Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
 1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Zare

12.08.2018 23:08
__________________________________________________

Nimi: Zare

12.08.2018 20:49
Sihutassu// 10kp
Lumitassu// 30kp, 9kp
Nopsaraita// 51kp
Tuhkaviiksi// 34kp, 11kp
Viistotassu// 6kp
Taivalrusko// 23kp

Nimi: Tuhkaviiksi

11.08.2018 14:26
Istuin yhdessä Lampihengen, Mustahännän ja Uikkutassun kanssa Taon päämajalla. Olin vasta eilen saanut tietää, että sijaisvanhempani olivat elossa – samoin kuin heidän toinen pennuistaan… En ollut koskaan suorittanut niin vaikeaa asiaa, kuin Apilatassun kuolemasta kertominen hänen perheelleen. Lampihenki oli ottanut uutiset todella raskaasti, samoin kuin tämän sisko Uikkutassu. Mustahäntä esitti urheaa, mutta tiesin, että se vaikutti häneenkin melko voimakkaasti.
”En kertonut teille eilen, koska ajattelin Apilatassua koskevan tiedon olevan tätä tärkeämpää, mutta Seittinenä kuoli myös. Seittinenä pelasti minut ja Apilatassun, ja se koitui hänen kohtalokseen”, kerroin hetken kestäneen hiljaisuuden jälkeen jopa pelottavan surumielisesti. Lampihenki, Mustahäntä ja Uikkutassu käänsivät katseensa minuun, ja aloin tuntea oloni vääräksi. En halunnut olla surullinen hänen kuolemastaan, eihän hän koskaan halunnut olla minkäänlaisessa osassa elämässäni.
Painoin päätäni itseeni pettyneenä, mutta sitten tunsin Lampihengen siirtyvän lähemmäksi minua ja painoi turkkinsa turkkiini kiinni lohduttavasti.
”Tiedän, että sinusta tuntuu siltä, ettet saisi surra hänen siirtymistään Tähtiklaaniin, mutta Seittinenä oli kuitenkin sinun isäsi”, sijaisemoni sanoi hiljaa. ”Se kertoo ainoastaan inhimillisyydestä. Seittinenä rakasti sinua, hän ei vain uskaltanut näyttää sitä, koska kaipasi niin paljon Usvapisaraa. Uskon, että hän näki sinussa emosi, ja se pelotti häntä.”
Vilkaisin varovaisesti Lampihenkeä ja tämän rakkaudesta tuikkivia silmiä.
”Hän… Hän sanoi minua pojakseen”, kerroin yhä itsekin epäuskoisesti.
”Miltä se tuntui?” Lampihenki kysyi pehmeästi. Katsoin tassujani mietteliäästi. Muistan vain kuinka lämpimän tunteen se sana oli saanut minut tuntemaan juuri silloin.
”Hyvältä. Kai”, vastasin epävarmasti, ja sitten halusin vain työntää aiheen pois päästäni. En halunnut ajatella asiaa yhtään enempää. Irtaannuin Lampihengestä, ja heilautin häntääni kuin pyyhkiäkseni alakuloisuuteni.
”Menen katsomaan joko Lumitassun on herännyt”, sanoin ja käännyin ympäri. Kuulin Lampihengen kuiskaavan jotain Mustahännälle, ja sitten tunsin heidän huolestuneiden katseidensa polttavan niskaani. Kaikki oli hyvin. Mainiosti.

”Hei, Sahramiloiste. Onko Lumitassu vielä herännyt?”
Parantaja oli pesän ulkopuolella paistattelemassa lämpimässä auringonvalossa.
”Hän heräsi hetki sitten. Takiaistähti, Lieskalumi ja Varjolehti ovat siellä, mutta tule ihmeessä sisään”, parantaja naukui ystävällisesti ja lähti johdattamaan minua.
”Lumitassu”, Sahramiloiste huikkasi. ”Sinulle on vielä yksi vieras!”
”Tuhkaviiksi!” Lumitassu maukaisi onnellisesti, kun astelin Takiaistähden ja Varjolehden takaa sulavin askelin. Katsahdin naaraan vanhempiin, kun Varjolehti tönäisi päällikköä, ja pian he ja Lieskalumi lähtivät ulos pesästä Sahramiloiste kannoillaan. Tunsin pienen punan nousevan kasvoilleni, mutta pudistin päätäni ja siirsin katseeni Lumitassuun.
Astelin lähemmäs ja istuin hänen viereensä, sanoen:
”Hyvä, että olet kunnossa.” Nuolaisin Lumitassun poskea hellästi.
”Samoin”, Lumitassu hymyili.
Lumitassu haukotteli pienesti, ja kävi sitten makuulleen petille. Mietin hetken, mutta päätin sitten asettua hänen viereensä kietoen häntäni Lumitassun häntään. Lumitassu sulki silmänsä tyytyväisenä, kun aloin sukimaan hänen tuhkanharmaaksi värjäytynyttä turkkia. Ei mennyt pitkään, kun Lumitassun tasainen tuhina alkoi ja lakkasin pesemästä hänen turkkiaan. Minä vain katsoin häntä.
”Olet minulle todella tärkeä, Lumitassu”, sanoin, vaikka tiesin, että naaras oli jo syvässä unessa.

Nimi: Taivalrusko

10.08.2018 22:41
”Totta kai minua kiinnostaa, onko Hiljaisuusloiste kunnossa”, suhahdin Sahramiloisteelle, joka itsepintaisesti esti minua pääsemästä pienempään toipilashuoneeseen. ”Hän on entinen mestarini. Antaisit minun edes jutella hänelle hieman.” Hiljaisuusloisteesta oli tullut minulle tärkeä, siskoon verrattavissa oleva kissa koulutukseni aikana, joten tietenkin olin huolissani hänen kunnostaan.
Sahramiloiste avasi suunsa, mutta sulki sen sitten silmät kiiltäen. ”Ei hän voisi kuitenkaan puhua”, naaras lopulta maukaisi hiljaa. ”Ihan totta, Taivalrusko, minulla olisi muutakin tekemistä kuin vahtia sinua.” Kulmani kurtistuivat ja kallistin huolestuneena päätäni.
”Päästä minut sitten ohi. Mitä tarkoitat? Onko hän tajuton?” kysyin. ”Minulle sanottiin, että hän on tajuissaan. Kai hän tokenee?”
Epäröinti pilkehti parantajan erivärisissä silmissä, ja naaras vilkuili hetken ympärilleen päästäen sitten minut ohitseen. ”Hyvä on. En minä voi sinua estääkään näkemästä häntä viimeistä kertaa.”
”Viimeistä?” sihahdin uskomatta korviani ja kiirehdin Sahramiloisteen ohitse pieneen huoneeseen. Oliko Hiljaisuusloisteen tilanne pahempi kuin minulle oli kerrottu? Sahramiloiste seurasi minua hiljaisin askelin hämärään tilaan, jossa erotin kaksi hahmoa: toinen heistä oli Myrskyklaanin Särkkäviiksi ja toinen oli Hiljaisuusloiste. Molemmat makasivat kyljellään noin ketunmitan päässä toisistaan, ja tunnistin Myrskyklaanin Pujopilkun hahmon kumartuneena klaanitoverinsa ylle. Miksi täällä ei ollut ketään muita? Luulin, että tämä olisi toinen, normaali toipilashuone sen suuremman huoneen ohella.
”Särkkäviiksen tila on vakaa, mutten usko Hiljaisuusloisteen- Sahramiloiste, kenet sinä toit mukanasi?” kolliparantaja nosti katseensa Särkkäviiksestä ja hämmentyi selvästi huomatessaan minut. Kaipa hän oli keskittynyt klaanitoveriinsa niin, ettei ollut haistanut minua.
”Taivalruskon. Hänellä on oikeus sanoa hyvästit entiselle mestarilleen, Pujopilkku”, klaanimme parantaja maukaisi hiljaa, ja myrskyklaanilainen kohautti hieman kulmiaan.
”Sinä siis luovutit?”
”Olit itsekin sanomassa, ettei hänen tilansa ole ainakaan parantunut”, Sahramiloiste tokaisi ääni värähtäen lopussa. ”Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, ettei hän elä enää kauaa.”
”Tilanne taitaa tosiaan olla niin”, Pujopilkku mumisi. ”Nopeasti sitten. Sinua tarvitaan muuallakin, eikä täällä oleminen ole sinulle hyväksi.”
Silmäni olivat laajenneet ja kykenin vain tuijottamaan Hiljaisuusloisteen kehoa sanattomana. Naaraan silmät olivat auki, mutta ne eivät liikahtaneetkaan eivätkä tuntuneet katsovan minnekään. Vaaleaa turkkia oli jäljellä vain hänen kasvoissaan ja ylävartalossaan, ja koko muu keho rujon näköisten palovammojen peitossa. Osa niistä näytti jo hieman parantuneilta, mutta niitä oli silti liikaa – en tarvinnut parantajan koulutusta kertoakseni, ettei naaras selviäisi tuosta ilman todellista ihmettä.
”Hiljaisuusloiste…” kuiskasin kumartuen entisen mestarini ylle. Hän ei reagoinut mitenkään, ja hänen vinkuva hengityksensä ja tiheästi kohoileva kylkensä olivat ainoat merkit siitä, että naaras yleensäkään oli elossa. Vilkaisin Sahramiloistetta, mutta naaras oli kääntänyt katseensa pois. Ymmärsin sen hyvin; kokeneimmallekin parantajalle olisi varmasti vaikeaa katsoa omaa emoaan tässä kunnossa.
”Mitä tapahtui?” kysyin hiljaa. Mikä oli saattanut soturin tällaiseen kuntoon? En olisi uskonut edes metsäpalon aiheuttavan tällaista; olisin kuvitellut, että kissa joko paloi kokonaan tai sai pienehkön palovamman. Hiljaisuusloisteelta oli kuitenkin palanut puolet kehosta, mutta naaras oli silti – toistaiseksi – elossa.
”Hän jäi sen männyn oksiston alle, jonka vuoksi Riekkotäplä ja Tuulikuje kuolivat”, Sahramiloiste maukui hiljaa. ”Oksat sytyttivät hänen alaselkänsä tuleen, mutta hän sai raahauduttua veteen ennen kuin hän paloi kokonaan. Utukuono ja Lehmustassu auttoivat hänet turvaan.”
”Sahramiloiste, minä olisin voinut selostaa tuon”, Pujopilkku maukaisi hieman toruvan kuuloisena. ”Sinulle ei tee hyvää käydä tapahtunutta uudelleen läpi. Menehän nyt tarkastamaan muiden klaanilaistesi kunto, sinä näytät siltä että saatat pyörtyä kohta.”
Parantaja luimisti hieman korviaan, mutta totteli myrskyklaanilaista poistuen vauhdilla pesästä. Vilkaisin syrjäsilmällä Pujopilkkua. Kolli ei ollut sanonut sanoja ilkeästi, mutta hän oli täydellisesti tilanteen tasalla. Täytyi myöntää, että kunnioitin parantajaa suuresti – hän ei tainnut olla edes minun tai Sahramiloisteenkaan ikäinen, mutta kokemusta hänellä tuntui olevan enemmän kuin minulla ja Nopsaraidalla yhteensä. Tälläkin hetkellä parantajakolli oli kumartunut Särkkäviiksen ylle korvat höröllä, kuin etsien pientäkin epänormaalia ääntä klaanitoverinsa hengityksessä. Siitä huolimatta näin hänen silmissään väsymystä ja hieman haikeuttakin.
”Pujopilkku, kiitos avustasi”, maukaisin kumartaen kollille pienesti. ”Tiedän, että olette muiden parantajien kanssa tehneet parhaanne Hiljaisuusloisteen hyväksi. Mutta eikö sinun kannattaisi tehdä vahdinvaihto? Vaikutat väsyneeltä.”
”Särkkäviiksi on setäni”, myrskyklaanilainen maukaisi yllättävän tyynesti. ”Haluan itse varmistaa, että hän selviää. En anna hänen kuolla samalla tavalla kuin isäni ja tätini kuolivat. Klaanilla on tarpeeksi huolia jo muutenkin. Sitä paitsi Hohtolehti ottaa aina välillä vahtivuoron, älä siitä huolehdi. Joka tapauksessa, Taivalrusko, olen pahoillani klaanitoverisi kohtalosta”, kolli jatkoi vaihtaen hieman aihetta. ”En halua antaa hänelle unikonsiemeniäkään, sillä hänellä on vielä pienenpieni mahdollisuus selviämiseen. Ja koska hän ei pysty puhumaan tai liikkumaan, en voi kysyäkään hänen mielipidettään asiasta. Minulla ei ole valtuuksia tapattaa kissaa, joka mahdollisesti haluaisi vielä elää”, Pujopilkku selitti matalalla äänellä. ”Todennäköisesti se johtaa vain siihen, että hänen kuolemansa tulee olemaan tuskallinen. Haluaisin kuitenkin vielä pitää kiinni siitä pienestä toivosta, joten älä sinäkään heitä kaikkea toivoasi pois, Taivalrusko. Hiljaisuusloisteen palovammat ovat parantuneet yllättävänkin hyvin, joten nyt kyse on siitä, onko hänellä muita vammoja. Hänen selviämisensä tulee riippumaan siitä.”
”Entä kaksijalat?” ehdotin varovasti. ”Eivätkö ne ole hyviä vakavien vammojen hoidossa?”
”Kaksijaloillakin on rajansa”, Pujopilkku totesi. ”Vaikka niiden taidot joskus riittäisivätkin, kissat eivät ole niille riittävän arvokkaita, jotta ne olisivat valmiita kuluttamaan kauan aikaa melkein toivottomaan tapaukseen. Kaikki, mitä ne voisivat luultavasti tehdä, olisi helpon ja nopean kuoleman antaminen. Eivät kaksijalatkaan ihmeisiin pysty.”
”Ymmärrän”, maukaisin hiljaa vilkaisten Hiljaisuusloisteen liikkumatonta kehoa. ”Tehkää te sitten parhaanne, mutta älkää pitkittäkö hänen kipujaan liiaksi. Sahramiloistekaan ei varmasti halua emonsa kärsivän.”
”Niin, Sahramiloiste”, Pujopilkku huoahti hiljaa. ”Hän on loistava parantaja, mutta oman emon näkeminen tuossa kunnossa on hänellekin liikaa. Viitsisitkö ilmoittaa puolestani Takiaistähdelle, että pitää häntä hieman silmällä ja turvautuu myös muiden klaanien parantajien apuun? En halua paapoa Sahramiloistetta liiaksi, mutta minusta hän tarvitsee lepoa juuri nyt.”
”Täytyy sanoa, että olen samaa mieltä”, totesin hiljaa nyökäten samalla. ”Ilmoitan asiasta Takiaistähdelle.”
Pujopilkku hymyili hieman apeasti ja vilkaisi sitten Hiljaisuusloistetta. ”Kiitos. Joudun kuitenkin pyytämään sinua poistumaan nyt, Taivalrusko. Anteeksi, etten kyennyt tekemään tämän enempää Hiljaisuusloisteen hyväksi.”
”Teit kaikkesi, enkä voi pyytää enempää”, maukaisin. ”Kohtalo on joskus julma. Tulet auttamaan vielä monia kissoja tulevaisuudessa. Älä anna tämän lannistaa itseäsi.”
Kummallinen haikeus pilkahti Pujopilkun silmissä, mutta kolli nyökkäsi sanomatta enää mitään. Hän käännähti ympäri palatakseen Särkkäviiksen luokse, ja tulkitsin sen merkiksi lähteä. Kumarruin koskettamaan Hiljaisuusloisteen korvaa kuonollani ikävän tunteen puristaessa kurkkuani. Edes naaraan silmät eivät liikahtaneet kosketukseni johdosta, ja minusta olisi ollut hankala uskoa, että Hiljaisuusloiste olisi ollut enää hengissä ensinkään, ellei hänen hinkuva hengityksensä olisi tuntunut niin tukehduttavalta.
”Olit loistava mestari ja klaanitoveri”, maukaisin hiljaa. Pujopilkun sanojen sävy oli ollut sen verran synkkä, että tiesin näkeväni Hiljaisuusloisteen nyt viimeistä kertaa. ”Hyvästi.”

Nimi: Viistotassu

09.08.2018 12:08
"Vääräraita! Vääräraita!", rääkyvät ääneni kaikuivat hiljaa mielessäni. Lieskojen humina ja niiden kuuma polte kihelmöivät ruumiissani. Kuului tömähdys, tuijotin kauhun vallassa kuinka Vääräraita kaatui maahan. Aika piteni, sydämeni lyönnit kävivät hitaammiksi. Korvissani humisi, kissojen avunhuudot kaikuivat joka kolkasta.
"Vääräraita!", Lumitassu huusi Tuhkaviiksen viereltä, kaksikko katsoi viereltä kuinka liekit nielivät Vääräraidan, mestarini. Lopulta liekit erottivat heidät, enkä nähnyt enään mitään. Hetki kiri tajuntaani, upotin kynteni maahan tiukasti ja hyppäsin sokeasti päin Vääräraidan sijaintia, sitten yhtäkkiä pimeni. Kaikki kävi niin nopeasti, tunsin osuneeni johonkin joka kähisi hiljaa paikoillaan. Aikaa ei ollut hukattavaksi, takerruin jonkin jäänteisiin yrittäen epätoivoisesti nykiä tätä pois tilanteen keskeltä. Revin ja raahasin kaikilla voimillani, yrittäen samalla sietää polttavan kivun joka oli vallannut koko kehoni. Lopulta kurkkuni perältä pääsi epätoivon karjaisu, kunnes lopulta polte lakkasi. Päästin nopeasti irti Vääräraidan niskasta, ja tämä kähähti. Mestarini keho oli palanut pahasti, hyvin pahasti.
"Vääräraita?", ääneni värähti epätoivosta. Hivuttauduin kollin pään lähelle.
"Viistotassu?", mestarini kysyi kuiskaten heikosti.
"Vääräraita minä tässä!", huudahdin. Vääräraita haukkoi henkeään, ja kouristeli kivusta. Kyynelet kirivät silmiini, en tiennyt mitä tehdä. Olin epätoivoinen, mutta sisimmässäni tiesin ettei Vääräraita kestänyt kauan. Kolli käänsi vihertävän katseensa minuun, ja hymyili heikosti.
"En ikinä lähde viereltäsi, muista tämä Viistotassu..", Vääräraita kähisi hiljaa. Parahdin hiljaa painaen pääni mestarini turkkiin viimeisen kerran.
"Et ole ikinä yksin...", Vääräraita haukkasi henkeä. Mestarini lapa kohosi viimeisen kerran ja painui alas, viimeisen kerran. Parahdin lohduttomaan itkuun. Mieleeni painuivat hetket, hetket joina Vääräraita oli ollut tukenani, opettanut minua, valjastanut minua tulevaisuuteen. Hän oli opettanut minulle, mitä rohkeus ja mitä jalous tarkoitti, hän , hän oli ollut se joka oli ollut merkittävä osa elämääni.
"Joku, auttakaa meitä...", sihisin hiljaa kyynelten valuessa Vääräraidan turkille.
"Auttakaa meitä!", karjahdin epätoivossa nostaen pääni ylös, ketään ei näkynyt. Olimme yksin, minä, olin yksin.


//TODELLA epätodellinen pahoittelut, mut oli pakko väsätä joku herkkä momentti näiden keskelle. Ajattelin että Viisto olisi kateisa pari päivää (ja klaanin keskuudessa luultaisiin jopa kuolleeksi) Väärän kuoleman jälkeen Viiston luonne muuttuu huomattavasti.

Nimi: Lumitassu

07.08.2018 20:53
Avasin silmäni raolleen, ja näin Sahramiloisteen vieressäni.
"Mit- missä olen?" Kysyin ja yritin nousta jaloilleni, mutta parantaja työnsi minut lempeästi takaisin maahan. "Älä nouse."
Suostuin takaisin makuulle, mutta kysyin silti uudestaan olinpaikkaani.
"Olemme Taon päämajassa", Sahramiloiste kertoi. "Siis turvassa."
Nyökkäsin uupuneena ja nukahdin tuntien parantajan asettelevan jotain lapaani.

Kuulin ympäriltäni häsellystä sekä hätäisiä naukuja. Pinnistelemällä erotin Sahramiloisteen äänen. "Hänellä on kaikki hyvin."
Avasin haluttomasti silmäni ja näin Varjolehden ja Takiaistähden vierelläni, Lieskalumi hiukan kauempana. Varjolehden silmiin nousivat kyyneleet, ja hän auttoi minut istumaan. Vasen lapani oli jäykkä, mutta siihen ei sattunut ainakaan juuri nyt.
Minulta kesti hetki tajuta, että koko perheeni oli elossa ja hyvissä voimissa. Kun tajusin sen, painoin pääni Varjolehden turkkiin, ja Takiaistähti nuoli niskaani. Myös Lieskalumi kävi viereeni, ja pysyimme siinä, aivan paikallamme.
Viimein erkanimme hieman.
"Ihanaa, että olet kunnossa", mau'uin Lieskalumelle, kunnes muistin jotain, ja katseeni synkkeni. "Mutta Hunajalaikku on kuollut."
Lieskalumen säpsähtäessä vilkaisin vaivihkaa omien vanhempieni reaktioita, ja heidän katseensa olivat ilmeettömät.
"Sietäisitte hävetä!" Suutahdin heille. "Hän ei ehkä ollut eläessään kovin mukava, mutta hän kuoli kuin soturi. Kuoli pelastaen minut!"
Varjolehti säpsähti äänensävyäni, ja Takiastähti painoi päänsä. "Olet oikeassa."
"Lumitassu", Sahramiloiste huikkasi. "Sinulle on vielä yksi vieras!"
Hymyilin onnellisena nähdessäni vanhempieni takaa ilmestyvän harmaan kollin. "Tuhkaviiksi!"
Varjolehti tönäisi Takiaistähteä ja osoitti hännällään jonnekin taaksepäin. Päällikkö ymmärsi vihjeen ja seurasi kumppaniaan Lieskalumi kannoillaan. Sahramiloiste livahti perheeni perään.
Istuin siinä hetken, vain katsellen uljasta harmaata kollia ja tämän harmaita silmiä. Pakotin kyyneleet takaisin.
Tuhkaviiksi astui lähemmäs, istuen lopulta vieressäni.
"Hyvä, että olet kunnossa", harmaasilmäinen kolli sanoi ja nuolaisi poskeani.
Hymyilin. "Samoin."
Haukottelin hieman ja kävin makuulleni. Tuhkaviiksi kävi viereeni. Hän kietoi häntänsä häntääni ja laski päänsä pääni viereen. Suljin silmäni ja nukahdin harmaan kollin sukiessa noesta edelleen likaista turkkiani.

//Tuhka? Nopsa? Taival? Lumi varmaan lähinnä vaeltelee juttelemassa

Nimi: Tuhkaviiksi

06.08.2018 15:53
”Lumitassu!” yritin huutaa palavien puiden rätinän yli, mutta turhaan, sillä liekit kätkivät alleen kaiken. En nähnyt naarasta savun seasta, en edes haistanut häntä. Purin hampaitani yhteen tietämättä mitä minun pitäisi tehdä. Voisin joko yrittää etsiä häntä tai jatkaa matkaani Kaksijalkalaan, jonne meidän olisi ollut tarkoitus päästä. En halunnut jättää Lumitassua taakseni, mutta tässä tilanteessa minulla ei todella ollut muuta vaihtoehtoa. Voisin vain yrittää selviytyä itse, ja toivoa, että Lumitassu pääsisi myös turvaan.
Käännähdin ympäri jatkaakseni matkaa, mutta silloin kuului kova rasahdus, ja korkea puu kaatui tielleni. Sitä ympäröivät liekit leimahtivat minua kohti polttaen turkkiani. Irvistin kivuliaasti. Pakoreittiä ei näyttänyt olevan missään, sillä tuli oli ympäröinyt minut kokonaan. Aloin pälyillä ympärilleni paniikin saavuttaessa minut, mutta savu alkoi olla koko ajan vain tiheämpää ja tiheämpää.
Ennen kuin ehdin ottaa askeltakaan mihin tahansa suuntaan, yskän puuska yllätti minut. Yskiminen kiristi keuhkojani ja kurkkuani niin paljon, että yrittäessäni nielaista jouduin inahtamaan. *Mitä minä teen? * ajattelin epätoivoisesti, ja yritin painautua niin lähelle maata kuin pystyin. En selviäisi enää pitkään, mutten päässyt tulta karkuun minnekään.
Luovuttaen aloin sulkea silmiäni jopa puristuksiin, mutta sitten tunsin jonkun tökkivän minua nenällään. Raotin silmiäni epämääräisesti, ja saatoin erottaa minua muistuttavan kissan.
”Seittinenä?” onnistuin kysymään hieman hämilläni. Kampesin itseni ylös tulijan avustamana, ja vasta silloin olin varma, että kyseessä oli isäni, Seittinenä. Kolli ei sanonut mitään, mutta kehon kielellä hän pyysi minua nojaamaan itseensä. Tein kuten kolli käski, mutta yritin pysyä mahdollisimman paljon omilla jaloillani. Harmaa kolli alkoi johdattaa minua liekkejä kohti niin ripeästi kuin pystyimmekin.
”Ei täältä pääse minnekään!” kähisin. Seittinenä kuitenkin jatkoi matkaa itsepäisesti.
Toivoksemme edessämme alkoikin erottua suurta kiveä vasten kaatunut puu, joka muodosti pienen kulkuväylän turvaan liekkien keskeltä. Kaatunut puu oli liekeissä, mutta se kestäisi sen aikaa, kunnes pääsisimme sen ali. Olin juuri irrottautumassa Seittinenän turkista, kun korviini kantautui pelon sekoittama ääni. Tunnistin äänen heti.
”Se on Apilatassu, hänet täytyy hakea”, yskähdin, mutta siirsin kaiken painon tassuilleni, ja lähdin äänen lähdettä kohti huterin askelin. En ehtinyt pitkällekään, kun isäni pyrähti eteeni.
”Seittinenä, väistä! Etkö huomaa, ettei tämmöiseen ole aikaa?” puuskahdin ärtyneenä savujen täyttämien keuhkojen avustuksella.
”En voi pelastaa teitä molempia. Sinä olet jo tarpeeksi huonossa kunnossa – varmasti puhumattakaan Apilatassusta – enkä pysty auttamaan teitä kumpaakin”, isäni murahti. Sihahdin varoittavasti, mutta Seittinenä ei siirtynyt askeltakaan.
”Sitten sinun täytyy pelastaa Apilatassu”, määräsin ja jouduin jo siirtämään tassujani leveämmälle asennolle horjahtaessani. Laskin päätäni heikkouden yrittäessä vallata minua, ja kuulin soivien korvieni läpi Seittinenän ahdistuneen henkäyksen.
”Sinä se sitten osaat olla yhtä itsepäinen kuin emosi oli”, kolli mumahti ennen kuin katosi Apilatassun suuntaan savun sekaan.

Ei mennyt kovin pitkään, kun Seittinenä palasi Apilatassu perässään, ja huokaisin helpotuksesta, ettei velipuoleni ollut loukkaantunut pahemmin.
”Nyt meidän on pidettävä kiirettä”, Seittinenä sanoi kireästi antaen minun nojata jälleen itseään. Seittinenä viittoi Apilatassulle tietä, ja kolli meni edeltämme väylän luo. Puunrunko risahteli jo uhkaavaan sävyyn.
Apilatassun vaaleanharmaa turkki vilahti puun ja kiven välistä toiselle puolelle nopeasti.
Astelimme isäni kanssa väylän eteen, ja hän työnsi minua menemään ensin. Väittämättä vastaan pujahdin pienestä raosta liekehtivän tulimeren toiselle puolen. Otin askeleen tai pari väylästä eteenpäin ja käännyin odottamaan Seittinenää Apilatassun viereen. Juuri, kun aloin nähdä hänen harmaan turkin vilahduksia puunrungon välistä, varoittamatta sen enempää puu rysähti katkeamalla maahan.
”Seittinenä!” huudahdin järkyttyneenä, kun näin kollin makaavan rungon alla lähes elottoman oloisena. Apilatassun terävä henkäisy teki minulle pahaa.
Laskeuduin harmaan kollin tasolle: ”Oletko kunnossa? Kuinka pahasti olet jumissa?”
Aluksi Seittinenä ei vastannut mitään, mutta huomasin kylkien kuitenkin kohoilevan – epätahtiin.
”Teidän täytyy mennä. En tunne takajalkojani ollenkaan, ne ovat varmasti halvautuneet”, Seittinenä pihisi. Apilatassu henkäisi takanani terävästi, ja se sai minut voimaan pahoin.
”Mutta-”, aloitin, vaan Seittinenä keskeytti minut murahdusta muistuttavalla äänellä:
”Minulla ei ole oikeutta sanoa tätä, mutta kuuntelisit ensimmäisen ja viimeisen kerran isäsi antamaa ohjetta.” ”Sinä ansaitset pitkän, hyvän elämän. …Yhdessä Lumitassun kanssa. Tee hänet onnelliseksi.”
Katsoin Seittinenää silmät pyöreinä, kuin eksyksissä oleva pieni pentu.
”Isä…”, sopersin, mutta nyökkäsin sitten päättäväisenä, ”Minä lupaan, isä. Olet minusta vielä ylpeä.”
”Minä olen jo, poikani”, Seittinenä sanoi väläyttäen hymyn, jota en ollut koskaan nähnyt. ”Pitäkää kiirettä nyt!”
Loin isälleni kiitollisen katseen ja käännyin ympäri kohti kaksijalkalaa, joka jo häämötti pienesti kauempana edessä. Kyynel vierähti poskeltani alas lennähtäen sitten ilmaan, kun lähdin juoksemaan varovaisesti Apilatassun seuratessa minua painavin askelin.

Hetken jaksoin jo uskoa epäonnen väistyvän tieltä, kuulin ensin Apilatassun hidastavan askeliaan, ja lopulta tämä kaatui tömähtäen tuhkaiselle maalle. Jarrutin äkkinäisesti ja kiirehdin velipuoleni luo hätäinen ilme kasvoillani.
”Koita jaksaa vielä”, pyysin huolestuneesti. Kolli ei vastannut mitään – kuulin vain hänen hengityksensä rahisevan epätasaisesti. Suljin silmäni hyväksyen todellisuuden.
”Tähtiklaani kulkekoot kanssasi”, sanoin hiljaa, ja kosketin kollin poskea omallani. *Ole ottamassa hänet vastaan, isä*, lähetin äänettömän pyynnön ennen kuin jatkoin juoksemista.

En ollut varma näkemästäni, mutta aivan kuin… Aivan kuin olisin nähnyt Lumitassun osittain valkoisen turkin liekkien seassa. Tuntui kuin pieni kivi vierähti sydämeltäni – kunpa se vain olisi hän…
”Lumitassu!” huusin kysyvästi. Hetken ajan oli hiljaista, mutten lakannut juoksemasta.
”Tuhkaviiksi!” pian kuului pelokas vastaus, ja ymmärsin nähneeni oikein. Lumitassu oli elossa! Suunnistin savun seassa etsien Lumitassun tuttua turkkia, ja onnekseni naaras huusi nimeäni uudelleen. Lopulta sain noen likaaman turkin näkökenttääni ja juoksin naarasta kohti.
Lumitassu painautui turkkiini kiinni hätäisesti, ja yritin nuolla tämän päätä rauhoittavasti.
”Minä luulin jo…”, Lumitassu nyyhkytti kyyneleiden valuessa, ”Luulin, että menetin sinut.”
”En koskaan jättäisi sinua”, maukaisin lohduttavasti. ”Lumitassu, minä pidän sinusta. Erityisellä tavalla.” Siinä se oli. Minä sanoin sen. Olin saanut paljon rohkeutta isältäni sanoa tuo ääneen, ja lisäksi olin liian huojentunut pidellessäni Lumitassua syleilyssäni.
”Niin minäkin sinusta”, Lumitassu vastasi kuiskaten katsoen minua suoraan silmiini. En kerennyt painaa kuonoani hänen turkkiinsa kiinni, kun yhtäkkiä naaras lyyhistyi ja alkoi yskiä kovaa.
”Sinut pitää saada pois näistä liekeistä”, sanoin terävästi, pelokkaana naaraan menettämisestä. Tönäisin Lumitassua eteenpäin yskäkohtauksen laantuessa, ja lähdin juoksemaan Lumitassun vauhtia tämän vierellä.
Samassa seuraamme liittyi toinenkin kissa, jonka tunnistin Vääräraidaksi.
”Lumitassu! Oletko kunnossa?” varapäällikkö kysyi. Lumitassu nyökkäsi varmistukseksi.
”Et näytä siltä!” Vääräraita vilkaisi naaraan lapaa, mutta pian soturi makasi maassa Lumitassun huudahduksen saattamana. Lumitassu yritti lähteä auttamaan, mutta estin häntä.
”Lumitassu, lopeta!” kielsin niin kovaa, kuin pystyin pidellessäni naaraasta kiinni, ”Se on vaarallista!”
”Tämä koko tulipalo on vaarallinen! Minun täytyy auttaa!”
En päästänyt Lumitassusta irti, ja vaikka olisinkin päästänyt, Vääräraita oli lähes kadonnut liekkimeren sekaan. Naaras huudahti säikähtäneenä ja kyyneleet valuivat tämän poskia pitkin, kun viitoin häntä lähtemään juoksemaan.
Hetken päästä jouduimme todistamaan vielä Ruskatuulen kuoleman - olin nähnyt jo neljän kissan kuolevan silmieni edessä… Toivottavasti muilla olisi käynyt parempi tuuri.

Olimme päässeet turvaan metsäpaloa kaksijalkalaan, sekä kauemmaksi kaksijaloista, jotka parveilivat lähellä reviirejämme.
”Missä”, Lumitassu huohotti, kun pysähdyimme, ”missä muut ovat?”
”En tiedä”, myönsin pälyillen ympärilleni. Lumitassu varautui yllättäen, ja kaksijalan pesän takaa ilmestyi kilpikonnakuvioinen naaras. Lumitassu paljasti kyntensä ja sähisi tulijalle. Luimistin korvani tarkkana, ja olin valmis taistelemaan viimeisillä voimillani.
”Mary?” kuului toisen kissan ääni, ja sitten musta kolli ilmestyi kilpikonnakuvioisen naaraan rinnalle. Musta kolli aikoi hyökätä kimppuumme heti huomattuaan meidät, mutta Maryksi kutsuttu naaras pysäytti tämän aikeet hännällään. Näpäytin Lumitassua hännälläni merkiksi rauhoittua, mutta pidimme yhä varamme.
”Ah, olet oikeassa, Mary”, kolli hymähti hetken nuuhkittuaan, ”He tosiaan ovat Jokiklaanista.”
”Mistä tiedät, mistä olemme? Ja kuka olet?” Lumitassu ehti avata suunsa minua ennen.
”Äläpäs kysele, pentu”, tuntematon kolli naukui. ”On epäkohteliasta kysyä nimeä kertomatta ensin omaansa.”
”Nimeni on Tuhkaviiksi”, aloitin astuessani hieman eteenpäin, ”Tämä tässä on Lumitassu.”
”Olemme eksyneet klaanistamme, kun pakenimme liekkejä. Lumitassu on loukkaantunut, eikä jaksa enää kauaa.”
”Vai niin”, kolli sanoi vaikeasti tulkittavasti. ”Näytäpäs minulle.”
”En ennen kuin tiedän, kuka olet”, Lumitassu murahti itsepäisesti. Mieleni teki hieman naurahtaa naaraalle, mutta käännyin sitten katsomaan kysyvästi mustaa kollia.
”Oikein”, tämä naurahti, ”Nimeni on Jeti, kenraali Jeti – Taon lauman johtaja.”
”Ja tässä on tyttäreni Mary”, Jeti kertoi viitaten kilpikonnakuvioiseen naaraaseen. Kenraali kertoi ettei Mary osannut puhua.

”Ei osaa puhua? Miten hän sitten kommunikoi?” kysyin uteliaana.
”Viittomakielellä”, Jeti vastasi, ja suuntasi katseensa sitten jälleen Lumitassuun. ”Saisinko nyt nähdä vammasi?”
Lumitassu epäröi hetken, mutta kääntyi sitten niin, että Jeti ja Mary saattoivat nähdä haavan. Lumitassu kertoi sen olevan palovamma.
”Seuratkaa minua”, Jeti sanoi, kerrottuaan, että tiesi missä klaanimme olisi. Lähdin kulkemaan kahden kissan perässä, mutta Lumitassu jäi huohottaen jälkeen. Pysähdyin hänen lähelleen ja kävin matalaksi.
”Kiipeä selkääni. Matka taittuu joutuisammin”, sanoin pyytäen. Kokoni ei tällä kertaa ollut ongelma – minä kun en ollut mikään kovin kookas -, mutta Lumitassu oli kuitenkin minua pienempi. Lisäksi koulutuksen aikanani saamani lihakset auttoivat minua kantamaan Lumitassua vaivattomammin. Olin itsekin menettänyt paljon voimia, mutta minulle tärkeintä oli saada Lumitassu turvaan.
Silmän räpäyksestä kuulinkin Lumitassun tuhisevan niskaani, ja jatkoin matkaani entistäkin tiheämpään tahtiin Jetin ja Maryn perässä.

//Nyt on Seittinenä ja Apilatassu Tähtiklaanin joukossa.
Lumi?

Nimi: Nopsaraita

05.08.2018 15:45
Olin vaihtamassa oman petini sammaleita. Kuumuus ja kuivuus teki niistä epämukavia ja pisteleviä, ja kaiken lisäksi sammaleet olivat alkaneet haista. Sotureiden pesän miellyttävä omaistuoksu oli muutenkin muuttunut tunkkaiseksi, ja välillä pesän haju pisti nenään. Olin saanut Heinämarjan, Lieskalumen, Tuhkaviiksen ja Taivalruskon mukaan pesikkeiden vaihtoon, vaikka Taivalruskon sammaleita ei tarvinnut vaihtaa.
”Käyn kysymässä Sahramiloisteelta, mikä hänen sammaltilanteensa on”, Heinämarja tarjoutui, kun olimme keränneet kaikkien petisammaleet yhteen pinoon. ”Käydään keräämässä lisää, jos meille kaikille ei riitä sopiva määrä.”
Nyökkäsin siskolleni, ja katselin hänen menoaan. Kun huomioni siirtyi takaisin kolmeen muuhun kissaan, Lieskalumi venytti selkäänsä, ja asettui kyljelleen paljaalle maapohjalle.
”Tämähän on viileämpi kuin sammalet”, hän totesi. ”Ihana viileää. Voisin nukkua seuraavan yön ihan hyvin ilman petiäkin.”
Astelin soturin viereen, ja panin maate asettaen tassut kehoni alle.
”Totta puhut”, vastasin, ja lepuutin hyvilläni väsähtäneitä jalkojani. Sitten nostin katseeni kahteen kolliin. ”Kokeilkaa tekin.”
Taivalrusko oli juuri asettunut alas samalla tavoin kuin minä, kun Heinämarja palasi takaisin.
”Meidän pitää käydä keräämässä lisää. Sahramiloisteella oli sammal muutenkin vähissä”, naaras naukaisi.
”Töihin siis”, Taivalrusko totesi, ja nousi. Tein samoin, ja lähdin Tuhkaviiksen perästä ulos auringonpaisteeseen. Tunsin heti pilvettömältä taivaalta paistavan auringon poltteen ruskeissa täplissäni. Samassa Lieskalumi hymähti hämmästyneenä. Katsahdin naaraaseen kysyvästi. Hänen katseensa oli nauliutunut taivaalle, jonnekin puurajan yläpuolelle.
”Savua!” kuulin Vääräraidan samassa huudahtavan. Nostaessani katseeni näin, kuinka musta savupilvi kohosi taivaalle paksuna, kielien vain yhdestä asiasta: tulesta.
Leirissä alkoi hämmentynyt ja osittain paniikinomainen hälinä.
”Leiristähän lähti partio hetki sitten”, Tuhkaviiksi henkäisi. ”Heidän pitäisi palata takaisin leiriin.”
Sydämeni alkoi hakkaamaan kiivaammin. Kuivuus oli jatkunut pitkään, joten palo etenisi varmasti nopeasti. Olisimmeko me muka turvassa leirissä?
Samassa kyseinen partio pyyhälsi leirin sisäänkäynniltä leiriaukiolle.
”Meidän pitää lähteä!” partion johdossa ollut Oksaturkki älähti. ”Palo eteni jo joen toiselle puolelle!”
Samassa huomasin, kuinka oranssit liekit nuolivat leiriä ympäröiviä puita, ja peittivät sinitaivaan savuun ja kipinöihin. Tuli tarttui kaikkeen, mihin osui. Kohta leirin sisäänkäynti syttyi palamaan.
”Jokiklaanin kissat! Meidän täytyy evakuoida leiri!” Takiaistähden huudahdus kantautui voimakkaana ja auktoriteettisena yli tulin roihun ja kissojen paniikinomaisten huudahdusten. ”Paetaan kaksijalkalaan! Tuli leviää nyt niin nopeasti, että mikään muu paikka ei ole turvallinen! Kaksijalat pysäyttävät liekkien etenemisen, joten se on ainoa turvallinen paikka!”
Kissat alkoivat juosta ulos leiristä, mistä vain pääsivät. Tuli oli tähän mennessä tarttunut jo leirin keskellä kasvavaan puuhun, ja jos emme pakenisi pian, liekit ympäröisivät pian leirin.
Etsin hätääntyneenä emoani katseellani. Missä hän oli?
”Nopsaraita, liiku!” Heinämarja huudahti.
”Missä emo on? Hän ei voi jäädä tänne?” huudahdin takaisin. Siskoni oli jo menossa kohti tulimuurissa olevaa aukkoa, kun hän pysähtyi, katseen rävähtäessä takaisin leirin suuntaan.
”Klaaninvanhimpien luona!” hän huudahti. Sinne lähdin juoksemaan, ajattelematta sen enempää. Huomasin Simpukkapuron seisovan emonsa Laventelitäplän luona, ilman minkäänlaista aietta liikkua.
”Emo!” huudahdin hänelle jo pitkän matkaa ennen luokse pääsemistä. ”Meidän täytyy lähteä!”
”Minä en jätä Läventelitäplää!” hän sanoi hätäännystä äänessään, kun jarrutin kaksikon luo.
”Sinun täytyy, Simpukkapuro”, Laventelitäplä sanoi hiljaa. ”Sinulla on pentusi. Pidä heistä huolta. Minä olen liian heikko pakenemaan.”
Simpukkapuro puisteli päätään, mutta heikosti ja periksiantavaisesti. Puskin emoni kylkeä otsallani, osoittaen että olisi mentävä.
”Minä jään tänne ja huolehdin, että kaikki pääsevät pois”, Laventelitäplä jatkoi, ja lähti juoksemaan oppilaiden pesää kohti.
”Mennään”, sanoin hiljaa mutta vakavasti. Simpukkapuro nousi, ja lähti perässäni juoksemaan kohti Heinämarjaa. Takiaistähti juoksi ohitsemme, Varjolehden ja Lumitassun seuratessa perässä.
”Nyt mennään”, Heinämarja totesi.
”Juostaan suoraan Ukkospolulle!” huudahdin, ja lähdin juoksemaan palavan metsän läpi. En päässyt kuitenkaan pitkälle, kun kuulin Saukkotassun älähdyksen noin ketunmitan päästä oikealta. Jarrutin.
”Mitä nyt?” Heinämarja kysyi, yskien savua. Simpukkapuro teki samoin, mutta ei sanonut mitään.
”Saukkotassu on pulassa”, sanoin. ”Menkää edeltä. Nähdään Ukkospolulla.”
Vastausta odottamassa käänsin kulkuni älähdyksen suuntaan. Väistelin polttavia liekkejä, kiittäen Tähtiklaania siitä, että minulla oli lyhyt turkki. Muussa tapauksessa olisin jo kärventynyt kuoliaaksi.
Samassa näin sivusilmästäni vilauksen Pajutassusta, ja pysähdyin. Hän oli jäänyt Saukkotassun kanssa jumiin kaatuneen puun alle. Kummankin takajalat olivat näkymättömissä.
”Apua!” paikalla oleva Sulkatassu huudahti. Hän oli vahingoittumaton, mutta ei selvästi halunnut jättää vaikeroivia sisaruksiaan itsekseen.
”Minä olen täällä!” huudahdin, ja loikkasin kolmikon luo.
”Nopsaraita, anna minä autan heitä”, kuulin Tunturituulen sanovan takaani. Kolli loikkasi eteeni, ja yritti siirtää painavaa runkoa. Hän ähkäisi, kun se ei onnistunut ensimmäisellä kerralla. Sulkatassu painautui isäänsä vasten, pelokkaana ja itkuisena.
”Mutta tuo ei onnistu yhdeltä kissalta”, sanoin napakasti. Elämä alkoi hiipua Pajutassusta ja Saukkotassusta, tässä tulisi kiire. Liekit nuolivat jo puunrunkoa, jonka alle kahden oppilaan alaruumiit olivat jääneet.
”Nopsaraita, sinun täytyy lähteä”, sanoi Kiviaskel, joka tuli Tunturituulen avuksi puskemaan runkoa. Katseeni kääntyi ympäristöä arvioiden. Liekit olivat vaarallisen lähellä, ja ympäröisivät meidät pian.
”Mutta te kuolette!” älähdin vihaa äänessäni. Viis Tunturituulesta ja hänen pennuistaan, mutta setääni en halunnut menettää.
”Sitten me kuolemme kuin soturit”, Kiviaskel sanoi, ja loikkasi minua kohti puskien minut noin kissanmitan päähän. Yläpuolelle kasvavan tammen oksa päästi samassa uhkaavan rusahduksen, ja se putosi humisten alas, tukkien näköyhteyden viiteen kissaan. Itku alkoi nousta kurkustani, kun pyristelin hätäisenä jaloilleni ja lähdin juoksemaan suuntaan, jossa arvioin Ukkospolun olevan. Kiviaskel ja muut kuolisivat. Näkisin setäni seuraavan kerran Tähtiklaanin riveissä. Ajatus puristi kurkkuani, ja kyyneleet sumensivat silmäni niin, että näin vaivoin kulkea eteeni. Se kostautui, sillä kompuroin johonkin pehmeään, ja kaaduin kyljelleni. Koska metsäpalo nuoli saniaisia ja kanervia joka puolella ympärilläni, nousin nopeasti takaisin jaloilleni jatkaakseni matkaa. Katsahdin kuitenkin kohtaan, johon olin kompastunut, ja sävähdin järkytyksestä – Vuokkotassun eloton ruumis makasi savun ja liekkien keskellä. Karva oli palanut niin pahasti pois oppilaan kehosta, että minun teki pahaa katsoa. Minun oli pakko kääntyä, ja jatkaa matkaa.
Yrittäessäni suunnistaa kauhun vallassa palavan metsän läpi, Tähtiklaania rukoillen ja järkytyksensekaista itkuani tukahduttaen, tajusin, että olin eksynyt. Minun oli pakko pysähtyä, koska savu sanoi oloni väsyneeksi ja sairaaksi, ja henki ei kulkenut. Yskin yrittäen vetää kunnolla henkeä, mutta en ehtinyt.
”Nopsaraita, ylhäällä!”
Katseeni nousi samassa kohti palavien puiden latvoja, ja ehdin katsoa, kuinka yläpuolellani oleva oksa kallistui kohti maata, kohti minua. Lihakseni jännittyivät ja loikkasin välittömästi taaksepäin, juuri ennen kuin oksa rysähti maahan ja pirstoutui liekehtiviksi palasiksi. Sydämeni hakkasi rintakehääni vasten niin kovasti, että pelkäsin tukehtuvani siihen paikkaan. Happea haukkoen katsoin, kuka minut oli pelastanut, ja ilahduksekseni huomasin sen olleen Taivalrusko. Olin eronnut kollista silloin, kun leiri oli syttynyt tuleen, ja tunsin nyt helpotusta nähdessäni ystäväni kunnossa.
”Missä Heinämarja on?” kysyin ravattuani kollin luo. Vaikka mistä hän olisi voinut tietää.
”Hierakkatassun ja vanhempieni kanssa. Tule, he odottavat lähistöllä”, Taivalrusko ohjeisti napakasti, ja lähti edelläni juoksemaan liekeistä rätisevien kasvustojen ohi. Huojennut täytti minut, kun näin siskoni hengissä ja kunnossa Hierakkatassun vieressä saapuessamme neljän kissan luo. Huojennus vaihtui kuitenkin samoin tein huoleksi, kun tajusin, ettei Simpukkapuro ollut Heinämarjan kanssa.
”Missä emo on?” kysyin huolesta värisevällä äänellä.
”Matkalla kaksijalkalaan”, Heinämarja totesi lohdullisesti. Nyökkäsin helpottuneena. En kestäisi Simpukkapuron menettämistä, en tällaisena aikana kun kissojen ruumiita lojuu elottomana metsänpohjassa, vailla tukea tai toivoa elämästä.
”Meidän pitää jatkaa”, Lätäkköloikka puuskutti. ”Löytää tie Ukkospolulle.”
//nyt on sen verran kiire kirjoittaa, että skippaan Taipaleen vanhempien kuoleman. Jos sen haluaa lukea, tsekkaa taipaleen viimeisin tarina.//

Hyvä Tähtiklaani, kuinka monen kissan hengen tämä palo tulisi viemään. Oli jo vienyt? Siinä vaiheessa, kun ohitimme Haukiturkin kärventyneen kehon, aloin tajuta tilanteen vakavuuden. Puhdas järkytys alkoi sivuuttamaan pelkoa ja vihaa. Tunteeni olivat ristiriitaiset. Tiesin, että tästä kokemuksesta toipuminen veisi kauan, jos toipuisin koskaan.
Viimein Ukkospolun tasainen reuna tuli savun keskeltä esiin. Kompuroin yskien ja väsyneenä sen kovalle pinnalle Taivalruskon perästä, Heinämarjan ja itkuisen Hierakkatassun seuratessa.
”Mitä teemme?” Heinämarja kysyi samalla, kun antoi Hierakkatassun nojata kylkeensä.
”Kaksijalkalaan. Sinne meidän pitää päästä”, Taivalrusko sanoi sävyttömällä äänellä. Nyökkäsin.
Sen enempää emme ehtineet tehdä mitään, kun metsässä rätisevän tulen yli nousi uusi ääni. Se oli korviahuumaavan kova, nouseva ja laskeva ulvomista muistuttava ääni. Ääni voimistui, ja tuli selkeästi kohti. Kauhukseni tajusin, että ääni tuli valtavan suurista, punaisen värisistä Hirviöistä, jotka lähestyivät huumaavaa vauhtia Ukkospolkua pitkin. Ja niitä oli monta, ainakin neljä.
”Hirviöitä!” Heinämarja älähti.
”Vetäydytään metsään!” Taivalrusko huudahti, ja lähti takaisin liekkien suuntaan. Hirviöt olivat jo niin lähellä, että niiden etuvalot sokaisivat katseeni.
”Ei! Ei takaisin tuleen, oletko hullu?” huudahdin. Katseeni kieppui puolelta toisella, kun katselin vaihtoehtojamme. Silloin muistin kivisillan, jonka alta joki kulki.
”Minne sitten?” Heinämarja kysyi suorastaan ärähtäen samalla, kun seurasi Taivalruskoa.
”Sillan alle! Seuratkaa minua!” huudahdin, ja loikkasin pois Ukkospolulta. Punaiset, laatikon tapaiset hirviöt pyyhälsivät ulvoen ohitsemme.
Lähdin juoksemaan Ukkospolun viertä pitkin kohti kivireunaista siltaa. Kun vilkaisin nopeasti taakseni, huomasin Hierakkatassun ja Heinämarjan seuraavan, perässään Taivalrusko. Kolli piti perää, selvästi varmistaakseen, että muut pääsisivät turvaan.

Sillalle ei ollut pitkä matka. Kun kaikki kolme kissaa olivat päässeet suojaan perässäni, käskin Taivalruskon loiskia apunani vettä joen jäännöksistä sen kuiville penkereille. Emme voineet riskeerata sitä, että sillan allakin olevat kasvit olisivat syttyneet palamaan.
”Mitä teemme?” Hierakkatassu kysyi voimattomalla äänellä. Hän ja Heinämarja olivat asettuneet lepäämään vasten sillan toista reunaa.
Olimme hetken hiljaa. Sinä aikana kuuntelimme, kuinka pari muuta Hirviötä kulkivat Ukkospolkua pitkin, ylittäen sillan. Ne eivät ulvoneet, kuten ne edelliset, mutta kulkivat kuitenkin samaan suuntaan.
”Niin kauan, kuin tuli ei tänne tule, meidän on paras pysyä täällä. Ukkospolkua pitkin on vaarallista kulkea”, vastasin sitten.
”ja jos tuli tulee tänne?” Taivalrusko kysyi. Katsahdin kolliin.
”Tiedät itsekin. Meidän on päästävä tavalla tai toisella kaksijalkalaan”, totesin, ja asetuin itsekin makuulle asettaen tassut kehoni alle. Taivalrusko ei sanonut enää mitään, loi vain katseen siskoonsa, joka vaihtoi kieliä Heinämarjan kanssa. Kummankin naaraan kasvoilta näkyi suru, mutta epäilin, että Heinämarjan suru oli enemmän tukea ystäväänsä kohtaan.
Sitten olimme pitkään hiljaa. Kuuntelin lähinnä metsän rätisemistä ja liekkien vihamielistä huminaa. Koska savu nousi ylöspäin, saimme hengittää raikasta ilmaa sillan alla. Tosin minun henkitorveni rahisi pahanpäiväisesti, ja se sai minut yskähtämään aina välillä. Kun oloni oli parantunut hieman raittiin ilman ansiosta, kostutin joen kumpaakin puolta uudelleen. Kostutin myös kurkkuani juomalla muutaman kulauksen hitaasti virtaavasta vedestä, mutta se oli jo niin tuhkaista, että yksikin juontikerta sai suuni maistumaan pahalta. Niinpä annoin olla, ja asetuin samaan asentoon.
Taivalrusko huokaisi. Nostin traumatisoitumisesta kielivän ilmeettömän katseeni ystävääni. Hän katseli kaukana palavaa metsikköä yhtä ilmeettömästi kuin minäkin. Nousin ja astelin kollin viereen, istuen alas.
”Hei”, aloitin. Taivalrusko katsahti minuun, muttei sanonut mitään. ”Olen todella pahoillani siitä, mitä vanhemmillesi kävi. Tiedän tunteen.”
”Mutta sinä et nähnyt isäsi kuolemaa”, kolli sanoi hiljaa.
”En, mutta näin Kiviaskeleen, Tunturituulen ja hänen pentujensa kuoleman. Näin Vuokkotassun ja Haukiturkin kuolleet, palaneet ruumiit matkalla tänne.”
”Ei se ole sama asia.”
Minun olisi turha jatkaa tästä asiasta keskustelemista. Siispä laskeuduin makuulle Taivalruskon viereen, ja katselin hänen kanssaan liekehtivää metsää. Tuli oli hiipunut lähemmäs siltaa, muttei ollut vielä hälyttävän lähellä.
”En ole muistanut kiittää sinua siitä kalasta, jonka silloin toit minulle”, totesin katsomatta Taivalruskoon. ”Arvostin antamaasi tukea, ja arvostan edelleen.”
”En halunnut, että näännytät itsesi”, Taivalrusko sanoi hiljaa.
”Siksi tukesi auttoi minua. Ja totta puhuessa, olin jopa yllättynyt siitä”, sanoin, ja tällä kertaa katsoin vierustoveriini virnistäen tuttavallisesti. ”Vanhemman menetys on varmasti aina kova paikka. Siksi minusta tuntuu, että tulet tarvitsemaan minun tukeani, kun tämä on ohi.”
Taivalrusko katsahti kysyvän huvittuneena minuun, muttei tehnyt mitään kieltävää elettä.
”Anna minun antaa tukeani sinulle”, sanoin. ”Tiedätkö, minusta tuntuu ettemme pärjäisi ilman toisiamme. Tulemme tarvitsemaan vielä paljon toistemme tukea. Ehkä meidän pitäisi lyöttäytyä yhteen loppuelämäksemme?”
Äänessäni oli vinkeän kysyvä sävy. Taivalrusko katsoi jälleen minuun, tällä kertaa häkeltyvyyttä ilmeessään.
”Tarkoitatko että-?”
”Kyllä sinä tiedät, että pidän sinusta. Ja minusta tuntuu, että pidät minusta yhtä lailla. Vai mitä?” kysyin, ääneni pehmentyen loppua kohti. Taivalrusko virnisti pienesti, mutta olin huomaavinani, kuinka virnistys rikkoutui hymyksi.
”Otan tuon kyllä-vastauksena”, virnistin. ”Joten miksi emme jakaisi kiintymystä toisillemme läpi elämän?”
”Niin, miksi emme”, Taivalrusko sanoi katsoen minua silmiin. Hänen lausahduksensa oli enemmänkin toteamus kuin kysymys. Sitten hän virnisti, tällä kertaa oikeasti. ”Et kuitenkaan pärjäisi ilman minua.”
”En niin”, naurahdin, ja painoin pääni vasten isomman kissan lapaa. Kurkustani pääsi hento kehräys, kun suljin silmäni ja jäin siihen. Tunsin, kuinka Taivalrusko lipoi korvallistani pari kertaa. Se tuntui hyvältä, ja sai kaikki muut ajatukseni haihtumaan hetkeksi. Traumatisoiva päiväni parani yllättäen hivenen.

Jonkin ajan päästä minulle tuntematon, ruskeavalkoinen kissa kurkisti turvapaikkaamme, ja näyttäytyi sitten kokonaan. Nousin paikaltani Taivalruskon vierestä, ja olin valmiina mahdollisesti puolustamaan siskoani ja ystäviäni.
”Hei, älkää pelästykö minua”, kolli sanoi, kun Taivalruskokin nousi seisomaan. ”Tulen Taon päämajasta. Lähtekää sinne, muitakin klaanikissoja on kerääntynyt sinne. Ette ole täällä turvassa.”
”Sieltähän minä sinut tunnen”, Taivalrusko totesi. Ruskeavalkoinen kolli nyökkäsi.
”Osaatteko reitin päämajaan?” hän kysyi. Taivalrusko nyökkäsi. ”Hyvä. Lähtekää nyt heti.”
”Mites sinä?” kysyin, kun olimme nousemassa joen pengertä ylös Ukkospolun viereen.
”Etsin klaanikissoja, ja ohjeistan heidät tukikohtaan. Tulen kyllä perässä”, kolli sanoi napakasti, ja lähti kohti palavaa metsää. Tunsin oloni huojentuneeksi ja kiitolliseksi siitä, että taolaiset olivat tulleet etsimään perään jääneitä. Tai ainakin tämä yksi kolli oli tullut. Olin myös helpottunut siitä tiedosta, että klaanilaisia ja mahdollisesti Jokiklaanilaisiakin oli kerääntynyt yhteen paikkaan, ettei kissat joutuisi erilleen toisistaan kaksijalkalasta. Olisiko taolaisten päämaja sopiva turvapaikka tulipalon ajaksi?
”Tulkaa, mennään”, Taivalrusko sanoi ja lähti juosten ohjaamaan minua, Heinämarjaa ja Hierakkatassua Ukkospolun reunaa pitkin kohti kaksijalkalaa.
Ajatus mahdollisesta turvapaikasta haihtui mielestä samassa, kun huomasin vaalean ruumiin makaavan Ukkospolulla. Muutkin olivat huomanneet sen, ja hidastivat nyt, koska se ei selvästi ollut mikään metsän eläin.
”Se on Tyhjätassu”, Heinämarja henkäisi järkytyksekseni. Hän puhui totta. Nuoren oppilaan keho makasi luonnottomassa asennossa polun pinnalla. Kolli oli jäänyt Hirviön alle.
”Siirretään hänen kehonsa syrjään, ettei lisää Hirviöitä aja sen päältä”, Taivalrusko totesi. Ajatus oli hyvä, joten autoin kollia kantamaan oppilaan keho pois Ukkospolulta, ja sen viereisien puskien alle. Puskat olivat palaneet, mutta loivat silti jotain suojaa Tyhjätassun ruumiille. Tulikaan ei enää palanut tässä.
”Pitäisikö meidän haudata hänet?” Hierakkatassu kysyi.
”Minusta tuntuu ettei meillä ole aikaa”, totesin. Heinämarja käänsi korvansa taaksepäin harmistuksesta.
”Parasta jatkaa, etteivät muut luule meidänkin kuolleen. He saavat kyllä kuulla uutisen”, Taivalrusko sanoi, ja otti pari askelta eteenpäin merkiksi lähteä. En voinut muuta, kuin toivottaa mielessäni Tyhjätassulle turvallista matkaa Tähtiklaaniin, ellei oppilas olisi jo esi-isiensä riveissä tähtipölynä. Jatkoimme matkaa, vaiteliaina ja mietteliäinä. Toivoin tällä kertaa, että Taon tukikohta olisi riittävä suoja kaikille selviytyneille, ettei klaanien tarvitsisi kärsiä enemmistä menetyksistä.

Nimi: Lumitassu

05.08.2018 11:28
"Lumitassu! Juokse!" Varjolehti huusi vierelläni ja säntäsi edelleni Takiaistähden perään. Nopsaraita kiiti ohitseni entisen mestarinsa perään.
Ähkäisin kompastuessani kiveen ja kaatuessani kuonolleni tuhkaiseen maahan. Tunsin vierelläni jonkun auttavan minua takaisin jaloilleni.
"Lumitassu!" Tuhkaviiksi töni minua kuonollaan. "Nouse ylös!" Kompuroin jaloilleni ja pinkaisin Tuhkaviiksen perään. "Odota!"
Kuulin takaani kovaa tömistelyä, ja yhtäkkiä vasemmalta puoleltani kiisi ohi hevonen. Kirkaisin ja heittäydyin oikealle, kun hevosta seurasi toinen.
"Hevospaikan hevoset ovat karanneet!" Kuulin Tuhkaviiksen huudon vierestäni. Tunsin liekkien kuumuuden hännässäni ja kiristin tahtia.
"Tuhkaviiksi!" Kirkaisin kun eräs hevosista pakotti meidät erilleen. Korvani kääntyilivät, kun yritin kuulostella vastausta.
"Tuhkaviiksi!" Huusin uudelleen jatkaen edelleen juoksua. Sydämeni pamppaili. *Hyvä Tähtiklaani, ei!*
Jatkoin juoksemista, kyyneleiden pudotessa silmistäni. *Ei...*
"Lumitassu!" Kuulin huudon vierestäni. Vilkaisin oikealle puolelleni, ja näin en Tuhkaviikseä, vaan Hunajalaikun.
"Lumitassu!" Naaras huusi ihmeen rauhallisella äänellä liekkien huminan yli. "Yritä päästä kaksijalkalaan saakka! Siellä olemme turvassa!"
Puristin silmistäni kyyneleet ja nyökkäsin. Hunajankeltainen naaras vilkaisin taaksemme. "Varo!"
Hän tönäisi minut sivuun, ja iskeytyessäni maahan kuulin kuvottavan ruksahduksen. Vilkaisin äänen suuntaan, ja näin Hunajalaikun makaavan maassa silmät lasittuneina. En uskaltanut sännätä naaraan luokse, sillä lieskat alkoivat jo ympäröidä meitä. Vilkaisin suuntaan, jossa kaksijalkala oli, ja huomasin olevani ansassa. Kyyneleet putosivat silmistäni, kun liekit lähestyivät minua joka suunnalta.
Minulle jäi vain yksi vaihtoehto.
Yritin arvioida suuntaa, jossa kaksijalkala olisi, samalla kun savu kirveli silmiäni ja sai ne vuotamaan. Otin hiukan vauhtia, ja juoksin kohti liekkejä. Yritin hypätä pahimpien liekkien yli, mutta tunsin silti lamaisevan kivun lavassani ja kuumuuden koko turkillani kaatuessani maahan. *Ei, Lumitassu!* Komensin itseäni. *Nyt ei ole aikaa jäädä makaamaan!*
Kompuroin pystyyn. Juostessani ontuen vasenta lapaani päässäni alkoivat vilistä kauhukuvat siitä, mitä Tuhkaviikselle on voinut käydä. Hän on voinut jäädä ansaan, kuten minä, tai hevonen on voinut astua hänen päälleen, kuten Hunajalaikulle kävi. Yritin hengittää mahdollisimman vähän savua, mutta sen määrä sai minut silti yskimään.
Tunsin törmääväni johonkin.
"Anteeksi!" Huudahdin kun vihainen Hankitaival käännähti minua kohti. Klaaninvanhimman mukana olivat myös Loikkajalka ja Rastassiipi.
"Kas hei, Lumitassu!" mustavalkoinen kolli naukui. "Mitä lavallesi tapahtui?"
"Selitän myöhemmin", huohotin. "Mutta Hunajalaikku on kuollut."
Rastassiipi henkäisi. "Missä?"
"Ei kaukana takanapäin", vastasin juosten edelleen kissojen vierellä. "Mutta liekit-"
En ehtinyt edes sanoa lausetta loppuun, kun Rastassiipi pinkaisi juoksuun suuntaan, josta tulimme.
"Rastassiipi!" Loikkajalka huusi ja lähti perään. "Minne sinä menet?"
"Emme voi jättää klaanitoverin ruumista!" Kuulin Rastassiiven vastauksen, ja sitten huutoa ja leikkien humahduksen.
"Typeryksiä", Hanhisulka jupisi, mutta huomasin hänen ilmeestään, että hän yritti vain peitellä suruaan. "Juosta nyt suoraan liekkeihin!"
"Tulehan", tönäisin naarasta eteenpäin. "Ettei sinulle käy samoin."
Yhtäkkiä naaras alkoi yskiä uhkaavasti, ja maahan roiskui verta. Pelko täytti sisimpäni. "Hankitaival..."
Entisen parantajan polvet notkahtivat, ja tämä vaipui kyljelleen.
"Sano Varjolehdelle", harmaan naaraan ääni oli käheä, "että olen pahoillani." Ja hän sulki silmänsä. Painoin kuononi parantajan turkkiin, ennen kun jatkoin matkaani.

"Lumitassu!" Kuulin vaimean huudon. Korvani ponnahtivat pystyyn. Ääni oli tuttu. Aivan kuin...
"Tuhkaviiksi!" Huusin kollille takaisin, sydämeni edelleen pamppaillen. Lavassani tykytti kipu. Kun vilkaisin tykyttävää kohtaa, näin että siitä oli lähtenyt karvaa ja ihoa pois ja se vuoti verta. *Se varmaan hankautui maata vasten.* "Tuhkaviiksi!"
"Lumitassu!" Ääni kuului nyt lähempää. Yritin suunnistaa ääntä kohti, kunnes näin liekkien lomassa tutun harmaan turkin. "Tuhkaviiksi!"
Painauduin kollin rintaa vasten, ja tämä nuoli minun päätäni rauhoittavasti.
"Minä luulin jo..." nyyhkytin kyyneleiden valuessa poskiani pitkin. "Luulin, että menetin sinut."
"En koskaan jättäisi sinua", harmaa kolli maukui pehmeästi. "Lumitassu, minä pidän sinusta. Erityisellä tavalla."
Nostin katseeni kollin silmiin. Ääneni oli savun takia vain käheä kuiskaus. "Niin minäkin sinusta."
Yhtäkkiä aloin yskiä, ja Tuhkaviiksen naamalla välähti pelokas ilme. "Sinut pitää saada pois näistä liekeistä."
Aristin edelleen vasenta lapaani, ja kolli huomasi sen. "Ja tuo sinun täytyy näyttää Sahramiloisteelle."
Kolli tönäisi minua eteenpäin, ja pysyi juostessamme vierelläni varmistamassa, etten kaatuisi. Pian tunsin jonkun myös vasemmalla puolellani.
"Lumitassu!" Kuulin Vääräraidan äänen. "Oletko kunnossa?"
Nyökkäsin kollille. "Ei hätää."
Varapäällikkö vilkaisi lapaani ja näytti arvioivan juoksuani. "Et näytä siltä!" Yhtäkkiä hän hävisi viereltäni.
"Vääräraita!" Huudahdin kun kolli kompastui rähmälleen maahan. Liekit nuolivat jo hänen häntäänsä. Yritin juosta auttamaan, mutta Tuhkaviiksi esti minua.
"Lumitassu, lopeta!" Kolli mumisi pitäessään häntääni suussaan. "Se on vaarallista!"
"Tämä koko tulipalo on vaarallinen!" Huusin takaisin. "Minun täytyy auttaa!"
Liian myöhäistä. Liekit nielivät vanhan kollin sisäänsä. "Vääräraita!" Huusin kun Tuhkaviiksi yritti töniä minua toiseen suuntaan. *Ei, ei ei ei ei ei!*
Kyyneleet valuivat poskillani, kun juoksin harmaan kollin vieressä puolisokeana savusta. Haistoin toisen kissan edellämme.
"Kuka olet?" Huusin, sillä savu tukki hajuaistini.
"Ruskatuuli!" Kuului vaimea vastaus. Pian jo näinkin ruskean kollin, ja tämä oli pulassa. Hänen takanaan roihusivan liekit, mutta Ruskatuuli makasi maassa, jalka omituiseen asentoon vääntyneenä. Kiirehdin kollia kohti, mutta välillämme olevat kaislat humahtivat tuleen, ja saatoin vain toivoa, että Ruskatuuli kuoli kivuttomasti.

Siristin silmiäni savussa ja yritin nähdä, mikä oli tuo tumma hahmo edessäpäin.
"Kaksijalkala!" Tuhkaviiksi huudahti. "Me teimme sen!"
Samassa kastuin läpimäräksi. Tilanteesta huolimatta Tuhkaviiksi tyrskähti. Yritin - huonolla menestyksellä - ravistella itseäni kuivaksi samalla kun juoksin erään punaturkkisen kaksijalan jalkojen välistä ja kiidin Tuhkaviiksi vierelläni pidemmälle ennen kun ne huomasivat meidät.

"Missä", huohotin kun olimme kauempana kaksijaloista, "missä muut ovat?"
Tuhkaviiksi katseli ympärilleen. "En tiedä."
Pakokauhu täytti jälleen sisimpäni. *Eksyimmekö kaksijalkalaan?!*
Olin hermoromahduksen partaalla, kun kilpikonnakuvioinen naaras ilmestyi nurkan takaa. Paljastin tälle kynteni ja sähisin tykyttävästä lavastani huolimatta.
"Mary?" Kuulin äänen ja samassa naaraan takaa ilmestyi musta kolli. Hän huomasi liikkeeni ja oli aikeissa hypätä kimppuuni, kun Mary pysäytti tämän hännällään. Lopetin sihinän, mutta olin edelleen varautunut, kun naaras heilautti korviaan ja osoitteli hännällään minua ja Tuhkaviikseä. Musta kolli tuli lähemmäs nuuhkien meitä, ja peräännyin vaistiomaisesti Tuhkaviiksen astuessa puoliksi eteeni.
"Ah, olet oikeassa, Mary", kolli naukui. "He tosiaan ovat Jokiklaanista."
"Mistä tiedät, mistä olemme?" Kysyin uteliaisuuden voittaessa pelon. "Ja kuka olet?"
"Äläpäs kysele, pentu", kolli maukui. "On epäkohteliasta kysyä nimeä kertomatta ensin omaansa."
"Nimeni on Tuhkaviiksi", harmaa kolli astui eteen, mutta pysyin tämän vierellä. "Ja tämä tässä on Lumitassu." Hänen äänensävynsä muuttui hiukan pyytäväksi. "Olemme eksyneet klaanistamme. Lumitassu on loukkaantunut, eikä jaksa enää kauaa."
Närkästyin, mutta minun täytyi myöntää kollin olevan oikeassa. En jaksaisi enää kauaa.
"Vai niin", musta kolli arvioi minua katseellaan. "Näytäpäs minulle."
"En ennen kun tiedän, kuka olet", murahdin. Kolli nauroi. "Oikein. Nimeni on Jeti, kenraali Jeti." Kallistin päätäni. Minulla ei ollut hajuakaan, mikä kenraali oikein oli.
"Ja tässä on tyttäreni Mary", Jeti osoitti hännällään kilpikonnakuvioista naarasta. "Suonette hänet anteeksi, hän ei osaa puhua."
"Ei osaa puhua?" Tuhkaviiksi kuulosti hämmetyneeltä. "Miten hän sitten kommunikoi?"
"Viittomakielellä", Jeti vastasi ja katsoi sitten taas minuun. "Saisinko nyt nähdä vammasi?"
Käännyin vastahakoisesti niin, että Jeti näki haavani. Maryn ilmeestä kuvastui sääli, ja hän nuolaisi paljasta kohtaa varovasti. Värähdin kosketuksesta. Haava oli arka.
"Mistä sait tuon?" musta kolli kysyi.
"S-se on palovamma, ainakin osittain", selitin. "Lisäksi se hankautui maahan."
"Vai niin", Jeti tuumi ja nosti sitten päätään. "No, olette onnekkaita. Minä tiedän, missä klaaninne on. Seuratkaa."
Lähdin huohottaen muiden perään, ja Tuhkaviiksi pysähtyi vierelleni käyden matalammaksi. "Kiipeä selkääni. Matka taittuu joutuisammin." Nyökkäsin uupuneena ja kompuroin Maryn avustuksella Tuhkaviiksen selän päälle. Pian nukahdin uupumuksesta ja kivusta harmaan kollin tasaisesti keinuvan selän päälle.

//Tuhka? Nopsa? Lumi nukkuu loppumatkan eikä herää ihan heti perilläkään

Nimi: Sihutassu

02.08.2018 09:06
//Noni nyt pitäs olla oikee osio :')
---Aikaisemmin---
Kömmin sisään oppilaiden pesään aivan lopussa mutta kuitenkin iloisin mielin ja hyppelin siellä olevien aikaisin nukkumaan menneiden oppilaiden yli. Juuri oppilaaksi nimitetty Marmoritassu asteli jännittyneen oloisena perässäni.
Joku Jokiklaanin monista oppilaista oli ehtinyt jo vallata Taivalruskon vanhan paikan, johon olin aluksi ajatellut tunkea ystäväni, mutta onneksi hän murahti, että Marmoritassu saisi mennä hänen vanhalle paikalleen, vastapäätä minua.
Lysähdin pedilleni ja kierin hetken selälläni pehmeissä sammalissa. Vihdoinkin, olin aivan liian kyllästynyt nukkumaan vieraissa, epämukavissa paikoissa reviirin ulkopuolella.
Marmoritassu kiersi ympyrää uudella paikallaan ja, kun viimein asettui aloilleen, maukui hiljaa:
”Tekö siis aina nukutte sammalissa? Eivätkö turkkinne ole ihan sammalhiukkasissa aamulla?”
”Me suimme itsemme aamuisin”, kuiskutin takaisin. ”Herätys on sitten kohtalaisen aikaisin, joten paras tottua siihen.”
Marmoritassun vastaus keskeytyi haukotukseen, jonka jälkeen hän hymähti ja laski päänsä tassuilleen.
”G- hyvää yötä, Sihutassu.”
”Öitä, Marmoritassu.”

---Nykyhetki---
Tulen kuumuus poltti kaikkialla ympärilläni, kun syöksähtelin kissalta toiselle, tarkistaen, että kaikki pääsivät varmasti ulos. Juuri nyt puskin oppilastovereitani eteenpäin, kohti sisäänkäyntiä. Sen jälkeen rynnin auttamaan kuningattaria, ja heidän jälkeensä klaaninvanhimpia. Hoputin Lehtikynttä eteenpäin, ja sillon kuulin Marmoritassun äänen.
”Sihutassu, ulos!”
”Ei!” huusin takaisin. ”Minä aion pelastaa niin monta kissaa kuin pystyn! En. Anna. Heidän. Kuolla!!”
Juuri silloin jotain rysähti päälleni ja rääkäisin polttavan kivun iskiessä selkääni. Näin Marmoritassun raidalliset tassut, kun hän rynni luokseni.
”P-pakene!” yskin silmät vettyen. ”Jätä minut!”
”Älä edes kuvittele!” hän maukui takaisin, ja riuhtaisi minut niskasta eteenpäin. Näköni alkoi hiljalleen sumeta, ja päässäni pyöri, mutta tajusin hänen loppujen lopuksi olleen oikeassa. En saisi pelastettua klaaniani, saati autettua muita myöhemmin, ellen nyt pelastaisi itseäni.
Hain tassuiltani painoa, ja laukkasin viimeisten joukossa, puoliksi Marmoritassuun nojaten, ulos leiristä. Matkalla turvaan kompastelin ja kaaduinkin muutaman kerran, mutta Marmoritassu ei vain suostunut jättämään minua taakseen. Lieskalumi oli aivan takanamme, ja häntä seurasi joku toinen soturi, jota en tunnistanut.
Päästessämme muun klaanin joukkoon ja saadessamme lyhyen tilaisuuden hengähtää, kun Takiaistähti keräsi klaania kokoon, ensin oksensin ja sitten sain yskänpuuskan. Katsahdin sumein silmin taakseni liekkimereen, joka oli joskus ollut kotimme, ja nielaisin nyyhkäyksen. Suremisen aika olisi turvassa.
//öh vähän nopee, toivottavasti on ok :')

Nimi: Zare

01.08.2018 17:11
____________________________________________

Nimi: Zare

01.08.2018 17:11
Lumitassu// 12kp, 16kp
Tuhkaviiksi// 15kp
Taivalrusko// 12kp, 13kp
Nopsaraita// 27kp
Omenatassu// 6kp, 13kp

Nimi: Omenatassu

30.07.2018 18:37
Joka puolella tuli nieli kaiken tieltään. Vain hetkeä aiemmin kaikki oli vaikuttanut normaalilta eikä mitään epätavallista olisi tapahtumassa, kunnes sekasorto levisi leiriin. Liekit olivat nopeasti levinneet ympäri reviiriä, minne ainakin silmäni näkivät. Nyt, jos ei koskaan rukoilin mielessäni Tähtiklaanin aukaisevan taivaan, jotta sade saisi liekit sammuksiin. Mutta olisiko se edes tarpeen? Pitkään jatkunut helteinen ja kuiva sää oli kuivattanut kaiken, mitä oli ulottuvillamme. Joen pinnan laskeutuminen oli täydellinen esimerkki, että mikään Tähtiklaanin ihme ei pelastaisi klaanien valtaisalta tuholta.

Takiastähden ohjeistusta noudattaen klaanimme oli suuntaava kaksijalkojen suuntaan. Kaaoksen seassa hajaantuneena vältellen liekkien kuumaa poltetta oli mahdotonta pysytellä suurissa ryhmissä ilman, että joutui erilleen taikka mennä väärään suuntaan. Olin itse täysin hukassa liekkien ympäröimänä. Jokainen loikka ja väistöliike välttääkseni polttamasta itseäni sekoitti yhä enemmän suuntavaistoani, kunnes törmäsin Järvimieleen. Naaras oli joutunut erilleen muista, mutta hänellä oli selvä tietous, mihin päin meidän oli suunnattava. Ripein askelin lähdimme eteenpäin kohti, missä muutkin olisivat. Aloin nähdä toisia klaanitovereitamme liekkien takaa, mutta jouduin kääntymään taakseni, kun kuulin paha enteistä yskintää. Järvimieli oli lähellä menettää tajuntansa, kun käännyin hänen suuntaansa. Mikä vielä pahempaa tämä oli kaatua suoraan liekkeihin. En millään ehtisi estää naarasta kaatumasta, mutta en voinut jäädä paikalleni. Olin ketunmitan päässä, kun tuttu hahmo nappasi Järvimielen ennen kuin tämä ehti täysin kaatua liekkien armoille.
"Liikettä", Tulimielen käskyttävä ääni herätti vaistoni jälleen. Järvimieli kuitenkin oli lähes kyvytön pysymään pystyssä, joten en voinut jättää kaksikko yksin tulen armoille. Autoin tukemaan Järvimieltä, kun Tulimieli seisoi toisella puolella. Tahti oli hitaampi kuin olisimme toivoneet, mutta en voinut jättää mestariani yksin lähes tajuttoman kumppaninsa kanssa. Tulimieli käski useamman kerran, että suuntaisin edelle, etten loukkaisi itseäni tai pahempaa.

Järvimieli alkoi vihdoin virvota ja kun olimme päästä taas vauhtiin, kun vain vähän matkan päässä tulessa oleva puu kaatui voimalla maahan. Lähes puolet puunmitan pituisen matkan vuoksi kuvittelin, että olimme turvassa, mutta parkaisu vierestäni muutti mieleni. Tulimieli piti toista silmäänsä voimalla kiinni ja parkui kivuliaita ääniä. Puusta irronneita palasia olivat yhä tulessa ja ilmeisesti osuneet Tulimieleen silmään. Tulimielen yhä etsiessä tasapainoa toimia yhdellä silmällä suuntasimme jälleen muiden luokse. Järvimieli ja Tulimieli tukivat toistensa kulkua samalla, kun kävivät keskustelua keskenenään. En ehtinyt keskittyä heidän puheisiinsa, kun mielessäni oli vain ajatus päästä pois tätä painajaisesta. Havahduin vasta kun jokin tömähti maahan. Pelkäsin Järvimielen menettäneensä jälleen tajuntansa, vaikka olimme jo päässeet suurimmasta savusta ja vähän matkan päähän kaatuneesta puusta. Se ei kuitenkaan ollut kuulemani tömähdys, vaan mestarini Tulimieli makasi maassa hädin tuskin hengittäen. Ei kai hän ollut nyt hengittänyt liikaa savua kaiken pakenemisen ja kivun keskellä, mutta lähestyessäni auttamaan kollia ylös Järvimieli esti minua.
"Meidän täytyy päästä muun klaanin luokse. Pois liekkien luota", naaraan ääni oli musertunut, mutta selkeä. Olin tolaltani, miksi naaras hylkäisi oman kumppaninsa. Meidän olisi ensin autettava Tulimieli taas jalkeilleen taikka meidän olisi kannettava hänet pois täältä. Silloin huomasin sen, pienen oksan pätkän kiinni kollin rinnassa. Se oli varmasti lentänyt kaatuneesta puusta emmekä olleet huomanneet sitä, koska Tulimieli oli valittanut vain silmäänsä. *Ei... Ei. Ei!*, huusin mielessäni. Mestarini enää hädintuskin hengitti kunnolla ja tämän auki oleva silmä painui vähitellen kiinni.

Jokainen hetki mestarini kanssa tulvivat mielessäni, kun Järvimieli pakotti minut eteenpäin pois Tulimielen luota. En enää koskaan saisi nauraa, itkeä tai vaihtaa kieliä mestarini kanssa, joka oli kuin toinen isä minulle, jonka kanssa olin saanut jakaa kaiken. Toki muistin yhä oikean isäni kanssa vietetyt ja vaihdetut sanat, mutta nyt se kaikki kävi liian voimille. Kolli, joka oli kouluttanut kaikki nämä kuut, oli poissa ja vain koska yhden typerän oksan vuoksi. Hän oli yksi merkittävimmistä kissoista, jonka kanssa rakastin viettää aikaani harjoitellen taikka vain keskustellakseni päivästä. Nyt hän ei enää olisi täällä eikä hän päässyt todistamaan elossa päivää, kun minusta olisi tuleva soturi. Saatoin nyt enää vain saatoin toivoa, että selviytyisin tästä, jotta voisin nousta soturiksi hänen kunniakseen. Olimme jo saavuttamassa joitain klaanimme jäseniä, kun tein itselleni lupauksen. *Vaikka minusta tulisi variksenruokaa, suojelisin Järvimieltä hengelläni*, vannoin itselle, koska hän juuri menetti kumppaninsa ja oli varmasti enemmän surunsa murskaama kuin minä.

//toivottavasti ei nyt ihan metsään mennyt.

Nimi: Taivalrusko

30.07.2018 15:57
Mieleni tuntui epätodellisen sumuiselta juostessani Hierakkatassun rinnalla kauemmas leiristä, kohti ukkospolun merkitsemää rajaa. Ei tämä voinut olla totta, ei voinut. Ei kotimetsämme voinut olla tulessa, emme me voineet joutua jättämään heikoimpia taakse ja toivoa, että he pääsisivät omin avuin turvaan. Vaikka moni soturi olikin jäänyt auttamaan vanhimpia ja loukkaantuneita, oli hyvin epätodennäköistä, että heistä kaikki selviäisivät. Miksi Tähtiklaani teki tämän meille? Miksi me jouduimme pakenemaan henkemme hädässä ja jättämään toverimme taaksemme?
”Juoskaa! Nopeammin!” Lätäkköloikka huusi hädissään hoputtaen minua ja Hierakkatassua ottamaan edellämme juoksevat Nopsaraidan ja Heinämarjan kiinni. ”Me pärjäämme kyllä!”
”Ettekä pärjää!” tiuskaisin hieman liian terävästi takaisin. ”En jätä teitä!” Emoni etutassu oli yhä arka taannoisen venähdyksen vuoksi, eikä hän kyennyt juoksemaan aivan yhtä kovin kuin me muut. Pilviliito ei varmasti kumppaniaan jättäisi, enkä minäkään todellakaan ollut hylkäämässä vanhempiani tulimeren keskelle. Välillemme oli ehtinyt kertyä useampi ketunmitta, ja hiljensin vauhtiani vaikka jokainen aistini käski pakenemaan lähestyviä liekkejä. Hierakkatassu älähti nimeni ja hiljensi itsekin, mihin vastasin tyrkkäämällä sisartani eteenpäin merkiksi olla hidastamatta.
”Mene Nopsaraidan ja Heinämarjan kanssa”, puuskutin hänelle. ”Minä varmistan, että isä ja emo pääsevät turvaan.”
”En minä jätä sinua!”
”Ei nyt ole aikaa inttää turhista!”
”Ei tässä kukaan ole jättämässä ketään!” Nopsaraita tiuskaisi. ”Lätäkköloikka, pysyt kyllä mukana. Jaksa vielä jonkin matkaa.”
Suuri osa muista kissoista oli jo edellämme, hieman eri suunnassa: useimmat pakenivat viistosti kohti ukkospolkua ja kaksijalkalaa, mutta Nopsaraita oli keksinyt, että meidän kannattaisi mennä suoraan purolle ja siitä kaksijalkojen kivisillalle. Sen matkan Lätäkköloikka kyllä jaksaisi.
”Varokaa!” Heinämarja yhtäkkiä kirkaisi, ja korvani täytti rätinä, joka voitti jopa liekkien paukkeen. Suuri puu oli kaatumassa meitä kohti, ja sen latva oli ilmiliekeissä. Tuuppaisin kauhusta jähmettyneen Hierakkatassun liikkeelle ja loikkasin sisareni kanssa mahdollisimman kauas puusta ja sen oksista. Runko tömähti voimalla maahan, ja ilman läpi leikkasi isäni kivuntäyteinen parkaisu. Kiepahdin ympäri ja juoksin välittömästi takaisin palavan puun luokse tajutessani, että molemmat vanhempani olivat jääneet alle.
”Isä! Emo!” Hierakkatassu parahti kauhuissaan ja juoksi rinnalleni. Pilviliito makasi oksaryteikön keskellä vaikertaen hiljaa. Oksanpätkä oli lävistänyt hänen alaselkänsä, ja isäni katse oli täynnä kipua. Emoni oli hädin tuskin ketunmitan päässä kumppanistaan, ja kurkkuani kuristi tajutessani, että naaras oli hengetön. Yksi paksummista oksista oli osunut suoraan hänen niskaansa, ja tappanut soturin nopeasti ja kivuttomasti.
”Isä…” hengähdin paniikin sumentaessa tajuntaani, ja yritin etsiä reittiä kollin luokse osittain palavasta ryteiköstä.
”Älä tule tänne!” Pilviliito huudahti kivun ohentamalla äänellä. ”Paetkaa. Jättäkää meidät, ei minullakaan ole enää toivoa.”
”En jätä sinua”, murisin itsepintaisesti, epätoivon kyyneleet pistellen silmäkulmissani. ”Saamme sinut kyllä irti… Voin kantaa sinut, eihän matka ole enää pitkä-”
”Taivalrusko!” isäni tiuskaisi terävästi, saaden minut hätkähtämään. ”Kuuntele isääsi edes tämän viimeisen kerran. Tiedän kyllä, milloin toivoa on, mutta nyt sitä ei ole.” Isäni nielaisi pienesti ja vilkaisi surun sumentamin silmin Lätäkköloikan ruumista. ”Sanoin jo, etten jätä Lätäkköloikkaa. Jos hänen kohtalonsa oli kuolla täällä, olkoon se niin myös minun osaltani. Vie Hierakkatassu turvaan ja jätä minut.”
Hengitykseni tiheni eivätkä jalkani suostuneet liikkumaan. Minunko pitäisi jättää isäni kuolemaan? Vilkaistuani kyynelsilmäistä Hierakkatassua tein kuitenkin päätökseni. En voisi jättää sisartani yksin.
Purin hammasta ja kiepahdin ympäri, tönäisten myös Hierakkatassun Nopsaraidan ja Heinämarjan suuntaan. ”Mennään, Hierakkatassu”, kuiskasin sisarelleni. ”Toivoa ei ole.”
”Ei… Ei!” naaras parahti ja yritti mennä ohitseni, mutta tartuin hänen niskastaan kiinni hampaillani. ”Isä! Et sinäkin voi kuolla!”
Nykäisin voimakkaasti Hierakkatassua eteenpäin, ja lopultakin sisareni lakkasi laittamasta vastaan. Hän kiepahti ympäri ja pinkoi kyyneleet poskilleen valuen Heinämarjan ja Nopsaraidan luokse. Vilkaisin vielä tyhjin katsein vanhempiani, ja seurasin sitten hammasta purren sisartani. Miksi…? Olimme ehtineet viettää vain vähän aikaa isämme kanssa, ja nyt tämä vietiin meiltä lopullisesti samaan aikaan emomme kanssa.
Mitä olimme Tähtiklaanille tehneet ansaitaksemme metsäpalon, joka hajauttaisi klaanimme totaalisesti?

Nimi: Omenatassu

28.07.2018 03:53
Olin harjoitelemassa Uikkutassun ja tämän mestarin Seittinenän kanssa. Tulimieli halusi viettää aikaa kumppaninsa Järvimielen kanssa. Kuumat päivät eivät olleet helppoja edes niille, jotka viettivät aikansa varjoissa ja viilentävässä vedessä. Puhumattakaan niitä, jotka hoitivat tehtäviä erilaisia tehtäviä. Harjoittelusta puhumattakaan. Vaikka otimme harjoittelun rauhallisesti, ilma tuntui mahdottamalta hengittää. Jos pian ei alkaisi viilentyä, olisi mahdotonta tehdä normaalia tehtäviä ilman pyörtymisriskiä.

"Uikkutassu, varo vasenta takajalkaasi. Jätät sen taas vartioimatta", Seittinenä neuvoi oppilastaan, kun kävimme hyökkäys- ja puolustusliikkeitä lävitse. Tämä nyökkäsi vikkelästi ja toistimme liikesarjan, josta sain lähes kuonooni. Hymyilimme yhdessä ja Seittinenä nyökkäsi tyytyväisenä. Siirryimme sitten seuraaviin liikkeisiin, jossa tällä kertaa oli minun vuoroni puolustautua. Liikkeet olivat jo tuttuja ja tulivat ulkomuistista ilman miettimistä. Tämä oli suuremmaksi osaa Uikkutassun harjoittelua eikä juurikaan minun.
"Pystytkö laittamaan enemmän voimaa ja nopeutta tuohon hyökkäykseen", Seittinenä neuvoi nopeasti. Tämän myötä Uikkutassu yritti parhaansa, mutta kompastui jalkoihinsa. Siitä ei tapahtunut mitään pahaa, mutta Seittinenä näki tauon olevan paikallaan.

Kun kävimme juomassa vettä virkistämässä, Seittinenä näytti suunnittelen jotain. Saimme tietää sen hetkeä myöhemmin, kun Seittinenä käskytti meidät viemään leiriin vettä niille, jotka eivät itse pystyneet tulemaan joelle juomaan. Lisäksi tällaisessä säässä sammaleet, jossa vettä kuljetettiin kuivui tavallista nopeammin, joten saimme tehdä matkan useasti ja pyytää muutaman muun oppilaan avuksemme.

Nimi: Nopsaraita

25.07.2018 20:23
Kun Takiaistähti kutsui klaanin koolle, minun oli kerta kaikkiaan pakko poistua sotureiden pesästä. Olin ollut siellä koko päivän. Heinämarja oli liittynyt seuraani Taivaltassun ensimmäisen käynnin jälkeen, joten nyt hänkin nousi jaloilleen. Katsoimme hetken toisiamme mitäänsanomattomat ilmeet kummankin kasvoilla, ennen kuin sisko lähti edelläni astelemaan ulos tyhjentyneestä sotureiden pesästä. Ruokoraidan kuolema oli ollut kova paikka meille kummallekin, mutta tunsin, että asia painoi enemmän emoamme ja Heinämarjaa, kuin minua. En tosin väitä, ettenkö itsekin olisi kaivannut ja itkenyt isää, sillä olinhan minä. Paljon. Etenkin sinä iltana, kun Ruokoraidalle pidettiin perinteinen muistotilaisuus.
Taivaltassun tänään tarjoama tuki kalan muodossa oli kuitenkin nostanut mielialaani, vaikka kyseinen kala oli kuumuuden takia lämmin ja muutenkin ollut vähän ällöttävä syödä. Olin hyvilläni siitä, että Taivaltassu välitti. Ja olin hyvilläni siitä, että moni muukin kissa oli osoittanut perheelleni tukea.
Kerääntyvien kissojen luota huomasin Sihutassun valkomustan turkin, ja astelin ystäväni luo. Tervehdin naarasta vienosti hymyillen, johon oppilas vastasi leveämmällä hymyllä. Sihutassun paluu oli tervetullut vastapaino mielessäni pyörineeseen murheenkryyniin. Olin kaivannut ystävääni paljon, ja odotin jo että hänkin siirtyisi sotureiden pesään nukkumaan.
Kun kaikki kissat olivat kerääntyneet paikalle, vaihtaneet nopeasti kuulumisia ja hiljentyneet, kokous alkoi. Nostin kissajoukossa kiertelevän katseeni Suuroksan päällä istuvaan Takiaistähteen.
Kokouksessa Jokiklaaniin nimitettiin uusi oppilas, Marmoritassu, joka oli tullut klaaniin Sihutassun kanssa. Naaras oli ilmeisesti kotikisulähtöinen, joten olin hieman skeptinen Takiaistähden nopeasta päätöksestä ottaa hänet klaaniin näin nopeasti. Toisaalta, ymmärsin että hänen oli saattanut auttaa Sihutassua matkalla. Ja toisaalta, tässä elämäntilanteessa Marmoritassun taustat eivät olleet ensimmäinen asia joka tuli mieleeni aamuisin.
Joka tapauksessa, miksi en ollut yllättynyt, kun Takiaistähti julisti Marmoritassun mestariksi Tuhkaviiksen?
Lisäksi kokouksessa nimitettiin uusi soturi, ja päiväni parani himpun verran, kun se oli Taivaltassu, jota pyydettiin astumaan eteen. Hän sai soturinimekseen Taivalrusko, ja vaikka nimestä pidinkin, olin hieman huvittunut nimen hiukan huonosta sopivuudesta. Mutta sen tiedon pidin itselläni.
Kokouksen päätyttyä lyöttäydyin Lumitassun seuraan. Olin ajatellut odottaa hetkisen, että Taivalruskon lähisukulaiset pääsisivät onnittelemaan häntä ensin, ennen kuin menisin itse sanomaan onnitteluni kollille.
”Ajattelitko mennä onnittelemaan Tuhkaviikseä?” kysyin kun istahdin entisen pesätoverini viereen. Olimme asettuneet noin kahden kissanmitan päähän kissajoukosta, joka kerääntyi nimitettyjen kissojen eteen.
”Totta kai”, Lumitassu vastasi katsahtaen minuun. ”Odotan vain hetkisen, että mahdun.”
”Pidän sinulle seuraa siihen asti”, totesin. Koska Lumitassu ei näyttänyt pistävän pahakseen, nyökkäsi vain, ajattelin tiedustella hänen tuntemuksiaan Tuhkaviiksen uudesta oppilaasta. Ihan vain kiusoitellakseni. Jos joku ei jo ollut huomannut, niin kaksikon välillä oli viimeisen neljäsosakuun aikana tapahtunut selvä lähentyminen. ”Mitäs olet mieltä Tuhkaviiksen oppilaasta?”
Lumitassu kohautti hartioitaan. ”Olen iloinen että hän sai oppilaan näin pian”, naaras hymyili katsoen jälleen minuun. ”Tuhkaviiksi on varmasti hyvä mestari.”
Nyökkäsin. Katselin, samalla kuinka Taivalruskon vanhemmat onnittelivat poikaansa vuoron perään. Kohta voisin itsekin mennä jonontapaiseen muodostelmaan.
”Mitäs sinä olet mieltä Taivalruskon soturinimestä?” Lumitassu kysyi vuorostaan. Oliko oppilaan äänessä kiusoittelevaisuutta?
”Kyllä minulla on parempi”, virnistin naaraalle. ”No ei. Se on nimi siinä missä muutkin, ja pidän siitä. Se on ainakin omalaatuinen. Mutta on sääli, ettei Hierakkatassusta tullut vielä soturia”, totesin muuttaen puheenaihetta sulavasti. Vilkaistessani onnittelusession suuntaan huomasin, että Hierakkatassu oli paraikaa onnittelemassa veljeään. Päätin hilppaista jonoon, kunhan naaras oli poistunut.
”Niin muuten. Miksiköhän häntä ei nimitetty?” Lumitassu kysyi osin itsekseen. Naaraan kasvoille oli tullut vakava ilme muualle vilkaisuni aikana. ”Olisi loogista nimittää sisarukset samaan aikaan.”
”Hänellä taisi olla keskittymisvaikeuksia pelastuspartion poissaolon aikana, joten uskon että ne ovat osasyy myöhempään nimittämiseen”, totesin. Samassa Hierakkatassu siirtyi onnittelemaan Tuhkaviikseä ja Marmoritassua, joten nousin jaloilleni. Venyttelin selkääni nopeasti, ennen kuin katsahdin vielä Lumitassuun.
”Menen nyt”, totesin pahoittelevaan sävyyn. Lumitassu sanoi kuitenkin tulevansa samaa matkaa, joten pahoitteleva sävyni oli turha. Astelimme melkein rinta rinnan kissajoukon perälle.
”Sotureiden pesä täyttyy vaan”, totesin teatraalisesti huokaisten edessäni seisovalle Kiviaskeleelle. Kolli käänsi huvittuneen katseensa minuun. ”Eikö vanhemmat soturit siirry koskaan klaaninvanhimmiksi?”
Kommenttini selvästi huvitti Suosointua ja Utukuonoa, jotka sattuivat se kuulemaan edellä jonottaessaan. Kiviaskel virnisti minulle.
”Olet taas sama vanha Nopsaraita”, hän totesi hyrähtäen, tyytyväisyyttä äänessään. Nostin toista silmäkulmaani kysyvästi. Naurahdin kuitenkin.
”Kiven käännettyään voi yllättyä, mitä kaikkea nätin yläpuolen alta löytyykään”, totesin aavistuksen vakavampana. En minä ehkä ollut vieläkään, vaikka halusin ulospäin siltä vaikuttaakin. Eikä Kiviaskel voinut kieltää toteamustani, sillä hän nyökkäsi ymmärrystä katseessaan.

”Ei mennyt pitkään, että sinustakin tehtiin soturi”, oli ensimmäinen asia, jonka Taivalruskolle totesin hyväntuulisena, kun tuli vuoroni onnitella häntä. ”Onnea nyt sitten. Ei taida minun leveily onnistua enää.”
Taivalrusko virnisti sanoilleni, muistaen myös mihin tilanteeseen viittasin. ”Kiitos onnittelusta”, hän totesi parantaen ryhtiään, selvästi tyytyväisenä itseensä.
”Niin, kiitos siitä helteen lämmittämästä kalasta”, totesin vielä, virnistäen, ennen kuin siirryin onnittelemaan Marmoritassua. Vakavoiduin kuitenkin ennen, kun jatkoin: ”No ei. Arvostan huomaavaisuuttasi. Täytyy kai myöntää, että ruoka tuli tarpeeseen. Voin vastapalvelukseksi tehdä sinulle petin sotureiden pesään.”
”Ei sinun koko petiä tarvitse tehdä”, tuore soturi hymähti. ”Mutta apua otan mielelläni vastaan.”
”No kaipa tyydyn auttamiseen, kun täyspalvelu ei kelvannut”, totesin naurahtaen tuttavallisesti. Taivalrusko nyökkäsi, joten siirryin onnittelemaan klaanin tuoretta oppilasta. Tuoretta mestaria en sen sijaan aikonut sen kummemmin onnitella, koska jos olisin sanonut Tuhkaviikselle jotain juuri nyt, olisin kuulostanut lähinnä ilkeältä. Marmoritassu vaikutti kuitenkin oikein mukavalta kissalta ottaessaan onnitteluni nöyrästi vastaan.
”Sinusta tulee myös varmaan hirmu nopeasti soturi”, totesin lopuksi, katsahtaen Tuhkaviikseen piikittelevästi.
”Toivottavasti”, Marmoritassu vastasi säteilevästi. Hymyilin naarasoppilaalle, ja jätin kaksikon hilpein mielin taakseni poistuessani onnittelupiiristä.
Suuntasin askeleeni itsekseen istuvan Lieskalumen luo. Naaras oli juuri jutellut Hunajalaikun kanssa, joten päätin puhua naaraalle pitkästä aikaa.
”Olenko ainoa, jonka mielestä Tuhkaviiksi on ärsyttävä?” kysyin huokaisten, kun istuin kullankeltaisen soturin viereen. Hän katsahti minuun huvittunutta yllättyneisyyttä silmissään.
”Miten niin?” Lieskalumi kysyi rauhallisesti. Täytyi myöntää, ettei naaras ollut ehkä ensimmäinen kissa, jolle olisin tästä alkanut puhumaan, mutta muutakaan puheenaihetta en keksinyt.
”Tiedätkö, Tuhkaviiksi on ulospäin täydellinen kissa”, totesin saaden Lieskalumelta yllättyneen katseen. ”Enkä tarkoita ulkonäöllisesti, vaan muuten. Hänestä tuli nopeasti soturi, hän sai nopeasti oppilaan, ja hänellä on niin ikään valmis kumppanuussuhde Lumitassun kanssa. En malta odottaa sitä, että Lumitassusta tulee myös soturi.”
”Minä en siedä täydellisiä kissoja”, jatkoin. ”Sellaisten kissojen ympärillä on vaikea olla.”
”Ei kukaan ole täydellinen”, Lieskalumi tuhahti huvittuneena. ”Vaikka ymmärrän mitä tarkoitat. Onni vain suosii toisia.”
Tyytymättömänä Lieskalumen vastaukseen, käänsin katseeni onnitteluseremoniaan, joka oli päättynyt. Taivalrusko oli siirtynyt juttelemaan Takiaistähden kanssa, luultavasti yön vartioinnista. Tuhkaviiksi ja Marmoritassu lähtivät ilmeisesti kiertämään leiriä läpi.
”Mikä tuossa muka ei ole täydellistä?” kysäisin hännänpää nykien, kun Lumitassu liittyi kaksikon seuraan, kuin olisi jo vakiintunut osa Tuhkaviiksen elämää ja halusi kuulua sen joka hetkeen.
”Aistinko minä kateutta?” Loikkajalka kysyi kiusoittelevasti, kun hän asteli minun ja Lieskalumen takaa ohi Näätätassu perässään.
”Et, vaan ärtymystä”, vastasin mustavalkoiselle kollille. ”Kyllä minä tunteeni tiedän”, huikkasin hänen peräänsä, sillä Loikkajalka ei selvästi ollut vakuuttunut vastauksestani. Kun katsoin jälleen Lieskalumeen, naaras antoi minulle syyttömän katseen.
”Taidan lähteä Taivalruskon luo”, totesin naurahtaen. Päätäni puistellen nousin, ja lähdin astelemaan harmaanruskean kollin luo. Hän ei ilmeisesti ollut vielä lähdössä päällikön kanssa katsomaan vartioimispaikkaa, jos he menisivät ollenkaan, joten nyt olisi hyvä hetki auttaa häntä petinteossa.

Nimi: Taivaltassu/-rusko

23.07.2018 22:22
”No? Miten meni?” kysyin hyväntahtoisesti kehräten Hiljaisuusloisteelta. ”Sanoinhan, että opin kohtalaisen paljon metsästystäkin matkan aikana.”
Mestarini, joka oli juuri pitänyt loppuarviointini, nyökkäsi hymähtäen pehmeästi. ”Tosiaan. Olet aivan kuin eri kissa”, naaras maukui. ”Vaikkei kala, vesimyyrä ja hiiri olekaan suuri saalis koko päivän metsästysretkelle, on se huomattavan hyvä tulos tämän kuivuuden vuoksi. Olet oppinut paljon. En näe mitään syytä, mikset voisi päästä soturiksi – taistelutaitosihan ovat jo soturin luokkaa, sen todisti paluusi elossa takaisin klaaniin.”
Hännänpääni nytkähteli innostuksesta, ja hymyilin hieman Hiljaisuusloisteelle. ”Kiitos. Saan siis loppupäivän vapaaksi?”
”Saat, ja sinun olisi paras olla putipuhdas illan seremonian aikaan”, Hiljaisuusloiste kehräsi. ”Löydät varmasti tekemistä siihen asti.”
”Jeps”, maukaisin ja vakavoiduin sitten vilkaisten riistakasaa. ”Voisin vaikka viedä Nopsaraidalle ruokaa”, mumisin itsekseni loikkien pois mestarini luota tuoresaaliskasalle päin. Rehellisesti sanoen olin huolissani ystävästäni, sillä hän oli edelleen aivan maassa isänsä kuoleman vuoksi. En voinut syyttää häntä; Ruokoraita oli ollut hänelle todella tärkeä, ja ymmärsin oikein hyvin hänen surunsa. Nopsaraita oli kyllä käynyt parissa partiossa näiden päivien aikana, mutta hän vietti yksin soturien pesässä paljon enemmän aikaa kuin ennen, eikä oikein syönyt mitään.
Noukin mahdollisimman suuren kalan riistakasasta ja suuntasin soturien pesälle. Maukaisin hiljaisen tervehdyksen sisäänkäynnillä ja etsin katseellani Nopsaraidan, joka kyyhötti paikallaan lähellä pesän seinämää. Kävelin varovaisin askelin naaraan luokse ja tiputin kalan hänen viereensä.
”Toin sinulle kalan”, maukaisin hiljaa ja töykkäisin varovasti soturin lapaa. ”Sinun on syötävä jotain, ettet menetä täysin voimiasi.”
Nopsaraita mumisi jotain kääntämättä katsettaan minuun, ja käpertyi entistä tiukemmalle kerälle.
”Söisit nyt”, maanittelin pehmeällä äänellä. ”En halua, että riudutat itseäsi.” Kun Nopsaraita ei vieläkään vastannut vaan suunnilleen esitti nukkuvaa, huokaisin hiljaa ja käännyin lähteäkseni.
”Tulen katsomaan sinua myöhemmin, ja tuo kala on toivottavasti silloin syöty”, maukaisin ja pujahdin ulos pesästä. Mitä minun olisi pitänyt sanoa? En halunnut Nopsaraidan olevan surullinen, mutten vain keksinyt sanoja, jotka olisivat voineet häntä lohduttaa. Kaikki, mitä keksin juuri nyt, oli pitää huolta siitä, että hän söi edes jotain.

Kokouskutsun kajahtaessa aukiolla olin juuri saanut turkkini suittua. Sihutassu oli palannut tänään takaisin, ja ystävälläni oli ollut mukanaan vieras kissa nimeltä Marmori. Tällä hetkellä Marmori istui muutaman ketunmitan päässä minusta ja kertasi Sihutassun kanssa oppilasseremoniaa vielä kerran läpi. Hänet nimitettäisiin virallisesti oppilaaksi samalla kun minusta tulisi soturi.
Istahdin eturiviin lähelle Marmoria ja Sihutassua, ja kohotin katseeni Takiaistähteen.
”Olemme kokoontuneet nimittämään klaanillemme sekä uuden oppilaan että soturin”, päällikkö maukui kantavalla äänellä. ”Marmori, tule tänne.”
Klaanimme uusi tulokas nousi jaloilleen ja asteli lähemmäs Takiaistähteä, nostaen sitten katseensa takaisin päällikköön. Hänen häntänsä värisi innosta, mutta huomasin hänen vilkaisevan aavistuksen hermostuneen oloisena Sihutassua lapansa yli.
”Marmori, olet päättänyt jatkaa matkaasi tämän klaanin jäsenenä”, Takiaistähti maukui katsoen naarasta suoraan silmiin. ”On aikasi saada uusi nimesi ja mestarisi. Tästä päivästä aina siihen päivään asti, jona ansaitset soturinimesi, sinut tunnetaan nimellä Marmoritassu! Mestariksesi tulee Tuhkaviiksi.” Takiaistähti käänsi katseensa nuoreen soturiin. ”Tuhkaviiksi, olet nuori mutta taitava soturi. Välitä kaikki tietosi ja taitosi ensimmäiselle oppilaallesi.”
Tuhkaviiksi nyökkäsi vakaasti, vaikkakin hänen silmissään pilkehti yllättyneisyys, ja kolli asteli joukon eteen koskettamaan kuonoja Marmoritassun kanssa.
”Marmoritassu! Marmoritassu!” huusin muiden kissojen mukana uuden oppilaan nimeä. Toivotaan, että tuosta kotikisulähtöisestä kissasta tulisi vahva soturi klaanillemme.
”Taivaltassu, tule tänne”, Takiaistähti jatkoi kissojen hiljennyttyä, ja astelin ylpeänä päällikön luokse.
”Taivaltassu, olet opiskellut ahkerasti, ja nyt on sinun vuorosi tulla soturiksi”, Takiaistähti maukui katse minussa. ”Tästä päivästä lukien sinut tunnetaan nimellä Taivalrusko! Tähtiklaani kunnioittaa voimaasi ja määrätietoisuuttasi, ja hyväksymme sinut täydeksi Jokiklaanin soturiksi.”
Päällikkö kumartui koskettamaan päälakeani kuonollaan, ja vastasin tapojen mukaan kunnioittavalla nuolaisulla lapaan. Sitten käännyin klaanin puoleen, ja kohotin hieman ylpeänä leukaani.
”Taivalrusko! Taivalrusko!” klaanitoverini huusivat uutta nimeäni. Ilokseni huomasin Nopsaraidankin olevan paikalla – olin käväissyt lupaukseni mukaan katsomassa häntä ennen nimitystä, ja naaras oli onneksi syönyt tuomani kalan. Kyllä hän tuosta vielä toipuisi.

Nimi: Lumitassu

23.07.2018 10:10
Istuin Tuhkaviiksen kanssa iltaisella aukiolla keskenämme. Juttelimme kaikenlaista, kunnes päähäni pulpahti kysymys.
"Tuhkaviiksi?" Kysyin varovasti. "Miksi Seittinenä katsoo sinua välillä niin omituisesti?"
Aistin muutoksen Tuhkaviiksen olivan hiukan varuillaan. "Mitä?"
*Hän tietää mistä puhun.*
"Tai siis", vedin henkeä. "Hän katsoo sinua jotenkin... loukkaantuneena?"
Tuhkaviiksi käännähti katsomaan minua kiukun ja hämmennyksen sekaisella ilmeellä, ja säikähdin hieman. *En kai suututtanut häntä?* Kolli katsoi samantien poispäin, ja huomasin hänen olevan vaivaantunut.
"Anteeksi!" Kiirehdin sanomaan ennen kun tilanne kärjentyisi pahemmaksi. "Ei kai siinä mitään sitten... olen varmaan kuvitelut asian." Lähes kuiskasin viimeiset sanat. Tuhkaviiksen korvat painuivat luimuun, ja tämän häntä läiski ärtyneesti. Katsoin tassuihini epätoivoisena. En halunnut pilata hyvää ystävyyssuhdettamme.
Tuhka viiksi lopetti hännällään viuhtomisen ja kollin korvat rentoutuivat. Hän ei kuitenkaan kääntynyt.
"Ei se mitään", kolli sanoi hiljaa ja tuijotti tassujaan. "Olet oikeassa Seittinenästä."
Kohotin taas katseeni kollin harmaaseen turkkiin, mutta tämä piti katseensa visusti tassuissaan.
"En ole kertonut kellekkään", Tuhkaviiksi maukui, selvästi hieman epävarmana. "Jotkut soturit kyllä varmasti tietävät, mutta... Seittinenä kun on minun oikea isäni."
Sitä en odottanut. "Todellako?"
Kolli nyökkäsi pienesti. "Hän ei halua olla kanssani missään tekemisissä, koska emoni Usvapisara kuoli synnytykseen", Tuhkaviiksi mumisi.
"En tiennytkään", kuiskasin hiljaa. "Olen pahoillani."
"Et olisi mitenkään voinut tietää", harmaa kolli kohensi ryhtiään ja katsahti taas minuun. "Olen sen kanssa ihan okei. Lampihenki ja Mustahäntä ovat minun vanhempani, he ovat kasvattaneet minut. Mutta", hän hiljensi jälleen ääntään. "En haluisi sinun silti kertovan kenellekään. Sopiiko?"
Nyökkäsin ja kosketin kuonollani kollin poskea. "Salaisuutesi on turvassa."
Tuhkaviiksi helpottui silminnähden ja katsoi minuun. "En saa varmastikaan unta. Lähdetäänkö kävelylle?"
Nyökkäsin. "Muttei viivytä kauaa. Olin ulkona myös viime yönä."
"Ja toit sen kalan", Tuhkaviiksi hymyili. "Eli ei se ihan turhaa ollut."
Tönäisin kollia leikkimielisesti lapaan ja kiidin ulos leirin sisäänkäynnistä.
"Hei!" Kuulin Tuhkaviiksen lähtevän perääni. "Odota!"
Annoin kollin päästä melko lähelle, ennen kun säntäsin taas juoksuun. "Ota kiinni jos saat!"
Kolli jahtasi minua pitkin järven rantaa. Nauroin, ja kuulin Tuhkaviiksenkin nauravan.
Viimeinkin minun oli pakko pysähtyä. Jäin siihen läähättäen kun Tuhkaviiksi kosketti lapaani hännällään.
"Sainpas", kolli läähätti hänkin.
Napautin hänen korvaansa hännälläni. "Vain koska annoin sinun."
"Niin varmaan", Tuhkaviiksi sanoi ja istahti katsellen järvelle päin. "Kaunista, eikö?"
Istuin kollin viereen ja nyökkäsin. "On."
Järven rannassa oli tosiaan kaunista. Kuunvalo sai sen näyttämään ihan erilaiselta. Vaikka järvi olikin vain pieni, kuunvalo sai sen laineet näyttämään taianomaisilta.
"Tähtiklaani on läsnä", kuiskasin pienesti.
"Se on aina läsnä", Tuhkaviiksi vastasi hiljaa. "Se suojelee askeliamme ja varmistaa turvallisuutemme."
"Aina kun pystyy", vastasin. "Edes Tähtiklaani ei voi aina vaikuttaa."
"Niin", Tuhkaviiksi myönsi. Hetken mielijohteesta nuolaisin kollin tummanharmaata poskea. Huomasin tämän punastuvan, ja olin varma, että tein niin itsekin.
"Mistä hyvästä..?" Kolli kysyi hiljaa.
"Kun pelastit henkeni", vastasin aivan yhtä hiljaa ja siirryin hiukan lähemmäs kollia. "Silloin siltä käärmeeltä."
"Äh, kuka tahansa olisi voinut tehdä sen", Tuhkaviiksi nolostui.
"Mutta sinä teit."
"Sinähän sen lopulta tapoit", kolli yritti, mutta pyyhkäisin hännälläni tämän suuta.
"Shysh", sanoin. "Sinä pelastit minut, ja sillä sipuli."
Tuhkaviiksi hymähti. "Hyvä on."
"Otetaanko kisa takaisin leiriin?"
"Kunhan hidastetaan ennen sisäänkäyntiä", Kolli sanoi. "Emme halua herättää kaikkia."
Nyökkäsin ja pinkaisin juoksuun Tuhkaviiksi kannoillani.

Leiri aukiolla käännyin vielä katsomaan Tuhkaviikseä. "Kiitos tästä yöstä. Se oli paras kokemani pitkään aikaan."
Kolli heilautti häntäänsä ja asteli soturien pesään. Jäin hetkeksi aukiolle miettimään. Olin sekä Nopsaraitaa että Tuhkaviikseä vanhempi, mutta he olivat jo sotureita. *Minun täytyy alkaa harjoitella kunnolla.* Tein päätökseni ja hiippailin oppilaiden pesään.
Käperryin Lieskalumen oppilaan Pajutassun viereen ja kuuntelin hetken naaraan tuhinaa ennen kun nukahdin itsekin.

Nimi: Tuhkaviiksi

21.07.2018 17:25
Makasin aukiolla yhdessä Lampihengen ja Mustahännän kanssa – Kyllä, pelastuspartio oli palannut pari päivää sitten mukanaan Mustahäntä. Jokainen palannut oli ollut hyvässä kunnossa, muutamia taisteluhaavoja lukuun ottamatta.
Katselin tyytyväisenä kuinka Lampihenki nojasi Mustahännän valkoharmaaseen turkkiin samalla kun kumppanukset kietoivat häntänsä yhteen. Sijaisemoni näytti onnellisemmalta kuin koskaan, eikä Mustahäntäkään näyttänyt valittavan rakkaansa seurasta.
”En vieläkään voi uskoa, että olet nyt jo soturi, Tuhkaviiksi”, Mustahäntä – sijaisisäni – pudisteli ylpeänä päätään. Väräytin viiksiäni hieman huvittuneena.
”Olet sanonut tuon jo monta kertaa”, hyrähdin. Mustahäntä kohautti lapojaan.
”Se vain on minusta niin outoa”, kolli hymähti pienesti.
”Tuhkaviiksi on kyllä ansainnut soturinimensä”, Lampihenki puuttui keskusteluun katsoen minua silmiini, ”Meidän poikamme.”
Sisintäni lämmitti aina, kun Lampihenki kutsui minua omaksi pojakseen. Se, että hänellä oli kaksi biologista pentua, ei tehnyt häntä yhtään vähätteleväksi minua kohtaan.
Hymyilin vanhemmilleni lämpimästi, ja juuri silloin haistoin Lumitassun tulevan meitä kohti. Käännyin katsomaan naaraan tulosuuntaan.
”Mitä kuuluu?” kysyin tervehdittyäni ensin terävällä hännän heilautuksella.
”Hyvää”, Lumitassu sanoi pienesti hymyillen, ”Jaetaanko kala?”
Vilkaisin Lampihenkeä ja Mustahäntää kysyvästi, ja molemmat nyökkäsivät ärsyttävä ilkikurinen katse kasvoillaan. Nousin seisomaan, ja katsahdin vielä Mustahäntää, joka vinkkasi minulle silmää. Tuhahdin hiljaa, mutta onneksi Lumitassu oli ehtinyt lähtemään jo kohti tuoresaaliskasaa.

Syötyämme lähdimme yhdessä metsästämään lähelle kaksijalkojen hevospaikkaa. Kuljimme kuivaa heinikkoa pitkin, kun huomasin jonkin luikertelevan maassa. Käärme meni Lumitassua kohti!
”Varo!” huudahdin äkkiä, ja tartuin hampaillani Lumitassua niskasta. Vetäisin naarasta kauemmaksi ruskeasta käärmeestä. Lumitassu säpsähti hieman säikähtäen, mutta teki sitten jotain mitä en ollut kenenkään koskaan nähnyt tekevän. Naaras oli astunut kyyn niskan päälle, ja tappanut sen.
”Mistä sinä tuon opit?” kysyin kiinnostuneena katsellen Lumitassun hampaissa roikkuvaa käärmettä.
”Varjolehti opetti”, Lumitassu selitti hampaidensa välistä, ”Myrskyklaanissa noin puolustetaan itseään kyykäärmeiltä. Ne eivät voi hyökätä, jos niiden niskan päälle astuu.”
Naaras sanoi vielä jotain, mutta niin hiljaa etten millään saanut siitä selvää, enkä ajatellut sen olevan mitään tärkeää.
”Mitä luulet, voikohan sen syödä?” mietin tutkien käärmettä. Kalat olivat muutenkin vähissä järvestä, joten kaikki tuoresaalis olisi tarpeeseen – oli se sitten vaikka niljakas käärme.
”En ole varma. Voi ollakin, jos pään leikkaa pois, ettei vahingossa syö myrkkyä.”
”Viedään se leiriin. Ehkä joku osaa kertoa, voiko sen syödä”, ehdotin, ”Pystytkö kantamaan sen?”
Lumitassu nyökkäsi varmannäköisenä ja lähdimme kohti leiriä ilman muuta saalista.

Alkoi olla jo myöhä, kun vielä istuimme Lumitassun kanssa aukiolla keskenämme. Olimme jutelleet niitä näitä – emme mistään erikoisesta.
”Tuhkaviiksi? Miksi Seittinenä katsoo sinua välillä niin omituisesti?” Lumitassu kysyi yllättäen saaden minut varuilleni.
”Mitä?”
”Tai siis, hän katsoo sinua jotenkin… loukkaantuneena?”
Siinä vaiheessa käännähdin katsomaan Lumitassua hämmentyneenä, hieman kiukkuisena asiaan puuttumisesta. Katsoin sitten poispäin hieman vaivaantuneena.
”Anteeksi! Ei siinä kai mitään sitten… Olen varmaan kuvitellut asian”, Lumitassu korjasi hätäisesti hiljentäen ääntään loppua kohden. Korvani painuivat luimuun, ja häntäni piiskasi kerran pari ilmaa kuin viiltäen.
Rauhoitu, kehotin itseäni, voit kertoa hänelle. En ollut koskaan kertonut kenellekään.
”Ei se mitään”, laskin katseeni tassuihini, ”Olet oikeassa Seittinenästä.”
Tunsin Lumitassun kohottavan yllättyneen katseensa minuun, mutten nostanut katsettani tassuistani.
”En ole kertonut kenellekään. Jotkut soturit kyllä varmasti tietävät, mutta… Seittinenä, kun on minun oikea isäni.”
”Todellako?” Lumitassu hengähti ihmeissään. Nyökkäsin pienesti.
”Hän ei halua olla kanssani tekemisissä, koska emoni, Usvapisara kuoli synnytykseeni”, mumisin haluttomasti.
”En tiennytkään… Olen pahoillani”, Lumitassu kuiskasi hiljaa.
”Et olisi voinut mitenkään tietää”, kohensin asentoani ja nostin katseeni kainosti naaraaseen, ”Olen sen kanssa ihan okei. Lampihenki ja Mustahäntä ovat minun vanhempani, he ovat kasvattaneet minut.”
”Mutta… En haluaisi sinun silti kertovan kenellekään? Sopiiko?”

//Lumi? c:

Nimi: Lumitassu

21.07.2018 08:28
*Ei... ei!* En ollut uskoa silmiäni. Emo oli kuollut. Varjolehti oli kuollut.
"Ei!" Huusin ja hätkähtin hereille oppilaiden pesässä.
Vaikka oli vielä yö, hiippailin soturien pesän suuaukolle hiljaa ja vilkaisin sisään. Näin emoni tuhisemassa Lieskalumen vieressä.
*Se oli unta... se oli unta!* Päästin pienen helpotuksen huokauksen.
Tiesin, etten saisi ainakaan heti unta, joten pujahdin ulos leirin suuaukosta.
"Minne matka?" Vahdissa oleva Pilviliito kysyi kallistaen päätään.
"Kävelylle", vastasin ja luikahdin syvemmälle kaisloihin ennen kun kolli ehti käskeä minut takaisin nukkumaan.

Istuin järven rannassa - tai sen, mitä siitä oli jäljellä. Järvi ei pian olisi enää kuin kuiva kuoppa, mikäli kuivuus jatkuisi. *Näin ei saa jatkua! Me kuolemme nälkään!*
Jokiklaani nojautui suurilta osin järvestä saatavaan kalaan. Mikäli kalaa ei ollut saatavilla... en edes halunnut ajatella sitä.
Tassuttelin kohti surkeaa lammikkoa, joka ennen oli ollut järvi. Näin yhden kalan kuivalla maalla sätkytellen pienesti. Tapoin sen yhdellä puraisulla ja poimin mukaani.
Kala ei ollut suuri, mutta kyllä siitä suupalan sai - ja sillä me nykyään toimeen tulimme. Vain suupaloja. En edes muistanut, milloin olisin saanut edellisen kunnon ateriani.
Huokaisin ja tassutin takaisin leiriin kala mukanani.

Heräsin uudemman kerran, mutta tällä kertaa siihen että Toivetuuli ravisteli minua lavasta.
"Tulehan", mestarini maukui. "Lähdetään harjoittelemaan taisteluliikkeitä."
"M-mutta", naukaisin hieraisten silmiäni tassuillani, edelleen unenpöpperössä. "Ei tällä kuumuudella kenelläkään ole intoa taistella."
"Ei se tarkoita, pitäisi päästää taidot ruostumaan", naaras kivahti. Sävähdin. Tuo ei ollut ollenkaan Toivetuulen tapaista.
Hän huokaisi. "Anteeksi. Tämä kuivuus saa hermot kireälle."
Nyökkäsin ja seurasin häntä ulos.

"Noniin, tämä riittää", Toivetuuli naukui ja huokaisin. *Viimeinkin!*
"Saat nyt hakea tuoresaaliskasasta jotain ja lähteä sitten saalistamaan", mestarini kertoi, ja nyökkäsin.

Kun olin syönyt kalanpuolikkaan, jonka jaoin Tuhkaviiksen kanssa, pyyhkäisin viikseni puhtaiksi. "Haluaisitko lähteä saalistamaan?"
Kolli nyökkäsi. "Minne mennään?"
"Lähemmäs hevospaikkaa?" Ehdotin. "Ei liian lähelle, mutta sinne päin."
Tuhkaviiksi kohautti lapojaan ja lähdimme kohti hevospaikkaa.

"Varo!" Tuhkaviiksi huusi kun jalkojeni suuntaan hyökkäsi jokin ruskea ja sahalaitakuvioinen.
Henkäisin kun kolli veti minut pois tieltä. Silloin sain reaktiokykyni takaisin ja astuin käärmeen niskan päälle, tunkien kynteni sen niskaan. Kyy valahti hetkessä veltoksi, ja nostin sen suuhuni.
"Mistä sinä tuon opit?" Tuhkaviiksi tuli kiinnostuneena lähemmäs.
"Varjolehti opetti", selitin. "Myrskyklaanissa noin puolustetaan itseään kyykäärmeiltä. Ne eivät voi hyökätä, jos niiden niskan päälle astuu."
Hiljensin ääntäni lähes kuiskaukseksi. "Kiitos. Pelastit henkeni."
Tuhkaviiksi heilautti häntäänsä ja tutki käärmettä. "Mitä luulet, voikohan sen syödä?"
"En ole varma", totesin. "Voi ollakin, jos pään leikkaa pois, ettei vahingossa syö myrkkyä."
"Viedään se leiriin", kolli ehdotti. "Pystytkö kantamaan sen?"
Nyökkäsin ja otin käärmeestä paremman otteen, jottei sen häntä sotkeutuisi jalkoihini. Lähdimme kohti leiriä.

Nimi: Zare

18.07.2018 17:00
_______________________________________________

Nimi: Zare

18.07.2018 17:00
Nopsaraita// 58kp, 42kp
Omenatassu// 6kp
Taivaltassu// 47kp
Lumitassu// 22kp
Sihutassu// 50kp

Nimi: Sihutassu

17.07.2018 14:43
Tassutimme hiljaisina ”tien” reunaa pitkin. Kaksijalat olivat lähteneet jonkin ajan päästä, ja olimme juosseet pois paikalta niin lujaa kuin tassuista lähti. Nyt meillä oli aika iso ongelma: kummallakaan ei ollut aavistustakaan missä olimme.
Jos olisimme olleet lähellä kissatarhaa, olisimme varmaankin löytäneet sinne kierreskeltyämme vähän, mutta tarhaa saati toisia kissoja ei näkynyt missään. Tai no, olimme me kyllä nähneet tasan kaksi kissaa, mutta kumpikin oli ollut kotikisu jolla ei ollut hajuakaan mitä tarha edes tarkoitti.
Yritin välillä avata pientä keskustelua, mutta Marble parka oli niin hermostuksissaan, ettei kyennyt pitämään sitä yllä kovin kauan. Enpä voinut häntä tosin siitä syyttääkään, sillä olimme eksyksissä ja nälkäisiä, emmekä voineet tietää missä vaara vaanisi.
En kuitenkaan aikonut luovuttaa, ja kun olin maukunut Marblelle anteeksipyyntöni siitä, että olin saattanut hänet tällaiseen tilanteeseen, hän oli vastannut:
”Minä itse valitsin tulla mukaasi, Sihutassu. Ei se sinun syytäsi ole”, silmät täynnä päättäväisyyttä.
Alkoi hiljalleen pimetä, ja etsiskelimme suojaisaa paikkaa, kun kuulin jotain. Hyssytin Marblen ja nostin korvani höröön. Kuulin äänen jälleen; se oli jonkinlaista kurlutuksentapaista ja tuli ihan läheltä. Lähdin sen perään paljoa ajattelematta.
Pistin pääni tienvarren aluskasvillisuuden lomasta tarkkaillakseni ympyränmuotoista aukiota joka aukeni edessäni, ja silloin näin sen.
Äänen aiheuttaja oli suurikokoinen lintu, jollaista en ollut nähnyt aikaisemmin. Sillä oli enimmäkseen harmaa sulkapeite, jossa oli muutamia valkeita ja mustia kohtia. Se päästi kujerruksensa uudelleen ja pystyin vain vaivoin hillitsemään itseni hyppäämästä sitä päin. Pääni täytti vain yksi ajatus:
*Ruokaa!*
Alkaessani kiertää aukiota päästäkseni lähemmäs otusta, kuulin kovia tömähdyksiä. Lintu hyppäsi pois paikalle saapuneen kaksijalan tieltä, joka istui jollekin kummalliselle jutulle ja alkoi heitellä linnulle jotain muruja. Pian paikalle ilmaantui lisää samanlaisia lintuja nokkimaan kaksijalan juttuja. Hiivin lähemmäksi varjoissa. Mieleni teki kikattaa niiden tietämättömyydelle, mutta niin tekemällä olisin paljastanut itseni.
Hiivin hiljaa eteenpäin, kunnes olin aivan kaksijalan istuimen vieressä. Kaksijalka jatkoi murujen heittelyä ja ölisi satunnaisesti, ja se oli varmaankin osasyy siihen, etteivät linnut vieläkään olleet huomanneet minua.
Tai sitten ne eivät vain ikinä olleet kohdanneet saalistajaa.
Vähän vielä...
…Ja sitten hyppäsin.
Yllätyksen elementti puolellani osuin tähtäämäni, muita hieman pienemmän linnun selkään. Se alkoi heti räpistellä kuin hullu, ja yrittäessäni pureutua sen niskaan sain vain suuni täyteen höyheniä. Kuulin kaksijalan ölisevän kovaa ja tömistelevän vieressäni. Tunsin sen tönäisevän minua kömpelöillä etukäpälillään, ja horjahdin hieman. Tein parhaani kynsiäkseni lintua, joka räpisteli eteenpäin ja huusi korviavihlovasti, mutta se oli liian vahva minunkokoiselleni ja -kykyiselleni kissalle.
”En aio”, aloitin lauseen, sylkäisin höyheniä suustani, sitten pureuduin takaisin kiinni, ”pääftää finua pawkoon, wuoka!”
Kaksijalka osui jälleen kylkeeni, tällä kertaa kipeästi. Juuri, kun tunsin otteeni lipeävän, jokin rämähti päin lintua ja sai sen pään sijoiltaan. Rääkäisyn saattelemana se valui hiljalleen veltoksi.
Katseeni tarkentuessa näin vain säikähtäneet, jäänsiniset silmät ja kuulin Marblen äänen:
”Tule, häivytään!”
Otimme yhteistuumin linnun siivistä kiinni ja lähdimme nopeasti raahaamaan lintua varjoihin. Kaksijalka jäi vain seisomaan siihen, tuijottamaan peräämme äänettä.
Päästyämme aluskasvillisuuden sekaan Marble pudotti linnun siiven ja venytteli niskaansa. Sitten hän katsahti alas ja murahti:
”Puluparka. What n- Mitä me nyt teemme?”
Kävin makuulle ja aloin repiä linnun, joka oli ilmeisesti ”pulu”, sulkia.
”Syömme.”
Marble katsoi minua kuin tärähtänyttä. Katsoin takaisin ja totesin: ”Mitä? Eivät linnut minunkaan lempiruokaa ole, mutta ainakin saamme vatsamme täyteen.”
Marble kävi makuulle ihan kiinni kylkeeni ja värähti.
”Aiotko oikeasti syödä tuon?”
Nyt oli minun vuoroni katsoa häntä kuin tärähtänyttä.
”Ellen halua nääntyä nälkään.” Sitten naurahdin. ”Luulin, että halusit syödä luonnon antimia.”
”En minä kuvitellut…” Marble huokaisi. ”Kai ajattelin, että menisimme etsimään ruuantähteitä roskiksista.”
Kallistin päätäni, sitten kohautin lapojani ja puraisin palasen pulusta. Se maistui… kummalliselta. Valitsisin kyllä kalan tämän sijaan milloin vain. Marble katseli vierestä minun mutustaessani lihaa.
”Syö nyt”, kehotin häntä. ”Jos et syö, tungen lihan pakolla kurkustasi alas.”
”Miten minun on tarkoitus syödä tämä? Ottaa suu täyteen sulkia ja mutustaa?”
”Nypi sulat pois”, naurahdin. Tähtiklaani sentään tätä kissaa.
Marble otti sulasta otteen ja nyppäisi sen irti. Sitten toisen, sitten kolmannen. Huokaisin ja työnsin hänelle kynimääni palaa.
”Ota tuosta.”
Päätimme jättää osan linnusta huomiselle, joten kuovin maata sen päälle ja sitten tassutin matkakumppanini perään, joka oli alkanut jälleen etsiä yösijaa.
”Kannattaisiko meidän kiivetä puuhun?” Marble maukui hetken kuluttua. ”Se olisi kauhean epämukavaa, mutta ainakaan ihmiset eivät pääsisi peräämme.”
Hymy kihosi kasvoilleni.
”Eivätkä koirat. Olet nero.”
Teimme parhaamme kavutaksemme läheiseen puuhun. Siihen meni muutama yritys, mutta pääsimme kuin pääsimmekin oksalle läähättämään.
Marble avasi suunsa pitkään haukotukseen. ”Tähänkö siis jäämme?”
”Sano sinä. Kiipeäminen tähän puuhun oli sinun ideasi.”
”Okay then”, hän maukui. ”Olen ihan poikki.”
”Niin minäkin”, myönsin ja asetuin vatsalleni oksalle. Kuten Marble oli epäillyt, se oli epämukava, mutta turvallinen.

Seuraavana aamuna heräsin ei-kovin-yllättävästi maasta. Minulla oli tapana heittelehtiä unissani, joten olin arvellut putoavani.
Aurinko oli nousemassa; oli siis melko aikaista. Hyvä aika jatkaa matkaa.
Kipusin siis takaisin puuhun ja onnistuin tökkimään Marblen hereille ennen kuin luisuin jälleen alas. Hän puoliksi luisui, puoliksi tippui pian perääni. Kuovin eilen hautaamani jäljelle jääneet pulunpalat ylös, ja Marble otti toisen nenäänsä nyrpistäen suuhunsa. Sitten aloitimme jälleen matkan eteenpäin, kohti tuntematonta.
Tassuttaessamme teiden varsia aurinko jatkoi hiljalleen matkaansa yläpuolellemme pyyhkien kasteet mennessään ja saaden meidät siristelemään hieman. Valon mukana yöllisten lintujen sirkutus vaihtui kaksijalkojen töminään, koirien satunnaisiin haukahduksiin ja hirviöiden mörinään jossain kaukana.
Pysähdyimme välillä pitämään taukoa ja nakertamaan paloja saaliistamme tehdäksemme sen helpommaksi kantaa. Normaalisti niin energinen Marble näytti väsyneeltä eikä edes taukojemme aikana sanonut miltei mitään. Päätin siis vihdoin tivata miksi.
”Oletko ihan kunnossa?” mau’uin, saaden hänet säpsähtämään. Istuimme tienvarren puskien seassa, piilossa kaksijaloilta, syömässä eilistä saalistamme loppuun. Oli vähän jälkeen aurinkohuipun, ja jopa varjossa oli kuuma.
Marble nielaisi mutustamansa palan.
”Joo”, hän vastasi lyhyesti.
Kurtistin kulmiani. ”Etkä ole. Olet hiljainen ja allapäin, ja haluan tietää miksi.” Marblen vain katsoessa muualle lisäsin: ”Ilman sinua olisin ihan yksin. Sinusta on näiden päivien aikana tullut hyvä ystävä, enkä halua nähdä ystävääni alla päin.”
Marble naurahti, sitten pudisti päätään.
”En minä varsinaisesti alla päin ole.”
Kallistin päätäni, ja hän jatkoi: ”En vain… jotenkin osannut arvata, että ulkona olisi näin rankkaa. Olemme juosseet henkemme edestä, nukkuneet puunoksalla ja kävelleet koko päivän, etkä sinä näytä yhtään väsyneeltä.” Hän piti tauon. ”Olemme myös syöneet linnunraatoa ja pakoilleet ihmisiä, joita olen koko elämäni pitänyt ystävinä.”
Huokaisin. ”Tervetuloa erakon elämään. Voit tietenkin aina kääntyä takai-”
Marble pudisti päätään. ”En aio lähteä takaisin enää. En ainakaan ennen kuin sinä olet päässyt omiesi luo.”
Hymyilin hänelle hieman surumielisesti. Hän oli niin kiltti.
Jatkoimme jälleen matkaa. Tassuttaessamme eteenpäin aloin erottaa enemmän ja enemmän kissojen hajua, mutta emme nähneet muita kuin kotikisuja, jotka livahtivat karkuun ennen kuin ehdimme sanoa sanaakaan. Pian kuitenkin vastaan saapui uteliaampaa sorttia olevia kissoja, joilta pääsimme kysymään reittiä. Kuitenkin vasta kolmas heistä herätti huomioni.
”Tarha? Juu, olen minä sellaisesta kuulut”, nuorehko kolli aloitti. ”Se on kai jossain tästä länteen, en ole ihan varma. Huhu kertoo tosin, että joku lauma katteja hyökkäsi sinne eilen ja vei pois osan sen asukeista, että jos etsitte jotakuta kaverianne, on mahdollisuus että hänet kaapattiin.”
Kylmät väreet kulkivat selkääni pitkin. Osin innostuneisuudesta, että olimme viimein päässeet tarhan jäljille, osin hermostuneisuudesta, että olimme myöhässä.
Kolli jatkoi ennen kuin olin ehtinyt kommentoida:
”Jos kiinnostaa, täällä kävi myös joukko jotain kodittomia katteja etsimässä jotain toisia. En nähnyt niitä, mutta kaverit kertoivat että ne olivat vähän kummallisia. Omistajia vastaan, tai jotain.”
Okei, nyt olin hyvin kiinnostunut. ”Missä suunnassa sanoitkaan tarhan olevan?”
”Tuolla jossain”, kolli maukui viitaten tassullaan tielle. Hypättyämme alas tämän ”kotiaidalta” kihisin jännityksestä.
”Meillä on johtolanka, meillä on johtolanka!” nau’uin innoissani, ja Marble hymyili viimein aidosti iloisena. Lähdimme ravaamaan rinta rinnan kollin osoittamaan suuntaan, enkä innostuksissani vain pystynyt olemaan hiljaa.
”Löydämmekö me vihdoinkin tarhalle? Mitä jos ne täällä riehuneet kissajoukkiot olivat klaanikissoja etsimässä meitä kadonneita? Ovatkohan he unohtaneet jo minut? Mitä jos he ovat jo lähteneet? Mitä jos-”
”Rauhoitu vähän”, Marble naurahti. ”Olemme heidän jäljillään, ja se on jo hyvä tulos. Mitä jos yritettäisiin nyt löytää ruokaa?”
”Söimme jo, joten voimme saalistaa huomenna”, sanoin kiihdyttäen hieman. Marblekin nopeutti askeliaan ja maukui: ”Syöttekö te klaanikissat muka vain kerran päivässä?”
”Joo? Toisin kuin kotikisuilla, meillä on rajallinen määrä ruokaa, joten emme voi vain popsia sitä kun huvittaa. Sittenkin kuningattaret ja klaaninvanhimmat aterioivat aina ensin.”
”Niin joo. Muistan sinun sanoneen jotain siitä.”
Jatkoimme jälleen hiljaisuudessa, kunnes mieleeni tuli jotain.
”Hei Marble?”
”Niin?”
”Sinä, siskosi ja Cheshirehän lisäilette välillä puheeseenne niitä kummallisia sanoja, joita en ymmärrä?”
”…Niin? Mitä niistä? Teen parhaani ollakseni käyttämättä niitä, kun sinä et kerran ymmärrä.”
”Niin, siis. Ilmeisesti ne ovat jonkinlaista… toista kieltä, eikö vain?”
”Joo?”
”Tulipahan mieleeni”, yritin muotoilla lausettani, ”Teidän nimennehän lausutaan kummallisesti. Ovatko nekin sitä toista kieltä?”
”Marble näytti hetken miettivältä. ”…Jjoo. Ovat ne englantia, juu. Kuinka niin?”
”Kunhan kiinnostaa.”
”Jaa, okei.”
Pettymyksekseni ilta pimeni ennen kuin olimme ehtineet tarhalle. Jos se siis oli tässä suunnassa.
Haistoin paljon kissoja, mutten minkääntapaisia rajamerkkejä. Höh.
Päätimme tällä kertaa laittaa makuusijan parin puskan keskelle ja toivoa, että saisimme olla rauhassa.
”Jos heräämme tarpeeksi aikaisin, ehdimme häipyä ennen kuin kukaan lähtee lenkille koirineen”, Marble oli maukunut. Kääriydyimme siis toisiamme vasten ja toivoimme parasta.

Sitä aamua en unohtaisi.
Heräsimme aikaisin, kuten olimme sopineet. Auringonvalo näkyi kasvillisuuden lomasta, mutta ilma oli silti melko viileä. Hyvä tilaisuus jatkaa.
Maasto vaihtui pian teistä hieman metsäisemmäksi, ja käveltyämme vielä jonkin matkaa olin haistavinani jotakin kummallista, vierasta tuoksua.
En tajunnut, mitä olimme tehneet, ennen kuin eteemme ilmestyivät kolme kissaa. Silloin älysin oudon hajun olevan rajamerkkejä, ja me olimme juuri astelleet niiden yli.
Keskimmäinen murisi aavistuksen ja oli juuri aloittamassa lauseen, kun vasemmanpuoleinen astui hänen eteensä. Hän tuli aavistuksen epämukavan lähelle naamaani ja nuuhkaisi; sitten hymähti.
”Jokiklaani. Oletko sinä ehkäpä Sihutassu?”
Tuijotin kissaa suu auki, ja hädin tuskin rekisteröin Marblen supattamassa korvaani: ”Tunnetko hänet?”
”Juu, olen Sihutassu Jokiklaanista”, sanoin nopeasti, luimistaen aavistuksen korviani. ”Kuinka niin , ja mistä tiedät sen?”
Kolmas ja viimeinen kissa hymyili. ”Me olemme Taon laumalaisia. Etsit varmaan reittiä kotiin?”
Kerrottuaan meille, että klaanit olivat olleet täällä, ja minun selitettyäni Marblen olevan ystäväni, ”Taon laumalaiset” johdattivat meidät leiriinsä. Sieltä sitten yksi kissa, jonka nimi oli kai Ollie, joka oli saattanut muita klaanilaisia, lupautui saattamaan meidätkin.
Saimme jonkin aikaa valmistautua lähtöön. Olin tehnyt selväksi haluavani kotiin mahdollisimman pian, mutta osasin minäkin kunnioittaa muiden rauhaa, ja jos he sanoisivat, että minun pitäisi odottaa, sitten odottaisin.
Nyt keskustelin Marblen kanssa leirin laidalla.
”No… tämä oli sitten tässä”, aloitin.
Marble hymähti haikeana. ”Niinpä. Nämä päivät ovat olleet… uniikkeja.”
Katseeni lipui naaraan jäänsinisistä silmistä maahan. ”Mitä… mitä aiot tehdä tämän jälkeen?”
”Mitä tarkoitat?”
”Älä ole höpsö, Marble”, naurahdin. ”Jo ensi hetkestä kun näin sinut, arvasin sinun olevan seikkailevaa tyyppiä. Keskustelujemme aikana selitit innoissasi, kuinka haluaisit tutkia ulkomaailmaa ja seikkailla maailman ääriin. Ja se on sitä, mitä erakot tekevät.” Pidin pienen tauon. ”Erakoilla ei ole kotia. He seikkailevat, ovat täysin itsenäisiä ja päättävät omista asioistaan ja olosuhteistaan. Enkä näe sinua tekemässä mitään muuta.”
Marble tuijotti minua silmät selällään, mutta hitaasti hänen ilmeensä suli lempeäksi.
”Olet oikeassa. Kun olimme kotona, halusin seikkailla ulkomaailmassa. Luulin sen olevan leikkiä ja laulua ilman huolen häivää, ihan niinkuin neljän seinän sisällä.” Hän pudisti hymyillen päätään. ”Mutta ei se ollutkaan. Se oli pelottavaa ja vaarallista, ja kun olin kotona luullut selviäväni täydellisesti yksin rotuni takia, ulkona sinun kanssasi olin aivan auki ja avuton. Silloin myös tajusin, etten haluaisi olla yksin. En aio enää palata kotiin, mutten selviäisi täällä ilman ketään. Olen koko elämäni elänyt jonkun kanssa, enkä tottuisi siihen, ettei minulla olisi ystävää, saati paikkaa minne mennä.”
Moljotin häntä ällistyneenä, enkä pystynyt hetkeen sanomaan mitään. Oliko hän tosissaan…?
”Mutta… klaanissa on niin erilaista. Niin monia sääntöjä, niin paljon odotuksia…” Vedin henkeä. ”Etkä kerran luvattuasi klaanille kasvaa sen riveissä ja puolustaa sitä henkesi uhalla voi enää lähteä. Tarkoitan siis, että et voi tulla klaaniin, oppia selviytymään yksin ja sitten häipyä. Sinä-”
”Minä olen päätökseni tehnyt, Sihutassu”, Marble maukui silmät täynnä päättäväisyyttä. ”Jätän taakseni kotikisun elämän ja astun klaanin riveihin sinun seuraksesi. Jos he siis hyväksyvät minut”, hän lopetti ja jäi odottamaan vastaustani.
Olin sanaton. Suupieleni hiljalleen kuitenkin nousivat ylöspäin ja hyppäsin puskemaan ystävääni.
”Olen niin onnellinen, ettei minun tarvitse luopua sinusta…”
”Niin minäkin”, Marble hyrisi. Juuri silloin meitä kutsuttiin. Olisi aika lähteä.
Tassutimme Ollien perään, ja Marble maukui vielä:
”Ai niin. Vielä yksi juttu.”
Käännyin häntä kohti. ”Niin?”
”Tästä hetkestä lähtien saat sanoa minua Marmoriksi.”
//Oho. tarina vähän paisu. Nyt joko joku ropee näiden pamahtamisesta leiriin tai sit ite jatkan tästä. Toivottavasti toi Taokohtaus oli okei :’)

Nimi: Lumitassu

17.07.2018 12:05
Nuuhkin hetken ilmaa. *Hetkonen.*
Vilkaisin hajun suuntaan ja näin hiiren. Lähdin hiipimään sitä kohti kun se hävisi kaisloihin, mutta sitten kuulin kaisloista vinkaisun, kuin jouku muu olisi tappanut hiiren. Aloin murista hiljaa. *Jokiklaani tarvitsee tuota saalista!*
Jatkoin hiipimistäni kaisloja kohti aikomuksenani hyökätä riistavarkaan kimppuun, kunnes kuulin nau'untaa. "Noin. Nyt meillä on viemisiä klaanille."
Kyyneleet kastelivat silmäni, kun tunnistin äänen. "Varjolehti?" Kuiskasin hiljaa.
"Kuulitteko tuon?" Kuulin myös Pilviliidon äänen. Ilo täytti sisimpäni. Vangitut kissat olivat palanneet!
"Minä menen katsomaan, mikä se oli", Varjolehti vastasi kollille, ja kaislat heiluivat. Tuttu smokkikuvioinen pää pilkisti niiden välistä, ja tutut vihreät silmät laajentuivat niiden huomatessa minut.
"Lumitassu?" Varjolehti kuulosti yhtäkkiä hyvin käheältä. "Oletko se sinä?"
Juoksin emoani kohti ja hautasin naamani tämän valkoiseen rintaturkkiin. "Varjolehti!"
"Voi, kuinka laiha sinä oletkaan", Varjolehti kauhisteli nuollessaan päätäni. "Etkö saa kunnolla ruokaa?"
Irrottauduin emostani. "Ei kukaan saa. Riista on harvassa." Käänsin päätäni tarkastellakseni muita retkueen jäseniä, ja tajusin että joitain puuttui, tarkalleen ottaen ainakin Esikkolampi, Sihutassu ja Ruokoraita.
"Missä Esikkolampi on?" Kysyin. "Tai Sihutassu ja Ruokoraita?"
"Esikkolampi", Mustahäntä harkitsi sanojaan. "Jäi kotikisuksi."
Se oli minulle shokki. En olisi koskaan odottanut Esikkolammen jäävän kaksijalkojen sylikissaksi. "E-entä muut?" Kakistin suustani.
"Sihutassusta en ole varma", Pilviliito vastasi. "Ja Ruokoraita on kuollut."
"Mitä?" Henkäisin. "Mutta..!"
"Tähtiklaani vaati hänet luokseen", Varjolehti maukui vakavana. "Asiasta toiseen; onko Takiaisroihu täällä?"
"Ei", pudistin päätäni, ja pelko kuvastui emoni silmistä. "Takiaistähti on, mutta hän ei varmaankaan ole etsimäsi kissa, vai kuinka?" Kysyin pilke silmässä. Kyyneleet kihosivat Varjolehden silmiin.
"Ikävää rikkoa tämä liikuttava perhetapahtuma, mutta menisimmekö jo leiriin?" Taivaltassu sanoi kiusoitellen. "Haluaisin tavata muutkin."
Nyökkäsin ja käännyin takaisin kohti leiriä kissajoukko kannoillani. Varjolehti tuli rinnalleni ja katsahti minuun ylpeänä. "Olet kasvanut."
Hymyilin emolleni.

Leirin sisäänkäynti häämötti edessämme. Tunsin Varjolehden jännityksen vieressäni, ja pystyin melkein kuulemaan hänen ajatuksensa. *Vihdoin olen kotona!*
Astuin ensimmäisenä sisään kaislojen muodostamasta sisäänkäynnistä. Toivetuuli oli heti minua vastassa ja huokaisi.
"Etkö tosiaan saanut mitään-" mestarini sanat katkesivat hänen nähdessään Varjolehden ujuttautuvan sisään takanani.
"En", vastasin huvittuneena naaraan reaktiosta. "Jos ei kissoja lasketa."
"Lumitassu sai koko päivän parhaan saaliin", Pilviliito tuli Varjolehden viereen, ja väistimme muidenkin saapuessa leiriin.
Takiaistähti loikkasi suurkiveltä koskettamaan kuonoja Varjolehden kanssa, ja muutkin kissat hajaantuivat omien läheistensä luo.
"Tähtiklaanin kiitos, olette kaikki turvassa!" Takiaistähti hengähti.
"Emme kaikki", Varjolehti vastasi. "Sihutassu on kateissa, Esikkolampi jäi kotikisuksi ja Ruokoraita kuoli."
Takiaistähti katsoi kumppaniaan hämmästyksestä suurin silmin. "Esikkolampi jäi kotikisuksi?"
Kun vanhempani keskustelivat Esikkolammesta ja muista, minä näin Heinämarjan tulevan ulos soturien pesästä, katselevan hetken ympärilleen hämmentyneenä, sitten sukeltavan takaisin pesään.
Hetken päästä naaras tuli takaisin ulos Nopsaraita kannoillaan. He hajaantuivat, ja Nopsaraita juoksi meidän luoksemme, ilmiselvästi iloisena nähdessään Varjolehden. Siiryin hiukan tehdäkseni uunituoreelle soturille tilaa.
"Nopsatassu!" Varjolehti nousi seisomaan. Aioin mainita Nopsaraidan nimityksestä, mutta päätin antaa hänen tehdä sen itse.
"Olet kasvanut", Varjolehti kehui.
"Oikeastaan olen Nopsaraita nykyään", raidallinen naaras maukui entiselle mestarilleen ja kosketti tämän kanssa neniä. "Ihana nähdä sinut jälleen."
Varjolehti nyökkäsi vilkaisten minuun ja Takiaistähteen. Hymyilin emolleni, ja silmäni varmaan loistivat kuin kalan suomut auringonpaisteessa.
"Kuuralumo on varmasti tehnyt hyvää työtä koulutuksesi kanssa", emoni maukui Nopsaraidalle.
”Toivoin, että olisit ehtinyt päättää koulutukseni, mutta olen ehdottoman iloinen, että olet ehjänä täällä", raidallinen soturi hymyili. "Olit hyvä mestari silloin alussa."
”Olen otettu sanoistasi”, Varjolehti naukui, vastaten hymyyn. ”Minäkin olen hyvin iloinen, että olen jälleen kotona.” Hän katsahti meihin lämpimästi. Nopsaraita heilautti häntäänsä hyvästiksi ja ravasi pois.
"Käyn kertomassa Sahramitassulle uutiset", mau'uin. 'Uutisilla' tarkoitin Esikkolampea. Varjolehti nyökkäsi. Aivan kuten hän ja Esikkolampi olivat olleet ystäviä, minä ja Sahramitassu olimme.
"Sano hänelle, että tulen myöhemmin keskustelemaan hänen kanssaan", isäni maukui perääni. Heilautin häntääni merkiksi, että kuulin.

Löysin Sahramitassun pesästään. Hän oli ilmeisesti katsonut jo kaikkien vammat, jos niitä oli.
"Joko kuulit uutiset?" Kysyin hiljaa ja istuin naaraan viereen.
"Jos tarkoitat Ruokoraidan kuolemaa, niin kyllä, kyllä kuulin."
"Ei se", mau'uin. "Esikkolampi jäi kotikisuksi."
Sahramitassu katsahti minuun pelokkain silmin. "Mitä?"
"Hän kyllästyi klaanielämään", mau'uin. "En ollut uskoa sitä itsekään."
"Mutta entä parantajanimeni?" Parantajaoppilas - ei, parantaja - hätäili.
"Kyllä Takiaistähti keksii jotain", lohdutin ystävääni. "Hän tulee myöhemmin puhumaan kanssasi."
Sahramitassu nyökkäsi, ja pujahdin ulos pesästä.

Seuraavaksi silmiini osui Tuhkaviiksi, joka tassutteli luokseni.
"Oletko nyt tyytyväinen?" Hän maukui istahtaessaan viereeni. Vilkaisin häntä kummastuneena. Miksi hän kuulosti niin äkeältä?
"Anteeksi", hän tyrskähti. "En tarkoittanut olla tyly. En vain keksinyt parempaa tapaa sanoa sitä."
"Ei se mitään", hymyilin kollille. "Ja kyllä, olen tyytyväinen. Entä itse?"
"Kyllä", Tuhkaviiksi vastasi. "Ehdin jo kaivata Mustahäntää."
"Mutta tiedätkö, mitä tämä tarkoittaa?" kysyin katsellen väenpaljoutta leirissä.
Tuhkaviiksi heilautti korvaansa. "No mitä?"
"Lisää suita ruokittavaksi", vastasin häntä hiljaa heiluen. "Haluaisitko lähteä saalistamaan?"

Nimi: Taivaltassu

15.07.2018 21:08
Olimme vihdoin lähteneet paluumatkalle kohti kotia, ja turkkini värisi innostuksesta. Pian olisimme taas kotileirissä ja saisimme palata normaaliin klaanielämään, saisimme tavata kaikki tuttumme ja käydä rajapartioissa kuten aina ennenkin. Olin kaivannut klaanitoimia yllättävän paljon ottaen huomioon, että arjessa ne tuntuivat joskus puuduttavan kaavamaisilta ja tylsiltä.
Mieltäni varjosti vain kaksi asiaa; Ruokoraidan kuolema ja Sihutassun yhä kateissa oleminen. Mitä sanoisin Nopsatassulle? Poltetassu oli ennen lähtöäni sanonut, että he ottaisivat minut ilolla vastaan palatessani. Pystyisinkö vain hymyilemään ja odottamaan, että Nopsatassu kuulisi isänsä kuolemasta joltakulta muulta?
”Älä mieti liikaa”, vierelläni kulkeva Lätäkköloikka maukui hiljaa. ”Nopsatassu ja Heinätassu saavat kyllä tietää totuuden. Ei sinun sitä välttämättä tarvitse kertoa.”
”Mutta se tuntuu teeskentelyltä”, mutisin emolleni. ”En voi vain palata leiriin kuin mitään ei olisi tapahtunut, ja odottaa, että totuus isketään päin heidän kasvojaan täysin varoittamatta.”
”Vanhemman menettämiseen ei koskaan osaa varautua”, Lätäkköloikka totesi haikeana. ”On parempi, että he tuntevat edes hieman iloa muiden paluusta, ennen kuin totuus selviää heille. Tuulikuje voi kertoa sen heille, olihan hän meistä ainoa joka näki Ruokoraidan lopun.”
Korvani luimistuivat hieman ja päästin hymähdyksen tapaisen äännähdyksen. Tuulikuje oli tosiaan ollut samassa ryhmässä Ruokoraidan kanssa, ja tämän myötä hän oli ollut kohtalaisen lähellä soturitoveriaan koko taistelun ajan. Naaras oli kertonut, että Ruokoraita oli kohdannut todellisen soturin lopun; kolli ei ollut perääntynyt hiirenmittaakaan neljän vihollisen edessä, ja oli saanut kolme näistä pakenemaan ennen menehtymistään. Tuulikuje oli nähnyt tämän kaiken, muttei ollut päässyt auttamaan soturia taistelun timmellyksessä, eikä ollut päässyt kukaan muukaan kuuloetäisyydellä ollut. Harmaajuovikas naaras olikin ollut tapahtuneesta lähtien allapäin, ja oli monesti todennut, että hänen olisi pitänyt pystyä auttamaan Ruokoraitaa.

Ehdimme kävelemään aika pitkälti ukkospolun reunaa pitkin, kunnes joukkoa johtavat varapäälliköt ilmoittivat tauosta. Ilmeisesti pahiten loukkaantuneet kissat, jotka eivät olleet vielä täysin ehtineet toipua, tarvitsivat lepoa. Olin itsekin tyytyväinen pysähdyksestä, sillä olin kyllä huomannut Lätäkköloikan hengityksen tihentyneen hieman; kolmella jalalla oli varmasti odotettua rasittavampaa liikkua pitkiä matkoja ripeässä vauhdissa. Tauon aikana ne, jotka eivät tarvinneet lepoa, kävivät metsästämässä, minkä jälkeen kaikki söivät hieman jaksaakseen loppupäivän. Tuhkamyrsky oli arvioinut, ettei meidän kannattaisi kiirehtiä; emme kuitenkaan ehtisi välttämättä kotiin asti tänään. Siksipä kuljimme verkkaiseen tahtiin, ja olimme päättäneet leiriytyä meidän rajamme tuntumaan alueelle, jossa olisimme suojassa niin hirviöiltä kuin sateeltakin. Sateelta suojautuminen tosin oli turhaa tällä hetkellä; ei ollut merkkiäkään siitä, että kuivuus olisi päättymässä lähipäivinä.

Tauon päätyttyä jatkoimme matkaa, ja taivalsimme hämärään asti. Matka sujui ongelmitta, eikä kovin montaa hirviötäkään kulkenut polulla. Saavutimme tiheäkasvuistoisen, kuitenkin kuivuuden harventaman aukion, jolle päätimme leiriytyä yöksi. Kissat lähtivät jälleen metsälle, pysytellen kuitenkin tarkasti poissa Jokiklaanin reviiriltä – jokiklaanilaisia lukuun ottamatta tietysti. Tämän jälkeen siirtyisimme meidän reviirillemme, joten muihin klaaneihin kuuluvat kissat eivät saisi enää metsästää ennen paluutaan omille reviireilleen. Siksi jokainen halusi nyt etsiä kaikki mahdolliset saaliseläimet tältä ’vapaalta maalta’, jotta he jaksaisivat omille reviireilleen asti huomenna. Mieleni teki juosta saman tien reviirin halki leiriin, eihän matka olisi enää ollut pitkä, mutten kehdannut jättää muita matkalaisia noin vain. Niinpä käperryin Lätäkköloikan viereen ja suljin silmäni. En meinannut millään saada unta, sillä tutun reviirin tuoksu kutitteli kuonoani ja sydämeni hakkasi. Huomenna pääsisin kotiin.


”Tiemme eroavat sitten tässä”, Tuhkamyrsky naukaisi Säröpoltteelle, Varjosydämelle ja Jokitaipaleelle. ”Luotan siihen, että palaatte suoraan omille reviireillenne. Auringon laskettua alueeltamme löytyviä muun klaanin jäseniä kohdellaan taas kuten aiemminkin.”
Kolmen muun klaanin varapäälliköt nyökkäsivät, ja nopeiden hyvästien jälkeen joukko jatkoi matkaansa rajaamme pitkin kohti järveä. Myös Tuuliklaanin kissat kulkivat samaa reittiä, vaikka he olisivat hyvin voineet vain siirtyä omalle reviirilleen ja lähteä leiriinsä. Todennäköisesti he halusivat saattaa Myrskyklaanin ja Varjoklaanin joukkoja mahdollisimman pitkälle.
Oloni oli kepeä tallustaessani muiden perässä kohti leiriä, mutta joka askeleella kävelyni muuttui raskaammaksi. Pian joutuisin kohtaamaan Nopsatassun. En vieläkään tiennyt, miten olisi parasta kertoa hänelle ja Heinätassulle Ruokoraidasta.
Tunsin turkin hipaisevan kylkeäni, ja vilkaistessani sivulle huomasin Pilviliidon. ”Eikö emosi jo vannottanut olemaan miettimättä liikaa?” isäni kysyi hiljaa. ”Ruokoraidan kuolemasta kertominen ei ole todellakaan sinun vastuullasi. Anna Tuulikujeen ja Tuhkamyrskyn hoitaa se.”
”Kaipa sitten”, mumisin ja ravistin päätäni saadakseni turhat murheet pois ajatuksistani. ”Mahtaakohan Hierakkatassu olla kasvanut lainkaan?”
”Jos minulta kysytään, niin varmasti on”, Pilviliito hymähti. ”Olen nähnyt hänet viimeksi pentuna. Sinäkin olet ainakin puolet suurempi kuin silloin, kun sinut viimeksi leirissä näin!”
”Puoletko vain?” kysyin vinosti hymyillen. ”Minähän olen kasvanut jo tämän matkan aikana paljon, kysy vaikka emolta!”
”Taivaltassusta on kasvanut hieno nuori kissa”, Lätäkköloikka hyrisi kuin vahvistuksena sanoilleni. ”Saat kiittää onneasi, ettei hän ennättänyt soturiksi ennen matkaa, Pilviliito. Hiljaisuusloiste varmasti pitää hänelle arvioinnin pian.”
Turkkiani kihelmöi ylpeydestä paistatellessani isäni vaikuttuneen katseen alla. Mahtaisikohan Hiljaisuusloiste tosiaan päästää minut heti soturiksi?

”He palasivat! Pelastuspartio palasi!” Aukio oli hetkessä räjähtänyt puheensorinan ja yllättyneiden huudahdusten sekamelskaan Tulimielen ilmoituksen johdosta, ja kissoja virtasi pesistään aukiolle. Jokainen kuikuili toisten ylitse etsien läheisiään partion joukosta, ja huomioni kiinnittyi Hierakkatassuun. Sisareni tuijotti meitä turkki pörhössä ja kipitti sitten vauhdilla luoksemme.
”Isä… Isä!” naaras niiskutti ja painautui välittömästi Pilviliidon turkkiin. ”Tulit takaisin!”
”Shh, tietenkin tulin”, isämme hyrisi lempeästi ja nuolaisi rakastavasti tyttärensä päälakea. ”Kaikki on hyvin.” Hierakkatassu itki vuolaasti onnen kyyneliä halatessaan vuorollaan meitä jokaista, minkä jälkeen naaras painautui takaisin isämme turkkia vasten. En voinut moittia häntä siitä; olisin varmaan itse tehnyt samoin tavatessani Pilviliidon ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, jos välillämme ei olisi ollut verkkoa.
”Taivaltassu!” kuulin Poltetassun tutun äänen ja katseeni kirkastui kääntyessäni katsomaan ystävääni. Kasvoni piirtyivät leveään hymyyn ja tervehdin kollia hännän heilautuksella.
”Palasithan sinä viimein”, Poltetassu totesi vastattuaan tervehdykseeni. ”Ehdimme viittä vaille huolestua, että epäonnistuitte. Ja näyttää siltä, ettet edes paennut siitä taistelusta, vaan oikeasti teitkin jotain!”
”Vihollisemme olivat ne, jotka saivat paeta”, puhahdin huvittuneena ystäväni kiusoittelusta. ”Olisit nähnyt, miten sille hiirenaivolle kävi, joka nämäkin teki!” jatkoin viitaten hännälläni kolmea arpea vasemman silmäni alla ja pitkää viiltoa rinnassani.
”Sattuvatko nuo?” Hierakkatassu uikahti. ”Ja emohan ontuu! Kävikö teille siinä taistelussa pahasti?”
”Ei varsinaisesti”, Lätäkköloikka kehräsi rauhoittavasti. ”Venäytin vain tassuni. Se paranee kyllä ajan kanssa, eikä ole edes kipeä.”
Katseeni ajautui sivulle huomatessani tutun hahmon silmänurkassani, ja päästin pehmeän hymähdyksen huomatessani Nopsatassun.
”Hei vain, korsto”, naaras maukaisi virnistäen päästyään luoksemme. ”Sinäkin näemmä selvisit takaisin.”
”Korsto?” naurahdin nimitykselle, joka ilmeisesti huvitti Hierakkatassuakin. ”Sitä se kissojen pelastaminen ja taisteleminen tuottaa”, jatkoin huoahtaen ylidramaattisesti.
”Oikeasti et ole muuttunut yhtään”, Nopsatassu tuhahti muka närkästyneenä ylpeilystäni ja pyöräytti silmiään.
”Etpä sinäkään ole pahemmin muuttunut”, totesin hyrähtäen hiljaa. Nopsatassu oli tosiaan entinen itsensä, eikä minulla todellakaan ollut sydäntä kertoa Ruokoraidasta juuri nyt. Äkkiä Nopsatassun ilme muuttui kummalliseksi, ja naaras vilkaisi Poltetassua.
”Kerroitko jo eilisestä?” Kun Poltetassu pudisti päätään toisen oppilaan kysymykselle, käänsi naaras katseensa Hierakkatassuun. ”Kerroitko sinä?”
”En”, sisareni maukaisi väräyttäen viiksiään, ja hänen itkusta yhä punertavissa silmissään kiilui huvittuneisuus.
”Mitä?” kysyin kummastuneena katsoen vuoron perään jokaista kolmikosta. Mistä olin jäänyt paitsi?
”Mahtaa tuntua pahalta jäädä nuoremmalle pesätoverille jälkeen”, Nopsatassu huokaisi yltiödramaattisesti.
”Mitä tarkoitat? Olen jo kookkaampi kuin sinä”, huomautin nostaen toista kulmaani hieman hölmistyneenä. Mitä Nopsatassu nyt ajoi takaa?
”Niin, paitsi että sinä olet yhä oppilas, ja minä soturi”, Nopsatassu täräytti huvittuneena ja kohotti hieman leukaansa. Ilmeeni muuttui yllättyneeksi, ja tukahdutin sarkastisen takaisinnäpäytyksen käydessäni Nopsatassun nopeasti katseellani läpi. Oli vähällä, etten möläyttänyt kommenttia siitä, ettei hänenlaisensa pätkä oikein vaikuttanut soturilta.
”Mikähän mahtaa sitten olla soturinimesi?” päädyinkin kysymään asiallisesti.
”Nopsaraita”, naaras totesi lyhyesti, ja nautti selvästi asiasta leveilystä enemmän kuin olisi suinkaan ollut tarvis.
”No onnea sitten. Mutta odota kun minäkin pääsen soturiksi, niin et pääse enää leveilemään tittelilläsi”, totesin kallistaen hieman päätäni ja kohottaen leukaani. *Siihen ei pitäisi enää olla kauaa.*
”Kenelle minä tässä muka leveilen?” Nopsaraita tuhahti suu vinossa virneessä. ”Ikävähän minulla on ollut, siinä kaikki.”
Omakin suuni kääntyi hetkeksi virneeseen, mutta vakavoiduin hieman todetessani: ”On minullakin ollut ikävä.”
Nopsaraidan seuraavaa reaktiota olisi ehkä jopa voinut kuvailla hymyksi naaraan tyypillisestä virneestä poiketen, ja hänen katseensa ajautui takaisin väkijoukkoon. ”Nyt minä haluan tavata Sihutassun”, hän totesi ja kääntyi lähteäkseen. Avasin suuni ja olin jo aikeissa möläyttää, ettei Sihutassu ollut täällä, mutta aikeeni esti Heinätassu. Naaras pysäytti sisarensa, ja hänen vakavasta katseestaan osasin jo kertoa, mitä oli tulossa. Nyt Nopsaraitaa lyötäisiin totuudella suoraan kasvoihin ja hänet herätettäisiin partion paluun tuottaman ilon transsista.
”Mikä hätänä?” naaras kysyi sisareltaan vakavana. Heinätassu – jonka oletin olevan sisarensa tavoin soturi mutta jonka soturinimeä en tiennyt – räpäytti pari kertaa silmiään ja maukui värisevällä äänellä:
”Etkö ole kuullut jo?”
Nopsaraidan ilme muuttui hämmentyneeksi ja hieman huolestuneeksikin, ja naaras pudisti aavistuksen päätään. ”En?” hän maukui venyttäen loppua kuin pyytäen sisartaan selittämään, mitä oli tekeillä. Katseeni painui maahan ja ilmeeni synkkeni, kun Heinätassu maukui ne sanat, joita en ollut itse saanut Nopsaraidalle kerrottua.
”Ruokoraita, isä, on kuollut, Nopsaraita.”
”Mitä...?” Nopsaraidan ääni hiljeni epäuskoiseksi kuiskaukseksi. ”Valehtelet. Sano, ettei tuo ollut totta.” Pikaiset, paniikinomaiset sanat mau’uttuaan naaras pinkaisi aukion poikki emonsa Simpukkapuron luokse Heinätassun vastausta odottamatta, ja katselin vaitonaisena kun naaras jutteli epäuskoisen oloisena vanhempansa kanssa. Simpukkapuron silmien kiillon saattoi nähdä tänne asti, ja naaras puhui tyttärelleen hyvin hiljaisella, hauraalla äänellä. Nopsaraita pudisteli hitaasti päätään ja käveli sitten ripeästi takaisin luoksemme. Naaraan silmissä loisti epäusko, ja vaikutti siltä, ettei hän ollut vielä täysin sisäistänyt asian todellisuutta.
”Taivaltassu”, Nopsaraita maukaisi hiljaa, ääni särkyen aavistuksen verran lopussa. ”Puhuvatko he totta? Eikö Ruokoraita palannut mukananne? Mikset sanonut mitään?”
”Olen pahoillani, Nopsaraita”, huoahdin. ”En pystynyt kertomaan. Ruokoraita oli klaanikissoista ainoa, joka menehtyi taistelussa. Isäsi taisteli soturin tavoin loppuun asti.”
Nopsaraita tuijotti minua hetken suurin silmin, ja laski sitten katseensa tassuihinsa nyökäten hiljaa, aivan kuin hän olisi viimein hyväksynyt sanat, jotka hän oli nyt kuullut kolmelta kissalta. Naaras käännähti mitään sanomatta ympäri ja puoliksi käveli, puoliksi laahusti soturien pesään Heinätassu vanavedessään. Sydäntäni vihlaisi sisarkaksikon puolesta, enkä hetkeen voinut kääntää katsettani pois soturien pesältä. Nopsaraita oli näyttänyt sanalla sanoen murtuneelta. Pärjäisiköhän hän?
”En näe Sihutassuakaan missään”, Poltetassu maukui varovasti saaden katseeni viimein kääntymään pois soturien pesältä. Oppilasta selvästi hermostutti vaihtaa lievästi aihetta tällaisessa tilanteessa, mutta ilmeisesti huoli oli vienyt voiton hermostuksesta. ”Onko hän kunnossa?”
”Etsintäpartiot eivät löytäneet Sihutassua”, kerroin hiljaa. ”Hänkään ei ole mukanamme. Hän on kuitenkin todennäköisesti elossa, ja uskon, että hän palaa lähiaikoina itse klaaniin.”
Poltetassun silmät kiiluivat huolesta ja myötätunnosta Nopsaraitaa kohtaan, ja oppilas vilkaisi nopeasti soturien pesälle. ”Toivotaan.”
Olisin voinut mainita myös Esikkolammesta, mutta samassa Takiaisroihu – oletukseni mukaan Takiaistähti nykyään – kutsui klaanin koolle. Aukiolle jo kerääntyneet kissat pakkautuivat lähemmäs päällikköä, ja hälinä laantui hiljalleen klaanilaisten keskittyessä kuuntelemaan kollia.
”Pelastuspartio on viimein palannut”, päällikkö aloitti vakaalla äänellä. ”Heidän mukanaan palasivat Tuulikuje, Ruokotassu, Mustahäntä, Pilviliito ja Varjolehti. Heistä kaikki ovat hyvässä kunnossa, ja kiitämme Tähtiklaania heidän paluustaan. Valitettavasti pelastuspartio ei tuonut mukanaan ainoastaan hyviä uutisia.” Takiaistähti piti hetken tauon ja sulki silmänsä. ”Soturimme Ruokoraita menehtyi taistelussa, johon klaanikissat ottivat osaa auttaakseen tovereitaan ja Taon laumaa.”
Aukiolle puhkesi järkyttynyt hälinä, sillä läheskään kaikki eivät olleet vielä kuulleet Ruokoraidasta. Takiaistähti antoi kissojen puhua hetken aikaa, kunnes viittoi hiljaisuutta.
”Ruokoraita haudattiin Taon liiton maille paikkaan, jossa yksikään kissa ei tule häiritsemään hänen rauhaansa”, päällikkö jatkoi vakavana. ”Pidämme hänelle tänä yönä valvojaiset, ja hänen rohkeutensa tullaan muistamaan klaanissa pitkään.” Kolli piti taas hetken tauon, ja jatkoi melkein huokaisten seuraavat sanat: ”Ruokoraidan lisäksi kaksi muuta kissaa ei palannut partion mukana. Toinen heistä on Sihutassu. Häntä ei löydetty yrityksistä huolimatta, mutta uskomme vahvasti hänen olevan hengissä. Pyydän teitä pitämään silmänne auki siltä varalta, että löydätte hänestä jälkiä, ja rukoilemaan Tähtiklaanilta hänen paluutaan. Kolmas puuttuva kissa on Esikkolampi.” Takiaistähden katse kylmeni aavistuksen verran, mutta näin hänen silmissään myös haikeutta. ”Parantajamme hylkäsi klaanielämän ja jäi omasta tahdostaan kaksijalkalaan. Hän ei kuulu tästä päivästä lähtien enää Jokiklaaniin.”
Ilmoitus sai vastaansa tyrmistyneen hiljaisuuden. Parantajan, Tähtiklaanin tehtäväänsä valitseman kissan, petos tuli kaikille täytenä yllätyksenä. Hetken kuolemanhiljaisuuden jälkeen alkoi epäuskoinen supina, ja muutama raivostunut ulvahdus kohosi taivaalle.
”Kuinka hän saattoi?”
”Oliko hän varmasti Tähtiklaanin valitsema?”
”Mitä Sahramitassulle käy?”
Monien kissojen katseet kääntyivät parantajaoppilaaseen, jonka katseesta kuulsi epäusko hänen mestarinsa petoksen johdosta. Muutamalla silmänräpäytyksellä epäusko oli kuitenkin poissa, ja Sahramitassu veti syvään henkeä, ja varmuus pilkahti naaraan silmissä.
”Esikkolampi sanoi monesti, että minusta voisi pian tulla parantaja”, Sahramitassu maukui korottaen äänensä pienen hälinän yläpuolelle, ja kissat hiljentyivät kuuntelemaan häntä. ”Ylihuomenna on puolikuu. Matkaan muiden parantajien kanssa Kuulammelle, ja haen parantajanimeni. Lupaan olla sellainen parantaja, jonka tämä klaani ansaitsee, vaikka nimitykseni tapahtuisikin hieman ajoissa.”
Kissat mourusivat tukeaan parantajaoppilaalle, vaikka Ruokoraidan kuoleman ja Esikkolammen petoksen aiheuttama järkytys tuntuikin yhä selkeänä ilmassa.
”Kiitos, Sahramitassu. Klaani luottaa sinuun”, Takiaistähti maukui tyytyväisenä ja nyökkäsi parantajaoppilaalle, kääntäen sitten huomionsa takaisin klaaniin. ”Antakaa palanneiden soturien levätä ja varmistakaa, että he saavat syödäkseen. Takaiskuista huolimatta he toivat takaisin viisi klaanitoveriamme, joita ilman klaanimme olisi ollut vajavainen. Huolehtikaa siis siitä, että he saavat arvoisensa vastaanoton. Kokous on päättynyt.”

 

©2018 Metsäketo - suntuubi.com