Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

MyrskyklaaniJokiklaani Tuuliklaani Varjoklaani ⇔ Tähtiklaani Erakot ja kotikisut

Myrskyklaanilaisten tarinat

Puhe "näiden" sisään.

Ajattelu *näiden* tai 'näiden' sisään

Pisteet ja pilkut!

Ja mieluusti puhe aina seuraavalle riville :) Esim. EI näin:

"Hei", maukaisin. "Hei", päällikkö vastasi.

Vaan näin:

"Hei", maukaisin.

"Hei", päällikkö vastasi.

 

Näin tarinoita on helpompi lukea, ja saatpahan niihin lisää pituuttakin ;) Lisäohjeita kirjoittamiseen löytyy Muuta --> Oikeinkirjoitus ja muita vinkkejä tarinoihin liittyen

 

 1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Zare

17.02.2018 19:19
___________________________________________________
Särkkäviiksi// 20kp, 48kp
Talvioturkki// 9kp

Nimi: Särkkätassu

17.02.2018 19:13
Venyttelin raukeuden pois jäsenistäni pujahtaen sitten ulos oppilaiden pesästä. Taivaalla oli vain ohuita pilvihahtuvia, mutta siitä huolimatta Lehtikadon aurinko ei tuntunut lämmittävältä. Ilma oli kuitenkin kaunis, joten päätin etsiä Okasilmän ja lähteä hänen kanssaan joko metsälle tai harjoituksiin, jos se mestarilleni mitenkään sopisi. Alun perin olimme sopineet pitävämme aamun vapaata, mutta olisi haaskausta lojua leirissä näin kauniilla säällä.
Okasilmä keskusteli juuri Vinhatähden kanssa. Olisi ollut epäkohteliasta keskeyttää heidät, joten jäin istumaan vähän matkan päähän heistä ja tutkimaan aukion menoa. Aurinkokajo katosi juuri pentutarhaan, oletettavasti tervehtimään emoaan ja uusia pikkusisaruksiaan, kun taas Pujopilkku suki rauhallisen oloisena turkkiaan pesänsä edustalla. Oli mukavaa nähdä nuori kolli noinkin tyynenä, sillä viime päivät olivat olleet hänelle kaikkea muuta kuin levollisia. Hänet oli nykäisty aikuisuuteen aivan liian aikaisin, mutta ilmeisesti nykyinen parantajamme oli sopeutunut osaansa ihailtavasti. Pujopilkun nostaessa päänsä hänen katseensa kiinnittyi hetkeksi Kettuväijyyn, joka kulki juuri aukion poikki kohti tuoresaaliskasaa palattuaan aamupartiosta. Pieni hymynkare käväisi kollin kasvoilla tämän seuratessa kasvattiemonsa kulkua, ja parantaja jatkoi levollisena turkkinsa puhdistusta. Jep, hänen hermojaan kiristäneestä epäilyksestä ja itseluottamuksen puutteesta ei ollut enää jälkeäkään.
”Särkkätassu”, Okasilmän ääni herätti minut ajatuksistani, ja käänsin katseeni luokseni kävelevään soturiin. Hän oli ilmeisesti saanut juttutuokionsa Vinhatähden kanssa päätökseen. ”Hyvä, että olet siinä, olinkin juuri aikeissa lähteä etsimään sinua. Haittaisiko sinua, jos lähtisimmekin metsästämään nyt heti aamusta?”
”Itse asiassa olin itsekin ehdottamassa sitä”, naukaisin. ”Eihän tällä säällä voi vain maata aloillaan.”
”Samaa minäkin ajattelin”, Okasilmä hyrähti. ”Entä haittaako, jos otamme Liekkitassun mukaamme? Säröpolte lähtee seuraavaan partioon, joten päällikkömme on pysyttävä leirissä, mutta Liekkitassu olisi kovin menossa harjoituksiin.”
Räpäytin silmiäni hieman kummastuneena ja naurahdin sitten. ”Okasilmä, sinä se tässä minun mestarini olet. Sinä voit tuoda harjoituksiin vaikka mäyrän, eikä minulla ole käytännössä asiaan mitään sanomista.”
Okasilmä virnisti hieman. ”Varo vain, ehkäpä teenkin sitten niin”, hän kehräsi huvittuneena. ”Otan tuon myönteisenä vastauksena. Hakisitko Liekkitassun?”
Nyökkäsin viikset väpättäen ja palasin oppilaiden pesälle. Kipinämyrskyn poika oli ollut ainakin silloin vielä nukkumassa, kun minä olin pesästä poistunut. Sielläpä hän oli nytkin, ja kävelin oppilastoverini luokse tönäisten pehmeästi tämän kylkeä tassullani. Nuori oppilas ynähti unisena ja käänsi kylkeä, peittäen korvansa tassuillaan. Hän ei tainnut edes herätä tuohon.
”Liekkitassu”, huhuilin tönäisten häntä uudelleen. ”Harjoitusten aika.”
Sanat havahduttivat oppilaan täysin, ja hän suorastaan ponnahti jaloilleen. ”Vietkö sinä minut harjoittelemaan?” hän kysyi, eikä hänen äänessään ollut pientäkään merkkiä äskeisestä unisuudesta. ”Menemmekö nyt jahtaamaan kettuja?”
En voinut estää viiksiäni väpättämästä huvittuneesti. ”Pääset minun ja Okasilmän mukaan”, maukaisin. ”Menemme metsästämään.”
”Jes!” Liekkitassu hihkaisi ja pinkaisi ohitseni ulos pesästä. Tähtiklaani sentään, tuolla kissalla riitti virtaa!


Liekkitassu hypähteli edellämme kulkiessamme puiden lomassa. Oppilas saattoi vähän väliä juosta monta ketunmittaa edellemme – pysytellen kuitenkin näköetäisyydellä – ja palata sitten luoksemme vain toistaakseen saman uudelleen. Koska Okasilmä ei sanonut ryntäilystä mitään, en minäkään siihen puuttunut: oli vain hyvä, jos Liekkitassu saisi hieman ylitsetulvivaa energiaansa taltutettua. Sitä paitsi oppilas ei edes pitänyt meteliä, joten hän ei edes haitannut metsästystä pinkomisellaan.
”Meidän on varmaan paras hajaantua hieman”, Okasilmä maukui lopulta. ”Kolme kissaa on kuitenkin hieman liikaa yhdeksi ryhmäksi. Ja koska Liekkitassu on vielä kokematon, on paras, että hän tulee minun kanssani. Sopiiko se sinulle, Särkkätassu?”
”Mutta minä haluan metsästää Särkkätassun kanssa!” Liekkitassu protestoi, kun taas itse huiskautin vain huolettomasti häntääni.
”Käyhän se”, totesin vilkaisten sitten Liekkitassua. ”Voimme tavata jossain vaiheessa ja metsästää sitten yhdessä, Liekkitassu. Aloitetaan nyt kuitenkin tällä tavoin.” Käänsin katseeni pettyneestä Liekkitassusta takaisin Okasilmään. ”Mihin suuntaan lähden?”
”Jos minä ja Liekkitassu menemme hieman Varjoklaanin reviiriä kohti, niin sinä voisit suunnata järven tuntumaan”, Okasilmä maukui mietteliäänä. ”Tavataan hieman auringonhuipun jälkeen. Myöhemminkin käy, jos riistaa tuntuu olevan paljon liikkeellä. Ja muista pysyä kuuloetäisyydellä joko meistä tai niistä tuttavistasi järvellä.”
Nyökkäsin ymmärryksen merkiksi, tietäen kollin tarkoittavan Reykjavikia ja Vilakia. Lähdimme eri suuntiin, vaikka Liekkitassu vaikuttikin yhä siltä, että olisi mieluummin seurannut minua.
Käveltyäni hetken kohti järveä aloin tutkia ympäristöäni riistan varalta. Tuorein ilmassa tuntuvista tuoksuista kuului hiirelle, joten lähdin seuraamaan sitä. Etenin kyyryssä, pitäen huolella häntäni alhaalla ollakseni mahdollisimman huomaamaton, ja lopulta näin kohteeni: piskuinen hiiri oli lähtenyt pesästään etsimään ruokaa, ja nyt se kuopi lunta pienillä käpälillään ilmeisesti löydettyään etsimänsä. Tilanne oli ihanteellinen, mutta pysyisi sellaisena vain hetken: minun olisi hyökättävä ennen kuin hiiri löytäisi ruokansa.
Hiivin vielä hieman lähemmäs jännitin lihakseni ja loikkasin. Hiiri ehti juuri ja juuri tajuta joutuneena hyökkäyksen kohteeksi, mutta se oli joka tapauksessa myöhäistä – iskin käpäläni sen niskaan ja puraisin vielä varmuudeksi sitä selästä, jotta se varmasti kuolisi. Pieni saaliseläin valahti täysin veltoksi, ja nostin sen hampaisiini tyytyväisenä suoritukseeni. Hautasin saaliini läheisen puun juureen odottamaan, ja keskityin sitten taas seuraavan riistan jäljittämiseen.
Jouduin kulkemaan aika paljon lähemmäs järveä ennen kuin löysin taas tuoreen tuoksun. Tällä kertaa myös näin saaliini heti, ja kyseessä olikin oikea jättipotti: rusakko. Vesi nousi kielelleni ajatellessani, kuinka monelle tuosta riittäisi ruokaa. Rusakko oli hädin tuskin näköetäisyydellä minusta, ja painuin varovasti maata vasten ollakseni sen näkymättömissä. Onnistuisinko? Rusakko oli hankala saalis kenelle tahansa myrskyklaanilaiselle, enkä minä ollut siitä nopeimmasta päästä – kestävimmästä nyt puhumattakaan. Yleensä noita oli paras metsästää joukolla.
Olisi kuitenkin täyttä haaskausta olla edes yrittämättä. Niinpä lähdin hivuttautumaan rusakkoa kohti. Minun pitäisi päästä aika lähelle, jotta minulla olisi edes mitään mahdollisuuksia. Rusakko loikki muutaman hypyn verran kauemmas, pysähtyen sitten taas tutkimaan maata. Lähenin sitä hiirenmitta hiirenmitalta, ja lopulta olin niin lähellä, että oli täysi ihme ettei rusakko ollut vielä havainnut minua. Jos se nyt kääntäisi päänsä, särkyisivät kaikki mahdollisuuteni. Samassa kuitenkin huomasin asian, joka soi minulle paljon lisämahdollisuuksia: rusakon toinen takajalka oli hassun näköisesti vinossa. Se oli selvääkin selvemmin loukkaantunut. Vaikka se ei välttämättä vaikuttanut paljoa, saattoi tuo olla kannaltani ratkaiseva tekijä.
Jännitin takajalkani hiivittyäni vielä aavistuksen lähemmäs, ja tällä samalla hetkellä rusakko huomasi minut. Se pinkaisi pakoon ja minä sen perään, kieltäytyen luovuttamasta näin helpolla. Aavistukseni oli osunut oikeaan: vioittunut takajalka ei vaikuttanut paljoa rusakon nopeuteen, mutta se väsyi selvästi nopeammin kuin olisi tavallisesti väsynyt. Aluksi näytti siltä, että saaliini olisi kadonnut kaukaisuuteen hetkessä, mutta nyt aloin hiljalleen saavuttaa sitä. Veri kohisi korvissani ja sydämeni hakkasi tuhatta ja sataa viilettäessäni rusakon perässä. Vielä muutama ketunmitta…
”Varo!” Yllättävä huudahdus sai minut jarruttamaan vaistomaisesti tassut lumella liukuen, ja samassa edestäni kuului rusakon vingahdus. Saaliseläin pyristeli epätoivoisesti päästäkseen irti karvanohuesta köynnöksestä, jota hädin tuskin näki. Nyöri oli kiertynyt sen kaulan ympärille, ja kuristi nyt eläintä hiljalleen. Tuijotin näkyä karvat pystyssä säikähdyksestä tajutessani, että tuo oli sellainen kaksijalkojen ansa, joista meitä oli monesti varoitettu, ja johon Vaahterasumu oli kuulemani mukaan jäänyt paetessaan kaksijaloilta. Jos olisin hyökännyt aikomukseni mukaan, olisin saattanut joutua itse kyseiseen ansaan.
”Huh, se oli lähellä”, helpottunut huokaisu sai minut vilkaisemaan lapani ylitse. Minua kohti asteli kaksi nuorta kissaa, ehkä juuri ja juuri oppilasikäistä. Kummassakaan heistä ei ollut häivähdystäkään klaanien ominaistuoksuista, joten oletin heidän olevan erakoita. Toinen heistä, naaras, tosin haisi vahvasti kaksijaloille. Kotikisu kenties?
”Keitä te olette?” kysyin hengästyneenä. Naaraskissa sävähti hieman ja piiloutui kollikissan taakse.
”Ryo, minähän sanoin ettei sinun olisi kannattanut kiinnittää sen huomiota”, naaras mumisi hiljaa. ”Katso nyt noita arpia sen silmien päällä, sehän tappaa meidät!”
”En minä voinut antaa hänen kuolla, Saeko”, Ryoksi kutsuttu kolli puhahti. ”Anteeksi, että olemme reviirilläsi, klaanikissa. Minä olen Ryo, ja tässä on Saeko. Olemme vain läpikulkumatkalla.”
Vilkaisin taas nyörissä rimpuilevaa, melkein luovuttanutta rusakkoa värähtäen pienesti. ”Kiitos, Ryo. Ilman varoitustasi minulle olisi voinut käydä hullusti”, kiitin kääntäen katseeni takaisin erakkoon. ”Joudun kuitenkin nyt pyytämään teitä poistumaan reviiriltäni. Voin saattaa teidät rajalle, jos tahdotte.”
Ennen kuin kumpikaan ehti vastata, kuului tuttu ulvahdus puiden lomasta. Liekkitassu juoksi luoksemme kuin tuli hännän alla.
”Pois reviiriltämme, tunkeilijat!” hän sylkäisi Ryolle ja Saekolle karvat pystyssä. Oppilasta aavistuksen vanhemmilta vaikuttavat kissat vilkaisivat toisiaan karvat pörhöllään, valmistautuen puolustautumaan.
”Liekkitassu, älä viitsi”, henkäisin. ”He ovat juuri lähdössä. Sitä paitsi ilman Ryon varoitusta olisin joutunut kaksijalkojen ansaan”, jatkoin rauhallisesti, viitaten samalla tiikerinraitaista kollia.
Liekkitassu käänsi kummastuneen katseensa minuun. ”Eikö tuo sitten ollut sinun tekemäsi ansa?” hän kysyi vilkaisten rusakkoa.
”En minä millään tuollaista osaisi tehdä”, huoahdin. ”Mitä sinä muuten täällä teet? Missä Okasilmä on?”
Oppilaan ei tarvinnut vastata, sillä samassa näinkin turhautuneen oloisen mestarini kävelemässä meitä kohti. ”Liekkitassu, minähän kielsin sinua lähtemästä omille teillesi”, kolli huokaisi. ”Keitä nämä kaksi ovat, Särkkätassu?”
”Ryo ja Saeko”, maukaisin vilkaisten kaksikkoa. Saeko oli painautunut maata vasten karvat pörrössä, eikä hän selvästi tuntenut oloaan turvalliseksi. ”He ovat vain läpikulkumatkalla ja juuri lähdössä. Heidän ansiostaan en joutunut tuohon ansaan.”
Okasilmä nyökkäsi hitaasti ja katsoi sitten kaksijalkojen ansaa. ”Ryohan se oli? Kiitos, kun varoitit Särkkätassua. En olisi totta puhuen itsekään nähnyt tuollaista ansaa.” Mestarini siirsi katseensa kahteen erakkoon. ”Minne olette matkalla?”
”Jonnekin vain”, Ryo maukaisi pitäen äänensä tyynenä. ”Pois klaanien reviireiltä?”
”Varmin reitti on siinä tapauksessa jatkaa tästä järven viertä jonkin matkaa tuohon suuntaan”, soturi viittasi hännällään Varjoklaanin reviirin suuntaan. ”Kun päädytte hajumerkein merkitylle rajalle, seuratkaa sitä syvemmälle metsään, kunnes ylitätte seuraavat meiltä haisevat rajamerkit. Älkää ylittäkö niitä, jotka vivahtavat kuuselle ja suolle. Silloin päädytte Varjoklaanin reviirille. Ylittäkää siis ainoastaan meidän rajamme. Siten päädytte Lokin lauman alueelle. Uskon, että he voivat opastaa teidät siitä eteenpäin.”
Saeko näytti olevan aivan pyörryksissä mestarini antamista ohjeista, mutta Ryo vain nyökkäsi varman oloisena. Sen enempiä sanomatta kaksikko lähti kulkemaan Okasilmän ohjeistamaan suuntaan.
”Eikö meidän pitäisi varmistaa, että he todella lähtevät reviiriltämme?” Liekkitassu kysyi tuohtuneen oloisena. Okasilmä kuitenkin pudisti päätään hymähtäen hieman.
”He ovat tuskin sinun ikäisiäsi, Liekkitassu”, mestarini maukaisi. ”Sitä paitsi toinen heistä oli kankeana pelosta. Eivät he ole riistavarkaissa – todennäköisesti molemmat haluavat vain mahdollisimman äkkiä kauas klaaneista.” Okasilmä käänsi katseensa rusakkoon, joka oli nyt lopettanut sekä rimpuilun että hengittämisen.
”Tuo olisi sääli jättää tänne”, hän mutisi ja käveli ansan luokse. Lapani jännittyvät hieman, ja rukoilin Tähtiklaanilta, ettei paikalla ollut enempää ansoja. Okasilmä käveli varovasti rusakon viereen ja alkoi järsiä sen kaulan ympärillä olevaa köynnöstä poikki.
”Käyhän se metsästäminen näemmä näinkin”, mestarini hymähti saatuaan nyörin katkeamaan. ”Ehkä sinun koulutukseesi täytyykin ottaa erilainen lähestymistapa. Kerrohan toki, mille harjoitustuokiolle haluat sen mäyrän, Särkkätassu.”
Naurahdin sekä mestarini sanoille että Liekkitassun ilmeelle – oppilas oli täysin pihalla.
”Eiköhän tämä sitten riitä”, Okasilmä mumisi. ”Suoriuduit tänään loistavasti, Särkkätassu. Me kaksi puolestamme emme saaneet mitään kiinni, mutta onneksi rusakko korvaa huonon onnemme. Haehan muut saaliisi, niin pääsemme palaamaan leiriin.”


Klaaninvanhimmat olivat enemmän kuin tyytyväisiä rusakosta, ja saipahan myös heidän luonaan ollut Pujopilkku oman osuutensa saaliista. Päivä ei ollut vielä edes pitkällä, ja olinkin aikeissa mennä tervehtimään Talvioturkkia, kun Vinhatähden ääni yhtäkkiä keskeytti minut:
”Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Suurtasanteelle klaanikokoukseen!”
Väräytin hieman korviani siirtyen sitten lähemmäs Suurtasannetta. Mitäköhän asiaa Vinhatähdellä oli?
”Olemme kokoontuneet nimittämään klaanillemme uuden soturin”, päällikkö aloitti. Tosiaan, Neulastassuhan oli leveillyt sillä, kuinka hänestä tulisi pian soturi. Katseeni etsi nuorempaa oppilasta väkijoukosta, mutten huomannut häntä ainakaan eturivissä.
”Särkkätassu, tule tänne.” Hätkähdin hieman ja katseeni sinkoutui takaisin Vinhatähteen tuon maukaistessa nimeni. Kuulinko oikein? Vastahan Okasilmä oli luetellut kasan syitä, joiden vuoksi en voisi vielä päästä soturiksi! Pieni yllättynyt, tyytyväinen supina klaanin keskuudessa kuitenkin kertoi, etten ollut kuullut omiani – Vinhatähti todella sanoi minun nimeni.
Karvani olivat innostuksesta pörhöllään pujotellessani kissojen ohitse Suurtasanteen luokse. Päästyäni Vinhatähden luokse Suurtasanteelle kohtasin päällikköni katseen epäusko silmissäni tuikkien. Tämä ei tuntunut todelliselta. Olin jo niin tottunut katsomaan vierestä, kun jokainen ystäväni pääsi vuorollaan soturiksi, etten ollut lainkaan osannut odottaa tätä. Vilkaistessani Okasilmän suuntaan näin mestarini hymyilevän vinosti, ja tiesin tämän pitäneen nimitykseni minulta salassa ihan vain nähdäkseen yllättyneen ilmeeni.
”Särkkätassu, olet opiskellut ahkerasti mestarisi johdolla oppiaksesi klaanin tavat ja soturilain, ja nyt on sinun aikasi päästä soturiksi. Tästä päivästä lukien sinut tunnetaan nimellä Särkkäviiksi. Tähtiklaani kunnioittaa hyväntahtoisuuttasi ja kärsivällisyyttäsi, ja hyväksymme sinut Myrskyklaanin täydeksi soturiksi!”
Päällikkö kosketti pehmeästi päälakeani kuonollaan, johon vastasin tapojen mukaisesti kunnioittavalla nuolaisulla lapaan.
”Särkkäviiksi! Särkkäviiksi!” klaani huusi nimeäni. Viimein. Viimeinkin olin soturi.

”Onnea, maailmanparantaja”, Okasilmä kehräsi kävellessään pahimman onnitteluvyöryn jälkeen luokseni. ”Et tainnut osata odottaa tätä?”
”No en tosiaan!” puuskahdin. ”Olisit edes käskenyt minua siistimään itseni, olen kuin pommin jäljiltä metsästysretken vuoksi.” Pudistin epäuskoisena mutta kiitollisena päätäni. ”Miksi?”
”Olen opettanut sinulle kaiken mahdollisen”, Okasilmä maukui ylpeyttä äänessään. ”Ja ilmeisesti myös onnistuin saattamaan sinut oikealle polulle. Sinulla on nyt kaikki edellytykset kehittyä itseksesi, joten olisi ollut pelkkää kiusantekoa pitää sinua oppilaana.”
”Missä välissä edes arvioit minut?” kysyin, hämmentyneenä entisen mestarini kehuista.
”Luulitko tosiaan, että palaisin normaalisti metsältä ilman saalista?” Okasilmä naurahti. ”Vaikkei arviointisi ihan suunnitelmien mukaan sujunutkaan, osoitti se taitojesi olevan täysin soturien tasoa.”
”Sinä arvioit minut Liekkitassun kanssa?” maukaisin yllättyneenä, tajuten kollin viittaavan tämän päivän metsästysretkeen. Okasilmä nyökkäsi tyytyväisenä.
”Hän oli vähällä paljastaa arvioinnin sinulle, mutta onneksi et huomannut mitään”, soturi kehräsi huvittuneena. ”No, joka tapauksessa: Onnea, Särkkäviiksi. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan”, kolli jatkoi virnistäen leikillisesti. ”Sinä olet todella soturin paikkasi ansainnut.”

Nimi: Talvioturkki

15.02.2018 18:23
Tuijotin kahta vieressäni makaavaa pentua silmät suurina. Naaraspentu oli täysin Lehtiturkin näköinen. Joka ikinen pieni yksityiskohta hänen turkissaan oli identtinen edesmenneen sisareni kanssa. Ristiriitaiset tunteet täyttivät pääni, eikä Pujotassun antama kamomilla tuntunut rauhoittavan mieltäni yhtään. Vaikka oli jo yö ja useimmat muut kuningattaret olivat nukkumassa, en tuntenut itseäni lainkaan väsyneeksi. Oliko tämä jokin merkki? Vai pystyikö tällainen olemaan vain sattumaa? Oliko tällä jotain tekemistä Liljavälkkeen kaappauksen kanssa? Vai olinko vain vainoharhainen?
Värähdin muistaessani Lehtiturkin kuoleman jälkeisen ajan. Olin nähnyt hänet kaikkialla, en pystynyt nukkumaan, ja menetin melkein järkeni. Kuvittelinko vain nytkin pennun samanlaisuuden? Pystyinkö muka muistamaan sisareni niin tarkasti?
Liikahdin levottomasti kietoen häntäni pentujeni ympärille. Liikkeeni havahdutti vieressäni nukkuvan Setriviiksen, ja kumppanini päästi unisen äännähdyksen avatessaan silmäni.
"Etkö saa vieläkään unta?" kolli kuiskasi, varoen herättämättä muita pesässä olevia. Pudistin hiljaa päätäni, ja Setriviiksi huokaisi.
"Koita levätä", hän kuiskasi lämpimästi nuolaisten korviani. "Ymmärrän kyllä sinua, mutta sinä todella tarvitset nyt lepoa, rakas."
"Tiedän", huoahdin laskien pääni käpälilleni. "Anteeksi, että herätin."
Setriviiksi vain kehräsi pehmeästi ja suki päälakeani rauhoittaakseen minua. Painoin silmäni kiinni, ja hiljalleen uni vei minut mukanaan.

Kokoontumiskutsu kaikui aukiolla kiinnittäen huomioni. Vilkaisin nopeasti pentuja vierelläni, kääntäen sitten katseeni Mansikankukkaan kysyvänä.
"Mene vain", vanhempi naaras hyrähti. "Minä huolehdin heistä."
Kiitin häntä nopeasti ja pujahdin ulos pesästä. Pieni osa minusta toivoi, että kokouksella olisi jotain tekemistä Liljavälkkeen kanssa, mutta aavistuksistani todennäköisempi osoittautui todeksi: Pujotassu oli palannut Kuulammelta. Nuoren kollin silmissä kiilui uudenlainen määrätietoisuus tämän seistessä Vinhatähden vieressä Suurtasanteella, eikä eilisestä hermostuksesta näkynyt jälkeäkään.
"Pujotassu on palannut parantajien kokoontumisesta Kuulammelta", Vinhatähti aloitti. "Värelehti puolestaan palasi omaan klaaniinsa. Kokouksessa ei tapahtunut mitään järisyttävää, mutta Pujotassulla on siitä huolimatta kerrottavaa."
Nuori kolli nyökkäsi kunnioittavasti päällikölleen ja kääntyi sitten katsomaan klaania. "Kuten Vinhatähti mainitsi, Värelehti palasi Varjoklaaniin", hän aloitti. "Hän katsoi minun olevan valmis parantajaksi, ja sain Kuulammella uuden nimeni. Minut tunnetaan tästä lähin Pujopilkkuna, ja lupaan palvella klaaniani parhaani mukaan sen parantajana."
"Pujopilkku! Pujopilkku!" klaani hurrasi yhteen ääneen. Tunsin ylpeyttä velipuoleni poikaa kohtaan. En ollut koskaan kuullut toisesta yhtä nuoresta parantajasta, mutta Pujopilkku näytti ottavan paikkansa vastaan varmuudella.

Nimi: Särkkätassu

14.02.2018 22:05
”Laske enemmän painoa käpälillesi, Särkkätassu.” Ravistelin kehoani saadakseni kaatumiseni johdosta turkkiini tarttuneet lumipaakut irtoamaan, nyökäten sitten napakasti mestarilleni. Okasilmä oli saanut minut kaadettua yllättävän helposti, sillä olin olettanut hänen hyökkäävän kohti jalkojani ja tätä myötä valmistautunut hyppäämään pois tieltä. Mestarini oli kuitenkin tähdännyt kylkiini ja hyökännyt nopeammin kuin kuvittelin, joten tassuni olivat käytännössä vasta juuri irronneet maasta kollin iskiessä käpälällään kylkeäni. Vaikka olin viettänyt soturin seurassa suurimman osan oppilasajastani, en vieläkään kyennyt lukemaan hänen hyökkäyksiään – hän keksi aina jotain uutta.
”Taistelussa jopa hyppyjen on oltava voimakkaita ja nopeita”, Okasilmä maukui kiertäen minua, valmistautuen hyökkäämään uudelleen. ”Tasapaino on helppo kadottaa sillä hetkellä, kun tassut irtoavat hypätessä maasta. Siksi siitä hetkestä on tehtävä mahdollisimman lyhyt. Taistelu on helposti hävitty, jos menettää tasapainon vastustajan hyökätessä. Tämä pätee erityisesti sinulla, Särkkätassu.”
”Tiedän.” Olisin käytännössä hävinnyt taistelun sillä samalla hetkellä, kun vastustajani saisi otteen kaulastani tai edes saisi painettua käpälänsä sille. Tarvitsin esteettömät mahdollisuudet hengittää, joten minun olisi opittava jokainen keino väistää ja paeta vihollisen otteesta.
”Okasilmä, mitä minun kannattaa tehdä, jos vastustaja saa kiinni kaulastani?” Kysymykseni tuntui tulevan mestarilleni yllätyksenä, ja hän lakkasi kiertämästä kehää ympärilläni, keskeyttäen näin varsinaisen harjoitustuokiomme. Hän oli vastaamassa jotain, mutta näytti sitten muuttavan mielensä ja istahti aloilleen mietteliään näköisenä.
”Se riippuu siitä, kuinka paljon energiaa sinulla on jäljellä ja millainen vastustajasi on”, kolli lopulta maukaisi. ”Voit joko yrittää vääntää itsesi irti otteesta, pakottaa vastustajasi irrottamaan tai sitten vain yrittää osua kynsilläsi tätä kasvoihin.”
”Osuin Nopsajalkaa silmään taistelussamme Tuuliklaania vastaan”, kerroin. ”Hän päästi onneksi silloin irti, mutta olisi silti varmasti saanut minusta yliotteen, jos Suistohaukka ei olisi tullut väliin.” Värähdin muistolle veren värjäämästä aukiosta. ”Olen täysin hyödytön hengästyneenä, Okasilmä. Miten oppisin…” vaikenin hetkeksi etsien oikeaa sanaa, ”kontrolloimaan rasitusta jotenkin?”
”Kysyt vaikeita, Särkkätassu”, Okasilmä naurahti kuivakasti. ”Opit sen vain kokemuksen kautta, ja valitettavasti tässä tapauksessa en todellakaan toivo, että keräät sitä paljon.”
Päästin turhautuneen huokauksen ja kyyristyin takaisin puolustusasentoon. ”Ymmärrän. Jatketaan.” Okasilmän katseessa pilkahti yllätys, joka vaihtui pian tyytyväisyydeksi ja ylpeydeksi tuon huomatessa keskittyneen ilmeeni. Olin ottanut opikseni hänen sanoistaan – olisi turha murehtia asiasta, johon en voisi juuri nyt vaikuttaa. Sen sijaan voisin kyllä vaikuttaa siihen, kuinka paljon taistelukokemusta saisin näistä harjoituksista irti, joten minun tulisi keskittyä niihin kunnolla.

Leiriin palatessamme huomasin Pujotassun pujahtavan juuri ulos pentutarhasta Värelehden kanssa. He pysähtyivät juttelemaan pesän edustalla odottaville Setriviikselle ja Suistohaukalle, ja siitä saatoin arvata, mitä oli tapahtunut: Talvioturkin pennut olivat varmasti syntyneet. Hetken aikaa keskusteltuaan soturit siirtyivät pentutarhan puolelle, kun taas parantajat suuntasivat omalle pesälleen. Pitäisi käydä tervehtimässä sisarpuoltani heti, kunhan läheisemmät kissat olisivat saaneet omat tervehdyksensä sanottua – Suistohaukan ja Setriviiksen jälkeen Talvioturkin luona kävisivät varmasti myös Aurinkokajo, Haukkapolte ja Leijonakynsi, olivathan nämä syntyneiden pentujen sisaruksia. Päätin käydä Pujotassun luona, saisin sitä kautta tietää nopeimmin, oliko kaikki mennyt hyvin.
”Kas, Särkkätassu”, Värelehti huomasi minut ensimmäisenä, ja tervehdin varjoklaanilaista kunnioittavalla nyökkäyksellä. ”Mikä sinut tänne tuo?”
”Ajattelin vain tulla juttelemaan”, maukaisin totuudenmukaisesti. ”Arvasinko aivan väärin, vai syntyivätkö Talvioturkin pennut?”
”Oikein arvasit”, väliaikaisen mestarinsa vierelle loikkinut Pujotassu julisti. ”Hän sai kaksi tervettä pentua, kollin ja naaraan.”
Kasvoni sulivat lämpimään hymyyn. Terveet pennut olivat paras lahja, jonka Tähtiklaani olisi ikinä voinut suoda kovia kokeneelle klaanillemme.
”Miksi sitten tuollainen ilme?” kysäisin Pujotassulta, sillä hänen kulmansa olivat mietteliäästi kurtussa. Oppilas räpäytti silmiään vilkaisten Värelehteä, joka nyökkäsi aavistuksen.
”Toisen pennun näkeminen sai… yllättävän reaktion aikaan Talvioturkissa”, Pujotassu maukui asetellen tarkkaan sanojaan. ”Näytti aivan siltä kuin hän olisi säikähtänyt pentua. Saimme hänet jotenkuten rauhoittumaan, mutta hän oli todella jännittynyt vielä lähtiessämmekin. Hän selitti jotain kissasta nimeltä Lehtiturkki.”
Silmäni laajenivat kuun kokoisiksi ja tuijotin Pujotassua uskomatta korviani. ”Lehtiturkki?” toistin. ”Hän oli Talvioturkin sisko. Muistuttaakohan se pentu Talvioturkkia hänestä?”
Pujotassu räpäytti yllättyneen näköisenä silmiään. ”Voi olla”, hän totesi. ”Toivottavasti hän rauhoittuu pian. Muuten en ehkä pääse lähtemään huomenillalla Kuulammelle, eikä stressi ole tuoreelle emolle muutenkaan hyväksi.”
”Sinä, nuori ystäväiseni, lähdet joka tapauksessa”, Värelehti maukaisi pehmeästi. ”Jos Talvioturkki tarvitsee valvontaa, minä jään tänne. Sinulle huominen on aivan erityinen päivä.”
Kallistin kysyvästi päätäni, ja Pujotassun olemus muuttui hieman hermostuneeksi.
”Värelehti sanoi, että minusta voidaan jo nimittää täysivaltainen parantaja”, oppilas maukaisi. ”Vaikka en kyllä tiedä-”
”Ainoa asia, mikä sinulta puuttuu, on itseluottamus”, Värelehti keskeytti lempeästi nuoremman kissan. ”Kävimme tämän jo läpi, Pujotassu. Olet oppinut kaiken opetettavissa olevan näiden muutaman päivän aikana, ja nyt sinun täytyy vain hioa taitojasi kokemuksen kautta. Olen aina tavoitettavissa, jos tarvitset apua, mutta olen vakaasti sitä mieltä, että tulet pärjäämään loistavasti itseksesi.” Pujotassu näytti yhä epäileväiseltä, mutta tyytyi kuitenkin nyökkäämään.
”Siinä tapauksessa onnittelut jo etukäteen”, kehräsin tuntien ylpeää hehkua rinnassani. ”Sinusta tulee loistava parantaja, Pujotassu, usko siihen!”

Nimi: Zare

13.02.2018 21:32
_____________________________________________________

Nimi: Zare

13.02.2018 15:03
Aurinkokajo// 70kp
Särkkätassu// 40kp
Liekkitassu// 19kp
Tuikeaskel// 18kp

Nimi: Tuikeaskel

12.02.2018 21:31
Valkotassu! Hohtotassu! Purotassu! Oratassu!
Muistot Höyhensiiven oppilasnimityksestä vilistivät silmissäni, kun vastanimitetyt oppilaat seisoivat onnentoivotuksien keskellä. En ollut yhtään arvannut, että minulle annettaisiin uusi oppilas, mutta olin kumminkin iloinen. Oppilaan kouluttaminen oli hauskaa, ja nuorten kissojen intoa oli aina mukava katsella.
Hetken kuluttua oppilaani juoksi luokseni.
"No, mitä teemme ensiksi?’’ Kuulin Hohtotassun kysyvän Haukkapoltteelta.
’’Näytän sinulle Myrskyklaanin reviirin!’’ hän vastasi.
’’Voimmeko mennä kaikki yhdessä?’’ Puropentu maukaisi. Voi heitä. En tosin voinut kieltää olleeni samanlainen, kun kyse oli ollut Kipinämyrskystä ja Hallakasvosta.
’’Ei kai siitä haittakaan ole’’, maukaisin siis ystävällisesti ja lähdimme Kirkaslammen johdolla leiristä.
Päätimme käydä Varjoklaanin rajalla ja opettaa oppilaillemme heidän soisen tuoksunsa, joten lähdimme siihen suuntaan. Valkotassu oli energinen ja hauska, ja uskoin hänen koulutuksestaan tulevan kiinnostavaa.
Siinä tassuttaessamme ja vastaillessamme oppilaidemme satunnaisiin kysymyksiin, ajatukseni soljuivat muualle. Olin menneiden parin kuun aikana tavannut Kuuralumon kolmesti, ja joka kerta halusin lähteä vain vähemmän. Mihinköhän saveen olin itseni upottanut?
Ravistin kirjavan kollin päästäni. Aika keskittyä tärkeisiin asioihin.
Saavuimme rajalle jonkun ajan päästä, ja Haukkapolte jätti merkkinsä läheiseen puuhun.
"Haistakaapa tätä", maukaisin oppilaille rajan tuntumassa. Kolmikko tassutti lähemmäs ja kukin kurkotti kaulaansa nuuhkaistakseen ilmaa.
"Mikä tuo yökkö haju on?" Purotassu maukaisi nenäänsä nyrpistäen.
"Se on Varjoklaanin ominaistuoksu", Kirkaslampi vastasi. "Painakaa se mieleenne. Tulette tarvitsemaan tätä tietoa tulevaisuudessa."
Kaikki kolme nyökkäsivät; he olivat niin erilaisia mutta niin samanlaisia.
*Minkäköhän laista olisi, jos olisi sisaruksia?* mietin jälleen kerran. Oli hieman masentavaa olla omistamatta minkäänlaisia sukulaisia klaanissa, nyt kun emonikin oli lähtenyt.
Käännyimme jonkun ajan päästä takaisinpäin. Haukkapolte oli onnistunut nappaamaan hiirenkin, ja oli tarjoutunut opettamaan vaanimisasennon alkeet.
"Kunnollisia harjoituksia teemme paremmalla ajalla", hän oli maukunut iloisesti. "Juuri nyt te olette varmaankin nälkäisiä."
Istuin juuri nyt sotureiden pesän edustalla sukimassa turkkiani, silmäillen välillä oppilaiden pesän suunnalle kolmikkoa, joka rupatteli iloisesti päivästään. Pieni tippa nostalgiaa pulpahti pintaan, ja vajosin ajatuksiini muistelemaan oppilasaikojani.
Pentutarhalta kuuluvat kiljaisut katkaisivat ajatukseni. Parhaan ystäväni pennut Sinipentu ja Liekkipentu leikkivät Varjokynnen kanssa, ja tajusin Kipinämyrskyn tassuttavan minua kohti.
"Hei, Tuikeaskel", hän maukui ja istahti viereeni. "Miten sinulla on mennyt?"
*Olen tapaillut jo jonkin aikaa jokiklaanilaista aina sadeöisin, tunteeni ovat aivan sekaisin ja minulle annettiin juuri uusi oppilas, mikä on paitsi mukavaa myös suuri vastuu. Entäs sinä?*
Noin minä halusin vastata. Mutta en vain voinut. Joten vain huokaisin, ja naukaisin:
"Ihan hyvin. Olen saanut päätäni selvitettyä. Entäs sinä?"
Kipinämyrsky naurahti kaihoisasti. "Minä rakastan pentujani, mutta tämän ei ollut tarkoitus tapahtua. Minä kaipaan soturin elämää."
Nuolaisin ystäväni poskea. "Et sinä kauaa enää pentutarhassa viivy. Liekkipennusta ja Sinipennusta tulee erittäin pian oppilaita, ja minä lupaan raahata sinut ulos leiristä sinä päivänä." Vinkkasin silmää hänelle. "Sinulla on aika paljon kirimistä, nyt kun et ole kunnolla päässyt liikkeelle kuuteen kuuhun."
Kipinämyrsky läppäsi minua kynnet piilossa, ja nauroimme molemmat. Hän sitten ilmoitti menevänsä vahtimaan pentujaan, sillä Varjokynnen piti lähteä partioon, ja minä tarjouduin lähtemään hänen mukaansa. Vaihtaessaan paikkaa kumppaninsa kanssa Kipinämyrsky ja Varjokynsi koskettivat nopeasti kuonoja ennen kuin kolli kiiruhti pois.
Istumme siinä hetken aikaa, kunnes Kipinämyrsky yllättäen naukui:
"Tuli mieleeni, Tuikeaskel. Sinulla ei ole kumppania, eikä varsinaista ihastustakaan sen verran kuin minä tiedän, etkö koskaan kaipaa sellaista? Tai siis, etkö koskaan mieti minkälaista olisi rakastaa jotakuta sillä tavalla?"
Jäädyin aivan paikoilleni. Tuntui siltä, kuin kylmät piikit olisivat työntyneet koko ruumiini lävitse ja naulinnut sen maahan.
*Mitä minun pitäisi vastata!?* mietin säikähtäneenä. *En minä voi vain sanoa "Olin ihastunut Vaahterasumuun todella pitkään, vaikka sinä inhoat häntä ja hän pitää Aurinkokajosta, ja juuri nyt minusta tuntuu siltä, että saatan pitää jokiklaanilaisesta!*
"Enpä oikeastaan", vastasin hetken kuluttua. Sitten otin naamalleni omahyväisimmän ilmeeni, ja jatkoin: "Olenhan kuitenkin niin ihastuttava, etten tarvitse ketään rinnalleni. Voin olla oma kumppanini, jos minua huvittaa."
Kipinämyrsky nauroi, enkä minäkään pystynyt enää pitämään pokkaani. Hänen piti kuitenkin siirtyä takaisin pentutarhaan pentuineen, ja minä jäin yksin silmäilemään leiriä, tekemistä hakien.
//Joku vaikkapa? ovo

Nimi: Liekkitassu

10.02.2018 23:32
4
En keksi otsikkoo joten NORSU

Kipinämyrsky on asettunut pesän suulle etten pääse pakoon. Se on harmi, sillä en muutenkaan pääse pakoon ellen mene kiviseinän läpi. Siskoni Sinipentu sukii turkkiaan itse, ja siitä hän on todella ylpeä, tosin hän sukii turkkiaan turhankin usein. Pentutarha on ollut hiljainen kun serkkumme lähtivät.
“Liekkipentu, tule nyt etten juodu hakemaan sinua”, emo sanoo terävällä äänellä. Pudistan päätäni ja peräännyn pesän taakse. Minuahan ei oteta väkisin! Tai toivottavasti ei. Kipinämyrsky huokaa ja nousee ylös. Hän tulee minua kohti hitaasti. Nyt hän avasi pakotien! Ryntään emon jalkojen välistä vapauteen, tai no melkein. Hän saa minut viime hetkellä kiinni.
“En halua että turkkini suditaan”, kitisen ja kiemurtelen pesuhetken aikana.
“Usko pois, nyt haluat”, emo sanoo. “Meillä on vain hetki aikaa.”
“Hetki aikaa mihin? Mitä tarkoitat”, kysyn hämmentyneenä. En saa kumminkaan vastausta.

“Jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä tulkoon suurtasanteen juureen”, Vinhatähti kailottaa suurtasanteelta kesken minun ja Sinitassun leikkien. Vilkaisen siskoani. Hän on yhtä hämmentynyt.
“Mitäköhän nyt tapahtuu”, Sinipentu miettii.
“En tiedä, mutta otetaan selvää”, ehdotan ja kyyrintyn leikkimielisesti. Sinipentu sähähtää minulle vihaisesti. Mikä hänellä aina on?
“Emme me vielä sinne saa mennä! Vasta kun-”, Hänen sanansa keskeytyvät kun Vinhatähti jatkaa:
“Liekkipentu ja Sinipentu, astukaa eteen”, hän sanoo. Katson siskoani 'Siitäs sait' ilmeellä ennenkun pyyhällän tasanteen juureen. Onkohan tämä sitä mitä luulin? Tuleeko meistä vihdoin sotureita? Pörhistän karvojani ylpeänä.
“Sinipentu, olet elänyt klaanissa kuusi kuuta, ja nimitämme sinut nyt oppilaaksi”, päällikkö julistaa. Miksi sinipentu ensin? Mulkaisen siskoani vihaisena.
“Leijonakynsi”, hän jatkaa ja kellertävä soturi astuu Sinipennun eteen. “Lupaatko siirtää jalot taitosi tästä lähtien uudelle oppilaallesi Sinipennulle?”
“Lupaan”, kolli ilmoittaa ylpeästi. Vinhatähti nyökkää. Tiedän jo mitkä sanat kuuluvat seuraavaksi.
“Siinä tapauksessa Sinipentu, tästä lähtien sinua kutsutaan Sinitassuksi ennenkun saat soturinimesi”, päällikkö ilmoittaa. Jopa rauhallinen siskoni näyttää siltä ettei pysy turkissaan koska on niin innoissaan. Minuakin alkaa jännittää kun Vinhatähti katsoo minuun. Nyt se tapahtuu!
“Liekkipentu, olet elänyt klaanissa kuusi kuuta ja on sinun vuorosi tulla oppilaaksi”, hän julistaa.
“Miksi ei soturiksi”, möläytän. “Minä kun luulin että olisin päässyt.” Katson maata. Klaanissa kuuluu naurahduksia. Mikä nyt on niin hauskaa?
“Pahoittelen, mutta ennen kun pääset soturiksi sinua kutsutaan Liekkitassuksi. Ja minä, Vinhatähti, siirryn mestariksesi”, kolli julistaa. Mitä? Ihanko oikeasti päällikkö? Tämä on mahtavaa! Katson kun uusi mestarini asettuu eteeni. Työnnän nenäni hänen nenään, niinkun tekevät Leijonakynsi ja Sinitassukin.
“Liekkitassu! Sinitassu! Sinitassu! Liekktassu”, klaani hurraa. Häkellyn kuinka moni kerääntyy ympärillemme onnittelemaan. Näen edessäni sukulaisia ja muitakin klaanin jäseniä. Ei kestä ehkä niin kauaa kun minusta tulee soturi! Sinitassu ottaa onnittelut vastaan rauhallisesti mutta iloisesti Leijonakynsi hänen vierellään. Vohdoin näen edessäni oppilaan jota odotin.
“Onnea Liekkitassu”, Särkkätassu onnittelee. “On varmaan kivaa olla oppilas?”
“On! Mennäänkö joskus yhdessä saalistamaan ja ajamaan kettuja?” Kysyn toiveikkaana. Särkkätassu hämmästyy hieman mutta sitten naurahtaa ja nyökkää.
“Tottakai”, hän sanoo. Hänen lähdettyä Sinitassu koskettaa minua hännällä kylkeen.
“Outoa että sinä kunnioitat jotain itseäsi heikompaa”, hän naukuu. Siirrän siskoni hännän pois vihaisesti.
“Ei Särkkätassu ole millään tavalla heikompi kuin kukaan muu”, naukaisen varmasti. Sinitassu vain pyöräyttää silmiään. “Miten vain.”

“Tuletko jo vai täytyykö minun kiertää rajat yksin”, Vinhatähti huutaa leirin uloskäynniltä.
“Tullaan tullaan”, nau-un ja pinkaisen mestarini luo. Lähdemme matkaan kohti metsää
“Onko hienoa olla päällikkö”, kysyn Vinhatähdeltä pian. Kolli meittii ja ottaa vakavemman katseen.
“Se on todella hienoa palvella klaania”, hän vastaa. “Mutta siinä on suurta vastuutakin.”
Syntyy taas hiljaisuus. Mitä se suuri vastuu voisi olla? Taistelut vai sairaudet.
“No... Voisiko minusta tulla koskaan päällikköä?” Kysyn katsoen Vinhatähteä suurin silmin, jotka ainakin tehosivat Särkkätassuun. Mestarini hymyilee lempeästi.
“Uskon että voi tulla, mutta sinuna en miettisi sitä vielä”; hän vastaa. “Elä siinä hetkessä missä olet nyt, et voi olla oppilaana päällikkö.”

Aurinko alkaa jo laskea kun palaamme leiriin. Vinhatähti menee ottamaan tuoresaalista ja käskee minun mennä katsomaan nukkumapaikkoja. Astun oppilaiden pesästä sisään ja huokaan Se on paljon tilavampi kuin ahdas pentutarha, ja vielä mikä parasta, ei Kipinämyrskyä hengittämässä niskaan. Sinitassu ja Leijonakynsi eivät ole vielä palanneet. Katson ensimmöisenä Särkkätassuun joka on käpertymässä omalle pedilleen. Astelen nopeasti aivan sen vieressä olevalle pedille.
“Onko tämä vapaa”, kysyn nopeasti. Särkkätassu näyttää hämmentyneeltä ja sitten nyökkää.
“On, mutta etkö aijo nukkua siskosi vieressä”, kolli kysyy. Vilkaisen makuusammalia.
“En tiedä minkä hän aikoo valita”, ilmoitan. “Sitäpaitsi pentutarhassa nukuin hänen vieressään aina.”
“Hyvä on sitten”, Särkkätassu sanoo ja nukahtaa pedilleen. Henkäisen itsekseni. Olen nyt oppilas.

//Sori tää on vähän tylsä mutta on ollut tosi väsyny viikko niin että tarinatkin on väsynäitä.

Nimi: Särkkätassu

09.02.2018 21:48
Pujahdin oppilaiden pesän lämpöön hytisten, ja ravistelin voimakkaasti turkistani lumihiutaleet irti. Iltapartio oli osunut huonoimpaan mahdolliseen saumaan: oli alkanut pyryttää lunta melkein heti, kun olimme päässeet ulos leiristä, eikä tuisku talttunut koko partion aikana. Kylmä tuuli oli pureutunut luihin ja ytimiin asti, ja jopa tuuheaturkkinen Leijonakynsi oli valitellut kylmää. Itselläni, lyhytturkkinen kun olin, tuntui tällä hetkeltä siltä kuin varpaani olisivat voineet tipahtaa milloin vain pois. Että sitten inhosin lehtikatoa.
”Hei! Varo vähän!” Neulastassun ärtynyt murahdus kuului sisäänkäynnin vierustalta, ja nuorempi oppilas mulkoili minua omalta paikaltaan päätään ravistellen. Olin ilmeisesti ravistanut lumet hänen päälleen.
”Ah, anteeksi”, maukaisin nopeasti. ”Ei ollut tarkoitus.”
”Miten vain”, Neulastassu murisi ja jatkoi sitten mumisten: ”Riippakivi.”
Olin ollut juuri aikeissa suunnata omalle paikalleni, mutta nyt katseeni kääntyi takaisin Neulastassuun. ”Anteeksi?”
”Sitä minä vain, että olet kohtalaisen ylivuotinen oppilaaksi”, Neulastassu näpäytti, saaden vieressään makaavan Rastastassun tirskahtamaan, ilmeisesti sanavalinnalle ’ylivuotinen’. ”Minustakin tulee kohta soturi ennen sinua. Eikö sinun kannattaisi hiukan takoa järkeä mestarisi päähän, vai oletko tosiaan niin huono koulutuksessasi, ettet yksinkertaisesti voi vielä päästä soturiksi? Eikö se ole vähän turhauttavaa? Vai oletko jo ylpistynyt niin pahasti, ettei sinua edes kiinnosta, oletko soturi vai oppilas?”
Räpäytin silmiäni hämmentyneenä yllättävästä piikittelystä. Siitä olikin kauan, kun joku oli viimeksi jaksanut nälviä minulle kyseisestä aiheesta.
”Okasilmä vain haluaa varmistaa, että osaan varmasti kaiken ja tiedän omat rajani”, totesin tyynesti. ”Kyllä sinä sen tiedät, Neulastassu. Jos joku tässä on ylpistynyt, se taidat olla sinä, koska sinusta ei kyllä millään tehdä vielä soturia tuollaisella asenteella.” Neulastassu kurtisti kulmiaan ja kohotti leukaansa, ilmeisen loukkaantuneena ja yllättyneenä takaisinnäpäytyksestäni.
”Mestarini tietää, mitä tekee, ja sen luulisi olevan sinulle itsestään selvää”, jatkoin oppilaalle. ”Haluan soturiksi sitten, kun Okasilmä katsoo minun olevan valmis. Soturin arvo on kuitenkin vain nimellinen arvo, eikä se tee kenestäkään yhtään parempaa. Puolitiehen jätetyllä koulutuksella saa aikaan vain vajaataitoisia sotureita. Ja loppujen lopuksi, Neulastassu, minun koulutukseni ei kuulu sinulle hiirenmitan vertaa.”
Neulastassu ei ilmeisesti ollut odottanut minun sanovan mitään vastaan, sillä hän itse jäi nyt täysin sanattomaksi. Vilkaistuani vielä lyhyesti Rastastassua, joka oli myöskin heittäytynyt tuppisuuksi, kävelin viimein omalle paikalleni pesän reunamille.
”Wow”, omalla pedillään makaava Väijytassu mumisi. ”Saitpa näpäytettyä noita kahta oikein kunnolla.”
Huokaisin hieman käpertyen sammaleelle. ”Raja se on minunkin kärsivällisyydelläni.” Laskin pääni tassuilleni sulkien silmäni, merkiksi keskustelun loppumisesta. Voisivatko kissat jo ymmärtää, ettei minua haitannut oppilaana olo? Olin jo tottunut siihen. En ollut edes tuntenut pienintäkään katkeruutta Valomyrskyn ja Pisarasydämen nimityksen aikana. Pysyisin oppilaana juuri niin kauan kuin Okasilmä katsoi tarpeelliseksi.

”Isä, mihin olet menossa? Voinko tulla mukaan?” Loikin Suistohaukan luokse kysyen kysymyksen, joka kaikeksi onneksi kiinnitti soturin huomion leirin muusta hälinästä huolimatta. Isäni vilkaisi minua lapansa yli kääntyen sitten kunnolla puoleeni.
”Käymään rajalla”, hän totesi. ”Koitan onneani, jos Lokin lauman partio sattuisi osumaan paikalle.”
”Miksi? Liittyykö se jotenkin Oratassuun?” kysyin hämmentyneenä.
”Mustikkaraitaan”, Suistohaukka korjasi korviaan väräyttäen, ja vilkaisi ympärilleen kuin varmistaen, oliko kuuloetäisyydellä muita. ”Ajattelin mennä kertomaan hänen kuolemastaan Varistassulle.”
Tässä vaiheessa olin jo tippunut kärryiltä. ”Varistassulle? Kuka hän on, ja mitä hän muka Lokin laumassa tekisi, jos klaanikissa kerran on?”
”Varistassu on Mustikkaraidan veli”, Suistohaukka maukui madaltaen hieman ääntään. ”Ei ole yleisessä tiedossa, että hän on elossa, joten älä korota ääntäsi.” Soturi näytti miettivän hetken ja kääntyi sitten ympäri viitaten minut mukaansa. ”Selitän matkalla. Mennään.”

”Mustikkaraita oli alkujaan erakon ja myrskyklaanilaisen pentu. Hän ja hänen veljensä, Varistassu, jäivät klaaniin heidän emonsa Alppiruusun lähtiessä takaisin erakoksi. Myös heidän isänsä, soturimme Fenkolikynsi, lähti kumppaninsa mukaan. Mustikkaraita löysi paikkansa klaanimme parantajaoppilaana, vaikka ikävöikin vanhempiaan. Varistassu ei kuitenkaan koskaan sopeutunut kunnolla klaaniin, ja lopulta hän lähti erakoksi. Hän pyysi kertomaan Mustikkaraidalle, että kettu oli saanut hänet kiinni. Se olisi helpompaa molemmille, sillä veljekset olivat hyvin läheiset – Mustikkaraidan olisi ollut vaikeampi hyväksyä veljensä lähtöä kuin tämän kuolemaa. Minä olin ainoa, joka tiesi totuuden. Varistassu päätyi Lokin laumaan, ja olemmekin tavanneet muutaman kerran rajapartioiden myötä. Varistassu on kuitenkin muuttunut niin paljon, etteivät useimmat klaanilaiset edes tunnistaisi häntä, vaikka tapaisivatkin. Hän oli klaanissa ollessaan todella luiseva ja säikynlainen, mutta hänestä on laumassa kasvanut voimakas soturi. Olen jutellut hänen kanssaan muutaman kerran, kertonut Mustikkaraidan kuulumisia ja vastaavaa. Siksi koen hänen olevan myös oikeutettu tietoon veljensä kuolemasta.”
Kuuntelin isäni kertomusta vaiti, kulkien hiljalleen tämän vierellä. En ollut tiennyt, että Mustikkaraita oli ollut puoliverinen. Ei sillä, että se olisi mitään merkinnyt – hän oli joka tapauksessa ollut klaanimme ansiokas parantaja, oli sitten puhdasverinen tai ei.
”Aiommeko sitten mennä Lokin laumaan asti etsimään hänet?” kysäisin Suistohaukan lopetettua tarinansa. Valkea soturi pudisti rivakasti päätään.
”Emme ylitä rajaa”, hän totesi tuttuun, uppiniskaiseen tapaansa. ”Lauma kuitenkin partioi usein näihin aikoihin rajalla. Jos tuuri käy, Varistassu on kyseisessä partiossa. Jos ei, niin ainakin voimme kertoa jollekin hänen laumatovereistaan. Voimme metsästää lähistöllä odotellessamme.”
Nyökkäsin ymmärryksen merkiksi, pysytellen loppumatkan hiljaa.
Saavutimme rajan piakkoin, ja kuten arvata saattoi, emme sattuneet paikalle täsmälleen samaan aikaan lauman partion kanssa. Niinpä siirryimme metsästämään hetkeksi, mutta kyseinen hetki oli omalta kannaltani tuottamukseton – en saanut mitään kiinni ajatusteni harhaillessa viime aikojen tapahtumissa. Pujotassu yritti parhaansa mukaan päästä yli Mustikkaraidan kuolemasta ja toimia klaaninsa parhaaksi, mutta näin kyllä, että hänellä oli ikävä mestariaan. Vaikka Värelehti opasti oppilasta kärsivällisesti ja kokenein ottein, minusta tuntui, että Pujotassu yritti liikaa tehdä kaiken itse, ilman varjoklaanilaisen apua. Hallakasvo oli saattanut Pisarasydämen koulutuksen loppuun ja näytti ulkoa katsottuna jo normaalilta itseltään, vaikka ajoittain hiljainen olikin, mikä huolestutti minua enemmän kuin surullisuus. Punasydän pakoili kaikkia ja kaikkea siinä uskossa, että koko klaani vihasi häntä Koskitassun kuoleman vuoksi. Vaahterasumu oli emonsa tukena, mutta Virheaskel teki perheen tilanteen entistäkin hankalammaksi. Liljavälkkeen katoaminen oli saanut Talvioturkin täysin pois tolaltaan, mutta pentutarhaan muuttanut naaras teki parhaansa pitääkseen itsensä koossa. Talvioturkin tyttären kaappaus oli vaikuttanut myös isääni huomattavasti – ainakin luulin hänen käytöksensä johtuvan siitä – eikä esimerkiksi Tavisadekaan ollut tyypillinen pirteä itsensä. Lehtikato oli uuvuttanut heidät kaikki jo ennestään, ja pelkäsin, että he saavuttaisivat pian rajansa tunteidensa pakoilussa.
Päästettyäni ajatuksissani variksen pakoon kuononi alta päätin luovuttaa. Karkottaisin vain kaiken riistan pois tällä menolla. Niinpä suuntasin takaisin rajalle, ja huomasinkin rajan toisella puolella lumen peittämien kuusenoksien lomassa liikkuvan kissajoukon. Neljän kissan partio suuntasi suoraan rajaa kohti, joten oletin heidän kuuluvan laumaan.
”Suistohaukka!” kutsuin isääni, joka varmastikin oli aivan lähistöllä. Soturi oli ilmeisesti huomannut itsekin partion saapumisen hajusta, sillä hän ilmaantui näkökenttääni vain hetki kutsuni jälkeen.
”Tähtiklaani sentään, meillähän oli onnea”, Suistohaukka mumisi huomatessaan partion. ”Varistassu on heidän mukanaan.”
Kävin katseellani läpi partion jäseniä yrittäen arvata, kuka heistä olisi isäni tarkoittama kissa. Kärjessä kulki tuhkanharmaa, juovikas naaras, joka olisi voinut ulkonäkönsä puolesta olla nimeltään Varistassu, mutta isäni puheiden mukaan etsimämme kissa oli kolli. Toisena oli valkea, ruskealaikkuinen kollikissa, joka ei varmasti ollut etsimämme. Kolmantena kulki harmaatabby kollikissa, joka saattaisi hyvinkin sopia isäni kuvaukseen – hänestä oli havaittavissa hieman myrskyklaanilaisen piirteitä. Neljäs kissa ei ollut Varistassu, mutta siitä huolimatta minulle tuttu.
”Naomi!” huudahdin ilahtuneena. Harmaankirjavan naaraan korvat ponnahtivat pystyyn ja hän kuikuili muiden kissojen takaa nähdäkseen, kuka häntä oli kutsunut, ja keltavihreät silmät tuikahtivat niiden katseen osuessa minuun.
”Särkkätassu!” hän ihme kyllä muisti nimeni. ”Mukava nähdä taas!”
”Tuttusi, Naomi?” kärjessä kulkeva naaras murahti sillä äänensävyllä, joka kehotti hänen laumatoveriaan olemaan hieman vähemmän tuttavallisempi rajapartiossa.
”Särkkätassun ehdotuksen johdosta olen tässä laumassa”, Naomi tuhahti ja loikki sitten tuohtuneen oloisen partionjohtajansa ohitse rajan tuntumaan. ”Uskomaton sattuma! Kuinka sinulla on mennyt? Laumassa olo on aivan mahtava ratkaisu minulle, olen siitä ikuisesti sinulle kiitollinen.”
”Älä turhaan, sinähän laumaan liittymisestä loppujen lopuksi päätit”, kehräsin huvittuneena. ”Valitettavasti tämä ei ole täysin sattumaa, sillä odotimme partiotanne jonkin aikaa. Olen kuitenkin iloinen, että satuit olemaan mukana.”
”Odotitte?” Natasha toisti puuttuen puheeseen. ”Onko siihen jokin kunnollinen syy?” naaras kysyi kääntäen pistävänvihreän katseensa Suistohaukkaan. Isäni nyökkäsi vakaasti laumakissalle.
”On, Natasha. Jos sallit, haluaisin puhua Varistassun kanssa.”
”Minunko?” Arvaukseni osui ilmeisesti oikeaan, sillä harmaatabby kolli erkaantui rivistä. ”Onko jotain sattunut?”
Suistohaukka vilkaisi vielä Natashaa, kuin odottaen tältä lupaa keskustella tämän laumatoverin kanssa.
Juovikas naaras siristi hieman silmiään tuhahtaen hiljaa, ja huitaisi ilmaa hännällään. ”Siitä vain. Me lähdemme edeltä, Varis, älä sitten viivy kauaa.” Laumakissa käännähti ympäri ja viittasi hännällään muita seuraamaan.
”Äsh, nytkö jo?” Naomi mutisi pettyneenä. ”No, ei voi mitään. Nähdään taas, Särkkätassu!”
Maukaisin itsekin hyvästit naaraalle, odottaen sitten että kolmikko katosi takaisin puiden lomaan. Käänsin katseeni Suistohaukkaan ja Varistassuun, jonka nimi laumassa oli ilmeisesti vain Varis. Kollit istuivat vastakkain ketunmitan päässä toisistaan kumpikin omalla puolellaan rajaa.
”Koskeeko se Mustikkaraitaa?” harmaa kolli kysyi huolestuneena. ”Onko hänelle käynyt jotain?”
”Valitettavasti osuit oikeaan”, Suistohaukka huokaisi hiljaa. ”Mustikkaraita on kuollut.”
Variksen silmät laajenivat ja hänen suunsa avautui hieman, mutta hän ei hetkeen saanut sanaakaan sanottua. ”Mitä?” hän lopulta kuiskasi. ”Miten?”
”Kaksijalka tappoi hänet muutama auringonnousu sitten”, isäni maukui. ”Hän oli kävelyllä kumppaninsa Liljavälkkeen kanssa. Liljavälke joutui kaksijalkojen vangiksi, mutta Mustikkaraita kuoli kaksijalan lyönteihin.”
”Miten tiedät siitä? Loukkaantuiko joku muu?”
”Olin liikkeellä partion kanssa, mutta saavuimme paikalle liian myöhään”, Suistohaukka maukui. Soturin lavat olivat oudon jännittyneet, ja kuulin hänen äänestään, että hän sai vain vaivoin pidettyä itsensä tyynenä. ”Kaksijalka onnistui lyömään minua muutaman kerran, mutta kukaan ei loukkaantunut sen pahemmin. Ainoat todelliset uhrit olivat Mustikkaraita ja Liljavälke.”
Siinä vaiheessa palaset loksahtivat mielessäni yhteen. Tiesin isäni pelosta kaksijalkoja kohtaan, tiesin syynkin, ja nyt tiesin myös hänen viimeaikaisen käytöksensä syyn. Minulla ei ollut ollut aavistustakaan, että Suistohaukka oli joutunut vastakkain kaksijalan kanssa.
Varis painoi päänsä ja sulki silmänsä. Suru suorastaan huokui kollista, vaikkei hän muuten vaikuttanutkaan ulkoisesti kovin tunteikkaalta. ”Kuinka klaani pärjäilee? Pujotassuhan on vielä hyvin nuori?”
Kysymys osoitti, että isäni oli tosiaan jutellut silloin tällöin klaanin kuulumisista laumalaisen kanssa, sillä hän vaikutti olevan hyvin perillä asioista.
”Varjoklaanin parantaja Värelehti kouluttaa häntä”, Suistohaukka maukaisi väräyttäen korviaan. ”Klaani pääsee kyllä jaloilleen.”
”Hyvä niin”, Varis totesi. ”Kiitos, kun tulit kertomaan.”
Kollit keskustelivat vielä hetken, ja yhtäkkiä minusta tuntui pahalta Variksen puolesta. Vaikka hän oli varmasti tyytyväinen laumaelämäänsä, välittyi hänestä jotenkin sellainen kuva, että hän kaipasi myös elämää klaanissa. Oli harmi, että hän oli aikanaan lähtenyt klaanista, sillä tuolla kissalla oli soturin sydän.

Nimi: Aurinkokajo

08.02.2018 19:19
Oli aikainen aamu. Auringon ensisäteet kurkottivat esiin puunlatvojen takaa ja valaisivat hankea ja pensaiden oksilla kimmeltävää kuuraa.
Kumarruin alittaakseni pähkinäpensasta ja melkein liukastuin. Yön kova pakkanen oli vastannut muutama päivä sitten sataneeseen veteen ja polut olivat yhtä kuin jäätä.
”Aurinkokajo, katso auringon kajoa”, Katajatassu tirskahti takaani ja venytteli tullessaan kohtaa, jossa kultainen säde kosketti maata.
”Hauskaa”, naurahdin ja siristin silmiäni kirkkaassa valossa. Koko metsä oli jäässä. Puut, pensaat ja lumen alta pilkahtavat kivet. Kaikkea peitti liukas kerros.
”Mitä me tänään teemme?” Katajatassu tivasi innoissaan takaani. ”Uusi taisteluliikekö? Vai opitaanko me tänään saalistamaan kettuja!” Tässä vaiheessa Katajatassu alkoi nauramaan.
”Aivan loistava idea”, pelleilin ja virnistin itsekseni. ”Vaikka minusta mäyrässä olisi enemmän lihaa. Ketut ovat niin sitkeitä.”
Ohitimme suuren harmaan kiven, jonka näytti hukkuneen paksuun kirkkaaseen jääkerrokseen. Katajatassu silmäili sitä silmät suurina ja hidasti vauhtia koskettakseen jäätä kynnellään. Sitten tämä kiiruhti perääni.
Sammalkuoppa alkoi pilkottaa puiden välistä ja kiihdytin kävelyni laukkaan. Aurinko täplitti hankea kun kiiruhdin eteenpäin ja liu’uin alas pohjalle tasaamaan hengitystäni. Katajatassu pöllähti viereeni pihkanruskea turkki pörheänä.
Ravistin tassujani ja asetuin oppilastani vastapäätä: ”Hyökkää!”
Katajatassu ei jäänyt hidastelemaan vaan hyökkäsi suinpäin. Tämä tärähti vasten kuonoani yhtenä tassujen ja turkin pöllynä ja alkoi jaella iskuja kuonooni ja rintaani. Nostin etukäpäläni ylös suojakseni ja työnsin Katajatassua kauemmas. Oppilaani pihkanväriset silmät välähtivät ja tämä peruutti pois tassujeni alta ja kierähti sivulleni. Käännähdin juuri ajoissa ottamaan tämän uuden hyökkäyksen vastaan, tarrasin käpälilläni kiinni tämän lavoista ja heilautin tämän ohitseni suuntaan, jonne oppilas oli hyökätessään ollut menossa. Katajatassu ärähti ja törmäsi vasten lumivallia.
”Oikein hyvä!” huudahdin oppilaani takamukselle, joka pilkotti kuoppaan valuneesta lumikasasta.
”Oli oikein hauskaa!” Katajatassu murahti kiemurrellessaan ulos. Tämä jäi ravistelemaan turkkiaan ja pyyhkäisi lumet pois silmistään.
”Uudestaan”, kehotin hymyillen ja painuin alas silmät viiruina. ”Kuvittele, että olen varjoklaanilainen, joka on hyökkäämässä pentutarhaan. Olet pienempi ja nopeampi kuin minä, et voimakkaampi. Miten kannattaisi toimia?”
Odottamatta vastausta syöksyin kohti oppilastani ja vetäisin tältä jalat alta. Naaras ärähti ja kierähti pois alta, kun iskin käpäläni kohtaan, jossa tämän pää oli hetki sitten ollut. Katajatassu nousi pystyyn silmänräpäyksessä ja loikkasi ylitseni huitaisten korviani käpälillään. Luimistin korvani ja käännyin naarasta kohti, kun tämä laskeutui maahan kuono minuun päin ja liukui taaksepäin hyppynsä voimasta.
”Teistä myrskyklaanilaisista ei ole mihinkään!” ilkuin ja irvistin matkien Varjoklaanin soturia. ”Hiirulainen!”
Katajatassu siristi silmiään ja lähti vastahyökkäykseen. Naaras harhautti oikealla ja kun näykkäisin sinne päin, tämä oli jo muualla. Tunsin isku toisella lavallani ja kierähdin sivulle käpälät eteen työnnettyinä. Sain jälleen kampattua oppilaani ja tämä jäi maahan makaamaan huohottaen. Painoin tassuni tämän kurkulle ja kohotin toista kulmaani virnistäen.
”Hyvin meni”, kehuin tätä ja päästin irti. Katajatassun loikatessa ylös ja puhdistaessa turkkia, jatkoin: ”Olisin varmaan hävinnyt, jos olisit jatkanut hyökkäystäsi. Sinusta tulee loistava taistelija.”
”Kiitos”, oppilaani hymyili, ja kumarruin sukimaan sotkuista turkkiani. Irrotettuani lumipaakun, Katajatassu kohotti kuonoaan ja nuuhkaisi ilmaa. Sitten tämä kääntyi minuun päin kysyvästi.
”Ai niin”, aloitin. ”Pyysin Loiskemieltä ja Neulastassua mukaan harjoituksiin. Voisimme opettaa teille muutaman toimivan puolustusliikkeen.”
”Neulastassu”, Katajatassu irvisti. ”Eikö joku muu olisi voinut tulla? Valotassu, Pisaratassu?”
Pudistin päätäni: ”He valmistautuvat loppuarviointiin.”
”Äh”, Katajatassu huokaisi ja ravisti raidallista turkkiaan niin, että valo leikitteli sen tuhansissa ruskeansävyissä. ”Neulastassu on ärsyttävä.”
”Noh”, murahdin muka-ankarasti ja nuolaisin rintaturkkini siistimmäksi. ”Kunnioita klaanitoveriasi. He muuten tulevat pian-”
”Aurinkokajo!” ilman leikkasi ulvaisu, ja vaaleanharmaa keho ilmestyi Sammalkuopan huipulle. Loiskemieli heilautti ystävällisesti korviaan ja ravasi alas. Katajatassu suoristi selkäänsä ja kumarsi kunnioittavasti Loiskemielelle.
”Tehän tulitte aikaisin”, hymyilin iloisesti kokeneemmalle kollille ja vilkaisin tämän taakse kysyvästi. ”Minnes Neulastassu jäi?”
”Oikein hyvä kysymys”, Loiskemieli naurahti ja vilkaisi ylös. ”Tulee, kun kerkiää. Näin meidän kesken hän heräsi väärällä jalalla.” Kolli vinkkasi minulle silmää ja kääntyi taas tarkkailemaan metsään päin. Pian ruskeankirjava keho ilmestyi kuopan reunalle. Neulastassun vihreät silmät tuikkivat ylimielisesti, kun tämä laskeutui arvokkaasti eteemme.
”En tiennyt, että meidän täytyy harjoitella heidän kanssaan”, Neulastassu mittaili minua katseellaan ja kohotin ärsyyntyneenä toista kulmaani: ”Loiskemieli.” En vastannut mitään Neulastassulle, sillä oli Loiskemielen tehtävä läksyttää oppilastaan.
Loiskemieli siristi meripihkanvärisiä silmiään: ”Käyttäydy nyt hyvä kolli. He ovat klaanitovereitasi. Sinä kunnioitat heitä.”
Neulastassu nyrpisti kuonoaan, ja kuulin Katajatassun huokaisevan takaani.
”Voimme varmaan aloittaa?” vilkaisin Loiskemieltä, joka nyökkäsi. ”Hyvä”, jatkoin. ”Eli siis, ideana on opetella puolustusharjoituksia. Näytämme ensimmäisenä teille kyyristy ja kieri -tekniikan , jota teidän täytyy sitten matkia. Kysymyksiä?”
Katajatassu pysyi hiljaa, mutta Neulastassu niiskaisi ylimielisesti selvästkin tietäen tämän liikkeen.
”Loiskemieli, jos sinä hyökkäät niin minä väistän”, ehdotin, ja vaaleanharmaa kolli nyökkäsi.
”Valmiina?”
”Valmiina.”
Loiskemieli lähti liikkeelle ja minä siirsin painoni takajaloilleni. Kun Loiskemieli pääsi tarpeeksi lähelle ja valmistautui kriittiseen iskuun. Minä kierähdin viime hetkellä alta pois ja nousin pystyyn etukäpälät valmiina puolustamaan. Kokeneempi kolli ei kuitenkaan jatkanut, vaan pudisti turkkiaan ja kääntyi katsomaan oppilaita päin.
”Tajusitteko? Viime hetkeen odottaminen, nopea kierähdys kauemmas ja sitten äkkiä ylös. Teidän vuoro”, Loiskemieli maukui hymyillen.
”Miltä kuulostaisi, jos Neulastassu hyökkäisi ensin ja Katajatassu puolustaisi, ja sitten toisinpäin.” Vaaleanharmaan kollin nyökättyä oppilaamme asettuivat vastakkain.
”Nyt!”
Neulastassu irvisti ja syöksyi eteenpäin. Kolli ei antanut yhtään armoa, ja Katajatassu väisti juuri viime hetkellä. Jos tämä olisi odottanut silmänräpäystä kauemmin, oppilaani olisi murskautunut isomman kollin alle. Pihkanvärinen naaras kieri kauemmas kuin oli tarvis ja jäi tarkkailemaan Neulastassua silmät viiruina.
”Hyvin meni”, sanani kuulostivat ontoilta ja kätkivät tärkeimmän viestin: Onko kaikki hyvin? Sattuiko Katajatassu?
”Joo”, Katajatassu mumisi ja ravisti päätään. Sitten naaras asteli aivan Neulastassun eteen ja siristi silmiään urheasti.
”Nyt Katajatassu hyökkää”, Loiskemieli maukui kepeästi, mutta huomasin tämän väläyttävän Neulastassulle hyvin tiukan katseen.
”Olen valmis”, oppilaani uhosi ja sai Neulastassun väläyttämään silmiään hämmästyneenä.
”Antaa mennä!”
Katajatassu jännitti lihaksensa ja loikkasi. Neulastassu kumartui vahdikkaasti maahan ja kierähti pois alta. Lumi pöllysi oppilaiden ympärillä ja väistin taaksepäin, kun Neulastassun kierähdys kääntyi voimakkaasti sivulle.
”Etpäs saanut kiinni!” Neulastassu maukui mielissään jarruttaessaan kynnet maassa. Kollin vihreät silmät tuikkivat ylpeästi, ja häntä heilui odottavasti.
Katajatassu irvisti, mutta ei lähtenyt pentumaiseen leikinlaskuun mukaan. Tämä vain pörhisti turkkiaan ja asteli eteemme odottaen uutta liikettä. Neulastassun ilme venähti hämmästyneenä, kun oppilaani ei ollutkaan jatkanut hyökkäystä, ja kolli murahti hiljaa noustessaan ylös.
”Osaatte näköjään tuon kuin vettä vain”, kehuin (ja Neulastassu ynähti ylimielisesti). ”Ottaisimmeko jonkun vaikeamman?”
Loiskemieli nyökkäsi ja ehdotti usein käyttämääni puolustusliikettä, jossa vihollisen hyökkäys otetaan vastaan etutassuilla, ja käytetään tämän voimaa hyödyksi.
”Katsokaa tarkkaan. Tämä on helppo tekniikka pienempää vastustajaa vastaan. Anna tulla, Aurinkokajo!”
Siristin silmiäni ja otin vauhtia. Loiskemieli siirsi katseensa silmistäni lapoihini ja siirsi tukensa takajaloilleen, jotta saattoi pitää etukäpälänsä ilmassa. Luimistin korvani ja kiihdytin vauhtiani. Valmistauduin törmäykseen, kun vaaleanharmaa keho täytti koko näkökenttäni. Käpälät takertuivat lapoihini ja tunsin irtoavani maasta, ja siinä missä oli ennen ollut tukeva lumikerros, oli nyt ilmaa. Henkeni salpautui kylmässä ilmassa, kun Loiskemieli käännähti ja lähetti minut lentoon. Sätkyttelin ilmassa, kunnes iskeydyin lumikasaan. Yhdessä silmänräpäyksessä kaikki pääni aukot olivat täynnä lunta: korvat, sieraimat, silmät ja suu.
Iloinen ulvonta tuntui kuuluvan jostain kaukaa, kun nostin jäisen pääni ylös lumipenkasta ja yritin ravistaa korvani puhtaksi. *Hyrrr! Kylläpä lumi saattoi olla kylmää* hymisin mielessäni ja irrottauduin kokonaan kasasta, jonne Loiskemieli oli minut heittänyt. Vilkaisin itseäni silmät yhä sumeina ja hyrähdin: *Lumikissa. Olen nyt lumikissa.* Olin kokonaan valkoinen pehmeästä puuterilumesta ja ravistelu sai sen pöllyämään ympäriinsä.
”Tajusitteko?” ulvaisin kikattaville oppilaille ja irvistin Loiskemielelle, joka virnisteli näiden vieressä. ”Ehkäpä olisi teidän vuoro nyt. Katajatassu aloittaa ensin puolustajana.”
Naaras asettui seisomaan ketunmitan päähän Neulastassusta ja odotti, että otin paikkani Loiskemielen vierestä ja annoin luvan aloittaa.
Neulastassu pullisteli lihaksiaan ja loikkasi eteenpäin. Katajatassun pihkanväriset silmät kapenivat ja tämä painoi takatassunsa lumeen. Neulastassu tömähti vasten Katajatassua, ja naaraan käpälät takertuivat suuremman kollin lapoihin. Vaikka oppilaani ei saanut heitettyä Neulaastassua yhtä kauas kuin Loiskemieli minua, kolli joutui silti räpiköimään ylös lumesta naaraan heitettyä tämä sinne. Sitten oli Neulastassun vuoro. Tarkkailimme arvioiden, kun Katajatassu törmäsi Neulastassun käpäliin. Nuori kolli pysyi hyvin tasapainossa, kun Katajatassu kiemurteli tämän otteessa ja sai heitetyyä naaraan ohitseen. Katajatassun ilmalento päättyi samoin kuin minun –suoraan lumivalliin. Ainoastaan Katajatassun pihkanvärinen häntä törrötti lumesta karvat pystyssä kylmästä.
”Se meni hyvin”, Loiskemieli ilmoitti ja vilkaisi taivaalle. Nyt kun aurinko ei ollut peittynyt pilvien taakse, huomasi helposti mikä aika päivästä oli. Oli aurinkohuippu. Aurinko näkyi selvästi viiksenmitan ylempänä kuin puut latvat. Sa ei nousisi ylemmäs ennen hiirenkorvan aikaa.
Katajatassu irrottautui lumikasasta hytisten ja heitti murhaavan katseen nauravalle Neulastassulle. Loiskemieli vilkaisi oppilastaan varoittavasti, mutta ruskeankirjava kolli ei huomannut sitä.
”No niin. Valmistauduhan Neulastassu, me lähdemme saalistamaan.”
Neulastassun nauru loppui kuin seinään ja tämä mulkaisi silmät kiiluen mestariaan: ”Äääh, onko pakko? Olen poikki taisteluharjoituksista.”
Loiskeimieli murahti tympääntyneenä ja sai Neulastassun vaikenemaan. Oppilas jatkoi kuitenkin yhä mulkoiluaan ja ravisti turkkiaan hienoisesti. Kokoneempi kolli nyökkäsi minulle –kuin soturi toiselle- ennen kuin heilautti häntäänsä käskevästi ja syöksyi ylös Sammalkuopasta. Neulastassu huokaisi vihaisesti ja loikki mestarinsa perään. Ulvaisin näille saalistusonnea ja lopulta molempien hännät katosivat näkyvistä ja tuoksut laimenivat.
”Entäs me?” Katajatassu kysyi hampaat irvessä ja silmät viiruina kylmästä. Tämän yleensä tasainen turkki muistutti nyttemmin katajapensasta. Naaraan karvat olivat liimatuneet toisiinsa ja nousivat pystyyn näyttäen piikeiltä.
”Mekin voimme saalistaa kotimatkalla, jos et ole liian kylmettynyt”, ehdotin ja huiskaisin häntääni oppilaani turkkia vasten.
”Kyllä minä pystyn”, tämä irvisti ja vetäisi paakun irti vatsaturkistaan.
Hymyilin oppilaani ilmeelle ja pukkasin tätä: ”Tule. Juokseminen lämmittää!”
Sitten kiepahdin ympäri ja syöksyi ylös Sammalkuopasta. Jalkani lipsuivat jäisellä lumella ja työnsin kynteni ulos pitääkseni otteeni paremmin. Aurinko häikäisi silmiäni ylös tullessani ja käänsin katsettani hivenen vinoon. Se oli virhe. Lumi kimalteli kilpaa auringon kanssa ja siristin silmiäni. Tällä menolla minusta tulisi sokea alta aikayksikön.
Onneksi aluskasvillisuuden suojissa oli vähän hämärämpää ja suunnistin polun reunaan, kohtaan, jota kuolleet saniaiset suojasivat. Katajatassun käpälien ravi kuului kaikuna takaani, kun etenimme kirkkaassa lumessa. Nautin viileästä ilmasta ja kiihdytin askeleita saadakseni Katajatassun lämpimäksi.
Hengitys alkoi huuruta ilmassa ja hengitykseni tiheni hengästyessäni. Olisimme pian puolessa välissä matkaa.
”Aurinkokajo”, Katajatassu sihahti takaani, ja oikaisin pähkinäpensaan alle kuullakseni mitä oppilaallani oli asiaa.
”Pisaratassu on tässä lähellä”, pihkanvärinen naaras maukui silmät kiiltäen. Nuuhkaisin ilmaa. Toden totta. Yhden parhaista ystävistäni tuoksu tuntui raikkaassa ilmassa. Ja se oli tuore.
”Toivottavasti hänellä menee saalistus hyvin. Ei häritä häntä”, kuittasin oppilaani ilmoituksen ja nousin seisomaan ravistellen turkkiani. ”Saalistetaan jossain kauempana.”
Katajatassu nyökkäsi ymmärtäväisesti ja kiiruhti perääni. Hiivimme polkua pitkin mahdollisimman äänettömästi ja huomaamattomasti. Emme tahtoneet häiritä oppilasajan jännittävintä hetkeä, joka mittaisi tulisiko oppilaasta soturi.
Yhtäkkiä edessämme rasahti, ja työnsin nopeasti Katajatassun lumivallin taakse piiloon juuri ennen kuin tuttu siniharmaa hahmo asteli kuolleiden saniasten takaa hiiri hampaissaan. Odotimme hievahtamatta huomaisiko Pisaratassu meitä ja kuulimme kun ystäni nuuhki ilmaa. Onneksi tällä oli suussaan vastatapettu hiiri, ja Pisaratassu pinkaisi toiseen suuntaan häntä pörhössä. Naaras ei ollut huomannut meitä.
Pian Pisaratassun tuoksu alkoi hälvetä, ja suoristauduin kulkemaan polulla normaalisti. Korvani kääntyilivät edestakaisin yrittäen erottaa saaliseläinten ääniä. Pidin kuononi ylhäällä ja avasin suuni vetääkseni mahdollisimman paljon ilmaa sisääni. Lehtikadon ilma oli kirpeää ja raikasta ja kirveli hampaissani.
Edestäpäin alkoi kuulua rauhoittavaa huhuilua ja painauduin maata vasten. Äänet kuulostivat aivan kyyhkysiltä. Nuuhkin ilmaa suu vettyneenä ja piilouduin haarautuvan katajapensaikon taakse.
Aukiolla, edessämme, haahuili pikkuinen puluparvi. Lintujen harmaa sulkapeite näytti likaiselta vasten kirkkaan valkoista lunta. Pulut taapertelivat edestakaisin ja nokkivat pihlajasta pudonneita marjoja tylsistyneinä. Nämä oli paljon paksumpia kuin metsän vaivaiset kyyhkyset: ne olivat varmasti tulleet kaksijalkalasta.
Katajatassu seurasi silmät suurina valtavan pulskaa yksilöä, joka harhaili uhkarohkeasti kauempana muista. Se tarkkaili ympärilleen silmät suurina ja yritti linnunaivoillaan keksiä jotain. Sitten se räpisteli sipiään ja tyytyi pesemään sulkapeitettään.
Osoitin hännällä juuri sitä lintua ja muotoilin Katajatassulle suullani: piiritys. Oppilaani nyökkäsi silmät kiiluen ja lähti kiertämään pikkuista aukiota lumivallien taakse kätkeytyen.
Käänsin katseeni naarasta puluun, joka oli nyt lopettanut puhdistuksensa ja silmäili joukkoaan pää kallellaan. Painauduin aivan katajan juureen, sen piikikkäiden oksien alle, pois tyhmien lintujen näkökentästä ja jännitin lihakseni äärimmilleen. Tuolla pululla ruokkisi koko pentutarhan. Se oli pakko saada.
Katajatassun pihkänvärinen turkki välähti aukion toisella laidalla ja tämä heilautti nopeasti korviaan ilmoittaakseen olevansa valmiina. Lihakseni huutivat toimintaa ja ja loikkasin aukiolle korvat höröllä innostus silmissäni.
Pulut alkoivat huhuilla äänekkäästi, pelokkaasti. Ne räpyttivät harmaankirjavia siipiää ja valmistautuivat nousemaan ilmaan. Niin teki kohteeksemme joutunut pulukin.
Kaarroin sivuun ja lähdin ajamaan saalistamme kohti Katajatassun piilopaikkaa. Se räpisteli lumella kauhuissaan ja nousi korkeintaan hännänmitan päähän maasta. Huitaisin kynsilläni sen perään kesken juoksun ja se kiihdytti vahtiaan henkensä hädässä. Suoraan Katajatassun kynsiin.
”Loistavaa”, henkäisin Katajatassulle, kun tämä nosti velton pulun ruumin suuhunsa. ”Kuningattaret ilmoittavat varmasti koko klaanille, että olemme sankareita.”
Katajatassu hyrähti vaimeasti pulun takaa ja nousi lumipenkasta turkki sotkussa.
”Mahtavaa”, tämä mumisi. ”Nyt olen sitten vielä enemmän jäässä ja aivan sotkussa.”
”Eiköhän tuo pulu suussasi saa mielesi lämpenemään. Katsotaanko kuinka monta soturia tulee onnittelemaan, kun astelet leiriin.”
Katajatassu naurahti hyvillään ja heilautin häntääni tätä vasten: ”Tule, otetaan selvää!” Sitten pinkaisin takaisin polulle, ja lähdimme jatkamaan matkaa leiriä kohti.

”Ohhoh! Vau! Miten noin iso pulu voi edes olla olemassa. Sillähän ruokkii koko klaanin.”
Kuten aina, olin jälleen kerran oikeassa. Heti leirin suuakosta sisään tultuamme, oli nälkäinen kissajoukko piirittänyt Katajatassun. Naaras seisoi nyt tuoresaaliskasan vierellä ja otti kehut vastaan hymyillen.
”Sinä voisit viedä sen kuningattarille”, Säröpolte ehdotti astellessaan oppilaani ohi ja heitti puluun himoavan katseen. Klaanitoverit tämän ympärillä vaihtoivat harmistuneita katseita: hekin olisivat halunneet maistaa jotain niin suurta.
Varapäällikkö piti kuitenkin pintansa ja oppilaani lähti marssimaan kohti pentutarhaa nälkäiset katseet selässään. Soturit hajaantuivat maristen tuoresaaliskasan ympäriltä ja lähtivät eri suuntiin.
Vilkaisin taivaalle. Pisaratassun ja Valotassun loppuarviointi olisi pian ohi. Voisin ihan hyvin peseytyä valmiiksi ennen kuin saisin tietä oliko ystäväni päässyt läpi.
Istuuduin vakiopaikalleni, soturien pesän uloskäynnin viereen pyökinoksien suojaan ja aloin sukia turkkiani. Nuolin pontevin vedoin pörröistä punaista turkkiani ja tarkkailin leiriä. Pujotassu kipitti ulos parantajan pesästä yrttitukko suussaan ja suunnisti kohti klaaninvanhimpien pesää. Harmaaruskea kolli otettiin ilolla vastaan, ja tämä katosi sisään yhtenä hännänheilautuksena. Höyhensiiven pennut, Hohtopentu, Valkopentu ja Puropentu, mittelivät pentutarhan ulkopuolelle Höyhensiiven vahtivan silmän alle ja saivat aina huomautuksen, kun leikki meni liian pitkälle. Entinen mestarini Kipinämyrsky ahtautui ulos pentutarhasta omat riiviöt perässään eikä ehtinyt reagoida, kun Liekkipentu ja Sinipentu olivat jo ohikulkevan Kirpunloikan kimpussa. Hyrähdin itsekseni, kun kuulin liekinvärisen naaraan läksytyksen ja Kirpunloikan naurun.
”Aurinkokajo, olisiko sinulla hetki aikaa?” hätkähdin emoni naukua ja käänsin yllättyneen katseeni tähän. Talvioturkki seisoi edessäni tikkusuorana ja silmät tarkkavaisina.
”Tietenkin on”, hymyilin ja taputin vierustaani vielä pesemättömällä hännänpäälläni. ”Käy istumaan. Ei varmaan haittaa, jos peseydyn.”
Talvioturkki pudisti päätään ja kävi istumaan huokaisten. Sitten tämä kietoi häntänsä vatsansa ympärille ja käänsi innokkaan katseensa minuun.
”Oletko muuten nähnyt Liljavälkettä?” kysyin aloittaakseni keskustelun, sillä emoni ei sitä tehnyt.
”Kävelyllä Mustikkaraidan kanssa”, emoni vastasi. ”Mutta minulla on sinulle toista asiaa.”
Nuolaisin nopeasti hännäntyveäni ja käänsin kirkkaankeltaisen katseeni tähän. Talvioturkkihan kuulosti siltä, että koko loppulehtikato olisi peruttu.
”Niin?” mau’uin ja annoin emoni innostuksen tarttua minuunkin. Mikähän mahtaisi saada Talvioturkin noin iloiseksi.
”Saan pentuja!” Naaras maukui onnellisena ja nuolaisi sitten rintaturkkiaan vaivaantuneena: ”Mitä sanot?”
Tuijotin emoani silmät suurina. Talvioturkki, minun ainut emoni, saisi pentuja. Sehän tarkoittaa, että-
”Minusta tulee isosisko!” kiljuin innosta ja melkein loikkasin pystyyn. ”Siis vau! Tämä on mahtavaa!” Tai oikeastaan minusta tulisi sekä isosisko että täti, sillä sisareni Liljavälke oli muuttanut pentutarhaan jo puolikuuta sitten odottamaan Mustikkaraidan pentuja.
Talvioturkki vilkaisi minua huojentuneena, aivan kuin olisi ajatellut minun tulevan kateellisiksi.
”Tietääkö Haukkapolte? Tai Liljavälke?” tivasin kiihdyksissäni posket innosta kuumottaen ja poljin maata huomaamattani.
”Haukkapolte ei tiedä vielä, mutta Liljavälke tietää. Tai ainakin luulen niin”, Talvioturkki maukui ja vaikutti silminnähden helpottuneemmalta kuin keskustelun alussa. ”Aion kertoa heille, kunhan palaavat metsältä.”
Nyökkäsin ymmärtäväisenä ja jatkoin itseni puhdistusta. Olin vieläkin aivan täpinöissäni. Mikään ei voisi pilata tätä. Lopulta Talvioturkki maukui hyvästelyt ja nousi pystyyn venytellen. Naaras heilautti häntäänsä ja jatkoi matkaansa sitten Kettuväijyn luo. Tarkkailin emoni vatsaa, joka alkoi hyvinkin olla jo pyöristynyt. Miksen ollut aiemmin sitä huomannut?
Olin saanut pesuni jo melkein valmiiksi, kun piikkihernetunnelin suulla rasahti. Höristin korvani ääntä kohti ja hymy nousi kasvoilleni, kun Pisaratassu asteli sisään Valotassun vierellään. Siniharmaalla naaraalla oli suussaan hiiri jos toinenkin eikä Valotassu ollut yhtään sen huonompi. Molempien mestarit seurasivat perässä ja näyttivät hyvinkin tyytyväisiltä.
Annoin viimeisen nuolaisun etukäpälälleni ja kiiruhdin ystäväni luo.
”Läpi!” Pisartassu julisti silmät hehkuen, ja melkein heittäydyin tämän päälle onnesta.

Nimi: Zare

07.02.2018 14:42
_________________________________________________________

Nimi: Zare

07.02.2018 14:36
Pisarasydän// 14kp
Liekkipentu// 12kp
Valomyrsky// 15kp
Hohtotassu// 16kp
Höyhensiipi// 9kp
Särkkätassu// 16kp

Nimi: Särkkätassu

06.02.2018 22:03
Jännitin lihakseni loikaten sulavasti eteenpäin, iskien voimakkaalla käpäläniskulla hiireltä niskat katki. Nostin saaliini hampaisiini tyytyväisenä itseeni: olin kuin olinkin saanut vielä kolmannen riistaeläimen kiinni vietettyäni melkein koko päivän metsällä. Pakkanen oli kiristynyt, ja tassuistani oli jo hyvän aikaa sitten kadonnut tunto, mutta halusin pysyä vielä hetken poissa leiristä. En halunnut palata ennen kuin tietäisin, mitä sanoisin Pujotassulle. Jos veljenpoikani päätyisi keskustelemaan kanssani – mikä oli hyvin todennäköistä ottaen huomioon, että puhuimme keskenämme aika paljon – olisi minun löydettävä oikeat sanat hänen lohdutuksekseen. Mustikkaraidan kuolema oli ollut kova isku koko klaanille, mutta Pujotassu oli ottanut sen raskaimmin. Värelehti oli kyllä suostunut auttamaan häntä, mutta nuori kolli koki silti uskomatonta painetta jouduttuaan kohtalon oikusta tarkoitettua aikaisemmin täysivaltaiseksi parantajaksi. Toivoin vain, ettei hän polttaisi itseään loppuun. Kaiken lisäksi isäni oli käyttäytynyt oudosti Mustikkaraidan kuolemasta lähtien, ja minun piti keksiä tapa, jolla pääsisin luontevasti puhumaan hänen kanssaan – isäni ei varmasti kertoisi mitään, jos suoraan kysyisin, oliko kaikki hyvin.
”Särkkätassu, eikö olisi jo aika palata klaaniin?” Okasilmän ääni havahdutti minut ajatuksistani, ja käänsin katseeni paikalle kävelevään mestariini. Kollilla oli suussaan kaksi hiirtä, ja hän laski ne maahan katsoen sitten taas minua.
”Vai eivätkö omat tassusi muka ole jo jäässä?”
”Ovathan ne”, vastasin totuudenmukaisesti. ”Totta puhuen niitä kipristelee aika ikävästi. Voimmeko silti olla vielä hetken täällä?”
Okasilmä kohotti hieman kulmiaan ja kallisti päätään. ”Särkkätassu, sinä olet jo aivan hengästynyt lumessa tarpomisesta. Saat itsesi vähintäänkin kipeäksi tällä menolla.”
Räpäytin silmiäni hämmentyneenä. Okasilmä oli oikeassa, hengitykseni oli tosiaan kohtalaisen tiheää. En ollut edes huomannut sitä, niin tottunut siihen jo olin.
”Mutta Okasilmä, en minä halua vielä palata”, voihkaisin turhautuneena, ymmärtäen kuitenkin, että mestarini ajatteli vain parastani.
”Tässä on kyse Pujotassusta, eikö vain?” Jälleen kerran Okasilmä näki suoraan lävitseni, ja nyökkäsin huokaisten hieman.
”Ei sinun tarvitse ottaa tästä mitään paineita. Ei ole olemassa sanoja, jotka voisivat rohkaista Pujotassua kunnolla hänen tilanteessaan”, Okasilmä maukui rauhallisesti. ”Parhaaksi avuksi olisit pysymällä hänen tukenaan, ja sitä et voi tehdä täältä käsin.”
”Mutta kun minä en tiedä, mitä sanoisin hänelle”, puuskahdin. ”Hän on joutunut todella vaikeaan tilanteeseen, en minä halua sivuuttaa sitä vain olankohautuksella.”
Okasilmä katsoi minua hetken ja istui sitten alas. ”Tämä on yksi niistä syistä, miksi en voi päästää sinua vielä soturiksi, Särkkätassu. Olet todella fiksu kissa, mutta otat liikaa vastuuta. Eikä se ole sinun tilassasi oman etusi mukaista. Sinun on opittava rajaamaan joitain ongelmia oman vaikutuspiirisi ulkopuolelle.” Mestarini räpäytti silmiään jatkaen sitten: ”En tarkoita, että sinun pitäisi ruveta välinpitämättömäksi. Tarkoitan, että sinun on ymmärrettävä, ettet voi ratkaista kaikkea itseksesi. Pujotassu pärjää kyllä. Hänellä on Värelehti tukenaan. Et sinä saa hänen ikäväänsä katoamaan noin vain, mutta voit helpottaa sitä olemalla hänen tukenaan.” Kolli piti taas hetken tauon. ”Tavallisesti luonteenpiirteet eivät jarruta koulutusta, mutta en uskalla päästää sinua omillesi, kun teet haittaa itsellesi tällä tavoin.” Hän nyökäytti hieman päätään lumipaakkuisten tassujeni suuntaan. ”Sinun on opittava omat rajasi.”
”Kaikki sanovat noin”, huoahdin. ”Minä todella yritän. Mutta haluan myös auttaa Pujotassua jollain tavalla.”
”Auttamishalu on arvokas lahja”, Okasilmä maukui mietteliäästi. ”Sinussa se ilmenee hyvin vahvasti. Särkkätassu, haluan sinun ymmärtävän, että pieninkin tuki on tärkeää. Sinun ei aina tarvitse ratkaista koko ongelmaa kerralla, ei se ole edes mahdollista. Olet todella hyvä puhumaan, joten käytä lahjaasi epäröimättä. Kyllä sinä keksit oikeat sanottavat, usko minua, olen nähnyt sen monesti. Opettele kuitenkin tyytymään pieneen vaikutukseen, äläkä aina pyri maailmanparantajaksi.”
Katsoin Okasilmää hetken hämmentyneenä. ”Maailmanparantajaksi?” toistin. ”Saako minusta sitten sellaisen kuvan?”
”Saa”, mestarini maukui, vahvistaen toteamustaan napakalla nyökkäyksellä. ”Olet perfektionisti. Eikä se ole hyväksi, kun ottaa huomioon fyysiset rajasi.”
Makustelin kollin sanoja hetken mielessäni, saaden pikkuhiljaa niistä otteen. ”Taidan ymmärtää, mitä tarkoitat”, totesin hetken päästä. ”Kaipa sitten olen perfektionisti. En edes huomannut sitä itse.”
”Olet hankalassa tilanteessa, joten sinun on paras ottaa rauhallisesti”, Okasilmä ohjeisti, selvästi tyytyväisenä ymmärryksestäni. ”Mikään ei ratkea häntää heilauttamalla. Sinun on annettava aikaa paitsi Pujotassulle ja Suistohaukalle, myös itsellesi.”
Katsoin hetken tassujani, kääntäen sitten katseeni takaisin mestariini. ”Olet oikeassa”, maukaisin. ”Kiitos, Okasilmä. Yritän toimia ohjeesi mukaan.”
”Kunhan et lakkaa olemasta oma itsesi”, Okasilmä hyrähti. ”Mutta nyt meidän on paras palata leiriin, tassusi ovat kirjaimellisesti jäässä.”

Nimi: Höyhensiipi

06.02.2018 21:59
Katselin ylpeänä, mutta myös hiukan surullisena pentujeni nimitystä. Olin ylpeä, että heistä tehtäisiin oppilaita, mutta myös surullinen, koska he etääntyisivät minusta.
’’Ei huolta, he muistavat sinut aina ja käyvät katsomassa’’, Kirpunloikka sanoi ja oli selvätikin lukenut ajatukseni. Klaani alkoi hurraamaan ja minäkin huusin mukana.
’’Valkotassu! Hohtotassu! Purotassu! Oratassu!’’ Menojen jälkeen, pentuni tulivat luoksemme.
’’Se meni hyvin!’’ sanoin ja hieroin jokaisen kanssa kuonoja.
’’Niin, meni, mutta teidän kannattaisi käydä kysymäsää mestareiltanne, onko heillä jotain homma heille’’, Kirpunloikka sanoi.
’’Selvä!’’ pennut sanoi ja kirmasivat aukion toiselle puolelle. Minä lähdin kohti pentutarhaa. Astuin sisälle. Menin vanhan vuoteeni viereen ja pyöritin sammalet palloksi. Nostin makuualuset ylös ja kävelin ulos leiristä. Vein makuualuset jonkin matkan päähän ja potkin niiden päälle vähän lunta. Lähdin etsimään uusia sammalia, koska minun piti tehdä itselleni paikka sotureiden pesään. En löytänyt mistään sammalia ja minulle alkoi tulla jo kylmä. Monta kuuta pentutarhassa oltuani huomasin, etten ollut yhtä voimissani, kun suoritin loppuarviointini. Kiihdytin juoksuun metsän halki, loikin ja väistelin puita, loikkasin puunrungon yli. Jarrutin kuitenkin yhtäkkiä. Jokin oli kiinnittänyt huomioni. Näin nuoren jäniksen nakertamassa jotain pensaan alla. Palautin mieleeni Tuikeaskeleen minulle opettamat metsästystaktiikat. Hiivin jänistä kohti. Olin aivan lähellä, loikkasin suoraan jäniksen päälle ja purin sitä nopeasti niskaan. Kehräsin tyytyväisenä nostaessani saaliin ylös. Palasin leiriin jänis mukanani. Laskin sen tuoresaaliskasaan. Huomasin vasta nyt aukiolle olevan melskeen.
’’Mitä on tapahtunut?’’ kysyin ihmeissäni lähimmältä kissalta.
’’Mustikkaraita kuoli’’, kissa, joka sattui olemaan Minkkihäntä.
’’Miten-’’ kysyin. Silloin Vinhatähti puhui.
’’Olette jo varmasti kuulleet, että klaanimme parantaja Mustikkaraita kuoli jäädessään kaksijalkojen vangiksi. Klaani suree häntä. Pujotassu, joka on jäänyt ilman mestaria, ottaa opetusta vastaan muiden klaanien parantajilta’’, päällikkö maukui. Sen jälkeen Vinhatähti palasi pesäänsä ja kissat aukiolla alkoivat supista. Kävelin muiden lomasta kohti parantajan pesää.
’’Anteeksi! Voitko väistää? Menisin tästä’’, sanoin vastaan tuleville kissoille.
’’Hei Pujotassu?’’ sanoin tunnustelevasti. Näin parantajaoppilaan kyyhöttävän yrttikasojen yllä.
’’Onko kaikki hyvin?’’ kysyin
*Ei tietenkään ole!* sanoin itselleni mielessäni.
’’On, kyllä minä pärjään. Oliko sinulla jotain asiaa?’’ Pujotassu sanoin yllättäen.
’’Tulin hakemaan sammalia’’, sanoin varovasti.
’’Ota tuosta’’, Pujotassu sanoi ja osoitti nurkkaa, jossa sammalet olivat. Keräsin sammalet ja vein ne sotureiden pesään. Tein itselleni paikan Kirpunloikan viereen ja käperryin siihen nukkumaan.

Nimi: Hohtopentu/Hohtotassu

06.02.2018 20:44
Leikimme Valkopennun ja Puropennun kanssa leirissä. Tämä oli ensimmäisiä ketoja, kun Puropentu leikki ulkona. Hän oli jo terve, vaikka joskus hän saattoi yskähtää, mutta Mustikkaraidan mukaan se ei ollut vaarallista.
’’Tuosta saat!’’ huusin ja heitin Valkopennun päälle lunta. Veljeni päästi raivokkaan ulvaisun ja heittäytyi päälleni. Kierimme hangessa ja tömähdimme juuri lähdössä olevan partion jalkoihin.
’’Pennut!’’ partion johdossa oleva Vaskitsakynsi murahti ja pyöritteli silmiään. Kävelimme noloina pois. Näimme Höyhensiiven pistävänsä päänsä ulos pentutarhasta ja astuvan aukiolle. Hän suuntasi tuoresaaliskasalle. Juoksimme hänen luokseen ja Puropentukin tuli sinne myös.
’’No, miten on päivä sujunut?’’Höyhensiipi kysyi, kun alkoi vaihtamaan kieliä Kirpunloikan kanssa.
’’Hyvin. Mitä tuo on?’’ sanoi ja kiinnitin huomion punaiseen lintuun, jota emoni söi.
’’Se on punatulkku. Haluatteko maistaa?’’ emoni kertoi. Näykkäisin siitä palan. Se ei ollut yhtä mehevää kuin hiiri, mutta se maistui vähän samalle kuin varpuset.
’’No niin aika mennä nukkumaan!’’ Höyhensiipi huusi pentutarhan suulta, kun alkoi hämärtää.
’’Miksi ei...’’ aloitin väittää vastaan, mutta emoni katsoi minua tiukasti ja meni edeltä pentutarhaan. Laahustimme perässä.

//Pari kuukautta myöhemmin//


’’Hohtopentu! Valkopentu! Puropentu! Tulkaa tänne!’’ Höyhensiipi huusi. Juoksimme emomme luokse.
’’Mitä nyt?’’ Valkopentu kysyi.
’’Katsokaa turkkejanne! Missä olette pyörinee?’’ Höyhensiipi sanoi ja alkoi vimmatusti siistiä turkkejamme. Olimme juuri olleet väijyksissä tarpeidentekopaikan tunnelilla. Olimme odottaneet, että tarpeillaan ollut kissa olisi tullut ulos ja olisimme järjestäneet hänelle hienon väijytyksen. Valkopentu oli kuitenkin kompastunut ja olimme kaikki kaatuneet piikkipuskaan. Joten nyt saimme kuunnella emomme toruja, siitä, kun emme pitäneet turkeistamme huolta.
’’Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Suurtasanteelle klaanikokoukseen’’, Vinhatähti huusi Suurtasanteelta.
’’Mitä nyt tapahtuu?’’ kysyin hämmästyneenä.
’’Mene tuonne, eikä turkkisi haittaa’’, Höyhensiipi sanoin ja työnsi minut sisarusteni perään kissajoukon eteen.
’’Olemme kokoontuneet nimittämään Myrskyklaanille neljä uutta oppilasta’’, Vinhatähti aloitti.
*Meidän nimityshetkemme!* tajusin ja vilkaisin Puropentuun ja Valkopentuun, jotka istuivat molemmilla puolillani. Vieremme asteli vielä Kara. Käänsin katseeni takaisin Vinhatähteen.
Valkopentu, olet elänyt klaanissa kuusi kuuta ja nyt on sinun aikasi tulla oppilaaksi. Tästä päivästä lähtien sinua kutsuttakoon Valkotassuksi. Mestariksesi olen valinnut Tuikeaskeleen. Luotan, että hän siirtää kaiken tietonsa sinuun’’, Vinhatähti antoi oppilasnimen Valkotassulle. Katselin, kun hän kosketti neniä Tuikeaskeleen kanssa.
*Kenestäköhän tulee minun mestarini?* mietin.
’’Hohtopentu’’, Vinhatähti sanoi.
*Nyt se tapahtuu!*
’’Olet elänyt kuusi kuuta ja nyt nimitän sinut oppilaaksi. Hohtopentu tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Hohtotassuna. Mestariksesi olen valinnut Haukkapoltteen. Luotan, että antaa sinulle rohkeuttaan ja kärsivällisyyttään’’, Vinhatähti maukui. Katsahdin Haukkapoltteeseen. Kävelin ujosti hänen luokseen ja kosketin neniä. Jäin katselemaan, kun Puropentu astui eteenpäin ja Vinhatähti nimitti hänet oppilaaksi ja antoi hänelle mestariksi Kirkaslammen.
’’Kara, et ole klaanisyntyinen, mutta uskon ja tiedän, että pärjäät yhtä hyvin, kuin muutkin klaanissa ja annan sinulle uuden nimen, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Oratassuna. Mestariksesi olen valinnut Vaahterasumun. Hän opettaa sinulle kaiken tarvittavan soturilaista, vaikka en epäile, ettetkö jo tuntisi tapojamme’’, oranssivalkoinen kolli sanoi. Silloin klaani alkoi hurraamaan.
’’Valkotassu! Hohtotassu! Purotassu! Oratassu!’’ klaani huusi.
*Vihdoinkin oppilas!* ajattelin, klaanin hurratessa ympärillämme. Pian klaani alkoi hajaantua omille askarilleen. Lähdin kävelemään emoni ja isäni luokse.
’’Se meni hyvin!’’ Höyhensiipi maukui.
’’Niin meni, mutta nyt teidän kannattaa käydä kysymässä mestareiltanne, onko teille jotain tekemistä’’, Kirpunloikka sanoi.
’’Selvä!’’ sanoimme ja juoksimme mestareidemme luokse.
’’No, mitä teemme ensiksi?’’ kysyin innokkaasti.
’’Näytän sinulle Myrskyklaanin reviirin!’’ Haukkapolte sanoi.
’’Voimmeko mennä kaikki yhdessä?’’ Puropentu kysyi?
’’Ei kai siitä haittakaan ole’’, Tuikeaskel sanoi ja kävelimme ulos leiristä.

Nimi: Valotassu/-myrsky

06.02.2018 19:10
Maistelin ilmaa saalii toivossa. Pakkasen kirpeys tulvahti suuhuni. Suoritin loppuarviointiani ja minua hermostutti hieman. Kuulin rapinaa jonkun puun juurelta. Saalista? mietin ja aloin tutkailla ympäristöäni. Paikansin äänen lähteen ja näin laihan myyrän, joka puuhaili jotakin lumen seassa. Parempi laihakin kun ei mitään, ajatus käväisi mielessäni, mutta työnsin sen syrjään pudottautuen vaanimisasentoon. Lehtikadon aikaan ruuasta ei olisi varaa nirsoilla, eikä kyllä muinakaan vuodenaikoina. Lähdin hiipimään kohti myyrää. Tappo oli helppo, sillä eläin oli kyyristynyt kaivamaan itselleen syötävää. Hautasin saaliin saman puun juurelle ja lähdin eteenpäin. Kuljin pitkän aikaa lumen seassa, kunnes näin melko suurikokoisen oravan hännän vilahtavan puun toiselle puolelle. Lähdin varovasti hiipimään sitä kohti. Tuo orava ei saisi päästä karkuun! Se kökötti puun rungollla valppaana, joten laskin jokaisen käpäläni maahan erityisen varovasti. Lopulta olin tarpeeksi lähellä oravaa. Lähemmäs en uskaltanut mennä, sillä eläin kuulosteli ympäristöään ja pelkäsin tassuistani lähtevän liikaa ääntä. Loikkasin oravaa kohti, mutta se lähti hädissään kiipeämään ylemmäs. Loikkasin kuitenkin vielä puunrungosta ylätpäin. Kurotin etukäpälilläni mahsollisimman korkealle ja sain oravan täpärästi. Laskeuduin käpälilleni ja nuolaisin rintaani muutaman kerran nolona. Nappaus ei todellakaan ollut mikään tyylikkäin. Hautasin myös oravan lumeen ja lähdin jatkamaan saaliin etsimistä. Minun ei tarvinnut nuuhkia ilmaa kauaakaan, kun näin jo varpusen. Astelin sitä kohti, mutta loikkani ei tavoittanut lintua, sillä se pyrähti lentoon. Huiskautin häntääni turhautuneena.
"Mennään. Läpäisit arvioinnin", Vehnäturkin ääni kuului takaani. Käännähdin ympäri ja näin mestarini tulevan ulos lumen peittämien oksien seasta. Hain juosten hautaamani oravan, sekä laihan myyrän. Lähdimme astelemaan kaksin kohti leiriä. Hidastimme hieman, jotta Pisaratassu pääsisi mestareineen paikalle. Pian toinen oppilas tuli takaisin metsästä Hallakasvo kintereillään. Myös Pisaratassu oli saanut oravan, ja sen lisäksi hänen suustaan roikkui hiiri. Loikimme leiriin ja leirissä laskin saaliini suhteellisen matalaan tuoresaaliskasaan. Vehnäturkki ja Hallakasvo lähtivät oikopäätä kohti päällikön pesää. Heilautin häntääni tyytyväisenä. Pääsisin viimein soturiksi!

Suin turkkiani huolellisesti. En saisi näyttää epäsiistiltä omassa nimitysseremoniassani. Minua jännitti hieman, varsinkin uusi nimeni. Vinhatähden kokoontumiskutsu tuli nopeammin, kuin ajattelin. Tasoitin vielä viimeiset karvat ja nousin sitten ylös. Astelin Pisaratassun vieressä päällikön eteen.
"Meidän on aika nimittää kaksi uutta soturia", Vinhatähden sanat jäivät soimaan päähäni. Se oli totta. Minusta tuli soturi. Olin läpäissyt loppuarvioinnin, vaikka aluksi olinkin epäillyt kykyjäni. Ensin soturiksi nimitettäisiin Pisaratassu. Katselin silmä kovana vanhemman oppilaan seremoniaa.
"Minä Vinhatähti, Myrskyklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Pisaratassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania - jopa henkesi uhalla?" Vinhatähti maukui itsevarmalla äänellä.
"Lupaan", Pisaratassun vastaus oli hieman hätäinen ja ymmärsin kyllä miksi. Oppilas oli minua vanhempi ja tämä olisi päässyt luultavasti jo soturiksi, ellei olisi loukannut jalkansa pudotessaan puusta.
"Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi: Pisaratassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Pisarasydämenä. Tähtiklaani kunnioittaa sinnikkyyttäsi ja uskollisuuttasi ja hyväksymme sinut Myrskyklaanin täydeksi soturiksi!" päällikkö jatkoi. Vinhatähti laski kuononsa Pisarasydämen päälaelle ja tämä nuolaisi päällikön lapaa. Tajusin, että oli minun vuoroni. Sydämeni pomppasi kurkkuun astuessani varovasti eteen.
Minä Vinhatähti, Myrskyklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Valotassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania - jopa henkesi uhalla?" Vinhatähti kysyi toistaen tismalleen samat sanat, kuin Pisarasydämen kohdalla.
"Lupaan", naukaisin yrittäen pitää ääneni vakaana, mutta tiesin, että se kuulosti hyvin hennolta.
"Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi: Valotassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Valomyrskynä. Tähtiklaani kunnioittaa arviointikykyäsi ja kuuliaisuuttasi, ja hyväksymme sinut Myrskyklaanin täydeksi soturiksi!" Vinhatähti julisti.
Valomyrsky, Valomyrsky, Valomyrsky... uusi nimeni kuulosti mielestäni mahtavalta. Tunsin Vinhatähden kuonon pääni päällä ja nuolaisin päällikön lapaa. Jouduin kurottamaan hieman, sillä olin päällikköön nähden melko lyhyt. Enää en nukkuisi oppilaiden pesässä, vaan saisin oman makuusijani sotureiden luokse.
"Pisarasydän! Valomyrsky! Pisarasydän! Valomyrsky!" klaanin hurraus tunkeutui korviini ja maistelin uutta nimeäni. Näin Vehnäturkin lähestyvän minua kissajoukosta. Sivusilmällä huomasin Pisarasydämen ottavan onnitteluja vastaan Aurinkokajolta ja Haukkapoltteelta.
"Onnitteluni!" Vehnäturkki naukui.
"Kiitos!" vastasin. "Onnitteluista, ja siitä, että jaksoit kouluttaa minua."
"Ei kestä kiittää. Olit hyvä oppilas ja ilo oli minun puolellani", entinen mestarini kehräsi. Hymyilin vastaukseksi ja kolli pujahti takaisin muun klaanin sekaan.

Nimi: Liekkipentu

06.02.2018 17:39
3
ken kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa.

“Hei leikitään saalistusta”, ehdotan. “Sinipentu voi olla hiiri!” Siskoni mulkaisee minua.
“Miksi minä olen aina hiiri”, hän marisee. Hohtopentu ja Valkopentu vain katsovat toisiaan. Tiedän että heistä se ei ole reilua, mutta eivät itse halua olla hiiriä. Katson siskooni ilkikurisesti.
“Mutta etkös sinä voi olla hiiri”, hän kysyy yllättän ilmeellä 'Siitäs saat!' Välillä siskoni sitten osaa olla ärsyttävä. Vilkaisen serkkuihimme, jospa he olisivat puolellamme.
“Kenet te haluaisitte mestareiksi kun etistä tulee oppilaita?” Kysyy Sinipentu lopulta. 'Hänhän vain vahtaa puheenaihetta! Kuka nyt jättäisi leikin?' Valkopentu näyttää selvästi miettivän.
“En oikein tiedä”, hän sanoo. “Joku vahva urhea ja suuri!”
“Minä haluan mestarikseni Täpläsiiven”, Sinipentu julisti. Tiedän että Täpläsiipi on emoni emo, ja että hän on aika tiukka, mutta samalla lempeä. Katson nyt Hohtopentua. On hänen vuoro.
“Vinhatähti ne valitsee”, naaras vain tokaisee. “Toiveet eivät välttämättä toteudu.” Nyökkään vanhemmalle pennulle. Itsen toivon Vinhatähteä mestarikseni! Toivottavasti se toive toteutuu.

Katson leirin sinäänkäynniltä ulos. Avara metsä, jossa sain olla vain hetken kun seurasin partiota. Se hetki oli hionointa. Kaikki ne uudet tuoksut, se tila ja pensaat... Katson leirin aukiota. Vain hiekkaa ja tomua.
“Olisin saanut sen oravan jos olisin kiivennyt nopeammin puuhun”, partiosta tuleva Tuikeaskel ärähtää. Tämän jälkeen hän menee juttelemaan emolleni. Katson hetken heitä. Nyt kun emo ei nää...
Siskoni ja muut pennut leikkivät vähän matkan päässä minusta. Ryntään leikin keskelle.
“Tulkaa niin näytän teille jotain mahtavaa!” Naukaisen. Sinipentu näyttää harkitsevan, mutta Hohtopentu ja Valkopentu nyökkäävät. Puropentu heilauttaa häntäänsä.
“Seuratkaa minua!” Lähden kohti leirin sitäänkäyntiä. Kun olen sen kohdalla muut pysähtyvät. Käännyn ja katson heitä ihmeissäni.
“Mikä nyt on?” Kysyn. Pennut katsovat toisiaan.
“Emme saisi mennä ulos leiristä”, he vingahtavat. Pyöräytän silmiäni.
“Ihan totta! Tulkaa jo älkääkä olko pentuja!” (Jota kukaan ei tietenkään ole XD)

Olemme kävelleet hetkenaikaa metsässä. Tämä on ihanaa! Kaikki tämä vapaus ja...
“Niin mitä sinun piti näyttää meille”, Hohtopentu huokaa. “Olemme kävelleet jo ikuisuuden!” Heilautan häntääni ja katson sivulle. Ensimmäinen asia minkä näen on tammi, suuren suuri tammi!
“Tuo!” Osoitan puuta. Sinipentu pyöräyttää silmiään.
“Enpä ole koskaan ennen puuta nähnyt”, hän näsäviisastelee. Sähähdän siskolleni.
“Niin... Tuota... Aijonkin kiivetä siihen”, julistan ja pörhistän rintaani.
“Etkä aijo!” Valkopentu naurahtaa.
“Kyllä aijon!” Menen puun juureen ja vedän kynteni ulos. Työnnän ne syvälle puuhun ja alan kiskoa itseäni ylös. Mitään ei kumminkaan tapadu. Otan nyt takajalkojeni kynnet ulos ja teen samoin. Revin itseäni ylemmäs kunnes olen suuren oksan kohdalla johon pysähdyn.
“Katsokaapa! Tein sen”, huudahdan. Sinipentu katsoo minua peloissaan.
“Tule heti alas”, hän mumisee. Pudistan päätäni. En nyt kun olen tänne päässyt. Alan loikkia iloisesti oksalla ylvästellen. Pian kumminkin tunnen että kynteni eivät ota siitä kiinni. Luiskahdan ja putoan alaspäin. Matka puusta alas on hirveän pitkä ja luuni varmasti murskaantuvat kun olen alhaalla! Vieläpä jos osun kivee. Ennen sitä tunnen kun joku tarttuu minua niskasta kiinni. Laskeudun maahan pehmeästi. Katson kuka otti minusta kopin. Tuore oppilas Väjytassu. Hän katsoo minua ankarasti.
“Olin metsästämässä kun kuulin pentujen ininää! Mitä te täällä teette”, hän kysyy terävästi. Katson maata.
“Sitä mitä kaikki soturitkin!” Puolustan. “Olen jo tarpeeksi vanha soturiksi!”
“Ei! Olet tarpeeksi vanha menemään pentutarhalle arestiin”; Väjytassu sanoo ja katsoo muihinkin. “Te myös!”

//Tää loppu on vähän väsyny :(

Nimi: Pisaratassu/sydän

06.02.2018 17:29
"Pisaratassu!" Hallakasvo huuteli oppilaiden pesän suuaukolta.
Avasin silmäni ja kipitin ulos venytellen.
"Mennään testaamaan taitojasi." Hallakasvo sanoi.
"Onko kyseessä siis loppuarviointi?!" Hihkaisin ja loikin innosta.
Hallakasvo nyökkäsi ja loikkasin vielä kerran.
Lähdimme kohti metsää.
Ulkona tapasimme Valotassun mestareineen.
"Järjestämme teille loppuarvioinnit." Vehnäturkki kertoi.
"Selvä!" Vastasimme Valotassun kanssa kuin yhdestä suusta.
*Minnehän menisin?* Mietin.
"Saat päättää itse, minne menet." Hallakasvo sanoi kuin olisi tiennyt ajatukseni.
Lähdin Tuuliklaanin rajalle päin.
Haistelin ilmaa ja pian huomasin oravan tuoksun. Riistaa oli tähän aikaan vuodesta vähän, joten jokainen saalis oli tärkeä klaanille.
Seurasin ääneti tuoksua ja huomasin oravan nakertamassa pähkinää vähän matkan päässä.
Tassuttelin ääneti vaanimisasennossa kohti oravaa.
Loikkasin ja melkein päästin oravan karkuun vahingossa, mutta viime hetkellä tein sille tappopuraisun. Hautasin sen maahan ja etsin lisää. Haistoin hiiren tuoksun kauempana.
Tassuttelin kohti hiirtä mutta astuin keppiin ja...
"RÄTS!"
Hiiri loikki karkuun.
"Hiirenpapanat!" Huudahdin vihaisena.
En löytänyt pitkään aikaan mitään. Mutta yhtäkkiä haistoin vaimean hiiren hajun.
Etsin ja löysin hiiren puunjuurelta. Se puuhasteli jotain eikä huomannut minua. Hiippailin sitä kohti. Nappasin hiiren kynsiini ja tein nopean tappopuraisun.
"Noniin. Mennään." Hallakasvo kutsui.
Tapasimme Valotassun mestareineen lähempänä leiriä. Valotassu oli saanut oravan ja myyrän.
"Hienoa!" Höyhensiipi huudahti pentutarhan sisäänkäynniltä.
Näin, kuinka minun ja Valotassun mestarimme tassuttivat päällikön luokse.

Illalla

"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä suurtasanteen juurelle klaanikokoukseen!" Päällikkö kajautti.
"Meidän on aika nimittää kaksi uutta soturia! Pisaratassu, astu eteen.
Minä Vinhatähti, Myrskyklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Pisaratassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania - jopa henkesi uhalla?
Lupaan. Vastasin henkeä haukkoen.
" Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi: Pisaratassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Pisarasydämenä. Tähtiklaani kunnioittaa sinnikkyyttäsi ja uskollisuuttasi ja hyväksymme sinut Myrskyklaanin täydeksi soturiksi!" Päällikkö lopetti.
Valotassulle tehtiin sama ja hän sai nimekseen Valomyrsky.
"Pisarasydän! Valomyrsky! Pisarasydän! Valomyrsky!" Klaani huusi.
Yhtäkkiä Haukkapolte ja Aurinkokajo juoksivat luokseni.
"Onnea! Olet vihdoin soturi!" Aurinkokajo huusi!
Aurinkokajo lähti pois ja jäimme Haukkapoltteen kanssa kahden.
"Onnea! Pisarasydän on kaunis nimi!" Haukkapolte kuiskasi.
"Kiitos." Vastasin ujosti.
"Minulla on sinulle eräs toinen asia." Kerroin kuiskaten.
"No?" Haukkapolte kysyi.
"Mi-minä odotan meidän pentujamme..."

Nimi: Zare

06.02.2018 16:54
____________________________________________

Nimi: Zare

06.02.2018 16:11
Talvioturkki// 13kp
Tuikeaskel// 17kp
Suistohaukka// 30kp

Nimi: Suistohaukka

05.02.2018 21:15
”Onko Mustikkaraita täällä?” kysyin pistäen pääni sisään parantajien pesän suuaukosta. Olin haistanut tullessani vain Pujotassun, ja oletukseni klaanimme parantajan puuttumisesta osoittautui todeksi: hänen hajunsa pesässä oli jo kohtalaisen väljähtänyt.
”Hän lähti kävelylle Liljavälkkeen kanssa”, Pujotassu maukaisi loikkien pesän poikki luokseni. ”Kuinka niin? Onko jokin hullusti?”
”Ei sen kummemmin”, kehräsin pehmeästi pojanpojalleni. ”Isäsi vain kyselee taukoamatta, kauanko hänen täytyy vielä pitää jalkansa lastoitettuna. Hän on vakaasti sitä mieltä, että pärjäisi jo normaalisti.”
”Lastan täytyy tukea hänen jalkaansa vielä vähintään neljäsosakuun ajan”, Pujotassu maukaisi epäröimättä. ”Muuten jalka ei välttämättä luudu oikein. Totta puhuen olen vähän huolissani siitä, se ei ole parantunut kovin hyvin. Taidankin käydä katsomassa sitä nyt, kun Mustikkaraita on muualla eikä minulla oikein ole tekemistä.”
”Hyvä idea, Routamieli varmasti kuuntelee sinua paremmin kuin minua, niin ironista kuin se onkin”, tuhahdin hilpeästi. Pujotassu näytti minulle leikkisän ylimielisesti kieltä ja oli poistumassa pesästä, mutta vilkaisikin vielä lapansa yli minua.
”Oletko varma ettet tarvitse mitään?”
”Minäkö? En”, vakuutin hieman yllättyneenä. ”Kuinka niin? Arpeni on kyllä toipunut hyvin, älä siitä huolehdi.”
”En minä sitä, näytät vain kovin väsyneeltä”, Pujotassu mumisi. ”Mutta kaipa sitten vain kuvittelen.” Silmänräpäystä myöhemmin kollin hännänpää oli jo kadonnut pesän uloskäynnistä, kun oppilas viimein suuntasi isänsä luokse toipilaiden pesälle. Kohautin lapojani itsekseni – en tuntenut itseäni erityisen väsyneeksi, vaikka mieleni tuntuikin aivan yhtä harmaalta kuin jo monen neljäsosakuun ajan. Oli vaikeaa pysytellä pirteänä, kun Vatukkatuhka ei ollut täällä kanssani.
Suuntasin kulkuni leirin sisäänkäynnille, sillä olin lupautunut rajapartion johtoon. Kiertäisimme järven tuntumassa sijaitsevat rajat ja metsästäisimme sitten hieman vaikka alkoikin jo hämärtää, joten saattaisi hyvinkin olla pimeää ennen paluutamme. Mukaani olin valinnut vain Mustaukkosen ja Niittylumon, sillä partioisimme kuitenkin rajaa, joka ei ollut yhteistä minkään klaanin kanssa – pärjäisimme kolmella kissalla. He olivatkin jo paikalla, joten pääsimme lähtemään välittömästi.

Partio sujui rauhallisesti aina puolisillan läheisyyteen asti. Vedenrajassa melusi kaksijalkojen joukko, joten päädyimme kiertämään alueen kauempaa. Kaksijalkojen lemu ei kuitenkaan lientynyt lainkaan, ja vaikutti siltä, että niitä oli muuallakin kuin puolisillalla.
Samassa hajuun sekoittui tuoreen veren katku, ja niskakarvani pörhistyivät hieman. ”Haistatteko tuon?” murahdin muille partion jäsenille, viittoen heitä pysähtymään. Molemmat seisahtuivat tutkimaan löyhkää tarkemmin, ja ensimmäisenä sen tarkemmin tunnisti Niittylumo:
”Mustikkaraita ja Liljavälke!”
Nämä nimet saivat meihin liikettä, ja lähdimme kulkemaan rivakasti mutta varovasti hajun suuntaan. Kaksijalan katku voimistui koko ajan, ja oli selvääkin selvempää, että jotain pahaa oli tapahtunut.

Pahat aavistukset osoittautuivat aiheellisiksi, kun pääsimme pienelle metsäaukealle. Kaksijalan hirviön loistavat silmät valaisivat koko aukion ja muodostivat varjon pienen, liikkumattoman hahmon viereen. Mustikkaraidan silmät olivat kiinni ja hänen suupielestään valui verinoro. Parantajan toinen etujalka oli murtunut ja luu törrötti ilkeän näköisesti ihon läpi, eikä hänen kylkensä enää kohoillut hengityksen merkiksi.
”Mustikkaraita!” henkäisin järkyttyneenä ja kiiruhdin parantajamme luokse jättäen huomiotta kaksijalan, joka hääri hirviönsä ympärillä mölyten kamalasti. Kosketin kevyesti Mustikkaraidan kylkeä vain todetakseni yhden kuvottavan yksityiskohdan lisää: kollin kylkiluut olivat ilmiselvästi murtuneet. Hänellä ei olisi enää pienintäkään toivoa toeta tuosta. Näky toi mieleeni Lehtiturkin, ja sydäntäni kirpaisi muiston johdosta.
”Suistohaukka, varo!” Mustaukkonen rääkäisi, ja kiepahdin karvat pystyssä ympäri. Silmänräpäystä myöhemmin tunsin voimakkaan lyönnin päälaessani ja menetin melkein tasapainoni, ottaen muutaman askeleen taaksepäin kohti Mustikkaraitaa. Se äskeinen kaksijalka seisoi suoraan edessäni, nahkahihna käpälissään, tuijottaen minua mölyten samalla jotain. Joka ikinen lihakseni oli jännittynyt ja jalkani tuntuivat jäätyneen aloilleen tuijottaessani kaksijalkaa, epämieluisten muistojen vilistessä päässäni. Päätäni huimasi lyönnin johdosta ja hädin tuskin kuulin Mustaukkosen huutavan nimeäni, eikä päähäni mahtunut kuin yksi ajatus: tuo kaksijalka tappaisi minut.
Kaksijalka nosti käpäläänsä hieman, ja sävähdin liikkeen johdosta, valmiina uuteen lyöntiin. Järkeni oli sumentunut täysin, enkä kyennyt liikkumaan. Oppilasajoista iskostunut pelko oli lukinnut minut aloilleni.
”Viekää Mustikkaraita pois!” henkäisin saatuani ääneni edes jotenkuten kulkemaan, irrottamatta kuitenkaan katsettani kaksijalasta. ”Älkää ärsyttäkö kaksijalkaa yhtään tämän enempää!” En voisi jättää parantajaamme tähän, oli hän kuollut tai ei. Totta puhuen en olisi edes voinut perääntyä, niin painavilta jalkani tuntuivat. Kaksijalka huusi taas jotain, yrittäen huitaista Mustikkaraidan luokse juossutta Mustaukkosta. Niittylumo sähähti sille rientäen auttamaan isäänsä, katse kiinnittyen kuitenkin hirviöön.
”Liljavälke!” soturinaaras parahti, ja omakin katseeni ajautui hirviöön päin. Se osoittautui virheeksi, sillä samassa tunsin toisen lyönnin kasvoissani. Isku osui juuri kasvojeni oikealle puolelle, arven kohdalle, ja osuma sai uskomattoman kivun räjähtämään pääni sisällä. Se sai minut melkein rojahtamaan maahan, ja halusin vain huutaa. Kipu oli verrattavissa vain yhteen hetkeen: siihen, kun ukkospolun karhea pinta repi avohaavan lapaani. En enää päässyt pakoon mieltäni sumentavilta muistoilta, ja tunsin vain hatarasti Mustaukkosen napauttavan minua lapaan hännällään. Kuin unessa lähdin seuraamaan soturitoveriani, juosten pois kaksijalan ja sen käpälissä olevan hihnan luota. Tähtiklaanin armosta kaksijalka ei lähtenyt seuraamaan meitä, ja hetken juostuamme uskalsimme pysähtyä. Mustaukkonen laski Mustikkaraidan kehon maahan vilkaisten sitä surumielisesti, todeten, ettei mitään ollut tehtävissä. Sitten soturi käänsi katseensa tyttäreensä.
”Näit siis Liljavälkkeen?”
”Hän oli hirviön sisässä”, Niittylumo miukaisi ääni kimeänä järkytyksestä. ”Ne veivät hänet.”
Mustaukkonen kirskutteli hampaitaan kääntäen sitten huomionsa minuun. ”Suistohaukka, oletko kunnossa?”
En vastannut, sillä en saanut ääntäni millään kulkemaan. Näkökenttäni oli yhtä sumea, eikä mielessäni vellova pelko talttunut vieläkään, vaikka olimme jo turvassa kaksijalalta. Olin varmaan lähellä hyperventilointia, enkä saanut kehoni tärinää loppumaan.
”…Suistohaukka?”
”Kaikki hyvin”, pakotin itseni käytännössä äännähtämään sanat. ”Se menee ohi. Ei hätää.”
En ollut ikinä pelännyt näin kovin. Tuntui kuin kaikki oppilasaikani kokemuksiin liittyvät säryt ja kivut olisivat jälleen täällä, ja joutuisin jälleen pelkäämään henkeni puolesta kaksijalan vankina. Vedin syvään henkeä yrittäen rauhoittua, koska tiesin olevani liki naurettava, mutta en vain kyennyt lopettamaan jalkojeni tärinää.
”Se osui arpeesi”, Mustaukkonen mumisi istuen eteeni. ”Näytähän.” Nojasin hieman lähemmäs ystävääni yhä syviä henkäyksiä ottaen. Arvesta säteilevä kipu tuntui kaukaiselta, enkä pystynyt rentouttamaan lihaksiani lainkaan. Mieleni oli valmiina pakenemaan ja väistämään kaksijalan iskua minä hetkenä hyvänsä, enkä saanut rauhoituttua.
”Ei ulkoista jälkeä, mutta voin vain arvata, että se särkee aika kovin”, Mustaukkonen totesi hiljaa, madaltaen sitten ääntään. ”Kaikki hyvin, Suistohaukka. Se ei lähtenyt seuraamaan meitä. Mitään pahaa ei enää tapahdu.”
”Tiedän”, henkäisin. ”Tiedän kyllä.” Hiljalleen hengitykseni alkoi tasaantua ja mieleni selkeytyä, mutta jalkojeni tärinä ei lakannut. ”Tämä menee kyllä ohi. Palataan nyt vain leiriin.”
Mustaukkonen näytti hieman epäröivältä, selvästi huomaten tärinäni ja haistaen pelkotuoksuni, mutta nyökkäsi kuitenkin. Hän nosti Mustikkaraidan takaisin selkäänsä ja lähti johtamaan partiota takaisin leiriä kohti. Vilkaisin vielä lapani yli ottaen syvään henkeä. Pystyimme vain rukoilemaan Tähtiklaanilta, että Liljavälke palaisi kunnossa takaisin leiriin.

”Mustikkaraita!” Pujotassu parkaisi pinkoen aukion poikki havaittuaan meidät. Leiriin oli puhjennut järkyttynyt hälinä, ja Mustaukkosen laskiessa Mustikkaraidan kehon lumelle muutama kissa ulvaisi surullisesti, ilmeisesti tajuten, että parantajamme oli kuollut. Pujotassu lysähti mestarinsa vierelle itkien vuolaasti, ja seuraavana katseeni osui Talvioturkkiin. Juuri pentutarhaan muuttanut tyttäreni katseli hätääntyneen oloisena ympärilleen, ja tiesin hänen etsivän Liljavälkettä.
”Missä Liljavälke on?” naaras miukaisi ääni värähtäen käveltyään luokseni. ”Älä vain sano, että hänkin…”
”Kaksijalat veivät hänet”, vastasin hiljaa. ”Mutta hänellä on toivoa, Talvioturkki.”
”Voi hyvä Tähtiklaani”, tyttäreni kuiskasi hiljaa, katse kääntyen Mustikkaraitaan. ”Kaksijalat?”
Nyökkäsin väkinäisesti, yrittäen pysyä mahdollisimman rauhallisena näin kissojen keskellä. Talvioturkin silmät välkähtivät, ja tiesin hänen ajattelevan samaa kuin minäkin: Lehtiturkki ja Naakkatassu eivät valitettavasti jääneet kaksijalkojen ainoiksi uhreiksi.
Mustaukkonen selitti tilanteen paikalle saapuneelle Vinhatähdelle, ja upposin hetkeksi ajatuksiini. Parantajan menettäminen oli suuri isku muutenkin rikkonaiselle klaanille. Samassa muistin Mustikkaraidan veljen Varistassun. Mahtoiko hän olla vielä elossa?
”Okasilmä, Vaahterasumu ja Lumikkotaival, lähtekää ilmoittamaan muille parantajille”, Vinhatähden mau’unta kiinnitti huomioni. ”Okasilmä Tuuliklaaniin, Vaahterasumu Jokiklaaniin ja Lumikkotaival Varjoklaaniin.” Päällikkö piti hetken tauon vilkaisten Pujotassua. ”Okasilmä ja Lumikkotaival, kysykää myös, liikenisikö Juolavirralta tai Värelehdeltä apua Pujotassun koulutuksen suhteen. Meidän klaanissamme ei ole ketään tehtävään sopivaa.”
Kolmikko nyökkäsi ja lähti välittömästi tehtävälleen. Huomasin Routamielen nilkuttavan aukion poikki Pujotassun luokse ja kyyristyvän poikansa viereen, maukuen tälle hiljaa lohduttavia sanoja. Parantajaoppilas näytti eksyneeltä ja hylätyltä kyhjöttäessään mestarinsa ruumiin vieressä, enkä voinut muuta kuin toivoa hänelle voimia. Hän ei ollut laisinkaan koulutuksensa loppuvaiheessa, mutta klaanissa ei ollut ketään Mustikkaraidan jälkeen, joka olisi voinut hänelle parantajan taidot opettaa. Oppilas oli jäänyt täysin yksin huolehtimaan kokonaisesta klaanista.

Nimi: Tuikeaskel

02.02.2018 06:21
Loikin iltapäivän rajapartion perässä metsässä. Ilma oli lämpimämpi kuin yleensä, ja vaikka kuinka olisin toivonut sen menevän pois, vesisateen lupaus roikkui painostavana ilmassa, aivan kuin Kuuralumon sanat pääni sisällä. En ollut onnistunut saamaan kollia ajatuksistani kokoontumisen jälkeen vaikka kuinka olin yrittänyt, ja valinnanvaikeus koversi sisuksiani. Ei sen olisi pitänyt olla niin vaikeaa. Minun olisi pitänyt sanoa itselleni ja hänelle heti ei. Mutta en tiennyt miten.
Toivoin vain, että olisin voinut kertoa jollekin. Nauraa asialle, kuin se olisi jokin vitsi.
Osa minusta tiesi, että se oli täysin vastoin soturilakia. Osa minusta halusi uhmata sitä. Kuuralumo oli ensimmäinen kolli, joka oli… en minä osannut sitä selittää. Huokaisin. No, riippuisi siitä jos edes alkaisi sataa.

Ilta pimeni ja viimein se tapahtui. Tippa tipalta kylmiä pisaroita alkoi tipahdella taivaalta, ja ne yltyivät pian hiljaiseksi kaatosateeksi. Minun pitäisi valita lähtisinkö vai menisinkö nukkumaan.
Muun klaanin mennessä nukkumaan kömmin hiljaa ulos leiristä ja juoksin metsään. Ei mennyt kauaakaan ennen kuin turkkini oli kastunut likomäräksi. Minulla oli kylmä ja karvani olivat liimautuneet nahkaani, mutta juokseminen vei ajatukseni muualle.
Minulla- ei, meillä ei olisi paljoa aikaa. Simppeli suunnitelma; menisin tapaamaan Kuuralumoa, selvittäisin miksi hän halusi nähdä minut, selittäisin hänelle, että emme voisi vain tehdä noin, ja lähtisin.
Kertasin suunnitelmaani mielessäni, ja hetki hetkeltä tunsin itseni varmemmaksi. Kukaan ei tulisi tietämään. Enkä rikkoisi soturilakia enempää.
Hyvän matkan juoksun jälkeen keuhkoni alkoivat huutaa taukoa. En tiennyt, kuinka kauan olin juossut, mutta tiesin olevani jo hajurajojen ulkopuolella. Hidastin hiljaiseen kävelyyn. Sade jatkui ja jatkui, ja minusta tuntui etten koskaan ollut ollut märempi.
”Hei, sinäkö siellä? Tuikeaskel?”
Pelkäsin jo hakkaavan sydämeni lentävän ulos rinnastani Kuuralumon äänen aiheuttaman säikähdyksen seurauksena. Jäin paikalleni läähättämään hetkeksi ennen kuin jatkoin matkaa äänen suuntaan.
Kuuralumo oli löytänyt jonkunmoisen suojantapaisen, johon kyyristyimme pienen matkan päähän toisistamme. Kuuralumo huokaisi, ja sitten naurahti.
"En uskonut että oikeasti tulisit", hän maukaisi pieni häive helpotusta äänessään.
Hymyilin hänelle, mutta päätin mennä suoraan asiaan. "Miksi halusit minut tänne?"
Kolli kallisti päätään. "Että voisimme tavata ja puhua kokoontumisen ulkopuolella. Totta kai meillä on hyvin vähän aikaa, mutta..."
Tuijotin häntä hölmistyneenä. "Miksi ihmeessä? Tiedät varmasti, että tämä on vastoin soturilakia, ja jos meidät huomataan, olemme pahassa pulassa."
Kuuralumo laski päätään. "Minusta olet erittäin mukava kissa. Et ole kuin yksikään jokiklaanilainen, ja se tekee sinusta kiinnostavan." Hän piti pienen tauon. "Tai sitten olen vain liian tottumaton. Kai en ajatellut, että meidän pitäisi olla niin vihamielisiä vaikka olemmekin eri klaaneista."
"Tuo on... yllättävä näkökulma", myönsin hiljaa. "Täällä ei varmaankaan ole monia, jotka ajattelevat noin." Märkä turkkini alkoi pikkuhiljaa kalvaa minua, ja murahdin puoliksi ärtyneenä, puoliksi leikkisästi: "Mutta miksi juuri sateella? Tiedäthän, että kaikkien kissojen turkit eivät hylji vettä."
Kuuralumo naurahti. "Kukaan ei ole ulkona sateisena yönä, joten ei ole kovin suuria mahdollisuuksia, että meidät huomattaisiin. Toiseksi, sade peittää tehokkaasti hajujälkemme. Olisi erittäin vaikea jäljittää tuoksujamme reviirin ulkopuolelle sateen jälkeen."
Kohotin toista kulmaani yllättyneenä. "Sinähän olet suunnitellut tätä."
"Enpä oikeastaan."
Nauroimme nyt kumpikin. Ehkä tämä kolli ei ollutkaan niin tyhmä kuin olin luullut.
Puhuttuamme hetken vielä päätimme lähteä takaisin omille reviireillemme. Kuuralumo jotenkin puhui minut ympäri, ja suostuin uuteen tapaamiseen. Sen jälkeen lähdin pinkomaan kohti kotia. Yrittäisin metsästää jotain kun olisin päässyt takaisin Myrskyklaanin reviirille, jotta poistumiseni ei olisi näyttänyt kovin kummalliselta, vaikka oudolta se tulisi kyllä näyttämään.
Etsiessäni riistaa puntaroin mielessäni sisäänpääsyä leiriin. Olin litimärkä ja väsynyt; halusin vain saada jonkun hiiren ennen kuin pääsisin lähellekään sisäänmenoa.

Päätin sitten olla hiipimättä leiriin samaa reittiä kuin mitä olin mennyt ulos. Löin siis yövartijan ällikällä, mutta luulisin että tämä ymmärsi, etten "ollut saanut unta ja minun oli pitänyt mennä selvittämään päätäni kokoontumisesta", vaikka se olikin ollut pari päivää sitten.
Ravistelin turkkini piikikkääksi ja hiivin soturien pesään varoen herättämästä ketään. Istuin sammalilleni ja suin nopeasti turkkini ennen kuin käperryin tiukalle kerälle.
Jaksaisin kyllä yhden päivän ilman kunnolla nukuttua yötä. Lisäksi minusta tuntui... oudolta pikku retkeni jälkeen. En ymmärtänyt tätä tunnetta. Kai... jännittynyt? Innostunut? Hämmentynyt?
En ehtinyt miettiä sitä sen enempää, sillä annoin silmieni painua kiinni ja sadepisaroiden ääni kuljetti mieleni mukaansa.
Heräsin joskus valoisan aikaan. Satoi vieläkin, ja pesässä vielä sisällä olevat kissat eivät näyttäneet kovin halukkailta pistämään kuonojaan pihalle.
Vääntäydyin istumaan ja pakotin itseni sukimaan turkkini. Taas. Ulos lähteminen olisi taas toinen juttu, joten vedin käpälät alleni ja jäin siihen nuokkumaan, odottaen partiokutsua tai jotain vastaavaa.
//eheh, sori tämmönen, haluun vaan jotenkin kauheesti kirjottaa Kuurasta ja Tuikkeesta ;_; sanokaa jos oli liian epärealistinen, yritän korjata!

Nimi: Talvioturkki

31.01.2018 10:14
"Särkkätassu? Miten sinä täällä olet?"
Velipuoleni katsahti minua nopeasti, viitaten sitten juuri pentutarhaan pujahtavaan Liekkipentuun.
"Liekkipentu lähti seuraamaan meitä. Toin hänet takaisin."
"Kipinämyrsky tosiaan mainitsi, ettei löydä Liekkipentua mistään", maukaisin huoahtaen sitten hieman. "Se pentu on sitten alituiseen vaikeuksissa. Mutta eikö joku muu olisi voinut tulla? Tämähän olisi ollut ensimmäinen kokoontumisesi."
Särkkätassun jo ennestään jostain syystä kiiluvat silmät kääntyivät maata kohti, ja kallistin päätäni hämmentyneenä. Pikkuveljeni oli ollut todella maassa jonkin aikaa, varmaankin Hallakasvon tapauksen takia, mutta nyt hän vaikutti levollisemmalta. En edes huomannut hänessä pienintäkään pettymyksen merkkiä kokoontumisen väliin jättämisestä.
"Kokoontumiset saavat jäädä, Talvioturkki", Särkkätassu maukui lopulta hiljaa. "En minä jaksa sitä matkaa. Edes kävellen. Elämäni on vielä rajoittuneempi kuin luulin."
"Oikeasti?" harmistunut huokaisu karkasi suustani. "Todella harmi. Kokoontumissaari on näkemisen arvoinen paikka."
"Uskon", Särkkätassu maukui. "Ehkä vielä joskus päädyn sinne."
"Et vaikuta pettyneeltä?"
"Ei minulla ole syytäkään", velipuoleni totesi vilkaisten taas minua. "Kuulenhan kuitenkin kokoontumisen tapahtumat huomenna. Enkä edes tiedä, mistä jään paitsi, joten en osaa olla pettynyt." Pieni hymy käväisi kollin kasvoilla. "Sitä paitsi Liekkipentu on todella mukava, vaikka vähän ajattelematon onkin."
"Hyvä sitten", hyrähdin. "Mutta varo vain, minä vaikka kannan sinut sinne joskus."
"Tuo oli sitten lupaus", Särkkätassu naurahti. "Mutta ehkä joskus myöhemmin, sinun on paras olla rasittamatta itseäsi vähään aikaan."
"Se siis näkyy jo päällekin päin", mumisin. Särkkätassu viittasi sanoillaan selvääkin selvemmin pyöristyneeseen vatsaani, joka pakottaisi minut muuttamaan pian pentutarhaan. "Ehkä sitten, kun tulevat puoliserkkusi ovat oppilaita. Aivan kuten Liljavälkkeenkin pennut." Katsahdin vaistomaisesti parantajien pesälle päin. Tyttäreni oli kertonut uutiset eilen: hän odotti Mustikkaraidan pentuja, jotka syntyisivät hyvinkin samaan aikaan omieni kanssa. Olin iloinen siitä, että hän oli viimein löytänyt kumppanin, ja toivoin vain että Mustikkaraidan aika riittäisi Liljavälkkeellekin parantajan töiden lomassa.
"Pennut ovat aina hyvä merkki klaanille, vaikka aika onkin kohtalaisen vaikea", Särkkätassu totesi. "Onnitteluni sekä sinulle että Liljavälkkeelle. Toivottavasti kaikki menee hyvin lehtikadosta huolimatta."
"Eiköhän", kehräsin rauhoittavasti. "Onhan tähänkin asti kaikki mennyt suurimmaksi osaksi hyvin." Jätin mainitsematta Höyhensiiven pennun Nokipennun kuoleman viheryskään, sillä en halunnut ajatella taudin aiheuttamaa uhkaa lehtikadon aikaan. Omista pennuistani kukaan ei ollut koskaan sairastunut kyseiseen tautiin - vaikka Tähtiklaani sentään olisin antanut mitä vain jos Niemiviiksi olisi sairastunut vain viheryskään sen viheliäisen taudin sijaan - mutta uhka oli enemmän kuin todellinen. Erityisesti nuorelle emolle pennun menetys oli varmasti rankkaa.
"Kaikki menee varmasti hyvin", Särkkätassukin maukui rohkaisevasti huomatessaan pienoisen epävarmuuden silmissäni. "Myös Liljavälkkeellä. Mustikkaraita osaa asiansa, ja nyt meillä on kissanminttuakin varastossa."
"Olet oikeassa", huoahdin. "Eikä lehtikato itsessäänkään ole onneksi kovin ankara, kunhan kaksijalat pysyvät poissa." Räpäytin silmiäni pitäen hetken tauon ennen jatkamista: "Nyt kuitenkin sinun olisi paras mennä nukkumaan, sillä on jo myöhä. Oletan, että Okasilmä on varannut jotain huomisen varalle?"
"Koska minun piti olla kokoontumisessa, on minulla aamu vapaata", Särkkätassu maukui helpottuneen oloisena. "Mutta kyllä, olemme menossa partioon ja metsästämään myöhemmin päivällä. Ehkä olet oikeassa, minun on parasta mennä - mutta niin on sinunkin."
"Älä huoli, menen enemmän kuin mielelläni nukkumaan", naurahdin. "Olen juossut koko päivän edestakaisin eri tehtävissä, joten torkut ovat kyllä tervetulleet."
"Nähdään siis aamulla", Särkkätassu hyvästeli, kosketti ohi mennessään lapaani hännällään ja katosi hetkessä oppilaiden pesään. Suuntasin itse soturien pesälle, sillä en ollut vielä etsinyt paikkaa kuningattarien pesästä. Liljavälke puolestaan oli muuttanut sinne tänään, joten kenties minunkin kannattaisi etsiä oma paikkani huomenna.

Nimi: Zare

30.01.2018 12:33
_________________________________________________

Nimi: Zare

30.01.2018 12:33
Liekkipentu// 26kp
Vaahterasumu// 18kp
Hohtopentu// 31kp
Tuikeaskel// 41kp
Särkkätassu// 24kp
Suistohaukka// 22kp

 

©2018 Metsäketo - suntuubi.com