Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

MyrskyklaaniJokiklaani Tuuliklaani Varjoklaani ⇔ Tähtiklaani Erakot ja kotikisut

 

Myrskyklaanilaisten tarinat

 1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Särkkäviiksi

16.12.2018 22:51
Olin hädin tuskin ummistanut silmäni pitkän päivän uuvuttamana, kun aukiolta kajahti Tavisateen kokouskutsu.
"Saapukoon jokainen kissa Suurkivelle klaanikokoukseen!"
Muutama soturi päästi tyytymättömän, kummastuneen murahduksen, mutta pesään oli levinnyt myös levottomuuden ilmapiiri. Mitä asiaa Tavisateella saattoi olla tähän aikaan, ja miksi hän käytti normaalien sanojen sijaan versiota, joka velvoitti joka ikisen klaanilaisen osallistumaan kokoukseen?
Hallakasvo ravisteli hieman turkkiaan saadakseen itsensä hereille - kumppanini oli mennyt minua aikaisemmin nukkumaan aamupartion vuoksi - ja vilkaisi minua. Nousin itsekin jaloilleni ja seurasin naarasta hämärälle aukiolle. Kissoja virtasi verkkaisesti aukiolle, ja huomasin Hohtolehden naukuvan jotain Kiviroudalle ja Vaskitsakynnelle, jotka pujahtivat parantajan perässä päällikön pesään.
"Pahoittelen kokouksen ajankohtaa", Tavisade aloitti vaisusti. Sisareni katse oli etäinen ja hän piti painostavn tauon, ennen kuin väräytti korviaan, ryhdistäytyi ja jatkoi: "Olemme kuitenkin kokoontuneet kuulemaan suru-uutisen. Klaanimme arvostettu ja rakastettu päällikkö Vinhatähti on menettänyt viimeisen henkensä ja siirtynyt metsästämään Tähtiklaanin kanssa."
Silmäni laajenivat järkytyksestä, ja aukiolle puhkesi kauhistunut häly. Vinhatähtikö kuollut? Siihen sairauteenko? Eihän sen pitänyt olla vakavaa!
"Vinhatähti menehtyi sairauteen, joka piinasi häntä pitkän aikaa", Tavisade maukui odotettuaan, että pahin häly laskeutuisi. "Samainen sairaus on monella muullakin klaanitovereistamme, mutta jostain syystä se iski erityisen voimakkaana juuri Vinhatähteen. Hän menetti samalle sairaudelle useamman hengen, ja joutui lopulta siirtymään Tähtiklaanin maille. Klaanimme tulee suremaan häntä pitkään, ja hän pysyy varmasti muistoissamme omaan loppuumme saakka. Vaikka menetys tulikin äkkiä eikä kukaan osannut varautua siihen, pidämme hänen valvojaisensa nyt tänä yönä. Uuden varapäällikön ilmoitan huomenna ennen auringonhuippua."
Naaraan katse siirtyi Kiviroutaan ja Vaskitsakynteen, jotka olivat juuri palanneet Hohtolehden jäljessä päällikön pesästä Vinhatähteä kantaen. Monia surullisia ulvahduksia kajahti ilmoille, kun kaksi soturia laskivat päällikön kehon pehmeästi aukion lumelle. Tavisade sulki hetkeksi silmänsä, veti syvään henkeä ja nosti katseensa tähtiin.
"Minä, Tavisade, Myrskyklaanin varapäällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän kissaan. Hän on oppinut soturilain, noussut klaaninsa johtoon ja johtanut sitä kunniakkaasti. Nyt oli hänen aikansa menettää viimeinen hänelle suomistanne hengistä, joita hän käytti klaaninsa hyväksi varmuudella ja lempeydellä. Ottakaa hänet vastaan Tähtiklaanin kunniakkaisiin riveihin."
Kissat laskivat katseensa, ja hetkeksi aukiolle laskeutui rikkumaton hiljaisuus. Suljin itsekin hetkeksi silmäni, lähettäen sanattoman kiitokseni Vinhatähdelle niistä kuista, joina hän klaaniamme johti.
"Läheiset saavat valvoa hänen vierellään tämän yön. Hänet haudataan aamunkoitteessa."



Aamu valkeni kalpeana ja vaiteliaana, aivan kuin luontokin olisi surrut Vinhatähteä. Päällikön oranssivalkea häntä jätti hienoisen vanan aukion lumeen, kun Täpläsiipi raahasi hänet Vaskitsakynnen avustuksella pois. Väsymys painoi silmiäni Vinhatähden vierellä valvotun yön jälkeen, mutta siitä huolimatta väsymys peittyi haikeuden ja surun alle. Joskushan tämänkin päivän oli tultava, mutta se tuli valitettavan pian...
"Vinhatähti oli kunniakas päällikkö ja lempeä persoona, jolle moni uskalsi avata salaisimmatkin tuntemuksensa", Tavisade maukui vaiteliaana saaden kissojen huomiot suurkivelle. "Hän oli paitsi loistava päällikkö, myös rakastava poika, kumppani ja isä. Nyt oli kuitenkin hänen aikansa lähteä rakkaidensa luokse Tähtiklaaniin. Klaanimme tulee muistamaan hänet pitkään lempeänä ja ylevänä päällikkönä, jonka alaisuudessa Myrskyklaani kulki läpi vaikeidenkin aikojen." Naaras piti hetken tauon ja räpäytti kiiltäviä silmiään. "Valitettavasti minun on kuitenkin valittava nyt uusi varapäällikkö." Sisareni vaikutti hieman vastahakoiselta, ja häntä selvästi puistatti vaihtaa aihetta näin pian. Hän oli kuitenkin periaatteessa jo ylittänyt armonaikansa - määrätty seuraava puolikuu päällikön kuolemasta oli tarkalleen ottaen mennyt jo - joten hän ei voisi lykätä tätä enää kauempaa.
"Vaikka Vinhatähden kuolema tuli yllättäen, olen tiennyt tähän kysymykseen vastauksen jo siitä lähtien, kun minut nimettiin varapäälliköksi", Tavisade maukui suoristaen ryhtinsä, ja nyt hänen silmissään paloi varmuus.
"Lausun nämä sanat Tähtiklaanin edessä, jotta he voivat kuulla ja hyväksyä valintani. Hallakasvo on Myrskyklaanin uusi varapäällikkö!"

Nimi: Hohtolehti

16.12.2018 21:27
Olin juuri hoitanut Höyhensiiven, Untuvapennun ja Harmiopennun. Tauti riehui yhä klaanien kimpussa, etenkin Harmiopentu oli huonossa kunnossa. Asettelin ylimääräiset yrtit paikoilleen, ja pieni huoli alkoi kasvaa sisälläni, varastoni olivat aivan liian pienet lehtikatoa varten. Enhän minä edes tiennyt missä yrtit täällä kasvoivat ja vaikka olisin tiennytkin, tuskin lumen alla mikään olisi säilynyt. Huokaisin syvään ja käännyin suuaukolle, jonka edessä näin Tavisateen.
’’Mikä hätänä, etkai ole sairas?’’ kysyin ja kävelin nukkuvien potilaiden ohi kohti varapäällikköä.
’’Ei en minä, mutta voisitko käydä katsomassa Vinhatähteä, tauti näyttää saaneen hänetkin kouriinsa’’, Tavisade sanoi.
’’Toki, tarkastan hänet, otan vain tarvittavat yrtit mukaan’’, sanoin ja käännyin varastoilleni. Otin pienen nipun kehäkukkaa ja muutaman katajanmarjan. Muuhun ei ollut varaa.
’’Kiitos!’’ valkoinen kolli maukui ja loikki edelläni aukiolle. Olin jo lähdössä pentutarhaa, sillä siellä päällikön pesä sijaitsisi, jos olisimme vanhassa leirissä, mutta täällä täytyikin lähteä aivan eri suuntaan. Lohdutin itseäni sillä, että tiesin, etten ollut ainoa, jota tämä hämmensi. Korjasin suuntani ja kävelin päällikön pesän suulle. Astuin varovasti sisään ja näinkin päällikön lepäämässä vuoteellaan.
’’Hei, mikä on olosi?’’ kysyin ja nuuhkaisin kollin turkkia.
’’No, olen minä elänyt parempiakin aikoja!’’ Vinhatähti kehräsi, mutta yskänpuuska ravisteli häntä. Tauti ei ollut kuitenkaan yhtä pahana, kuin muilla klaanin sairastuneilla kissoilla.
’’Olet onnekas, sillä sairaus ei ole saanut sinusta niin hyvää otetta, kuin muista’’, yritin piristää ja annostelin kehäkukan ja katajanmarjat valmiiksi.
’’Älä tuhlaa yrttejäsi minuun! Anna ne nuoremmille!’’ päällikkö kuitenkin maukui, kun yritin ojentaa hänelle auttavia yrttejä.
’’Ota edes yksi katajanmarja, niitä on riittävästi’’, maanittelin ja vieritin yhden marjoista päällikön eteen.
’’No hyvä on, mutta muuhun en suostu!’’ hän päätti.
’’Muista kuitenkin levätä kunnolla!’’ sanoin vielä ennen kuin poistuin pesästä. Jos Vinhatähti sairastuisi pahasti, se johtaisi koko klaanin sekaisin. Palatessa pesääni oli Untuvapentu herännyt ja seisoi nyt vuoteensa vieressä.
’’Hei pikkuinen, eikö sinun pitäisi levätä?’’ kysyin lempeästi, kun sujautin yrtit paikoillensa.
’’Mutta minulla on jo parempi olo!’’ Untuvapentu vinkui. Pieni toivonkipinä syttyi sisälläni, kun pikkusiskoni oli jo noin pirteä. Haistoin hänen suutaan, ja kosketin nenää. Hän oli selvästi jo parempana. Annoin hänelle varmuuden vuoksi pienen katajanmarjan.
’’Jatka samaan malliin, niin paranet tuota pikaa!’’ kannustin häntä, kun asettelin sammalet hänen ympärillään paremmin. Lähdin pois pesästäni ja kävelin suoraan leirin läpi metsään. Tarvitsin hetken taukoa ja tuuletusta sairauden saastuttamasta ilmasta. Lumessa oli vaikea kävellä, mutta aamu partion jättämä polku oli kuitenkin hieman apuna. Pysyin sillä, koska en tuntenut reviiriä kovin hyvin, ja nyt ei kannattanut eksyä. Polun vieressä oli kivi, jolle loikkasin. Huiskin enimmät lumet siitä pois ja istuuduin pesemään itseäni. Jos menisin seuraavaksi tarkastamaan Sinisydämen ja Purohännän pennut, en voinut ottaa riskiä, että nekin sairastuisivat. Kun olin käynyt itseni perusteellisesti. Nousin ylös ja ravistelin lumihiutaleet pois turkiltani. Lähdin takaisin kohti leiriä seuraten polkua ja jättämääni hajujälkeä.

Värisin jo hieman kylmästä, mutta onneksi pentutarhan ilma oli lämmin ja kotoisa. Heti sisään astuessani huomasin, ettei kukaan ollut saanut tartuntaa. Tunnelma oli iloinen ja jopa hieman riehakas. Purohännän ja Sinisydämen pennut telmivät keskenään ja emot katselivat heitä lempein silmin. Vanhemmat kuningattaret pysyivät omille vuoteillaan ja keskustelivat rauhassa. Minut huomasi ensimmäisenä Orapihka. Hänen pentunsa Huomenpentu nukkui tällä hetkellä hänen vastaansa vasten.
’’Hei Hohtolehti, mitä kuuluu?’’ naaras kysyi ja silitti samalla pentunsa selkää.
’’Ihan hyvää..tai no voisihan sitä kuulua parempaakin, kun on nyt tämä epidemia ja niin’’, vastasin vakavana ja tarkistin samalla kuingattaren pentuineen.
’’Kumpikin kunnossa, muistattehan tulla heti sanomaan, jos joitakin taudin oireita ilmenee’’, muistutin, ennen kuin siirryin Tuikeaskeleen ja Kettuväijyn luokse. Kettuväijyllä ei juuri nyt ollut omia pentuja, mutta hän autteli muita kuningattaria pentutarhassa. Tuikeaskeleen kaksi pentua kinastelivat jostain hieman kauempana.
’’Hei, tulin tarkastamaan, ettette te ole sairastuneet’’, sanoin ja naaraiden päät kääntyivät minuun päin.
’’No, en minä kipeä ole, mutta voithan sinä tarkistaa varmuuden vuoksi’’, Kettuväijy sanoi ja todettuani hänet terveeksi päästi hän pienen omahyväisen hymähdyksen.
’’Spiraalipentu ja Tähtipentu, tulkaapas tänne!’’ Tuikeaskel komensi ja pian kaksi pentua juoksivat paikalle. Hekään eivät onneksi vaikuttaneet kipeiltä, joten jatkoin nuorempien pentujen luokse.
’’Ai hei Hohtolehti, onko pitänyt kiirettä viime päivinä, kun et ole käynyt katsomassa meitä?’’ Purohäntä vitsaili, tottakai hän tiesi että hoidin päivät pitkät epidemiaan sairastuneita, mutta minua se ei naurattanut. Samassa tunsin terävät hampaat hännässäni ja arvasin sen olevan Tervapentu, joka oli leikkinyt siskoni pentujen kanssa. Purohännälle oli tullut paljon vastuuta, kun hänellä oli kaksi omaa pentua, hän hoivasi Höyhensiiven terveitä pentuja ja heidän lisäkseen piti silmällä Poutapentua ja ajoittain Pisarasydämen pentuja. Tottakai häntä autettiin, mutta ylpeä siskoni ei siihen helpolla suostunut.
’’Tulin nyt tarkistamaan, että te kaikki olette terveitä’’, sanoin ja hetken kuluttua edessäni oli joukko pentuja. Kaikki vaikuttivat terveiltä, mutta Kyynelpennun haju tuntui samalta, kuin muiden sairastuneiden.
’’Kyynelpentu, sinun olisi parasta muuttaa Höyhensiiven luokse parantajan pesään’’, sanoin lempeästi, mutta loin merkitsevän katseen Purohäntään ja Sinisydämeen.
’’Hyvä on mutta jääkö Kaurispentu tänne?’’ pieni pentu kysyi huolissaan.
’’Ainakin toistaiseksi, hänestä pidetään varmasti hyvää huolta!’’ lupasin ja lähdin johdattamaan Kyynelpentua ripeästi pois muiden luota. Kuljimme halki leirin ja näin ilokseni Vinhatähden nouseen syömään yhdessä klaanilaisten kanssa. Toivoin kuitenkin, ettei hän vilustuttaisi itseään viileässä ilmassa. Päästin Kyynelpennun samalle vuoteelle Höyhensiiven kanssa, kun pääsimme pesälleni.
’’Siinä sinun on hyvä olla. Syö tämä marja ja yritä sitten levätä’’, sanoin ja pentu myöntyi tähän mukisematta.

Yö saapui nopeasti, joten minäkin pääsin lepäämään omalle sammalvuoteelleni. Olin tuskin. Ummistanut silmiäni, tai siltä se ainakin tuntui, kun minut herätettiin.
’’Hohtolehti, herää! Vinhatähti ei voi hyvin!’’ Tavisade kuiskasi korvaani. Nousin salamana pystyyn. Kaivoin varastostani kehäkukkaa ja varoin herättämästä Pujopilkkua jota en ollut nähnyt koko päivänä. Annoin hänen siis nyt levätä. Kuljin nopeasti Tavisateen perässä päälikön pesälle, Vinhatähden vierelle.
’’Vinhatähti syö tästä nämä yrtit, ne helpottavat oloasi!’’ maanittelin ja ojensin kasveja.
’’Ei, ei. Älä tuhlaa minulla on vielä henkiä jäljellä’’, hän yritti vastustella.
’’Niin, muttet voi tuhlata niitä!’’ Vinhatähti ei ottanut kuuleviin korviinsa, mutta hänkin vaikutti yllättyneeltä, kun tauti oli vienyt häneltä niin paljon voimia. Tajusin, että hänen aikansa olisi pian ohi. En halunnut kuitenkaan luovuttaa!
’’Mitä klaani tekee ilman sinua! Sinun pitää pysyä lujana!’’ yritin vielä, mutta Vinhatähti huiskaisi hännällään. Tavisateesta tulee päällikkö, minun aikani on, menetin jo hengen tälle taudille. En jaksa taistella sitä vastaan. Te pärjäätte kyllä, klaanin on hyvä saada tuore päälikkö, Tavisade, sinä selviydyt kyllä, minä varjelen sinua Tähtiklaanista’’, Vinhatähti maukui viimeiset sanansa. Katsoimme yhdessä vanhan varapäällikön kanssa kun päällikkömme lipui vähitellen Tähtiklaanin maille. Olimme hetken hiljaa ja katsoimme päällikön ruumista. Todellisuus kuitenkin iski vasten kasvoja. Tavisade on nyt päällikkö ja varapäällikkö pitäisi ilmoittaa aivan pian. Hänen pitäisi myös käydä hakemassa yhdeksän henkeään Tähtiklaanilta.
’’Sinun pitää ilmoittaa klaanille ja valita varapäällikkö’’, sanoin hiljaa hänelle laskin samalla häntäni kollin lavoille. Osin talutin ja osin työnsin hänet aukiolle. Nyt alkaisi jälleen uusi ajanjakso Myrksyklaanin historiassa!

Nimi: Aurinkokajo

07.12.2018 14:39
”Joka tapauksessa, ilmoitan nyt kokoontumiseen lähtijät. Minun ja Pujopilkun lisäksi kokoontumiseen lähtevät Kivirouta, Kipinämyrsky, Aurinkokajo, Väijykärki, Tiheätassu, Rusakkotassu ja Kirsikkatassu!” Tavisade ulvaisi Suurkiven päältä antaen katseensa liukua valittuihin sotureihin. ”Mainitut kissat saavat nyt mennä suoraan lepäämään ennen lähtöä. Kokous on päättynyt.” Varapäällikkö laskeutui rivakasti alas kiveltä ja pujahti sisään päällikön pesään, joka sijaitsi Suurkiven alla kolossa.
Huolestus kävi mielessäni. Tuntematon, voimat vievä sairaus, oli tarttunut jo Haukkakynteen, Höyhensiipeen, Valkoaskeleeseen, Untuvapentuun ja Harmiopentuun ja oli näköjään kellistänyt päällikönkin makuusijalleen, niin ettei kolli kyennyt liittymään kokoontumiseen. Siristin silmiäni ja toivoin, ettei taudista tulisi hengenvaarallinen, voimakkaasti leviävä sairaus.
”Aurinkokajo-täti!” Poutapennun sirkutus keskeytti ajatukseni, ja käännyin kumppanini sisarpuolen puoleen. Pikkuinen, haaleanoranssi naaras irrottautui Vaahterasumun ja Vuoksipennun viereltä ja kipitti eteeni. ”Sinä pääsit kokoontumiseen. Miksei Vaahterasumu sitten päässyt?”
”En tiedä”, kumarruin Poutapennun puoleen kujeileva pilke silmäkulmassani. ”Ehkä Vaahterasumu on ollut tuhmasti, eikä Tavisade siksi päästänyt häntä mukaan.”
Pentu käänsi katseensa salamana puoliveljeensä. ”Mitä tuhmaa teit?” tämä sirkutti. Vuoksipentukin käänsi jäänsiniset silmänsä kumppaniini, joka pyöräytti minulle nopean huvittuneesti silmiään.
”En mitään tuhmaa”, Vaahterasumukin kumartui Poutapennun tasoon ja pudisti päätään hymyillen. ”Aurinkokajo-täti puhuu omiaan.” Vaahterasumu ojensi tassunsa kutittaen haaleanoranssin naaraan vatsaa. Poutapentu kikatti.
”Aurinkokajo, haluatko nyt tulla tapaamaan veljenpentujasi?” Pyökkiturkki keskeytti pelleilymme ylpeä pilke silmissään. Poutapentu höristi korviaan innokkaana ja ravisti Vaahterasumun tassua: ”Minäkin haluan nähdä uudet pesätoverini! Saanhan?”
”Odotahan vähän”, kolli hymähti. ”Annetaan ensin sukulaisten nähdä Pyökkiturkin ja Sinisydämen pennut, sitten mekin voimme mennä tervehtimään niitä.”
”Tottahan toki”, hyrähdin pikkuveljelleni ja nousin ylös ravistelleen käpäliini tarttuneen puuterilumen. ”Palaan ihan pian.”
Vaahterasumu nyökkäsi ja kietoi ruskean häntänsä Poutapennun innosta pomppivan kehon ympärille. Vuoksipentu paineli tassujaan ohueen lumikerrokseen ja tämän yleensä tympääntyneen näköisissä silmissä välähti suru, kun kumppanini mainitsi minun ja klaanin tuoreimpien pentujen sukulaisuuden. Oli varmasti rankkaa orvolle pennulle, ettei tällä ollut sukua klaanissa. Onneksi Hallakasvo ja Särkkäviiksi olivat kuitenkin parhaimmat sijaisvanhemmat harmaalle pennulle.
Seurasin Pyökkiturkkia leirin halki kohti pentutarhaa. Minulle oli hetki aikaa, ennen kuin lähtisimme kokoontumiseen enkä halunnut missään tapauksessa jättää veljenpentujeni tapaamista huomiselle.
Pysähdyimme pentutarhan suulle, kun haistoimme Kipinämyrskyn tuoreen tuoksun ja ehdimme juuri väistää, kun liekinvärinen naaras poistui pesästä Varjokynsi rinnallaan. Molempien silmät olivat liikutuksesta sumeat, kun nämä pysähtyivät viereemme vaihtamaan muutaman sanasen.
”Oletteko menossa tervehtimään tytärtäni?” entinen mestarini kysyi, vaikka tiesi ihan hyvin vastauksen.
”Tottahan toki. En malta odottaa uusien sukulaisteni tapaamista”, kehräsin ja räpäytin silmiäni liekinväriselle naaraalle ja valkoharmaalle kollille. ”Onneksi olkoon muuten isovanhemmuudesta. Oli varmaankin hienoa nähdä tyttärenne pennut.”
Varjokynsi kietoi häntänsä Kipinämyrskyn hännän ympärille ja nämä katsoivat toisiaan hellästi. ”Se on hienompaa kuin mikään”, Varjokynsi vastasi. ”Aivan kuin omien pentujen kasvamisen tarkkailu.”
”Vastahan he olivat vielä pieniä imeväisiä kylkeni suojassa, ja nyt”, Kipinämyrsky hymyili liikuttuneesti, ”toiselle heistä on jo ikioma perhe ja sen myötä valtava vastuu.”
”Sinisydän on hieno kissa, hän pärjää”, napautin entisen mestarini kylkeä hännälläni ja virnistin sitten Pyökkiturkille. ”Ja onhan pennuilla mitä hienoin isäkin. Sitä paitsi he saavat kasvaa koko klaanin huolehtivien silmien alla.”
Kipinämyrsky ja Varjokynsi nyökkäsivät hymyillen ja väistivät, jotta pääsimme sisään pentutarhan maidontuoksuiseen hämärään. Omat pentumuistoni tulvahtivat mieleeni hyökyvän aallon lailla. Muistin riehumisentäyteiset lehtisateen päivät Pisarasydämen ja Höyhensiiven kanssa. Muistin rakastavan Talvioturkin, joka oli joka toinen silmänräpäys pelastamassa meitä pulasta ja nuhtelemassa sitten varomattomuudesta, joka unohtui heti, kun seuraava seikkailu nosti päätään. Lämmin tunne nousi rintaani ja hetken ajan näin itseni seisomassa hännänmittaisena pentuna ja katselemassa ulos tarhasta kepposet mielessä. Voi sitä huoletonta aikaa.
”Aurinkokajo, älä jää uloskäynnille tukkeeksi vaan tule tapaamaan pentujani”, Sinisydämen lämmin, väsynyt kehräys tavoitti ylisuuret korvani herättäen minut ajatuksistani. Pyökkiturkki oli jo tassuttanut pentutarhan nurkassa makaavan kumppaninsa luokse ja käynyt makuulle tämän viereen pitäen keltavihreän katseensa tiukasti jälkikasvussaan.
Kävelin varovasti siniharmaan naaraan luokse. Silmäni suurenivat liikutuksesta, kun näin ensimmäisen kerran kolme mitä suloisinta nyyttiä Sinisydämen vatsan juuressa. Yksi pennuista oli suloinen valkokirjokilpikonna naaras, toinen siniharmaa raidallinen kolli ja kolmas kaunis valko-oranssi naaras.
”Ovatpa ne suloisia”, kehräsin hyvin pienellä ja hiljaiselle äänellä. ”Niin pieniä ja viattomia. Joko olette keksineet nimet?” utelin ja nostin lempeän katseeni ensin Sinisydämeen ja sitten Pyökkiturkkiin.
Kumppanukset vilkaisivat toisiaan hymyillen ennen kuin Sinisydän vastasi: ”Kirjava naaras on Pihkapentu, valko-oranssi on Leimupentu ja ainut kolli on Tervapentu.”
”Onpa kauniit nimet”, henkäisin ja nuuhkaisin vuorollani jokaista tallettaen kaikkien ominaistuoksut päähäni. ”Tervetuloa Myrskyklaaniin Pihkapentu, Leimupentu ja Tervepentu.”
Pihkapentu väräytti korviaan kuullessaan ääneni ja huitaisi vahingossa Leimupentua käpälällään. Toinen naaras ei pitänyt tästä vaan huitaisi takaisin miukaisten kimeästi. Tervapentukin innostui ja yritti huitaista sisariaan pikkuruiselle käpälällään osuen kuitenkin kuonooni.
Vetäisin pääni ylöspäin, pois pentujen huitomisetäisyydeltä ja kehräsin. ”He ovat pikkusotureita jo nyt.”
”Tulleet isäänsä”, Pyökkiturkki hymyili. Sinisydän kehräsi ja rauhoitti kolmikon nuolaisemalla jokaisen päätä hellästi. Leimupentu haukotteli maireasti ja painautui takaisin emonsa kylkeen.
”Kokoontumiseen lähtijät valmiina! Lähdemme ihan hetken kuluttua!” ulkoa kajahti Tavisateen huuto.
”Ups, minun täytyy vielä haukata jotain pientä ennen lähtöä”, huomautin, kun vatsani murahti käskevästi. Milloinkohan olin viimeeksi syönyt? En ainakaan tänään. Varmaankin eilen auringonlaskun aikoihin palattuani metsästysreissulta. Se ei todellakaan sopinut vatsalleni, joka murahti uudestaan. Hyvästelin veljeni ja Sinisydämen koskettamalla kummankin korvaa nenälläni ja poistuin pentutarhasta.
Ulkona oli ollut jo pimeää, kun menin pentutarhaan, mutta nyt tähdet olivat syttyneelle indigonsiniselle taivaalle ja kuu nousi kaukaisien lehtipuiden takaa valaisten lumisen aukion. Lehtisateen aikoihin, kun illat olivat alkeneet pimenemään eikä lunta ollut vielä maassa, oli sysipimeää. Nyt kuitenkin, kun lumi peitti niin leirin hiekkapohjan kuin sen vierellä kasvavat puut, ulkona ei ollut niinkään pimeää.
Huomasin Kipinämyrskyn ja Kiviroudan nuoleskelevan huuliaan ja tassuttavan jo uloskäynnille odottamaan muita. Tiheätassu, Kirsikkatassu ja Rusakkotassu vaihtoivat innostuneita maukaisuja oppilaiden pesän edustalla muiden samanikäisten kanssa ennen kuin kiirehtivät Pujopilkun perässä odottelevien sotureiden luo.
Otin muutaman raviaskeleen tuoresaaliskasalle, jonka ympärille Tummakajo, Virnalaukka ja Hiekkakynsi olivat kokoontuneet valitsemaan saaliitaan. Kolmikko väisti, kun nappasin itselleni päästäisen ja hotkaisin sen muutamalla nopealla haukkaisulla. Sitten nuolin huuleni puhtaaksi ja kiiruhdin Kipinämyrskyn luokse, joka piti aina ennen kokoontumista pidettävän puheen oppilaille, jotta nämä eivät paljastaisi mitään tärkeää Myrskyklaanista muille klaaneille.
”Jos joku teistä möläyttää jotakin sopimatonta, pidän itse huolen siitä, että se kissa lähtee kokoontumisesta ennen kuin ehtii ’hiirtä’ sanoa. Onko selvä?”
Oppilaskolmikko nyökkäsi, ja Rusakkotassu pyöräytti hivenen silmiään. Oppilaat kyllä tiesivät miten käyttäytyä, mutta aina joku soturi halusi varmistaa. Muistin itsekin saaneen Kipinämyrskyltä samanlaisen puheen, jonka olin sitten joskus pitänyt oppilaille ennen ensimmäistä kokoontumistani soturina. Uhreiksi taisivat silloin joutua Valomyrsky ja oma oppilaani Katajaturkki.
”Älä kiusaa oppilaita”, kehräsin liittyen keskusteluun ja pukkaamalla Kipinämyrskyn kylkeä hilpeästi. ”Minusta tuntuu, että he osaavat käyttäytymissäännöt paremmin kuin sinä.”
”Vai niin ajattelet, Aurinkotassu”, entinen mestarini kurtisti kulmiaan muka ankarasti. ”Minä muistan oman oppilasaikana, kun Suistohaukka piti minulle tuon täysin samaan puheen niin monta kertaa, kun ehdin kokoontumisissa käydä. Ja minä pidin sitten saman sinulle. Perintö elää, rakas Aurinkotassu, muista se!”
Yhdyin Tiheätassun, Kirsikkatassun ja Rusakkotassun nauruun. Meidät kuitenkin keskeytti Vinhatähden pesästä poistuva Tavisade, jonka sinisissä silmissä kimalsi huoli. Se kuitenkin sammui heti, kun tämä saapui luoksemme.
”Ovatko kaikki tässä”, mustaraitainen naaras sanoi tavoitellen huoletonta ääntä. Väijykärki liittyi joukkoomme juuri sopivasti, ja Tavisade totesi kaikkien olevan paikalla. ”Ja muistakaa sitten, jos joku kysyy teiltä miksi Vinhatähti ei osallistunut kokoontumiseen, niin te vain vastaatte että hän on hieman kipeä, mutta toipuu kyllä. Ymmärretty?”
Mumisimme hyväksyvän vastauksemme, ja Tavisateen nyökättyä tämä johdatti meidät ulos leiristä.
Kuura kimalsi ympärillämme puiden rungoille, kun valitsimme Kokoontumisaukiolle vievän polun. Lehdettömien puiden oksien välistä näkyi tummaa tähtitaivasta, joka tuntui levittäytyvän kaikkiin suuntiin silmänkantamattomiin. Tavisade johti joukkoamme hyvin ripeästi, hengitys pakkasilmassa huuruten. Hiljaiset askeleemme hukkuivat puuterilumeen ja jostain kuuluvaan pöllön huhuamiseen, joka nosti kylmettyneet karvani pystyyn. Nopean tahtimme ansiosta olimme pian perillä Kokoontumisaukion reunoilla. Tavisade pysähtyi aukion reunalla ja nosti häntänsä merkiksi pysähtyä.
”Kas, kukaan muu klaani ei olekaan vielä paikalla”, naaras totesi kurkistaen pensaan suojista aukeaa, jonka keskellä kohosi uljaana näkyvä kivipaasi ympärillään neljä suurensuurta tammenkantoa. ”Kaikki muistavat nyt mitä sanoin. Mennään!” Tavisade heilautti häntäänsä ja syöksyi alas kuun hopeoimaan laaksoon.
Tassuni lipsuivat liukkaalla pakkaslumelle, kun seurasin Kipinämyrskyä ja Väijykärkeä. Pysähdyimme aivan kivipaaden eteen ja painauduimme toisiamme vasten odottamaan muita klaaneja. Tavisade pysähtyi ketunmitan päähän meistä ja alkoi vaihtamaan nopeita sanasia nyökkäilevän Kivroudan kanssa. Yritin höristää korviani kuullakseni kaksikon keskustelun, kunnes totesin ettei se kuulunut minulle ja keskityin vain odottamaan. Oppilaskolmikko alkoi jahdata toistensa häntiä ajankuluksi ja Pujopilkku nuolaisi muutaman takun pois turkistaan.
Vilkaisin taivaalle. Kuu lipui hitaasti ja arvokkaasti pitkin taivasta. Se olisi pian huipussaan. Muut klaanit olisivat myöhässä, elleivät saapuisi pian. Aivan kuin ne olisivat lukeneet ajatukseni, sillä juuri silloin Tuuliklaani ja Jokiklaani ilmestyivät aukean reunoille. Kaksi klaania liukui Kokoontumisaukiolle lumi pöllyten ja sekoittui Myrskyklaanin kissoihin.
”Tervehdys, Kipinämyrky, Aurinkokajo”, kuonooni tulvahti vahvaa kalan ja kaislan hajua, ja käännyin yhdessä Kipinämyrskyn kanssa ympäri kohdaten Kuuralumon harmaan- ja valkeankirjavan turkin. Väijykärki nyökkäsi meille nopeasti ennen kuin tassutti tapaamaan jotain ystäväänsä. ”Miten Myrskyklaanille menee?” Kuuralumo jatkoi Väijykärjen poistuttua.
”Hyvin, kiitos kysymästä”, Kipinämyrsky vastasi. ”Ensilumi satoi sopivaan aikaan maahan, sillä klaanimme oli juuri valmis lehtikadon viettoon. Entäpä teillä? Onko joessa riittänyt kalaa vai onko se jo jäätynyt?”
Kuuralumo pudisti päätään. ”Tarvitaan paljon enemmän pakkasta ennen kuin se jäätyy. Onneksi, sillä kalaa on hyvin ja sillä Jokiklaani selviäisi helposti tämän vuodenajan yli.” Kolli yskäisi varovasti ja vilkaisi ympärilleen ennen kuin jatkoi: ”Miten Tuikeaskeleella menee? Joko hänen pentunsa ovat muuttaneet oppilaiden pesään?”
Kohotin vaistomaisesti toista kulmaani. Miksi jokiklaanilaista kiinnosti niin paljon eri klaanin kuningatar? Kuuralumo huomasi katseeni. ”Tarkoitan, että tapasin hänet Suurella taivalluksella, kun hänellä oli kaksi pentua”, kolli maukui. ”Hän vaikutti järkevältä kissalta, siksi kysyin, miten hänellä menee.”
”Hänelle menee mainiosti”, Kipinämyrsky vastasi nopeasti. ”Spiraalipentu ja Tähtipentu näkivät muutama päivä sitten ensilumen. Olisitpa nähnyt heidän ilmeensa. Aivan kuin olisivat Tähtiklaanin soturin nähneet.”
Kuuralumo kehräsi lämpimästi. ”Niin, olisinpa.”
Ravistin päätäni. Kollissa oli jotain hämärää, mutta ei varmaankaan ollut minun asiani arvostella jokiklaanilaista. Siristin silmiäni ja väräytin viiksiäni. Kysyisin varmaan itsekin ystäväni pentujen vointia, jos en olisi nähnyt tätä sitten Suuren taivalluksen.
”Arvaa muuten mitä?” entinen mestarini vaihtoi aihetta huomattuaan tarkkailevan ilmeeni. Tämä käänsi vihreät silmänsä minusta Kuuralumoon ja kehräsi odottavasti.
”No?”
”Tyttäreni synnytti tänään kolme tervettä pentua Myrskyklaanille”, liekinvärinen naaras hymyili leveästi. ”Ja näin ollen Aurinkokajostakin tuli uudestaan täti.”
”No mutta onnittelut kummallekin”, valkoharmaa kolli kehräsi. ”Miten synnytys meni? Miten tuore kuningatar ja uudet pennut voivat?”
”Loistavasti!”
Annoin katseeni harhailla Kuuralumon yli muissa kokoontumiseen tulleissa sotureissa sillä välin, kun kaksikko pälpätti innostuneena Sinisydämen kolmikosta. Tunnistin Nopsaraidan ja Heinämarjan juttelevan Tihkutuulen ja minulle tuntemattoman hopeavalkean tuuliklaanilaisnaaraan kanssa. Nopsaraita kommentoi jotakin, mikä sai nelikon nauramaan. Muutaman ketunmitan päässä näistä oppilasryhmä, johon kuului oman klaanini Tiheätassu, Kirsikkatassu ja Rusakkotassu sekä Lumitassu ja Sihutassu Jokiklaanista ja Riikkitassu ja Korretassu Tuuliklaanista. Oppilasryhmällä oli hurjanhauskaa, kun nämä kokeilivat uusimpia taisteluliikkeitään toisiinsa. Katseeni kiersi toiseen suuntaan ja ohitti monet muut juttelevat soturiryhmät ja pysähtyi kivipaaden juurelle, jossa päälliköillä ja varapäälliköillä oli oma ryhmä ja parantajilla oma. Sahramiloiste näytti esittelevän jotakin yrttiä Tuuliklaanin Palotassulle, sillä tämä näytti tassuillaan kasvin korkeuden. Hiirikuono sen sijaan supatti kiihkeästi jotain Pujopilkun korvaan, joka näytti nyökkäävän huolestuneena. Näiden vieressä päälliköiden ja varapäälliköiden ryhmässä oli myöskin käynnissä kiivas keskustelu. Kurotin kaulaani ja huomasin hämmästykseksei myös Sadetähden puuttuvan. Oliko Tuuliklaanin päällikkökin sairastunut?
”Anteeksi, minä näin juuri ystäväni”, mau’uin keskeyttäen Kipinämyrskyn ja Kuuralumon keskustelun siitä, kuinka nopeasti pennut sitten kasvoivat. ”Ei kai haittaa, jos poistun?”
Kumpikin pudisti päätään ja keskittyi jälleen mielenkiintoisen aiheeseen, kun nousin ylös ja lähdin tassuttamaan kohti pälliköiden ryhmää katse Jokitaipaleeseen iskostettuna. Päättelin kollin pysyvän vähäsanaisena, sillä tämä aukoi tuskin suutaan ja pysyi yhtä hiljaisen Tavisateen vierellä. Ennen kuin kuitenkaan ehdin lähellekään näitä, kuului takaani pensaiden rapinaa, kun Varjoklaanikin saapui vihdoin Kokoontumisaukiolle.
Väistin kohteliaasti nyökäten, kun neljännen klaanin päällikkö ravasi ohitseni kohti keskustelunsa lopettaneen päälliköiden ryhmää. Kaikkialla ympärilläni keskusteluryhmät sekoittuivat, kun kuusimetsän ja pihkantuoksuinen klaani liittyi mukaan.
”Hei! Aurinkokajo!” tällä kertaa huutaja oli Vaahterakasvo, joka nousi Utukuonon ja Kiviroudan viereltä ja ravasi luokseni meripihkaiset silmät iloisesti tuikkien. ”Sinäkin pääsit kokoontumiseen. En ollut ensin nähdä sinua.”
”Tervehdys, Vaahterakasvo. Taas tavataan, ” hymyilin tuuliklaanilaiselle, joka istuutui eteeni viitaten minuakin tekemään samoin. Istuuduttuani kylmälle ohuelle hangelle, kysyin: ”Miten sinulle on mennyt viimeisen kuun aikana? Nyt kun klaanimme ei ole rajanaapureita, ei teikäläisiäkään enää näy.”
”Niin toden totta”, mustaraitainen kolli hymähti. ”On hassua, kun vain Jokiklaani on meillä hajurajan takana. Meidän ja Varjoklaanin välissä on entinen, aika leveäkin ukkospolku.”
”Sama ukkospolku erottaa meidätkin Varjoklaanista”, kohautin olkiani.
Vaahterakasvo nyökkäsi ja jatkoi: ”Ja minulle kuuluu hyvää. Koko kuu on mennyt melkeimpä saalistuksen parissa. Klaani täytyy lihottaa ennen kuin lehtikato oikeasti rysäyttää muutaman hännänmitan korkuisen hangen haitaksemme. Entäpä sinä? Oletko sinäkin viettänyt kaiken aikasi metsällä?”
”No melkeimpä”, kehräsin. ”On minusta tullut myös uudestaan tätikin. Oikeastaan juuri tänään. Veljeni ja Sinisydän saivat elinvoimaisen kolmikon.”
”No kappas, onnea sinulle. Tuosta tulikin mieleeni, että minusta tulee pian isoveli, sillä isäni uusi kumppani on tiineenä”, tämä hymyili. ”Arvaa jännittääkö, sillä odotan innolla saanko pikkusisaren vai –veljen.”
”Sehän on hieno juttu”, hymyilin. ”Toivota isällesi onnea minunkin puolestani. Sinusta tulee varmasti hyvä veli.”
”Kiitoksia, yritän ainakin parhaani”, Vaahterakasvo naurahti. ”Ai, hei Tomusydän. Liity toki seuraamme, jos sinulle ei ole muuta.”
Käänsin katsettani ja huomasin tomunruskean varjoklaanilaisen, joka tassutti lähemmäs meitä tuttavallisesti hymyillen.
”Aurinkokajo, Vaahterakasvo”, kolli nyökkäsi meille molemmille ja istuutui Vaahterakasvon viereen.
”Onko Varjoklaanissa mitään uutta?” kysyin kuulumisia.
”Sitä samaa. Uuteen reviiriin tutustumista, saalistusta, partiointia”, Tomusydän luetteli hymyillen, ”ja olihan meille kaksi uutta tottelematonta oppilasta, jotka karkasivat leiristä ensimmäisenä oppilaspäivänään. Tai iltahan silloin jo oli. Suvaitsivat palata vasta kuuhuipun jälkeen tassut täynnä sammalta.”
”No johan on persoonia.” Vaahterakasvon silmät välähtivät yllättyneesti. ”Eikai heille sattunut mitään?”
”Ei.” Tomusydän pudisti päätään. ”Onneksi. Tähtiklaanin nimeen, emme me tottelemattomia oppilaita juuri nyt tarvitse. Saivat kyllä ansaitsemansa rangaistuksen, eivätkä oletetusti tee enää niin. Muuten kyllä ovat hyvinkin lupaavia. Heidän asennettaan täytyy vain hivenen hioa.”
Hymähdin. Tähtiklaanin nimeen Myrskyklaanissa ei onneksi ollut sellaisia oppilaita.
Sillä välin muualla aukealla hiljeni, kun Takiaistähti jännitti lihaksensa ja loikkasi kivipaaden päälle kajauttaen kokoontumiskutsun. Aivan jokiklaanilaispäällikön perässä ylös hyppästi pienikokoinen Varjotähti ja tämän jäljessä pienen epäröinnin jälkeen Tavisade ja Jokitaival.
Aukiolla alkoi supina, kun kahden päällikön puuttuminen huomattiin. Kuiskinta oli uteliasta, mutta myös samalla jännittynyttä. Miksi ihmeessä puolet päälliköitä puuttui? Oliko tapahtunut jotain kauheaa?
Tomusydän kumartui Vaahterakasvon puoleen. ”Miksi Sadetähti puuttuu?” kuulin kollin peittelemättömän uteliaan kuiskauksen, kiitos tavallista suurempien korvieni. Vilkaisin sivusilmälläni kaksikkoa. Vaahterakasvo pudisti rivakasti päätään ja iskosti katseensa kivipaadelle seisovaan Takiaistähdeen, joka oli aikeissa aloittaa kokoontumisen. Tomusydän suoristi selkänsä ja suomi hännällään lunta tyytymättömänä.
”Klaanit!” Takiaistähti aloitti ulvaisten, mikä hiljensi jokaisen soturin ja oppilaan. Kaikki odottivat palavasti tietoa Vinhatähden ja Sadetähden puuttumisesta. ”Tervetuloa uusien reviirimme toiseen kokoontumiseen!”
Hiljaisuus pysyi rikkumattomana, ja Takiaistähti jatkoi: ”Viimeisen kuun aikana olemme kokonaan kotiutuneet uudelle reviirillemme. Alueellemme eksyi myös kettu kolme päivää sitten. Se hyökkäsi erään partion kimppuun, joka ajoi sen pois. Kiitos siitä kuuluu Nopsaraidalle, Tuhkaviikselle, Omenatassulle, sekä klaanimme uusimmalle oppilaalle Muurahaistassulle. Hän ei ole täällä tänään, mutta paikalla on hänen mestarinsa Nopsaraita.”
Soturien seasta nousi onnittelevia ulvaisuja, vaikka Muurahaistassu ei ollut paikalla. Suurin osa ulvoi Muurahaistassun nimeä, mutta muutamat onnittelivat myös Nopsaraitaa. Ulvaisujen loputtua ja hiljaisuuden laskeuduttua Jokiklaanin päällikkö jatkoi, tällä kertaa vakavasti:
”Minulle on muutakin asiaa ja minusta on hyvin tärkeää ottaa se esille. Jokiklaanissa leviää sairaus, joka on kellistänyt jo monta kissaa petiin. Tauti on voimatvievä ja tuntuu iskevän eniten pentuihin, klaniinvanhimpiin tai muuten vain heikompiin.”
Jos hiljaisuus oli äsken rikkumaton, nyt se katkesi kuin seinään, kun alhaalta aukiolta alkoi kuulua kovaäänistä supattelua. Höristin korviani hämmentyneenä, kun kuulin takaani jonkun tuuliklaanilaisen maukuvan: ”Hei! Kuulostaa samalta taudilta joka iski Hopeapuroon!”
Takiaistähti siristi silmiään alapuolellaan vellovalle keskustelulle ja antoi tietä Varjotähdelle.
”Myös minunkin klaaniin on levinnyt tuo omalaatuinen, meille uusi sairaus”, pikimusta naaras maukui tummansiniset silmät tuskin tummasta turkista näkyen. ”Se on tappanut jo muutaman oppilaan.”
Kuin yhdestä suusta, ympäriltäni kaukui henkäisy.
”Siitä huolimatta klaanillamme on myös kaksi uutta soturia. Vuolaspuro ja Liekkiraita! Sekä kolme uutta oppilasta. Kuolotassu, Kaikutassu ja Hohkatassu!” Varjotähti ilmoitti kuuluvasti, vaikka yleisön mielenkiinto oli selvästikin iskostunut tautiin. Pieni naaras ei näyttänyt tyytyväiseltä katsellessaan alapuolellaan oleskelevien sotureiden tarttuneen oppilaiden kuolemaan, mutta ei sanonut mitään antaessaan tietä Tavisateelle.
”Älkää ihmetelkö, että olen täällä”, varapäällikömme maukui kuuluvasti. ”Vinhatähti on hieman kipeä, eikä siksi osallistunut kokoontumiseen. Tähtiklaanin kiitos hän on kuitenkin paranemaan päin. Myös Myrskyklaanissa on esiintynyt tätä sairautta, mutta Pujopilkku ja Hohtolehti tekevät kaikkensa saadakseen heidät parantumaan. Klaaniamme on myös siunattu lukuisilla uusilla pentueilla. Sekä Purohännällä, että Sinisydämellä on terveet ja elinvoimaiset pennut.”
Muutamia onnittelevia ulvaisuja kohosi kylmään pakkasilmaan. Suurin osa sotureista oli kuitenkin hiljaa, suuret vakavat silmät kiinnittyneinä jokaiseen kivipaaden päällä seisovaan kissaan. Muutamia pelokkaita kuiskauksiakin kuului: ”Onko Vinhatähdellä se outo sairaus? Entä Sadetähdellä? Hänkään ei ole paikalla.”
Seuraavaksi Jokitaival astui eteen. ”Myös Sadetähti jäi täksi illaksi leiriin sairastumisensa takia. Huolestumiseen ei kuitenkaan ole syytä, vaikka meilläkin leviää sama tauti kuin teillä. Ei minulle muuta.” Siniharmaa raidallinen huiskaisi häntäänsä ja astui taaksepäin. Kaikki neljä vilkaisivat toisiaan, peitellen huolestunutta kiiltoa silmissään, ennen kuin Takiaistähti ulvaisi:
”Kokoontuminen on ohi!”

//Toivottavasti on okei :D

Nimi: Spiraalipentu

02.12.2018 23:32
//Tarinan päätapahtumat sijoittuvat pari päivää ennen Vuoksin viimesintä, älkää hämmentykö
Istuin hiljaa Taon majapaikassa emoni vieressä, katsellen siskoani, joka heittelehti kikattaen joitakin jokiklaanilaispentuja tai -oppilaita päin. Emoni jutteli ystävällisesti jonkun mustavalkoisen kollin kanssa, joka haisi samalta kuin jokiklaanilaiset joiden kanssa siskoni leikki, joten kai hänkin oli sitten Jokiklaanista.
Jos olisin ollut vielä turvallisesti kotileirissä, olisin varmastikin hypännyt mukaan muiden leikkiin, mutta juuri nyt kaikki oli päässäni aivan sekaisin. Järkytys tulipalosta, leirin menettämisestä ja puheista, että meidän pitäisi lähteä vaeltamaan tuntemattomille maille.
Niin monet tunteet yrittivät tunkea mieleeni samaan aikaan. Halusin itkeä surusta kotiani ja menneitä kissoja kohtaan, raivota tulelle meidän rankaisemisestamme, olla innoissani uuden seikkailun ja maailman ansiosta, ja täristä peloissani ajatuksille vaaroista, joita kohtaisimme matkalla. Tämä tunteiden pyörremyrsky sai kuitenkin minut tunteellisen sijaan apaattiseksi. En halunnut leikkiä tai ajatella, etten vain antaisi periksi ja menisi paniikkiin. En halunnut huolestuttaa muita…
Havahduin ajatuksistani tajutessani Tähtipennun puhuvan minulle.
”Öhm, anteeksi? Mitä sanoit?”
Tähtipentu mutristi huultaan. ”Mikä sinulla on? Tunnut aina olevan jossain muualla!”
Käänsin katseeni pois hänestä ja nielaisin. Siskoni tunsi minut liian hyvin, mutten aikonut huolestuttaa häntä, joten päätin vain sivuuttaa kysymyksen.
”Mikset ole leikkimässä muiden kanssa?”
”Koska olen huolissani sinusta!” Tähtipentu marisi. ”Sinä et ole leikkinyt kanssani yhtään siitä lähtien kun saavuimme tänne! Älä ole niin totinen koko ajan. Olemme vielä pentuja klaanin mukaan; ollaan pentuja mieliltämmenkin. Leikitään paljon kun me vielä voimme!”
Tuijotin hetken siskoani, sitten hymähdin ja nousin pienenpuoleisille tassuilleni. Vilkaisin emoani, joka hymähti, ja lähdin Tähtipennun perään kohti jokiklaanilaisia…

Hätkähdin hereille emoni ja siskoni vierestä, ja tajusin näyn päivien takaa olleen jälleen unta. Sen jälkeen, kun olimme käyneet tuon keskustelun, olin nähnyt sen unissani monena yönä. Se näyttäytyi värillä eri sanoilla, jopa eri kissoilla, mutta puhuin silti aina siskoni kanssa. En tiennyt miksi näin sen, mutta en sen kauheammin välittänytkään.
Haukottelin raukeasti. Purohännän eilisen poikimisen seurauksena jo melko täynnä oleva pesä oli tullut entistä ahtaammaksi, enkä ollut nukkunut kovin hyvin muutenkaan.
Liikautin toista takatassuani, ja sen seinään osuessa muistin jälleen, kuinka ahdas tila oli. Minun olisi päästävä ulos, jos haluaisin edes venytellä.
Hivutin varovasti kummatkin etutassuni alleni, sitten toisen takatassuni seinän vierestä ja toisen Tähtipennun alta, ja kohosin varovasti seisomaan. Sitten aloin varovasti hivuttautua pesän muiden asukkien ohi.
"Älä mene..."
Olin kaatua kuullessani Tähtipennun uneliaan nau'un, ja huokaisun kera käänsin pääni häntä kohti.
"Käyn vain haukkaamassa raitista ilmaa", kuiskasin ja hiivin pesästä.
Kaduin päätöstäni heti pistäessäni pääni ulos kirpeään aamuilmaan. Aurinko pilkisteli ison, harmaan pilvipeitteen lomasta, ja antoi l-
Hetki, mitä?
Tajusin vasta silloin, että jokin oli pahasti vinksallaan. Ei ollut vain kylmä; kaikki oli muuttunut valkoiseksi!
"Aiotkos liikkua siitä? Ei siellä niin kylmä voi olla..."
Tähtipentu. Miksi olin edes yllättynyt?
"Mutta-"
"Ei muttia, ulos siitä!"
Siskoni tönäisi minua kovaa, niin että menetin tasapainoni ja kierähdin pesän suuaukosta keskelle kimaltavaa, valkoista leiriä. Tähtipentu seurasi perässä, ja heti vikisi: "Hyi, kuinka kylmä!"
Sitten hän katsoi ympärilleen hämmästyksissään. "Wou..."
Ponnistin hitaasti ylös, asetellen tassuni varovasti ja harkiten pehmeän, valkean kimalteen sekaan. Se oli tosi kylmää, vaikka sitä olikin niin vähän.
Tunsin kylmyyden imeytyvän tassuihini, ja aloin nostella jokaista yksi kerrallaan pitääkseni niitä jäätymästä koppuroiksi. Kiinnitin huomioni takaisin siskooni, mutta näin vain hänen tassunjälkensä, jotka johtivat ympäri leiriä. Lähdin seuraamaan niitä, kevyesti sipsuttaen, ikään kuin etsisin saalista. Tähtipentu ei edes tajuaisi, ennen kuin olisin ehtinyt hänen kimppuunsa.
Kuljeskeltuani hetken hänen tassunjälkiensä perässä, tajusin, että ne johtivat vain ympyrää. Olin juuri kääntymäisilläni takaisin pesää kohti, kun kuulin tussahduksia kimalteella. Sitten selkääni iskeytyi yllättäen jotain painavaa.
Päästin säikähtäneen maukaisun, kun jalkani lipsahtivat Tähtipennun painosta, ja mätkähdin naama edellä vatsalleni kimalteeseen.
"Minä voitin", Tähtipentu maukui kikattaen korvaani.
"Mitäs täällä mekastetaan?"
Käännähdin säikähtäneenä niin, että siskoni putosi päältäni, ja tuijotimme tulijaa. Hän oli valkoharmaa kolli. Tavoittelin hänen nimeään, mutta pääni oli äkkiä aivan tyhjä. Onneksi, Tähtipentu pelasti minut.
"Hei, Varjokynsi!"
Varjokynsi kohotti kulmaansa, ja räpiköin tassuilleni, turkki sekaisin, vastatakseni hänen kysymykseensä.
"Tulimme vain käymään vähän pesän ulkopuolella, tarkoitus ei ollut häiriköidä.."
Varjokynnen tiukemmanpuoleinen katse muuttui pieneksi hymyksi. "Noh, tehty mikä tehty. Menkääpäs kuitenkin takaisin ennen kuin emonne huolestuu."
Tähtipentu näytti närkästyneeltä, joten väläytin hänelle varoittavan katseen. Hän huokaisi, ja nurisi:
"Okei sitten.."
Katsahdin takaisin pesälle, ja huomasin emoni harmaan pään pälyilevän ympäri leiriä. Huomatessaan meidät, hän pyöräytti silmiään ja tuli sitten kokonaan ulos.
Astelimme minä etunenässä ja Tähtipentu hieman jäljessäni heräilevän leirin poikki. Pari soturia menivät hakemaan oppilaitaan, ja näin Tavisateen haukottelevan keskiaukiolla. Kiinnitin huomion takaisin emoon, joka nyt seisoi edessämme.
”No niin, te kaksi, mitä olen sanonut katoamisesta kertomatta kenellekään? Huolestuin, kun en nähnyt kumpaakaan teistä pesässä!” hän maukui tuohtuneen kuuloisena.
Painoin päätäni anteeksipyytävästi, mutta Tähtipentu pysyi uhmakkaana.
”Emo, me ollaan kohta oppilaita”, hän maukui. ”Sitten me voidaan olla ihan missä tahansa, etkä sinä tiedä! Lakkaa huolehtimasta pikkuasioista, tai muuten seuraat varmaan meitä ulos leiristä joka kerta!”
Emo seisoi siinä kulmat koholla hetken, aivan hiljaa. Sitten hän päästi naurunpyrskähdyksen ja virnisti.
”Vaikka olisittekin oppilaita, ette koskaan lakkaa olemasta minun pikku pentujani!”
Sitten hän kaappasi Tähtipennun itselleen ja alkoi sukia voimakkaasti hänen turkkiaan. Siskoni pyristeli ja nurkui, mutta emo piti otteensa, kunnes hänessä ei ollut enää yhtään kimalletta tai sen alla olleita kiviä.
”Miten te oikein tulitte näin lumisiksi..?” Hän mutisi puoliksi itselleen juuri ennen kuin hän alkoi sukia minun turkkiani, mutta me kumpikin kuulimme.
Tähtipentu kallisti päätään. ”Mikä on Lum?”
Emo viimeisteli turkkini ja sitten hymähti. ”Lumi on tätä valkoista puuteria kaikkialla ympärillämme.”
Tähtitassun kasvoilla käväisi ”Ahaaa”-ilme, ja minä mau’uin:
”Mutta miksi se on niin kylmää?”
”Niin, ja miksi sitä on niin vähän? Olen kuullut klaaninvanhimpien sanovan, että se peittää alleen kaiken, mutta se on vain koristellut!”
Emo kohautti lapojaan. ”Kukaan ei tiedä, miksi lehtikato tai lumi on kylmää. Ja, lunta on normaalisti paaaljon enemmän.” Hän nousi istumaan takatassuilleen ja levitti etutassujaan ilmassa. ”Olemme vain liian lähellä lehtisadetta vielä. Sitten, kun tulee kunnollisesti lehtikato, lunta tulee lisää ja lisää, kunnes sitä on vähintään hiirenmitta.”
Moljotimme häntä silmät ammollaan. Tarkoittiko emo oikeasti, että tätä kimalletta voisi olla hiirenmitan verran maasta?
”Kaikkialla?” Tähtipentu kysyi hämmästyneenä.
”Kaikkialla”, vastasi uusi ääni.
Käännyimme kaikki katsomaan valkeaa naarasta ja tämän mukana sipsuttavaa harmaanvalkoista kollipentua.
Tunsimme nuo kaksi hyvin; Hallakasvo oli emon hyvä ystävä, joten välillä kun he puhuivat, Tähtipentu yritti kerätä Vuoksipennun huomion. Olin itsekin kai vähän hänelle puhunut, Tähtipennun pakottamana. Olin itse hieman liian ujo mennäkseni vain puhumaan jollekulle.
Hallakasvo istahti emon viereen, ja he alkoivat jutella jostain. Tähtipentu meni häiritsemään Vuoksipentua, ja minä jäin tuijottamaan tyhjyyteen.
//Oho. Tönkkö. Ei paljon tapahdu. Mega oof.
En ala tässä kirjottamaan anteeksipyytörimpsujani, kuhan ilmoitan olevani vielä elossa~

Nimi: Vuoksipentu

02.12.2018 19:27
”Miksi emme voi mennä sinne?” Poutapentu uteli täsmälleen saman asian, joka itseänikin kummastutti. Käänsin katseeni emooni Hallakasvoon, joka kehräsi lempeästi ohjatessaan Poutapennun kulun jälleen poispäin pentutarhalta.
”Sinisydän synnyttää, on parempi kun emme ole häiritsemässä häntä”, naaras selitti pehmeästi ja huitaisi sitten hännällään kohti soturien pesää. ”Voisitte oikeastaan mennä etsimään Aurinkokajon, Vaahterasumun tai Särkkäviiksen, minun pitää lähteä kohta metsälle ja Orapihkallakin on tassut täynnä töitä Höyhensiiven pentujen ja Huomenpennun kaitsemisessa.”
”Minä olen siellä ennen sinua!” Poutapentu julisti vilkaisten nopeasti minua ennen kuin naaras pinkaisi kohti soturien pesää. Häntäni nytkähti hieman ja pinkaisin välittömästi naaraspennun perään. Poutapentu aivasti pienesti mennessään, mutta se ei tuntunut häntä hidastavan lainkaan.
”Olkaahan varovaisia!” Hallakasvo huikkasi vielä peräämme, mutta tuskin kuulinkaan hänen sanojaan. Minähän en Poutapennulle häviäisi!
Sain naaraan melkein kiinni ennen kuin pääsimme soturien pesälle, ja Poutapentu jarrutti käpälät liukuen ja pujahti sitten sisään pesään edelläni. ”Isoveli? Aurinkokajo-täti?” kuulin hänen huhuilevan ennen kuin ehdin itsekin soturien pesän hämärään. Pesä oli täynnä sammalpetejä, jotka oli aseteltu lähemmäs toisiaan kuin pentutarhan vastaavat. Muutamalla pedillä makoili soturi, mutta äkkikatselmuksella en nähnyt isääni missään. Ehkä hän oli metsällä tai partiossa.
Aurinkokajo kuitenkin oli pesässä, ja Poutapentu oli hetkessä pinkonut naaraan luokse ja hypännyt tämän kyljelle. Soturi päästi muka-yllättyneen äännähdyksen ja kellahti pehmeästi selälleen, keikauttaen Poutapennun näin takaisin maahan.
”Poutapentu? Mitä sinä ja Vuoksipentu täällä teette?” oranssihtava naaras maukaisi ja pörrötti sitten Poutapennun päälakea tassullaan.
”Hallakasvo sanoi, ettei meidän kannata olla pentutarhassa häiritsemässä, kun Sinisydän synnyttää”, ikätoverini selitti hyppelehtien paikoillaan. ”Joten tulimme etsimään sinua.”
”Poikiiko Sinisydän jo?” Aurinkokajo toisti yllättyneen oloisena, ja hänen silmiinsä syttyi innostus. ”No, hyvä sitten, että te olette ulkopuolella. Mennääs etsimään teille jotain tekemistä aukiolta.”
Soturi nousi ylös ja lähti edellämme ulos pesästä, ja huomasin hänen askeliensa olevan hieman jännittyneet innostuksesta. Myös Poutapentu tuntui olevan todella iloissaan Sinisydämen poikimisesta, eikä ihme: ymmärtääkseni kaksikko olisi läheistä sukua syntyville pennuille Pyökkiturkin kautta. Mahtoi olla mahtavaa, kun oli sukua klaanissa. Ilmeeni synkkeni huomaamattanikin hieman, kun muistutin itseäni siitä tosiasiasta, etten oikeastaan kuulunut tänne. Särkkäviiksi ja Hallakasvo eivät olleet oikeita vanhempiani. Olin erakkosyntyinen, todelliset vanhempani menettänyt orpopentu.
Muistin sen päivän kyllä oikein hyvin. Päivän, jona elämäni muuttui totaalisesti. Näin isäni viimeisen kerran, kun hän laski minut emoni viereen ja palasi vielä pentutarhaan varmistaakseen, että kaikki olivat ulkona. Emoni ja sisarukseni jouduin jättämään taakseni, kun Särkkäviiksi lähti viemään minua turvaan lähestyviltä liekeiltä. Muistin emon anteeksipyytävän äänen, kun hän käpertyi ympärillemme valmistautuen kuolemaan kanssamme, ja hänen silmiinsä syttyneen toivon liekin, kun Särkkäviiksi oli sattunut paikalle. Minulla oli ikävä emon silmiä. Ne olivat aina lempeät ja rohkaisevat, mutta sinä päivänä ne olivat täynnä kauhua ja epätoivoa. Halusin niissä näkyneen lempeyden ja rauhallisuuden takaisin.
En varsinaisesti viihtynyt täällä. Olihan minulla Poutapentu ystävänäni, samoin Ukkospentu ja muut, mutta siitä huolimatta tunsin oloni ulkopuoliseksi. Klaanissa oli aivan kamalasti väkeä, ihan liikaa minun makuuni. Emo – Hallakasvo siis – oli sanonut, että tottuisin siihen kyllä. Hän oli kehottanut minua olemaan ajattelematta vanhaa kotiani liikaa, sillä se pahentaisi koti-ikävää. Joka päivä sisälläni kuitenkin kasvoi tunne siitä, ettei klaani ollut oikea kotini, ja oloni alkoi olla jo varsin epämukava. Kukaan ei tuntunut kuitenkaan huomaavan sitä.
”Vuoksipentu, tuletko sinä?” Säpsähdin hereille ajatuksistani ja hyppelehdin Poutapennun ja Aurinkokajon perään. Ehkä mietin liikaa. Ehkä minun pitäisi tosiaan tehdä niin kuin emo ehdotti, ja jättää entinen kotini taakseni. Väistämätön tosiasiahan oli, etten saisi sitä takaisin; vanhempani ja sisarukseni olivat kuolleet ja kotipaikkamme palanut. Särkkäviiksi ja Hallakasvo olivat nyt vanhempani ja klaani kotini.
”No niin, pennut”, Aurinkokajo maukaisi tomerasti ja istahti aukion ohuelle lumivaipalle. ”Olettekos syöneet jo tänään?”
”Olemme”, Poutapentu ilmoitti ennen kuin ehdin itse sanoa mitään. ”Orapihka antoi minulle pienen hiiren, ja sain syödä sen ihan kokonaan itse!”
”Jopas, sehän on hienoa”, Aurinkokajo kehräsi hymyillen kasvatilleen lämpimästi. ”Vuoksipentu?”
”Emo jakoi kanssani pulskahkon vesimyyrän”, kerroin katsellen samalla ympärilleni aukiolla. ”Se riitti meille molemmille hyvin.”
”Siinä tapauksessa teillä molemmilla on varmasti valtavasti virtaa”, kellanoranssi soturi maukaisi mietteliään kuuloisena. ”Höyhensiiven pennut leikkivät näemmä sammalpallolla- ei mutta odottakaas, nyt taidetaan pitää kokoontuminen.”
Katseeni kääntyi samaan suuntaan Aurinkokajon kanssa, Suurkivelle, jonka laelle oli juuri kiivennyt kissan hahmo. Hämmennys pilkahti mielessäni tunnistaessani tätini Tavisateen, varapäällikkömme. Missä Vinhatähti oli?
”Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Suurkivelle klaanikokoukseen!”
Tavisateen ääni jäi kaikumaan jokseenkin tyhjällä aukiolla, ja pikkuhiljaa kissat alkoivat ilmaantua pesistään kutsun hälyttäminä. Monet olivat varmaankin olleet lepäämässä; emo oli kertonut, että tänä yönä olisi kokoontuminen, mutta lähtijöitä ei oltu jostain syystä vielä ilmoitettu. Siksi monet soturit lepäsivät varmuuden vuoksi etukäteen – Matka kokoontumiseen oli raskas ja valvottu yö vaatisi veronsa, jos ei olisi kunnolla levännyt.
Aurinkokajo katsahti meihin ja kumartui hieman enemmän puoleemme, jotta kissojen aiheuttama häly ei olisi hukuttanut hänen ääntään. ”Saatte nyt tulla kuuntelemaan kokousta, kunhan muistatte olla hiljaa. Miten on, onnistuuko?”
”Kyllä me hiljaa osaamme olla”, mumisin hieman kyllästyneenä, mutta jupinani hukkui Poutapennun innokkaan ”joon” alle. Kuka nyt muka kokouksen aikana pölisisi, täytyihän päällikköä – tai tällä kertaa ilmeisesti varapäällikköä – kunnioittaa. Seurasimme Aurinkokajoa lähemmäs Suurkiveä, ja löysimme vapaan paikan Vaahterasumun vierestä. Aurinkokajo tervehti kumppaniaan koskettamalla pehmeästi neniä, ja Poutapentu hyppelehti heti isoveljensä etutassujen väliin, nojautuen sitten hieman kollisoturin kaulusturkkia vasten hakien suojaa aukion läpi puhaltavalta, kevyeltä mutta kylmältä tuulelta. Pyökkiturkki istahti sisarensa viereen suorastaan hohtaen onnesta, ja lyhyen sananvaihdon jälkeen saimme tietää, että Sinisydän sai kolme tervettä pentua; kaksi naarasta ja kollin. Aurinkokajo ja Pyökkiturkki pälättivät innostuneesti keskenään syntyneistä pennuista, kunnes Tavisade viittoi hiljaisuutta ja aloitti kokouksen.

”On aika ilmoittaa kokoontumiseen lähtijät”, Tavisade aloitti tasaisella äänellä. ”Pahoittelen lähtijöiden ilmoituksen viivästymistä, ja toivon, että jokainen lähtijä saa siitä huolimatta levättyä riittävästi ennen matkaa. Vinhatähti ei valitettavasti osallistu kokoontumiseen, sillä hän on sairaana.” Tavisade piti hetken tauon klaanin puhjetessa levottomaan supinaan, ja huomasin tätini vilkaisevan hieman epäröivästi kiven juurella istuvaa Pujopilkkua ja tämän vieressä istuskelevaa Hohtolehteä. Hohtolehti katsahti kokeneempaa parantajaa, kun taas Pujopilkku nyökkäsi tuskin huomattavasti Tavisateelle. Tavisade nyökkäsi takaisin ja käänsi katseensa jälleen klaaniin.
”Kyseinen sairaus on sama, joka Haukkakynnellä, Höyhensiivellä, Valkoaskeleella, Untuvapennulla ja Harmiopennulla on. Vaikuttaa siis pahasti siltä, että kyseessä on helposti tarttuva tauti, joten koimme parhaaksi, ettei Vinhatähti osallistu kokoontumiseen. Koska tautia on paljon liikkeellä, kehotan teitä kaikkia erityiseen tarkkaavaisuuteen. Jos huomaatte itsellänne tai toverillanne normaalista nuhasta poikkeavia oireita, ilmoittakaa Pujopilkulle tai Hohtolehdelle. On tärkeää, että pyrimme estämään taudin leviämisen. Vaikka kyseessä ei vaikuta olevan erityisen vakava sairaus, vie se erityisesti nuorilta kissoilta helposti voimat. Olkaahan siis varovaisia.”
Varapäällikkö antoi klaanin supista keskenään hetken, kunnes viittoi taas hiljaisuutta. ”Joka tapauksessa, ilmoitan nyt kokoontumiseen lähtijät. Minun ja Pujopilkun lisäksi Saarelle lähtevät Kivirouta, Kipinämyrsky, Aurinkokajo, Väijykärki, Tiheätassu, Rusakkotassu ja Kirsikkatassu. Mainitut kissat saavat nyt mennä suoraan lepäämään ennen lähtöä. Kokous on päättynyt.”

Nimi: Tikru

28.11.2018 16:25
_____________________________________

Nimi: Tikru

28.11.2018 16:07
Hallakasvo: 45kp
Virnalaukka: 15kp
Aurinkokajo: 53kp
Vaahterasumu: 35kp
Höyhensiipi: 20kp
Hohtolehti: 17kp

Nimi: Hohtolehti

19.11.2018 20:30
’’Purohäntä! Ei mitään hätää!’’ rauhoittelin siskoani, joka hätäili juuri poikiminen oli alkamassa.
’’Tulen aivan pian takaisin, haen muutamat tarvittavat yrtit.
’’Hohtolehti? Ovatko emo ja Untuvapentu kunnossa?’’ Mesipentu kysyi.
’’Ovat, minä huolehdin heistä. Te kaksi voisitte mennä etsimään Purohännälle kepin, jota tämä voi purra’’, sanoin ja keksin samalla pikkusisaruksilleni tekemistä. Patistin heidät ulos ja jätin Tuikeaskeleen huolehtimaan Purohännästä. Juoksin uudelle pesälleni. Sisällä tapasin Kirpunloikan ja Höyhensiiven, jotka väittelivät selvästi jostain. Hetken kuunneltuani päätin puuttua asiaan.
’’Sinä et voi mennä! Purohäntä ei ole ensimmäinen poikiva kuningatar, jos menet, saatat sairastuttaa pienet pennut, heille voi jopa käydä samoin, kuin, kuin Nokipennulle!’’ tiuskaisin ja kouraisin yrttejä käpälääni. Veljen menetys tuntui kamalalta. Olinhan minä nähnyt hänet useasti Tähtiklaanissa, mutta silti. Lähdin takaisin pentutarhalle.
’’Hyvä Hohtolehti, ensimmäinen taitaa olla tulossa!’’ Tuikeaskel sanoi pieni huoli kimmeltäen silmässään.
’’Ei hätää, Purohäntä, kun sanon, sinun pitää ponnistaa kovaa’’, neuvoin ja asetuin siskoni viereen. Laskin käpäläni hänen kyljelleen ja odotin supistusta. Yhtäkkiä värähdys tuntui.
’’Nyt!’’ huudahdin ja asetuin valmiiksi ottamaan pennun maailmaan. Pian pieni nyytti tipahti sammalille. Näykkäisin nopeasti pussin, jonka sisällä pentu oli auki ja nuolin sitä nopeasti. Haju oli tuttu, ja hetken jopa erehdyin luulemaan pentua joksikin muuksi, hän oli aivan Nokipennun värinen. Pysäytin liikkeen ja katsoin pientä kiemurtelevaa pentua.
’’Hohtolehti? Kaikki hyvin?’’ Tuikeaskel kysyi vierestäni.
’’On, enää toinen tulossa’’, sanoin, tunnusteltuani Purohännän vatsaa.
’’Nuole sinä tätä’’, maukaisin ja nostin pennun Tuikeaskeleen ulottuville. Valmistauduin viimeiseen pentuun. Seuraava pentu tuli yhtä helposti kuin toinenkin. Se oli aivan Leutosielun värinen, paitsi kummallakin pennulla oli kirkkaan siniset silmät.
’’Hyvä Purohäntä! Kaksi tervettä pentua!’’ onnittelin siskoani, joka otti pennut vatsaansa vasten.
’’Mitkä nimet annatte heille?’’ kysyi Ukkospentu, joka oli juuri palanut kepin kanssa.
’’Minä, minä, missä Leutosielu on?’’ Purohäntä takelteli.
’’Minä käyn etsimässä hänet’’, Tuikeaskel sanoi ja oli juuri nousemassa ylös, kun kermanvaalea kolli astui pentutarhaan. Hänen katseensa hakeutui kahteen pieneen nyyttiin Purohännän vieressä. Hänen katseensa oli aluksi kova kuin kivi, mutta pehmeni sitten. Kolli käveli kuningattaren viereen ja kosketti tätä kuonollaan.
’’Olen niin iloinen kun minulla on sinut ja pentumme!’’ hän kuiskasi ja Purohäntä vastasi siihen kietomalla häntänsä Leutosielun hännän ympärille.
’’Enää meidän täytyy päättää nimet. Tuo harmaa on kolli ja sinun värisesi on naaras’’, Purohäntä naukui lempeästi.
’’Naaras voisi olla Valopentu, hän tuo varmasti iloa ja valo elämäämme’’, Leutosielu ehdotti.
’’Se on hyvä nimi’’, Purohäntä sanoi ja katsoi kollipentua. Olin näkevinäni saman aatteen sisareni kasvoilla, jonka olin itse kokenut juuri äsken. Purohäntä katsoi minuun ja tajusin mitä tämä tarkoitti.
’’Kollin nimeksi tulee Nokipentu!’’ hän päätti. Tuikeaskel katsoi heti minuun, hän oli ainoa, paikalla olijoista, joka muisti Nokipennun hyvin.
’’Ne ovat ihania, mutta minun on parasta käydä kertomassa Höyhensiivelle’’, sanoin ja poistuin pesästä.

Matkalla pesälleni minut pysäytti muutama kissa, joiden joukkoon Kirpunloikka ja Aurinkokajo ja muutama muukin, mutten tiedostanut heitä, minulla oli paljon ajateltavaa.
’’Ovatko pennut terveitä?’’
’’Nyt oli paha aika saada pentuja!’’
’’Mitkä heidän nimensä ovat?’’ kysymyksiä sateli.
’’Naaras on nimeltään Valopentu, kolli Nokipentu, voitte käydä itse katsomassa, mutta antakaa heille aluksi vähän aikaa’’, sanoin hieman äreästi ja jatkoin parantajan pesälle. Oliko Nokipennulla käpälänsä pelissä? Mutta kun ajattelin tätä tarkemmin, sitä epätodennäköisemmäksi se kävi. Päätin kuitenkin tiedustella asiaa seuraavan kerran kun parantajat tapaisivat.

Nimi: Höyhensiipi

18.11.2018 20:33
Herätessäni tunsin heti, etten ollut aivan kunnossa. Kurkkuani koski ja nenäni tuntui märältä. Olin myös ihmeellisen viluissani. Käperryin tiukemmin pentujeni ympärille vaistomaisesti, mutta nousin melkein heti pystyyn. Jos olisin kipeä, ei kannattaisi sairastuttaa pentujani. Nousin varovasti ylös ja tökkäsin Purohäntää, jonka vatsa pullotti. Pentujen syntymä oli varmasti lähellä. Tökkäsin häntä varovasti, jotta sain hänet hereille.
’’Käyn nopeasti Hohtolehden luona. Katsotko heidän peräänsä?’’ pyysin tyttäreltäni.
’’Toki, onko kaikki hyvin?’’ hän huolehti tietysti.
’’Toivotaan niin’’, sanoin ja pujahdin nopeasti aukiolle. Uusi, tai siis ikivanha leirimme oli minullekin vielä outo. Parantajan pesä oli aivan eri paikassa pentutarhaa nähden. Kaikilla olisi vielä totuttelemista tähän. Korjattua väärän suunnan kävelin kohti parantajan pesää. Astuin sisään ja huomasin heti, etten ollut ainoa potilas.
’’Hei Höyhensiipi! Onko kaikki kunnossa?’’ Hohtolehti kysyi ohi kävellessään. Hän oli selvästi jo asettunut kodikseen tähän pesään. Hän käveli ympäriinsä ja jakeli yrttejä samalla kun siivosi toisia.
’’Jos sinulla on kiire voin tulla myöh-’’, aloitin.
’’Ei, tämä on juuri hyvä hetki, tule vain tänne’’, pentuni viittasi hännällään vapaalle vuoteelle. Matkalla näin yllätyksekseni Valkoaskeleen yhdellä makuupaikalla silmät kiinni.
’’Miksi Valkoaskel on täällä? Onko hänelle sattunut jotain? Miksei kukaan ole kertonut minulle?’’ tivasin heti.
’’Hänellä on pientä valkoyskää, pidämme hänet täällä, ettei se mene pahemmaksi. Tai ettei se leviä muihin.
’’Mutta mitä asiaa sinulla oli?’’ tyttäreni selitti, mutta huomasin silti pienen huolen hänen silmissään.
’’Itseasiassa tätä aamuna kun heräsin tunsin itseni hieman kipeäksi. Oloni on kuitenkin nyt jo vähän parempi’’, kerroin.
’’Outoa, toivottavasti ei ole sama tauti. Odotas, tutkin sinut’’, Hohtolehti sanoi ja neuvoi minua avaamaan suuni. Hän tunnusteli nenääni ja kuunteli hengitystäni.
’’Ei vielä kovin vakavaa, mutta voisi olla parasta pitää sinut silti täällä, ihan vain varmuuden vuoksi’’, Hohtolehti sanoi vakavasti, äänensävyllä, jota vastaan ei voinut antaa vastaväitteitä.
’’Mutta entä pentuni?!’’ kysyin kiivaasti.
’’Tutkin heidät varmuuden vuoksi. Ja heistä kyllä pidetään huolta. Siellä on monta muuta kuningatartakin. Purohäntä ja Tuikeaskel pitävät heistä varmasti huolen. Myös minä ja Kirpunloikkakin autamme. Ja tiesitkö, että Sinisydänkin muuttaa pentutarhaan. Hän saa Pyökkiturkin pennut’’, Hohtolehti rauhoitteli.
’’Niinkö? Täytyykin onnitella oppilastani’’, sanoin ja rentouduin hieman.
’’Sitä paitsi pentusi ovat jo tarpeeksi vanhoja syömään tuoresaalista. He pärjäävät kyllä’’, parantaja sanoi lempeästi.
’’Hyvä on, mutta haluan, että minulle kerrotaan heti jo heille, tai muille pennuilleni tapahtuu mitään!’’ sanoin Hohtolehdelle.
’’Tottakai! Ota tästä hieman pietaryrttiä. Muuta meillä ei ole’’ raidallinen parantaja sanoi. Minun teki mieli sano hänelle, että säästää ne enemmän tarvitseville, mutta se olisi ollut ihan turhaa. Nielin kitkerät yrtit.
’’Lepää siinä, käyn tarkistamassa pentusi.’’ Jäin toimettomana parantajan pesään lepäämään. Odotin Hohtolehteä takaisin. Minulla ei ollut hyviä muistoja viheryskään sairastuneista pennuista. Jonkin ajan kuluttua Hohtolehti palasi mukanaan Untuvapentu.
’’Ovatko muut kunnossa?’’ kysyin, sillä arvasin, että Untuvapennulla oli ollut oireita.
’’Kyllä ovat. Muut huolehtivat heistä, mutta sinun pitää pärjätä Untuvapennun kanssa’’, hän sanoi.
’’Anna hänet vain tähän’’, sanoin. Annoin Hohtolehden antaa pienokaiselleni yrttejä, jonka jälkeen silitin hänet hännälläni uneen. Jos hänkin oli kipeä, pitäisi hänen levätä mahdollisimman paljon. Sain itsekin lopulta unen päästä kiinni.

Minut herätti hiukan hätääntynyt mauku.
’’Höyhensiipi? Oletko kunnossa?’’ Avasin silmäni ja tunnistin Kirpunloikan.
’’Kyllä olen, miten pennut voivat?’’ kysyin väsyneesti.
’’He voivat hyvin, mutta-’’
’’Mitä, onko heillä jokin ongelma?’’ kysyin heti.
’’Kenelläkään ei ole ongelmaa. Purohäntä poikii nyt’’, kumppanini sanoi varovasti.
’’Mitä! Miksei kukaan kertonut minulle?’’, huudahdin ja nousin ylös, jolloin Untuvapentu vinkaisi.
’’Sinä et voi mennä! Purohäntä ei ole ensimmäinen kuningatar joka poikii! Jos menet, voit sairastuttaa pennut, jotka syntyvät ja heille voi käydä samoin kuin Nokipennulle!’’ Hohtolehti tiuskaisi sisään tullessaan.
’’He ovat turvassa olenhan minä siellä, tulen kertomaan sinulle heti kun ne ovat syntyneet, mutta nyt minulla on hieman kiire’’, tyttäreni sanoi. Olin ärtynyt, mutta samalla ylpeä. Jäin siis odottamaan parantajan pesään. Kävin mielessäni läpi kaikki mahdollisuuksia epäonnistua, kunnes Hohtolehti palasi hymy kasvoillaan.
’’Hyvin meni, kaksi tervettä pentua. Ja ne ovat kolli ja naaras.’’, hän kertoi.
’’Mitkä nimet he antoivat? ’’ kysyin heti,
’’Naaras sai nimekseen Valopentu, hän on aivan Leutosielun värinen, paitsi silmät ovat tulleet sinulta molemmille pennuille. Kolli sai nimekseen Nokipentu’’ Hätkähdin nimen kuullessani.
’’O-onko hän Nokipennun värinen?’’ takeltelin.
’’Kyllä, aivan samanvärinen’’, Hohtolehti sanoi.
’’Kiitos kun kerroit!’’ kiitin ja painoin pääni takaisin käpälilleni. Toivoin pääseväni unissani tapamaan Nokipentua, mutten tietenkään päässyt, sillä enhän minä ollut parantaja tai mitään. Olin kuitenkin näkeväni tummanharmaan turkin vilahtavan editseni, kun vajosin unen maailmaan.

Nimi: Vaahterasumu

14.11.2018 19:45
”Varovasti”, Pujopilkku toisti varmaan neljättä kertaa. ”Se ei siis satu vieläkään?”
Venytin jalkaani vielä kynnenmitan verran kauemmas ja vilkaisin hieman terävästi parantajaa. ”Ei, ei vieläkään. Se on vain hieman jäykkä.”
”Se nyt on sanomattakin selvää, et ole liikuttanut sitä kunnolla kuihin!” harmaanruskea kolli puuskahti ja kurtisti hieman kulmiaan. ”Voinko nyt todella luottaa siihen, ettet sanonut tuota vain jääräpäisyyttäsi?”
”Voit luottaa, ihan totta”, huoahdin pyöräyttäen liioitellusti silmiäni. ”En valehtele. Jalkaani ei oikeasti satu.”
”Pysyhän siinä tapauksessa hetki aloillasi, niin tarkistan sen vielä.”
Estin hädin tuskin jälleen uutta tuhahdusta karkaamasta suustani, ja rentoutin lihakseni laskien jalkani rennosti maahan. Pujopilkku laski tassunsa jalalleni ja tunnusteli murtumakohdan perusteellisesti läpi, etsien pienintäkin merkkiä huonosti parantuneesta kohdasta. Sellaista ei varsinaisesti löytynyt, mutta muutaman kosketusaran pisteen kolli onnistui löytämään; huuleni vetäytyivät hetkellisesti taakse ja sihahdus karkasi hampaideni välistä, kun Pujopilkku painoi käpälänsä jo arpeutuneiden puremakohtien päälle, ja parantaja vetäisi tassunsa pikaisesti pois huomatessaan reaktioni.
”Puremakohta on yhä arka, kuten arvelinkin”, parantaja maukaisi vilkaisten minua. ”Murtuma on kuitenkin parantunut, eikä arvenkaan kohdalla ole enää tulehdusta, joten etköhän sinä ihan kunnossa ole. Jalka tulee olemaan tosin hyvinkin jäykkä muutaman päivän, joten en saisi rasittaa sitä liikaa.”
Korvani nousivat pystyyn ja kohotin hieman päätäni. ”Tarkoitatko, että pääsen takaisin klaanin toimiin?”
”Hiljalleen”, Pujopilkku vahvisti nyökäten pienesti. ”Mutta kuten sanottu, et saa rasittaa jalkaasi nyt alkuun. Voit vaikka osallistua pesien viimeistelyyn, mutta partioihin tai metsästämään et vielä lähde. Etkä kurottele takajaloillasi seisten mitään, jalka ei vielä kestä koko kehosi painoa. Muista myös venytellä jalkaasi paljon – mutta rauhallisesti – ja levätä kunnolla.”
”Muistitko nyt varmasti kaiken?” hyrähdin kiusoitellen noustessani ylös. Saadessani myrtyneen ilmeen vastaukseksi Pujopilkun suunnalta huitaisin lepyttelevästi ilmaa hännälläni. ”Ei huolta, noudatan kyllä ohjeitasi. Ei minuakaan huvita palata vuodepotilaaksi vain sen takia, että olin hiirenaivoinen enkä osannut kuunnella kehoani kunnolla.”
”Totta puhuen se ei yllättäisi minua lainkaan”, Pujopilkku hymähti. ”Mutta menehän nyt, äläkä aiheuta Hohtolehdelle huolta palaamalla tänne saman tien.”
”Ei ongelmaa, ette tule näkemään minua täällä pitkään aikaan”, maukaisin hyväntuulisesti ja kiitin vielä parantajaa nopeasti ennen kuin onnahtelin kömpelösti ulos pesästä. Eikä ajoitus olisi voinut olla parempi: leirin juuri valmiiksi saadulla sisäänkäynnillä oli pienimuotoinen häslinki päällä, ja seurattuani tilannetta hetken huomasin Tavisateen saattavan kaksi erakkoa Vinhatähden pesälle. Siristin hieman silmiäni yrittäen muistella noiden kahden kollikissan nimeä – olin varmasti nähnyt heidät vaelluksella ja nähnyt erityisesti Hallakasvon ja Särkkäviiksen heidän seurassaan. Kenneth ja Rey… Reykjavik?
Häly oli kerännyt jo useampia kissoja paikalle, kun Vinhatähti ja Tavisade palasivat aukiolle erakkokaksikko perässään. Huomasin muutaman klaanitoverini turkin pörhistyvän, mutta kissat silottivat turkkinsa Tavisateen maukaistua heille lyhyesti jotain.
Vinhatähti loikkasi Suurkivelle ja kajautti kokouskutsun, joka tällä kertaa oli aavistuksen tarpeeton. Kissat pakkautuivat lähemmäs Suurkiveä ja viimeisetkin oppilaat ilmestyivät pesistä, ja siirryin itsekin hieman lähemmäs joukkiota. Nopealla etsinnällä huomasin Aurinkokajon oranssinkirjavan turkin muiden joukossa, joten onnahtelin kumppanini vierelle tervehtien tätä nopealla kuonojen kosketuksella.
”Mistä on kyse?” kysyin hiljaa nojautuen lähemmäs soturia. ”Mitä nuo kaksi täällä tekevät?”
”En ole aivan varma”, Aurinkokajo kuiskasi takaisin. ”Sanoivat tulevansa rauhanomaisin aikein. Mitä lie sitten tarkoittivat.”
Vinhatähti viittoi hiljaisuutta, ja suoristauduin siirtäen katseeni päällikköömme.
”Hyvät Myrskyklaanin kissat, kuten huomaatte, on leiriimme saapunut vieraita”, oranssilaikkuinen kolli aloitti. ”Osa teistä tunteekin Reykjavikin ja Kennethin, joten voitte olla varmoja, ettei heistä ole vaaraa. He eivät ole tunkeilijoita.”
Jännittyneen oloiset kissat rentoutuivat hieman, ja nyt tajusin jännityksen syyn; taannoinen partio, jossa Aurinkokajokin oli ollut mukana, oli törmännyt kahteen erakkoon ja joutunut tappeluun heidän kanssaan. Kissat taisivat pelätä, että Reykjavik ja Kenneth olivat nämä kaksi kissaa, sillä tarkempia tuntomerkkejä Vinhatähti ei ollut heistä antanut.
”Menkäämme suoraan aiheeseen. Kenneth ja Reykjavik pyysivät klaaniltamme lupaa asustaa reviirillämme, Aurinkokivien luona.”
Ennen kuin Vinhatähti ehti jatkaa, oli klaani puhjennut sekalaiseen puheensorinaan. Muutama vastustava ulvahdus kohottautui muun melun yläpuolelle, ja vilkaistessani kahta Suurkiven vieressä istuvaa erakkoa huomasin heidän vilkaisevan toisiaan hieman epäröivinä.
”Hiljaisuutta!” Vinhatähti korotti ääntään ja sai kissat vaikenemaan. ”Kuten sanoin, he eivät ole tunkeilijoita. Siksi koen aiheelliseksi harkita ehdotusta.” Päällikkö vilkaisi pikaisesti Reykjavikia, jatkaen sitten koko klaanille: ”Reykjavik ja Kenneth eivät saalistaisi reviirillämme. Ainoa syy heidän pyyntöönsä on vakituisen asuinpaikan löytäminen; tiedätte kyllä, että tällä hetkellä klaanien ulkopuolella olevat alueet ovat yhtä sekamelskaa sinne ajamiemme kulkukissojen vuoksi. Jos joukossa on useampiakin sellaisia tapauksia, kuin partiomme kohtasi jonkin aikaa sitten, on meidän reviiriemme ulkopuolella asuminen varsin turvatonta.”
”Pelkäävätkö he muutamia kujakissoja?” Yksimyrskyn ääni kohosi jostain kissajoukon seasta, ja minulla kesti hetki paikantaa Kirkasväreen poika katseellani. ”Ei ole meidän tehtävämme suojella ketään. Enkä minä ainakaan luottaisi erakon sanaan siitä, etteivät he saalistaisi reviirillämme.”
”Varohan sanojasi, Yksimyrsky”, tällä kertaa äänessä oli Hallakasvo. ”Reykjavik on täysin luottamuksemme arvoinen. En itse näe ainakaan ongelmaa tässä, Vinhatähti”, naaras jatkoi kääntyen päällikkömme puoleen. ”Tunnen Reykjavikin, ja voin vannoa Tähtiklaanin kautta, että hän puhuu totta. Hänestä ja Kennethistä ei ole haittaa klaanillemme.”
”Sitä paitsi on totta, että reviiriemme ulkopuolella on turvatonta tällä hetkellä”, soturin kumppani Särkkäviiksi naukaisi nousten jaloilleen Hallakasvon vierelle. ”Eivät kulkukissat ole uhka meille, mutta kahdelle erakolle tilanne on eri. Heillä ei ole resursseja yövartion järjestämiseen, eivätkä he ole saaneet samanlaista koulutusta kuin me. Jo ne kaksi häirikköä ovat uhka Reykjavikille ja Kennethille, sillä voimasuhteiden ollessa tasaväkiset röyhkeimmät voittavat.”
Korvani värähtivät pienesti, sillä huomasin olevani samaa mieltä harmaalaikkuisen kollin ja haaleanharmaan naaraan kanssa. Kaksi erakkoa oli puolustusmielessä täysin eri asia kuin kokonainen klaani, se oli väistämätön totuus.
”Jos Reykjavik kerran on ehdottomasti luottamuksemme arvoinen, entä Kenneth?” lausuin ääneen pienen epäilykseni. ”Ei sillä ole merkitystä, jos vain toinen heistä noudattaa lupaustaan. Yksikin riistavaras on liikaa.”
”Vinhatähti, saanko luvan puhua?” Reykjavik naukaisi matalalla äänellä, saaden kissojen huomiot kääntymään itseensä. Päällikkömme nyökättyä erakkokolli nousi jaloilleen ja siirsi vakaan katseensa klaaniin.
”Ymmärrän hyvin, että ehdotuksemme saattaa vaikuttaa epäilyttävältä”, hän aloitti rauhallisella mutta lujalla äänellä. ”Tarvitsisimme kuitenkin vain asuinpaikan. Haluaisimme elää rauhassa, sillä varsinkaan Kenneth ole erityisemmin kiinnostunut taistelusta tai siihen liittyvien taitojen opettelusta. Emme metsästäisi alueellanne, ja jos niin joskus päädymme tekemään, saatte siitä hetkestä lähtien kohdella meitä tunkeilijoina. Minut osa teistä kokeekin ilmeisesti luottamuksen arvoiseksi, ja voin vakuuttaa, ettei Kenneth poikkea minusta millään tavalla.” Reykjavik oli kääntänyt katseensa minuun ja kohtasi vähänpuhuvan katseeni vakaasti. ”Kenneth on henkensä velkaa kahdelle sotureistanne. Hän ei ikinä huijaisi tai pettäisi tätä klaania, sillä uskokaa tai älkää, myös erakoissa on oikeudenmukaisia kissoja.”
Katseeni käväisi vaistomaisesti Särkkäviiksessä ja Hallakasvossa, jotka seurasivat tilannetta hieman huolestunein silmin. Molempien soturien arviointikyky oli kyllä sellainen, johon voisin luottaa. Jos he kokivat nämä kaksi luotettaviksi, ei minulla ollut syytä uskoa toisin. Lisäksi, jos oikein arvasin niin Kenneth oli henkensä velkaa juurikin näille kahdelle – taisi olla kyse siitä Särkkäviiksen jokipulikoinnista hänen oppilasaikoinaan – enkä uskonut kenenkään olevan kykenevä pettämään tuota kaksikkoa. He olivat yksinkertaisesti niin siirappisen ystävällisiä ja huolehtivaisia sille päälle sattuessaan, ettei heitä halunnut satuttaa millään tavalla. Erityisesti Särkkäviiksen vilpittömyys olisi varmaan kääntänyt Korppihännänkin takaisin rehelliseksi kissaksi, jos kaksikko olisi saanut keskustella tarpeeksi kauan.
Istahdin alas kietaisten häntäni jalkojeni päälle, ilmaisten näin myöntymykseni ja sen, ettei minulla ollut enää sanottavaa asiaan. Vinhatähden katse kiersi klaanin läpi, eikä kukaan enää sanonut mitään vastaan vaikkeivat kaikki täysin tyytyväisiltä näyttäneetkään.
”Asia on sitten päätetty”, päällikkö maukaisi häntäänsä huiskaisten. ”Reykjavik ja Kenneth saavat asustaa tästä lähin Aurinkokivillä. He metsästävät reviirimme ulkopuolella, mutta muuten heillä on vapaa kulku Aurinkokivien läheisyydessä. Jos ongelmia ilmenee, ilmoittakaa niistä välittömästi. Lähtevä auringonhuipun partio saa saattaa heidät Aurinkokiville. Kokous on päättynyt.”

”Mitä mieltä olet?” kysäisin kissojen hajaannuttua aukiolta ja partion lähdettyä Reykjavik ja Kenneth mukanaan. Aurinkokajon korvat värähtivät ja naaras vilkaisi minua lyhyesti.
”Jos he kerran ovat luotettavia, niin eipä tässä kai sitten mitään ongelmaa ole”, kumppanini hymähti kohauttaen hieman lapojaan. ”Kenneth oli samaan aikaan kanssani siellä kaksijalan tarhassa, kyllä hän ihan mukavalta vaikutti. Mutta auta armias jos he joskus menevät nappaamaan meidän riistaamme…”
”Sitten he saavat lentävän lähdön”, hyrähdin päättäen soturin lauseen. ”Saa nähdä, mitä käy.”
”Hei, Aurinkokajo, emmehän keskeytä mitään tärkeää?” Pyökkiturkin ääni sai meidät kääntymään vaaleanruskean soturin puoleen. Sinisydän käveli kumppaninsa vierellä luoksemme, ja kaksikko vilkaisi toisiaan ja sitten meitä. ”
”Ettehän te”, Aurinkokajo hyrähti pikkuveljelleen. ”Mitäs nyt?”
”No siis, ajattelimme vain että olisi hyvä kertoa sinulle, että sinusta tulee jälleen täti”, Pyökkiturkki maukaisi kuin ohimennen, kääntäen sitten katseensa takaisin isosiskoonsa veikeästi hymyillen. ”Sinisydän muuttaa pentutarhaan. Minusta tulee isä.”
”Oikeasti?” Aurinkokajo henkäisi turkki pörhistyen innosta. ”Ihanaa! Onnea teille molemmille”, kumppanini kehräsi kovaan ääneen ja puski ensin Pyökkiturkkia, sitten Sinisydäntä. Kehräsin itsekin nopeat onnittelut tuleville vanhemmille, näpäyttäen Pyökkiturkkia toverillisesti lapaan hännälläni.
”Milloin pennut syntyvät?” Aurinkokajo uteli silmät loistaen.
”Pujopilkku sanoi, ettei siihen ole enää kauaa”, Sinisydän maukaisi vaihdellen painoaan tassulta toiselle hermostuneen oloisena, kuitenkin silmät innosta kipunoiden. ”Ehkä jopa vain neljäsosakuu. Tiineys ei kuulemma näy erityisen hyvin, mutta pentuja on silti useampi.”
”Onnea vielä toistamiseen”, Aurinkokajo hyrisi. ”Hyvin se menee, älä siitä huoli”, hän jatkoi huomatessaan toisen naaraan hermostuksen. ”Hei, minähän voisin auttaa sinua tekemään itsellesi pesän pentutarhaan samalla kun menen tervehtimään Poutapentua.”
”Viitsisitkö todella?” Sinisydän maukaisi silmät pilkahtaen. ”Kiitos! Sopiiko sinulle mennä heti, vai onko teillä vielä jotain suunnitelmia?”
”Ei meillä erityisempää”, maukaisin vastauksena kumppanini kysyvään vilkaisuun. ”Itse joudun kylläkin menemään metsälle Rusakkotassun kanssa, Haukkakynsi on hieman kipeänä joten lupauduin hoitamaan Rusakkotassun koulutuksen väliaikaisesti. Tulen heti sen jälkeen itsekin pentutarhaan, ellette satu olemaan Poutapennun kanssa ulkona”, jatkoin Aurinkokajolle ja kurottauduin koskettamaan kuonoja kumppanini kanssa. ”Nähdään pian.”
Naaras hyrähti nopeat hyvästit ja lähti sitten pikkuveljensä ja tämän kumppanin kanssa kohti pentutarhaa. Katselin hetken heidän kulkuaan, mutta käänsin sitten katseeni etsiäkseni Rusakkotassun. Havaittuani oranssivalkean kollin nousin jaloilleni ja lähdin astelemaan tuon luokse häntä rennosti puolelta toiselle keinuen. Kiitos uusien reviirien riistaa oli runsaasti ajankohdasta huolimatta, joten palaisimme toivottavasti suurehkon saalismäärän kanssa.

Nimi: Aurinkokajo

07.11.2018 19:23
”Aurinkokajo! Ehditkö puhua hetkisen?”
Nostin päätäni yllättyneenä ja käänsin katseeni kohti äänenlähdettä pois tuoresaaliskasasta, jota olin juuri tarkkaillut syömisen toivossa. Haukkapolte, jolle ääni oli kuulunut, seisoi ketunmitan päässä minusta silmissään tälle huonosti sopiva rauhaton katse. Veljeni tumma, suitti turkki kiilteli laskevan auringon valossa ja tämä piti kirkkaat silmänsä tiukasti omissani samalla kun raapi aukion hiekkaa kynsillään.
”Jos sinulla ei ole mitenkään kiire, niin haluaisin mielelläni vaihtaa muutaman sanasen kanssasi”, Haukkapolte murahti ja veti kyntensä takaisin sisäänsä vetäen syvään henkeä.
”Tietenkin”, mau’uin välittömästi, huolestuneena siitä miten veljeni käyttäyttyi. Ei ollut ollenkaan tämän tapaista olla juuri tuollainen, kuin edessäni seisova hermostunut kolli oli. ”Käykö, jos jakaisimme samalla jonkin tuoresaaliin?”
”Ihan miten vain”, Haukkapolte väräytti korviaan. ”Mutta valitse nopeasti. Minulla on sinulle asiaa.”
”Hyvä on. Hyvä on”, pidin ääneni mahdollisimman tasaisena ja kummarruin poimimaan meille nopeasti yhden vesimyyrän jaettavaksi. ”Olen valmis. Missä haluat puhua?” kysyin nostaen katseeni jälleen veljeeni, joka oli tarkkaillut minua haukkana valitsiessani saalista.
”Mennään kannon luokse”, veljeni väräytti korvaansa kohti leirin syrjäisimmässä nurkassa olevaa tammenkantoa, jonka lähelle sijaitsi myös tarpeidentekopaikka. Tämä ei odottanut mielipidettäni vaan lähti tassuttamaan paikkaa kohden jäykin jaloin.
Pidätin itseäni pyöräyttämästä silmiäni. *Ylireagoiko Haukkapolte nyt vähän? Vai onko hänellä ihan oikeasti tärkeää asiaa*, hymähdin mielessäni. *Mitä ikinä se nyt onkaan, se tosiaankin näyttää vaivaavan hänen mieltään.*
”Istuudu”, veljeni käski välitömästi, kun saavuin kannon luokse, ja päätin parhaimmaksi totella tätä. Edes hetken. En kuitenkaan käynyt ainostaan istumaan, vaan kävin mahalleni viileälle hiekalle vetäen etujalkani kehoni alle ja asettaen vesimyyrän kuononi eteen. Sitten käänsin katseeni Haukkapoltteeseen, joka kävi makuulleen eteeni hännänpää nykien.
”No?” mau’uin pitkittäen sanaa hitusen ilmaistakseni uteliaisuuteni ja tympääntyneisyyteni kollin salaperäisyyteen. ”Mikä on? Voitko hyvin?”
Haukkapolte veti hitaasti ilmaa sisäänsä ja päästi sen ulos. ”Olen huolissani Kyynelpennusta ja Kaurispennusta.”
Uteliaisuuteni nousi uudelle tasolle ja höristin korviani. ”Mitä tarkoitat?”
”No kun”, veljeni aloitti. ”He ovat alkaneet käyttäytyä eri tavalla Pisarasydämen, Kuurapennun ja Tiikeripennun kuoleman jälkeen.”
Silmäni vetäytyivät välittömästi viiruiksi ja tunsin sydämessäni surun vihlaisun. Voi kuinka ikävä minulla olikaan Pisarasydäntä. Olisin varmaan tehnyt mitä tahansa –ihan mitä tahansa- jotta olisin voinut saada edes hetkeksi parhaan ystäväni takaisin. Räpytin nopeasti silmiini nousevat kyyneleet pois ja pidin ääneni mahdollisimman tasaisena kun mau’uin: ”Onhan se ymmärrettävää käyttäytyä eri tavalla, hehän menettivät emonsa.”
”En minä sitä tarkoita”, veljeni pudisti rivakasti päätään. ”Tarkoitan, että he ovat alkaneet käyttäytyä aikuisemmin sen jälkeen, kun aloitimme vaelluksen uusille reviireille. He eivät leiki enää muiden ikätoveriensa kanssa ja puhuvat töykeään sävyyn pentutarhan kuningattarille, kun nämä yrittävät huolehtia heistä. Eritoten Kyynelpentu. Minusta tuntuu, että hän otti heistä raskaimmin Pisarasydämen kuoleman, hänhän oli heistä läheisin kumppanini kanssa.” Kolli päästi huokaisun.
”Oletko puhunut heidän kanssaan?” kysyin varovasti. Minulle oli uutta, että veljeni pennut käyttäytyivät noin. En ollut itse ainakaan kiinnittänyt heihin niin suurta huomiota. Toisaalta en ollut puhunut Kyynelpennulle ja Kaurispennulle paljoa metsäpalon jälkeen, mikä sai omatuntoni kolkuttamaan.
”Minä yritin. Eilen”, Haukkapolte kertoi. ”Minusta vähän näytti siltä, kuin Kaurispentu olisi halunnut jutella, mutta Kyynelpentu oli vain ihan hiljaa. Hän vain sanoi, ettei malta odottaa oppilaaksi pääsyä, ei sen enempää. En tiedä mitä tehdä, siksi tulin sinun puheillesi. Olet ollut yleensäkin niin hyvä pentujen kanssa.”
”Minäkö?” kohotin kulmiani. En itse pitänyt itseäni mitenkään erikoisena pentujen kaitsijana, mutta ehkä Haukkapoltteen puheissa oli perää. En ollut kyllä kovin hyvä näyttämään syvällisiä tunteitani, saati keskustelemaan niistä, mutta ehkä Kyynelpentu avautuisi minulle. Olinhan hänen emonsa paras ystävä.
”Niin, sinä”, Haukkapolte siristi silmiään epäuskoiselle katseelleni. ”Sinä lupasit Pisarasydämelle huolehtia heistä, muttet ole laittanut tikkua ristiin sen metsäpalon jälkeen. Olet ollut vain Vaahterasumun, Poutapennun ja Höyhensiiven kanssa, etkä ole huomioinut veljenpentujasi. He tarvitsevat emohahmoa, jotakuta, joka tunsi Pisarasydämen aivan kuin oman turkkinsa.”
Nousin pystyyn salamannopeasti ja sihahdin. Vaikka omatuntoni kolkuttikin minua ikävästi ja Haukkapoltteen sanat olivat osuneet, en missään nimessä halunnut näyttää sitä veljelleni. Tarkoitukseni ei ollut kiivastua, mutta veljeni syyttävä äänensävy oli saanut minut suutahtamaan. ”He ovat sinun pentujasi. Sinunhan pitäisi olla heidän tukenaan. Ja minulla on omatkin huolehdittavani”, vastusteluni kuulostivat laimeilta ääneen sanottuna, ja korvani painuivat päätäni vasten häpeissäni. ”Minä-” *Minä en pysty siihen! En pysty näkemään Kyynelpentua Kyynelpentuna, vaan Pisarasydämenä!*
Haukkapolte nousi pystyyn ja huiskaisi ilmaa tummalla, raidallisella hännällään. ”En minä tarkoittanut, että seuraisit heitä koko ajan ja pitäisit tassusta kiinni”, tämä murisi. ”Haluan vain, että puhut heidän kanssaan Pisarasydämestä. Sinä tunsin hänet minua paremmin. Olit hänen paras ystävänsä. Olet myös heidän tätinsä, ja minusta tuntuu, että Kyynelpentu voisi kuunnella sinua paremmin kuin minua.”
Siristin silmiäni ja kiinnitin niiden kiiluvan katseen veljeni silmiin, jotka eivät rävähtäneetkään. Ne vain tuijottivat syyttävästi, rauhallisesti.
”Hyvä on”, huokaisin lopulta, ja jännittynyt väreily välillämme katkesi. Laskeuduin jälleen makuulleni ja laskin katseeni valkeisiin käpäliini. ”Minä puhun heidän kanssaan heti huomenna. Se minun olisi pitänyt tehdä jo aikoja sitten, ja olen sen heille velkaa. Samoin kuin Pisarasydämelle.”
Värähdin yllättyneesti, kun tunsin karhean kielen pyyhkäisevän korvaani ja kun nostin katseeni, näin ylleni kumartuneen Haukkapoltteen, jonka katse oli jälleen rauhallinen. ”Kiitos, en muuta pyydäkään”, veljeni maukui. ”Tiedän kyllä, kuinka vaikeaa on nähdä Pisarasydän Kyynelpennussa, varsinkin kun tietää ettei voi enää puhua Pisarasydämen kanssa.”
”Niin”, päästin ilmoille pitkän huokaisun. ”Ja sinullahan se vaikeaa on. Menetit kumppanisi.”
”Ja sinä menetit parhaan ystäväsi”, Haukkapolte maukui rauhallisesti. ”Kun loppuun asti mennään, ei niille oikeastaan ole enää mitään eroa. Rakastimme molemmat häntä tavalla tai toisella.”
Tällä kertaa väliimme laskeutunut hiljaisuus ei ollut jännittynyt vaan ymmärtäväinen. Kuin yhdessä tuumin asetuimme vierekkäin ja jaoimme vesimyyrän ja vaihdoimme kieliä kunnes ilta hämärtyi Myrskyklaanin leirin ylle ja ensimmäiset kylmät tähdet syttyivät taivaalle. Ja yksi niistä oli Pisarasydän.
Kun keltaisena kumotta kuu vihdoin nousi puiden latvojen tasalle, Vinhatähti ilmestyi pesästään Suurkiven alta ja jäi hetkeksi tarkkeilemaan leiriä, jossa tyytyväiset soturit söivät illallistaan ja vaihtoivat kieliä.
”Kokoontumiseen lähtijät, tulkaa tänne päin! Lähdemme ihan pian!” päällikön kovaääninen ulvaisu kohosi leirin ylle, kun tämä asteli uloskäynnille Tavisade perässään.
Väräytin jännittyneesti korviani ja nousin ylös veljeni viereltä. Se olisi ensimmäinen kokoontuminen uusilla reviireillämme ja paloin halusta päästä kuulemaan muiden klaanilaisten kuulumiset, vaikka olimmekin viettäneet omissa oloissaimme vain puolikuuta.
”Hei sitten”, huiskaisin häntääni hyvästiksi Haukkapoltteelle, joka nousi ylös perässäni ja ilmoitti käyvänsä juttelemassa pennuilleen.
Ravasin käpälät kihelmöiden leirin läpi Tavisateen ja Vinhatähden luokse ja kumarsin molemmille. Pian myös Hallakasvo ja Virnalaukka siirtyivät seuraamme molemmat huuliaan nuollen.
”Jännittääkö?” kysyin molemmilta, kun odottelimme vielä loppuja. Olin nähnyt sivusilmälläni, että Pyökkiturkin illallinen Sinisydämen kanssa oli ollut vielä kesken.
”Ei sitten yhtään”, Hallakasvo kehräsi ja nuolaisi rintaansa saadakseen viimeiset töhöttävät karvat kuntoon. ”Entä sinua?”
”Vähän”, tunnustin ja virnistin. ”Haluan kuulla, onko muille mennyt yhtä hyvin kuin meille uusien reviireiden ja leirien kanssa.”
”Niin minäkin”, Virnalaukka ilmoitti ja hymyili, kun tämän oppilas Kirsikkatassu liittyi seuraamme vaaleanmeripihkaiset silmät innosta ja jännityksestä suurina.
”Minä tiedän ainakin ketä jännittää aivan silmittömästi”, huomautin kehräten katsellessani, kuinka Kirsikkatassun jalat polkivat hiekkaa ilmaan. Hallakasvo naurahti ja silitti rauhoittavasti pikkusiskonsa selkää hännällään.
”Ei tarvitse jännittää”, Virnalaukka opasti oppilastaan, kuten hyvän mestarin kuului. ”Olet vain aivan normaalisti, etkä paljasta Myrskyklaanista mitään, mitä muut klaanit voivat käyttää meistä vastaan. Ymmärsitkö?”
Kirsikkatassu sai juuri nyökättyä, kun kaikki olivat valmiina ja kokoontuneet päällikön ympärille. Vinhatähti vilkaisi meitä kaikkia vuorollaan, kuin tarkistaen olimmeko valmiita, ennen kuin nosti häntänsä pystyyn merkitsi seurata ja pujahti uloskäynnin kautta pimeään metsään.
Henkäisin syvään kylmää yöilmaa ennen kuin sain tassuihini liikettä ja seurasin Hallakasvon jäljessä kokoontumiseen matkaavaa joukkoamme. Nyt kun olimme uusilla reviireillä matka kokoontumiseen oli paljon lyhyempi, joten otimme rauhallisen tahdin pujotellessamme metsässä aluskasvillisuuden välissä. Vinhatähti johti joukkoamme häntä ja kuono pystyssä ja johdatti meitä pientä polkua pitkin kohti, jonka kohdalta maa oli tallautunut ja alukasvillisuus katkeillut käytön vuoksi. Tuuli kahisutti lehdettömiä puiden oksia, joiden välistä yllämme aukesi syvän indigonsininen yötaivas, jolle ensimmäiset tähdet olivat jo syttyneet. Kuu oli noussut jo aika korkealla ja oli jo miltei huipussaan, joten Vinhatähti kiristi tahtiaan mitä lähemmäs Nelikannon aukiota pääsimme. Pian olimmekin jo perille ja kyyristyimme päällikkömme merkista aukiota suojaaviin pensaisiin tarkkailemaan mitä itse aukiolla tapahtui.
”Muut klaanit ovat jo paikalla”, Hallakasvo totesi raottaen hivenen suutaan haistaakseen paremmin vihollisklaanien ominaishajut, jotka sekoittuivat tänä yönä toisiinsa.
”Auts, olemme viimeisiä”, murahdin pilke silmäkulmassani ja vaihdoin painoani jalalta toiselle. ”Mennään jo, ennen kuin muut klaanit luulevat, että emme tulekaan paikalle.”
”Hys”, Tavisade suhahti toiselta puoleltamme lempeästi. ”Vinhatähti sanoo kyllä, kun menenmme.”
”Ja se hetki on pian”, valko-oranssi kolli liittyi keskusteluumme kohottaen katseensa olkansa yli ja korottaen ääntään saadakseen muidenkin huomion. ”Vaikka kuinka lähennyimmekin taivalluksen aikana, en halua, että kukaan kertoo liikaa tietoa uudesta reviiristämme. Se on heille vain runsasriistaista sekametsää!”
Erivärisiä silmiä välähteli pimeässä, ja kuului hyväksyvää supinaa.
”Selvä”, Vinhatähti käänsi katseensa jälleen aukioon ja nosti häntänsä. ”Nyt voimme mennä!”
Jännitin lihakseni ja syöksyin alas päällikköni perässä. Jokiklaanilaiset, tuuliklaanilaiset ja varjoklaanilaiset nostivat päitään, kun solahdimme kivipaaden ympärille asettautuneiden soturien joukkoon ja aistin niin hymyjä kuin iloisia tervehdyksiä kaikkialta ympäriltäni. Vinhatähti jatkoi edemmäs ja pysähtyi kivipaaden juurelle, jonne muut päällikötkin olivat kokoontuneet ja alkoi vaihtaa kuulumisia näiden kanssa.
”Tervehdys, Aurinkokajo”, kuulin tutun naurahduksen takaani, ja nummien haju tulvahti ylitseni. ”Onko saalistusonni ollut myötäinen?”
”Vaahterakasvo”, kiepahdin ympäri ja kehräsin nähdessäni tutun tuuliklaanilaiskollin, jonka kanssa olin vaihtanut sanasen jos toisenkin vaelluksen aikana. ”Reviirimme on todella runsasriistainen, entäpä teillä?” annoin ääneni pysytellä huvittuneena osoittaen, etten aivan totta puhunut.
”Nummet ovat hivenen pienemmät kuin järvellä”, Vaahterakasvon meripihkaisissa silmissä välkehti, ”mutta ne ruokkivat meidät erittäin hyvin.”
”No sepä hyvä”, hymyilin, mutta pian meidät keskeytti valkoharmaa naarasoppilas, joka oli taivaltanut suurimman osan matkasta uusille reviireille Vaahterakasvon kanssa.
”Aurinkokajo”, solakka naaras nyökkäsi tervehdyksen, ennen kuin kääntyi Vaahterakasvon puoleen. ”Tule vaihtamaan kanssani kuulumiset Toivetuulen ja Lieskalumen kanssa.”
”Tietenkin, Varpusviima”, kolli kehräsi ja nousi ylös. ”Eikai haittaa, Aurinkokajo, jos menen?”
”Ei tässä mitään”, kohautin olkiani, kun Vaahterakasvo vilkaisi minua pahoittelevasti. Sitten käännyin katsomaan Varpusviimaksi osoittautunutta tuuliklaanilaista, joka asettui raidallisen kollin viereen leveästi hymyillen. ”Ja onnittelut soturinimityksiesi johdosta. Varpusviima on hieno nimi.”
”Kiitos”, Varpusviima kehräsi pikaisesti ja lähti sitten tassuttelemaan kohti jokiklaanilaisten ryhmää Vaahterakasvo vierellään. Kaksikon mentyä vilkaisin ympärilleni hivenen eksyneenä etsien juttuseuraa. Nousin ylös pörhistäen turkkini koleutta vastaan huomatessani Hallakasvon ja Virnalaukan juttelevan pienen soturiryhmän kanssa. Suunnistin näiden luokse ja asetuin istumaan Hallakasvon viereen.
Samaan aikaan päälliköt olivat saaneet omat kuulumisensa vaihdettua, ja Varjotähti loikkasi voimakkaalla, sulavalla loikalla kivipaaden päälle kajautten kokoontumisen alkaneeksi. Myös muut päälliköt seurasivat pienen mustan naaraan esimerkkiä ja pian taivasta vasten kohottautui neljä ylevää soturia silmät kiiluen. Varapäälliköt kokoontuivat kivipaaden juurelle ja kokoontumiseen valitut soturit asettautuivat lähemmäksi kivipaatta kuullakseen paremmin.
”Tervetuloa ensimmäiseen viralliseen kokoontumiseen uusilla reviireillä!” Varjotähti kajautti kivipaaden päältä. ”Ensimmäinen asia, mikä meidän tulisi nyt täällä yhdessä ollessamme päättää on tämän aukion nimi. Minä ja muut päälliköt ehdotamme paikkaa kutsuttavan Kokoontumisaukeaksi.”
Ympäriltäni kuului hyväksyviä äännähdyksiä, ja näin sivusilmällä monien nyökkäilevän.
”Vähän pitkä”, mumisin hiljaa mielipiteeni Hallakasvolle, joka nyökkäsi kuullun merkiksi. ”Miten olisi Nelikanto?”
”Se ainakin olisi helpompi, mutta ehkä hivenen loukkaava”, vaaleanharmaa naaras totesi, ja tällä kertaa oli minun vuoroni nyökätä hyväksyvästi.
”Se on sitten sillä selvä”, Varjotähti jatkoi, kun alhaalta kuulunut melu vaimeni. ”Tätä paikkaa kutsuttakoon tästä lähin Kokoontumisaukeaksi. Aloitan kokoontumisen kertomalla miten klaanillani on mennyt.” Musta naaras vilkaisi muita päälliköitä tummansinisellä katseellaan ennen kuin jatkoi: "Varjoklaani on sopeutunut hyvin uusiin reviireihin ja saanut itselleen tarpeeksi suuren reviirin ruokkiakseen meidät koko lehtikadon ajankin. Olemme saaneet klaaniimme uuden jäsenen Aamupennun ja hän on Vaahterapilkun hoivissa pentutarhassa. Riistaa riittää uusilla reviireillä, klaanini on toipunut vaelluksesta ja Tähtiklaani on siunannut meitä monella tapaa viime aikoina. Laventelikasvokin on löytänyt tarvitsemansa yritit", Varjoklaanin päällikkö lopetti antaen tietä Takiaistähdelle, joka asteli muiden eteen.
”Tähtiklaani on myös siunannut Jokiklaania reviirillä, joka sopii meille kuin nenä kuonoon”, kolli aloitti vakaasti. Olemme saaneet reviirillemme runsaskalaisen joen ja hedelmällistä alankoa, jossa kasvaa pajuja ja paljon tarvittavia yrttejä, ja joka on täydellinen alue pikkunisäkkäille. Näiden ansiosta Jokiklaan selviää ensi lehtikadon yli.” Takiaistähti piti pienen tauon antaen tietojen upota kaikkien tajuntaan ennen kuin jatkoi: ”Olemme myös aloittaneet tehokkaasti leirimme rakennuksen ja voin sanoa, että se on pian valmis. Kuningattaremme, pentumme ja klaaninvanhinpamme ovat sopeutuneet hyvin uuteen alkuun, joka meille on tarjottu.”
Jokiklaanin päällikön jälkeen Sadetähti ilmoitti nummien hyvänlaatuisuudesta ja siitä, että Tuuliklaani oli palannut hyväksyttävästi täyteen arkeensa. Tämä myös ilmoitti kahdesta uudesta soturista: Varpusviimasta ja Piikkiturkista, jotka saivat raikuvat onnittelut. Valkoruskean kirjavan naaraan väistyttyä, Vinhatähti ilmoitti Myrskyklaanin kuulumiset.
”Sekametsä on tarjonnut oivan kodin klaanini asukkaille”, päällikkömme aloitti hymyilleen antaen katseensa kiertää oman klaaninsa jäsenissä. ”Reviirimme on ollut runsasriistaista, eikä kaksijaloista tai pedoista tai muista vaaroista ole löytynyt hajuakaan. Olemme pystyneet rakentamaan leirimme ja sopeutumaan uuteen ympäristöömme rauhassa. Pentutarhamme on täynnä ja olemme valmiita ensimmäiseen lehtikatoon uudella reviirillämme.”
Aukiolta kohosi hyväksyvää muminaa. Vinhatähti ei kuitenkaan ollut lopettanut vielä, vaan korotti ääntään alkavat metelin ylitse: ”Minulla on vielä muutakin ilmoitettavaa! Noin neljäsosakuu sitten, kun merkitsimme rajojamme, satuimme törmäämään erääseen erakkokaksikkoon. Toinen heistä oli äkkipikainen kolli ja toinen tämän oppilasikäinen tytär. Nämä pitivät koko aluetta omanaan aina Korkokiviltä Valvomoon ja ukkospolulta vanhalle maatilalle.”
”Oletko tosissasi?” jostain hiljaisuuden keskeltä kajahti ulvaisu.
”Miten kaksi erakkoa tarvitsevat muka niin suuren alueen?” toinen ihmetteli. ”Ja miten he muka voivat puolustaa sitä?”
”Hys, antakaa Vinhatähden puhua”, korotin itsekin ääntäni ja huiskaisin ilmaa hännälläni. Hallakasvo vilkaisi minua, muttei sanonut mitään vaan käänsi hivenen huolestuneen katseensa takaisin Vinhatähteen.
”Kaksikko perusteli suurta aluettaan, sillä että suurempi alue on turvallisempi, eikä niin altis luonnonoikuille ja sieltä löytää aina jostain riistaa”, päällikkömme jatkoi siteeraten nuoremman erakon, Elysian sanoja.
”Vinhatähti”, tällä kertaa keskeyttäjä ei ollut joku sotureista, vaan Takiaistähti. ”Yritätkö sinä sanoa meille, että olisimme varuillamme kahden erakon takia?” Kollin äänestä tihkui peitelty iva. Varjotähtikin siristi silmiään, mutta Sadetähti pysyi hiljaa hännänpää kiusaantuneesti nykien.
”En”, oranssilaikkuinen kolli maukui rauhallisesti ja räpäytti silmiään Jokiklaanin päällikölle. ”Sanoin vain, että kaksikko uskalsi hyökätä paljon suuremman partion kimppuun ja uhkasi ajavansa kaikki klaanit pois täältä. En tarkoita, että aloitamme erikoistoimet näiden kahden vuoksi. Ehdotan vain, että pysymme kaikki valppaina.”
”Minusta ajatus kuulostaa hyvältä”, Sadetähti puuttui väliin, kun Takiaistähti siristi pienoisesti silmiään. ”Minä ainakin pistän varoituksesi korvan taakse, Vinhatähti. Emme tiedä mitä tämä uhkarohkea kaksikko suunnittelee, mutta en ainakaan vielä rupea hätiköimään.”
”Sama täällä”, Varjotähti myötäili. ”Jatkamme kuten teimme edellisillä reviireilläkin, häädämme alueellemme tunkeutuvat erakot. Ei sen pitäisi niin vaikeaa olla, olemmehan tehneet niin jo kuiden ajan, niinkuin esi-isämmekin tekivät. En kuitenkaan unohda kertomaasi, Vinhatähti.” Naaras nyökkäsi kuin tehostaakseen sanojaan.
Vinhatähti kumarsi naaraspäälliköille kiitokseksi. ”Ei minulla muuta.”
”Hyvä on. Sillä sitten mennään”, Takiaistähti murahti ja ravisteli turkkiaan tällä kertaa leppoisammin. ”Onko kellään vielä asiaa?” Kun kukaan ei nyökännyt, kolli jatkoi: ”Ensitapaamiseen siis. Tähtiklaani valaiskoon sillä aikaa polkunne!”
”Kuin myös, Takiaistähti”, Vinhatähti nyökkäsi. ”Katsotaan, jos silloin ensilumi olisi satanut jo maahan.”
Takiaistähti väräytti korviaan kuullun merkiksi ja leiskautti alas kiveltä huhuten sotureitaan seuraamaan. Muut päälliköt seurasivat perässä ja liittyivät oman klaaninsa jäsenien luokse.
”Palataan leiriin”, valko-oranssi päällikkö maukui, kun olimme kaikki kerääntyneet tämän ympärille. Kolli lähti johdattamaan meitä takaisin leiriin.
Pörhistin turkkini kylmyyttä vastaan ja työnsin ajatuksissani nousevan huolen erakkokaksikosta sivummalle. Nyt minun täytyisi keskittyi Kaurispentuun ja Kyynelpentuun.

Nimi: Virnalaukka

04.11.2018 20:04
"Voinko pitää tauon?" Kirsikkatassu huokaisi lavat lysyssä.
"Aurinko ei ole edes huipussaan ja aloitimme selvästi auringonnousun jälkeen ja olet jo uupunut?"
"En tiennyt, että pesän rakentaminen on näin rankkaa", Kirsikkatassu maukui.
"Jaksat siis metsästää koko päivän, mutta et jaksa rakentaa pesää edes puolta päivää?" ihmettelin.
"Mutta metsästäminen on hauskaa!" Kirsikkatassu vastusti. "Ja tärkeää", hän lisäsi.
"Eikö klaaninvanhimpien pesän rakentaminen ole tärkeää?" huomautin. Kirsikkatassu tuijotti käpäliään.
"On."
"Totta. Mutta jos haluat, voit mennä syömään", maukaisin oppilaalle. "Haukkapolte!" huikkasin kollille, joka istui keskittyneenä työhönsä vähän matkan päässä.
"Mitä?"
"Voiko Kirsikkatassu mennä syömään? Hän sanoo, että pesän rakentaminen on niin tylsää, ettei enää kestä." Kirsikkatassu mulkaisi minua ja pyöräytti silmiään.
"En minä nyt ihan noin sitä tarkoittanut", hän protestoi.
"Voit mennä, Kirsikkatassu.", Haukkapolte maukaisi. Kirsikkatassu pongahti tassuilleen ja loikki aukion poikki tuoresaaliskasalle. Katselin, kuinka hän poimi kasasta varpusen ja liittyi sitten muutaman muun oppilaan seuraan.

Auringonhuippu oli mennyt jo aikoja sitten kun olin Haukkapoltteen ja Hiekkakynnen kanssa saanut klaaninvanhimpien pesän lähes valmiiksi. Kirsikkatassukin oli autellut, mutta yksitoikkoinen työ oli kyllästyttänyt oppilasta nopeasti ja olin lopulta ärsyyntynyt hänen levottomuutensa ja käskenyt hänet metsästämään. Oppilas oli lähtenyt innolla. Nälkäisenä tassutin tuoresaaliskasalle ja otin itselleni hiiren. Kasa oli aika pieni ja kertoi lehtisateen saapumisesta. Tassujani särki kun asetuin syömään soturien pesän edustalle. Syödessäni Kirsikkatassu pölähti leiriin kantaen kahta hiirtä. Hän vei ne tuoresaaliskasaan ja tuli sitten luokseni.
"Voinko vielä tehdä jotain?" hän kysyi.
"Tietenkin voit tehdä jotain, mutta minä en ainakaan jaksa keksiä sinulle tekemistä", maukaisin ehkä hieman liian terävästi.
"Mitä tuo tarkoittaa?" Kirsikkatassu kysyi.
"Sitä, että saat tehdä mitä haluat, kunhan et joudu vaaraan."
"Kivaa!" oppilas hihkaisi ja pinkaisi heti leikkimään muutaman muun oppilaan kanssa.

Syötyäni hautasin hiiren luut leirin ulkopuolelle ja palasin leiriin. Ajattelin, että voisin viedä Kirsikkatassun aamulla ehkä aamupartioon tai ainakin metsästyspartioon. Etsin valkoisenkirjavaa oppilasta katseellani. Pitäisi kehottaa häntä menemään pian nukkumaan, sillä aamulla olisi aikainen herätys. Ennen kuin kuitenkaan ehdin edes löytää Kirsikkatassua, Vinhatähti tassutti aukion poikki ja loikkasi kivelle, joka uudessa leirissä palveli päällikön puhumiskivenä.
"Kaikki oman riistansa metsästämään kykenevät Suurkivelle klaanikokoukseen!" päällikkö ulvaisi. Istahdin kuuntelemaan ja pian Kirsikkatassu ilmestyi viereeni. Vinhatähti aloitti kehumalla klaanin työtä leirin uudelleen rakentantamisessa.
"Ensi yönä on täysikuu. Se tarkoittaa ensimmäistä virallista kokoontumista", Vinhatähti naukui sitten. "Kokoontumiseen lähtevät Tavisade, Hohtolehti, Suomusiipi, Virnalaukka, Hallakasvo, Aurinkokajo, Pyökkiturkki, Liekkitassu, Kirsikkatassu sekä Vatukkatassu. Lähdemme Auringon laskiessa." Minun olisi unohdettava aamupartio. Kirsikkatassu olisi uupunut kokoontumisen jäljiltä ja niin olisin minäkin. Vilkaisin Kirsikkatassuun. Hän oli noussut tassuilleen ja hänen silmänsä kiiluvat innosta.
"Ensimmäinen kokoontumisesi", maukaisin hänelle. "Vaikutat innostuneelta."
"Olenkin. Pääsen vaihtamaan kuulumisia Jokiklaanilaisten ystävieni kanssa Toivottavasti mahdollisimman moni heistä on siellä", Kirsikkatassu hihkaisi.
"Sinulla on ystäviä Jokiklaanissa?" ihmettelin.
"On on. Tapasin heidät vaelluksella!"
"Ai niin, tietenkin. Muista, ettet saa kertoa muiden klaanien jäsenille mitään tärkeää Myrskyklaanista. Sanot vain, että klaani voi hyvin", huomautin.
"Muistan kyllä", oppilas huokaisi.
"Kokoontumiseen lähtijät, tulkaa tännepäin. Lähdemme ihan pian", Vinhatähti ilmoitti kovalla äänellä. Leiriin jäävät maukuivat vielä onnentoivotuksensa ja heippansa ja sitten kissat pujahtivat Vinhatähden vanavedessä leiristä metsään.

Nimi: Hallakasvo

04.11.2018 13:22
”Mnih”, mumahdin tuntiessani jonkin putoavan kuonolleni, ja kipeän tykytyksen levitessä nenästä lähes silmien väliin irvistin ja kohotin päätäni napakkaan pudisteluun. Räpyttelin silmiäni huomatakseni varpusen etujalkojeni edessä, ja Sydneyn, joka seisoi malttamattoman oloisena riistan toisella puolella, minua vastapäätä. Hieraisin varovasti kasvojani yrittäen saada itseäni hereille ja tajunnan siitä mitä oli tekeillä. Mitä Sydney teki soturien pesässä, ja vielä tähän aikaan? Oli sen verran aikainen aamu, ettei ollut enää hämärää, mutta silti liian aikaista pennulle olla jalkeilla. Ja mistä hän oli varpusen saanut kun tuoresaaliskasassa niitä ei ollut edellisenä iltana ollut? Poikani alkaessa päästää hiljaista, mutta sitäkin vaativampaa pennunmurinaa, hyssyttelin häntä nopeasti. Emmehän me missään soturien pesässä olleet, vaan pentutarhassa. Maitoisat ja lämpimät tuoksut olivat viimein päässeet hieman tukkoisen nenäni läpi ja kertoneet sijaintini. Ja edessäni makasi itse pyydystämäni varpunen, minkä olin käynyt leirin nurkilta metsästämässä herättyäni levottomasti nukutun yön jälkeen. Olin tuonut ja laskenut sen tänne hiiren hiljaa, Orapihkan pedin viereen. Tarhan vähäisen tilan takia en viettänyt öitäni täällä, vaan Sydney ja Vaahterasumun siskopuoli Poutapentu nukkuivat Orapihkan ja hänen tyttärensä Huomenpennun kanssa. Tarkoituksenani oli jättää lintu tarhaan ja tulla takaisin kun asukkaat olivat heränneet, mutta olinkin nukahtanut aivan sisäänkäynnin lähelle, hieman jopa tukkien sitä.
”Huomenta rakas”, kuiskasin herättävän haukotuksen säestämänä ja otin linnun istumaan käyneen Sydneyn edestä. ”Taidat jo odottaa aamiaistasi?”
Sydney nyökkäsi sanoilleni ja keskittyi katselemaan, kun ryhdyin nylkemään ja repimään varpusesta hänelle sopivia paloja syötäväksi. Olin ryhtynyt hiljalleen suurentamaan lihapalojen kokoa, jotta kolli oppisi entistä itsenäisemmin syömään, mutta pidin ne kuitenkin sen kokoisina ettei tukehtumisvaaraa ollut, jos hän innostuisi nielemään ne vähän huonommin pureskeltuina. Sitä mukaa kun paloja valmistui, työnsin niitä Sydneytä kohti, joka otti ne etutassujensa väliin ja laskeutui järsimään hiljaa. Kun kaikki syötävä linnusta oli erotettu, keräsin jäänteet yhdeksi kasaksi ja ryhdyin siivoamaan tarhan lattialle pudonneita sulkia ja höyheniä. Poikani oli ilmeisesti innostunut riepottelemaan riistaa ennen kuin oli tuonut sen minulle. Työn touhussa huomasin kuononi kivun kadonneen. Elysian tekemä haava kivisti vielä hieman, tehden kuonostani kosketusaran, mutta se paranisi muutamassa päivässä. Samassa kohtaaminen nuoren erakkonaaraan ja tämän isän, Rockyn, kohtaaminen nousi mieleeni. Oli myönnettävä, että tunsin syyllisyyttä partiomme vietyä väkisin osan heidän reviiristään, mutta he olivat sanoneet koko metsän kuuluvan heille, mikä kuulosti merkilliseltä. Mihin he tarvitsivat niin paljon aluetta? Eiväthän he ehtisi edes kiertämään kokonaista metsää yhden päivän aikana. Huokaisin hiljaa pyyhkiessäni tarhan lattiaa hännälläni. Tehtyä ei saatu tekemättömäksi, klaanimme oli saanut itselleen palan reviiriä, mutta sisimmässäni tuntui epämiellyttävältä. Oliko se Rockyn pelottavan vankka omistushalu metsän suhteen, vai Elysian huolestuttava huolehtimishalu noinkin arvaamattomasta isäänsä kohtaan, en tiedä. Mutta tiesin, ettei tämä olisi viimeinen kerta kun kaksikosta kuulisimme. Rocky vaikutti juuri sellaiselta kissalta, joka ei jättäisi asiaa tähän. Olivatkohan muut klaanit törmänneet heihin? Vilkaisin Sydneyn suuntaan. Pentu oli saanut varpusen syötyä ja röyhtäisi hiljaa, kertoen vatsan täyttymisestä ja sen tuomasta tyytyväisyydestä. Hymähdin ja poimin sulat ja höyhenet suuhuni. Varpusen jäänteet pitäisi haudata leirin ulkopuolelle, mutta höyhenet halusin hyötykäyttää. Kelpuuttaisikohan Täpläsiipi ne sammalpetinsä lisäpehmukkeeksi? Sulilla voisi luoda kauniin koristelun klaaninvanhimpien pesään, jos sille päälle sattuisi.
Hiivin Sydneyn luo, asetuin makuulle ja ryhdyin sukimaan hänen harmaavalkoista turkkiaan. Ympärillämme tarhan muut asukit alkoivat heräillä, ja Orapihka vilkaisikin nopeasti ympärilleen, mutta helpottui nähdessään minut.
”Huomenta”, kuningatar maukaisi ja haukotteli makeasti.
”Huomenta”, vastasin hymyillen ja päästin Sydneyn otteestani. Tämän turkki kiilsi puhtauttaan sen lyhyen hetken, kun hän loikki silmiään hierovan Poutapennun luo ja hyppäsi tämän päälle. Orapihka kiirehti toppuuttelemaan innokasta kollia ja auttoi oranssivalkoisen naaraan ylös.
”Sydney on jo saanut tuoresaalista. Valitettavasti siitä ei jäänyt jäljelle juuri mitään.”
”Ei se mitään”, Orapihka sanoi nostaen Poutapennun turvaan Sydneyn yli-innokkailta leikeiltä ja poimi Huomenpennun luokseen aamupesua varten. Katselin poikaani päätäni pudistellen. Mitä ihmettä siinä varpusessa oli, kun se sai pikkuisen noin vilkkaaksi? Kolli lähti pujottelemaan pitkin tarhaa ja herättelemään vielä nukkuvia, viimeisenä Höyhensiiven pentuja, saaden Ukkospennun sihahtamaan äkäisesti.
”Kuulehan Sydney”, naukaisin siirtyessäni pennun juoksuaskelten perässä Tuikeaskeleen luo. Ystäväni silmäili meitä yrittäen selvästi pidätellä nauruntirskahdusta. ”Jos nyt rauhoitut, saat tulla kanssani käymään Täpläsiiven luona.”
Ne olivat kuin taikasanoja. Sydney keskeytti Tähtipennun hännän leikkisän nykimisen ja kääntyi katsomaan minua silmät pyöreinä.
”Saanko?” hän miukaisi epäuskoisena. Hymähdin ja nyökkäsin. ”Mutta sinun on käyttäydyttävä siivosti.”
Poikani räpytti kirkastuneita silmiään ja nyökkäsi pienesti.

Saatoin kuulla helpottuneita huokauksia takaani ohjattuani Sydneyn ulos pentutarhasta. Suuni oli täynnä varpusen sulkia ja höyheniä. Jäänteistä minun ei ollut tarvinnut huolehtia; tuoresaalista tuoneet Rusakkotassu ja pikkuveljeni Tiheätassu olivat luvanneet viedä ne lähtiessään pois. Leiri oli herännyt uuteen päivään ja aukiolla vilisi klaanilaisia. Näin Tavisateen puhumassa Kiviroudan, Kipinämyrskyn, Leutosielun ja Hiekkakynnen kanssa leirin uloskäynnillä, ja nyökättyään valkea ja raidallinen naaras lähti kohti päällikön pesää. Kivirouta lähti johdattamaan partiota ulos, mutta heilautti häntäänsä huomatessaan meidät. Vastasin tervehdykseen ja ohjasin oppilaiden pesän suuntaan katselevan Sydneyn huomion menosuuntaamme. Ensimmäisen partion lähdettyä näin Kirsikkatassun ja Vatukkatassun suuntaavan Väijykärjen ja tämän kanssa kieliä vaihtaneen Tummakajon luo. Virnalaukka liittyi seuraan pian, ja kohta mestarit lähtivätkin oppilaineen aamuisiin harjoituksiin. Hirvenhuuto pujahti Haukkakynnen, Aurinkokajon ja Pyökkiturkin perässä soturien pesästä ja lähti astelemaan parantajan pesälle. Vilkaisin huolestuneena hänen jälkeensä. Vaskitsakynsi oli loukkaantunut melko pahasti Rockya vastaan käydyssä kahakassa ja joutunut jäämään Hohtolehden käskystä hoidettavaksi, jotta hänen haavansa eivät pahenisi. Isoisäni tuntien pelkkä paikoillaan makoilu oli hänelle yhtä kuin rangaistus, ja Hirvenhuuto oli viettänyt paljon aikaa isänsä luona tapahtuneen jälkeen. Punaruskeaturkkinen enoni kai pelkäsi menettävänsä hänet kuten Mansikankukan ja Hohtosilmän, ja halusi pitää hänestä kiinni, kuten emostanikin. Kettuväijy ei ollut käynyt tapaamassa isäänsä, mikä hieman hämmensi minua, mutta en ollut kommentoinut asiaa. Olin kuitenkin laittanut merkille oudon, synkän ja miltei katatonisen tyhjän katseen, jolla Vaskitsakynsi oli alkanut tuijottaa emoani Mansikankukan kuoleman jälkeen aina, kun naaras ei huomannut. Oliko vanhempi kolli tyytymätön heidän väleihinsä, ja pettynyt kun ei saanut kaipaamansa huomiota? Pitäisikö minun tehdä asialle jotain, auttaa heitä löytämään yhteyden uudelleen? Uuden alun kunniaksi? Sydney hihkaisi herättäen minut nykyhetkeen ja näin kollin pinkaisevan klaaninvanhimpien pesään. Kiiruhdin kollin perään höyheniä ja sulkia hampaissani puristaen. Nyt täytyi keskittyä tehtävään.

”Kiitos hyvin paljon”, Täpläsiipi kehräsi saatuaan höyhenet asetelluiksi sammalien joukkoon. ”Tämän mukavampaa petiä tuskin on kenelläkään.”
”Ei varmasti”, sanoin hymyillen ojentaen viimeisen sulan Sydneylle. Pentu poimi sulan suuhunsa ja asetteli sen parin muun joukkoon pesän seinustalle. Hän astahti taaksepäin ja katseli tyytyväisenä aikaansaannostaan. Pesä kaipaisi yhä paikkailua sieltä täältä, mutta ei onneksi enää paljoa.
”Oikein hyvä”, tokaisin pojalleni. Tämä loikki luokseni, pujotteli jokaista jalkaani kyljellään hieraisten taakseni ja tarttui häntääni ryhtyen hurjaan painiin sitä vastaan. Silmiäni muka vihaisesti pyöräyttäen istahdin maahan.
”Jos sulat alkavat häiritä tai ne ovat tiellä, voin tulla hakemaan ne pois”, naukaisin Täpläsiipeä vilkaisten. Tämä kuitenkin ravisti napakasti päätään.
”Minun puolestani ne saavat olla täällä niin kauan kuin suinkin. Äläkä sinä niistä murehdi, pyydän oppilaita keräämään ne jos kyllästynkin”, Kipinämyrskyn ja Kirpunloikan emo sanoi asettuessaan makuulle uudistetulle pedilleen. Täplikäs naaras siirsi katseensa Sydneyyn, joka puri hampaillaan häntäni kärkeä. Päästin hiljaisen 'ai' äänen, mikä hillitsi kollia hieman, mutta taistelu jatkui pian yhtä tarmokkaana. ”Miten teillä on sujunut Sydneyn kanssa? Joko olette päättäneet, minkä klaaninimen annatte hänelle?”
”Meillä on sujunut hyvin. Ruoka maistuu ja energiaa riittää”, hymähdin. ”Mutta, niin, olen kyllä miettinyt tuota nimiasiaa, mutta tässä on ollut niin paljon kaikkea muuta. Ei se tietenkään ole mikään syy pitkittää asiaa. Minun täytyy puhua asiasta Särkkäviiksen kanssa, ja tietysti myös Sydneyn mielipide merkitsee.”
”No, mihin nimeen ikinä päädyttekään, olen varma että se on juuri sopiva”, Täpläsiipi nyökkäsi ymmärtäväisesti hymyillen. Nyökkäsin kunnioittavasti vanhemmalle naaraalle. Pian pesän suuaukolta alkoi kuulua lähestyviä askelia, ja sydämeni hypähti niin ilosta kuin huolesta, kun valkoharmaa kolli astui sisään. Sydney jähmettyi hetkeksi täysin aloilleen, kunnes kiemurteli vapaaksi hirmuisen häntäni otteesta ja syöksähti kumppanini luo koskettaakseen neniä tämän kanssa. Siirryin itsekin heidän luokseen ja nuolaisin rakkaani kuonoa rakastavaisesti.
”Täällähän te olette”, Särkkäviiksi naukui tervehdittyään Täpläsiipeä kunnioittavasti. ”Kävin jo pentutarhalla ihmettelemässä, kun ette olleet siellä.”
”Sydneyllä oli niin paljon energiaa, että päätin ottaa hänet mukaan purkamaan ylimääräistä”, vastasin.
”Vai niin on asia”, soturi maukaisi poikaansa katsahtaen. Sydney heilutti häntäänsä ja pinkaisi asettelemiensa sulkien luo, kehoittaen häntä tulemaan katsomaan. Katselin kumppanini hieman onnahtelevaa liikkumista pennun luo. ”Oh, oletko itse asetellut nämä? Miten hienoa jälkeä”, kuulin tämän kehräävän pennulle. Sydney nyökkäsi napakasti ja näytti ylpeältä saamistaan kehuista.
”Ethän nyt rasita itseäsi liikaa?” kysyin kävellessäni kaksikon luo. Tiesin Särkkäviiksen toisen takajalan olleen tunnoton metsäpalon jälkeen, ja se vaikeutti hieman hänen liikkumistaan, enkä halunnut että se pahenisi liiallisen kulkemisen takia.
”En tietenkään. Tekee vain hyvää hieman liikkua. Ja pidän kyllä huolen etten rasita itseäni”, kumppanini sanoi siirtäen värikkään katseensa minuun.
”Sinä taas näytät väsyneeltä. Ethän ole nähnyt huonoja unia... tiedäthän?”
”Ei mitään sellaista. En oikein ole vielä kunnolla sisäistänyt että tämä todella on kotimme, ja siksi olen hieman varpaillani”, vastasin hiljaa.
”Voi sinua. Asia varmasti korjaantuu kun olemme saaneet leirin valmiiksi, ja kunnolla asettuneet tänne”, Särkkäviiksi lohdutti tullen vierelleni ja kietoi häntänsä ympärilleni.
”Toivotaan”, totesin, kunnes huomasin pikkuriikkisen sammalmurun hänen viiksissään. Puhalsin roskan pois yhdellä henkäyksellä, saaden kumppanini pudistamaan päätään ja sipaisemaan viiksensä ojennukseen.
”Kiitän tuosta kunniasta”, hän maukaisi huomattuaan murun pesän lattialla.
”Eipä kestä. Minun oma hömötiaiseni”, nau'uin lempeästi. Särkkäviiksi väräytti korviaan ja hymyili.
”Pikku varpuseni”, kolli vastasi pehmeästi ja nuolaisi poskeani. Vastasin tähän nuolaisemalla hänen korvantaustaansa muutaman kerran, ja lopuksi hieroimme neniämme hellästi yhteen.
”Haluatteko olla hetken kahden?” Täpläsiipi huikkasi sivummalta. Katsahdimme silmäänsä iskevään klaaninvanhimpaan ja kieltään näyttävään Sydneyyn, ja taas toisiimme, kunnes purskahdimme nauruun.

”Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Suurkivelle klaanikokoukseen!” Päivä oli pitkällä ja oli alkanut hämärtää, kun klaanilaiset siirtyivät Vinhatähden kutsun saattelemina hänen pesänsä eteen. Laikukas päällikkömme istui ryhdikkäästi kiven päällä katsellen virtaavaa joukkoa, ja Tavisade oli valinnut paikkansa kiven juurelta. Varapäällikkömme nyökkäsi sydämellisesti hymyillen Särkkäviikselle ja minulle, kun valitsimme paikkamme eturivistä ja istutimme Sydneyn eteemme. Poikamme oli selvästi rauhoittunut aamuisesta ja istui nyt tyystin hiljaa, katsellen ensin ympärilleen ja kohotti sitten jäänsinisen katseensa päällikköön. Kun kaikki olivat löytäneet paikkansa, Vinhatähti pyysi hiljaisuutta ja selvitti kurkkunsa.
”Arvon klaanilaiset. Olette kaikki tehneet erinomaista työtä uuden kotimme rakentamisessa. Jos tämä tahti jatkuu, ei mene enää kauan, kun meillä on vahva ja järkkymätön leiri suojanamme, ja kun olemme kunnolla oppineet reviirimme kaikki kolot ja sopukat, voimme puhtain mielin ja sydämin julistaa metsän todella olevan Tähtiklaanin suoma lahja meille. Kauan eläköön Myrskyklaani!”
”Myrskyklaani, Myrskyklaani!” kissat puhkesivat ulvomaan. Vinhatähti odotti jälleen hetken, kunnes jatkoi.
”Ja nyt, jotta ette ylpisty liiasta kehumisesta”, hän sanoi leikkimielisesti saaden muutaman naurahduksen palkaksi, ”ilmoitan, että ensi yönä on täysikuu. Se tarkoittaa ensimmäistä virallista klaanien kokoontumista. Mainitsen nyt kaikki, jotka liittyvät minun, Tavisateen ja Hohtolehden seuraan tämän kokouksen jälkeen.” Kuuntelin tarkkaavaisena kissojen listaa, ja turkkini pörhistyi pidätellystä innostuksesta, kun kuulin oman nimeni mainittavan.
”Onnenkissa”, kumppanini hymyili korvaani nuolaisten. ”Kerrot sitten kaiken mitä kuulet.”
”Onnistuu näillä korvilla”, vastasin virnistäen. Särkkäviiksi naurahti hiljaa. Kun Vinhatähti oli lausunut kaikkien lähtijöiden nimet ja oli päättämässä kokousta, Sydney kosketti merkitsevästi jalkaani ja vilkaisin pentua. Hätkähdin pienesti ja rykäisin kurkkuni selväksi.
”Anteeksi, Vinhatähti, minulla - tai siis Särkkäviiksellä ja minulla - olisi ilmoitettavaa. Jos vain suotte?” naukaisin niin asiallisesti ja kunnioittavasti kuin osasin.
”Totta kai”, Vinhatähti maukaisi, vaikka näyttikin hieman hämmentyneeltä. Vaihdoin katseita Särkkäviiksen kanssa ja siirryimme Sydneyn kera Suurkiven eteen niin, että kaikki näkisivät meidät. Sen jälkeen kun olimme lähteneet Täpläsiiven luota ja palanneet pentutarhaan, olimme viettäneet siellä kauan aikaa päättääksemme asiasta, joka olisi pitänyt tehdä jo hyvän aikaa sitten. Olimme tulleet kaikkia miellyttävään ratkaisuun, ja halusimme nyt jakaa sen koko klaanin kanssa.
”Hyvät klaanilaiset. Olemme kokeneet hyvin paljon muutoksia lyhyen ajan sisällä, niin hyviä kuin huonoja. Haluamme ilmoittaa uudesta muutoksesta, mutta älkää huolestuko, se on positiivinen sellainen”, lausuin rauhoittaen samalla niitä, joilta ehti päästä huolestunut henkäys tai kuiskaus. Särkkäviiksi nyökkäsi.
”Niin. Olemme Hallakasvon kanssa nimenneet poikamme Sydneyn uudelleen, kunnioittaaksemme klaanien lakeja ja tapoja, kuin myös antaen hänelle ikäänkuin uuden alun elämässään. Myrskyklaani, tästä päivästä alkaen ette tunne tätä nuorta kollia Sydneynä, vaan-”
”Vuoksipentuna”, lausuin kumppanini nyökättyä minulle. ”Kuten joki virratessaan eteenpäin ei mieti mennyttä, eikä liikaa murehdi pysähtyäkseen paikoilleen kokonaan, vaan keskittyy kulkemaan aina eteenpäin esteistä välittämättä. Samaa toivomme Vuoksipennulle.”
Klaanilaiset tuijottivat meitä tovin täysin hiljaisina, kunnes alkoi iloinen puheensorina.
”Vuoksipentu!” kuulin Aurinkokajon huudahtavan, hänen jälkeensä kuulin Suomusiiven äänen, ja lopulta muutkin klaanilaiset hurrasivat ainakin kerran uutta nimeä. Huokaisin hiljaa. Olin helpottunut miten avoimesti kaikki tuntuivat ottavan poikamme uuden nimen.
”Murehdit ihan turhaan. Jälleen kerran”, Särkkäviiksi kuiskasi katsellessamme hurraavia kissoja.
”Näin mukavaan tunnelmaan on hyvä päättää klaanikokous”, Vinhatähti hyrähti, ja huomasin hänellä olevan pieniä vaikeuksia saada perinteinen tyyni kuori paikoilleen. ”Kokoontumiseen lähtijät, valmistautukaahan. Haukkakynsi ja Hirvenhuuto, te vastaatte klaanin järjestyksestä poissaollessamme.”
Kaksi vanhempaa soturia nyökkäsivät ymmärryksen merkiksi, ja Vinhatähti päätti kokouksen laskeutuen sitten kiveltä Tavisateen luo. Särkkäviiksi nuolaisi poskeani ja katsahdin kumppaniini.
”Vien Vuoksipennun pentutarhaan. Olkaa varovaisia”, hän maukaisi. Hieraisin poskeani kollin poskea vasten ja nuolaisin Vuoksipennun päälaella pystyyn nousseet karvat ojennukseen.
”Nähdään myöhemmin.”

Nimi: Zare

31.10.2018 16:45
___________________________________________________________

Nimi: Zare

31.10.2018 16:45
Väijykärki// 18kp
Aurinkokajo// 60kp, 51kp, 45kp

Nimi: Aurinkokajo

23.10.2018 21:25
Aamun ensimmäiset säteet kurkottelivat metsän ylle, ja taivas oli selkeä ja sininen, kun tassutin ulos soturien pesän alusta. Navakka puhuri heilutteli paljaita puidenoksia ja toi kuonooni lähenevän lehtikadon tuoksua. Ilma oli kylmä ja kirpeä, ja jouduin pörhistämään turkkini sitä vastaan.
”Huomenta!” takaani ulos asteleva Haukkapolte haukotteli suu ammollaan ja kävi viereeni pesemään takkuista turkkiaan. ”Jotenkin outoa, että kaiken tämän jälkeen lehtikato koittaa kuitenkin.”
”Mitä sitten odotit?” mau’uin ja istuuduin veljeni viereen sukimaan pörröistä rintaturkkiani. ”Että Tähtiklaani peruuttaa lehtikadon, koska olemme kärsineet niin paljon?”
Haukkapolte nuolaisi valkeaa etukäpäläänsä ja vetäisi sillä korviaan ennen kuin vastasi: ”En minä sitä tarkoittanut, hiirenaivo. Tarkoitin vain sitä, etten ollut oikeastaan varautunut ilman kylmenemiseen. Oli niin kuuma viherlehtikin ja melkein koko lehtisade on mennyt taivaltamisessa.”
Nyökkäsin olevani samaa mieltä ja viimeistelin aamupesuni rivakalla nuolaisulla hännänpäähän. ”Mihin sinut on määrätty tänään?” kysyin, kun soturien pesästä alkoi virrata ulos haukottelevia ja uuteen päivään valmistautuvia sotureita.
”Autan klaaninvanhimpien pesän rakentamisessa”, veljeni maukui nousten itsekin seisomaan. ”Hiekkakynsi lupasi tulla auttamaan. Samoin Virnalaukka ja Kirsikkatassu. Entä sinä?”
Kohautin olkiani. ”Tavisade ei ole vielä määrännyt minua mihinkään, joten oletan meneväni metsälle”, mau’uin ja vilkaisin kohti päällikön pesää, jonka oviaukosta varapäällikkö juuri astelikin ulos.
”Tavisade!” nostin häntäni pystyyn tervehdykseksi ja ravasin karvoja pörhistelevän naaraan luokse. ”Onko minulle mitään erikoistehtävää?”
”No itse asiassa on”, Tavisade kehräsi. ”Vinhatähti kokoaa partion merkitsemään tulevat rajat, ja voit hyvin mennä mukaan.”
Seisontani muuttui heti suoremmaksi ja röyhistin rintaani. ”Tietenkin”, mau’uin. ”Keitä tulee mukaan?”
”Eiköhän päällikkö pian kuuluta lähtijät. Kannattaa toki käydä ilmoittautumassa nyt”, varapäällikkö naukui ja ravasi ohitseni kohti soturien pesää.
*No niin!* Vedin syvään henkeä ja tarkistin yleissiisteyteni. Yksi karva oli vielä omilla teillään, mutta rivakka nuolaisu tasoitti sen. *Nyt kelpaa.* Otin muutaman askeleen eteenpäin ja seisahduin pesän sisäänkäynnin suulle.
Päällikön pesä oli tehty suuren irtolohkareen alle jäävään tilaan, jonka sisäänkäyntiä peitti vehreät köynnökset. Koska kyseinen irtolohkare nojasi aukion reunaan, sen päältä oli oivallista pitää klaanikokouksia, ja Vinhatähti olikin hetimmiten nimennyt sen Suurkiveksi.
”Vinhatähti?” huhuilin sisään hämärään pesään. ”Voinko tulla sisään?”
Sisältä kuului yllättynyt mauku. ”Tottahan toki, Aurinkokajo. Kerrohan mikä mieltäsi vaivaa?”
Pujahdin sisään luolaan ja räpytin nopeasti silmiäni, jotta ne tottuisivat yllättävään pimeyteen. Vinhatähti istui pesän perukoilla, pienessä hiekkasyvänteessä, joka tulisi pian olemaan kollin makuusija. Nyt siinä ei kuitenkaan ollut yhtään sammalta tai sananjalkaa.
”Vinhatähti”, kumarsin kunnioittavasti ja päällikkö nyökkäsi. Vedin henkeä ja päätin mennä suoraan asiaan. ”Ajattelin kysyä, pääsisinkö mukaan partioon, joka merkitsee rajat?”
”Sopiihan se”, valko-oranssi kolli maukui nousten ylös. ”Taidankin heti tulla ilmoittamaan lähtijät.” Päällikkö työntyi ohitseni ulos varhaiseen aamuun ja huikkasi vielä olkansa yli: ”Kannattaa syödä ennen kuin lähdette.”
Väräytin viiksiäni innokkaana, kun seurasin Vinhatähteä ulos. Kolli siristi silmiään ja nautti hetken auringonsäteistä ennen kuin loikkasi kivipesänsä päälle ja kajautti tutun kokouskutsun:
”Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Suurkivelle klaanikokoukseen!”
Leirissä hujan hajan olleet soturit alkoivat kerääntyä Suurkiven ympärille. Tuikeaskel pisti kuononsa ulos pentutarhasta ja yritti turhaan pysäyttää pentuvirtaa, joka syöksyi ulos kuullessaan päällikkönsä kutsun. Viimeisetkin soturit poistuivat soturien pesästä, mukaanlukien Vaahterasumu ja Särkkäviiksi, jotka olivat vielä toipilaita. Loikin varovasti eturiviin asettautuneiden kokeneimpien soturien ohi ja istuuduin kumppanini viereen.
”Miltä tuntuu?” supisin hiljaa ja silitin hellästä hännälläni kollin loukkaantunutta jalkaa. ”Sattuuko yhä?”
”Vähän”, Vaahterasumu irvisti, ”mutta se on paranemaan päin. Hohtolehti on todellakin osannut parantaa sen.”
Päästin kehräyksen ja kiinnitin huomioni Vinhatähteen.
Lopulta lähes kaikki olivat kerääntyneet kuulolle, ja päällikkö aloitti kokouksen.
”Arvon Myrskyklaani”, valko-oranssi kolli kuulutti. ”Olen ylpeä nähdessäni kuinka olette ahkeroineet ja paiskineet töitä uuden leirimme parissa. Vaikka saavuimme tänne eilen, pystyn jo nyt sanomaan, että tämä alkaa näyttää kodilta.”
”Hyvä Myrskyklaani!” jonkun ulvaisu kissarivistä sai monet tirskumaan. Hyrähdin itsekin huvittuneena tunnistaessani Liekkitassun äänen.
”Niin, hyvä Myrskyklaani”, Vinhatähti kehräsi oppilaansa letkautukselle ennen kuin jatkoi. ”Nyt meidän on kuitenkin aika merkata koko reviirimme omaksemme, ja otan partion mukaani ensimmäiselle virallisella rajapartiokierrokselle, jonka tarkoituksena on merkitä rajat.”
Ympäriltäni kuului innostuneita naukaisuja.
”Mukaani lähtevät Hirvenhuuto, Hallakasvo, Vaskitsakynsi ja Aurinkokajo. Teidän kannattaa syödä nyt hyvin, sillä meillä saattaa mennä pitkään. Olkaa valmiina lähtöön”, päällikkö ilmoitti käyden katseellaan kaikki partion jäsenet. ”Tavisade jää valvomaan leirin rakennustöitä. Kokous on ohi!”
”Vai pääset sinä mukaan ensimmäiseen rajapartioon”, Vaahterasumu tönäisi minua hellästi kylkeen, kun klaani alkoi jakaantua tehtäviinsä. ”Onnenkissa.”
”Ei minua varmaan olisi päästetty ellen olisi käynyt kinuamassa lupaa tulla mukaan Vinhatähdeltä”, kehräsin ja pukkasin takaisin kumppaniani. ”Minun täytyy nyt kuitenkin syödä jotain. Arvaa vain kurniiko vatsani! Haluaisitko jakaa jotain pientä kanssani, kumppani?”
”Mikä ettei”, kolli naurahti ja nousi seisomaan venytellen varovasti kutakin jalkaansa. ”Söin viimeeksi eilen ennen lähtöämme entisen Nelipuun aukiolta. Tule, mennään katsomaan olisiko tuoresaaliskasassa jotain muutakin kuin tähteitä.”
Kehräsin ja nousin ylös. ”Ei siellä varmaan mitään muuta olekaan”, huikkasin olkani yli tassuttaessani kumppanini ohitse. ”Aurinko vasta nousi eikä Tavisade ole vielä ehtinyt lähettää yhtäkään partiota matkaan.”
Tuoresaaliskasan paikka oli laitettu lähelle päällikön pesää, tammen kannon juureen, jossa se oli suojassa tuulelta. Tällä hetkellä kasassa ei kuitenkaan ollut muuta kuin muutama vaivainen hiiri, tilhi ja orava.
Hirvenhuuto, Vaskitsakynsi ja Hallakasvo olivat jo kasan vierellä ja jakoivat saaliita.
”Mikä tänään maistuisi?” Hirvenhuuto kysäisi ja vilkaisi sisarentytärtään, joka valitsi itselleen hiiren.
”Hiiri ei koskaan petä”, Hallakasvo kehräsi. ”Mitä mieltä olet? Jaettaisiinko? Kas, Aurinkokajo ja Vaahterasumu, mitä te otatte?”
Pysähdyin kolmen kokeneemman soturin viereen ja vilkaisin Vaahterasumua. ”Mitä haluat? Minulle maistuisi orava.”
Valkoruskea kolli kumartui nuuhkaisemaan pörröhäntää ennen kuin nappasi sen suuhunsa. ”Kyllä kurre minullekin maittaisi.”
Nyökkäsin ja seurasin kumppaniani soturien pesän eteen. Vatsa nälästä kurnien haukkasin palan oravasta ennen kuin työnsin sen Vaahterasumulle, joka alkoi näykkiä oravan hännän karvoja pois.
”Inhoan näitä”, kolli syljeksi punaruskeita karvoja käpälien juureen. ”Ne jäävät kiinni hampaisiin ja kutittavat.”
”On siinä suuren soturin sanoja”, naurahdin katsellessani Vaahterasumua, joka pyyhki kielellään suupieliään yrittäen poistaa oravanturkkia. ”Ehkä sinun kannattaisi siirtyä lintuihin!” ehdotin. ”Sittenpähän ei tarvitsisi kyniä koko saaliista. Ei kun tarvitsisipas!”
Vaahterasumu naurahti ja haukkasi toisen palan oravasta. Pian olimmekin jo popsineet poskeemme koko kurren, eikä jäljelle ollut jäänyt muuta kuin kasa karvoja ja muutama terävä luunkappale.
”Rajapartio! Valmiina lähtöön!” Vinhatähden ilmoitus sai pääni ponnahtamaan ylös. Päällikkö ja varapäällikkö seisoivat jo uloskäynnin luona päät pystyssä ja nuuhkivat metsästä puhaltavaa tuulta.
”No niin”, nousin ylös silmät innosta pyöreinä. ”Ei kun näyttämään kaikille kuka täällä määrää. Toivota onnea, saatamme törmätä rajoista kinuaviin varjoklaanilaisiin.”
Vaahterasumu naurahti ja kurkotti vielä koskettamaan kuonoja kanssani. Sitten marssin häntä ja kuono pystyssä Vinhatähden ja Tavisateen luo, joiden ympärillä muut partion jäsenet jo odottelivat.
”Onnea matkaan!” Tavisade maukui meille. ”Sitten kun palaatte, lupaan, että tämä näyttää jo leiriltä!”
”Meillä saattaa mennä pitkään”, Vinhatähti vastasi varapäällikölleen. ”Ei teillä ole mitään kiirettä. Älä väsytä kaikkia sotureita ihan heti ja muista huolehtia myös tuoresaaliista.”
”Tietenkin”, Tavisade nyökkäsi hymyillen ja kumarsi päällikölleen. Naaras kiepahti ympäri ja palasi leirin keskustaaan jakamaan sotureille ja oppilaille ohjeita.
”Valmiina?” päällikkö mittaili meitä katseellaan. ”Hyvä”, tämä naukaisi, kun kaikki olivat vuorollaan nyökänneet. ”Sitten mentiin!” kolli julisti ja kääntyi ympäri johdattaakseen meidät ulos leiristä.
”Odottakaa!” takaa kuuluva Täpläsiiven ulvaisu sai kuitenkin Vinhatähden pysähtymään niille sijoilleen ja vilkaisemaan olkansa yli meitä kohti kipittävää vanhusta.
”Merkitsette sitten Varjoklaanin läheisen rajan huolella”, valkoharmaa naaras varoitti. ”Olen kuullut ihan tarpeeksi paljon tarinoita pentuna siitä, kuinka se klaani ei osaa kunnioittaa rajoja.”
”Ja jättäkää Jokiklaanin rajan lähelle tuhti tuoksu omaa hajuamme”, Haukkakynsi puuttui keskusteluun tuoresaaliskasan luota. ”En halua niitä kalanaamoja yhtään lähemmäs meidän leiriämme.”
”Ja muistakaa Tuuliklaanin rajakin!” liekinvärinen naaras huikkasi tämän viereltä.
”Kipinämyrsky, meillä ei ole kunnollista rajaa Tuuliklaanin kanssa”, kehräsin viikset väpättäen entiselle mestarilleni.
”Ei voi tietää, mitä ne kaninpurijat ajattelevat rajoista”, Kipinämyrsky kohautti olkiaan, mikä sai häntäni nousemaan huvittuneesti kippuraan.
”Onko vielä muita ohjeita?” Vinhatähti kysyi asiallisesti. Kolmikko vilkaisi toisiaan ja pudisti sitten päätään. ”Sitten mennään!”
Kolli nosti häntänsä pystyyn merkiksi seurata ja laukkasi metsään. Heti tämän perään lähtivät Hirvenhuuto ja Hallakasvo näyttämään tietä. Minä syöksyin aivan näiden perään ja Vaskitsakynsi jäi pitämään perää.
Tuntui hyvältä juosta metsässä klaanitoverien rinnalla. Käpälät tömisivät kuorossa maata vasten ja kohotetun leuat ja hännät merkitsivät sitä, että pidimme paikkaa jo omanamme. Aamu oli eilistä kirpeämpi ja jouduin pörhistämään turkkiani kylmyyttä vastaan. Metsä oli värjäytynyt aivan keltaiseksi puiden latvoihin vielä jääneistä lehdista aluskasvillisuuden juuriin. Matalalla paistava aurinko paistoi suoraan silmiin, ja jouduin siristämän niitä nähdäkseni paremmin muutenkin kirkkaassa metsässä.
”Korvat ja silmät auki! Nyt täytyy olla tarkkana, kun kuljemme uudessa maastossa!” Vinhatähti huikkasi joukon kärjestä ja hiljensi hivenen vauhtiaan tarkkaillakseen reviiriämme tarkemmin. ”Meidän tulee osata oma alueemme kuin omat turkkimme, eikä ole liian aikaista aloittaa sen muistaminen jo nyt.”
Käpäläni polkivat kuraista metsämaata. Höristin tavallista suurempia korvia ja avasin suuni haistaakseni paremmin. Ympärillämme aukeneva lehto oli täynnä tuoksuja ja ääniä, eikä niistä kaikista ottanut selvää.
Pian edessämme kohosi suurin näkemäni vaahtera, jonka lehtiverho oli muuttunut kauneimpaan punan ja keltaisen kirjoon. Sen paksu runko kohosi maasta suorana ja voimakkaana.
”Siinä on vuorivaahtera”, Hirvenhuuto totesi, kun ohitimme puun verkkaisesti ravaten. ”Kohta meidän pitäisi tulla pienelle aukealle, jonka keskellä on suuri kivikasa. Se haisi aivan käärmeille, kun me tarkastuspartion kanssa ohitimme sen eilen. Täytynee pysytellä varovaisina.”
Suuntamme jatkui suoraan eteenpäin ja tällä kertaa Hirvenhuuto ja Hallakasvo ottivat johdon. Hetken kuljettuamme saavuimme vehreän aukion laitaan, jonka keskellä kohosi kivikko. Kivien välistä pilkotti monta pimeää koloa ja pystyin hyvin kuvittelemaan luihun kehon, viirusilmät ja parin teräviä myrkkyhampaita, jotka odottivat meidän menevän liian lähelle.
”Tämä paikka täytyy merkitä hyvin”, Hallakasvo maukui. ”En halua, että kukaan joutuu käärmeiden uhriksi.”
”En minäkään”, Vinhatähti maukui. ”Vaskitsakynsi ja Hirvenhuuto, käykää merkitsemässä tämän aukion puut tuolta toiselta puolelta, niin me merkkaamme nämä puut.”
”Tämä selvä.” Punaruskeat kollit nyökkäsivät ja lähtivät ravaamaan toiselle puolelle myötäillen aukion reunoja ja pysytellen kaukana keskellä kohoavasta käärmepesästä.
Tassutin lähimmän puun luokse ja aloin kiehnätä itseäni sitä vasten. Hivenen kauempana Hallakasvo ja Vinhatähti tekivät samoin. Liu’utin kynteni ulos tassuistani ja vetäisin niillä puun kuorta jääden sitten tarkkailemaan lopputulosta. Kynteni olivat aivan rispaantuneet ja tylsät suuren taivalluksen jäljiltä, joten teroitin ne lähimpiin puihin jättäen niihin pienet pystysuorat viillot.
Kun lähes kaikki aluetta ympäröivät puut oli merkattu, kokoonnuimme aukion toiselle puolelle ja jatkoimme matkaa. Tällä kertaa Hallakasvo jäi kanssani perälle.
Hetken tallustelimme eteenpäin hiljaisuuden vallitessa yllämme, kun jokainen keskittyi nuuhkimaan ympäristöä. Pian valo alkoi lisääntyä ja metsä loppui kokonaan, kun edessämme aukeni vanha ukkospolku halkaisten maat kahteen osaan. Sen tumma pinta oli kulunut hyvin vaaleanharmaaksi ja lohkeilleen kivikon välissä kasvoi heinää ja sammalta. Ukkospolun toisella puolella aukenivat Varjoklaanin maat, jotka olivat pääasiassa jänkää ja ikivihreää havumetsää.
”Siitä onkin pitkä aika, kun kaksijalat käyttivät tätä viimeeksi”, Hallakasvo totesi laskiessaan etujalkansa ukkospolulle.
”Kuuluuko Ukkospolku meille vai Varjoklaanille?” kysyin ja jäin epävarmana ravaamaan edestakaisin sen viereisellä heinikolla. ”Vai onko se rajamerkki?”
”Saa olla minun puolestani rajamerkki”, Vinhatähti totesi. ”Ei meillä ole käyttöä vanhalla ukkospolulle. Meidän kuitenkin täytyy merkitä koko matka aina tästä Nelipuulle asti, joten aletaan hommiin!”
”Merkitsemmekö ainostaan metsänreunan vai myös ukkospolun?” kysyin ja väräytin korvaani.
”Metsänreunan”, päällikkö vastasi räpäyttäen mietteliäästi silmiään. ”Voimme jättää myös vähän hajua ukkospolun reunaan. Hirvenhuuto, tekisitkö sinä sen?”
Punaruskea kolli nyökkäsi ja siirtyi kulkemaan ukkospolun laitaa. Me muut siirryimme enemmän vasemmalle kulkien aivan metsänreunassa kiinni tartuttaen tuoksuamme kaikkiin mahdollisiin puihin, pensaisiin ja kivirykelmiin.
”Minä en tuoksu enää miltään tämän jälkeen”, tuhahdin, kun olin jälleen hieronut itseäni vasten erästä männyn runkoa.
Hallakasvo naurahti takanani.
”Nyt jos ei Varjoklaani meitä nyt haista, niin on kyllä ihme”, Vaskitsakynsi tuhahti merkittyään kivikasan. ”Meidän täytyy kyllä helpottaa tätä valitsemalla vain muutamia silmiinpistäviä rajamerkkejä ja merkkaamalla ainoastaan ne rajapartioissa.”
”Niin me teemmekin”, Vinhatähti maukui. ”Meidän kannattaa nyt kuitenkin merkitä kaikki mahdollinen, niin ei tule epäselvyyksiä rajoista.”
”Saa olla aika hiirenaivoinen varjoklaanilainen, jos meinaa ukkospolun tälle puolelle tulla”, Vaskitsakynsi urahti ja hiljeni sitten merkitsemään rajoja.
Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen saavuimme entisen Nelipuun aukion lähelle. Aurinko oli ohittanut juuri huippunsa, kun pysähdyimme oikomaan jalkojamme metsikön reunaan. Tämän jälkeen jatkoimme matkaa aikomuksenamme merkitä vielä loputkin rajoistamme ennen auringonlaskua.


// Heh, anteeksi, kun lopusta tuli hivenen tönkkö :’D Elysia ja Halla, jatkaisitteko? ;)

Nimi: Aurinkokajo

22.10.2018 17:53
Jäin katselemaan harmistuneena tarkastuspartion perään, joka katosi aukiota reunustaviin pensaisiin. Vaikka polkuanturani olivatkin puutuneet matkan teon johdosta, ne kihisivät halusta päästä tutkimaan uusia reviirejämme. Olisin totta kai halunnut mukaan, mutta niin olivat halunneet monet muutkin ja olin tällä kertaa jäänyt pois. Pentumainen innostus kutkutti selkäpiitäni ja hetken minun teki mieli tehdä Liekkitassut ja lähteä salaa partion perään. Ajatus väistyi kuitenkin yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin ja tyydyin väräyttämään korviani huokaisten pienesti.
Klaanit olivat kokoontuneet suurelle aukiolle, jota reunustivat neljä suurta kantoa ja jonka keskellä seisoi ylväänä kivipaasi. Paikka oli ehdottomasti legendojen Nelipuun aukio, jota muinaiset klaanit olivat käyttäneet kokoontumisissaan. Tällä hetkellä paikan nimeksi sopi ennemminkin Nelikanto, mutta asia ei tainnut olla minun päätettävissäni.
”Piuuh!” Höyhensiipi henkäisi vieressäni ja asettui makuulleen ruskeiden kuivien lehtien päälle pitäen innostuneen katseensa kuitenkin aukinaisena ja tarkkaavaisena. ”Ajatella, että olemme viimeinkin perillä”, kuningatar hehkutti ja hiljensi sitten ääntään kääntäen merkitsevän katseensa minuun. ”Eikö tekisikin mieli lähteä pienelle tutkimusmatkalle, Aurinkokajo?”
Pidin innosta kihisevän ääneni yhtä hiljaisena kuin paras ystävänikin, ja mau’uin: ”Eiköhän painuta partion perään, kun kumppanimme katseet välttävät. Saavat sitten ihmetellä mihin katosimme.” Kommenttini loppui nauruntyrskähdykseen, johon Höyhensiipikin liittyi. Pitkän matkan tuoma väsymys ja jännitys purkautuivat yhdelle kertaa ja pian makoilimmekin selällämme kylmällä maalla ja yritimme olla kuolematta nauruun.
”Aurinkotassu ja Höyhentassu, yrittäkäähän käyttäytyä”, Vaahterasumunkin oli vaikea pidätellä virnistystään katsellessaan meitä. ”Ette ole enää pentuja. Mitähän mestarinnekin sanoisivat?”
”He todennäköisesti kikattaisivat kanssamme”, huomautin naurunkyynel silmäkulmassani muistellessani hervottomia oppilasaikojamme, kun Tuikeaskel ja Kipinämyrsky olivat olleet mestareitamme. Ajatus johti vääjäämättä Pisarasydämeen ja tästä Talvioturkkiin ja hetkessä hymy putosi kasvoiltani. Yritin kääntää katsettani, jotta kukaan ei huomaisi kuinka onnenkyyneleet muuttuivat surunkyyneleiksi. Tiukensin sumenevan katseeni maahan ja kampesin itseni pystyyn.
*Rauhoitu, Aurinkokajo. Keskity nyt kaikkein tärkeimpään!* käskytin itseäni ja nielaisin kurkkuun nousseen paineen. Pyyhin salamannopeasti kosteat silmäni valkeisiin tassuihini –jotka olivat saaneet likaisen ruskeanharmahtavan sävyn- ja nostin katseeni.
Sillä välin Vaahterasumu ja Höyhensiipi olivat jatkaneet vitsailuaan.
”Minä olin omasta mielestäni hyvin tiukka mestari Haukkapoltteelle”, kumppanini julisti. ”Täytyy kyllä käydä kysymässä teidän mestarienne metodeja, jotta varmasti tiedän, miten ei ainakaan kouluteta muita kuin kikattelevia sotureita.”
Yhdyin kaksikon nauruun.
”Ehkä meidän kuitenkin kannattaa nyt rauhoittua”, Vaahterasumu huomautti, kun naurumme hiljeni pihinäksi. Kolli vilkuili silmäkulmistaan ympärilleen. ”En tiedä huomasitteko, mutta meitä tarkkailtiin.”
Vilkaisin olkani yli huvittuneilta näyttävää kokeneempien sotureiden ryhmää, joka tarkkaili meitä pilke silmäkulmassa. Olin kuulevina yhden huokaisevan hymyssä suin: ”Ollapa taas nuori!”
”Ah, kappas”, hyrähdin ja pöyhötin poskikarvojani. ”En voi sille mitään, että käännän katseita”, hymähdin ja räpyttelin silmiäni, mikä sai Höyhensiiven nauramaan ja Vaahterasumun pudistamaan päätään huvittuneesti huokaisten.
Vatsani kurina keskeytti vitsailumme. ”Onko kellään muulla nälkä?” kysyin ja nousin seisomaan.
”Minulla on sudennälkä!” Höyhensiipi ilmoitti ja nousi itsekin pystympään. ”Mitäs sanoisitte pienestä saalistusretkestä? Minun on korkea aika vaihtaa paikkoja Kirpunloikan kanssa. Tällä kertaa hän saa jäädä hoitamaan pentuja.”
”Sovittu”, mau’uin. Vaahterasumun ilme muuttui jörömmäksi kuin tavallisesti kollin ilmoittessa jäävänsä vahtimaan Poutapentua. Kumppanini murtunut jalka haittasi yhä liikkumista, eikä metsästysretki olisi ollut hyväksi.
”Meidän kuitenkin kannattaa oikaista turkkimme”, hymähdin ja vilkaisin omaa takkuista karvapeitettäni, johon oli kiinnittynyt muutamia pikkuroskia. ”En minä ihan tämännäköisenä voi saalistamaan lähteä. Mitä hiiretkin ajattelisivat!”
Höyhensiipi hyrähti ennen kuin alkoi sukimaan vaaleanruskeaa kilpikonnakuvioista turkkiaan. Seurasin ystäväni esimerkkiä ja alkoin irrotella lehdenpalasia ja tikunpätkiä tuuheasta turkistani. Ne olivat kiinnittyneet hyvin tiukasti ja meni hetki ennen kuin olin saanut kaiken ylimääräisen pois turkistani. Sitten vasta pystyin silottelemaan takkuja. Lopulta kuitenkin turkkini oli sileä ja kiiltävä ja tassunkin olivat saanet takaisin puhtaanvalkean värinsä. Annoin vielä viimeisen nuolaisun etukäpälälleni ja vedin sillä korvakarvani ojennukseen ennen kuin olin lopullisesti valmis. Myös ystäväni näytti valmiilta.
”Tule, Höyhensiipi”, mau’uin ja pukkasin tämän lapaa. ”Mennään ilmoittautumaan Vinhatähdelle. Hei sitten, Vaahterasumu. Pärjäile!” huiskaisin lempeästi hännälläni kumppanini poskea ennen kuin lähdin johdattamaan Höyhensiipeä kissojen lomitse.
”Missähän Vinhatähti on?” kysyin katseeni sinkoillessa ympäriinsä ja yrittäessä löytää tuttua valko-oranssia turkkia sotureiden seasta.
”Oletettavasti jossakin, missä muutkin päälliköt ovat”, Höyhensiipi ehdotti. ”Mitäs jos mennään sen kivipaaden luokse? Jos itse olisin päällikkö, olisin siellä tai jossain muussa itsestään selvässä paikassa.”
”Hyvä ehdotus.”
Ja aivan kuten Höyhensiipi oli arvellutkin, löysimme päällikkömme kivipaaden juuresta juttelemasta Varjotähden kanssa.
”Olet oikeassa”, hyvin pieni, musta naaras maukui juuri, kun saavuimme kuuloetäisyydelle. ”Näin suuren kissajoukon hajut houkuttelevat petoja lähemmäs. En usko, että ne hyökkäävät, mutta aina voi olla varuillaan. Voin omasta puolestani pistää muutaman soturini valvomaan.”
Vinhatähti nyökkäsi. ”Minäkin voin laittaa. Saadaampahan ainakin pidettyä liian uteliaat katseet loitolla. Kas, Aurinkokajo, Höyhensiipi, mitä asiaa?” päällikkö käänsi meripihkaisen katseensa meihin, kun kumarsimme kohteliaasti.
Varjotähtikin kääntyi meihin päin hyvin tummansiniset silmät välkähtäen. Vaikka naaras oli Vinhatähteä vain lapaan asti, ei tämän asemaa ja arvoa ollut kiistäminen. Varjotähti oli yhdellä sanalla sanoen kunnioitettava ilmestys.
”Tulimme pyytämään lupaa lähteä metsästämään”, mau’uin pitäen ääneni mahdollisimman vakaana ja vaikuttavana. ”Seutu on uutta, joten oletimme saavamme ohjeet.”
Vinhatähti siristi silmiään mietteeliäänä. ”Lupa myönnetty, mutta ottakaa muutama muukin soturi mukaan. Kuten itsekin totesit, seutu on meille tuntematonta. Tiedämme enemmän vasta, kun partio palaa. Sitä ennen en kehottaisi menemään kauas.”
”Tietenkin”, kumarsin jälleen, ja poistuimme.
Loppujen lopuksi mukaamme lähtivät Haukkakynsi ja Väijykärki oppilaineen. Meistä kokeneimpana soturina Haukkakynsi otti johdon, mikä sai minut tahtomattanikin irvistämään. Kolli oli kaikkea muuta kuin leppoisaa seuraa kiivaan ja joskus jopa ylimielisen luonteensa takia. Siksi jäimmekin Höyhensiiven kanssa saalistuspartion perälle.
”Pysykää valppaina ja ilmoittakaa mistä tahansa uudesta hajusta tai äänestä, jotta voimme varautua”, harmaaruskea kolli käskytti johdattessaan meidät ruskealehtisen pensaikon läpi kohti pienen nurmialueen takana kohoavaa lehtimetsää.
”Minä haistan lehtisateen raikaan ilman ja maatuvien lehtien hajun”, supisin Höyhensiivelle. ”Olkaa valppaina, tammet ja koivut saattavat hetkenä minä hyvänsä viskoa kasan märkiä lehtiä niskaamme.”
Höyhensiiven suupieli nyki ja tämä kumartui nopeasti nuolaisemaan rintaturkkiaan piilottaen kurkustaan nousevan naurahduksen. Etunenässä kulkevan Haukkakynnen toinen korva nytkähti aavistuksen taaemmas, joten loppumatkan tyydyimme olemaan hiljaa ja tarkkailemaan meille täysin uutta aluetta.
Pian saavuimme hämärään lehtoon. Koti-ikävä kutkutti varpaitani, kun katselin yllemme kohoavia tammia, koivuja, saarnia ja pyökkejä, jotka olivat verhoutuneet upeaan punan, keltaisen ja oranssin kirjoon. Käpristynyt aluskasvillisuus ympäröi meidät ja puista varisseet lehdet rapisivat tassuissa kotoisasti.
”Voisin vaikka vannoa, että juuri tästä alueesta tulee Myrskyklaanin reviiri”, Väijykärki totesi pitkän helpottuneen hiljaisuuden jälkeen, jonka olimme käyttäneet nuuhkiaksemme metsän tuoksuja. ”Tämä tuntuu jo nyt... hmm, miten sen nyt sanoisi?”
”Kodilta?” Höyhensiipi veikkasi tupsulliset korvat terhakkaasti pystyssä.
”Se ei kuitenkaan ole meidän päätettävissämme, tuleeko tästä juuri Myrskyklaanin reviiri”, Haukkakynsi totesi palauttaen meidän takaisin maan pinnalle. ”Eivätköhän päälliköt päätä asiasta, kunhan tarkastuspartio palaa.”
*Ilonpilaaja.* Pyöräytin rivakasti silmiäni Höyhensiivelle ja Väijykärjelle ennen kuin siirryin asiasta seuraavaan: ”Metsästetäänkö? Sitä vartenhan me tänne tulimme.”
Haukkakynsi nyökkäsi selvästi ärsyyntyneenä siitä, että olin ehdottanut asian ennen tätä. ”Meidän kannattaa pysytellä yhdessä varmuuden vuoksi”, kolli naukui ottaen partion johdon takaisin itselleen. ”Haistatteko mitään?”
”Minä haistan oravan”, Rusakkotassu ilmoitti välittömästi ja käänsi kuononsa kohti muutaman ketunmitan päässä kohoavaa mäntyä.
Avasin suuni haistaakseni paremmin. *Toden totta*, ymmärsin, kun tuttu oravan tuoksu kutitti kitalakeani. *Milloinhan viimeeksi söin oravaa?*
”Haluatko napata sen?” kuulin Väijykärjen kysyvän valko-oranssimustalta oppilaalta, joka naukaisi myöntymisen ja lähti vaanimisasennossa lähestymään mäntyä. Haukkakynsi antoi muillekin merkin pysyä matalana ja lähdimme yhdessä tuumin seuraamaan Rusakkotassun innosta värisevää häntää, joka katosi aluskasvillisuuden sekaan.
Oravan haju voimistui sitä mukaa kun lähestyimme mäntyä varovasti. Haukkakynsi pysähtyi erään pähkinäpensaan suojiin ja varoitti menemästä lähemmäs, jottei orava saisi vihiä meistä. Pysähdyin itse lakastuneen saniaisen vierustaan ja jäin tarkkailemaan, kun Rusakkotassu lähestyi yhä mäntyä suu aukinaisena. Kollin katse harhaili ympäriinsä, kun tämä yritti paikantaa saaliinsa.
”Se on puussa”, kuulin viereeni pysähtyneen Väijykärjen supisevan, ja seurasin Hallakasvon pikkuveljen katsetta yhdelle oksalle, jonka juureen orava oli jäänyt nököttämään. Rapisevasta äänestä päätellen, tuuheahäntäinen kurre oli keskittynyt napostelemaan käpyä.
Pian Rusakkotassukin huomasi oravan ja iski salamannopeasti kyntensa männyn karnaan ja lähti taitavasti kiipeämään ylöspäin. Ei mennyt kuin hetki, kun oppilas oli jo päässyt ylemmälle oksalle ja pudottautunut pahaa aavistamattoman oravan päälle.
”Hienosti napattu!” Haukkakynsi kehui oppilastaan, kun Rusakkotassu laskeutui varovasti alas puusta ja pudotti jo tuoresaaliin käpäliemme juureen. ”Se oli aika riskialtista vaania oravaa puussa, mutta suoriuduit hienosti”, kiivasluonteisen soturin silmissä välähti ylpeys oppilaastaan.
”Hyvin meni”, Höyhensiipikin kehui Rusakkotassua ennen kuin alkoi nuuhkia ilmaa. ”Minun vuoroni napata jotain! Haistatteko mitään?” Naaras pyöri ympyrää vaaleanpunainen nenä ylös kohotettuna ennen kuin kiinnitti katseensa syvemmälle metsään. ”Taidan haistaa metsämyyrän. Tulkaa!”
Painauduin matalammaksi ja lähdin seuraamaan kellastuneiden saniaisten sekaan kadonnutta ystävääni. Kuulin takanani Haukkakynnen käskevän ottamaan oravan mukaan ennen kuin loputkin partiosta seurasivat perässä.
Aluskasvillisuus rapisi hiljaisesti kylkiäni vasten ja multa tunkeutui valkeiden varpaideni väliin seuratessani Höyhensiiven tuoksua. Tuuli puhalti edestäpäin tuoden sekä ystäväni että saaliin tuoksua suoraan nenääni. Naaras liikkui nopeasti ja varmasti eteenpäin seuraten selvästi vahvaa metsämyyrän hajua. Pian edestäpäin kuului pieni vinkaisu ja olin törmätä Höyhensiipeen, jonka suussa roikkui myskiseltä tuoksuva saalis.
”Kappas”, rapina takanani kertoi Väijykärjen ja lopun partion ilmestyneen paikalle. ”Hyvin napattu, Höyhensiipi”, Väijykärki maukui ja jatkoi: ”Alue vaikuttaa todella hyvältä. Koko metsä on täynnä pikkuriistan tuoksuja ja rapinaa.”
”Kuulostat tarkastuspartiolaiselta”, kehräsin. ”Eivätkös he juuri arvioi reviirejä sopiviksi.”
”Hys tai säikytätte kaiken riistaan täältä aukiolle asti”, Haukkakynsi murahti ja heilautti häntäänsä. ”Meidän täytyy pian palata takaisin. Seurataan hajujälkeämme ja katsotaan, jos saisimme vielä jotain paluumatkalla.”
Lähdimme takaisinpäin Haukkakynnen johdolla. Siniselle taivaalle alkoi kerääntyä harmaita, sadetta ennustavia pilviä ja ilmassa tuoksui maatuvien lehtien haju. Muutama ohittamamme puu oli jo aivan paljas ja niiden tummat oksat näyttivät kurottautuivat kohti taivasta. Viileä tuuli pörrötti turkkeja ja se vain vahvistui, kun poistuimme metsän tarjoamasta suojasta takaisin aukealle ruohikkoalueelle. Väijykärki oli vielä paluumatkalla onnistunut nappaamaan kaksi hiirtä, jotein meillä oli ainakin jotain viemistä klaanille.
Tummakajo juoksi meitä vastaan, kun laskeuduimme alas aukiolle, jonne kaikki klaanit ja yksi lauma olivat kokoontuneet. Tällä hetkellä kuitenkin näytti siltä, että jokainen soturi oli kokoontunut aukion keskellä sijaitsevan kivipaaden ympärille. Jännittynyt puheensorina kaikui aukiolla.
”Tarkastuspartio palasi ja sillä on hyviä uutisia!” musta naaras hehkutti kullankeltaiset silmät säihkyen. ”Tulkaa kuuntelemaan mitä heillä on sanottavanaan. Päälliköt kutsuivat juuri kaikki koolle.”
Vilkaisin muuta partiota jännittyneenä ja laukkasin Tummakajon perään. Haukkakynsi käski Väijykärkeä, Höyhensiipeä ja Rusakkotassua viemään saaliinsa väliaikaiseen tuoresaaliskasaan. Käpälät tömisten seurasin Tummakajoa, joka kulki kohti myrskyklaanilaisten ryhmää. Päälliköt istuivat jo kipipaaden päällä ja tarkkailivat alapuolellaan hälisevää joukkiota. Nämä eivät olleet vielä aloittaneet, vaan tuntuivat odottavan kissojen hiljentymistä.
”Hei, voimmeko istua tähän?” Tummakajo kysyi pysähdyttyään Hallakasvon viereen, jonka käpälien juuressa Sydney leikki.
”Totta kai”, valkoharmaa naaras vastasi kehräten. ”Saatte kuulla pian hyviä uutisia.”
Muistin Hallakasvon olleen tarkastuspartion mukana. ”Miten meni?” kysyin ja vilkaisin naaarasta Tummakajon yli. ”Löytyikö kaikille klaaneille sopivat reviirit?”
”Kuunnelkaa”, tämä hymyili ja väräytti korviaan eteenpäin, kohti päälliköitä.
”Klaanien kissat!” Vinhatähti aloitti, kun viimeisetkin kissat löysivät istumapaikan. ”Tarkastuspartio on palannut tuoden hyviä uutisia.” Päällikkömme otti askeleen taaksepäin nyökäten Sadetähdelle puheenvuoron.
”Heidän mukaansa jokaiselle klaanille löytyy oma, suurikokoinen ja hyväriistainen osa, jossa on hyvä elää ja kasvattaa tulevaa jälkipolvea”, harmaa naaras maukui.
”Entäpä reviirirajat?” Jokitaival, joka istui muiden varapäälliköiden kanssa kivipaaden juurella, ulvaisi
”Sotureideni kertoman mukaan ehdotan ukkospolkua Varjoklaanin rajaksi muiden klaanien kanssa", Varjotähti ehdotti kuuluvalla äänellä ja vilkaisi muihin päälliköihin. "Ukkospolun takana on maita jotka koostuu kuusimetsästä ja soista sekä jängästä. Klaanini on tottunut sellaiseen maastoon. Myrskyklaani tarvitsee lehtimetsän, Jokiklaani jokensa ja Tuuliklaani avarat nummensa. Mitään niistä ei löyty ukkospolun takaa. Myöskään sen tältä puolen ei löydy meille kuusimetsää saati soita", hän jatkoi.
"Ei olisi meille järkeä pyytää enemmän maita, kun joutuisimme niille päästäksemme ylittämään ukkospolun" Piiskaviima huomautti.
"Minusta se kuulostaa reilulle jaolle. Meidän ja Varjoklaanin välillä ukkospolku. Meidän ja Jokiklaanin väkillä joki. Tuuliklaanin kanssa raja suorana viivana sillalta ukkospolulle", Vinhatähti maukui.
"Meidän ja Tuuliklaanin välillä rotko" Takiaistähti lisäsi.
"Kuulostaa reilulta" Suosointu myötäili.
"Aurinkohuippu on vasta äsken jäänyt taakse, joten minusta olisi järkevää, jos lähtisimme jo nyt kohti omia reviireitämme”, Vinhatähti maukui.
"Miksemme odottaisi aamuun?" Sadetähti ehdotti.
"Ei ole vielä niin myöhä”, Varjotähti pudisti päätään. ”Minä vien ainakin kissani jo reviirillemme. Auringonnoususta alkaen reviirijako päteköön. Siihen asti voinemme elää sovussa", Varjotähti maukui.
Takiaistähti nyökkäsi hyväksyvästi Varjotähden päätökselle.
"Näemme sitten varmaan seuraavan kerran kokoontumisessa", Vinhatähti arveli.
"Siihen saakka siis, Tähtiklaanin kulkekoon kanssanne" Varjotähti nyökkäsi kunnioittavasti kullekin päällikölle ja loikkasi taitavasti alas paadelta. ”Varjoklaani! Seuratkaa minua, olkaa hyvät! Lähdemme kohti uutta reviiriämme!” Varjotähti kutsui klaaninsa luokseen ja lähti johdattamaan näitä pois aukiolta. Takiaistähti teki samoin ja pian aukiolle jäivät enää vain Myrskyklaani ja Tuuliklaani.
”Emme taidakaan enää olla rajanaapureita”, Sadetähti maukui Vinhatähdelle. ”Oli kunnia vaeltaa kanssasi”, naaras nyökkäsi.
”Kuin myös”, valkoinen kolli hymyili. ”Mutta nyt on aika viedä klaanimme kotiin. Myrskyklaani! Järjestäytykää!”
Nousin ylös käpälät jännityksestä kihisten, kun Vinhatähti laskeutui eteemme sulavasti ja häntä pystyssä. Heti kollin jälkeen Sadetähtikin laskeutui paadelta kutsuen omaa klaaniaan.
”Tavisade, Hirvenhuuto ja Hallakasvo, te saatte johdattaa meidät kotiin”, päällikkö maukui. ”Muuten sama järjestys, kuin taivalluksellakin. Kuningattaret, pennut, klaaninvanhimmat ja loukkaantuneet keskelle.”
Hallakasvo siirtyi joukkomme etulinjaan Särkkäviiksen ottaessa Sydneyn hoiviinsa. Valkoaskel ja Kirpunloikka auttoivat jälleen Höyhensiiven pentujen kanssa, ja Hiekkakynsi tarjoutui auttamaan Haukkapoltetta Kaurispennun ja Kyynelpennun kanssa. Itse etsin tieni Vaahterasumun luokse ja nappasin Poutapennun niskanahasta kiinni.
”Mennään!” Vinhatähden ulvahdus kiiri aukiolla, kun kolli asettui johtoon Tavisateen, Hirvenhuudon ja Hallakasvon kanssa. ”Reviirimme odottaa!”

Nimi: Aurinkokajo

10.10.2018 17:47
Aamu valkeni kirkkaana ja kuulaana. Taivaalla ei ollut pilviä nimeksikään, jos ei muutamia satunnaisia pilvenhattaroita laskettu, ja aurinko nousi kirkkaankeltaisena taivaanrannasta haihduttaen ruohonkorsia peittäneen kuuran, joka enteili tulevaa lehtikatoa.
Suurelle taivallukselle kohti uusia reviirejä oli lähdetty toissapäivänä hämärän laskeuduttua. Suuri kissajoukko oli vaeltanut rivakasti eteenpäin yön peitettyä meidät kaksijalkojen katseilta, ja oli pysähtynyt vasta, kun kaksijalka oli kaukana takana. Koko eilispäivä oli mennyt matkaa taittaessa muuttumattomassa maisemassa, ja klaanit olivat pysähtyneet auringonlaskiessa erään pellon laitamille yöpymään.
Kampesin itseni ylös Vaahterasumun viereltä jäykin lihaksin ja käänsin katseeni aurinkoa kohti, joka nousi yhä ylemmäs valaisten kultaiset pellot, jotka levittäytyivät ympärillämme silmänkantamattomiin. Imin itseeni raikasta, kylmää ilmaa ja venytin vuorotellen jokaista kipeää lihastani. Sitten istahdin vielä nukkuvan kumppanini viereen ja jäin tyhjin silmin tarkkailemaan muiden kissojen heräilyä.
*Talvioturkki on poissa.* Se oli ensimmäinen ajatukseni, kun nousin ylös. Ja se tulisi olemaan viimeisin ajatus, kun kävisin tänään nukkumaan. En pystynyt sanoin kuvailla sitä tunnetta, jonka emoni poismeno aiheutti sisälläni. *Tältäkö emosta oli tuntunut, kun Setriviiksi kuoli?* tajusin hätkähtäen ja yritin ravistaa ajatuksen pois päästäni. En saisi joutua samanlaisen masennuksen valtaan kuin Talvioturkki tai en itsekään selviäisi. Minun täytyi olla vahva. Vaahterasumun ja Poutapennun takia.
Vedin sisään jälleen lehtisateen ilmaa tyhjentäen samalla ajatukseni ja kääntäen katseeni kumppaniini, joka oli käpertynyt sisarpuolensa ympärille. *Sinulla ei käynyt niin kuin Talvioturkille!* pieni ääni huomautti pääni sisällä. *Ja arvaa miksi? Koska sinä pystyt vielä rakastamaan kumppaniasi enemmän kuin mitään. Sinulla on koko elämä edessä!* Hymy nousi vaistomaisesti huulilleni kuullessani päässäni oman läksytykseni. Ja tuo pieni ääni oli oikeassa. Lämpö valtasi sisukseni, kun kumarruin Vaahterasumun puoleen ja nuolaisin hellästi kollin poskea herättääkseni tämän.
Siniset, vielä unesta sumeat silmät avautuivat raukeasti ja kohtasivat omat auringonkeltaiseni.
”Huomenta, unikeko”, mau’uin ja väläytin hymyn, kun Vaahterasumu katse tarkentui.
”Onko kaikki hyvin?” kumppanini kysyi noustessaan varovasti istumaan yrittäen olla herättämättä kyljessään hyrisevää Poutapentua.
Supistin huuleni kiinni ja mietin vastaustani. ”On”, vastasin hetken kuluttua ja tiesin sisimmässäni, että se oli totta. Tai ainakin puoliksi oli.
Vaahterasumu päästi helpottuneen kehräyksen, mikä sai Poutapennun väräyttämään korvaansa ja avaamaan silmänsä. Naaras vilkaisi uneliaasti Vaahterasumua ja käänsi vihreät silmänsä sitten minuun.
”Onko Aurinkokajo-tädillä kaikki hyvin?” Poutapentu sirkutti. ”Oletko vieläkin surullinen?”
Liikutus valtasi minut ja kumarruin antamaan Poutapennulle nuolaisun päälaelle. ”Kaikki on hyvin, ei hätää. Mutta nyt, kun olet hereillä, niin voisitkin mennä Höyhensiiven luokse syömään. Klaanit lähtevät pian liikkeelle.”
”Sopii!” Poutapentu irrottautui velipuolensa kyljestä ja pörhisti valko-oranssin turkkinsa aamun koleutta vastaan.
Kehräsin huvittuneena. ”Tai mennään vaikka kaikki tervehtimään häntä”, ehdotin ja autoin kumppanini ylös, jottei tämä satuttaisi yhä murtunutta jalkaansa.
Aurinko näkyi jo kokonaisena pallona nummien ja peltojen takana, kun tassutimme Höyhensiiven luokse Poutapentu etunenässä. Ystäväni makoili pienessä painanteessa, jonke ylle suojaavat heinänkorret nuokkuivat, ja yritti saada kolmikkoaan kuriin.
”Mesipentu, rauhoituhan nyt”, kilpikonnakuvioinen kuningatar maukui kellanruskealle pennulle, joka riepotteli armottomasti löytämäänsä sammalhippua. ”Säästä voimiasi matkaa varten. Ja Ukkospentu-kulta, älä kiusaa sisartasi. Tiedät, ettei se ole kivaa”, tämä torui harmaata kollia, joka puristanut hampaansa ulisevan Untuvapennun häntään.
”Tervehdys, Höyhensiipi”, ääneni sai Höyhensiiven nostamaan katseensa rasavillistä kolmikostaan minuun.
Poutapentu pöllähti alas painanteeseen ja kipitti kiltisti ystäväni luokse, joka tervehti tätä kehräyksen ja nuolaisun kera. ”Tervehdys vain”, kuningatar tokaisi meille, kun Poutapentu oli painautunut tämän vatsaa vasten. ”Miten jalkasi voi, Vaahterasumu?”
”Hyvin kai”, kumppanini kohautti olkiaan. ”Se on hivenen kipeä varsinkin aamuisin, kun se on ollut kylmää maata vasten.”
”Entä voitko hyvin, Aurinkokajo?” ystäväni kysyi varovasti, kun oli naukunut pahoittelunsa valkoruskealle kollille.
”Voin”, maukaisin hiljentyen sitten. *En halua puhua siitä, sopiiko?* Höyhensiipi näytti tajuavan ajatukseni, niin kuin hyvän ystävän kuuluikin, ja vaihtoi aihetta. ”Kirpunloikka lähti saalistamaan ennen auringonnousua Kipinämyrskyn ja Varjokynnen kanssa. Ehdimme varmasti hotkaista jotain ennen kuin päälliköt ilmoittavat lähdön aikataulun.”
”Mitä sanoitkaan lähdöstä?” takaamme kuului utelias maukaisu ja Hohtolehti saapui ruohonkorsien takaa suussaan muutama valtava lehti.
Höyhensiipi kehräsi nähdessää tyttärensä, joka laskeutui painanteeseen ja pudotti nyt hierakaksi tunnistamani lehdet tassujemme juureen. ”Siinä pitäisi olla terpeeksi kaikille, jos polkuanturanne ovat kipeät. Hierokaa näitä lehtiä kipeisiin kohtiin, niin eiköhän ala helpottamaan”, mustaharmaa naaras maukui. ”Ja jos lähtöä mietitte, niin kuulin Vinhatähden sopivan muiden päälliköiden kanssa, että jatkamme matkaa, kun aurinko on suunnilleen puiden latvojen kohdalla.”
Vaahterasumu vilkaisi ulos kuopasta kohti taivaanrantaa. ”Siihen ei ole kauaa aikaa, jotein meidän kannattaa varmaankin syödä ja käyttää nuo hierakat.”
”Hohtolehti, oletko nähnyt Kirpunloikkaa, hän sanoi palaavansa ajoissa metsältä”, Höyhensiipi maukui ottaessaan itselleen yhden hierakanlehdistä ja alkaessa hieroa polkuanturaansa siihen. Tein samoin ja hymähdin tyytyväisenä, kun viileä mehu helpotti pakottavaa kipua hiertymissä.
”En ole nähnyt”, parantajanaaras maukui ja kampesi itsensä ylös painanteesta. ”Minun täytyy kuitenkin mennä. Pitää tarkistaa vielä muutamien loukkaantuneiden vointi. Aurinkokajo, tarvitsetko sinä jotakin?” Hohtolehti naukui lempeästi ja vilkaisi vielä olkansa yli minua.
Tunsin punehtuvani, kun kaikki kääntyivät katsomaan minua. ”Mene vain, Hohtolehti. Minulla on kaikki hyvin”, mumisin ja väräytin korvaani vaivautuneena. *Ei minua tarvitse kohdella kuin pentua!*
”Ai. Hyvä on!” raidallinen häntä vilahti heinikon taakse ja Hohtolehti oli poissa. Pian naaraan kadottua, Kirpunloikkakin uskalsi näyttäytyä. Kollilla oli suussaan kaksi pulskaa tilheä, joista toisen tämä antoi Höyhensiivelle.
”Lähdemme pian”, Kipinämyrskyn pikkuveli huomautti ja nappasi itselleen viimeisen käyttämättömän hierakanlehden. ”Valkoaskel tulee pian auttamaan pentujen kanssa.”
Jaoin nopeasti toisen tilhen Vaahterasumun kanssa. Juuri, kun olimme saaneet syötyä viimeisenkin kallisarvoisen murusen, ulkoa kajahti Varjotähden ulvaisu:
”Klaanit valmistautukaa! Lähdemme liikkeelle niin pian kuin mahdollista!”
Poutapentu irrottautui Höyhensiivestä, joka nousi pystyyn ja kaappasi Ukkospennun niskanahasta kiinni. Samaan aikaan Kirpunloikka lähti ohjeistamaan Untuvapentua ja Mesipentua ylös kuopasta.
Itse nuolaisin Poutapennun päätä ja nostin tämän suuhuni samalla, kun tuin Vaahterasumun kulkua, jotta pääsisimme pois painanteesta. Upotin kynteni kuivaan maa-ainekseen ja kampesin itseni ylös.
Aurinko kurotteli jo kaukaisien puiden latvojen tasalla. Kaikkialla ympärilläni eri klaanien soturit, kuningattaret ja oppilaat valmistautuivat matkaan. Jännitys oli yhä tassuin kosketeltavaa, kun kaikki alkoivat järjestäytyä paikoilleen
Takanamme kuulin Kirpunloikan vaihtavan pikaisen sanan juuri heinikon välistä ilmestyneen Valkoaskeleen kanssa, kunnes molemmat nappasivat yhden pennun suuhunsa ja lähtivät Höyhensiiven perään. Pian näiden jälkeen huomasin Haukkapoltteen ja Pyökkiturkin, jotka auttoivat Kyynelpentua ja Kaurispentua eteenpäin ja väistivät hivenen isompaa jokiklaanilaissoturiryhmää.
”Liitytäänkö veljieni seuraan?” kysyin ja väräytin korvaani kohti kahta ruskearaidallista kollia, jotka etsivät katseillaan myrskyklaanilaisia. Kysymys oli kuitenkin turha, sillä juuri silloin Haukkapolte äkkäsi meidät ja heilautti häntäänsä.
Lähdimme nilkuttamaan nelikkoa kohti. Käpäläni kihisivät jännityksestä päästä matkaan. Hierakan viileä mehu oli helpottanut mukavasti polkuanturoideni jomotusta, ja nyt tuntui hyvältä jatkaa eteenpäin.
”Ovatko kaikki kasassa?” ohitsemme ravaava Piiskaviima mourusi. Toisella puolellamme Hohtolehti, Hiirikuono ja Palotassu kietaisivat muutamat yrtit kääröihin, ja Jokitaival ilmoitti kaikkien tuuliklaanilaisten olevan kasassa.
”Jatkamme matkaa nyt ja pidämme ensimmäisen tauon auringonhuipun aikoihin, jos sellainen on tarpeen!” viileässä aamuilmassa kajahti Vinhatähden ulvaisu. ”Matkaan!”
Kissajoukko liikahti, kun päälliköiden sekä Reikan ja Ollien johtama etupää lähti liikkeelle. Ahtauduin Vaahterasumun kanssa Haukkapoltteen ja Pyökkiturkin perään ja näin sivusilmälläni Laventelikasvon ja Pujopilkun jättäytyvän pitämään perää. Varapäälliköt kävelivät joukon reunamilla ja maukuivat aina silloin tällöin ohjeita:
”Kuningattaret, pennut, loukkaantuneet ja klaaninvanhimmat keskelle! Soturit ulkorinkiin suojaksi! Olkaa valppaita minkä tahansa vaaran varalta ja auttakaa muita! Hienosti menee!”
Ryhmämme liikkui mukavaa vautia eteenpäin. Kaikki olivat reippaita eikä väsymyksestä ollut tietoakaan, kun siirryimme kulkemaan erään pellon reunaa. Erilaisten turkkien kirjo, kohotetut hännät ja päät sekä höristetyt korvat tekivät matkan teosta valpasta, mutta leppoisaa. Pian takanamme jokiklaanilaisjoukko alkoi vaihtamaan kuulumisia ja vitsailemaan.
Pidin tiukasti kiinni Poutapennun niskanahasta naaraan keikkuessa villisti suussani. Pienellä pennulla oli hurjasti tekemistä tämän huitoessa edessämme kulkevan Pyökkiturkin häntää, joka heilui huvittuneesti.
Vaahterasumu kulki aivan kyljessäni pitäen tahdin kolminaisena varoen yhä murtunutta jalkaansa ja vilkaisten aina silloin tällöin sisarpuolensa temppuilua. Tuin tämän liikkumista parhaani mukaan, mikä oli yllättävän vaikeaa, kun piti samalla kannatella kumppanini sisarpuolta.
”Varovasti, Poutapentu”, hyrähdin, kun naaras keikahti hivenen rajummin, kun tämä yritti kurotella etumatkaa saanutta veljeni häntää. Pian veljeni katosivat hivenen kauemmaksi meistä ja väliimme ryhmittyi pieni tuuliklaanilaisten joukko, johon kuului kahden lähes identtisen raidallisen kollin lisäksi pieni harmaavalkoinen naaras ja musta kollioppilas. Poutapentu ei valitettavasti tajunnut kissojen vaihtumista ja iski neulanterävät hampaansa toisen raidallisen kollin häntään, kun sopiva etäisyys ilmeni.
”Auts!” tuuliklaanilainen ulahti ja kiepahti ympäri hivenen äkäisenä luoden meripihkaisen katseensa meihin. ”Kuka se oli?”
Poutapentu hiljeni säikähtäneenä ja inahti pelokkaasti, kun hänen leikkikaverinsa ei ollutkaan Pyökkiturkki.
”Anteeksi”, mau’uin pahoittelevasti Poutapennun niskanahan takia. ”Hänellä on hivenen energiaa.”
Kollin silmät pehmenivät ja niihin syttyi leppoisa pilke. ”Eipä tuo mitään. Minä olen muuten Vaahterakasvo, Tuuliklaanista”, raidallinen kolli tervehti ja heilautti häntäänsä sitten matkatoveriensa suuntaan, jotka tarkkailivat meitä uteliaina. ”Tuo tuolla on veljeni Tammiviilto, tuo on hänen oppilaansa Kekäletassu ja tuossa on Varpustassu.”
Räpäytin silmiäni tervehdykseksi. ”Olen Aurinkokajo, ja tässä on-”
”Vaahterasumu”, kumppanini tervehti ja nyökkäsi Vaahterakasvolle. ”Ja me olemme Myrskyklaanista.”
”Arvasin!” Vaahterakasvo kehräsi. ”Haisette aivan metsäläisiltä.”
Naurahdin, mraurr. ”Eikö olekin hassua, kun kaikki klaanit matkustavat yhdessä. Sitä tietää silti mihin klaaniin kukakin kissa kuuluu.”
”Niinpä!” kolli hyrähti.
Aloin jo pitää Vaahterakasvosta tämän avoimuuden ja ystävällisyyden takia. Matkamme jatkoi ystävällisen jutustelun merkeissä.
Aurinko nousi yhä ylemmäs ja ylemmäs sinisellä taivaalla, kunnes koitti aurinkohuipun hetki. Olimme kulkeneet jo jonkin matkaa muuttumattomassa maisemassa, jota koristivat ajoittaiset puurykelmät, jotka rikkoivat peltojen kultaisen runsauden vihreydellään. En voinut olla kuitenkaan huomaamatta jo punaisen ja keltaisen eri sävyiksi vaihtuneita lehtiä, joita viileä viima heilutteli. Pian saavuimme pieneen peltojen risteykseen, josta näkyi myös tervetullut pieni metsikkö.
”Pysähdymme tähän!” Takiaistähden käsky sai toisella puolellamme olevan kuningatarryhmän lysähtämään maahan ja oikomaan väsyneitä lihaksiaan. Hetkessä tuuliklaanin parantajakaksikko oli näiden luona jakamassa yrttejä ja helpotusta. Vaahterakasvo nyökkäsi meille hyvästit ja johdatti omat klaanitoverinsa hivenen kauemmaksi kohti Jokitaival, joka keskusteli Tavisateen kanssa.
”Huh huh”, Vaahterasumu puhahti käydessään kyljelleen rahisevalle nurmikolle. Kolli oikaisi varovasti vaurioituneen jalkansa ja sulki silmänsä. Laskin Poutapennun tämän etukäpälien juureen ja pikkuinen naaras alkoi oitis puskea veljensä leukaa.
”Sattuuko jalkaasi?” kysyin käydessäni kumppanini viereen ja alkaessa sukia tämän takkuista turkkia. ”Voin pyytää Hohtolehteä tuomaan jotakin.”
”Ei tässä mitään”, Vaahterasumu hyrähti, kun Poutapentu kävi kerälle tämän etukäpälien juureen. ”Huilailen vain. Eikä jalkaa niin paljon satu, kuin voisi odottaa. Ennemminkin muut jalkani ovat väsyneitä.”
Hyrähdin ja annoin tälle rivakan nuolaisun poskelle, mikä sai Poutapennun avaamaan toisen säihkyvän silmänsä ja luovan minuun huvittuneen katseen. Kohotin toista kulmaani ja väläytin pennulle iloisen virnistyksen.
Lopun tauosta me vain makoilimme ja lepuutimme jalkojamme samalla, kun varapäälliköt ja muutamat soturit tarkkailivat ympäristöä. Muutamat kävivät metsällä ja toiset antoivat oppilailleen vinkkejä ja saalistustekniikoita. Hivenen kauempana meistä Haukkapolte, Virnalaukka ja Haukkakynsi istuivat ringissä oppilaidensa kanssa ja keskustelivat. Muut Myrskyklaanilaiset olivat kokoontuneet meistä vasemmalle. Huomasin Kipinämyrskyn ja Varjokynnen vaihtavan kieliä ja kuuntelevan Tavisateen, Vaskitsakynnen ja Hirvenhuudon puhetta. Hallakasvo ja Särkkäviiksi makoilivat painanteessa näiden lähellä ja huomasin Hohtolehden suunistavan näitä kohti. Hivenen muista kauempana Vesikallio suki Niittylumon turkkia. Tuikeaskel leikki pienokaistensa kanssa ja jutteli tuttavallisesti erään jokiklaanilaiskollin kanssa, ja Niemiturkki oli maastoutunut heinikon suojiin jöröttääkseen yksinään.
Auringon jatkaessa matkaansa mekin jatkoimme kulkuamme.

”Sinisydän! Sinisydän! Sinisydän!” ulvoin klaanimme uusimman soturin nimeä muiden mukana.
Ohitettuamme varovasti pienen kaksijalkalan, olimme vihdoinkin saapuneet suuren ukkospolkujen risteykseen, joka meidän oli tarkoitus ylittää. Ilta oli hämärtynyt jo, ja ensimmäiset tähdet alkoivat syttyä jo pimenevälle taivaalle. Ukkospolku ei ollut kuitenkaan rauhoittunut, vaan ohi kiitävien hirviöiden jyrinä kantautui korviimme selkeänä hurinana, vaikka olimme pysähtyneet monen puunmitan päähän siitä.
Vinhatähti oli kutsunut Myrskyklaanin koolle lähes heti pysähdyttyämme ja hän oli nimittänyt meille uuden soturin. Tarkkailin huvittuneena, kun Pyökkiturkki suunnisti sinertävän naaraan luokse kovaan ääneen kehräten ja kietoi häntänsä naaraan hännän ympärille. Pikkuveljeni jäljessä astelivat Kipinämyrsky ja Varjokynsi, jotka vaihtoivat huvittuneita katseita. Myös Täpläsiipi saapui paikalle onnittelemaan tyttärentytärtään. Liekkitassu sen sijaan istui paikallaan hölmistyneen näköisenä ennen kuin ponnahti salamannopeasti pystyyn ja ravasi kissajoukkoon kadonneen Vinhatähden perään.
”Odottaisitko hetken?” kysyin Vaahterasumulta. ”Käyn onnittelemassa Kipinämyrskyä ja Sinisydäntä.”
Kumppanini siristi silmiään, mutta maukui rauhallisesti: ”Totta kai.”
Sipaisin tämän kylkeä huvittuneena ja lähdin pujottelemaan nimitysmenoja tarkkailleiden varjoklaanilaisten ohi kohti entistä mestariani.
”Kipinämyrsky”, kosketin liekinvärisen naaraan kylkeä saadakseni tämän huomion.
”Aurinkokajo, mitäs asiaa?” Kipinämyrsky kehräsi ja pakitti pois tyttärensä luota kuullakseen minua paremmin.
”Ajattelin vain onnitella. Ei sitä joka päivä omasta tyttärestä tule soturia”, mau’uin. ”Varsinkin, kun tämä on vienyt pikkuveljeni sydämen.”
Kipinämyrsky virnisti. ”Nyt vain odottelemaan sitä päivää, kun he ilmoittavat, että minusta tulee isoemo”, naaras hyrähti, mutta vakavoitui sitten. ”Mitenhän Liekkitassu käsittelee asian?”
”En tiedä”, huokaisin. ”Tämä on kai Vinhatähden rangaistus siitä, että hän seurasi pelastuspartiota salaa.”
”Niin. Taidankin vaihtaa hänen kanssaan sanasen, jos löydän hänet”, entinen mestarini tuumasi ja ravisti sitten päätään. ”Kiitos muuten onnitteluista.”
”Eipä mitään. Minä tästä palaankin Vaahterasumun luokse heti, kun olen käynyt onnittelemassa Sinisydäntäkin. Hänestähän se soturi tuli”, kehräsin.
Lämmin pilke Kipinämyrskyn silmissä sammui ja muuttui salaperäiseksi, kun mainitsin kumppanini nimen. Naaras väisti minua silmät viiruina, kun tassutin tämän ohi kohti Sinisydäntä.
Kummastus käväisi mielessäni Kipinämyrskyn oudon käyttäytymisen johdosta. Eivätkö Kipinämyrsky ja Vaahterasumu olleet vielä sopineet? Mieitin yhäkin entisen mestarini outoa käytöstä, kun nau’uin onnitteluni Sinisydämelle ja palasin kumppanini luokse.

Viimein yö laskeutui yllemme kuin raskas peitto. Viimeisenkin auringon säteen painuttua mailleen myös lämpötila laski nopeasti ja sai kissojen hengityksen huuruamaan ilmassa. Hirviöiden jyrinä muuttui yhä harvemmaksi, muttei kuitenkaan niin turvallisen paljon, että ukkospolun olisi voinut ylittää silmät suljettuina.
Pörhistin turkkini yön kosteaa kylmyyttä vastaan ja kietaisin häntäni paljon itseäni pienemmän Poutapennun suojaksi, joka tärisi kylkeäni vasten. Vaikka seisoimme muutaman ketunmitan päässä kaksijalkojen tiestä, ohi kiitävien räikeävaloisten hirviöiden viima löyhytteli turkkejamme.
Klaanit olivat päättäneet ylittää ukkospolun vielä tänään, joten päälliköt olivat antaneet meille käskyksi liittoutua noin kymmenen kissan joukkoihin. Ja koska Vaahterasumun murtunut jalka haittasi kollin kulkua, meidät oli laitettu eri ryhmiin; kumppanini tulisi myöhemmässä ryhmässä, johon kuului muitakin toipilaita ja joka odottelisi pitempään taukoa hirviöiden välillä.
Minä puolestani olin seurannut Haukkapoltetta, tämän pentuja ja avuliasta Hiekkakynttä, ja olimme päätynyt samaan ryhmään neljän jokiklaanilaisen kanssa. Tunnistin nämä Nopsaraidaksi, Taivalruskoksi, Heinämarjaksi ja Hierakkakasvoksi.
”Ui! Jännittävää!” Kaurispentu henkäisi, kun meidän vuoromme lähestyi. Kyynelpentu yritti pyöräyttää silmiään, mutta lopulta painautuikin Haukkapoltteen kylkeä vasten tarkkailemaan ukkospolkua suurin sinivihrein silmin.
Huomasin Nopsaraidan vaihtavan Taivalruskon kanssa katseen, joka oli sekoitus jännittystä ja huvittuneisuutta. ”Eihän suuren soturin tarvitse jännittää”, ruskeavalkoinen raitoja omistava jokiklaanilainen naurahti, mikä sai Kaurispennun päästämään oudon henkäyksen. Haukkapolte naurahti tyynnyttävästi ja silitti poikansa turkkia väläyttäen hymyn Nopsaraidalle.
Edessämme oleva ryhmä, joka koostui pääasiassa tuuliklaanilaisista sotureista, lähti laukkaamaan ukkospolun yli merkin saatuaan. Tuijotimme sydän kurkussa, kun viimeisenä kulkevan Kielolumen oli äkkiä vetäistävä häntänsä pois yli jyristävän hirviön alta. Naaraan tummanvihreät silmät olivat lähes yhtä suuret kuin taivaalla kumottava kuu, kun tämä räpisteli kauemmas mustasta tiestä.
”Kuka muuten antaa merkin?” Hiekkakynsi kysyi, kun molemmista suunnista vyöryi hirviöitä kirkkaiden tekovalojen virtana. Kolli pysytteli Kyynelpennun lähellä ja piti häntäänsä rauhoittavasti pienen naaraan selän päällä.
Vilkaisin ympärilleni hämmentyneenä Poutapentu yhä suussani. Olin niin tottunut siihen, että joku muu kokeneempi ottaa johdon, etten ollut ajatellut itseni ja Haukkapoltteen olevan ryhmämme kokeneimmat. Hiekkakynnestä oli tullut soturi juuri ennen metsäpaloa, ja jokiklaanilaiset olivat ansainneet uudet nimensä pelastuspartion palattua metsään.
Vaihdoin katseen Haukkapoltteen kanssa. *Minulle on ihan sama, kunhan päätetään äkkiä*, viestitin silmilläni. Veljeni nyökkäsi: *Anna sinä*, ja hymyili rohkaisevasti.
Puristin huomaamattani tiukemmin Putapentua, kun kiinnitin katseeni ukkospolkuun: ”Minun merkistäni!”
Vasemmalla puolellani Haukkapolte ja Hiekkakynsi painautuivat tiiviimmin Kyynelpentuun ja Kaurispentuun. Oikealla puolellani huomasin Nopsaraidan seisovan varmana vieressäni valmiina toteuttamaan merkkini juosta.
”Se on menoa nyt”, naaraan särisevä ääni paljasti jännittyneisyyden, joka ei säteillyt rauhallisen ulkokuoren läpi. Ehdin hetken ihalla naaraan rohkeutta ennen kuin kääsin huomioni jälleen tiehen.
”Nyt!” ulahdukseni vaimeni hivenen kumppanini siskopuolen niskanahkaan, mutta kaikui selvänä kaikkien korviin. Meni hetki ennen kuin saimme jalkoihimme liikettä, mutta sitten kiidimme eteenpäin kuin tuli hännän alla. Jalkani polkivat mustaa karheaa pintaa ja tunsin sen hiertävän polkuanturoitani. Takanani kuulin Haukkapoltteen jännittyneen hengityksen ja edessäni näin jokiklaanilaisten pörhistyneet hännät, kun nämä viilettivät eteenpäin hurjaa vauhtia.
Ja ennen kuin huomasimmekaan, olimme jo perillä.
Päästin helpotuksen huokaisun.

Nimi: Väijykärki

09.10.2018 17:41
Hetkeen en kyennyt tekemään muuta, kuin tuijottamaan Viimajalan ohitse ja aukomaan hiekkamaisen kuivaa suutani maalle huuhtoutuneen kalan lailla. Kun viimein sain sisäistettyä hänen vähän aikaa sitten lausumansa sanat, tuntui kuin olisin voinut pyörtyä. Ja niin melkein tapahtui; huimaus ravisti koko vartaloani ja huojahdin eteenpäin, saaden Viimajalan hengähtämään terävästi. Vaistot ja refleksit saivat toisen etujalkani siirtymään eteen ja pysäyttämään vauhtini.
"Hengitä syvään nyt", kuulin naaraan napakan, mutta hyvätahtoisen käskyn nojautuessani takaisin istuma-asentoon. Yritin tehdä työtä käskettyä, mutta sydämeni oli jo alkanut käymään ylikierroksilla ja tärinä valtasi ruumiini, vaikka miten halusin estää. Hengitykseni muuttui raskaaksi, sitten rahisevaksi, ja lopulta katkonaiseksi. Paine vatsassani kasvoi kasvamistaan, kunnes viimeisimmän hengenvetoni jälkeen ymmärsin ponkaista jaloilleni ja heilauttaa kasvoni poispäin Viimajalasta. Edellinen ja sitä edeltänyt ateria purskautui suustani pensaan juurelle. Purkautumista kesti lyhyen aikaa, taukosi sen ajaksi että ehdin vetää kakistellen henkeä ja jatkui taas. Lopulta, kun minussa ei ollut enää mitään mistä tyhjentyä, rojahdin uudelleen istumaan. Yskin muutaman kerran ja syljeksin kamalaa makua pois, pyyhkäisten suuni lopulta tassuuni. Heikotus, järkytys ja stressi saivat hengitykseni kuulostamaan pitkän aikaa uupuneelta - aivan kuin olisin juossut entisen reviirimme päästä päähän pysähtymättä välillä kertaakaan.
"Että sellainen reaktio", Viimajalka totesi ikuisuudelta tuntuneen hiljaisuuden jälkeen. Ensimmäistä kertaa hänen uutisensa jälkeen kohdistin katseeni hänen meripihkaisiin silmiinsä.
"Mitä sitten odotit?" kysyin sydän yhä kurkussa hakaten. Koko kehoa ravistanut värinä oli siirtynyt jalkoihini, ja jouduin keskittymään että pysyisin tyystin aloillani. Viimajalka vilkaisi nopeasti ympärilleen varmistaakseen, ettei kukaan ollut nähnyt äskeistä välikohtausta, ja kääntyi uudelleen puoleeni.
"En tiedä. Jotain vähän enemmän positiivista ehkä", hän vastasi lapojaan kohauttaen.
"Mikä tässä tilanteessa on positiivista?" naukaisin yrittäen pitää ääneni tasaisena.
"Se, että olemme rikkoneet railakkaasti soturilakia, pettäneet läheisemme ja klaanimme, ajaneet mahdolliset pentumme tuhoon itsekkään tekomme takia, luoneet kenties iäksi aseman luopioina klaanien keskuudessa..."
Mitä enemmän puhuin, sitä synkemmäksi Viimajalan katse muuttui. Suljin suuni ja vedin raskaasti henkeä, yrittäen koota ajatukseni.
"Tämä on kaikki minun syytäni", huokaisin lopulta.
"Olimme molemmat mukana yhtälailla. Mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi", ystäväni maukui vakavana.
"Sitä paitsi, voi olla että en ole laisinkaan tiineenä. Se selviää seitsemän päivän päästä, kun Hiirikuono tarkistaa minut uudelleen."
"En uskalla tuudittautua tuohon. Meidän on keksittävä mitä teemme, jos... no, tiedät kyllä", mau'uin hiljaa.
"Mitä sinulla on mielessä?" naaras kysyi korvat niskaan painettuina.
"Se nyt on selvää, että tekomme tulee ilmi ennemmin tai myöhemmin. Ja mielelläni kertoisin totuuden itse, ennen kuin joku muu tekee sen."
"Ja miten sujuvasti ajattelit sen käyvän? 'Hei kaikki, me Viimajalan kanssa harrastimme sitä kauneinta asiaa Tähtiklaanin silmien alla, ja sen siunaamana tässä teille suloisia puoliverisiä soturinalkuja. Olkaa hyvät, nauttikaa'", sarkastinen, ääntäni matkiva ääni naaraan suusta naukui.
"Jotain tuon kaltaista kyllä, mutta vähän paremmin muotoiltuna. Ja ennen kuin ne syntyvät. Jos siis syntyvät", tokaisin. Viimajalka siristi silmiään hienoisesti ja hänen ohut häntänsä silitti terävästi villiä nurmikkoa allamme.
"Kuulostaa siltä kuin et haluaisi pienokaisten syntyvänkään", hän sanoi.
"Haluatko sitten itse?" tuhahdin. Naaras ei vastannut, tuhahti vain ja siirsi katseensa hetkeksi sivuun.
"Joka tapauksessa," huokaisin hieraistuani otsaani tassullani ja kohennettua ryhtiäni, "meidän on valmistauduttava siihen, että klaaniemme luotto meihin katoaa hyvin pitkäksi aikaa, ellei jopa iäksi. Meitä tullaan rankaisemaan jollain tapaa, se on selvä. Meidän on mietittävä, miten toimia, jos joudumme karkoitetuiksi ja meidän on sen vuoksi lähdettävä pois täältä-"
"Vielä yksi itsestäänselvyys, niin raavin kuonosi juovikkaaksi", Viimajalka sihahti, selvästi kyllästyneenä minuun ja koko tilanteeseen. Väräytin viiksiäni ja kohosin jaloilleni. Naaras tuijotti silmiini tehdessään samoin.
"Tiedän hyvin mikä meitä odottaa - jos tilanne paljastuu siksi mitä näytät niin kovasti pelkäävän -, ja ymmärrän kyllä erittäin hyvin että emme voi salata ja valehdella loputtomiin. Kerroin sinulle, koska ajattelin että haluaisit edes yhden, minimaallisen hetken kuvitella kaikki ne hyvät asiat, mitä vanhemmuus on ja tuo. Mutta näköjään olisi vain kannattanut olla hiljaa."
"Olen kiitollinen että kerroit", naukaisin saaden Viimajalan kohottamaan toista kulmaansa.
"Ja ensimmäinen asia mitä koin kertomasi jälkeen oli helpotus. Helpotus siitä, että mahdolliset pentuni saavat emokseen sinunlaisesi soturin. Mutta tässä on vain niin paljon asioita, mitkä tekevät koko tästä tilanteesta väärän ja epätoivoisen. Mikä ei tietenkään saisi olla niin, enkä toivo sellaista", lausuin. Viimajalka tuijotti minua silmät moninaisista tunteista kiiluen. Hiljaisuus laskeutui välillemme viileän lehtisateen tuulen sivellessä turkkejamme. Kauempaa kuulunut Särkkäviiksen ja Liekkitassun kutsuhuuto tavoitti kuuloni ja väräytin korvaani klaanilaisteni puoleen. Viimajalka kallisti päätään vasemmalle niin, että hänen korvankärkensä nytkähtivät vienosti.
"Ymmärsinkö nyt oikein, että et ole pahoillasi tilanteesta, mutta et toisaalta halua olla tässä osallisena millään lailla?" hän maukui. Annoin kömpelön, pienen vinon hymyn kohota huulilleni.
"Otan kaiken sen vastuun mikä minulle kuuluu, ja enemmän jos tarpeen. Haluan vain, että sinä olet onnellinen."
"Ja ajattelet olevani onnellinen, kun jätät minut selviytymään yksin?"
"Et ole yksin. Osa minusta tulee aina kulkemaan mukanasi, tavalla tai toisella. Sama pätee toisin. En vaihtaisi kokemiamme hetkiä mistään hinnasta yhtään mihinkään. Jos tilanne olisi toinen, voisin myöntää rakastavani sinua."

Nimi: Zare

03.10.2018 15:58
______________________________________________________________

Nimi: Zare

03.10.2018 15:56
Virnalaukka// 10kp
Liekkitassu// 20kp
Särkkäviiksi// 28kp

Nimi: Särkkäviiksi

25.09.2018 21:34
Saavuimme hämärän laskeutuessa uuteen ukkospolkujen risteykseen, josta lähti polku useaan eri suuntaan. Poluilla kulki tiheään tahtiin hirviöitä, joten jättäydyimme hieman kauemmas risteyksestä, siirtyen paikkaan josta joutuisimme ylittämään vain yhden polun kahden sijaan. Olimme vaeltaneet tänään hieman pienemmän matkan kuin eilen, eikä tasaisella maalla kulkeminen ollut yhtä raskasta kuin kaksijalkojen pellossa tarpominen. Siksipä olimme pärjänneet vain kahdella lyhyellä tauolla, eivätkä kissat vaikuttaneet vielä kuolemanväsyneiltä.
”Taolaisten ohjeiden mukaan meidän on ylitettävä vielä tämä ukkospolku”, Sadetähti maukui kääntyen puhumaan klaaneille. ”Jaksaako jokainen vielä jonkin matkaa? Etsisimme lepopaikan heti päästyämme turvallisen välimatkan päähän ukkospolusta.”
Hohtolehti ja Pujopilkku vilkaisivat toisiaan muiden parantajien kääntyessä klaaniensa puoleen, ja parantajakaksikkomme lähti sokkeloimaan klaanimme lomassa. Varmistettuaan Täpläsiiveltä, Vaahterasumulta, minulta ja kuningattarilta, ettei ongelmaa ollut, he palasivat muiden parantajien luokse.
Pienen supinan päätyttyä parantajat ilmoittivat, että toipilaat ja vanhimmat jaksaisivat kyllä vielä jonkin matkaa. Niinpä päälliköt keräsivät omat klaanitoverinsa ja kehottivat meitä valmistautumaan ukkospolun ylitykseen.
”Menemme pienissä ryhmissä”, Vinhatähti maukui kuuluvasti. ”Antakaa pennut sotureille kannettaviksi ja jakautukaa kymmenen kissan ryhmiksi.”
Kivirouta tarjoutui kantamaan Vuoksipennun, jotta Hallakasvo saisi välillä hieman levätä. Meidän neljän lisäksi ryhmäämme liittyivät Liekkitassu, Sinisydän, Pyökkiturkki, Haukkakynsi, Hirvenhuuto ja Tavisade. Liekkitassu vaikutti onneksi sopineen siskonsa ja tämän kumppanin kanssa, sillä ainakaan hän ei vaikuttanut vastustavan ajatusta näiden kanssa samassa ryhmässä olemisesta.
Varapäällikön liittymisen myötä ryhmämme päätyi klaanistamme ensimmäiseksi ylittäjäksi, joten kävelimme hieman lähemmäs ukkospolun reunaa. Jälleen yksi hirviö humahti ohitsemme, ja Vuoksipentu ulahti vastustelevasti kuin tajuten, että joutuisimme nyt ylittämään polun. Yksi Varjoklaanin ryhmistä hivuttautui myös viereemme, ja nopean sananvaihdon jälkeen Tavisade päätti päästää Piiskaviiman ryhmän ensimmäisenä ylitykseen. Varjoklaanilaiset odottivat järkähtämättä hiljaista hetkeä, antaen ensin yhden hirviön vyöryä ohitseen, sitten toisen, sitten kolmannen. Neljännen suhahtaessa ohitse Piiskaviima maukaisi terävän käskyn lähteä ylitykseen, ja voimakkaista sotureista muodostuva ryhmä pinkaisi ukkospolun yli. Ei ollut monesta silmänräpäyksestä kiinni, että tavallista kovempaa ohitsemme rymistellyt hirviö olisi törmännyt heistä viimeiseen, Tiikeriliekkiin.
”Varjoklaanilaiset pitävät vahtia jälkeenjääneiden varalta”, Tavisade maukaisi vilkaisten meitä nopeasti. ”Jos siis huomaatte jonkun kompuroivan tai vastaavaa, älkää jääkö odottamaan, vaan huutakaa asiasta Piiskaviimalle. On nopeampaa tulla apuun suoraan reunalta kuin kääntyä ympäri keskellä polkua.”
Meistä jokainen nyökkäsi terävästi, ja kyyristyimme odottamaan ylitysmahdollisuutta. Hallakasvon kylki hipaisi omaani, ja vedin syvään henkeä. Auta armias jos päätyisin kaatumaan kuonolleni keskelle ukkospolkua. Luotin kuitenkin jalkoihini sen verran, etten uskonut niin tapahtuvan: en ollut vielä erityisen väsynyt, joten lyhyessä pyrähdyksessä ei pitäisi olla mitään ongelmaa. Pääsisin tuollaisen pätkän kyllä aivan yhtä lujaa kuin muutkin soturit.
Kiviroudan ote Vuoksipennun niskasta kiristyi hieman samalla hetkellä, kun jälleen yksi hirviö humahti ohitsemme ja sai hetken hiljaisuuden laskeutumaan kohdallemme. Silmänräpäystäkin nopeammin Tavisade oli ulvaissut merkin, ja pinkaisimme kuin henkemme hädässä polulle. En uskaltautunut vilkuilemaan sivuilleni, sillä kuulin hyvin lähestyvän hirviön jyrinän. Kuin ihmeen kaupalla ehdimme kuitenkin ajoissa yli, ja pujahdin varjoklaanilaisten ohi vihreälle nurmelle. Ravistelin välittömästi turkkiani karistaakseni kylmäävän jännityksen tunteen iholtani, ja siirryin muiden kanssa hieman kauemmas, jotta seuraaville ylittäjille olisi tilaa. Tavisade siirtyi varjoklaanin kissojen seuraksi ukkospolun reunalle, ja hetken päästä taas yksi ryhmä pääsi turvallisesti polun toiselle puolelle.
”Mitenköhän Vesiturkki pärjää?” Kaamosturkin hiljainen kysymys sai minut kääntämään katseeni takaisin varjoklaanilaisiin. Piiskaviima väräytti hieman korviaan kuin sivuuttaen kysymyksen, mutta huomasin hänen lapojensa olevan jännittyneet. Vesiturkki? Sellaista nimeä en ollut toipilaiden seassa kuullut. Kurotellessani nähdäkseni polun toiselle puolelle huomasin kuitenkin pian todellisen syyn Varjoklaanin kissojen huolelle: Vesiturkki oli päätynyt kantamaan Kiitotassua, joukon ainoaa aikuista kissaa, joka ei voinut itse kävellä. Ruskea kolli seisoi aivan ukkospolun reunalla syviä henkäyksiä vetäen, tarkkaillen parasta mahdollista ylityshetkeä. Jälleen yksi ryhmä juoksi hänen ohitseen polun yli, päästen juuri ja juuri toiselle puolelle. Vesiturkin takana oli myös joukko muita ”vaikeammassa” asemassa olevia: Vaahterasumu, joka ei katkenneen jalkansa vuoksi päässyt juoksemaan kovin kovaa; Kotkankatse, joka oli myöskin loukannut jalkansa ja puhui tällä hetkellä huolestuneesti Vesiturkille; Huomenpentu, joka oli jo liian kookas kannettavaksi mutta vielä hidas juoksemaan; sekä joukon vanhimmat kissat, Repohäntä, Lehtikynsi ja Lampisilmä. He varmasti odottivat pidempää väliä hirviöiden tulvassa ennen kuin edes harkitsisivat ylittämisen yrittämistä.
Vielä kaksi ryhmää ehti polun ylitse, ennen kuin ’riskiryhmän’ vieressä istuva Varjotähti antoi merkin. Vesiturkki, Kotkankatse ja Vaahterasumu pinkaisivat matkaan seuraavan ryhmän vierellä. Seuraava hirviö näkyi jo polun päässä, mutta oli kauempana kuin useimmat tähänastiset hirviöt olivat olleet. Muu ryhmästä pujahti ketterästi viereemme pehmeälle maalle, ja Tähtiklaanin armosta myös toipilaat seurasivat turvallisesti heidän jäljessään. Viimeisenä saapui Vesiturkki Kiitotassun kanssa, ja hirviö humahti vain muutaman ketunmitan päästä heidän ohitseen. Vesiturkki laski Kiitotassun maahan, ja sokea naaras veti syvään henkeä silottaen säikähdyksestä pörhistyneet niskakarvansa.
Ryhmät ylittivät polun yksi kerrallaan, ja lopulta jäljellä olivat vanhimpien ja Huomenpennun lisäksi vain päälliköiden ryhmät. Varjotähden ryhmä pääsi ongelmitta toiselle puolelle, samoin Sadetähden ja Takiaistähden. Myös Lokin laumalaiset pääsivät yhdessä ryhmässä helposti yli. Vinhatähti tarkkaili pitkään saapuvien hirviöiden virtaa, ja kääntyi sitten maukaisemaan ryhmäänsä kuuluvalle Yksimyrskylle jotain. Nyökättyään lyhyesti poikaansa Harmiopentua kantava kolli siirtyi lähemmäs ukkospolkua muun ryhmän kanssa, ja sopivan välin tullessa pinkaisi ylitse ongelmitta. Vinhatähti jäi kuitenkin toiselle puolelle, tarkkaillen yhä hirviöiden kulkua. Lehtikynsi maukui jotain päälliköllemme, mutta kolli väräytti korviaan ilmeisesti sivuuttaen jokiklaanilaisen sanat. Orapihka työntyi ohitsemme lähemmäs ukkospolun reunaa nähdäkseen Huomenpennun, ja kuningattaren hermostus näkyi hänen koko kehostaan.
Viimein hirviöiden välille jäi hieman pidempi tauko, ja Vinhatähti antoi kolmelle jäljellä olevalle kissalle merkin lähteä liikkeelle. Päällikkö itse jäi kuitenkin aloilleen kolmikon juostessa mahdollisimman nopeasti polulle, ja kollin katse tarkkaili herkeämättä Huomenpennun liikkeitä. Tajusin samassa itsekin saman kuin Vinhatähti: Huomenpennun juokseminen oli pentumaisen hoippuvaa, tavalla jota ei normaalisti edes huomaisi, mutta joka saattaisi muodostua suureksi riskiksi tällaisessa tilanteessa.
Aivan kuin Vinhatähti olisi aavistanut tulevan, pääsivät vanhimmat turvallisesti yli, mutta Huomenpentu kompuroi pian käpäliinsä ja tupsahti kuonolleen. Orapihka parahti pentunsa nimen ja oli säntäämässä tämän avuksi, mutta Piiskaviima esti tätä hännällään. Vinhatähti puolestaan oli jo pinkaissut matkaan, ja tarrasi lennosta Huomenpennun niskasta kiinni, riuhtaisten tämän mukanaan juuri ja juuri ajoissa pois saapuvan hirviön tieltä. Huomenpentu ulahti ukkospolun pinnan raapiessa ikävästi hänen alaselkäänsä, mutta Vinhatähti sai tämän onneksi jaloilleen ennen seuraavan, polun toisella puolella kulkevan hirviön saapumista, ja pentu juoksi kuin tuli häntänsä alla päällikön edellä emonsa luokse.
”Emo, sattuu!” naaraspentu ulisi. Orapihka nuoli rivakasti tämän naamaa jännityksen hiljalleen rauetessa kuningattaren lihaksista.
”Olet onnekas, että raavit vain selkäsi”, naaras maukui ääni värähtäen sekä huojennuksesta että säikähdyksestä. ”Vinhatähti, en tiedä kuinka kiittäisin sinua.”
”Ei ole tarviskaan”, päällikkömme hyrähti lämpimästi. ”Tein vain velvollisuuteni ja satuin onneksi olemaan valppaana. Huomenpentu, onko selkäsi kovin kipeä? Ihosi ei onneksi mennyt rikki.”
”Sitä särkee, muttei pahasti”, naaraspentu nyyhkäisi vilkaisten päällikköään. ”Kiitos, Vinhatähti. Anteeksi, että kompuroin.”
”Ei se mitään”, Vinhatähti kehräsi hieman ja nuolaisi lohduttavasti Huomenpennun otsaa, siirtyen sitten takaisin muiden päälliköiden luokse. ”Jatkakaamme matkaa. Tähän ei ole hyvä jäädä, ja olemme ymmärtääkseni jo lähellä määränpäätämme.”
Hetken säikähdyksen laannuttua jatkoimme taivallustamme, laskeutuen jyrkkää mäkeä alas joelle. Pysähdyimme juomaan ja lepäämään hieman, ja ylitimme sitten kaikki joen turvallisesti. Edessämme kohosi ylämäki, jonka laella hahmottui suuri kivirykelmä. Huomasin silmäkulmastani lähelläni kulkevan Laventelikasvon, jonka silmät alkoivat tuikkia kummallisesti lähestyessämme mäen lakea.
”Varjotähti”, parantaja lopulta naukaisi päällikölleen. ”Minusta meidän kannattaa jäädä tänne yöksi. Toipilaat ovat väsyneitä, ja on jo myöhä.”
Vilkasiin naarasta hieman yllättyneenä, sillä minun mielestäni yksikään toipilaista ei ollut vielä erityisen väsynyt. Jalkojeni särkykin oli jo lakannut pienen juoksupyrähdyksen seurauksena, ja oloni oli suorastaan loistava eilisiltaan verrattuna. Vaahterasumukaan ei vaikuttanut vielä erityisen uupuneelta, hän oli jopa vaatinut Poutapennun itselleen kannettavaksi.
Yllätyksekseni Pujopilkku kuitenkin yhtyi parantajatoverinsa mielipiteeseen: ”Olen samaa mieltä, Vinhatähti. Täällä on varmasti hyviä luolia kivien lomassa, joissa voimme nukkua.”
Päälliköt hyväksyivät parantajien näkemyksen, ja siirryimme etsimään sopivia nukkumapaikkoja. Minusta tuntui, etteivät parantajat kertoneet aivan todellista syytä tänne jäämiselle, ja se sai turkkini kihelmöimään. Tiesivätkö he jotain? Olimmeko saapuneet jollekin erityiselle alueelle?

Nimi: Liekkitassu

25.09.2018 17:05
13

Sinitassusta Sinisydän

Klaanit olivat juuri pysähtyneet risteykseen. Useimmilla klaaninvanhimmilla oli nälkä pennuista puhumattakaan. Oppilaat keskustelivat mielellään keskenään matkasta, sen vaarallisuudesta ja jännityksestä. Minulla oli tosin oma aiheeni kehuskella. Kerroin kaikille kuinka urhea olin kun riskeerasin henkeni klaanien vuoksi ja karkasin pelastuspartion mukaan. Vinhatähti ei tosin pitänyt siitä sen enempää. Hänen mielestään se oli vastuutonta ja ajattelemattomuutta. Hetken päästä, kun kaikki olivat levänneet hetken Vinhatähti kutsui kaikkia Myrskyklaanilaisia:
“Pyydän Myrskyklaanilaisia tulemaan tänne klaanikokoukseen, haluan ilmoittaa vielä yhden asian ennenkun jatkamme matkaa pidemmälle”, hän huusi. Kissoja alkoi kokoontua Myrskyklaanin päälikön ympärille, useampi omasta klaanistani. Näin myös muita klaanikissoja, kuten Varjoklaanin päällikön Varjotähden. Nimi sopi mielestäni päällikölle hyvin. Hän istui takarivissä tarkastellen tilannetta, niin ettei hän ollut helposti nähtävissä. Ilmeisesti päällikkä ei halunnut sekaantua Myrskyklaanin asioihin.
“Sinitassu, tulisitko tänne”, Vinhatähti pyysi siskoani, joka asteli eteen yhtä hämmentyneenä kuin minäkin.
“Minä Vinhatähti, Myrskyklaanin päällikkö pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja nyt on hänen aikansa tulla soturiksi”, päällikkö jatkoi. Siskoni ilme oli intoa ja ylpeyttä täynnä. Minua taas hämmennytti. Nimitettiinkö siskoni ennen minua? Ei, ei se niin voi olla. Kohta Vinhatähti varmaan sanoo minun nimeni.
“Lupaatko elää soturilain mukaisesti, ja suojella klaaniasi jopa henkesi uhalla?”
“Lupaan”, Sinitassu vastasi iloisen ylpeästi, mutta myös nöyrästi ja alistuvasti.
“Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Sinitassu, tästä päivästä lähtien sinua kutsutaan Sinisydämmeksi. Tähtiklaani kunnioittaa sinun myötätuntoasi ja viisauttasi, ja hyväksymme sinut täydeksi Myrskyklaanin soturiksi”, päällikön viimeisten sanojen loputtua klaanissa alkoi kuulua hurraus. Minäkin hurrasin siskoni uutta nimeä.
“Sinisydän! Sinisydän!”
Hurraukset kuuluivat kovemmin kuin yleensä, sillä mukana oli myös muiden klaanien kissoja. Kaikki olivat niin iloisia siskostani. Kohta Vinhatähti kutsuu varmasti minutkin ja saan kuulla samanlaiset hurraukset.
“Sinun tehtäväsi on ottaa yksi paikka yön vahtivuorosta, ja olla puhumatta koko sinä aikana”, Vinhatähti julistaa. Koska ei ole turvallista että kaikki nukkuat vieraassa paikassa on järjestetty vahtivuoroja yöllä. Näköjään siskoni piti ottaa yksi niistä. Odotin niin innolla että minutkin kutsutaan päällikön eteen, mutta Vinhatähti vain antaa klaanille merkin lopettaakseen ja lähtee pois paikalta. Tilanne pöyristytti minua. Ilmeisesti päällikkö ei aijo päästää minua soturiksi vielä. Miksi siskoni nimitettiin soturiksi ennen minua? Tässä on pakko olla jokin virhe. Menen kohti mestariani, joka on samalla klaanin päällikkö. Tämän huomatessa minut hän jo arvaa mitä olen tulossa kysymään.
“En ole unohtanut sinua, Liekkitassu”, päällikkö ilmoittaa. “Mutta karatessasi pelastuspartion mukaan meiltä jäi paljon koulutustunteja väliin. Sinut nimitetään heti kun on sen aika.”
“Mutta miksi nimitit sitten siskoni?” Kysyn hämmentyneenä mestariltani, joka huokaa.
“Hän on käynyt koulutuksensa jo läpi sinä aikana kun sinä olit partion mukana”, Vinhatähti sanoo.
Ennenkin ehdin vastata mitään päällikkö lähtee pois kissojen joukkoon. Tuossa ei voi olla kaikki mitä hänellä on sanottavana. Tämä ei voi olla totta, siskoni ennen minua.
“Olen niin iloinen puolestasi, Sinisydän. Nyt olemme pesätovereita”, Pyökkiturkki onnittelee sisartani, joka punastuu kollille heti.
“Totta tosiaan. Prinsessasi on nyt vapaa kuin taivaan lintu. Mikään ei enää kahlitse häntä sinulta”, murahdan tuohon väliin hieman jopa tarpeettoman kommentin. Kummatkin katsovat minuun hölmistyneenä.
“Liekkitassu, mitä tuolla tarkoitit?” Siskoni kysyy ihmeissään, johon pyöräytän silmiäni.
“Sinä pääsit soturiksi tekemättä yhtään mitään. Saat aina kaikkien huomion vain räpyttelemällä silmisi”, kerron omasta päästäni peräisin olevan faktan.
“Eikö sinun pitäisi olla onnellinen kun siskosi pääsi soturiksi?” Pyökkityrkki kysähtää muka niin ylevästi. Käännän nyt tylyn vihaisen katseeni häneen.
“Mitä onnellista tässä on? Vinhatähti teki vain jonkun virheen, ei muuta. Sen takia minä joudun kykkimään oppilaana vielä jonkun aikaa. Tosin sinun puolestasi saa olla onnellinen. Löysit viimein sinun arvoisesi kumppanin. Ansaitsette toisenne. Saatte kaiken aina tekemättä mitään”, sanon kollille päin naamaa ja tassutan pois vastauksia kuuntelematta. Sitä saa mitä tilaa.

On ilta ja kaikki ovat ahkeroineet paljon klaanien eteen, varsinkin uusi soturi Sinisydän. Hän halusi näköjään todistaa sen että on tarpeeksi hyvä tekemällä soturin töitä. Tuhahdan, emme ole puhuneet sen jälkeen. Useampi kissa siirtyy nyt syömään siitä vähästä mitä on jäänyt jäljelle pentujen, kuningattarien ja klaanin vanhinten jälkeen. Minun ei tehnyt mieli syödä, olin vieläkin vihainen mestarilleni kun hän hylkäsi minut.
“Oletko varma ettet ota hiirtä?” Tumma hahmo kysyy vierestäni. Tunnistan tämän nopeasti Särkkäviikseksi. Tuhahdan vain katsoen tuoresaaliskasaa, jossa ei edes ollut yhtään hiirtä.
“Ei ole nälkä”, ilmoitan, vaikka oikeasti vatsani tahtoi täytettä.
“Myrskyklaani tarvitsee vahvoja sotureita”, Särkkäviiksi yrittää vielä. “Silloin täytyy syödä.”
“No, mikset menisi kertomaan tuota vaikka siskolleni? Hänhän se soturi on. Enkä minä ole pentu vaan oppilas”, näsäviisastelen vanhemmalle soturille, jonka tiesin oikeasti tarkoittavan vain hyvää.
“Samapa tuo. Muista ettei ole kosto jättää itse syömättä. Vain sinä kärsit siitä, kun et ole soturikaan”, läikikäs kolli sanoo ikäänkuin väliinpitämättömästi. “Tiedän kyllä että olet vihainen, mutta aijotko oikeasti ilmaista sen noin? On väärä tapa ilmoittaa siitä tiuskimalla siskosi uudelle kumppanille Pyökkiturkille, ja jättää syömättä sinulle tarjottua riistaa. Muistan kyllä millaista oli jäädä oppilaaksi pidemmän aikaa.”
Tiesin että soturi oli ollut oppilaana silloin kun emoni siirtyi oppilaaksi, ja silloin kun emostani tuli soturi. Hän oli oppilaana silloin kun minusta tuli oppilas. Silti en ajatellut antaa vielä periksi Vinhatähdelle.
“Mutta hän nimitti siskonikin. Oletko koskaan joutunut näkemään sitä kuinka pentutoverisi pääsee soturiksi ennen sinua?” Kysyn kollilta kysymyksen, sillä en ollut varma oliko hänelle ädes sisaruksia jotka syntyivät samasta pentueesta. Yllätyksekseni Särkkäviiksi nyökkäsi.
“Hänen nimensä oli Minkkihäntä, ja hänellä ei ollut samanlaista tautia kuin minulla”, kolli kertoi hieman vaitonaisen oloisena. Minua alkoi kaduttaa että otin aiheen esille, vaikka en voinut tietääkkään.
“Anteeksi, ja kiitos. Sinusta oli iso apu Särkkäviiksi. Minulle kelpaa se, että Vinhatähti päättää milloin olen tarpeeksi hyvä soturiksi. Niinkuin sitä”, sanoin pienen kohteliaisuuden loppuu, ja sitä myös tarkoitin. Nousin ylös odottamatta mitään vastauksia tuohon. Halusin mennä pyytämään anteeksi Pyökkiturkilta, ja varsinkin siskoltani. Minun olisi pitänyt olla iloinen hänen puolestaan.

//Tarinan laatu taas laski, mutta kirjotan kunnon tarinan sitten kun on aikaa

Nimi: Niemiturkki

24.09.2018 17:30
”Jaksakaa vielä, olemme pian turvallisella alueella!”
Aurinko oli jo laskenut taivaanrannan taa, kun aloimme viimein lähestyä matkamme ensimmäisen pätkän päätä. Kaksijalkojen peltojen läpi kulkeminen oli ollut stressaavaa, sillä pellot olivat laakeita ja hämäräaktiiviset pedot olivat jo lähteneet liikkeelle. Onneksi matka oli kuitenkin sujunut ongelmitta, vaikka joidenkin oli vaikea pysyä reippaassa tahdissa mukana; omasta klaanistani havaitsin ainakin Vaahterasumun, joka kulki kolmella jalalla kumppaninsa Aurinkokajon tukemana, Särkkäviiksen, joka käveli hieman kummallisen näköisesti Hallakasvon vierellä, sekä Niittylumon, Vesikallion ja Vatukkatassun. Niittylumo ei selkeästi olisi halunnut jättää järveä taakseen, sillä naaras pysähtyi vähän väliä kurkkimaan lapansa yli tulosuuntaamme. Jos Vesikallio ja Vatukkatassu eivät olisi pitäneet soturia liikkeellä, olisi hän varmaan jo jäänyt taaksemme upottuaan ajatuksiinsa. Klaanitoverieni lisäksi huomasin ainakin joukon klaaninvanhimpia ja pentujaan kantavia kuningattaria, sekä muutaman odottavan naaraan. Pujopilkku piti joukon perää Laventelikasvon kanssa varmistaen, että kaikki pysyivät mukana. Kissat eivät puhuneet paljoakaan, ja ilmassa tuntuva jännitys oli tassuin kosketeltavissa. Harva oli sisäistänyt kunnolla sitä tosiasiaa, ettemme palaisi tänne, ja se aiheutti joukossa hermostusta. Oliko tämä oikea valinta? Olisimmeko sittenkin voineet jäädä järvelle? Nämä kysymykset olivat nähtävissä monen kissan kasvoilla, enkä totta puhuen tiennyt täysin itsekään vastausta niihin.
Kuro käveli vaiteliaana vieressäni, katse laskettuna maahan ja korvat jännittyneesti pystyssä. Ystäväni silmissä oli tyhjä katse, ja saatoin arvata hänen ajattelevan samaa kuin muutkin: emme jättäisi taaksemme vain kotiamme, vaan myös menehtyneet läheisemme. Kurolle lähtö tarkoitti myös yhä elossa olevien läheisten jättöä: Ryo vaelteli yhä jossain päin järven ympäristöä, ja Riki oli jossain päin kaksijalkalaa – jos kaksikko oli elossa ensinkään. Myös Kuron isä jäi järvelle, vaikkei kolli ehtinyt toista vanhempaansa tuntemaankaan. Itselläni sentään pysyivät mukana elossa olevat läheiseni.
Olin ehdottanut eilen, että Kuro liittyisi klaaniin kanssani. Kolli oli luvannut harkita asiaa, mutta oli sanonut, ettei halunnut tehdä yhtäkään päätöstä juuri nyt. Ymmärsin häntä hyvin; suojeluhaluinen kun oli, otti Kuro todella raskaasti Olivian ja Nashin menehtymisen. Ystäväni täytyi selvittää ajatuksiaan hetki, ennen kuin hän olisi kykenevä järkeviin päätöksiin.

Saavutimme viimein Suuren ukkospolun risteyksen, johon Reikan ja Ollien oli meidät määrä saattaa. Kuulin hatarasti päälliköiden miettivän, pitäisikö meidän etsiä hieman parempi yöpymispaikka, vai tyytyisimmekö tähän, muutaman puun suojaamaan aukeaan alueeseen polun tuntumassa. Keskustelua ei ehtinyt kulua kauaakaan, kun päätös tuli täysin toiselta taholta; Vaahterasumu kompuroi raskaiksi käyneisiin jalkoihinsa ja tupsahti nenälleen maahan ennen kuin Aurinkokajo ennätti tukemaan tätä. Kolli sähähti turhautuneesti ja läpsäisi voipuneesti maata etukäpälällään, aikeissa nousta takaisin ylös, mutta Pujopilkku viittoi häntä pysymään makuulla.
”Voimme jäädä tähän”, parantaja maukaisi ja loikki sitten kissajoukon ohitse päälliköiden luokse. ”Toipilaat ovat liian väsyneitä jatkamaan matkaa yhtään enempää. Jäämme tähän.”
Asia oli sillä päätetty, ja muutkin loukkaantuneet ja vanhimmat kävivät hyvillään makaamaan. Kuningattaret käpertyivät pentujensa ympärille, ja hetken päästä kissat olivat muodostaneet pieniä rykelmiä; heikoimpien ympärille kävi makaamaan lämmöksi ja suojaksi oppilaita, ja uloimman ringin muodostivat soturit. Klaaneittain muodostuneet rykelmät pysyttelivät lähellä toisiaan, sillä suojaisaa tilaa oli vain vähän. Paljaan taivaan alla nukkuminen ei tulisi kysymykseenkään kuningattarille tai loukkaantuneille.
Kävin itse makuulle aivan joukon reunoille, Kuron viereen. Ystäväni oli jo saanut Vinhatähdeltä luvan kulkea kanssamme, joten hänen ei tarvitsisi etsiä omaa nukkumapaikkaansa erossa muista. Kolli käpertyi tiukalle kerälle ja peitti kuononsa hännällään. Laskin itsekin pääni tassuilleni ja suljin silmäni, antaen tervetulleen unen viedä minut mukanaan.

Reikan ja Ollien hännänpäät katosivat pellon heinikon sekaan, ja kissojen odottavat katseet kääntyivät päälliköihin. Soturit olivat metsästäneet aiemmin, ja saatuaan hieman ruokaa jokainen oli reippaammalla päällä. Päälliköt vilkaisivat toisiaan, ja nyt tajusin, kuinka heistä jokainen oli kohtalaisen uusi asemassaan: joukossa ei ollut yhtäkään todella kokenutta päällikköä, joka olisi yksiselitteisesti ottanut johdon tällaisissa tilanteissa. Ehkä niin oli hyväkin, se lisäsi klaanien yhteistyötä. Vinhatähti oli hoitanut huomattavan paljon johtotehtäviä Taolaisten luona, sillä hän oli kuitenkin jonkin verran Varjotähteä ja Takiaistähteä kokeneempi. Sadetähti oli taas ymmärrykseni mukaan samaa päällikkösukupolvea Vinhatähden kanssa, mutta jostain syystä naaras antoi mielellään puheenvuoron meidän päälliköllemme. Minun pitäisi joskus kysyä muilta, mistä Sadetähden kummallinen kunnioituksensekainen hienotunteisuus johtui.
Parilla nyökkäyksellä puhumisvuoro annettiin Vinhatähdelle, ja päällikkömme kääntyi puhumaan jännittyneille kissoille. ”Jatkamme matkaa. Pysytelkää tarpeeksi kaukana ukkospolusta, älkääkä jääkö liikaa jälkeen muista. Pidämme tauon aina kun tarpeellista, sillä enää meillä ei ole varsinaista kiirettä matkata.” Päällikkö ohjeisti vielä parantajat kulkemaan toipilaiden lähellä, ja ilmoitti sitten matkamme jatkuvan. Lähdimme taivaltamaan huomattavasti rennommalla tahdilla kuin eilen kohti auringonnousua – kohti uutta kotiamme.

Nimi: Virnalaukka

21.09.2018 21:32
Tunnelma klaanien keskuudessa oli jännittynyt. Nykyiset reviirit olivat täysin tuhoutuneet ja klaanien oli löydettävä uusi paikka asua, mutta kukaan ei varmasti tiennyt mihin mennä. Kirsikkatassu ei pystynyt keskittymään mihinkään.
"Kerää itsesi!" murahdin hänelle, kun hän päästi hiiren karkuun toista kertaa.
"Tiedän, että on jännittävää lähteä matkalle, mutta matkalla tarvitsemme jokaisen panostuksen saalistamiseen."
"Anteeksi." Kirsikkatassu katsoi tassujaan nolona.
"Ei se haittaa", huokaisin. "Muista, hiiri tuntee askeelesi, ei vain kuule niitä. Älä tömistele." Olin yllättynyt täysin, kun Vinhatähti nimitti Kirsikkatassun oppilaakseni, mutta olin huomannut ettei opettaminen ollut niin kauheaa kuin luulin. Se oli oikeastaan mukavaa. Kirsikkatassu oli innokas ja oppi nopeasti.
"No, nyt kun menetimme tuonkin saaliin", aloitin ja vilkaisin Kirsikkatassua, "meidän pitää etsiä lisää saalista. En tiedä löytyykö sitä, sillä täällä ei ole paljonkaan riistaa, joten lopetamme tältä päivältä", maukaisin.
"Nyt jo? En saanut yhtään saalista!" Kirsikkatassu ihmetteli.
"Niin, aina ei ole onnea. Älä huoli, kyllä seuraavalla kerralla onnistaa", lohdutin oppilasta.
"Voinko mennä?" naaras kysyi. Nyökkäsin ja hän juoksi edelläni aukiolle ja liittyi muiden Myrskyklaanin oppilaiden seuraan. Kävelin hitaasti takaisin. Lähtö koittaisi iltapäivällä ja ilmassa leijui jännitys. Kokeneet soturit suunnittelivat matkaa varapäälliköiden, päälliköiden ja muutamien Taon laumalaisten kanssa. Emot opastivat pentujaan. Parantajat valmistivat voimia antavia yrttisekoituksia. Parantajien joukossa näin kellanpunaisen kollin, jonka Kirsikkatassu oli säikäyttänyt metsässä. Kirsikkatassun mukaan hän oli Tuuliklaanin parantajaoppilas. Tassutin aukion poikki ja asetuin lepäämään pienen matkan päähän muista myrskyklaanilaisista.

"Kirsikkatassu, tule tänne!" sihahdin. Valkoisen ja kellanpunaisen kirjava naaras oli keskittynyt johonkin aivan muuhun. Hän säpsähti hieman, mutta liittyi sitten Myrskyklaanin joukkoon. Klaanit seisoivat yhdessä kasassa, hieman erillään, mutta silti yhdessä ja odottivat lähtöä. Kuulin hermostunutta supinaa, hiljaista kuin tuulen suhina kallionkoloissa.
"Mistä me tiedämme, minne olemme edes menossa?" Kirsikkatassu kuiskasi.
"Klaanit eivät aina asuneet näillä reviireillä. Klaaninvanhimmat kertovat, kuinka klaanit muuttivat tänne kaksijalkojen tuhottua edelliset reviirit." Kirsikkatassun meripihkan väriset silmät pyöristyivät ihmetyksestä.
"Etkö ole ennen kuullut tuota? Klaaninvanhimmat kertovat sen kaikille."
"En. On ollut tärkeämpääkin tekemistä kuin kuunnella klaaninvanhimpien kertomuksia", Kirsikkatassu vastasi. "Miten me löydämme sinne?"
"Taolaisten mukaan jos seuraamme ukkospolkua pääsemme lähes suoraa tietä sinne", kerroin. Klaanipäälliköt keskustelivat vielä taolaisten kanssa.
"Milloin lähdetään?" Kirsikkatassu kysyi. Hän alkoi käydä kärsimättömäksi.
"Ihan pian", maukaisin. "Rauhoitu." Samalla hetkellä kaksi taolaista, ne joiden oli määrä saattaa meitä vähän matkaa, nousivat ylös ja viittoivat hännällään matkan alkamisen merkiksi.
"Siinä näet. Ei kestänyt kauaa", hymähdin. Kissajoukko tassutti hitaasti eteenpäin. Ilma oli täynnä odotusta, ehkä hieman pelkoakin.

 

©2018 Metsäketo - suntuubi.com