanhempieni luokse… Oli kunnia olla mestarisi. Älä lannistu koskaan.”
Pieni hämmennys pilkahti silmissäni, mutta se vaihtui nopeasti suruksi. Olivatko Loiskemieli ja Punasydänkin…?
”Ota nämä”, Pujopilkku maukaisi ja antoi muutaman unikonsiemenen Okasilmälle. ”Ne helpottavat matkaasi. Olit kunniakas soturi, mutta kaikella on aikansa.”
”Niin”, Okasilmä kuiskasi napaten unikonsiemenet suuhunsa, ja painoi silmänsä kiinni. ”Oli kunnia olla Myrskyklaanin soturi. Hyvästi.”
Soturin kylki kohoili harvakseltaan vielä hetken, mutta lopulta viimeinenkin elonmerkki kaikkosi hänen ruumiistaan. Pujopilkun korvat taipuivat sivuille ja kolli painoi katseensa, jolloin myös Hohtolehti ja Laventelikasvo laskivat päänsä.
”Harvinaisen synkkä alku tälle päivälle”, Pujopilkku mumisi. ”Ensin Hiljaisuusloiste, nyt Okasilmä… Kuinkakohan monta kissaa tulemme vielä menettämään tämän vuoksi?”
Yksittäinen kyynel vierähti poskelleni ja niiskahdin pienesti, mutta sain estettyä itseäni itkemästä sen enempää. Metsäpalo oli ollut armoton kaikille, joten tällaiset menetykset olivat odotettavissakin. Kumarruin koskettamaan Okasilmän korvankärkeä kuonollani maukuen hiljaiset hyvästit, ja katselin sitten huolestuneena ympärilleni toipilashuoneessa.
”Hallakasvo…” kuiskasin kumppanilleni, joka oli juuri itsekin lausunut viimeiset hyvästit klaanitoverillemme. ”Kuinka moni muu menehtyi?”
Naaraan silmät välkähtivät, ja hän vilkuili hetken ympärilleen viitaten minut sitten perässään ulos pesästä. Vilkaisin vielä lapani yli Okasilmän suuntaan, mutta tiesin, että hänelle varmasti järjestettäisiin edes jonkinlaiset hautajaiset, vaikka emme leirissä olleetkaan. Niinpä jätin kuolleen soturin taakseni ja seurasin kumppaniani ulos kaksijalanpesästä.
”Kerrohan, keitä et löydä tästä joukosta”, Hallakasvo maukui hiljaa istuen aloilleen, kun pääsimme pesän ulkopuolella oleskelevan kissajoukon laitamille. Naaraan kehotus sai kylmät väreet kulkemaan selkäpiissäni, sillä se jo itsessään kertoi, ettei menehtyneitä ollut vain muutamaa. Annoin katseeni kiertää kissojen joukossa, ja helpotuksekseni huomasin sekä Tavisateen että Talvioturkin melkein heti. Myös Kivirouta oli paikalla, kuten myös Niittylumo. Aurinkokajon olin nähnyt Vaahterasumun seurassa toipilashuoneessa, ja Pyökkiturkki vaihtoi kieliä veljensä Haukkapoltteen kanssa…
”Säröpolte”, aloitin nimestä, jonka osasin jo olettaa olevan menetettyjen joukossa.
”Hän ilmeisesti taisteli Korppihännän kanssa viimeiseen hengenvetoon”, Hallakasvo maukui hiljaa. ”Tarkastuspartio löysi heidät molemmat.”
”Routamieli? Kirkasväre?” jatkoin nimien luettelua sydän kurkussa.
”Kuolivat savumyrkytykseen hieman sen jälkeen, kun saavuimme tänne.”
”Punasydän?”
”Jättäytyi itse liekkeihin.”
”Vehnäturkki? Leijonakynsi?”
”Eivät selvinneet matkasta.”
Luetellessani nimen toisensa jälkeen tilanteen vakavuus alkoi todella hahmottua minulle. Olimme menettäneet klaanistamme melkein puolet.
”Pikkupuro ja Mustaukkonen?”
”Niittylumo löysi heidät tukehtuneina”, Hallakasvo maukui hiljaa. ”Mustaukkonen ei ilmeisesti ollut suostunut jättämään tätiäsi.”
Nielaisin pienesti, ja etsin epätoivoisesti yhtä tiettyä kilpikonnakuvioista turkkia muiden joukosta, tuloksetta.
”…Minkkihäntä?”
Hallakasvo taisi kuulla ääneni särähtävän lausuessani sisareni nimen, sillä naaras vilkaisi minua silmät tuikahtaen. ”Olen pahoillani, Särkkäviiksi”, kumppanini kuiskasi. ”Hänkään ei selvinnyt.”
Tieto ainoan pentuetoverini kuolemasta kylmäsi sisintäni, mutta kyyneleet eivät tavallisuudesta poiketen pyrkineet silmiini. Minulla oli vain… kylmä. Olin luetellut äsken niin monen läheiseni nimen, saaden siten Hallakasvolta vahvistuksen heidän kuolemastaan, etten tiennyt, miten reagoida. Oli kuin tämä kaikki olisi ollut vain unta.
”Moni sinunkin läheisistäsi puuttuu”, totesin hiljaa Hallakasvolle. ”Olen pahoillani, rakas. Et ansainnut tällaista.”
”Ja joku muuko sitten ansaitsi?” Hallakasvo hymähti apeasti. ”Metsäpalo ei kysellyt, kuka ansaitsi kuolla ja kuka ei, rakas. Se oli yhtä armoton kaikille.”
”Niin”, mumisin silmät kiiltäen. ”Kiitos, kun jaksoit kertoa kaikista, Hallakasvo. Se ei varmasti ollut helppoa sinullekaan.”
Kumppanini hymähti hiljaa, vastaamatta sen kummemmin toteamukseeni, mutta huomasin hänenkin silmiensä kiiluvan. Kurottauduin koskettamaan hänen poskeaan kuonollani ja nousin jaloilleni.
”Palataan Sydneyn luokse”, maukaisin hiljaa ja hymyilin hieman vinosti. ”Poikamme tarvitsee huomiota.”
Hallakasvon silmät välkähtivät ja hän nousi hölmistyneenä jaloilleen. ”Sinä kuulit?” hän maukui hämmentyneenä ja hieman nolostuneena. ”Kuinka-”
”Pujopilkku kertoi”, maukaisin kertoen näin vain osan totuudesta välttääkseni sen suurempaa hämmennystä. ”Hallakasvo, otan sinut enemmän kuin mielelläni rinnalleni kasvattamaan Sydneyn. Sinua parempaa emohahmoa en voisi kuvitellakaan hänelle.”
Pieni puna käväisi kumppanini kasvoilla, mutta sitten hän puhkesi helpottuneeseen ja onnelliseen hymyyn.
”Ja sinua parempaa isähahmoa hänelle ei löytyisi etsimälläkään.”

Nimi: Vatukkatassu

13.08.2018 18:13
Räväytin silmäni auki, kun muistot viime päivistä palasivat mieleeni hyökyaallon voimalla. Kuinka kauan olin nukkunut? Olivatko kaikki henkiinjääneet turvassa? Mielessäni vilisi lukuisia kysymyksiä. Tällä hetkellä hetkellä minulla ei ollut vastausta yhteenkään. Lattia allani tuntui epämukavan kovalta, ja se haisi tunkkaiselta. Se ei kuitenkaan vaivannut minua juuri tällä hetkellä. Olosuhteet olivat aivan tarpeeksi hyvät. Lauma kissoja, jotka kutsuivat itseään Taon laumaksi olivat johdattaneet palolta selvinneet kissat majapaikkaansa, joka sattui olemaan entinen kaksijalan pesä. Paikka ei ollut läheskään yhtä kotoisa, kuin Myrskyklaanin leiri, mutta sellaista ei ollutkaan reilua vaatia tällaisessa tilanteessa. Oli muutenkin hyvin anteliasta Taon laumalaisilta ottaa kasapäin kissoja heidän kotiinsa. Sitä paitsi, kuten olin jo todennut, olosuhteet olivat reilusti paremmat, kuin palavassa metsässä ne olisivat. Täällä ei ollut keuhkoja kivistävää, silmiä kirveltävää savua, eikä polttavan kuumaa, raivoavaa liekkimerta, joka olisi meinannut nielaista meidät kaikki kitaansa. Mutta silti minua vaivasi yksi asia. Mitä tämä oli maksanut klaaneille? Käänsin katseeni ankean ruskeasta lattiasta pois, ja katselin muita kissoja, jotka makasivat sillä. Osa kissoista oli myös raahautunut istumaan toisten kissojen viereen. Kuulin hiljaista nau'untaa sieltä täältä, mutta en erottanut yksittäisiä sanoja tai lauseita. Kaikki kuitenkin kuulostivat hyvin alakuloisilta ja heiveröisiltä. Tunsin pienen vihlaisun rinnassani. Vaikka kaikki kissoista eivät kuuluneetkaan Myrskyklaaniin, minun teki mieli mennä heidän luokse ja lohduttaa heitä. Tiesin kuitenkin, että se olisi ollut turhaa, eikä se olisi merkinnyt mitään. Olin vain ventovieras oppilas toisesta klaanista. Enkä minä muutenkaan olisi uskaltanut puhua toisen klaanin kissoille. Sitä paitsi ei minulla ollut mitään varaa mennä sanomaan muille kissoille, että kaikki on hyvin tai että ei se maailma tähän lopu, sillä minä en itse ollut menettänyt läheisimpiäni. Minulla oli edelleen emoni, isäni ja mestarini, eli siis minulle kaikista minulle läheisimmät ja tärkeimmät kissat. Käänsin pääni toiseen suuntaan, mutta en yllätyksekseni nähnytkään emoani, niin kuin olin odottanut. Pieni pelko valtasi heti mieleni. Mihin hän oli mennyt? Yritin kammeta itseni ylös, mutta tulin toisiin ajatuksiin, kun tykyttävä kipu käpälissäni, ja synkät muistot palolta pakenemisesta palasivat. Lysähdin takaisin vatsalleni pölläyttäen samalla pölyä ilmaan. Vedin ilmaa sierainteni kautta ja yritin haistella ilmaa, josko emoni haju olisi ollut vielä tuoreehko. Sen sijaan kuitenkin haistoin vain miedon savunhajun, joka sekoittui eri klaanien ja Taon laumalaisten hajuihin. Lopulta tunsin kuitenkin myös emoni tutun, lohdullisen tuoksun. Se kuitenkin tuntui hyvin laimealta. Hän oli lähtenyt viereltäni jo jonkin aikaa sitten. Yhtäkkiä sisälläni alkoi kuohua hirveä määrä tunteita. Tunsin helpotusta siitä, että suuri osa kissoista oli päässyt hengissä pois metsästä, mutta tunsin myös surua, sillä kaikki eivät kuitenkaan olleet. Tunsin epävarmuutta, sillä en tiennyt mitä seuraavaksi tekisimme. Joutuisimmeko asumaan tässä ahdistavassa kaksijalan pesässä kauan? Tunsin huolestuneisuutta, sillä Niittylumo ei ollut luonani. Olin kuitenkin iloinen, sillä tiesin, että en ollut menettänyt häntä loppuelämäksi, niin kuin monet muut olivat menettäneet läheisiään, vaan hän oli takaisin varmasti ihan pian. Vahvin tunne oli kuitenkin inhottava tyhjyyden tunne. Olimme kaikki joutuneet todistamaan, kun kotimme palaa poroksi aivan silmiemme alla, ja me pystyimme vaan juoksemaan. Tähtiklaanin kiitos, että edes osa meistä oli selvinnyt.
"Tulipalo! Metsä palaa!"
Liljavälkkeen varoitushuuto kaikui mielessäni. Suljin silmäni ja painoin pääni käpäliäni vasten huokaisten. En kuitenkaan saanut enää unta, joten tyydyin vaan makaamaan siinä paikoillani, ihan hiljaa. Kuuntelin hiljaisia ääniä, joita ympäriltäni kantautui. Yleensä rakastin viettää aikaa itsekseni, mutta nyt, kun paikka oli vieras ja niin paljon oli tapahtunut, mieltäni kalvoi aivan uudenlainen yksinäisyyden tunne. Yhtäkkiä kuulin takaani lähestyviä askeleita. Askelten kummallisesta rytmistä päätellen tulija ontui toista etukäpäläänsä. Isäni Vesikallion tuoksu täytti sieraimeni. Hänen muuten niin tutussa tuoksussa tuntui kuitenkin vielä vivahdus savunhajua, sekä Taon päämajan pölyistä hajua. Tunsin isäni hännän sipaisevan selkääni ja silmänräpäystä myöhemmin hänen kylkensä painautui omaani vasten. Nostin päätäni ja katsoin häneen. Hänen koko olemuksensa huokui kamalaa väsymystä, mutta siitä huolimatta hänen ilmeensä oli lämmin ja lohdullinen.
"Hei pikkuinen", hän kehräsi matalalla, savun kähentämällä äänellä.
"Hei", vikisin vastaukseksi. Kurkkuani poltteli edelleen.
"Miten voit?" Vesikallio kysyi ja päästi ilmoille makean haukotuksen. Hän ei ollut nukkunut varmaan ikuisuuteen, totesin mielessäni.
"Ihan hyvin kai", vastasin pikaisesti, sillä en ollut puheliaalla tuulella. Olin kuitenkin hyvilläni, että Vesikallio oli tullut. Oloni ei enää ollut yhtä yksinäinen. Avasin suuni kysyäkseni, että missä Niittylumo oli, mutta juuri samalla hetkellä Vesikallio puhui jälleen.
"Päälliköt päättivät lähettää joka klaanista muutaman kissan partion katsomaan miltä reviirit näyttävät. Niittylumo oli yksi lähtijöistä", Kolli naukaisi lempeällä äänellä. Räpäytin silmiäni hämmentyneenä. Olinko tosiaan ollut ollut unessa niin kauan, että palo oli laantunut jo niin paljon, että reviireille oli turvallista lähettää ketään.
"Heillä ei pitäisi kestää paria päivää pitempään", Vesikallio jatkoi. Nyökkäsin hitaasti ja karistin epäluuloiset ajatukset päästäni. Kyllä Niittylumo tulisi turvassa takasin, vakuutin itselleni.
"Lepäähän nyt, pikkuinen. Miltä tahansa tilanne järvellä näyttää, emme voi jäädä tänne pitkäksi aikaa. Edessä on matka, joten nyt kun vielä voit, nuku mahdollisimman paljon. Kissoja on lähetetty metsästämään, joten saat myös varmasti pian jonkinlaista riistaa", Vesikallio naukui hiljaa noustessaan käpälilleen. Hän kumartui vielä nuolaisemaan poskeani, ja sitten hän lähti. Kuulin, kuinka hänen ontuvat askelet kaikkosivat kuulumattomiin. Ajatus matkasta kammotti minua. Tunsin vieläkin kuinka palovammojani kirveli ja käpäliäni särki. Olin aina ollut pienikokoinen, mutta nyt oloni oli vielä heiveröisempi ja olemattomampi. Sitä paitsi, entä jos reviirit olivatkin tuhoutuneet täysin? Kuinka kauaksi meidän sitten pitäisi vaeltaa?

Näin unta. Olin metsässä, joskaan metsä ei juuri näyttänyt siltä, miltä metsän pitäisi. Näky oli vertahyytävä. Puut olivat pelkkiä mustia runkoja. Oksia ei ollut ollenkaan, eikä siis lehtiäkään. Pensaita tai aluskasvillisuutta ei ollut ollenkaan. Jopa normaalisti kiviä kuorruttava sammal oli muuttunut tummaksi tuhkaksi. Koko maa oli oikeastaan tuhkan peitossa. Taivaskin oli uhkaavan harmaa. Lähdin kävelemään eteenpäin. Tuhka pöllysi käpälieni alla, ja sotki turkkiani. Missään ei näkynyt merkkiäkään riistaeläimistä. Kiihdytin juoksuun. En tunnistanut yhtäkään paikkaa, vaikka olin varma siitä, että tämä oli Myrskyklaanin reviiri. Metsäpalo oli turmellut metsän kokonaan tunnistamattomaksi, ja mikä pahempaa, asumiskelvottomaksi! Se sai minut kauhun valtaan. Ahdingon ja epätoivon vallassa kiihdytin askeleitani entisestään. Tuhkaa pöllysi entistä enemmän, ja nyt se alkoi jo muodostua isoksi, mustaksi pilveksi, joka nielaisisi minut pian suihinsa. Yritin karistella sitä pois turkistani ja käpälistäni, mutta se vain pahensi asiaa. Pilvi kasvoi kasvamistaan ja tiheni tihenemistään, kunnes lopulta se ahmaisi minut kokonaan sisäänsä ja kaikki meni mustaksi.

Heräsin huohottaen ja ponkaisin paniikissa käpälilleni. Lyyhistyin kuitenkin silmänräpäyksessä takaisin, kun äkillinen liike vihlaisi sai vartaloni kivun valtaan. Vilkaisin ympärilleni. Kaksijalan pesässä oli nyt valoisampaa - auringonvaloa virtasi sisään seinissä olevista aukoista, joita peitti jonkinlainen kumma, kirkas aine. Oletin, että kissoja oli lähtenyt metsästämään, sillä pesä näytti tyhjemmältä, kuin ennen uniani. Minuakin halutti lähteä saalistamaan. Osittain, koska halusin olla hyödyksi, mutta osittain myös koska uneni vaivasi minua edelleen kuin turkkiin tarttunut takiainen tai silmään mennyt roska, joten kaipasin jotain muuta tekemistä, jotta uni unohtuisi. Ravistelin päätäni, ja muistutin itselleni, että se oli pelkkä uni. Se ei kuitenkaan juuri auttanut. Nousin uudestaan käpälilleni, tällä kertaa varovaisemmin. Vartaloni oli edelleen yhteistyöhaluton, mutta yritin olla välittämättä kivusta, sillä tiesin, että jos halusin tulla hyväksi soturiksi, minun pitäisi oppia sietämään kipua. Niinpä lähdin varovasti, jokaisella askeleella hieman kipua sävähtäen, tassuttamaan kovan lattian poikki. Tavoitteenani oli löytää mestarini Väijykärki, ja kysyä häneltä, josko voisin lähteä metsästämään. Nuuhkaisin ilmaa ja yritin tuntea edes jonkun merkin hänen läsnäolostaan, mutta aikeeni kariutui, kun nenääni tulvahti ainoastaan se sama hajujen sekamelska, joka koostui Taon laumalaisten hajusta, kaikkien klaanien hajuista, sekä heikosta savunhajusta. Huokaisin, ja vilkaisin ympärilleni. En kuitenkaan nähnyt ketään, jolta olisin voinut udella mestarini olinpaikkaa. Kuitenkin juuri, kun olin hylkäämässä ajatukseni metsälle lähdöstä, nenääni kantautui isäni tuttu tuoksu, ja silmänräpäystä myöhemmin tunsin jo hännän sipaisevan kylkeäni. Käännyin ympäri ja kohtasin Vesikallion vaaleansinisen katseen. Hän näytti ilahtuneelta nähdessään minut hereillä.
"Olet hereillä", hän maukui jokseenkin yllättyneellä äänellä. Nyökkäsin vastaukseksi.
"Onko nälkä?" Vesikallio kysyi. Vasta nyt tajusin, kuinka nälkäinen oikeasti olinkaan. Vatsaani suorastaan koski tyhjyydestä. Nyökkäsin uudestaan. En kuitenkaan ollut varma, halusinko syödä. Minusta tuntui, että minun olisi kuulunut käydä ensin saalistamassa muille, ja sitten vasta syödä. Olin sen verrassa hyvässä kunnossa, että olisin varmasti kyennyt saalistamaan. Toisaalta, olin kerennyt käydä vasta kerran harjoittelemassa saalistusta, eikä se ollut todellakaan mennyt hyvin. Olin jo valmiiksi hidas ja kömpelö, joten nyt kun minulla oli vielä lisäksi hieman vammoja, en olisi varmaan saanut edes kuollutta hiirtä kiinni.
"Riistaa on hieman niukasti, mutta kyllä siitä sinulle riittää", Vesikallio selitti, "Minä en itse vielä syö mitään, mutta voin kyllä tulla näyttämään missä saaliskasa on". Nyökkäsin jälleen, ja lähdin seuraamaan jo pois päin kulkevaa isääni vatsa nälästä muristen.

//Tästä tuli nyt jotenkin tosi tönkkö, sori siitä! Ja toivotaan että ei nyt oo hirveesti mitään ristiriitasia asioita tai väärää informaatiota!//

 

©2018 Metsäketo - suntuubi.com