Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

MyrskyklaaniJokiklaani Tuuliklaani Varjoklaani ⇔ Tähtiklaani Erakot ja kotikisut

 

Myrskyklaanilaisten tarinat

Alle kaikki Myrskyklaaniin kuuluvien kissojen tarinat.

Myrskyklaanin kuulumiset

Parantajilla:   Aurinkokajo (koiran aiheuttamat vammat)

​Uhat:   Reviirillä on havaittu lyhyen ajan sisään sekä koira että kettu. Molemmat ovat poistuneet reviiriltä, muttei tiedetä, kuinka pitkäksi aikaa. Rocky ja Elysia muodostavat selkeän uhan yksin liikkuville kissoille.

Lähestyvät nimitykset:  Pentutarhassa olevien pentujen oppilasnimitykset.

Huomioitavaa:   Kipinämyrsky kateissa, klaani ei tiedä todellista syytä.

 

 

 1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Zare

05.05.2019 16:47
___________________________________________________________________________ ___________
____________________________________________________________ __________________________
Kp:t lisätty uusille sivuille. Älkää kirjoittako enää tänne tarinoita.
_____________________________________________________________ _________________________
______________________________________________ ________________________________________

Nimi: Zare

05.05.2019 16:46
Väijykärki// 46kp, 44kp, 60kp

Nimi: Väijykärki

27.04.2019 20:23
Niskakarvani ponnahtivat pystyyn ja ryhdyin silmäilemään takanamme paistavaan metsään.
”Oletko varma?” kysyin hiljaa.
”En kai minä nyt huvikseni tällaista sano”, Hallakasvo sihahti ja vilkaisi lapansa yli.
”Eikö rajapartio käynyt täällä jo tänään?” jatkoin saaden nyökkäyksen vastaukseksi.
”Tämän täytyy olla metsästyspartio”, sisareni totesi. Huomasin hänen avaavan uudemman kerran suunsa ja veti ympäristön tuoksuja sisäänsä. ”Ja haistan ainakin Vaskitsakynnen. Eivät he aivan tässä lähellä ole, mutta eivät kaukanakaan.”
Purin hammasta ja katsahdin Pähkinäkuonoon. Tämän katse muuttui silmänräpäyksessä levottomaksi ja näytti kuin naaras olisi hetkessä valmis pinkaisemaan nummille tuli hännän alla. Olin kertonut ystävälleni millainen isoisäni oli, ja kuinka punaruskea kolli kohteli niin soturilain rikkojia kuin muiden klaanien kissoja. Joutuisimme erittäin tukalaan tilanteeseen, jos partio – ja erityisesti iäkäs soturi – äkkäisivät meidät täältä. Vilkaisin ensin silmät pyöreinä Hallakasvoon, joka yhä tuijotti metsikköön silmät viiruina, ja laskin katseeni maahan. Yritin hengittää rauhallisesti ja oli ihme, ettei pääni sisäinen ajattelemisesta syntynyt rapina kuulunut ulkopuolelle, niin kiivaasti kävi ajatuksenjuoksuni tällä hetkellä. Nyt piti nopeasti keksiä jotain, millä harhauttaa partiota, jos he tulisivat liian lähelle. Silloin sain ajatuksen. Heilautin katseeni ylös kohti Pähkinäkuonoa.
”Puun taakse”, suhahdin äkkiä, tuskin kuuluvasti naaraalle. Tämä kohotti kulmiaan ja tuijotti minua kuin kuusta pudonnutta. ”Mitä-?”
”Mene”, suhahdin uudestaan. ”Puun taakse, äläkä liiku tai pidä ääntäkään.”
Ystäväni vilkaisi Hallakasvoa, joka loi häneen nopean silmäyksen. Naaras ei kuitenkaan jäänyt odottamaan vanhemman naaraan mielipidettä, pyörähti vain ällistyksen aiheuttamana hivenen kankeasti ympäri ja syöksähti Pöllöpuun taakse niin, ettei hänestä näkynyt korvannipukkaakaan. Itse heittäydyin selälleni ja ryhdyin kierimään tummalla maaperällä peittääkseni mahdollisimman paljon aluetta ominaistuoksuni alle. Tässä vaiheessa Hallakasvo oli kiepahtanut puoleeni. ”Mitä ihmettä sinä teet?”
”Ala huutamaan”, naukaisin pyörähdysteni lomassa.
”Mitä?”
”Nyt saat luvan käyttää ääntäsi. Huuda minulle niin kovaa kuin pystyt. Esitä että löysit minut täältä, ja annat nyt minulle elämäni saarnan ja opetuksen.”
”Väijykärki, ei”, hän sanahti napakasti. ”Ja lopeta se kieriminen ja nouse ylös.”
Pysähdyin makuuasentoon. Turkkini oli – jos mahdollista- sotkuisempi kuin koskaan ennen, ja olin onnistunut hengittämään pölyttyvää maata, mikä sai minut yskähtelemään. ”Hallakasvo-”
”Sanoinhan jo leirissä, että en aio valehdella, jos joku saa tietää tästä tapaamisesta”, valkoharmaa soturi naukui kulmat kurtussa.
”Haluatko todella että Vaskitsakynsi ehtii kertomaan tästä Tavitähdelle ennen meitä? Tiedät erittäin hyvin, kuinka taitavasti se kolli osaa puhua muut puolelleen”, maanittelin.
”Pidätkö päällikköämme täydellisenä hiirenaivona? Tiedoksesi vain, hän kykenee ajatelemaan asioita useammasta kuin yhdestä näkökulmasta. Ja Tavitähti tuntee Vaskitsakynnen, hän tietää miten usein se kolli rakastaa värittää tarinoita ja osaa kyseenalaistaa hänen sanansa”, Hallakasvo maukui. Kohosin jaloilleni vakava katse naaraassa. Tämä tuijotti minua järkkymättä takaisin.
”Hallakasvo, tiedän että haluat olla rehellinen päällikölle ja koko muulle klaanille. Mutta tämä on nyt tärkeää. Me molemmat haluamme kuulla mitä Pähkinäkuonolla on vielä sanottavaa. Tapaamisemme jälkeen saat olla niin rehellinen kuin vain tahdot, mutta nyt toivoisin sinun tulevan vastaan. Vain tämän kerran, muuta en pyydä.”
”Ei. Ystäväsi sanat eivät loppupeleissä ole niin tärkeitä. Ja sitä paitsi kuulimme jo kaiken tarpeellisen; Viimajalka on lähtenyt ja jättänyt tyttärensä kuningattarelle, joka sai pojan veljensä kanssa. Jälkimmäisestä seikasta voin olla puhumatta, mutta jos aiot sekaantua sen petturin lähtöön yhtään enempää, muiden on saatava tietää”, Hallakasvo maukui.
”Älä kutsu Viimajalkaa petturiksi”, sihahdin äkkiä, mikä sai harmaan naaraan siristämään silmiään.
”Sitähän hän on. Ja pelkuri. Ja niin olet sinäkin. Kaiken lisäksi suurin pelkuri minkä olen tavannut. Olet monen kuun ajan saanut tilaisuuksia viettää aikaa poikiesi kanssa ja kertoa heille totuuden tapahtuneista, vaan mitä olet tehnyt? Vältellyt heitä kuin tautisia ja jatkanut salailua ilman tunnontuskia.”
”Tiedät erittäin hyvin, miksi en ole tehnyt niinkuin kaikki ovat jankuttaneet kuinka pitäisi tehdä. Ja jos totuuden kertominen on kerran sinulle niin tärkeää, miksi et itse tee sitä?” murahdin.
”Ehkä teenkin”, sisareni sivalsi. ”Loppuisi sekin salailu. Toisin kuin isänsä, Sysipentu ja Kalliopentu eivät ole idiootteja, he tietävät ettei kaikki ole kohdallaan.”
”Niinkö ajattelet minusta? Että olen tunteeton idiootti?” nau'uin. Pulssini oli alkanut hiljalleen kiihtyä, ja kykenin nyt vain tuijottamaan puoliksi tyrmistyneenä varapäällikköäni.
”Katsohan, pikkuveljeni oppi sisäistämään asioita. Kymmenen pistettä sinulle”, Hallakasvo naukui tavalla, jolla kuningattaret monesti puhuivat helliessään pentujaan. Sävy oli kuitenkin kaikkea muuta kuin pehmeä ja lämmin.
”Kun nyt kerran aletaan totuuksia naukumaan, niin voin sanoa, ettei sinulla ole yhtään varaa puhua kellekään toisesta kumppanista. Terveisin eräs, joka on ollut ihastunut ainakin kolmeen kolliin”, maukaisin. Sisareni silmiin syttyi sinertävät liekit.
”Minulla on ollut vain yksi kumppani, ja vain häntä olen koskaan rakastanut aidosti. Ja rakastan edelleen. Ihastukset ovat ihastuksia, jotka kuihtuivat yhtä nopeasti kuin yksivuotiset kasvit. Että se niistä monesta kumppanista. Joita sinulla taas on ollut enemmän.”
”Ja kuka muka sanoi, että olet muutenkaan oikea arvostelemaan muita? Tai että olisit ehdottoman paras valinta seuraavaksi päälliköksi? Mitä Tavitähti oikein ajatteli valitessaan sinut tehtävään? Oman klaanilaisensa murhanneen soturin”, tuhahdin. ”Vai pitäisikö sanoa... luopion?”
”Hah”, sisareni sylkäisi yllätyksekseni. ”Tuolla perusteellahan Punasydänkin oli luopio. Ja Varjokynsi. Vaan sanoitko sitä koskaan heille? Et. Koska et uskaltanut, joka juontaa totuuteen josta jo mainitsin. Ja muka niin olet yrittänyt selittää puhumattomuuden hyvätapaisuudella ja tyyneydellä. Kuolonmarjat, sanon minä. Sitä paitsi en enää edes ajattele tapahtunutta. Olen siirtynyt elämässä eteenpäin, kuten Varjokynsikin, ja Punasydämen teon ymmärrän erittäin hyvin.”
”Klaanimme on täynnä kissoja, jotka ovat tehneet elämänsä aikana useamman kuin yhden virheen, jopa pahempia kuin minä olen, eikä heitä muistuteta niistä jatkuvasti. Ja silti minut on leimattu hierarkian alimmaksi matoseksi. En aio sietää sitä enää.” Sotkuinen ja pölyinen turkkini oli kohonnut jokaista karvaa myöten pystyyn. Hallakasvon puolipitkälle turkille oli käynyt samoin.
”Nytkö sanot, että tekosi oli vain yksi muiden joukossa? Ja että muilla on ollut jotenkin helpompaa? Sinulle on annettu monta tilaisuutta, mutta jos et sitä ymmärrä...”
”Niin lähde sitten, vai?” sihahdin. ”Nyt alan vahvasti kallistua siihen, että todella lähden.”
”No häivy sitten! Kuka sinua estää? Niinpä, ei kukaan”, Hallakasvo kivahti. ”Mutta voit olla varma, että Kirsikkavirta ja Tiheämieli eivät anna sitä sinulle ikinä anteeksi, saatika Kettuväijy ja Pujopilkku. Jos nyt lähdet, takaisin ei ole tulemista.”
”Selvä”, naukaisin. ”Hyvä tietää.”
Hallakasvo tuijotti minua vihaisena, järkyttyneenä, surullisena ja katkerana. Naaras kuitenkin teki kaikkensa, ettei alkaisi vapista tai osoittaisi ulkoisesti muilla tavoilla, kuinka paljon tämä tilanne häneen todella sattui. Hän räpytteli muutaman kerran silmiään estääkseen itseään itkemästä. Mutta pian huomasin, kuinka pato murtui ja kyyneleet valahtivat hänen poskilleen.
”Minä todella luulin, että olisit välittänyt perheestäsi ja klaanistasi edes vähän. Mutta näköjään kielletty rakkaus menee kaiken edelle. Tummakajo oli oikeassa. Olet valmis käyttämään hyödyksesi vaikka läheisiäsi, jotta saisit tyydytyksen tärkeimmille tunnoillesi.”
”Hallakasvo-”
”Häivy”, hän sanoi soperruksen rajamailla. Astuin lähemmäksi, mutta se oli virhe; ehdin sulkea oikean silmäni, kun sen päältä kulki viiltävä kipu, ja vedin ilmaa hampaitteni välistä. Lämmin veri alkoi valua kohti poskeani.
”Ala mennä, ennen kuin raivostun tosissani!”, naaras rääkäisi. Nyt kyyneleet olivat lähteneet kunnolla virtaamaan ja putoilivat kiiltävinä helminä maahan. ”Sinut on tästä hetkestä karkoitettu. Et ole enää Myrskyklaanin soturi, vaan erakko jota tulee kohdella luopiona. Sinulla on iltaan asti aikaa poistua reviiriltämme. En välitä minne menet, kunhan vain poistut nyt.”
”Hallakasvo, ei tämä voi mennä näin. Haluan itse ilmaista asiasta klaanilaisille. Enkä ole edes virallisesti päättänyt lähdenkö-”
”Oletpas. Olet päättänyt sen jo aikoja sitten. Kaikki sen tietävät, ei heille sitä tarvitse kertoa. Ja jos täytyy, niin teen sen kyllä puolestasi. Ole nyt vain kiltti ja lähde. En... halua, en enää pysty näkemään sinua. Et pysty kuvittelemaan kuinka pettynyt sinuun olen.”
”Pystyn kyllä. Joudun elämään sen tiedon kanssa koko loppuelämäni”, vastasin. Seisoin vielä hetken aloillani, kuunnellen kuinka havaitsemamme partio oli alkanut lähestyä olinpaikkaamme; hajut tuntuivat entistä vahvemmilta, ja saatoin nyt erottaa Vaskitsakynnen lisäksi Särkkäviiksen, Höyhensiiven ja Virnalaukan tuoksut. Lopulta lähdin hitaasti peruuttamaan niin, että seisoin juuri ja juuri kahden klaanin rajalla.
”Haluan kuitenkin sanoa, että en tarkoittanut sitä mitä sanoin. Olen aina ollut, ja tulen aina olemaan pohjattoman ylpeä sinusta. Rakastan sinua, siskorakkaani. Ja sydämessäni tiedän, että sinusta tulee päällikkö, joka muistetaan ikuisesti niin maan päällä, kuin Tähtiklaanissa.”
”Kaikkea hyvää, pikkuveli”, kuulin Hallakasvon nyyhkäisevän. ”Olen pahoillani.”
”Älä ole. Ja pidä pojistani huolta. Ole heille maailman paras täti, vaikka itse en mallikelpo isä koskaan ollutkaan.”
Näillä sanoilla käännyin ja lähdin juoksemaan rajaa pitkin, vanhan kaksijalkojen muovaaman polun kautta kohti suurempaa ukkospolkua, jättäen entisen varapäällikköni ja reviirini taakseni. Lyhyen ajan päästä kuulin takaani tasaisia juoksuaskelia.

”Mitä oikein aiot nyt tehdä?” Pähkinäkuono naukui astuttuaan taaksepäin. Istuimme aution ukkospolun reunalla, Myrskyklaanin ja Tuuliklaanin rajalla. Ystäväni oli auttanut puhdistamaan haavani, mutta en vielä avannut silmääni, vaan odotin että verenvuoto tyrehtyisi kokonaan. Arpi todennäköisesti jäisi ikuisesti koristamaan kasvojani, mutta se oli juuri nyt murheistani pienin. En kuulunut enää klaaniin, en saisi enää astua vanhalle reviirilleni. Elämäni oli lievästi sanottuna sotkussa. Mutta syvällä sisälläni tiesin, mitä minun oikeasti kuului tehdä.
”Ensimmäiseksi aion saada ajatukseni kasaan, ja tottua siihen että joudun tästä lähtien pärjäämään itsekseni. Yritän jossain vaiheessa tavata Viistoraidan ja selvittää hänellekin tilanteen. Sen jälkeen etsin Viimajalan. Ja... no, toivon, että hän haluaa puhua kanssani. Sillä varsinkin hänen kanssaan minulla on puhuttavaa.”
”Kuulostaa järkevältä. Ja varmasti haluaa. Hän kaipaa sinua, Väijykärki. Kuten minäkin tulen kaipaamaan”, Pähkinäkuono naukaisi. ”On vaikeaa erota rakkaasta ystävästä.”
”Samoin. Pyydän kuitenkin, että kun tapaat Hallakasvon seuraavan kerran, et olisi vihainen tai kantaisi kaunaa hänelle. Hän teki oikean ratkaisun”, sanoin.
”Olisihan sen voinut hoitaa tahdikkaammin. Olisit voinut itse kertoa että lähdet. Toisaalta, kun tieto lähdöstäsi tulee ilmi, en ainakaan ole silloin järjettömässä shokissa, vaan olen ehtinyt käsitellä asiaa...”
”Hallakasvo oli oikeassa siinä, että olen pelkuri. Nimittäin tuskin olisin kyennyt kertomaan klaanilaisille ilman minkäänlaisia tuntemuksia, että nyt minä lähden ja jätän kaiken. Sisareni antoi minulle ikään kuin kannustavan potkun, sen minkä voimalla kykenin lopulta siirtymään kohti totuutta. Vaikka tuntuukin kamalalta jättää perheeni taakse...”
”Et ole pelkuri. Tässä sen näkee. Uskallat jättää kaiken mikä sinulle on tuttua ja turvallista, ja seurata sydämesi ääntä, vaikka se tarkoittaisi uutta ja vaarallista”, Pähkinäkuono maukui lempeästi. Hymyilin pienesti takaisin. Katselimme hiljaisuudessa toisiamme silmiin. Halusin painaa tarkasti mieleeni naaraan ulkonäön, silmien tuikkeen ja lämpimän hymyn, sillä niin surullista kuin se olikin, tiesin tämän olevan viimeinen kerta kun koskaan tapaisimme.
Sinun täytyy luultavasti pian palata”, sanoin lopulta. ”Tuuliklaanissa aletaan kohta ihmetellä, missä olet.”
”Ennen kuin lähden, haluan kertoa sen minkä minun piti kertoa”, Pähkinäkuono naukaisi. Nyökkäsin hyväksyvästi. Kuningatar sulki silmänsä, veti syvään henkeä ja avasi silmänsä.
”Kun kuulin sinusta ja Viimajalasta, sydämeeni sattui niin paljon, että luulin maailmani romahtavan siihen paikkaan. Kirosin itseäni ja sitä, kuinka olin ollut täydellinen pelkuri. En ollut kertonut tunteistani ajoissa, ja menetin sinut toiselle naaraalle. Tunsin aluksi katkeruutta niin itseäni kuin sinua kohtaan, mutta lopulta tajusin että ethän sinä tunteillesi mitään voi, etkä ole ikinä tuntenut kohtaani muuta kuin ystävyyttä. Olet sanonut sen monta tuhatta kertaa, olen sen tiedostanut ja sanat kätkenyt sydämeeni, mutta silti elättelin toiveita. Olin katkera Viimajalalle viimeistään siinä vaiheessa kun hänen tiineytensä ja pentujensa isä tuli kaikille ilmi, mutta jälleen ymmärsin ettei häntäkään voinut syyttää tunteistaan. Ja kun hän pyysi minua huolehtimaan Vuonapennusta ja Virtapennusta, sisimmässäni olin sekä surullinen että onnellinen. Surullinen siksi, koska tiesin että he eivät olleet sinun ja minun tyttäriäni, kuten olisin halunnut. Mutta onnellinen siksi, että nyt saisin mahdollisuuden osoittaa rakkauteni kohtaasi. Tulet aina olemaan ensirakkauteni, ja aion vaalia tunteitani kohtaasi samalla, kun kasvatan tyttäristäsi Tuuliklaanin uskollisimpia sotureita. Haluan sinun tietävän, että tiedostan hyvin ketkä heidän oikeat vanhempansa ovat. Ja että haluan jonain päivänä myös tavata poikasi, jotta voin kertoa heille, kuinka tärkeä heidän isänsä todella on minulle.”
”Minä taas olisin halunnut nähdä, kuinka upea soturi Nurmitassusta kasvaa”, hymähdin. ”Pähkinäkuono, arvostan todella sitä, mitä aiot tulevaisuudessa tehdä, ja kunnioitan rohkeuttasi, ja kuinka jaoit kipeätkin muistosi kanssani. Olen myös onnellinen siitä, kuinka monesti sinä jatsoit kuunnella minua ja murheitani, ja kuinka pelastit henkeni silloin kun tapasimme ensimmäisen kerran. Sinulla tulee aina olemaan erityinen paikka sydämessäni, eikä sitä paikkaa voi kukaan viedä”, lausuin hymyillen. Raotin varovasti oikeaa silmääni, ja huomasin verenvuodon loppuneen. Varoin kuitenkin räpyttämästä silmääni liian tiuhaan. Pähkinäkuono tuijotti minua hetken vaiti, kunnes nielaisi ja väräytti korviaan. ”Voinko-... Voisitko tehdä minulle vielä yhden, viimeisen palveluksen?”
”Mitä vain, Pähkinäkuono”, vastasin tyynesti ja epäröimättä.
”Tiedän että tämä on jo hyvin epätoivoista, ja että tämä ei merkitse sinulle mitään. Mutta haluan kuulla sen sinulta. Sano, että rakastat minua.”
Silmäilin häntä hiljaa, ja annoin hymyni pehmetä entisestään. Siristin hyvätahtoisesti silmiäni ja kallistin päätäni hieman, jonka jälkeen nojauduin lähemmäksi naarasta. Hän värähti pienesti ja veti hiljaa henkeä.
”Minä rakastan sinua, Pähkinäkuono. Ja lupaan, että jos koskaan pääsen Tähtiklaaniin päinkään, olen sinua vastassa.”
Ruskeaturkkinen naaras oli urheasti pidätellyt kyyneliä tähän asti. Sanani kuultuaan hän puri ankarasti huultaan, kunnes paksut kyynelvirrat valahtivat keltaisista silmistä juovikkaille poskille. Vedin hänet lempeästi lähemmäksi. Pähkinäkuono ei vastustellut, vaan rojahti eteenpäin ja painautui voimakkaasti itkien rintaani vasten. En liikahtanut mihinkään, en katsonut eteeni, en taakseni, en sivuille, kiedoin vain toisen etutassuni ja häntäni ystäväni ympärille. Keskityin vain tähän hetkeen. Purin hammasta, kunnes lopulta luovutin; pari kyyneltä putosi Pähkinäkuonon silkkiselle, tuulelta ja nummilta tuoksuvalle turkille. Nuolaistuani rauhoittavasti hänen päälakeaan tiesin varmaksi kaksi asiaa; tarkoitin viimeisiä sanojani todella, ja rakastin kolmea naarasta. Kahta enemmän kuin omaa elämää, ja yhtä ylitse Tähtiklaanin mahdin.


//Väijykärki on siis jättänyt Myrskyklaanin, ja asuu hetken itsekseen, kunnes matkaa Viimajalan luokse. :3//

Nimi: Väijykärki

25.04.2019 21:07
Pähkinäkuono nyökkäsi, mutta sen sijaan että olisi aloittanut ilmaisemaan asiaansa, naaras pyörähti pehmeästi ympäri, kääntäen näin selkänsä minulle, ja nosti katseensa uudemman kerran Pöllöpuun paljaisiin oksiin. Räpäytin hämmentyneenä silmiäni. Ei kai ystäväni vain aikonut perua aikeitaan? Hän ei kuitenkaan lähtenyt astelemaan poispäin, joten arvelin hänen vain keräävän ajatuksiaan. Hiljaisuuden jatkuessa huolestuneisuus alkoi kuplia rinnassani. Nousin hitaasti seisomaan, kuin varmistaakseni että voima oli palannut jäseniini, ja jäin niille sijoilleni huomattuani etteivät jalkani värisseet enää ollenkaan. Katseeni pysyi yhä tiiviisti Pähkinäkuonossa, ja naaraan katse Pöllöpuussa.
”Muistatko kun kysyit kuka Nurmitassun isä on?” hän naukui lopulta. Kysymys yllätti minut ensin, mutta saatuani mainitun hetken takaisin muistiini, hymähdin hiljaa. En ollut tyystin unohtanut kyseistä muistoa, se vain oli siirtynyt taka-alalle muiden joukkoon.
”Muistan. Hyvä että olit saanut saatettua hänet tähän maailmaan, kun olin jo utelemassa asiasta”, vastasin tyynesti, joskin annoin hyvätahtoisuuden ja tietynlaisen lämmön hohkaa äänessäni. Tummanruskeaturkkinen pentu oli sulattanut sydämeni ensinäkemältä, ja silloinkin olin pohtinut, oliko tämä yksi tapa tuntea kiintymystä. Ja olihan se.
”Niin utelivat monet muutkin”, Pähkinäkuono maukaisi. ”Muistatko mitä vastasin?”
Jouduin miettimään pienen hetken. Muisto alkoi palautua hiljalleen.
”Että poikasi isä oli rohkea ja täydestä sydämestään uskollinen Tuuliklaanin soturi, joka menetti monien muiden tavoin henkensä tulipalossa, mutta joka ennen kuolemaansa ehti auttaa monet pakoon-”
”-Ja kirjaimellisesti pelasti usean klaanilaisensa hengen. Niin”, ystäväni totesi vakavana. ”Kysyit myös oliko tämä soturi läheinenkin klaanitoveri minulle.”
”Ja että tunsinko minäkin hänet. Nyt tuntuu siltä, että olen ainoastaan piinannut sinua kyselemällä kaikkea epäoleellista, varsinkin kun sinulla oli pahin suruaika meneillään”, maukaisin.
”Olet aina ollut utelias ja välittänyt hyvinvoinnistani, mistä tulen olemaan sinulle ikuisesti kiitollinen. Etkä ole läheskään ainoa joka on kysynyt vastaavanlaisia kysymyksiä. Kun olimme saapuneet uuteen leiriimme ja asettuneet aloillemme, tuntui että vähintään kerran päivässä sain kuulla uteluja Nurmitassun isään liittyen. Ja jokaiseen uteluun ja kysymykseen vastasin samalla tavalla kuin sinulle. En vain ole kyennyt kertomaan totuutta aiemmin, syynä yksinkertaisesti se että minua hävetti pitkään hyvin paljon. Ja pelkäsin miten Nurmitassu ja klaanitoverini reagoisivat totuuden kuultuaan. Lisäksi halusin suojella poikaani muiden mahdollisilta negatiivisilta kommenteilta ja reaktioilta”, Pähkinäkuono sanoi. Sanat soljuivat hänen suustaan kuin lumien sulamisvesien aiheuttama puro. Olisiko asia ollut sama, jos hän olisi puhunut katse minussa?
”Mutta jos kumppanisi kerran oli Tuuliklaanista, eihän siinä ole mitään hävettävää? Et ole rikkonut soturilakia, joten miksi muut vihaisivat tai olisivat vihaisia sinulle tai Nurmitassulle?” en voinut olla ihmettelemättä.
”En tiedä vihaisivatko läheiseni ja toverini minua ja poikaani, ehkä enemmänkin inhoaisivat ja karsastaisivat. Pitäisivät meitä jotenkin epäluonnollisina,” kuningatar vastasi pari silmänräpäystä kestäneen hiljaisuuden jälkeen.
”Kuinka ihmeessä he voisivat suhtautua niin?” maukaisin lähes hengähtäen.
”Väijykärki... Kuten jo sanoin, en ole koskaan kertonut totuutta kenellekään, ja olen yrittänyt kerätä sitä varten voimaa ja rohkeutta joka päivä. Tuntuu että olet ainoa, jolle pystyn asiasta edes mainitsemaan. Kerron vielä jonain päivänä klaanilleni, sen voin luvata, mutta juuri nyt minulle riittää se että sinä otat tiedon vastaan.”
Pähkinäkuono laski katsettaan, kuin antaen pienen kumarruksen puulle, huokaisi ja pyörähti viimein minua kohti. Hän piti vakavaa katsettaan vielä tovin maassa, sulki silmänsä, ja avasi ne kohdistaen katseensa silmiini.
”Kyllä, Nurmitassun isä oli minulle läheinen. Hyvin läheinen. Ja kyllä, sinäkin tunsit hänet. Et ehkä niin hyvin kuin minut, mutta tunsit kuitenkin. Olit jopa paikalla kun hän menehtyi. Estit syöksymiseni hänen luokseen, jotta liekit eivät olisi nielleet minuakin.”
Suusi avautui hivenen, silmäni siristyivät ja kulmani kurtistuivat. Lopulta kasvoilleni nousi ällistynyt ilme. Havahdutin muiston tulipalosta, järvellä vietetystä lyhyestä hetkestä ennen pakoa kaksijalkalaan. Hetken kun Piikkitassu liukui tuhkaista nurmea pitkin Viimajalan eteen. Ja pian sen jälkeen hetki, jonka aikana valkoturkkinen ja vihreäsilmäinen Tuuliklaanin soturi paloi hengiltä.
”Nurmitassun isä on siis...” kuiskasin, jolloin Pähkinäkuono nyökkäsi.
”Mutta... Miten?”
”Miten niitä pentuja nyt yleensä tehdään? Luulisi sinunkin tietävän”, kuningatar suhahti ja vilkaisi nopeasti ohitseni. Katsahdin lapani yli Hallakasvoon, joka yhä istui aloillaan, terävä katse nauliintuneena meihin. Sisareni siristi silmiään, jolloin pudistin päätäni ja käänsin katseeni takaisin.
”Tiedän kyllä”, vastasin hiljaa. ”Tarkoitin että... Siis, miksi?”
”Vastauksesta tuohon kysymykseen päästään aiheeseen, josta halusin myös puhua”, Pähkinäkuono naukui. ”Vastaus on; koska rakastan sinua.”
Viiden sydämenlyönnin verran kykenin vain tuijottamaan häntä vaiti.
”E-En ymmärrä”, mau'uin. En tosiaan ymmärtänyt, ja sen näki kasvojeni lisäksi silmistäni ja muusta kehostani. En varmasti ollut koskaan kokenut samanlaista kylmien väreiden kylpyä kuin tällä hetkellä. Yritin alkujärkytyksestä toivuttuani näyttää niin tyyneltä kuin kykenin, jotta en tekisi tilanteen ilmapiiristä entistä epämukavampaa. Rinnassani voimakkaasti hakannut sydän muistutti kuitenkin sitkeästi olemassaolostaan. Toisaalta olisin halunnut päättää keskustelun tähän, mutta ymmärsin ettei uutta mahdollisuutta olisi ainakaan vähään aikaan. Toisaalta halusin palavasti tietää ja kuulla kuinka tämä päättyisi. Lisäksi mielessäni alkoi orastaa pelko, että kohta Hallakasvo tulisi ja ilmoittaisi tapaamisen olevan ohi. Kuuntelin; ei liikettä takanani. Vielä ei siis ollut lähdön aika. Sisartani taisi tosiaan kiinnostaa tietää, mistä tässä tapaamisessa oikein oli kysymys.
”Minä rakastan sinua, Väijykärki. En aivan siitä hetkestä kun tapasimme ensimmäisen kerran, mutta sen jälkeen, kun me molemmat vanhenimme ja tutustuimme toisiimme paremmin... Ymmärsin soturiksi päästyäni olevani umpirakastunut. Mutta ymmärsin myös tunteitteni olevan kiellettyjä, eikä minusta ollut rikkomaan soturilakia, saatika sen kohtaa, jossa eri klaaneista olevien ei pidä ryhtyä kumppaneiksi. Pelkäsin joutuvani karkoitettavaksi klaanista, jos asia tulisi ilmi, ja tiedän että minusta ei olisi erakoksi, eikä varsinkaan toisen klaanin soturiksi. Niinpä tein kaikkeni kätkeäkseni aidot tunteeni, ja käyttäydyin niin kuin hyvät ystävät yleensä käyttäytyvät. Elin eräänlaista kaksoiselämää, jossa toinen puoleni käyttäytyi kuin lakia rikkomaton klaanilleen uskollinen soturi, ja toinen puoli kiellettyyn rakkauteen vajonnut epätoivon lähde, joka ajoittain herätteli toiveita, että vielä jonain päivänä meistä voisi ehkä tullakin pari. Jälkimmäistä yritin siis peittää sen minkä kykenin, yritin jopa keskittyä ja tutustua tavallista tarkemmin kollipuolisiin sotureihimme, jotta mahdollisesti löytäisin kumppanin omien joukosta...”
”Jotta tunteesi minua kohtaan kuolisivat”, ymmärsin.
”Pieleen meni. Klaanimme kollit olivat silloin joko varattuja, he eivät halunneet suhdetta tai sitten minä laitoin stopin alkaville lämpenemisille. Olin niin epätoivoinen, en tiennyt muuta tapaa reagoida kuin purkaa tunteeni Rauduskynnelle. Yllätyksekseni hän ymmärsi, eikä myöskään levittänyt tietoja eteenpäin. Saatuani purkaa pahimpia tuntojani, oloni oli kevyempi – siihen asti kunnes huomasin omaavani pentukuumeen. Tuntui kuin halu tulla emoksi olisi kiusallaan iskeytynyt minuun kaiken muun murheen päälle. Ja se halu ei lähtenyt minnekään, ei vaikka mitä olisin tehnyt tai ajatellut, eikä silloisten pentujen ja kuningattarien näkeminen tai heidän kanssaan oleminen ja keskusteleminen ainakaan auttaneet asiaa. Uskon myös, ettei tarvitse sanoa kuka on se ainoa kolli, jonka olisin siltä seisomalta valinnut pentujeni isäksi.”
”Pähkinäkuono...” sanoin lähes kuiskaten, mutta naaras vain jatkoi:
”Vaihtoehtoina olivat ikuinen pennuttomuus, toisen satuttaminen tai itsepetos. Kahden ensimmäisen en halunnut tapahtuvan, varsinkaan toisen, sillä niinhän siinä olisi käynyt; valitsen kollin – jota kohtaan en tunne ainakaan rakkautta – saadakseni pentuja, ja sen jälkeen ilmoitan kylmästi että ”sinua ei tarvita enää.” Jokaisen isäksi haluavan soturin unelma. Mieluiten siis jatkoin itseni pettämistä, siinä en sentään satuttanut muita. Kunnes koitti päivä, jolloin Rauduskynsi tuli puheilleni. Minun ei tarvinnut edes vihjaista toiveestani, hän tiesi jo, ja niin luultavasti kaikki muutkin...”
”Sinä siis valitsit oman pikkuveljesi kumppaniksesi ja poikasi isäksi, koska et voinut toteuttaa toivettasi minun kanssani?” mau'uin.
”Luuletko että se oli jotenkin helppoa minulle? Ja että tein päätöksen noin vain? Jos niin on, niin olet todella väärässä. Ja itseäni mitenkään puolustelematta voin kertoa, että se oli Rauduskynsi, joka ehdotti koko asiaa. Aluksi olin pöyristynyt ja järkyttynyt. Minäkö hankkisin pentuja veljeni kanssa? Ei tule kuuloonkaan, ja sanoinkin sen hänelle. Mitä hän vastasi? ”Palataan myöhemmin asiaan, mieti rauhassa.” Sen jälkeen kesti yli kaksi neljäsosakuuta, ellei kokonainen kuu, että pystyin edes vilkaisemaan häneen päin. Asia ei jättänyt minua rauhaan. Miten hän pystyi edes keksimään mitään sellaista? Klaanissamme oli monta naarasta, jotka eivät olleet varattuja, kenties häneen ihastuneita ja vieläpä ei-sukua meille, miksi hän ei yrittänyt lähentyä heidän kanssaan? Miksi minä olin se jolle asiaa ehdotettiin? Lopulta en enää voinut vain miettiä ja arvailla vastauksia, minun oli pakko kysyä. Rauduskynsi kertoi, ettei tuntenut vetoa muihin. Hän rakasti minua niin paljon kuin sisarukset voivat terveen rajoissa toisiaan rakastaa. Hänen osaltaan ehdotuksessa ei ollut kyse virallisesta kumppanuudesta vai palavasta halusta ryhtyä isäksi-”
”Yritätkö sanoa, että veljesi teki niin puhtaasti epäitsekkyyttään? Että hän halusi toteuttaa toiveesi, koska muita vaihtoehtoja ei ollut? Olisihan sinulla ollut”, en voinut olla naukaisematta. Pähkinäkuono värähti, räpäytti silmiään ja kurtisti kulmiaan.
”Veljelläni olisi ollut, minulla ei”, ystäväni maukui matalasti korostaen voimakkaasti ensimmäistä ja viimeistä sanaa. ”Sen ymmärtäminen vasta kamalalta tuntui. Kuin myös se kuinka paljon Rauduskynsi oli valmis uhraamaan vuokseni. Pelottavinta kuitenkin on se, että idea ei alkanut loppua kohden tuntua minusta enää niin järjettömältä. Eihän se missään vaiheessa ollut täydellinen idea, tarkoitan. Kysyin, ymmärsikö hän todella mihin oli valmis ryhtymään, ja mitä kaikkea tästä voisi pahimmillaan seurata. Hän vastasi myöntävästi. Ääni jolla hän sen sanoi, oli tyyni ja rauhallinen, kuin olisi vastannut arkiseen kysymykseen. Kysyin, miten toimisimme, kun pennut ja muut klaanilaiset alkaisivat utelemaan isän alkuperää. Hän vastasi, että asiaa voidaan pohtia tarkemmin, kun se käy ajankohtaiseksi. Siihen asti voisimme käyttäytyä aivan kuten ennenkin, ja lisäsi ettei kenenkään tarvitse koskaan tietää, jos niin halusin. Ja jos halusin, tekoon ei ollut missään vaiheessa pakko ryhtyä. Päätös oli täysin minun. Ja... Niin. Tein päätöksen, ja tässä nyt olemme.”

Tuulen suunta oli kääntynyt reviiriltämme saapuvaksi. Tullessaan kohdallemme viileä vire pörrötti turkkejamme, tartutti meihin metsän tuoksuja ja osuessaan Pöllöpuun runkoon, saattoi hetken aikaa kuulua vaimeaa suhinaa. Seurasin hiljaa kuinka Pähkinäkuonon lyhyt karva aaltoili kevyesti hetken, kunnes asettui aloilleen. Naaras oli puheensa aikana vaihtanut muutaman kerran asentoa; nyt hän siirsi oikean etujalkansa lähemmäksi toista ja tuki asentoaan ohjaamalla toisen takajalkansa taaemmaksi. Itse olin pysynyt lähes samassa asennossa koko ajan, mutta nyt minun oli pakko liikahtaa ja kääntää päätäni. Katseeni liukui takanamme nököttäviä nummia pitkin takaisin ystävääni.
”Se... Se oli melkoinen tarina”, nau'uin viimein. Pähkinäkuono kallisti päätään.
”Et kai luule että keksin kaiken?”
”En tietenkään. Mutta on myönnettävä, että ihan tällaista en odottanut kuulevani, kun lähdimme leiristä Hallakasvon kanssa”, vastasin.
”Sanoinhan etten pyytänyt sinua ymmärtämään”, tuuliklaanilainen totesi. ”Vakuutan kaiken sanomani olevan totta. Tämä on se asia mistä en ole halunnut puhua ja jota olen hävennyt kaikki nämä kuut. Mutta nyt sinä tiedät totuuden. Ja aion kertoa vielä yhden.”
”Väijykärki”, kuului takaani vaativa murahdus. Ennen kuin ehdin vastata, oli sisareni astellut lähemmäksi. ”Haistan partion.”


//Cliffhanger, tan tan taa. Ei mennyt niin kuin ajattelin. Lupaan että seuraavassa osassa saadaan tapaaminen päätökseen. :D//

Nimi: Väijykärki

22.04.2019 17:30
Auringonhuipun hetki lähestyi kiivasta tahtia. Makasin soturien pesän edustalla häntä kylkeeni liimautuneena, pää etutassujen päällä ja silmät tylsistyneisyydestä puoliummessa. Seurasin klaanilaisten tekemisiä, enkä voinut olla tuntematta kateutta. Halusin tehdä jotain hyödyllistä, kuten lähteä metsästämään, mutta en saisi poistua yksin leiristä, vaan minun pitäisi ensin pyytää toinen soturi mukaani. Ja tiesin että moni ei halunnut lähteä mukaani. Eivät he sitä ääneen sanoneet, mutta arvasin sen sanomattakin, ja ymmärsin kyllä syyn. Suustani karkasi haukotus ja pudistin päätäni. En saisi vain makoilla koko päivää. Jos en pääsisi ulos leiristä, sen sisäpuolella olisi oltava jotain mitä voisin tehdä. Vilkaisin mietteliäänä klaaninvanhimpien pesälle. Olikohan kukaan oppilaista ehtinyt vaihtaa Kiviroudan sammaleet, tai tarjoutunut tarkistamaan oliko hänen turkkiinsa mahdollisesti eksynyt pahaa aikova punkki? Kohotin päätäni. Ei kai olisi haitaksi mennä varmistamaan asia. Ehdin nousta jaloilleni ja venytellä puutumisen pois jäsenistäni, kun Hallakasvo pujahti leiriin kiireisen näköisenä. Sisareni ei vaivautunut ravistamaan turkkiinsa tarttuneita roskia irti, vaan silmäili aukion läpi, ja minut huomattuaan asteli ripeästi luokseni.
”Hei”, tervehdin naarasta kohteliaasti, mutta en voinut estää uteliasta ilmettä nousemasta kasvoilleni. ”Onko kaikki hyvin?”
Hallakasvo väräytti korviaan ja tuijotti silmiini vakavana, kunnes avasi suunsa: ”Pähkinäkuono haluaisi puhua kanssasi.”
Silmäni suurenivat hivenen sanat kuultuani. Hallakasvo ei antanut minulle aikaa vastata, kun jatkoi silmiään hienoisesti siristäen. ”Onko mitään aavistusta, mistä voisi olla kyse?”
”Ei minkäänlaista”, vastasin totuudenmukaisesti. En ollut nähnyt ruskeaturkkista kuningatarta sen jälkeen, kun klaanit olivat metsään saapumisen ja uusien leirien löytymisen jälkeen erkaantuneet ja lähteneet sovituille reviireilleen. Ja sekin tapahtui monta kuuta sitten. ”Eikö hän kertonut syytä, miksi haluaisi tavata minut?”
”Ei, ilmoitti vain että haluaa puhua juuri sinulle. Ajattelin vain jos omaisit jonkinlaisen aavistuksen...” Hallakasvo sanoi ja loi merkitsevän katseen.
”Olen yhtä tietämätön kuin sinäkin. Ja tiedät varsin hyvin että en ole käynyt Tuuliklaanin reviirin lähelläkään sen jälkeen kun...” totesin ja vaikenin. Sisareni silmäili minua hiljaa, kunnes huokaisi tuskin kuuluvasti. ”Hän odottaa Pöllöpuulla. Ja... lupasin tuoda sinut paikalle.”
Varapäällikkömme ääni oli nyt niin hiljainen ja matala että kuulin sen juuri ja juuri. Hätkähdin pienesti ja tuijotin häntä yhä silmät pyöreinä.
”Annatko minulle luvan tavata Pähkinäkuonon? Mutta miksi?”
”Ei hän ole loukannut soturilakia, klaaniamme tai omaansa, esimerkiksi tekemällä pentuja kanssasi”, Hallakasvo totesi sävyllä, mikä sai sydämeni lyömään kerran tavallista voimakkaammin. ”Annan sinun puhua hänelle vain, koska olette ystäviä, ja minuakin kiinnostaisi kuulla mistä oikein on kyse. Ja minä olen paikalla koko ajan; jos tilanne näyttää mielestäni yhtään epäilyttävältä, keskustelu päättyy ennen kuin ehdit kissaa sanoa.”
”Kiitos, Hallakasvo”, naukaisin. ”Että annat tämän mahdollisuuden.”
”Vain ja ainoastaan tämän mahdollisuuden. Jos kyseessä olisi ihan kuka tahansa muu tuuliklaanilainen, en tähän suostuisi.”
”Ai kuten Viimajalka?” maukaisin. Sain osakseni sellaisen katseen, että jouduin siirtämään omani hetkeksi syrjään. Siirrettyäni katseeni takaisin Hallakasvoon oli tämä hieman rauhoittuneemman näköinen, mutta silti vakava.
”Mennään sitten”, hän sanoi. ”En kuitenkaan anna lupaa kokopäiväiseen rupatteluun, minulla ei ole aikaa vahtia teitä niin kauan. Ja turha pyytää olemaan kertomatta tästä Tavitähdelle tai muillekaan. En lupaa pysyä hiljaa, vaan myönnän antaneeni luvan jos asia tulee jostain ilmi. Ja sanon sinun lähteneen mukaan vapaaehtoisesti. Onko tämä nyt selvä?”
Nyökkäsin ymmärtämisen merkiksi. Olin valmis tottelemaan jokaista käskyä, jos sen kautta pääsisin edes hetkeksi ulos leiristä. Ja sanoa edes muutaman sanan Pähkinäkuonolle.

Matka Pöllöpuulle kului nopeiden raviaskelten tahdissa, kun seurasin tiukasti Hallakasvon kannoilla läpi vielä lehdettömän metsän. Jos ei olisi ollut pientä tuulta pyörittämässä vanhoja lehtiä ympäriinsä, olisi ollut todella lämmin, sillä aurinko helotti suoraan maahan pilvettömältä taivaalta. Saavuimme hiljaisuuden vallitessa rajalle, ja saimme Pähkinäkuonon heti näkökenttäämme. Naaras istui aivan vanhan puun vierellä, mietteliäs katse suunnattuna korkealle oksistoon. Teräväkärkiset korvat kuitenkin värähtivät merkiksi että hän oli kuullut tulomme, ja laski katseensa meihin. Keltaiset silmät välähtivät hillitystä ilosta ja ystäväni nousi jaloilleen siirtyen sitten niin lähelle rajaamme kuin oli luvallista tulla. Vilkaisin Hallakasvoa, joka silmäili vihollisklaanin jäsentä lyhyen ajan aivan hiljaa, jonka jälkeen hän katsahti minuun. Odotin niin kauan, kunnes sain äänettömällä nyökkäyksellä luvan, ja kävelin sitten eteenpäin.
”Pähkinäkuono”, tervehdin. En osannut sanoin kuvailla kuinka iloinen olin nähdessäni hänet. Hillitsin kuitenkin suurimmat tunteeni takanani seisoneen todistajan vuoksi.
”Väijykärki”, Pähkinäkuono naukaisi. Hymy joka oli ilmestynyt hänen kasvoilleen heti tulomme jälkeen ei ollut kadonnut minnekään. ”On... mukava nähdä sinua. Pitkästä aikaa.”
”Kuin myös”, vastasin ja uskalsin itsekin hymyillä hieman. Yritin myös parhaani mukaan rentoutua ja ajatella tämän olevan kuin yksi niistä lukuisista, tavanomaisista tapaamisistamme, joita meillä oli tapana harrastaa vanhoilla reviireillä asuessamme. ”Kuinka olet voinut? Entä Nurmipentu?”
”Hän on oppilas nykyään, nimeltä Nurmitassu”, naaras vastasi äänessään emollista ylpeyttä. Silmäni pyöristyivät ilosta.
”Sehän on upeaa. Onneksi olkoon”, maukaisin. ”Taitaa olla mukavaa päästä takaisin soturin tehtäviin?”
”Niin, no, en vielä pääsekään ainakaan pariin kuuhun”, Pähkinäkuono vastasi. Kohotin kysyvästi kulmiani. ”Oletko saanut lisää pentuja?”
”En omia. Huolehdin nykyään kahdesta naaraspennusta. Heidän nimensä ovat Vuonapentu ja Virtapentu”, ystäväni naukui, ja hänen olemuksensa oli muuttunut hivenen varautuneemmaksi.
”Vai kasvattipentuja”, hymähdin. ”Sinulla on täytynyt olla kiire, huolehtia ensin omasta pojasta ja sen jälkeen muiden tyttäristä. Se on hyvin vastuullinen tehtävä, mutta uskon että selviydyt siitä hienosti.”
”Mukavaa että ajattelet noin. Koska he ovat sinun tyttäriäsi.”
Pitkään huulillani viipynyt hymy haihtui hitaasti pois ja silmäni laajenivat niin suuriksi, että oli ihme etteivät ne pullistuneet ulos kuopistaan. Kesti hetken ennen kuin sisäistin kuulemani, ja kun tämä oli tapahtunut, suuni avautui ja huomasin kuinka kuivalta kieleni tuntuikaan. Pähkinäkuonokin oli vakavoitunut, ja paineli nyt etutassuillaan maata, josta alkaisi jossain vaiheessa kasvamaan vihreää ruohoa.
”M-Mitä sinä sanoit?” sain soperrettua. Pähkinäkuono räpäytti silmiään ja lopetti maan painelun.
”Vuonapentu ja Virtapentu, minun kasvattityttäreni, ovat sinun ja Viimajalan jälkeläisiä. Aloin huolehtimaan heistä muutama neljäsosakuu sitten, kun Viimajalan oli luovuttava heidän kasvatuksestaan osana rangaistustaan. Hän itse pyysi minua tähän tehtävään, ja suostuin. He ovat juuri nyt klaanimme toisella kuningattarella hoivassa, mutta vain sen aikaa kun olen täällä. He... ovat kumpikin hyvin paljon sinun näköisiäsi, Vuonapennulla on jopa samanlainen punertava turkki kuin sinulla.”
”Viimajalka-parka”, kuiskasin kun lopulta sain uusia sanoja suustani. Olinhan minä ajatellut että naaras ei pääsisi helpolla rikkomuksestamme, mutta että joutua luopumaan omista pennuistaan. Sainhan minäkin totta kai rangaistuksen, mutta se tuntui Viimajalan rangaistuksen rinnalla varsin heppoiselta. Vilkaisin Hallakasvoa. Tämä istui muutaman ketunmitan päässä ohuen koivun juurella, tiukka katse naulittuna meihin. Hänen kasvoiltaan ei osannut tulkita yhtä selvää tunnetta.
”Kuinka hän voi?”
”Viimajalka... Hän, lähti eilen klaanista. Hän yritti viimeiseen asti pysyä klaanin arjessa kiinni, ja teki kaikkensa saadakseen klaanilaisten luottamuksen takaisin. Mutta kaikki viime kuiden aikana tapahtunut oli liikaa. Pennuista luopuminen oli viimeinen pisara”, Pähkinäkuono sanoi hiljaa, surullinen kiilto silmissään.
”Lähti?” henkäisin. Nyt tuntui kuin kylmä koura olisi puristanut sydäntäni, ja hetken tuntui etten saisi kunnolla henkeä. Ystäväni hätkähti ja tuijotti minua pelästyneenä.
”Väijykärki, ei hän sillä tavalla lähtenyt”, kuningatar kiirehti sanomaan. ”Viimajalka jätti Tuuliklaanin, hän muutti erakoksi. Hän on elossa, näin hänet vain lyhyttä hetkeä ennen kuin sinä ja Hallakasvo saavuitte.”
Jouduin vetämään useamman kerran syvään henkeä ennen kuin jaloissani alkanut tärinä hellitti. Äkillinen järkytys oli kuitenkin vienyt yllättävän paljon voimia lihaksistani, ja minun oli pakko istahtaa auringon lämmittämälle maalle. Pähkinäkuono vilkaisi ohitseni ja pudisti nopeasti päätään. Hän arvatenkin viestitti sisarelleni ettei minulla ollut hengenhätää.
”Viimajalka on siis jättänyt klaanit?” varmistin matalalla äänellä. Sain hiljaisen nyökkäyksen vastaukseksi. Hengitykseni kulki vähän aikaa raskaasti, mutta alkoi hiljalleen tasaantua ja palautua normaaliksi. Sydämeni tosin löi voimakkaasti edelleen. ”Kertoiko hän yhtään tarkemmin, minne oli suuntaamassa? Tietävätkö Vuonapentu ja Virtapentu jo?”
”Korkokiville. Ymmärsin että hän aikoo pysyä siellä jonkin aikaa, ehkä pari neljäsosakuuta, jonka jälkeen hän jatkaa matkaa. En tosin tiedä minne, hän ei itsekään ollut varma. Ja ei, he eivät vielä tiedä koko tilannetta, mutta on vain ajan kysymys milloin he ymmärtävät”, Pähkinäkuono vastasi, piti pienen tauon ja jatkoi: ”Viimajalka pyysi kertomaan vielä, että hän toivoo sinun elävän onnellista elämää klaanissasi. Ja että... hän rakastaa sinua edelleen.”
”Pelkään pahoin että onneni Myrskyklaanissa on huvennut loppuun”, sanoin hyvin hiljaa, mikä sai ruskeaturkkisen naaraan kallistamaan kysyvästi päätään. Suljin silmäni. Ajatukseni pyörivät sekaisin yhdessä suuressa pyörremyrskyssä. Viimajalka oli jättänyt klaanit. Minulla oli Tuuliklaanissa kaksi tytärtä, Vuonapentu ja Virtapentu, joiden kasvatuksesta rakas ystäväni huolehtisi tästedes. Minulla oli Myrskyklaanissa kaksi poikaa, Kalliopentu ja Sysipentu, joiden emo, paras ystäväni, oli kuollut, ja jotka olivat minulle oikeastaan yhtä vieraita kuin tyttäreni, vaikka kykeninkin näkemään heidät joka päivä. Sisarukset – oikeammin puolisisarukset – eivät tienneet toisistaan mitään. Olin yhä epäsuosittu klaanissani, varmasti myös muissakin, enkä todennäköisesti tulisi koskaan ansaitsemaan muiden luottamusta takaisin täysin. En vaikka miten osoittaisin olevani luottamuksen arvoinen. Tekoani ei pitänytkään ohittaa pelkällä hännän heilautuksella, mutta olisiko elämä epäluotettavana soturilain rikkojana elämisen arvoista? Avasin silmäni. Pähkinäkuono seisoi aloillaan, silmät kiiluen moninaisista tunteista. Hänen olemuksensa oli hermostuneen varautunut, ja näytti kuin hän olisi halunnut sanoa vielä jotain. Pudistin päätäni ja selvitin kurkkuni.
”Kiitos, Pähkinäkuono. Kiitos että kerroit Viimajalan lähdöstä, ja että suostuit ottamaan pentumme omaksesi. Jos he eivät vielä tiedä kuka heidän isänsä on, haluaisin että he kuulisivat sen juuri sinulta. Jos se ei ole liikaa pyydetty, tarkoitan”, sanoin. Lyhyen ajan olisin halunnut lähteä tältä istumalta Tuuliklaaniin voidakseni tavata tyttäreni, mutta totuus iskeytyi nopeasti päin kasvojani; oli kaikkien kannalta parempi, että he eivät näkisi minua. He olivat juuri menettäneet emonsa, he eivät tarvitsisi isää joka ei pystyisi osallistumaan heidän elämäänsä tuskin mitenkään. Oli myös parempi etteivät he vielä saisi kuulla velipuolistaan. ”Onko mitään millä voisin korvata tämän sinulle?”
”Koska minulla ei ole loputtomasti aikaa, parempi että sanon suoraan. Jos kuuntelet pari asiaa, se riittää kiitokseksi. En pyydä sinua ymmärtämään mitä kohta kerron, haluan vain että kuuntelet. Sopiiko?”
Vilkaisin Hallakasvoa. Valkoharmaa naaras venytteli jäseniään, pudisti puolipitkää turkkiaan ja vilkaisi ympärilleen. Käännyin takaisin Pähkinäkuonon puoleen.
”Minä kuuntelen.”

Nimi: Zare

21.04.2019 22:20
______________________________________________________________

Nimi: Zare

16.04.2019 19:21
Vaahterasumu// 24kp
Hohtolehti// 19kp
Höyhensiipi// 16kp
Leimupentu// 41kp

Nimi: Leimupentu

09.04.2019 21:08
”Vaahterasumu, onko hän valmis?”
Tavitähden katse kääntyi innosta tutisevasta Kauristassusta tämän mestariin, Vaahterasumuun, tätini Aurinkokajon kumppaniin. Kolli kohtasi päällikön katseen vakaasti ja nyökkäsi.
”Valmiimpi hän ei voisi ollakaan, Tavitähti”, soturi maukaisi varman oloisena, vilkaisten sitten ylpeänä oppilastaan. Hymynkare käväisi Tavitähden kasvoilla, ja naaras käänsi katseensa jälleen Suurkiven edustalla istuvaan nuoreen kolliin.
”Kauristassu, olet opiskellut ahkerasti, ja nyt on viimein sinun vuorosi astua soturien joukkoon. Olet ymmärtänyt Tähtiklaanin jalot lait ja oppinut klaanin tavat. Lupaatko noudattaa soturilakia ja puolustaa klaaniasi jopa henkesi uhalla?”
”Lupaan”, Kauristassu maukaisi yllättävänkin vakaasti verrattuna hänen tärisevään olemukseensa.
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Kauristassu, tästä päivästä lukien sinut tunnetaan nimellä Kauriinloikka! Tähtiklaani kunnioittaa kärsivällisyyttäsi ja taitojasi, ja hyväksyy sinut Myrskyklaanin täydeksi soturiksi!”
En voinut olla vilkaisematta hieman sivummalle, kohti Haukkapoltetta, joka istui ryhti suorana joukon laitamilla, kuitenkin hyvin lähellä eturiviä ja Suurkiveä. Setämme näytti siltä kuin olisi voinut haljeta ylpeydestä minä hetkenä hyvänsä, ja kolli käänsi kuononsa hetkeksi taivaalle kuiskaten jotain. Soturin silmäkulmissa oli haikeuden ja ylpeyden kyyneleitä, ja tiesin tähän kyllä syyn – isämme oli kertonut, että Kauristassun nimitys tulisi olemaan todella tärkeä hetki Haukkapoltteelle. Tämä kun oli soturin ainoa jäljellä oleva poika.
Tavitähti oli jo koskettanut tuoreen soturin päälakea kuonollaan, ja Kauriinloikka oli vastannut tapojen mukaisesti nuolaisulla lapaan.
”Kauriinloikka! Kauriinloikka!” hurrasin muiden mukana serkkuni uutta nimeä. Vastanimitetyn soturin häntä oli ylpeästi pystyssä ja tämän silmät loistivat, ja oli sanomattakin selvää, että hän oli enemmän kuin tohkeissaan. Hänen katselemisensa sai minut miettimään, reagoisinko minäkin tuolla tavoin sitten aikanaan, kun saisin soturinimeni. Olisinko yhtä innoissani, vai pyrkisinkö esittämään tyyntä?
”Valopentu ja Nokipentu, astukaa eteenpäin”, Tavitähden maukaisu herätti minut ajatuksistani. Tosiaan, nyt olisi myös parhaan ystäväni ja tämän veljen oppilasnimitys. Minua harmitti hiukan, etteivät nimityksemme olleet samaan aikaan, mutta toisaalta ikäeroakin meillä oli lähemmäs kuu. Joutuisin odottamaan vuoroani vielä hiukan. Onneksi Valopentu oli jo etukäteen luvannut, että kertoisi minulle kaiken harjoitushetkistään eikä vahingossakaan jättäisi minua pentutarhan nurkkaan nyhjöttämään.
”Valopentu, olet saavuttanut kuuden kuun iän ja olet valmis oppilaaksi. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona ansaitset soturinimesi, sinut tunnetaan Valotassuna! Mestariksesi tulee Niemiturkki.”
Olisin odottanut edes hieman yllättynyttä ilmettä harmaalta soturilta, olisihan tämä hänen ensimmäinen oppilaansa, mutta ei. Niemiturkki oli aivan yhtä kivikasvoinen kuin ennenkin, kohdaten päällikkönsä katseen ilmekään värähtämättä.
”Niemiturkki, olet valmis saamaan ensimmäisen oppilaasi. Olet saanut loistavaa koulutusta Haukkakynneltä, ja olet osoittanut olevasi järkevä ja uskollinen soturi. Siirrä tietosi ja taitosi myös Valotassulle.”
Ystäväni iloa ei hänen mestarinsa mitäänsanomaton reaktio näyttänyt haittaavan, sillä naaras suorastaan hyppäsi jaloilleen kurottautuakseen koskettamaan Niemiturkin kuonoa omallaan. Sitten kaksikko istahti eturiviin odottamaan, että myös Nokipentu saisi oppilasnimensä.
”Nokipentu, sinäkin olet saavuttanut kuuden kuun iän ja olet valmis oppilaaksi. Olet kuitenkin valinnut erilaisen polun kuin siskosi. Hohtolehti, ole hyvä.”
Korvani värähtivät yllättyneesti. Nokipentu oli toki ollut yllättävänkin kiinnostuneen oloinen parantajan touhuista, mutten silti jotenkin ollut osannut odottaa, että hänestä tulisi parantajaoppilas.
”Nokipentu, olet valinnut parantajan polun soturiksi tulemisen sijaan. Virallinen nimityksesi pidetään ensi puolikuun aikaan Korkokivillä, mutta koulutuksesi saat aloittaa uuden nimesi turvin jo ennen sitä”, Hohtolehti maukui kivuttuaan Suurkiven laelle. ”Tästä päivästä aina siihen päivään, jona liityt virallisesti metsän parantajien joukkoon, sinut tunnetaan Nokitassuna. Pitäydy ulkona klaanien välisistä kiistoista, ja kehity parantajaksi, josta tämä klaani saa olla vielä ylpeä.”
Parantaja kosketti uuden oppilaansa kanssa neniä, ja kaksikko palasi Niemiturkin ja Valotassun viereen istumaan.
”Valotassu! Nokitassu!” huusin yhteen ääneen Pihkapennun, Kalliopennun ja Sysipennun kanssa. Tavitähti päätti kokouksen, muistuttaen vielä Kauriinloikkaa tämän vartiovuorosta, ja kissat alkoivat tulvia jakamaan onnittelujaan. Vilkaisin kysyvästi isääni ja Kettuväijyä, joiden välissä me pennut olimme istuneet kokouksen ajan. Pyökkiturkki pudisti pehmeästi päätään, kehottaen meitä odottamaan vielä hetken. Suurimman ruuhkan sekaan änkeämisessä ei olisi mitään järkeä.
Kun joukko alkoi viimein hälvetä, kiirehdin Valotassun luokse. ”Valotassu!” kutsuin juhlallisesti tämän uutta nimeä. ”Onnea!”
”Kiitos”, naaras maukaisi väläyttäen pirteän hymyn. ”On tätä päivää odotetukin. Odotas vain, ehkä ehdin soturiksi ennen kuin sinusta tulee oppilas!”
”No ollaanpas sitä nyt niin tärkeitä”, puuskahdin. ”Jos meistä kahdesta mietitään, niin minä kyllä olen se, joka saisi todennäköisemmin koulutuksensa kuussa valmiiksi.”
”Onkohan niin joskus käynyt?” Valotassu pohti. ”Mikäköhän on lyhin aika, jonka joku on viettänyt oppilaana?”
”Siitä ei ole tietoa, eikä sillä kyllä ole merkitystäkään”, Pyökkiturkki puuttui pikku keskusteluumme. ”Lyhyessä ajassa ei ehdi oppimaan kaikkea, vaikka kuinka olisi luonnonlahjakkuus. Lähinnä voisi sanoa, että mitä kauemmin olet oppilaana, sitä avarakatseisempi ja taitavampi sinusta tulee.” Kolli käänsi katseensa nyt kokonaan Valotassuun ja nyökkäsi. ”Onnea. Yritähän olla käymättä Niemiturkin hermoille.”
”Olisin vain tyytyväinen, jos saisin hänestä edes jotain reaktioita irti”, Valotassu totesi selvästi leikillään. ”Kehuja on varmaan turha odottaa.”
”Niemiturkki on ehkä hieman kivikasvoinen, mutta hän on kunnon kissa”, isäni hyrähti hilpeästi. ”Näet hänestä kyllä, milloin hän on tyytyväinen tekemisiisi – tai pikemminkin milloin hän ei ole. Häntä oppii kyllä lukemaan ajan kanssa.”
”Mistä tiedät?” Valotassu ihmetteli kallistaen päätään.
”Olimme hyviä ystäviä oppilasaikoinamme”, Pyökkiturkki kertoi. ”Kasvoimme hieman erillemme, kun minusta tuli ensin soturi ennen häntä ja sitten Sinisydän astui kuvioihin, mutta kyllä minä hänet yhä tunnen läpikotaisin.”
”Toivotaan, että opin sitten itsekin tulkitsemaan hänen olemattomia reaktioitaan”, Valotassu maukaisi vain puoliksi tosissaan. ”Hei, Leimupentu, kenet sinä haluaisit mestariksesi? Minä en ehtinyt edes miettiä asiaa kunnolla, mutta Niemiturkki on varmasti mahtava mestari!”
”Aurinkokajon!” ilmoitin välittömästi. ”Mutta hänellä on Untuvatassu… Ja hän on parantajilla.”
”Kyllä hän kuun sisään sieltä pois pääsee”, Valotassu lohdutti. ”Ja on sotureilla ennenkin ollut kaksi oppilasta kerralla, älä heitä toivoa hukkaan!”
Huomasin Pyökkiturkin jääneen tarkkailemaan keskusteluamme mietteliäs ilme naamallaan. Kun vilkaisin isääni kysyvästi, tämä väräytti korviaan ja katsahti Nokitassun suuntaan.
”Siirrytääs nyt eteenpäin, Purohäntä ja Leutosielu haluavat varmasti päästä itsekin onnittelemaan pentujaan”, kolli maukui. ”Onnea vielä kerran, Valotassu. Opiskele ahkerasti.”
Kävimme vielä onnittelemassa Nokitassua ja Kauriinloikkaa, mutta Aurinkokajo oli jäänyt pyörimään mieleeni. Totta, kyllä hän kuun aikana varmasti paranisi… Vai kuinka? Kuinka vakavassa tilassa hän edes oli? En ollut käynyt katsomassa häntä. Ajatus siitä, etten tiennyt tätini vammojen vakavuutta ja että hän saattaisi olla vaikka kuoleman kielissä, alkoi yhtäkkiä ahdistaa minua kamalasti.
”Isä, voinko käydä Aurinkokajon luona?” kysyin, kun kävelimme Pihkapennun kanssa takaisin pentutarhalle päin. ”Ihan nopeasti vain?”
”Mikäs siinä”, Pyökkiturkki naukaisi. ”Älä sitten jää aukiolle pyörimään. Alkaa olla hämärä.”
”En en”, vakuutin ja spurttasin hetkessä pentutarhalta parantajien pesälle. Eihän tädillä oikeasti ollut hätää..?

”Aurinkokajo?” maukaisin pienen epäröinnin jälkeen pesän suulla. Sisältä kuului pirteä maukaisu, joka kutsui minut peremmälle.
”Kas, Leimupentu”, tätini maukaisi, kun astahdin hänen näkyviinsä. ”Mitäs sinä täällä?”
”Ajattelin vain tulla katsomaan”, maukaisin varovasti, kipittäen keltaoranssin naaraan luokse. ”Minua huolestutti, kun et päässyt kokoukseen.”
”Voi, olisin kyllä halunnut nähdä Kauriinloikan nimityksen”, Aurinkokajo myönsi huoahtaen. ”Mutta kuunteleminen sai tällä kertaa riittää, sillä Hohtolehden mukaan minun ei kannata vielä erityisemmin liikkua.”
Epävarmuudesta tuikkiva katseeni kävi läpi hämähäkinseitillä vuorattuja haavoja, joita tätini kehossa tuntui olevan lukemattomia. ”…Ne näyttävät ikäviltä”, maukaisin pienellä äänellä. ”Sattuvatko ne?”
”Eivät, kunhan en reväyttele niitä kovin pahasti”, Aurinkokajo hyrisi rauhoittavasti. ”Unikonsiemenet tekevät hyvin tehtävänsä.”
”Mutta ne sattuisivat, jos et saisi unikonsiemeniä?”
”Todennäköisesti kyllä, mutta sitä varten meillä juuri yrttejä onkin”, tätini maukui. ”Niistä on paljon apua loukkaantuneille. Vaikka tilanne ei olisikaan vakava, tuntuu parantajille olevan kunnia-asia tehdä potilaansa olo niin mukavaksi kuin suinkin”, naaras jatkoi hilpeällä äänensävyllä. ”Älä huoli, olen pian taas kunnossa.”
Nyökkäsin pienesti kuin hyväksyen hänen selityksensä, mutta epäilys jäi silti painamaan mieltäni. Pitihän emon ja Tervapennunkin vain käväistä parantajilla yskän takia…
”…Kai sinä oikeasti parannut? Ethän sinä kuole?” Ääneni oli vaisu ja varovainen, ja tiedostin oikein hyvin, kuinka hölmöltä kysymykseni loppujen lopuksi kuulosti, olihan Aurinkokajo juuri äsken vakuutellut tulevansa pian taas kuntoon. Tätini räpäytti hieman hölmistyneen oloisena silmiään, mutta sitten hänen katseensa muuttui pehmeämmäksi.
”Minulla ei ole pienintäkään hätää, kultapieni”, tätini rauhoitteli lämpimällä äänellä. ”Haavat näyttävät ikäviltä, mutta niistä ei ole enää vaaraa, sillä ne eivät enää vuoda ja tulehdusriskikin on jo selätetty. Tarvitsen vain hiukan aikaa, jotta ne umpeutuvat kunnolla, jotta en satuta itseäni heti uudelleen. Sinulla ei ole mitään pelättävää, lupaan sen.”
Nyökkäsin pienesti katse maassa, korvat aavistuksen luimussa. Kyllä hän oli varmasti oikeassa, minun täytyi vain luottaa siihen.
Kipitin nopeasti vielä hieman lähemmäs Aurinkokajoa, kosketin nopeasti hänen kuonoaan omallani ja astahdin taaksepäin. ”Parane pian. Olet minulle tärkeä”, mumisin ja kiepahdin sitten ympäri, kiirehtien ulos parantajien pesästä.

Nimi: Höyhensiipi

05.04.2019 20:49
Heräilin lämpimään hiirenkorva-aamuun sotureiden pesästä. Olin ensimmäisiä jotka heräsivät. Jopa Kirpunloikka makoili vielä syvässä unessa. Aurinko oli varmaankin herättänyt minut. Nousin varovasti ylös ja puikkelehdin ulos pesästä herättämättä muita. Astuin aukiolle ja kävelin keskelle, johon aurinko pääsi leiriä suojaavien puskien oksien läpi. Venytin selkääni ja köyristin sen venytyksen jälkeen. Olin tarmoa täynnä, se johtui varmasti hiirenkorvasta. Metsästyspartiotkaan eivät olleet vielä lähteneet, joten riistaakaan ei ollut paljoa leirissä. Päätin odotella, että Hallakasvo järjestäisi partiot, voisin itsekin lähteä mukaan. Asetuin sotureiden pesän viereen ja laskin pääni käpälilleni. Oli ihanan rauhaisaa, kerrankin. Aloin jopa miettimään, pitäisikö tulla jatkossakin nauttimaan auringosta aamuisin.

Viimein Hallakasvo tuli ulos sotureiden pesästä, hänen mukanaan tuli Pujopilku ja Väijykärki.
’’Huomenta Höyhensiipi! Sinäpä olet aikaisin hereillä’’, harmaa varapäällikkö päivitteli.
’’Aurinko saa minut virkeäksi. Onko metsästyspartiota vielä kasattu? Lähtisin mielelläni mukaan, jos vain sopii’’, kysyin.
’’Kyllähän sinä vielä mukaan mahdut. Pujopilkku ja Väijykärki lähtevät, voitte mennä samantien’’, Hallakasvo sanoi ja poistui paikalta. Kävelin toisten viereen, kunnes tajusin, että voisin ottaa Poutatassunkin mukaan.
’’Voitteko odottaa hetken, haen vain Poutatassun’’, huikkasin ja käännyin oppilaiden pesälle. Kurkistin sisään ja onneksi Poutatassu nukkui aivan suuaukon vieressä, joten sain hänet hereille herättämättä muita.
’’Poutatassu, lähdetään metsästyspartioon’’, kuiskasin ja pukkasin oranssia naarasta. Hän nosti päätään ja katseli aluksi hieman hämmentyneenä ympärilleen. Hän huomasi minut ja nousi. Kävelimme peräkkäin aukiolle Poutatassun vielä hieman haukotellessa.
’’Olemmeko valmiit?’’ Väijykärki kysyi. Me olimme ja lähdimme metsään. Kuljimme aluksi ryhmässä. Väijykärki nappasi pikkulinnun ja minä sain yhdessä Pujopilkun kanssa oravan. Poutatassu vaikutti hieman harmistuneelta, kun hän päästi karkuun vahingossa varpusen, tuulen vaihtaessa suuntaa.
’’Sopiiko, jos käymme katsomassa Poutatassun kanssa tästä suunnasta, josko riistaa löytyisi’’, ehdotin. Tämä sopi Pujopilkulle ja Väijykärjelle, jotka jatkoivat matkaansa kohti entistä kaksijalkojen aluetta. Me lähdimme puolestamme kohti jokea ja Aurinkokiviä. Halusin neuvoa Poutatassua, mutten vaikuttaa syyttävältä tai liian komentelevalta. Annoin hänelle matkalla pieniä vinkkejä, miten saalistaa eri eläimiä. Kuuntelin kuitenkin koko ajan toisella korvalla olisiko lähistöllä riistaa. Yhtäkkiä Poutatassun korvat kuitenkin heilahtivat.
’’Huomasitko jotain’’, kysyin ja yritin itsekin havaita saalista.
’’Tuolla kiven vieressä’’, oppilaani supatti. Nyökkäsin hänelle merkiksi yrittää napata orava, jonka hän oli havainnut. Oranssi naaras lähti hiipimään kohti oravaa - täysin oppieni mukaisesti. Hän oli enää muutaman hännänmitan päässä.
*NYT!* ajattelin mielessäni ja onneksi oppilas loikkasin juuri silloin. Hän vangitsi oravan käpäliensä alle ja palasi luokseni saalis roikkuen suustaan.
’’Se meni todella hyvin!’’ kehuin.

Jatkoimme vielä jonkin aikaa, kunnes meillä oli kasassa oravan lisäksi toinen samanmoinen ja varpunen ja päästäinen, joka oli juuri noussut maanpinnalle. Muuta partiostamme tulivat kotimatkalla vastaan ja hekin olivat saaneet hyvin riistaa. Sitä liikkui nyt onneksi paljon, kun ilma alkoi lämpenemään ja lumi sulamaan.
’’Teilläkin oli pyyntionni mukana!’’ Pujopilkku päivitteli palatessamme. Nyökkäsin ja katsoin ylpeänä oppilastani.

Kannoimme saaliit leiriin ja pudotimme ne tuoresaaliskasaan, josta nälkäisimmät kävivätkin heti hakemassa osansa. Annoin Poutatassullekin luvan ottaa ruokaa. Minulla ei ollut enää nälkä, joten päätin lähteä etsimään muita samanikäisten mestareita, olisiko heillä jotain suunnitelmia iltapäivälle.

Nimi: Hohtotassu

03.04.2019 19:15
Ravasin aukiolle, kohti Aurinkokajoa, mutta se oli vaikeaa, sillä kissoja parveili hänen ympärillään. Tavitähti, joka oli juuri lähettäny partion matkaan huomasi minut, onneksi.
’’Antakaa tilaa Hohtolehdelle!’’ hän käski ja sain tieni muiden läpi. Analysoin Aurinkokajon vammoja katseellani. Tunsin pienen hermostuneisuuden takaraivossani, mutta pidin pintani.
’’Kauris tassu, hae pesästäni sammaltukko ja käy kastelemassa se! Jonkun puron täytyy olla auki. Tähtitassu, käy valmistelemassa uusi vuode pesääni!’’ jakelin käskyt. Nostin katseeni oranssista naaraasa ja huomasin, että kaikki olivat yhä ympärilläni.
’’No niin, esitys on ohi! Kaikki pois… myös sinä Höyhensiipi’’, käskin ja patistin huolestuneen emoni pois. Mutta ei häntä voinut syyttää, olihan hän Aurinkokajon läheinen ystävä.
’’Jaksatko nousta ja kävellä pesääni?’’ kysyin Aurinkokajolta lempeästi. Naaras nyökkäsi ja nousi varovasti ylös. Hän näytti kuitenkin horjuvan sen verran, että samassa minä ja Vaahterasumu olimme hänen kummallakin puolellaan. Kuljimme hitaasti pesälleni, jonne Tähtitassu oli juuri sijannut vuoteen Aurinkokajolle.
’’Kiitos Tähtitassu’’, sanoin ja autoimme Aurinkokajon makuulleen. Lähdin kuitenkin samassa varastolleni ja kävin läpi yrttejäni. Tämä oli pahinta aikaa vuodesta. Lehtikadolle säästetyt yrtit olivat melkein lopussa, eikä uusia tulisi vielä lähes neljännes kuuhun.
’’Hämähäkinseittiä…kultapiiskua… vadelmanlehtiä…onko minulla täällä edes kultapiiskua? No, käytetään sitten takiaisen juurta tai karhunvatukkaa…’’ mutisin ja nostelin yrttejä pesästäni. Nostin yrtit ja käännyin kohti Aurinkokajoa. Vaahterasumu lähti samalla hetkellä ja häntä vastaan oviaukossa tuli Kauristassu ja Pujopilkku sammaleen kanssa.
’’Kas…Pujopilkku’’, sanoin ja yritin peittää ääneni yllättyneisyyttä.
’’Kiitoksia vain avusta, noilla saan haavan puhdistettua. Kauristassu laski sammalensa ja kumarsi, sekä peruutti ulos pesästä. Oletin Pujopilkunkin lähtevän, mutta tämä jäikin pesään. Aluksi mielessäni kävi pieni loukkaantuneisuus, ihan kuin en itse osaisi hoitaa, mutta lopulta olinkin ihan tyytyväinen hänen jäädessään.
’’Ajattelin, että saattaisit kaivata apua’’, hän maukui varovasti ja katseli ympärilleen kaipaava katse silmissään.
’’Ai, tuota noin, miksipä ei. Voit auttaa puhdistamaan tuon haavan’’, sanoin hieman vaivaantuneesti ja laskin yrtit Aurinkokajon viereen. Pujopilkku alkoi oitis puhistamaan haavaa ja kävin itse potilaan alaselän kimppuun, johon oli myös valunut verta. Laskin myös viimeisen sammalen naaraan eteen, jotta tämä voisi lipoa siitä vettä suuhunsa. Pian haava olikin puhdas ja sen kuivuessa aloin valmistelemaan takiaisenjuuri haudetta. Pistin sekaan myös kultapiiskun rippeet, sekä hieman vadelmanlehtiä.

Kun tahna oli valmista levitin sen Aurinkokajon niskaan. Samalla Pujopilkku kävi läpi muita vammoja, joihin pääti valmistaa hauteen hierakasta ja pienestä määrästä takiaisen juurta. Annoin Pujopilkun levittää sen, sillä minun piti hakea hämähäkin seittiä niskaan. Pian olikin Aurinkokajo hoidettu, toisaalta hänestä lähti niin voimakasyritten tuoksu, että se sai jopa minut nyrpistämään nenääni.
’’Onko teillä jotain katkenneeseen kynteen?’’ Aurinkokajo keskeytti hiljaisuuden.
’’Nuole se ensin puhtaaksi’’, sanoin ja huomasin samalla Pujopilkun lähtevän.
’’Kiitos avusta!’’ huikkasin hänen peräänsä ja toivoin, että hän kuuli sen. Huomasin Aurinkokajon olevan vamlis, joten otin viimeisen kasan yrttitahnaa ja levitin siihen.
’’Jäät henkiin, mutta sinun pitää pysyä poissa soturintehtävistäsi jonkun aikaa’’, sanoin ja hymyilin.
’’Pidän sinut täällä ainakin jonkun aikaa, jotta voin tarkkailla haavojasi, jotta ne eivät tulehdu. Jos koiralla ei ollut hampaissaan variksenruokaa, uskon, että pääset pian takaisin arkeen’’, selostin ja siivoilin samalla yrttejä.
’’Tämä yö sinun täytyy kuitenkin maata paikoillasi, jotta hauteet imeytyvät. Vaihdan ne aamulla uusiin’’ sanoin vielä.
’’Hyvä on Hohtolehti!’’ oranssi naaras maukui väsyneesti.
’’Hyvä!’’ mau’uin ja menin vielä varastolleni. Otin siltä kaksi unikonsiementä ja annoin ne Aurinkokajolle.
’’Älä syö niitä vielä, pyydän jotakuta oppilasta tuomaan sinulle vettä ja jonkun tuoresaaliin, sen jälkeen voit syödä ne’’, sanoin vielä ennen kuin lähdin pesästä.
’’Selvä’’, kuulin vielä naaraan mau’un, ennen kuin tulin aukion hälinään.

Heti luokseni tuli paljon kissoja, joiden joukossa mm. Höyhensiipi.
’’Onko Aurinkokajo kunnossa?’’ hän kysyi huolissaan.
’’Hän tokenee, mutta hänen täytyy saada levätä rauhassa pesässäni muutama päivä’’, sanoin ja painotin ’rauhassa’ sanaa. Kävin tuoresaalista ja kun asetuin sitä syömään, tajusin kuinka väsynyt olin. Sen jälkeen pystyin vain taapertamaan pesääni nokosille.

Nimi: Vaahterasumu

31.03.2019 19:56
”Eihän siitä koirasta ole enää haittaa?”
Tavitähti esitti kysymyksen välittömästi, kun olin ehtinyt istumaan päällikön pesän lattialle hänen eteensä. Korvani värähtivät aavistuksen verran, ja kiepautin vielä häntäni tassujeni päälle nostaen sitten katseeni päällikköön.
”Uskoakseni ei, Tavitähti”, vastasin vakaasti. ”Se hyökkäsi silkkaa nälkäänsä. Koska osoittauduimme kuitenkin haastavaksi vastukseksi, se lähti kohtalaisen helposti pakoon. Todennäköisesti se joko nääntyy pian tai löytää saalisapajan jostain muualta. En usko sen palaavan enää reviirillemme.”
”Hyvä niin”, valkomusta naaras maukaisi. ”Partion mukaan jäljet johtivat suoraan Valvomolle päin, pois reviiriltämme. Toivotaan, että olet oikeassa. Kerrohan nyt tapahtumien kulku. Partio haistoi myös Kipinämyrskyn hajun paikalla.”
Korvani painuivat reaktionomaisesti luimuun, kun naarassoturin nimi mainittiin. En olisi ikinä uskonut, että se niljake olisi saattanut asettaa Aurinkokajon vaaraan sillä tavoin. En ikinä antaisi tätä hänelle anteeksi, ja oli vain hyvä, että hän oli häipynyt reviiriltämme. Tosiasia oli kuitenkin se, että Kipinämyrsky oli loistava soturi, oli sitten kuinka hullu tahansa. Hänellä olisi ollut loistava tulevaisuus klaanissa, mutta hän päätti antaa kostonhimon viedä hänet pimeille poluille. Sitä ei voisi enää perua.
”Kipinämyrskyllä oli tapauksessa merkittävä osa”, totesin silmät siristyen. ”Lähdin aamulla metsälle aivan normaalisti itsekseni, koska en ollut aikeissa viipyä kauan ja Kauristassu oli partiossa. Olin päässyt kohtalaisen lähelle Valvomon vastaista rajaa, kun Kipinämyrsky yhtäkkiä juoksi luokseni. Hän kertoi Aurinkokajon olevan vaarassa, ja että vapaana riehuva koira oli käynyt heidän kimppuunsa. Kuvioon kuului myös tuntematon pentu, jota kaksikko oli alun perin lähtenyt pelastamaan koiran hampaista. Lähdimme Kipinämyrskyn kanssa juoksemaan Valvomon suuntaan – siellä koira kuulemma oli – ja pelkäsin todella, että jotain peruuttamatonta oli jo ehtinyt sattua. Kun pääsimme Valvomolle, ei siellä ollut enää ketään. Lähdimme seuraamaan jälkiä, ja löysimme pian Aurinkokajon taistelemassa koiran kanssa. Aurinkokajo oli ehtinyt vammautua pahasti, mutta minä ja Kipinämyrsky saimme onneksi ajettua koiran kaksin pois. Kun olimme hieman vetäneet henkeä, muistimme pennun. Sitä ei ollut näkynyt koko tapauksen aikana.”
Silmäni siristyivät entisestään ja hännänpääni alkoi nykiä, kun muistelin tapahtumia. ”Kun mietimme, pitäisikö minun tai Kipinämyrskyn lähteä etsimään pentua sillä välin kun toinen auttaisi Aurinkokajon leiriin, avasi Kipinämyrsky suunsa. Hän kertoi, että tarina vaarassa olleesta pennusta oli ollut valetta. Hän oli houkutellut Aurinkokajon koiran läheisyyteen sepittämällä tarinan siitä pennusta, vain, jotta saisi aiheutettua minulle pelkoa. Kipinämyrsky syyttää minua siitä sun tästä, ja päätti kostaa asettamalla Aurinkokajon vaaraan. Jos oikein ymmärsin, ei hän tehnyt sitä täysin tahallaan – koira oli alun perin kiinni hihnassa, mutta hihna pääsi katkeamaan kesken suunnitelman. Kipinämyrskyn piti vain hieman näpäyttää minua, mutta hän melkein tapatti tekemisillään Aurinkokajon. Oman ystävänsä, entisen oppilaansa. Se kissa menetti järkensä ja hukkui siihen katkeruuteen, jonka hän on minua kohtaan muodostanut.”
Tavitähti oli kuunnellut täysin vaiti, mutta hänen silmissään tuikki selkeä järkytys. ”Missä Kipinämyrsky nyt on?” päällikkö kysyi kireästi. ”Hänen hajunsa johti pois reviiriltä.”
”Me suutuimme hänelle ja käytännössä katsoen ajoimme hänet pois”, totesin suoraan. ”Aurinkokajo sanoi, ettei halua enää ikinä nähdäkään Kipinämyrskyä, joten Kipinämyrsky lähti.”
Tavitähti katseli minua epäuskoisen oloisena hetken, enkä voinut edes kuvitella, mitä ajatuksia hänen päässään risteili tällä hetkellä. Vaikka Kipinämyrskyn teko oli tullut itsellenikin yllätyksenä ja järkytyksenä, minä olin sentään tiennyt, että hän yleensäkään kantaa kaunaa minulle jostain. Tavitähdellä tästä ei tainnut olla tietoa, ja Kipinämyrsky oli hänen silmissään vain yksi klaanin vahvoista, uskollisista sotureista. Hän ei varmasti olisi osannut odottaa mitään tällaista edes pahimmissa painajaisissaan.
”Mistä Kipinämyrsky tarkalleen ottaen sinua syyttää?” Tavitähti lopulta kysyi.
”Totta puhuen en ole itsekään täysin varma”, puhahdin. ”Kaikki taisi alkaa Koskitassun kuolemasta. Kipinämyrsky ei hyväksynyt Punasydämen tekoa. Sitten minä satuin paikalle, kun Varjokynsi tappoi Tuiskukynnen, ja kerroin asiasta päällikölle. Kipinämyrsky koki sen kostona, vaikka olisin tehnyt saman kenen tahansa muunkin klaanilaisen kohdalla”, kerroin. ”Sitten sain tietää Kipinämyrskyn isästä, ja tällaiset huonot sattumat taisivat vaan kasaantua. Nykyään Kipinämyrsky syyttää minua pitkälti kaikesta pahasta, mitä hänen perheelleen on tapahtunut. Hän ei ajatellut selkeästi, joten hän teki minusta – ainoasta vihaamastaan kissasta – syntipukin kaikille vastoinkäymisilleen. Niin minä luulen. Pahoittelen, Tavitähti, en todella tiedä tarkkaa syytä.” Tajusin vasta kertomukseni päätyttyä, ettei Tavitähti oletettavasti tiennyt Huuhkajakynnestä. Kaikeksi onneksi päällikköä ei tuntunut mainintani haittaavan, sillä hän ei siihen tarkertunut.
”Ei se mitään”, Tavitähti maukaisi ja oli sitten taas hetken hiljaa. ”Lähtikö Kipinämyrsky siis lähinnä omasta tahdostaan? Vaikuttiko hän katuvalta?”
”Hän myönsi virheensä ja pyysi anteeksi”, kerroin. ”Uskon, että hän katuu vilpittömästi.”
”Te ette olisi saaneet ajaa häntä pois”, valkomusta päällikkö totesi. ”Mutten voi syyttää teitä, petos oli varmasti todella suuri shokki teille. En olisi uskonut Kipinämyrskystä tuollaista. Jos hän kuitenkin katuu tekoaan, en haluaisi kohdella häntä luopionakaan. Hän on aina ollut uskollinen klaanilleen teidän välisistänne kahinoista huolimattakin.”
Nyökkäsin pienesti, ja odotin, että naaras tekisi päätöksensä asian suhteen. Tavitähti istui pitkään hiljaa, huojahdellen aavistuksen verran edestakaisin ajatuksissaan, ja saatoin melkein tuntea hänen ahdistuksensa kasvavan hetki hetkeltä. Tällaisen asian käsittely ei varmastikaan ollut helppoa.
Lopulta naaras huokaisi syvään, ja jännitys raukesi hänen lihaksistaan. ”En kerro totuutta klaanille”, naaras maukaisi. ”Jos Kipinämyrsky katuu tekojaan, ansaitsee hän uuden mahdollisuuden. Kerron, että te hajaannuitte lähtiessänne pakoon koiraa, ja hän pakeni reviirin ulkopuolelle. Jos hän palaa, hänet otetaan ystävänä vastaan. Keskustelen sitten hänen kanssaan ja päätän hänelle rangaistuksen. Toistaiseksi hänet kuitenkin julistetaan vain kadonneeksi, ei petturiksi. Varjokynsi saa tietää totuuden hänestä, mutta Liekkiraita ei. Ja sinä saat puhua asiat halki hänen kanssaan. En todellakaan halua mitään vastaavaa välikohtausta enää tulevaisuudessa.”
”Kyllä, Tavitähti”, maukaisin painaen hieman päätäni. ”Entä jos hän ei palaa?”
”Sitten asia jää taakse”, Tavitähti naukui. ”Klaani jääköön siihen uskoon, että hän joko jäi erakoksi omasta tahdostaan tai menehtyi paetessaan koiraa.” Päällikkö vaikeni hetkeksi ja kohautti sitten aavistuksen lapojaan. ”En tosin usko, että hän jättäisi kumppaniaan ja poikaansa sanomatta mitään. Toisaalta vaikuttaa siltä, että on monia asioita, joita en hänestä tiedä.”

Nimi: Zare

27.03.2019 17:54
____________________________________________________________

Nimi: Zare

27.03.2019 17:48
Aurinkokajo// 57kp, 50kp
Vaahterasumu// 50kp
Hallakasvo// 35kp, 26kp
Kipinämyrsky// 27kp, 22kp
Liekkiraita// 13kp
Särkkäviiksi// 21kp

Nimi: Kipinä/mustamyrsky

25.03.2019 16:33
Kuljen pää painuksissa eteenpäin. Se mitä olen tehnyt on anteeksiantamatonta. Sille ei voi tehdä enää mitään. On auringonhuippu, ja isäni kuolema tapahtui eilen illalla. Kummallista että kaiken tämän jälkeen pystyin jopa tappamaan hänet... Pystynkö koskaan selittämään kenellekkään mitä olen tehnyt, jos en edes itsellenikään? Minun on hoidettava haavani kuntoon. Kävellessäni löydän pienen metsäalueen. Löytyisiköhän täältä edes hämähäkinseittiä? Enhän ole kuitenkaan mikään parantaja, mutta jollakin haava on saatava kuntoon. Tungen kuononi erään kannon alle. Tunnen vain kosteutta ja sammaleen hajun. Ei mitään mikä auttaisi haavaan. Jatkan etsintöjäni mutta turhaan. Pian huomaan olevani puusilppomolla, tai ainakin vanhalla puusilppomolla jos tunnistan oikein. Olen kuullut pentuna tarinoita klaanin vanhimmilta, että ennen muuttoa järvelle tätä kutsuttiin puusilppomoksi. Kuljen eteenpäin katsellen ympärilleni. Kaksijalkojen hoidettu piha oli muuttunut vaikeakulkuiseksi ruohikoksi, ja pesää pitkin kulkivat erillaisten kasvien varret. Tämä todella oli hylätty, joten kaksijaloista ei ole vaaraa. Eivät he sentään kauhean kauan ole olleet poissa, sillä tunnen pienen kaksijalan tuoksun ilmassa. Sitäpaitsi se hylätty koirakin oli vielä elossa.
“Seis”, mustanruskea kissa tulee esiin terävällä naukaisulla kiven takaa. “Mitä teet täällä?”
´Miten ihmeessä en haistanut selvästi vahvaa kissan hajua täällä?' Siloitan selkäkarvani osoittaakseni etten ole uhka.
“Anteeksi, en tiennyt että tämä on sinun reviiriäsi”, naukaisen kissalle, joka nyrpistää nenäänsä. Sitten hän astelee luokseni ja nuuhkaisee minua epäluuloisesti.
“Olet näemmä klaanikissa”, hän naukaisee. “Seuraa minua, Loki saa päättää tunkeilian kohtalosta.”
En tahtonut väittää naaraalle vastaan, en tässä kunnossa. Aloin vain seuraamaan laumakissaa syvemmälle puusilppomoa. Pian tajusin että kävely tuntui yhe helpommalta. Maassa oli kissojen jassujen painamia teitä, joten olimme varmasti lähellä. Pian kissan tuoksu voimistui, ja saavuimme leiriin. Pesät olivat saman kaltaiset kuin klaanissakin. Pennut leikkivät aukiolla ja soturit olivat omissa hommissaan.
“Tämä on Lokin lauman leiri”, kissa sanoo kurkatessaan olansa yli. “Johtajamme on siis Loki, ja hän kertoo mitä sinun kanssasi tehdään.”
'Aivan, siis Lokin lauma.' Katselen ympärilleni mutta kuljen matalalla. En halua herättää huomiota, mutta kuten voi jo arvata niin kissojen katseet suuntasivat kohti minua. Voin tuntea heidän kuiskuttelevan toisilleen hämmästyksessään. Ei heitä voi syyttää, minähän se tunkeilia olen. En onneksi ole ensimmäinen klaanikissa jonka he näkevät. Tumma naaras vie minut pieneen pesään, ilmeisesti se on tarkoitettu vain yhdelle kissalle. 'Tämä on kai se Lokin pesä?' Kun olemme sisällä näen mustavalkoisen kissan, jolla on tyyni ilme kasvoillaan. Kumarran arvokkaasti.
“Sinun täytyy varmasti olla Loki, olen kuullut sinusta”, naukaisen ennenkuin kukaan muu ehtii. Tumma kissa mulkaisee minuun vihaisesti mutta pysyy vaiti.
“Warui, kenet toit tänne?” Loki kysyy naaraalta. Luon silmäyksen häneen. Kissan nimi siis on Warui.
“Löysin hänet hortoilemassa reviiriltämme”, kissa ilmoittaa. “Ei kuulemma tiennyt tämän olevan reviiriämme.”
“Niinkö on?” Kysyy Loki katsahtaen minuun. “Mikä on nimenne?”
“Nimeni on Mystamysky”, nostan katseeni kissaan. “Olen pahoillani. Olen väsynyt ja nälissäni. En ole täältä päin ja en haistanut kissan hajua. Olin vain etsimässä riistaa ja hämähäkinseittiä.”
Valkomusta kolli katsoo minua yllättyneenä:
“Niinkö on? Olet siis klaanikissa. Saanko kysyä, mikä on klaanin nimi?”
“Olen entinen myrskyklaanilainen”, korjaan. “Eilisestä saakka erakkona.”
“Niinkö? Haluatko kertoa miksi et ole vielä klaanissasi?” Kysyy Loki ja heilauttaa häntäänsä. Tunnen turkkini alla kuumotusta.
“Se on syy josta en mielellään puhuisi”, kerron nopeasti. “Mutta lähdin omasta tahdostani.”
Tai siis omasta typeryydestäni. En voi enää palata klaaniin, mutta en halua heidän luulevan että minut on karkoitettu tai vastaavaa. Onneksi Loki vain nyökkäri päätään ja leilautti taas häntäänsä.
“En voi olla huomaamatta haavaasi”, hän sanoo. “Selässäsi, eikö vain? Se on varmastikkin höirinnyt sinua matkalla.”
Warui näytti huomaavan haavan vasta nyt. Hän kurkotti kaulaansa nähdäkseen sen pimeässä. Huomasin naaraan silmissä hämmästystä, mutta ei ihme. Olihan se iso haava.
“Siksi etsin hämähäkinseittiä”, ilmoitan ja siirtelen vaivaantuneesti tassujani. “Jotta se parantuisi.”
“Et selvästikkään taida olla mikään parantaja”, Warui tirskahti. “Jopa minä näen että se pitää hoitaa.”
Loki nyökkää rauhallisesti.
“Mahtoikohan suurikin eläin tehdä tuon”, hän kysyy. “Tai vaikkapa kissa?”
“Koira”, vastaan nopeasti. En halua uskotella että olisin joutunut suureenkin tappeluun, ellei kahakka isäni kanssa lasketa. No eihän sitä nyt ihan kahakaksi voi sanoa. Toinenhan osapuoli kuoli.
“Olet siis joutunut tappeluun koiran kanssa?” Kysyy Warui hieman epäuskoisesti. “Kiitä onneasi ettei se listinyt sinua.”
“Ystäväni meinasi”, huokaan ja mietin Aurinkokajoa. “Mutta se siitä sitten, olen pahoillani että tunkeuduin alueellesi. Jos annatte, lähden tästä suoraan päätä pois häiritsemästä teitä.”
“Itse asiassa huomaan että et ole uhka”, Loki sanoo. “Jos haluat, voisimme hoitaa haavasi kuntoon. Saisit makuusian täältä siksiaikaa kunnes olet terve. Voisit myös auttaa meitä riistanpyynnissä.”
Katson kollia tuikkivin silmin. Hänkö tosiaan suostuisi antamaan minulle yösian. Saisin turvapaikan muutamaksi yöksi ja lähtisin kyllä piakkoin.
“Kiitos”, naukaisen kollille. “Tekisittekö sen meille?”
“En olisi hyvä esimerkki laumalleni jos jätän nälkiintyvän kissan pulaan. Olet tervetullut hetkellisesti”, hän naukuu. “Ja muista, silti olet täällä vieras. Laumani etu menee sinunkin edellesi.”
“Muistan, ja kiitos”, naukaisen vielä kerran.
“Warui vie sinut parantajallemme katsomaan kuinka paha haavasu on”, hän sanoo. “Mustamyrsky, olet nyt laumamme vieras.”

//Toivon etten kirjoittanu mitään väärin. Siinä on tarina. Siis kipinä ei tuu jäämään pitkäksi aikaa, ehkä päiväksi tai kaheksi. Tulee kyllä olemaan ikuisesti kiitollinen Lokin laumalle.

Nimi: Aurinkokajo

24.03.2019 15:17
Tuijotin Kipinämyrskyä ymmärtämättä aluksi sanaakaan. Adrenaliini jylläsi kehossani yhä voimattomammin ja voimattomammin, mutta korvissani suhisi edelleen, mikä osin peitti vieressäni seisovan kumppanini epätasaisen hengityksen alleen. Aloin hiljalleen tuntemaan eri kehoni osia jälleen; nyrjähtänyttä tassuani jomotti ikävästi ja sen jokainen nivel tuntui olevan tulessa, lihaksiani särki pitkän, päättömän juoksemisen jäljiltä ja niskani haava vuoti edelleen lämmintä, paksua ja tummaa verta, joka värjäsi jo alaselkääni. Jokainen pääni liikahdus sai haavan kiristymään ja kirvelemään ja pudottamaan pienen, punervan pisaran lumihangelle.
Silmäni kapenivat viiruiksi polttaessani katseellani entistä mestariani, joka seisoi edessämme liekinvärinen turkki sotkuisena ja vihreä, huolestunut katse sinkoillen minusta Vaahterasumuun. *Hän johdatti minut koiran luokse. Hän melkein tappoi minut.* Adrenaliinin kaikottua ainoastaan humiseva raivo sai minut pysymään pystyssä. *Hän melkein tappoi minut ainoastaan sen takia, että tunsi kaunaa Vaahterasumua kohti.*
”Minä... Minä en tarkoittanut”, Kipinämyrsky henkäisi väristen kauttaaltaan, aivan kuin pieni tuulenvirekin olisi saanut tämän tolpiltaan. Tunsin Vaahterasumun jännittyvän vieressäni ja kuulin tämän päästävän sihahduksen hampaidensa välistä.
Vaistomaisesti käänsin katseeni pois sydäntä puristavasta näystä. Vihan liekit humisivat yhä sisälläni, enkä pystynyt katsomaan entistä mestariani silmiin. En pystynyt näkemään tämän tuskaa, varsinkaan, kun omani oli pahempi.
”Mene”, kuulin itseni sanovan. Ääni ei kuulostanut lainkaan omalta ääneltäni. Se oli kovempi, kylmempi ja välinpitämättömämpi. Vaikka en nähnytkään Kipinämyrskyä, kuulin tämän vetäisevän henkeä ja tiesin tämän alkaneen täristä lujemmin. Sydäntäni puristi entistä kovemmin, kun kohotin ääntäni huudoksi: ”Sanoin mene! En tahdo nähdä enää sinua!”
Ilma värisi jännityksestä hetken ajan, kunnes Kipinämyrsky säntäsi ohitsemme korvat luimussa ja karvat pörhössä. Räpäytin silmiäni, ja liekinvärinen turkki oli poissa. Ainoastaan ilmassa tuntuva entisen mestarini ominaistuoksu kertoi, että hän oli ollut täällä. Muttei enää.
Kipinämyrskyn kaikottua tunsin jalkojeni pettävän alta. En pystynyt pitämään enää itseäni pystyssä, vaan luisuin märälle lumelle vatsa edellä. Yritin saada henkeä yhtäkkiä keuhkojani ja sydäntäni painavasta tunteesta huolimatta. *Mitä minä tein? Mitä minä juuri tein? Karkotinko minä juuri oman klaanitoverini?* Hapenpuute sai pääni vihlomaan ja jomottamaan yhtäaikaa, ja maailman pyöriessä ympärilläni olin antaa ylen. *Voi hyvä Tähtiklaani, mitä minä juuri tein?*
”Aurinkokajo?” kumppanini oli hetkessä vierelläni ja painoi hellästi etukäpälänsä veriselle selälleni. ”Aurinkokajo, oletko kunnossa?”
En pystynyt vastaamaan. Päästin kivun suhahduksen ja suljin silmäni painaen pääni ihanan viileää lunta vasten. Se auttoi hetkellisesti päätäni takovaa jomotusta vastaan, mutta ei sydämeni ahdistusta.
”Aurinkokajo, älä sulje silmiäsi!” kumppanini ääni kuului terävänä ja voimakkaana vasten korvaani. ”Katso minua!”
Räpytin silmäni kivuliaasti auki. Vaikka maisema häilyi yhä silmissäni, kumppanini ääriviivat olivat terävät, samoin kollin katse.
”Sinulla on verenhukka”, tämä totesi huolestuneena. ”Yritä nousta pystyyn, niin viedään sinut leiriin. Minä autan.”
Jalkani tuntuivat löysiltä ja tottelemattomilta, kun ponnistin itseni Vaahterasumun avulla pystyyn. Nyt maailman lisäksi päänikin heilui, kiitos tärisevien jalkojeni, jotka tuntuivat tavallista pitemmiltä ja kömpelömmiltä. Turkkini oli märkä sekä kuivuvasta verestä että kosteasta lumesta, jolla olin maannut, ja se tuntui painavalta vasten luisevaa kehoani. Olin mätkähtää takaisin maahan pelkän märän karvan painon vuoksi.
”Sinun täytyy jaksaa leiriin asti, kuulitko?” kumppanini painautui kylkeäni vasten, kantaen osan painostani omilla harteillaan. Tämä liu’utti katsettaan vartalollani arvioiden vammojani ja haavojani. ”Mennään hitaasti”, kolli totesi lopulta ja otti varovaisen askeleen eteenpäin. Tein samoin.
”Juuri noin, hyvin menee”, Vaahterasumu kannusti silmät huolesta viiruina, kun kömpelöin askelin lähdin tarpomaan eteenpäin. En pystynyt kuin nyökätä kumppanini kannustukselle. *Hitaasti, mutta varmasti.*

Olin hengästynyt, ja hengitykseni oli muuttunut puuskutukseksi jo kauan ennen kuin leirin piilotettu suuaukko viimein siinsi edessäni. Tällä kertaa tutun tunnelin nähdessäni olin romahtaa helpotuksesta. Vaahterasumu esti minua kuitenkin liukumasta lumelle, ja tunsin tämän askeleiden tihentyvän ja pitenevän. *Loppukiri.*
”Vielä vähän matkaa”, kumppanini murahti itsestäänselvyyden ja tönäisi kuonollaan minua kannustavasti. Tämän kirsulle tarttui kuivunutta verta; niskani haavani oli umpeutunut matkan aikana, mutta mikä tahansa terävä liike saisi sen aukeamaan uudelleen.
Painoin kynteni lumeen etsiessäni tasapainoa. Piikkihernetunneli läheni lähenemistään. Ensin matkaa oli reilu puunmitta, sitten kolme ketunmittaa ja lopulta enää kissanmitta. Vaahterasumu pysäytti meidät suuaukon eteen ja auttoi minua laskeutumaan varovasti lumiselle aukiolle puoliksi kantaen ja puoliksi raahaten minua. Jokapäiväinen hälinä ja tuttujen kissojen tuoksu sai minut tömähtämään tassunjälkiä täynnä olevalle aukiolle hengästyneenä ja resuisena, mutta kuitenkin hengissä.
”Minä haistan verta!” kuulin Virnalaukan älähtävän jostain aukion perukoilta saaden leirissä touhunneet soturit pysähtymään ja kohottelemaan kuonojaan silmät suurina.
”Se on Aurinkokajo!” minua lähimpänä oleva Pyökkiturkki ulvaisi ja säntäsi vierelleni perässään Höyhensiipi. ”Hakekaa joku Hohtolehti!”
Kuulin pikaisia tassunjälkiä, kun ohitseni säntäsi Kauristassu suunnaten kohti parantajan pesää.
”Mitä tapahtui?”
”Kävikö sinulle pahasti?”
”Voi, Aurinkokajo! Mikä teki tuon?”
”Hyvä Tähtiklaani tuo sinun niskasi haava on vuotanut!”
Ympärilleni kerääntyi yhä enemmän ja enemmän huolestuneita klaanitovereita, joiden supina ja kuiskaukset kuulostivat korvaani aivan mehiläisten surinalta. Päässäni pyöri yhä enkä pystynyt katsomaan ympärilläni pyöriviä kasvoja. Korvani painuivat hiljalleen taaksepäin, enkä pystynyt kuin makaamaan lumelle ja haukkomaan henkeäni.
”No niin”, kuulin Vaahterasumun tiukan äänen ja varjo lankesi ylleni, kun kumppanini astui minun ja muiden väliin. ”Antakaa hänelle tilaa. Kai näette missä kunnossa hän on?”
”Mutta mitä sisarelleni tapahtui?” kuulin Pyökkiturkin tivaavan. ”Ja pitääkö meidän olla huolissaan?” Höyhensiipi lisäsi.
Vaahterasumu pudisti jämäkästi päätään ja sihahti vähäsanaisesti: ”Koira.”
Höyhensiipi hätkähti, ja kuulin muidenkin haukkovan henkeään. Pelokas supina levisi klaanitoverieni keskuudessa kuin hyökyaalto. Tiesin mitä he ajattelivat. Mistä koira oli tullut ja jäisikö se reviirillemme? Entäpä olisiko se seurannut verijälkeäni? Kuva haavoittuneesta ja pelokkaasta pakenevasta koirasta välähti mielessäni, mutta en pystynyt silti syrjäyttämään ajatusta minua seuraavasta, verenhimoisesta pedosta.
”Mitä täällä tapahtuu?” Tavitähden kysymys sai leirin hiljenemään välittömästi. Mustavalkoinen naaras oli ilmestynyt pesänsä suulle ja nuuhki ilmaa uteliaana. Tämän katse pyyhki sotureitaan, kunnes pysähtyi minuun.
”Koira hyökkäsi Aurinkokajon kimppuun!” Ukkostassu ulahti jostain takarivistä.
Tavitähden silmät kapenivat ja tämän häntä heilahti huolestuneesti. ”Vaskitsakynsi, Virnalaukka, Vesikallio ja Hirvenhuuto, käykää tarkistamassa onko koira jo paennut. Vaahterasumu, missä päin olitte?”
”Koira jahtasi Aurinkokajoa Valvomolta melkein Käärmekiville saakka”, kumppanini vastasi.
Päällikkö nyökkäsi, ja neljä soturia viuhahti ohitseni kadoten piikkihernetunneliin. ”Antakaa tilaa, Hohtolehti tulee”, päällikkö kohotti ääntään ja katsettaan, ja tunsin ilmavirran pyyhkivän karvojani, kun soturit ottivat etäisyyttä päästäen parantajan luokseni.
”Kauristassu, hae pesästäni suuri sammaltukko ja käy kastelemassa se. Leirin ulkopuolella on varmasti jo jokin puro auki. Tähtitassu, voitko mitenkään käydä laittamassa uuden vuoteen pesääni valmiiksi”, parantajanaaras jakeli käskyjä. ”No niin, esitys on ohi. Kaikki pois tieltä!” Tämän ääni muuttui lempeästi, kun tämä kumartui ylleni. ”Jaksatko mitenkään nousta ja kävellä pesääni?”
Nyökkäsin ja hoipertelin varovasti ylös. Hetkessä sekä Hohtolehti että Vaahterasumu olivat vierelläni, tukien kulkuani molemmilta puoliltani.
”Vaahterasumu, kun olet auttanut Aurinkokajon parantajan pesään, tulisitko raportoimaan minulle?” päällikkö kysyi.
Vaahterasumu vilkaisi olkansa yli päällikköä, nyökkäsi ja painautui tiiviimmin kylkeäni vasten. En tiennyt aikoiko kumppanini kertoa minkä version tapahtuneesta. Joka tapauksessa Kipinämyrskyn häviäminen huomattaisiin pian. *Kipinämyrsky...*
Päästin helpotuksen huokauksen, kun sain viimein käydä makuulleni pehmeälle, vastalaitetulle sammalpedille. Hohtolehti irrottautui ensimmäisenä kyljestäni ja alkoi kiireellä järjestelemään yrttejään tarpeen mukaan. Kuulin tämän mutisevan itsekseen: ”Hämähäkinseittiä tyrehdyttämään verenvuoto, kultapiiskuhaude puhdistamaan haava, kehäkukka pysäyttämään tulehduksen, vadelmanlehtiä helpottamaan kipua... Hmm, onkohan minulle edes kultapiiskua? Entäpä takiaisen juurta tai karhunvatukan lehtiä? Hmm...”
”Pärjäätkö sinä nyt varmasti?” Vaahterasumu kumartui puoleeni.
Nyökkäsin. ”Ei tässä ole enää hätää. Mene vain tekemään se raportti.” Väläytin jopa kipua peittelemän hymyn. ”Ja äläkä unohda kertoa, kuinka rökitin sen koiran.”
Kumppanini kurkusta hyrähti vaitonainen kehräys ja tämä lipaisi poskeani ennen kuin solahti ulos pesästä vilkaisten vielä kerran taakseen. Heti kumppanini mentyä Kauristassu ja yllätyksekseni myös Pujopilkku suuntasivat sisään hampaissaan kolme suurta ja kosteaa sammalpalloa.
Myös Hohtolehti huomasi tulijat. ”Kas, Pujopilkku”, naaras naukui peitellen äänestään kuultavaa yllättyneisyyttä. ”Kiitoksia vain avusta, noilla saan haavan puhdistettua helposti.”
Kauristassu kumarsi varovasti ja poistui pesästä, mutta Pujopilkku jäi paikoilleen. ”Ajattelin, että tarvitsisit vähän apua”, kolli naukui varovasti ja kallisti päätään. Vaikka kolli oli jättänyt parantajan paikan menetettyään hajuaistinsa, huomasin siltä tämän tarkkailevan kaipaavasti ympärilleen.
”Ai, tuota noin”, Hohtolehti kantoi muutaman yrtin viereeni ja vilkaisi sitten entistä mestariaan. ”Miksipäs ei. Jos haluat, voit vaikka auttaa puhdistamaan tuon haavan.”
Pujopilkku heilautti häntäänsä ja ryhtyi hommiin nostaen kostean sammalpallon suuhunsa ja painaen sen sitten niskaani vasten. Irvistin, kun kylmä vesi kirveli haavaani. Hohtolehti nosti toisen sammaleen suuhunsa ja alkoi sillä hieroa varovasti alaselkääni, jonne oli valunut tummaa nestettä. Kolmas sammal laskettiin etukäpälieni väliin, ja aloin lipoa sitä kiitollisena. Suuni tuntui kuivalta kuin hiekka, joten jääkylmä vesi virkisti ihanasti.
Vaikka haavani kimpussa pyöri kaksi parantajaa, meni hetki ennen kuin koko vamma ja selkäni olivat kosteat, mutta puhtaat. Olin kietonut etukäpäläni alleni ja pidin silmäni leppoisasti kiinni, kun Hohtolehti alkoi jauhamaan kirpeän tuoksuista yrttitahnaa, ja Pujopilkku alkoi kuivaamaan haavaani, nuollen varovasti turkkiani vastakarvaan.
Niskani kuivuttua Hohtolehti alkoi hieroa tahmeaa haudetta niskaani. Se kirveli jopa enemmän kuin pelkkä vesi, ja siristin silmiäni. En kuitenkaan valinnanut ääneen. Sillä välin Pujopilkku kävi katseelleen vasenta kylkeäni läpi arvioiden muita saamiani haavoja. Ne eivät olleet yhtä pitkiä ja syviä kuin niskassani oleva, mutta kaksikko hieroi siltikin niihin jotain toista tahnaa saaden koko kehoni kihelmöimään. En pitänyt yrttiseosten tahmaisesta tunteesta, mutta olin pakko todeta, että niiden viileys helpotti jomottavaa kipua.
”Onko teillä jotain katkenneeseen kynteen?” kysyin muistaen tykytyksen toisessa etujalassani. Nostin varovasti tassuani ja ojensi kynsiäni, kaikkia paitsi yhtä. Siinä kohtaa, missä kynnen olisi pitänyt tulla ulos, oli tahmainen veripaakku.
”Nuole se puhtaaksi ensin”, Hohtolehti opasti.
Veren metallinen maku tulvahti kielelleni, kun livoin varpaani puhtaaksi. Puhdistettuani haavan, Hohtolehti tarttui varovasti käpälääni ja hieroi siihen viimeiset jauhamansa yrtit.
”Jäät henkiin”, Hohtolehti nosti katseensa minuun ja hymyili. ”Olet vapautettu hetkeksi soturintehtävistäsi. Pidän sinut täällä ainakin muutaman päivän, jotta voin tarkkailla haavojesi ja katsoa, etteivät ne tulehdu. Jos koiran purema oli puhdas, uskon, että pääset pian takaisin arkeen. Sinun täytyy kuitenkin ainakin tämä yö maata paikoillasi, jotta hauteet voivat imeytyä. Vaihdan ne aamulla uusiin.”
”Selvä on, Hohtolehti”, vatasin väsyneesti, mutta onnellisesti. Mieleni teki ainoastaan painua unen turvalliseen ja lämpimään maailmaan.
”Hyvä”, mustaharmaa naaras nyökkäsi ja kaivoi varastostaan kuivuneen unikon siemenkodan. Naaras ravisti maahan kaksi pientä siementä, ja painoi ne polkuanturaani vasten. ”Älä hävitä niitä äläkä syö vielä. Pyydän jotakuta oppilasta tuomaan sinulle vielä lisää vettä ja jonkin tuoresaaliin. Sen jälkeen voit syödä nuo molemmat. Selvä?”
”Selvä.”

//Jatkoa Vaahtera ja Hohto :3

Nimi: Hallakasvo

19.03.2019 18:47
Uneni - jossa vaelsin autiossa sumuisessa metsässä kylmyyden puristaessa terävillä kynsillään kehoani ja yhtäkkiä huomasinkin taistelevani hengestäni pohjattomassa lammessa aaltojen kiskoessa minua hyisiin syvyyksiin - katkesi, kun tunsin jonkin pienen ja pehmeän asettuvan makaamaan kylkeäni vasten. Raotin hitaasti silmiäni ja kohotin unisena päätäni. Soturien pesässä oli pimeää ja lämmintä, kuin myös hiljaista lukuunottamatta pesätoverieni satunnaisia unissaan päästämiä äännähdyksiä. Vilkaisin toiselle puolelleni. Särkkäviiksi makasi omalla pedillään rauhallisesti hengittäen, silmät levollisesti kiinni ja kasvoilla tyyni ilme, hieman minuun nojaten. Irrottauduin niin varovasti kuin suinkin että en herättäisi kumppaniani, ja käännyin viimein katsomaan kuka minut oli herättänyt ahdistavaksi käyneestä unesta.
"Sysipentu?" kuiskasin yllättyneenä, ja huomasin väsymykseni laantuneen hieman. Tummaturkkinen kollipentu makasi aloillaan valkeat etutassut leuan alle laskettuina, lehdenvihreät silmät kiiltäen surusta.
"En saanut unta pentutarhassa", hän miukui hiljaa. "Saanko olla täällä vähän aikaa?"
"Totta kai", vastasin ja levitin etujalkojani hieman. "Tule tänne."
Sysipentu siirsi katseensa minuun, nousi ja siirtyi eteeni asettuen sitten keräksi leukani alle. Ryhdyin rauhallisin vedoin sukimaan pennun sileää turkkia auttaakseni häntä rentoutumaan ja nukahtamaan. Kun hän olisi unessa, kantaisin hänet takaisin tarhaan ennen kuin muut asukkaat huolestuisivat.
"Minulla on ikävä emoa", Sysipentu kuiskasi lyhyen hiljaisuuden jälkeen.
"Tiedän sen", sanoin hiljaa. "Me kaikki kaipaamme Tummakajoa syvästi. Mutta hän suojelee sinua ja Kalliopentua Tähtiklaanista."
"Tiedän. Silti on epäreilua että hänen piti lähteä. Nyt minulla on vain veljeni", veljenpoikani kuiski.
"On sinulla muitakin", vastasin pehmeästi saaden kollin nostamaan katsettaan kohteni. "Minut, Kettuväijy, Kirsikkavirta, Tiheämieli, kaikki pentutarhan ystäväsi, koko klaani. Ja-"
Katseeni liukui nopeasti aivan pesän perällä olleelle sammalpedille, ja vielä nopeammin napsautin suuni kiinni. Väijykärjestä ei näkynyt muuta kuin uloskäyntiä päin käännetty raidallinen selkä, mutta rauhallinen hengitys ja lähes liikkumaton keho paljasti hänen olleen sikeässä unessa.
"Ei isä meitä tue", Sysipentu kuiskasi ja huomasin siihen sekoittuneen lisää surua. "Hän ei ole ollut tekemisissä kanssamme edes emon kuoleman jälkeen, vaikka omaisi siihen mahdollisuuden nyt."
"Väijykärjellä on omat syynsä toimia kuten toimii", vastasin.
"Mitkä syyt? Emo ei antanut meidän olla hänen kanssaan tekemisissä. Mitä hän on tehnyt? Liittyykö se edes saamaamme kieltoon?" Sysipentu kyseli. Hänen äänensä oli kohonnut hieman, ja jouduin pikaisesti hyssyttelemään hänelle, etteivät muut pesän asukkaat heräisi. Laskin jäänsinisen katseeni pennun suuriin lehdenvihreisiin silmiin.
"Olen pahoillani, mutta se ei taida olla minun oikeuteni kertoa. Väijykärjen pitäisi tehdä se itse. Niin kuulisitte Kalliopennun kanssa totuuden suoraan häneltä, eikä välitassujen kautta. Isänne vain... ei tunnu olevan valmis siihen."
"Milloin sitten?" Sysipentu miukui.
"En tiedä, kultapieni. Ehkä hän ajattelee teidän olevan liian nuoria ymmärtämään. Mutta voin luvata, että jos hän ei aiokaan kertoa teille, niin minä sanon hänelle pari rohkaisevaa ja mieltä muuttavaa sanaa."
"En siinä tapauksessa edes halua tietää", Sysipentu totesi. Suru hänen äänessään ja silmissään oli vaihtunut vakavuuteen. "Hänen on täytynyt tehdä jotain todella kamalaa, jos hän ei itse vapaaehtoisesti kykene siitä meille kertomaan. Ja kaiken lisäksi pitää Kalliopentua ja minua täysin ymmärtämättöminä. Ehkä silloin onkin parempi että emme ole tekemisissä."
Kolli laskeutui uudelleen makuulle, tällä kertaa niin että hänen kasvonsa olivat pesän uloskäynnin oikeaa vierustaa kohti, Niittylumon ja Vesikallion petien suunnassa. Hiljaisuus laskeutui yllemme jälleen, kun jatkoin punertavan karvan sukimista. Ymmärsin että minun oli pakko puhutella Väijykärkeä hieman. Veljeni saisi luvan kertoa pojilleen suhteestaan Viimajalkaan ja siitä, että veljeksillä oli sisaruspuolia Tuuliklaanissa. Ja että juuri se oli syy, miksi Tummakajo alkujaan kielsi jälkikasvultaan yhteydenpidon isäänsä. Ja tämä kaikki saisi tulla kollisoturin suusta suoraan ja kiertelemättä. Kalliopentu ja Sysipentu olivat ehkä vielä pentuja - vähän aikaa, heidän oppilasseremoniansa tapahtuisi aivan näinä viikkoina -, mutta eivät suinkaan tyhmiä; he ymmärsivät oikein hyvin että kaikki ei ollut kuten pitää. Ja heidän kuului saada tietää miksi.
"Hallakasvo?" uniseksi muuttunut kysymys katkaisi ajatukseni, ja kohta perään kuului haukotus. Hymähdin hiljaa kysyvästi.
"Uskotko että pahatkin kissat pääsevät kuoleman jälkeiseen elämään" Jäädyin hetkeksi aloilleni.
"Uskon että he saavat mahdollisuuden miettiä ja katua tekojaan. Se että annetaanko heille tilaisuus päästä parempaan paikkaan... en tiedä. Minusta on tärkeää että he eläessään oppisivat ymmärtämään tekemänsä erheet", vastasin lyhyen pohdinnan jälkeen.
"Tarkoitat siis, että Kiviroutaa satuttanut kissa voisi päästä esimerkiksi Tähtiklaaniin, jos hän myöntäisi tehneensä väärin?"
Hiljenin jälleen. Totta puhuen en ollut miettinyt tuota. Tiesikö Elysia edes koko Tähtiklaanin olemassaolosta? Tiesin ettei sinne päässyt tyystin heppoisin perustein, mutta jos hän tietäisi, uskoisi ja ymmärtäisi isänsä osuuden käytökseensä, niin ehkä voisi olla edes pieni mahdollisuus. Sillä uskoin yhä vahvasti, että Rocky oli suurin syy siihen mitä Elysia tänä päivänä oli.
Rocky... käänsin päätäni vilkaistakseni vatsaani. Lapaluitteni välissä ei ollut enää seittiä, ja puoli kuuta sitten saamani haava oli umpeutunut hyvin. Siirsin katseeni yhä nukkuvaan Särkkäviikseen. Olin onnellinen ja kiitollinen, että kumppanini oli suostunut kasvattamaan tulevat pennut kanssani. Asia ei ollut ollut minulle mikään itsestäänselvyys; rakkaani olisi hyvin voinut kieltäytyä ja jättää minut yksin asian kanssa. Hän olisi voinut marssia suoraan klaanin puheille ja kertoa kaikille miten varapäällikkönsä oli ollut niin heikko, ettei kyennyt vastusteluista huolimatta estämään niljakkaan erakon kosketusta. Hän olisi voinut vihan ja katkeruuden vallassa rynnätä suinpäin Rockyn kimppuun ja tehdä hänestä selvää. Mutta hän ei ollut tehnyt mitään näistä. Kumppaniani oltiin loukattu pahasti, hyvin pahasti, tiesin sen, mutta silti hän oli luvannut pysyä rinnallani. Silmäni alkoivat kiilua lähestyvistä kyynelistä, jolloin räpyttelin hetken ja hieraisin kuonoani estääkseni itseäni murtumasta. Särkkäviiksi rakasti minua, ja minä häntä. Hän luotti minuun, kuten minä luotin häneen. Tulevat pennut tulisivat kasvamaan meidän yhteisinä pentuinamme, ja vähintä mitä saatoin tehdä niin heille kuin kumppanilleni oli, että pitäisin asian myös sellaisena. Rockylla ei olisi mitään asiaa elämäämme niin kauan kuin minä saisin päättää. Elysialle tosin kertoisin asiasta. Mutta en vielä; aavistin että tiedon paljastaminen nyt olisi liian riskialtista, enkä halunnut hänen joutuvan ongelmiin takiani. Ja hänkin saisi vielä mahdollisuuden uuteen, parempaan alkuun.
Sysipennun suusta kantautui hiljainen kuorsaus. Laskin katseeni veljenpoikaani ja pieni hymy kohosi huulilleni. Nousin varovasti jaloilleni, poimin pienikokoisen kollin hampaisiini ja nostettuani hänet höyhenenkevyesti selkääni pujahdin ulos pesästä ja lähdin hiipimään kohti pentutarhaa. Taivaanranta oli seesteinen, aamuun olisi vielä pitkä aika.

Nimi: Särkkäviiksi

17.03.2019 22:42
”Rakas?”
Hallakasvon ääni tuntui sumuiselta, enkä millään saanut ajatuksiani ojennukseen. Katseeni harhautui sivummalle kumppanistani, ja nielaisin pienesti räpytellen samalla silmiäni, koska niitä oli yhtäkkiä alkanut kirvellä. Aiheuttiko sen viha, katkeruus vai jopa loukatuksi tulemisen tunne, sitä en osannut sanoa. Availin suutani kuin kala kuivalla maalla, yrittäen löytää jotain sanottavaa.
”Rocky siis..?” en kyennyt pakottamaan lauseen loppua suustani puhtaan inhon lyödessä ylitseni, ja katseeni painui puolisulaan maahan. Suupieleni nyki ja vatsaani väänsi, enkä kyennyt ajattelemaan mitään muuta kuin Hallakasvon äskeisiä sanoja.
”Särkkäviiksi, olen niin pahoillani”, Hallakasvo kuiskasi, yrittäen tavoittaa katseeni omallaan. Painoin kuitenkin silmäni kiinni ja pudistin rivakasti päätäni.
”Älä. Ei tämä ole sinun syytäsi”, murahdin äkkiä ehkä turhan kylmällä äänellä. ”Odota… ihan hetki.”
Vedin syvään henkeä ja puhalsin ilman hitaasti ulos, yrittäen saada jotain selkeyttä mieleni melskeeseen. Rocky oli koskenut minun kumppaniini. Loukannut rakastamaani kissaa pahimmalla mahdollisella tavalla. En olisi odottanut niin niljakasta tekoa edes häneltä.
Silkka raivo tuntui kuplivan sisälläni, mutten antanut sen ottaa valtaa ajatuksistani. En saisi suuttua nyt, se ei olisi meidän kummankaan edun mukaista. Hallakasvo tarvitsi tukea tällä hetkellä. En saanut antaa oman katkeruuteni tulla tielle. Vedin vielä kerran syvään henkeä, puristin silmäni hetkeksi kiinni ja räpyttelin niitä sitten pari kertaa, yrittäen saada viimeisenkin udun katoamaan ajatuksistani.
”Oletko kunnossa?” kysyin lopulta, kääntäen lopultakin katseeni takaisin kumppaniini. ”Satuttiko hän sinua?”
Hallakasvo avasi suunsa, mutta näytti sitten siltä kuin ei olisi osannutkaan vastata ja laski hetkeksi katseensa. ”Ainoa fyysinen arpi jää lapojeni väliin, jos siihenkään”, hän totesi sitten hiljaa, kohdaten taas katseeni omallaan. ”Tilanteeseen nähden olen kunnossa. Mutta rakas, ei sinun tarvitse miettiä vain minua. Tiedän, että tämä loukkaa sinua.”
”Tunnet minut hyvin”, hymähdin hieman apeaan sävyyn. ”Totta kai se loukkaa, että joku toinen kolli on koskenut kumppaniini ja vieläpä loukannut tätä. Se ketunläjä loukkasi teollaan kuitenkin sinua paljon pahemmin kuin minua. En voisi ikinä suuttua sinulle tällaisessa tilanteessa, tiedät sen.” Tuhahdin pienesti ja katseeni synkkeni hieman. ”Mutta jos törmään Rockyyn… Se niljake saa kyllä varoa nahkaansa seuraavan kerran, kun kohtaamme. Maksoi mitä maksoi.”
”Uskallakin asettaa itsesi vaaraan minun takiani, niin saat kuulla kunniasi”, Hallakasvo mumisi ja huokaisi sitten. ”Mutta Särkkäviiksi, mitä me oikein teemme? Klaanilaiset alkavat varmasti kyselemään, kun tiineys etenee, mutten missään nimessä halua heidän kuulevan totuutta.”
”Sitten emme kerro sitä heille”, totesin ääni pehmeten. ”Pysyn rinnallasi missä asiassa vain. Jos haluat niin, kasvavat pennut meidän pentuinamme. Klaanin ei tarvitse tietää mitään.”
”Pystyisitkö siihen?” kumppanini kysyi huoli tuikkien katseessaan. ”Pystyisitkö kasvattamaan toisen kollin pennut ominasi?”
”Vuoksitassukaan ei ole minun.”
”Se on eri asia. Naomi pyysi sinua huolehtimaan pojastaan.”
”Niin, ja tällä kertaa kyseistä ’palvelusta’ pyydät vain sinä, ei Naomi”, maukaisin. ”Sinulle tilanne on eri, minulle ei. Pennut eivät tiedä isästään enkä todellakaan päästä Rockyä edes vilkaisemaan heitä kohti. He voivat kasvaa meidän pentuinamme siinä missä Vuoksitassukin. Heidän alkuperänsä ei muuta asiaa. Hallakasvo, olen vannonut pysyväni tukenasi, ja sen aion myös tehdä. Aion kasvattaa tulevat pennut Vuoksitassun sisaruksina, meidän pentuinamme, jos sinä sen vain sallit. Ehkä saan sillä tavalla myös sinut unohtamaan, kuka heidän todellinen isänsä on. En todellakaan halua, että muistat Rockyn joka kerta, kun katsot pentujasi.”
”Minäkään en halua sitä”, Hallakasvo myönsi vaiteliaana. ”Tiedän, että Rocky haluaisi minun katkeroituvan tapahtuneesta ja vihaavan tulevia pentujani. En aio kuitenkaan tehdä niin. Aion rakastaa pentujani aivan kuten rakastan Vuoksitassuakin, kasvattaa heistä uskollisia jäseniä klaanilleen ja osoittaa Rockylle, että hän vain vahvisti klaaniamme teollaan”, kumppanini jatkoi, ääni muuttuen määrätietoiseksi loppua kohden. Pehmeä hymy piirtyi kasvoilleni ja kumarruin koskettamaan lempeästi naaraan nenänpäätä omallani.
”Tiedän, että kasvatat heidät rakkaudella”, maukaisin lämpimästi. ”Lupaan pysyä rinnallasi heidän kasvatuksessaan, ja olla mahdollisimman hyvä isä heille. Älä murehdi turhia.”
Pieni hymy käväisi myös kumppanini kasvoilla. ”Olisihan minun pitänyt tietää, että voin luottaa sinuun”, hän naukui hiljaa. ”Kiitos, rakas. Pelkäsin, että aiheuttaisin luottamuksellesi kolauksen tällä.”
”Kuten sanottu, sinä et ole tehnyt mitään väärää enkä voisi ikinä syyttää tapahtuneesta sinua”, totesin pehmeällä äänensävyllä. ”Olen vain iloinen, että kerroit heti. En ikinä kyseenalaistaisi luotettavuuttasi, sillä rakastan sinua enemmän kuin ketään. Tiedän, ettet loukkaisi minua tahallasi.”
”Sinäkin olet minulle rakkainta tässä maailmassa”, Hallakasvo hyrähti. ”Siksipä en haluakaan, että mietit Rockya liikaa tai yrität kostaa. Hän tulee vielä vastaamaan teoistaan. Kun sen aika tulee, lupaa minulle, että kohtaamme hänet yhdessä. Et saa lähteä yksin nokittelemaan hänelle.”
”Enpä minä yksin hänelle varmaan pärjäisikään, jos Elysiasta on todella tullut niin hurja taistelija kuin väitetään”, hymähdin. ”Lupaan, etten aseta itseäni vaaraan sooloilemalla. En halua ottaa sitä riskiä, että joutuisit kasvattamaan Vuoksitassun ja tulevat pennut yksin.”
”Pehmo”, Hallakasvo hyrähti ja pukkasi minua pienesti. ”Kiitos, rakas. Et tiedäkään, kuinka paljon tämä merkitsee minulle.”
”En ikinä pettäisi luottamustasi, kulta”, naukaisin lempeästi. ”Palataan nyt leiriin. Ja sinä saat mennä suoraan lepäämään, jotta saat nukuttua tuon ylimääräisen jännityksen kasvoiltasi pois.”

Nimi: Liekkiraita

17.03.2019 21:39
16

Punainen, suuri kettu murisi terävineen hampaineen minua ja oppilastani kohti. Olin liikkumatta, tärkein tehtävä tässä on saata Mesitassu turvassa kotiin. Heilautan häntääni jotta se kiinnittäisi huomion minuun eikä Mesitassuun, mutta myöhäistä. Se oli jo ottanut saaliikseen oppilaan. 'Voi mitä minä teen!?' Vähiten haluan epäonnistua mestarina. 'Mitä väliä minusta, mesitassu on kaikista tärkein!'
“Kun annan merkin, sinä juokset”, sanon oppilaalleni määrätietoisesti. Tunnen naaraan nyökkäävän hitaasti. Katson kettua syvälle silmiin. Jännitän lihakseni, enää ei ole aikaa kuhnailla. Huomaan ketun hännästä, että se on tekemässä ensimmäistä siirtoaan. Minun on tehtävä sitäkin ennen.
“Nyt!” Naukaisen kovaa, sekunttia ennen kun kettu päätti loikata oppilasta kohti niin että sain pysäitettyä sen matkan hyökkäämällä sen kasvoihin. En ehkä voisi voittaa kettua, mutta voisin saada Mesitassulle lisä aikaa pakenemiseen. Ketulle tulee kynnen jäljet kuonoon, ja se murahtaa.
“Älä yritäkkään lähteä hänen perään”, naukaisen. Kettu näyttää olevan tuohtunut että sen suunnitelman pilattiin. Se kääntää katseensa minuun, ja tajuaa että sen mahdollisuudet Mesitassuun hävisivät. Minä olen seuraava saalis. Kettu loikkaa minua kohti mutta väistän juuri ja juuri. Raapaisen sitä kylkeen ja saan ikävät jäljet sen iholle. Eläin murahtaa ja puraisee minua hännästä. Sen hampaat loksahtavat kiinni ja tunnen kuinka se vetää minua taakseppäin. Viiltävä kipu tunkeutuu koko kehooni. Onnistun sivaltamaan sitä silmään että se päästää irti. Loikahdan lähimpään puuhun. Kettu pongahtaa ylös, mutta ei pääse haukkaamaan yhtään palaa lisää minusta.
“Tänne et pääsekkään”, naurahdan. 'Tietenkin, puut ovat turvani!' Loikkaan alas ketun taakse, jotta pääsen raapaisemaan sitä selkään. Ennen kuin se ehtii vahingoittaa minua loikkaan toiseen puuhun. Ja taas, loikkaan alas ja raapaisen kettua paeten taas puuhun. 'Nyt tämä on ratkaistava!' Hyppään suoraan ketun lapojen väliin. Eläin ulvahtaa ja kierähtää selälleen saadakseen minut pois. Irrottaudun kuitenkin tätä ennen alta ja raapaisen eläintä vatsasta. Kettu ulvoisee ja pakenee pois. Huokaan. En ehkä ole tarpeeksi vahva voittamaan kettua, mutta sain sen hätistettyä hetkeksi.

Palaan leiriin verta vuotavan häntäni kanssa. Jokainen kissa on hommissaan, mutta jotkut huomaavat tuloni ja tulevat kysymään mitä minulle on tapahtunut.
“Liekkiraita”, Orapihka kauhistuu ja rientää luokseni. “Mitä on tapahtunut hännällesi?”
“Kettu”, ilmoitan, ja pelokas ilme syntyy Pyökkiturkin ja Valkoaskeleen kasvoille. “Mutta sain sen ajettua pois, toistaiseksi.”
Orapihka puskee minua hellästi kehräten. Hänen pehmeä turkki sivelee omaani ennenkuin hän vetäytyy kauenmaksi minusta määrätietoinen ilme kasvoillaan.
“Sinun on mentävä parantajan pesään, välittömasti. Häntäsi on saatava kuntoon”, hän ilmoittaa.
“Mutta entäs Mesitassu, onko hän kunnossa?” Kysyn Orapihkalta, mutta ennenkuin hän ehti vastata pieni oppilas rynnisti luokseni.
“Liekkiraita! Voititko sen ketun?” Oppilas kysyy. “Hyvä että olet kunnossa!”
Hymyilen lempeästi oppilaalle ja olen iloinen että hän on kunnossa. En olisi kestänyt jos Mesitassu olisi joutunut ketun hampaisiin.
“Noniin, nyt Liekkiraidan pitää mennä mukavalle parantajalle jotta se voi katsoa hänen häntänsä”, Orapihka lempeili Mesitassulle. Sitten naaras nojautui aivan lähelle korvaani ja kuiskasi:
“Olet rohkein kissa minkä tunnen”, hän jatkoi normaalilla äänellä. “Mene jo Hohtolehden luo, hopi hopi! Minä menen kertomaan Hallakasvolle tai Tavitähdelle kettuongelmasta niin että se saadaan hoidettua.”

//sori vähän hätäinen tarina x3 Ja anteeksi Varjolehti että jouduit oottamaan näin kauan

Nimi: Kipinämyrsky/Mustamyrsky

17.03.2019 18:36
“Ei tämän näin pitänyt mennä”, naukaisen hiljaisella mutta määrätietoisella äänellä. Kyyneleet alkavat valua kylmiä poskiani pitkin, kun tajuan mitä olin tehnyt. Olin antanut kostonhimon sokaista minut ja saattanut entisen oppilaani, ja rakkaan ystäväni vaaraan. Aurinkokajo oli niin huonossa kunnossa kun löysimme hänet, enää yksi isku niin hän olisi kuollut. Vaahterasumu ja Aurinkokajo näyttävät hengästyneiltä. Heidän turkkinsa ovat aivan sotkussa, ja niissä on veriläikkiä. He haukkovat henkeään ja voin tuntea heidän sydämmiensä sykkeet.
“Olen niin pahoillani, Aurinkokajo”, naukaisen ja astun askeleella lähemmäksi. “Tiedäthän etten koskaan voisi satuttaa sinua.”
Naaras katsoo minua kysyvällä ilmeellä. Hän ottaa hetken tauon vain hengittääkseen. Hän ei silti vielä laske karvojaan.
“Se koirahan hyökkäsi sen pennun kimppuun”, Aurinkokajo tivasi. “Siksihän me tänne tulimme, eikö niin? Pelastamaan pentua.”
Valuutan pari kyyneltä maahan ja katson tassuihini. Miten voin selittää tämän? Olen mennyt liian pitkälle, nyt on pakko kertoa totuus.
“Keksin sen pennun”, kerron. “Sen oli tarkoitus olla vain tekosyy jotta saisin sinut tänne.”
“Mitä? Miksi halusit että Aurinkokajo joutuu koiran hampaisiin?” Huutaa syyttävästi Vaahterasumu. Niskakarvani nousevat pystyyn. Katson kolliin, jolla on terävä polte silmissään. Pudistan päätäni.
“Ei! Ei se niin mennyt! Anteeksi”, huudahdan kieltävästi. “Kuunnelkaa!”
“No kerro sitten, miksi halusit minut tänne”, Aurinkokajo kysyy terästi. Katson hänen vihaisia silmiään. Heidän kummankin vihaisia silmiä. Tuntuu kuin koko maailma on maatumassa päälleni.lyyhistyn lähemmäksi maata.
“Ei koiran pitänyt päästä irti, keneenkään ei pitänyt sattua! Tardoin vain että Vaahteasumu saisi koke saman tuskan kuin minä. Tahdoin että hän kokee sen tunteen, kuin menettää rakastamansa henkilön eikä voi tehdä sille mitään”, itken. “Mutta koiran piti olla kiinni hihnassaan!”
“Tosissasi? Veit kumppanini vaaraan jotta minä saisin kärsiä! Luulet että minä olen tunteeton kissa joka ei välitä kenestäkään! Olet väärässä. Suren jokaista jonka olemme menettäneet”, Vaahrerasumu raivoaa. “Ja jos todella tuo oli tarkoituksesi, onnistuit. Pelkäsin todella että Aurinkokajo kuolee.”
“Minä... Minä en tarkoittanut”, jalkani tärisevät kun yritän nousta pystyyn. Aurinkokajo vain kääntää katseensa pois päin minusta.
“Mene”, hän sanoo kylmällä äänellä. Alan väristä kunnolla.
“Sanoin mene! En tahdo enää ikinä nähdä sinua!” Hän huutaa. Vaistomaisesti alan juosta. Menen heidän ohitseen ja kuljen niin nopeasti kuin osaan. Ei ole Vaahterasumun vika että Tuiskukynsi, tai kukaan muukaan kuoli. Minä olen tässä se ongelma. 'Voi tähtiklaani auta.' Mitä minä olenkaan tehnyt. Nämä ongelmat johtuvat minusta, ei heistä. En voi enää palata klaaniin tekojeni takia. Minne minun kuuluisi mennä?

Olen kulkenut jo kauaksi klaanien reviiriltä. Jalkoihini alkaa jo särkemään kävely kovalla maalla, ja kyljessäni oleva viilto kirvelee kokoajan enemmän. En voi vieläkään käsittää mitä olen tehnyt. En voisi enää palata klaaniin kaiken tämän jälkeen. Sotkin jopa Aurinkokajon tähän sotkuun, ja hän meinasi kuolla. Alkaa sataa ja maa muuttuu liukkaaksi. Kipitän suojaan vanhaan kaksijalan pesään. Lössähdän masentuneena makuulle ja suljen silmäni.
“Elämä ei olekkaan aina helppoa”, kuuluu ikävän tuttu kähisevä ääni. Avaan silmäni ja nostan pääni. Näen vanhan kissan, jolla on tumma kilpikonnakuvioinen paksu turkki, ja meripihkan väriset silmät. Kolli näyttää vanhalta mutta silti vahvalta.
“Huuhkajakynsi”, huokaan kauhun ja vihan sekoutuksesta. Isäni loikkaa kattoparrulle. Hämärässä näen vain enää hänen kiiluvat viirusilmänsä, joissa on pahaenteinen katse. Nousen äkkiä jaloilleni ja otan tukevan asennon.
“Mitä haluat”, sähähdän tuolla karvat pystyssä. Huuhkajakynnen silmät välkähtävät ja hän mourahtaa määrätietoisena.
“Tahdon vain korjata virheen, jonka tein kauan sitten”, hän ilmoittaa ja alkaa kävellä parrulla niin että siitä kuuluu pientä ääntä. Kuulen kun hän vetäisee kyntensä ulos. Jännitän lihakseni varmuuden vuoksi. Ensimmäinen kerta kun kohtaan isäni kasvotusten.
“Minkä virheen?” Sähähdän. Huuhkajakynsi loikkaa alas kattoparrulta voimakkaasti. 'Tuuliklaanin kissa ei ole hyvä kiipeiliä.' Ajattelen. Isäni suoristuu ja näyttää koko koonsa.
“Sinut”, hän murahtaa. Niskakarvani nousevat entisestään. Olen väsynyt, nälkäinen ja heikko, mutta taistelen jos on pakko tuota rottaa vastaan!
“Mitä selität?” Kysyn vihaisena. Huuhkajakynsi astuu pari askelta minua kohti varmana.
“Kuules, minun on kannettava vastuu teoistani. Sinua ei luotu tähän maailmaan”, hän kertoo. “Kukaan ei halunnut sinun syntyvät, mutta silti tulit. Etkö muka ole jo huomannut, ettet kuulu tänne?”
“Synnyin niinkuin kuka tahansa Myrskyklaanilainen! Ainut ero on se että isäni on Tuuliklaanista”, sähähdän.
“Etkö ole muka jo huomannut. Loin kuoleman lapsen! Kukaan ei halunnut sinua tänne, sinä et kuulu tänne! Ympärilläsi on vain kuolemaa ja surua. Olet tähtiklaanin rangaistus, kun tein lapsen Täpläsiiven kanssa. Tuiskukynsi, Täpläsiipi, Sinisydän, Tervapentu, ja ne monet muut uhrit”, isäni vetää henkeä jatkaakseen. “Luulen, että Tähtiklaani päästää minut luokseen jos hoidan sinut. Oli minun syytä että synnyit, on minun velvollisuus myös kadottaa sinut!”
Isäni loikkaa suuren hypyn ilmaan kynnet ojossa. Minun on siis taisteltava tässä kunnossa, kylmät väreet hiipivät selkäpiitäni pitkin. Kolli laskeutuu suoraan eteeni ja yrittää sivaltaa minua käpälällään, mutta väistän juuri. Hänen silmissään on raivoa ja harmaat ovat leveämmässä virneessä mitä olen koskaan ennen nähnyt.
“Etkö jo ymmärrä, tämä on myös sinun parhaaksesi”, hän rääkäisee ja avaa kitansa ottaen hännästäni kiinni. Se oli virhe, sillä raapaisen häntä kynnellä kasvoihin niin että verta roiskahti maahan. Huuhkajakynsi tarttuu minua kynsillään lavasta, mutta koska hän on jo vanha pääsen helposti irti.
“Sinä et tiedä mitään tähtiklaanin kostoista!” Mouruan isälleni, joka on aivan raivon partaalla.
“Totta, olisi pitänyt hoidella sinut jo ennen kun saat lapsia ja lapsenlapsia! Et voi olla emo, vaarannat niin monen hengen”, hän sähähtää ja loikkaa suoraan kylkeeni, jossa se koiran tekemä haava on. Räähäisen kivusta ja kiemurtelen isäni otteesta. Haava alkaa taas vuoraa verta. Tämä oli Huuhkajakynnen nilaisuus tarttua kurkustani kiinni. Tunnen kuinka happeni alkaa loppua. Kiemurtelen mutta turhaan. Onko tämä tosiaan loppu? Ei, tämä ei saa käydä näin helposti. Ponkaytan takajaloillani isäni pois kimpustani. Hän singahtaa vähän matkan päähän, ja ennenkun hän saa tasapainonsa syöksyn ja viillän hänen kurkkunsa auki. Huuhkajakynsi näyttää pelosta kankealta kun hän rysöhtää hitaasti maahan ottamaan viimeiset hengenvetonsa.
“Valitan isä, tähtiklaani ei ole oikea paikka sinulle”, sanon kylmän viileästi hänen edessään. “Valitan, mutta minullakin on vielä jotain, mikä pitää hoitaa loppuun.”
Käännyn pois ennen isäni viimeistä henkäystä. 'Ehkä hän on oikeassa. Tuon kuolemaa ympärilleni.' Ajattelen, sillä tapoinhan juuri oman isäni. En silti ole pahoillani siitä, sillä hän kehtasi lausua niiden joudenkin kuolleiden kissojen nimiä, jotka kuolivat arvokkaasti. Hän ei ansainnut sitä. Minäkään en voi enää lausua omaa nimeäni ääneen. Aina kun kumarrun juomaan, näen veden heijastuksesta sen kissan joka on aiheuttanut surua ja kärsimystä monelle. Tästä hähtien, minua kutsutaan Mustamyrskyksi. Minun on haudattava Kipinämyrsky ikuisesti.

// :3 Tästä alkaa siis Kipinämyrskyn-
Kipinä: HEI!
Minä: Anteeksi anteeksi, Mustamyrskyn hetkellinen elämä erakkona. (Se nimi tulee kyl vaihtuu takas)

Nimi: Hallakasvo

11.03.2019 21:30
Pujahdin ulos parantajan pesästä ja ryhdyin katseellani haravoimaan leirin aukiota. Ilta teki tuloaan ja viimeiset partiot olivat palaamassa tehtävältään. Vedin syvään henkeä ja irvistin melkein huomaamattomasti lapaluitteni välissä tykyttänyttä kipua; Hohtolehti oli tehnyt hyvää työtä haavani puhdistamisessa ja paikkaamisessa hämähäkinseitillä, ja nyt minun pitäisi varoa äkkinäisiä liikkeitä ainakin parin päivän ajan. Olin onnistunut vakuuttamaan parantajamme, että olin vammautunut metsästysretkellä ja raapinut selkäni piikkipensaaseen jahdatessani hiirtä. Haava ei onneksi ollut syvä, mutta jos kohtelisin sitä kaltoin, se jäisi ikuiseksi arveksi muiatuttamaan hetkestä, jota en halunnut muistaa. Mutta josta minun oli kerrottava Särkkäviikselle, mieluiten nyt heti. Ja vain ja ainoastaan hänelle; kukaan muu ei saisi tietää, ei edes Vuoksitassu. Vaikka kumppanini ohella rakastinkin kasvattipoikaani enemmän kuin mitään, en valitettavasti voinut luottaa että hän pitäisi tällaisen asian vain itsellään. Halusin kyllä, mutta en vain voinut. Särkkäviiksi sen sijaan ei kertoisi kenellekään jos niin pyytäisin.
Jatkoin aukion haravoimista katseellani, toivoen ettei minun tarvitsisi etsiä enää kauan. Silloin muistin, että kumppanini oli lähtenyt aiemmin harjoittelemaan metsästämistä oppilaansa Spiraalitassun kanssa. Arvelin kuitenkin heidän saapuvan pian, ja istahdin parantajan pesän reunamille.
"Hallakasvo?" kuului naukaisu, ja käännähdin niin että seitit eivät näkyneet puhujalle, joka oli Hiekkakynsi. Tulihelmen poika nyökkäsi syvään ja räpäytti meripihkaisia silmiään. "Tulin vain varmistamaan, että pitääkö huomisaamun rajapartio yhä paikkansa?"
"Kuinka niin?" kysyin saaden nuoremman kollin väräyttämään korviaan kummastuneena.
"Varjoviilto vain ihmetteli, miksi hänet ja Kirsikkavirta on laitettu rajapartioon, kun heidät on jo ilmoitettu aamun metsästyspartioon. Ja Leutosielun piti alkujaan lähteä harjoittelemaan Ukkostassun kanssa, mutta nyt he joutuvat siirtämään-"
"Nii-in, se on kurjaa kun elämä ei aina mene kuten on suunnitellut", suhahdin. Hiekkakynnen silmät suurenivat hieman ja kulmat kohosivat. Kun en tehnyt muuta kuin tuijotin häntä, kolli rykäisi kurkkunsa selväksi ja räpytti silmiään.
"Tuota, Leutosielu ja Ukkostassu ehtivät kyllä myöhemmin harjoittelemaan, mutta Varjoviillon ja Kirsikkavirran tilalle tulisivat esimerkiksi Orapihka ja Niittylumo? Heillä ei kuulemma ole vielä sovittuna mitään-"
"Miksi et saman tien ottaisi varapäällikön paikkaa, kun tunnut olevan niin fiksu ja tilanteen tasalla? Ai niin, ethän voi, kun et ole kouluttanut ainuttakaan oppilasta. Eli mitä jos jättäisit tuollaisen... viisastelun niille jotka sen oikeasti osaavat, ja keskittyisit asemasi mukaisiin tehtäviin?"
Nyt Hiekkakynnen silmät olivat suuret kuin täysikuu. Omani taas olivat kaventuneet ohuiksi viiruiksi ja taas haavani alkoi tykyttämään kivusta. Purin hammasta ja suljin silmäni rauhoittavakseni. Hiekkakynsi yritti vain auttaa. Aivan kuten se leoparditäpläinen naaras. Missä olin hänet nähnyt aiemmin...? Ei hyvänen aika, eihän se vain ollut Reyn tytär, jonka olin tavannut kun olimme saapuneet uusille reviireille? Riika?
Avasin silmäni. Hiekkakynsi odotti yhä vastaustani, joskin jännityneenä jatkaisinko rähjäämistäni. Huokaisin syvään.
"Anna anteeksi, Hiekkakynsi. Minulla on ollut todella kurja päivä. Se ei tietenkään oikeuta irvailemaan sinulle tai kellekään muulle."
"Kaikilla meillä on joskus huonoja päiviä", hiekanvärinen soturi totesi jo hivenen rennompana. "Uskon että et tehnyt sitä tahallasi. Saat anteeksi."
"Kiitos. Mutta, siis, Orapihka ja Niittylumo voivat lähteä rajapartioon, ja Varjoviilto ja Kirsikkavirta metsästyspartioon, kuten olin aiemmin suunnitellut", naukaisin. Hiekkakynsi nyökkäsi vakaasti ja astui hymyillen lähemmäs.
"Älä mieti liikaa tuota äskeistä."
"Olen iloinen että olet noin tarkkaavainen, ja korjasit virheeni. Ja vielä niin asiallisesti. Tulihelmi saa olla ylpeä sinusta", sanoin. Hiekkakynsi vain hymähti, kumarsi ja lähti kävelemään soturien pesälle. Seurasin hänen kulkuaan, kunnes huomasin tutun kaksikon oppilaiden pesän edessä. Korvani ponnahtivat pystyyn ja nousin ylös. He olivat palanneet, enkä tietenkään ollut huomannut mitään.
"Särkkäviiksi, Spiraalitassu. Kuinka harjoitukset sujuivat?", naukaisin heti kun pääsin kaksikon luo. Spiraalitassu tervehti minua kohteliaasti ja kumppanini hymähti kysyvästi puoleeni kääntyen.
"Hei, kulta. Kiitos kysymästä, oikein hyvin."
"Särkkäviiksi opetti minulle monta tapaa pyydystää maariistaa, ja sainkin yhden hiiren kiinni", Spiraalitassu hymyili.
"Sehän on hienoa", naukaisin. Olin ylpeä kumppanini ensimmäisestä oppilaasta, ja varmasti myös Tuikeaskel, nuoren kollin emo ja hyvä ystäväni, olisi kun kuulisi tästä.
"Lähdemme heti aamulla harjoittelemaan taistelua, jos sinulla ei ole mitään suunnitelmia meidän varalle?" Särkkäviiksi maukaisi. Pudistin päätäni, jolloin soturi katsahti oppilastaan.
"Syö vielä jotain, jos sinulla on nälkä. Muuten suosittelen menemään ajoissa nukkumaan. Huomenna on rankka aamu, ja ehkä päiväkin."
"Sopii minulle", Spiraalitassu hymähti. "Hyvää yötä, teille molemmille."
Oppilaan poistuttua pesäänsä käännyin Särkkäviiksen puoleen. Ikävä paine kuristi kurkkuani ja levottomuus sai häntäni heilahtelemaan, vaikka muuten pysyin aloillani.
"Kaikki hyvin?" hän kysyi.
"Voisimmeko mennä syrjempään juttelemaan? Minulla olisi asiaa, en vain halua muiden kuulevan", sanoin hiljaa.
"Totta kai."
Nyökkäsin ja lähdin kohti leirin uloskäyntiä. Samalla tajusin että seitit selässäni paistoivat nyt suoraan kumppanini näkökenttään, ja kuulinkin hänen henkäisevän.
"Hallakasvo, mitä..?"
"Kerron kohta."

Jatkoimme kävelyä metsässä laskevan auringon siivilöidessä valoaan tummien puiden lomassa. Vasta kun leiri oli kokonaan kadonnut näköpiiristämme ja ympäristö muutenkin sellainen, ettei mahdollisia salakuuntelijoita voinut olla havaitsematta, pysähdyin. Särkkäviiksi seisahtui vierelleni korvat tarkkaavaisina pystyssä.
"Alan olla jo huolissani", kolli naukaisi. "Joko nyt kertoisit mikä on hätänä?"
"Anteeksi rakas. Sinulla on täysi oikeus saada tietää, miksi raahasin sinut tällä tavalla ulos leiristä, vaikka vasta saavuit harjoitustuokiosta", sanoin hiljaa.
"En tiedä miten tämän ilmaisisi kaunistelemalla, joten sanon suoraan. Rocky, hän... hyökkäsi kimppuuni aiemmin päivällä."
"Mitä?" kumppanini henkäisi välittömästi ja huolestuneisuudesta kiiltänyt katse alkoi haravoida kehoni jokaista karvaa. "Tähtiklaani sentään, rakas. Oletko kunnossa? Siksikö sinulla onkin hämähäkinseittiä selässäsi? Miksi et heti kertonut? Ja miksi hän sinun kimppuusi kävi?"
"Hän hyökkäsi, koska sanoin muutaman totuuden sanan hänestä ja tavastaan manipuloida Elysiaa. Hän yritti vaientaa minut, osoittaa suuruutensa, saada reviirinsä takaisin, en tiedä. Se kaikki tapahtui niin nopeasti", mau'uin.
"Milloin hän oikein ymmärtää, ettei tule koskaan saamaan metsää takaisin itselleen?" Särkkäviiksi maukui selvästi järkyttyneenä sanoistani. Pelkäsin jo nyt miten paljon seuraavat sanani tulisivat järkyttämään häntä.
"Käymällä kimppuumme hän aiheuttaa pelkästään hallaa itselleen. Ymmärrän tosin hyvin, miksi olet huolissasi Elysiasta. Isänsä seura ei selvästikään tee hänelle ollenkaan hyvää. Mutta onneksi sinun ei tarvitse olla jatkuvasti tekemisissä heidän, tai minkään heihin liittyvän kanssa."
"Rakas. En kertonut äsken aivan kaikkea", sanoin hiljaa. Särkkäviiksi kohotti toista kulmaansa, mutta odotti kärsivällisesti että jatkaisin. Kokosin itseni vetämällä syvään henkeä ja puhaltamalla hiljaa ulos. Nostin lumesta osittain sulaneeseen maahan laskeutuneen katseeni uudemman kerran kumppaniini. Sydämeni löi lujaa ja kuuluvasti, ja sain juuri ja juuri estetyksi kehoni tärisemisen. Silmäni kuitenkin varmasti kiiluivat enemmän kuin normaalisti. Haudanvakavan ilmeeni kanssa mielenkiintoinen yhdistelmä.
"Rocky. Se tapa millä hän hyökkäsi kimppuuni. Minä... Luulen, ja pelkään pahoin, että synnytän parin kuun päästä hänen pentunsa."
Ääneni pysyi yllätyksekseni koko ajan tasaisena. Räpytin muutaman kerran silmiäni.
"Olen pahoillani, armaani. En missään olosuhteissa halunnut tämän tapahtuvan. Olen niin pahoillani."
Odotin ja odotin, milloin purskahtaisin itkuun. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Aivan kuin kehoni olisi estänyt minua murtumasta. Mutta sitähän Rocky luultavasti odottikin, että katkeroituisin ja vihaisin itseäni ja koko tilannetta. Mutta tiesin että tämä ei ollut millään tavalla minun syytäni. En siis antaisi sille niljakkeelle sitä mielihyvää, että murtuisin. Eniten minua pelotti Särkkäviiksen reaktio; kolli vain istui aloillaan ja tuijotti silmiini. Aloin jo huolestua, ja naukaisinkin:
"Rakas?"

Nimi: Vaahterasumu

11.03.2019 14:35
"Hei, Vaahterasumu, onko sinulla huomenaamulla jotain menoa Kauristassun kanssa?“
Korvani värähtivät hieman ja katsahdin kummastuneena kysymyksen esittänyttä Kipinämyrskyä. Soturi katseli minua tiiviisti odottaen vastausta, jota en hämmennykseltäni pystynyt hänelle heti antamaan. Siitä oli kauan, kun tuo kissa oli suostunut vilkaisemaankaan minuun päin. Mistäköhän nyt tuuli?
"Kauristassu on aamupartiossa, joten annoin hänelle aamupäivän vapaaksi. Ajattelin itse lähteä metsälle, kunhan herään", vastasin siristäen hieman silmiäni. "Kuinka niin?“
"Haukkapolte vain kyseli poikansa perään", Kipinämyrsky naukaisi huiskauttaen häntäänsä. "Hän ei tainnut kehdata kysyä itse sinulta, pelkäsi varmaan vaikuttavansa liian huolehtivalta. Mutta kyllähän sen ymmärtää, Kauristassu on hänen ainut jäljellä oleva pentunsa."
"Ai. Niin, ymmärtäähän sen", myönsin. "Haukkapolte taisi olla samassa aamupartiossa kuin Kauristassu, jos oikein muistan. Voisin varmaan ehdottaa hänelle, että hän seuraisi hieman poikansa osaamista - Kauristassun nimitys ei ole enää kaukana", jatkoin hieman ylpeällä sävyllä. Oppilaani oli edistynyt todella nopeasti, eikä kuluisi enää kauan, kun saisin kysyä Tavitähdeltä aikaa hänen nimitykselleen.
"Minä voin sanoa tuon hänelle", Kipinämyrsky tarjoutui. "Olemme menossa juuri metsästyspartioon."
"Ai, no kiitos", maukaisin yllättyneenä. "Toivottavasti saalistusonni on puolellanne."
Kipinämyrsky kuittasi toivotuksen hännänheilautuksella, ja lähti kulkemaan aukion poikki kohti sisäänkäynnillä odottavaa Haukkapoltetta ja Varjoviiltoa. Tuopa oli yllättävää. Ehkä Kipinämyrsky viimeinkin oli päässyt kaunastaan yli ja kykeni kohtelemaan minua normaalina klaanitoverina. Oli jo aikakin.
Vilkaisin ajatuksiini uponneena taivaalle, vain huomatakseni hämärtyneen taivaanrannan olevan täysin pilvessä. Kauristassu oli jo nukkumassa tulevan aamupartionsa vuoksi, Poutatassu taisi olla metsällä Höyhensiiven kanssa... Voisin varmaan itsekin mennä jo nukkumaan, olinhan ollut Kauristassun kanssa metsällä ja harjoittelemassa melkein koko päivän. Univajettakin oli ehtinyt kertyä muutaman peräkkäisen aamu- ja iltapartion johdosta, joten voisin hyvin mennä hyvällä omallatunnolla lepäämään aikaisin.
Ryhdyin tuumasta toimeen ja lähdin kävelemään kohti soturien pesää. Huomenna lähtisin heti aamusta metsälle, ja myöhemmin päivällä voisin viedä Kauristassun jopa arvioitavaksi, jos Haukkapoltteen raportti aamupartiosta olisi hyvä. Jos aikataulumme osuisivat yhteen, voisin varmaan ruokailla Aurinkokajon kanssa ja käydä mahdollisesti metsälläkin hänen kanssaan... Kokonaisuudessaan huomisesta oli tulossa nopeatempoinen päivä, joten oli varmaan parhaaksikin, että menisin jo nyt nukkumaan. Väsyneenä saalistamisesta tai arvioinnista ei tulisi mitään.



"Höyhensiipi, psst, herää nyt!“
Poutatassun tuttu ääni havahdutti minut, vaikka naaras yritti herätellä mestariaan mahdollisimman hiljaa. Raotin hieman silmiäni ja huomasin puolisisareni hiipineen Höyhensiiven luokse, ja hetken epäröinnin jälkeen oppilas töykkäisi pehmeästi naaraan kylkeä.
"Tönäise kunnolla vaan" maukaisin hiljaa, varoen herättämästä muita. "Höyhensiipi ei helpolla herää syvästä unesta."
Poutatassu hätkähti, ja vilkaisi hätäisesti minun suuntaani. "Herätinkö sinut? Anteeksi, isoveli", naaras maukui äkkiä. "Ei ollut tarkoitus."
"Hyvä vain, eipä minun ollut tarkoituskaan koko päivää nukkua", hymähdin haukotellen leveästi ja huomasin silmäkulmastani Kipinämyrskyn poistuvan soturien pesästä. Kaipa Poutatassu oli vahingossa herättänyt hänetkin. Vilkaistessani sivulleni huomasin, ettei Aurinkokajo ollut enää vieressäni. Hänen tuoksunsa tuntui kuitenkin sammalpedillä vielä vahvana, joten kumppanini oli oletettavasti lähtenyt vasta hetki sitten.
Poutatassu tönäisi Höyhensiipeä voimakkaammin, saaden naaraan viimein raottamaan unisena silmiään ja mumisemaan jotain.
"Poutatassu..? Ai niin!" soturi hengähti ja oli hetkessä jaloillaan, ravistellen turkistaan pahimmat sammalpallot pois. "Anteeksi, taisin nukkua pommiin."
Oppilas ja mestari olivat hetkessä poistuneet pesästä aukiolle. Hymähdin huvittuneena ja nousin jaloilleni, kaartaen sitten selkäni nautinnolliseen venytykseen.
Aukiolle päästessäni vilkuilin hetken ympärilleni, mutta Aurinkokajo oli ilmeisesti jo lähtenyt. Hännänpääni värähti harmistuksesta, sillä olisin mieluusti aloittanut päiväni jaetulla aterialla kumppanini kanssa. Ehkä sitten illemmalla.
Käväisin hakemassa tuoresaaliskasasta pienehkön hiiren aamupalaksi, ja syötyäni ateriani päätin lähteä suoraan metsälle. Sää oli pilvinen, mutta mielestäni juuri sopiva saalistamiselle. Hangessa risteili muutamia polkuja, joten minun ei tarvitsisi kahlata koko matkaa lumessakaan. Toivottavasti pyyntionnikin olisi myötä, niin voisin viipyä täällä auringonhuippuunkin asti.

Olin päässyt jo melkein näköetäisyydelle Korkeamännyistä, kun kuulin läheneviä juoksuaskelia. Ennen kuin ehdin edes haistella ilmaa, ilmaantui Kipinämyrsky näköpiiriini turkki pörrössä ja silmät selällään. Naaras näytti totaalisen pelokkaalta, ja hänen hengityksensä oli pihisevää puuskutusta.
"Vaahterasumu! Onneksi törmäsin sinuun!“ soturi hengähti hätäisesti. "Aurinkokajo on vaarassa!“
Lapani jännittyivät ja turkkini pörhistyi kuin salamaniskusta. "Mitä? Missä?" kysyin kireästi. "Mitä tapahtui?“
"Tule!“ Kipinämyrsky hengähti kiepahtaen ympäri ja lähtien juoksemaan takaisin tulosuuntaansa. "Kerron matkalla!“
Juostessamme kuin tuli häntiemme alla Kipinämyrsky selitti kaiken Valvomon koirasta ja vaarassa olevassa pennusta, jota kaksikko oli lähtenyt pelastamaan pedon hampaista. Koira oli kuitenkin voimakkaampi kuin soturit olivat luulleet, ja se oli ajanut Aurinkokajon aidan nurkkaan jumiin.
"Se ei reagoinut ollenkaan minuun, vaikka yritin kiinnittää sen huomion jotta Aurinkokajo pääsisi pakoon", Kipinämyrsky puuskutti pelkoni ja huoleni kasvaessa asteittain suuremmaksi. "Se taisi saada Aurinkokajon jalkaa haavoitettua... Minun oli pakko lähteä hakemaan apua ennen kuin olisi liian myöhäistä. Nyt pelkään, että emme ehdi ajoissa apuun."
"Ehdimme me", murahdin kireästi. "Meidän on pakko." Jos Aurinkokajolle kävisi jotain, en antaisi itselleni ikinä anteeksi!

Valvomon aita piirtyi näkyviimme, ja aistin Kipinämyrskyn huolen kasvavan äkkinäisesti. Haistoin itsekin ilmassa leijuvan veren hajun, ja pahat aavistukset tuntuivat sumentavan mieleni. Aurinkokajon oli pakko olla kunnossa, pakko..!
Jännitin takajalkani ja loikkasin aidan laelle, jähmettyen välittömästi aloilleni. Pihamaalla ei ollut ketään, mutta maassa oli veriläikkiä ja muutama oranssinkeltainen karvatuppo.
"Voi ei", viereeni hypännyt Kipinämyrsky kuiskasi silmät suurina ja hyppäsi alas. "Aurinkokajo! Missä olet?“
Taistelin paniikkia vastaan ja yritin epätoivoisesti löytää kaiken sekamelskan keskeltä merkkiä siitä, mihin kumppanini oli koira perässään lähtenyt. "Kipinämyrsky!“ huudahdin viitaten hieman kauemmas, aidan avonaista porttia kohti. Kahdet sekaiset, hätäisen näköiset tassunjäljet kulkivat pois pihalta, ja oli sanomattakin selvää, että suuremmat niistä kuuluivat koiralle. Pienemmät puolestaan kuuluivat varmasti Aurinkokajolle, ja se sai sydämeni hyppäämään kurkkuuni.
Hetkessä olin hypännyt alas aidalta ja pinkaissut jalanjälkien muodostamalle polulle. Pelko tykytti takaraivossani enkä voinut estää itseäni tajuamasta sitä tosiasiaa, ettei kissa olisi koiraa nopeampi tällaisessa hangessa. Kuulin etäisesti Kipinämyrskyn askeleet takanani, mutten kiinnittänyt huomiotani siihen. Kaikki tarkkaavaisuuteni oli nyt kumppanini ja tätä ajavan koiran jäljittämisessä. Satunnaiset veritipat värittivät sekaista polkua, joten sitä ei ollut vaikea seurata. Punaiset läiskät kielivät tosin myös siitä, että minulla oli todella kiire. Jos Aurinkokajo oli jo vammautunut Valvomolla, ei verenhukka varmasti ollut poissuljettu uhka. Entä jos hän oli menettänyt tajunsa, ja koira oli saanut hänet kiinni? Entä jos tavoittaisimmekin koiran vain huomataksemme, että se oli repinyt kumppanini riekaleiksi? Tai vaikka ehtisimmekin ajoissa apuun, millaiset hänen vammansa olisivat? Entä jos hän oli saanut samanlaisen vamman kuin Koskitassu?
Kauhukuvat välähtelivät mielessäni, ja saatoin vain toivoa, ettei kumppanillani ollut hätää. *Hyvä Tähtiklaani, antakaa hänen olla kunnossa!*
Korvani tavoittivat viimein kaukaiset äänet, jotka kielivät päämääräni lähenemisestä. Aurinkokajon sähinän olisin tunnistanut mistä vain, ja koiran haukunta ja murahtelu saivat vereni hyytymään välimatkasta huolimatta. Päälimmäisenä oli kuitenkin huoli Aurinkokajon kunnosta, joten pelko koirasta ei saanut minua edes hidastamaan.
"Aurinkokajo!" rääkäisin saadessani kumppanini viimein näkyviini. Koira oli tarttunut naarasta alaselästä ja roikotti häntä ilmassa, eikä soturi voinut tehdä muuta kuin huitoa kynsillään sokeasti koiraa kohti, toivoen osuvansa edes hieman. Kumppanini niska oli punertunut verestä ja hänen kehossaan oli monia muitakin vekkejä, mutta hänen silmissään oli yhä jääräpäinen palo.
Kuullessaan ääneni naaras hätkähti ja yritti katsoa suuntaani, mutta koiran riepottelu teki aikeesta mahdottoman.
"Vaahterasumu!" soturi vain ulvahti, ääni ohuena kivusta ja väsymyksestä. "Auta!“
Sähähtäen hyökkäsin koiraa kohti, huitaisten pedon laihaa kylkeä kynsilläni. Kipinämyrsky oli aivan vanavedessäni ja hyökkäsi suoraan koiran kaulaa kohti. Eläin ulvahti ja päästi irti Aurinkokajosta, jolloin hyppäsin suoraan kumppanini luokse ja kiskoin hänet hieman kauemmas koirasta.
"Oletko kunnossa?“ kysyin sekaisin huolesta. "Pystytkö nousemaan?“
"Kyllä minä pärjään, mene auttamaan Kipinämyrskyä", Aurinkokajo sihahti kasvot irvessä kivusta. Pieni epäröinti välkähti silmissäni, mutta todettuani etteivät naaraan vammat olleet hengenvaaralliset, kiepahdin ympäri ja säntäsin Kipinämyrskyn avuksi. Oranssi naaras taisteli hurjasti suunnattoman kokoista koiraa vastaan leijonan päättäväisyydellä, mutta oli selkeästi helpottunut saadessaan minusta apua. Koira oli selvästi alkanut epäröimään huomatessaan vastustajien määrän kasvaneen, mutta nälkä taisi ajaa sitä hyökkäämään yhä uudelleen ja uudelleen suoraan Aurinkokajoa kohti. Onnistuimme pitämään sen kuitenkin kaukana kumppanistani, ja vähä vähältä sen vastarinta tuntui heikkenevän. Koira haukahteli ja sen leuat loksuivat, kun se yritti napata meitä kiinni. Kipinämyrsky oli saanut pienen loven korvaansa ja muutaman vekin lähelle lapojaan, kun taas itselläni oli muutama haava selässäni ja naarmu kasvoissani. Kaksin onnistuimme kuitenkin pitämään koiran sen verran kiireisenä, ettei se saanut kertaakaan kunnollista otetta meistä kummastakaan.
"Pysy vain sivussa", hengähdin Aurinkokajolle, joka oli kammennut itsensä vaikean näköisesti pystyyn. "Pärjäämme kyllä!"
Viimein, lukemattomien naarmujen ja vekkien jälkeen saimme koiran vingahtamaan tappion merkiksi. Se huitaisi vielä kerran voimakkaasti käpälällään meitä kohti, ja pahaksi onneksi se osui taannoin vahingoittuneeseen takajalkaani. Kivun irve käväisi kasvoillani polttavan kivun lyödessä voimalla koko kehoni läpi, mutta onnistuin onneksi pysymään jaloillani. Koira kiepahti ympäri ja pinkoi ulahtaen pakoon, suoraan pois reviiriltämme takaisin kohti Valvomoa.
Vedin syvään henkeä säryn sumentaessa pääni hetkeksi, mutta vilkaistessani takajalkaani huomasin sen olevan vahingoittumaton. Vanha vamma alkoi siis vain vihoittelemaan, siitä ei tarvitsisi huolehtia kovin paljoa.
"Aurinkokajo!" hengähdin heti kun sain pääni edes hieman selväksi, ja riensin takaisin kumppanini vierelle. Tuon haavat eivät enää vuotaneet pahasti, mutta ikävän näköiset ne silti olivat. "Pystytkö kävelemään? Sinut pitäisi saada mahdollisimman pian parantajille."
"Oletteko te kunnossa?" Aurinkokajo huolehti, vastaamatta vielä kysymykseeni. "Kipinämyrsky, onko tuo haava alaselässäsi paha? Äläkä luule etten nähnyt tuota viimeistä, Vaahterasumu, onko jalkasi kunnossa?"
"Meillä on kaikki hyvin", mau'uin mahdollisimman rauhallisesti, osittain helpottuneena siitä, että naaraalla vaikutti riittävän vielä virtaa huolehtimiseen. "Älä meistä huoli. Tähtiklaani sentään, Aurinkokajo, sinä tässä olet se pahiten haavoittunut!"
"Kyllä minä pärjään, olen vain väsynyt. Entä se pentu?" kumppanini kysyi seuraavaksi. "Löysittekö sen? Eihän se koira lähtenyt takaisin sen pennun luokse?"
Huolestus pilkahti uudelleen mielessäni. Olin totaalisesti unohtanut pennun tässä hässäkässä. "Emme me nähneet-"
"Ei mitään pentua ole olemassa", Kipinämyrsky keskeytti hiljaisella äänellä, ja sai meidät molemmat kääntämään katseemme häneen. Soturi istui lavat lysyssä parin hännänmitan päässä meistä, ja hän värisi pienesti järkytyksestä.
"Mitä?" Aurinkokajo ihmetteli. "Mitä tarkoitat, Kipinämyrsky?"
Naaras ei vastannut, ja huomasin, että hän oli hyvin lähellä kyyneliin murtumista.
"Kipinämyrsky", tivasin vaativammalla äänellä, silmät siristyen viiruiksi. "Miten niin ei ole olemassa? Valehtelitko sinä meille?"
Kipinämyrsky puristi silmänsä kiinni ja niiskahti. Naaras ravisti päätään päästäkseen pahimmasta järkytyksestä ja heitti meihin anteeksipyytävän, syyllisen katseen.
"Ei tämän näin pitänyt mennä!"

Nimi: Aurinkokajo

09.03.2019 10:08
Kalpeaa valoa suodattui sisään sotureiden pesään. Havahduin hereille unen pehmeästä maailmasta ja räpytin silmäni auki. Vaahterasumu tuhisi omalla pedillään selkä vasten omaani, eikä herännyt vaikka avauduin kippurastani ja ojensi etukäpäläni venytykseen. Suurin osa sotureista oli jo hereillä, mutta tunnistin kumppanini tuoksun lisäksi ainakin entisen mestarini, tämän kumppanin ja Höyhensiiven tuoksut. Hämärässä erottuvat tummat kohoilevat kehot kertoivat kuitenkin, että moni muukin veteli vielä sikeitä.
*Aika opettaa Untuvatassulle muutamia puolustusliikkeitä!* Nousin varovasti ylös yrittäen olla herättämättä suloisesti nukkuvaa Vaahterasumua. Olin luvannut viedä oppilaani harjoittelemaan ennen auringonhuippua, joten olin saanut nukkua pitkään. Ravistelin hieman jokaista tassuani ja puikkelehdin sitten nukkuvien kissojen välistä kohti uloskäyntiä.
Puhaltava tuuli tarttui turkkiini välittömästi, kun astuin ulos soturien pesästä. Kokoontumisen jälkeiset päivät olivat olleet pakkasentäyttämiä ja aurinkoisia, mutta yön aikana tuuli oli puhaltanut taivaan täyteen harmaita, lumesta raskaita pilviä, jotka vain odottivat oikeaa hetkeä pudottaakseen lastinsa metsän ylle. Pakkanenkin oli laskenut tuoden mukanaan suojalumen.
Istuuduin sotureiden pesän edustalle ja aloin puhdistaa yön aikana takkuiseksi mennyttä turkkiani. Samalla kun suin selkämystäni, sunnittelin jo erilaisia puolustus- ja hyökkäystapoja, joita näyttäisin Untuvatassulle. Olin pistänyt hyvilläni merkille, että valkea naaras muistutti niin taidoiltaan kuin tavoiltaankin emoaa Höyhensiipeä.
Liikahdus oppilaiden pesän suunnalla kiinnitti huomioni ja käänsin päätäni juuri sopivasti nähdäkseni Poutatassun kiiruhtavan aukiolle turkki jännityksestä pörheänä. Valko-oranssi naaras kuljetti vihreää katsettaan leiriä pitkin, kunnes pysähtyi minuun.
”Aurinkokajo!” kumppanini puolisisar tervehti hätäisesti ja loikki luokseni puuterilumi pöllyten. ”Oletko nähnyt Höyhensiipeä? Ei kai hän ole vielä mennyt? Hän lupasi viedä minut tänään kiertämään rajat ennen aurinkohuippua, mutta minusta tuntuu, että nukuin pommiin! Myöhästyinkö minä? Menikö hän jo?”
Höristin korviani ja nostin toisen etutassuni pystyyn. ”Hidastahan vähän, Poutatassu”, kehräsin. ”Et varmasti voi olla kovin myöhässä, jos Höyhensiipikin yhä nukkuu sotureiden pesässä.”
Poutatassu helpottui silminnähden ja naaraan vaalea turkki laskeutui. ”Ai no sitten”, tämä hymähti ja vilkaisi olkani yli soturien pesää päin purren varovasti huultaan. ”Eikös hänen pitäisi olla jo valmiina?”
”Varmasti”, naurahdin ajatellessani parasta ystävääni. ”Pentutarhassa löhöily on laiskistanut häntä. Käy vaikka herättämässä hänet, niin pääsette kierroksellenne.”
Poutatassu otti askeleen eteenpäin ennen kuin pysähtyi epävarmana. ”Oletko varma, että voin tehdä niin? Eivätkö soturit häiriinny, jos menen heidän pesäänsä.”
Heilautin häntääni. ”Enpä usko. Et ole muutenkaan ensimmäinen oppilas, joka on mennyt hakemaan mestariaan. Olin itse melkein joka aamu raahaamassa Kipinämyrskyä harjoituksiin omana oppilasaikanani”, naurahdin muistolle, jonka Höyhensiipikin varmasti jakoi. ”Anna hänelle vaikka lumipesu puolestani, jos et saa häntä muuten hereille!”
Valko-oranssi naarasoppilas naurahti ja kipitti varovasti soturien pesän hämäryyteen. Jatkoin turkkini sukimista pitäen katseeni soturien pesän sisäänkäynnillä. Rapina kertoi, että ulos oli tulossa kissa. Oranssi naaras ei kuitenkaan ollut Poutatassu vaan Kipinämyrsky, joka vilkaisi ympärilleen ennen kuin astui ulos.
”Tervehdys”, nau’uin entiselle mestarilleni hymyillen. ”Mistä moinen salamyhkäisyys?”
Kipinämyrsky näytti ensin hätkähtävän, mutta rauhoittui sitten ja väläytti hymyn. ”Hei, Aurinkokajo. Hallakasvo etsi sinua. Oletko lähdössä metsälle?”
”Olenpa hyvinkin”, kampesin itseni pystyyn ja vilkaisin oppilaiden pesälle. ”Vien Untuvatassun hiekkakuopalle ja näytän hänelle miten vihollista vastaan puolustaudutaan. Opetan hänelle samat liikkeet kuin sinä minulle”, kehräsin.
Kipinämyrsky vilkaisi taakseen. ”Hallakasvolla on sinulle muita suunnitelmia. Hän pyytää meitä lähtemään metsästämään syvemmälle korkeamäntyjen suuntaan. Tiedäthän sinä paikan, joka on lähellä vanhaa kaksijalkalaa? Valvomoksiko sitä nyt kutsuttiinkaan?”
Kallistin päätäni. Yleensä mestarit saivat suurimmaksi osin päättää oman ja oppilaansa aikataulun. *No, ehkäpä Hallakasvon mielestä on tärkeämpää täyttää tuoresaaliskasa*, tajusin ja rentouduin. ”Tiedänhän minä!” vastasin hymyillen entiselle mestarilleni. ”Siellä ei olekaan saalistettu vähään aikaan. Olen varma, että meidän ja Untuvatassun kohdalle sattuu sopivia saaliita.”’
”Untuvatassu voi mennä Höyhensiiven mukaan”, Kipinämyrsky sanoi ja lisäsi nopeasti: ”Hallakasvon määräys!”
”Ai, no selvä sitten”, pitkitin vastaustani ja heilautin häntääni juuri ulos asteleville Höyhensiivelle ja Poutatassulle, jotka pysähtyivät eteemme.
”Huomenta”, ystäväni tervehti. ”Mitä asiaa, Aurinkokajo?”
”Haluatko ottaa Untuvatassun täksi päiväksi mukaasi?” kysyin tietäen jo vastauksen. Ystäväni varmasti halusi nähdä, kuinka kehittynyt hänen tyttärensä jo oli. ”Hallakasvo on määrännyt minut metsälle, enkä millään haluaisi lipsua oppilaani koulutuksesta.”
”Tottahan toki!” kilpikonnakuvioinen naaras vastasi liiankin reippaasti ennen kuin ravisti päätään ja hymyili. ”Siis kyllähän se käy.”
Naurahdin. ”Kiitos, Höyhensiipi. Voin joskus ottaa Poutatassun harjoituksiimme, kun sinulla on muuta.”
”Sovittu!” tämä kehräsi ja lähti johdattamaan Poutatassua takaisin kohti oppilaiden pesää.
Tunsin Kipinämyrskyn turkin painautuvan omaani vasten. ”Mennäänkö? Ei meillä ole koko päivää aikaa”, liekinvärinen naaras naurahti silmät kiiluen hyvätuulisesti.
”Mennään vain!”

Tuuli tuiversi turkkejamme pudotellen puiden oksilta lunta. Ilmassa tuoksui pian alkava lumisade, kun tarvoimme rivakasti eteenpäin uppohangessa. Reviirillemme oli toki aurattu tiettyjä polkujakin, mutta näin harvaan käytetyllä metsäalueelle niitä ei ollut. Vilu värisytti turkkiani, kun vatsakarvoihini takertui hyistä lunta ja kun varpaideni väliin jäi lumipaakkuja.
”No ei ole tänä lehtikatona lumen puutetta”, huomautin edessäni kulkevalle Kipinämyrkylle, joka pää matalalla aurasi meille reittiä yhä vain syvemmälle korkeamäntyjen sekaan. Mestarini vain murahti vastaukseksi. ”Vaihdetaanko paikkaa?” ehdotin. ”Minun vuoroni aurata polku.”
Liekinvärinen naaras pysähtyi ja antoi minun raivata tieni tämän edelle. Jos olin äsken valinnut raskasta etenemistä, se ei ollut mitään verrattuna tähän. Nyt kun minua vahvempi kissa ei aurannut minulle puolivalmista polkua, eteenpäin kulkeminen vaikeutui. Nostelin jalkojani korkealle ja upotin ne taas syvälle hankeen yrittäessä päästä eteenpäin ainakin yhtä nopeaa tahtia kuin entinen mestarinikin oli edennyt.
Sitä mukaan mitä syvemmälle etenimme, puusto alkoi harventua ja harmaiden männynoksien välistä alkoi näkyä suuria paloja valkoharmaata taivasta. Vaikka lunta oli tälläisillä alueille enemmän, oli tuuli piiskannut sen kovaksi tasoksi, joka ei upottanut enää niin paljon. Viima oli myös kasannut lunta kasoiksi tai paljastanut sen alta käppyräisiä lehdettömiä pensaita ja kaatuneita oksia. Täydellisiä piilopaikkoja ulos uskaltautuneille pikkunisäkkäille. Ja ehkä löytäisimme lehtikatovarastojaan etsivän oravankin.
Kuulin Kipinämyrskyn pysähtyvän takanani ja nuuhkaisevan syvään ilmaa aivan kuin rauhoittuakseen. ”Meidän pitäisi varmaankin hajaantua”, naaras totesi hetken kuluttua. ”Näin avaralla alueelle ei ole tarpeeksi suuria piilopaikkoja meille molemmille.”
”Ja varsinkin, kun turkkimme ovat niin räikeä vastakohta lumelle”, kehräsin hiljaa. ”Sopii, mihin suuntaan sinä lähdet?”
Kipinämyrsky osoitti välittömästi kohti harvenevaa puurivistöä. ”Minä voin käydä kurkkaamassa tuolta.”
Siristin silmiäni. ”Sinuna en kuitenkaan menisi niin lähelle valvomoa. Niistä kahdesta erakosta on ollut jo ihan tarpeeksi haittaa.”
Entinen mestarini väräytti vain korviaan. Naaras oli kokenut soturi, eikä voinut sietää huolehtimista. Tällä kertaa tämä ei kuitenkaan vastannu osaavansa asiansa. ”En mene valvomolle asti. Pysähdyn viimeistään aidan luona.” Niine sanoinen Kipinämyrsky lähti kiireisesti ravaten kohti lumen ja mäntyjen taakse katoavaa aitaa.
Painauduin kosteaa lunta vasten ja annoin terävän katseeni kiertää ympäröivää maisemaa. Valtavat, jo harmaiksi muuttuneen männyt kohosivat ketunmittojen päässä toisistaan ja kohottivat ikivihreät neulasensa kohti taivasta ja valoa. Ne olivatkin ainoa väriläikkä koko lehtikadon harmaudessa. Muutoin koko aukea oli uppoutunut valkeaan lumivaippaan. Harvaoksaiset, mutta tuuheaneulaiset männyt eivät päästäneet aivan niin paljoan valoa ruohonjuuritasolle kuin lehdettömät, kuolleelta näyttävät lehtipuut, mutta jouduin silti siristelmään silmiäni valkeudessa. Ikävän kostea viima pörhötti turkkiani ja tunkeutui sen alle, mutten siltikään voinut olla pitämättä siitä. Vaikka lunta oli silmänkantamattomiin ja taivas synkeänharmaa, tuulessa tuoksui häivähdys hiirenkorvaa. Vain hitunen, mutta kuitenkin.
Avasin suuni haistellakseni paremmin kuonoani vasten puhaltavaa tuulta. Suojakeli oli varmasti ajanut joitakin saaliseläimiä ruoan hakuun. Ja suoraan minun suuhuni. Lähdin kevein askelin eteenpäin käännellen korviani jokaiseen suuntaan. Näin hiljaisessa metsässä kuulisin varmasti, jos orava rapistelisi männystä alas tai metsämyyrä kahisuttelisi pesänsä uloskäyntiä. Saaliseläinten ääniä ei kuitenkaan kuulunut. Sen sijaan kuulin... juoksuaskelia?
Nousin välittömästi pystyyn ja kiinnitin katseeni suuntaan, josta hätäiset tassunäänet kuuluivat. Ei mennyt silmänräpäystäkään, kun Kipinämyrskyn pelosta pörhistynyt turkki välähti näkyviin lumipenkan takaa. Naaras jarrutti aivan eteeni vihreät silmät suurina ja harhailevina.
”Kipinämyrsky, mikä hätänä?” tivasin välittömästi. ”Onko sinulla kettu perässäsi?” Nuuhkaisin ilmaa valppaana. Punaruskeasta pedosta ei kuitenkaan ollut häivähdystäkään ilmassa.
”Ei, ei kettu”, Kipinämyrsky rääkäisi. ”Pentu on vaarassa! Pentu on vaarassa koiran kynsissä!”
Tunsin vereni jäätyvän. Hetken ajan näkökentässäni välähti valtava mustaruskea koira, jonka terävät hampaat välkähtivät minua kohti. Räpäytin silmiäni ja näky oli poissa. Hetkessä vereni muuttui kuumaksi ja adrenaliini syöksähti kehooni. Ei ollut aikaa jäädä pelkäämään jotain, joka oli tapahtunut aikoja sitten. Pennun henki oli vaarassa!
”Missä?” tivasin välittömästi entiseltä mestariltani.
”Tuolla! Sen aidan takana olevan hylätyn kaksijalan pesän puutarhassa”, Kipinämyrsky tärisi silmät kiiluen.
Ei ollut aikaa jäädä ajattelemaan. Syöksähdin hurjaan vauhtiin, kuin tuli hännän alla, enkä ollut kuulla liekinvärisen naaraan huutoa: ”Minä haen apua!”
Sydän jyskytti korvissani, kun viiletin kovan lumipinnan ylitse häntä perässäni hulmuten. *Minun täytyy olla nopeampi. Minun täytyy olla nopeampi*, mourusin itselleni samalla, kun käpäläni tarpoivat nopeaa tahtia loputtomalta tuntuvaa matkaa. *Minun täytyy olla nopeampi. Minun täytyy pelastaa pennun henki!* Puut välähtelivät molemmilla puolillani ja olin kuulevinani oravan kiipeävän hurjaa vauhtia ylös mäntyyn. Minulla ei kuitenkaan ollut aikaa jäädä saalistamaan. Tuuli piiskasi turkkiani ja hoputti minua kovempaan vauhtiin.
Lopulta edessäni kohosi rispaantunut ja lumen painosta taipunut puuaita. Ponnistin ajattelematta sen päälle enkä tuntenut kipua, kun kynteni tarttui pehmeään puuhun, vääntyi ikävästi ja lopulta katkesi irti. Adrenaliini peitti kaiken alleen, kun pudottauduin aidalta syvään lumeen ja olin kaatua hangen painuessa allani. Keltaiset silmäni polttivat ympäristöä etsiessani Kipinämyrskyn tarkoittamaa kaksijalan pesää.
Suuri hukahdus repi ilmaa ja sai minut kääntymään oikealle. Sydän tykytti rinnassani kovempaa kuin äsken. Suuren kuusen alla oli tosiaankin vanha kaksijalan pesä, joka puoliksi romahtaneesta katosta, aukoista sen kyljissä, sekä sitä ympäröistä kaatuneesta rautalanka-aidoista, näytti aivan autiolta. Koiran huuto kuitenkin kertoi aivan muuta. Se oli nälkäinen ja pelokas ulvahdus, joka sai niskakarvani pystyyn. Enkai ollut tullut liian myöhässä? Joko koira oli raadellut avuttoman pennun?
Sain käpäliini liikettä ja juoksin kaksijalan pesän luo. Sen synkät aukot kyljissä saivat minut nielaisemaan. Jännitin vapisten koko kehoni ja loikkasin puoliksi romahtaneen rautalanka-aidan päälle ja siitä sitten maahan.
Se oli virhe. Siinä samassa, kun etukäpäläni hipaisivat lunta kaksijalan puutarhassa, minut peitti suuri varjo, joka kuului varjoakin valtavammalle koiralle. Sen korvat olivat taittuneet ja ruskeissa silmissä oli villiintynyt katse. Koiran ruokkoamaton turkki roikkui laihaakin laihemman, mutta tiukan kehon päällä. Näin läheltä pystyin laskemaan pedon jokaisen, nahan alta paistavan kylkiluun. Lämmin ja sairaalta tuoksuva henkäys pörrötti viiksiäni ja koiran vertahyytävä haukahdus sai minut jähmettymään hetkeksi. Mutta vain hetkeksi.
Rääkäisten peräännyin taaksepäin. Koira jyrähti roivokkaasti ja loikkasi eteenpäin. Koko sen suuri keho kuitenkin sävähti ja se pysähtyi kuin seinään, kun koiran kaulassa roikkuva hihna kiristyi. Se oli sidottu aitaan kiinni eikä päässyt lähemmäs. Kysymys oli kuitenkin vain hiirenmitoista kiinni. Koira haukahti verenhimoisesti ja rynnisti taas eteenpäin silmät punaisina. Jälleen kerran hihna kiristyi ja vetäisi koiran taaksepäin, mutta se ei estänyt nälkiintynyttä eläintä yrittämästä uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen.
Minusta alkoi pikkuhiljaa tuntua, että minulla ei ollut mahdollisuutta pelastaa pentua. Kylmäävän hetken ajan kuvittelin valtavan pedon, joka haukkasi pienen vinkuvan kissanpennun suuhunsa, ravisteli sitä ja katkaisi sen pehmeästi, kuin kynsi leikkaisi vedenpintaa.
Naps. Korvia painavan äänettömässä ilmassa kajahti pamahdus, joka sivalti kuin ruoska. Koira oli rynnistänyt viimeisen kerran eteenpäin ja saanut painollaan hauraan hihnan katkeamaan. Saanut katkeamaan viimeisen asian, joka erotti sen maukkaasta saaliista. Ruskeisiin silmiin syttyi nälkäinen, villi, mutta tyytyväinen kiilto. Se kumartui salamana eteenpäin väläyttäen keltaiset hampaat ja verenpunaisen kidan.
Hampaat leikkasivat niskanahkaani, kun se nosti minut ylös. Rääkäisten hapuilin tassuillani jalansijaa ja ja yritin kynsilläni viiltää koiraa. Tunsin kuuman pisaran valuvan selkääni pitkin, eikä ollut epäilystäkään, että se oli omaa vertani. Hetkeksi maailma tuntui tärisevän hillittömästi, kun koira ravisti minua kuin pientä eläintä. Ja sehän minä sille olin.
Tunsin tärähtäväni lohduttavan kylmää lunta vasten. Hetkessä olin pystyssä välittämättä hetkellisestä silmieni pimenemisestä sekä viiltävästä kivusta niskassani. Koiran haukahduksen saattelemana otin jalat alleni. Ainoan puolustuskeinon mikä minulle nyt oli. Juokseminen.
Metsä vilkkui silmäkulmissani. Sydän jyskytti kurkussani. Niskastani valuva veri lämmitti selkääni. En pystynyt tuntemaan mitään muuta. En ajattelemaan. Pystyin vain laittamaan käpäliäni toisen eteen ja väistelemään tielleni osuvia esteitä. Takaani kuului haukahdus, mikä sai minuun lisää voimaa. Kiiruhdin loukkaantumisestani huolimatta lumivallien yli, lehdettömien pensaiden ohi, matalalla roikkuvien oksien ali sekä tietenkin raapivien varpujen läpi.
Tällä kertaa takaani kuuluva haukahdus kuului lähempää. Kuulin jo valtavien jalkojen töminen sekä tunsin hännänpäässäni lämpimän hengityksen. Edessäni kohosi kuusi, jonka juuret kurottautuivat korkealle maanpinnan yläpuolelle. Jännitin lihakseni lähestyessäni sitä ja valmistauduin loikkaan. Etukäpäläni irtosivat ensimmäisenä maasta, sitten ponnistusta antavat takajalkani. Arvioin pompun väärin. Hetken ajan ajatukseni harhaili, ja tunsin etukäpäläni tärähtävän karheaa juurta vasten. Tunsin heittäväni kuperkeikan ja tömähtävän lumelle selkä edellä. Silmäkulmissani vilkkui mustia pilkkuja, jotka uhkasivat sumentaa koko lopunkin katseeni.
Hetkessä koira oli ylläni. Kaiken sen pelon keskellä tunsin surun pistoksen. *Näenkä nyt emoni ja isäni? Pisarasydämen? Tulevatko he hakemaan minua?* Koira murisi ja tunsin lämpimän kuolatipan putoavan kaulalleni. *Anteksi Vaahterasumu. Anteeksi Höyhensiipi. Anteeksi Kipinämyrsky ja se pentu, jota en voinut pelastaa.*
Jännitin kehoni ja paljastin kynteni. Ilman taistelua minähän en lähtisi.

//Kipinä? Vaahtera? :3

Nimi: Zare

07.03.2019 16:10
______________________________________________

Nimi: Zare

05.03.2019 18:39
Kipinä// 7kp
Vuoksi// 42kp
Hohto// 6kp
Mesi// 10kp

Vastaus:

+10kp Kipinälle, Vuoksille ja Hohdolle

Nimi: Mesitassu

03.03.2019 18:05
Istuin märällä aukiolla tylsistyneenä, häntäni heiluen tapani mukaan hiljaisesti ees taas. Korvani liikkuivat seuratessani leirin tapahtumia. Hohtolehti saapui parantajan pesästä ja istahti juttelemaan Valkoaskelen kanssa. Ukkostassu ja Untuvatassu jakoivat myyrän keskenään. Kirsikkavirta, Niemiturkki ja Hiekkakynsi lähtivät juuri partioon.
"Mesitassu!" Nostin päätäni ja huomasin Liekkiraidan seisovan edessäni.
"Mitä?" Vastasin katsomatta mestariani silmiin. Sade oli saanut minut pahalle tuulelle.
"Haluaisitko saalistamaan?" mestarini kysyi ja huomatessaan ilmeeni hän lisäsi: "Voit tietenkin jäädä tänne kastumaan, jos haluat."
Huokaisin liioitellusti ja nousin seisomaan venytellen joka jalkaa vuorotellen, kunnes tunsin itseni jotenkuten vetreäksi.
"Mennään sitten." Lähdin kävelemään kohti leirin suuaukkoa, Liekkiraita kiirehtien vierelleni.

"Mistä tuollainen asenne?" Raidallinen kolli kysyi matkalla. "Sinähän pidät saalistuksesta."
"Kai se on vain tämä sade", mutisin hiljaa. En ollut kyselytuulella.
"Mitä sanoit?"
"Sanoin, että- äsh!" sähähdin turhautuneena. "Tämä sade vain."
"Hm." Leikkiraita katsoi ensin minua ja sitten kohti metsää. "Haistan variksen."
"Minä saan sen kyllä kiinni!" naukaisin ja lähdin kohti hajun lähdettä.
"Hetki, Mesitassu", Liekkiraita maukui suu edelleen raollaan, mutten välittänyt ja jatkoin eteenpäin.
"Mesitassu." Kollin nauku kuulosti nyt käskevämmältä, ja pysähdyin kääntämättä katsettani mustasta linnusta edessäpäin. Hännänpääni vääntyili ärsyyntyneesti. "Mitä?"
"Haistan myös ketun", mestarini varoitti, ja käännyin katsomaan tätä hämmentyneenä. Pensaiden rapina ja variksen äkillisesti katkeava huuto kiinnittivät huomioni edessäpäin, ja käännettyäni katseeni takaisin huomasin jotain.
"Liekkiraita", nau'uin hiljaa, pelko kuuluen äänestäni. "Minne varis meni?"
"Mesitassu, peruuta minua kohti. Hitaasti", raidallinen kolli käski, ja tottelin aivan ajattelematta. Painauduin kiinni kollin turkkiin, kunnes muistin ettei minun ollut tarkoitus olla peloissani. Astuin askelen poispäin Liekkiraidasta, ja samassa vierestäni välähti kirkkaanoranssi turkki. Kirkaisin ja hypähdin taaksepäin. Edessäni seisoi Liekkiraitaakin isompi eläin, jolla oli pöyheä häntä ja - kuten huomasin - oikein terävät hampaat.
//Ei nyt oo motivaatioo pidempään, Liekki?

 

©2019 Metsäketo - suntuubi.com