Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

MyrskyklaaniJokiklaani Tuuliklaani Varjoklaani Tähtiklaani Erakot ja kotikisut 

 

Jokiklaanilaisten tarinat

 

 
 1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Puolitassu

25.04.2018 14:09
“Puolipentu, olet täyttänyt kuusi kuuta ja nyt, ennenkun saat soturinimesi sinut tunnetaan Puolitassuna. Mestariksesi saat Haukiturkin”, Taivastähti julisti. Pian ruskea kolli nousee ylös kissojen joukosta ja kävelee eteeni. Kosketamme kuonoja ja sitten alkaa hurraus.
“Puolitassu! Puolitassu!”
Katson hymyillen ympärilleni. Minusta tuntui vielä eilen, ettei minusta koskaan tulisi oppilasta, mutta tässä nyt olen. Kaikkien edessä, mestarini vieressä. Vilkaisen Haukiturkkiin.
“Noh, tehdään sinusta soturi”, hän sanoo hymyillen hieman tönkösti, mutta se ei minua haittaa


Kävelemme rauhallista tahtia metsässä. Lumi on jo sulanut, mutta silti on vielä aika kylmä. Onneksi minulla on tuuhea karvapeite lämmittämässä, enkä pelkää kylmää hirveästi. Haukiturkki näyttää hieman aristavan kävellessä. Sen huomaa siitä että hänen karvansa sojottavat vähän siellä täällä ja että hän hytisee hieman kävellessä.
“No, tämä haju kuuluu Tuuliklaanille. Tästä eteenpäin me emme mene, tai muuten päädymme heidän maillensa”, Haukiturkki selittää. Nyökkään neutraali ilme kasvoillani.
“Tuolla järven toisella puolella taas on Myrskyklaanin reviiriä, mutta meillä ei ole rajayhteyttä siihen”, mestari jatkaa. Se oli totta, vain Tuuliklaanilla ja Varjoklaanilla on rajayhteys Myrskyklaaniin.
“Eikö Varjoklaanin reviiri ole tuossa suunnassa”, osoitan hännälläni täysin vastakkaiseen suuntaan.
Haukiturkki nyökkää ja nousee istumasta seisomaan valmiina jatkamaan matkaa.
“Voisimme mennä sinne nyt, että ehdimme takaisin ennen kun Esikkolampi suuttuu”, hän ilmoittaa. Huokaan ja katson kynsiini. En kykene vetämään niitä sisään, joten Esikkolampi haluaa pari päivää tutkia minua. Ensimmäinen kerta on nyt, kun minusta tuli oppilas. Pentuna hän ei halunnut tutkia minua, vaan halusi jättää sen tähän.
“No mennään”, sanon hiljaa mestarilleni. Hän nyökkää ja tassutamme Varjoklaanin rajalle.
“Ota tämäkin haju kunnolla mieleen. Saatat tarvita sitä myöhemmin”, Haukiturkki ilmoittaa. Nyökkään ja vedän henkeä kunnolla sisään. Varjoklaanin kitkerä haju polttelee kutkkua, ja nyrpistän nenääni.


Astelen rauhallisena parantajan pesälle. Esikkolampi onkin jo vastassa.
“Olen niin iloinen puolestasi Puolitassu! Miltä tuntui kiertää rajat?” Parantaja kysyy. Pentuaikoinani hän oli ollut vähän niinkuin emo minulle. Katsonut aina perääni ja opettanut kaiken laista. Torunut ja tehnyt säännöt. Hän antoi minulle nimenkin, Puolipentu.
“Oli todella kivaa! Pääsin katsomaan Tuuliklaanin ja Varjoklaanin rajat”, kerron iloisesti jättäen pois sen, miten kaikki keskeytyi kun minun piti tulla tänne. Mutta eihän se ole Esikkolammen vika etten kykene laittamaan kynsiäni sisään.
“Noh, katsotaanpa tassujasi”, parantaja ohjaa minut pesäänsä. Tehvehdin vieressä seisovaa Sahramitassua. Me tunnemme aika hyvin, koska hän on Esikkolammen oppilas. Hän kastelee sammaleen vedessä ja antaa Esikkolammelle. Esikkolampi puhdistaa sillä ensin tassuni ja sitten tarkastelee sitä.
“Yritä nyt oikein lujasti vetää kyntesi sisälle”, hän ohjeistaa. Teen niin mutta mitän ei tapahtu, ei edes hievahdustakaan.
“Ei ole oikein mitään yrttiä tähän, mutta voisimme huomenna kokeilla yhtä juttua... Mutta menehhän tekemään petisi oppilaiden pesään”, parantaja sanoo. Nyökkään ja kiitän 'emoani'. Astun ulos pesästä Sahramitassu seuraten minua.
“No ei se ole paha juttu että kyntesi eivät vetäydy”, Sahramitassu sanoo. Hymyilen naaraalle lempeästi.
“Ei niin olekkaa. Ne vain häiritsevät välillä... mutta niihin pitää nyt vain tottua”, ilmoitan.
“Saattaahan Esikkolampi keksiä keinon”, paransataoppilas sanoo. “Ei sitä tiedä!”


Laitan sammaliani sopivaan kohtaan oppilaiden pesässä. Omenatassu, Taivaltassu ja Lumitassu ovat pesässä myös.
“Hienoa saada pesään uusia”, Taivaltassu ilmoittaa. Kiitan tätä hymyllä ja hännän heilautuksella.
“Kohta täällä alkaa olla aika täyttä”, Omenatassu huomauttaa.
“No kohta taas alkaa tulla enemmän tilaa, kun tulee uusia sotureita”, Lumitassu sanoo. Hymähdän ja lösähdän pedilleni.
“Kivaa olla oppilas. Harmi vain ettei Esikkolampi pysty olla erossa minun kynsistäni”, naurahdan. Muutkin naurahtavat hieman.

//Jatkoaa? Kuka vain.

Nimi: Viistotassu

24.04.2018 10:33
#Isku, potku, väistö...#, teoreettiset taistelut eivät ole minulle.
Kynteni upposivat maahan nopeasti. Vääräraidan kookas keho vilahti nopeasti ohitseni. Huitaisin etukäpälälläni ilmaa, samalla kun tunsin koskettaneeni mestariani. Vääräraita pysähtyi.
Katseeni osui nopeasti kohti mestariani huohottaen, Vääräraidan ilme oli tyynen näköinen josta oli vaikea tulkita mitä mieltä hän oli.
"Oikein hyvä Viistotassu, muista vain tarkasti väistöt!", Vääräraita naukui.
"Kiitos Vääräraita", naukaisin lyhyesti istahtaen märälle nurmelle. Vääräraita väräytti korviaan, istahtaen lopulta kietoen samalla häntänsä tassujensa ylle.
"Pärjäät hyvin väistöissä, kiittäisit Tähtiklaania solakasta vartalostasi", Vääräraita sanoi väräyttäen viiksiään. Kurtistin hiukan kulmiani kyseenalaistaen lausahduksesta. Vääräraita naurahti, huomatessaan etten oikein tajunnut vitsiä. Olimme lähteneet leiristä jo ennen auringon nousua. Järven lähellä oli silti vielä viileää, mutta minulla oli jo kuuma.
"Miksi emme ole harjoittelupaikalla?", kysyin lopulta uteliaisuudestani.
"Koira vei Varjolehden eilen, harjoittelupaikalla -", Vääräraita sanoi hiljaisesti. "- en voinut ottaa sitä riskiä, että se voisi tulla takaisin", mestarini jatkoi. Pelko pisti rintaani kuin miljoonat terävät kynnet, olin nähnyt eilisen Nopsatassun ja Lumitassun kohtauksen, sekä olin kuullut että Varjolehden oli vienyt koira. Pupilini menivät viiruiksi, en tiennyt asian liittyvän harjoittelupaikkaan.
"Ja sen takia olemmekin lähellä leiriä", Vääräraita naukui. Nyökkäsin hiljaa katsoen mestariani hiukan tunteensekaisin silmin. Vääräraita näytti kireältä, niin luultavasti minäkin juuri nyt. En tiennyt oliko Vääräraita menettänyt yhtäkään oppilasta ikinä, hän näytti hyvin kokeneelta soturilta joten sokealla arvauksella luultavasti hän oli.
"Asiasta toiseen -", juovikas kolli nousi ripeästi ylös " - meidän pitäisi lähipäivinä hioa iskujasi", Vääraita sanoi pilke silmäkulmassaan.
"Sinulla on heikot iskukyvyt", mestarini jatkoi suorasanaisesti. Silmäni suurenivat.
"Onko?", ääneni värisi.
"Mutta osaat väistellä äärettömän hyvin jo näin aluksi. Olet vasta tuore oppilas, Viistotassu, ja pärjäät hyvin ensimmäiseksi kerraksesi", Vääräraita maukui. Tiesin Vääräraidan puhuvan totta, olimme kiertäneet reviirin jo kahdesti, ja uskoakseni muistin sen jo aika hyvin.
"Meillä on vielä runsaasti aikaa hioa sinun kykyjäsi", Vääräraita sanoi tuupaten hiukan käpälällänsä minua kyljestä. Kasvoilleni pääsi hymy, olin hyvin kiitollinen näin hyvästä mestarista.

Aurinko oli juuri laskenut puidenhuippujen taakse ja taivas kukoisti sinisen, violetin sekä puinasen eri sävyistä. Seisoin pentutarhan ulkopuolella hiljaa, pienet lihakseni jännittyneinä.
"Oletko varma että minut edes nimitetään oppilaaksi tänään?", naukaisin hiljaa kääntäen katseeni isääni Roihusieluun. Kollin silmät syttyivät.
"Kuka ei nimittäisi noin hienoa nuorukaista jo nyt oppilaaksi?", isäni sanoi hymähtäen jatkaen turkkini sukimista.
"Minä näytän tarpeeksi hyvältä!", sihahdin pikkumaisesti asettaen tassuni Roihusielun poskelle, työntäen tämän naaman pois. Huomasin selkeästi että häntä hymyilytti, minua ei. Lopulta Taivastähden kestävä ääni kaikui joka kolkassa. Silmäni suurenivat, tämä se oli! Intoni tappoi nopeasti pelko, että mokaisisin asian. Käänsin suuret silmäni kohti Roihusielua, tämä huomasi hermostuneisuuteni. Kissoja alkoi kokoontua jo koolle, tummanharmaa kolli katsoi minua rohkaisevin silmin.
"Viistopentu.", kuului Taivastähden ääni. Vannoin että jokainen karvani nousi pystyyn, käänsin pääni huomaten Taivastähden katsovat minua.
"Pärjäät hyvin", Roihusielu kuiskasi tuupaten minua lähemmäs. Otin syvään henkeä, kävellen nopein askelin kohti Taivastähteä. Minua jännitti kamalasti, toivoin hiljaa ettei kukaan huomaisisi sitä.
"Viistopentu on saavuttanut kuuden kuun iän, ja hän on valmis soturioppilaan koulutukseen", Taivastähti lausui möreällä äänellään.
"Tästä päivästä aina siihen päivään, jona hän ansainnut soturinimensä, kutsuttakoon tätä oppilasta Viistotassuna. Sinun mestarisi tulee olemaan Vääräraita", päälikkö käänsi katseensa vaaleanharmaaseen, tummempi raitaiseen kissaan. Siristin silmiäni, ei voinut olla totta! Into heräsi minussa samalla kun Vääräraita niminen soturi asteli isoin askelin minun ja Taivastähden luokse.
"Toivon, että Vääräraita siirtää kaiken tiedon sinulle", Taivastähden sanat menivät ohi korvieni.
"Vääräraita, olet valmis ottamaan oppilaan. Olet saanut hyvää koulutusta , ja olet osoittanut olevasi terävä ja viisas. Odotan, että siirrät kaiken tälle nuorelle oppilaalle", Taivastähti naukui. Katsoin Vääräraidan sinivihreisiin silmiin, kurouttauduin koskettamaan Vääräraidan nenää omallani. Mestarini hymyili minulle lämpimästi.
"Viistotassu! Viistotassu! Viistotassu!", kissojen huudot katosivat raikuvina hämärtyvään iltaan.


Karistin ajatukseni pois seremoniasta.
"Tämä oli tässä, mennään takaisin leiriin", Vääräraita naukui heilauttaen samalla noustessaan juovikasta häntäänsä. Ponkaisin pystyyn loikkien mestarini vierelle.
Leiriin ei ollut pitkä matka, sillä olimme harjoitelleet aivan sen lähellä. Jo parin minuutin kuluttua leiri avautui silmieni eteen.
"Vääräraita!", vaaleanharmaa kolli naukui tassutellen meidän luoksemme. Tunnistin kollin Pilviliidoksi. Vääräraita viittoi nopeasti minulle, että keskustelussa tulisi menevän jonkin aikaa. Tiesin tämän olevan minun merkkini lähteä paikalta pois. Heilautin häntääni samalla astellen kohti oppilaiden pesää. Päivä oli vielä aluillaan, mutta miksi auringon piti porottaa näin kuumana?
"Aupmh!", suustani kuului ääni samalla kun törmäsin johonkuhun. Se oli Simpukkapuro.
"Anteeksi!", korjasin nopeasti soturille. Ruskeanraidallinen naaras hymyili minulle lämpimästi.
"Ei se mitään", soturi sanoi jatkaen matkaansa. Tämän takia en olisi saanut kävellä katse maassa. Lopulta katseeni kääntyi oikeilla, parantajan pesään josta huomasin ruskean kissan pään tuijottavan minua. Se oli Nopsatassu. Tuijotimme hetken toisiamme, kunnes möläytin typerän kuuloisen kysymyksen.
"Miten menee?", sanoin istuen lopulta pesän suuaukolle. Nopsatassu väräytti korviaan, katsoen minua yhä pistävän vihreillä silmillään.
"Mikäs tässä, olo on kuin perhosella", vanhempi oppilas vastasi hiukan tylysti. Pupilini menivät hiukan viiruimmiksi.
"Olen muuten Viistotassu", jatkoin edelleen ystävällisellä äänensävyllä.
"Se uusi vai?", Nopsatassu kysyi nopeasti.
"Oikeastaan, olen jo ollut oppilaana jo viikon", tarkensin katsoen yhä Nopsatassua. Naaras vilautti oudoksuvan katseen.
"Mitä siellä oikein tapahtui? Harjoittelupaikalla?", kysyin hiukan varovaisemmin. Nopsatassun silmät syttyivät, en tiennyt halusiko hän puhua asiasta ollenkaan.
"Iso hauva loikki kohti meitä, toivottaen hyvää päivänjatkoa ja kutsuen samalla Varjolehden mukaan pienille juhlilleen, loppu", sarkastisuus paistoi Nopsatassun lauseesta aika ilmiselvästi.
Keskustelu meni jo minulle todella oudoksi ja epämukavaksi. Liikahdin paikallani siirrellen tassujani kokoajan.
"Noh tuota minun täytyy mennä, oli kiva jutella", naukaisin hiljaa loikkien lopulta pesän suuaukolta pois kohti oppilaiden pesää.

//Jatkaa saa (Nopsa, Lumi?)

Nimi: Nopsatassu

23.04.2018 19:12
//tarinassa on verinen unikohtaus, joka ei välttämättä sovi herkimmille mielikuvien saajille ^^’//

Toivetuuli ja Lumitassu saapuivat paikalle huutojeni saattelemana. Kiitin Tähtiklaania siitä ettei se antanut minun kuolla tänään. Kun shokissa kerroin, mitä oli tapahtunut, Lumitassu meni pois tolaltaan ja lähti leiriin.
”Se oli kaksijalkojen koira..”, lisäsin paikalle jääneelle Toivetuulelle joka tuli viereeni ja ilmeisesti kumartui katsomaan haavojani. Kauhukuvat vilisivät mielessäni, ja Varjolehden kiinni jääminen välähti yhä uudestaan silmiini. En ollut kyennyt pelastamaan mestariani. ”Mene sen perään, Varjolehti on tärkeämpi.”
”Nyt on tärkeämpää saada sinut Esikkolammen pesään, ettet vuoda kuiviin”, Toivetuuli sanoi lempeän päättäväisesti.
”Mutta kun –”, yritin.
”Ei muttia, terveys on aina etusijalla”, Toivetuuli keskeytti. Luovutin, hän oli oikeassa. ”Mikä on vointisi? Pystytkö nousemaan?”
”Heikottaa”, sanoin voimattomalla äänellä. Sitten yritin nousta omin avuin, mutta kipu vihlaisi selkää. Irvistin. Minun oli pakko lysähtää takaisin maahan. ”Eikä nouseminenkaan onnistu.”
”Jos tuen sinua?” Toivetuuli ehdotti ja tuli seisomaan viereeni. Yritin nousta uudestaan seisomaan, tällä kertaa lähes heittäytyen Toivetuulta vasten. Naaras ähkäisi hiljaa mutta pysyi pystyssä. Jalkani tärisivät hieman, mutta pystyin nyt seisomaan. ”Hienoa. Lähdetääs sitten leiriin.”
Otin askeleen, toisenkin. Selkään koski niin kuin joku olisi työntänyt sinne jääpuikkoa. Etujalkojen liike kirveli haavoja, ja tunsin ihon alkavan sykkivän niiden kohdasta. Pinnistin kuitenkin huulta purren neljä askelta eteenpäin, ennen kuin tuskan kyynelet valuivat poskilleni. En ollut koskaan tuntenut näin kovaa kipua. Halusin emon luokse.
”Ihan sinun tahtiin”, Toivetuuli sanoi kun huomasi minun itkevän. Nojasin soturiin melkein koko painollani, mutta pakkohan minun oli itse kävellä. Niiskaisin ja yritin koota itseni. Tässähän vielä maineensa menetti kun kivusta itki.
”Ei tässä koko päivää ole aikaa”, yritin tokaista niin uskottavasti kuin suinkin, mutta ääneni mureni kivusta loppua kohti. Pudistelin päätäni ja lähdin askeltamaan päättäväisen ripeästi sohjolumessa näkyvää polkua eteenpäin Toivetuulesta vielä aavistuksen tukea ottaen. Yritin olla välittämättä kivusta, mutta purin silti hampaita yhteen.
Ennen kuin pääsimme leiriin, olin jo tottunut selän kipuun sen verran että pystyin nilkuttamaan itse eteenpäin. Oikealle puolelle sattui enemmän kuin vasemmalle, joten pyrin ottamaan mahdollisimman lyhyitä askelia oikealla tassullani. Leirin sisäänkäynnillä Toivetuuli kiersi edelleni.
”Minä menen jo hakemaan apua”, hän sanoi ykskantaan ja lähti ravissa leiriin. En ehtinyt edes nyökätä, joten korvat luimussa työnnyin sisäänkäynnin läpi. Haavani olivat alkaneet arpeutua, sillä tunsin kuinka niihin osuvat oksat raapivat kuivaa kerrosta pois.
Leirissä emoni Simpukkapuro ja siskoni Heinätassu tulivat minua vastaan. Minun teki mieli alkaa itkemään hysteerisenä painautuen emoni turkkia vasten kuin pentu, mutta säilytin viimeiset arvokkuuteni palaset tässä veren tahrimassa turkissa ja vain hymyilin kiitollisena heidän saapuessa. Emoni puolestaan oli lähes hysteerinen kuntoni nähdessään, ja hän tuli täyttä häkää tuoresaaliskasalta luokseni nuolemaan verta turkistani.
”Oletko kunnossa Nopsatassu?” hän kysyi huolensekaisella äänellä. ”Mitä tapahtui? Jäitkö Hirviön alle? Sattuuko sinuun?”
Ei, minä en ole kunnossa. Kyllä, minuun sattuu aivan kamalasti, kimppuuni hyökkäsi kaksijalkojen koira joka vei mestarini mukanaan, eikä minulla ole hajua onko hän enää elossa vai ei.
”Voin ihan hyvin”, vastasin vieno hymy suullani. Taisin olla edelleen shokissa, koska en pystynyt vain tiuskaisemaan tosiasioita suustani.
”Etkä ole, Nopsatassu ei sanoisi noin”, Heinätassu sanoi huoli hänenkin äänestä kuuluen. ”Sinun silmissäsi näkyy muutenkin kipu.”
Siinä samassa, ennen kuin ehdin vastata siskolleni, Lumitassun valko-oranssi hahmo paiskautui kylkeeni saaden minut menettämään tasapainoni ja kaatumaan kyljelleni. Heinätassu otti pari askelta taaksepäin Simpukkapuron sähähtäessä oppilaalle.
”Sinä!” Lumitassu sihisi välittämättä emoni varoituksesta. ”Mikset estänyt sitä? Sinun olisi pitänyt estää sitä!”
Tyrmistyin silminnähden. Selkäkarvani pörhistyivät.
”Hiirenaivo, minä yritin!” sylkäisin yrittäen nousta ylös. ”Minä yritin, mutta luuletko sinä että nelipäiväinen oppilas osaa tapella koiran kanssa? Hiirenpapanat, ei osaa! Tekisin mitä vain, että saisin Varjolehden takaisin, niin kuin sinäkin!”
Nousemisyritykseni epäonnistui ja pölähti takaisin maahan kyljelleni. Kun Toivetuuli puuttui oppilaansa käyttäytymiseen, Simpukkapuro asteli ripeästi viereeni ja niskanahasta nostaen hän avitti minut takaisin jaloilleni. Olin jo aivan liian iso emoni nostettavaksi, mutta yritin parhaani mukaan olla avuksi.
”Tule, mennään Esikkolammen tykö”, emoni sanoi hiljaa ja mulkaisi Lumitassuun päin joka oli kääntynyt mestarinsa puoleen huutamaan. Muitakin klaanilaisia alkoi kääntää katseitaan huudon suuntaan. ”Heinätassu, mene sanomaan Esikkolammelle että tulee vastaan.”
Siskoni nyökkäsi ja lähti kipittämään parantajan pesälle. Simpukkapuro yritti saada minua liikkeelle kylkeäni tukien, mutta jäin paikoilleni.
”Haluan seurata tämän loppuun”, sanoin. Simpukkapuro ei sanonut mitään, mutta jäi viereeni tueksi. Klaanimme varapäällikkö Takiaisroihu ja päällikkö Taivastähti olivat nimittäin puuttuneet keskusteluun, ja rauhoittelivat nyt Lumitassua. Katselin oranssilaikkuista oppilasta silmät viiruina, ikään kuin odottaen anteeksipyyntöä. Naaras oli kuitenkin varapäällikön tytär, kai hänellä jotain omaatuntoa oli? Nopeasti Lumitassu ymmärsikin tekonsa, ja kääntyi katsomaan minua. Emoni seisoi takanani, joten oppilas näki esteettä minuun.
”Anteeksi Nopsatassu”, Lumitassu maukaisi rauhoittuen. ”Ei ollut tarkoitus hyökätä kimppuusi. Olen vain niin huolissani.”
Painoin huuliani yhteen, ja hillitsin halua tiuskaista naaraalle.
”Ymmärrän”, vastasin viileästi. ”Saat anteeksi. Olisin kuitenkin toivonut enemmän itsehillintää varapäällikön tyttäreltä.”
Sitten käänsin katseeni pois Lumitassusta ja otin pari askelta parantajan pesää kohti. En välittänyt katseista joita sain osakseni, annoin Lumitassulle kuitenkin anteeksi. Eikö se ollut pääasia?
”Mennään Esikkolammen tykö”, sanoin Simpukkapurolle toistaen hänen aiemman lauseensa. Emoni nyökkäsi ja auttoi minut puolimatkaan, josta Heinätassun hälyttämä Esikkolampi avustaisi loput matkasta pesälle. Olin hieman yllättynyt siitä, ettei parantaja ollut noussut aukiolle katsomaan, mistä huuto kuului. Ehkä mintuntuoksuinen naaras oli tottunut siihen?
”Saanko tulla perästä?” Simpukkapuro kysyi huolestuneena. Esikkolampi loi lempeän tietäväisen katseen emooni tukiessaan minua kyljestä.
”Olisi parasta jos antaisimme Nopsatassulle mahdollisuuden rauhoittua. Hän voi olla vielä aika shokissa”, parantaja sanoi. Simpukkapuro nyökkäsi, mutta jäi katsomaan peräämme.
Minut asetettiin yhdelle kolmesta sammalpetistä makaamaan. Esikkolampi asteli peremmälle pesässä, aivan virtaavan joen ääreen. Sammal pedeissä tuoksui tuoreelta, ehkä ne oli vaihdettu vain vähän aikaa sitten? Kaikki nuhaa sairastaneet olivatkin tainneet parantua, sillä parantajan pesä oli toipilaista tyhjä. Esikkolampi oli tehnyt hyvää työtä heitä parantaessaan.
”Puhdistan ensin sinun haavasi kosteilla sammalilla, joten älä välitä jos kirvelee. Se kuuluu asiaan”, Esikkolampi kertoisi. Hän palasi luokseni, ja pyysi minua asettumaan niin että sai hoidettua putsaamisen helposti. Sanomatta mitään käänsin selkäni parantajalle, ja nousin istuma-asentoon. Esikkolampi alkoi painella yläselkääni sammalilla sen verran kovasti, että niistä valui vettä turkilleni. Siinä samassa Sahramitassu, parantajaoppilas, pyyhälsi parantajan pesään.
”Anteeksi Esikkolampi että olen myöhässä”, oppilas puhisi ja asteli heti asemiinsa Esikkolammen viereen. Myöhässä mistä? Ei kai minun tänne tulemiselle ollut mitään tiettyä aikaa? ”Puhdistat Nopsatassun haavoja, etkös? Pystynkö auttamaan?”
”Ei tarvitse, tämä hoituu nopeasti”, Esikkolampi sanoi ja lopetti samoin tein sammaleella puhdistamisen. Paljaat ihoalueet alkoivat taas sykkiä. ”Miltä tuntuu, Nopsatassu?”
”Ei kirvellyt yhtään”, vastasin.
”Hienoa”, parantaja totesi ja taisi äänensävystä päätellen hymyillä. ”Sahramitassu, haluatko näin silmämääräisesti kertoa, kuinka vakavilta nämä repeymähaavat vaikuttavat?”
Tuli hiljaista. Sahramitassu taisi siis arvioida haavojani.
”Sanoisin, että ihoa on repeytynyt syvästi kaikilta alueilta. Ne vuotavat edelleen, mikä myös kertoo siitä”, Sahramitassu raportoi. ”Syvimmät kohdat ovat nuo reiät, joista koira on ilmeisesti purrut ihon läpi.”
Oliko minulla reikiä kyljissäni? Halusin nähdä ne, mutten kehdannut liikahtaa.
”Oikein hyvä”, Esikkolampi sanoi tyytyväisenä. ”Ja mitä vuotaville haavoille tehdään puhdistamisen jälkeen?”
”Ne peitetään hämähäkinseitillä, tietenkin”, Sahramitassu vastasi.
”Käytkö sitten hakemassa sitä, ettei Nopsatassu vuoda kuiviin?” parantaja kysyi retorisella äänensävyllä. Sahramitassu nousi pikapikaa ja asteli seittivarastolle. ”Ota sitä roimasti.”

Haavani saatiin peitettyä, ja pääsin taas makaamaa petilleni.
”Kauanko joudun olemaan täällä?” kysyin. Sahramitassu vahti minua omalta pieneltä petiltään. Esikkolampi etsiskeli jotain yrttiä, unikonsiemenistä se taisi puhua.
”Ainakin tämän päivän ja seuraavan yön”, Esikkolampi vastasi lempeästi. ”Jos haavat vain lakkaavat vuotamasta.”
Oliko mahdollista, etteivät ne lakkaisi? Sykkeeni nousi hieman. Kai minä pystyin yhä jatkamaan soturioppilaana olemista?
”Ei huolta, nuo paranevat kyllä jos annat parantua”, Esikkolampi vastasi kuin tietäen, mitä ajattelin. Rauhoituin hieman. ”Ota tästä unikonsiemeniä, niin saat unen päästä kiinni. Lepo on tärkeää.”
Parantaja asteli viereeni, ja ojensi minulle kaksi pientä siementä lehtikäärössä. Eikö enempää? Nielaisin ruskeat pallurat pureskelemassa, sillä olin kuullut, että ne maistuvat kamalilta.
”Kauniita unia, Nopsatassu”, Sahramitassu virnisti kun olin asettunut mukavasti ylisuuren sammalpetini kulmaan. Katsahdin oppilaaseen hymähtäen.
”Päiväunet tekee hyvää kuule”, sanahdin ja suljin silmäni. Joen solina oli äärimmäisen rauhoittavaa, ja unikonsiemenien alkaessa vaikuttaa, nukahdin yllättävän nopeasti.

Näin unta pitkään aikaan.
Unessa oli käynnissä taistelu kahden kissajoukon välillä. Seurasin sitä sivusta. Alue oli minulle vierasta, mutta en katsellut ympärilleni. Seurasin kissoja. En tunnistanut toista joukkoa ollenkaan, mutta toisesta joukosta tunnistin muutaman klaanikissan. Olivatko kaikki sen puolen kissat klaanikissoja?
Taistelu oli ollut käynnissä jonkin aikaa, sillä muutama kissa oli kaatunut ja heidän ruumiinsa makasivat verisinä maassa. Klaanikissat runtelivat vihollisia ja viholliset runtelivat klaanikissoja. Sähinän ja murinan kuoro oli korviahuumaava. Taistelevien ja haavoittuneiden kissojen äänet piinasivat päätäni, ja unessa yritin sulkea korvani siltä. Miksi olin siellä?
Sitten huomasin isäni. Ruokoraita taisteli jotakuta valkomustaa kissaa vastaan keskellä kaikkea. Katseeni kiinnittyi heihin. Yritin huutaa isälleni. Hän ei kuitenkaan kuullut. Ruokoraita oli kova taistelija, katselin häntä kunnioittavasti. Selätä se toinen! Sitten, yhden huonosti suunnitellun väistöliikkeen seurauksena, valkomusta kissa sai iskettyä kyntensä isän kurkkuun ja viilsi siihen syvät avohaavat. Ruokoraita oli selkä minuun päin, en nähnyt hänen ilmettään, mutta isäni menetti täysin tasapainonsa ja kaatui maahan. Näin, kuinka hänen rinnuksensa oli värjäytynyt punaiseksi. Katselin kauhun vallassa, kuinka isäni haukkoi henkeä. Yritin huutaa hänelle uudestaan, kannustaa nousemaan takaisin ylös. Valkomusta kissa katseli Ruokoraitaa hetken ja otti sitten uuden kohteen johon hyökätä. Hän jätti isäni makaamaan puolikuolleena maahan, kurkku verta pulputen. Elämä hävisi isäni silmistä. Ei!

Heräsin sävähtäen ja nousin siirtäen etutassut alleni. Kylmä hiki valui niskasta, ja sai minut palelemaan. Sykkeeni oli koholla ja kuulin veren kohinan korvissani. Parantajan pesä oli tyhjä. Katsoin tassuihini, ja niitä käännellessäni mietin äskeistä untani. Oliko se enneuni? Todentuntuinen se ainakin oli. En muuten ollut nähnyt isääni kun tulin leiriin, missäköhän hän oli?
Yritin nousta paikaltani, mutta juuri silloin Esikkolampi asteli takaisin pesään.
”Kauanko nukuin?” kysyin ääni värähtäen.
”Sen verran että sain käytyä syömässä”, Esikkolampi vastas ja tuli viereeni katsahtaen haavoihini. ”Käyhän takaisin sammalille. Koskeeko sinuun? Haluatko lisää unikonsiemeniä?”
”Haluan lähteä”, vastasin nousten seisomaan. ”En tarvitse yrttejä. Haluan lähteä.”
”Joudut olemaan täällä vielä päivän. Käyhän takaisin makuulle niin haavat eivät ala vuotamaan”, parantaja kehotti ja kävi istumaan viereeni. En voinut tehdä muuta kuin totella. Käytyäni makaamaan pohdin taas untani. Pitäisikö siitä kertoa Esikkolammelle? Hänhän tiesi ennustuksista, koska hän oli parantaja. Ehkä hän osaisi kertoa, näinkö todella enneunta.
Silloin Simpukkapuro asteli parantajan pesään. Käänsin katseeni häneen sysäten uniajatukset pois mielestäni.
”Saisinko tulla käymään?” emoni kysyi Esikkolammelta. Parantaja nyökkäsi.
”Toki, jää niin pitkäksi aikaa kuin haluat”, naaras hymyili ja teki lähtöä ulos. ”Menen pitämään Sahramitassulle oppituntia yrteistä, joten etsikää meidät jos tulee jokin hätä.”
Emoni nyökkäsi, ja kun Esikkolampi oli poistunut pesästä, hän siirtyi viereeni pesälle ja kävi siihen makaamaan. Tyytyväisenä emon läheisyydestä siirryin lähemmäs Simpukkapuroa. Emoni alkoi nuolemaan rauhoittavasti niskaani.
”Haluatko puhua tapahtuneesta?” hän kysyi hiljaa. Mietin hetken.
”En”, vastasin ykskantaan. ”Ainakaan nyt.”
Simpukkapuro jatkoi niskani nuolemista. Sitten muistin, että Varjolehti oli järjestänyt meidät iltapartioon. Nythän minä en pääsisi sinne. Murhe nousi pintaan. Korvani painuivat taaksepäin surusta.
”Kuka minua nyt kouluttaa soturiksi?” kysyin ääni väristen. En suoraan emoltani, vaan ääneen, yleisesti. ”Tuleeko minusta soturia ollenkaan näillä haavoilla ja ilman mestaria?”
”Sinusta tulee hyvä soturi haavoilla tai ilman”, emoni lohdutti lopettamatta niskakarvojeni puhdistamista. ”Ja olen varma, ettei Taivastähti jätä sinua mestaritta. Jos Varjolehti on jäänyt eloon, sinulle nimitetään väliaikainen mestari, jonka avustuksella jatkat soturikoulutustasi.”
”Kuka?” kysyin. En totta puhuttuna olisi halunnut muita kuin Varjolehden, hänet mestariksi saaminen oli ollut minulle niin suuri kunnia.
”Se päätös on päällikön hoteissa”, Simpukkapuro vastasi. Painoin pääni murheellisena sammalille. Ruskearaidallinen naaras kietoi kehonsa ympärilleni niin hyvin kuin pystyi, ja jäi siihen. Emon läheisyys ja huomion saaminen tuntuivat hyvälle ja rauhoittavalle, vaikka se oli odotettua. Minua ei yhtään yllättäisi, jos hän kohta lähtisi Heinätassun luo sukimaan siskoni turkkia puhtaaksi. Äh, miksi minun piti ajatella taas negatiivisesti siskostani? Yritin kääntää ajatukset johonkin muuhun, mutta ensimmäinen asia mikä tuli mieleen, oli se äskeinen uni. Pitäisikö minun kertoa siitä emolleni? Miksi? Jotta hän voisi todeta ykskantaan kuin viattomalle pennulle, ettei uni ollut totta?
Leveä haukotus sai minut jättämään sen idean ja ottamaan paremman kylkiasennon emon lämmintä keho vasten. Simpukkapuron vielä sukiessa hieman päälakeani, taisin käydä uudestaan nukkumaan, tällä kertaa rauhallisemmin.

//Jatkamisidea muille: jokuhan voisi tulla katsomaan Nopsaa, kun tämän emo on lähtenyt, niin vähän myöhemmin iltapäivällä? :’3//

Nimi: Zare

22.04.2018 19:57
____________________________________________________

Nimi: Zare

22.04.2018 19:57
Poltetassu// 29kp
Omenatassu// 5kp
Nopsatassu// 28kp
Lumitassu// 15kp

Nimi: Lumitassu

21.04.2018 10:26
Säpsähdin, kun kuulin jonkun ulvaisevan. Olin harjoittelemassa Toivetuulen kanssa, ja myös mestarini katseli huudon suuntaan.
”Tule, Lumitassu”, hän maukui. ”Käydään katsomassa.”
Kiidimme ja näimme Nopsatassun, joka oli aivan haavoilla.
”Nopsatassu, mitä tapahtui?” Toivetuuli vaati saada tietää.
”Va-Varjolehti”, naaras änkytti.
”Missä hän on?” Aloin hätääntyä. Missä emoni oli?
”K-koira ve-vei hänet”, Nopsatassu maukui ja osoitti hännällään jonnekin. Äkkiä ympäristöni pimeni. *V-Varjolehti?*
”Emo!” Aloin ulvoa kohti suuntaa, jonne Nopsatassu oli näyttänyt. ”Emo! Varjolehti!” Yritin juosta, mutta Toivetuuli esti minua.
”Päästä irti!” Ulvoin. ”Haluan löytää Varjolehden!”
”Et voi enää pelastaa häntä, Lumitassu”, Toivetuuli naukui. ”Hän on poissa. Tai ainakin jossain meidän ulottumattomissamme.”
Jäin seisomaan paikalleni, tuijottamaan tyhjyyteen. *Poissa? Varjolehti on poissa!?* Riistäydyin irti Toivetuulen otteesta ja lähdin juoksemaan kohti leiriä, silmät sumeina kyynelistä.
Kiidin suoraan Takiaisroihun luokse ja hautasin kasvoni isäni täplikkääseen turkkiin.
”Mikä on, Lumitassu?” tämä kysyi huolestuneena. ”Mikä hätänä?”
”K-koira”, en meinannut saada sanaa suustani. ”Koira vei Varjolehden!”
Tunsin Takiaisroihun jähmettyvän, ja ymmärsin hyvin miksi. Näin Nopsatassun juoksevan leiriin ja hyökkäsin raivoissani tämän kimppuun iskien naaraan maahan.
”Sinä!” Sähisin. ”Mikset estänyt sitä? Sinun olisi pitänyt estää sitä!”
”Lumitassu!” Toivetuuli huusi. ”Ei se ole Nopsatassun vika!”
”Hänen olisi pitänyt estää sitä!”
”Ei tuon kokoinen oppilas voi mitään sellaiselle koiralle!”
”Sinä et ymmärrä mitään!” Käännyin huutamaan mestarilleni. ”Minun emoni saattaa olla kuollut!”
Sanani saivat Takiaisroihun värähtämään, ja Taivastähti tuli metelin hälyttämänä pesästään.
”Mitä täällä tapahtuu?” Kolli kysyi vaativalla äänensävyllä, ja Takiaisroihu nousi seisomaan. Minä jäin mulkoilemaan Toivetuulta, mutta kuuntelin toisella korvalla isääni.
”En ole varma mitä tapahtui”, Takiaisroihu maukui, ”mutta ilmeisesti Nopsatassu ja Varjolehti olivat harjoittelemassa, kun koira saapui ja vei Varjolehden mukanaan.”
”Vai niin.” Päällikkö vilkaisi minuun. ”Siksi siis olit niin hysteerinen.” Hänen äänensävynsä muuttui ankaraksi. ”Mutta se ei ole syy hyökätä klaanitoverin kimppuun, tiedäthän.”
Puna hälveni silmistäni ja tajusin, mitä olin tehnyt. ”Anteeksi, Nopsatassu”, mau’uin ruskeanvalkoiselle naaraalle. ”Ei ollut tarkoitus hyökätä kimppuusi. Olen vain niin huolissani.”
Nopsatassu tuli luokseni ja painautui minua vasten. ”Ymmärrän”, hän kuiskasi. ”Olisin itsekin jos Simpukkapuro olisi kaapattu.”
En kestänyt enää vaan juoksin ulos leiristä, juoksin kunnes löysin emon suosikkijoen. Hän kävi siellä aina kalastamassa. Huokaisin. Ehkä hän haluaisi, että minäkin kalastaisin. Asetuin veden viereen ja jäin siihen tarkkailemaan.

Palasin leiriin mukanani yksi särki. Takiaisroihu oli minua vastassa, silmän pyöreinä huolesta.
”Älä enää koskaan, siis koskaan”, isäni huohotti sukiessaan turkkiani, ”karkaa tuolla tavoin. Sinä säikäytit meidät kaikki!”
”Anteeksi”, mumisin ja vein kalani tuoresaaliskasaan. Takiaisroihu seurasi.
”Käypä sanomassa tuo Toivetuulelle.”
Vilkaisin isää välinpitämättömästi, ja tämän ilme muuttui ankaraksi. ”Se oli käsky.”
Huokaisin ja laahustin soturien pesälle, mistä Toivetuuli oli tarkkaillut meitä.
”Anteeksi, Toivetuuli”, mutisin itku kurkussa, ja mestarini katse muuttui lempeäksi.
”Ei se mitään, Lumitassu”, tämä maukui. ”Tulehan tähän.”
Epäröin hetken, mutta syöksyin sitten hetken mielijohteesta Toivetuulen viereen, painoin pääni tämän turkkiin ja annoin kyyneleiden tulla.
”Hys, Lumitassu”, Toivetuuli hyssytteli samalla kun suki turkkiani. ”Ei ole hätää.”
”M-mut-mutta”, nyyhkytin yrittäen puhua. ”M-mitä jos hän o-onkin k-k-kuollut?”
”Kyllä me vielä löydämme hänet”, Toivetuuli rauhoitteli.
Nostin pääni naaraan turkista katsoakseni tätä silmiin. ”L-lupaatko?”
”Minä lupaan.”

Nimi: Nopsatassu

18.04.2018 18:51
Auringonhuipun hetki oli mennyt jo jokin aika sitten. Kuljin Varjolehden perässä sohjoiseen pitkin lumeen tallattua polkua, joka johti harjoitusaukealle. Jännitys kihelmöi varpaissani, edessäni olisi ensimmäiset taisteluharjoitukseni. Toivottavasti mestarillani oli suunnitelma sille, mitä tekisimme.
Olimme lähteneet taisteluharjoituksiin minun aiemmasta pyynnöstäni. Jouduin vieläkin kulkemaan Varjolehden perässä kuten eilisen päivän tempauksesta aiheutunut rangaistus määräsi, mutta mustavalkea naaras oli antanut minun päättää, mitä tekisimme ennen iltapartioon lähtöä. Klaaninvanhimpien pesässä käymisen ja syömisen jälkeen minut oli raahattu Esikkolammen pesään, jossa sain tutustua pahanhajuisiin yrtteihin ja aivastelevan kissan pöpökantaan, kun ihanasti eksyin juuri niiden lentoreitille. Kävimme myös etsimässä hämähäkinseittiä parantajan varastojen täytöksi Esikkolammen pyynnöstä. Varjolehti vei minut myös vaihtamaan pari sanaa Taivastähden kanssa, ja nolona sain pyytää häneltä anteeksi toilailuani. Yritin paikata tilannetta sanomalla, etten se minä ollut joka Jokiklaanin päällikköä oli esittänyt, mutta mestarini ei oikein tykännyt. Taivastähti ei ollut onneksi ottanut tempausta pahalla, oli kuulemma ollut vain huolissaan voinnistamme.
Olisin halunnut käydä anteeksipyynnön verukkeella tapaamassa myös Taivaltassua ja Poltetassua, jotka olin huomannut päällikön pesästä poistuessamme, mutta Varjolehti ei antanut. Anteeksipyyntöjen aika oli hänen mielestään illalla. Oliko mestarini luullut että heti pesätoverini tavattuani kehittelisin jonkun huonon idean ja ajautuisin suurempiin ongelmiin? Meidän luottamussuhde ei siis ainakaan vielä ollut täydellinen.
”Miten sinulla ja Heinätassulla menee?” Varjolehti tiedusteli edestäni. Silmiäni räpäyttäen heräsin ajatuksistani, sitten tajusin että puheenaiheena oli Heinätassu. Korvani kääntyivät taaksepäin. Me oltiin menossa taisteluharjoituksiin, ei innostusta Heinätassulla tarvinnut pilata.
”Hän on minun sisko ja minä sen sisko”, mutisin kulkiessani. ”Ei siinä mitään ihmeellistä ole.”
”Et selvästikään pidä siskostasi”, Varjolehti totesi. Murahdin hiljaa. ”Sinun kannattaisi kuitenkin puhua siskostasi, niin mustasukkaisuus voi hellittää.”
Minua ärsytti se, miten hyvin Varjolehti tiesi tuntemuksistani. En halunnut myöntää olevani mustasukkainen, joten pysyin hiljaa. Lopulta minun oli kuitenkin pakko tiuskaista sisarusvihani syy.
”Heinätassu saa aina enemmän huomiota kuin minä” äsähdin turhankin kovaa. ””Hienoa Heinätassu, opit puhumaan”, ”Hienoa Heinätassu, tulit oppilaaksi”, ”Hyvä Heinätassu ettet lähtenyt siskosi tyhmään ideaan mukaan.”” Matkin aikuisten äänensävyä. ”Hiirenpapanat, enhän minä edes pyytänyt sitä mukaan Puhujantammelle!”
”Oletko miettinyt, että voisiko Heinätassun suosio johtua hänen ystävällisestä luonteestaan?” mestarini kysyi pysähtyen. Kurtistin kulmiani, jääden seisomaan mestarini perään. Vihjasiko naaras, että minulla on vaikea luonne enkä sen takia saanut huomiota? En minä periaatteessa ollut tahallani hankala, minä vain halusin ja haluan pitää hauskaa, eikä hauskanpito minulle tarkoita leirissä virumista, arjessa elämistä. Kerranhan täällä vain elettiin. En kuitenkaan todennut sitä ääneen, vaan pidättelin itseäni sylkäisemästä asiaa päin Varjolehden naamaa ja huokaisemalla: ”No kai Heinätassulla on sosiaalisempi luonne, mutta hän onkin nössö.”
Varjolehti virnisti.
”Jatkan mielelläni tästä asiasta keskustelemista myöhemmin –” Hienoa. Minä en. ”- mutta voisimme alkaa nyt harjoittelemaan taistelemista joten käännetään ajatukset siihen.”
Käänsin edelleen taaksepäin suunnatut korvat etuasentoon, ja astelin mestarini viereen. En ollutkaan huomannut, että olimme saapuneet harjoitusaukiolle. Se oli tyhjä, mutta lumessa oli sen verran tuoreita jälkiä että jotkut olivat varmasti olleet täällä hetki sitten. Eivätkös Kivitassu ja Virtasielu tulleet meitä vastaan hieman leiristä poistumisen jälkeen? He olivat tainneet olla harjoittelemassa täällä.
”Miten me voidaan harjoitella hyvin, kun lumi on tämmöistä sohjoa?” kysyin sitten.
”Harjoittelemalla”, Varjolehti naurahti ja asteli pensaattoman aukion keskelle. ”Tulehan. Voisimme harjoitella tarkkuutta ja refleksikykyjäsi.”
”Kuulostaa hyvältä.”
Työnsin ajatukset Heinätassusta muualle, ja siirsin keskittymiseni tähän hetkeen. Halusin jo päästä näyttämään taistelutaitoni ja päästä hiomaan niitä äärimmilleen. Loikin Varjolehden eteen ja kumarruin häntä kohti hyökkäysvalmiina. Anna tulla vaan!
”Odotahan, kuuntele ensin tehtävänanto”, Varjolehti hymyili kuin ei olisikaan hyökkäysaikeissa. Kurtistin jälleen kulmiani. Mitäs me sitten tehtiin jos ei taisteltu taisteluharjoituksissa? Siinä samassa mestarini polkaisi etutassullaan lunta minua päin. Kourallinen valkoista ainetta tupsahti päälaelleni. Yllätyin ja kavahdin kauemmas puistellen päätäni. ”Harjoittelet tänään refleksikykyä ja tarkkuutta lumisodan avulla.”
”Mitä?” kysyin yllättyneenä ja ehkä hieman ärsyyntyneenäkin. Tänään ei tosiaan ollut minun päivä. ”Miten lumisota tarkkuutta edistä? Tai refleksejä?”
”Katsos, sinun pitää väistellä heiteltyä lunta ja silti osua viholliseen. Usko pois, tämä on oikein hyvä harjoitus”, mustavalkoinen naaras vakuutteli hilpeä ilme kasvoillaan. Katselin häntä hieman kyseenalaisesti. ”Mitä jos otettaisiin kisa siitä, kumpi osuu toiseen enemmän?”
Tuhahdin.
”Mikäs siinä. Mutta emmekö me sitten oltaisi voitu harjoitella jossain muualla kuin täällä?” kysyin leppyen hetkellisestä ärsyyntymisestä.
”Tämä on vakava harjoitus, joten ei”, Varjolehti hymähti ja viskasi uuden annoksen lunta minua kohti. Tällä kertaa osasin väistää ja lähteä vastahyökkäykseenkin. Potkaisin takatassuillani lunta mestariini päin. Varjolehti yritti väistää kierähtämällä, mutta lumi osui häntä silti kintereille.
”Piste minulle!” huudahdin ja heitin lunta uudestaan. Kilpailuhenkinen minäni alkoi saada otetta mielestäni. Harmikseni Varjolehti osasi jo väistää heittämäni lumikasan, ja häntä heilahtaen hän polkaisi ison määrän lunta maasta minua päin. Se lensi ihan päin naamaa, joten en osannut väistää tarpeeksi nopeasti oikeaan suuntaan ja sain lunta korvilleni.
”Ha! Piste minulle!” Varjolehti huudahti.
”Hei!” virnistin ja otin tukevamman asennon kunhan olin ensin puistellut lumet naamaltani. Tämähän oli ihan mukavaa! ”Tästä saat!”
Olin juuri potkaisemassa kummallakin etutassullani lunta Varjolehteä päin, kun haukahdus jähmetti meidät molemmat. Varjolehden selkäkarvat nousivat pystyyn, ja niin taisivat myös minunkin.
”Koira”, mestarini vakavoitui ja pälyili ympärilleen. Koira? En ollut koskaan nähnyt sellaista, vain kuullut juttuja. Minua alkoi pelottamaan.
”Lähdetään leiriin”, sanoin.
”Ei, emme voi johdattaa sitä sinne”, Varjolehti sanoi vakavana. ”Pysy paikallasi.”
Silloin suuri, ruskeaturkkinen otus hölkötti kummankin näköpiiriin. Koira oli melkein kaksi kertaa minua isompi. Luimistin korviani. Tuliko se suoraan meitä päin?
”Sehän tulee tänne”, äsähdin hätää äänestä paistaen. Koira oli huomannut meidät, ja lähti nyt hurjalla laukalla saavuttamaan. Otuksen suusta valui kuola, kun se suu auki syöksyi meitä kohti. Oliko sen kaulassa joku pömpeli? Oliko tuo jonkun kaksijalan koira?
”Nopsatassu, juokse”, Varjolehti käski. Kuulin mestarini sanat, mutten pystynyt liikkumaan. En ollut koskaan nähnyt koiraa, joten pelko jähmetti raajani. Koira oli huomannut minut ja lähestyi edelleen vauhdilla. Väliä oli enää muutama ketunmitta, koira saisi minut kiinni yhdellä loikalla. ”Nopsatassu!”
Sitten tajusin hyökätä. Kumarruin ja loikkasin voimalla suoraan kita auki lähestyvää koiraa kynnet esillä. Yritin saada otetta koiran kuonosta, mutta se väistikin ja haukkasi minut lavoista suuhunsa yhdellä yksinkertaisella heilautuksella. Seuraavaksi huomasin roikkuvani ruskeaturkin suussa.
”Nopsatassu, pyristele irti!” Varjolehti huudahti ja hyökkäsi koiran kimppuun sivaltaen tälle poskeen haavan. Koira ei kuitenkaan ollut moksiskaan, ja alkoi tehdä lähtöä. Tajusin sen kuljettavan minua poispäin mestaristani.
”Varjolehti!” huusin hädissäni ja yritin rimpuilla ja raapia itseäni irti koiran hampaista. Se kuitenkin kiristi otettaan ja tunsin, kuinka sen kulmahampaat upposivat kivuliaasti nahkaani. ”Aaaa, päästä irti!”
Sen jälkeen kaikki kävi nopeasti. Varjolehti juoksi koiran kiinni ja hyökkäsi sen kylkeen kynsin hampain. Yritin kynsiä koiran silmiä lämpimän veren valuessa lapojani pitkin, mutta koiran paksu kaulusturkki oli tielläni. Varjolehti oli ilmeisesti kavunnut koiran selkään ja iski nyt sen korviin. Koira vinkaisi, päästi otteensa irti ja riuhtaisi minut voimalla kauemmas. Tunsin riipivän kivun lavoissani kun iskeydyin maahan. Koira oli repinyt hampaillaan niistä isot palat nahkaa mukanaan, jotka nyt roikkuivat sen tappajanhampaissa kiinni. Adrenaliinin virratessa yritin hyökätä koiraa kohti, joka oli saanut niskaotteen hirmuisesti sähisevästä Varjolehdestä, mutta kipu oli liian suuri ja koira lähti hölkäten poispäin.
”Senkin ketunläjä, et vie mestariani!” ulvoin ja yritin lähteä heidän perään. Jalkani kuitenkin pettivät alta ja kaaduin nenälleni hankeen, joka punertui verestäni. Koira oli tainnut aiheuttaa lihasvaurion lapojeni kummillakin puolille. Sitten koira katosi kokonaan näkyvistäni. ”Apua! Tulkaa joku auttamaan!”
Yritin vielä kerran lähteä juoksemaan, mutten pystynyt. Jäin makaamaan kyljelleni lumihankeen. Kyyneleet nousivat silmiini. Varjolehti oli joutunut koiran hampaisiin minun takiani. En kyennyt puolustamaan häntä. Itku nyki kehoani. Lapojen avohaavoista valuva veri värjäsi paitsi turkkini, myös lumen ympäriltäni valkoiseksi.
”Apua.. Pelastakaa Varjolehti..”

//pahoittelen tönkköä tarinaa, olen liian innoissani yhdestä trailerista keskittyäkseni kunnolla x) Mutta haluaisiko joku jatkaa kuulemalla Nopsan huudot ja saapumalla paikalle?//

Nimi: Omenatassu

16.04.2018 23:03
Leirissä huomasin, että muut oppilaat todella olivat vielä poissa. Pääsimme kuitenkin nukkumaan, koska soturit tulisivat varmasti kadonneiden oppilaiden kanssa. Pääsin asettumaan makuusijalleni, mutta oloni yhä levoton. Olin ollut oppilas jo jonkin aikaa ja tämä oli ensimmäinen kerta, kun joku oli kadoksissa tällä tavoin. Olin juuri nukahtamassa, kun kuulin muiden oppilaiden äänet.

Aamulla huomasin kaikkien tulleen takaisin seikkailultaan. Olin iloinen heidän paluustaan, mutten tiennyt, mitä ajatella Nopsatassusta. Vasta vähän aikaa sitten nimitetty oppilas hakemassa ongelmia ensimmäisellä kokoontumisen aikana. Puhumattakaan mielipiteidemme eroavaisuudesta. Tunsin ellen tuntisin Nopsatassua yhtään paremmin hänkään ei pitänyt minusta. En ollut tunnettu toisten tuomitsemisesta. Ehkä erilainen lähestyminen auttaisi parantamaan välejämme. En kuitenkaan aikonut lähestyä oppilastoveria välittömästi. En myöskään vältellyt häntä. Satuimme vain kulkemaan eri puolilla leiriä tai partioissa sopivasti. Toinen olisi sanonut, että välttelin kontaktin tekemistä hänen kanssaan, mutta olisin varmasti väittänyt vastaan. Tai sitten olisin myöntänyt sen. En tiennyt, mitä ajatella asiasta.

Ilta saapui ennen kuin huomasinkaan ja olin käynyt keskusteluja useimman oppilaan ja soturin kanssa. Miettien aina ensimmäisenä, ettei heillä ollut tekemistä tai tehtäviä suoritettava. En tahtonut häiritä heitä. Jouduin pysymään pois parantajan pesästä, koska olin kuulemman liiankin avulias. Keskustelut klaaninvanhempien kanssa olivat päivän parhaat hetket. Ainoat häiriöt olivat, jos mestarini kaipasi minua tai minun oli osallistuttava partioon.

Nimi: Poltetassu

15.04.2018 13:21
Katselin tassujani hiljaa. Katumus paineli rintaani ankarasti ja en huomionut ketään ympärilläni, kun odotin että muut mestarit saivat loput oppilaat kiinni. Yksi soturi oli jäänyt kanssani odottamaan, olin nimittäin ollut ainoa oppilas, joka ei ollut lähtenyt juoksemaan pakoon.
"Miksi teit sen taas?" Tuttu kysymys kantautui korviini. Vedin syvään henkeä. En aikomut todellakaan sanoa, ettei tämä ollut minun ideani tai etten oikeastaan hallunnut olla mukana. Tehty mikä tehty.
"Ähh... Se oli taas yksi tyhmistä ideoistamme", vastasin hiljaa. Riekkotäplän hännän kosketus selälläni sai minut sävähtämään.
"Tämä ei ole tapaistasi ollenkaan, Poltetassu. Onko sinulla jokin asia, joka vaivaa sinua?" Riekkotäplän kysymys yllätti minut, ennen kuin ehdin edes miettiä mitä tein seuraavaksi, tempaisin pääni ylös silmät valtavina. Katsoin mestariani ja kysyin:
"Ei! Mistä sinä sellaista päähäsi sait?" Oikeasti, olin nyt onnistunut olemaan väärällä paikalla väärään aikaan. Tapahtuma oli niin tyhmä, että minun piti keskittyä etten alkaisi nauramaan kesken puhuttelun. Purin alahuultani ankarasti, Riekkotäplä tulkitsi tämän eleen väärin.
"Jotain on siis tapahtunut?" Hän kysyi ja kuulosti huolestuneelta. Lätkähdin maahan naamalleni ja aloin hytkymään hiljaisen naurun mukana.
"Poltetassu?" Riekkotäplä alkoi kuulostaa jo hätääntyneeltä, kun kolli tiputtautui viereeni maahan. Nostin pääni ylös, nauraen tyhmästi.
"Ei minulla mitään hätää ole, tämä tilanne on vain niin tyhmä että huh!" Sain änkytettyä nauruni seasta. Riekkotäplä vain alkoi pudistella päätään ja nousi ylös. Nauruni alkoi viimeinkin rauhottumaan, kun muut oppilaat ja soturit tulivat takaisin. Taivaltassu oli litimärkä ja osasin arvata, että ystäväni oli päättänyt ottaa mukavan pulahduksen veteen paetessaan klaanimme varapäälikköä. Taivaltassu katsoi minua oudosti ja tajusin, että näytin varmaan hyvinkin edustavalta maatessani pitkittäin kylmällä maalla. Nousin huterasti jaloilleni ja ravistelin turkkiani armokkaasti. Lopulta kaikki olivat koossa ja pystyimme lähteä liikkeelle. Pysyttelin Taivaltassun lähellä.
"Hiirenapapanat, meidän täytyy juosta leiriin, on jo niin myöhä", varapäällikkömme ärähti ja vilkaisi taakseen, soturi nyökkäsivät ja lähdimme juoksemaan. En ehkä ollut maailman nopein kissa, mutta kestävä kyllä. Joku alkoi hengittämään raskaammin takanani, vielä kun minun oma hengitykseni tuli tasaisina puuskahduksina ulos. Vilkaisin Taivaltassua, joka viiletti vierelläni märkä turkki kuivuen. Hän vilkaisi minua samaan aikaan.

Saavuttuamme leiriin, Takiasroihu päätti että saisimme kuulla rangaistuksistamme vasta aamulla sillä oli jo aika myöhä ja suurin osa kissoista oli jo nukkumassa. Huokaisin hiljaa helpotuksesta ja lähdin kävelemään kohti oppilaitten pesää, muut oppilaat vanavedessäni. Jokainen oppilas meni omalle paikalleen, Taivaltassu värähti kylmästä. Olin vähäksi aikaa unohtanut, etttä hän oli käynyt uimassa ja hänen turkkinsa oli varmasti vielä kostea ja nyt kylmä. Taivaltassu painui omalle pedilleen, painoin kylkeni hänen selkäänsä vasteen. Hän nosti yllättyneenä päänsä ja katsahti minuun kulma koholla.
"Sinulla on vielä kostea ja kylmä turkki, en oikein halua että sairastut", sanoin silmät kiinni. Taivaltassu hymähti ja painoi päänsä alas. Kaikki pimeni, kun uni nappasi minut omaan maailmaansa.

Heräsin, kun tunsin jonkun tökkäävän kylkeäni terävästi, muttei kauhean kovaa. Räväytin silmäni auki, nostaen pääni ylös. Tulin kasvotusten Nopsatassun kanssa. Hän oli noussut omasta pedistään ja nyt istui edessäni tuima ilme kasvoillaan.
"Lopeta tuo raapiminen ennen kuin herätät kaikki muutkin vielä", hän ärisi matalalla äänellä, jottei herättäisi muita.
"Mikä raapiminen?" Töksäytin hiljaa.
"Voi... Sinä olet raapinut sitä lattiaa niinkuin riivattu jo vähän aikaa", naaras napautti takaisin ja viittasi lattiaa. Katsahdin alas ja huomasin, että kynteni olivat tosiaan esillä ja lattiass oli pieniä jälkiä kynsistäni. Vetäisin kynteni piiloon ja kuiskasin:
"Anteeksi. Ei ollut tarkoitus herättää."
"Saat anteeksi, mutta meni jo. Olen jo hereillä. Ole kiitollinen, ettei muut ole", hän sanoi. Nyökkäsin ja tunsin häpeän polttelevan rinnassani, vetäessäni tassuni vatsan alle. En ollut edes tajunnut, että raavin lattioita unissani. Katselin kynnen jälkiä, jotka näin varhaistakin varhaisemman auringon valon ansiosta. Ne olivat epäselviä ja näki ne vain, jos keskittyi. *Miksei Taivaltassu ole sanonut mitään? * Tajusin kuitenkin, että Taivaltassu oli nukkuja, joka pienistä heräisi, joten hän tuskin edes tiesi oudosta nukkumistavastani. *No sentään Nopsatassun herätti minut, jotta lopettaisin sen. Hän ei kyllä varmaan tehnyt sitä minun vuokseni, vaan oman nukkumisensa tähden, mutta hyvä vain kun teki*, ajattelin kun suljin silmäni taas.

Jälleen kerran, joku tökki kylkeäni. Tällä kertaa, se ollut kovaa tai edes terävää. Aukaisin hitaasti silmäni, ja halusin sulkea silmäni saman tien. Edessäni seisoi isäni ja mestarini. Huomasin, että Taivaltassu, Sihutassu ja Nopsatassu olivat kadonneet. Hekin olivat varmaan saamassa omaa puhutteluaan. Hiillostassu aukaisi yhtä silmäänsä, minua vastapäätä ja virnisti pahansuovasti. Ihmettelin, että miten hän jaksoi edes vielä katsoakaan minua, eikö yksi Taivaltassun löylytyksistä ollut tosiaankana tarpeeksi? Tai no.. Taivaltassuhan ei ollut tässä nyt. No ilmankos.
"Tule, pidämme puhuttelun nyt", isäni sanoi ja nousin ylös.

Puhuttelu oli uuvuttava ja jätti synkän piirin roikkumaan ylleni, kun raahauduin hitaasti leirin laidalle. Ajattelivatkohan muut klaanilaiset, että oli huono oppilas, ongelmien aiheuttaja? Ajatus, että olin ensimmäisenä päivänäni miettinyt, että minkälainen se sellainen oppilas oli, joka rikkoi sääntöjä tai ei kuunnellut mestariaan. Aloin sukimaan jalkojeni turkkia. Taivaltassu tuli jonkin ajan päästä viereeni istumaan.
"Kuinka paha se oli?" Hän kysyi.
"No jaah.. Enpä osaa sanoa. Sen tiedän, etteivät he ainakaan tyytyväisiä olleet missään nimessä. Kai he siitä leppyvät. Olen vain iloinen jos Hiillostassu käsittää pysyä kaukana näköpiiristäni", tuhahdin hiljaa. Taivaltassu hymähti myöntyvästi.
"Olen vain iloinen, etten saanut kunnolista rangaistusta. Minulta kiellettiin kyllä taisteluharjoitukset", mumisin. Taivaltassu katsasti minuun taas.
"Jaa.. Aika mielenkiintoinen rangaistus, pakko myöntää", hän naukaisi.
"Niinpä. No, en ala vaatimaan pahempaa, tyydyn mielummin tähän", vastasin. Oikeastaan olin aika kiitollinen, ettei minun tosiaan tarvinnut harjoitella taistelua. Pelkäsin, että Riekkotäplä haukkuisi minut lyttyyn. Pelkoni oli tyhmä, mutta en voinut sille mitään. Tiesin, ettei Riekkotäplä tekisi niin. Olin oppilas, jolla oli paljon opittavaa vielä.
"Meillä on ollut kyllä aivan kauhea tuuri viime aikoina", sanoin hetken hiljaisuudem jälkeen, vino hymy huulillani.
"Ai niinkö luulet? Mistäs sinä sellaisen ajatuksen päähäsi sait?" Taivaltassu kysyi sarkastisesti, pudistellen päätään.
"Ei mitään hajua. Pieni veikkaus vain", nurisin takaisin. Siitä hyvästä Taivaltassun häntä mätkähti hellästi kuonoani vasten.
"Hei!" Älähdin kun pomppasin jalolleni, muka närkästyneenä. Taivaltassu virnisti.
"No hei. Mitäs siinä mulkoilet?" Hän kysyi haastavasti. Kyyristyin jännittäen lihaksiani. Epävarmuuteni sulkeutuivat mielestäni, kun keskityin vain Taivaltassuun. Taivaltassun virne vain leveni, ja saatoin nähdä kollin lihaksien värähtelevän tämän turkin alla kun hän valmistautui väistämään ja varmaan juoksemaan pakoon. Sitten ponkaisin häntä kohti, ystäväni hypähti taaksepäin ja näpäytti jälleen hännällään korviani.
"Sinä senkin...!" Murahdin leikkimielisesti ja ampaisin häntä kohti. Nyt ehdin läpäyttää kollin lapaa ja lähdin juoksemaan henkeni edestä.
"Etköhän ole jo juossut pakoon jo tarpeeksi?" Taivaltassun ääni huusi takaani. Virnistin vahingoniloisesti ja huusin takaisin:
"En se minä ollut vaan sinä! Pitäisikö minunkin hypätä jokeen vastuuta pakoon? Toimiko se hyvin?" Taivaltassu älähti ja kuulin hänen askeleitten nopeuden kiihtyvän.
"Kuules...!"

Minut oli määrätty rajapartioon ja hölkkäsin loppua partiota kohti, joka seisoi sisäänkäynnillä. Siinä oli isäni ja emoni myös. Sydämeni tuntui tipahtavan vatsani pohjalle ja hidastin hölkkäni matelevaan kävelyyn.
"Olen todella pettynyt Poltetassuun. En tiedä mitä hänen kanssaan pitäisi tehdä", emoni Purohäntä sanoi isälleni. Isäni katseli kumppaniaan kulmat kurtussa.
"Tämä voi vain olla ohimenevä vaihe. Kyllähän sinä ja minä kummatkin menimme sen uhmakkaan vaiheen läpi", isäni sanoi. Purohäntä huokaisi.
"Mutta hän on niin fiksu. En uskoisi, että hän tekisi jotain niin tyhmää. Hän tietää, että odotimme häneltä toista kuin Hiillostassulta", emoni huokaisi päätään pudistellen.
"Hän on vielä nuori. Kyllä hän siitä kasvaa", Roihukynsi vastasi. Emoni tyytyi nyökkäämään. Hiivin heidän ohitseen korvat luimussa, häpeä taas pistellen minua ilkeästi.
"Poltetassu?" Purohännän ääni sanoi yhtäkkiä. Pysähdyin ja nostin katseeni vanhempiini. Purohännän kasvoilla oli hätääntynyt ilme. Pudistelin päätäni heille ja kävelin partion hännille. *Miksiköhän olemme vielä tässä, odotammeko jotakuta?*
"Tuhkatassu! Siellähän sinä olet", yksi sotureista tokaisi, kun kyseinen oppilas viimeinkin pääsi luoksemme. Tutkin oppilasta hetken aikaa katseellani, ennen kuin ajatukseni katkesivat kun partio lähti liikkeelle.

Nimi: Zare

11.04.2018 15:31
_______________________________________________________

Nimi: Zare

11.04.2018 15:30
Nopsatassu// 38kp
Tuhkatassu// 7kp

Nimi: Tuhkatassu

08.04.2018 08:53
Jokainen kissa tuli onnittelemaan minua ja Lätäkköloikkaa vuorollaan – paitsi isäni tietenkin. Seittinenä seurasi aikasemmin seremoniaa aukion laidalla, ja oli hävinny heti sen jälkeen. Ei asia minua pahasti vaivannut, mutta toisaalta haluaisin keskustella hänen kanssaan emosta ja hänen omasta lupauksestaan.
”Onnea nyt sitten”, ruskeavalko-raidallinen naaras sanahti tympeän oloisesti, kun häntä edeltävä kissa oli siirtynyt tämän tieltä. Mittasin hänet nopeasti katseellani ja pistin merkille hänen ainutlaatuisen turkinvärin. Sekä sen ettei tämä näyttänyt kovin innokkaalta ottamaan minua vastaan. Hämmentävän uhmakkaan näköinen yksilö – etenkin naaraaksi.
”Kiitos”, hymyilin siitä huolimatta.
”Muista olla kiltisti tulevana oppilasaikanasi, ettet joudu elämään kahta neljäsosakuuta ilman metsästysharjoituksia, kuten minä”, naaras hymähti, ja tajusin hänen osoittaneen sanansa enemminkin takana seisovale mustavalkoiselle soturille. Sen sanottuaan hän siirtyi eteenpäin ja sain osakseni onnitteluita vielä oletettavasti tuon oppilaan mestarilta, joka sen jälkeen nopeasti otti ruskeavalkoisen oppilaansa kiinni. Antamatta kaksikolle enempää huomiota, otin vastaan viimeisiä onnitteluita, jonka jälkeen kissat alkoivat hajaantua omiin tehtviinsä. Jäimme Lätäkköloikan kanssa kahden.
”Mistäs me alottaisimme?” Lätäkköloikka pohti ääneen luoden pirteän katseen minulle. Hymyilin ystävällisesti takaisin ja vastasin varovaisesti ehdottaen:
”Voisimmeko kiertää rajat? En ole kertaakaan käynyt leirin ulkopuolella.” Paloin halusta nähdä reviirimme kokonaisuudessa, haistaa muiden klaanien ominaisen tuoksun ja… Samalla voisin etsiä Mustahäntää. Lampihenki oli niin surullinen, että minulle teki oikein pahaa katsoa vain vierestä, mutta ainakin nyt voisin auttaa häntä jollain tapaa. Etsiä häntä omin voimin reviirimme sisältä, vaikka moni uskoi, ettei häntä enää meidän reviiriltä löytyisi. Uskoin kuitenkin, että jos siihen olisi pienikin mahdollisuus, etsiminen kannattaisi.
”Niin ajattelinkin”, Lätäkköloikka naukaisi, ”Kierrämme rajat nopeasti läpi, ja sen jälkeen pääset tutustumaan oppilastovereihisi.” Nyökkäsin pienesti, sillä en ollut oikeastaan kovin innokas tutustumaan toisiin oppilaisiin. Ainakaan syvemmin. Olin varmaan ainoa oppilas, jolla ei ollut minkäänlaisia suhteita oikeisiin vanhempiinsa. Minusta tuntui, että saattaisin olla erakko muiden joukossa, mutta ei se minua loppujen lopuksi haittaisi, kunhan jokainen pystyisi tekemään kanssani yhteistyötä – jos ei muuta.
”Lähdetään sitten.”

Nimi: Nopsatassu

06.04.2018 20:16
"Nopsatassu, tassua tassun eteen", Varjolehti nauahti tiukasti ja käveli vähän aikaa kantapäilläni jotta kiihdyttäisin tahtia. Kävelin mestarini edessä jo laskemaan päin kääntyneen kuun valossa. Olimme ylittäneet joen jokin aika sitten, joten emme ainakaan hajujälkien perusteella olleet kaukana leiristä. Kuljimme jonossa, jota Takiaisroihu johti. Haukiturkki kulki Sihutassun, Poltetassun ja Taivaltassun välissä ja piti huolta, ettei yksikään oppilas karannut omille teilleen jonosta. Vaan miksi kukaan meistä olisi yrittänytkään, ei se hyödyttänyt.
Olin hieman yllättynyt, että Taivaltassukin oli yrittänyt pakoon. Hän ja Takiaisroihu olivat palanneet viimeisinä kokoontumissaarella kerättyyn kahden soturin ja kolmen oppilaan kavalkadiin. Taivaltassu oli ilmeisesti yrittänyt paeta veteen, sillä kollin turkki oli läpimärkä. Taisi hällä olla yhtä nihkeä olo kiinni jäämisestä kuin minulla, ainakin päättelin näin hänen silloisesta ilmeestään.
Nyt en tietenkään nähnyt sitä, sillä kuljin mestarini edessä, porukan hännillä. Pääni oli painuksissa ja korvat ristiriitaisista tunteista luimistettuina. Aina, kun tunsin Varjolehden taas astuvan tahallaan kantapäilleni, kiristin leukojani yhteen kiukusta. Minä menen koko ajan, okei?
”Kenen idea tempaus oli?” Takiaisroihu kysyi koko matkan kestäneen hiljaisuuden jälkeen. Varapäällikkö vilkaisi taakseen odottaen vastausta. Katsoiko se Taivaltassuun?
”Se oli minun idea”, tiuskaisin. ”Älä syytä heti Taivaltassua.”
Otin täyden vastuun teostani. Halusin pyytää anteeksi pesätovereiltani, että olimme jääneet kiinni, mutta aikuisten seurassa en tekisi sitä mistään hinnasta. Pyytäisin Sihutassulta, Poltetassulta ja Taivaltassulta anteeksi jos en tänään oppilaiden pesässä, niin sitten huomenna viimeistään. Heillä oli täysi oikeus syyttää minua, mutta ajatus siitä ei pistellyt miellyttävästi selkäturkkia. Halusin pysyä kavereina noiden kattien kanssa, sillä meillä tulisi olemaan vielä vaikka kuinka monta kuuta siedettävänä yhdessä.
Sitten Takiaisroihu puhui taas.
”Teidän rangaistuksesta keskustellaan huomenna”, hän sanoi heilauttaen pystyssä olevaa häntäänsä. ”Etenkin sinun, Nopsatassu.”
Irvistinkö inhosta? Taisin irvistää. Pitikö se oikein erikseen mainita, että tekosen toteuttaja sai kovimman rangaistuksen? Kiitos muistutuksesta, mutta sitä ei tarvittu nyt.

Hetken kuluttua partiomme saapui leirin sisäänkäynnille. Ennen aukiolle astumista Takiaisroihu pysäytti ryhmän ja kääntyi katsomaan meitä. Nostin korvani pystyyn ja silmät viiruilla odotin, mitä kollilla oli nyt sanottavanaan.
”Haukiturkki, johdata nämä oppilaat pesäänsä, ja varmista, että he käyvät nukkumaan”, kolli komensi. Haukiturkki ei vaikuttanut olevan moksiskaan, vaan nyökkäsi napakasti. ”Minä ja Varjolehti käymme ilmoittamassa Taivastähdelle, että kaikki ovat kunnossa ja palanneet leiriin.”
Niin sitä lähdettiin tiiviinä joukkona oppilaiden pesää kohti, Haukiturkin kulkien vieressä. Niin kuin me oltaisiin jotain pentuja, jotka voisivat eksyä viiden ketunmitan matkalla oppilaiden pesään.
”Hyvää yötä itse kullekin”, Haukiturkki maukaisi, kun me astelimme yksitellen oppilaiden pesään. Itse vain murahdin vastaukseksi ja häntääni mielenosoituksellisesti heilauttaen tepsuttelin vatukanoksien alle, omaan pesääni nukkumaan.

Ruokoraita, isäni, napsautti minua etutassullaan topakasti korvien taakse.
”Minähän pyysin jo anteeksi!” puolustauduin korviani luimistaen. Korville saaminen oli minun vanhemmilta yleinen tapa osoittaa, että rangaistava teko oli häpeällinen.
”Keneltä sinä pyysit anteeksi?” emoni Simpukkapuro kysyi tiukasti.
”Teiltä ja Varjolehdeltä”, vastasin. Mestarini katseli minua arvioivasti. Istuin vanhempieni ja mestarini muodostaman ringin keskellä klaaninvanhimpien pesän takana, syrjässä varsinaisen aukion hulinasta.
”Sinun pitäisi pyytää anteeksi myös Sihutassulta, Poltetassulta, Taivaltassulta ja Taivastähdeltä”, Varjolehti sanoi. Hän oli oppilastovereideni kohdalla oikeassa, olin vetänyt heidät mukaan suunnitelmaani. Etenkin Poltetassun. Mutta en ollut saanut mahdollisuutta anteeksipyyntöihin, sillä heti kun heräsin ja poistuin oppilaiden pesästä, minut revittiin niskanahasta tähän kuulusteluun. Missä ajassa minun pitäisi ehtiä pyytää anteeksi? ”Vedit kaikki kolme oppilastoveriasi mukaan siihen leikkiin, jossa te kiipesitte pääl-”
”Sihutassu halusi mukaan leikkiin omasta tahdostaan!” sylkäisin hampaat esillä ja nousin melkein seisomaan kiihtymyksestä. Varjolehti siristi silmiään, mutta hiljeni.
”Nopsatassu, älä keskeytä mestariasi”, Simpukkapuro varoitti ja katsoi minua tiukasti. En millään kehdannut vastata katseeseen, vaikka olisin halunnut. ”Äläkä varsinkaan puhu hänelle noin. Muistutan, että vedit Taivaltassun ja Poltetassun väkisin mukaasi, joten se tekee rangaistuksestasi pahemman.”
Avasin suuni ja olin jo valmis tiuskaisemaan vastalauseen Taivaltassun vetämisestä mukaan, mutta emoni keskeytti napakasti.
”Äp, älä yhtään aloita. Sinä tiesit ja tiedät edelleen ettei oppilas tai oppilaat saa jäädä leirin ulkopuolelle ilman soturia etenkään tällaisena aikana, kun Kaksijalat mellastavat klaanien reviirillä ja kuka tahansa voi jäädä heille kiinni. Kun et palannut partion mukana kokoontumisesta, luulin että sinä olit jäänyt heidän ansaan.”
Kyllähän tieto siitä, että emo oli ollut huolissaan minusta tempaukseni aikana, pisti rintaa ja riisti omatuntoa, mutta katsoin Simpukkapuroa silti uhmakkaasti. Emo vastasi katseeseen samalla mitalla, enkä pystynyt pitkään katsomaan häntä silmiin.
”Onko sinulla ehdotusta Nopsatassun rangaistukseksi?” isäni kysyi Varjolehdeltä paljon asiallisemmalla äänellä, kuin millä se oli äsken komentanut minua. Varjolehti nyökkäsi ja sivusilmälläni huomasin hänen katsovan minua. Pidin katseeni kuitenkin maassa.
”Kaksi neljäsosakuuta täysin ilman metsästysharjoituksia on minun ehdotukseni”, mustavalkea naaras sanoi hänen tavanomaisella, ystävällisellä äänellään. Luimistin korvani vasten niskaani. Ilman metsästysharjoituksia kaksi neljäsosakuuta?
”Missä ajassa minä sitten opiskelen soturiksi?” tiuskaisin kääntäen tulistuneen katseeni mestariini.
”Minulla ei ole mitään kiirettä tehdä sinusta soturia”, Varjolehti sanoi ylipirteästi. ”Laitetaanko heti seuraavat kolme kuunkiertoa metsästysharjoituksettomiksi?”
Siinä vaiheessa päätin pitää kuononi kiinni. Käännyin kuitenkin katsomaan vanhempiani. Hyväksyisivätkö he noin julman rangaistuksen?
”Tuo kuulostaa oikein sopivalta rangaistukselta”, Ruokoraita kommentoi. Simpukkapuro nyökytteli kumppaninsa vierellä. Isäni katsahti vielä minuun. ”Ainakin Nopsatassu oppii tavoille.”
Taisin närkästyä. Miten isä voi sanoa pennustaan noin?
”Olen samaa mieltä”, Varjolehti nyökkäsi ja nousi. ”Nopsatassu, sinä kuljet tämän päivän minun kanssani. Kierretään vähän leiriä, ja osallistutaan vaikkapa iltapartioon. Sitten pääset pyytämään oppilastovereiltasi anteeksi tekoasi.”
Huokaisin. Ei kai naaras ollut tosissaan? Ettäkö pitäisi koko päivä kulkea soturin kannuksilla? Ajatus ei oikein napannut.
”Saapukoon jokainen uimaan kykenevä Suuroksalle klaanikokoukseen”, Taivastähden ääni kuului leirin tältä laidalta. Varjolehti ja vanhempani kääntyivät katsomaan leirin keskellä kasvavaa puuta päin, vaikka mitä nähtävää siellä oli? Kokous oli jo kuulutettu.
”Tulehan, Nopsatassu”, Varjolehti sanoi ja nousi seisomaan. ”Sinä istutkin klaanikokouksen minun kanssani.”
Simpukkapuro kosketti hellästi kuonollaan päälakeani, ennen kuin hän ja Ruokoraita lähtivät astelemaan kerääntyvää kissajoukkoa kohti. Varjolehti sai minutkin liikkeelle. Tämä oli jo kolmas päivä peräkkäin kun päällikkö kutsui klaanin koolle, mitäköhän kokous koski nyt?

Taivastähti ilmoitti kokoontumisessa jälleen kaksi asiaa. Toinen niistä oli, että Mustahäntä ei ollut palannut metsästämästä klaanien kokoontumista edeltävänä iltana, ja oli oletettavasti joutunut Kaksijalkojen kaappauksen uhriksi. Jokiklaanin kissaväki hupeni silmissä, kissoja katosi alituiseen. Siksi en nytkään oikein osannut surra Mustahännän perään, en tuntenut sitä kissaa hyvin. Tulin ajatelleeksi siskoani, Heinätassua, jonka kanssa en ollut puhunut melkein päivään. Tämän täytyi olla hänestä kauheaa, sillä olihan Mustahäntä hänen mestarina. Kukakohan Heinätassua nyt opetti? Minulla sentään oli vielä Varjolehti, mutta minun puolesta hänkin saisi jäädä kiinni Kaksijaloille. Minun ei tietenkään olisi pitänyt toivoa sellaista, mutta äskeisen kurituksen jälkeen oloni oli aika kurja.
Toinen asia, minkä Taivastähti ilmoitti ja teki, oli uuden oppilaan, Tuhkatassun oppilasnimitys. Näin kyseisen kissan vilaukselta, ja totesin, että hänelle annettu nimi sopi kuin valettu – kissan turkki oli tuhkanharmaa. Hän sai mestarikseen Lätäkköloikan, Taivaltassun emon. Hauska sattuma. Huomasin myös, etten ollut kiinnittänyt huomiota muihin oppilaisiin jotka istuivat yhtenäisenä joukkona minusta ja Varjolehdestä vähän kauempana. Olisin halunnut mennä sinne istumaan, mutta ilman lupaa sitä en enää tohtinut tehdä.
Kokouksen jälkeen Varjolehti lähes kiskoi minut onnittelemaan uutta oppilasta. En ollut yhtään innoissani tulokakasta, oppilaiden pesä muutenkin pursusi jo kissoja. Kuitenkin, kun tuli minun onnitteluvuoro, virnistin kollioppilaalle kaverillisesti.
”Onnea nyt sitten”, sanahdin niin kohteliaasti kuin pystyin. Varjolehden katse poltti niskakarvojani.
”Kiitos”, Tuhkatassu hymyili viiksikarvat ylpeydestä koholla.
”Muista olla kiltisti tulevana oppilasaikanasi, ettet joudu elämään kahta neljäsosakuuta ilman metsästysharjoituksia, kuten minä”, hymähdin vielä lopuksi, ja siirryin mestarini tieltä sivuun. Ymmärsi Tuhkatassu tai ei, kommenttini oli tarkoitettu Varjolehdelle piikittelyksi huonosta rangaistusehdotuksesta.
Varjolehti ei onnitellut pitkään, ja mestarini saapui luokseni alta aikayksikön.
”Nythän on lounasaika”, hän keksi samalla, kun astelimme hänen tahdostaan parantajan pesää kohti. ”Mitä jos kävisimme ensin haukkaamassa hiirtä ennen kuin häiritsemme Esikkolampea?”
Haukkaamassa hiirtä? Siinäpä vasta erikoinen ilmaisu.
”Sopii vallan mainiosti”, kommentoin. Siispä teimme täyskäännöksen ja lähdimme kävelemään tuoresaaliskasaa kohti. Askeleeni kiihtyivät huomaamattani, sillä vatsani kurisi. Tuoresaaliskasa ei kuitenkaan ollut kuin parin ketunmitan päässä meidän käännöskohdasta, joten pääsin ruoan ääreen nopeasti.
”Muistetaan viedä klaaninvanhimmille ensin lounasta, heillä ei välttämättä ole vielä ruokaa”, Varjolehti muistutti juuri, kun olin upottamassa kynteni hiireen. Ei kai taas?
”Onko ihan pakko?” kysyin näreissäni. Halusin jo saada vatsanpohjaan täytettä, kun ruokakin oli näin lähellä. Varjolehti ei kuitenkaan antanut periksi.
”On pakko. Tulehan, valitse kuitenkin ensin joku hyvä saalis vietäväksi.”
En minä mitään valikointia tehnyt, kaappasin vain ensimmäisen elukan suuhuni mikä kasassa oli. Nyt se oli kala, joten kiikutin sen klaaninvanhimmille Varjolehden perässä.
”Hyvää päivää”, Varjolehti tervehti kunnioittavasti vanhempia kissoja. ”Minä ja Nopsatassu tuodaan teille lounasta. Nopsatassu?”
Jätin kalan haisevien kissojen keskelle ja asetuin pesän suulle lähtövalmiiksi.
”Ystävällistä, mutta me juuri söimme”, valkoinen naaras tummanharmaalle läiskällä sanoi.
”Sittenhän te voitte säästää sen myöhemmälle”, Varjolehti ehdotti ja katsoi minua.
”Nopsatassukos se siinä?” isäni isä Repohäntä kysyi. ”Jää toki juttelemaan kanssamme, haluaisin kuulla miten sinun oppilasaikasi on alkanut.”
”Niin Nopsatassu, jäätäisiinkö tänne hetkeksi?” Varjolehti kysyi. Katsoin tuskaisesti mestariini.
”Emmekö voisi lähteä? Minun on niin nälkäkin”, yritin. Varjolehden ilme viileni hieman.
”Kysymykseni oli retorinen”, hän sanoi lempeän napakasti. ”Tulehan nyt tänne niin voit kertoa miten siellä eilisessä kokoontumisessa meni.”
Halusiko mestarini nolata minut? Ainakin minusta tuntui siltä. Kun en voinut vastaankaan sanoa, niin laahustin muutaman askeleen eteenpäin mestarini viereen, ja lysähdin siihen istumaan. Minua ei kiinnostanut, millainen istumaryhtini sillä hetkellä oli, sillä se oli tarkoituksella huono, mutta Varjolehti ei onneksi tehnyt siitä numeroa. Siis jäimme klaaninvanhimpien pesään vaihtamaan kuulumisia ja keskustelemaan minun eilisestä tempauksesta.

Nimi: Zare

05.04.2018 12:07
______________________________________________________

Nimi: Zare

05.04.2018 12:07
Nopsatassu// 60kp, 55kp
Tuhkatassu// 22kp, 11kp, 15kp
Omenatassu// 25kp, 5kp
Lumitassu// 6kp
Sihutassu// 17kp
Taivaltassu// 20kp

Nimi: Omenatassu

03.04.2018 19:45
Kokous oli loppunut päälliköiden osalta ja nyt meillä oli aikaa keskustella muiden klaanien kanssa ennen poistumista. Keskustelin parin muun klaanin jäsenen kanssa ja vietin hyvää aikaa heidän kanssaan. En kokonut heitä tuttavallisiksi, mutta Tähtiklaanin suojelemana kokoontumisena asia ei vaivannut kovin paljoa. Ei kestänyt pitkään, kun Poltetassu tuli luokseni. Olin jo poistumassa saarelta parin myrskyklaanilaisen kanssa, ketkä tulivat hyvin toimeen kanssa. Vaihdoimme pari sanaa ja tämä palasi muiden oppilaiden luokse. Odottaisin heitä toisella puolella lopun klaanin kanssa.

Aikaa kului eikä muita oppilastovereitani alkanut näky. Haukiturkki mietti, olivatko he poistuneet jo ja lähteneet kohti leiriä ilman meitä muita. Ymmärsin, että Nopsatassu saattoi tehdä näin, mutta en muilta. Nopsatassu oli vasta toista päivää oppilaana eikä varmasti voinut tietää aivan kaikkea, mutta joukossa oli kokeneempia oppilaita. Haukiturkin yhä ehdottaen heidän olevan jo leirissä, kun tein päätökseni kertoa asiani.
"Poltetassu sanoi, että näkisimme taas, kun poistuisimme saarelta. Olen ollut täällä siitä asti. He eivät ole voineet poistua saarelta ilman meitä huomaamatta", sanoin väittäen vastaan Haukiturkille. Soturi katsoi minua ensin hämmästyneenä, mutta vakavoitui sitten.
"Takiaisroihu johda Varjolehti ja Haukiturkki kanssa tarkistamaan saari, jos oppilaat todella ovat siellä ja tuokaa heidät leiriin. Keskustelemme asiasta sitten myöhemmin", Taivastähti sanoi ja katsoi meitä kaikkia ennen kuin jatkoi: "Me muut lähdemme jo leiriin. Toivotaan heidän olevan siellä ja turvassa. Tämä ei ole aika oppilaiden juosta vapaana ilman soturia, kun kaksijalat ovat yksin vakava ongelma klaanille."

Nimi: Taivaltassu

02.04.2018 22:34
”Voi rutto”, kuiskasin huomatessani Takiaisroihun, Haukiturkin ja Varjolehden juoksemassa Puhujantammea kohti. Tietenkin me jäisimme kiinni. Olinko tosiaan luullut, että pääsisimme livahtamaan tästä ilman seurauksia?
Nopsatassu oli jo loikannut alas puusta ja viiletti täyttä päätä karkuun. ”Pakoon!” hän vielä kirkaisi ennen katoamistaan aluskasvillisuuteen. En jäänyt itsekään katsomaan, lähtivätkö Poltetassu ja Sihutassu pakoon, kun hyppäsin alas oksalta ja pinkaisin karkuun. Ehkä soturit eivät ehtineet tunnistamaan meitä. Ehkä ehtisin vielä karkuun niin, etten joutuisi tästä vastuuseen. En yleensä pakoillut vastuuta, mutta tämä olisi jo kolmas puhuttelu muutaman päivän sisään, jonka mestarini – ja emoni – minulle pitäisivät, jos jäisin kiinni. Heidänkin kärsivällisyytensä alkoi varmasti olla lopuillaan. Sitä paitsi rehellisesti sanottuna tunsin pientä nautintoa suonissani virtaavan adrenaliinin terästäessä aistini äärimmäisyyksiin, ja keuhkojeni polttelu tuntui yllättävän siedettävältä.
Kylmä ilma painui silmiini ja suhisi turkissani viilettäessäni Kokoontumissaaren poikki. Kuulin etäiset juoksuaskeleet takanani, ja niiden voimakkuudesta päätellen kyseessä ei ollut Sihutassu tai Poltetassu, vaan joku sotureista. En uskaltautunut keskittymään takaa-ajajaani niin paljoa, että olisin tunnistanut hänet, vaan keskitin ajatukseni ja voimavarani pakenemiseen.
Saaren reuna lähestyi huimaa vauhtia, ja sen enempiä harkitsematta loikkasin suoraan veteen. Melkein olematon jääkerros petti helposti altani ja antoi minun molskahtaa järveen ilman esteitä, ja painuin hetkeksi pinnan alle. Tajusin kuitenkin välittömästi, että olin liian hengästynyt sukeltamaan kunnolla, ja niinpä uin muutamalla polkaisulla pintaan. Pääni pulpahti pinnalle ja haukkasin terävästi kylmää lehtikadon ilmaa, kääntäen sitten katseeni rannalla odottavaan hahmoon. Voi ketunläjä. Takiaisroihu. Haukiturkkia tai Varjolehteä vastaan minulla olisi ehkä ollutkin mahdollisuuksia uinnin suhteen, mutta Takiaisroihu oli varapäällikkömme. Hän nappaisi minut kuin pahaisen kalan jos yrittäisin paeta uiden.
”Saitko jo tarpeeksesi pakenemisesta, Taivaltassu?” kolli maukui matalalla äänellä. ”Tulehan rannalle sieltä. Vai täytyykö minun tulla hakemaan?”
”Miksi minun pitäisi muka pois tulla?” tivasin päättäen koetella onneani. ”Emme me tehneet mitään pahaa! Pidimme vain vähän hauskaa.”
”Jäitte ilman lupaa Saarelle, oli motiivinne mikä hyvänsä”, Takiaisroihu tokaisi kärsivällisesti. ”Kuljitte ilman soturia reviirimme ulkopuolella. Täytyykö sinulle yhä muistuttaa, ettei se ole luvallista?”
”Mitä haittaa tästäkin muka syntyi?” mutisin kauhoen vettä tasaisesti käpälilläni, pysytellen kuitenkin paikallani. ”Kyllä minä tiedän, mikä on luvallista ja mikä ei. Mutta tiedän myös, mitkä säännöistä ovat järkeviä ja mitkä eivät.”
”Taivaltassu. Teidän temppunne oli väärin. Siitä ei keskustella. Tule nyt takaisin sieltä, ennen kuin vilustut.”
”Jotta voisin palata leiriin emoni ja Hiljaisuusloisteen moitittavaksi?” puhahdin. ”Enpä usko.”
”Heillä on täysi syy moittia sinua, ja se on täysin sinun oma syysi”, Takiaisroihu tokaisi. ”Lasken kymmeneen. Jos et siihen mennessä ole rannalla, tulen hakemaan sinut. Yksi…”
Että aikuiset olivat sitten rasittavia.
”Kaksi…”
Olivat olevinaan niin mahtavia ja taidokkaita vain sen takia, että sattuivat olemaan vanhempia.
”Kolme…”
Milloin he oppisivat, että me osaamme kyllä pitää huolen itsestämme?
”Neljä…”
Mielessäni hiljaa sadatellen lähdin viimein uimaan takaisin rantaa kohti, sillä ei pakeneminen olisi enää mitään auttanut. Päätyisin joka tapauksessa puhutteluun. Mutta ainakin minulla oli ollut kerrankin hauskaa. Aikoisin myös osoittaa emolle ja Hiljaisuusloisteelle, ettei minua kaduttanut Saarelle jääminen. Mistä johtuen tästä tulisi vielä hyvin pitkä keskustelu…


”Oliko tuo nyt sinusta fiksusti tehty?”
Kirskuttelin hampaitani kuunnellessani emoni loppumatonta naputusta siitä, kuinka hän oli pettynyt käytökseeni ja kuinka aiheutin Hiljaisuusloisteelle todella paljon päänvaivaa. En edes yrittänyt saada suunvuoroa, ei se olisi mitään auttanut: Lätäkköloikalla kiehui tavallistakin enemmän yli, eikä hän tulisi lopettamaan nalkutusta seuraavaan kuuhun.
”Ihan totta, Taivaltassu, olen todella pettynyt sinuun. Osasin kyllä odottaa jotain tällaista omapäisyytesi perusteella, mutta kolmas rangaistus heti oppilasaikasi alkuun on jo liikaa. Eikö klaanitoverin kimppuun käyminen riittänyt? Pitikö sinun todella vielä solvata Tähtiklaania ja Puhujantammen pyhyyttä tällä tavalla?”
Ah, tosiaan. Olin käynyt jokusen aikaa sitten Hiillostassun kimppuun. Jos yksin leiristä lähteminen ja Puhujantammeen kiipeäminen kaduttivat minua edes jollain tasolla, oli Hiillostassun ojentaminen se teko, jota en katunut pätkääkään. Se ketunläjä oli mennyt liian pitkälle Poltetassun haukkumisessa. Hiillostassu oli enemmän kuin ansainnut muutaman mustelman siihen omahyväiseen pärstäänsä. Tähtiklaanin kiitos en ollut käyttänyt kynsiä tai hampaita, joten tilanteesta oli selvitty pelkällä puhuttelulla.
”No, herraseni, onko sinulla jotain sanottavaa puolustukseksesi?”
Käänsin katseeni viimein Lätäkköloikkaan, katsoen tätä enemmän kuin tyytymättömän näköisenä. ”Että onko?” toistin. ”Minulla oli hauskaa, emo. Minulla oli kerrankin vilpittömän hauskaa tämän kaiken saastan keskellä, eikä mitään pahaa sattunut. En tajua, miksi teet tästäkin niin suuren numeron. Se on loppujen lopuksi pelkkä tammi.”
”Päälliköille tarkoitettu pyhä tammi, Taivaltassu”, emoni korjasi pisteliäästi. Sitten hänen katseensa yhtäkkiä pehmeni huomattavasti, ja hän huokaisi hiljaa. ”Tiedän kyllä, että halusit vain pitää hauskaa. Mutta sinä et näytä ollenkaan hyvää esimerkkiä Hierakkatassulle. Lisäksi koulutuksesi ei etene ollenkaan, jos olet koko ajan kotiarestissa. Ja viimeisenä muttei vähäisimpänä: Sääntöjä kuuluu noudattaa. Et voi vain rikkoa niitä hauskanpidon varjolla.”
Olin täysin ällikällä lyöty emoni äkillisestä mielialan muutoksesta. Ehkä pääsisinkin nukkumaan vielä ennen auringonhuippua. ”Tiedän, emo”, myönsin. ”Yritän parantaa tapani.”
”Sanoit tuon viimeksikin”, Lätäkköloikka huoahti, mutta huomasin hänen silmiensä katseen olevan yllättävän lempeä. Emoni nousi jaloilleen ja käveli viereeni pysähtyen hieromaan päälakeani voimakkaasti kuonollaan. ”Olen vain iloinen, että olet kunnossa.”
Tämän jälkeen Lätäkköloikka jatkoi matkaansa ohitseni, suoraan soturien pesälle. Jäin hämmentyneenä istumaan aloilleni. Pääsinkö tästä tosiaan noin helpolla? Mitenköhän muille oli käynyt?

Nimi: Tuhkatassu

02.04.2018 20:44
Raotin silmiäni pienesti ja saatoin erottaa ympärilläni kohoavat kaislaseinämät. Oli jo kirkas, ja se pakotti minut sulkemaan silmäni uudelleen. Tämä valonmäärä kertoi minulle, että aamu oli jo pidemmällä ja olisi luultavimmin aika nousta. Minullahan olisi tänään oppilasnimitykset.
Havahduin ajatukseen nimityksistäni ja räväytin silmäni auki. Minun lisäkseni ketään muita ei enää ollut pesässä. Missä Lampihenki mahtoi olla ja miksi hän ei herättänyt minua? Kampesin itseni ylös ja vielä hieman uneliaana tassutin ulos pentutarhasta. Heti kun silmäni tottuivat, huomasin, että leirin aukiolla oli täysi hälinä päällä. Olivatko kokoontumisesta palanneet kertoneet jotain pahoja uutisia?
Kissoja oli kokoontunut ryhmiin, partioita – useampia sellaisia – lähti leiristä kiireellä vauhdilla ja lähes jokaisen kasvoilla oli huolestunut, pelästynyt ilme. Huomasin Lampihengen nyhjöttävän toisen naaraan vieressä hieman kauempana aukiolla. Loikin heidän luokseen kysyvä ilme kasvoillani. Lampihenki ei tuntunut edes kuulevan minun tuloani, sillä kun kysyin mitä oli tapahtunut, hän säpsähti kuin aaveen nähneen. Naaraan koko keho värisi huomattavasti, vaikka siniharmaa naaras piteli häntä ’sylissään’. Tämä silitti hännällään Lampihengen kilpikonnakuvioista turkkia ja kuiskasi jotain tämän korvaan. En kuullut mitä hän sanoi, mutta Lampihenki kohotti kyyneleisen katseensa minuun.
”Mustahäntä on kadonnut, Tuhkapentu”, naaras niiskaisi, ”Kaksijalat veivät hänet.” Kasvattiemoni sanat tulivat kuin iskuna päin naamaani ja minusta tuntui, että olisin voinut pyörtyä. Mitä? Miten? Miksi?
”Mutta meidän pitäisi kuitenkin pestä turkkisi valmiiksi”, Lampihenki jatkoi hiljaa, ”Luultavasti Taivastähti ilmoittaa pian Mustahännästä yhteisesti ja nimittää sinut samalla oppilaaksi.” Nyökkäsin olemattomasti ja lähdin hiipimään Lamphengen ja tämän minulle tuntemattoman naaraan perässä. En tiennyt mitä minun pitäisi tehdä tai sanoa, jotta Lampihenki piristyisi. Ei hän tuosta noin vain piristy sanoistasi, murahdin päässäni.
Työnnyimme takaisin pentutarhan turviin, jossa Lampihengi alkoi pestä turkkiani pitkin vedoin. Vietimme koko ajan hiljaisuudessa - miettien kumpikin omia ajatuksiaan.
”Kyllä hän palaa vielä”, yritin piristää toivottomasti, ”Mustahäntä, palaa kyllä. Olen varma siitä.”

Koko klaanimme oli muutamien hetkien päästä kokoontuneena Suur oksan ympärillä. Aistin ilmapiiristä kireyttä ja pelkoa, enkä oikein ollut varma olisiko tämä hyvä hetki nimittää minut oppilaaksi.
Istuin sellaisella paikalla lähellä eturiviä, jotta minun olisi helppo päästä ajallaan Suur oksan eteen – Taivastähden katseen alle. Lampihenki istui vieressäni ja yritti esittää olevansa paremmassa kunnossa.
”Tänään kokoonnumme sekä hyvien että huonojen uutisten parissa”, päällikkö aloitti antaen katseensa kiertää aukiota. ”Aloittakaamme huonoista uutisista.”
”Kuten varmasti monet jo tietävätkin, Mustahäntä on joutunut Kaksijalan hyökkäyksen kohteeksi, eikä häntä ole löydetty reviiriltämme. Jatkamme etsintöjä, mutta… On parempi varautua siihen mahdollisuuteen, ettei häntä löydetä Jokiklaanin reviiriltä.”
”Onko tietoa missä reviirin osassa kaappaus tapahtui?” joku joukostamme huusi, mutten viitsinyt nähdä vaivaa tarkistamaan kuka kysyjä oli ollut. Katsoin vain tiiviisti Taivastähteä, joka seisoi meitä korkeammalla.
”Reviirimme läntisessä osassa ja siksi lisäämme partiointia Varjoklaanin suuntaan”, Taivastähti vastasi kysymykseen vakaasti. ”Muistutan ja painotan, ettei kukaan oppilas – eikä mieluiten soturikaan – saa lähteä leiristä yksin.”


”Onko vielä kysyttävää kyseisestä tapauksesta?”
Kaikki pysyivät hiljaa, korkeintaan kuiskutellen toisilleen jotain, mutta se sai Taivastähden nyökkäämään ja hän sanoi: ”Jatkamme siis hyviin uutisiin – Tuhkapennun oppilasnimityksiin.”
Lampihenki puski minua hellästi ennen kuin aloin ottamaan askelia toisten kissojen lomassa. Saavuin nopeasti eteen. Minua ei jännittänyt yhtään, sillä ajatukseni risteilivät yhä Mustahännässä.
”Tuhkapentu on saavuttanut kuuden kuun iän, ja hän on valmis soturioppilaan koulutukseen. Siispä tästä päivästä aina siihen päivään saakka, jona hän ansaitsee soturinimensä, kutsuttakoon tätä oppilasta Tuhkatassuna. Tuhkatassun mestari tulee olemaan Lätäkköloikka.”
Vilkaisin takanani seisovaan kissajoukkoon, joka väistyi siniharmaan, mustalaikukkaan naaraan edestä antaen tälle tilaa tulla luokseni. Saapuessaan eteen, hän istui viereeni ja kohotti katseensa ylös.
”Lätäkköloikka, olet valmis ottamaan oppilaan. Olet osoittanut olevasi urhea ja uskollinen soturi. Odotan, että siirrät kaiken tietosi ja taitosi tälle nuorelle oppilaalle!”
Kosketin kuonoani mestarini kanssa nopeasti ja käännyimme kissajoukon puoleen.
”Tuhkatassu! Tuhkatassu!”

//Joku? c:

Nimi: Nopsatassu

02.04.2018 19:54
Olimme juuri Sihutassun kanssa poistuneet muiden klaanien muutaman oppilaan luota. Päälliköt olivat päättäneet puheensa hetki sitten, ja kissoilla oli vielä hetki aikaa seurustella toistensa kanssa ennen kuin saari tyhjenisi tältä kertaa. Sihutassu oli päättänyt raahata minut mukaansa muiden kissojen luo. Suu pitkässä mutrussa olin seurannut klaanitoveriani niiden viiden, minulle entuudestaan tuntemattoman oppilaan luo. Olin katsellut heitä inholla, korvat taaksepäin suunnattuina, enkä oikein ollut osallistunut keskusteluun, sillä aiheena oli melkein yksinomaan ollut Kaksijalat ja niiden aiheuttamat vahingot, kun muita yhteisiä puheenaiheita ei oikein tuntunut olevan. Ne viisi muuta oppilasta kestivät Sihutassun pirteää ääntä hyvin, minä olisin missä vaiheessa tahansa ollut valmis poistumaan paikalta. Ihme kyllä muistin niiden viiden oppilaan nimet vielä: Myrskyklaanista porukassa olivat Hietatassu ja Virnatassu, Tuuliklaanista Varpustassu, ja Varjoklaanista Väretassu ja Tuhkatassu. Varjoklaanilaiset olivat haisseet pahalle, melkein sietämättömälle, joten olisin jo sen takia jättäytynyt keskustelusta kauas.
Nyt kuitenkin etsimme Taivaltassua ja Poltetassua, sillä kissajoukko oli alkanut pikkuhiljaa lipua puunrunkosiltaa kohti. Hitaasti, mutta kuitenkin. Omenatassua en olisi halunnut enää loppumatkana kestää, enkä onnekseni ollut puhunut naarasoppilaan kanssa ollenkaan meidän saarelle saapumisen jälkeen, vaikka muutaman kerran hänet olinkin nähnyt.
Huomasin Taivaltassun tummanruskealaikkuisen olemuksen edessäni kissajoukossa. Sihutassu ei ollut keskittynyt sillä hetkellä, tietenkään. Päätin siis kertoa kollin näkymisestä ääneen.
”Näen Taivaltassun”, sanahdin. Sihutassun pää rävähti katsomaan samaan suuntaan, ja hänen katseensa lukittui nopeasti oikeaan kohteeseen. Lähdimme yhdessä tuumin ravaamaan Taivaltassun luo, minä vähän hitaammin ja Sihutassu vähän kiireisemmin.
”Poltetassu ei voi olla kaukana”, Sihutassu naukaisi. Nyökkäsin. Sitten hidastin vauhtiani, etten olisi suin päin törmännyt kahteen tuntemattomaan soturiin, jotka kävelivät meidän ja istuskelevan Taivaltassun välistä ohi. Koska Taivaltassu ei ollut huomannut meitä vielä, sillä kolli katseli toiseen suuntaan ja näimme vain hänen selkänsä, Sihutassu päätti sitä kuitenkaan ääneen sanomatta säikäyttää pesätoverinsa. Katselin kulmat koholla, kun raidallinen naaras lähti ensin hiipimään leopardikuvioista kissaa kohti, ja loikkasi sitten hänen selkäänsä.
”Hei, katsokaa vähän eteenne!” Taivaltassu sähähti nousten seisomaan ennen kuin näki, kuka häneen törmääjänsä oli. Selkäkarvat pystyssä kolli kääntyi meihin päin.
”Sihutassu halusi välttämättä tehdä tuon”, annoin lyhyen selityksen ja kohautin hartioitani. ”Minä halusin vaan etsiä sinut.”
Taivaltassu katsoi äkäisenä Sihutassuun, joka virnisti takaisin. Hänen selkäkarvansa olivat kuitenkin laskeutuneet jo peruslukemiin.
”Missä Poltetassu on?” kysyin. Nyt Taivaltassu kohautti hartioitaan.
”Hän lähti juttelemaan joillekin tuuliklaanilaisille.. Eikun tuolta hän tuleekin”, Taivaltassu sanoi äänensävy kohoten, kun Poltetassun kullankeltainen olemus ilmestyi muutaman kissan takaa. Kollin turkki hohti kuunvalossa, hänen vilkaistessa kissamassaa joka oli alkanut tosissaan lipumaan poispäin Puhujantammesta.
”Lähdemme varmaan kohta takaisin leiriin”, Poltetassu sanoi kun saapui luoksemme. ”Onko Omenatassua näkynyt?”
”Viimeksi silloin kun Vinhatähti puhui”, vastasin. ”En ole sen jälkeen nähnyt.”
”Löytääköhän hän tähän?” Poltetassu pohti. Sihutassu katsahti kissajoukkoon, kuin etsien oppilastoveriaan. Taivaltassu kohautti hartioitaan, minä heilutin korvaani kuin asia ei olisi kiinnostanut minua pätkän vertaa. Poltetassu hymähti.
”No eipä tässä kiire ole, niin jos minä käyn etsimässä hänet?” kolli ehdotti. ”Tässähän ei ollut mitään keskustelua menossa, mistä jäisin paitsi?”
”Ei ollut, älä huoli”, sanahdin. ”Ihan hyvä jos joku käy hakemassa sen, niin ei eksy.”
Koska minua oli aiemmin tänä yönä alkanut todella kiehtoa ajatus siitä, että istuisin itse Puhujantammen oksalla ja puhuisin kaikille klaaneille, olin alkanut punoa mielessäni kasaan suunnitelmaa, jonka avulla se toteutuisi jo tänä iltana. Enhän minä päälliköksi asti sentään jaksanut odottaa. Mutta, koska en halunnut toteuttaa suunnitelmaani itsekseni, halusin saada pari muutakin oppilasta mukaani juoneen. Mutta vain pari. Siispä olin ajatellut kertoa ehdotukseni ja ideani Taivaltassulle ja Sihutassulle. Poltetassua en ollut ajatellut vetää tähän mukaan, joten nyt, kun hän halusi mennä etsimään Omenatassun joukkoon mukaan, huomasin tilaisuuteni hänen pois menemiseksi tulleen.
Poltetassu nyökkäsi, ja lupasi palata pian. Siinä samassa, kun kullankeltainen turkki katosi ripeästi kissojen sekaan, käännyin Taivaltassun ja Sihutassun puoleen korvat koholla.
”Kuulkaas, minulla idea. Tarvitsen sen toteuttamiseen teitä molempia.”
Sihutassun viikset alkoivat väpättää innostuneena, ja hänen silmänsä suurenivat. Taivaltassun korvat kohosivat hetkeksi.
”Kerrohan”, kolli kehotti.
”Olen laatinut suunnitelman, jonka avulla voisimme jäädä saarelle ja kavuta Puhujantammen oksille”, sanoin. Taivaltassu vilkaisi kulmat koholla suurta tammea, joka kohosi aukion pohjoislaidalla. Sihutassu innostui silminnähden.
”Olen mukana!” naaras ilmoitti. ”Mikä on suunnitelmasi?”
”Odotahan vähän, tarvitsen teidät kummatkin mukaan”, hiljensin SIhutassun.
”Miksi?” Taivaltassu kysyi epäluuloisen oloisena, kääntäen sielunpeilinsä minuun.
”Mm vähän niin kuin kavereiksi mukaan”, sanoin. Taivaltassu hymähti ja katsoi muualle.
”Pikemminkin rikostovereiksi”, se murahti. ”En ole mukana, sain vasta eilen rangaistuksen.”
Ilmapiiri meidän ringissä lepahti. Katsoin kolliin happamasti.
”Anna minä edes kerron suunnitelman pääpiirteet”, äsähdin ja otin sitten paremman asennon, vähät välittämättä mitä Taivaltassu ajatteli. Madalsin ääntäni sen verran, että vain me kolme kuulimme sen. ”Ensinnäkin, koitetaan pysyä erossa Poltetassusta ja Omenatassusta, he voivat pilata suunnitelman kertomalla sotureille. Jos Poltetassu kuitenkin ilmaantuu paikalle, meidän on otettava ainakin hänet mukaan. Omenatassusta hankkiudutaan eroon, jos sekin ilmestyy paikalle”, aloitin selityksen kertomalla ryhmän kokoonpanon. ”Suunnitelmani alkaa sillä, että meidän pitää jättää partiomme sotureille sellainen kuva, kuin olisimme poistuneet heidän kanssaan tältä saarelta. Siispä, kun kissat liikkuvat puunrunkosiltaa kohti, eli ihan näillä hetkillä, me etsimme muutaman partiomme soturin, ja varmistamme, että he näkevät meidät. Emme kuitenkaan mene niin lähelle, että he voisivat jutella meille. Sitten vain odotamme, että löydämme hyvän sauman - esimerkiksi että muut katsovat pois - sille, että me häivymme heidän, oikeastaan kaikkien näköpiiristä, ja menemme jonnekin varmaan piiloon odottamaan, että saari tyhjenee täysin. Sen jälkeen olemmekin vapaita tekemään täällä mitä tahansa, kunhan muistetaan olla hiljaa.”
”Hyvä suunnitelma”, Sihutassu sanoi vakavana ja katsahti ohi lipuvaan kissajoukkoon.
”Mitäs sanot Taivaltassu?” kysäisin ylpeyttä äänessäni. Aika hyvä suunnitelma, vai mitä?
”Suunnitelmasi ei ole pomminvarma”, kolli sanahti. ”En ole edelleenkään mukana.”
”Mikään suunnitelma ei ole pomminvarma”, kurtistin kulmiani. ”Tulisit nyt, meillä tulee hauskaa. Älä mieti jälkiseurauksia, parhaassa tapauksessa pääsemme lähtemään itse saarelta pois eikä kukaan tiedä tekemisistämme.”
”Ja huonoimmassa tapauksessa?” Taivaltassu kysyi.
”Tiedät kyllä itsekin”, ärähdin ja nousin seisomaan. ”No niin, mennään etsimään partiomme sotureita. Koitetaan hakeutua Haukiturkin ja Pilkkuhännän läheisyyteen, he eivät tunne meitä hyvin.”
Sihutassu perässäni lähdin seilaamaan vastavirtaan kulkevien kissojen ohi. Kun vilkaisin taakseni, huomasin Taivaltassun seuraavan meitä aivan Sihutassun perässä. Se katsahti minua äkäisen kysyvänä. En kommentoinut asiaa enempää, joten kiihdytin tahtiani.
Sitten huomasin Pilkkuhännän Kuuralumon seurassa astelemassa puunrunkosillan suuntaan. Esikkolampi ja Varjolehti liittyivät heidän seuraan. Pysähdyin, Sihutassu melkein törmäsi perääni.
”Miksi pysähdyit?” naaras kysyi.
”Varjolehti, Esikkolampi, Pilkkuhäntä ja Kuuralumo kävelevät kohta meidän ohi”, sanoin. ”Pidetään huolta, että he näkevät meidät.”
Silloin Poltetassun kullanruskea turkki ilmestyi sivusuunnasta luoksemme. Murahdin hiljaa, että sen pitikin tulla juuri nyt.
”Omenatassu halusi poistua Myrskyklaanin oppilaiden kanssa saarelta, tapaamme kuulemma salmen toisella puolella sitten”, kolli rupesi selittämään, ja heilautti päätänsä lähtemisen merkiksi.
”Ette mene minnekään”, suhahdin hampaideni välistä. Sihutassu tökkäsi minua takajalkaan.
”Varjolehti ja Pilkkuhäntä katsovat meitä”, naaras ilmoitti hiljaa, saaden katseeni kääntymään sotureihin päin. ”Nyt ne jatkavat matkaansa.”
”Nyt tuli meidän tilaisuus”, ilmoitin ja otin jalat alleni lähtien ravaamaan kiireisesti lähimpää puujoukkoa kohti. Sihutassu seurasi, ja ilmeisesti Taivaltassukin.
”Mitä te nyt?” Poltetassu kysyi ihmeissään ja lähti peräämme. ”Hei, saarelta poistutaan tuol-”
”Poltetassu, ole hiljaa ja seuraa”, ärähdin kollille. ”Selitän piilopaikassa.”
”Piilopaikassa?” Poltetassu kysyi.
”Tottele!” melkein sähähdin oppilaalle. Sitten nelistin puiden alla kasvavien, lumen peitossa olevien vatukkapuskien taakse ja jäin makaamaan aloilleni. Sihutassu saapui perässäni, sen jälkeen Taivaltassu ja lopuksi Poltetassu.
”Huomasiko kukaan?” kysyin, yrittäen nähdä vadelmanoksien takaa kissajoukon katseiden suuntaa.
”Kukaan ei ainakaan kiinnittänyt huomiota”, Sihutassu sanoi.
”Näkyykö Omenatassua?” kysyin jatkokysymyksen.
”Se poistui jo saarelta”, Poltetassu tokaisi. ”Nyt saat selittää.”
”Selitän lyhyesti. Eli minä, Sihutassu ja ilmeisesti myös Taivaltassu aiomme piilotella saarella niin kauan, että se on tyhjillään, ja että pääsemme sitten kapuamaan Puhujantammen oksille. Tai ainakin minä aion tehdä niin”, selitin hengitystäni tasaten. Poltetassu katsoi toinen kulma koholla, muttei sanonut mitään. Sen viiksikarvojen hienoisesta väpätyksestä pystyin kuitenkin sanomaan, että kollia kiinnosti.
”Ja koska sinä ilmestyit juuri huonoon aikaan paikalle, joudut tulemaan mukaamme”, jatkoin.
”Sehän sopii”, katti sanoi hienoiseksi yllätyksekseni. ”Tässäkö me aiomme piilotella koko yön?”
”Minusta meidän olisi järkevämpää hiipiä saaren pohjoisosaan, siellä käy luultavasti harvemmin kissoja ja olisimme varmimmin piilossa”, Taivaltassu avasi viimein suunsa. Nyökkäsin.
”Tehdään niin.”

Lähdimme jonossa hiipimään aukion laitaa pitkin, puskia ja puita myötäillen saaren vastakkaista päätä kohti. Siellä kävimme makuulle matalan pusikon juurelle, vähän Puhujantammesta takaviistoon. Paikasta oli hyvä näkymä kuun valaisemalle lumiselle aukiolle, joka oli jo lähes tyhjä.
”Päätit sitten tulla?” kysyin piikittelevästi Taivaltassulta, kun makasin hänen vieressään jalkojeni päällä. Leopardikuvioinen vilkaisi minuun.
”Joo”, se naukaisi. ”En olisi voinut jättää väliinkään.”
Toinen kulma koholla katselin Taivaltassun niskakarvoja, ja hymähdin kääntyen sitten katsomaan aukiolle päin.

Kuu oli kääntynyt taivaankannella niin, että se loisti selkiimme. Siihen mennessä aukio oli ollut tyhjänä jo tovin, joten arvelimme piilosta poistumisen olevan turvallista.
”Miettikää nyt, koko saari on meidän!” Sihutassu kihisi innosta. Mulkaisin naaraaseen.
”Muista, että meidän pitää silti pitää pientä ääntä”, tuhahdin, kun astelin etunenässä kuun loisteeseen. Sitten käänsin katseeni Puhujantammeen, ja tassujani alkoi kuumottaa halu kavuta sen latvaan asti.
”Mitäs nyt?” Poltetassu kysyi matalalla äänellä.
”Minä käyn kiertämässä saaren ja varmistan että se on tyhjä”, sanoin.
”Tulen mukaasi”, Taivaltassu sanoi. Lähdimme ravaamaan saarta ympäri sen reunoja pitkin, katsellen puskia läpi, kurkkien puiden latvoihin ja varmistaen, ettei maassa ollut sinne kuulumattomia jalanjälkiä. Omat jälkemme tosin jäivät hankeen. Tarkistimme puunrunkosillan alueen, ettei sinne ollut jäänyt ketään vartioimaan. Kiersimme saaren toisen laidan ja varmuuden vuoksi myös pohjoisosan.
”Tyhjä on”, ilmoitin, kun ravasimme takaisin Sihutassun ja Poltetassun luokse. He nyökkäsivät. Sitten käännyin jälleen katsomaan Puhujantammea.
”Nyt pidetään hauskaa”, virnistin. Otin vauhtia, ja loikkasin saaren suurinta puuta vasten, alkaen kavuta ylöspäin. Varjolehti oli osannut opettaa minulle kiipeämistekniikan, jossa pystyin hyödyntämään etutassujeni kaikkia kuutta varvasta, minulla kun oli yksi ylimääräinen kummassakin. Saavutin ensimmäisen oksan suhteellisen nopeasti, ja asettuessani sille istumaan katsoin alas. Vaikka oksa olikin ensimmäinen, oli se silti korkea. Ainakin viisi ketunmittaa maahan! Tästä ei parane pudota. Tuntui hienolta istua päälliköiden puussa.
Sitten sain hauskan roolileikki-idean.
”Minä olen Varjoklaanin päällikkö Ruohotähti ja minä valtaan kaikkien muiden klaanien reviireistä puolet!” kajautin, matkien parhaani mukaan oikean Ruohotähden ääntä. Sihutassu, joka oli katsellut kiipeämistäni, nosti kasvoilleen nyt leveän virneen ja kiipesi hitaasti mutta varmasti perässäni puuhun, Tuuliklaanin päällikön oksalle.
”Minä olen Tuuliklaanin päällikkö Sadetähti ja minä syljen niskaasi järven toiselta puolen!” Sihutassu julisti vastalauseeksi ylemmältä oksalta, myöskin matkien oikean päällikön ääntä.
”Kostoksi minä lähetän varapäällikköni pistämään sinua havunneulalla, sillä en itse uskaltaisi tehdä sitä mutta jonkun täytyy!”
”Hei älkää jättäkö leikistä”, Poltetassu innostui ja lähti myöskin kapuamaan puuhun, puhisten ja pihisten. Taivaltassu virnuili vielä maassa, kuunnellen vasta-alkanutta roolileikkiä huvittuneena.
”Tule sinäkin leikkiin!” huudahdin kollille.
”Jätän ainakin toistaiseksi väliin”, Taivaltassu kuitenkin vastasi. Ujostuttiko sitä? Annoin pesätoverin kuitenkin olla, sillä Poltetassu oli jo melkein kavunnut Jokiklaanin oksalle. Sinne päästyään, ensin hengitystään tasaten, hän otti sitten paremman asennon ja ilmoitti Taivastähden ääntä tulkiten: ”Minä, Jokiklaanin päällikkö Taivastähti, heitän sinua, Ruohotähti, märällä kalalla naamaan, jos astut jalallasikaan reviirilleni!”
”Kuinka julkeat?” äsähdin muka-vihaisena. ”Et mahda klaanini voimille mitään, minä tulen ja valloitan vaikka koko Jokiklaanin itselleni jos haluan!” Sinne jäi se hiljaa oleminen.
”Sitten minä klaaneineni vetäydymme Tuuliklaanin nummille, ja häädämme Tuuliklaanin pois leiristään!” Poltetassu pauhusi.
”Ei onnistu!” Sihutassu julisti karvat pystyssä. ”Minä lähetän armeijani teitä vatsaan, ja heittelemme teitä kuolleilla jäniksillä puolustukseksi!”
”Älkää unohtako Mahtavaa Myrskyklaania, Tähtiklaanin pyhää joukkoa joka on kaikkein pyhin kaikista joka tosipaikan tullen kiipeää puihin turvaan!” kuului Myrskyklaanin oksalta. Taivaltassu oli kuin olikin kavunnut puuhun ja yhtyi nyt leikkiin esittäen Vinhatähteä.
”Varjoklaani vähät piittaa pyhistä klaaneista, me valtaamme puolet teidän reviiristä alta aikayksikön, samoin Jokiklaanin reviiristä!” kuulutin niskakarvat koholla.
”Vastalauseeksi Jokiklaani vie jokaisen pennun teidän klaanistaan ja kouluttaa ne meidän tavoille!” Poltetassun ääni kuului.
”Sillä aikaa kun te teette penturyöstöretkeänne, Tuuliklaani tulee ja vie jokaisen kalan Jokiklaanin reviiriltä!” Sihutassu ilmoitti.
”Ei tule onnistumaan! Varjoklaani nimittäin valtaa teidän kaikkien klaanien alueet!” sähisin.
”Myrskyklaani puolustautuu tähtien ja kissanmintun voimalla!” Taivaltassu murisi.
”Tuuliklaani valloittaa sitä ennen koko Myrskyklaanin alueen ja pakotta kaikki teidän kissat pakkotyöhön klaaniimme!” Sihutassu huudahti. Oliko tässä keskustelussa enää mitään järkeä? Ei, mutta se oli hauskaa!
”Varjoklaani ottaa sekä jokiklaanilaiset että myrskyklaanilaiset meille pakotyöhön nyppimään havunneulasia kuusista!” karjaisin.
”Me tulisimme tekemään sen ihan ilman käskyäkin, niin teidän reviirillänne ei olisi enää mitään suojaa!” Taivaltassu sähisi. Tilanne oli juuri kärjistymässä siihen, että jokainen neljä oppilasta alkaisi ulvoa yhtä aikaa mitä kunkin esittämä klaani aikoisi vihollisilleen tehdä, kun kirkas ”Hei!” kajahti aukion poikki jähmettäen meidät aloillemme. Minulla jäi karvat pystyyn säikähdyksestä, ja katseeni kääntyi oitis aukiolle päin. Pahus, Varjolehti, Takiaisroihu ja Haukiturkki viilettivät paraikaa puuta kohti sellaista vauhtia, että en jäänyt ajattelemaan tovereitani, vaan käännyin kannoillani ja melkein loikkasin suoraan alas puusta.
”Pakoon!” kirkaisin juuri ennen kuin lähdin viilettämään pöheikköön. Ehdin juuri vilkaista taakseni ennen kuin Varjolehden mustavalkoinen hahmo loikkasi näköpiiriini ja lähti loikkimaan perääni. Tuli hännän alla lähdin mutkittelemaan ja pujottelemaan metsänpohjan poikki. En ollut koskaan aiemmin juossut niin lujaa. En halunnut jäädä kiinni. Etenkään mestarilleni. Mikä nöyryytys se olisikaan! Kyllähän minä tiesin ettei Puhujantammeen saanut kiivetä, mutta olisiko se soturilain rikkomista? Repisikö Varjolehti korvani irti tästä teosta? Hetken mietin että hyppäisin veteen ja uisin vimmalla pakoon, mutta epäilin että Varjolehti saisi minut nopeammin kiinni. Kuulin mestarini vimmatut askeleet takaani, hän saavutti minua koko ajan. Hengästytti. Ääh, kohta se saavuttaisi. En halunnut jäädä kiinni omasta teostani, sillä vaikka toteutin sen, ymmärsin sen vakavuuden.
”Nopsatassu, et voi juosta loputtomasti karkuun!” Varjolehti huudahti kun ohitimme puunrunkosillan. Juoksin saarta ympäröiviä pensaikkoja ja puustoja pitkin, toivoen, että olisin vikkelämpi jaloistani. Mutta en ollut. Varjolehti loikkasi yhdellä valtavalla lumisen kannon päältä minut kiinni, ja tuuppasi etujalallaan minua voimakkaasti reiteen. Lennähdin siitä kyljelleni, ärähtäen tyytymättömästi.
”Joo joo, antaudun”, irvistin hengästyneenä. En kehdannut katsoa mestariini päin. Varjolehti jarrutti viereeni, ja antoi mojovan läimäisyn korvieni taakse. Se tuntui, mutta en sanonut mitään. Enkä halunnut myöntää itselleni, että ansaitsin sen.
”Ala tulla. Katsotaan leirissä millaisen rangaistuksen sinä ja muut saatte päälliköiden esittämisestä ja Puhujantammeen kiipeämisestä”, naaras sanoi matalasti, käskeväsi. Miten siihen pystyi sanomaan vastaan. Lähdin pää painuksissa ja korvat luimussa kävelemään pöheiköstä aukiolle. Miten muille oli käynyt?

//Zare, Sudete, Micha, teidän kissojen puheenvuoroja voi muuttaa jos meinaatte kirjoittaa omaan tarinaanne tästä c’x en oikein tiennyt/osannut kuvitella miten teidän kissat pelaisi tuota leikkiä, mutta toivottavasti idea on hyvä//

Nimi: Sihutassu

02.04.2018 16:28
Täysikuu loi hohdettaan pilvien lomasta aukioon saarella. Ruohotähti tuntui puhuvan ikuisuuksia, ennen kun Myrskyklaanin Vinhatähti sai vuoronsa ja alkoi puhua.
Tätäkö koko kokoontuminen olisi? Päälliköitä kälättämässä jossain puussa?
Heilautin korviani ja yritin keskittyä Vinhatähden puheisiin. Oppilaiden, soturien ja riistan lisäksi myös hän mainitsi katoamisia. Yllätyin; tiesin Ruohotähden jo kertoneen, että heidänkin klaanistaan oli kadonnut kissoja, mutta olin jotenkin alitajunnassani odottanut vain Jokiklaanin kokeneen moista.
Muistin kissojen puhuneen muista klaaneista ennen lähtöä. Muistan Taivaltassun sanoneen Myrskyklaanin olevan ”Tähtiklaanin lempiklaani”, mutta Vinhatähden ja muutaman myrskyklaanilaisoppilaan sanoista päätellen klaaneillamme ei ollutkaan niin paljoa eroa.
Tarkemmin ajatellen, oliko muillakaan?
Totta kai jokaisella klaanilla oli ominaishajunsa ja -piirteensä. Vaikka itse olinkin Jokiklaanista, tiesin varsin hyvin, että meidän ominaishajumme oli kalaisa, lähempänä kalanraatoisaa näin lehtikadon aikaan. Myrskyklaani haisi kuolleelta metsältä, viherlehden aikaan varmaankin tuoreilta lehdiltä, ja klaanin kissat olivat suurikokoisia ja lihaksikkaita. Varjoklaani taas haisi vahvasti pihkalta, ja joltakin, joka varmaan tulisi siitä kun mutaa ja kuolleita lehtiä sekoitettaisiin yhteen. Muistin jonkun oppilaista puhuneen jotain ”suosta”, joten se se varmaan oli. Varjoklaanin kissat olivat Myrskyklaanin tapaan lihaksikkaita, mutta eivät ehkä niin suurikokoisia. Tuuliklaanilaiset taas olivat pienikokoisia, hoikkia ja pitkäjalkaisia, mutta kuitenkin lihaksikkaita. Heistä näki, että he olivat syntyneet juoksemaan. He haisivat ruoholta ja hiekalta, Varmaankin nummien ja niillä olevien kaninkolojen johdosta.
Tajusin jälleen siirtäneeni huomioni muualle, ja nostin katseeni jälleen ylös päälliköihin, vain tajutakseni missanneeni Vinhatähden lopetuksen, Taivastähden aloituksen ja Myrskyklaanin kadonneiden nimet.
Täytyisikö minun oikeasti istua vielä kahden tällaisen läpi? Halusin vain tavata ja puhua muille klaanikissoille päälliköiden puheiden jälkeisenä aikana, jolloin kuulemma klaanilaiset saivat vaihtaa kieliä.
En tiennyt, mitä olin odottanut muiden klaanien olevan. Olin kuullut heistä niin paljon, että olin kai odottanut heidän olevan jotain erikoista, mutta he olivat vain… kissoja. Kaikenlaisia eri värisiä, pitkä- ja lyhytkarvaisia, niin monia eri kokoisia. Mutta silti, kissoja kuin minä.
Kiinnostukseni kasvoi hetki hetkeltä. Halusin päästä puhumaan noille kissoille. Halusin kai todistaa itselleni, että he olivat tai eivät olleet jotenkin erityisen erilaisia.

Vihdoin päälliköt lopettivat (jätän sanojen kirjottamisen muille, muahaha) ja kissat hajaantuivat ympäriinsä. Nopsatassu vieressäni jäi vain paikoilleen, mutta vetäisin häntä hännästä ja virnistin.
”Mitä? Luulitko, että aion antaa sinun kasvattaa itsellesi juuret siinä ja vain kyräillä muita? Mennään puhumaan joillekin!”
Suurin piirtein raahasin Nopsatassun mukanani ja tungin joukkoon oppilaita, jossa oli ymmärtääkseni kaksi Myrskyklaanin, kaksi Varjoklaanin ja yksi Tuuliklaanin oppilas.
”Hei, mistäs te puhutte? Minä olen Sihutassu ja tämä on Nopsatassu, niin kuin Taivastähti sanoi!”
Taivastähti oli tosiaan maininnut meidät ja nimityksemme, ja kaikki klaanit olivat hurranneet nimiämme. Olin rehellisesti aavistuksen yllättynyt. Vanhemmat oppilaat eivät olleet kertonut minulle siitä, kun olin puristanut heistä informaatiota kuultuani, että pääsisin kokoontumiseen. Mitä minä voin sanoa, tykkään olla valmis. No, joka tapauksessa, muut oppilaat olivat varmaan jo tottuneet minuun kyselemässä kaikkea, joten he olivat kai halunneet yllättää minut…
Kivaa. Kai. Noh, he kyllä kyllästyisivät minuun ennemmin tai myöhemmin.
Oppilaat kokoontumisessa esittäytyivät: myrskyklaanilaiset Hietatassu ja Virnatassu, varjoklaanilaiset Väretassu ja Tuhkatassu ja tuuliklaanilainen Varpustassu.
Ja, no, tietysti me, Sihutassu ja Nopsatassu.
Juttelimme siinä muiden oppilaiden kanssa vähän aikaa, kunnes kumpikin kyllästyimme ja päätimme lähteä etsimään arestikaksikkoa, Poltetassua ja Taivaltassua. Kävellessämme saaren läpi katseeni poukkoili kissasta toiseen, ajatukset seilaten siihen, mitä kaikki tekivät ja miksi. Kuka minua voisi syyttää, voisin yrittää etsiä ystäviämme näin.
Kaksi kissaa, joita en tunnistanut, mutta toinen oli selvästi tuuliklaanilainen ja toinen joko myrsky- tai varjoklaanilainen. Tunnistaisin kissat omasta klaanistani. En nähnyt monia klaanistani, vain pari puhumassa muiden klaanilaisten kanssa, ja yllätyksekseni Kuuralumon katoavan aukiota reunustaviin puskiin harmaan kissan perässä, joka oli jälleen Myrsky- tai Varjoklaanista, todennäköisesti Myrskyklaanista. Hm. Mitäköhän he-
"Hei, näen Taivaltassun!"
Pääni singahti hänen suuntaansa, ja sitten siihen suuntaan, mihin hän katsoi, ja silmäni tapasivat kollin tutun, harmaanruskean, leopardikuvioisen turkin.
"Poltetassu ei voi olla kaukana", naukaisin kipittäessäme kollin luo.
Onnistuimme säikäyttämään hänet ja hän hyppäsi ympäri, rauhoittuen tajuttuaan keitä olimme.
Poltetassu ilmaantui paikalle hetkeä myöhemmin. Aloimme jutella jostain, kunnes Poltetassu keskeytti.
"Lähdemme varmaan kohta kotiin."
Lyhyt hiljaisuus laskeutui. Näin Nopsatassun vilkaisevan kohti Puhujantammea ja sitten taas meihin.
"Hei, minulla on idea."
Katsoimme kaikki kolme häntä, ja nostin korvani höröön.
"Eikös olisi mahtavaa kiivetä tuonne ylös?" hän sanoi hiljaa, viitaten puuta kohti hännällään.
Tajusin, mitä hän tarkoitti ja virnistin, täysin mukana. Katsoessani Poltetassua tosin melkein repesin nauruun, sillä hänen ilmeensä huusi "Mitä!? Mitä oikein ajattelette!?" ja Taivaltassu näytti vain mietteliäältä.
"Johohohooo!" maukaisin. "Nopsatassu, mikä on suunnitelma?"
//Röllii >:3

Nimi: Lumitassu

02.04.2018 11:20
”Omenatassu, mitä luulet, onko tänään kokoontuminen?” Kysäisin kilpikonnakuvioiselta naaraalta.
”Eikös se ole?” tämä vastasi mietteliään näköisenä. ”Viime yönä kuu näytti täydeltä, joten eikös se sitten tänään ole täysi.”
”Puhutte nyt siitä kaikkien klaanien kokoontumisesta tuolla saaressa?” Nopsatassu varmisti asian. Omenatassu ja minä nyökkäsimme.
”Sinne olisi hienoa päästä! Haluaisin nähdä muiden klaanien kissoja..” Nopsatassu aloitti kiinnostuneena, mutta keskeytti ja käänsi katseensa Omenatassuun.
”Ai sä valvoit yöllä?” tämä kysyi.
”Joo, kuun valo valvottaa minua”, Omenatassu naurahti, ja Nopsatassu nyökkäsi. ”Mutta olen samaa mieltä kanssasi, kokoontumiseen on kiva mennä. Ja siellä saa kuulla naapuriklaanien ajankohtaisen tilanteen ennen niitä ketkä jää leiriin”, Omenatassu selitti, ja aloin kertomaan omia kokemuksiani kokoontumisesta.
”Oletko Nopsatassu muuten kuullut Pilviliidon ja Tuulikujeen katoamisesta?” kysyin.
”Totta kai olen. En tosin tiedä, milloin se tapahtui tai minne ne katosivat, mutta tiedän etteivät ne ole lähistöllä”, Nopsatassu vastasi.
”Aika jännä ettet ole kuullut, minne ne katosivat”, Omenatassu maukui ja Nopsatassu vakavoitui.
”Kaksijalathan ne vei”, kilpikonnakuvioinen naaras maukui.
”Hei, sain oppilasnimeni eilen”, Nopsatassu napautti. ”En minä voi olla silmänräpäyksessä heti tietoinen siitä mitä klaanissa tapahtuu.”

Katselin hiukan harmissani, kuinka kokoontumiseen lähtijät tassuttivat leiristä ulos. Siinä joukossa olivat myös Varjolehti ja Takiaisroihu. Onneksi ei sentään Lieskatassua. Silloin olisin aivan yksin. Silloin tajuntaani iskeytyi eräs asia. Minä ja Lieskatassu olimme sisarpuolia. Miten en ollut tajunnut aiemmin?

Nimi: Omenatassu

01.04.2018 20:44
”Omenatassu, mitä luulet, onko tänään kokoontuminen?” Lumitassu kysyi minulta.
”Eikö se ole? Viime yönä kuu näytti täydeltä, joten ehkä se on sitten tänään täysi", vastasin mietittyäni hetken.
”Puhutte nyt siitä kaikkien klaanien kokoontumisesta tuolla saaressa?” Nopsatassu varmisti asiaa, minkä Lumitassu oli tuonut esille. Lumitassu ja minä nyökkäsivät yhtä aikaa.
”Sinne olisi hienoa päästä! Haluaisin nähdä muiden klaanien kissoja..” Nopsatassu aloitti kiinnostuneena, mutta keskeytti ylläettäen ja kääntäen katseensa minuun.
”Ai sä valvoit yöllä?” tämä kysyi.
”Joo, kuun valo valvottaa minua”, naurahdin yllättyneenä kysymyksestä, mutta en salannut sitä. Vain sen kuinka paljon haaveilin olla parantaja, vaikka Tähtiklaani oli näyttänyt minulle soturin polun. Esikkolammella oli jo parantajaoppilas Sahramitassu eikä tarvittu enempää enkä voinut toivoa enempää parantajalle. Nopsatassu yksinkertaisesti vain nyökkäsi vastaukselleni.
”Mutta olen samaa mieltä kanssasi, kokoontumiseen on kiva mennä. Ja siellä saa kuulla naapuriklaanien ajankohtaisen tilanteen ennen niitä ketkä jää leiriin”, selitin vielä pienesti kokoontumiseen liittyen.
Lumitassu nyökkäsi, ja alkoi pirteästi kertoa kokemuksiaan aiemmasta kokoontumisesta. Keskustelu eteni jonkin aikaa, mutta Nopsatassu vaikutti hieman poissaolevalta. Jätin sen kuitenkin huomioimatta suuremmin.
”Oletko Nopsatassu muuten kuullut Pilviliidon ja Tuulikujeen katoamisesta?” Lumitassu kysyi selityksensä jälkeen. Nopsatassun tuntui palaavan Lumitassun kertomusten jäljiltä.
”Totta kai olen. En tosin tiedä, milloin se tapahtui tai minne ne katosivat, mutta tiedän etteivät ne ole lähistöllä”, Nopsatassu vastasi mielestäni hieman liian huolettomasti. Katsoin Lumitassuun hakien varmentavaa ilmeltä.
”Aika jännä ettet ole kuullut, minne ne katosivat”, kommentoin saaden Nopsatassun ilmeen vakavoitumaan, mitä olin alunperin hakenutkin.
”Kaksijalathan ne vei”, sanoessani tunsin pienen äänen päässäni, mikä käski minua hiljenemään, mutta tämä uhka oli otettava vakavasti.
”Hei, sain oppilasnimeni eilen. En minä voi silmänräpäyksestä olla heti tietoinen mitä klaanissa tapahtuu”, Nopsatassun tympääntynyt vastaus iski korvilleni. Tiesin, että minun olisi pitänyt hiljentyä. Sillä tiedosti kyllä Nopsatassun olevan juuri nimitetty, mutta olisi silti pitänyt tietää ottaa asia vakavemmin. Samassa tämä yllättäen käänsi selkänsä minulle ja Lumitassulle. Samalla huomasin Varjolehden tulleen luoksemme.
”Huomenta, oppilaat”, Varjolehti tervehti meitä kaikkia.
”Huomenta”, Nopsatassu sanoi ensimmäisenä ja korjasi istumisasentonsa.
”Huomenta emo”, Lumitassu sanoi iloisena. Yritin saada suuni aukeamaan tervehtiäkseni naarasta, mutta Nopsatassun sanat iskivät lujemmin kasvoilleni, joten tyydyin vain katselmaan. Nopsatassu keskusteli Varjolehden kanssa, mutta keskityin keräämään itseni Nopsatassun tympeästä käytöksestä. Yrittäen kertä keskittymisen, mistä Varjolehti puhui.
”...Ja muista, älä poistu leiristä ilman soturia", sanoi Nopsatassulle ja lopuksi meille kolmelle yhtä aikaa: "Kukaan teistä”
Olin oppinut sen jo omalta mestarilta selväksi, mutta huolestuneisuus oli ymmärrettävää. Lumitassu vei sitten ajatukseni menessään, kun Nopsatassu oli poistunut kuuloetäisyydeltä. Harva oli saanut itseni jäykistymään tuolla tavoin ja olin melko hyvissä väleissä useimman klaanin jäsenen kanssa. Edes Näätätassu ei ollut saanut minua tuolla tavoin, vaikka tämä olikin nenäkäs ajoittain.

Päällikön kutsu keskeytti puuhani ja menin sitten paikalleni istumaan ja kuuntelemaan.
”Olen kutsunut teidät jälleen kokoukseen, sillä kuten suurin osa muistaa, tänään on täysikuu, ja klaanit kokoontuvat iltahämyssä yhteen kokoontumisen myötä. Päätän sinne lähtijät”, Taivastähti aloitti ja jatkoi sitten: "Myös iltapartion jäsenet kootaan tässä kokouksessa. Mutta ensin kokoontumiseen lähtijät.”
Kaikkien keskittyminen herkentyi tähän hetkeen. Lumitassukin odotti innoissaan vierelläni.
”Kokoontumiseen lähtivät minun, Takiaisroihun ja Esikkolammen lisäksi myös Haukiturkki, Pilkkuhäntä, Varjolehti ja hänen oppilaansa Nopsatassu, Kuuralumo, sekä oppilaat Sihutassu, Omenatassu, Taivaltassu ja Poltetassu”, päällikkö lausui pitäen tauon. Lumitassu kiusoitteli minua ja sähähdin samalla mitalla takaisin.
"Lupaakin kertoa kaikki ensimmäisenä minulle", tämä vaati vielä ennen kuin Taivastähti hiljensi kaikkien keskustelut jatkamalla kokousta ja kertoen iltapartiot.

Ilta kulki nopeasti enkä jäänyt paljoa ajattelemaan. Menin sitten istumaan, missä muita oppilaita oli alkanut kerääntyä. Varmasti valmistautumassa kokoontumisen lähtöön. Keskustelimme päivästä, kunnes aihe vaihtui kokoontumiseen.
”Tänään tullaan varmasti puhumaan Kaksijalkojen aiheuttamista kissakatoamisista”, sanoin ensimmäisenä asiaan. Olin viimeinkin pääsemässä Nopsatassun yli ja jatkamassa eteenpäin tavalliseen tapaani. Taivaltassu ja Poltetassu nyökyttelivät.
”Onkohan muista klaaneista kadonnut myös kissoja?” Sihutassu pohti liittyen keskusteluumme.
”Uskoisin että Varjoklaanista ainakin, kun se on niin lähellä Kaksijalkojen pesää”, Nopsatassu vastasi Sihutassulle.
”Entäpä Tuuliklaanista? Sehän jakaa rajaansa Hevospaikan kanssa”, Poltetassu totesi tuoden lisää aihetta keskusteluumme.
”Totta. En ihmettelisi jos Myrskyklaani olisi ainoa klaani jota ei ole kohdannut tällaiset onnettomuudet, se kun on sellainen Tähtiklaanin lempiklaani”, Taivaltassu mutisi. Keskustelu aiheesta keskeytyi, kun Taivastähti ilmoitti että kaikki olivat valmiina ja pääsisi lähtemään.

”Nyt on enää nämä pienet mäet ylitettävänä ja sitten päästään saareen!” hihkaisi ajatelematta, kun lähestyimme saarta.
”Paljon kipuamista ja kapuamista siis”, Taivaltassu selvensi. Hetkeä myöhemmin alkoi näky muiden klaanien kissojen partioita. Partion täytyi kuitenkin olla Tuuliklaanista, koska pieni selvästi erottuva haju alkoi tuntua nenässä.
”Katsokaa, tuolla on Tuuliklaanin joukko!” Taivastähti tiedotti kaikille samassa.
”Sadetähti johtaa tuota partiota”, kerroin asiasta muille ympärillä oleville. Pyrin välttämään Nopsatassun katsetta enkä välittänyt enää tämän tympeentyneestä asenteesta. Tahdoin vain kertoa, ettei tämä olisi täysin tietämätön. Olihan tämä hänen ensimmäinen kokoontumisensa ja vielä vasta toisena päivänä saatuaan oppilasnimensä. Nopsatassu keskusteli jotain, mutta en kuunnellut häntä sen tarkemmin, että en olisikaan kuullut, jollen olisi todella tahtonut hankaluuksia häneltä. Ymmärsin vain, että tämän puheet eivät olleet kovin myönteisiä ja Varjolehden kommentti aselevon muistuttamisesta. Vilaisi jalkaani. Puhuiko Nopsatassu todella jotain, mistä puhutaan soturilaissa erittäin selvästi.
”Aina sinä olet niin negatiivinen”, katsoin Nopsatassua lopulta inhoten, koska viimeinen asia Nopsatassu ikinä saisi rikkomalla soturilakia tai Tähtiklaanin tahtoa olisi ystävällinen asenteeni häntä kohtaan. Tämä mulkaisi minua samalla mitalla, mutta tällä kertaa en värähtänyt yhtä herkästi. Mutta se sattui siitä huolimatta sisimmässäni.
”Aina sinä olet niin positiivinen”, Nopsatassu äsähti takaisin ja sanoi vielä: ”Ole hiljaa.”
*Edes Näätätassu ei ollut näin ilkeä minua kohtaan*, ajatus vilisi päässäni. Siinä vaiheessa Kuuralumo katsahti Nopsatassua paheksuvasti ja itse hiljeni. Halusin painua kasaan ja unohtaa Nopsatassun ilkeilevän asenteen, mutta minun olisi kestettävä kokoontumisen loppuun asti.

Kun kuu oli kohonnut myös saaren puiden yläpuolelle, oli aika aloittaa kokoontuminen. Päälliköt kapusivat omille oksilleen. Kissajoukko hiljeni yllättävän nopeasti määrään nähden, ja kaikkien katseet kohosivat ylhäällä istuviin päälliköihin. Ruohotähti aloitti.
”Varjoklaanin tilanne on tällä hetkellä vakaa. Emme ole saaneet yhtään uutta soturia sotureiden pesään, mutta sen sijaan olen nimittänyt kolme uutta oppilasta klaaniimme – Hopeatassun, Vuolastassun ja Hunajatassun”, kissa sanoi kuuluvalla äänellä. ”Nyt kun hiirenkorvan aika alkaa nostaa päätään, on meidän reviirillä myös riistan määrä kasvanut. Tosin, klaanimme soturi Myrskyraita sekä oppilaamme Susitassu ovat kateissa edelleen, emmekä etsimisestä huolimatta ole onnistuneet löytämään jälkiä heistä. Epäilemme tämän aiheuttajiksi Kaksijalkoja.”

Nimi: Tuhkapentu

01.04.2018 13:57
Katselin pentutarhan edestä kuinka päällikkömme Taivastähti loikkasi alas suuren siirtolohkareen päältä, jota kutsuimme Suurkiveksi. Kiveltä päällikkö piti kokoukset, kuten juuri äskeisen, jossa hän oli ilmoittanut kokoontumiseen lähtijät.
Siirsin tyynen katseeni aukiolle, jossa nuoria – minua vanhempia – oppilaita riemuitsivat kokoontumiseen pääsystä. Minut nimitettäisiin oppilaaksi vasta huomenna, mutta sen jälkeen minullakin olisi mahdollisuus päästä klaanien kokoontumiseen mukaan. Valohämärän ilmestyminen viime yönä palasi hiljalleen mieleeni, kun ajattelinkin oppilaaksinimittäytymistä. Oikeastaan se pyöri mielessäni kokoaikaisesti, mutta aina välillä onnistuin työntämään sen sivummalle. En täysin vieläkään ollut ymmärtänyt, mitä Valohämärä oli kaikella puhumisellaan tarkoittanut. Olin kuitenkin sitä mieltä, että se tulisi selviämään minulle ennemmin tai myöhemmin.
Ajatteluni keskeytti kihelmöivä tunne turkissani ja ympärilleni katsellessani huomasin, kuinka Seittinenä tuijotti minua aukion toiselta laidalta. Armottomasti katsoin häntä takaisin suoraan tämän vihreisiin silmiin, jotka eivät osoittanut minkäänlaista tunteenpilkahdusta. Päinvastoin, kolli näytti tunteettomalta, kylmältä ja se sai turkkini pörhistymään aavituksen verran. Mitä hänellä oli minua vastaan? Jos minulta kysyttäisiin, käyttäytyisi mieluummin niin ettei edes tuntisi minua.
”Mitäs Tuhkapennulle kuuluu?”
Katsahdin minun ja vieressäni istuvan Lampihengen luo astelevaa Mustahäntää – minun kasvatti-isääni – ja heilautin tälle tervehdykseksi häntääni. Nopeasti vilkaisin vielä Seittinenän puoleen, joka oli jo kääntänyt katseensa muualle.
”Hyvää, Mustahäntä”, naukaisin sitten takaisin. Valkoharmaa kolli nyökkäsi hyväksyvästi ja puski kumppaniaan lempeästi. Lampihenki kehräsi tervehdyksensä.
”Sinulla on tainnut olla kiire. Et ole hetkeen käynyt tervehtimässä”, Lampihenki kallisti päätään.
”Niin, olemme yrittäneet etsiä Tuulikujetta ja Pilviliitoa”, Mustahäntä sanoi hiljaa samalla, kun tämän ilme muuttui murheelliseksi. ”Heistä ei näyt jälkeäkään. Ei edes hajunhäivähdystä.”
”Mitä heille on käynyt?” liityin keskusteluun silmiäni räpsäytellen. Mustahäntään nojautunut Lampihenki kietoi hellästi häntänsä ympärilleni ja hymyili.
”He ovat varmasti kunnossa ja palaavat vielä takaisin. Ei ole mitään mistä sinun tarvitsisi huolehtia.” Painoin pääni turhautuneena. En minä ollut enää mikään helposti rikkoutuva pentu. Pystyin kyllä kestämään jo vakavempiakin asioita. Kunpa pääsisin jo nopeasti oppilaaksi, niin minua ei enää kohdeltaisi kuin pientä, avutonta pentua.
Mustahäntä tuntui huomaavan pettymykseni ja sulavasti vaihtoi Lampihengen viereltä toiselle puolelle – minun viereeni ja kumartui tasolleni vakava katse kasvoillaan.
”Luulemme, että Kaksijalat ovat ehkä kaapanneet heidät. Emme kuitenkaan ole mistään varmoja”, Mustahäntä kertoi matalasti. Kohotin katseeni Mustahännän siniharmaisiin silmiin. En väräyttänyt ilmettänikään kertoakseni, että olin tosissani sen suhteen, että olin jo oppilaan ikäinen niin fyysisesti, kuin henkisestikin.
”Joten muista sinäkin olla varuillasi, Tuhkapentu. Kaksijalat eivät ole mikään leikinasia, ne ovat yhtä vaarallisia kuin mäyrät”. ”Lampihenki ei tarkoittanut loukata, mutta emme kumpikaan halua, että sinulle käy mitään. Olet meille hyvin tärkeä, tiedäthän?”
Nyökkäsin aavistuksen verran ja vaihdoin katseeni Lampihengen puoleen. Naaras hymyili minulle tälläkertaa rohkaisevasti.
”Nyt minun täytyy mennä”, Mustahäntä ilmoitti. ”Heinätassu varmaan odottaa minua jo. Nähdään taas!”
En sanonut mitään, jäin vain katsomaan kuinka Mustahäntä kiirehti ruohopolulle, joka kaislojen ympäröimänä johdatti tien ulos leiristämme. Kollin musta häntä vilahti viimeisen kerran, eikä sen jälkeen hänestä ollut jäljellä enää mitään muuta kuin haju, joka leijaili voimakkaana ympärilläni.

//Ajattelin, että Mustahäntä jäisi Heinätassun koulutustuokion jälkeen vielä metsästämään, muttei koskaan palaisi takaisin leiriin, sillä kaksijalat olisivat kaapanneet tämän? Kaappaus selviäisi vasta, kun kokoontumiseen lähtijät palaisivat leiriin kokoontumisesta?

Nimi: Tuhkapentu

01.04.2018 13:13
Kääntyilin kirjavan turkin lomassa levottomana. Välillä ojensin jalkojani tuonne, ja sen jälkeen olinkin jo kääntynyt aivan toisinpäin ainakin kolme kertaa. Vaikka kuinka yritin, en saanut asentoa mihin minun olisi hyvä nukahtaa. Vatsassani kihelmöi inhottavasti, eikä asiaa auttanut sekään, että minulla oli kuumempi kuin Viherlehden helteisen päivän aikaan. Enhän minä sitä tosiaan tiennyt – sillä en koskaan ollut kokenut Viherlehden aikaa, mutta monet olivat kertoneet minulle, että Viherlehden aikaan ilma olisi lämpimämpi kuin koskaan. Sitä rohkenen kyllä epäillä, ajattelin käännähtäen jälleen vasemmalle kyljelleni. Onnistuin vahingossa potkaisemaan vieressäni makaavan kirjavan kissan vatsaa, jonka seurauksena naaras-kissa paljasti pienesti silmäluomiensa alta meripihkaisenvärin.
”Anteeksi, Lampihenki”, pahoittelin aidosti noustessani istumaan. Naaras kohotti suupielensä lempeään hymyyn ja kohottautui makaamaan tassujensa päälle.
”Ei se mitään. Onko sinulla jokin hätänä?” monivärinen naaras, Lampihenki, kysyi nuolaisten kevyesti päälakeani.
”Ei oikeastaan. Tai siis, minulla on vain vähän kuuma nukkua”, vähättelin oloani taitavasti katsoessani emon lempeitä, kauniita - turvallisia silmiä. Naaras näytti jo paljon pirteämmältä. Hienoa Tuhkapentu, onnistuit sitten herättämään hänet kokonaan rimpuilullasi, tuhahdin mielessäni.
”Voisin vaikka vannoa, että kuka tahansa tässä klaanissa haluaisi sinun ainutlaatuisen, lämpimän turkkisi”, naaras naurahti hiljaa, ”Tulehan, käväistään ulkona haukkaamassa raitista ilmaa.”
Lampihengen perässä nousin pystyyn ja kuuliaisesti seurasin häntä ulos tästä paahtavasta pesästä. Heti, kun sain työnnettyä harmaan pääni ulos, tuntui kuin keuhkoni täyttyisivät itsestään. Astuttuani kokonaan ulos pesästä istahdin Lampihengen viereen lumiselle aukion laidalle, ihan pentutarhan eteen.
Katselimme kirkkaalle taivaalle, jossa Tähtiklaanin soturit loistivat armollisena samalla, kun viilentävä tuulenvire pörrötti turkkiani saaden oloni helpottumaan. Tiiviisti tähtiä tuijotellessani mieleeni hiipi minun oikea emoni, jonka olin kuullut kuolleen minun synnyttämiseeni. Hän olisi tuolla jossain noiden kaikkien tuhansien tähtien seassa.
Kuin lukien ajatuksiani, Lampihenki kuiskasi ilmoille huolestuneen kysymyksen; ”Ajatteletko emoasi?”
Irrottamatta katsettani taivaasta nyökkäsin pienesti. Jokin tuossa tähtivyössä sai minut aina rauhoittumaa. En tiedä oliko kyse Tähtiklaanin voimasta vai jostakin muusta ihmeellisestä, muttei sillä oikeastaan mitään väliä ollutkaan.
”Mietin vain, että onko se emoni tuolla tähtien seassa oikeasti? Ja jos on, eihän hänellä ole kipuja?”
”Valohämärä on tuo kaikkein kirkkaiten loistava tähti, näetkö?” Lampihenki sanoi lohduttavasti osoittaen kuonollaan suurta, kaunista tähteä, ”Ja ei, hänellä ei ole mitään kipuja Tähtiklaanissa.”
Katsoin suurta tähteä korvat pystyssä, silmät pyöreinä ja saatoin väläyttää pienen, lähes olemattoman hymyn Sille.
”Hyvä. Hän kuoli kuitenkin sen ansiosta, että minä saisin elää tässä maailmassa. Emoni oli varmasti todella hyväntahtoinen ja sydämellinen”, maukaisin syvästi. Lampihenki silitti kylkeäni lempeästi hännällään.
”Hän oli ja on edelleen juuri tuota, mutta kaiken lisäksi Valohämärä oli hyvin urhea ja lujatahtoinen.”
”Haluan joskus olla kuten hänkin. Uskotko, että voin?”
”Voi Tuhkapentu, sinä muistutat häntä jo nyt niin kovin paljon”, Lampihenki hymyili, ”Mutta kuule, nyt meidän olisi hyvä palata takaisin nukkumaan. Huomenna on uusi päivä.”
Nyökkäsin olevani samaa mieltä ja kapusimme itsemme takaisin pentutarhan nukkumapaikoille, jossa käperryin Lampihengen viereen suurelle sammal-höyhenpedille.

Kaikkialla oli niin paljon värikkäitä kukkia. En nähnyt mitään muuta, kuin sinisiä, punaisia, violetteja, oransseja… kaiken värisiä kukkia. Ilmassa oli vaaleaa usvaa, joten eteen oli vaikea nähdä, mutta värikkäät kukat näkyivät kaukaakin. Kääntelin päätäni ympärilleni hämmentyneenä. Miten minä tänne olin joutunut? Olin aikaisemmin ihan varmasti mennyt Lampihengen kanssa nukkumaan, joten miten tämä oli mahdollista?
Sitten ymmärsin, että tämän oli oltava unta. Hyvin kaunista unta.
Lähdin astelemaan eteenpäin vailla määränpäätä, mutta jokin vain veti minua puoleensa. Yllättäen huomasin kauempana hohtavan hahmon, joka lähestyi minua kevein askelin. Yritin pysähtyä, mutta jalkani vain jatkoivat matkaansa kohti tuota hahmoa. Mitä lähemmäksi tulimme toisiamme, aloin erottaa, että kyseisen kissan turkki oli puhtaanvalkoinen, korvat ja häntä olivat tummanharmaat. Molempien silmien ulkoalareunassa oli hämäävän näköiset harmaat häivähdykset ja tämän silmät olivat hyvin harmaat… Muistuttipat hyvin paljon omia silmiäni.
Pysähdyimme toisiamme vastakain kukkien ja usvan ympäröimälle alueelle.
”Pikkuiseni”, naaras huokaisi onnellisen näköisenä. Pikkuiseni? Mistä tämä naaras oikein höpisi?
”Kuka sinä olet?” uskaltauduin kysymään hieman epävarmana. En ottanut askeltakaan eteen saatika taaksepäin, vaan pysyin aloillani jäntevästi.
”Ethän sinä tietenkään minua tunnista, anteeksi”, naaras naurahti pienoisesti. ”Minä olen Valohämärä, sinun emosi.”
Henkäisin terävästi.
”Mitä… Miksi… Miten sinä olet täällä?” etsin oikeita sanoja suuhuni häkeltyneenä. Valohämärä istahti aloilleensa päätä kallistaen.
”Halusin nähdä sinut ennen kuin sinut nimitetään oppilaaksi huomenna”, hän kehräsi lämpimästi. ”Mitä sinulle kuuluu? Miten Seittinenällä menee? Oletko saanut jo ystäviä?”
Kysymystulva oli haudata minut alleen, ja minusta tuntui etten osaisi muodostaa yhtäkään järkevää lausetta. Päätin kuitenkin istahtaa alas – jostain kumman syystä.
”Minä… Anteeksi, olen vähän…”, takelsin päätäni pudistaen. Yritä nyt, mumisin itselleni mielessäni.
”Tuota, kai minulle ihan hyvää kuuluu.”
”Se on hyvä kuulla”, Valohämärä hymyili ja sen kuuli hänen äänestäänkin, ”Miten Seittinenä voi?”
Hetkinen, tarkoittiko hän minun biologista isääni? Luimistin korviani vaivaantuneena.
”Me emme oikeastaan ole minkäänlaisissa väleissä. Hän ei ole halunnut olla osana elämääni. Mutta ei se mitään, minulla on Mustahäntä ja-”, keskeytin lauseeni, kun huomasin, että Valohämärä näytti järkyttyneeltä, surulliselta. Korvani luimistuivat yhä enemmän.
”Hän siis tosiaan piti lupauksensa…”, Valohämärä kuiskasi voimattomasti.
”Minkä lupauksen?” kysyin hiljaa uudelleen hämmentyen, vaikka olin yhä hieman pökkeröinen ylipäätään emoni ilmestymisestä. Valkoinen naaras katsoi tassujaan, mutta kohotti katseensa pian minuun.
”Seittinenä sanoi tuolloin, ettei olisi millään tavoin osallisena sinun kasvattamiseesi, jos minä kuolisin. Se oli hänen mukaansa liian tuskallista…”. Naaraan ääni alkoi haihtua hiljalleen ja katsoin paniikinomaisesti ympärilleni. Kaikki alkoi hälvetä yhtäkkiä nopeasti, ja kun katsoin jälleen emoni suuntaan, häntä ei enää näkynyt. Sydämeni jätti lyönnin välistä, kun maa tippui jalkojeni alta ja tipahdin loputtomaan pimeyden pyörteeseen.

Nimi: Nopsatassu

31.03.2018 19:21
Aamupartio oli jo palannut kun auringon ensimmäiset säteet ylsivät leirin kauimmaisimpaan nurkkaan. Leirissä alkoi olla vilinää, sillä jokainen kissa oli jo kömpinyt jaloilleen ja matkasivat leirin poikki omiin päämääriinsä. Takiaisroihu jakoi päällikön pesän alla paraikaa metsästys- ja päiväpartioon lähtijöitä, joten siellä oli iso suma halukkaita kissoja.
Itse vietin aikaa Omenatassuksi ja Lumitassuksi esittäytyneiden oppilaiden seurassa lähellä sotureiden pesää. Olin vihdoin kylläinen, sillä olin syönyt hyvän aamupalan – pulskan hiiren. Aiemmin aamulla, kun olin poistunut oppilaiden pesästä herätettyäni ensin Poltetassun, ja yrittänyt astella suoraan tuoresaaliskasalle syömään, meinasin saada henkisen selkäsaunan joltakulta siniharmaalta naaraalta, joka sanoi etten saisi syödä ilman mestarini lupaa. Vastasin tokaisemalla, että mistäs hän tiesi etten ollut saanut lupaa syömiseen. Naaras napautti että hän oli nähnyt minut koko ajan aina oppilaiden pesältä tuoresaaliskasalle. Pyöräytin siinä sitten silmiäni ja nälkäisen äkäisenä etsin Varjolehden.
Sitten kävikin ilmi että vaikka sainkin mestariltani luvan, minun täytyi viedä klaaninvanhimmille aamupalaa. Varjolehti perusteli tätä sillä, etten ollut vielä vienyt heille ruokaa, vaikka soturilaki sanoi, että minun olisi pitänyt ihan saalistaa klaaninvanhimmille ennen syöntiäni. Niinpä vein entistä äkäisempänä kalan klaaninvanhimpien pesään, missä yllätyksekseni kaikki vanhukset olivat jo hereillä. He olivat muka kovin kiitollisia aamupalatarjoilusta, ainakin kaikki paitsi joku tummanpunertava naaras jonka mielestä ruoka olisi saanut tulla vielä aiemmin. Klaaninvanhimpia olisi kovasti kiinnostanut kuulla minusta enemmän, mutta nimeni kerrottuani lipesin paikalta nopeasti – siellä pesässä haisi mahdottoman pahalle.
”Omenatassu, mitä luulet, onko tänään kokoontuminen?” Lumitassu kysyi kilpikonnakuvioiselta oppilaalta palauttaen minut hetkeen. Omenatassu mietti hetken ja vastasi sitten aloittaen hitaasti: ”Eikös se ole? Viime yönä kuu näytti täydeltä, joten ehkä se on sitten tänään täysi.” Nostin korvani pystyyn kiinnostuneena.
”Puhutte nyt siitä kaikkien klaanien kokoontumisesta tuolla saaressa?” varmistin. Lumitassu ja Omenatassu nyökkäsivät yhtä aikaa. ”Sinne olisi hienoa päästä! Haluaisin nähdä muiden klaanien kissoja..” Sitten tajusin Omenatassun aiemmat sanat ja katsahdin tähän kysyvästi. ”Ai sä valvoit yöllä?”
”Joo, kuun valo valvottaa minua”, kissa naurahti. Nyökkäsin. ”Mutta olen samaa mieltä kanssasi, kokoontumiseen on kiva mennä. Ja siellä saa kuulla naapuriklaanien ajankohtaisen tilanteen ennen niitä ketkä jää leiriin.”
Lumitassu nyökkäsi, ja alkoi pirteästi kertoa kokemuksiaan aiemmasta kokoontumisesta jonne hän oli päässyt. En jaksanut kuunnella korva tarkkana, ei minua muiden kokemukset kiinnostaneet, halusin nähdä näkemättömät paikat ensin itse ja sitten vasta kuulla muiden mielipiteitä siitä. Sitä paitsi Lumitassu ja Omenatassu olivat liian naiiveja minun makuun, ja olisin mieluummin viettänyt aikani muualla kuin siinä heidän kanssaan. Miksen esimerkiksi etsisi Varjolehteä ja tunkisi hänen kanssaan tuohon kissasumaan josta onnekkaimmat pääsivät partioihin? Koska en jaksanut.
”Oletko Nopsatassu muuten kuullut Pilviliidon ja Tuulikujeen katoamisesta?” Lumitassu kysyi selityksensä jälkeen. Katsahdin oppilaaseen.
”Totta kai olen. En tosin tiedä, milloin se tapahtui tai minne ne katosivat, mutta tiedän etteivät ne ole lähistöllä”, vastasin. Omenatassu katsahti Lumitassuun.
”Aika jännä ettet ole kuullut, minne ne katosivat”, kilpikonnakuvioinen kommentoi saaden minun ilmeeni vakavoitumaan. Mitä se rupesi tärkeilemään? ”Kaksijalathan ne vei.”
”Hei, sain oppilasnimeni eilen. En minä voi silmänräpäyksestä olla heti tietoinen mitä klaanissa tapahtuu”, vastasin. Sitten huomasin Varjolehden astelevan meitä kohti, ja käänsin selkäni Omenatassulle ja Lumitassulle.
”Huomenta, oppilaat”, mustavalkoinen naaras tervehti kaikkia kolmea.
”Huomenta”, vastasin ja korjasin istuntaryhtiäni.
”Huomenta emo”, Lumitassu sanoi iloisena. Emo? Ah, naaras oli siis Varjolehden ja Takiaisroihun tytär. Omenatassu vain katseli.
”Mitä teemme tänään?” tiedustelin Varjolehdeltä.
”Siitä olinkin tulossa puhumaan. Päivän partiot on taidettu jo jaeta –” katsahdimme molemmat päällikön pesän edustaa josta kissaporukka oli yllättäen hajaantunut. ”- joten voisimme mennä harjoittelemaan metsästystä päivemmällä. Voisin ilmoittaa meidät myös iltapartioon, ellemme sitten pääse kokoontumiseen mukaan. Siinä sivussa hoituisi rajoihin tutustuminen”, Varjolehti sanoi. Nostin korvani pystyyn.
”Ei muuta? Milloin opin soturilakia?” kysyin.
”Voidaan puhua siitä harjoituksen ohella jos haluat”, Varjolehti sanahti. Nyökkäsin. Halusin oppia mahdollisimman paljon mahdollisimman pian, jotta minusta tulisi pian soturi. ”Tulen hakemaan sinua sinne metsästysharjoituksiin sitten kun on sen aika. Ja muista, älä poistu leiristä ilman soturia.” Sitten varapäällikön kumppani loi katseen myös Lumitassuun ja Omenatassuun. ”Kukaan teistä.”

Sen jälkeen lähdin nopeasti oppilaiden pesää kohti, sillä Lumitassu ja Omenatassu rupesivat miettimään omia suunnitelmiaan tälle päivälle ja Lumitassun oli pakko päivitellä etten tiennyt Pilviliidon ja Tuulikujeen katoamisaikaa, se kun kuulemma oli niin iso asia että pitäisi tietää.
Kivitassu, tarkalleen ottaen setäni, tuli oppilaiden pesän suulla vastaan.
”Hei Kivitassu, olisikohan sinulla aikaa?” kysyin kollilta. Halusin viettää aikaa jonkun tervejärkisemmän kanssa. Kivitassu kuitenkin virnisti pahoittelevasti.
”Sori, mutta minä olen menossa Virtasielun kanssa kohta lähtevään metsästyspartioon”, hän totesi. ”Myöhemmin sitten.”
Virnistin takaisin ja astelin oppilaiden pesän suuaukosta sisään. Olin ajatellut mennä piikittelemään Taivaltassulle sen yöjuoksentelemisesta, mutta harmikseni kolli ei ollut sisällä. Ei pesässä oikein ollutkaan oppilaita. Olikohan tämä aika alkavasta päivästä kiireisin Jokiklaanissa? Vain joku valkoinen kolli mustilla tassuilla oli paikallaan ja katseli hetken minua ennen kuin kääntyi omiin puuhiinsa. Harmittelin mielessäni toimettomuuttani samalla, kun asettauduin kyyryyn omille sammalilleni. Huonosti nukutun yön jälkeen ramaisi, joten ehkä vapaa aamupäivä olisi hyödyksi. Jos sitä levähtäisi hetkeksi.

Olin ilmeisesti nukahtanut ja nukkunut pitkään sen jälkeen, koska heräsin jonkun tökkiessä minua kylkeen.
”Nopsatassu, Taivastähti kutsui koolle”, Heinätassun ääni sanoi kun naaras huomasi minun liikahtavan. ”Ala tulla.”
Nostin pääni sammalilta kulmat äkäisesti kurtussa. Ensin mieleni teki sähähtää ilkeästi että mitä sä sinä tökit, mutta kun huomasin Sihutassun ja Lieskatassun loikkivan ulos, sain tassut alleni ja harpoin pesän suuaukolle.
”Ala itse tulla!” äsähdin sitten Heinätassulle ja vielä hieman unenpöpperöisenä juoksin Sihutassun ja Lieskatassun kiinni. Auringon kirkas valo häikäisi silmiin, mutta kun silmäni tottuivat valoon, huomasin että auringonhuipun hetki oli mennyt vähän aikaa sitten. Olin siis nukkunut hyvän aikaa, ja tulin heti ajatelleeksi Varjolehden lupaamaa metsästysharjoitusta. Olinko missannut sen nukkumalla? Miksei mestarini tullut herättämään minua?
”Onko Varjolehti etsinyt minua?” kysyin Sihutassulta kun istuimme kerääntyvän kissajoukon keskuuteen. Ainakaan en ollut viimeinen, joka tajusi tulla Ison oksan alle kuuntelemaan päällikön sanoja, mikä helpotti.
”Ei tietääkseni”, tiikerinraidallinen naaras kohautti hartioitaan. ”Palasin vasta hetki sitten Hunajalaikun kanssa taisteluharjoituksista, joten voi olla että sinä aikana onkin.”
Siirsin huolestuneen katseeni ympäröivään kissajoukkoon ja koetin löytää mestariani niiden joukosta. Huomasin Varjolehden istumassa Takiaisroihun vieressä, kaksikko keskusteli hiljaisella äänellä jostakin. Minun pitäisi siis kokouksen jälkeen kysyä mestariltani, missasinko nukkumisellani metsästysharjoituksen.
Juuri ennen kokouksen alkua minun, Sihutassun ja Lieskatassun seuraan ilmaantuivat vielä Taivaltassu ja Poltetassu. Kaksikko oli ihan hengästyneitä istuessaan alas. Katselin kahta kollia toinen kulma koholla, mistä ne tuollaisella kiireellä tulivat? En kuitenkaan ehtinyt kysyä, sillä Taivaltähti rykäisi kurkkuaan ja kissajoukko hiljeni kallioon iskevän aallon lailla.
”Olen kutsunut teidät jälleen kokoukseen, sillä kuten suurin osa muistaa, tänään on täysikuu, ja klaanit kokoontuvat iltahämyssä yhteen kokoontumisen myötä. Päätän sinne lähtijät”, päällikkö aloitti. Kissat kuuntelivat. ”Myös iltapartion jäsenet kootaan tässä kokouksessa. Mutta ensin kokoontumiseen lähtijät.”
Kuuntelin korva tarkkana ja silmät suurina.
”Kokoontumiseen lähtivät minun, Takiaisroihun ja Esikkolammen lisäksi myös Haukiturkki, Pilkkuhäntä, Varjolehti ja hänen oppilaansa Nopsatassu-” Sävähdin nimeni kuullessani ja katsahdin innoissani vieressä istuvaan Sihutassuun. Hän ei vastannut katseeseen, vaan kuunteli päällikön nimilistaa. ”-Kuuralumo, sekä oppilaat Sihutassu, Omenatassu, Taivaltassu ja Poltetassu.” Samalla kun päällikkö piti tauon ja kissajoukossa kävi hienoinen supatusaalto, katsoin virnistäen Taivaltassu ja Poltetassua, sekä Sihutassua, jotka vastasivat katseisiin ja hymyilivät leveästi. Omenatassu ei ollut lähistöllä, mutta hänkin oli varmaan innoissaan. Aavistuksen happaman näköinen Lieskatassu ei osallistunut katseiden jakamiseen, vaan piti katseensa ja korvansa tiukasti Taivaltähteä kohti. Päällikkö hiljensi klaanilaiset ja luetteli vielä iltapartion kissat. Sinne Lieskatassu pääsi Tuhkamyrskyn kanssa, samoin Heinätassu Mustahännän kanssa. Tajusin, ettei sisko päässyt itseni tavoin kokoontumiseen, ja suulleni nousi tyytyväinen virne. Tästä pitäisi mennä piikittelemään heti kokouksen jälkeen.
Oli kuitenkin kiva, ettei minun tarvinnut lähteä kokoontumiseen ihan tuntemattomien kanssa, sillä Varjolehti tuli mukaan. Tiesin myös kaikki mukaan lähtevät oppilaat, mikä oli hyvä. Tietysti en sanalla sanoen tuntenut heistä ketään, mutta kunhan tuttuja nimiä oli mukana. Keitään en tosin perussotureista tuntenut saatikka kuullut. Päällikön, varapäällikön ja parantajan tietysti tunsin, mutta esimerkiksi Haukiturkki oli minulle aivan tuntematon nimi. Oliko sen niminen kissa vihreäsuomuinen?
Kokous päättyi, ja kissat alkoivat hajaantua. Ensimmäisenä käännyin Taivaltassun puoleen.
”Sinäkin pääsit kokoontumiseen”, totesin piikitellen. ”Vaikka olit eilen kotiarestissa?”
”En minä sitä päätöstä tehnyt”, Taivaltassu puolustautui ja katsahti Poltetassuun. ”Olisitpa kuullut millaiset huudot Poltetassu sai. Minusta tuntuu että se on enemmän pulassa kuin minä, ja päällikkö päästi senkin mukaan.”
Poltetassu virnisti ja tökkäsi tassullaan kaveriaan kylkeen. ”Äläs liioittele, sinä se enemmän pulassa olit.”
”Kiva kun päästään kokoontumiseen, vaikka saatiin oppilasnimet vasta eilen”, Sihutassu sanoi takaani. Käännyin katsomaan raidallista oppilasta joka hymyilin.
”Mitä väliä oppilasnimen saamisajalla on?” kysyin viileähkösti. Sihutassun hymy hyytyi. ”Mutta olen samaa mieltä. Pääsen kiusaamaan muiden klaanien oppilaita.”
”Sekö on tärkeintä?” Varjolehden ääni kysyi huvittuneena vierestäni. Käännyin katsomaan mestariani.
”Ei tietenkään, kunhan vitsailin”, sanoin. Sitten muistin metsästysharjoitukset, ja vakavoiduin. ”Missasinko minä muuten ne metsästysharjoitukset?”
”Et, enhän minä ole ehtinyt tulla hakemaan sinua kun minä, Takiaisroihu ja Taivastähti keskustellaan Pilviliidon ja Tuulikujeen etsimisestä”, Varjolehti huoahti. ”En totta puhuttuna edes ole muistanut että meillä piti olla sellaiset.”
Olin huojentunut tiedosta, etten ollut laiminlyönyt asemaani nukkumalla puolet päivästä.
”Onko isästä lisätietoja?” Taivaltassu kysyi. Varjolehti puisteli päätään harmissaan.
”Ei minkään moista. Poltetassu, näyttää siltä että sinulle pitäisi nimittää uusi mestari. Mietitään sitä kokoontumisen jälkeen”, naaras sanoi. Poltetassu ja Taivaltassu katsahtivat toisiaan ehkä harmistuneena, en oikein saanut selvää kollien katseesta. Varjolehti vilkaisi Isolle oksalle päin ja katsoi sitten minuun.
”Haluatko että menisimme nyt harjoittelemaan? Palattaisiin sitten sopivasti ennen kokoontumiseen lähtöä”, mestarini ehdotti. Nousin seisomaan.
”Sopiihan se, lähtisin mielelläni”, sanoin innostuksen tihkuessa äänessäni. Vilkaisin sitten Sihutassuun, Taivaltassuun ja Poltetassuun. ”Nähdään sitten.” Lähdin Varjolehden perään, ja naaras ohjasi meidät suoraa tietä ulos leiristä.

Aurinko oli jo laskenut ja suuri, pyöreä kuu alkoi tehdä nousuaan taivaankannelle, kun palasimme Varjolehden kanssa leiriin. Kiikutin suussani oravaa, jonka olin saanut oppitunnilla tapettua, ja olin hyvin ylpeä itsestäni. Olin oppinut kuinka väijyttiin ja sitten hyökättiin saaliin niskaan ja kuinka kiivetään puuhun. Tosin väijyminen oli Varjolehden mielestä vielä hyvin alkeellista ja minulla oli korvat turhan usein pystyssä. Pyh, minusta minä osaan jo saalistaa hyvin! Olin napannut oravankin melkein kokonaan itse. Varjolehti saattoi auttaa vähän.
Olin myös kysynyt mestariltani, miksi kenenkään muun oppilaan mestari ei ollut päässyt kokoontumiseen mukaan tai että miksei Sahramitassu lähtenyt Esikkolammen mukana sinne. Varjolehti oli vastannut Sahramitassukysymykseen, että Jokiklaanissa oli tällä hetkellä paljon nuhaisia kissoja, joita jonkun oli jäätävä hoitamaan leiriin. Mitä muihin oppilaisiin tuli, he olivat kaikki vanhempia ja mestarittomana kokoontumiseen lähteminen oli hyvä mittapuu mittaamaan heidän käytöstapojaan. Olin myös kysynyt, miksi Varjolehti sitten laitettiin minun mukaan.
”Onko yhden kokonaisen päivän oppilaana ollut kissa sinun mielestä jotenkin kokenut tai vanhempi?” Varjolehti oli esittänyt vastakysymyksen katsoen minua alta kulmien. Minusta se oli aika hyvä vastanäpäytys, vaikken pitänytkään siitä että se esitettiin minulle. ”Sitä paitsi minä en ole päässyt kahteen edelliseen kokoontumiseen, joten on vain reilua että pääsen mukaan.” Mitäpä siihen enää vastaan sanomaan.

Kun olin saanut kiikutettua oravani tuoresaaliskasalle, kuu näkyi jo puoliksi puiden latvojen takaa ja kokoontumispartio alkoi kerääntyä kasaan. Taivaltähti odotti Takiaisroihun ja Esikkolammen kanssa muita sotureita ja oppilaita, jotka jäivät keskustelemaan tiiviiksi joukoksi. Minä liityin Sihutassun kanssa oppilaiden rinkiin ja istahdin siihen alas. Ajattelin, että voisin keskustella matkalla Sihutassun kanssa, me olimme kuitenkin saman ikäisiä ja tämä oli meille kummallekin ensimmäinen kokoontuminen. Olimme kummatkin yhtä pihalla käytännöistä sun muista.
”Tänään tullaan varmasti puhumaan Kaksijalkojen aiheuttamista kissakatoamisista”, Omenatassu sanoi. Taivaltassu ja Poltetassu nyökyttelivät, itse katsoin kilpikonnankirjavaa suu mutrussa.
”Onkohan muista klaaneista kadonnut myös kissoja?” Sihutassu pohti.
”Uskoisin että Varjoklaanista ainakin, kun se on niin likellä Kaksijalkojen pesää”, vastasin.
”Entäpä Tuuliklaanista? Sehän jakaa rajaansa Hevospaikan kanssa”, Poltetassu totesi.
”Totta. En ihmettelisi jos Myrskyklaani olisi ainoa klaani jota ei ole kohdannut tällaiset onnettomuudet, se kun on sellainen Tähtiklaanin lempiklaani”, Taivaltassu mutisi. Sen enempää emme ehtineet pohtia kissojen katoamisia, sillä Taivastähti ilmoitti että kaikki olivat matkalla ja partio pääsisi lähtemään. Useampi klaanin kissa katseli peräämme, ja Mustahäntä alkoi kasata iltapartiota kasaan.

Kun partio pääsi Taivastähden johdolla ulos leiristä, ja olimme kääntyneet itään ja sitä myöten avointa kukkulaa kohti, Varjolehti huikkasi minua tulemaan vierelleen. Muille oppilaille virnistäen hilppaisin porukan etuosaan, jossa Varjolehti kulki Takiaisroihun vieressä päällikön takana. Minua vähän epäilytti kulkea siinä päällikön, varapäällikön ja parantajan keskustelujen välissä, en tuntenut kuulevani niin arvovaltaisen porukan keskustelujen sisäpuolelle. Yritin siis olla kuuntelematta, vaikka minua olisi kiinnostanut valtavasti tietää sisäpiirin asioita. Heitä ei kuitenkaan näyttänyt minun läsnäoloni haittaavan, joten rentouduin hieman.
”Kuten sanoin päivemmällä, voisin kertoa reviirimme rajoja tässä samalla”, Varjolehti aloitti. Nyökkäsin. ”Joki ei ole mikään suuri maanmerkkaaja reviirillämme, mutta kuten näet, sen toisella puolella on Hevospaikka. Siellä asuu Kaksijalkoja, jotka eivät yleensä häiritse meitä, sillä ne harvoin ylittävät jokea muuta kuin Ukkospolkua pitkin. Nythän tilanne on tosin muuttunut. Hevospaikka toimii myös meidän idänpuoleisena rajana, ja siitä alkaa Tuuliklaanin rajakin.” Katselin kulkiessani paikkoja, joista Varjolehti kertoi. Kuuluiko Ukkospolkukin vielä meidän reviiriin? Ja oliko Jokiklaanilaisten sallittua mennä Hevospaikalle katselemaan hevosia, vai olisiko siellä Tuuliklaanilaisia vastassa? ”Järven ranta toimii rajaviivana aina Kaksijalkojen viherlehtipaikalle asti, joka näkyy tuolla niemen takana. Sinne, juuri sen ison hiekka-alueen rajalle loppuu meidän reviirin pohjoisin osa. Siitä lähtee Varjoklaanin reviiri.” Seurasin järven rantaviivaa katseellani aina siihen asti kunnes katseeni törmäsi Puolisiltaan. Siellä oli se viherlehtipaikka. Kuuluiko Puolisiltakin Varjoklaanille? ”Siitä meidän reviiri jatkuu luoteeseen jonkin matkaa Varjoklaanin rajan kanssa yhtä matkaa. Aika simppelit rajat, eikö? Meidän pitää käydä tutkimassa jokaista maamerkkiä tarkemmin joku päivä niin tiedät tarkalleen mistä puhun.”
Nyökkäsin. Sitten partio olikin joen törmällä, ja Taivastähti lähti ylittämään virtaavaa vettä. En ollut ennen uinut, joten pysyin suosiolla Varjolehden vieressä enkä palannut oppilaiden luokse ryhmän perälle. Uimisen pitäisi olla minussa luonnollisesti, eikö? Hieman epäröiden hyppäsin veteen kun minun vuoroni tuli, ja kaikilla tassuillani kauhoin peräänantamattomasti vettä. En halunnut näyttää, etten muka pystyisi siihen. Esikkolampi lipui viereeni uiden hieman vinosti virtaan nähden, joten painoin suuret korvani niskaa vasten ja tein samoin. Tekniikka toimi, sillä pelkän pinnalla pysymisen lisäksi jopa liikuin eteenpäin. Tosin korviini meni niin paljon vettä, että minun olisi pian päästävä vedestä pois ennen kuin menettäisin kuuloni.
Varjolehti otti niskanahastani kiinni ja auttoi minut jyrkälle joen törmälle. Jäin siihen seisomaan, ravistellen ensin turkkini ja sitten korvani.
”Hiirenpapanat, korvani ovat ihan täynnä vettä”, mutisin Sihutassulle joka oli myös päässyt rannalle.
”Et ole ainoa”, se puhahti ja ravisteli turkkinsa.
Partio pääsi jatkamaan nopeasti matkaansa, ja tällä kertaa jäin ikätovereideni seuraan.
”Nyt on enää nämä pienet mäet ylitettävänä ja sitten päästään saareen!” Omenatassu hihkaisi.
”Paljon kipuamista ja kapuamista siis”, Taivaltassu selvensi. Pyöräytin silmiäni Omenatassulle. Korvani olivat edelleen märät, joten annoin niiden lähinnä lurpattaa pään sivuilla rentoina.
Sitten rupesi näkyvään muitakin kissoja. Vähän meidän kompanjasta länteen oli tulossa yksi partiollinen kissoja. Vaikka kuu loisti puolivälissä matkalla huippuunsa, en erottanut kissojen turkkien sävyjä. Partion täytyi kuitenkin olla Myrskyklaanista tai Tuuliklaanista, koska Varjoklaani tulisi loogisesti toisesta suunnasta.
”Katsokaa, tuolla on Tuuliklaanin joukko!” Taivastähti huikkasi. Ai Tuuliklaanilaisia? Myrskyklaanin joukko taisi olla tulossa vielä Tuuliklaanin reviirillä, mutta niiden pienet, liikkuvat hahmot pystyin jo erottamaan. En tuntenut ketään muista klaaneista, mutta pian ehkä tuntisin.
”Sadetähti johtaa tuota partiota”, Omenatassu tiesi. Mieleni teki hiljentää naaras samalla lailla kuin siskoni, mutta käänsin vain toista korvaani oppilaaseen päin. Siirryin Sihutassun viereen.
”Katso nyt noita, kävelevät meidän reviirillä kuin mitkäkin”, puuskahdin ja siristin lähestyvälle mutta silti kaukaiselle kissajoukolle silmiäni.
”Muista aselepo”, Varjolehti huikkasi joukon etuosasta minulle. Kuunteliko se minun, meidän keskusteluja? Muistinhan minä, inhosin vain ajatusta siitä että muiden klaanien kissat astuisivat jalallaankaan meidän maalle.
”Minusta on jännittävää tavata muiden klaanien kissoja ja kuulla heidän klaanien tavoista”, Sihutassu sanoi oman kantansa asiaan.
”Sinuna minä pysyisin erossa muiden klaanien kissoista”, mutisin sille hiljaa, vähän ilkikurisuutta äänessään. ”Minä ainakin pysyn.”
”Aina sinä olet niin negatiivinen”, Omenatassu katsoi minua inhoten. Mulkaisin tätä.
”Aina sinä olet niin positiivinen”, äsähdin takaisin. ”Ole hiljaa.”
Siinä vaiheessa kun Kuuralumo katsahti minuun paheksuvasti ja Omenatassu näytti jo loukkaantuneelta, päätin olla koko loppumatkan sanomatta sanaakaan.

Meidän partio oli ensimmäinen, joka ylitti puunrunkoa pitkin pienen salmen. Se erotti kokoontumissaaren Jokiklaanin reviiristä. Tuuliklaanin partio oli aivan meidän porukan perässä odottamassa omaa ylitysvuoroaan saareen, ja Myrskyklaanin sekä Varjoklaanin partioiden hahmot näkyivät kummassakin suunnassa järven rantaviivaa pitkin katsottuna. Taivastähti oli tietysti ensimmäinen, joka ylitykseen lähti, mutta yllätyksekseni hän ei astellutkaan puunrunkosiltaa pitkin, vaan ui sen viertä pitkin. Olin jotenkin olettanut että Jokiklaanilaisetkin käyttivät siltaa, mutta nyt kun ajattelin tarkemmin asiaa, niin tietysti me uitiin. Jokainen meidän partiossa ollut soturi ui enemmin kuin pysyi kuivana. Minä en kuitenkaan luottanut omiin uintitaitoihini, joten valitsin mieluummin puunrunkosillan.

Kun kaikkien neljän klaanin edustajat olivat vihdoin saaren keskellä sijaitsevalla aukiolla, alkoi siellä hirveä porina. Katselin ihmeissäni, miten Tuuliklaanilaiset juttelivat Varjoklaanilaisten kanssa, ja miten Myrskyklaanilaiset juttelivat Jokiklaanilaisten kanssa. Kissoja, tuttuja tai tuntemattomia, risteili aukiolla sinne tänne, kävi tervehtimässä päälliköitä tai muuten vain vaihtoi keskusteluseuraa. Päälliköt istuivat hienostuneesti suuren puun alla, jonne ne kiipeäisivät sitten kun kokous alkaisi. Jokaiselle oli oma oksansa jonne asettua, näin minä ymmärsin.
Aukio oli täynnä uusia hajuja. Minulle ennennäkemättömien klaanien ominaishajut tulvivat nyt nenään kuin virtaava vesi. Varjoklaanin hajun tunnistin sen pisteliäisyydestä. Sen kissat olivat selvästi muita lihaksikkaampia ja keskimäärin suurikokoisempia kuin muiden klaanien kissat. Oikeita voimanpesiä. Myrskyklaanin haju taasen oli mukavan metsäinen, sellainen, joka toivotti tervetulleeksi. Sen klaanin kissat olivat pitkäkarvaisempia kuin muiden klaanien kissat. Tuuliklaanin haju toi mieleen raikkaan viiman Jokiklaanin alueen nummilla, joka puhalsi järveltä päin. Tuuliklaanin kissat olivat muita selvästi notkeampia ja pitkäjalkaisempia. Hyviä juoksijoita siis.
En oikein tiennyt, mitä olisin voinut tehdä, joten jättäydyin mielelläni Jokiklaanin oppilasjoukon luokse. Omenatassu oli minun onnekseni kadonnut jo suureen kissajoukkoon. Sihutassu teki minulle tilaa viereensä, ja siihen asetuin.
”Kamalan paljon tuntemattomia kissoja”, sanahdin. ”Tunnetteko te ketään?”
”Klaanien päälliköt ainakin”, Poltetassu sanoi. ”Myrskyklaania johtaa Vinhatähti, Tuuliklaania Sadetähti ja Varjoklaania Ruohotähti.”
Kerrankin minua kiinnosti, mitä joku toinen sanoi. Tirkistelin kissojen välistä näkyviä päälliköitä, ja ruumiinrakenteiden perusteella tunnistin heistä jokaisen. Varjoklaanin Ruohotähti muistutti vähän minua ulkonäöllisesti. Myrskyklaanin Vinhatähden selässä oli oransseja laikkuja. Tuuliklaanin Sadetähti oli valkoruskean kirjava, hän muistutti vähän Ruohotähteä. Ja Taivastähden tietysti tunnistin.

Kun kuu oli kohonnut myös saaren puiden yläpuolelle, oli aika aloittaa kokoontuminen. Päälliköt kapusivat omille oksilleen. Kissajoukko hiljeni yllättävän nopeasti määrään nähden, ja kaikkien katseet kohosivat ylhäällä istuviin päälliköihin. Ruohotähti aloitti.
”Varjoklaanin tilanne on tällä hetkellä vakaa. Emme ole saaneet yhtään uutta soturia sotureiden pesään, mutta sen sijaan olen nimittänyt kolme uutta oppilasta klaaniimme – Hopeatassun, Vuolastassun ja Hunajatassun”, kissa sanoi kuuluvalla äänellä. ”Nyt kun hiirenkorvan aika alkaa nostaa päätään, on meidän reviirillä myös riistan määrä kasvanut. Tosin, klaanimme soturi Myrskyraita sekä oppilaamme Susitassu ovat kateissa edelleen, emmekä etsimisestä huolimatta ole onnistuneet löytämään jälkiä heistä. Epäilemme tämän aiheuttajiksi Kaksijalkoja.”
Kissajoukossa kävi kohahdus. Omenatassu oli ollut oikeassa, Kaksijalat ovat puhuttava aihe tässä kokouksessa. loin katseen Sihutassun kautta Taivaltassuun ja Poltetassuun, joista Taivaltassu mutristi suutaan. Tämä oli ikävä aihe hänelle.
”Tosi harmi”, Sihutassu kommentoi minulle. Nyökyttelin. Toivottavasti Tähtiklaani oli kadonneiden kanssa, neuvomassa heitä kotiin.

//mun aivot on narikassa, sanokaa jos jotain meni väärin x) Sihutassulla jatkoa?//

 

©2018 Metsäketo - suntuubi.com