Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

MyrskyklaaniJokiklaani Tuuliklaani Varjoklaani ⇔ Tähtiklaani Erakot ja kotikisut

 

Myrskyklaanilaisten tarinat

 

 
 1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Kaurispentu

20.05.2018 14:53
Tassutin leiriä yhä ympäri, kun partiolaiset tulivat. Hypin tasajalkaa niiden luokse. Pisarasydän piti Tiikeripentua niskanahasta kiinni, ja näytti selvästi huolestuneelta ja vihaiselta.
“Emo, Tiikeripentu!”
“Minulla ei ole aikaa nyt”, emo sanoi sammuneella äänellä. Jäin paikalle kivettyneenä. Vaahterasumu pyyhälsi ohitseni. Yhtäkkiä maailma ei näyttänytkään niin kivalta. Laahustin pentutarhalle ja annoin itseni kaatua makuualusille. Huomasin, että uni alkoi heti ympäröidä silmiäni. Pimeys laskeutui ja tunsin liitäväni. Uni alkoi.

Lähdin parin muun soturin kanssa leiristä. Etsimme jotain, en muistanut edes mitä. Maistelin ilmaa. Joku haju tulvahti nenääni.
“Olemme oikeilla jäljillä!” huudahtin toisille partion jäsenille.
“Hyvä! Kauris-” lauseen loppua en kuullut, sillä suuri haukka laskeutui ja vei mustan kollin.
“Ei!” huusin, mutta mitään ei ollut enää tehtävissä. Tumma raidallinen kolli tuli viereeni ja laski päänsä. Minäkin laskin.
“Tähtiklaani hänet pelastakoon”, mau’uimme yhteen ääneen.

Heräsin taas omalla makuusijallani. Sydämeni takoi, kun muistin merkillisen uneni. Kesti hetki, kesti toinen, ja kohta pääni oli täynnä kysymyksiä. Mitä olimme etsimässä? Mikä oli nenääni tulvahtanut haju? Mikä oli nimeni loppuliite? Olinko oppilas, soturi vai päällikkö? Kuka oli se musta kolli, jonka haukka vei? Mistä haukka oli tullut? Kuka se tumma raidallinen kolli oli? Ja miksi meitä oli unen lopussa vain kaksi, vaikka alussa oli neljä? Nämä kysymykset pyörivät päässäni koko ajan, eivätkä antaneet muille asioille tilaa.
Nousin pystyyn vuoteeltani. Pörrötin turkkiani. Pari hyvin pientä sammalpalloa lensi turkistani makuusijalleni.
*Noin! Nyt menen etsimään Tiikeripennun käsiini, ja kysyn minne hän oli ajautunut.* Siispä hiivin hitaasti pesän suuaukolle ja katsahdin nopeasti, ettei kukaan näe minua. Sitten tassutin parantajan pesälle. Kurkistin sisään. Tiikeripentu makasi liikkumattomana sammalvuoteella.
*Onko hän kuollut?* Tulin lähemmäksi.
“T-tiikeripentu?” Kolli ei vastannut kuiskaukseeni.
“Tiikeripentu?” kuiskasin kovempaa. Ei vastausta.
“Tiikeripentu!” sanoin. Ei vieläkään vastausta. Outoa.
“Tiikeripentuuuuuu!” liiottelin äänensävyäni. Ehkä näkisin hymynkareen ja sitten leikkisät avautuneet silmät. Mutta Tiikeripentu ei vieläkään vastannut. Sen sijaan kuulin jonkun toisen äänen.
“Mitäs Kaurispentu tekee täällä?” Pujopilkku kysyi. Nostin nopeasti katseeni ylös.
“No?” Pujopilkku tivasi.
“M-minä..”
“Niin juuri, niin juuri.” Pujopilkku vaikutti äkäiseltä. Mihin lempeä parantaja oli hävinnyt?

// No niin! Tämä Hiekka palaa nyt lomaltaan! :D

Nimi: Aurinkokajo

19.05.2018 20:14
Päivät kissatarhassa matelivat. Tavisateen viimekäynnistä oli kulunut jo melkein neljäsosa kuu. Samoin Ilveshallan kaappauksesta. Molempia tapahtumia seuraavana päivänä olin kutsunut kaikki tarhan klaanikissat koolle ja kertonut heille pelastusoperaatiosta. Minua oli jännittänyt ulvaista hivenen erilainen, mutta Myrskyklaanin kokouskutsuun pohjautuvat kutsu. Klaanikissat olivat ensin olleet hämillään, mutta tunne oli muuttunut uteliaaksi, kun he näkivät minun ulvaisseen sen. Kissat olivat kokoontuneet pienoiseen rinkiin. Kollit omalle puolelle tarhaa ja naaraat omalle. Kun kaikki olivat olleet koossa, olin aloittanut. Minulla ei kestänyt kauaa kertoa suunnitelmasta ja Taon laumasta, joka asui kaksijalassa.
”Hedänkö täytyy auttaa ensin Taon laumaa näiden vihollisongelman kanssa, ja vasta sitten tulla pelastamaan meidät?” Mustahäntä oli tuhahtanut epäuskoisena, kun olin lopettanut kertomukseni.
”Taon lauma tietää miten meidät saa vapaiksi, mutta eivät voi auttaa meitä, sillä heidän kaikki aikansa menee valmistautumalla vihollisten hyökkäykseen. Tavisateen mukaan he ovat rauhaa rakastava lauma, joka korjaa riidat sanoilla. Klaanilaisten on tarkoitus auttaa heitä heidän vihollisten kanssa”, olin korjannut jokiklaanilaisen kommentin.
”Siis lauma, joka ei halua puolustaa itseään. Mikä ihme se semmoinen lauma on?” Mustahäntä oli murahtanut. ”Ihme, että ovat vielä hengissä.”
”Taon lauma on valtava systeemi, joka kattaa koko kaksijalkalan”, olin siteerannut Tavisadetta. ”Ei niin suurta joukkoa saa niin vain hävitettyä. Sitä paitsi, heidät vihollisensa haluavat vain häätää heidät, eivät tuhota.”
Mustahäntä oli nyrpistänyt epäuskoisena kuonoaan ja suominut tarhan mustaa maata harmaalla hännällään. ”En tajua sitäkään, mikseivät klaanilaiset tule suoraan pelastamaan meitä. Mihin he niitä pelkuri-taolaisia tarvitsevat?”
Olin huokaissut hiljaa tympäännyksestä. Kolli ei ollut tainnut tajuta mitään kertomuksestani tai sitten tämä ei ollut kuunnellut. ”Kuten jo aiemmin sanoin, taolaiset osaavat auttaa meidät pois täältä, eivät klaanilaiset”, olin toistanut yrittäen peitellä ärsyynnystäni. Se siitä olisi puuttunutkin, että alkaisimme jankata toisillemme vastaan.
Valkoharmaa kolli oli tuhahtanut ja kietonut mustan häntänsä itsensä ympärille. Mustahäntä oli siristänyt silmiään ja kuiskannut jotain vierustoverillee, Pilviliidolle. Toinen jokiklaanilainen oli mulkaissut klaanitoveriaan ja kääntänyt katseensa sitten minuun. Mustahäntä oli näyttänyt tympääntyneeltä, kun valkoharmaa Pilviliito ei ollut yhtynyt tämän mielipiteeseen.
”Kertoiko Tavisade, keitä pelastuspartiossa on mukana?” Pilviliito oli kysynyt rauhallisesti.
*Järkevämpi kuin toverinsa*, olin tajunnut ennen kuin olin vastannut. ”Jokiklaanista mukana olivat Takiaisroihu, Ruskatuuli, Ruokoraita, Lätäkköloikka, ja Taivaltassu.” Lätäkköloikan ja Taivaltassun nimet mainittuani kolli oli siristänyt silmiään ja alkanut näyttää mietteliäältä. ”Varjoklaanista lähtivät Varjosydän, Kotkankatse, Vesiturkki, Pihkaviiru ja Metsäsielu. Ja tuuliklaanista lähtivät Nopsajalka, Lukkisydän ja Vaahterakasvo”, olin luetellut. Kuullessaan klaanitoveriensa nimet, kissat ympärilläni olivat liikahdelleet uteliaina ja silmät säihkyen. Muutamia innostuneita kommenttejakin oli vaihdettu.
”Oliko kellään vielä kysymyksiä?” olin kysynyt, kun kaikki olivat hiljentyneet.
”Tiedätkö yhtään, milloin klaanitoverimme ovat saaneet autettua taolaisia?” Häivesiipi oli ollut ensimmäinen, joka oli avannut suunsa.
Olin kurtistanut kulmiani mietteliäänä. Tavisade ei ollut kertonut yhtään aikataulua. Todennut vain, että pitkään. ”Valitettavasti en yhtään tiedä. Mutta jos taolaisten suositteluun menee hetki ja heidät vihollisongelmansa toinen, niin luulen, että aika pitkään.”
Mustahäntä oli tuhahtanut aivan liian kovaäänisesti kuiskaukseksi tarkoitetun maukaisun: ”Ei osaa sanoa edes aikaa, kauan menee. Täytyy kyllä miettiä, tietääkö edes mitään.”
Korvani olivat painuneet takaviistoon ja karvani nousseet pystyyn, vaikka kuinka olin yrittänyt pitää ne normaaleina. ”Tule itse paikalleni kertomaan tästä pelastusoperaatiosta, jos osaat itse paremmin”, sihisin ärtyneenä. ”Kerron teille vain sen, minkä olen kuullut. En enempää enkä vähempää. Minkä minä sille mahdan, että en ole siellä paikalla todistamassa koko hommaa. Sen vain tiedän, että pääsemme täältä ulos. Ennemmin tai myöhemmin!” Olin nostanut kuonoani ärsyynnyksen vallassa. ”Ja olisin hyvin voinut jättää tämänkin kaiken kertomatta”, olin lisännyt vielä mulkoillen jokiklaanilaiskollia.
Mustahäntä oli siristänyt silmiään ja noussut pystyyn. ”Kerro, kun olet saanut lisää tietoa. Tärkeämpää tietoa. Minä poistun.” Kolli oli kiepahtanut kannoillaan ja tassuttanut tiehensä häntä pystyssä.
Jokiklaanilaisen lähtö oli jättänyt rinkimme vaiteliaaksi. Olin laskenut niskani karvat alas ja tuntenut pienoista katumusta. En olisi saanut suuttua niin. Samassa tilanteesshan me olimme. Olin itsekin ollut turhautunut, kun Tavisateesta ei ensimmäisen käynnin jälkeen ollut kuulunut mitään.
Ensimmäisenä hiljaisuuden oli rikkonut Pilviliito. ”Anteeksi. Ei hän yleensä ole tuollainen. Tämä vain käy hänelle hermoihin.”
Olin nyökännyt ymmärtäväisenä ja Pilviliito oli poistunut klaanitoverinsa perään rauhoittelemaan tätä. Kokous oli päättänyt siihen.
Muistelin koko tapausta hivenen tympääntyneenä. Olisin voinut muotoilla sanani eri tavalla ja siten välttänyt riidan Mustahännän kanssa. Kolli ei sen jälkeen ollut puhunut minulle.
”Kaikki hyvin?” Kekälekukka kysyi. Naaras makoili vieressäni telineen alla. Vaikka aurinko ei paistanut ja taivas oli peittynyt tummanharmaisiin pilviin, olin valinnut paikakseni telineen alusen.
”Niin hyvin, kuin tässä tilanteessa olla voi”, mutisin ja vaihdoin asentoa kovalla kiventapaiselle maalla. ”Hassua kyllä, mietityttää vieläkin se yhteenotto Mustahännän kanssa. Pisti miettimään, että ajattelevatkohan kaikki niin.”
”En usko”, mustaharmaatabby naaras maukui hellästi. Tästä oli tullut niin sanotusti paras ystäni Ilveshallan kaappauksen jälkeen. Pidin naaraan rauhallisuudesta ja lempeydestä sekä kokemuksesta. Tämän kanssa pystyin olemaan oma itseni enkä jännittänyt miten näyttäisin itseni vihollisklaanilaiselle. ”Mustahäntä vain kilahti. Se, että olemme erossa klaanistamme, ystävistämme ja kodistamme, vaikuttaa kaikkiin eri tavalla.”
Kuten yleensäkin, naaraan vastaus helpotti oloani. ”Kiitos, Kekälekukka. Et arvaakaan miten paljon olet helpottanut oloani täällä Ilveshallan tapauksen jälkeen”, mau’uin kiitollisena. ”Mutta kuitenkin ihmettelen, miten sinä pystyt olemaan niin rauhallinen?”
”Hmm, ehkä vain ajattelen, että vietän vain hiukan aikaa täällä ja palaan sitten kumppanini luokse klaaniin”, tämä kehräsi vastaukseksi. ”Sekin helpotti oloani, kun kerroit, että Metsäsielu oli valittu mukaan pelastuspartioon. Näen hänet vieläkin nopeammin.”
Naaraan hellät sanat saivat minut ajattelemaan Vaahterasumua. Häntä ei oltu valittu mukaan, mutta olihan hän kuitenkin vastassa minua, kun palaisin.
”Entä sinä?” Kekälekukka kysyi ja loi eriväriset silmänsä minuun. ”Joko olet löytänyt mielitietyn?”
Korvani värähtivät kiusaantuneesti ja peitin kasvoilleni nousevan hymyn yskäisemällä. ”Minäh-” mumisin vaivaantuneena.
”Arvasin”, vanhempi naaras kehräsi huvittuneena. ”Olet niin nuori ja kaunis, että hänen täytyy olla onnenkissa. Saanko kysyä nimeä?”
Naaraan kehut saivat hymyni nousemaan korviini ja vilkaisin Kekälekukkaa varovasti. ”Hänen nimensä on Vaahterasumu”, mumisin posket punoittaen. ”Ja minä se onnenkissa olen.”
”Vaahterasumu”, Kekälekukka toisti mietteliäänä. ”Olen tainnut nähdä hänet joskus kokoontumisessa. Hän on sellainen hiljainen ja sisäänpäin kääntynyt, eikö?”
”Vähän”, kehräsin. ”Mutta on hänessä toinenkin puoli.” Mietin hymyillen, miten avonainen ja mukava tämä oli seurassani. Ei ollenkaan kylmä tai töykeä. Ei ollenkaan!
”Vai niin”, Kekälekukka hyrisi ja alkoi sukia turkkiaan. ”Odotat varmaan näkeväsi hänet pian.”
”Todellakin”, mau’uin ehkä liiankin innokkaasti. Ravistin päätäni ja muutin äänensävyni normaalia tavoittelevaksi. ”Ja kaikkia ystäviäni ja perhettäni. Varsinkin Pisarasydäntä, Höyhensiipeä, Talvioturkkia ja Haukkapoltetta.” He olivat kissat, joita rakastin ja joita ilman en voinut elää.
Keskustelumme keskeytti pieni ulahdus, joka kuului kaksijalalle. Se oli ilmestynyt ovensuulle ja rapisutti herkkupussia kädessään.
Vilkaisin taivaalle ja huomasin harmaiden pilvien punertuvan. Auringon täytyi laskea, sillä kaukaisessa taivaanrannassa pilvien välistä siivilöityi kultaista valoa. *Menipä aika nopeasti*, tuumin noustessani ylös ja painautuessani pitkään venytykseen. Kekälekukkakin nousi ylös nautinnollisesti purahtaen ja lähti tassuttamaan kaksijalkaa kohti. Varjot ympärillämme olivat pidentyneet ja tuuli muuttunut viileämmäksi. Hirviöidenkin melu, joka oli kuulunut tasaisena hurinana tarhan toiselta puolelta koko päivän, oli hiljentynyt voimistuviksi ja loittoneviksi hurinoiksi.
”Tuletko sinä?” Kekälekukka oli pysähtynyt parin ketunmitan päähän ja vilkaisi minua. ”Vai pyydänkö kaksijalkoja hakemaan sinut?”
Päästin huvittuneen kehräyksen. ”Senkin kaksijalkakuiskaaja!” Väräytin korviani ja vilkaisin vielä tummenevia puiden latvoja. Imin sisuksiini vielä viimeisen henkäyksen yöilmaa, johon kaikki kaksijalan lemut yhtyivät. Voi kuinka kaipasin puhdasta lehtimetsän ilmaa ja oman klaanin tuoksua. Jopa Varjoklaanin löyhkä olisi tervetullut; kumpikin tarhan varjoklaanilaisnaaraista haisi nyt kaksijaloille ja ummehtuneelle tarhalle.
Kekälekukka päästi kutsuvan maukaisun ja ravasin tämän perään.
Ruoka oli jo tuotu häkkeihimme. Kaksijalan ote höltyi, kun se laski minut omaan hopeakaltereiseen vankilaani. Se päästi pienen kehräystä muistuttavan äänen ennen kuin sulki oven kuononi edestä. Niiskaisin ilmaa ylimielisesti samalla, kun se kääntyi Kekälekukan puoleen ja nosti tämän toiseen häkkiin, joka sijaisti alaoikealla minusta katsottuna. Tunsin pienen harmin pistoksen, kun huomasin, että Kidekuu ja Häivesiipi oli sijoitettu aivan mustaharmaan naaraan vierustoille; omat naapurini olivat nyt poissa. Kekälekukka kosketti kummankin naaraan nenää kuonollaan tervehdykseksi ja kolmikko vaihtoi muutaman sanasen ennen kuin alkoi syödä.
Käännyin oman ruokani puoleen ja yksinäisyys häivähti sisuksissani. Minulla ei ollut enää nälkä ja vilkaisin huokaisten ensin Lumikkotaipaleen tyhjää häkkiä ja sitten Ilveshallan.
Paitsi, että Ilveshallan häkki ei ollut tyhjä! Höristin korviani uteliaana nähdessäni paksuturkkisen valkean naaraan, joka oli keskittynyt sukimaan itseään. Tämän kasvoissa oli muutamia hyvin vaaleita hopeisia juovia, mutta muuten tämä oli kokonaan valkoinen. Tämän korvat olivat herkästi höröllä ja silmät olivat rannosti puolisuljettuina. Kissan tuuhea häntä taipui kauniiksi kaareksi tämän viereen ja naaras vetäisi hellästi tassunsa poskeaan pitkin.
Korvani painuivat hiljalleen takaviistoon. Naaras oli selvä kotikisu. Kukaan erakko ei käyttäytynyt yhtä kesysti. Kaikkein eniten minua harmitti kuitenkin se, että tämä kotikisu oli sijoitettu viereeni, Ilveshallan häkkiin. Tapanani oli ollut nuuhkia iltaisin naaraan tuoksua, mutta nyt se ei tuntunut enää mahdolliselta, sillä kotikisun löyhkä peitti alleen kaiken muun.
”Mitä ihmetta sinä mulkoilet, kujakissa?” kotikisu kääntyi puoleeni syvänsiniset silmät viiruina. Tämä oli laskenut käpälänsä alas ja piti sitä tyylikkäästi samassa linjassa toisen etutassunsa kanssa.
Hätkähdin kotikisun äänensävyä. Ja sitä, että tämä oli kutsunut minua kujakissaksi, mikä ikinä se nyt olikaan. Naaraan ilme kuitenkin kertoi, ettei mikään kohteliaisuus.
”Mitä itse mulkoilet, kaksijalkojen kotikisu?” murahdin takaisin.
Naaras kallisti hienostunesti valkokirjavaa päätään. ”Jos en osaisi käyttäytyä, kuten minulle sopii, olisin kysynyt mikä ihme on kotikisu? Tai kaksijalka?”
Siristin silmiäni. *Kuinka ylimielinen!* ”Kotikisu”, toistin, ”on kaksijalkojen lemmikki. Heidän lelunsa. Ja kaksijalat pitävät meitä vankeina täällä.”
Valkoinen naaras päästi hiljaisen naurahduksen. ”Olet erehtynyt”, tämä naukui silmät kiiluen. ”Kaksijalat –kuten sinä heitä kutsut- ovat minun palvelijoitani. Olen rotukissa ja minua kohdellaan niin kuin kuninkaallista.”
Hämmennyin naaraan käyttämistä sanoista ja siitä, että tämä tuntui pitävän kaksijalkoja omina lemmikkeinään.
”Miten ihmeessä sinä niin voit tehdä?” kysyin unohtaen kaikki vihamielisyyteni. Tämähän alkoi käydä mielenkiintoiseksi.
Tämä kohautti olkiaan ja tuntui rentoutuvan, kun korvani eivät enää olleet luimussa. ”Minun sukuni on ollut erään rikkaan leskinaisen suvussa niin kauan kuin kukaan suvustani muistaa. Meillä käy paljon tärkeitä ihmisiä, ja kuten isoemoni tapasi sanoa, ’käyttäydy hyvin, edustat hienoa kissojen sukua.’”
Kotikisun käyttämät sanat jäivät pyörimään mieleeni. Naaraan tarina olisi ollut varmasti mielenkiintoisempi ja selvempi, jos olisin tiennyt mitä olivat rikkaat tai leskinainen.
”Jos olet kaksijalkasi silmäterä, niin miten ihmeessä sitten olet täällä?” kysyin, kun naaras oli lopettanut ja vilkaissut minua sievästi aivan kuin odottaen kysymyksiä. Ja niitähän minulle oli.
”Voih!” naaraan siniset silmät sumenivat ärsyynnyksestä ja tämä peitti silmänräpäykseksi kasvonsa tuuhealla hännällään. ”Se oli vahinko. Kauhea vahinko! Minä oli ulkona, makoilemassa omalla makuusijallani nauttien rauhasta ja hiljaisuudesta. Sitten se kaikki loppui, kun yksi omistajani vieraan koirista päästettiin ulos. Ne olivat tietenkin unohtaneet minut ja päästäneet sen hirviön ulos! Koira tietenkin huomasi minut ja ajoi ulos omasta pihastani. Jouduin juoksemaan pitkään pitkin likaisia kujia ja pysähdyin vasta, kun käpäläni ja kaunis vatsaturkkini olivat aivan kurassa. Ajattelin palata takaisin ja ottaa vastaan hienostuneesti omistajani –ja hänen vieraansa- anteeksipyynnöt, kun nämä kaksijalat tulivat ja nappasivat minut. Luulin ensin, että omistajani oli lähettänyt ne pelastaakseen minut, mutta ne toivatkin minut tänne!” Naaras siristi silmiään ärsyyntyneenä ja huokaisi.
”Älä huoli”, mau’uin siinä uskossa, että tehtäväni oli sanoa niin. ”Olet niin hieno, että kyllä joku sinut täältä pois hakee.”
Naaras vilkaisi minua kulmiensa alta. ”Kyllä minä sen tiedän”, tämä tuhahti.
Mieleni teki pyörittää silmiäni. ”Uskon.”
”Mutta minä odotan sitä yhtä ja ainoaa. Minun omaa omistajaani!” tämä maukui juhlallisesti. ”Jos joku muu tulee ja vie minut niin, niin-”
”Niin sitten sinun täytyy elää hyvä elämä uuden kaksijalkasi kanssa”, päästin pienen huokaisun. Oliko kotikisuille noin tärkeää, kuka heidät ruokki. Toisaalta, en minäkään vaihtaisi omaa klaaniani toiseen.
”Äh”, maukaisin, kun kotikisu sihahti silmät suurina. ”Kuulehan. Kerroit, että olet todella hienorotuinen ja niin edelleen.”
Tämä nyökkäsi.
”Ja sanoit, että olet todella tärkeä kaksijalallesi.”
Uusi nyökkäys.
”Hyvä”, maukaisin. ”Se pitää sinusta ja tulee hakemaan sinut. Kaksijalat ovat sitkeitä.” *Liiankin*, mietin mielessäni ajatellessani niiden pääänpistoa hävittää klaanikissat järveltä.
”Oletko varma?” valkoinen naaras kysyi. Nyökkäsin. ”No hyvä, sitten uskon sinua”, kotikisu maukui ja heilautti häntäänsä. ”Kiitos, kun kerroit minulle, että toivoa on.”
”Eipä mitään”, maukaisin. *Naaras ei taida olla järjen jättiläinen*, tuumin pitäen mietteeni ominani.
”Mikä nimesi muuten on?” kotikisu kysyi ja loi minuun pitkän katseen. ”Olet pelastanut minut ja minun tehtäväni on palkita sinut.”
”Aurinkokajo”, vastasin hivenen huvittuneena. ”Eikä minua tarvitse palkita.” *Enkä minä pelastanut sinua, mutta miten vain.*
”Hyvä on, Aurinkokajo”, kotikisu maukui juhlallisesti. ”Minä en kuitenkaan unohda tekoasi. Ja koska sinä kerroit oman nimesi, minä kerron omani. Olen Celine.”
”Hei, Celine”, mau’uin väsymyksen alkaessa painaa silmäluomiani ja käpäliäni. ”Ja hyvää yötä, Celine.”
”Oikein hyvää yötä, Aurinkokajo”, Celine maukui. ”Nuku rauhassa.”
Käännyin ahtaassa häkissä ympäri ja tassutin sen perälle, makuusijani luokse. Se oli outoa pehmeää ainetta ja aivan liian räikeän värinen. Aivan kuin punainen, mutta vaaleampi ja kirkkaampi. Kampesin itseni makuusijalleni ja pyörin muutaman kerran ympyrää ennen kuin kävin makuulleni siihen. Onneksi puolet häkistä oli kiinteää seinää, ainoastaan etupuolen sivuissa ja edessä oli kalteria. Sainpahan edes hetken olla rauhassa kotikisun –ei vaan Celinen- uteliailta katseilta. Painoin pääni tassujeni päälle ja suljin silmäni.


”Hyvää huomenta, Aurinkokajo!”
Räväytin pääni ylös säikähdyksestä ja vilkaisin ympärille kuin pakotietä etsien. En kuitenkaan nähnyt muuta kuin häkkini –ja Celinen hymyilevät kasvot, jotka kurkistivat häkin toiselta puolelta.
Suljin hetkeksi silmäni ja avasin ne sitten. ”Huomenta, Celine”, pakottauduin sanomaan ja ravistin päätäni, jotta saisin unihiekat silmistäni.
”Nousehan ylös. On kaunis päivä!” naapurini sirkutti ja läimäisi häntänsä sitten suulleen. ”Oi voi. Tuo ei ollut minulle sopivaa käytöstä.”
En huomioinut naaraasta, vaan venytin selkääni ja aloin pestä itseäni. Suin tasaisin vedoin kellanoranssia turkkiani ja viimeistelin aamupesuni puhdistamalla varpaanvälini. Pian kaksijalkakin astui sisään tuoden aamiaisemme.
”Oih, aamiaista”, Celinen maukui omassa häkissään ja nyökkäsi tyytyväisenä, kun kaksijalka ovasi tämän häkin oven. ”Viimeinkin. Olen todelle tyytymätön palveluunne täällä. Vettäkään ei ole vaihdettu pitkään aikaan.” Kaksijalan antamat papanat olivat kuitenkin tälle järkytys. ”Mitä ihmettä nämä ovat?” Celine henkäisi tyytymättömänä nuuhkaistessaan kissanruokaa. ”Yrittävätkö ne tappaa meidät?”
Sillä välin kaksijalka oli sulkenut rotukissan häkin ja avannut omani. Kupissani ropisi, kun ruskeat, kovat pyörylät tippuivat siihen. Painoin kuononi niitä vasten ja aloin syödä silmät viiruina.
”Kuinka voit syödä tällaista moskaa?” kuulin Celinen tympääntyneen naukaisun. ”Kotonani omistajani antaa minulle kunnon ruokaa: Silakoita ja kermaa. Tai sellaista hienoille rotukissoille tarkoitettua märkäruokaa, joka kaunistaa turkkia ja kynsiä ja tekee silmistä kirkkaat.”
Kuuntelin kotikisun valitusta hivenen huvittuneena. ”Olen pahoillani, ettei kissatarhan palvelu vastaa odotuksiasi”, nostin katseeni omasta ruoastani ja vilkaisin Celineä pilke silmäkulmassa.
Celinen tuhati ja väräytti hopeisia korviaan. ”Omistajani saisi tulla äkkiä.” Ja valituksista huolimatta, naaras painoi hopeajuovaisen kuononsa kuppiin ja alkoi syödä ruokaa nappula kerrallaan.
Pian kaksijalka palasi taas ja laski meidät ulos. Otin tehtäväkseni odottaa Celineä ja katselin, kuinka kaksijalka laski tämän maahan. Celinen siristi silmiään ja nosti häntänsä ylös seuratessaan minua. Huomasin useiden tarhan naaraiden katsovan Celinen kiiltävää turkkia kateellisena.
”Oih, onneksi täällä on asfalttia”, kuulin rotukissan puhahtavan takanani, kun saavuimme ulos. Tämä asteli vierelleni arvioiden tarhan ulkoaitausta. ”Kuvittelin pahempaa.”
”Asfaltti?” kysyin hämmentyneenä. ”Tämä musta aineko, joka peittää maata.”
”Kyllä, ja onneksi peittää maata. En haluaisi käyttää toista iltaa tassujen puhdistukseen”, Celine tuhahti. ”Ja oletko kasvanut jossain metsikössä, kun et tiedä mikä asfaltti on?” Naaras naurahti huomautuksensa jälkeen, ja tajusin, että se oli tarkoitettu vitsiksi. Vitsi se ei kuitenkaan minulle ollut. Tottahan toki olin kasvanut metsikössä!
”Aurinkokajo!” kuulin takaani Kekälekukan nau’un ja käännyin tervehtimään mustaharmaatabbya naarasta.
”Onko hän uusi täällä?” varjoklaanilainen kysyi lempeästi ja räpäytti silmiään Celinelle. Celine vilkaisi hienostuneesti takaisin ja niiskaisi sitten kuonoaan.
”On uusi. Hänen nimensä on Celine”, murahdin ystävälleni hiljaa. ”Ja hän on kotikisu, älä ihmettele.”
”Aivan”, Kekälekukka hyrähti ja kohotti ääntään. ”Tervehdys Celine, olen Kekälekukka.”
”Arvatenkin ystäväsi”, Celine kysyi minulta ja huomatessaan vanhemman naaraan hellän katseen, hänkin hymyili hivenen. ”No, te tunnette tämän kissatarhan paremmin kuin minä. Ja odotellessa omistajaani, voitte varmaankin näyttää paikkoja.”
Kekälekukka vilkaisi minua kulmat kurtussa.
”Selitän myöhemmin”, hyrähdin huvittuneena. Sitten vilkaisin Celineä. ”Ilomielin. Seuraa meitä!”

Nimi: Höyhensiipi

16.05.2018 21:28
Olin lähettänyt Hietatassun metsästämään. En ollut kertonut, että tämä olisi hänen loppuarviointinsa samalla. Katsoin miten hän loikkasi ja nappasi hiiren taidokkaasti.
*Olen nähnyt nyt tarpeeksi.* ajattelin ja lähdin loikkimaan kohti leiriä. Näin Kirpunloikan aukiolla.
’’Onko kaikki kunnossa?’’ hän kysyi.
*Ei kai hän ole arvannut?!* ajattelin hätääntyneesti.
’’Kyllä on, minulla on vain Vinhatähdelle asiaa’’, selitin ja jatkoin kohti päällikön pesää.
’’Niin Höyhensiipi?’’ Vinhatähti maukui pesän perältä. Astuin sisään. Olen nyt arvioinut Hietatassun, hän on valmis soturiksi’’, sanoin.
’’Hyvä, odotan raporttia, vielä muilta mestareilta, pidämme nimitysmenot illalla’’, päälikkö sanoi. Kumarsin ja peruutin pesästä ulos. Juoksin takaisin metsään. Aloin jo hengästyä.
*Jaksa vielä hetki!* kannustin itseäni. Olin käskenyt Hietatassun palaamaan sammalkuopalle, kunhan hän oli valmis. Lähestyin kuoppaa ja haistoin, että Hietatassun oli jo siellä. Kävelin oppilaan eteen ja istuuduin.
’’Minä en voi opettaa sinua enää’’, sanoin.
’’Miksi?’’ Hietatassu kysyi ja katsoi minua hieman huolestuneesti.
’’No, koska arvioin sinut metsästäessäsi, nimitysmenot pidetään illalla ja minä muutan pentutarhaan’’, sanoin oppilaalleni.
’’Niinkö, sehän on hienoa!’’ hän hihkaisi.
’’Viedään nämä saaliit leiriin’’, sanoin ja nostin oravan ylös ja lähdin kantamaan sitä kohti leiriä. Pudotimme saaliit tuoresaaliskasaan. Pujahdin sotureiden pesään. Huomasin Kirpunloikan omalla paikallaan pää painettuina käpälilleen. Laskeuduin tämän viereen ja aloin sukia hänen korviaan.
’’Tiedätkö mitä?’’ kuiskasin hiljaa.
’’No?’’ Kirpunloikka murahti.
’’Minä muutan pentutarhaan’’, sanoin. Kumppanini nosti päänsä ylös ja katsoi minuun säteilevin silmin, siksi, olet ollut outo viime aikoina. Hymyilin kumppanille ja kosketin tämän nenää kuonollani.
’’Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Suurtasanteelle klaani kokoukseen!’’ Vinhatähti huusi ja kävelin Kirpunloikan kanssa katsomaan nimitysmenoja.
’’Olemme kokoontuneet nimittämään neljä uutta soturia. Hietatass, Pyökkitassu, Oratassu ja Leutotassu, lupaatteko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa sitä jopa henkenne uhalla?’’ Vinhatähti kysyi.
’’Lupaan!’’ oppilaat sanoivat.
’’Siinä tapauksessa, anna teille teidän soturinimenne...’’ Vinhatähti jatkoi juhlaa. Lopulta klaani hurrasi uusia oppilaita.
’’Hietatuuli! Pyökkiturkki! Orapihka! Leutosielu!’’. Menojen jälkeen mau’uin Kirpunloikalle hyvät yöt ja kävelin pentutarhaan.
’’Olenkin odottanut, milloin tulet tänne’’, Mansikankukka sanoi heti kun astuin sisään. Kehräsin ja asetuin vapaalle paikalle. Kissan, jota pidin emonani, viereen.
’’Hyvää yötä!’’ sanoin ja nukahdin miltein heti.

Nimi: Hohtolehti

16.05.2018 20:28
Olimme saapuneet hetki sitten Taolaisten tukikohtaan. Paikka ei ollut kovin kummoinen,
Kuulin muiden klaanilaiset keskustelevan, siitä miten taolaisia kannattaisi ryhtyä kouluttamaan. Hallakasvo nukkui hiukan syrjässä muista.
*Tämä retki on hänelle varmasti raskas.* ajattelin.
’’Hohtolehti!’’ joku huusi takaani. Käännyin ja näin Jokiklaanin Taivaltassun.
’’Onko jokin hätä?’’ kysyin.
’’Sain piikin käpälääni’’, oppilas selitti.
’’Odotapa hetki’’ sanoin ja nostin oppilaan käpälää varovasti. Näin piikin. Se oli juuttunut syvälle varpaiden väliin. Painelin piikin ympärystä kielelläni. Sen jälkeen tartuin piikkiin varovasti hampaillani ja nykäisin.
’’Au!’’ Taivaltassu huudahti.
’’Noin, nyt nuole se kunnolla, minulla ei ole nyt oikeastaan yrttejä, mutta kunhan pidät sen puhtaana, uskon ettei se tulehdu. Tule kuitenkin sanomaan, jos se alkaa tykyttämään’’, selitin oppilaalle ja katsoin kun tämä käveli hiukan jalkaansa varoen takaisin muiden luo. Silloin kuulin Hallakasvon suunnasta huudon. Katsoin nukkuvaa soturia. Hän vääntelehti unissaan.
*Hän näkee painajaista*. Hallakasvon liikehdintä näytti kuitenkin epänormaalilta. Kävelin lähemmäs. Ravistin harmaata soturia voimakkaasti. Hän ei herännyt.
’’Hallakasvo!’’ sanoin napakasti ja ravistin uudelleen. Onneksi soturi heräsi. Hallakasvo huohotti ja katsoi vauhkosti ympärilleen.
’’Hallakasvo? Oletko kunnossa?’’ kysyin ja heilutin häntääni hänen edessään, jotta hän huomaisi minut.
’’Kyllä, olen kunnossa...ainakin luulen niin’’, hän vain sanoi.
’’Jos olet varma...’’
’’Kyllä minä olen kunnossa, se oli vain painajainen’’, vanha soturi selitti ja lähti kävelemään muiden luokse. Kohautin lapojani. Ja lähdin etsimään olisiko Taon-laumalla parantajaa, joka tietäisi mahdollisesti lähistöllä kasvavista yrteistä.

Nimi: Särkkäviiksi

16.05.2018 19:59
Katselin tympääntyneenä ulos kaksijalanpesän ikkunasta. Täällä ollessani olin tajunnut, kuinka paljon kaipasin klaanin askareita. Vaikka aikaisin herääminen ja koko päivän ajan töiden tekeminen tuntui joskus uuvuttavalta, oli tylsyys kahta kauheampaa. Olisinpa edes voinut olla ulkona loikoilemassa. Sisätiloissa en haistanut luontoa tai kuullut sen ääniä, enkä totta puhuen olisi voinut tietää, vaikka naapuritalo olisi kadonnut taivaan tuuliin. Kaksijalanpesä oli oma pikku laatikkonsa, jota eivät ulkopuoliset asiat hetkauttaneet. Se puistatti minua, ja olin varma etten haistaisi mitään, kun viimein pääsisin täältä pois. Totta puhuen oli todella ahdistavaa, kun ei voinut haistaa muuta kuin teennäisen metallin ja käsitellyn puun katkun.
Kaiken lisäksi kaksijalkamme oli päättänyt lyhentää ulkona käymiemme lenkkien pituutta. Idaho oli sanonut sen johtuvan kaksijalan töistä ja muista menoista. Mukavatkin kaksijalat siis vähensivät ennemmin kissojensa mukavuuksia kuin omia töitään. Ehkäpä kyseisen lajin edustajat olivatkin pahempia työhulluja kuin kissat olivat.
Joka tapauksessa päivät tuntuivat kuolettavan pitkiltä, ja tunkkainen sisäilma ehti joka päivä saada pääni särkemään ennen illalla käytävää lenkkiä. Uskalsin arvata myös, ettei se ainakaan helpottanut hengittämistä. Kuivat raksut takertuivat kurkkuun, vesi oli valjua ja vähän väliä loppu, eikä edes sisäilma ollut raikasta. Kuinka kotikisut kestivät tällaista elämää?
”Särkkä hei, etkö tosiaan haluaisi tehdä jotain muuta kuin lojua siinä ikkunalaudalla?” Idahon ääni havahdutti minut mietteistäni. Onneksi minulla oli edes seuraa. Se tästä olisi puuttunutkin, ettei täällä olisi ollut ketään, jonka kanssa keskustella. Olisin varmaan tullut hulluksi heti ensimmäisenä päivänä.
”Haluan ulos, Idaho”, huoahdin. ”Tämän lähemmäksi en pääse.”
”Tulisit nyt edes vilkaisemaan tätä leluhiirtä, jonka emäntä sinulle varta vasten osti”, vanhempi kolli maanitteli. ”Onhan sinulla täälläkin kaikki tarvittava. Miksi sinä nyt ulos haluaisit? Pääsisit kuitenkin vain remmissä.”
Tyydyin huokaisemaan hiljaa. Olin selittänyt asian Idaholle jo monesti, mutta ei hän tietenkään ymmärtänyt. Kolli oli kasvanut ja elänyt koko elämänsä tässä ympäristössä, ei hän tiennyt, kuinka tärkeä osa metsäkissojen elämää luonto oli.
”Hei, ei ole mukavaa katsella noin onnetonta naamaa”, Idaho maukui hiljaa. ”Onko ulos pääseminen oikeasti sinulle noin tärkeää?”
”Ikkunan aukaiseminenkin riittäisi”, mumisin. ”Tukehdun näin tunkkaisessa ilmassa. En ole tottunut tällaiseen.”
”Olisit heti sanonut!” Idaho maukaisi selvästi tyytyväisenä. ”Tulehan, mennään yläkertaan.”
”Yläkertaan?” toistin. Sieltä kaksijalka aina aamuisin tuli, mutten ollut koskaan mennyt portaita ylös katsomaan, mitä siellä oikein oli. Hypähdin alas ikkunalaudalta ja seurasin Idahoa portaille, hypähdellen ne ylös vanhemman kollin perässä.
”Seuraa minua”, kolli ohjeisti päästyämme pienehköön huoneeseen. Idaho hyppäsi seinän vieressä olevalle pöydälle ja siitä kaapin päälle, ja pysyttelin visusti kollin vanavedessä. Katossa oli kissanmentävä aukko, jonka kautta Idaho katosi näkyvistäni. Seurasin häntä pikaisesti, ja päädyin pimeään tilaan, jossa ei ollut lainkaan huonekaluja – eikä sen koommin kunnon lattiaakaan. Lattian sijaan pohjana oli leveitä puupalkkeja, jotka risteilivät siistissä järjestyksessä tilan poikki.
”Tämä on vintti”, Idaho maukui, ja yritin pimeässä erottaa hänen hahmonsa. ”Odotetaan hetki, niin molempien silmät tottuvat tähän hämärään.”
Nuuhkaistessani ilmaa en kuitenkaan meinannut malttaa pysyä aloillani. Ilma oli huomattavasti raikkaampaa, ja olisin voinut laittaa vaikka pääni pantiksi, että täältä jostain pääsi ulos.
”Täällä on aukinainen ikkuna”, Idaho maukui kävellen edelläni puupalkkeja pitkin kohti tilan vastakkaista päätyä. ”Ja ennen kuin kysyt, ei, siitä ei pääse ulos. Tiputus on aivan liian pitkä. Mutta ainakin saat täällä raitista ilmaa.”
Kiirehdin kollin ohi hypellen puupalkkien välillä, ja saavutin pian ainoan vintillä olevan valonlähteen: pienehkön ikkunan, josta oli lasi rikki.
”Emäntä ei ole viitsinyt korjauttaa sitä, kun hän voi vaan tilkitä tuon kulkuaukon talven ajaksi”, Idaho maukui viitaten aukkoa, josta pääsimme tänne. ”Tapasin olla täällä itsekin paljon, kun olin hieman nuorempi.”
Kurkkasin varovasti ikkunasta ulos, ja toden totta, pudotus oli aikamoinen. Pettymys löi aallon lailla ylitseni tajutessani, etten pääsisi tätäkään kautta ulos. Tunne kuitenkin hälveni vetäessäni keuhkoihini hiirenkorvan ajan raikasta ilmaa, ja kävin kuin automaattisesti makaamaan ikkunan viereen. Oli rauhoittavaa haistaa, mitä ympärillä tapahtui.
”Olette te klaanikissat sitten omalaatuisia”, Idaho hymähti. ”Mutta toivottavasti tämä kelpaa.”
”Kelpaa hyvin”, maukaisin. ”Kiitos, Idaho.”
”Muistat sitten tulla vain välillä ilmoittamaan olemassaolostasi emännälle, kun hän on kotona”, kolli ohjeisti. ”Muuten hän voi huolestua ja pahimmassa tapauksessa tilkitä kulkuaukon, jos vietät täällä liikaa aikaa.”
”Mh, ymmärrän. Muutama käynti päivässä riittää kyllä”, maukaisin katsellen ulos ikkunasta. Idaho hymähti tyytyväisen oloisena ja lähti takaisin alakertaan. Vaistomaisesti mittailin ikkunalta olevaa matkaa maahan katseellani. Ei ollut mitään mahdollisuutta, että tuosta hypystä olisi selvinnyt vammoitta tai yleensäkään hengissä. Kai minun oli vain hyväksyttävä, ettei täältä päässyt ulos ilman kaksijalan lupaa.
Katseeni kääntyi takaisin edessä siintävään metsikköön. Mitenköhän klaanilla meni? Oliko Tavisade jo ehtinyt hakea muita klaanitovereitamme järveltä? Kuinkakohan Hallakasvo jaksoi? Toivoin todella, että olisin voinut olla hänen tukenaan klaanissa. Ihan kuin Ilveshallan katoamisessa ei olisi ollut Kanjonikorren kuoleman jälkeen tarpeeksi, piti minunkin sitten joutua kiinni. Ainakin hän ja muu klaani saisivat tiedon löytymisestämme - tai olivat oletettavasti jo saaneet. Mitäköhän päälliköt olivat päättäneet tehdä? Auttaa Taolaisia vai jättää meidät tänne? Jos he olivat lähettäneet sotureita auttamaan meitä, olisiko Hallakasvo joukossa mukana? Osa minusta toivoi ettei olisi, sillä mikäli oikein ymmärsin, tarvitsivat Taolaiset kohtalaisen suurta apua. Se saattaisi olla vaarallista. Toisaalta halusin vain nähdä hänet taas, joten osa minusta halusi hänen olevan mukana. Loppujen lopuksi en kuitenkaan olisi varmaan keksinyt mitään sanottavaa hänelle, joten en tiennyt, kumpi vaihtoehto olisi parempi. Entä Minkkihäntä? Tai Kivirouta? Tai Kirkasväre ja Routamyrsky?
Milloin näkisin kaikki rakkaani jälleen?

Nimi: Hallakasvo

15.05.2018 14:04
Kävelin rauhallisin askelin minulle tuntemattomassa, mutta kuitenkin turvallisen tuntuisessa paikassa. Rehevää pitkäruohoista niittyä reunusti täyteen lehteen puhjennut, sekalaisten lehtipuiden harvarunkoinen metsä. Sää oli kirkas, oli lämmin, lintujen laulu kantautui kauas ja ilma tuoksui tuoreelle elämälle. Paikka oli upea, melkein kuin paratiisi. Mutta sieltä puuttui jotain. Klaanini. Perheeni. Ystäväni. Ja se kaikkein tärkein. Kolli, josta välitin enemmän kuin kenestäkään muusta kollista. Soturi, johon saatoin luottaa ja turvautua aina. Paras ystäväni koko elämäni matkalta, hän jota kohtaan olin jo oppilasiässä tuntenut romanttisesti, mutta olin lukinnut nämä tunteet visusti, sillä pelkäsin niiden paljastuttua pilaavan ja jopa tuhoavan sen kaiken hyvän, minkä olimme välillemme rakentaneet. Tuikeaskel ja Kipinämyrsky olivat saaneet minut ymmärtämään, kuinka oikein tunsin tätä ystävääni kohtaan. Kuinka paljon häntä todella rakastinkaan.
Huokaisin syvään ja istahdin valkovuokkojen valtaaman koivun juurelle, kohottaen sitten katseeni väkeviin oksiin. Pilvettömältä taivaalta paistanut aurinko siivilöi oksien läpi valopylväitä maahan. Suljin silmäni yrittäen saada ajatuksiani kasaan. En voinut jatkaa näin, se oli selvä. Minun pitäisi kertoa tunteistani. Muut klaanilaiset lukivat tässä asiassa minua kuin avointa lehteä, he tiesivät tai ainakin aavistivat missä olin menossa. Tiesin nyt myös. Mutta tiesikö hän? Tunsiko hän samalla tavalla, jaoimmeko samat ajatukset? Entä jos hän haluaisi pysyä kanssani pelkästään ystävinä, jatkaa siis kuten ennenkin? En ollut varma miten ajattelisin jos asia oli näin. Syvällä sisälläni olisin halunnut edes yrittää kokeilla yhteistä elämää, mutta jos hän ei halunnutkaan, en voinut pakottaa häntä siihen, en vain voinut. Sitten olisi vain yritettävä olla kuin ei mitään. Tukahdutettava tunteet jälleen kerran. Kokea karvas pettymys jonka koin Tiikeriloikan kanssa. Esittää kohtaani ystävällisyyttä syvempää tunteneelle Kiviroudalle, että meistä voisi ehkä jopa tullakin pari, vaikka sydämeni kirkuisi samaan aikaan hänen pikkuveljensä lämpöä ja turvaa.
Orastavan päänsärkyni katkaisi iloinen nauru, ja silmäni revähtivät auki. Tuttu nauru, jota nauroi sekä kolli että naaras. Olin hetkessä jaloillani ja loikin eteeni laskeutuvan mäen päälle. Niityllä vähän matkan päässä seisoi kaksi kissaa. Harmaatabby naaras ja valkeaturkkinen kolli. Myrskyklaanin tuoksu heissä oli hyvin vahva. Tuijotin heitä ensin silmät suurina, mutta pian onnen kyyneleet kohosivat silmäkulmiini. Vaikka kaksikko oli selin minuun, tiesin keitä he olivat. Tunnistaisin heidät missä ja milloin vain.
"Ilveshalla! Särkkäviiksi!" huudahdin riemun täyttäesssä sydämeni ja lähdin pinkomaan mäkeä alas minkä käpälistäni pääsin. Askeleet vehreää nurmea vasten kaikuivat korvissani ja lämmin tuuli hyväili turkkiani. Tunne ei kuitenkaan ollut mitään sen ajatuksen rinnalla, että saisin pian painautua kauan kadoksissa ollutta sisartani ja parasta ystävääni vasten ja tuntea heidän lämpönsä. He olivat päässeet karkuun kaksijaloilta ja kunhan saavuttaisin heidät, lähtisimme yhdessä pelastamaan loputkin kiinnijääneet ja palaisimme kaikki turvallisesti kotiin. Silloin huomasin, että olin juossut alamäkeä jo pienen tovin, eikä välimatkani Ilveshallaan ja Särkkäviikseen ollut lyhentynyt juuri yhtään. Silti olin hengästynyt ja jouduin pysähtymään vetääkseni henkeä. Kutsuin kaksikkoa uudemman kerran. Heidän rauhallinen keskustelunsa jatkui eikä kumpikaan tuntunut huomaavan minua. Lopulta he lähtivät hiljaisesti naureskellen kävelemään poispäin.
"Minne te menette?" ihmettelin puoliksi itsekseni. "Odottakaa! Minä tässä, Hallakasvo!"
Lähdin jälleen juoksemaan heitä kohti. Tällä kertaa etenin, mutta tuskaisan hitaasti, kuin olisin tarponut upottavassa liejussa. Välimatkamme kasvoi koko ajan, toisin kuin sisareni ja ystäväni välillä ollut tila. Ilveshalla vilkaisi kollia keltaiset silmät kimmeltäen, pieni hymy huulillaan ja naukaisi tämän nimen hiljaa, mutta kuitenkin niin että kuulin sen. Särkkäviiksi katsahti kysyvästi hymähtäen naarasta, joka painautui häntävasten tiiviisti. Aivan kuin se ei olisi hämmentänyt minua ennestään - kaksikko pysähtyi äkkiä, jolloin tein samoin. Särkkäviiksi katsoi lämpimästi sisartani, eikä vastustellut kun tämä painoi kuononsa kollin kuonoa vasten. Näky sai niskakarvani kohoamaan järkytyksestä pystyyn. Näkemisen riemu katosi kuin tuhka tuuleen, ja vastustelusta huolimatta suru ja mustasukkaisuus puskivat mieleni pintaan. Purin hammasta vimmatusti estääkseni silmiini aiemmin kertyneitä kyyneliä valumasta. Tämä ei voinut olla totta. Pelkoni oli käynyt toteen. Pidimme sisareni kanssa samasta kollista, mutta Särkkäviiksi oli tehnyt valintansa, ja se ei ollut minä. Rintaani puristi ja ryhdyin haukkomaan henkeä.
*Tämä on vain unta. Ei hätää, painajainen on kohta ohi. Ei hätää, ei hätää...*
"Ei painajaisesi tuohon lopu", koriseva ääni takaani sai minut säpsähtämään. Käänsin hitaasti katseeni taakse. Muutaman ketunmitan päässä seisoi tuttu hiekanruskea kolli, jonka turkkia halkoi veriset raidat. Siinä kohtaa päätä jossa vihreät silmät olivat olleet, sijaitsi nyt kaksi mustaa aukkoa, joista valui ohuita verivanoja. Pää retkotti katkenneen niskan takia sivulla. Kanjonikorsi. Menehtynyt soturi oli piinannut unissani Tuuliklaania vastaan käydyn taistelun jälkeen, ja näytti aina ja aivan samanlaiselta kuin kuollessaan. Sydämeni hakkasi kauhusta tuhatta ja sataa enkä voinut estää kylmiä väreitä juoksemasta selkääni pitkin.
"Särkkä-", vingahdin heittäytyessäni eteenpäin, pakokauhun vallatessa mieleni. Mäjähdin kuitenkin kovalla voimalla maahan ja ilma pakeni keuhkoistani. Tunsin kivun takajaloissani ja vilkaisin taakseni. Kumpikin jaloistani oli jäänyt kiinni karhunrautaan. Metalliset hampaat puristuivat hetki hetkeltä tiukemmin yhteen.
"Nyt tiedät miltä se tuntuu", Kanjonikorsi korisi. "Tuo kertaa tuhat."
Raudat napsahtivat loppuun saakka ja vapauduin otteesta, kaksi jalkaa köyhempänä. Yritin huutaa apua, kipua ja armoa, kaikkia näitä yhtäaikaa, mutta suustani pääsi vain tukahdutettua vaikerrusta.
"Tiedät sen, vai mitä? Ainakin toivon niin. Tuolta tuntuu, kun joutuu klaanitoverin pettämäksi. Vain kuolema saman klaanin jäsenen kautta ohittaa sen."
Tunsin suuni peittyvän hehkuvan kuumasta verestä, ja vaikerrukseni muuttui kurlaukseksi, kun kuoleman punainen vesi tukki nieluni ja hengitystieni. Avasin suuni päästääkseni veren valumaan nurmelle. Lämpö ja valo ympärilläni tuntui tuskaan sekoitettuna katkeran suloiselta.
"Kumppanini ja poikani jäivät loppumattomaan suruun ja kaipuuhun. En pääse näkemään, kuinka mahtava soturi Hiekkatassusta kasvaakaan. Isäni ja sisareni... ei varmaan tarvitse sanoa millaiset arvet heihin jäivät..." Kanjonikorsi korahteli roikkuvan pään heiluessa hitaiden askelten tahdissa.
"Kanjonikorsi, anna anteeksi", yskin ja sopersin kuin kykenin. Kyyneleet olivat nyt tulvahtaneet poskilleni. Yritin ryömiä eteenpäin, pääsemättä puusta pitkään. Särkkäviiksi ja Ilveshalla olivat kadonneet. Olin yksin tutuksi tulleen painajaiseni kanssa. Tämä tosin oli pahinta kuin aikaisemmat kokemukset.
Lopulta Kanjonikorsi saavutti minut. Sanaakaan sanomatta hän painoi tassunsa niskani päälle ja kumartui kohti korvaani.
"Vielä et olekaan kokenut, miltä omaan vereen hukkuminen tuntuu."
Samassa hän nosti tassunsa niskastani ja iski sen lujaa päähäni, painaen kasvoni verestäni muodostuneeseen lammikkoon. Paniikki oli vallannut mieleni ja nyt yritin viimeisillä voimillani rimpuilla vapaaksi tästä kauhusta. Tämä oli unta, miksi en siis voinut herätä?

//Tällaista. Halla ei saa itseään hereille, joten joku saa vapaasti herättää tämän.//

Nimi: Aurinkokajo

14.05.2018 19:00
Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Sen säteet osuivat tarhaa kiertävään verkkoon ja saivat sen loistamaan epämiellyttävän kirkaasti.
Siristin silmiäni yhden telineen varjossa ja vaihdoin asentoa raukeasti. Siitä oli nyt puoli kuuta, kun minut oli kaapattu. Ja vaikka en halunnutkaan tunnustaa, niin olin jo tottunut kissatarhan rutiiniin. Auringon noustua ruokaa, sitten ulos, illan tultua pienoinen terveystarkastus, sisälle omiin häkkeihin ja ruokaa. Ja tämä toistui joka päivä aina yhtä tylsänä ja tavanomaisena.
Vilkaisin yläviistoon, kohti lämpimänsinisenä avautuvaa taivasta, enkä voinut olla huomaamatta pientä ikävää, joka kaihersi sisuksiani. Katselivatko klaanitoverit leirissä samaa taivasta? Katseliko Vaahterasumu? Kaukana yläpuolella lentävä lokki kirkaisi kimeän vapauden huudon ja sydämestäni tuntui tippuvan palanen. Olisinko tuomittu ikiajoiksi tänne kissatarhaan, ihmisten leluksi?
Vaihdoin asentoa huokaisten ja painoin pääni tassujeni päälle. Suljin silmäni ja kiedoin häntäni vartaloni ympärille. Nukkuminen oli ainoa asia, mitä täällä pystyi tekemään. Joidenkin mielestä se se vasta oli kissan elämää, mutta näin klaanikissana asia ei houkutellut.
Yläpuolellani narahti ja raotin hieman silmiäni. Ylösnostetussa korissa rapisi taas ja harmaaraidallinen häntä kurottautui siitä ulos ja kiertyi kauniiksi kaareksi.
”Ei nukkumisesta tule mitään, kun on näin kuuma”, Ilveshallan mauku kantautui korviini.
Naaras oli oikeassa. Saman puolen kuun aikana, jonka minä olin viettänyt tarhassa, hiirenkorva oli saapunut silmänräpäyksessä. Aurinko porotti lämpimänä, kaukaisissa puissa näkyi heleänvihreitä silmuja ja ilmassa tuoksui tuleva viherlehti.
”Tule tännen varjoon nukkumaan”, ehdotin ja suljin jälleen silmäni. ”Täällä on sopivan viileä. Vai haluaisitko mieluummin, että lehtikadon pakkaset tulisivat jälleen?”
Rapina yläpuolellani yltyi, kuului pienoinen viuh ja musta aines edessäni tömähti hiljalleen. Ilveshalla oli laskeutunut alas.
”Toden totta”, naaras hymähti laskeutuessaan vierelleni makuulleen. ”Tässä on juuri sopiva.”
”Minähän sanoin”, naukaisin silmiäni räpytellen ja ojensi tassuni koskettaakseni mustaa ainetta, joka peitti maata. ”Tässä varjossa mustamaa on viileä, mutta auringossa se on polttavaa.”
Ilveshalla vastasi purinalla. Harmaatabby soturi hieraisi kasvojaan ja antoi sitten unen ottaa itsestään vallan.
Katselin naaraan rauhallista unta. Hassua kyllä, minua ei enää nukuttanut. Nousin varovasti pystyyn, jotta en häiritsisi tämän lepoa. Turkkiani poltteli, kun aurinko osui siihen ja pidättelin yskäisyä, jonka kuiva ilmassa leijuva pöly sai aikaan. Poistuin kiipeilytelineen suomasta varjosta, siristin silmiäni häikäisevässä valossa ja lähdin kirtämään häkkiä. Sen kiiltävä verkko ei varastoinut auringonlämpöä samalla tavalla kuin musta aines ja oli mukavan viileä.
Edessä päin kuuluva rapina keskeytti ajatukseni ja huomasin mustavalkoisen turkin välähtävän ulkona olevassa kaksijalkojen koristepensaassa. Ravasin aivan aitaan kiinni ja nuuhkaisin ilmaa. Minähän tunsin tuon kissan! Pensaassa rasahti taas ja Tavisateeksi tunnistamani kissa pujahti ulos kahden muukalaisen kanssa. Kolmikko laukkasi täyttä vahtia aitauksemme risteyskohdan luo, jossa naaraiden ja kollien häkki kohtasi. Huomasin Särkkäviiksen erottuvan muista kolleista ja ravaavan isosiskonsa luo.
”Löysin teidät!” Tavisade henkäisi. ”Minä todella löysin teidät! Aurinkokajo! Särkkäviiksi! Ilveshalla! Ovatko muut täällä myös?”
”Tavisade!” Särkkäviiksi henkäisi ja kurottautui koskettamaan naaraan kanssa kuonoja kalterien läpi. ”Kuinka sinä täällä olet?”
”Seurasin teitä”, mustaraidallinen soturi maukui. ”Törmäsin näihin Taolaisiksi itseään kutsuviin kissoihin, ja he kertoivat minulle tien tänne. En voi uskoa, että olette todella kunnossa!”
”Missä me olemme?” liityin mukaan keskusteluun. ”Onko tämä se Jokiklaanin takainen kaksijalkala?”
”On”, Tavisade kehräsi. ”Tähtiklaanin kiitos, että olette näin lähelle! Kuulkaa, minulle ei taida olla kovin paljoa aikaa ennen kuin kaksijalat huomaavat minua, joten sanon tämän nopeasti: Meillä on suunnitelma, jolla saamme teidät ulos täältä. Sitä ennen minun täytyy kuitenkin hakea järveltä joukko muita klaanikissoja ja auttaa Taolaisia. Taolaiset tietävät, miten teidät saa ulos. Koko prosessissa saattaa kestää hetken, mutta me tulemme pelastamaan teidät. Teidän täytyy vain odottaa hetki. Onnistuuko?”
”Eiköhän, ei täällä mitään kiirettä ole”, Särkkäviiksi maukui. ”Vaikka kaksijalat pitävät meitä vankeina, eivät ne vahingoita meitä tai pidä nälässä. Meillä on aikaa odottaa.”
”Hienoa”, Tavisade nyökkäsi ja vilkaisi ympärilleen pelokkaana. ”Nyt täytyy mennä, mutta me palaamme vielä. Odottakaa meitä siihen asti. Tuomme myös muiden klaanien jäseniä, ja pelastamme sitten teidät kaikki. Lupaan sen!”
Ja ennen kuin ehdin vastata, kolmikko laukkasi jo matkoihinsa.
”Vau!” henkäisin ja käännyin Särkkäviiksen puoleen. ”He todella tulevat.”
Puolisetäni nyökkäsi hyvillään. ”Tiesin, etteivät he voisi jättää meitä tänne.”
Kehräsin olevani samaa mieltä ja annoin katseeni kiertää naaraiden häkkiä. Tutun telineen luona Ilveshalla oli herännyt unestaan ja räpytteli kiivaasti silmiään huomatessaan meidät. Naaras kampesi itsensä jaloilleen ja ravasi luoksemme korvat uteliaasti hörössä.
”Kahden kissan klaanikokous”, tämä hyrähti. ”Jäikö minulta jotain tärkeää kuulematta?”
Vaihdoin huvittuneita katseita Särkkäviiksen kanssa. ”Todellakin jäi, Ilveshalla”, naurahdin. ”Anna, kun kerron, kuka kävi juuri äsken tervehtimässä!”

Tarhan ovi kilahti auki ja nostin päätäni uteliaana. Ovi kuitenkin avautui kollien tarhan puolelle, joten painoin pääni takaisin käpälieni päälle. Asia ei tainnut koskea meitä.
Olin kuitenkin väärässä. Kaksijalalla oli tassuissaan pitkä keppi, jonka toiseen päähän oli sidottu hämähäkin verkkoa muistuttava lanka. Se kuljeskeli kollien lomassa ennen kuin löysi etsimänsä. Keppi ojentautui turkkimereen ja kaksijalka vetäisi luokseen valkoisen kollin, jolla oli harmaita läikkiä kehossaan.
Siinä vaiheessa tajusin, missä mentiin. ”Särkkäviiksi!” ulahdin peloissani ja loikkasin pystyyn. Laukkasin karvat pytyssä aidan viereen, nousin takajaloilleni ja iskin käpäläni kiiltävään verkkoon. ”Särkkäviiksi!” ulvaisin uudestaan.
”Aurinkokajo! Ilveshalla!” Särkkäviiksi ulahti hampaidensa välistä, kun kaksijalka veti kollia lähemmäs itseään. ”Näyttää siltä, että minä lähden nyt. Muistakaa kertoa Tavisateelle sitten kun hän palaa, että kissoja on myös muualla kaksijalassa!”
”Ole varovainen, Särkkäviiksi!” ulvaisin tukeni, kun kaksijalka nosti rauhallisen kollin häkkiin. ”Me etsimme teidät kaikki, kunhan pääsemme täältä pois. Älä huolehdi meistä.” Kaksijalka lähti kiikuttamaan pikkuhäkkiä poispäin ja ulahdin vielä näkemiin, ennen kuin tämä katosi tarhan ovesta sisälle.
Laskeuduin hitaasti takaisin neljälle jalalle. Ensin Lumikkotaival ja Esikkolampi ja nyt Särkkäviiksi? Aikoivatko kaksijalat viedä kaikki klaanikissat pois?

Räpyttelin silmiäni tekoaurinkojen valossa ja vaihdoin asentoa. Oli kulunut kolme neljäsosa kuuta siitä, kun Tavisade oli tullut kertomaan pelastusoperaatiosta ja Särkkäviiksi oli kaapattu.
Oli aamu, ja kaksijalkojen pitäisi tuoda kohta mauttomat, hajuttomat, värittömät ja kaikkea muuta kuin terveelliset aamiaisemme. Sitä ennen kuitenkin ehtisin pestä turkkini. Painoin karhean kieleni vasten valkoisia, pölyisiä tassujani, joilla sitten vedin korvantaustani puhtaaksi. En pitänyt siitä, miltä turkkini maistui ja haisi täällä. Yli kuu kissatarhassa ja turkkini oli jo täysin kaksijalkojen löyhkää täynnä. Kuinkahan pitkään sen pois pesemiseen menisi, kunhan pääsisin kotiin? Väräytin korviani mietteilleni ja jatkoin pesuani.
Pian kiiltävänhopeinen ovi avautui kilahtaen ja kaksijalka samassa tylsänvihreässä turkissaan astui sisään. Se kiersi tottunein askelin kissojen häkit ja pudotti ruokapapanoita niiden kuppeihin. Siristin silmiäni äklötyksestä, kun hopeinen kuppini täyttyi jälleen kerran pupunpapanoista. Painoin kuononi niitä vasten ja korvani painuivat takaviistoon, kun aloin syödä niitä. Vaikka olin aika moneen asiaan tässä vankilassa tottunut, niin ruokaan en kyllä tottuisi. Oli yhtä kidutusta syödä karheita ruskeita palluroita. Viimeisen papanan jälkeen nuolaisin muutaman tipan kitkerän makuista vettä ja jäin odottamaan, että kaksijalka palaisi ja päästäisi meidät ulos.
”Yh”, Ilveshalla ynähti viereisessä häkissä. Naaras rouskutti jotain todella nopeaan tahtiin ennen kuin upotti kuononsa toiseen kuppiin. ”Näihin ei kyllä totu, vaikka täällä melkein kaksi ja puoli kuuta olen ollutkin.”
”Raukkaparka”, mau’uin sympaattisesti ja silitin hännälläni harmaata kylkeä häkin raoista. Lopulta kaikki kissat olivat syöneet ja kaksijalka laski meidät ulos.
Lähdin tavanomaiseen tapaani kiertämään häkkiä. Pian Ilveshalla liittyi mukaani ja yhdessä tuumin nuuskimme kaikki aukot ja raot löytääksemme edes häivähdyksen Tavisateen tuoksusta. Soturinaaraasta ei kuitenkaan näkynyt jälkeäkään, ja lopulta luovutimme ja jäimme makoilemaan telineen varjoon.
Aurinkohuipun aikoihin kuitenkin alkoi tapahtua.
Nuokuin puolivarjossa harmaatabbyn naaraan kanssa, kun koristepensaassa rasahti. Väräytin uneliaasti korviani ajatellen sen olevan orava, kun yhtäkkiä kuului ääni:
”Aurinkokajo!”
Kohotin katsettani ja äkkäsin Tavisateen, joka oli juuri pistänyt päänsä ulos vihreiden lehtien välistä. Höristin korviani ja jännitin lihakseni noustakseni pystyyn. ”Tavisade!” sihahdin ja naaras poistui pensaan suomasta turvasta. Kaksi muuta kissaa kurkistivat ulos, mutta jäivät pensaikon piiloon odottelemaan. ”Sinä tulit!” hihkaisin, kun naaras lähestyi häkin reunaa.
”Totta kai!” tämä vastasi ja painautui pitkään heinikkoa vasten, joka kasvoi kalterien toisella puolella.
Heräsin Ilveshallan hännänhuiskaisulla ja kampesin itseni pystyyn.
”Ovatko klaanikissat tulossa?” kysyin lähestyessäni mustaraidallista naarasta. ”Ovatko he valmiita auttamaan –Taolaisiako ne olivat?”
Tavisade odotti, että pääsimme aidan juureen ja vastasi sitten. ”Klaanikissat ovat jo täällä”, tämä ilmoitti hymyillen ja vaihdoin innostuneita katseita Hallakasvon sisaren kanssa. ”He tulivat auringonnousu sitten ja ovat kotiutumassa taolaisten luokse. Meillä on vielä suunnitelma kesken, miten autamme heitä, mutta eiköhän sekin luonnistu, kun pistämme terävät päämme yhteen.”
Kehräsin onnesta ja klaanitoverini pilailusta. Ei menisi varmaan pitkään, kun pääsisimme pois!
”Miten matka meni?” Ilveshalla kysyi ja vilkaisi taakseen kuin peläten kaksijalkojen huomaavan ulkopuolisen kissan. ”Ja keitä pelastuspartioon lähtivät?”
”Myrskyklaanista lähti Säröpolte, Hallakasvo, Hohtolehti, Liekkitassu sekä tietenkin minä”, Tavisade hymyili. Hyrähdin kuullessani Liekkitassun nimen. Eivätkö soturit olleet voineet olla jättämättä nuorta kollia leiriin?
”Tuuliklaanista lähtivät Vaahterakasvo, Lukkisydän ja Nopsajalka. Jokiklaanista lähtivät Takiaisroihu, Ruskatuuli, Lätäkköloikka, Ruokoraita ja Taivaltassu. Ja Varjoklaanista lähtivät Varjosydän, Kotkankatse, Vesiturkki, Metsäsielu ja Pihkaviiru.”
Olin odottanut, että Vaahterasumun nimi mainittaisiin ja harmistuin hivenen, kun niin ei tapahtunut. Tätä ei varmaan oltu valittu mukaan, olihan kollilla kiireitä oppilaansa kanssa. Sitä paitsi näkisinhän tämän pian. Tai ainakin toivoin niin.
Ilveshalla päästi pienen vihellyksen. ”Aikamoinen pelastuspartio”, tämä naurahti. ”Sitä minä vain ihmettelen, miten Liekkitassu laskettiin mukaan? Ja taisi listassasi olla vielä toinenkin oppilas.”
”Liekkitassua ei laskeuttu mukaan”, Tavisade pyöritti hiukan huvittuneena silmiään. ”Hän seurasi partiota melkein kaksijalkalaan saakka, missä hänet sitten saatiin kiinni. Koska olimme jo liian pitkälle –ja Jokiklaanin Taivaltassukin oli mukana- niin Liekkitassu sai jäädä.”
Naurahdin. Liekkitassuhan oli aikamoinen tapaus. ”Miten matka muuten meni?” kysyin uteliaana. Halusin saada tietää kaiken pelastuspartiosta.
”Se oli erilaista kuin luulin”, Tavisade näytti miettiväiseltä. ”Klaanien väliset eripurat olivat melkein tassuin kosketeltavia, mutta perille kuitenkin päästiin. Toivottavasti he nyt voisivat puhaltaa yhteen hiileen, jotta voisimme auttaa taolaisia ja saada teidät vapaiksi.” Tavisateen ilme pysyi yhtä mietteliäänä, kun tämä vilkuili ympärilleen. ”Missä Särkkäviiksi muuten on? Eikai vain hänelle ole sattunut mitään?”
”Ai niin”, muistiini pilkahtivat Särkkäviiksen sanat muualle kaksijalkalaan vangituista klaanikissoista. ”Kaksijalat kaappasivat hänet uudestaan. Hänestä tehtiin kotikisu!”
Tavisateen ilme muuttui kauhistuneeksi. ”Kotikisu!?” naaras sihahti epäuskoisena. ”Minä kun luulin, että tänne tarhaan vangitseminen on tarpeeksi. Ja nyt ne ovat vieneet Särkkäviiksen!” Napatun kollin isosisko pudisti päätään epäuskoisena.
”Minä lupasin hänelle, että löydämme hänet”, mau’uin varovaisesti. ”Hän kertoi myös, että muitakin klaanikissoja on kaapattu kotikisuiksi.”
Tavisade huokaisi. ”Tästä tehtävästä tulikin tuplasti vaikeampi. Mutta hyvä, kun kerroit hänelle, että tulemme hakemaan. Ja hyvä, kun kerroit minulle tästä. Minun on nyt palattava takaisin ja kerrottava uudet uutiset-”
Yllättynyt älähdys keskeytti meidät kaikki ja hyppäsimme melkein ketunmitan verran ilmaan säikähdyksestä. Kaksijalka oli saapunut tarhaan ja huomannut ulkona oleskelevan Tavisateen. Se taisi luulla, että Tavisade oli karannut tarhasta, sillä se kutsui toisenkin kaksijalan, jonka tassuissa olevan kepin tunsin.
”Voi ei”, Tavisade sihahti, kun toinen kaksijalka poistui tarhasta ja lähti mustaraitaista naarasta kohti puhellen lempeästi. ”Nyt täytyy mennä, mutta nähdään taas pian!” tämä ulahti ja otti käpälät alleen. Kaksijalka liikahti kömpelösti, mutta Tavisade oli jo kadonnut pensaikkoon ja sieltä sitten kaksijalan pesän kulman taakse näkymättömiin. Kaksijalka katsoi Myrskyklaanin soturin perään ja ulahti tympääntyneenä. Sitten se kohotti katseensa ja vilkaisi toveriaan ulahtaen jonkinmoisen käskyn. Tämä nyökkäsi ja hölkkäsi sisälle hakemaan pienen rapisevan pussin. Tiesin kokemuksella, että tuon pussin sisässä oli kotikisiulle tarkoitettuja nameja, joilla meidät sitten houkuteltiin sisään. Pussin rapina saikin useimmat kissat kohottamaan päitään ja liikuskelemaan verkkaisesti kaksijalkaa kohti.
”Aurinko ei ole vielä edes laskenut”, murahdin, kun kolmanneksi viimeinen kissa pujahti sisään jättäen ainoastaan minut ja Ilveshallan kaksistaan ulos. ”Pitääkö mennä sisälle?”
Meillä ei kuitenkaan ollut vaihtoehtoja ja pian olimmekin jo omissa häkeissämme, kyyryssä litkimässä pahanmakuista vettä. Onneksi ovi jätetty auki ja tunsin aina silloin tällöin leppeän tuulen pyyhkäisevän sisään. Avonaisesta ovesta oli myös toinen hyöty. Näimme tarkasti mitä kaksijalat tekivät ulkona.
Kurkistin kalterien raosta kohti tarhaa. Molemmat kaksijalat olivat nyt sisällä ja näyttivät tutkivan aitausta kiertävää verkkoaitaa tarkkaan. Niiden pitkät, ohuet ja epäluonnollisen vaaleanpunaiset etuvarpaat koskettelivat kiiltävää ainetta aivan kuin ne olisivat yrittäneet löytää jonkinlaista reikää. Kun sellaista ei löytynyt, ne siirtyivät ylemmäs. Lopulta kuitenkin kaksijalkojen oli todettava, että verkkoaita oli kaikkialta ehjä, ja että kissa ulkopuolella oli ollut joku muu, kuin tarhan kissa. Ne ulahtelivat mietteliäinä ja palasivat sitten sisälle tuoden meille ruokaa ja täyttämään tyhjät vesikuppimme. Vaikka kaikki tuntui olevan tavallisesti ja aitauskin oli ehjä, emme siltikään päässeet enää sinä iltana ulos.

Seuraavan aamuna taivas oli mennyt pilveen ja ilmassa tuoksi sade, kun pääsimme ulos. Viileä tuuli pörrötti koristepensaita ja kieppui tarhan mustalla aineella.
Pörhistin turkkini ja asetuin mukavasti telineen alle. ”No, mitä luulet, ovatko pelastajat jo saaneet suunnitelmansa valmiiksi?” kysäisin samalla, kun aloin puhdistaa tuulen tuivertamaa turkkiani.
Ilveshalla höristi korviaan ylättyneenä. ”Hehän vasta saapuivat sinne auringonnousu sitten. Eivät he ole ehtineet vielä mitään suunnittelemaan. Sitä paitsi, jos Tavisade puhui totta, en tiedä ovatko he tulleet toimeen keskenään.”
Kehräsin huvittuneena kuvitellessani Varjoklaanin Varjosydämen ja oman klaanini varapäällikön rähisemässä toisilleen. Tai jonkun soturin komentamassa irvistelevää Liekkitassua.
Keskustelumme kuitenkin keskeytyi, kun tarhan ovi avautui. Vihreäpukuinen kaksijalka astui sisään toisessa kädessään herkkupussi ja toisessa keppi.
Karvani nousivat pystyyn. ”Taas se tulee hakemaan jonkun”, murisin ja jännitin lihakseni noustakseni pystyyn. Pelkoni oli aiheellinen, sillä kaksijalka kiinnitti katseensa meihin. Tai oikeastaan Ilveshallaan.
”Ei!” naaras ulahti ja loikkasi pystyyn. Kaksijalka ravisti herkkupussia ja puheli rauhoittavasti. Sihisin sille takaisin, kun se lähestyi meitä.
”Pakene”, murisin Ilveshallalle.
”Ei se auta”, tämä murahti takaisin. ”Kukaan mukaan ei ole voinut voittaa tuota. Ensin Lumikkotaival, sitten Esikkolampi ja lopulta Särkkäviiksi.”
Kaksijalka oli nyt kahden hännänmitan päässä meistä. Pujahdin vaistomaisesti Ilveshallan ja sen väliin, kun se ojensi keppiään. Takaani kuului sihahdus ja tiesin, että keppi oli saanut otteen Ilveshallan kaulasta. Olin ollut liian hidas.
”Nähdään, Aurinkokajo”, Ilveshalla ärähti, kun kaksijalka kiskoi tämän luokseen. ”Pidä huoli itsestäsi.”
Tuijotin sanattomana luovuttanutta harmaatabby naarasta ja korvani painuivat epätoivosta luimuun. *Ei!* ääni sisuksissani kiljui minulle, kun kaksijalka nosti Ilveshallan syliinsä ja poistui tarhasta. *Ei!* ääni oli nyt hiljaisempi, ponnettomampi. Työnsin kynteni ulos ja painoin pääni tuntiessani jonkin valuvan poskeani pitkin. Ilveshalla oli ollut oikeassa. Ensin meni Lumikkotaival, sitten Särkkäviiksi ja nyt Ilveshalla.
Olin nyt yksin.

Nimi: Zare

13.05.2018 17:58
__________________________________________________________

Nimi: Zare

13.05.2018 17:58
Liekkitassu// 34kp
Hohtolehti// 14kp
Tuikeaskel// 22kp

Nimi: Tuikeaskel

03.05.2018 02:04
Sätkähdin hereille soturien pesässä. Päätäni oli särkenyt jo pari päivää putkeen, ja vatsani oli alkanut hieman pyöristyä, muttei kuitenkaan sen verran, että se herättäisi huomiota.
Kömmin ulos pesästä tavatakseni kostealta tuoksuvan tuulahduksen ja tihkusateen, jotka olivat tyypillisiä hiirenkorvan merkkejä. Miltei kaikki lumi oli jo kadonnut, ja pilvipeitteen läpi paistava aurinko lämmitti turkkia.
Olin tätä raskausjuttua ennen ajatellut jo, ettemme minä ja Kuuralumo voisi jatkaa tätä suhdettamme aikojen loppuun saakka, ja kun olin todennut sen toissatapaamisessa, hän oli myöntänyt miettineensä samaa. Pitkän keskustelun jälkeen tulimme viimein tulokseen, että tapaisimme vielä pari kertaa, ja sitten vähentäisimme.
Viime yönä oli jälleen satanut, ja tilanteestani huolimatta olin laukannut paikalle ja kertonut hänelle kaiken. Lyhyesti sanottuna päätimme jättää tapailun kokoontumisiin, enhän kuitenkaan pystyisi ryntäilemään tiineyden loppupuolella, saati sitten ulos pentutarhasta tapaamaan häntä.
Toisin sanoen olin työntänyt kumppanini elämästäni sillä hetkellä kun paniikki sisälläni kasvoi päivä päivältä ja tarvitsin kipeästi jonkun jolle puhua.
Ja siitä tulinkin toiseen ongelmaani, Kipinämyrskyyn.
Halusin kertoa hänelle. Halusin vuodattaa hänelle kaiken minusta ja Kuuralumosta, kaiken ensimmäisestä tapaamisestamme tähän hetkeen.
Mutta voisinko todella paljastaa seurustelevani jokiklaanilaisen kanssa?
Mitä jos Kipinämyrsky alkaisi inhota minua klaanini pettämisestä?
Päätin mennä saalistamaan. Valkotassu oli nimitetty vähän aikaa sitten soturiksi, joten minulla oli paljon enemmän vapaa-aikaa.
Olin ehtinyt päästä leiristä ulos ja ravata vähän matkaa, kunnes tuttu ääni pysäytti minut.
"Hei, Tuikeaskel."
Säpsähdin ja käännyin. Kipinämyrsky seisoi takanani, kulmat kurtussa.
"Ai, hei, Kipinämyrsky! Mitäs sinä minun perässäni teet? Hylkäsikö Varjokynsi sinut?" mau'uin ilkikurisesti.
Ystäväni ilme ei värähtänytkään.
"Mennään tuonne istumaan", hän naukaisi viitaten hännällään kuivahkon näköistä länttiä.
Tassutimme paikalle ja heti istuttuamme käänsin katseeni jälleen Kipinämyrskyyn, kummastuneena.
"Mistäs nyt kiikastaa?"
Hän huokaisi. "Tiedät kyllä mistä. Luuletko, että kukaan ei tajua?"
Nielaisin. Hädin tuskin pitäen ääneni vakaana, vastasin:
"Mistä puhut?"
"En ole sokea, Tuikeaskel." hän aloitti. "Sinä piilottelet jotain. Olet koko ajan väsyneempi, säikyt kaikkea ja vaikutat ihan koko ajan omissa maailmoissasi, olet lihonut jostain syystä, ja tämä lista jatkuu aina vain!" hän katsoi minua sumein silmin, korottaen aavistuksen ääntään. "Olen paras ystäväsi! Miksi et kerro minulle? Tuntuuko sinusta, ettet voi luottaa minuun!?"
Hänen sanansa raastoivat sydäntäni. En ollut tajunnut, että hänestä tuntui noin pahalta..
Hän katsoi maahan ja mutisi vielä jotain, mitä en kuullut. Hiljaa mielessäni kokosin äänihuulteni palasia voidakseni vastata jollain tavalla, josta saisi selvää.
"Olen niin pahoillani, Kipinämyrsky." näin hänen haluavan sanoa vastaan, mutta jatkoin ennen kuin hän sai suunvuoroa. "Olet oikeassa. Minä olen salaillut asioita, mutten siksi etten luottaisi sinuun. Minua pelottaa, että jos kerron kenellekään, minua aletaan... vihata. Että minut karkoitettaisiin tai jotain."
Tarkkailin Kipinämyrskyä, joka ei vielä näyttänyt täysin vakuuttuneelta.
"Jatka."
"No.... ensimmäinen asia on se, että... öm.." pidin hermostuneen tauon, laskin hiljaa viiteen ja pakotin sanat ulos suustani. "Minä odotan pentuja."
Ystäväni korvat pomppasivat pystyyn.
"...oikeasti? Senkö takia olet ollut niin outo? Ei pentujen saamisessa ole mitään pahaa! Emona voin vakuuttaa sinulle."
Hymähdin.
"No... pennut ovat vain osa ongelmaa. Todellinen huono juttu on niiden isä."
Kipinämyrsky kallisti päätään.
"Kuka hän on?"
"Ööh..."
Yritin epätoivoisesti hapuilla jotakin tekosyytä jonka ansiosta minun ei tarvitsisi kertoa, mutta oli kuin pääni olisi tyhjentynyt tätä varten.
"Hei, minua ei haittaa jos se olisi vaikka mäyrä", Kipinämyrsky maukaisi leppyneempänä. "Kakista ulos vain."
Huokaisin. Valmistauduin henkisesti siihen, että paras ystäväni saattaisi inhota minua.
"...hän on Jokiklaanista. Ole kiltti, älä vihaa minua!"
En kehdannut edes katsoa häneen. Ympärillemme laskeutui kiusallinen hiljaisuus, jonka rikkoi hetken kuluttua ääni.
Kipinämyrsky nauroi.
"..se ei ollut vitsi", mutisin.
Ystäväni nosti katseensa ja maukaisi:
"En ajatellutkaan sen olevan, mutta oletko totaalisesti unohtanut mistä isäni on kotoisin?"
Jäädyin tajutessani, että olin koko ajan vain sivuuttanut ja unohtanut totaalisesti faktan, että Kipinämyrsky oli puoliksi tuuliklaanilainen.
Pyrskähdin itsekin nauruun, joka hetken kuluttua keskeytyi ystäväni maukaisuun:
"Niin, minullakin on kerrottavaa..."

---Skippi nykyisyyteen wohoooo---

Ja niin, pelastuspartio talsi leiristä matkalleen.
Päässäni risteili niin monia ajatuksia, että tunkiessani omaa ääntäni niiden keskelle en edes pystynyt kuulemaan sitä. Todennäköisesti vapisin, en tiennyt.
Voi, kunpa nuo kissat palaisivat ehjinä kaikki kaapatut mukanaan...
Nielaisin kauhun tunteen alas. Miksi edes olin näin hysteerinen? Ei tämä ollut ensimmäinen haaste jonka klaani oli kohdannut, eikä se olisi viimeinenkään. Kaikki kääntyisi hyvin päin-
Rauhoitteluni, joka vaikutti toimivan edes hieman, keskeytyi pahoinvoinnin aaltoon, joka säteili vatsasta päähäni ja sai minut miltei kaksin kerroin. Taistelin kuitenkin sitä vastaan, ja nousin tassuilleni.
Katsoin ympärilleni. Kipinämyrskyä ei näkynyt.
Juttujemme jakaminen oli helpottanut merkittävästi, mutta en silti pystynyt ravistamaan pakokauhun tunnetta. Halua juosta suoraan järveen, pakoon kipua jonka tulisin kohtaamaan.
En minä halunnut tätä...?
//EEEEEEEEEEE anteeks ihan sikana, on ollu kauhee motiloppu ja en oo vaan saanu mitään aikaseks... sori et tää on vähän outo ja sekava

Nimi: Hohtolehti

02.05.2018 20:57
Hätäkokoontumisessa olleet kissat olivat juuri palanneet takaisin leiriin. Kokous oli selvästi mennyt hyvin, koska kukaan ei ollut haavoittunut, eikä kissojen niskakarvat olleet pystyssä. Pikemminkin heidän karvansa nousivat silloin tällöin pystyyn jännityksestä. Pian Vinhatähti kapusikin Suurtasanteelle ja kutsui kissat koolle.
’’Kuten tiedätte, tänään pidettiin klaanien hätäkokous kaksijalkatilannetta koskien’’, Vinhatähti aloitti.
’’Päätimme, että suostumme taolaisten ehdotukseen. Kadonneita on yhteensä kaksikymmentäviisi, joten pelastuspartioon ehdotetaan pariakymmentä kissaa’’, päällikkö selitti, vaikkakin kissajoukko kohahti kadonneiden luvun kuullessaan.
’’Partioiden on määrä seurata Reikaa ja Ollieta kaksijalkalaan, ja auttaa heidän laumaansa pääsemään eroon vihollislaumasta. Käytännössä tämä tarkoittaa taistelua, joten mukaan lähtee vain sotureita. Kun vihollislaumasta on päästy eroon, pääse pelastuspartio vapauttamaan kaapatut klaanikissat Taolaisten avulla. Todennäköisesti partio joutuu myös etsimään jotain kadoksissa olevia kissoja kaksijalkalasta, sillä jotkut heistä on siirretty tarhalta pienempiin kaksijalkojen pesiin kotikisuiksi. Kokonaisuudessaan tehtävän pitäisi olla kuitenkin yksinkertainen’’, Vinhatähti sanoi. Hän oli hetken hiljaa ja näytti miettivän jotain. Hän käänsi katseensa hitaasti meihin.
’’Pujoilkku ja Hohtolehti. Pyytäisin toista teistä lähtemään partion mukaan kaiken varalta. Taistelu merkitsee poikkeuksetta vammoja, joten joukossa on hyvä olla yksi parantaja.’’ Katsoin Pujopilkkua.
’’Minusta sinun kannattaisi lähteä’’, Pujopilkku sanoi hiljaa.
’’Mutta sinähän olet paljon kokeneempi. Sinnehän lähtee parikymmentä kissa, entä jos unohdan yrtit tai sieltä ei löydy tarvitsemiani yrttejä!’’ hätäilin.
’’Usko pois pärjäät hyvin, sinä menet!’’ Pujopilkku sanoi napakasti.
’’Hyvä on!’’ sanoin hiukan epävarmasti.
’’Hohtolehti lähtee partion mukaan. Luotan täysin hänen kykyihinsä!’’ Pujopilkku sanoi Vinhatähdelle. Tunsin kasvojeni punastuvan Pujopilkun sanoessa tämän.
’’Lupaan tehdä parhaani!’’ sanoin ja yritin pitää ääneni varmana. Vinhatähti nyökkäsi ja käänsi katseensa takaisin klaaniin.
’’Tavisade, pyytäisin myös sinua lähtemään. Sinä tiedät reitin ennestään’’, päällikkö maukui ja käänsi katseensa kahteen taonlaumalaiseen.
’’Reika ja Ollie, en kyseenalaista luotettavuuttanne, mutta ymmärrättehän, että klaanikissa luottaa mieluummin toisen klaanikissan antamiin suuntaviittoihin kuin tuntemattoman laumalaisen antamiin’’, Vinhatähti sanoi.
’’Ymmärrämme sen hyvin. On vain hyvä, että Tavisade tulee mukaan. Niin vältymme hieman reitin kyseenalaistamiselta’’, Reika sanoi ja nyökkäsi samalla.
’’Lähden mielelläni mukaan ja kiitän luottamuksesta Vinhatähti’’, Tavisanoi ja ja kumarsi noustessaan jaloilleen.
”Partioon kuuluvat siis tällä hetkellä Säröpolte, Tavisade ja Hohtolehti. Pyytäisin nyt vapaaehtoisia sotureita nousemaan seisomaan’’, Vinhatähti maukui. Hän vilkaisi Liekkitassuun.
’’Päätämme sitten Säröpoltteen kanssa heistä yhden lähtijän lisää.’’ Vinhatähti ja Säröpolte silmäilivät joukkoa hetken. Hallakasvo käveli Säröpoltteen luo ja maukui jotain tämän korvaan. Säröpolte kääntyi Vinhatähteen päin ja muodosti sanan suullaan. Vinhatähti nyökkäsi ja sanoi.
’’Hallakasvo, oletko täysin varma, että haluat tulla mukaan?’’ Vinhatähti kysyi.
’’Olen, Vinhatähti, olen täysin varma!’’ yllätyin hieman Hallaskasvon äänen määrätietoisuudesta, koska harmaa soturi oli jo pitkän aikaa ollut hiukan väsynyt ja muutenkin poissaoleva.
’’Sitten asia on päätetty, lähtijät ovat Säröpolte, Tavisade, Hohtolehti ja Hallakasvo. Koska Reika ja Ollie kulkevat meidän kanssamme, on neljä soturia riittävästi. Lähtijöiden on oltava huomenna hieman auringonnousun jälkeen kokoontumissaarella. Valmistautukaa syömällä ja lepäämällä hyvin.” Vinhatähti sanoi. Sen jälkeen kissat alkoivat hajaantua.
’’Meidän on valmisteltava matkayrtit’’, sanoin Pujopilkulle.
’’Niin, MINÄ valmistan ne. Kuulit itsekin, mitä Vinhatähti sanoi, sinun täytyy levätä ja syödä, usko pois’’, mestarini sanoi napakasti.
’’Hyvä on’’, suotuin
’’Minä haen sinulle tuoresaalista, mene sinä jo pesään’’, Pujopilkku maukui ja loikki tuoresaaliskasalle. Kävelin pesäämme ja laskeuduin omalle vuoteelleni. Pujopilkku tuli pian kahden hiiren kanssa.
’’Syö nämä ja käy sitten nukkumaan.’’ Söin hiiret nopeasti ja työnsin rippeet syrjään. Nuolin turkkiani hieman ja annoin silmieni painautua viimein kiinni.

Nimi: Liekkitassu

02.05.2018 17:06
10

TYHMÄÄ KATEUTTA

Vinhatähti oli lähettänyt kissoja jokaiseen klaaniin ehdottamaan huomista kokoontumista. Viikseni värähtivät. Vihdoinkin kaksijalka asialle tehdään jotain. Pian tunnen liikettä vierelläni. Valkoinen naaras tulee aivat kylkeeni kiinni.
“Oletko nyt tyytyväinen, tai siis sinähän toivoit että asialle tehtäisiin jotain”, Joutsentassu huomauttaa. Heilaitan häntään ja vilkaisen sivusilmällä naarasta.
“En vielä, vasta sitten kun asia on hoidettu”, ilmoitan ja käännyn nyt katsomaan oppilasta. “Entä sinä?”
Joustentassu hymyilee lempeästi ja kallistaa päätään. “Ajattelen vain että kaikki järjestyy.”
En ole oikein varma mitä tuo tarkoitti, mutta huomasin naaraan katseen rauhoittavan.
“Joutsentassu, tule niin menemme metsästämään!” Neulassielun ärsyttävä, töykeä ja kovaääninen huuto kutsui valkoista oppilasta. Joutsentassu nousi heti ylös ja katsoi vielä minuun sinisillä silmillään. “Minun on mentävä, mutta nähdään kun tulen jooko?”
Nyökkään oppilaalle varmistukseksi: “Nähdään vaan!”
Katson vielä kun Joutsentassu lähtee ja nousen itsekkin venyttelemään.


Näen sattumoisin Kauristassun syömässä tuoresaaliskasalla. Menen oppilaan luo ja lösähdän hänen viereensä.
“Hei Kauristassu”, tervehdin. “Eikai haittaa jos pidän sinulle seuraa?”
“Häh? Ai ei, ei haittaa”, oranssi kolli säpsähtää. Viikseni väpättävät pienesti.
“Menevätköhän kaikki päälliköt huomenna konoontumiseen? Tai no jos joku klaani kieltäytyy”, pohdin Kauristassulle, joka nostaa katseensa riistasta minuun ja näyttää miettivän.
“Uskon että kaikki haluavat siepatut klaanin jäsenet takaisin”, tuo lopulta sanoo. Nyökkään sillä tuo teoria on järkevä. Kaikki klaanit luultavasti haluavat yhtä paljon soturinsa takaisin kun myrskyklaanikin. Tai se on ainakin toivottavaa. Saattaa olla että muut klaanit mielummin pelkäävät kun etsivät kadonneita tovereitaan.
“Toivotaan niin”, vastaan kollille. “Pitää vain luottaa että päälliköt tekevät parhaimman mahdollisen päätöksen. Tosin jos minä olisin päällikkö minä lähtisin suoraan ilman muita klaaneja hakemaan soturimme takaisin”, julistan. Kauristassu naurahtaa.
“Ethän edes tiedä missä he ovat”, oppilas ilmoittaa. Osoitan hännälläni Taolaisia.
“Mutta nuo tietävät”, sanon. “Mutta en ole vielä päällikkö, joten minun pitää vain odotella... että Vinhatähti tai Säröpolte tekee minusta sellaisen.”


Katson vierestä Joutsentassun taisteluharjoituksia. Hän oli minut itse pyytänyt tähän, eikä nyt mitään muutakaan tekemistä ole. Valkoinen naaras oli kohtalaisen hyvä, mutta häneltä puuttuu voimaa ja nopeutta. Liikkeet hän silti osaa virheettömästi, melkein täydellisesti. Neulassielu ei silti päästä häntä vähällä, vain haluaa näköjään varmistaa että Joutsentassu tekee kovaa työtä. Pian huomaan etten ole ainoa joka seuraa tätä taisteluharjoitusta. Leutotassu, emoni oppilas seuraa sitä yhtä innolla. Pian huomaan ettei oppilaskolli tarkkaile taistelua vain hänen silmänsä ovat kiinnittyneet suoraan Joutsentassuun. Tuskin silmiään räpäyttämättä kolli tuijottaa valkoista oppilasta. Tuhahdan, ei hän nyt niin ihmeellinen ole.
“Hyvää työtä Joutsentassu. Voit viettää päivän vapaata sillä olet ahkeroinut enemmän kuin muut oppilaat yhteensä”, Neulassielu vakuuttaa. Laitan korvani luimuun. Ehkä hän hieman liiottelee, kai?
“Kiitos”, Joutsentassu hihkaisee ja kipittää suoraan minua kohti, tai no melkein. Hän poikkeaakin kohdallani Leutotassun eteen imelästi hymyillen tuolle. Tuhahdan kateellisesti.
“Kiitos neuvoistasi, ne auttoivat minua. Tein juuri niin kuin käskit”, valkoinen naaras sanoo.
“Eipä mitään! Taistelit hienosti”, Leutotassu myhäilee. 'Niin mitä neuvoja?'
“Niin taistelit”, astelen suoraan pieni kateuden piikki rinnassa oppilaiden väliin. “Minullakin olisi muutama neuvo antaa.”
Joutsentassu hymyilee minulle siniset silmät säteillen. Tunnen Leutotassun kylmän ärsyyntyneen hengityksen niskassani, ja sitten kolli astelee pois. Enkai ominut liikaa Joutsentassua? Mutta on niin vaikeaa jakaa huomiota ja ihailua!
“Hienoa Liekkitassu, voisimme huomenna käydä läpi niitä”, Joutsentassu sanoo ja tönäisee minua kylkeen, silti hieman vilkaisi ylitseni Leutotassun perään. Estän tuon näköreitin kääntämällä päätäni eteen.
“Tottakai, voit kysyä minulta neuvoa aina, eikä tarvitse vaivata muita”, ilmoitan. 'Noniin kuulostit niin pöljältä, lopeta!' Ajattelin itsekseni, mutta oli kateellinen. Nämä pari päivää Joutsentassu oli vain pörinyt minun ympärilläni, minun tahtiin ja tehnyt mitä minä tein. Naaraan huomiota en aijo jakaa.
“No mennäänkö metsälle, voin näyttää pari saalistusliikettä jos sopii”, sanon ja loikahdan ilmaan. Samalla näen Sinitassun katsomassa minua kauenpaa vihaisesti. Mikä tuolla nyt on? Sininen naaras viittoo hännällänsä minua luokseen. Vilakaisen joutsentassuun.
-
“Käyn nopeasti tuolla, odota tässä”, sanon ja tallustan Sinitassun luo. “Mikä nyt on?”
“Tiedän että pidät ihailusta ja niin, mutta Joutsentassulla on omakin elämä”, oppilas sepittää.
“Niin mitä tarkoitat”, kallistan päätäni.
“Sitä ettet voi omia häntä! Hänellä on oikeus olla Leutotassunkin kanssa”, siskoni sanoo.
“Kuule, niin hän saa, mutta etkö huomaa että hän haluaa olla kanssani”, selvennän.
“Tai sitten sinä haluat hänen ihailunsa”, siskoni kääntää.


Sen jälkeen kun tulin Joutsentassun kanssa metsältä, kuului kokouskutsu. Päällikkö oli palannut kokoontumiseltaan. Menimme suurtasanteen alle kuuntelemaan mitä saatiin aikaiseksi. Tämä minun on kuultava, joten päätän tunkea kissajoukon läpi eturiviin. Muutama kissa sähätää minulle, kuten Leijonakynsi änkemisestä. Pääsen kumminkin eturiviin kuuntelemaan kokousta. Vinhatähti näyttää vakavalta, mutta osittain myös helpottuneelta, tai siltä että hyviä uutisia on tulossa.
”Kuten tiedätte, pidettiin tänään klaanien hätäkokous kaksijalkatilannetta koskien”, Vinhatähti maukui vakaa ääni jääden kaikumaan hiljaiselle aukiolle. ”Päätimme suostua Taolaisten ehdotukseen. Kadonneita on yhteensä kaksikymmentäyksi, joten pelastuspartioon ilmoitetaan parikymmentä kissaa. Partion tehtävänä on seurata Reikaa ja Ollieta kaksijalkalaan, ja auttaa heidän laumaansa pääsemään eroon vihollislaumasta. Käytännössä tämä merkitsee taistelua, joten mukaan lähtee vain sotureita. Kun vihollislaumasta on päästy eroon, pääsee pelastuspartio vapauttamaan kaapatut klaanikissat Taolaisten avulla. Todennäköisesti partio joutuu myös etsimään joitain kadoksissa olevia kissoja kaksijalkalasta, sillä jotkut heistä on siirretty tarhalta pienempiin kaksijalkojen pesiin kotikisuiksi. Kokonaisuudessaan tehtävän pitäisi kuitenkin olla yksinkertainen.”
“Eli pitää siis tapella Taolaisten puolesta ja pelastaa kissat”, Joutsentassu kuistaa korvaani hieman jännittyneenä. Väräytän korvaa tuolle merkiksi olla hiljaa. Katson keskittyneenä Vinhatähteen, joka juuri otti Hohtolehden, serkkuni mukaan partioon. Myös Tavisade pääsi mukaan.
“Hän varmasti ottaa seuraavana sinut, Liekkitassu”, sanoo Joutsentassu häntää heilauttaen kiihkeänä. Käännän katseeni tuohon ja virnistän leveästi.
“Sinä kyllä pystyisit siihen”, hän jatkaa. Heilautan häntääni kiittävästi tuon lavalle. Kuuntelin innolla kohtaa: “Pyytäisin vapaaehtoisia...” Sillä tässä vaiheessa ponkaisin itseni kissajoukolle näkyviin. “...Sotureita nousemaan ylös”, Vinhatähti kumminkin lopetti vilkaisten minuun. Pettyneenä laskeudun alas istumaan väistellen kissojen huvittuneita katseita ja väpättäviä viiksiä.
“Tämä on kyllä epäreilua, juuri sinun olisi pitänyt päästä mukaan”, sanoi joutsentassu lämmittäen minua turkillaan.


Kokouksen loputtua kun kissat menivät takaisin viimeisiin auringonlaskun puuhiinsa jään vielä istumaan paikoilleni. Vasta kun olen miltein ainoa suurtasanteen alla istuva kolli nousen ylös pahastuneena ja marssin kohti Vinhatähden pesää.
“Odota”, kuulen takanani äänen ennenkun ehdin pesälle asti. “Mitä aijot tehdä nyt?”
Käännän päätäni ja tietynsi se oli Joutsentassu.
“Menen sanomaan Vinhatähdelle että hänen on pakko ottaa minut partioon”, ilmoitan suorasti. Joutsentassu tulee päättävästi viereeni ja katsoo minuun.
“Sitten minä tulen kanssa”, hän ilmoittaa. Nyökkään naaraalle kiittävästi. Aina kaksi on parenpi kuin yksi. Yhdessä marssimme päälikön pesän eteen.
“Vinhatähti”, sanon ja odottelen sisäänpääsy lupaa. Pian kumminkin mestarini antaa luvan tulla.
“Liekkitassu ja Joutsentassu, mikä saa teidät tulemaan pesääni”, kolli kysyy meiltä.
“Minä haluan kuulua pelastuspartioon, en pysty vain olemaan leirissä kun ystäväni ovat vaarassa tuolla, sinun täytyy antaa minun mennä”, ilmoitan kovapintaisesti, mutta hieman anelevasti.
“Hän kyllä pystyy siihen, tiedän sen”, Joutsentassu säestää innoikkaasti. Vinhatähti nyökkää ja katsoo valkoiseen oppilaaseen.
“Jättäisikö meidät kahden, kiltti”, hän sanoo. Joutsentassu nyökkää ja lähtee pesästä häntä pystyssä. Katson naaraan perään ja sitten vilkaisen Vinhatähteä.
“Liekkitassu arvostan elettäsi, mutta matka saattaa olla sinulle hieman liian vaarallinen. Jos olisit soturi en kieltäisi sinua, olet uskollinen ja jalo, mutta et pärjäisi partiossa”, päällikkö ilmoittaa. Tieto tuli minulle kuin mäyrän hyökkäys. Vai vain sotureita?
“Mutta Vinhatähti, minun vain täytyy”, anelen kollilta. Päälikkö nousee seisomaan.
“Minä tiedän, mutta nyt en voi tehdä toista päätöstä. Parasta olisi että et murehtisi liikaa ja menisit lepäämään”, mestarini sanoo. Katson maata ja nyökkään. En vieläkään käsitä, mutta jos en pääse näin mukaan, on keksittävä toinen keino. Marssin ulos pesästä aukiolle, jossa Joutsentassu odottaa.
“No, antoiko hän luvan”, oppilas kysyy innoissaan.
“Ei, mutta ei se minua estä”, sanon vihaisena. Joutsentassun ilme muuttuu miettiväksi.
“Aijotko-”
“Aijon, mutta lupaa minulle, ettet kerro kenellekkään! Lähdemme aamulla metsästämään kun partio lähtee. Menemme metsästämään sinne mistä partio kulkee ohi ja alan seuraamaan sitä. Palaat metsästämästä ilman minua”, katson toiveikkaana Joutsentassua. Hän jähmettyyn ensi paikoilleen.
“Olet todella rohkea”, lopulta hän henkäisee. Huokaan helpotuksesta.

Nimi: Zare

01.05.2018 22:21
_______________________________________________________

Nimi: Zare

01.05.2018 22:21
Liekkitassu// 11kp
Särkkäviiksi// 24kp
Niemitassu// 31kp
Aurinkokajo// 50kp
Vaahterasumu// 60kp

Nimi: Vaahterasumu

30.04.2018 00:06
”Kiitos kaikille tänne saapumisesta näin lyhyellä varoitusajalla. Asia on tärkeä.”
Olin kuin ihmeen kaupalla päässyt lähtemään Säröpoltteen ja Vinhatähden kanssa klaanien hätäkokoukseen. Olisin kuvitellut, että päällikkö olisi valinnut hieman kokeneemman soturin mukaansa, mutta pääsyin kuitenkin valituksi. Se sopi minulle paremmin kuin hyvin, sillä halusin olla mukana vaikuttamassa siihen, yrittäisivätkö klaanit pelastaa kaapattuja kissoja. Mitä ennemmin lähtisimme pelastusretkelle, sitä parempi. Aurinkokajo ei saanut kärsiä vangittuna yhtään kauemmin kuin oli pakko.
Vieressäni istuva Okasilmä viittoi Reikan ja Ollien edemmäs, jotta muut klaanikissat näkisivät heidät. Kaksikko sai osakseen epäluuloisia, mutta myös kiinnostuneita katseita.
”Kuten viestinviejämme kertoivat, saimme eilen odottamattomia vieraita. Nämä kaksi kissaa sanovat kuuluvansa Taon laumaan, ja heillä on kallisarvoista tietoa kadonneiden kissojen olinpaikasta”, Vinhatähti maukui. ”Reika, selittäisitkö tilanteenne vielä kertaalleen, jotta muutkin saavat käsityksen siitä?”
Naaras astahti eteenpäin itsevarman näköisenä ja kertoi tyynellä äänellä melkein täsmälleen saman kuvauksen, jonka hän oli aiemmin Myrskyklaanin leirissä selostanut.
”Näin ollen pyydämme klaanien apua, ja tarjoamme vastapalveluksena apua toverienne vapauttamiseen”, Reika päätti kertomuksensa.
”Saanko kysyä syytä siihen, ettette voi auttaa klaanitoverejamme tällä hetkellä?” Taivastähti oli ensimmäinen, joka kommentoi asiaan jotain. ”Eikö kokonaisen lauman pitäisi pystyä puolustautumaan toista vastaan niin, että suurin osa laumasta pystyy silti elämään normaalia elämää?”
Ennen kuin kumpikaan Taolaisista ehti vastata, kuului lähistöltä kahahdus ja esiin astui Kotkankatseeksi tunnistamani soturi. Jokainen paikalla oleva kissa valahti täysin mykäksi, ja kaikki vain tuijottivat hetken varjoklaanilaista.
” Anteeksi kun tungen näin paikalle kesken kokouksen, mutta en voi vain kuunnella vierestä, kun perheestäni puhutaan”, Kotkankatse maukaisi odotettuaan hetken edes jonkinlaista reaktiota. ”Arvon päälliköt, toivon että ette syytä ilmaantumisestani klaaniani. Sillä seison edessänne tällä hetkellä pelkkänä yksilönä enkä minkään tietyn klaanin soturina.” Kollin kasvoilla käväisi pieni virne kun hän jatkoi: ”Eikä kukaan kyllä kieltänytkään minua tulemasta.” Viime kokoontumisessa tapaamani soturi väräytti hieman korviaan, eikä hän vaikuttanut lainkaan hermostuneelta luvattomasta paikalle saapumisestaan huolimatta. ”Tällä hetkellä olen vain minä, kolli joka syntyi Taon laumaan ja kasvoi soturiksi joka haluaa auttaa.”
Sanojen jälkeen aukiolle laskeutui jälleen hetkeksi hiljaisuus, ja vilkaistessani varjoklaanilaisten suuntaan huomasin Varjosydämen melkein kiehuvan peitellystä kiukusta. Oli varmasti jonkinlainen kolaus varapäällikön arvovallalle, kun nuori soturi seurasi luvatta tällä tavoin. Itse olin pikemminkin huvittunut kuin ärtynyt – Kotkankatseessa oli kyllä luonnetta. Ehkä voisin joustaa hänen kohdallaan hieman periaatteistani, sillä kolli vaikutti oikein mukavalta persoonalta ja päätyisin varmasti juttelemaan hänen kanssaan tulevissa kokoontumisissa. En jaksanut edes uhrata ajatustakaan sille, ettei kolli ilmeisesti ollut klaanisyntyinen.
”Kotkankatse”, Ruohotähti lopulta maukui matalalla äänellä. ”Puhumme tästä vielä. Olet kuitenkin oikeassa siinä, että tämä aihe koskee sinua suuresti. Tulehan siis tänne istumaan, niin pääsemme jatkamaan kokousta.”
Kotkankatse näytti tyytyväiseltä itseensä ja Ruohotähden reaktioon, ja käveli ripeästi päällikkönsä luokse. Huomasin sivusilmällä kuinka Varjosydän läpsäisi soturia korville ja suhahti tälle jotain, mutta tämän jälkeen huomio kiinnittyi takaisin Reikaan ja Ollieen. Kaksikko tutki Kotkankatsetta uteliain silmin, mutta siirsivät huomionsa takaisin muihin paikalla oleviin sanomatta mitään.
”Palataksemme asiaan”, Ollie maukui rykäistyään hieman kurkkuaan, ”Tilanne saattaa vaikuttaa teidän näkökulmastanne juuri siltä, ettei ulkopuolista apua pitäisi tarvita”, Ollie puuttui puolestaan puheeseen. ”Emme ole kuitenkaan sotaisa joukko. Me emme kannata väkivaltaa. Vihollisen aisoissa pitäminen ilman voimakeinoja vie suurimman osan voimavaroistamme kokopäiväisesti. Siksi käännymme teidän puoleenne; klaanikissojen, jotka tunnetusti puolustavat reviiriään tarvittaessa myös väkivallalla.”
Toteamus sai minut siristämään hieman silmiäni. Tuo kuulosti pahasti siltä, että Taolaiset pitivät meitä jonkinlaisena barbaarijoukkona.
”Meidän pitäisi siis hoitaa teidän työnne?” Varjoklaanin Varjosydän kysyi tyytymättömän oloisena.
”Osittain”, Ollie myönsi. ”Ja vastineena me autamme teitä vapauttamalla vangitut kissat. On vielä hieman epäselvää, osallistummeko me vihollisen häätöön vai emme – riippuen toki myös siitä, mikä teille sopii. Johtoportaamme on kuitenkin…” Kolli vilkaisi hieman epäröivästi toveriaan ennen kuin jatkoi: ”… kaavoihinsa kangistunut, joten väkivalta on heille edelleen tabu. Tarvitsisimmekin kaltaisianne reviirisotien ammattilaisia kertomaan johtajillemme, ettei meillä ole muuta keinoa päästä eroon vastustajastamme. Jos johtajamme suostuu ottamaan osaa väkivaltaan, olisi teidän opetettava taistelun perusasiat meille. Siten voisimme auttaa teitä myös taistelemisessa.”
”Eli meidän pitäisi paitsi käytännössä käydä teidän sotanne, myös opettaa teille taistelua?” Unituuleksi tunnistamani tuuliklaanilainen kysäisi vilkaisten sitten päällikköään tyytymättömän oloisena.
”Jos saamme sillä klaanitoverimme takaisin, on minusta työ sen arvoista”, Kotkankatse huomautti.
”Totta”, Ruohotähti myönsi. ”Reika, oletko varma, että puhumme nyt oikeasta paikasta? Ovatko kaikki klaanitoverimme tosiaan siellä?”
”En voi luvata jokaista”, Reika maukaisi totuudenmukaisesti. ”Mutta Myrskyklaanin Tavisade oli mukanamme käymässä kyseisellä tarhalla, ja hänen sanojensa mukaan siellä oli monia klaanikissoja.”
”Tavisade?” Ruohotähti toisti vilkaisten sitten Vinhatähteä kysyvästi.
”Tavisade lähti etsimään kadonneita omin päin ja törmäsi Taolaisiin”, Vinhatähti selitti. ”Hän johdatti Reikan ja Ollien tänne. Luotan hänen sanoihinsa.”
”Kertokaahan nyt kuitenkin, kuinka monta kissaa teiltä on kateissa”, Reika maukui katse kiertäen päälliköissä. ”Ja minkälaisia he ovat. Heidän luonteensa ja ulkonäkönsä ovat arvokasta tietoa ottaen huomioon, että niistä voi mahdollisesti päätellä, ovatko he yhä tarhalla.”
”Mitä tarkoitat?” Taivastähti murahti. ”Missä he sitten olisivat?”
”Ihmiset ottavat metsäkissoja kiinni kesyttääkseen heidät”, Reika totesi. ”Toisin sanoen ne tekevät heistä kotikissoja. Lempeäluonteiset, kauniit kissat sijoitetaan useimmiten ensimmäisinä uusiin koteihin.”
Klaanilaiset vaihtoivat huolestuneita katseita keskenään. Vilkaisin itsekin Okasilmää, joka jakoi selvästi huoleni: kukaan kadonneista klaanilaisistamme ei ollut erityisen arpinen tai kaksijalkojen näkökulmasta ”rikkinäinen”, joten erityisesti lempeäluonteiset olisivat vaarassa joutua kotikisuiksi. Tämä johti taas väistämättä erityisesti Särkkäviikseen. Huonolla tuurilla kaikki klaanitoverimme olisivat hajallaan ympäri kaksijalkalaa.
”No? Kadonneiden tunteminen todella helpottaisi suunnitelman muodostamista”, Reika huoahti saatuaan vastaansa järkkymätöntä hiljaisuutta.
”Kerrohan ensin, miksi auttaisimme teitä”, Vääräraita avasi puolestaan suunsa. Järkevänä ja kokeneena tunnettu soturi oli tälläkin kertaa tyynen kuuloinen, kysyen kysymyksensä aidosta mielenkiinnosta uhmakkuuden sijaan. ”Jos Tavisade kerran tuntee reitin, emmekö voisi käydä itsekin pelastamassa klaanilaisemme? Tarvitsemmeko todella teitä?”
”Me tunnemme ihmisten laitteet ja toiminnan”, Reika vastasi epäröimättä. ”Tehtävä ei ole laisinkaan yksinkertainen. Te klaanikissat ette pysty siihen. Me molemmat tarvitsemme nyt toisiemme tukea.”
Vääräraita väräytti korviaan selvästi hyväksyen selityksen ja kumartui hieman lähemmäs Taivastähteä kuiskaten tälle jotain. Jokiklaanin päällikkö kuiskasi takaisin jotain, ja kaksikko keskusteli hetken hiljaa Takiaisroihun kuunnellessa heitä vierestä.
”Tämä saattaa kuulostaa tungettelevalta, mutta minusta jokaisen klaanin olisi hyvä kertoa avoimesti kadonneidensa nimet”, Taivastähti maukui lopulta kääntyen muiden puoleen. ”Näin Reika ja Ollie saavat haluamansa tiedot ja myös me osaamme varautua siihen, kuinka monta kissaa meidän on pelastettava.”
”Olen samaa mieltä”, Sadetähti maukui yllätyksekseni. ”Kaksijalat ovat meille kaikille yhteinen vihollinen. Jokaisesta klaanista on viety kissoja, joten varsinaista heikkoutta emme tätä kautta paljasta. Suurin osa kadonneistahan on joka tapauksessa ilmoitettu kokoontumisissa. Meidän on toimittava yhdessä, jos haluamme toverimme takaisin.”
Ehdotus synnytti hetken supinan klaanien välille, ja kumarruin itsekin hieman lähemmäs Säröpoltetta, Vinhatähteä ja Okasilmää.
”Minusta ehdotus on järkevä”, Vinhatähti maukui hiljaa. ”On paras, että tiedämme kunnolla, mitä on edessä. Neljän kissan pelastaminen on kuitenkin täysin eri asia kuin kahdenkymmenen.”
”Mutta entä jos muista klaaneista on kadonnut vähemmän kissoja kuin meiltä?” Säröpolte suhahti. ”Se on heikkouden paljastamista.”
”Klaanien kannattaisi puhaltaa yhteen hiileen”, Okasilmä totesi hiljaa.
”Sitä paitsi jos jokaisesta klaanista lähtee kaksijalkalaan sotureita, en usko kenenkään edes harkitsevan hyökkäystä toiseen klaaniin”, lisäsin. ”Minusta nimien kertominen on turvallista.”
”Kaipa se sitten”, Säröpolte mumisi. ”En vain luota tuuliklaanilaisiin pätkän vertaa.”
”Eikä kukaan syytä sinua siitä”, Vinhatähti totesi. ”Meidän on vain luotettava siihen, ettei Sadetähti seuraa Sirpaletähden tassunjälkiä. Olemmeko nyt yhtä mieltä asiasta?”
Jokainen meistä kolmesta nyökkäsi, ja Vinhatähti hymähti tyytyväisenä. Muut klaanit keskustelivat omiensa kesken vielä hetken, mutta lopulta kaikki olivat päätyneet samaan ratkaisuun kuin mekin.
”Koska idea oli Jokiklaanin, voimme me aloittaa”, Taivastähti maukui. ”Klaanistamme on kateissa kuusi kissaa. Heistä kauimmin kateissa ovat olleet Tuulikuje ja Pilviliito. Mustahäntä katosi jonkin verran heidän jälkeensä, ja viimeisimpinä kadoksiin ovat joutuneet Varjolehti, Esikkolampi ja Ruokotassu.” Jokiklaanilainen jatkoi puhettaan kertomalla suurpiirteiset ulkonäöt ja luonteet kadonneille, ja koko ajan Reika ja Ollie kuuntelivat herkeämättä. Esikkolampi? Parantajan menettäminen oli varmasti ollut kova isku heille. Toivottavasti kaikki löytäisivät tiensä kotiin.
”En osaa sanoa, kuinka moni ystävistänne on vielä tarhalla”, Reika naukaisi Taivastähden lopetettua. ”Uskon nähneeni Mustahännän ja Pilviliidon kaltaiset kissat siellä. Esikkolammesta ja Tuulikujeesta sanoisin puolestaan aika varmasti, että heidät on sijoitettu. He kuulostavat ihanteellisilta kotikissoilta.”
Toteamus puistatti minua, sillä yksikään klaanikissa ei varmasti ollut ihanteellinen kotikisu. Vaikka kaksijalat niin ajattelisivatkin, en uskonut yhdenkään napatuista viihtyvän kaksijalkalassa.
”Tuuliklaanista on kateissa kolme”, Sadetähti maukui vuorostaan. ”Jokitaival, Häivesiipi ja Riikkitassu ovat kadonneet vasta viimeaikoina.”
Annoin päällikön kuvausten soljua taas ohi korvieni. Siksi siis Jokitaival ei ollut täällä muiden varapäällikköjen tavoin. Tuuliklaani oli ollut onnekas, kolme kissaa ei ollut paljon.
”Uskon nähneeni jokaisen kuvaamasi kissan tarhalla”, Reika maukui Sadetähden vaiettua. ”Häivesiipi tosin kuulostaa sellaiselta, että hänet saatetaan sijoittaa piakkoin.”
”Myrskyklaanilaisia on tällä hetkellä kateissa viisi”, Vinhatähti maukui. ”Ilveshalla on ollut muita kauemmin poissa. Taivalturkki, Särkkäviiksi, Aurinkokajo ja Lumikkotaival katosivat vasta hiljattain.”
”Aurinkokajo ja Ilveshalla vaikuttivat tutuilta. Samoin Särkkäviiksi”, Reika mietiskeli kuvausten jälkeen. ”Luonteen perusteella myös Lumikkotaipaleen pitäisi olla siellä. Muista en osaa sanoa.”
”Varjoklaanista on kateissa seitsemän kissaa”, Ruohotähti ilmoitti viimeisenä. Seitsemän? Luulin, että Jokiklaanin määrä olisi ollut pahin, mutta Varjoklaani vaikutti pistävän paremmaksi. ”Myrskyraita ja Susitassu ovat olleet todella kauan poissa. Heidän jälkeensä katosivat Soraviiksi, Kidekuu, ja Kekälekukka hieman heidän jälkeensä. Harmaatassu ja Routamyrsky ovat viimeisimmät kadonneet.”
Olin yllättynyt ja huolestunut siitä, etteivät Myrskyraita ja Susitassu olleet vielä palanneet. He katosivat ennen Liljavälkettä, ja tämä palasi henkihieverissä klaaniin. Mahtoikohan kaksikko olla edes elossa?
”Kidekuu, Kekälekukka ja Harmaatassu ovat ainakin tuttuja”, Reika maukui. ”Uskoisin myös Routamyrskyn olevan tarhalla. Muista en osaa sanoa, ja Kidekuukin kuulostaa hyvin kotikisukelpoiselta. Vaikuttaa siltä, että teille jää vielä tarhan jälkeen jonkin verran etsittävää.”
”Lopputulos on siis parikymmentä kadonnutta”, Taivastähti summasi mietteliäänä. ”Olisi varmaan paras, jos matkaan lähtisi suunnilleen saman verran sotureita.”
”Hetkonen, missä välissä edes päätimme matkaan lähdöstä?” Ruohotähti keskeytti toisen päällikön. ”Eikö asiaa pitäisi harkita tarkemmin?”
”Meillä ei ole paljon vaihtoehtoja, Ruohotähti”, Sadetähti huoahti. ”Kaksikymmentäyksi kissaa on todella paljon. Emme voi vain jättää heitä sinne. Sitä paitsi hädänalaista kissaa kuuluu auttaa.”
”Olet kyllä oikeassa”, Ruohotähti myönsi. ”Mikä siis olisi alustava suunnitelma? Ehkä matkaan lähdöstä on helpompi päättää sitten, kun suunnitelma on kasassa.”
”Jokaisesta klaanista voisi lähteä viisi tai neljä kissaa”, Vinhatähti maukui. ”Päälliköiden kannattanee jäädä järvelle, onhan kokoontuminenkin pian, mutta varapäälliköt voisivat mielestäni lähteä.”
”Kannatan”, Taivastähti totesi. ”Varapäälliköt ja nelisen soturia. Eikö yhden parantajankin kannattaisi lähteä?”
”Uskon, että Pujopilkku tai Hohtolehti voi lähteä”, Vinhatähti sanoi. ”On parempi, jos lähtijä on täysvaltainen parantaja, mutta klaaniin ei kuitenkaan jää vain oppilasta.”
”Hyvä, jätämme siis parantajan mukaanoton sinulle”, Sadetähti hyrähti. ”Mihin aikaan pelastuspartio sitten lähtisi?”
”Mitä pikemmin, sen parempi”, Taivastähti maukui. ”Onko huomisaamuna liian aikaista?”
”En usko”, Ruohotähti sanahti. ”Tapaisivatko lähtijät huomenna hieman auringonnousun jälkeen täällä?”
”Kannatan ajatusta”, Sadetähti maukaisi. ”Tässä on kyllä riittävästi aikaa palata klaaniin, ilmoittaa klaanille ja palata tänne.”
”Eli huomisaamuna neljä tai viisi kissaa joka klaanista?” Vinhatähti ynnäsi. ”Matkaan on paras ottaa vain sotureita, sillä menemme taistelemaan.”
”Totta”, Sadetähti hymähti. ”Ovatko kaikki nyt mukana suunnitelmassa?”
Katseeni kiersi paikalla olevissa kissoissa, ja huomasin päälliköiden vilkaisevan varapäälliköitään aivan kuin varmistuksena. Sitten jokainen nyökkäsi napakasti, ja kukin päällikkö myöntyi suunnitelman seuraamiseen.
”Hienoa. Toivotan omasta puolestani onnea matkaan lähtijöille. Kulkekoon Tähtiklaani heidän kanssaan”, Sadetähti maukui. ”Voinemme julistaa kokouksen päättyneeksi.”


”Kuten tiedätte, pidettiin tänään klaanien hätäkokous kaksijalkatilannetta koskien”, Vinhatähti maukui vakaa ääni jääden kaikumaan hiljaiselle aukiolle. ”Päätimme suostua Taolaisten ehdotukseen. Kadonneita on yhteensä kaksikymmentäyksi, joten pelastuspartioon ilmoitetaan parikymmentä kissaa. Partion tehtävänä on seurata Reikaa ja Ollieta kaksijalkalaan, ja auttaa heidän laumaansa pääsemään eroon vihollislaumasta. Käytännössä tämä merkitsee taistelua, joten mukaan lähtee vain sotureita. Kun vihollislaumasta on päästy eroon, pääsee pelastuspartio vapauttamaan kaapatut klaanikissat Taolaisten avulla. Todennäköisesti partio joutuu myös etsimään joitain kadoksissa olevia kissoja kaksijalkalasta, sillä jotkut heistä on siirretty tarhalta pienempiin kaksijalkojen pesiin kotikisuiksi. Kokonaisuudessaan tehtävän pitäisi kuitenkin olla yksinkertainen.”
Vinhatähti piti hetken tauon kuin miettien jotain, ja käänsi sitten katseensa parantajien pesälle, jonka edessä Hohtolehti ja Pujopilkku kuuntelivat kokousta. ”Pujopilkku ja Hohtolehti. Pyytäisin toista teistä lähtemään partion mukaan kaiken varalta. Taistelu merkitsee poikkeuksetta vammoja, joten joukossa on hyvä olla yksi parantaja.”
Parantajat vilkaisivat toisiaan, ja keskustelivat hetken hiljaisella äänellä. Hohtolehden silmissä kipunoi pieni epäröinti, ja osasin jo arvata, että Pujopilkku pyysi häntä lähtemään.
”Hohtolehti lähtee partion mukaan”, Pujopilkku lopulta maukui. ”Luotan hänen kykyihinsä täysin.”
”Lupaan tehdä parhaani”, mestariaan vain hieman nuorempi naaras maukui. Vinhatähti nyökkäsi hyväksyvästi ja käänsi katseensa takaisin klaaniin.
”Tavisade, pyytäisin myös sinua lähtemään”, päällikkö jatkoi. ”Sinä tiedät reitin ennestään. Reika, Ollie, en kyseenalaista luotettavuuttanne lainkaan, mutta ymmärrättehän, että klaanikissa luottaa mieluummin toisen klaanikissan antamiin suuntaviittoihin kuin tuntemattoman laumalaisen antamiin.”
”Ymmärrämme sen hyvin”, Reika maukui nyökäten samalla. ”On vain hyvä, että Tavisade tulee mukaan. Niin vältymme edes hieman reitin kyseenalaistamiselta.”
”Lähden mielelläni mukaan”, Tavisade maukui nousten jaloilleen. ”Kiitän luottamuksesta, Vinhatähti.”
Päällikkö nyökkäsi soturille ja tutki sitten hetken klaania katseellaan. ”Partioon kuuluvat siis tällä hetkellä Säröpolte, Tavisade ja Hohtolehti. Pyytäisin nyt vapaaehtoisia sotureita nousemaan seisomaan.” Puhuessaan kolli heitti lyhyen katseen Liekkitassuun päin ja painotti sanaa ’sotureita’, sillä oppilas oli jo melkein hypähtänyt jaloilleen. ”Päätämme sitten Säröpoltteen kanssa heistä yhden lähtijän lisää.”
Nousin välittömästi jaloilleni. Lisäkseni huomasin monen muunkin nousevan ylös, ja hännänpääni nytkähti hermostuneesti. Minun oli pakko päästä mukaan. En millään voisi vain odottaa täällä tietämättä, olisiko Aurinkokajo todella löydettävissä vai odottaisinko turhaan.
Vinhatähti kävi kissoja hetken läpi katseellaan ja vilkaisi sitten Suurtasanteen juurella istuvaa Säröpoltetta. Varapäällikkö muodosti huulillaan jonkin sanan, josta en saanut selvää, mutta jonka Vinhatähti selvästi ymmärsi. Päällikkö nyökkäsi kuin ollen samaa mieltä ja nosti katseensa takaisin klaaniin.
”Hallakasvo”, kolli maukaisi ja sai ryhtini lysähtämään hieman. ”Oletko täysin varma, että haluat mukaan?”
”Olen, Vinhatähti”, vaalea naaras maukui määrätietoisella äänellä, jollaista väsyneeltä soturilta ei oltu kuultu pitkään aikaan. ”Olen täysin varma.”
”Sitten asia on päätetty”, Vinhatähti totesi. ”Lähtijät ovat Säröpolte, Tavisade, Hohtolehti ja Hallakasvo. Koska Reika ja Ollie kulkevat meidän kanssamme, on neljä soturia riittävästi. Lähtijöiden on oltava huomenna hieman auringonnousun jälkeen kokoontumissaarella. Valmistautukaa syömällä ja lepäämällä hyvin.”

”Säröpolte!” hengähdin kiirehtien isoemoni luokse heti, kun kokous oli päättynyt. ”Ettekö voisi ottaa viidettä kissaa mukaan? En minä voi vain istua täällä!”
Varapäällikkö heitti minuun ymmärtäväisen katseen, mutta pudisti kuitenkin päätään. ”Neljä on riittävästi. Ymmärrän kyllä sinua, mutta kaikki halukkaat eivät millään voi tulla mukaan. En voi tehdä poikkeusta sinun kohdallasi.”
”Lupaa sitten, että tuotte Aurinkokajon takaisin”, tokaisin välittämättä siitä, mikä sanojeni sävy oli. ”Lupaa. Muuten lähden peräänne vaikka salaa.”
Säröpolte katsoi minua silmät hieman laajenneina yllätyksestä. ”Sinustapa on tullut suorapuheinen”, isoemoni lopulta totesi. ”Hyvä on. Lupaan, että tuomme Aurinkokajon takaisin – aivan kuten kaikki muutkin. Saat minun sanani.”
”Paras myös pitää se”, vannotin. ”Aurinkokajo ei ansaitse olla niiden sekopäisien kaksijalkojen keskellä yhtään enempää kuin on pakko.”
Säröpolte hymyili vinosti ja kosketti nopeasti kuonollaan korvaani. ”Ymmärrän, poikaseni. Te molemmat olette tehneet hyvän valinnan.”
Tämän sanottuaan isoemoni tallusti soturien pesälle, jättäen minut kihisemään punastuksissani aukiolle. Hiirenpapanat sentään, minähän puhuin aivan kuin minä ja Aurinkokajo olisimme jo olleet pari. Vaikka en varsinaisesti välittänytkään siitä, sillä olin aidosti huolissani naaraasta, tunsin kasvojeni hehkuvan punaisina.
Käännähdin ympäri ja astelin itsekseni puhisten ja silmiäni häkeltyneenä räpytellen soturien pesälle nukkumaan. Hyvän valinnan, hm? Että Säröpoltteen pitikin sitten onnistua aina nolostuttamaan minut.

Nimi: Aurinkokajo

29.04.2018 11:37
Jyrinä hirviön sisällä lakkasi, kun se pysähtyi heilahtaen.
Heittäydyin jälleen häkkini ruutureikäistä seinää vasten. Se kirskahti hiljaa, mutta ei näyttänyt hajoamisen merkkejä, vaikka olin melkein koko matkan yrittänyt saada sitä murrettua. Painoin korvani takaviistoon. Totuutta ei voinut muuttaa taruksi. Kaksijalat olivat kaapenneet minua, enkä uskonut enää näkeväni kotimetsää. Hirviö oli jyrissyt eteenpäin pitempään kuin oli minusta tarpeen ja kun se vihdoin pysähtyi, kaikkien kaapattujen silmät välkähtivät. Meitä oli minun lisäkseni Lumikkotaival, puolessa välissä matkaa herännyt Särkkäviiksi, loukkaantunut ja kivusta sähisevä Taivalturkki, Jokitaival ja Riikkitassu Tuuliklaanista sekä Jokiklaanin parantaja Esikkolampi ja kaksi naaraan klaanitoveria, Varjolehti ja jalkansa venäyttänyt Ruokotassu. Myös muutama erakko oli joutunut kiinni. Kaikki me olimmme lukittuina omiin häkkeihimme, hirviön sisään. Nuuhkaisin nopeasti aristavaa niskaani. Koira, joka oli napannut minut oli selvästikin retuuttanut minua kovemmin kuin kuvittelin.
”Minne meidät viedään?” kuulin Riikkitassun pelokkaan äännähdyksen, joka rikkoi hiljaisuuden, jonka hirviön pysähtyminen oli saanut aikaan.
”Paikkaan, jossa muitakin kaapattuja kissoja pidetään”, Jokitaipaleen, tuuliklaanin varapäällikön, silmät välähtivät. ”Ainakin olettaisin niin.”
”Ko-kohtelevatkohan ne meitä huonosti?” Riikkitassu jatkoi, kun etäämmältä kuului paukahdus. Kaksijalka oli poistunut hirviöstä.
Vilkaisin olkani yli pientä ruskeankirjavaa kollia, joka oli sulautunut hirviön sisätilan hämäryyteen. ”Ei hätää, Riikkitassu”, maukaisin hiljaa ja siniset silmät kääntyivät minuun. ”Ne eivät tee sinulla pahaa. Me olemme huolehdimme sinusta.” Kohotin hivenen ääntäni ja muutkin soturit höristivät korviaan. ”Pidämme kaikki toisistamme huolen.”
Jokitaival, jonka häkki oli sijoitettu Riikkitassun häkin taakse, räpytti silmiään kiitollisena. Muutamat muut äännähtivät hyväksyvästi.
”Nyt ne tulevat!” Riikkitassu parkaisi, kun ulkoa kuului kolahdus ja hirviön takaovi alkoi aueta. Siristin silmiäni häikäisevässä kirkkaudessa ja painoin korvani luimuun, kun kaksijalka, joka oli kaapannut minutkin ojensi tassuaan ja tarttui Esikkolamme häkkiin. Riikkitassu kiljaisi uudestaan, mutta Jokiklaanin parantaja pysyi tyynenä ja antoi heivata itsensä eteenpäin. Esikkolamme jälkeen kaksijalka palasi ja nosti seuraavia häkkejä kainaloonsa. Lopulta oli minun vuoroni.
”Uskallappas”, sihisin, kun se ojensi vaaleanpunervaa tassuaan ja tarttui häkkiini. Se ei kuitenkaan kuunnellut, vaan nosti minut huimaavan korkealla. Painoin kynteni häkin hopeiseen kalterilattiaan ja tarkkailin jähmettyneenä, kun sorainen maa alapuolellani liikkui. Lyhyen matkan käveltyään, kaksijalka päästi pienen muminalta kuulostavan äänen ja avasi valtavan ruskean oven. Sihahdin kauhuissani, kun taivas yläpuolellani katosi ja vaihtui likaisen oranssiksi. Muutamia pieniä aurinkoja oli ripustettu kattoon roikkumaan selvästikin antamaan valoa muuten pimeään tilaan. Kaksijalka laski häkkini jollekin tason tapaiselle ja painauduin vankilani toiseen nurkaan, kun se avasi sen käpälällään. Huitaisin kynsilläni ilmaa, kun se kurkotteli tarraamaan minuun. Pitkät ohuen varpaantapaiset kiertyivät ympärilleni ja ennen kuin huomasinkaan olin ulkona häkistä. Aloin rimpuilla henki hieverissä. En tiennyt mitä kaksijalka aikoi, mutta sen tiesin, että en antautuisi ilma tappelua.
”Taistele kuin soturi, pelkuri!” ulvoin kun se vei toisen tassuna kauemmaksi huitovista kynsistäni. ”Hahaa! Yksi piste minulle!” Kaksijalka älähti, kun huitaisin minua pitelevää käpälää. Se loi minuun hivenen ärsyyntyneen katseen ja kutsuin toisen kaksijalan luokseni.
”Vai tervitset sinä toista jättiläistä apuun! Moukka! Hiirenmielinen!” mourusin, kun toinen kaksijaloista painoi minut kylmää, kiveltänäyttävää tasoa vasten. Minun rimpuilllessa ja toisen pidellessä tiukasti kiinni, ensimmäinen kaksijalka otti laukustaan jonkin valkoisen lehdennäköisen esineen ja alkoi sillä hieroa niskaani. Se tuntui... yllättävän hyvältä. Mutta sitä en aikoisi paljastaa. Toimenpide oli ohi nopeammin kuin kuvittelin (vaikka ulvoinkin kaiken aikaa: ”Hiirenmieliset! Minä olen soturi, ettäs tiedätte!”) Niskani tuntui puhtaalta enkä haissut enää veriseltä. Minut laitettiin takaisin häkkiin, joka heijattiin sitten ulos eri ovesta. Tällä kertaa edessäni aukeni laaja mustalla pinnalla pinnoitettu alue. Muutama teline, jotka oletettavasti olivat tarkoitettu kiipeilemiselle, seisoivat keskellä häkkiä. Silmäni aukenivat hämmästyksestä. Paikka oli täynnä kissoja! Kaksijalka mörähti jotain yllättävän hellästi ja nosti minut ulos häkistäni. Tällä kertaa en rimpuillut. Minulla oli nimittäin täysi työ etsiä tuttuja kasvoja.
”Lumikkotaival!” huudahdin, kun käpäläni koskettivat mustaa pintaa ja kaksijalan ote heltyi. Säntäsin heti juoksuun. Olin varma, että olin nähnyt isoemoni punaisen turkin jossain kissasekamelskassa. Oudut hajut ja kasvot tunkeutuivat aisteihini, kun pujottelin luimivien tai korviaan höristävein naaraiden välistä. Hetkinen. Täällä oli pelkästään naaraita. Minne Särkkäviiksi ja muut oli viety?
”Lumikkotaival”, huokaisin helpotuksesta, kun kiersin erittäin vihaiselta näyttävän naaraan ohi. ”Ja Ilveshalla?”
”Hei, Aurinkokajo”, harmaatabbynaaras, Hallakasvon sisar, maukui ja hymyili. ”Selvisit selvästikin kaksijalkojen käsittelystä, vaikka aiheuttamistasi äänistä päätellen ne pahoinpitelivät sinua.”
”Eivät ne ihan niin pahoja olleen, vaikka en kyllä ottaisi uudestaan”, mumisin nolona. Toivottavasti kokeneemmat naaraat eivät olleet huolestuneet liikaa.
”No, mitä pidätte?” Ilveshalla kysyi ja heilautti häntäänsä esitellen vankilan.
”En tykkää”, Lumikkotaival maukui vähäsanaisesti. ”Täältä on päästävä pikimmiten pois.” Naaras siristi silmiään ja alkoi läpivalaista häkin reunoja katseellaan.
”Ei taida onnistua”, Ilveshalla hymähti ja heilautti suuria korviaan. ”Olen yrittänyt. Muutama ulkopuolinenkin on yrittänyt, mutta aita tuntuu olevan ylitsepääsemätön. Siinä ei ole reikiä eikä koloja. Eikä ulostietä voi kaivaakaan.” Naaras raapaisi kynnellää kovaa pintaa, joka näytti aivan ukkospolkujen aineelta.
”Entäs ovi, josta kaksijalka toi minut sisään”, ehdotin ja vilkaisin olkani yli ruskeaa neliskanttista ovea. ”Onko siitä yritetty?”
Ilveshalla nyökkäsi synkkänä. ”Sen oven jälkeen on vielä kaksi ovea”, tämä kommentoi rutaten päässäni kehittyvän suunnitelman, ”jos oikein muistan.”
”Muistat”, Lumikkotaival tuki Hallakasvon siskoa.
”Sitten on vain odotettava pelastuspartiota”, mau’uin vakaasti ja loin katseeni kaukaiseen, puunlatvoista muodostuvaan siluettiin.

Pyörin epämukavalla pehmeällä pedillä. Siinä oli vahvana toisen kissan haju ja väriltään se oli räikeän vaaleanpunainen, sellainen väri, jota ei metsästä löytynyt.
Sinä yönä en saanut unta. Päässäni pyörivät vihamieliset katseet ja uteliaat silmäykset, joita minuun ja Lumikkotaipaleeseen luotiin. Ja kaiken sen takana pyörivät tuttujen kissojen katseet. Vaahterasumu, Pisarasydän, Höyhensiipi, Talvioturkki... kaikki ne kissat, jotka tekivät elämästäni elämisen arvoisen. Aloin pikkuhiljaa käsittää, miltä Lumikkotaipaleesta oli tuntunut, kun Suistohaukka oli kuollut. Nyt minäkään en ollut ehtinyt sanoa kaikkea rakastamilleni kissoille. Kaiken tämän lisäksi olin nälkäinen. Joku erakkonaaras oli varastanut ateriani, enkä ollut saanut sitä takaisin, vaikka rinnallani olivat olleet Ilveshalla ja Lumikkotaival. Vilkaisin ylös likaisen oranssiin kattoon ja huokaisin. Näkikö Tähtiklaani minua, vaikka edessämme oli kaksijalkojen tekemä katto? Minun oli uskottava niin.

Kellon kilkatus herätti minut. Räpytin silmäni auki kirkastuvassa valossa, jotka pikkuauringot saivat aikaan.
”Mitä nyt?” kysyin Ilveshallalta, joka oli noussut ylös. Naaras tarkkaili ruskeaa ovea, joka johti siihen huoneeseen missä niskani oli puhdistettu.
”Aamiainen”, Ilveshalla vilkaisi minua. ”Ja pidähän varasi tällä kertaa. Se erakko kovistelee aina uusia, etkä halua joutu silmätikuksi.”
Murahdin noustessani pystyyn ja alkaessani puhdistaa turkkiani. *Se erakko saa tulla ryttyilemään, mutta tällä kertaa olen valmis. Oppiipahan kunnioittamaan Myrskyklaanin soturia!*
Lumikkotaival, joka nukkui Ilveshallan toisella puolella, kurtisti kulmiaan aivan kuin aavistan ajatukseni. Älä hanki vaikeuksia, tämän ilme tuntui sanovan. Väräytin korvaani ymmärryksen merkiksi ja nostin katseeni, kun kaksijalka astui sisään kissataloon suuri rapiseva kassi kädessään. Se muistutti paljon niitä lehtiä, joita parantajat käyttivät toisen yrttien kantamiseen. Kaksijalka hyrisi kissoille hymyillen kaataessaan aina heidän omiin kuppeihinsa ruokaa. Se mölisi jotain minun kohdallani ja tuntui nauttivan, kun luimiston korvani. *Se on se kaksijalka, joka piteli minua eilen kiinni. Sillä on samanvärinen vihreä turkki ja aivan liian pitkä pääkarva*, tajusin hämärästi. Käsiksi en kuitenkaan siihen päässyt ja kaksijalka jatkoi kierrostaan hyväntuulisena. Pian sen kantama pussi oli tyhjä ja se poistui ovesta.
Nuuhkaisin epäilevänä hopeista kuppia –Ilveshalla oli opettanut sen sanan- johon oli pantu pieniä pupunpanan näköisiä palluroita.
”Parempaa ei saa”, Ilveshalla maukui nähdessään Lumikkotaipaleen ilmeen.
”Tätäkö pitäisi syödä”, naaras maukui inhoten, ”ja tätäkö pitäisi juoda.” Lumikkotaival kosketti käpälällään toista kuppia, jossa vesi oli.
Kumarruin kohti omaa kuppiani ja nappasin yhden papanan suuhuni. Pyörittelin sitä hetken kieleni päällä todetakseni, ettei se maistunut miltään. Nielaisin sen irvistäen ja lipaisin sitten aivan kaksijaloilta haisevaa vettä. Se oli seisonutta, mutta tuntui hyvältä vasten karheaa kurkkuani. Ja koko tämän ajan Lumikkotaival tarkkaili minut silmät viiruina.
”Tuomiosi?” tämä kysyi.
”Ei maistu yhtikäs miltään”, huomautin ja poimin toisen papanan, ”mutta palaisin mielelläni tuoresaaliiseen.”
Lumikkotaival irvisti vielä inhoten, mutta suostui sitten syömään.
Poimin jälleen yhden papanan suuhuni ja nielaisin. Tällaisen ruoan syöminen kuihduttaisi minut. Vaikka olin tarhassa vasta toista päivää, minulla oli jo ikävä tuoresaaliin makua. Hotkaisin lopun annokseni ja lipaisin muutaman kerran terävän makuista vettä. Syötyäni työnsin molemmat kupit hivenen kauemmas minusta ja käännyin ahtaassa tilassa aikomuksenani pestä itseni. Kurottauduin sukimaan selkääni ja sävähdin, kun häntäni taipui kipeästi vasten oman häkkini verkkoa. Vaihdoin asentoa ja painoin korvani takaviistoon tuntiessani kielelläni sotkuiset karvani. Niissä oli ilmiselvästi kaksijalkojen maku. Siitä huolimatta jatkoin aamutoimenpidettäni.
Kolahdus keskeytti pesuni ja höristin uteliaana korviani, kun toinen eilisistä kaksijaloista astui sisään häkkien peittämään huoneeseen. Se alkoi kiertää seinää vasten asetettuja vankiloita ja laski kissoja yksitellen ulos. Siristin silmiäni ja tarkkailin sen ohuita varpaita, jotka kiertyivät yhden häkin lukkoon. Se nosti varpaillansa sen irti –ja kissa oli vapaa. Erakko katosi pian pienestä luukusta ulos.
Kaksijalka huomasi katseeni ja sen oudonmuotoinen suu kääntyi ylöspäin. Painoin korvani jälleen luimuun, kun se asteli häkkini luo ja painoi tassunsa sen ovea vasten. Outo mumina kumpusi sen sisältä –aivan kuin kehräys, muttei kuitenkaan- ja se avasi häkkini oven.
”Ei hätää, Aurinkokajo”, viereisestä häkistä kuului Ilveshallan rauhoittava mauku. ”Se vain päästää sinut ulos.”
”Mutta jos se käy liian tuttavaksi, räpäytä sitä kynsilläsi”, Lumikkotaival huomautti ja sai Ilveshallalta tympääntyneen katseen.
Nielaisin, kun kaksijalan tassut kiertyivät ympärilleni. Sitten se laski minut lattialle ja kääntyi Ilveshallan häkin puoleen. Tuijotin kaksijalkaa hämmentyneenä. Siinäkö se? No mikä ettei! Kiepsahdin ympäri ja säntäsin ulos tarhaan.
Ulkona odotti kuitenkin yllätys. ”Ilveshalla!” mau’uin, kun Hallakasvon sisar tassutti ulos. ”Mitä Tähtiklaanin nimeen nuo ovat?” Tarhan ulkopuolella aivan siihen kiinni painautuneina oli todella monta pientä kaksijalkaa. Ja ne sirkuttivat korviahuumaavasti osoitellessaan kaikkein kirjavimpia kissoja. Siristin silmiäni hämmentyneenä. Olimmeko me näytillä?
”Kaksijalan pentuja”, Ilveshalla maukui ja siristi silmiään kirkaassa auringon valossa.
”Kaksijalan pentuja?” mumisin silmät suurina. ”En ole koskaan nähnyt mitään noin pelottavaa!”
Seuraamme liittynyt Lumikkotaival naurahti, mutta vakavoitui sitten. ”Mitä ne täällä edes tekevät?”
”Valitsevat kissoja kotikisuiksi”, Ilveshalla maukui ja osoitti hännällään, kun yksi pienistä kaksijaloista osoitti osoitti kirjavaa naaraskissaa. Pian jo minulle tuttu kaksijalka saapui tarhaan, nosti sen syliinsä ja lähti pois.
”Vaikuttavaa”, Lumikkotaival maukui synkästi. ”Yksi kaksijalan pennun osoitus ja sinulle on langetettu kuolemantuomio.”
Keskustelumme välissä yksi kaksijalan pentu oli kääntynyt katsomaan meitä päin. Vilkaisin sitä hämmentyneenä, ennen kuin tajusin sen aikeet.
”Varokaa!” ulahdin. Kaksijalan pentu osoutti meitä silmät loistaen nykien samalla isomman kaksijalan räikeää turkkia. Se oli iskenyt silmänsä minun ja Lumikkotaipaleen punaisiin turkkeihin.
”Voi hyvä Tähtiklaani!” Lumikkotaival murahti ja pinkaisi karkuun, kun kaksijalka astui tarhaan ovi nitisten. Loikin isoemoni perään sydän kurkussa ja muutamat toiset naaraat väistivät tympääntyneinä, kun yritimme piiloutua niiden taakse. Polkuanturat hiertyivät kipeästi vasten mustaa ainetta ja yksi kynsistäni vääntyi, kun se tarrautui pieneen epätasaisuuteen. Vankilassa ei kuitenkaan voinut juosta ikuisuuksiin, sillä pian edessämme kohosi tarhan aita. Olimme umpikujassa!
”Se tulee!” varoitin, kun kaksijalka ojensi käpälänsä ja meidän onneksemme kauhoi tyhjää. Lumikkotaival oli väistänyt salamannopeasti ja lähtenyt juoksemaan takaisin päin. Minä painoin selkäni kiinni häkin reunaan ja jännitin lihakseni valmiiksi hyökkäykseen, jos kaksijalka yrittäisi tarttua minuun. Niin ei kuitenkaan käynyt. Kaksijalka käännähti ympäri ja lähti isoemoni perään.
”Mrour!” Lumikkotaival kompastui ja liikahdin vaistomaisesti, kun kaksijalka tarttui sen niskasta kiinni. Isoemoni silmät siristyivät ja tämä päästi ilmoille vertahyytävän huudon samalla, kun kynsi ilmaa rajusti. Kaksijalka ei kuitenkaan välittänyt. Se asteli rauhallisesti sisäään johtavan oven luokse, jonka vieressä oli kaksi vapaata häkkiä.
”Se oli viimeinen pisara!” kuulin Lumikkotaipaleen uhkauksen, joka jäi kuitenkin tyhjäksi. Kaksijalka ovasi toisen häkin oven rauhallisesti ja sulloi ruimpuilevan Lumikkotaipaleen sisään. Kuului vain pieni kilahdus ja Lumikkotaipaleen vapaus oli mennyttä.
Siinä vaiheessa sain tassuihini liikettä. Jalkani kiihdyttivät vaistomaisesti juoksuun ja kiidin tarhan reunaa pitkin kohti isoemoni kaappaajaa, joka oli nyt nostanut Eskkolammen ilmaan. Haaleankeltainen naaras katosi toiseen häkkiin samalla, kun minä jarrutin aivan kaksijalan taakse.
”Et vie Lumikkotaivalta!” sihisin epätoivoisesti ja painoin kynteni vasten sen jalkaa, jota peitti outo tylsänvihreä turkki. Kaksijalka ulahti ja heilautti jalkansa ilmaa aivan kuin potkaistakseen minut pois. Tunsin ilmavirran repivän turkkiani ja kynteni liukuivat pois sen liukkaasta turkista. Tömähdin mustaa maata vasten kipeästi ja jäin haukkomaan henkeäni. Sillä välin kaksijalka oli nostanut Lumikkotaipaleen ja Esikkolammen häkit ulos tarhan ovesta. Pieni kaksijalan pentu tarttui toiseen häkkiin miltei hyppien ilosta ja toinen sen vanhemmista tarttui toiseen. Tuijotin toimeettomana, kun kaksijalkaperhe katosi näkyvistä vieden mukanaan isoemoni.
Painoin pääni kylmää ainetta vasten ja suljin silmäni. Kuinka näin oli voinut käydä? Ensin meidät siepattiin omasta kodistamme ja sitten Lumikkotaival vietiin täältäkin pois. Hän oli ainut muistutus perheestäni täällä. Mitä minä nyt tekisin? Pieni jomotus tunkeutui tajuntaaani ja käänsin hivenen päätäni. Kipu tuli niskastani. Oliko haavani auennut jälleen?
”Aurinkokajo!” Ilveshalla kiiruhti viereeni ja nuuhki niskaani varovaisesti. ”Haavasi on auennut.”
”Aijai”, sihahdin hivenen ja yritin nousta istumaan. ”Ei tässä kai mitään-” Lauseeni jäi kesken, sillä kaksijalka oli astellut eteeni ja tuupannut Ilveshallan pois tieltä. Se painoin valtavan käpälänsä vasten päätäni ja silitti minua. Tuijotin sitä järkyttyneen ja hämmästyneen ilmee sekoituksella. Kaksijalka päästi rauhoittavan äänen ja nosti minut hellästi ilmaa. Oliko se pahoillaan?
Ilveshalla tarkkaili minua maasta käsin. ”Älä nyt vain tee mitään harkitsematonta”, naaras maukui. ”Se hoitaa vain haavasi kuntoon ja tuo sinut takaisin. Ole vain kiltisti.”
*Kiltisti?* mietin ja sitten muuta jattelematta päästin pienen naukaisun. Se ei ollut uhkaava, vaan pikemminkin apua pyytävä tai rauhoittava. Kaksijalka silitti jälleen päätäni ja lähti kantamaan minua sisälle päin. Jos Ilveshalla sanoi, ettei ollut mitään hätää, niin minun piti uskoa niin. Minun olisi nyt vain oltava mahdollisimman kiltisti, antaa kaksijalan hoitaa niskani kuntoon ja palata sitten takaisin tarhaan.
Helppo juttu!

Nimi: Niemitassu

28.04.2018 00:07
”Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Suurtasanteelle klaanikokoukseen!”
Klaanin kokoontumiskutsu oli ehtinyt tulla minulle jo tutuksi, ja vilkaisin kysyvästi Pujopilkkua. Parantaja näytti ymmärtävän, mitä tarkoitin, ja nyökkäsi.
”Mene vain”, hän maukaisi. ”Voit osallistua jo klaanin toimiin, jos siltä tuntuu.” Väräytin korviani kiitokseksi ja tallustin ulos parantajien pesästä, kohdaten säpsähtäen kirkkaan auringonvalon. Ainoa asia, jonka vuoksi olisin voinut hyvin pysytellä parantajilla vielä vaikka kuun, oli tämä piiskutin valo. Parantajien pesässä oli mukavan varjoisaa, vaikkakin pitkästyttävää. Saa nähdä, sopeutuisinko tähän valoon laisinkaan.
”Pikkupuro on päättänyt siirtyä klaaninvanhimpiin.” Vinhatähti oli jo aloittanut kokouksen, mutta kuulin parahiksi hänen selittävän kokouksen syyn. ”Pikkupuro, oletko varma valinnastasi?”
”Olen, Vinhatähti”, juovikas naaras maukui rauhallisesti. ”Olen liian iäkäs toimimaan soturina tällä jalalla. On ollut kunnia palvella tätä klaania sen soturina, mutta koen, etten voi enempää näitä palveluksia tehdä.”
”Siinä tapauksessa kunnioitamme päätöstäsi”, Vinhatähti maukui. ”Pikkupuro, olet palvellut tätä klaania monien kuiden ajan, ja on sinun vuorosi siirtyä ansaitulle levolle klaaninvanhimpien joukkoon. Klaani kiittää sinua näistä kuista, ja toivottaa sinulle vielä monta kuuta aikaa levätä.”
”Pikkupuro! Pikkupuro!” klaani hurrasi vielä viimeisen kerran vanhimmaksi siirtyvän naaraan nimeä, ja minä hurrasin muiden mukana. Pikkupuro oli muistaakseni… isoemoni täti? Siitä huolimatta en tuntenut tätä kovin hyvin, mutta lupasin itsekseni käydä mahdollisimman usein tapaamassa häntä klaaninvanhimpien pesässä.
Klaanikokous ilmoitettiin päättyneeksi hurrausten tauottua, ja katselin hetken ympärilleni aukiolla. Pitäisiköhän minun yrittää opetella leirin rakenne nyt, kun kerran olin ulkosalla? Ehtisin olemaan täällä vielä hetken, ennen kuin kirkkaus alkaisi jomottaa päätäni, joten aika kannattaisi käyttää hyödyksi. Mistäköhän minun kannattaisi aloittaa? Minun pitäisi varmaan etsiä joku oppilas, joka voisi näyttää minulle leirin pesien paikat. Huomasinkin joutilaan oloisena loikoilevan, ruskeankirjavan kollioppilaan, joka sattuikin juuri katselemaan suuntaani. Katseemme kohtasivat ja kolli näytti hetken hieman hämmentyneeltä, mutta puhkesi sitten ystävälliseen hymyyn. Tähtiklaanin kiitos hymystä saattoi kuitenkin päätellä, että kolli ei ollut kovin räväkkä persoona – hymy oli pikemminkin rauhallinen kuin energinen. Niinpä otin itseäni niskasta kiinni, nousin jaloilleni ja kävelin kollin luokse. Kävin kovaa vauhtia kissojen nimiä läpi päässäni yrittäen yhdistää edes jotain tietoa tähän kissaan. Jos en väärin muistanut, hän oli Hietatassun veli ja näin ollen myös minun emoni veli, minun enoni… Pyökkitassu?
”Hei, Niemitassu”, kolli tervehti päästyäni hyvälle jutteluetäisyydelle. ”Mikä sinut aukiolle on ajanut? Voitko jo palata oppilaskoulutukseen?”
Jos tarkalleen puhuttiin, en minä ’palaisi’ mihinkään, kun en ollut koskaan kyseistä koulutusta aloittanutkaan – mutta päätin jättää näsäviisastelun sivummalle. ”Varmaan piakkoin”, tyydyin vastaamaan. ”Ajattelin tutustua leiriin ensin. Pyökkitassuko nimesi oli?”
”Joo”, oppilas maukaisi ilmeisen tyytyväisenä siitä, että tunsin hänet. ”Haluatko, että minä esittelen leirin sinulle?”
”Sen takia minä tässä olen”, myönsin. ”Vaikutit olevan jouten.”
”Jep, minulla ei ole tekemistä ennen iltapartiota”, Pyökkitassu totesi ja nousi ylös, ravistellen pahimmat pölyt turkistaan. Viime päivät olivat olleet hyvin lämpimiä, ja lumi oli viimein sulanut suurimmaksi osaksi. Näin auringonhuipun hetkellä aukio oli oikeastaan todella pölyinen, sillä aurinko lämmitti maan pintakerroksen nopeasti. Lämmittipä se myös niskaani, ja muistutin itseäni ladossa kokemastani kylmyydestä tukahduttaen näin närkästyneen kuittauksen hiostavasta tunteesta turkillani.
”Aloitetaan parantajien pesältä”, Pyökkitassu maukui. ”Sitä minun tuskin tarvitsee sinulle esitellä. Siinä ihan vieressä on kuitenkin klaaninvanhimpien pesä – saatoitkin huomata Pikkupuron menevän sinne äsken – ja sieltä pääsemme leirin takasisäänkäynnille, josta kuljetaan esimerkiksi tarpeidentekopaikalle…”

Seurasin Pyökkitassua kuunnellen tarkasti tämän selostusta leirin sisällöstä. Tutkin samalla hieman kollin eleitä ja puhetta saadakseni jotain selvää tämän luonteesta. Päädyin siihen tulokseen, että hän vaikutti yllättävän siedettävältä tapaukselta – hän puhui paljon, mutta luultavasti vain sen vuoksi, että olin käytännössä pyytänyt häntä tekemään niin. Kollin askeleet olivat rennot ja häntä heilahteli askelten tahdissa huolettomasti puolelta toiselle, eikä keltavihreiden silmien huoleton katse pysähtynyt pitkäksi aikaa minnekään käydessään leiriä läpi. Kaikesta rentoudesta huolimatta hänen sanansa olivat määrätietoisia ja hän vaikutti tietävän paljon klaanin tapahtumista – kolli selitti pesien paikkojen lisäksi myös klaanin ”tunnetuimmista” kissoista ja erilaisista viimeaikaisista tapahtumista. Hän oli kuin kävelevä, unelias tietopankki, ja totta puhuen pidin siitä. Hän ei tyrkyttänyt liikaa tietoa tai kysellyt turhia, vaan kertoi luontevasti kaiken tarpeellisen ja vähän päälle. Muutos oli todella tervetullut, sillä viimeksi kun olin mennyt puhumaan jollekin, oli kohteeni ollut Leutotassu. Ei hänkään rasittava ollut, mutta oppilas oli ollut niin jännittynyt ja hiljainen, etten ollut edes viitsinyt pyytää häntä kiertämään leiriä kanssani. Pyökkitassu puolestaan vaikutti totta puhuen siltä, että saattaisin jopa saada tästä jonkinlaisen ystävän – tai kaverin ainakin.

Olimme päässeet kierroksessamme melkein päällikön pesälle asti, kun auringonhuipun partio palasi leiriin. Jostain syystä se sai hälinän puhkeamaan aukiolle, ja Pyökkitassukin valpastui vieressäni.
”Tavisade?” kolli maukaisi puoliksi itsekseen, hämmennys kuultaen selkeänä äänestään. ”Niemitassu, Tavisade palasi! Ja hänellä on joitain vieraita kissoja mukanaan!”
Vaikka olin muuten aika ulkona klaanin viimeaikaisista tapahtumista, tästä onneksi tiesin tarpeeksi; Tavisade oli lähtenyt etsimään kaksijalkojen kaappaamia kissoja jonkin aikaa sitten. Oliko hän tosiaan jo palannut?
Kurottelin kaulaani nähdäkseni kissojen ohitse sisäänkäynnille, mutta pyrkimykseni osoittautui turhaksi. Aivan kuin minä olisinkin pienen kokoni ja siristettyjen silmieni kanssa nähnyt noiden kaikkien täysikasvuisten soturien ohi. Huomasin kuitenkin, että melu oli hälyttänyt Vinhatähden paikalle. Päällikkö pujotteli paikalle kerääntyneiden kissojen lomitse Tavisateen ja partion jäsenten luokse, ja nyt huomasin myös kaksi täysin vierasta kissaa. Vinhatähti käveli heidän luokseen ja alkoi keskustella jotain heidän kanssaan äänellä, josta en saanut selvää muun hälyn vuoksi.
Laskin katseeni tassuihini, sillä siristely ja aukiolla oleminen alkoi hiljalleen tuntua päässäni. Lisäksi kuikuilu oli täysin turhaa, sillä en kuitenkaan kuullut mitään.
”Pyökkitassu, menen takaisin parantajille”, maukaisin kollille. ”Kiitos, kun viitsit esitellä leirin minulle.”
”Eipä mitään, ilo oli minun puolellani”, Pyökkitassu totesi hymyillen. ”Etkö jää seuraamaan tätä?”
”En minä kuitenkaan siitä mitään selkoa saisi”, tokaisin heilauttaen häntääni. ”Eiköhän Vinhatähti pidä kokouksen, jos haluaa meidän tietävän jotain.”
”Hm, totta”, oppilas hymähti. ”Nähdään.”

Olin ehtinyt lepuuttaa silmiäni hetken aikaa parantajien pesän turvallisessa hämärässä, kun kokouskutsu kaikui jo toista kertaa tänään aukiolla. Päästyäni aukiolle huomasin niiden vieraiden kissojen istuvan Säröpoltteen vieressä lähellä Suurtasannetta, ja Tavisade oli aivan heidän lähellään. Vinhatähti odotti hetken, jotta kaikki ehtisivät varmasti aukiolle, ja aloitti sitten.
”Kuten olette varmasti huomanneet, Tavisade on palannut”, päällikkö maukui. ”Hän onnistui löytämään napatut klaanitoverimme ja myös monia muita klaanikissoja.”
Ilmoitus nostatti hälyn kissojen joukkoon, ja Vinhatähti joutui viittilöimään hiljaisuutta.
”Häntä auttoivat kaksijalkalassa asuvat kissat, jotka esittäytyivät Taolaisiksi”, päällikkö jatkoi kissojen vaiettua. ”Heistä kaksi lähti Tavisateen mukana ilmoittamaan klaaneille toveriemme löytymisestä. Reika ja Ollie ovat vieraitamme, joten heitä tulee kohdella sen mukaisesti. He toivat mukanaan viestin johtajaltaan. Valitettavasti klaanitoverejamme ei voi vapauttaa nykyisissä olosuhteissa. Reika, haluaisitko kertoa tilanteesta tarkemmin?”
”Meidän joukkomme on huonoissa väleissä toisen kaupungissa asuvan ryhmittymän kanssa”, Reikaksi osoittautunut, kilpikonnakuvioinen naaras maukui vakaasti. ”Itse asiassa ’huonoissa väleissä’ on tilanteen aliarviointia. Emme kykene auttamaan ihmisten tarhaamia kissoja niin kauan, kun kyseinen ryhmittymä häiritsee ja uhkaa meitä. Siksi pyydämme klaanien apua. Jos autatte meitä pääsemään eroon vihollisestamme, voimme vapauttaa toverinne. Palvelus palveluksesta.”
”Kiitos, Reika”, Vinhatähti maukaisi vieraan lopetettua puheensa. ”En koe ainakaan näillä näkymin syytä kieltäytyä välittömästi heidän pyynnöstään. Jos heidän auttamisensa tarkoittaa, että voimme saada klaanitoverimme takaisin, on se kannattavaa. Lähetän muihin klaaneihin viestinviejät, joiden tehtävänä on selittää tilanne lyhyesti ja ehdottaa päälliköiden hätäkokousta kokoontumissaarella huomenna auringonhuipun aikaan. Keskustelemme siellä tilanteesta tarkemmin ja ilmoitamme sitten, mitä teemme. Okasilmä, lähde kertomaan tilanne Jokiklaaniin. Leijonakynsi, Tuuliklaaniin. Setriviiksi, Varjoklaani. Okasilmä, sinun ei tarvitse palata takaisin ennen kokousta, sillä matka Jokiklaaniin on pitkä ja aikaa vähän. Luotan siihen, että saat Taivastähden suostumaan kokoukseen.”
Hiekanruskea kollisoturi nyökkäsi vakaasti, ja ilmoitettu kolmikko lähti välittömästi tehtävälleen.
”Eikö meidän kannattaisi toimia nopeammin?” emoni huolestunut kysymys kohosi muun hälyn yläpuolelle. ”Ymmärrän kyllä, että tästä on keskusteltava rauhassa, mutta eikö jokainen hukattu hetki ole kallis?”
”Ymmärrän huolesi, Liljavälke, mutta Reikan mukaan varsinaista kiirettä ei ole”, Vinhatähti maukui rauhoittavasti ja nyökkäsi Reikalle merkiksi selittää tarkemmin.
”Ihmiset pitävät ystäviänne tarhassa”, naaras maukui tyynesti. ”Ne ruokkivat heitä ja pitävät jonkinlaista huolta heistä. Tovereillanne ei ole minkäänlaista hengenvaaraa siellä, joten päivän parin viivästys ei tunnu missään.”
Liljavälke näytti hyväksyvän tämän selityksen, sillä emoni nyökkäsi helpottuneen oloisena ja istui takaisin aloilleen.
”Muita kysymyksiä?” Vinhatähti kysyi, katse kiertäen aukiolla olevissa kissoissa. ”Hyvä. Jäämme siten odottamaan Setriviiksen ja Leijonakynnen paluuta. Kokous on päättynyt.”

Nimi: Särkkäviiksi

28.04.2018 00:06
En ollut varmaan ikinä nukkunut näin huonosti. Kaksijalanpesässä ei ollut minkäänlaista nukkumapaikkaa, joka olisi ollut edes hieman sammaleen kaltainen. Vaihtoehtoina olivat käytännössä kivenkova, kylmä lattia tai upottavan pehmeä sohvaksi kutsuttu taso. Sohva oli kyllä mukava pelkkään makoiluun, mutta nukkumiseen se ei soveltunut. Idaho oli asiasta eri mieltä – hän rakasti sohvalla nukkumista. Itse päädyin lopulta hieman pehmustettuun tuoliin, vaikka pelkäsinkin tippuvani yön aikana siltä maahan.
Niin ei Tähtiklaanin kiitos käynyt, mutta kokemus oli silti järkyttävä. Aamulla aurinko ei ollut edes noussut, kun kaksijalka jo rymisteli alas portaiksi kutsuttuja tasaisia kielekkeitä ja alkoi häärätä keittiössä. Kaikki nämä kaksijalkojen termit saivat pääni pyörälle, mutta Idaho teki parhaansa opettaakseen edes perustiedot minulle. Vaikken aikonut täällä pysyäkään, ei termien oppimisesta haittaakaan olisi – ainakin saisin sillä tavoin tekemistä muuten puuduttavan tylsiin päiviini.
”Kuka ihme herää näin aikaisin?” mutisin ravistellen itseäni hereille. ”Edes aamupartio ei lähde tähän aikaan.”
Idaho venytteli makeasti ja vilkaisi minua huvittuneena. ”Emännällä on aamuvuoro töissä”, kolli maukaisi. ”Totut siihen kyllä. Sitä paitsi voimme hyvin mennä takaisin nukkumaan, kunhan emäntä on lähtenyt.”
”Eipä täällä varmaan muuta tekemistä olisikaan”, huokaisin. ”Idaho, mitä ihmettä sinä oikein teet täällä päivät pitkät?”
”Loikoilen?” kollikissa maukaisi hieman hämmentyneenä. ”Mitä muutakaan? Se on kuule todellista kissanelämää se, ei tarvitse tehdä yhtikäs mitään. Täällä saa hyvää ruokaa, rapsutuksia ja pehmeän punkan nukkumapaikaksi. Tosin tykkään silti enemmän sohvasta. Usko pois, sinä tulet vielä rakastamaan tätä elämää kunhan hieman totut olemaan paikoillasi.”
”Kaikella kunnioituksella, en usko että niin tulee tapahtumaan”, maukaisin. ”Vaikka joskus minun kannattaisikin hieman hidastaa, en vaihtaisi klaanielämää ikinä tällaiseen. Ei minua ole tehty loikoilemaan.”
”Niin ne klaanikissat aina sanovat aluksi”, Idaho totesi hieman hyristen. ”Antaisit tälle elämälle mahdollisuuden, Särkkäviiksi. Ei kukaan voi väkisin haluta tehdä töitä koko elämäänsä.”
Pudistelin itsekseni päätäni, mutten inttänyt enää vastaan. Oli jo riittävän paha, että olin ottanut ruokaa vastaan kaksijalalta. Jos vielä alkaisin ajatella kuin kotikisu, kääntäisi Tähtiklaani minulle varmasti selkänsä.
Tosiaan, ruoka. Kaksijalan tarjoamat kuivat nappulat olivat naurettavan mauttomia ottaen huomioon, kuinka hyvänmakuisina kotikisut niitä pitivät. Eivätkö nämä kissat olleet ikinä maistaneet tuoretta riistaa? Suoraan sanottuna raksujen syöminen kuvotti minua jonkin verran, erityisesti metallinmakuisella vedellä höystettynä, mutta minkäs sitä tilanteelleen mahtoi. Oli minun pakko kuitenkin jotain syödä, sillä en tiennyt lainkaan, kuinka kauan joutuisin täällä olemaan.

Kaksijalan palattua takaisin töistä se päästi meidät ulos – harmi vain että minä olin kytkettynä. Idaho oli vannottanut minua nykimästä hihnaa, ja yritinkin parhaani mukaan seurata kaksijalkaa lähietäisyydellä, jotta pantani ei vahingossakaan kiristyisi. Idaho puolestaan sai olla vapaana, mutta kulki siitä huolimatta lähellä emäntäänsä. Vaikka kaksijalka vaikuttikin rauhalliselta, huomasin lapojeni olevan jännittyneet koko lenkin ajan – olin kuullut tarpeeksi monta kertaa isäni tarinan hänen kokemuksestaan hihnoista ja kaksijaloista, enkä todellakaan halunnut kokea samaa. Halusin vain kotiin täältä, ennen kuin kaksijalka jonain päivänä menettäisi malttinsa.
Lenkki oli onneksi pian ohi, ja palasimme tutulle pihapolulle. Olin juuri seuraamassa Idahoa ja kaksijalkaa parvekkeelle, kun huomasin tutun hahmon silmäkulmastani. Viereisellä pihalla kaksijalan kanssa ulkoilemassa oli Naomi, tutkiskellen pihan kasveja ja nykien välillä hihnaansa kärsimättömästi.
”Naomi!” huudahdin sen suurempia ajattelematta. Naaraan pää ponnahti pystyyn ja hän hätkähti huomatessaan minut.
”Särkkätassu?” erakko maukaisi yllättyneenä. ”Mitä sinä täällä teet?”
”Samaa voisin kysyä sinulta”, totesin vaivautumatta korjaamaan nimeäni. ”Kaappasiko kaksijalka sinutkin? Kuinka kauan olet ollut täällä?”
”Muutaman neljäsosakuun”, Naomi maukaisi. ”Uskomatonta, mikä sattuma! Luulin, etten tulisi näkemään sinua enää!”
”Tuttuja?” Idaho kysäisi ohimennen ja sai minulta vastaukseksi nyökkäyksen. Kaksijalka nykäisi hihnaani pehmeästi merkkinä, että meidän pitäisi mennä, mutta jätin sen vielä toistaiseksi huomiotta.
”Naomi, tiedän että tämä kuulostaa vähän hassulta, mutta älä luovu toivosta”, maukaisin nopeasti naaraalle. ”Sisareni Tavisade on hakemassa klaaneista apua. He pelastavat meidät varmasti täältä! Sitten me molemmat voimme palata metsään, ja sinä pääset takaisin laumasi luokse. Tavisateella saattaa kestää hieman aikaa, mutta hän hakee meidät varmasi. Varmistan sitten, että myös sinut otetaan mukaan.”
”Oikeasti?” Naomi hengähti. ”Mahtavaa! Olen korvanpäitäni myöten täynnä tätä paikkaa. Kiitos kamalasti, Särkkätassu.”
”Ilo on minun puolellani”, hyrähdin. ”Ja muuten, se on Särkkäviiksi – olen nyt soturi.”


”Kukas tämä Naomi oli?”
Kohotin katseeni tassustani, jota olin juuri pesemässä. Idahon silmissä oli kujeileva pilke, ja tiesin välittömästi, mitä hän ajoi kysymyksellään takaa.
”Ystävä”, vastasin painokkaasti. ”Hän on reviirimme lähellä asuvassa laumassa. Tapasin hänet sattumalta isoemoni kuollessa – Naomi on isoemoni kasvattitytär ja näin ollen periaatteessa tätini. Oli vähän kuin minun ideani, että hän liittyisi siihen laumaan. Tapaamme silloin tällöin partioiden osuessa samaan aikaan rajalle.”
”Ystävä, hm?” Idaho toisti. ”No, joka tapauksessa on aika hyvä sattuma, että päädyitte naapureiksi. Mutta Särkkäviiksi, oletko tosissasi sen pelastamishöpötyksen kanssa? Etkö haluaisi jäädä tänne?”
”Valitan, mutta paikkani on klaanissa”, pahoittelin kollille. ”Perheenikin odottaa siellä. Vaikka vanhempani eivät olekaan enää elossa, ovat kaikki sisarukseni ja ystäväni siellä.”
”Sisarukset ja ystävät, hm?” Idaho maukaisi. Hän hymähteli todella usein. ”Eikö ketään muuta? Eikö noin nuorella herrasmiehellä muka ole ketään mielitiettyä?”
Avasin suuni sanoakseni vastaan, mutta samassa mielessäni välähti kuva Hallakasvosta ja koko naamani muuttui hehkuvanpunaiseksi. Idahon ilme muuttui voitonriemuiseksi ja ilkikurinen kehräys alkoi kummuta kollin kurkusta.
”Arvasinhan minä”, tuo kehräsi. ”Millaisesta neitokaisesta puhumme?”
”Ei, ei mitään sellaista-” sopersin kompastellen sanoihini. ”Hän on vain ystävä… Juuri niin, ystävä.”
”Kuunteletko sinä edes, mitä puhut, kissa hyvä?” Idaho nauroi. ”Ei tuota usko kukaan. En edes minä, vaikken tiedä asiasta mitään. Kerro nyt! Onko tilanteenne mutkikas? Eikö kumpikaan ole vielä kertonut tunteistaan?”
Kasvoni leimahtaisivat varmaan liekkeihin, jos kolli kiusoittelisi yhtään tuon enempää. Yritin etsiä jotain sanottavaa, mutta päädyin siihen tulokseen, ettei kiertely auttaisi. Idaho ei varmasti antaisi asian olla ilman kunnon vastausta.
”Se on… mutkikasta”, mutisin. ”Hän on ystäväni, ollut jo kauan, mutta… Kaipa siitä on muodostumassa jotain ystävyyttä syvempää”, myönsin huoahtaen hiljaa. ”Isoveljeni Kivirouta puhui minulle tästä tilanteesta, enkä oikein tiedä, kuinka suhtautua siihen… Pelkään, että tuhoan ystävyytemme tällä tavalla.”
”Ongelmaa ei ole, jos neiti tuntee samoin”, Idaho huomautti. ”Tunteeko hän?”
”Kivirouta sanoi, että tuntee”, mutisin posket kuumottaen. ”Mutten olisi niin varma… Hallakasvo ansaitsee jonkun minua paremman.”
”Miksi niin?”
Olin hetken vaiti miettien, miksi olin edes sanonut noin. Kaipa se oli se, mitä todella ajattelin. Minä todella pelkäsin myöntää tunteeni, sillä tunsi Hallakasvo samoin tai ei, ansaitsi hän parempaa. Eikä kissaa, joka kantaa perinnöllistä sairautta eikä kyennyt suojelemaan klaaniaan.
”En voi koskaan rakentaa itselleni perhettä. Sen rajan olen itselleni asettanut pennusta asti.”

Nimi: Liekkitassu

26.04.2018 11:31
1

Uusi oppilas

Pyörin levottomana pedilläni. En ollut sopinut vielä riitaa siskoni kanssa, ja se vaivaa minua edelleen. Nykyään me vain tiuskimme toisillemme ja riitelemme. Sitten Särkkäviiksi joutui koirien hampaisiin ja on ties vaikka missä. Minun on tehtävä jotain kaikkien kadonneiden vuoksi. Lähteä vaikka etsimään heitä kaksijalkalasta. Nousen pediltäni ja kävelen ulos. Kissat ovat virkeinä tänään, ja ilmassa on hieman jännittynyttä tunnetta, mutta kuka olisi nyt huoletta?
”Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä suurkiven juureen”, kuului Mestarini vinhatähden kutsu. Hän on sanonut, etten saisi olla hänen apunaan kuuluttamassa kokouskutsuja vaikka niin kovasti pyysin. Kun kaikki kissat ovat kokoontuneet suurtasanteen alle päällikkö jatkaa.
”Joutsenpentu, astu eteen”, hän komentaa ja pieni valkoinen pentu menee kaikkien nähtäväksi. ”Olet elänyt klaanissa kuusi kuuta, ja nyt on aikasi tulla oppilaaksi. Tästä lähtien, ennen kun saat soturinimesi sinua kutsutaan Joutsentassuksi. Mestariksesi saat (sen joka sopii zarelle).”
Joutsentassu ja hänen uusi mestarinsa koskettavat neniä, ja klaani alkaa hurraamaan. Onhan se hienoa että saadaan jotain ilon aihetta tänne.

Illalla tassuttelen rauhassa emoni ja isäni viereen tuoresaaliskasalle ottaen hiiren.
”Et ole kuulemma enää väleissä Sinitassun kanssa”, Varjokynsi ilmoittaa kysyvästi. Tuhahdan.”No jaa” ”Teidän täytyy sopia riitanne ennen kun se kasvaa liian suureksi”, emoni viisailee. ”Ei minun pidä anteeksi pyydellä! Hän tässä sen aloitti”, ilmoitan terävästi ja ennen kun vanhempani ehtivät sanoa mitään Joutsentassu tassuttelee luoksemme. ”Liekkitassu, ajattelin että voisit tulla kanssani hakemaan kanssani sammalia petiini”, hän ehdottaa. Nyökkään vaikka se ei ole mikään ihanteellinen homma, mutta en halua jäädä tänne vanhempieni kuulusteltaviksi.

”Onko mukavaa olla oppilas”, kysäisen kävellessäni Joutsentassulta. Valkoinen naaras nyökkää. ”Kuule aion tehdä petini aivan sinun petisi viereen”, hän ilmoittaa suorasti. Pyöräytän silmiäni. ”Ihan miten vain”, sanon. Nukuin ennen Särkkätassun vieressä, mutta nyt hän ei ole enää siinä joten Joutsentassu voi valita paikkansa vapaasti. Pääsemme paikkaan jossa on paljon sammalia. Valkoinen naaras alkaa repiä niitä irti kasaan.
”Mitä luulet, aikooko Vinhatähti tehdä mitään niille kadonneille?” Joutsentassu kysyy. Heilautan häntääni.
”Toivottavasti tai minä aion”, ilmoitan. Naarasoppilas lopettaa repimisen ja alkoi tuijottaa minua
”Se olisi hyvin rohkeaa Liekkitassu”, hän sanoo minulle silmät säihkyen. Hymyilen vaivaantuneesti, mutta huomasin pitäväni naaraan ihailusta. Katson sammal kasaa. ”Noh, eiköhän tuossa ole tarpeeksi”, ajattelen ääneen ja otan niin paljon sammalta suuhuni kuin voin. ”Mmvoinnmkantaammsinunkinnnosuuuutesi”, mumisen sammaleet suussa, yrittäen ehkä vähän esittää. Naaras naurahtaa ja vilkaisee sammaliin. ”Kyllä minä jaksan kantaa omani”, hän sanoo. ”Kiitos avusta Liekkitassu.”

Syön Hietatassun kanssa tuoresaalista aukiolla.
”Auttoit kuulemma Joutsentassua tekemään pedin”, hän sanoo syötyään.
”Joo kai. Mitä luulet, mitä Vinhatähti tekee kadonneille kissoille?” Kysyn oppilastoveriltani. Hän kallistaa päätään. ”En minä nyt sitä tiedä”, hän sanoo. Nyökkään ja katson maata.
”Aikooko hän vain unohtaa heidät”, pohdin.
”Mikset kysy sitä häneltä itse?” Hietatassu kysyy. ”Älä huoli, kyllä hän jotain keksii.”

Nimi: Zare

22.04.2018 19:49
_______________________________________________________

Nimi: Zare

22.04.2018 19:49
Virnatassu// 12kp
Kaurispentu// 11kp
Rusakkotassu// 14kp, 16kp
Vaahterasumu// 59kp
Aurinkokajo// 60kp
Väijykärki// 30kp
Höyhensiipi// 12kp
Hohtolehti// 20kp
Talvioturkki// 13kp
Kipinämyrsky// 29kp
Särkkäviiksi// 45kp

Nimi: Särkkäviiksi

22.04.2018 19:39
Raottaessani silmiäni en vastoin kaikkia odotuksiani ollut Tähtiklaanissa. Olin ollut satavarma, että se koira olisi vähintään vahingossa katkaissut niskani kantaessaan minua, mutta sain vastaani Tähtiklaanin hopeisen hohdon sijaan pimeyttä. Olin oletukseni mukaan hirviön sisässä, sillä meno oli töyssyistä ja ääni oli korviahuumaava. Liikkumatilaa ei ollut paljon, sillä olin jonkinlaisessa häkissä. Metallinen verkko raapi kylkeäni töyssyjen keikuttaessa hirviötä ja häkkiä, ja katsoin parhaaksi kääntyä vatsalleni. Oloni oli yhä hutera, mutta tarpeeksi hyvä ympärilleni katseluun. Oli hämärää, mutta näin silti muutamia toisia häkkejä pitkin poikin.
”Särkkäviiksi? Heräsitkö sinä?” Tunnistin välittömästi Aurinkokajon äänen. Oliko hänetkin siepattu? Keitä muita täällä oli? Kaikki tuoksut peittyivät kaksijalan, koiran ja hirviön katkun alle, eivätkä silmäni olleet vielä tottuneet hämärään.
”Aurinkokajo?” kysyin hiljaa. ”Saivatko kaksijalat sinutkin? Keitä muita täällä on?”
”Taivalturkki ja Lumikkotaival”, klaanitoverini vastasi. ”Sekä Tuuliklaanin Jokitaival ja Riikkitassu, Jokiklaanin Esikkolampi, Varjolehti ja Ruokotassu ja muutama erakko. Ne koirat ovat todella saaneet monia meistä kiinni.”
”Ovatko kaikki kunnossa?”
”Ruokotassu venäytti kuulemma jalkansa”, Lumikkotaipaleen ääni maukui. ”Taivalturkkikaan ei ole kovin hyvässä kunnossa. Muut voivat tilanteeseen nähden hyvin.”
”Taivalturkki? Mitä hänelle sattui?” kysyin huolestuneena.
”En pysty kääntämään päätäni, Särkkäviiksi”, klaanitoverini maukui jostain hämärän keskeltä. ”Ja totta puhuen tämä sattuu vietävästi. Se koira varmaan mursi jotain niskastani retuuttaessaan minua.”
”Niskaan tulevat vammat ovat yleensä kivuliaita”, minulle tuntemattoman naaraan ääni maukui. ”Taivalturkkiko nimesi oli? Jos niskastasi todella on murtunut jotain, en tiedä, voiko tilannetta korjata. Sinut pitäisi saada mahdollisimman pian ulos täältä.”
”Uskoakseni tiedät, mistä puhut, Esikkolampi”, Taivalturkki maukui hiljaa. ”No, saa nähdä. Kunpa tämä höykytys nyt vain loppuisi. Onko kenelläkään mitään tietoa, missä päin olemme?”
”Paras arvaukseni on Jokiklaanin takainen kaksijalkala”, Jokitaipaleeksi tunnistamani ääni maukui. ”Minut ja klaanitoverini napattiin ensimmäisinä, sitten Myrskyklaanin kissat ja erakot, ja jokiklaanilaiset viimeisinä. Jos tämä hirviö ei kierrä järveä parhaillaan uudestaan, olisi loogista olettaa, että olemme lähellä Jokiklaanin reviiriä.”
”Toivottavasti emme päädy minnekään kauas”, Esikkolampi maukui. ”Varjolehti on aika huonona. Hän sai ikäviä haavoja koiralta. Ruokotassu, mikä hänen tilanteensa on?”
”Hän nukkuu, Esikkolampi”, uusi ääni totesi. ”Verenvuoto on lakannut. Luulen, että hän toipuu tuosta omillaankin.”
”Minneköhän meitä ollaan viemässä?” Esikkolampi mutisi huolissaan. ”Teidän kaikkien haavat olisi hyvä hoitaa tulehdusten varalta mahdollisimman pian. Mitäköhän kaksijalat aikovat meille tehdä?”
”Hylätä varmaan”, Lumikkotaival murahti. ”Ainakin jos Liljavälkkeen tapausta on uskominen. Ja Vatukkatuhkan, Vaahterasumun ja Koskitassun. Heidät kaikki hylättiin oman onnensa nojaan joihinkin latoihin.”
”Huonompi juttu”, Esikkolampi huokaisi. ”Miksiköhän ne edes tekevät tämän? Ei meistä ole ollut kaksijaloille ikinä haittaa.”
”Vain Tähtiklaani tietää, Esikkolampi”, Jokitaival maukui hiljaa. ”Vain Tähtiklaani tietää.”


Paikkaa, johon jouduimme, ei kuitenkaan kutsuttu ladoksi. Mukanamme ollut erakko, tarkemmin sanottuna Lokin laumaan kuuluva Roy, kutsui tätä paikkaa ”tarhaksi”. Se oli kuin suuri, metalliverkolla reunustettu häkki. Se oli jaettu keskeltä, ja molemmat puolet olivat täynnä kissoja. Ensivilkaisulla veikkaisin, että kaksijalat jakoivat meidät sukupuolen mukaan; Aurinkokajo, Lumikkotaival ja muut mukanamme olleet naaraat vietiin toiselle puolelle. Ruokotassu ja Varjolehti jätettiin kaksijalanpesään pienempiin häkkeihin, ja pystyin vain toivomaan, että kaksijalat auttaisivat heitä. Taivalturkki kuitenkin pystyi kävelemään itse, joten kaksijalat heivasivat hänet minun ja muiden kollien mukana ulkotarhaan. Näimme taivaan ja kaksijalkojen kaupungin verkon läpi, mutta maa oli samaa mustaa ainetta kuin ukkospolut – luultavasti siksi, ettemme kaivaisi tietämme ulos täältä. Mustan aineen päällä oli ohut kerros maa-ainesta jäljittelemässä metsämaata, ja tarhassa oli muutama telineentapainen, jolle pystyi kiipeämään.
Päivien mittaan aloin hahmottaa kaksijalkojen aikeita hieman paremmin. He ilmeisesti yrittivät kesyttää meitä lemmikeikseen, sillä säyseimmät tapaukset kuten Esikkolampi ja Riikkitassu olivat jo päässeet ulos tarhasta muiden kaksijalkojen mukana. Myös Lumikkotaival oli lähtenyt samalla kerralla kuin Esikkolampi, vaikka naaras olikin aluksi protestoinut asiaa äänekkäästi. Ruokotassua ja Varjolehteä taidettiin todella hoitaa, sillä kaksijalat puhdistivat Varjolehden haavat säännöllisesti – annettuaan tälle ensin jotain nukuttavaa ainetta – ja olivat lastoittaneet Ruokotassun jalan. Molemmat toipuivat hyvää tahtia. Olomme eivät olleet huonot, mutteivat hyvätkään – kissoja oli aivan liikaa pienessä tarhassa, ja yhä useampi pidettiin päivät pitkät sisällä tilanpuutteen vuoksi. Öiksi meidät kaikki otettiin usein sisälle, mutta nyt jotkut oli pakko jättää ulkopuolelle. Ravintoa kyllä saimme, mutta se oli kaksijalkojen mautonta nappulasekoitusta ja metallinmakuista vettä. Ne olivat myös syöttäneet meille jonkinlaista tahnaa, joka maistui aivan kamalalta.
Tarhalla oli monia klaanikissoja, itse asiassa melkein kaikki kadonneiksi ilmoitetut olivat täällä. Varjoklaanin Myrskyraitaa ja Susitassua en ollut kuitenkaan löytänyt, enkä Jokiklaanin Tuulikujetta. Olinpa tavannut myös puolituttuja; Kenneth, Mirandan aikoinaan joesta pelastamani pentu, oli jäänyt kiinni samaan aikaan meidän kanssamme. Nuori kolli oli todella peloissaan kaksijalkojen vuoksi, ja koin osakseni rauhoitella häntä aina tilaisuuden tullen.
Olot olivat oikeastaan melkeinpä siedettävät, mutta yksi huolenaihe kaihersi mieltäni; Taivalturkki. Kaksijalat eivät olleet tainneet huomata kollin kipuja, sillä he pitivät häntä yhä samassa tarhassa muiden kanssa. Kollin tilanne oli ainoastaan pahentunut, eikä hän pystynyt enää kunnolla nukkumaankaan. Taivalturkki ei ollut koskaan ollut heikko kissa, mutta nyt hän saattoi vain maata pitkiä aikoja aloillaan ja vaikertaa hiljaa kivun vuoksi. Esikkolampi ei ollut ennen lähtöään onnistunut tutkimaan häntä, sillä naaras oli eri puolella tarhaa kuin me. Muita parannustaitoja omaavia kissoja täällä taasen ei ollut.
Tilanne tuntui kuitenkin muuttuvan neljäntenä päivänä, sillä kaksijalat alkoivat kiinnittää huomiota Taivalturkin ruokahaluttomuuteen. Oli vasta aikainen aamu ja meidät oli juuri päästetty ulos tarhaan, kun yksi kaksijaloista jättäytyi meidän kanssamme tarhaan muiden lähtiessä pois. Kissat pakkaantuivat vastakkaiselle puolelle tarhaa kuin kaksijalka, sillä kukaan meistä ei kaikesta huolimatta sietänyt kaksijalkoja. Ei ollut syytä olla niille kiltti, sillä ne pitivät meitä vankeina. Vain harva kissa täällä oli oppinut hyväksymään kaksijalat lähellään, ja heidät oli heti viety uusiin koteihin kaksijalkojen toimesta.
Ainoa, joka ei väistänyt, oli Taivalturkki. Kollilla ei riittänyt enää voimia liikkumiseen, ja kaksijalka pääsi ongelmitta tämän luo. Soturi päästi tuskan ohentaman äännähdyksen kaksijalan nostaessa hänet, ja olento jutteli klaanitoverilleni jotain rauhoittavalla äänellä.
”Päästä irti, hiirenaivo, tuo sattuu vietävästi!” Taivalturkki sihisi, mutta kaksijalka ei tietenkään ymmärtänyt. Se jatkoi vain jutteluaan ja lähti kävelemään takaisin tarhan sisäänkäyntiä kohti soturi sylissään.
”Onnea, Taivalturkki!” huikkasin hieman huolissani tämän perään. ”Toivotaan, että ne hoitavat sinut kuntoon!”
”Jos ne saavat tämän niskan kuntoon, lupaan vaihtaa näkemystäni niistä!” soturi huikkasi takaisin juuri ennen kuin ovi sulkeutui ja näköyhteys välillämme katkesi. En voinut silloin vielä tietää, että nuo sanat jäivät Taivalturkin viimeisiksi.

Taivalturkin lähdöstä ei ollut kulunut paljoakaan aikaa, kun kuulin tutun äänen hieman kauempaa. Vilkaistessani tarhan ulkopuolelle huomasin Tavisateen, joka juoksi kuin tuli hännän alla tarhaa kohti kahden muun kissan kanssa.
”Löysin teidät!” naaras hihkui. ”Minä todella löysin teidät! Aurinkokajo! Särkkäviiksi! Ilveshalla! Ovatko muut täällä myös?”
”Tavisade!” henkäisin ja juoksin tarhan reunalle. ”Kuinka sinä täällä olet?”
”Seurasin teitä”, naaras maukui hengästyneenä. ”Törmäsin näihin ”Taolaisiksi” itseään kutsuviin kissoihin, ja he kertoivat minulle tien tänne. En voi uskoa, että te olette todella kunnossa!”
”Missä me olemme?” Aurinkokajo kysyi tarhan toiselta puolelta. ”Onko tämä se Jokiklaanin takainen kaksijalkala?”
”On”, Tavisade kehräsi. ”Tähtiklaanin kiitos, olette näin lähellä! Kuulkaa, minulla ei taida olla kovin paljoa aikaa ennen kuin kaksijalat huomaavat minut, joten sanon tämän nopeasti: Meillä on suunnitelma, jolla saamme teidät ulos täältä. Sitä ennen minun täytyy kuitenkin hakea järveltä joukko muita klaanikissoja ja auttaa Taolaisia. Taolaiset tietävät, miten teidät saa ulos. Koko prosessissa saattaa kestää hetken, mutta me tulemme pelastamaan teidät. Teidän täytyy vain odottaa hetki. Onnistuuko?”
”Eiköhän, ei täällä mitään kiirettä ole”, maukaisin isosiskolleni. ”Vaikka kaksijalat pitävät meitä vankeina, eivät ne vahingoita meitä tai pidä meitä nälässä. Meillä on aikaa odottaa.”
”Hienoa”, Tavisade maukaisi ja vilkaisi hermostuneena tarhan ovea. ”Nyt täytyy mennä, mutta me palaamme vielä. Odottakaa meitä siihen asti. Tuomme myös muiden klaanien jäseniä, ja pelastamme sitten teidät kaikki. Lupaan sen.”

Päivä vaihtui iltaan, ja jälleen uusi kaksijalka saapui tarhalle. Se jutteli tarhan omistavan kaksijalan kanssa jotain ja osoitti sitten minua kohti. Niskakarvani nousivat pystyyn ja pujahdin äkkiä muiden kissojen sekaan kauemmas kaksijaloista. Osoittiko se minua? Haluaako se minut itselleen? En todellakaan tiennyt, mitä ajatella. Täältä ulos pääseminen saattaisi tuoda pakenemisen mahdollisuuden, mutten halunnut jättää Kennethiä ja Taivalturkkia. En ollut nähnyt soturitoveriani sen jälkeen, kun hänet vietiin pois tarhasta, ja halusin varmistaa, että hänellä oli kaikki hyvin. Kenneth taas tarvitsi minua tuekseen. En sitä paitsi halunnut jättää muita klaanitovereitani, sillä yhdessä oleminen oli aina parempi kuin yksin ja hajallaan. Kuinka kukaan voisi edes löytää meitä, jos olisimme ympäri kaksijalkalaa? Löytäisikö Tavisade meitä, jos emme olisi tarhalla?
Tunsin langan kiertyvän kaulani ympärille, ja samalla hetkellä tajusin olevani loukussa. Kaksijalka oli ottanut minut kiinni kepillä, jonka päässä oli hihnaksi tarkoitettu nauha. Sillä se otti haluamansa kissan täältä aina kiinni.
”Voi hiirenpapanat”, murahdin yrittäen tempoa päätäni irti hihnasta, mutta tuloksetta. Kaipa rimpuilu oli sitten turhaa. ”Aurinkokajo! Ilveshalla! Näyttää siltä, että minä lähden nyt. Muistakaa kertoa Tavisateelle sitten kun hän palaa, että kissoja on myös muualla kaksijalkalassa!”
”Ole varovainen, Särkkäviiksi!” Aurinkokajo huudahti. ”Me etsimme teidät kaikki, kunhan pääsemme täältä pois! Älä huolehdi meistä! Nähdään!”

Jälleen yhden epämukavan töyssyisen matkan jälkeen saavuin kaksijalanpesälle, joka näytti melkein identtiseltä viereisten pesien kanssa. Vaaleansininen väri muistutti hieman taivasta, ja pesä oli paljon huolitellumman näköinen kuin se hylätty pesä, joka reviirillämme oli. Kaksijalka – nuori, mustaturkkinen yksilö jolla oli sininen tekoturkki päällään tällä hetkellä – nosti minut häkissä ulos hirviöstä ja kantoi minut sisälle kaksijalanpesään. Olento jutteli minulle koko ajan jotain, mutten ymmärtänyt sanaakaan. Suljettuaan oven takanaan se laski häkkini maahan ja avasi salvan. Pinkaisin salamana ulos häkistä ja pakenin lähimpään nurkkaan. Kaikkialla haisi epäluonnolliselta ja katossa oleva kirkas valo pisti silmiäni. Erilaiset laitteet hurisivat ympäri pesää ja kynteni rapisivat kovaa lattiaa vasten. Paikka oli yksinkertaisesti sanottuna meluisa, epämukava ja luotaantyöntävä.
”Kas, uusi tulokas saapui vihdoin.” Meinasin säikähtää ulos turkistani kuullessani kissan äänen lähistöltä. Kääntäessäni pääni salamana sivulle huomasin ruskeatabbyn, pulskahkon kollikissan, jonka keltavihreissä silmissä oli huvittunut mutta laiska katse. ”Älä minua turhaan säiky, nuorukainen. Olen Idaho. Mikä sinun nimesi on?”
”Särkkäviiksi”, mutisin hieman varovasti. Tuo kissa oli heti ensisilmäyksellä selkeä kotikisu. Tulisiko minustakin noin laiskan näköinen, jos joutuisin olemaan täällä kauan?
”Ah, olet sellainen klaanikissa”, Idaho maukui kehräten hieman. ”Siksi oletkin noin piiskutin säikky. Ei kaksijalkoja tarvitse pelätä, ystäväiseni. Ne pitävät meistä huolta.”
”Rohkenen olla eri mieltä”, mumisin silottaen kuitenkin viimein pörhistyneet niskakarvani. ”Pääseekö täältä mitenkään ulos, Idaho?”
”Ovesta”, kollikissa naurahti. ”Mutta en usko, että emäntä päästää sinua yksin ulos vielä pitkään aikaan.”
”En siis… pääse ulos?” toistin epäuskoisena. ”Aikooko tuo kaksijalka pitää minut sisätiloissa siihen asti, että tulen hulluksi ja kesyynnyn?”
”Kaksijalka”, Idaho toisti huvittuneena, puoliksi itsekseen mumisten. ”Ei suinkaan, nuorukainen. Emäntä hakee sinulle varmaan tällä hetkellä pantaa, jonka avulla hän saa kytkettyä sinut ja voi päästää sinut ulos. Tällaista”, kolli maukui läpsäyttäen kaulassaan olevaa pantaa. ”Saamme samalla nähdä, minkä nimen hän sinulle antaa.”
”Nimen? Mikä nykyisessäni on vikana?”
”Ei emäntä tiedä sinun nykyistä nimeäsi, hupsu, kissat ja ihmiset eivät ymmärrä toisiaan. Oikea nimesi ei muutu, emäntä vain kutsuu sinua toisella nimellä. Minä olen syntynyt täällä, joten minulla ei onneksi ole toista nimeä.”
”Kiristääkö tuo?” kysyin huolestuneena viitaten kollin pantaan. En tiennyt, kuinka hyvin tottuisin tuollaiseen hihnaan kaulani ympärillä, jos se olisi vähänkin kireä.
”Ei se kovin paljon”, Idaho maukui. ”Luulen, että emännällä on sinulle puolikiristävä panta. Sellainen, joka ei kiristä, mutta josta ei kuitenkaan pääse pyristelemään irti. Panta kiristyy aina, kun vedät hihnasta.”
Osa kollin puheesta meni ohi korvieni, mutta päädyin kuitenkin nyökkäämään ymmärryksen merkiksi. Kaksijalka palasi luoksemme, ja sillä oli kädessään Idahon pantaa muistuttava, väriltään kuitenkin erilainen ja osaksi ketjusta muodostuva panta. Siinä oli samanlainen metallinen laatta kuin Idahon pannassa. Kaksijalka kyyristyi lähelleni, ja tunsin niskakarvojeni nousevan taas pystyyn.
”Älä laita vastaan, se vain vaikeuttaisi tilannetta”, Idaho maukaisi. Vastahakoisesti pysyttelin paikoillani kaksijalan pujottaessa pannan kaulaani ja kiristäessä sitä hieman, jotta se pysyisi päälläni. Kaksijalan käpälät tuntuivat inhottavan kömpelöiltä ja se nyki turkkiani muutaman kerran epähuomiossa yrittäessään kiristää pantaa, ja raapaisi leukaani hieman kummallisilla kynsillään. Vaikken ollutkaan yleensä tarkka tuollaisista pikkuasioista, tuntuivat ne ylitsepääsemättömiltä kaksijalan tekeminä.
”Katsotaas”, Idaho maukui kaksijalan noustua takaisin jaloilleen. ”Dakota.” Kollin viikset väpättivät hieman tämän katsoessa kaulassani killuvaa laattaa. ”Nimesi on Dakota. Emäntä näemmä pitää Yhdysvaltojen osavaltioiden nimistä.”
Jaa mistä? Melkein koko lause tuntui aivan vieraskieliseltä minulle, mutta päätin antaa asian olla. Kaipa minä joskus näitä termejä oppisin – jos siis joutuisin olemaan täällä niin kauan. Dakota? Olipa kummallinen nimi.
Pysyin täysin paikoillani yrittäen tottua kaulaani ympäröivään tunteeseen. Ajatus siitä, että kaulani ympärillä oli koko ajan jotain, tuntui inhottavalta. Entä jos jäisin sen vuoksi kiinni jonnekin? Tai panta kiristyisi nukkuessani jollain tavalla? Eikö tällainen ole hengenvaarallista?
Mitä enemmän katselin ympärilleni kaksijalanpesässä, sitä varmempi olin yhdestä asiasta: Olin kuinka hyödytön klaanissa tahansa, ei kotikisun elämä tulisi koskaan olemaan minua varten. Halusin pois täältä niin pian kuin mahdollista.

Nimi: Kipinämyrsky

22.04.2018 15:17
Istun Varjokynnen vieressä suurtasanteen alla. Kokouskutsu tuli juuri äsken, ja aistin kuinka kumppanini oli jännittynyt siitä mitä asia tuo. Kaksijalat käyttävät nykyään koiria meidän nappaamiseen, ja hän pelkää että kaksijalat vievät Liekkitassun ja Sinitassunkin. Olen minäkin siitä jännittynyt, kun olen emokin. Sitten on vielä yksi asia, jota en ole kertonut vielä Varjokynnelle. Täpläsiipi oli eilen kertonut minulle kovalla kiireellä, että isäni, Huuhkajakynsi oltaisiin nähty reviirillämme. Että hän olisi jättänyt viestin Täpläsiivelle. Hän kuulemma ottaa jonkun joka hänelle kuuluu. Koskisikaan yhteenkään myrskyklaanilaiseen niin saisi maistaa kynnestä. Mutta näin monen vuoden jälkeen hän tulee näyttämään likaista naamaansa. Pahinta tässä on, että ainut perheemme ulkopuolinen joka tietää tästä on Vaahterasumu. Se liero huijjari! Pitääkin katsoa, ettei hän mene ilmoittamaan tätä koko klaanille. Sähähdän pienesti itsekseni.
“Shh, kulta kokous alkaa”, Varjokynsi sanoo lempeän pelmeällä äänellä minulle. Kehrään myöntyvästi ja kosketan kumppaniani kuonoon. Onneksi minulla on hänet tukenani mitä ikinä käykään.


Jonotan rauhallisesti onnittelemaan Väjykärkeä. Annan nuorenpien kissojen mennä ensin. Nuori soturi näytti huokuvan hämmennystä kun sai oppilaankin keti kättelyssä. Kun vihdoin pääsemme Varjokynnen kanssa paikalle, annan ensin harmaan kollin onnitella Väjykärkeä, ja sitten saavun minä.
“Onnittelut, Väjykärki. Oli jo aikakin saada sinut sotureiden pesään”, ilmoitin iloisesti. Nuori kolli nyökkää.
“Tätä minäkin odotin”, hän ilmoittaa.


Kävelen rauhallista tahtia Leutotassu vierelläni kohti metsää. Oppilaani on edistynyt hyvin viimepäivien aikana. Ehkä kohta olisi hänen aikansa seurata sotureiden polkua. Oppilas oli jo tarpeeksi vanha, tällä hetkellä vanhin oppilaiden pesässä. Ehkä odotan kumminkin vielä paripäivää ja näytän vielä Leutotassulle viimeiset taisteluliikkeet.
“Noniin, koska partiossa olemme vain me kaksi, ei kannata alkaa merkata rajoja. Tarkistetaan vain ne. Jos Varjoklaanin puolelta tulee toinen partio emme luultavasti voita niitä. Rajojen merkkaaminen on kireinpiä hetkiä klaanien välillä”, sanon ja katson oppilastani. Leutotassu näyttää kuuntelevan tarkasti sillä rajojen kohdalla hän vain kiertää niitä noin hännän mitan päässä itse rajasta.
“Varsinkin Tuuliklaani. Jos vain hipaiset rajaa kun he katsovat, syntyy aika moinen mellakka”, naurahdan. “Sano minun sanoneen että jos-”
“Tulevathan Särkkäviiksi ja Ilveshalla takaisin?” Kysyy Leutotassu yhtäkkiä. Laitan korvani luimuun miettien miten vastaan.
“Ri-riippuu ihan siitä e-että löytävätkö he- tai siis-”, niinpä tietysti, en saanut sanotuksi sanaakaan, koska tajusin että mahdollisuudet heidän takaisinpääsyyn livat pienet. Leutotassu ei näyttänyt siltä että olisi odottanut vastaukseksi jotakin muuta. Hän huokaisee suvään ja katsoo maata.
“Haluan vain auttaa, mutta en tiedä miten tekisin sen. Olen niin kamalan huolissani heistä”, tuo ilmoittaa. Vetäydyn lähenmäksi tukemaan oppilastani.
“Kuule, tiedän ett sinulla on rankkaa tämä, ja kuinka paljon haluaisit auttaa”, ilmoitan. Leutotassu painautuu turkkiani vasten.
“Kyse ei ole vain minusta, se on vaikuttanut muihinkin oppilaisiin. Liekkitassu ennen vain riiteli Neulassielun kanssa, mutta kun hän muutti sotureiden pesään Liekkitassu on alkanut iltaisin murehtimaan Särkkäviikseä. Sinitassu ei edes yritä auttaa häntä heidän riitansa takia”, oppilas kertoo. Härähdän kuullessani pentujeni nimet, ja laitan korvat taakseni.
“Jahaa, vain minun pentuni”, sanon äreänä. Leutotassu pudistaa säikähtäneenä päätään.
“Ei älä! Tämä on heillekkin hankalaa joten älä kiltti pahenna mitään!” Oppilas sopersi. Hätkähdän ja nyökkään pienesti päätäni.
“Muutkin oppilaat ovat kireinä, tai no jäljellä olevat”, kolli sanoi.



Kun palaamme leiriin käsken Leutotassua vaihtamaan sammaleet klaaninvanhimpien pesästä. Oppilas tietenkin lähti heti matkaan. Aijon pitää hänet kiireisenä tämän koko päivän. Kun hän on saanut sammaleet vaihdettua hiomme taisteluliikkeitä, ja sen jälkeen kysyisin häneltä hieman teoriaa. Kävelen tuoresaaliskasalla kököttävän Kirpunloikan luo. Pikkuveljeni tervehtii minua hännänheilautuksella, ja poimii kasasta hiiren minullekkin.
“Miten olet jaksanut, veli kun pienet pentusi pääsivät sotureiksi?” Kysyn pieni leikkisä pilke silmäkulmassa.
“Olen heistä todella ylpeä, he kaikki pääsivät sotureiksi- Eikun siis eivät ihan kaikki”, soturi korjaa. “Hohtolehtihän sai parantajan arvon.”
Nyökkään hilpeästi kuinka veljeni olikaan onnessaan, ja tietenkin ylpeä jälkeläisistään.
“Noh, kaipa Sinitassu ja Liekkitassukin pääse sotureiksi pian”, järkeilen. Kirpunloikka koskettaa minua hännällään.
“Varmasti, he ovat tunnollisia oppilaita”, hän sanoi. “Muuten haluaisitko tulla auringon huipun partioon minun kanssani? Leutotassukin voi tietenkin tulla.”
“Totta kai! Hän on ahkera ja aijon päästää hänet soturiksi aivan pian”, sanon. Mikä olisikaan paras tapa katsoa luotettavuus klaanille kun partiossa tarkkaileminen?
“Ja muuten, sopisiko jos antaisimme Leutotassun johtaa sitä? Haluan nähdä hänen todelliset kykynsä”, ehdotan, vaikka tiedän että Kirpunloikan pitäisi. Kumminkin veljeni vain nyökkää, eikä hänessä ole häivääkään pettyneisyyttä.


Odotamme Kirpunloikan kanssa Leutotassua sisäänkäynnin edessä. Pian näänkin oppilaan pujahtavan Klaanin vanhinpien pesästä ulos. Leutotassu huokaisee ja on kävelemässä kohti oppilaiden pesää, mutta pysäytänkin hänel loikalla oppilaan eteen.
“Älähän nyt vielä karkaa, sinä tulet minun ja Kirpunloikan mukaan partioon, tai me tulemme sinun mukaasi”, ilmoitan oppilaalle. Hän katsoo minua pää kallellaan.
“Mi- mitä tarkoitat?” Hän pohtii ensiksi. “Tarkoitatko että minä johtaisin partiota?”
Oppilas katsoo minua innostuneen hämmästyneenä. Nyökkään lempeästi hymyillen. Lasken hitaasti häntäni Leutotassun pörröiselle lavalle ja ohjaan tätä uloskäynnin luo, jossa kirpunloikkakin on.
“Noh, eiköhän olla valmiita. Lähdetään niin ennätetään takaisin vielä kun on auringonhuippu”, veljeni sanoo. Työnnän epäröivän Leutotassun partion kärkeen ja lähdemme liikkeelle.


“No Leutotassu minne sinä haluat tämän partion menevän?” Kysyn oppilaalta alkumatkasta. “Olisi hyvä tarkistaa Varjoklaanin raja, mutta sinä päätät.”
“No, jos nyt sitten mennään sinne Varjoklaanin rajalle”, sanoo hetken pohdittuaan Leutotassu. Hän kuunteli neuvoa ja ajatteli järkevästi, sitä soturi tarvitsee. Pian pääsemme Varjoklaanin rajalle. Pysähdymme hetkeksi. Leutotassu vilkaisee minua sivusilmällä, ja sitten tajuaa että hänen on nyt tiedettävä mitä tehdä. En pane pahakseni mysähtymistä, hänhän johtaa ensimmäistä kertaa partiota. Vilkaisen Kirpunloikkaa joka odottaa yhtä kärsivällisesti nuuhkaisten silti varuilta tuoksuja.
“No, nyt vahvistetaan rarajat, eikö?” Oppilas kysäisee. Nyökkään myöntävästi.
“No voisitkin näyttää edeltä”, Kirpunloikka ehdottaa. Leutotassu nyökkää ja alkaa merkitsemään rajoja. Seuraan veljeni kanssa perästä. Olen tyytyväinen oppilaaseeni. Vaikka en ole ollut kokoajan hänen mestarinsa, tunnen oppilaan melko hyvin. Minua ennen oli Suistohaukka, mutta hänen kuoltuaan Leutotassu nimitettiin minulle. Mentarin kuoleminen on oppilaalle varmasti kova paikka, mutta onneksi minäkin olin Suistohaukan oppilas, joten tiedän luultavasti mihin he jäivät koulutuksessa. Katson ylös taivaalle. Aurinko oli juuri huippu kohdassaan, joten meidän kannattaisi palata että ehditään tehdä vielä muutkin asiat.
“Noniin, aletaanhan palailla”, sanon Leutotassulle, joka kääntyy katsomaan minua ja nyökkää. Nyt minulla on aika hyvä kuva millainen Leutotassu olisi soturimaailmassa.


Palaamme leiriin ja Kirpunloikka menee tekemään omia soturin juttujansa. Käännyn katsomaan Leutotassuun, joka odottaa käskyjä.
“Mentäisiinkö harjoituskuopalle, haluan hioa kanssasi pari taisteluliikettä”, ilmoitan oppilaalle. Leutotassu nyökkää ja menee edeltä. Harjoituskuopalla katson häneen ja alattelen mitä liikettä tekisimme ensimmäiseksi.
“Noniin, hyökkää kimppuuni”, ehdotan. Leutotassu nyökkää ja juoksee minua kohti lujaa vauhtia. Kohdallani hän pysähtyy nopeasti ja yrittää iskeä etutassuihini. Väistän viime hetkellä ja loikkaan oppilaskollin päälle. Kun rusähdän kermanvalkean selän päälle Leutotassu onnistuu rinpuilemaan itsensä irti ja tönäisemään minua kylkeen niin että kaadun. Tomupilven laskeutuessa nousen ja hymyilen Leutotassulle.
“Hienoa, alat olla valmis. Menehhän nyt siitä pesään lepäämään”, sanon.

//joo tiiän aika laimee tarina



Nimi: Rusakkotassu

21.04.2018 17:31
Astelin hiljalleen Valomyrskyn takana. Hohtotassu oli tosiaan pelastanut nahkani, olin hänelle kiitokset velkaa. Pujouttauduimme hiljalleen leirin ulkopuolelle. Maasto oli nyt sentään hiukan tutumpi, ainakin leirin läheltä nyt.
"Näytän sinulle ensin missä sijaitsee rajamme, tule, Tuuliklaanin raja kulkee täällä.", Valomyrsky naukaisi ja loikkasi kevyesti eteenpäin ja jatkoi kevyessä hölkässä eteenpäin. Hyppäsin mestarini perään häntä pystyssä. Maasto muuttui nopeasti, katselin joka suuntaan. Auringon säteet pujottautuivat hiljaa puidenlehtien välistä luoden polullemme pieniä valopilkkuja. Lopulta Valomyrsky pysähtyi.
"Valomyrsky?", naukaisin ja pysähdyin naaraan vierelle.
"Täällä päin.", Valomyrsky käänsi katseensa minuun hetkellisesti ottaen samalla pari askelta eteenpäin. Näky oli henkeäsalpaava, silmäni suurenivat hetkessä samalla kun hengitin syvään raikasta nummen tuoksua. Loikin nopeasti Valomyrskyn perään, yrittäen pysyä nyt tämän vierellä. Ruoho tuntui pehmeältä tassujeni alla, se oli vielä viimevuoden kuollutta versiota, mutta se oli silti pitkää. Valomyrsky näytti ottavan kohteekseensa kukkulan nummen keskellä. Tuuli tuntui lyövän voimakkaammin nyt rintaani vasten, miten Tuuliklaanin kissat sietivät kovempaa tuulenilmaa? Valomyrsky otti parit juoksuaskeleet, ja hetkessä olikin jo kukkulan päällä. Kurtistin kulmiani ja ryömin vaivalloisesti mestarini perään.
"Kerro mitä näet.", Valomyrsky sanoi kääntäen nyt katseeni minuun.
"Näen paljon niittyä.", vastasin lyhyesti ja ytimekkäästi.
"Hyvä, entä mitä haistat?", mestarini kysyi jälleen.
"Kuollutta ruohoa, se haisee pahalle.", sanoin nyrpistäen hiukan kuonoani. Valomyrsky naurahti.
"Näetkö tuon pienen järven? Sen toisella puolella on Tuuliklaanin raja.", Valomyrsky selitti. Nyökkäsin hiljalleen kääntäen katseeni nyt sinne samalla kun tuuli leikki turkillani. Lopulta valkea naaras käänsi katseensa oikealle, seurasin tämän katsetta.
"Vau!", häntäni nousi pystyyn samalla tuijottaessani suurta vesilätäkköä joka sijaitsi hiukan kauempana.
"Järvi.", Valomyrsky sanoi lyhyesti.
"Vesi on varmasti kylmää", ääneni kuulosti hyvin vakavalta.
"Onhan se, se saattaakin olla vielä hiukan jäässä.", naaras naukaisi.
"Tule Rusakkotassu, seurataampa järveä.", Valomyrsky sanoi viittoen suuntaa hännällään. Loikkasin pystyyn juosten mestarini perään.

Olimme kulkeneet jo hetken matkaa, nummi oli jäänyt jo taakse. Olimme jälleen metsässä, mutta järvi oli yhä vieressämme. Taisimme vielä kulkea Tuuliklaanin rajan vieressä. Lopulta Valomyrsky pysähtyi jälleen.
"Kuulampi.", naaras sanoi.
"Kuulampi?", toistin kysyvästi ja käänsin katseeni mestariini.
"Paikka jossa klaanipääliköt ja parantajat vaihtavat kieliä Tähtiklaanin kanssa. Hyvin pyhä paikka.", Valomyrsky selitti. Nyökkäsin hiljaa seuraten joen loppua, luultavasti joki loppui Kuulammen kohtaan.
Lopulta Valomyrskyn korvat värähtivät ja naaraan pupilit menivät viiruiksi. Naaraan pää kääntyi pienen rusahduksen suuntaan.
"Hiiri.", naaras kuiskasi hiljaa. Kohotin kulmiani, into heräsi sisimmässäni. Valomyrsky kääntyi minua kohden.
"Matalaksi, kuuntele korvillasi, haista nenälläsi.", Valomyrsky neuvoi hiljaa ja lähti kyyryssä näyttämään mallia. Sain nopeasti kiinni jujusta, ja ujuttauduin Valomyrskyn perään. Tunsin kuinka jännittyneenä lihakseni jo olivat, hiivin lopulta pensaikon taakse nähden jo riistaeläimen. Se luultavasti kaivoi ruokaa, se näytti hyvin syöneeltä. Valomyrsky oli yllättävästi kadonnut näkyvistä, mutta en kiinnittänyt paljoakaan siihen huomiota. Katseeni lipui hiiressä kiinni kokoajan, hiivin hiukan lähemmäs, häntä laahaten lähes maata. Sitten loikkasin. Kaikki tapahtui todella nopeasti, kuului vingahdus, sitten tunsin jotain tassuissani. Tunne lipui nopeasti pois, ja yritin sohia nopeasti tassuillani yrittäen saada otetta hiirestä. Lopulta kaikki meni vaistojen varaan. Kiinnitin katseeni pakenenevaan hiireen, loikkasin kynnet esillä lopulta saaden sen kiinni. Upotin nopeasti hampaani siihen. Nousin kyyrystäni hiukan haukkoen henkeä, sainko minä juuri ensimmäisen hiireni kiinni?
"Loistavaa Rusakkotassu!", Valomyrskyn ääni yllätti minut. Sävähdin hiukan jonka takia häntäni nousi pörhölle. Valomyrsky nauroi kevyesti; "Rauhoitu en ole erakko!", mestarini sanoi lempeään äänen sävyyn. Lopulta tämä mestarini katsoi minua hiukan kysyvästi.
"Sinulla on loistava taktiikka.", Valomyrsky jatkoi.
"Kiitos!", naukaisin katsoen mestariani innoissani.
"Noniin, haudataan se hetkeksi. Haetaan se kun olemme kiertäneet reviirin.", Valomyrsky sanoi ja kaapi nopeasti pienen kuopan. Noukin hiiren kuten mestarini oli käskenyt, ja tiputin sen kuoppaan. Kaavin kynsilläni multaa sen päälle samalla kun Valomyrsky kaapi suurimman osan koko mullasta, olihan tällä isommat tassut kuin minulla.
"Jatketaampa vanhalle ukkostielle.", Valomyrsky maukui ja kääntyi odottamaan minua. Nyökkäsin hymyillen mestarilleni, samalla kun loikin tämän perään samalla kun aurinko laski hiljalleen puidenhuippujen taakse.

Nimi: Talvioturkki

19.04.2018 22:51
”Partio löysi Lumikkotaipaleen ja Aurinkokajon hajut läheltä puolisiltaa. Ne sekoittuivat kaksijalan hajuun ja katosivat sitten hirviön löyhkän alle lähempänä rajaa. On valitettavan todennäköistä, että heidätkin on kaapattu.”
Vinhatähden ilmoitus tuli kuin kynneniskuna suoraan kasvoihini, ja hetken kykenin vain tuijottamaan Suurtasanteella istuvaa päällikköä. Lumikkotaival ja… Aurinkokajo? Kaapattu? Tiedon upotessa kunnolla tajuntaani tunsin jalkojeni alkavan täristä, ja päästin värisevän henkäyksen pakenemaan suustani.
”Ei taas”, kuiskasin. ”Hyvä Tähtiklaani, ei taas… Eikö Liljavälkkeessä ollut jo tarpeeksi? Miksi koettelette perhettäni tällä tavoin?”
”Talvioturkki, rauhoitu”, Setriviiksi kuiskasi korvaani silittäen kylkeäni lempeästi hännällään. ”Hengitä syvään. Liljavälke palasi elossa takaisin. Myös Aurinkokajo palaa varmasti.”
”Onnemme ei voi olla ikuista, Setriviiksi”, miukaisin kumppanilleni. ”Oli ihme, että Liljavälke palasi. Luuletko, että meitä siunattaisiin myös toisella ihmeellä?”
”Tähtiklaani on ollut sinulle jo liian julma”, kolli maukui, vaikka hänen silmistään näki, että hän oli aivan yhtä murtunut kuin minäkin. ”Se siunaa sinua hyvityksenä juuri niin monella ihmeellä kuin mahdollista. Usko siihen. Aurinkokajo on vahva kissa, ja Lumikkotaival pitää hänet varmasti turvassa.”
Lumikkotaival. Vaikken sitä itselleni halunnut myöntääkään, myös emoni katoaminen synnytti puristavan tunteen rintaani. Uskoin, että olisin ollut vain tyytyväinen, jos häntä ei olisi. Uskoin, että elämäni olisi parempaa ilman häntä. Mutta nyt, kun hän todella oli poissa, kun hän oli oikeassa vaarassa… Tunne oli melkein yhtä paha kuin Aurinkokajon kohdalla. Minä halusin sekä emoni että tyttäreni takaisin, halusin kaiken tämän loppuvan. Juuri sillä hetkellä tajusin, etten vihannut Lumikkotaivalta niin paljon kuin olin itselleni uskotellut.
”Olenko minä ollut liian ankara Lumikkotaipaleelle, Setriviiksi?” kysyin kumppaniltani klaanin hajaannuttua kokouksen päätyttyä. Kolli pysähtyi välittömästi ja katsoi minua kulmat koholla.
”Tuo on kyllä sellainen asia, jota en odottanut kuulevani sinulta”, soturi maukaisi. ”Talvioturkki, ymmärrän kyllä, että sekä Lumikkotaipaleen että Aurinkokajon katoaminen tuli sinulle shokkina, mutta älä anna sen sumentaa harkintakykyäsi. Sinä olet vältellyt Lumikkotaivalta koko ikäsi ajan. Tiedät kyllä, miltä näyttää, jos alat nyt yhtäkkiä itkeä hänen peräänsä kaikkien näiden kuiden jälkeen.”
”Tiedän”, myönsin hiljaa. ”Vaikutan huomionhakuiselta. Siltä, että välitän vain, koska he ovat ulottumattomissani. Setriviiksi, minä en todellakaan olisi odottanut itseni reagoivan tällä tavalla Lumikkotaipaleen katoamiseen. Olen elänyt elämäni uskotellen, ettei minua hätkähdyttäisi edes hänen kuolemansa. Mutta nyt…” Painoin katseeni maahan hieman häpeissäni, sillä minä todella kuulostin vain huomionhakuiselta. ”En edes tiedä, kumpi satutti minua enemmän, Aurinkokajon vai Lumikkotaipaleen nimen kuuleminen. Minä haluan emoni takaisin, vaikka luulin, että elämäni olisi täydellistä jos hän vain katoaisi.” Pudistin päätäni hieman turhautuneena katsomatta kumppaniani silmiin. ”Ehkä se johtuu vain siitä, että etsin alitajuisesti edes jonkinlaista vanhempaa Suistohaukan ja Vatukkatuhkan kuoltua. Minä en halua antaa hänelle uutta mahdollisuutta, Setriviiksi, mutta silti minä ikävöin häntä. En todellakaan tiedä, mikä hänen merkityksensä minulle edes on.”
”Hän on emosi, tapahtui mitä hyvänsä”, Setriviiksi maukui hiljaa. ”Ymmärrän hyvin. Totta puhuen en itsekään tiedä, miten suhtautuisin Poltesielun kohtaamiseen – jos hän siis olisi elossa. Vaikka hän on luopio ja vahingoitti emoani, on hän silti isäni. Verisukulaiseni. Sellaista sidettä on hankala katkaista. Talvioturkki, minusta sinun kannattaa antaa tämän asian hautua rauhassa, kunnes Lumikkotaival palaa. Voit sitten miettiä, ansaitseeko hän mielestäsi uuden mahdollisuuden vai ei.”
”Kunnes hän palaa? Entä jos hän ei palaa ikinä?”
”He tulevat takaisin, rakas”, Setriviiksi totesi pehmeästi. ”Lumikkotaival, Aurinkokajo, Särkkäviiksi, Tavisade, Taivalturkki ja Ilveshalla. He kaikki palaavat takaisin. Toivon menettäminen ei ainakaan auta mitään.”
”Pärjääköhän Aurinkokajo?” kuiskasin. ”Vaikka hän on soturi, on hän silti nuori…”
”Pärjää kyllä”, Setriviiksi vakuutti kehräten hiljaa. ”Hän on vahva kissa, sen näkee jo hänen valinnastaan kollien suhteen. Eivät heikot soturit pääsisi Vaahterasumua lähellekään.”
Katseeni hakeutui automaattisesti leirin laidalla Säröpoltteen kanssa kiivaasti keskustelevaan kolliin. Totta, jo itsessään tuon soturin lähelle pääseminen osoitti, että tyttärelläni riitti sisua. Toivottavasti hän pääsisi pian kotiin, sillä kumpikaan tästä nuorestaparista ei ansainnut sydänsuruja ja ikävää noin nuorella iällä. Ja olihan Aurinkokajolla Lumikkotaival mukanaan. Olin emostani mitä mieltä tahansa, oli väistämätön fakta, ettei sitä kissaa helposti voitettaisi. He pärjäisivät kyllä – minun täytyi vain uskoa niin.

 

©2018 Metsäketo - suntuubi.com