Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
 1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Lumitassu

24.06.2018 19:37
Nostin päätäni oppilaiden pesässä kuullessani aukiolta Toivetuulen huudon: "Taivastähti on kuollut!" *Mitä?*
Säntäsin aukiolle ja näin mestarini raahaavan päällikön ruumista.
"Mitä tapahtui?" Vääräraita kysyi. Säntäsin auttamaan mestariani kun tämä vastasi.
"Hän liukastui kivillä", Toivetuuli vastasi. "Kuulin huudon, mutta kun pääsin paikalle, oli jo liian myöhäistä." Naaras osoitti hännällään pään sivulla olevaa avonaista haavaa, joka vuoti edelleen. "Vaikuttaa siltä, että hän löi päänsä kiveen."
Sahramitassu pujotteli kissojen välistä Taivastähden ruumiin viereen. Hän tutki sitä hetken. Nostaen päänsä hän sanoi: "On jo liian myöhäistä."
Lieskalumi raivasi tiensä vierelleni. "Mitä nyt?" Hän kuiskasi. "Takiaisroihu on pelastusretkellä."
Lieskalumen vieressä oleva Hunajalaikku kuuli kysymyksen.
"Mitä nyt?" Hunajankeltainen naaras sanoi ääneen. "Kuka johtaa klaaniamme?"
Kysymys levisi klaanissa, ja tunsin paniikin hiljalleen nousevan.
"Mitä teemme?"
"Meillä ei ole päällikköä!"
"Mitä nyt?"
"Hiljaa!" Vääräraita huusi. "Tällä hetkellä Sahramitassu on arvovaltaisin klaanissa. Mielestäni hän voisi yhdessä kokeneimpien sotureiden kanssa keskustella asiasta."
Kolli vilkaisi Sahramitassua, joka nyökkäsi silminnähden helpottuneena.
"Vääräraita, Oksaturkki, Pilkkuhäntä?" Tämä sanoi korottaen ääntään. "Tulisitteko parantajan pesälle?"
"Raukka", Lieskalumi kuiskasi minulle Sahramitassun mainitsemien sotureiden seuratessa häntä parantajan pesään. "Meitä nuorempi ja hänellä on vastuu koko klaanista. Kenet luulet, että hän valitsee?"
"Epäilen Vääräraitaa", vastasin klaanin hajaantuessa. "Hän on kokenein koko klaanissa. Hän oli myös Takiaisroihun mestari!"
Silloin päähäni iskeytyi ajatus. *Taivastähti on kuollut. Takiaisroihu oli varapäällikkö. Se tarkoittaa..!*
"Takiaisroihu on päällikkö!" Mau'uin Lieskalumelle. "Meidän isämme on päällikkö!"
"Takiaistähti", naaras totesi. "Mennäänkö sen kunniaksi kalastamaan?"
Nyökkäsin tyytyväisenä.

"Ei täällä mitään ole", mau'uin harmistuneena. "Lähdetään leiriin."
"Mitenkä meinasit kalaa saada, kun ei ole jokeakaan!" Lieskalumi vastasi osoittaen hännällään surkeaa puroa, joka oli joskus ollut joki. Nyökkäsin ja huokaisin. Saalis oli niukalla.
"Luuletko, että muidenkin klaanien reviireillä on kuivaa?" kysyin naaraalta. "He kaikki ovat varmaan nälkäisiä."
"Varsinkin nyt, kun sotureita on kadoksissa", puoli-sisareni vastasi totisena. "Mennään. Haluan kuulla sotureiden päätöksen."
Nyökkäsin, ja lähdimme kohti leiriä rinta rinnan.

// tää on nyt tämmönen tönkkö ku puhelimella näpyttelin mut no ~

Nimi: Poltetassu

23.06.2018 22:18
Katsoin Tuhkatassua ja mietin mitä sanoa, ilman että kuulostaisin tyhmältä tai suututtaisin ketään. Pieni paine vastaamisesta painoi mieltäni ja hymyilin:
”No... Vahinkoja sattuu, olen ollutkin vähän nuhainen viime aikoina.” Tunsin itseni tyhmäksi, mutta nenäni oli ollut vähän väliä tukossa. En siis valehdellut, mutta silti, syyni kuulosti tyhmältä.
”Kun haistoin sitä, se tuoksahti vain hetken ajan oudolta, mutta kun yritimme haistaa uudelleen, emme kumpikaan haistaneet enää mitään”, jatkoin vielä. Tuhkatassu ei vastannut enää mitään, mutta päästi pienen tuhahduksen nenästään. En alkanut analysoimaan, että oliko se halveksiva vai huvittunut. Laskin pääni tassuilleni, suljin kaiken muun maailman korvistani ja jäin ajattelemaan omaa tulevaisuuttani. Tulevaisuus jännitti ja hermostutti minua aivan siedättämättömästi, mutta en suostunut yleensä tunnustaa sitä kenellekään. Minun tulevaisuuteni oli minun päänvaivani, ei muiden. Mutta oikeasti, minkälainen olisin soturina? Pääsisinkö ikinä edes soturiksi? Entä jos kuolenkin ennen kuin saan soturinimeni? Jos minusta tulisi soturi, mikä olisi nimeni? Entä jos vain... Minusta ei tulisi soturia? *Äh, tuohan on aivan mahdotonta. Jokainen oppilas nousee soturiksi ajallaan. Mutta entä jos minä olisin ensimmäinen oppilas, joka ei saisi nimeään?* Halusin oikeasti alkaa murisemaan ja läpsimään itseäni, mutta pieni heikotus oksentamisen jälkeen oli edelleen meneillään ja ruumiini tuntui vain vetelältä. Siksi tyydyinkin vain nyrpistämään nenääni ja yritin nukahtaa. Stressaaminen sai luvan nyt odottaa, kun jaksoin ajatella järkevämmin. Keskityin vartalooni ja rentoutin kasvoni, selkälihakseni ja vedin syvään henkeä. Sitten annoin itseni vain olla, kunnes uni jossain vaiheessa nappasi minut mukaansa.

Kun heräsin, oloni oli jo paljon parempi. Enää ei heikottanut tai jäseneni olleet vetelät, mutta epämukavan jäykät. Nousin ylös ja venyttelin hitaasti kaikkia lihaksia, jotka olivat jäykistyneet nukkuessani. Luuni naksahtelivat ja oloni oli entistä virkeämpi. Istahdin maahan ja aloin sukimaan tassujeni turkkia. Kun olin tyytyväinen turkkini kanssa, nousin ylös ja lähdin vetreästi ulos parantajan pesästä. Huikkasin kiitokseni parantajaoppilaalle ja tämä puolestaan muistutti minua juoda vettä tarpeeksi. Kun tassuttelin aukion läpi, etsien jotain tekemistä, päässäni pyöri ainoastaan raukka parantajaoppilas. Hän pärjäsi hyvin, mutta pystyin vain kuvittelemaan sitä stressin ja ahdistuksen määrää. Hänellä oli varmasti paljon paineita, nyt kun klaanin virallinen parantaja oli kadoksissa. Se ajatus taas suuntasi ajatukseni pelastuspartioon, jossa eri klaanien kissoista oli lähtenyt, Taivaltassu mukaan lukien. Toivoin, todella että kaikki, jopa kadonneet klaanilaiset pääsisivät koteihinsa elävinä. En varsinaisesti inhonnut muita klaanilaisia enkä myöskään tykännytkään heistä, en silti halunnut, että kukaan kuolisi siellä. Saatoin ainoastaan rukoilla Tähtiklaanille, että kaikki menisi hyvin ja että he palaisivat pian.
”Poltetassu!” veljeni tuttu ääni huusi toiselta puolta aukiota. Huokaisin raskaasti ja käännyin katsomaan, kun hiilen musta kolli hölkkäsi luokseni. Kun tämä seisahtui ja suoristi ryhtinsä, tajusin kunnolla kuinka pieni olin oikeastaan edes verrattuna Hiillostassuun. Hiillostassu ei itsekään ollut mitenkään mahtipontisen suuri, vaan minä olin pieni.
”Mitä haluat, Hiillostassu?” kysyin hieman pisteliäästi. Yleensä veljeni ei halunnut mitään hyvää, jos se liittyi minuun. *Mutta jos mietin kunnolla, jos minulle tapahtuisi jotain ihan tosissaan, huolestuisiko hän? Tai ylipäätään, kiinnostaisiko se häntä? Miten hän reagoisi?*
”Emo ja isä pakottivat minua pyytämään anteeksi, siitä kun haukuin sinut pystyyn silloin”, hän sanoi, yrittäen vaikuttaa siltä kuin hänellä ei ollut vaikeuksia sanoa sitä, mutta kyllä sen huomasi kuinka kiusallinen olo hänellä oli. Virnistin.
”Ja Taivaltassu retuutti sinua sen jälkeen? Saat anteeksi. Oliko vielä muuta asiaa?” kysyin. Hiillostassu sähähti varoittavasti.
”Sinuna olisin varovainen sanojeni kanssa tai-”
”Tai mitä, Hiillostassu? Mitä ajattelit tehdä? Haukkua minut pystyyn uudestaan ja saada huudot vanhemmilta? Voitko mennä vielä lapsellisemmaksi”, ärähdin takaisin, keskeyttäen hänet. Hiillostassun kasvoilla paistoi yllättynyt ilme. En yleensä puhunut hänellä vastaan, vaan olin huomioimatta hänet. Tänään kuitenkin ärsytykseni häntä kohtaan kuohui yli. En yleensä edes härnäisi häntä tai kettuilisi hänelle vastaan. Siinä kohtaa, kieltämättä minua hävetti, mutta päätin potkia itseäni myöhemmin sisäisesti.
”Vanhemmat halusit puhua”, Hiillostassu vastasi.
”Selvä... Missä he ovat?” kysyin turtuneena. Miten ihmeessä yksi keskustelu veljeni kanssa vain imi kaikki energiani ja kärsivällisyyteni.
”He odottavat sinua soturien pesän edustalla”, Hiillostassu vastasi ja lähti paikalta häntä huiskahdellen. Sitten tajusin kunnolla, että olin menossa keskustelemaan vanhempieni kanssa, eikä minulla ollut hajuakaan mistä. Olinko tehnyt jotain? Uteliaana, mutta hyvin jännittyneenä lähdin kävelemään soturien pesälle nopeasti. En halunnut antaa itselleni aikaa jäädä miettimään, mistä he haluaisivat puhua, joka johtaisi minut yliajattelemaan ja se sitten jänistämiseen. Kaikki ajatukseni pysähtyivät kuin seinään, kun näin vanhempieni istuvan pesän edessä, aivan kuten Hiillostassu oli sanonutkin, sukimassa toistensa turkkeja kuntoon. Olostani tuli automaattisesti vaivaantunut, tuntui siltä kuin olisin mennyt häiritsemään heidän kahdenkeskeistä aikaa, vaikkei asia ollut niin.
”Poltetassu!” isäni huudahti. Sävähdin ja puistelin päätäni ennen kuin hölkkäsin vanhempieni luo, olettaen jo pahinta. Istuin heidän eteensä ja huiskautin häntäni etutassujeni päälle.
”Oletko kunnossa? Miten olet jaksellut?” emoni kysyi. Kysymys yllätti minut ja se varmasti heijastui kasvoiltani, mutta neutralisoin ilmeeni nopeasti.
”Ihan hyvin... Kuinka niin?” kysyin hieman epävarmana. En ollut puhunut kunnolla vanhempieni kanssa sen jälkeen, kun olin kuullut emoni ja isäni sanovan, että olin tuottanut pettymyksen. Siitäkin oli jo aikaa, mutta se vain jäi. Minulla oli kiireeni mestarini kanssa ja taisin jollain tapaa kieltämättä vältellä heitä. Mutta eivätpä he sinänsä edes yrittäneet edes saada minua kiinni, nytkin Hiillostassun piti tehdä se heidän puolestaan.
”Emme ole puhuneet pitkään aikaan. Haluaisimme pyytää anteeksi, siitä mitä sanoimme jonkin aikaa sitten. Sinä et ole pettymys, Poltetassu”, emoni sanoi pehmeällä äänellä. Lihakseni jäykistyivät. Laskin katseeni maahan kun jäin miettimään heidän sanojansa.
”Mutta miksi sitten..?” kysyin hiljaa, hämmentyneenä kun nostin katseeni heihin. Emoni kuono oli alkanut harmaantua, mutta samaan aikaan, se näytti siltä kuin se olisi aina ollutkin siinä. Aivan kuin se kuuluisi siihen, hän oli edelleen yhtä kaunis. Hiljaisesti mielessäni vertasin itseäni häneen. Meissä oli niin paljon samaa näköä. Ajatus tuntui usein hirveältä, naarasmaisien piirteideni vuoksi. Hän jopa kutsui minua pentuna ja joskus edelleen, hänen kauniiksi kukkaseksi.
”En aio valehdella, mutta siihen aikaan olin pettynyt sinun käytökseesi, mutta ei, sinä et ole pettymys. Meidän on joskus vain hyvin vaikea ymmärtää tekojesi syitä ja ajatustesi kulkua”, isäni puolestaan vastasi. Sanat tuntuivat lohduttavilta, mutta samaan aikaan loukkaavilta. Tiesin, että tekoni olivat joskus hieman... Vaikeita ymmärtää, mutta tarvitsiko heidän tosiaan päästä minun ajatusten sekalaiseen päähäni?

Kun pääsimme erimielisyyksiemme ja väärinkäsitysten yli, istuin heidän vierellään edelleen hieman jäykästi.
”Miten koulutuksesi sujuu?” isä kysyi. Mietin vastausta hetken ajan, kelaten koulutukseni kohokohtia ja ikimuistoisia asioita yli.
”Kyllä se ihan hyvin sujuu. Riekkotäplä sanoi, että hän oli ollut positiivisesti yllättynyt kuinka taisteluharjoituksemme oli mennyt”, vastasin hymyillen pienesti. Isäni silmät säihkyivät.
”Oi, mitä tapahtui?” hän kysyi kiinnostuneena.
”Yllätin hänet, ensimmäisellä asialla joka vain tuli mieleeni. Sujahdin hänen jalkojen välistään, mutta kompastuin hänen jalkaansa, joka vähän niin kuin pilasi kaiken”, tunnustin, katsellen maata nolona.
”No mutta ideasihan oli varsin hyvä. Otit huomioon kokosi ja käytit sitä hyväksi”, emoni kehui. Sillä hetkellä tuntui, että kaikki maailmassa pysähtyi. Emoni juuri kehui minua, siitä on ollut niin pitkä aika kun vanhempani olivat kehuneet minua. Hymyilin ja katsoin tassujani, kun silmäni alkoivat vetistää.
”Kiitos”, sanoin hiljaa ja yritin räpytellä erittäin tarpeettomat kyyneleeni pois.
”Voi sinua”, emoni mumisi ja veti minut heidän keskelle, alkaen nuolla korviani lempeästi. En saattanutkaan kuvitella, että nuo ”tarpeettomat” kyyneleeni tulisivat pian takaisin ja ihan syystäkin, kun aukion lävisti huuto:
”Taivastähti on kuollut.”

Nimi: Taivaltassu

23.06.2018 17:47
Taivastähti. Kuollut.
Nämä kaksi sanaa soivat päässäni istuessani ringissä, jonka muodostivat kaikki Taolaisten tukikohdassa olevat jokiklaanilaiset. Takiaisroihun silmät olivat kiinni, ja varapäällikkö oli selvästi uponnut mietteisiinsä. Taivastähti oli kuollut ja Esikkolampi oli jäänyt kotikisuksi. Tuhkamyrsky oli kertonut, että kuivuus oli verottanut kalakantoja ja kissat olivat täysin hukassa ilman minkäänlaista johtajaa. Kaiken lisäksi soturi oli myös ilmoittanut, että Sihutassukin oli kaapattu. Takiaisroihun pitäisi päättää, johtaisiko hän meidät taisteluun vai palaisiko hän klaaniin rauhoittamaan tilannetta.
”Tarvitsemme kaiken liikenevän voiman täällä”, Lätäkköloikka maukui hiljaa. ”Klaani on silti aina etusijalla.”
”Asiat ovat todella sekaisin”, Tuhkamyrsky maukui hiljaa. ”Vääräraita ja Oksakynsi ovat parhaansa mukaan pitäneet partiot sun muut pyörimässä, Sahramitassu puolestaan hoiti Taivastähden hautajaiset esimerkillisesti, mutta epätietoisuus on tassuin kosketeltavissa leirin ilmapiirissä.”
”Minun on asetettava oma klaani etusijalle”, Takiaisroihu huokaisi hiljaa. ”En kyllä haluaisi jättää teitäkään…”
”Pärjäämme kyllä”, Ruskatuuli maukaisi vakaasti. ”Lordi Koihan täällä loppujen lopuksi on johdossa. Ei sillä ole merkitystä, johtaako meitä varapäällikkö vai soturi.”
Takiaisroihu oli jälleen hetken hiljaa ja nosti sitten katseensa Tuhkamyrskyyn. ”Hyvä on. Palaan välittömästi klaaniin, mutta sinä saat jäädä tänne. Voinko luottaa siihen, että pidät huolen klaanilaisistamme?”
”Ehdottomasti”, kokenut soturi vastasi. ”Voit olla huoletta.”
”Ruokoraita, tue Tuhkamyrskyä parhaasi mukaan, jos muut klaanit alkavat mutista siitä, ettei hän ole varapäällikkömme”, Takiaisroihu jatkoi toiselle soturille. ”Lätäkköloikka, pidä huoli Taivaltassusta. Palatkaa voittoisina kotiin.”

Yö sujui levottomasti, sillä en voinut lakata ajattelemasta Taivastähteä, Esikkolampea ja Takiaisroihua. Onnistuin hädin tuskin heräämään aamulla. Miten Esikkolampi pystyikin jättämään meidät noin vain? Parantajan piti olla Tähtiklaanin valitsema, klaanilleen lojaali kissa. Silti Esikkolampi kykeni ongelmitta jäämään kaksijalan hoiviin ja jättää klaaninsa. Kuinkakohan Sahramitassu pärjäisi? Naaras oli kyllä oikein hyvin ikänsä puolesta valmis parantajaksi, joten toivottavasti Esikkolampi oli myös ehtinyt opettaa hänelle kaiken tarpeellisen.
Olivatkohan Hierakkatassu, Nopsatassu ja Poltetassu kunnossa?
”Maa kutsuu Taivaltassua!” Liekkitassun maukaisu havahdutti minut, ja nostin väsyneen katseeni myrskyklaanilaiseen. Riikkitassu oli liittynyt kanssamme oppilaiden keskeisiin harjoituksiin, ja olin ilmeisesti uponnut ajatuksiini kesken Liekkitassun selostuksen siitä, miten meidän kannattaisi harjoitella.
”Kuuntelitko sinä?” Liekkitassu kysyi turhautuneena, mutta jokseenkin ymmärtäväisen oloisena. ”Valitan, mutta meillä ei ole lainkaan ylimääräistä aikaa, ei edes suremiselle.”
Ravistin voimakkaasti päätäni saadakseni itseni paremmin hereille, ja vedin syvään henkeä. Liekkitassu oli oikeassa, minun pitäisi keskittyä edessä olevaan taisteluun. Pian sen jälkeen pääsisimme palaamaan leiriin, jolloin voisin itse nähdä, kuinka ystäväni voivat. Turha sitä oli ajatella.
”Juu”, mutisin ja laskeuduin hieman matalammaksi puolustusasentoon. ”Aloitetaan nyt vain.”

Nimi: Zare

23.06.2018 13:11
______________________________________________

Nimi: Zare

23.06.2018 13:11
Poltetassu// 21kp
Viistotassu// 21kp
Taivaltassu// 35kp, 18kp, 11kp
Tuhkatassu// 15kp
Omenatassu// 6kp
Puolitassu// 6kp, 16kp

Nimi: Taivaltassu

19.06.2018 16:09
Pitkältä tuntuneen taivalluksen jälkeen saimme kissatarhan näkyviimme. ”Tuolla se on”, Reika ilmoitti pirteästi. ”Ja kissat ovat onneksi ulkona, vaikka pian alkaakin varmaan sataa.”
Painostavan ilman luimistamat korvani ponnahtivat pystyyn, ja kurottelin nähdäkseni muiden partion jäsenten ohi tarhalle. Harmaasta, ohuesta materiaalista tehdyn verkon takana näkyi kymmenien kissojen hahmoja. Aidatulla alueella oli jonkinlaisia keinotekoisia puun kaltaisia kiipeilytasoja ja alue oli jaettu keskeltä kahtia. Koko alueen pohjaa peitti musta aine, josta myös ukkospolut oli tehty.
”Muistakaa pitää matalaa profiilia, ettei kaksijalka huomaa meitä”, Särkkäviiksi maukaisi vilkaisten meitä muita. ”Se on aika temperamenttinen tapaus, ja saattaa yrittää ottaa meidät kiinni jos sattuu huomaamaan.”
”Kun pääsemme kissojen luokse, etsimme tuttunne heidän joukostaan ja saatte selvittää, kuinka moni puuttuu”, Reika ohjeisti. ”Sen jälkeen vetäydymme hieman kauemmas ja tutkimme aluetta. Särkkäviiksi, saat samalla selittää minulle, millainen tuo paikka on sisältä.”
Harmaavalkea kolli nyökkäsi pienesti, ja kävelimme ympäristöämme tarkkaillen aitauksen luokse. Saapumisemme oli jo huomattu, ja klaanikissat olivat kerääntyneet joukoksi aidan toiselle puolen.
”Särkkäviiksi!” kuulin naaraan kirkkaan äänen ja huomasin oranssinpunertavan kissan katselemassa meitä karvat innostuksesta pörhöllä. ”Kuinka sinä täällä olet?”
”Pääsin karkuun kaksijaloilta, Aurinkokajo”, myrskyklaanilainen hyrisi naaraalle, joka oli ilmeisesti hänen klaanitoverinsa. ”Hallakasvo ja muut löysivät minut.”
Jätin myrskyklaanilaisten keskustelun omaan arvoonsa ja kävin kissajoukkoa vimmatusti läpi katseellani. Joukko oli ilmeisesti jaettu naaraisiin ja kolleihin, joten isän pitäisi olla toisella puolella-
”Isä!” huudahdin iloisena huomatessani tutun valkoharmaan turkin muiden joukossa, ja olin hetkessä erkaantunut muista juostakseni lähemmäs aitausta. Pysähdyin käpälät mustalla aineella liukuen isäni eteen, ja kolli tuijotti minua suu hieman auki.
”Taivaltassu?” tuo lopulta hengähti. ”Se olet tosiaan sinä! Mitä oikein teet täällä, poikaseni? Vai oletko jo soturi? Mistä kaikesta olen elämässänne jäänyt paitsi?” Soturi pyöräytti taivaansinisiä silmiään ja huokaisi. ”Pojastani tuli soturi ennen kuin ehdin edes nähdä häntä oppilaana… Entä Hierakkatassu? Kuinka hän voi? Hyvänen aika sinä olet kasvanut-”
”Isä… Isä!” keskeytin nauraen ja kurottauduin koskettamaan tuon kuonoa omallani verkon läpi. ”En minä ole soturi, eikä ole varmaan vielä Hierakkatassukaan. Sain vain erityisluvan tulla mukaan, koska olen hyvä taistelija”, jatkoin ylpeänä. ”Sain tulla mukaan pelastamaan sinut oikein Taivastähden luvalla!”
”Sinä? Hyvä taistelija? Mihin kömpelö pikkupoikani on jäänyt?” Pilviliito voihkaisi selvästi kiusallaan. ”Kokeehan tässä isänkin kunnia kolauksen, jos poika on parempi taistelemaan!”
Näytin kollille härnäten kieltä, mutta äkkiä keskustelumme keskeytti Reika: ”Taivaltassu, puuttuuko sinun klaanistasi joku?”
”Ah, tosiaan”, hengähdin muistaen, miksi olimme tänne tulleet. ”Isä, ovatko Esikkolampi ja Ruokotassu jossain? Muut kadonneista näin täällä, mutten heitä. Tuulikujeen me löysimme jo, joten hänellä ei ole hätää.”
”Esikkolampi vietiin muutama neljäsosakuu sitten”, kolli maukaisi hännänpää nytkähtäen. ”Ymmärtääkseni hän päätyi samaan paikkaan jonkun myrskyklaanilaisen kanssa. Ja Ruokotassu on sisätiloissa, hän venäytti jalkansa ja on yhä toipilaana.” Soturi pyöräytti jälleen silmiään. ”Esikkolampi olisi jo saanut hänet kuntoon. Kaksijalat ovat yltiövarovaisia Ruokotassun kanssa, eivätkä ole päästäneet häntä kertaakaan ulos.”
”Esikkolampi täytyy löytää”, mumisin. ”Hän on parantajamme, Reika, emme voi lähteä ilman häntä.”
Taolainen nyökkäsi vakavana. ”Ymmärrän. Toivotaan, että hän on yhä tässä kaupungissa.”

Nimi: Puolitassu

17.06.2018 14:11
Luku 3

"Voisit käydä vaihtamassa klaanin vanhinpien pesän sammaleet yhdessä Poltetassun kanssa", Haukiturkki ehdottaa. "Sitten voit ottaa jonkun mukaan ja käydä metsästämässä jotain klaanille."
Nyökkään. Vai että Poltetassu? En ole jutellut hänelle vielä kertaakaan. Ei sillä että tämä olisi pelottavaa tai jotenkin ihmeellistä. Tassuttelen oppilaiden pesälle katsoen sisään. Onneksi Poltetassu on siellä, ja näyttää että hänellä ei ole muuta tekemistä.
"Hei Poltetassu", tervehdin niin että oppilas kääntää päätään. "Haukiturkki käsky kysyä sinua mukaan klaanin vanhinpien sammalien vaihtamiseen."
Jo kollin ilmeestä päätellen se ei ollut hänen lempi puuhaansa, mutta silti hän nyökkäsi.
"Eihän tässä nyt mitään muutakaan tekemistä ole", hän ilmoittaa ja nousee ylös. "Mennään hakemaan sammalia."

--

Kuljemme metsässä hetken, kunnes näen hyvn kiven joka on kuin peitetty sammalille. Sipaisen Poltetassua kylkeen ja osoitan hännälläni kiveä.
"Eiköhän tuo kelpaa?" Kysyn Poltetassulta.
"Mainiosti", hän vastaa ja alamme irrottamaan sammalia kivestä. Se on niin muhkeaa että kynteni painautuvat siihen kiinni kunnolla. Revin sitä irti reilusti. Sen jälkeen laitoin ne yhteen nippuun ja pyöritin palloksi jotta se olisi helponpi kantaa. Se palloksi pyörittäminen oli tosin haastavaa siksi että kynnet, joita en pysty vetämään sisälle tahtoivat tarttua kokoajan sammaleeseen. Kun olin saanut siistin sammalpallon vilkaisen Poltetassua miten hän edistyy. Kollikin oli saanut siistin sammalpinon.
"Tämä on riittävästi", Poltetassu sanoo. "Mennään laittamaan nämä klaanin vanhinpien pesälle."
Nyökkään ja otan pallon suuhuni.

--

Jätämme sammaleet klaanin vanhimpien pesän ulkopuolelle siksiaikaa kun otamme vanhoja pois.
"Mieti, kun olemme sotureita ei tarvitse vaihtaa yhtäkään sammalta", Poltetassu sanoo. "En malta odottaa" ilmoitan. "Ja saamme oppilaat joita komennella vaihtamaan makuusiat!" "Puolitassu, vaihda nämä makuusiat, kun siis niin käsken. Sen jälkeen vaihda muidenkin pesien makuusiat. Sitten siivoa koko leiri, metsästä jotain minulle. Me soturit pidämme huolen siitä että teette kaikki työt kun me vain istumme auringossa ja laiskottelemme", Poltetassu mörensi hauskasti ääntänsä ja esitti soturia aika hassusti. "Joo juuri tuolta ne kuulostaa! Entäpä klaaninvanhimmat sitten? 'Te nuoret ette osaa tehdä mitään! Kun minä olin nuori kaikki oppilaat tottelivat kuuliaisesti mestareitaan eivätkä koskaan tehneet mitään kiellettyä. Kunnon säännöt ovat: Ei saa hymyillä, ei saa nauraa tai pitää yhtään hauskaa", esitän klaaninvanhinpia. Rävähdämme pesän lattialle nauramaan kippurassa imitaatioillemme. "Hei, teettekö te siellä töitä, sillä tuo ei ny ihan kuulosta siltä", Hankitaipaleen vihainen mau'unta keskeyttää ilakoinnimme.

"Hei Puolitassu, haluaisitko lähteä kanssani saalistamaan?" Kysyy yllättäen Heinätassu. Katson ympärilleni, ei ketään toistakaan Puolitassua siiellä näkynyt. Elikkä hän tarkoitti minua. "Kyllä kai minä voin", sanon. Heinätassu hymähtää.
"No tule sitten", hän sanoo ja lähdemme kulkemaan kohti metsää. Naaras katsoo kummissaan kynsiäni tallustaessamme.
"Miksi pidät kynsiäsi koko ajan ulkona?" Heinätassu kysyy. Huokaan ja alan selittämään.
"En näet pysty vetämään niitä sisälle", kerron.
"Miksi et?"
"En tiedä, olen vain aina ollut näin."
"Mutta eikö se ole hieman-AU!"
Heinätassu astui valtavan piikin päälle. Hän ojentaa etutassuaan suoraksi katsoessaan lähenpää. Vilkaisen itsekkin tuota piikkiä. Se on todellakin hyvin iso, ja se on uponnut syvälle.
"Miten minä ikinä pääsen leiriin kolmella jalalla pomppien. Siihen sattuu", naaras valittaa.
"Voisin yrittää ottaa sen pois" ehdotan. Heinätassu katsoo minua epäuskoisena.
"Oletko sinä joku parantaja vai?"
"En mutta osaan hoitaa haavoja. Voisimme yrittää. Vai pärjäätkö leiriin asti?"
Heinätassu näyttää vaivaantuneelta kunnes nyökkää.
"Mutta varokkin ettei se satu", hän varoittaa. Nyökkään.
"Teen parhaani", ilmoitan ja menen lähemmäksi tuon tassua. Viime hetkellä hän siirtää sen pois. Mulkaisen oppilasta.
"Annatko minun auttaa vai et?" Esitän kysymyksen. Naaras tuhahtaa ja antaa tassunsa. Otan hampaillani kiinni tikusta varoen etten osu polkuanturaan. Vetäisen tikun nopeasti pois hänestä. Nyt Heinätassun jalasta alkaa vuotaa verta. Katson ympärilleni. 'Haa! Hämähäkin seittiä.' Otan oksasta hämähäkin seittiä ja kierrän sitä varovasti Heinätassun jalan ympärille.
"Valmista! Eihän sattunut yhtään?" Kysäisen naaraalta.
"Ei sattunut! Sinusta voisi tulla pahantaja", Heinätassu vastaa. 'Niin, parantaja.' Pohdin.
"Tule, mennään takaisin leiriin", Naaras sanoo.

//Sori loppu vähän töksähtäen ja vaikutti liian kiireiseltä. Toivottavasti ei haittaa että käytin Poltetassua niin paljon. Nyt Puoli ja Heinä palaavan leiriin, haluaisiko joku jatkaa?

Nimi: Taivaltassu

16.06.2018 18:04
Osa klaanilaisista oli eilen lähtenyt pienelle kierrokselle lähialueille, tavoitteenaan löytää edes osa kaksijalkojen pesiin siirretyistä klaanikissoista. Tuloksena oli löytynyt kaksi kissaa; Tuulikuje ja Myrskyklaanin Särkkäviiksi. Minusta oli helpottavaa, että Tuulikuje oli löytynyt; se osoitti, että myös isäni saattaisi yhä olla kunnossa, vaikka olikin ollut todella kauan kateissa. Tuulikuje ainakin oli sanonut, että Pilviliito oli kissatarhalla vielä ainakin silloin, kun naaras itse vietiin sieltä pois. Ajatus siitä, että saattaisin pian tavata isäni jälleen, kutkutti sisintäni ja huoli asiasta valvotti minua iltaisin. Entä jos hän ei olisikaan siellä? Entä jos hänet olisi viety pois, emmekä löytäisi häntä?
”Pitäisikö jonkun meistä käväistä myös tarhalla ilmoittamassa nykyinen tilanne?” En ollut oikein kuunnellut klaanilaisten kokouksen aiheita, mutta Tavisateen kysymys kiinnitti huomioni.
”Niin, ja ehkä tutkimassa aitausta hieman?” Lätäkköloikka lisäsi. ”Eiväthän Taolaisetkaan voi siitä vielä mitään tietää, vaikka tuntisivatkin kaksijalkojen laitteet. Mitä jos muutama meistä lähtisi parin Taolaisen kanssa lyhyelle vierailulle? Onhan sekin mahdollista, etteivät he osaakaan auttaa siellä olevia kissoja pois. Siinä tapauksessa meidän olisi ihan turha osallistuakaan mihinkään taisteluun.”
”Meinaatko, että jättäisimme heidät oman onnensa nojaan, jos he eivät osaisikaan auttaa meitä?” Kotkankatse kysäisi hieman kireästi. Vilkaisin varjoklaanilaista, joka kuulemma oli juuriltaan Taolainen. Aikoisiko hän alkaa inttää vastaan, jos me päättäisimme häipyä?
”En oikein tiedä”, emoni myönsi huokaisten, ja huomasin hänen vilkaisevan syrjäsilmällä minua. ”Ei minua ainakaan huvita riskeerata henkeäni tuntemattomien vuoksi, jos emme itse hyödy siitä. Se on vain silkkaa maalaisjärkeä, vaikka kuulostaisikin itsekkäältä. Ei tästä sitä paitsi tunnu tulevan oikein mitään. Motivaatiota Taolaisilla kyllä riittää, mutta jotkut heistä ovat aivan onnettomia taistelemisessa.”
”On kulunut vasta kaksi päivää, Lätäkköloikka”, Takiaisroihu maukaisi tyynesti. ”Ymmärrän kyllä kantasi ja totta puhuen minua itseänikään ei oikein huvittaisi tämä homma lainkaan, mutta emme voi perääntyä enää.” Varapäällikkö siirsi katseensa emostani muihin klaanikissoihin. ”Lätäkköloikan sanoissa oli silti ideaa. Meidän olisi hyvä varmistaa, että Taolaiset todella tietävät, mitä ovat meille luvanneet. Ja täytyyhän tarhalla olevia kissojakin välillä informoida tilanteesta, saapumisestammehan on kulunut jo kohtalaisen kauan.”
”Olen samaa mieltä”, Lukkisydän puolestaan totesi. ”Sillä aikaa kun pari meistä on käymässä tarhalla, muut voisivat jakaa Taolaiset ryhmiin taitojen mukaan, kuten aikeena oli. Menneiden harjoitusten aikana he ovat jo toivottavasti hahmottaneet, missä ovat hyviä. ”
”Minun puolestani tuo sopii hyvin”, Säröpolte naukaisi. ”Tarhalle olisi hyvä lähteä myös joku, joka on nähnyt paikan järjestelmän kunnolla. Särkkäviiksi ja Tuulikuje, olisiko mahdollista, että toinen teistä lähtisi partion mukaan?”
”Tarhalla olostani on jo kauan”, Tuulikuje maukaisi. ”Uskon, että Särkkäviiksestä olisi enemmän apua.”
”Mikäs siinä”, valkoharmaa myrskyklaanilainen totesi. ”Kaipa minusta on siellä enemmän hyötyä kuin täällä, enhän ole mikään taistelun asiantuntija. Uskon muistavani sen paikan vielä aika hyvin.”
Katsahdin lyhyesti myrskyklaanilaissoturia. Hän vaikutti kummalliselta persoonalta; vaikka hänen molempien silmiensä yli kulki selkeät arvet, jotka tekivät hänestä todellisen taistelijan näköisen, oli hänestä huokuva tunne hämmentävän lempeä ja lämmin. Vaikka kolli oli varmasti minua vanhempi, oli hänen olemuksensa pehmeämpi ja ehkä jopa pentumaisempi kuin omani. Sitä paitsi hän oli äskenkin sanonut, ettei ollut mikään erityinen taistelija, vaikka kaikkihan me tiesimme myrskyklaanilaisten olevan klaanikissoista hurjimpia heti varjoklaanilaisten jälkeen. Olin ensin kuvitellut hänen olleen entinen erakko, mutta emo oli kertonut, että Särkkäviiksi oli Suistohaukan, jonkin aikaa sitten menehtyneen Myrskyklaanin soturin ja entisen päällikön poika. Hänet oli varmaan hemmoteltu piloille isänsä aseman ansiosta. Muuta syytä en nyt äkkiseltään ainakaan keksinyt kollin pehmeälle luonteelle.
”Hyvä, mukaan voisi Särkkäviiksen lisäksi lähteä vaikka kolme klaanikissaa ja yksi Taolainen”, Säröpolte maukui. ”Yksi jokaisesta klaanista, jotta voitte yrittää tunnistaa klaanitoverinne. Siten saamme tietää, kuinka monta heistä puuttuu, eli kuinka monta on siroteltu ympäri kaksijalkalaa. Heidät olisi hyvä yrittää löytää ennen taistelua – jos aikaa etsintöihin on – jotta saamme kaiken mahdollisen voiman taisteluun.”
”Voinko minä lähteä?” kysyin välittömästi. ”Kun en kerran voi kouluttaa Taolaisia, niin voisin hyvin mennä.”
”Hyvä ehdotus”, Varjosydän puolestaan maukaisi. ”Jos se vain Takiaisroihulle käy? Pihkaviiru voisi taas lähteä meidän osaltamme.”
”Käy kyllä”, varapäällikkömme maukaisi suureksi helpotuksekseni vilkaistuaan Lätäkköloikkaa, joka nyökkäsi hieman epäröivänä. Pääsisin tapaamaan isääni!
”Nopsajalka, menisitkö sinä meidän puolestamme?” Lukkisydän kysäisi katsahtaen klaanitoveriaan. Äkkipikaisena soturina jopa Jokiklaanissa asti tunnettu naaras kurtisti hieman kulmiaan mulkaisten terävästi Särkkäviikseen päin, mutta nyökkäsi sitten.
”Kaipa minä voin.” Nyt Särkkäviiksi hämmensi minua entistä enemmän. Mitäköhän tuo pehmon näköinen soturi oli mennyt tekemään saadakseen Nopsajalan henkilökohtaisen vihan osakseen? Harmaavalkea myrskyklaanilainen näytti vaivaantuneelta ja vältteli Nopsajalan katsetta, mikä ihmetytti minua vielä pahemmin. Onneksi meillä oli kunnollinen välimatka periaatteessa kaikkiin muihin klaaneihin, kiitos Hevospaikan ja ukkospolun. Muut klaanit vaikuttivat hämmentäviltä.
”Taolaisista voisitte ottaa Reikan tai Ollien, ovathan he teille ennestään tuttuja”, Lukkisydän maukaisi sivuuttaen täysin klaanitoverinsa selkeän närkästyksen. ”Teidän kannattanee lähteä mahdollisimman pian. Mennään puhumaan Koille.”

Muut klaanikissat jäivät jakamaan Taolaisia harjoitusryhmiin, kun taas pieni partiomme lähti Reikan johdolla kohti kissatarhaa. Nopsajalka kulki aivan Reikan perässä kuono pystyssä, kun taas Särkkäviiksi ja Pihkaviiru pitivät joukon perää leppoisasti jutellen. Olisin varmaan ihmetellyt yhä Nopsajalan käytöstä ja Särkkäviiksen yllättävää leppoisuutta äskeisestä vaivaantuneisuudesta huolimatta, mutta ajatukseni olivat täysin isässäni. Pelkäsin, ettei hän olisikaan tarhalla. Toisaalta silloin saattaisimme löytää hänet ennen taistelua ja voisimme pelastaa hänet helposti. Mutta pelkäsin sitä, että hänet vietäisiin niin kauas, ettemme löytäisi häntä ikinä ja joutuisimme palaamaan kotiin ilman häntä. Silloin Poltetassulla, Nopsatassulla ja muilla ei olisi syytä olla ylpeitä paluustamme. Silloin Hierakkatassu joutuisi pettymään. Silloin klaanimme menettäisi yhden sotureistaan ikuisiksi ajoiksi.
Ravistin hieman päätäni ja keskityin nykyisyyteen. Isä olisi varmasti tarhalla tai jossain läheisessä kaksijalanpesässä. Minun olisi vain luotettava siihen.

Nimi: Puolitassu

15.06.2018 01:38
//Ajattelin ennen lomalle lähtöä kirjoittaa minitarinan Puolitassulla. Sori käytän tässä Tuhkatassua.//

2
Katson parantajan pesää kauenpana. Näen siellä yrttejä asettelevan Sahramitassun. Huokaan. Sain tämän päivän vapaaksi, koska ahkeroin niin paljon. En ole varma pidänkö oppilaana olemisesta hirveästi. Tiedän että se on työtä joka pitää vain kestää, mutta muilla oppilailla näyttää olevan niin paljon hauskenpaa koulutustuokioissa. Vaikka olen ollut jo hetken oppilaana, en ole saanut kavereita. Yritän vain tehdä kaiken oikein, en ole rikkonut soturilakia kertaakaan. Olen tehnyt aina sen mitä on käsketty. Päätän mennä parantajan pesälle, koska paikka rauhoittaa minua jotenkin.
“Hei Puolitassu”, ruokamyrkytyksen saanut Tuhkatassu tervehtii. Heilautan tuolle häntää vastaukseksi. Oppilas kallistaa päätään katsoessaan minua.
“Mitä sinä teet täällä? Oletko kipeä tai jotain?” Kolli kysyy. Pudistan päätäni.
“Minä vain ajattelin ottaa muutaman unikonsiemenen. En ole saanut unta viimeaikoina. Satutko tietämään missä Sahramitassu oikein on? Äsken näin hänen järjestelevän yrttejään”, kysyn.
“Hän meni hakemaan vettä”, Tuhkatassu selittää. “Hän palaa aivan pian.”
Nyökkään ja huokaan. Tajuan että Tuhkatassu pitää selvästi oppilaana olemisesta, tai ainakin yhtäpaljon kuin muut. Voisin kai kysäistä häneltä että mikä siinä on niin hienoa.
“Kuule Tuhkatassu, sinä näytät pitävän koulutuksesta”, aloitan. Kolli nyökkää ihmeissään.
“Tiedätkö oikein miksi sinä pidät oppilaana olemisesta? En tiedä mikä minulla on, mutta en oikein tiedä mistä minä pitäisin siinä”, aloitan ja odotan Tuhkatassun vastausta.

//Tuhkatassu?//

Nimi: Omenatassu

14.06.2018 17:09
Kävin keskustelua enoni Suoraidan kanssa. Puhuimme, miten hänen päivänsä oli kulunut. Itselläni ei ollut paljoa sanottavaa omaan päivääni. Olin tehnyt tavanomaista keskustelua leirissä olevien kissojen kanssa häiritsemättä suuresti heidän tehtäviään, kun Tulimieli ei ehtynyt viedä minua harjoittelemaan eikä minulle oltu suunattu partioita ennen iltaa.

Keskustelumme jäi lopulta lyhyeksi, koska enoani kaivattiin jälleen muualla, mutta nautin pienestäkin hetkestä jutella hänen kanssaan.
"Hei Omenatassu, onko hetki aikaa?" mestarini tuttu ääni kantautui korviin. Käännyin äänen suuntaa ja katsoi Tulimieltä kohti.
"Tietysti on. Iltapartioon on vielä jonkin aikaa", vastasin tälle tyytyväisenä. Ilmeisesti Tulimieli oli saanut päätökseensä sen, mitä oli puuhaillut koko aamun.
"Haluaisin viedä sinut metsästämään, jos seurani kelpaa", Tulimieli sanoi hieman leikittelevänä loppun puheestaan. Se kyllä nosti kiinnostukseni lähteä hänen mukaansa entistä enemmän.
"Kyllä. Me kai ehdimme käydä nopealla metsästysreisulla ennen kuin iltapartio lähtee", vastasin myönteisesti mestarilleni. Tulimieli hymyili ja lähti johtamaan meitä ulos leiristä.

Menimme joen luokse, jottei aikaa kuluisi paljon. Sain nopeasti ensimmäisen kalan tassuihini. Loppujen saaminen vei kyllä hieman aikaa, mutta meillä oli ainakin pari kalaa leiriin vietäväksi, josta saisin lähes heti lähteä rajapartion matkaan.

Nimi: Tuhkatassu

10.06.2018 21:00
En osannut sanoa oliko mikään kokemani ollut koskaan yhtä kiusallista kuin harjoittelutuokioni Seittinenän ja tämän oppilaan Uikkutassun kanssa. Oma mestarini oli lähtenyt noin kuukausi sitten pelastuspartion matkaan auttamaan kadonneet kissat takaisin kotiin, minkä seurauksena Taivastähti oli vaihtanut minut hetkellisesti Seittinenän oppiin. Tavoistani poiketen olin jopa mennyt jälkikäteen Taivastähden puheille toiveenani, että hän voisi vielä vaihtaa väliaikaista mestariani, mutta vastaukseksi olin vain saanut, että sotureita tarvittiin muuhunkin kuin oppilaiden kouluttamiseen. Seittinenä oli ennenkin kouluttanut kahta oppilasta väliaikaisesti, ja oli sen takia potentiaalinen mestari Uikkutassun lisäksi minulle. Kaiken lisäksi Uikkutassu oli sijaisemoni pentu, ja olimme kasvaneet samassa pentueessa. Seittinenä sai siis kouluttaa myös oppilasta, jota pidin omana siskonani. Se teki tästä kaksi kertaa kiusallisempaa. Olin kuitenkin päättänyt tehdä parhaani Seittinenän edessä samalla tavalla kuin tekisin oman mestarinikin edessä. Se oli osoittautunut hyväksi, sillä Seittinenä oli alkanut puhua jo hieman ensimmäisistä arvioinnistani. Puhua oli ehkä väärä ilmaisu, mutta oli soturi sen maininnut ainakin muutaman kerran.
Arvioinneista puheen ollen, Nopsatassu, minua hämärähemmoksi kutsunut naaras oli saanut kokea vastikään ensimmäisen arviointinsa. En ehkä tietäisi siitä muuten, mutta naaras puhui yleensäkin asioistaan melko kovaäänisesti. Sen sijaan en kuitenkaan ollut lähentynyt yhdenkään oppilaan kanssa normaalia enemmän. En viettänyt kenenkään kanssa muita enemmän aikaa eikä se ollut minulle sen suurempi ongelma. Minulle riitti, että tulin toimeen jokaisen kanssa partioissa ja mahdollisissa yhteisissä harjoituksissa.
Tänään – Tähtiklaanille kiitos – oli vapaapäivä harjoituksista. Ei tarvinnut kokea kiusallisia keskusteluja biologisen isäni kanssa, vaan voisin nauttia lämpimästä ilmasta partion muodossa.
”Apilatassu ja Tuhkatassu, jättäkää tuonne joen toiselle puolelle muutama hajujälki”, Suoraita sanoi painollisesti. Nyökkäsin pikaisesti ja poikkesin partion perästä Apilatassu kannoillani. Joki oli tästä kohtaa hyvin matala eikä sitä ylittäessä kastunut kuin tassut nilkkoihin asti. Sen toisella puolella oli puita ja pensaita. Hankasin poskeani jämäkästi yhden puun runkoon ja Apilatassu teki samoin pensaan juurella.
”Minusta tuntuu, että illalla sataa. Ehkä jopa ukkostaa”, ilmoitin yllättäen kuin itsekseni. Apilatassu katsoi minua hiukan epävarmasti, mutta nyökkäsi.
”Totta. Ilma on aika painostava”, kolli myönsi hiljaisesti samalla, kun lähdimme ylittämään jokea uudelleen. Hetkeksi hiljaisuus laskeutui välillemme, ja jatkoimme vain kipittämistä partion jäljissä. Vilkaisin sivusilmällä Poltetassun varovaisia askelia ja hieman epävarmaa katsetta.
”Näin yksi päivä sinun ja Riekkotäplän taisteluharjoitukset. Pärjäsit mielestäni tosi hyvin, ottaen huomioon miten iso Riekkotäplä on”, maukaisin katsomatta vaaleaan ja ruskean kirjavaa oppilasta, ”Olisin itse ollut ihan paniikissa.”
Tunsin Poltetassun katsahtavan minuun nopeasti ja hän vastasi normaalilla, hiljaisella äänellään: ”Sinä oletkin minua nuorempi.”
”Oikeastipa, en usko iän vaikuttavan siihen. Tosissani”, naurahdin keventäen tunnelmaa. Poltetassu oli hetken hiljaa ja katsoi tassujaan.
”Kiitos.”
Katsoimme toisiamme yhtä aikaa ja hymyilin tälle leppoisasti juuri ennen kuin saavutimme partion.

Partiomme oli palannut leiriin jo muutamia hetkiä sitten ja olin mennyt ottamaan lyhyet nokoset yksikseni oppilaiden pesään. Herättyäni oloni oli ehkä jopa väsyneempi ennen nukkumistani, joka harmitti minua hieman. Väsyneen olon lisäksi riesakseni oli saapunut kaihertava kurkkukipu, joten ajattelin käydä piipahtamassa Sahramitassun luona parantajanpesällä.
Työnnyin tiheästä kaislaseinämästä läpi yrttientuoksuiseen pesään. Tunnistin heti Nopsatassun ja Poltetassun ominaiset tuoksut. Ja kuulin Nopsatassun katkeran valituksen. Pian sain heidät näköpiiriini.
”Ruokamyrkytys? Ei, ei! Minun kuuluisi pystyä harjoittelemaan, minut nimetään pian soturiksi!”
”Ei hätää, Nopsatassu, ruokamyrkytys ei kestä kuin korkeintaan muutaman päivän”, Sahramitassun lempeä ääni kehräsi, mutta olin kuulevinani hänen äänessään pientä kaipuuta. Ihmekös tuo, Esikkolampi oli yksi kadonneista. Oli varmasti raskasta hoitaa klaania aivan yksin ilman mestarin apua.
”Kas, hei Tuhkatassu, voinko olla avuksi?” Sahramitassu naukaisi huomatessaan minut. Nyökkäsin.
”Kurkkuni on vähän kipeä, onko sinulla jotain siihen?” kysyin korviani väräyttäen. Nopsatassu tuhahti.
”Meillä muilla on sentään oikea hätä ja sinä valitat kurkkukivusta!” naaras pisti töykeästi ja näytti samalla pahoinvoivalta. Kohotin kulmiani ilmeettömänä.
”Jos teillä on ruokamyrkytys – niin kuin olin kuulevinani – se tarkoittaa, että olette syöneet pilalle mennyttä ruokaa. Kuka ei haista tuoretta ruokaa pilalle menneestä?” hymähdin ja jäin odottamaan vastausta.

Nimi: Taivaltassu

10.06.2018 13:28
//Kirjotan nyt taisteluharjoituksista, niin Ruhtinas saa kirjoittaa Kotkalla noista erityistaidoista sun muista (jatkoa Varjon tarinaan) ?//
”Miten niin minä en saa opettaa Taolaisia?”
Lätäkköloikka pyöräytti pienesti silmiään ja huokaisi. ”Taivaltassu, sinä olet oppilas. Aivan kuten Liekkitassukin. Te saatte luvan harjoitella keskenänne, jotta saatte taitojanne hiottua taistelua varten. Soturit hoitavat Taolaisten kouluttamisen.”
”Olen minä silti taitavampi kuin Taolaiset! Ja Taivastähti sanoi, että olen soturin veroinen taistelija”, intin. ”Eikö muka olisi tehokkaampaa, jos jokainen meistä osallistuisi kouluttamiseen?”
Emoni kallisti pienesti päätään turhautuneen oloisena vastarinnastani. ”Katsotaan tätä heidän kannaltaan. Koi antoi meille luvan kouluttaa kaikki yli puolitoistavuotiaat, mikä tarkoittaa, että sinä olet heitä kaikkia nuorempi. On Taolaisillakin ylpeytensä. Tuskin he ottaisivat mielellään ohjeita vastaan itseään nuoremmalta kissalta, olivat hänen taitonsa mitkä hyvänsä. Sitä paitsi, Taivaltassu, vaikka olisitkin Taolaisia taitavampi, vastustajamme tulevat oletettavasti olemaan soturiemme tasoa. Sinä tarvitset harjoitusta, jos haluat palata täältä elossa.”
Sanat saivat kylmät väreet kulkemaan aallon lailla selkäpiissäni, mutten antanut ilmeeni värähtääkään. Tiesin, että emo oli vain huolissaan ja sanoi totuuden kiertelemättä. Siitä huolimatta minua turhautti se, ettei minua kohdeltu joukossa yhdenvertaisena klaanikissana.
”Jos voitan jonkun sotureista, kohdellaanko minua sitten samalla tavalla kuin muita?” kysäisin katsellen ympärilleni, etsien muita klaanikissoja Taolaisten joukosta. Katseeni osui Säröpoltteeseen, ja nousin ylös ennen kuin emoni ehti vastata.
”Taivaltassu-” En reagoinut emoni turhautuneeseen huokaisuun, vaan astelin Myrskyklaanin varapäällikön luokse. Jos voittaisin hänet, taitojani ei voitaisi enää kyseenalaistaa!
”Säröpolte!” huikkasin myrskyklaanilaiselle, joka käänsi katseensa klaanitoveristaan Tavisateesta minuun. ”Otetaanko pieni ottelu?”
Valkoruskea naaras räpäytti yllättyneenä silmiään ja naurahti pienesti. ”Sinulla on kovat luulot itsestäsi, Jokiklaanin Taivaltassu”, hän totesi viikset väpättäen. ”Haastoitko tosissasi minut taisteluun?”
”Emoni sanoo, etten ole tarpeeksi taidokas kouluttamaan Taolaisia. Jos voitan sinut, annatko minun osallistua tasavertaisesti koulutukseen?” kysyin itsevarmana varapäälliköltä. Ei hän varmasti kovin paha vastus voinut olla, hänhän oli kaiken lisäksi naaras! Silti pieni järjen hiven mieleni perukoilla huusi ajatusta vastaan ja käski minua perääntymään, kun oli vielä mahdollisuus. Itsevarmuuden puuskassani en kuitenkaan kuullut kyseistä ääntä lainkaan.
Säröpolte siristi silmiään selvästi kiinnostuneena, ja Tavisade vilkaisi epäröivän oloisena varapäällikköään.
”Säröpolte, ei meillä ole aikaa tällaiseen”, hän maukui hiljaa. ”Meillä on vain neljäsosakuu aikaa ennen hyökkäystä.”
”Ei tässä mene kauan, emo”, Säröpolte maukaisi ärsyttävän itsevarmasti. ”On parempi, että otan nuorukaiselta turhat luulot pois nyt, jotta hän osaa olla hieman realistisempi oikean taistelun koittaessa.”
Väräytin ärsyyntyneenä korviani ja nakkelin muutaman kerran niskojani. Tuo kissa aliarvioi minua oikein huolella.
”Hyvä on, Taivaltassu. Otamme harjoitusottelun nähdäksemme, mistä sinut on tehty. Emme käytä kynsiä tai hampaita, jotta pysymme kunnossa oikeaa taistelua varten – tai ennemminkin sinä pysyt, enpä usko että saisit kuitenkaan naarmutettuakaan minua.”
Häntäni nytkähti ja silmissäni leimahti. Kuinka ylimielinen tuo myrskyklaanilainen saattoikaan olla?
”Säröpolte, älä provosoi häntä, ole kiltti”, Lätäkköloikka kiirehti luoksemme. ”Hän ottaa kovin helposti tuollaisista syöteistä kiinni.”
”Sitten hän tarvitsee siihen siedätyshoitoa”, Myrskyklaanin varapäällikkö hymähti. ”Et voi antaa vihollisen tanssittaa itseäsi mielesi mukaan, Taivaltassu. Saa nähdä, onko uhollasi yhtään katetta.” Naaras katseli hetken ympärilleen ja vilkaisi sitten minua. ”Siirrytään syrjemmälle, ei taistelua voi aloittaa edes harjoitusmielessä keskellä väkijoukkoa.”
”Ettekö voisi antaa asian olla?” Lätäkköloikka maukui seuraten meitä. ”Taivaltassu ei osaa vielä varoa, Säröpolte-”
”Siksi hän tarvitsee opetuksen, Lätäkköloikka”, myrskyklaanilainen tokaisi. ”Hänen on tajuttava rajansa, jotta hän ei tapata itseään taistelussa.”
Sanat saivat emoni pysähtymään niille sijoilleen, ja huomasin Tavisateen istahtavan naaraan viereen ikään kuin seuraksi. Itse seurasin Säröpoltetta kiukusta kihisten aukeammalle alueelle. Kyllä minä hänelle näyttäisin!
”No niin, Taivaltassu, näytähän mitä osaat”, Säröpolte maukaisi päästyämme tyhjälle alueelle. Naaras kyyristyi aavistuksen verran ja lukitsi katseensa minuun, ja ensimmäistä kertaa ikinä jalkani tuntuivat jäätyvän hetkeksi. Palavankeltaisessa katseessa oli voimaa, joka olisi varmaan saanut heikomman vastustajan luovuttamaan välittömästi. Vaikka sen saattoi lukemattomista arvistakin arvata, oli tämä kissa kokenut paljon. Tuo katse oli sellaisen kissan, jota oli kerran nöyryytetty ja alistettu – ja joka ei taipuisi enää koskaan kenellekään muulle.
Pakotin itseni kuitenkin rentoutumaan hetkeksi, ja jännitin sitten hallitusti lihakseni valmiina hyökkäämään. Laskeuduin hieman matalammaksi ja lähdin kiertämään myrskyklaanilaista hitain, pitkin askelin. Säröpolte kuitenkin oli virheettömässä puolustustilassa, enkä löytänyt kunnollista mahdollisuutta hyökätä. Niinpä minun olisi pakko avata tämä varomattomasti, jotta saisin vastustajani liikkeelle.
Varoittamatta ja mahdollisimman yllättäen loikkasin kohti Säröpoltetta, mutta naaras oli täysin valmiina. Hän kiepahti ympäri ja löi minua voimalla ohimoon, minkä johdosta menetin tasapainoni ja kierähdin hieman kauemmas vastustajastani, päästen kuitenkin nopeasti jaloilleni. Ehdin juuri ja juuri väistää Säröpoltteen hyökkäyksen, ja sain läpsäistyä tätä kevyesti lapaan. Heikko osuma ei tietenkään hetkauttanut varapäällikköä, joka oli salamana hyökkäämässä uudelleen. Jouduin täydellisesti puolustuskannalle, sillä naaras oli rakenteestaan huolimatta uskomattoman nopea. Yritin etsiä hyökkäysreittiä väistellessäni myrskyklaanilaisen iskuja, joista jokunen osui kipeästi lapoihini ja päähäni. Tiedostin hyvin, että olisin kohtalaisen heikossa asemassa, jos tämä olisi oikea taistelu. Näemmä naaraan ylimielisyydelle oli ollut syykin.
Kun Säröpolte sinkosi itsensä jälleen minua kohti, päätin kohdata tämän parhaani mukaan ja lopettaa väistelyn. Myrskyklaanilaisen käpälät hamusivat kylkiäni, mutta kaappasin hänet kaulasta etujalkojeni väliin ja kokosin kaikki voimani kiepauttaakseni hänet kumoon. Voimakkaalla keskivartalon käännöllä sainkin hänen tasapainonsa pettämään, ja naaras tömähti kyljelleen. Tämä ei kuitenkaan häntä hätkäyttänyt, ja ennen kuin ehdin kunnolla irrottaa otteeni ja edetä todelliseen hyökkäykseen, oli naaras kurottanut kohti kaulaani ja nykäissyt minut alas. Siitä hän kiepautti minut puolestani maahan nousten itse ketterästi ylös, hampaat yhä kurkullani. Sähähdin turhautuneena ja kiersin vartaloani potkaistakseni Säröpoltetta kasvoihin, ja onnistuneen osuman seurauksena sain hänen otteensa hieman löystymään. En jättänyt tilaisuutta käyttämättä, vaan riuhtaisin itseni irti myrskyklaanilaisen otteesta ja kiepahdin jaloilleni, hypäten hieman kauemmas saadakseni aikaa itseni kokoamiselle. Havaitsin silmäkulmastani Säröpoltteen hyökkäävän uudelleen, ja refleksinomaisesti keräsin taas kaiken voimani käpäliini kiertämällä vartaloani nopeasti ja lämäytin voimakkaan iskun Säröpoltteen päähän. Naaras päästi tukahtuneen äännähdyksen onnistuen kuitenkin pitämään tasapainonsa, ja hyppäsi hieman kauemmas. Valmistauduin uuteen hyökkäykseen, mutta yllätyksekseni myrskyklaanilainen ei liikkunut. Hän oli täysin jähmettynyt aloilleen ja tuijotti minua silmät suurina.
”Tämä riittää”, hän tokaisi yllättävän kireästi. ”Taivaltassu, osaat kyllä taistella, mutta et silti pärjää tuolla. Osaat käyttää kehoasi, mutta tarvitset varovaisuutta. Harjoittele Liekkitassun kanssa, ja opettele aloittamaan taistelu heti; et voi voittaa väistelyllä.”
”Täh?” älähdin. ”Emmehän me edes aloittaneet vielä kunnolla!”
Lätäkköloikka ja Tavisade olivat kiirehtineet lähemmäs meitä, ja kaksikko vilkaisi hämmentyneenä toisiaan. En itsekään ymmärtänyt, miksi Säröpolte löi yhtäkkiä pelin poikki.
”Se oli silti riittävästi”, Säröpolte tokaisi ja kiepahti ympäri, kävellen ripein askelin Tavisateen ja Lätäkköloikan ohitse häntä viuhtoen puolelta toiselle.
”Säröpolte! Sattuiko jotain?” Tavisade huudahti huolestuneena klaanitoverinsa perään. Säröpolte pysähtyi hetkeksi ja vilkaisi lapansa yli.
”Hän taistelee samalla tavalla kuin Korppihäntä, emo”, varapäällikkö maukui hiljaa, ja kuulin hänen sanansa juuri ja juuri. ”Minä en voi kohdata häntä, jos haluan pysyä järjissäni.”
Tavisade jähmettyi täysin, ja Säröpolte katosi nopeasti kissojen sekaan. Väräytin hämmentyneenä korviani. Kuka oli Korppihäntä? Ja miten muka taistelin samalla tavalla kuin hän?
”Mitä tuo tarkoitti, Tavisade?” Lätäkköloikka kysyi hiljaa. ”Onko Säröpolte kunnossa?”
Juovikas naaras räpäytti silmiään apean näköisenä ja vilkaisi emoani epäröivänä. ”On, on hän”, tämä maukui ripeästi. ”Hän vain… Taivaltassu, miten sinä hyökkäsit viimeiseksi?”
Kallistin päätäni ja kohotin toista kulmaani. ”Siten kuin yleensäkin. Käytin koko kehoani ja löin häntä refleksinomaisesti aika kovaa”, totesin ja nousin takajaloilleni, näyttäen vielä esimerkin. ”Eihän häntä sattunut? Ei meidän ollut tarkoitus vahingoittaa toista.” En todellakaan halunnut tehdä Myrskyklaanin varapäälliköstä henkilökohtaista vihollistani.
Tavisateen silmissä välkähti jokin ja hän laski hetkeksi katseensa. ”Taidan olla teille selityksen velkaa”, hän maukui hiljaa. ”On parempi, että kerron totuuden, jotta asia ei jää vaivaamaan teitä ja voitte keskittyä oleelliseen. Lupaattehan kuitenkin, ettette kerro tätä eteenpäin, ettekä käytä tätä tietoa Säröpoltetta vastaan?”
Kiinnostukseni alkoi herätä, ja nyökkäsin samaan aikaan emoni kanssa. Tavisade näytti yhä epäröivältä, mutta käänsi sitten katseensa minuun.
”Kovin moni kissa ei käytä koko vartaloaan taistelussa yhtä vahvasti kuin sinä, Taivaltassu”, myrskyklaanilainen maukui. ”Toki jokainen saattaa tehdä niin silloin tällöin, mutta sinä tunnut pohjaavan koko taistelusi kehoosi kynsiesi ja hampaidesi sijaan. Itse asiassa tunnen vain yhden kissan, joka tekee usein niin sinun lisäksesi.” Tavisade vilkaisi nopeasti ympärilleen ja madalsi sitten hieman ääntään. ”Hän on Säröpoltteen mainitsema Korppihäntä. Korppihäntä oli tyttäreni kumppani, ja sanotaanko vaikka, ettei heidän suhteensa ollut kovin ruusuinen. Hän on ainoa kissa, jolle Säröpolte on koskaan alistunut, ja se on jättänyt syvät arvet Säröpoltteelle. Korppihäntä ei ollut erityisen suurikokoinen tai vahva, mutta hän sai pahaa jälkeä aikaan juurikin tuolla tekniikalla, jota sinä käytit, Taivaltassu. Säröpolte ei mahtanut hänelle mitään, ja melkein kaikki tyttäreni arvet ovat peräisin siltä ketunläjältä. Se on todella arka paikka hänelle, ja joskus pienimmätkin asiat muistuttavat häntä siitä.” Tavisade huokaisi syvään ja jatkoi: ”Luulen, että hän olisi ollut täysin kunnossa tällaisen jälkeen vielä jokunen kuu sitten, koska Korppihäntä oli karkotettu ja häntä ei ollut nähty moneen kuunkiertoon. Lätäkköloikka, muistatko, kun Suistohaukan kuolemasta ilmoitettiin?”
Emoni nyökkäsi kireästi, huoli silmissään kiiltäen. ”Tappoiko Korppihäntä hänet?”
”Yhdessä kahden muun erakon kanssa, kyllä”, Tavisade maukui ääni värähtäen pienesti. ”Hänen paluunsa oli kova isku Säröpoltteelle. Vielä pahemman siitä teki se, että hän tappoi juuri Suistohaukan – tämä oli isäni ja näin ollen Säröpoltteen isoisä. Säröpolte ei ole ollut entisensä sen jälkeen.”
Tavisade vaikeni äkisti ja räpäytti silmiään. ”Kerroin jo aivan liikaa. Luotan siihen, ettette käytä tätä häntä vastaan. Säröpolte on vahva kissa, mutta jokaisella on pelkonsa. Taivaltassu, taistelit loistavasti, mutta Säröpolte oli oikeassa: sinun on karsittava turha itseluottamuksesi, jos haluat pärjätä todellista vihollista vastaan.” Tämän sanottuaan naaras nyökkäsi meille nopeasti hyvästiksi ja katosi kissajoukkoon – luultavasti etsimään tytärtään.
”Aika hassua, että varapäälliköllä on tuollainen pelko”, totesin ajattelematta, kuinka loukkaavalta se saattoi kuulostaa.
”Parisuhdeväkivallassa ei ole mitään hassua, Taivaltassu”, Lätäkköloikka maukui kireästi. ”Traumat ovat vakava asia. Ymmärrät sen kyllä joskus. Nyt kuitenkin saat luvan mennä Liekkitassun luokse, kuten Säröpolte ehdotti, ja pyytää häntä harjoittelemaan kanssasi. Eikä sanaakaan siitä, mitä Tavisade meille kertoi. Jokiklaanilaiset eivät lavertele, oli salaisuuden kertoja kuka hyvänsä.”

Nimi: Viistotassu

08.06.2018 20:24
Sileä häntäni keinui tasaisesti puolelta toiselle. Oli kaunis päivä, ei ollut liian kuuma eikä kylmä sillä se oli juuri sopiva minulle. Vilkaisin nopeasti Vääräraitaan, jonka katse kävi puolelta toiselle. Riistanhaku retket olivat yllättävän tylsiä. Painoin hiljaa korviani alemmas vetäen hiukan tylsistyneen ilmeen kasvoilleni. Suinkin nopeasti Nopsatassu ja Simpukkapuro aloittivat keskustelun, jonka ansiosta höristin korviani kuullakseni paremmin.
"Satuin eilen kuulemaan sinun ja Heinätassun arvioinnista", Vääräraita lausahti yhtäkkiä kaksikon väliin. Nopsatassu käänsi päätään kohti mestariani hyvinkin nopeasti.
"Olit kuulemma metsästänyt oravan suoraan puusta. Jos kertomuksilla on todenperäisyyttä, olen vaikuttunut taidoistasi", Vääräraita naukui. Silmäni suurenivat.
Tunsin mustasukkaisuuden kipeän piston rinnassani. En ollut saanut vielä positiivisia huomautuksia metsästämisen suhteen mestariltani, se ärsytti hiukan minua. Madalsin päätäni hiukan, pysyen vielä hiljaa. Nopsatassu kiitti hymyillen. Jatkoimme matkaamme vielä hetken, kunnes rajapartio tuli vastaan. Katseeni kiinnittyi heti Lumitassuun joka kulki Toivetuulen vierellä. Partio käveli ripein askelin meidän läheltämme. Lumitassun ja minun katseeni kohtasivat, nykäisin korviani tervehdykseksi, naarasoppilas teki samoin ja lopulta partio jatkoi matkaansa.
Mistä löytäisimme riistaa? Vääräraita etsii katseellansa koko ajan, mutta vieläkään ei ole saapunut yhtäkään tiellemme.


Huomaamattani Nopsatassu siirtyi nopeasti vierelleni. Väräytin korviani nostaen katseeni vanhempaan oppilaaseen. Naaraan silmissä syttyi pienen ilkikurisuuden pilke.
”Mitä olisit mieltä metsästyskilpailusta?”, Nopsatassu lausahti. Silmissäni syttyi kunnianhimoisuus. Tilaisuuteni!
”Joo!”, huudahdin miettimättä, mutta lopulta kysymykset saapuivat mieleeni.
”Mitä voittaja saa?”, tiedustelin häntääni heilauttaen.
”Mainetta ja kunniaa”, Nopsatassu naukui ”Se voittaa, joka palaa tähän ensimmäisenä tuoresaalis mukanaan”
”Ihan mikä tahansa saalis?”, kysyin valmistautuen kisaan venyttelemällä jalkojani.
”Mikä vain”, Nopsatassu sanoi lyhyesti, tehden saman liikkeen. Pah, voitto olisi minun,
”Helppo juttu, voitto on jo minun”, Lausahdin nuolaisten hampaitani luoden samalla katseen Nopsatassuun johon tämä reagoi pupileillaan.
”Unissasi on”, Nopsatassu sanoi jonka jälkeen naarasoppilas hypähti pari tasahyppyä lämmitelyksi.
Otin vinkin vastaan tekemällä samoin. Simpukkapuro huomautteli ensin Nopstassulle jotain, kärsivällistyynei loppui.
"Joko aloitetaan?", naukaisin kärsimättömästi.
"Lähtölaskenta! Än...yy...tee...", Nopsatassun laskenta loppui kun pinkaisin ylös takajaloillani saaden siitä voimaa ja vauhtia. Vilistin häntä suorana aluskasvillisuuteen. Kuulin hämärästi Nopsatassun huutaessa Varaslähtöä, ja Vääräraidan kovan naurahduksen. Nostin nopeasti kuonoani ylemmäs saadakseni hajun ihan mistä tahansa riistaeläimestä. Lähdin kulkemaan oikealle, seuraten metsärajaa. Adrenaliini kohisi korvissani, ja tunsin kuinka sydämeni tykytti kuin hoputtaen ja sanoen 'nopeammin!'. Lopulta korvani kääntyi äänen suuntaan, loin nopeasti katseen vasemmalle puskalle. Ajattelematta pupilini suurenivat ja kynteni liukuivat esiin. Saatoin päästää jopa voitonriemuisen huudahduksen kun kynteni todellakin osuivat johonkin ja vaistomaisesti hampaani upposivat lämpimään lihaan, veren purskahtaessa suuhuni. Hyppäsin ketterästi puskasta ulos kantaen suussani mäyrää. Muistin nopeasti että tämä oli kisa, reagoiden siihen lähdin juoksemaan samaa reittiä mistä tulin. Otin pienen vilauksen myyrästä, se ei ollut nuori eikä vanha vaan aivan aikunen. En uskonut että tämä oli sattumaa, taitoni olivat vihdoin ja viimein osoittautuneet käyttökelpoisiksi. Hyppäsin isolla loikalla puskasta ulos juosten nyt kohti Vääräraitaa ja Simpukkapuroa. Huomatessani, ettei Nopsatassu ollut paikalla, sai vielä isomman hymyn kasvoilleni. Hidastin vauhtiani ja lopulta ravasin hiljaa paikalleni häntä pystyssä, näyttäen että minulla olisi vaikka kuinka paljon aikaa ennenkuin Nopsatassu saapuisi paikalle. Vääräraita loi minuun yllättyneisyyden ja ylpeyden sekaisen katseen.
"Hyvää työtä Viistotassu", mestarini naurahti ja tyytyväisen näköisenä siirsi häntänsä tassuillensa. Kiitin tätä nyökkäämällä syvään, saamatta hymyä kasvoillani hiipumaan pois. Lopulta Nopsatassu hyppäsi esiin puskasta, olisinpa nähnyt hänen ilmeensä uudestaan ja uudestaan! Pörhistin rintaani parantaen ryhtiäni samalla esitellen hiukan myyrääni.
"Minähän sanoin että voitto olisi minun", naukaisin pudottaen lopulta myyrän maahan, kaiken kukkuraksi virnistin Nopsatassun selvästi pettyneelle ilmeelle. Tämä ei vastannut voiton sanoilleni mitään.
"Täten julistan Viistotassun voittajaksi!", Vääräraita naukaisi ja kosketti lopulta lapaani. Tunsin loputonta ylpeyttä itseäni kohtaan
"Milloin sinä Nopsatassu muistat, ettei jokiklaanilaiset pidä linnunlihasta?”, Simpukkapuro naukaisi luoden huvittuneen ilmeen.
”Minä pidän”, Nopsatassu vastasi takaisin nopeasti. ”Syön sen sitten vaikka itse, jos ei kelpaa", oppilas jatkoi.
"Onnea voitosta”, Nopsatassu naukaisi virnistäen, samalla astellen lähemmäs. ”Saat kyllä jossain vaiheessa kertoa, millä ilveellä onnistuit saamaan myyrän noin nopeasti”, naaras sanoi.
Nyökkäsin hiljaa pörhistäen rintaani ylpeydestä.
”Muistakaa, ettei metsästäminen ole kilpailua, vaan tärkeä tehtävä. Riistaa ei saa metsästää hukattavaksi”, Vääräraita naukaisi erityisesti luoden katseensa minuun. Häntäni lopahti maahan hiukan noloudesta, tiesin kyllä tämän.
"Viistotassu, voisin opettaa sinua kalastamaan", Vääräraita naukaisi lempeään sävyyn samalla nousten. Silmäni suurenivat.
"Kalastamaanko?", äänessäni kuului hiukan epäilystä. Kynteni eivät ole maailman parhaat.
"Kyllä, seuraahan nyt minua. Opetan sinulle kaiken mitä tiedän, ei huolta", Vääräraita oli selvästi pannut merkille äänensävyni. Kohotin lapojani myöntymyksen merkiksi, samalla poimien myyrän ylös.

"Nyt, koukista tassuasi hiukan jotta saat kalan nostettua ylös vedestä", Vääräraidan ääni kuului äänekkäämmin kuin kohiseva joki. Nopsatassu ja Simpukkapuro olivat lähteneet keräämään muita riistaeläimiä, samalla kun Vääräraita opettaisisi minua.
Loin katseen pieneen taimeneen joka ui kovalla vauhdilla eteenpäin. Pupilini menivät viiruiksi ja läimäytin vettä niin että osa putosi turkilleni. Tunsin kuinka kynteni hipaisivat kalan suomuja, mutta se oli väistänyt osimmakseen iskuni.
"Hyvä! Opit tämän nopeasti", Vääräraidan sanat antoivat minulle lisää itseluottamusta. Lopulta näin ahvenen kiiltävät suomut vedenpinnalla, koukistin tassuani pistäen kaiken keskittymiseni tämän kalan nappaamiseen. Siirsin tassuani hitaasti ensin eteenpäin, ja sitten läimäytin vettä voimalla. Sekunnin ajan näin kuin ka ahven lensi vedestä ilmaan ja räpiköi siinä. Hihkaisin samalla ja nappasin kalan suuhuni liiankin ketterästi että olin menettää tasapainoni.
"Hienoa!", ylpeys kukoisti Vääräraidan sanoista. Loin kiitollisen katseen mestariini, samalla loikkien kivikkioa ylös veden kimallellen turkillani.

//Viisto palaa tämän jälkeen leiriin, tahtoisiko joku siellä jatkaa c:?

Nimi: Poltetassu

05.06.2018 16:13
Kävelin aukion toiselta puolelta hitaasti, mutta varmasti kohti leirin sisäänkäyntiä, jossa minun oli määrä odotella Riekkotäplää. Siitä oli jo vähän aikaa kun Taivaltassu oli lähtenyt ja minulla alkoi olla ikävä kollia, vaikken sitä ikinä myöntäisikään. Varsinkaan Taivaltassulle itselle. Riekkotäplä hölkkäsi reippaasti vierelleni.
"Noniin, eiköhän sitten lähdetä? Tänään me pidämme taisteluharjoitukset", hän sanoi. Sydämeni alkoi hakkamaan hiukan nopeamin ja nyökkäsin suppeasti, päästäen värisevän hengähdyksen.
"Poltetassu...? Oletko tulossa?" Mestarini kysyi kun olin jäänyt paikoilleni, enkä seurannut häntä saman tien.
"Kyllä kyllä, jäin vain miettimään", vastasin kun lähdin loikkimaan kollin perässä, pienen ahdistuksen ja jännityksen kipristellessä vatsanpohjaani.

Saavuimme harjoittelupaikalle ja siinä vaiheessa olin jo ehtinyt käydä joka ikisen tapahtuman läpi mitä saattoi käydä.
"Katsotaan ensin, että mitä muistat viime kerralta", mestarini sanoi ja nyökkäsin. Erkanimme ja katsoin mestariani hetken. Mikä olisi pahinta mitä voisi tapahtua? Sillä ajatuksella, syöksyin Riekkotäplä kohti. Laskeuduin juuri kollin eteen ja onnistuin läpsäisemään häntä rintaan pehmeästi, mutta mitä en olettanut, oli että kolli onnistuisi tönäisemään minut kumoon. Lensin naurettavan helposti taaksepäin, tömähtäen selälleni. Kömmin nopeasti jaloilleni, ja kauhukseni huomasin Riekkotäplän tulevan kohti. Suustani pääsi tukahtunut parkaisu kun ampaisin kollin etujalkojen välistä, ja onnistuin kompastumaan hänen jalkoihinsa ja kolli räsähti päälleni. Puhahdin, kun keuhkoni tyhjeni ilmasta. Riekkotäplä puuskahti hänen noustessaan ylös.
"Mitä oikein tapahtui?" Hän kysyi.
"Kompastuin jalkaasi", vastasin kun painoin pääni käpälieni väliin
"Miksi ajattelit, että se onnistuisi?"
"En ajatellut... Panikoin ja tein vain ensimmäisen asian mikä mieleeni tuli", mumisin vastaukseni, naama edelleen piilossa.
"Oikeassa taistelussa sinun pitää pitää kylmä pää, Poltetassu. Ideasi oli hyvä, mutta jos olisit onnistunut pitämään kylmän pään, se olisi mennyt hyvin", mestarini naukui. Nyökkäsin.
"Nousehan ylös ja koitetaan uudestaan", hän sanoi tomerasti ja nousin ylös. Harjoittelimme ja huomasin epävarmuuden vähenevän, kun aloin saamaan jonkilaisen käsityksen mitä olin tekemässä. Tein kuitenki reilusti virheitä, mutta Riekkotäplä korjasi virheeni eikä antanut minun sulkeutua omaan epävarmuuden ja ahdistuksen kuoreeni. Hän tosiaan on hyvä mestari. Lysähdin maahan makaamaan harjoittelun jälkeen. "Hyvää työtä, Poltetassu! Olet kehittynyt hyvin siihen nähden kuinka vähän olen ehtinyt ohjeistaa sinua taistelun suhteen", hän naukui, istahtaessaan viereeni hymyillen ylpeänä.
"Harjoittelin jonkin verran Taivaltassun kanssa", vastasin ohimennen.
"Niin.. Hänhän on hyvä taistelija", hän myönsi hieman miettiliään kuuloisena. Olinko sanonut jotain outoa?
"Kuinka jakselet ilman Taivaltassua? Olen huomannut, että olet vaisumpi ja säikympi",Riekkotäplä jatkoi. Hymähdin hiljaa.
"Eh, ihan okei. En vain oikeastaan tajunnut kuinka iso osa Taivaltassu oli minun jokapäiväistä elämääni ennen kuin hän lähti", myönsin vajaasti. En halunnut alkaa puhumaan tunteistani nyt. Se tuntui tyhmältä aikuisen kanssa. Saati sitten mestarini kanssa.
"Te olettekin aikamoinen parivaljakko", Riekkotäplä tuhahti hyväntuulisesti. Hymyilin.
"Kyllä he varmasti pian palaavat", mestarini naukui.
"Tottakai he palaavat. Muuten annan Taivaltassulle pitkin korvia", murahdin leikkimielisesti. Oikeasti minua ahdisti ajatus, että siinä oli mahdollisuus etten näkisi Taivaltassua tai muita kadonneita kissoja. En suostunut kuitenkaan alkaa ajattelemaan sitä nyt. Tottakai Taivaltassu tulee takaisin.
"Eiköhän lähdetä takaisin leiriin. Olet harjoitellut ahkerasti", Riekkotäplä sanoi ja putsasi hännällään loput roskat turkistani kun nousin ylös. Sitten lähdimme kävelemään reipasti vauhtia kohti leiriä.

Pujahdimme leirin sisääntuloaukosta nopeasti ja vatsani murahti epämiellyttävän nälän painellessa tyhjää vatsaani.
"Mene jo syömään, saatan kuulla vatsasi jo täältä asti", Riekkotäplä sanoi ja tökkäsi lapaani hellästi. Nyökkäsin ja tein jo lähtöäni kun kuulin mestarini sanovan perääni:
"Koita olla sosiaalisempi! Kyllä se siitä." Korvat luimussa lähdin kipittämään kohti saaliskasaa, jossa Nopsatassu oli juuri valitsemassa ateriaansa. Katsoin hetken naarasta, ennen kuin rohkenin kävellä hänen luokseen ja kysyä:
"Tuota... Haluatko jakaa jonkun aterian kanssani?" Nopsatassu katsoi minua hetken yllättyneenä, tämän läpitunkeva katse sai häntäni heilahtelemaan jännittyneenä.
"Sopii", naaras myöntyi ja valikoimme pulleahkon hiiren. Menille hieman sivummalle saaliskasasta ja istahdimme maahan. Juttelimme hieman mitä klaanissa oli meneillään, se tuntui hieman vieraalta jutella hänen kanssaan pitkästä aikaa, vaikka emme niinkään mitään suurempia ystäviä olleetkaan. Kummarruin haukkaamaan palaa, mutta pysähdyin.
"Haiseeko tämä sinusta vähän... Oudolle?" Kysyin ja nuuhkaisin uudestaan, mutta kun haistoin, en haistanut sitä enää. Kurtistin kulmiani ja vilkaisin Nopsatassua, jolla oli samanlainen ilme kasvoillaan kuin minulla.
"En...? Se tuoksahti vähän oudolle, mutta kun yritin haistaa uudelleen, en haistanut mitään ihmeellistä", hän vatsasi.
"Ai... Ei kai siinä mitään? Ehkä se oli vain kuvitelmaamme?" Ehdotin haistellessani hiirtä uudestaan. Nopsatassu nyökytteli päätään. Aloimme syömään hiirtä rauhallisesti.

Vaihdoin kieliä Nopsatassun kanssa, kun vatsani urahti.
"Onko sinulla vieläkin nälkä?" Nopsatassu kysyi epäuskoisena.
"Ei... Vatsaani vähän... Kipristelee ja se tuntuuu vähän oudolta", vastasin.
"No nyt kun mainitset, samoin", hän mutisi. Aloin penkomaan päätäni, että miksi vatsamme olisivat näin. Vatsan kipristely vain voimistui ja nousin ylös hätäisesti. Nopsatassu nosti laajentuneet silmänsä minuun ja vastasin ennnen kuin hän ehti edes kysyä:
"Minulla ei ole oikein hyvä olo." Lähdin juoksemaan leirin ulkopuolelle ja oksensin. Jalkani tärisivät ja kyyneleet pyrkivät silmiini, kun hapot polttelivat kurkkuani. En ehtinyt olla kauaa yksin, kun Nopsatassu oli vierelläni, tekemässä juuri samaa mitä minä olin tehnyt ihan hetki sitten. Minua heikotti ja oksensin uudestaan ja lysähdin istumaan. Nopsatassun keho värisi kun hän istui huterasti alas.
"Me-meidän kannattaisi käydä parantajan luona", sanoin hiljaa. Nopsatassu tyytyi nyökkämään ja yhteisvoimin lähdimme takaisin leirin sisään, kohti parantajan pesää.
//Nopsa? :33//

Nimi: Zare

04.06.2018 21:46
_______________________________________________
Nopsatassu// 29kp
Omenatassu// 5kp
Lumitassu// 6kp

Nimi: Lumitassu

01.06.2018 08:40
Istuin nurkassa, katsellen kuinka Taivastähti järjesteli partioita. Nyt Takiaisroihukin oli poissa. Olin aivan yksin. 
”Hei, Lumitassu”, hätkähdin kuullessani Lieskalumen äänen vierestäni, ja hymyilin. Ehken sentään aivan yksin. Hunajankeltainen naaras vilkaisi minua ja luki ilmeisesti ajatukseni.
”Kyllä hän pian palaa”, hän maukui. ”Ei hän sinua noin vain jättäisi.”
Katsoin maahan surkeana. ”Entä jos ei?”
Lieskalumi tönäisi minua leikkisästi lapaan. ”Älä viitsi olla pessimisti. Takiaisroihu palaa, tiedät sen itsekin.”
Onnistuin hymyilemään. ”Kiitos.”
”Eipä kestä. Haluatko tulla saalistamaan?”
”Miksipäs ei?” mietin hetken. ”Entä Toivetuuli?”
”Hän on partiossa.”

Tassuttelin takaisin leiriin Lieskalumen kanssa kantaen taimenta leuoissani. Ystävälläni oli kaksi ahventa.
”Riista alkaa palailla”, mau’uin tiputtaessani saaliini tuoresaaliskasaan. Lieskalumi tönäisi minua. ”Se on kyllä palannut jo aikoja sitten.”
”Niin kai”, sanoin, ja hyppäsin varoittamatta ystäväni kimppuun. Pyörimme hetken maassa, taistellen leikillämme kynnet piilossa.
Viimein irrottauduimme toisistamme. Pudistelin itseäni, ja huomasin kaikkien tuijottavan meitä. Punaistuin turkkini alla.
”Älkää meistä välittäkö”, Lieskalumi otti tilanteen haltuunsa. ”Me kaksi pentua tässä vain leikimme.”
Kissajoukosta kuului huvittuneita hymähdyksiä, ja kissat hajaantuivat.
”Kiitos”, maukaisin Lieskalumelle turkki pörhistyen. ”Se oli likellä.”

Nimi: Omenatassu

31.05.2018 10:09
Olin mestarini kanssa harjoittelemassa muutamia puolustusliikkeitä. Tulimieli oli vaatinut hakeutua suojaisaa paikkaan reviirillä. Kaksijalokojen aikeista ei koskaan saanut karvaakaan selvää, joten ylen varovaisuus ei koskaan ollut pahaksi. Lisäksi harjoittelu vei ajatukseni pois kadonneista kissoista. Sahramitassu pärjäsi mainiosti parajantajan paikalla, mutta joskus saattoi nähdä tämän selvästi kaipaavan oman mestarinsa opastusta. En kahdehtunut lainkaan. Oman mestarin kohtalon epävarmuus ei tuntunut lainkaan siedettävältä ajatukselta. Tunsin osaksi onnea, ettei minun mestarilleni ollut käynyt mitään. Mutta samassa sääliä Nopsatassua kohtaan. Hänen mestarinsa oli viety aivan tämän silmien edessä.
"Hei, onko ketään siellä ketään?" Tulimielen ääni äkisti kuiskasi korvaan. Säihkähdin niin että karvani nousivat pystyyn. Olin selvästi uppoutunut liian syvällisesti ajatuksiini ja mestarini päätti tehdä kiusaa kanssa.
"Anteeksi. Ajatukseni vain harhailivat", pahoittelin hänelle. Tulimieli vain kehräsi yhä tyytyväisenä, kun onnistui säikyttämään minut.
"Tiedän, että asiat painat kaikkien mieltä, mutta silti on keskityttävä jatkamaan klaanin hyvinvoinnin puolesta", tämä neuvoi, kun viimein antoi huomionsa minulle. Nyökkäsin myönteisesti.
"Tiedän. Jatkammeko vielä vai palaammeko leiriin?" kysyin uteliaasti.
"Voimme palata leirille. Minun pitää mennä muutenkin partioon, joka lähtee pian sen jälkeen, kun pääsemme leirille", tämä sanoi ja kääntyi leiriä kohden. Seurasin tämän perässä rauhallisesti.

Nimi: Nopsatassu

30.05.2018 20:28
Kuljin emoni vieressä metsästyspartion johdossa. Viistotassu ja Vääräraita tulivat aivan takanamme. Taivastähti oli lähettänyt meidät riistanhakuun tuoresaaliskasan täyttöön, sillä se oli ilmeisesti päässyt vaivihkaa huventumaan epäsopivan paljon.
Oli päivä minun ja Heinätassun arvioinnin jälkeen. Aurinko oli puolimatkassa huippuunsa, sää oli selkeä ja lämmin. Ajatukseni harhailivat hetkeksi partiosta pois. Tuntui voimaannuttavalta olla leirin ulkopuolella ilman mestaria, sillä Taivastähden palaute Kuuralumon raportista oli ollut hyvin myönteistä. Olin alkanut elättelemään toivetta, että päällikkö huomaisi, kuinka valmis olin ja nimittäisi minut pian soturiksi. Siksi halusin entistä enemmän osoittaa itsenäisyyttäni lähtemällä mukaan tarvittuun metsästyspartioon. Toivoin Kuuralumon ja Taivastähden huomaavan, että olin valmis tekemään töitä klaanin puolesta. Minun pitäisi kyetä myös osoittamaan, että olin luottamuksen arvoinen sääntörikkomusten jälkeen.
Sitten ajatukseni kulkeutuivat muutama päivä sitten lähteneeseen pelastuspartioon. Oliko se perillä määränpäässä? Olivatko kaikki kadonneet kissat jo löydetty? Toivoin, että Varjolehti oli edelleen elossa ja pelastettavissa, sillä kannoin hartioillani kahta ikuista muistoa mestarini kiinnijäämisestä. Siitä, kuinka en ollut pystynyt tekemään mitään pelastaakseni hänet. Jos Varjolehteä ei pelastettaisi, arpeni muistuttaisivat minua epäonnistumisestani koko loppuelämäni.
Toivoin myös, että Taivaltassu oli kunnossa, ja ettei Ruokoraidalle kävisi mitään. Olin nimittäin viime yönä nähnyt jälleen unen, jossa isäni kuoli väkivaltaisesti. En ollut vieläkään kertonut Simpukkapurolle painajaisistani, sillä en uskonut tai halunnut uskoa niiden olevan oikeita enteitä. Ehkä Sahramitassu osaisi kertoa niiden todenperäisyyden.
Tunsin hännänpään näpäyttävän lapaani. Silmiä räpäyttäen palautin ajatukseni metsästyspartioon, ja nostin hetki sitten maassa kulkeneen katseeni Simpukkapuroon. Emo katsoi minua pilke silmissään.
”Aiotko saalistaa tänään kuten saalistit arvioinnissasi?” naaras kysyi. ”En nimittäin aio hakea sinua puusta, en tänään.” Mietin silmänräpäyksen ajan mistä emoni tiesi arvioinnistani. Sitten muistin kertoneeni siitä itse eilen.
”Katsotaan nyt”, vastasin hymähtäen. Sitten lisäsin virnistäen, ”Sitä paitsi minua ei muutenkaan tarvitse hakea puusta alas, kiitos vain.”
”Satuin eilen kuulemaan sinun ja Heinätassun arvioinnista”, Vääräraita osallistui keskusteluun. Katsahdin iäkästä kollia kohteliaasti olkani yli. ”Olit kuulemma metsästänyt oravan suoraan puusta. Jos kertomuksilla on todenperäisyyttä, olen vaikuttunut taidoistasi.”
Kiitin kollia hieman kiusaantuneena huomion keskipisteessä olemisesta. Se, että aikuiset antoivat arvioinnistani positiivisia huomautuksia, sai minut kuitenkin tuntemaan itseni jollain tapaa kunnioitusta herättäväksi. Ajattelin heti siskoani. Olikohan myös Heinätassu saanut kehuja?
Vastaan tuleva rajapartio onneksi veti huomion minusta muualle. Hevospaikan rajalta saapuvassa kissajoukossa oli kärjessä olevan Lieskalumen lisäksi Pajutassu, Lumitassu ja hänen mestari Toivetuuli. Samalla, kun ohitimme toisemme tervehdykseksi nyökäten, tunsin jälleen hetkellistä itsevarmuutta siitä, ettei Kuuralumo ollut mukanani.
Sitten tulin katsoneeksi Viistotassuun, nuorempaan kollioppilaaseen. Päätin siirtyä paikaltani emoni vieressä tumman oppilaan luo. Koska olin edelleen oma itseni kaikista mielen päällä olevista asioista huolimatta, halusin testata soturinalkua.
”Mitä olisit mieltä metsästyskilpailusta?” kysyin Viistotassulta vähät välittämättä Vääräraidan kysyvästä katseesta, jonka hän loi minuun.
”Joo!” Viistotassu vastasi innostunut tuike silmissään. Hän kiinnostui selvästi heittämästäni ideasta. ”Mitä voittaja saa?”
”Mainetta ja kunniaa”, vastasin seisahtuen. ”Se voittaa, joka palaa tähän ensimmäisenä tuoresaalis mukanaan.”
”Ihan mikä tahansa saalis?” Viistotassu kysyi. Kolli selvästi ottautui täysillä mukaan, sillä hän nosteli jalkojaan ilmaan kuin venytellen niitä.
”Mikä vain”, naukaisin ja aloin tehdä samaa lämmittelyliikettä.
”Helppo juttu. Voitto on jo minun”, Viistotassu sanoi. Oppilas loi minuun katseen, joka paloi kuin vain kilpailuhenkisen oppilaan katse voi palaa.
”Unissasi on”, sanoin vastaten haasteeseen. Kiusoitteluksi tein pari tasahyppyä ilmaan lisälämmittelyksi, joita Viistotassu alkoi tekemään perästä. Sitten loin katseen Simpukkapuroon ja Vääräraitaan, jotka seisoivat parin hännänmitan päässä paikoillaan. ”Voisitteko odottaa tässä?”
Kumpikin nyökkäsi.
”Kunhan olet varovainen”, Simpukkapuro sanoi.
”Eikä tämä mene turhaksi saalistamiseksi”, Vääräraita lisäsi.
”En ole enää pentu”, huomautin emolleni, pehmentäen toteamustani kiusoittelevalla äänellä. Sitten katsahdin Vääräraitaan. ”Jos kummallakin on yksi saalis, se ei taida olla turhaa saalistamista.”
”Joko lähdetään?” Viistotassu kysyi valmistautuen lähtöön.
”Jo”, vastasin ja madalsin itseäni valmiina ponnistukseen. ”Lähtölaskenta. Än, yy, tee..”
Samassa Viistotassu lähti kiitämään aluskasvillisuuteen.
”Hei! Varaslähtö!” älähdin muka-ärsyyntyneenä ja lähdin perään. Erkanin kuitenkin nopeasti tummasta oppilaasta ja tämän hajujäljestä, sillä niin minulla oli paremmat mahdollisuudet löytää riistaa.
Partiomme oli ennen rajapartion kohtaamista ylittänyt joen ja kulkenut hiljakseen sen viertä alajuoksua pitkin. Tässä osassa reviiriä oli paljon tiheää pusikkoa mutta vain vähän puita, mihin omalta osaltaan vaikutti edempänä näkyvä kohotettu Ukkospolku, ja sen kivisilta. Minulle tällainen maasto sopi oikein hyvin, sillä piiloutumia- ja vaanimispaikkoja oli runsaasti, niin kissalle kuin muille eläimillekin. Lisäksi kaikissa kasveissa oli lehdet. Lehtikadon ajan paljas oksasto oli enää vain muisto.
Pyrin keskittymään mahdollisimman hyvin itseeni ja tähän hetkeen, vaikka voittamisen halu sai veren kohisemaan korvissani. Kuljin ravaten, nenä viistäen maata pitkin. Aina välillä hidastin maistellakseni ilmaa suullani, mutten pysähtynyt. Halusin löytää mahdollisimman tuoreen hajujäljen monien muiden, haaleampien joukosta, jotta saisin löydettyä ja tapettua saaliini mahdollisimman nopeasti.
Sain hajujäljen linnusta, joka oli kulkenut kulkureitiltäni vinosti oikealle. Hajujälki oli niin tuore että olisin voinut kuvitella linnun seisomaan kyseiseen kohtaan. Nostin katseeni maasta ja haravoin pensaistoa ympärilläni. Samassa tajusin, että etsimäni lintu pomppi maassa vain hännänmitan päässä minusta. Suorastaan rojahdin maahan vatsalleni ja jähmetyin. Lintu oli kiiltäväsulkainen rastas, joka omaksi virheekseen touhusi selkä minuun päin. Se ei ollut huomannut minua, joten uskalsin jälleen hengittää.
Kokeilin tuulen suuntaa hännänkärjelläni, ja liikuin ketunmitan eteenpäin jotta olin täysin tuulen alapuolella. Samalla kun hiivin eteenpäin, tajusin, etteivät hartioideni arvet enää häirinneet minua millään lailla. Ne olivat parantuneet hyvin, kiitos Sahramitassun, mutta karva ei ollut kasvanut revenneelle iholle takaisin.
Lähdin hiippailemaan lintua kohti niin matalana kuin pystyin. Minulla oli suora näköyhteys rastaaseen, jonka vuoksi epäilin, että lintu ehtisi nähdä minut ensin. Mitä lähemmäs pääsin, sitä nopeammin lähestyin, ja viimeiset hännänmitat juoksin lähes suorilla jaloilla. Hölmö lintu tajusi aivan liian myöhään olevansa väijytetty, ja minä pääsin kirjaimellisesti hyppäämään sen niskaan. Rastas päästi rääkäisyn, joka katkesi nopeasti, kun katkaisin sen niskat.
Olin jälleen tyytyväinen onnistuneeseen tappoon. Aioin pitää lyhyen hengähdystauon, mutta sitten muistin järkytyksekseni, että olin mukana kisassa. Nostin velton linnun leikoihini ja lähdin kiitämään suoraa tietä Simpukkapuron ja Vääräraidan luo. Olin mielestäni ollut niin nopea saamaan saaliin, että olisin voinut tehdä uuden metsästämisennätyksen, mutta kun huomasin puskien välistä Viistotassun tumman hahmon seisomassa kahden aikuisen luona, menetin toivoni. Hidastin käyntiin ja hengästyneenä astelin loppuryhmän luo. Viistotassu oli hämmästyksekseni saanut napattua myyrän. Oppilas kantoi sitä suussaan, kasvoillaan voitonriemuinen ilme.
Itsetuntoni koki hienoisen kolahduksen, kuten jokaisen häviön jälkeen. Lysähdin istumaan antaen hengitykseni tasaantua. Tipautin rastaan maahan.
”Minähän sanoin että voitto on minun!” Viistotassu hihkaisi laskien myyrän velton kehon maahan. Oppilaalla oli häntä tiukasti pystyssä, kun hän virnisti pettyneelle katseelleni. En kommentoinut mitään. Laitoin hiljaisuuteni hengästyksen piikkiin, joka minulle oli tullut tänne rynnätessäni.
”Julistan täten Viistotassun voittajaksi!” Vääräraita julisti ja kosketti oppilastaan ylpeän hyvillään kylkeen.
”Milloin sinä Nopsatassu muistat, ettei jokiklaanilaiset pidä linnunlihasta?” Simpukkapuro kysyi huvittuneena.
”Minä pidän”, tokaisin. ”Syön sen sitten vaikka itse, jos ei kelpaa.”
Emoni ei vastannut. Keräsin itseni ja nousin seisomaan, parantaen ryhtiäni. Sitten katsahdin Viistotassuun.
”Onnea voitosta”, maukaisin ja virnistin hieman. ”Saat kyllä jossain vaiheessa kertoa, millä ilveellä onnistuit saamaan myyrän noin nopeasti.”
Viistotassu nyökkäsi ja pörhisti rintaansa hieman, luultavasti tyytyväisyydestä.
”Muistakaa, ettei metsästäminen ole kilpailua, vaan tärkeä tehtävä. Riistaa ei saa metsästää hukattavaksi”, Vääräraita muistutti lempeään sävyyn. Nyökkäsin soturille, tiesinhän minä sen. Kun Viistotassukin osoitti ymmärtäneensä asian, Vääräraita jatkoi: ”Viistotassu, voisin opettaa sinua kalastamaan.”

//Viisto? :3//

Nimi: Zare

26.05.2018 21:25
________________________________________________________
Taivaltassu// 11kp

Nimi: Taivaltassu

14.05.2018 20:59
Taolaisten tukikohta ei vastannut lainkaan odotuksiani. Olin odottanut jotain loistokasta, asuivathan nämä kissat sentään ”sivistyksen” parissa keskellä kaksijalkalaa. Kierroksen päätyttyä kykenin kuitenkin rehellisesti sanomaan, että kaipasin jo nyt simpukankuorilla koristeltua oppilaiden pesää. Kaksijalanpesän puuseinät tuntuivat ahdistavilta, enkä ymmärtänyt, kuinka kukaan pystyi elämään täällä. Täytyi minun silti myöntää, että yllättävän siedettävän näköiseksi Taolaiset olivat tämän paikan saaneet.
”Mitä luulette?” Säröpolte kysyi matalalla äänellä, kun olimme päässeet asettumaan aloillemme ja Koi oli kuulokantaman ulkopuolella. ”Tästä taitaa tulla todellinen työmaa. Näin monta kissaa, eikä yksikään osaa taistella?”
”Se kissa – Kenraali – joka otti yhteen Kotkankatseen kanssa, on tämän joukon parhaimmistoa”, Varjosydän maukui aivan yhtä matalasti, selvästi jakaen myrskyklaanilaisen ajatukset. ”Jos tällä joukolla on ongelmia jonkun toisen lauman kanssa, me emme pärjää niille keskenämme. Meidän on kai pakko yrittää opettaa näille höyhenissä kasvaneille hieman itsepuolustusta.”
”Vaikka vihollisia olisi paljon, ei tehtävä ole mielestäni ylitsepääsemätön”, Kotkankatse totesi varapäällikkönsä vaiettua. ”Meidän täytyy vain iskeä heidän johtoportaaseensa. Ilman johtajaa mikä tahansa joukko on helppo vastus.”
”Olet oikeassa”, Tuuliklaanin Vaahterakasvo myönsi. ”Tarvitsemme siitä huolimatta myös Taolaisia. Eikö Reika sanonut, että Koi on hyvin väkivaltaa vastustava kissa? Tästä saattaa tulla hankalaa.”
”Itsepähän olemme tähän tilanteeseen hommautuneet”, Takiaisroihu huoahti. ”Meidän pitää heti huomenna ottaa asia puheeksi ja taivutella Taolaiset puolellemme tässä asiassa. Ei sotaa voiteta kauniilla sanoilla.”
”Silti kannattaa ensin yrittää diplomatiaakin”, Kotkankatse huomautti väliin.
”Tietenkin, mutta myös pahimpaan on varauduttava”, Takiaisroihu maukaisi. ”Joudumme siis viettämään muutaman päivän täällä ensin keskustelemassa asiasta Koin ja Kenraalin kanssa, ja sitten toivottavasti kouluttamassa Taolaisia taistelemaan. Tavisade, sinähän tiedät tarkalleen, missä kiinniotettuja pidetään?”
”Tiedän, Takiaisroihu”, myrskyklaanilaisnaaras vahvisti. ”Minun kannattaisi varmaan käydä ilmoittamassa saapumisestamme myös sinne?”
”Olin juuri ehdottamassa samaa”, varapäällikköni maukui nyökäten tyytyväisenä. ”Lähtisitkö vaikka huomenna käymään tarhalla? Yritämme sillä välin aloittaa Koin kanssa keskustelun.”
”Sopii hyvin”, Tavisade myöntyi. ”Nyt meidän kannattaisi kuitenkin varmaan levätä. Todellinen työ alkaa huomenna.”
”Niinpä kai, mutta sanonpa vain että tulen nukkumaan koko yön vain toisella silmällä”, Säröpolte murahti vilkuillen samalla epäluuloisesti ympärilleen. ”Minusta on vain mahdottoman outoa, ettei kukaan täällä muka osaisi taistella. Minusta on paras olla vielä toistaiseksi varuillaan.”
Hän ei ollut lainkaan väärässä. Halusin kyllä luottaa Taolaisiin, mutta ventovieraiden kissojen keskelle joutuminen sai silti oloni turvattomaksi. Ajatukseni ajautuivat takaisin kotikonnuille. Mitenköhän Hierakkatassu jakseli? Ottiko hän lähtöni kovinkin raskaasti? Entä Nopsatassu ja Poltetassu? Sihutassu? Mitenköhän heillä meni?
Asettuessamme nukkumaan Lätäkköloikka otti paikkansa aivan vierestäni ja painoi selkänsä vasten omaani. Vaikken enää pentu ollutkaan, oli emon lämpö tervetullutta vieraassa paikassa. Siksi painauduinkin hieman lähemmäs emoni kehoa, tuudittautuen hänen hiljaiseen kehräykseensä. Saattoihan tämä loppujen lopuksi olla yksi viimeisistä kerroista, joina voisin nauttia emoni läheisyydestä. Meillä olisi muutama päivä armonaikaa Taolaisten koulutuksen sun muun vuoksi, mutta sitten lähtisimme oikeaan sotaan. Sotaan, josta ei ollut välttämättä paluuta.

Nimi: Zare

13.05.2018 18:06
________________________________________________________

Nimi: Zare

13.05.2018 18:06
Tyhjätassu// 16kp
Taivaltassu// 36kp
Sihutassu// 12kp
Sulkatassu// 60kp
Nopsatassu// 60kp, 60kp

Nimi: Nopsatassu

11.05.2018 17:38
Kokoontumisen jälkeinen päivä oli harmaa ja viileä. Pilvet roikkuivat matalalla ja enteilivät sadetta. Vaikka ajatus kastumisesta ja kosteasta päivästä ei miellyttänytkään, lohduttauduin siihen ajatukseen että luonto tarvitsi vettä jotta lumet sulaisi kokonaan ja lehdet kasvaisivat puihin.
Sain heti herättyäni kuulla kunniani Kuuralumolta leiristä lähtemisestä.
”Nopsatassu, poistuit eilen illalla leiristä itseksesi”, kolli aloitti. Istuimme oppilaiden pesän lähellä, ja tunsin pesätovereideni katseet polttelevan selkäkarvojani. Kasvoillani oli hapan ilme, ja ärtymyksestä kertoi myös nykivä hännänpää. ”Miksi? Minne menit? Oletan, että noin vanhalla oppilaalla on jo säännöt hallussa, etenkin sinunlaisella kissalla.”
”Halusin vain nähdä sen Ukkospolun sillan”, totesin äsähtäen, ja juuri ennen kuin Kuuralumo ehti sanoa mielipiteensä, jatkoin: ”Enkä meinannut jäädä Hirviön alle tai mitään muutakaan. Olin oikein varovainen. Sitä paitsi, mistä tiedät että lähdin leiristä? Kertoiko Heinätassu?”
”Ehei, näin itse sinun lähdön”, kolli sanoi napakasti.
”Mikset sitten lähtenyt perään?” kysyin voimakkaalla äänellä keskeyttäen Kuuralumon narisemisen siitä, että olisin voinut satuttaa itseni. Olin närkästynyt siitä, että mestarini oli nähnyt minut eikä ollut käännyttänyt takaisin, mutta toisaalta pieni seikkailu oli kokemisen arvoinen. Tosin mestarini hiljentyi kysymykseni jälkeen sen verran pitkäksi aikaa, että aloin epäillä vahvasti ettei hän oikeasti ollut nähnyt minua.
”Minulla oli kiireitä. Autoin punkkisalvan etsimisessä”, Kuuralumo vastasi. Ai punkkisalvaa etsitään nykyään keskellä yötä? Juupa juu. Mieleni teki huomauttaa kollille hänen huonosta tekosyystään, mutta tyydyin pyöräyttämään silmiäni. En kaivannut enempää harmia itselleni. ”Mutta joka tapauksessa tekosi on rangaistava.”
”Ymmärrän. Mitä me muuten teemme tänään?” yritin hetken nöyryyden jälkeen vaihtaa aihetta. Onnekseni Kuuralumo tarttui kysymykseeni ja vastasi rennommalla äänensävyllä.
”Sinulla ja Heinätassulla on tänään ensimmäinen arviointi, aiheena metsästys”, mestarini vastasi. Tunsin selkäkarvani alkavan kihelmöidä jännityksestä ja innostuneisuudesta, jotka hiipuivat pikkuhiljaa mieleen. Arviointeja tehtiin oppilaille silloin, kun haluttiin nähdä heidän taitonsa yleensä hieman ennen soturiksi nimitystä. Yhtäkkiä harmaa pilvikatto yläpuolellamme ei haitannutkaan enää.
”Mikä meidän tehtävä on?” tiedustelin yrittäen pitää ääneni mahdollisimman neutraalina innosta huolimatta.
”Kohta saat tietää”, Kuuralumo hyrähti ja antoi katseensa kiertää leirin kissoissa. Kun hän huomasi siskoni istumassa – taas – Hierakkatassun seurassa parin ketunmitan päässä, kävi kolli näppärästi noutamassa naarasoppilaan kohdallemme minun odottaessa paikoillani. Mestarimme kertoi Heinätassulle päivän toimintasuunnitelman, ennen kuin antoi yksityiskohtaisemman tehtävänannon. ”Eli siis, teidän tarkempi tehtävä on metsästää kaksi eri lajista saalista käyttäen oppimianne taitoja, ja tuoda ne leiriin.”
”Tarkoitat siis, että pitää esimerkiksi metsästää hiiri ja lintu?” tarkensin.
”Juuri niin”, Kuuralumo vastasi.
”Ja kalastaminenkin on sallittua?” Heinätassu lisäsi.
”Totta kai”, kolli sanoi nyökäten. Koska olimme kaikki niin keskittyneitä arviointitehtävään, luulin jo päässeeni pälkähästä rangaistuksen kannalta. Elättelin toivetta että Kuuralumo olisi unohtanut koko asian.
”Olisikohan minun mahdollista päästä ensimmäisenä kokelaaksi?” kysyin ennen kuin siskoni ehtisi ensin.
”Kyllä se sopii. Älä unohda, että me kuitenkin keskustellaan sinun rangaistuksesta, kunhan palaat”, harmaavalkoinen kolli sanoi ja loi minuun napakan merkitsevän katseen. Puraisin kieltäni kevyesti estäen pettyneen murahduksen kumpuamasta kurkustani. Ei mestarit noin vain unohtaneetkaan. Minulla oli kuitenkin tärkeämpääkin tekemistä kuin uuden rangaistuksen murehtiminen – pääsisin näyttämään mestarilleni, kuinka paljon olin kehittynyt metsästämisessä. ”Olettehan kumpikin ymmärtäneet tehtävänannon?”
Nyökkäsimme Heinätassun kanssa melkein yhtä aikaa.
”Siinä tapauksessa, Nopsatassu, sinä voit jo lähteä”, Kuuralumo sanoi. Nyökkäsin hieman yllättyneenä siitä, että arviointi tehtiin heti.
”Onnea”, Heinätassu toivotti tomerasti ennen kuin käänsin selkäni hänelle ja Kuuralumolle. Kiitin siskoani luomalla tähän jännittyneen hymyn, ja työnnyin sitten ulos leiristä.

Minua vastaan ei onneksi tullut muita kissoja, vaan sain rauhassa kulkea valitsemaani reittiä. Kuljin jokea ylävirtaan sitä kuitenkaan ylittämättä. Aikeenani ei ollut kalastaa, vaikka osasinkin, koska tassujani pisteli ajatus kokeilla oravanpyytämistä. Olin jo päättänyt, että halusin saalistaa linnun ja oravan, sillä halusin kerrankin käyttää kuudensia varpaitani.
Ylitin jokeen yhdistyvän virran läpi kahlaten, sillä niin sain peitettyä hajuani saaliseläimiltä. Käytin kaikkia oppimiani taitoja, ja koska tiesin että Kuuralumo oli lähtenyt leiristä perääni ja tarkkaili minua nyt jostain taempaa, naurettaviin virheisiin ei ollut varaa.
Virralta suuntasin suurta kuusta kohti, jonka luota ottaisin suunnakseni Varjoklaanin puoleisen rajamaaston, ellen onnistuisi nappaamaan saaliita siihen mennessä. Koska sää oli edelleen viileä eivätkä pilvet läpäisseet auringonvaloa, uskoin, ettei minun tarvitsisi kovin kauaa etsiä saalista. Eläimet liikkuivat juuri tällaisella säällä, sillä sitten kun aurinko paistoi, oli liian lämmin ruoan aktiiviseen etsimiseen.
Pysähdyin hetkeksi vielä lehdettömän kasvillisuuden keskelle ja haistelin ilmaa. Osasin myös ikään kuin maistella ilmaa suu raollaan kuten Kuuralumo oli opettanutkin, joten hyödynsin sitäkin taitoa. Metsänpohja oli täynnä tuoreita ja vähemmän tuoreita hajujälkiä jotka risteilivät sinne tänne, mutta harmikseni suurin osa niistä kuului hiirille tai myyrille. Jatkoin siis matkaani mutkitellen, suu aina välillä raollaan jotta havaitsisin oravan tai jonkin maassa käyneen linnun hajun mahdollisimman pian.
Hetken tuloksettoman etsimisen jälkeen löysin kuin löysinkin oravan hajujäljen. Se kulki viistosti edestäni, ja oli onnekseni hyvin tuorekin. Orava ei voinut olla kaukana, joten terästin kuuloani ja pysähdyin. Muutaman hännänmitan päässä oli jonkinlainen matala mutta tuuhea puska, jossa kyseinen puuhkahäntä taisi rapistella. Ennen kuin lähdin lähestymään otusta, yritin aistia jonkinlaisen tuulen turkissani. Järveltä päin, eli takaani kävi viima, joka pörrötti karkeaa turkkiani. Orava ei onneksi ollut suoraan hajujälkeni kohdalla, joten minulla oli vielä aikaa siirtyä tuulen alapuolelle ennen kuin se tajuaisi väijytyksen. Siispä kiersin melko suuressa kaaressa sopivaan kulmaan, hiljentäen jokaista askeltani ettei ne olisi rapisseet edellisvuonna pudonneita kuivia lehtiä vasten.
Jokiklaanin reviirin metsänpohja ei yleisesti ottaen ollut mikään tihein, joten kun asettauduin hiipimisasentoon, jouduin lähestymään lähes suojatta oravaa. Se ei kuitenkaan haitannut, sillä osasin varoa jokaista askeltani samalla, kun hiivin vatsakarvat maata vasten viistäen eteenpäin. Minulla oli oravaan suora näköyhteys, ja mitä lähemmäs pääsin, sitä matalammaksi yritin asettua. Pörröhäntä onneksi touhusi puuhiaan selkä minuun päin, joten se ei huomannut mönkimistäni lähemmäs. Kohtalokas virhe, orava! Mutta juuri kun olin asettamassa jalkojani loikkaan, orava kääntyi minuun päin. Me kummatkin jähmetyimme hetkeksi, sitten orava jätti pähkinänsä maahan ja kipitti lähintä puuta päin. Hätäpäissäni ponkaisin sen perään, mutta kun yritin nousta runkoa pitkin, en saanut tarpeeksi hyvää oteta sileää kaarnaa vasten ja minun oli pakko tiputtautua alas. Orava oli jo hyvän matkan päässä yläpuolellani, joten turhautuneesti puhahtaen päästin sen menemään.
”Hiirenpapanat”, sähähdin hiljaa, huiskauttaen häntääni ärtyneenä. Sitten muistin olevani arvioitavana, ja vaivihkaa yritin vilkuilla hartioideni ohi näkyikö Kuuralumoa. Toivoin ettei kolli ollut nähnyt epäonnistumistani, vaikka se olikin aika epätodennäköistä. Täytyi vain jatkaa sinnikkäästi etsimistä. Voih, Varjoklaanin puolella oravia olisi paljon enemmän. Miksen voinut syntyä varjoklaanilaiseksi…
Jatkoin kohti suurta kuusta yrittäen löytämällä löytää oravan hajujälkeä. Hajujälkiä oli monia muitakin, ja niiden määrä tuntui vain tihenevän sitä mukaa mitä kauemmas järvestä kuljin. Jos oravan jälki sattui nenään, se oli niin haalea että ruskeaturkkinen eläin oli oletettavasti kulkenut kohdasta päiviä sitten. Aloin olla turhautunut. Ajatukseni harhailivat äskeisen epäonnistumisen kautta pelastuspartioon, jonka lähtemisestä oli nyt kaksi päivää. Olivatkohan kaikki vielä kunnossa? Taivaltassuakaan ei näkynyt, joten ehkä hän oli päättänyt käyttäytyä kunnolla kerrankin.
Koska en ajatuksiltani keskittynyt täysin ympäristööni ja kulkemiseeni, astuin puolivahingossa lahon oksan päälle. Se halkesi painoni alla rusahtaen saaden minut valpastumaan. Hännänmitan päässä olevasta vatukkapuskasta nousi pari piilossa ollutta räkättirastasta lentoon, varoitushuutoa rääkyen. Tajusin, että tilaisuuteni napata lintu olisi tässä eikä kohta, joten loikkasin puskan viereen ja siitä kaikin voimin toisen, matalammalla lentävän räkättirastaan perään. Sillä oli vaikeuksia nousta korkeutta viereisen kuusen vuoksi, joka oli linnun lentoreitin tiellä. Venytin itseäni yrittäen saada otetta jostain harmaan linnun osasta. Tunsin, kuinka oikean etutassuni kynnet tarttuivat huutavan linnun siipisulkiin, ja samoin tein yritin lennättää lintua takaisin maahan samalla kun itse putosin. Onnistuin kuin onnistuinkin iskemään räpistelevän linnun maahan, antaen itselleni lisäaikaa tappaa nokkaeläin. Heti kun takatassuni tavoittivat maata, ponnistin itseni linnun niskaan ja hiljensin räkättävän rastaan katkaisemalla sen niskat. Tyytyväisenä saaliiseeni tasasin hengitystäni hetken aikaa ennen kuin nostin sen niskasta suuhuni.
Jatkoin matkaani isoa kuusta kohti, joka näkyikin jo loivan ylämäen harjalla. Yritin löytää oravan hajujälkeä, mutta tehtävä oli aivan mahdoton – räkättirastaan haju oli vielä liian voimakas. Siispä päätin haudata linnun loivan mäen juurelle lumen sulamisvesistä muodostuneeseen kosteaan kohtaan, jonka tunkkaisen hajun ajattelin peittävän tuoresaaliin hajun alleen. Kaivoin suunnilleen linnun kokoisen syventymän, jonne räkättirastaan asetin, peittäen linnun märillä lehdillä, heinillä ja oksilla. Eiköhän se siinä pysynyt sen aikaa, kun metsästin oravan.
Loin vielä katseen ympäristööni, yrittäen löytää mestariani paljaasta metsänpohjasta. Hämmästyksekseni en nähnyt harmaavalkoisesta turkista merkkiäkään, vaikka olisihan sen värisen kissan pitänyt näkyä keltaruskeassa maisemassa helposti. Kuuralumolla täytyi olla nerokas tapa piilottaa itsensä, tai sitten hän oli unohtanut minut täysin.
Lähdin etsimään oravien hajujälkiä nousten loivasti ylämäkeen. Tällä kertaa osasin varoa askeliani samalla, kun haistelin maata ja maistelin ilmaa. Oravan hajujälki löytyi yllättävän nopeasti pajupuukeskittymän luota, josta lähdin jäljittämään eläintä yhä ylämäkeen nousta. Otus oli kulkenut pitkän matkaa maata pitkin, mikä oli minun kannalta hyvä asia. Hajujälki oli melko tuore, ja voimistui sitä mukaa mitä pidemmälle kuljin.
Pysähdyin hetkeksi ja katselin ympärilleni luoden mielikuvaa sijainnistani, etten eksyisi. Suuri kuusi kohosi ketunmitan päässä minusta, ja olin jo noussut loivan ylämäen, sillä maa edessäni oli tasaisempaa.
Haistelin ilmaa ympärilläni. Oravan haju oli voimakas ja vaisto ajoi minua etsimään sen lähteen. Jatkoin oravan jäljittämistä, koska en vielä kuullut ympäristöstä ääniä jotka olisivat osoittaneet oravan olevan lähistöllä. Olin kuitenkin arvioinut väärin, sillä kun olin ottanut vain muutaman askeleen eteenpäin, lähti kyseinen orava vain hännänmitan päästä puskan takaa karkuun kohti lähintä tammea. Sähähdin tajuttuani että jäljittämäni orava oli ollut lähellä koko ajan.
”Tällä kertaa et pääse karkuun!” huudahdin pörröhännälle ja nopealla hypyllä muutin kulkuni suunnan tammea kohti. Voimakkaalla loikalla loikkasin puun runkoa vasten upottaen kynteni sen pehmeään kaarnaan, lähtien kapuamaan oravan perään katse siihen naulattuna. Oravalla oli sillä hetkellä vain hiirenmitan etumatka, mutta kevyempi eläin kapusi puun runkoa pitkin huomattavasti nopeammin kuin minä. Vaikka kehoani ei oltu tehty puun runkoa pitkin kavuttavaksi, keskitin kaiken voimani jalkoihini ja lyhyillä ponnistuksilla kiipesin sisukkaasti oravan perään.
Aloin saavuttaa oravaa, joka hidasti kiipeämistahtiaan. Veri kohisi korvissani kun kuroin hitaasti meidän välimatkaa umpeen. En jännitykseltäni ja keskittyneisyydeltäni tajunnut yhtään miten korkealla olinkaan, koska katseeni oli koko ajan ollut kiinnittyneenä oravan pörröiseen häntään.
Lopulta olin niin lähellä hölmösti hidastanutta oravaa, että pystyin venyttämään vasenta etutassuani ylöspäin, läimäisten sen elukan häntään.
”Ha!” huudahdin voitonriemuisena. Orava älähti ja yritti kiivetä korkeammalle, mutta otteeni sen hännästä piti. Puhisten kampesin itseäni kolmen tassun avulla ylemmäs, hitaasti, niin että lopulta sain otettua pyristelevän eläimen leukojeni väliin. Orava jähmettyi kauhusta, kun tunsi minun hampaani sen selkänahassa. Pysähdyin hetkeksi miettimään. Minulla oli orava suussani, tosin elävänä. Nyt minun pitäisi vielä saada tapettua se, mutta miten?
Päätin laskeutua muutaman hiirenmitan alaspäin runkoa pitkin, samalla kiertäen itseäni puuta pitkin niin, että laskeuduin tukevan oksan päälle. Orava oli edelleen ihan paikoillaan suussani. Tunsin pienemmän eläimen tiheät sydämensykkeet kitalakeani vasten, mikä sai minut tuntemaan hetkeksi aikaa empatiaa saaliseläintä kohtaan. Varmaan tuntui kauhealta roikkua pedon kidasta ja vain odottaa kuolemaa.
Kun olin saanut kaikki neljä raajaani tukevasti oksalle, tapoin oravan. Nuolaisin suupieliäni tyytyväisenä itseeni ja suoritukseeni. Vaikka lihaksiini koski äskeisen työskentelyn myötä, oli oksalla elottomana roikkuva puuhkahäntä ollut ehdottomasti sen arvoinen. Toivottavasti Kuuralumo oli nähnyt tämän suorituksen, koska toista kertaa en sitä tekisi!
Laskeuduin korkeasta puusta alas hitaasti, häntä edellä, ja kaksi viimeistä hännänmittaa alas loikaten. Orava roikkui selkänahasta suussani, ja häntä ylpeästi pystyssä ravasin loivan mäen alas räkättirastaan hautaamispaikan luo. Lintu oli yhä tallessa kostean maa-aineksen alla, joten kaivelin sen esiin. Sitten minulle tuli kuljettamisongelma. Miten saisin oravan sekä räkättirastaan leiriin, kun ne eivät mahtuneet mitenkään suuhuni? Hetken turhautuneena pähkäiltyäni päätin että orava kulkee ihan hyvin selässäni ja linnun kannan suussani.
Matkalla takaisin leiriin tuli neljän kissan rajapartio minua vastaan. Oksaturkki oli Tyhjätassun kanssa johdossa, ja heidän perässään tulivat Hunajalaikku ja Lumitassu. Pysähdyin heidän kohdalleen sillä Oksaturkki käski ryhmänsä pysähtymään. Laskin rastaan maahan ja tervehdin kissoja nyökäten.
”Oletko sinä taas ilman lupaa ulkona?” Oksaturkki kysyi katsoen minua merkitsevästi. ”Vieläpä metsästämässä?”
Tuhahdin. Jokaisella soturilla taisi olla ennemminkin huono kuin hyvä kuva minusta, kun heti epäillään kommelluksia. Mutta tällä kertaa pystyin kerrankin vastaamaan valehtelematta, että olin luvan kanssa leirin ulkopuolella.
”Itse asiassa minulla on arviointi meneillään”, sanahdin näpäyttävästi. ”Olen juuri palaamassa leiriin.”
”Hyvännäköisiä saaliita”, Hunajalaikku huomasi ystävällisen yllättyneeseen sävyyn. Nuolaisin rinnustani pari kertaa kiusaantuneena, ennen kuin kiitin naarasta.
”Niin paitsi että jokiklaanilaiset ei syö lintuja”, Lumitassu huomautti.
”Sinullapa ei ole suuria korvia jotka tekevät kalastamisesta piinallista”, huomautin hieman närkästyneenä naarasoppilaan kommentista. ”Linnustan mieluummin, tiedäthän.”
Lumitassu pyöräytti silmiään, muttei kommentoinut mitään.
”Minun on paras palata leiriin, jotta Heinätassu ehtii suorittamaan arvioinnin vielä tänään”, totesin sitten, nostaen räkättirastaan taas suuhuni.
”Onnea loppupalautteeseen”, Oksaturkki toivotti ja ohjasi partionsa eteenpäin hännänheilautuksella. Kiitin nyökkäyksellä, ja lähdin innokkaan ripeästi ravaamaan leiriä kohti.

Kuuralumo oli jo leirissä. Hän istui Heinätassun seurassa muina miehinä, kun muita klaanilaisia käveli ristiin rastiin heidän ohi. Huomattuaan minun lähestyvän, mestarini nousi seisomaan ja katsoi minua hymyillen.
”Hyvää työtä”, kolli maukaisi kun olin laskenut rastaan ja oravan maahan. Hymyilin tyytyväisenä itseeni etenkin, kun huomasin Heinätassun tarkastelevassa katseessa kateutta. ”Se sinun puusta saalistaminen oli vaikuttavaa, vaikkakin se on vähän epätavallista jokiklaanilaiselle. Olet kuitenkin edistynyt hyvin metsästämisessä, vaikka teitkin muutaman virheen.”
Nyökkäsin kiitoksena kehuista. En ollut vähään aikaan ollut näin tyytyväinen itseeni, ja sain koko ajan pidätellä leveää hymyä, joka meinasi nousta kasvoilleni jokaisen kehaisun jälkeen.
”Aiotko raportoida Taivastähdelle?” kysyin.
”Aion, kunhan Heinätassukin on suorittanut arvioinnin”, Kuuralumo nyökkäsi.
”Joko minä pääsen lähtemään?” Heinätassu kysyi malttamattomuutta äänessään. Kuuralumo katsahti siskooni, muttei päästänyt tätä vielä menemään.
”Nopsatassu, saat rangaistukseksi viedä nämä tuoresaaliit klaaninvanhimmille ja jäädä heidän seuraansa jos he niin haluavat”, harmaavalkoinen kolli käski, harmikseni. Tyytyväinen ilmeeni lopahti kuullessani rangaistukseni. En minä halunnut luovuttaa vaivalla metsästämiäni tuoresaaliita haiseville klaaninvanhimmille! Katsahdin maassa makaaviin saaliisiin ja sitten taas Kuuralumoon tyrmistyneenä, mutta kollin ilme oli tiukka. Tiesin, ettei minun kannattanut laittaa vastaan, koska muuten mestarini voisi jättää raportoimatta päällikölle jotain tärkeää.
”Selvä”, huokaisin ja aloin keräämään tuoresaaliita maasta. Orava selkään ja lintu suuhun ja sitten oltiinkin valmiita menemään.
”Heinätassu, sinä voit nyt lähteä”, Kuuralumo sanoi siskolleni kun oli ensin varmistanut että varmasti tottelin. Naarasoppilas nyökkäsi ja kipitti sisäänkäynnille, kadoten siitä ulos. En pystynyt räkättirastaan takia toivottamaan hänelle onnea, mutta kun katseemme kohtasivat, loin Heinätassulle tsemppaavan hymyn.
Klaaninvanhimpien pesässä oli melkein tukalan lämmin. Kaikki pesässä asuvat kissat olivat sillä hetkellä paikalla, ja loivat minuun nyt kysyviä katseita kun naukaisin tervehdyksen. Repohäntä, isäni isä, ilahtui saapumisestani ja kampesi jaloilleen minut nähdessään.
”Hei Nopsatassu”, hän kehräsi tulematta kuitenkaan lähemmäs, mistä olin kiitollinen. Pesässä nimittäin haisi minun nenään edelleen, enkä halunnut – kaikella kohteliaisuudella – tietää, miltä sen asukkaat haisivat.
Laskin rastaan ja oravan maahan ja siirryin pesän suuaukon edestä syrjään ennen kuin istuin alas.
”Hei vain”, sanoin pieni hymynkare suullani. ”Toin teille tuoresaalista.”
”Minä en syö tuota lintua!” Lehtikynsi ilmoitti kärkkäästi mielipiteensä tuomisistani. Mikä siinä oli ettei Jokiklaanissa pidetty linnunlihasta?
”Terve Nopsatassu”, emoni emo Laventelitäplä tervehti tuttavallisesti samalla, kun tökkäsi Lehtikynttä tassullaan kylkeen. Vanha naaras sähähti muttei sanonut enää mitään.
”Minä olen kyllä Lehtikynnen kanssa samoilla linjoilla, vaikka arvostan tuomisiasi.” Se oli Rastassiipi joka puhui. Pyöräytin silmiäni.
”Minä voin kyllä mielelläni syödä tämän rastaan, niin te voitte syödä oravan”, totesin ja työnsin ruskeaturkkista eläintä klaaninvanhimpien piirin keskellä. Kissat ääntelivät tyytyväisinä, ja alkoivat jakamaan tuoresaalista toistensa kanssa kierrättämällä sitä kissalta toiselle. Minä sain siis onnekseni syödä toisen metsästämistäni eläimistä, vaikka nyt en syömistä aloittanutkaan.
Koska rastaturkkiset klaaninvanhimmat eivät vaikuttaneet siltä että olisivat halunneet minun jäävän, päätin jäädä omasta tahdostani vaikka osa minusta halusikin jo oppilaiden pesään lepäämään.
”Haluatteko kuulla, miten metsästin tuon oravan?” kysyin salamyhkäisenä.
”Totta kai. Mukavaa että tarinankertoja on kerrankin joku muu kuin me”, Hankitaival hymähti. Muut loivat minuun kiinnostuneita katseita, kaikki paitsi Lehtikynsi. Rykäisin jotta saisin ääneni kunnolla auki, ja sitten aloitin.
Kerroin, kuinka olin etsinyt oravan hajujälkeä kauan, ja kun vihdoin löysin sellaisen, minun piti nousta pitkää mäkeä ylös hajun perässä, ja kuinka olin turhautunut pitkään jäljittämiseen. Kerroin, kuinka en ollut tarpeeksi valpas ja kuinka orava pääsi nenäni alta karkuun. Kerroin, kuinka en kuitenkaan antanut periksi vaan lähdin nopeasti kuin salama juoksemaan oravan perään, kuinka eläin yritti karata puuhun ja kuinka lähdin vimmattua vauhtia kiipeämään sen perässä puuhun.
”Eivätkö oksat olleet tiellä?” Repohäntä kysyi ihmeissään.
”Eivät tietenkään. Kiersin ne tuosta vain kiivetessäni”, vastasin itsevarmasti. Sitten kerroin siitä, kuinka orava hidasti vauhtiaan kuin luullen päässeensä karkuun. Kerroin, kuinka nappasin tassullani oravan hännästä kiinni, ja kuinka orava hätääntyi toden teolla yllättävän uhan alla. Kerroin, kuinka kiipesin oravan lähelle niin, että sain otettua sen leukojeni väliin, jotta sain kannettua sen oksalle.
”Elävänäkö sinä sen suuhusi otit?” Laventelitäplä kysyi epäuskoisena.
”Jep”, vakuutin nyökäten terävästi. Tunsin tyytyväisyyden piston varpaissani, kun Laventelitäplä ja Repohäntä hengähtivät ihmeissään. Sitten kerroin, kuinka orava oli jähmettynyt kauhusta jouduttuaan suuhuni, ja kuinka arvelin sen olevan puolikuollut jo ennen tappamista. Kerroin, kuinka kiersin puun runkoa samalla, kun laskeuduin, jotta olisin päässyt tukevalle oksalle, ja kuinka tapoin oravan katkaisemalla sen niskan.
”Niin minä metsästin tuon oravan”, päätin tarinani. Kissat henkäilivät vaikuttuneina, mikä sai minut pörhistämään rintaani ja kohentamaan ryhtiäni. Ilmapiirin kuitenkin rikkoi jälleen Lehtikynsi.
”Minusta puihin kiipeäminen ei ole ollenkaan jokiklaanilainen tapa”, naaras tuhahti. Rastassiipi katsahti vanhukseen silmäkulmat kurtussa.
”On tai ei ole, tuo oli silti hieno saalistus”, kolli äsähti pesätoverilleen.
”Lehtikynsi, minulla on kuudennet varpaat etutassuissani, mikä auttaa puihin kiipeämisessä huomattavasti”, kerroin, ja vaikka naarasta ei näyttänyt kiinnostavan, levitin toisen etutassuni varpaat niin että kaikki näkyi yksitellen. Rastassiipi ja Hankitaival nyökyttelivät kiinnostuneina. Repohäntä ja Laventelitäplä loivat ylpeät katseet minuun.
Vilkaisin klaaninvanhimpien pesän suulta olivatko Heinätassu ja Kuuralumo jo palanneet. Koska mestariani ja siskoani ei näkynyt siltä katsomalta, päätin jäädä klaaninvanhimpien pesään vielä hetkeksi. Jouduin myöntämään itselleni, ettei klaaninvanhimmissa ehkä mitään vikaa ollutkaan, vaan he olivat oikeastaan aika mukavaa seuraa.
”Aiotko syödä tuota lintua?” Repohäntä kysyi kun palasin takaisin. Räkättirastas makasi pää luonnottomassa asennossa edelleen pesän lattialla. Klaaninvanhimmat olivat tarinoidessani syöneet oravan, ja puhtaaksi kaluttu ruumis makasi nyt ovensuun vieressä.
”Aion”, vastasin ja kumarruin heti syömään.
”Liittyykö senkin metsästämiseen joku tarina?” Rastassiipi kysyi uteliaasti. Loin kolliin viekkaan katseen.
”Ehkäpä. Haluatteko kuulla?” kysyin. Kissat vaikuttivat pitävän ajatuksesta, joten aloin kertomaan huimasta loikastani jolla sain rastaan kiinni ja jolla onnistuin lennättämään sen maahan.

Nimi: Nopsatassu

05.05.2018 17:42
Väistin Kiviaskeleen heilahtavan tassun juuri ja juuri suurella loikalla. Laskeuduin kynnet esille maahan ja ponnistin siitä saman tien kylki päistikkaa setäni kylkeen.
”Äh”, kolli äsähti kun tämä kaatui maahan. Kierähdin salamannopeasti ja iskin tassuilleen nousevaa Kiviaskelta niskaan etukäpälälläni. Sitten loikkasin kauemmas odottaen vastaiskua, mutta sitä ei tullut. Kiviaskel hieroi niskaansa tassullaan ja katsoi minuun tyytyväisenä. ”Tuolla olisi saanut paljon vahinkoa aikaan jos kyntesi olisivat olleen esillä. Hyvä, vaikkakin hieman holtiton hyökkäys.”
Kehut olivat musiikkia korvilleni. Nuolaisin rinnustani pari kertaa peittäen tyytyväisyyttä tihkuvan ilmeeni.

Aurinko nosti itseään koko ajan ylemmäs taivaankannella. Olin harjoittamassa taistelutaitojani Kiviaskeleen kanssa. Kuuralumo ja Heinätassu olivat lähteneet rajapartioon ilman minua, joten käytin aikani hyödyksi.
Pelastuspartio oli lähtenyt liikkeelle tänään aamuvarhain, isäni ja ilmeisesti Taivaltassu heidän mukanaan. Olin nukkunut kerrankin pitkään, joten olin missannut lähtötilanteen. Mitä Poltetassulta oli kuullut, Taivaltassu oli lähtenyt mukaan verukkeena se, että hänen emonsakin oli partion mukana ja isä pelastettavana. Epäilin, tai hieman jopa toivoinkin että Taivaltassu lähetettäisiin takaisin klaaniin huonon käytöksen vuoksi. Mitäs ei ollut kertonut minulle mitään.

”En päässyt Kuuralumon ja Heinätassun kanssa harjoittelemaan kunnolla kun minun käskettiin ottaa rennosti näiden arpien vuoksi”, sanoin puhahtaen. ”Hävisin kaksi kertaa siskolleni. Meidän pitäisi siis harjoitella useamminkin kaksin. Vuokkotassusta ei ole vielä sinulla vastusta.”
”Eikä ole sinustakaan”, Kiviaskel huomautti saaden minut heilauttamaan korviani.
”Minähän olen melkein valmis soturiksi! Sitä paitsi mitä sinä siinä sitten niskaasi hierot jos minusta ei ole vastusta?” kysyin astellen setäni eteen.
”Pääsit yllättämään”, kolli puolustautui ja istui alas. Olin juuri sanomassa että oikeassa taistelussa hän olisi voinut saada avohaavan niskaansa, kun Kiviaskel jatkoi: ”Hyvä on, kyllä sinusta näkee että olet kehittynyt. Varjolehti on opettanut sinua hyvin.”
”Niin on, ja siksi minulla on kovat odotukset Kuuralumon suhteen”, totesin. Kiviaskel nosti toista kulmaansa.
”Muista kuitenkin että hänellä on kaksi oppilasta”, kolli sanoi ja näpäytti minua hännänkärjellä lapaan.
”Sehän siinä onkin ongelmana”, sanoin kurtistaen kulmiani. ”Onneksi se on vain väliaikaista.”
Kiviaskel nyökkäsi.
”Jos kerran haluat hyväksi soturiksi, niin sinun pitää tuntea Soturilaki”, kolli sanahti. ”Muistatko jokaisen kohdan?”
Huiskautin häntääni ja ilmeeni muuttui haastavaksi. ”Kokeile vaikka.”
”Tarvitseeko soturin tappaa vastustajansa?” Kiviaskel kysyi samoin tein.
”Kunniakkaan soturin ei tarvitse”, vastasin sukkelasti. ”Ellei se ole välttämätöntä itsepuolustukseksi.”
”Ja ellei kissa ole Soturilain ulkopuolinen”, Kiviaskel lisäsi saaden minut polkaisemaan maata turhautuneena unohduksesta. ”Entä pitääkö klaanin ulkopuolistakin pentua auttaa hädässä?”
”Pennun hätää ei saa laiminlyödä, joten pitää. Vaikka pentu olisi kotikisu, niin silti”, vastasin varmalla äänellä. Katsoin setääni suoraan silmiin osoittaen, ettei minun tarvinnut miettiä vastauksia. Kiviaskel nyökkäsi tyytyväinen katse silmissään.
”No onko soturin hyväksyttävää alentua kotikisun elämään?” Kiviaskel kysyi.
”Eei… Ei ole”, vastasin millisekunnin epävarmuuden jälkeen. Harmaa kolli nyökkäsi.
”Sinusta tulisi oikein pätevä soturi”, hän totesi. Hymyilin tyytyväisenä itseeni. ”Aion raportoida Kuuralumolle meidän harjoituksista, ja voin hyvillä mielin sanoa että osaat Soturilain ainakin pääpiirteittäin.”
Äh, ei kai nyt pieni unohdus paljoa haitannut? Nyökkäsin kuitenkin mielissäni.
”No niin”, Kiviaskel sanoi nousten seisomaan. Pettymyksen aalto vakavoitti ilmeeni. Ei kai me vielä lähdetä? Kolli kuitenkin jatkoi: ”Opetan sinulle vielä, kuinka puolustat itseäsi takajaloillasi. Sitten lähdemme takaisin leiriin.”

Auringonhuipun hetki oli juuri mennyt, kun palasimme nuoren soturin kanssa leiriin. Rajapartio oli palannut jo ties miten kauan aikaa sitten. Vuokkotassu kipitti mestariaan vastaan.
”Hei Kiviaskel”, naaras tervehti ensimmäisenä. Kiviaskel nyökkäsi hänelle pysähtyen. Vuokkotassu loi kysyvän katseen minuun. ”Missä olitte? Olisin halunnut lähteä harjoittelemaan kanssasi muttet ollut leirissä.”
Kiviaskel loi katsahduksen minuun. Minä heilautin korviani tietämättömänä asiasta.
”Olin kaitsemassa veljentytärtäni, hän kun vielä tarvitsee sitä”, kolli vastasi sitten. Kuulinko sarkastisuutta Kiviaskeleen äänessä?
”Hei, paraskin puhuja!” äsähdin ja tökkäsin harmaaturkkista kissaa kylkeen käpälälläni muka-loukkaantuneena. Vuokkotassun harmistunut ilme laimeni, ja hän tirskahti.
”No niin, menen nyt sanomaan Kuuralumolle meidän harjoituksista. Me voidaan sitten lähteä kokeilemaan metsästämistä”, Kiviaskel lupasi oppilaalleen, lähtien leirin keskustaa kohti. Minä puolestani astelin Vuokkotassun perässä oppilaiden pesää kohti ajatuksena levätä vähän taisteluharjoitusten jälkeen. Taivastähden klaanikokouskutsu sai minut kuitenkin vaihtamaan huokaisten suuntaa yhdellä tassunheilautuksella, ja otin suunnaksi Ison oksan.
Kokouksessa Taivastähti ilmoitti pelastuspartion lähteneen turvallisesti matkaan. Hän myös nimitti Jokiklaaniin uuden oppilaan, Tyhjätassun. En ollutkaan muistanut että pentutarhassa oli ollut asukkaita, vaan eipä minulla enää ollut syytä vierailla siellä. Lopuksi päällikkö ilmoitti samana iltana pidettävään kokoontumiseen lähtijät. Kaikki tuoreet oppilaat pääsivät matkaan, samoin Kuuralumo. Siskoni ei päässyt kokoontumiseen vieläkään, mistä olin aavistuksen tyytyväinen, sillä minäkään en tällä kertaa päässyt. Sihutassu tai Poltetassukaan eivät päässeet, mutta Omenatassu pääsi mukaan jo toistamiseen. Olikohan minun ja saman ikäisten pesätovereideni lähtemättömyyteen syynä viimekertainen tempaus?
Kokouksen päätyttyä katselin hieman nyrpeästi Viistotassua ja Lumitassua, jotka iloitsivat kokoontumiseen pääsemistä samalla, kun kaksikko asteli oppilaiden pesään. Päätin, etten halunnutkaan enää levätä, lähinnä ettei minun tarvinnut kuunnella pohdintoja kokoontumisesta. Sen sijaan tarvitsin murua rinnan alle, joten astelin Kiviaskeleen luo. Hän ja Vuokkotassu tekivät lähtöä metsästysharjoituksiin, kuten suunniteltua.
”Kiviaskel, saanko syödä jotain tuoresaaliskasasta?” kysyin keskeyttäen. Kiviaskel väräytti korvallistaan.
”Minun puolesta saat, kunhan muistat kiittää Tähtiklaania ateriastasi”, kolli sanoi.
”Kuinka voisin unohtaa?” vastasin hymähtäen. Kiviaskel nyökkäsi, joten käännyin kannoillani ja lähdin tuoresaaliskasaa kohti. Sen koko oli kasvanut kahden viime neljäsosakuun aikana melko lailla, kiitos Hiirenkorvan ajan joka oli jo täydessä vauhdissa.
”Hei Sihutassu”, kutsuin pesätoveriani matkan varrella. Naaras näytti toimettomalta, joten pyysin ja sain hänet kanssani jakamaan saaliin. Olin alkanut tulla paremmin toimeen tiikerinraitaisen positiivikon kanssa, ja pystyisin jopa sanomaan että pidin häntä kaverina. Sihutassu ei kuitenkaan ollut kantanut kaunaa kokoontumisen jälkeisestä illasta, mistä olin edelleen kiitollinen.
Siinä meidän syödessä ja vaihtaessa päivän kuulumisia, huomasin onnittelujoukon vastanimitetyn oppilaan Tyhjätassun ympärillä.
”Joko olet tavannut tuon uuden?” kysyin Sihutassulta.
”Näin lyhyessä ajassa? Kaipa häntä voisi onnitella mutta sinä vetäisit minut syömään”, oppilas sanahti ja virnisti. Katsahdin naaraaseen huvittuneena.
”Oppilaiden pesä alkaa olla aika täynnä”, totesin huoahtaen. ”Lieskalumen ja Kiviaskeleen pesän vaihdos toi toivottua lisätilaa mutta sitten Uikkutassu, Apilatassu ja nyt Tyhjätassu muuttavat tilalle.”
”Ei tilanne niin paha minusta ole”, Sihutassu sanoi ottaen viimeisen suullisen aavistuksen mauttomasta kalasta. Siirsin kalan ruotoa vähän kauemmas, mutta jätin sen sen verran lähelle että muistaisin viedä sen pois. ”Oppilaiden pesään mahtuu vielä ainakin kaksi oppilasta.”
”Aika tiukkaa tekee”, puhahdin. ”Onneksi ja toivottavasti en asu oppilaiden pesässä enää kauaa.”
Pidimme pienen hiljaisuuden, sitten vilkaisin Tyhjätassun suuntaan uudestaan.
”Olen muuten miettinyt, että mistäköhän Tyhjätassun etuliite tulee. Voikohan hänestä tulla kunnon soturia?” kysyin vakavaan sävyyn katsahtaen Sihutassuun veikeän kysyvästi. Sihutassu kurtisti toista kulmaansa kuin ymmärtämättä mitä tarkoitin. ”Katsos, jos hänen etuliite on tyhjä, niin tuleekohan se tyhjäpäisyydestä?”
Sihutassu naurahti hieman ja oli juuri sanomassa jotain, kun Tyhjätassun kohteliaan topakka ääni sai meidät kääntämään katseemme eteenpäin.
”Anteeksi kun häiritsen, mutta korviini kantautui sellaista tietoa, että minusta ei voisi tulla soturi”, kollioppilas sanoi astellen luoksemme. Korviini särähtivät muutamat ärr-äänteet jotka eksyivät Tyhjätassun puheessa vääriin kohtiin. Mittailin oppilasta katseellani, odottava ilme kasvoillani. ”Yritän kuitenkin parhaani päästäkseni soturiksi. Ja olen pahoillani, jos tunkeudun pesäänne. Yritän olla mahdollisimman pienesti.”
Vilkaisin Sihutassuun. Päätin hieman testata nuorempaa oppilasta, kuten olin tehnyt Tuhkatassullekin.
”Parasta ollakin pienesti, sillä minun selkää ei saa potkia kukaan”, sanahdin nousten istumaan makuuasennosta. Meinasin lisätä lauseeseeni ’muu kuin Taivaltassu’, mutta sehän olisi kuulostanut siltä että kaveerasin sen jupisevan oppilaan kanssa.
”En minä aio potkia sinua”, Tyhjätassu puolustautui.
”Hyvä niin”, totesin. ”Olen muuten utelias kissa, ja haluaisin tietää, että mistä nimesi etuliite tulee. Onko tyhjällä päällä jotain tekemistä asian kanssa, hmm?”
Sihutassu tökkäsi minua kylkeen ja nousi itsekin istumaan.
”Nopsatassu, älä ole ilkeä hänelle”, naaras sanoi. Tuhkatassukin asteli lähemmäs kuuntelemaan tilannetta.
”Halusin vain kysyä”, kohautin hartioitani ja käännyin taas katsomaan Tyhjätassua vastausta odottaen. Kolli istui ryhti lysyssä hännänmitan päässä minusta, ja kun hän ei muutamaan sekuntiin saanut sanottua mitään, Tuhkatassu asteli Tyhjätassun viereen katsoen minuun.
”Älä kiusaa itseäsi nuorempia”, kolli sanoi hieman epävarmalla mutta kuitenkin napakalla äänellä. Heilautin häntääni pari kertaa närkästyneenä. Kylläpä minun tekemisistä tehtiin taas isoa numeroa.
”Minähän vain kysyin”, äsähdin. ”Ja odotan että kysymykseen vastattaisiin.”
”Ei minun nimi anna minusta oikeaa kuvaa. Sitä paitsi sillä nimellä ole väliä, vaan sillä millainen sydän on”, Tyhjätassu sanoi kivakasti. Tuhkatassu nyökkäsi ollen samaa mieltä. Värisytin viiksiäni.
”No osaatko sitten soturilain ulkoa, jos et ole tyhjäpää?” jatkoin. ”Tiedätkö, milloin uusi varapäällikkö pitää valita edellisen kuoltua tai päälliköidyttyä?”
”Ei tietotaso sano, onko tyhjäpää vai ei”, Tuhkatassu pyöräytti silmiään ja laski häntänsä Tyhjätassun harteille. ”Tule, mennään oppilaiden pesään katsomaan sinulle pesäpaikka. Tässä seurassa ei voi hengittää.”
”Saman kuun sisällä”, Tyhjätassu vastasi vielä ennen kuin lähti Tuhkatassun perään.
”Väärin meni”, vastasin väräyttäen viiksiäni. Huikkasin vielä oppilaiden pesään lähtevät kaksikon perään: ”Muistakaa valita petipaikka mahdollisimman kaukaa minun petistä!”
Kohtasin Sihutassu tyytymättömän katseen kääntäessäni sielunpeilini naaraaseen. Hän ei sanonut mitään, mutta nykivästä hännänpäästä tiesin hyvin mitä hän ajatteli.
”Kunhan testasin häntä”, puolustauduin ehkä liiankin huolettomalla äänellä. Sihutassu pyöräytti silmiään.
”Miten sinustakaan voi tulla hyvää soturia kun olet tuommoinen hiirenaivo?” oppilas kysäisi huvittuneisuutta äänessään. Tuhahdin.
”Kyllä minun hiirenaivoihin vielä tulee järkeä, usko pois”, vakuuttelin ja nousin venytellen selkäni. ”Tämä kissa lähtee nyt harjoittelemaan ettei minusta tule sinun pelkäämää huonoa soturia.”
Luoden vielä viimeisen virnistyksen Sihutassuun, lähdin astelemaan Kuuralumoa kohti jonka olin bongannut sotureiden pesän suulla. Hän oli vaihtamassa kieliä Toivetuulen kanssa. Kaksikko nautti auringonvalosta, jota laskeva tulipallo vielä loi leiriin.
”Mitä teemme tänään, vai teemmekö mitään?” kysyin vaativasti kun soturit olivat huomanneet minut ja lopettaneet keskustelunsa.
”Mihinkäs sinulla on hoppu?” Kuuralumo kysyi hymähtäen.
”Sinä lähdet illalla kokoontumiseen joten haluaisin vielä harjoitella kanssasi ennen sitä. Haluan kehittyä, jotta minusta tulee hyvä soturi”, vastasin.
”Siinä tapauksessa voit mennä kehittymään Sahramitassun tykö”, Kuuralumo sanoi. ”Hänellä on varmasti sinulle joku homma.”
Katselin kollia hieman epäuskoisena ja nyreissäänkin. ”Ja mitenkähän se mahtaa kehittää minua?”
”Klaanitovereiden auttaminen on soturin tärkein tehtävä”, kolli vastasi ja suki Toivetuulen turkkia pari kertaa. ”Joten menehän tekemään velvollisuutesi.”
Lähdin harppomaan häntä huiskien parantajan pesää kohti. Kuuralumo keksi vain tekosyyn päästäkseen minusta eroon, näkihän hänestä ettei hän jaksa eväänsäkään liikauttaa. Turhauduin. Tämä ei ollut sitä mitä mestariltani odotin!
Parantajan yrtintuoksuiseen pesään päästyäni näin, kuinka Sahramitassu puhdisti Uikkutassun oikeaa etutassua kostealla sammaleella. Kumpikin katsahti minuun, mutta keskittivät huomion yhtä nopeasti toimenpiteeseen.
”Mitä Uikkutassun tassussa on?” kysyin uteliaan kohteliaasti ottaen muutaman askeleen lähemmäs.
”Hän astui havunneulasen päälle ja polkuantura rupesi vuotamaan verta”, Sahramitassu selitti, lopetti puhdistamisen ja tarkasteli oppilaan tassua vielä hetken silmämääräisesti, ennen kuin laski sen maahan. ”Kunnossa on, Uikkutassu. Sen ei pitäisi vuotaa enää.”
”Hienoa, kiitos Sahramitassu”, naarasoppilas sanoi iloisena ja poistui ohitseni parantajan pesästä.
”Olisinkohan voinut olla avuksi jotenkin? Täytellä jotain varastoja tai –” aloitin.
”Itse asiassa joo. Sammalvarastoni ovat ehtymässä, joten tarvitsisin sitä lisää”, parantajaoppilas maukui. Nyökkäsin helpottuneena siitä, ettei minun tarvinnut hakea mitään vaikeammin löydettävää. ”Kannattaa ottaa joku soturi mukaan nyt, kun kaksijalat ovat vielä uhkana. Hiljaisuusloiste tietää hyvät sammalpaikat, joten kysy vaikka häntä mukaan.”
”Selvä pyy”, sanoin ja käännyin kannoillani. Olin iloinen ja helpottunut kuullessani parantajaoppilaan äänessä tarmoa ja varmuutta, hän ei siis ollut enää niin masentunut mestarinsa katoamisesta. Ehkä pelastuspartion lähteminen leiristä, ja tieto siitä että toivo eli, oli piristänyt Sahramitassunkin mieltä, kuten monen muunkin.
En meinannut aluksi muistaa yhtään, miltä Hiljaisuusloiste näytti, mutta kun annoin katseeni kiertää leirissä olevissa kissoissa, tunnistin kilpikonnakuvioisen kissan kyseiseksi naaraaksi. Hiljaisuusloiste oli keskustelemassa muutaman muun kissan kanssa iltapartiosta Taivastähden kanssa, joten aloin miettiä josko pyytäisin jotakuta toista kissaa tulemaan kanssani. Koska pari ryhmäytymässä olevaa kissaa loi minuun katseita lähestyessäni, en kehdannut enää muuttaa suuntaa.
”Hiljaisuusloiste”, sanoin kohteliaaseen sävyyn. Kissat lopettivat keskustelunsa, mikä oli minusta äärimmäisen vaivaannuttavaa. Hiljaisuusloiste kääntyi katsomaan minua kysyvästi. ”Olisitkohan voinut lähteä kanssani hakemaan sammalia Sahramitassulle? Hän sanoi, että tiedät hyviä paikkoja mistä niitä voi hakea.”
”Oletko auttamassa Sahramitassua keräämällä niitä?” päällikkö tiedusteli. Nyökkäsin hieman varovasti, vaivaantuneena saamastani huomiosta.
”Kuuralumo sanoi että klaanitoverin auttaminen on soturin tärkein tehtävä. Ja minä tähtään hyväksi soturiksi”, vastasin. Taivastähti nyökkäsi. En pystynyt lukemaan kollin katseesta, oliko hän tyytyväinen vastaukseeni vai ei, joten käännyin Hiljaisuusloisteen puoleen.
”No voinhan minä tulla”, naaras myöntyi. ”Eihän meillä tässä mitään keskenkään ollut.”
Muut kissat nyökkäsivät. Niinpä minä lähdin kulkemaan Hiljaisuusloisteen vierellä leirin sisäänkäyntiä kohti.

Kalmea kuu hohkasi valoaan leiriin samalla, kun se kapusi hitaasti taivaankannelle. Kokoontumispartio oli juuri kokoontunut sisäänkäynnin eteen, ja kuulin Taivastähden ohjeistavan nuorempia oppilaita matkasta ja kokoontumisesta. Katselin ryhmää kateuden pistellessä selkäkarvojani. Poltetassu ja Sihutassu olivat liittyneet seuraani hetki sitten, ja istuimme nyt kolmistaan oppilaiden pesän suulla. Olin kietaissut hännän etutassujeni päälle vaikkei ilta kovin kylmä ollutkaan.
”Kuuralumokin lähti”, mutisin. ”Miksen minä päässyt?”
”Kunhan olet vain kateellinen”, Sihutassu tuhahti. ”Sinun onneksesi Heinätassukaan ei lähtenyt.”
”Etkö sinä muka ole kateellinen?” kysyin hieman topakasti.
”Ainahan se harmittaa kun ei pääse mukaan”, Poltetassu kommentoi. Sihutassu nyökytteli.
”Vaikka tekisi minun mieli lähteä noiden perään”, naaras hymähti ja siristi hetkeksi silmiään kuin juonta punoen. Käänsin katseeni partioon, joka poistui yhtenä sumana sisäänkäynnistä. Pian he olivat näkymättömissä.
”Minä voisin mennä nukkumaan”, Poltetassu haukotteli. ”Heräsin aamulla sen verran aikaisin hyvästelemään Taivaltassua että nyt maistuu uni.”
”Tulen samaa matkaa”, Sihutassu totesi. Toivotin heille hyvät yöt jääden vielä istumaan aloilleni. Heinätassukin kulki ohitseni luoden minuun ystävällisen katseen. Vastasin katseeseen, mutten pitkäksi aikaa.
Kun kissat olivat alkaneet hälvetä aukiolta, kehtasin vihdoin nousta seisomaan. Ravasin sisäänkäynnin viereen niin hiljaa kuin pystyin, yrittäen piiloutua varjoihin. Minulla oli suunnitelmana lähteä Ukkospolun sillalle. Olin pitkään odottanut sopivaa tilaisuutta, ja sellainen oli ikään kuin tipahtanut nenän alle tänään, kun kokoontuminen pidettiin. Olin nimittäin olettanut, ettei klaanien kokoontumista pidettäisi tässä kuussa ollenkaan, koska hätäkokous ja pelastuspartion lähteminen oli tullut sen kanssa päällekkäin. Eilisessä rajapartiossa Tuuliklaanin rajalle olin pystynyt suunnittelemaan reittini sillalle jo etukäteen, joten nyt pitäisi vain päästä lähtemään leiristä kenenkään huomaamatta. Olin edelleen hyvin tietoinen säännöistä, mutta halusin nähdä sen sillan.
Kun kukaan kissa ei katsonut tänne päinkään, hivutin itseni ulos sisäänkäynnistä ja lähdin ravaamaan suoraan loivasti nousevaa maastoa ylöspäin. Ukkospolun pitäisi tulla siellä vastaan, ja sitten minun pitäisi vain seurata sitä sillalle. Lumien sulamisesta kostea maa vaihtui pian kuivaksi, lumettomaksi ja keltaisten ruohojen peittämäksi. Aivan Ukkospolun vieressä oli puuton, paljaaksi ajettu alue, joten pysähdyin hetkeksi sen reunaan varmistaen ettei Hirviöitä ollut tulossa. En ollut koskaan nähnyt Hirviötä läheltä, ja näin lähellä Ukkospolkua sydämeni alkoi tykyttää lujempaa. Mitä jos sellainen nappaakin minut? Minun täytyi muistuttaa itseäni, etteivät Hirviöt voineet poistua Ukkospolulta, ja ne olivat muutenkin liian tyhmiä metsästääkseen kissoja. Lähdin siis varovaisia askelin astelemaan yhä Ukkospolkua päin. Aivan sen lähellä maa kohosi jyrkästi, ikään kuin polku olisi ollut hyvin pienen mäen päällä. Koska en ollut koskaan ollut näin lähellä Ukkospolkua, paloin halusta koskettaa sen kuulemma kovaa, mustaa kivipintaa.
Aivan Ukkospolun vieressä pysähdyin vielä kuuntelemaan mahdollisia Hirviöitä. Yö oli kuitenkin hiljainen kuin pentutarha, joten uskalsin astella kaikilla neljällä tassullani polulle. Se oli leveä, tasapaksu alue, joka jatkui kumpaankin suuntaan silmänkantamattomiin. Mutta hetkinen… Tässä Ukkospolussa ei ollut mustaa kivipintaa, vaan kova, hiekkainen ja epätasainen pinta. Oliko musta pinta kulunut pois tästä polusta? Oli syy mikä tahansa mustan kivipinnan puuttumiseen, en jäänyt miettimään sitä enempää, vaan jatkoin hiljaa matkaani kulkien aivan Ukkospolun viertä. Näinkin sillan jo, samoin Hevospaikan joka siinsi sen takana. Jännittyneisyys ja pelko takaa hyökkäävästä Hirviöstä sai minut kiihdyttämään vauhtiani, ja loppumatkan sillalle ravasin häntä pystyssä.
Sillan alkaessa Ukkospolun pohja muuttui. Siitä tuli kylmä ja kivinen, ja se oli tehty samanlaisista neliön muotoisista kivistä kuin sillan reunakin. Sekään ei harmikseni vastannut kuvausta mustasta kivipinnasta, joten sen enempää ihmettelemättä loikkasin sillan korkealle reunalle antaen hengitykseni tasaantua. En uskaltanut käydä istumaan ennen kuin saatoin olla täysin varma, ettei minua seurattu. Alapuolella humiseva joki esti minua kuulemasta mitään muuta, mutta enpähän ainakaan nähnyt mitään epämääräistä liikettä metsänpohjassa. Siispä istahdin kylmälle kivipinnalle ja kietaisin häntäni etutassujen päälle.
Tässä osassa Jokiklaanin reviiriä ei klaanin haju haissut niin vahvasti kuin olisi ehkä pitänyt. Kissat kävivät Ukkospolun lähellä harvoin, puhumattakaan sen ylittämisestä. Muistelin, että kissat kulkivat tämän sillan ali Ukkospolun toiselle puolelle ja reviirin kauimmaisimpaan osaan, jos oli pakko, joten tätä osaa ei merkattu kovin usein. Tein siis palveluksen klaanilleni, jos seikkailuni päätteeksi vahvistaisin hajujälkiä.
Järveltä puhalsi viileä tuuli, joka pörrötti häntäkarvojani. Ilta oli miellyttävän lämmin kylmän Lehtikadon ajan jälkeen, mutta vielä oli paljon lämpenemisen varaa.
Olin järven pintaa korkeammalla, joten sillan reunalta avautui henkeäsalpaavan kaunis näkymä järvelle ja sen yli Varjoklaanin ja Myrskyklaanin reviirille. Tuuliklaaninkin reviiri näkyi, mutta se jäi suurimmaksi osaksi Hevospaikan taakse piiloon. Loin katseen taivaankannella loistavaan kuuhun, joka yksin kertoi, että Tähtiklaani oli katselemassa kokoontumista. Se ei ollut aivan täysi, sillä täysi kuu oli ollut eilen tai toissapäivänä, en ollut aivan varma. Yö oli sen verran valoisa, ettei tähtiä näkynyt, vaan taivas loisti haaleansinisenä auringon voimasta. Taivas oli selkeä pilvistä. Siinä katsellessani upeaa maisemaa, minulle tosi jotenkin nöyrä olo. Tajusin ensimmäistä kertaa oikeasti sen, että maailma oli suuri ja jatkui klaanien reviireiden ulkopuolelle silmänkantamattomiin. Millaistakohan metsästysmaata kauempaa löytyisi? Tuskin ainakaan parempaa, kuin mitä tämä järviympäristö pystyi tarjoamaan.
Olin ehdottomasti tykästynyt tähän paikkaan. Joen humina oli kotoisa ääni ja rentoutti lihaksia, vaikka paikka oli uusi. Maisema oli upea, ja varmasti vielä upeampi Viherlehden aikaan. Aikoisin tulla sillalle uudestaankin silloin. Mutta nyt halusin nauttia tästä hetkestä.

Nimi: Sulkatassu

05.05.2018 17:27
Luku 1.

Auringonsäteet lämmittivät turkkiani, ja anturani hikoilivat kivellä, jolla istuin. Säteet heijastuivat myös kirkkaaseen veteen, jossa suurin koskaan näkemäni kala uiskenteli ympyrää, mutkitellen vedessä ees taas pyrstöllään ohjaten. Silmäni seurasivat kalan liikehdintää ihaillen. Voi, kumpa voisinkin joskus liikkua yhtä sulavasti ja huolettomasti! Sillä hetkellä valtaisa tumma pilvi kuitenkin peitti auringon ja loi varjon minun - ja kalan - ylle. Vilkaisin synkistynyttä taivasta harmistuneena. Kala kuitenkin uiskenteli yhä tyytyväisenä ympäriinsä. Nälkä kouraisi vatsaani, ja nuolaisin huuliani. Aurinko oli jo noussut huippuunsa, mutta en ollut vielä saanut syödäkseni, vaikka olinkin lähtenyt metsälle jo sen vielä ollessa nousemaisillaan järven ylle. Tämä kala olisi kuitenkin kaiken vaivan arvoinen, ja koko klaani olisi ylpeä minusta. Maltillisesti kohotin harmaan tassuni, pidätin henkeäni ja iski kynteni kalan limaiseen pintaan. Vesi roiskui ympäriinsä, ja takertui pisaroina viiksiini.


”Sulka hyvä, älä viitsi painia noin kovasti. Tiedät itsekin, että Paju on sinua pienikokoisempi!”
Huiskaisin ilmaa puuhkamaisella hännälläni ja olin juuri avaamassa suuni närkästyneenä, vastaan väittääkseni, kun rimpuileva karvakasa allani ehti ensin.
”Minä olen ihan yhtä taitava soturi kuin Sulkakin, ja kunhan minä tästä vähän kasvan niin sittenpä saat nähdä!”
Yllättäen pikkuinen naaras iski harmaalla tassullaan minua kuonoon ja ponnisti kaikin voimin takajaloillaan niin, että minä lensin kauniissa kaaressa Saukon, pentueen vanhimman päälle. Saukko oli meistä kaikista isokokoisin ja vahvin, mutta silti rauhallisin, ja nytkin hän härnäsi käpälällään valtavaa koppakuoriaista sillä aikaa, kun me, hänen sisarensa painimme pehmeällä heinäalustalla.
”Auts!” Saukko vinkaisi liiskaantuessaan painoni alle. Naurahdin takaisin hämilläni: minulle Pajun voimannäyttö oli ollut täysi yllätys, minä kun olin aina selättänyt nuoremman sisareni painiottelussa joka tilanteessa, niin kauan kuin vain jaksoin muistaa. Noustuani veljeni päältä hyppelehdin takaisin pienen harmaan sisareni luo ja laskeuduin vaanimisasentoon, jonka emo oli minulle jo ihan pienenä pentuna opettanut. Vilkaisin nopeasti vähän matkan päässä ladon seinämää vasten istuvaa vaaleanharmaata kissaa, jonka siniset silmät tuikkivat katsellessaan meidän pentujen temmellystä. Emo nyökäytti päätään hyväksyvästi; asento oli juuri oikea. Otin muutaman varovaisen askeleen kohti Pajua, joka parhaillaan siisti leikkitappelussa sotkeutunutta turkkiaan, painoin rintansa ladon puista, heinien peittämää lattiaa vasten ja ponnistin.
Tätä seurasi vain Pajun säikähtänyt vinkaisu, kun hyppäsin hänen niskaansa ja painoin hänet maata vasten.
”Hei, minä voitin! Jokiklaani voitti Varjoklaanin! Taas”, kailotin riemastuneena, pomppasi sisareni päältä ja hyppelehdin emoni luo. Sinisiipi, joka oli seurannut tarkkaavaisesti minun, villin tyttärensä saalistusasentoa ja iskua, värisytti viiksiään ja hymyili.
”Näitkö sinä emo, kun valloitin juuri Varjoklaanin leirin?” kysyin emoltani siniset silmät suurina. Sinisiipi naurahti matalan mrraun.
”Näinhän minä, kultaseni”, hän naukaisi. Paju vinkaisi turhautuneena ja tassutteli emon ja minun luo häntä riipuksissa. Hän oli selkeästi ollut varma ja ylpeä aiemmasta voitostaan, ja nyt hyvin turhautunut kun olin taas voittanut hänet taistelussa. Ja nimitin häntä vielä varjoklaanilaiseksikin.
”En minä ole varjoklaanilainen”, Paju vinkaisi surkeana, huuli mutrulla.
”Mutta sinä hävisit, joten kyllä sinun täytyy olla”, väitin kovasti ja istuin häntääni huiskauttaen ylpeänä emoni vierelle.
Sinisiipi oli kuitenkin eri mieltä. Hiljaisesti hän huiskaisi hännällään kutsuen Saukonkin vierelleen, ja antoi pentujensa käpertyä tuuhean häntänsä suojaan kuin linnunpoikasten pesään, jonka olin nähnyt vain muutamaa päivää aiemmin käydessäni ladon ulkopuolella katselemassa maailmaa.
”Kuulkaahan kultaseni, kun kerron teille. Yksikään järven klaaneista ei ole muita parempi, ihan niinkuin kukaan teistä ei ole toista parempi”, hän selitti hiljaisella äänellä meille pennuilleen, jotka kuuntelimme häntä korvat höröllä.
”Mutta Sulka on taitavin taistelija”, Paju väitti vastaan hämmästyneenä, ”ja Saukko osaa napata päästäisiä nopeammin kuin kukaan muu kissa.”
Huomasin, kuinka veljeni viikset värähtivät otettuna kehuista, ja tämä nuolaisi karhealla vaaleanpunaisella kielellään sisarensa kylkeä.
”Niin, ja sinä olet fiksu ja ajattelevainen”, emo lisäsi.
”Kaikki te olette taitavia, urheita ja erityisiä, ja kunhan vain kasvatte, teistä tulee hienoja sotureita, joista minä ja teidän klaaninne saa olla hyvin ylpeitä. Mutta teidän on hyvä tietää, että suurin ja vahvinkaan soturi ei aina ole täysin peloton, eikä klaanin taitavin metsästäjäkään aina saa jokaista päästäistä kiinni. Klaanipäälliköt ja parantajatkin tekevät virheitä.”
”Tuossahan on järkeä”, Saukko naukaisi mietteliäästi. Pajukin nyökytteli hyväksyvästi, mutta minä, joka olin kuunnellut emon selitystä aivan hiljaa, silmät nauliutuneina tämän syviin silmiin, yhtä sinisiin kuin omiini, en ollut aivan varma. Uskoin, että kunhan pääsisin itse soturiksi, olisin varmasti klaanin paras ja urhein, ja osoittaisin sen kaikille, jopa Sinisiivelle. En kuitenkaan tohtinut väittää vastaan emolleni, tyydyin vain tutkailemaan hänen katsettaan ja miettimään, mitä noiden viisaiden, yötaivaan sinisten silmien takana mahtoi liikkua, mitä ne olivat nähneet ja kokeneet.

Kun aurinko laski läheisen kukkulan taa, oli aika lähteä. Tämä oli hetki, jota olin odottanut siitä saakka, kun Sinisiipi oli ensi kertaa kertonut meille pennuilleen järven neljästä klaanista ja suurista sotureista, jotka taistelivat omiensa puolesta päivittäin soturilakia noudattaen. Ja niin kauan kuin jaksoin muistaa, olin haaveillut tulevaisuudestani soturina, klaanini palvelemisesta sisarusteni rinnalla. Yhdessä meistä piti tulla Jokiklaanin urhein kolmikko, joka kohtaisi jokaisen haasteen ja vastustajan yhdessä, rohkeina, toisiamme auttaen.
Kun emo oli kertonut meille lähdön olevan tänään, en ollut uskoa korviani. Nyt minä istuin ladon, siihenastisen elämäni rakkaimman kotini ovensuussa ja tuijotin kaukaisuuteen. Pian kotini olisi jossain muualla, kaukana täältä. Mutta voisihan silti aina tulla takaisin? Annoin sinisen katseeni kiertää pikkuista latoa, jossa lattiat peittyivät kevyen heinäkerroksen alle, jonka keskelle lattiaa aurinko ja kuu loivat aina vuorollaan valosiluetin, ja annoin sen pysähtyä lopulta ladon nurkkaan, jonne Sinisiipi oli koonnut aluskasvillisuudesta pesän, jota oli koristeltu satunnaisilla simpukoilla ja valossa kiiltävillä kivillä. Tuo pesä oli ollut turvapaikkani aina syntymästäni saakka, ihan niin kuin se oli ollut myös Pajun ja Saukon turvapaikka.
Sitten tunsin kevyen turkin kosketuksen, kun Saukko tuli vierelleni ja istuutui kiertäen häntänsä siististi käpälien ympärille. Syvään huokaisten annoin oman vartaloni painon nojata veljeni vahvaan kehoon ja painoin pääni tämän lavalle. Saukon kurkusta pääsi hento kehräys.
”Mitä luulet, millaista meidän klaanissamme mahtaa olla?” kysyin veljeltäni. Saukko oli hetken hiljaa, kuin miettisi oikeaa vastausta.
”Luulen, että pidämme siitä. Muistathan, että meistä piti tulla klaanin parhaita sotureita, eikö vain?”
”Todellakin”, Paju maukaisi ääni innosta kimeänä tassutellessaan meidän luoksemme, pörröttäen vähän korvantauksiaan, jotka emo oli juuri sukinut siisteiksi. Valmiiksi lähtöä varten.
”Mutta sitten kun minä olen soturi, en anna enää kenenkään sukia turkkiani. Sitten minä aion tehdä sen ihan itse, jos edes teen sitä ollenkaan!” nuori harmaa naaras uhosi irvistäen. En voinut estää viiksiäni värähtämästä sisareni inholle, osaten silti samaistua täydellisesti hänen tunteeseensa. Kukapa nyt pitäisi peseytymisestä?
Olin juuri kysymässä toisilta sitä viimeisintä, tärkeintä asiaa, joka sydäntäni painoi kaikkein eniten: olinko todella meistä ainoa, kuka oli epävarma? Ainoa, jota jännitti?
Valitettavasti kuitenkin emo ilmoitti, että oli aika mennä, ja kysymykseni jäi kysymättä. Yritin painaa mieleeni ladon tuoksun ja tunnun, kun vipelsin emoni ja sisarusteni perään, kohti tuntematonta.

Kuu nousi huippuunsa pimeälle taivaalle, ja vain tähdet valaisivat valkeita, jo paikoittain pois sulaneita hankia, joilla me neljä kissaa, yksi suurempi ja kolme pienempää, kuljimme. Sillä hetkellä en edes tiennyt, kuinka kauan matkaa oli jatkunut: tiesin vain tassujani kolottavan ja kylmän viiman raastavan ihoani, jota edes minunkaan normaalia paksumpi ja pidempi turkkini ei onnistunut suojaamaan. Minun rinnallani Paju pysähteli tuon tuosta lepuuttamaan jalkojaan, nostelemaan jäisiä käpäliään ylös kylmästä maasta. Välillä Sinisiipi otti meistä kunkin hampaisiinsa, ja kantoi pikku matkan. Me olivat kuitenkin jo kasvaneet sen verran isoiksi, ettei hentorakenteinen ja solakka naaras jaksanut meitä pitkästi kantaa, kun tuuli puhalsi vastaan jäädyttäen kaikki sisuskalut.
Toisella puolellani Saukko eteni valittamatta, sinnikästä tahtia eteenpäin. Tiesin hänen olevan meistä kaikkein vahvin ja jäntevin pentu, ja salaa kadehdin hänen sitkeyttään jatkaa määrätietoisesti eteenpäin, vaikka varmasti hänenkin viimeisimmät voimanrippeensä olivat valuneet matkan edetessä kuin vesipisarat märästä turkista hiekkaan.
”Ei enää kauaa”, Sinisiipi lupasi meille pennuilleen, ja enkä voinut olla huomaamatta, kuinka tämän huolestunut katse seurasi meidän etenemistään hangessa. Kohotin katseensa tähtiin, ja sain kummallisen rauhallisen lohdun niiden loisteesta. Emo oli joskus kertonut, että urheiden sotureiden henget purjehtivat tähtiin, kun aika heistä jätti. Ja siellä he odottaisivat klaanitovereitaan, kunnes voisivat jälleen kaikki olla yhdessä.
”Mutta miten käy pahoille kissoille”, olin silloin kysynyt emoltani, ”niille, jotka eivät ole yhtä urheita ja noudata soturilakia?”
Tähän kysymykseen Sinisiipikään ei ollut osannut vastata: hän oli vain vaipunut ajatuksiinsa, jättäen minut ja sisarukseni pohdiskelemaan asiaa yksinämme.
Olimme nyt saapuneet korkean aidan luo, ja nenääni leijaili täysin uusia tuoksuja, joista osan ehkä luulin tunnistavani, mutta joista osa oli täysin tuntemattomia. Tuoksu oli kuitenkin kokonaisuudessaan etäisen tuttu ja lohdullinen, haistoin vesikasvit ja tuoreen kalan, raikkaan ilman. Sinisiipi oli pysähtynyt aidan juurelle. Hänen turkkinsa oli pörhössä ja hänen katseensa harhaili, ikään kuin naaras olisi jännittänyt jotain. Seurasin emoni reaktioita niin hämmästyneenä, etten ensin edes huomannut kissaa, joka saapui aidan toiselle puolelle ja pujahti sen alitse, ennen kuin Pajun värisevä ääni varoitti asiasta.
”Emo, k-kuka tuo on”, hän takelteli hiljaa, hätkäyttäen minut ajatuksistani. Keskitin terävän, sinisen katseeni muukalaiseen.
Hän oli kolli. Jykevä keho, tummanharmaa turkki, leiskuvat, vihreät silmät. Hänen tuoksunsa muistutti samaa, kuin ilmassa leijuva tuoksu, tai sitten minä vain luulin niin. Joka tapauksessa, minulla oli outo olo tuosta vieraasta kissasta, ja vaistoni käski minun valmistautua hyökkäykseen. Suojelisi emoani ja sisaruksiani tältä kissalta, vaikka se tietäisi loppuani. Huolellisesti laskeuduin vaanimisasentoon ja päästin suustani sähähdyksen.
Vieraan kollin vihreä katse suuntasi minua kohti, ja tämän viikset vipattivat huvittuneina. Ennen kuin ehdin ponnistaa, kaappasi tämä minut käpäläänsä ja käänsi selälleni. Varoittamatta suustani pääsi pieni vinkaisu.
”Tassut irti, senkin varjoklaanilainen!” sähähdin ja kiemurtelin kauemmas tästä vieraasta kissasta.
”Rauhassa, pikkuinen”, kolli naukaisi. Hänen äänensä oli matala, jokseenkin huvittunut. Irvistin hänelle takaisin kulmahampaitani vilauttaen. En pitänyt tavasta, jolla tämä vieras kissa puhutteli minua.
”Tunturituuli”, Sinisiipi naukaisi varautuneella äänellä, ottaen tilanteen haltuun, ”tässä on Sulka, Saukko ja Paju.” Kollin ilme pehmeni hänen katsellessa meitä pentuja.
”Sulkatassu, Saukkotassu ja Pajutassu”, hän mumisi hiljaa, kuin sanat olisi tarkoitettu vain hänelle itselleen. Rypistin otsaani hämmentyneenä ja otin muutaman varovaisen askeleen taaksepäin.
”Kultaseni”, Sinisiipi sanoi, ”tässä on Tunturituuli, teidän isänne.”
Meidän isämme? Mitä, miksi? Sinisiipi ei ollut koskaan puhunut mitään mistään isästä, ja olin luullut hänenkin olevan taivaan tähtikissa. Vilkaisi äimistyneenä sisaruksiani, lukien oman hämmennykseni ja järkytykseni heidän kasvoiltaan.
”Mutta… ei meillä ole isää!” Saukko sanoi normaalia kimeämmällä äänellä, pörhisti turkkiaan ja painautui Sinisiipeä vasten. Huomasin Pajunkin olevan piiloutunut emonsa hännän alle, ihan hiljaa. Ensi järkytykseni oli mennyt hiljalleen ohi, ja sen sijaan mielenkiintoni alkoi herätä tätä muukalaista, meidän isäämme, kohtaan.
”Oletko sinä soturi?” kysyin hiljaa. Tunturituuli nyökäytti suurta päätään ylpeän näköisenä.
”Olen. Ja teistä tulee pian Jokiklaanin parhaat oppilaat, kunhan vien teidät klaaniin ja saatte omat mestarit, jotka opettavat teille kaiken soturina olemisesta”, hän lupasi.
”Mutta emohan tulee meidän kanssa”, Paju piipitti piilostaan, ”emo voi opettaa meitä.” Tunsin Sinisiiven värähtävän vierelläni.
”Valitettavasti kultaseni… minä en voi tulla kanssanne Jokiklaaniin. Mutta isänne pitää teistä varmasti hyvää huolta, ja teillä on pian uusi perhe, klaaninne”, Sinisiipi kertoi värisevällä äänellä. Minusta tuntui, kuin kylmä ja kova kynsi olisi painunut rinnastani läpi. Emoko ei tulisikaan? Ja me joutuisimme lähtemään tämän täysin vieraan kollin matkaan? Pajun suusta karkasi vaikerrus. Saukko, jonka järkytys oli käsin kosketeltava, oli ollut hiljaa koko ajan, mutta nyt hän avasi suunsa.
”Me tulemme aina katsomaan sinua”, hän lupasi, ”joka päivä, ja kunhan opin pyydystämään kaloja, voin tuoda sinulle sellaisen aina tullessani.”
”Voi, teillä on pian tassut täynnä työtä. On parempi, jos unohdatte minut nyt, ja kenties tapaamme joku päivä, kunhan olette isoja sotureita, ja teillä on omia pienokaisia.”
Minulla ei ollut sanoja. Tai ehkä niitä ei tarvittu. Vaikka olinkin syvästi järkyttynyt ja kaipasin jo valmiiksi emoani, aavistin silti, että näin meidän oli tehtävä. Ehkä kaiken oli määrä tapahtua näin. Siispä keräsin kaiken voimani, jota minussa vielä oli, ja naukaisin:
”Saukko, Paju, meidän on tehtävä tämä. Muistattehan, meistä piti tulla klaanin parhaat soturit?”
Saukko murahti tukahtuneesti, ja Paju vinkaisi ahdistuneen kuuloisena. Siirsin käpälälläni emon häntää sivuun ja tuuppasi harmaata sisartani lempeästi kylkeen, auttaen tätä nousemaan.
”Urheat pentuni, urheat”, Sinisiipi huokaisi lempeästi, suki vielä meidän pikkuisten turkkeja ja antoi helliä nuolaisuja. Painoin kasvoni hänen turkkiinsa ja hengitin hänen tuoksuaan, jotten koskaan unohtaisi sitä. Ja sitten oli jo aika päästää irti.
Hyvästeltyään Tunturituulen nopein sanoin ja elein, kääntyi Sinisiipi kannoillaan ja puikkelehti heidän jalanjälkiään pitkin pois, kunnes yö nieli hänen siluettinsa, eikä häntä enää näkynyt.

Ja matka jatkui. Tällä kertaa askeleista jokainen tuntui toista raskaammalta ja rinnassa painoi ikävä, kun jokainen askel vei meitä kauemmas tutusta ja turvallisesta. Minä kuitenkin jatkoin sinnikkäästi etenemistä, vaikka jäiset lumipaakut takertuivat käpäliini ja maa oli liukas kulkea. Hyvän matkaa kuljettuani eteenpäin nenääni tulvahti lisää uusia tuoksuja, ja kaksi uutta kissaa ilmestyivät näkökenttääni, rivakasti tassuttaen. Tunturituulen kurkusta pääsi ärähdys, ja tämä veti vaistomaisesti meidät pennut lähelleen, kun kissat tulivat luoksemme.
”Pentuja!” Lihaksikas, tummanharmaa kolli sähähti yllättyneenä, ja hänen karvansa nousivat pystyyn. Naaras hänen toisella puolellaan katsoi pentuja silmät laajenneina kuun kokoisiksi.
”Seittinenä, Lampihenki”, Tunturituulen ääni oli väsynyt, ”minä pyydän. Ottakaa heidät ja auttakaa minua viemään heidät leiriin.”
”Mistä sinä heidät löysit? Mitä edes ajattelit? Jokiklaani ei kaipaa riveihinsä luopioiden tai muiden klaanien pentuja!”
Kollin puheita kuunnellessani huomasin Tunturituulen huulen venyvän irveen, ja tämän kurkusta kohosi uhkaavaa murinaa.
”Sinä tottelet nyt minua. Ole hyvä ja auta minua kantamaan heidät leiriin, he ovat liian väsyneitä kulkemaan itse.”
Tunturituulen ääni oli suorastaan uhkaava, ja selvästi myös nämä muut kissat huomasivat sen. Lampihengeksi kutsuttu kilpikonnakuvioinen naaras nappasi kiinni Pajua niskanahasta, ja pienen naaraan suusta karkasi uupunut vinkaisu.
”Mitä sinä teet?” Seittinenä ärähti naaraalle närkästyneenä, ja sai vastaukseksi vihaisen hampaiden väläytyksen.
”Pistäpä omalle kohdallesi, hiirenaivo”, hän tiuskaisi meripihkasilmät leimahtaen ja lähti kantamaan Pajua suuntaan, josta he olivat tulleetkin. Hetken tämän menoa katseltuaan Seittinenä huiskaisi hännällään vihaisesti ilmaa, nappasi hampaillaan tiukasti minua niskasta ja lähdimme hänen peräänsä, Tunturituuli perässä Seittinenän esimerkkiä seuraten, Saukko otteessaan. Kyyti oli pomppuista ja minua väsytti kovasti, mutta varoin kuitenkin päästämästä ääniä tai nukahtamasta Seittinenän vahvojen leukojen puristuksessa.

Lisää kissoja. Niin paljon kissoja ja uusia tuoksuja, väsymys ja kaikki tunteet maan ja taivaan väliltä, joita olin käynyt sinä päivänä läpi, saivat pääni huimaamaan. Tunturituuli ohjasi meidät kaikki sisään kahden puun välistä, joita reunustivat pensaat, ja niin me tulivat laajalle aukealle, jonka poikki pujotteli kapea joki. Ujona katselin ympärilleni aukealla, ja viereltäni kuulin Pajun ihastuneen hihkaisun. Tämäkö oli leiri? Siellä täällä oli pensasrykelmiä, joista kömpi ulos kissoja yhä enemmän, kerääntyen aukion reunoille ja katsellen hämmentyneenä meitä kolmea vierasta pentua. Sitten, täysin varoittamatta, maailma heilahti ja putosin kipeästi kyljelleni kylmälle maalle, kun Seittinenä laski minut hampaistaan. Nopeasti kuitenkin keräsin itseni ja istuuduin ryhdikkäästi isäni Tunturituulen isojen käpälien juureen, saaden pian Pajun vierelleni. Vihreäsilmäinen naaras painautui minua lähemmäs, kuin olisi sillä tavoin voinut piiloutua vieraiden kissojen oudoksuvilta katseilta. Aukiolla oli muuten hiljaista, lukuunottamatta järkyttynyttä kuiskintaa ja turkkien pörhistelyä. Jollain tapaa aistin kuitenkin vastaanoton olevan kaikkea muuta kuin myötämielinen, ja minun vasta ylpeästi pystyssä ollut leukani painui maata kohden ja ryhtini romahti.
Silloin aukiolle asteli ylvään näköinen valkea kolli, jonka arvokkuus huokui ulospäin joka askeleella. Hänen turkillaan risteili juovina ja pilkkuina mustia merkkejä, ja hänen silmänsä loistivat taivaansinisinä. En voinut olla tuijottamatta valkeaa kissaa peittelemättömän kiinnostuneena.
”Tunturituuli”, kolli naukui hiljaisella, kylmällä ja arvokkaalla äänellä, ja hänen sininen katseensa nuoli ees taas sen katsellessa pentuja, ”ole hyvä ja selitä.”
”Nämä kolme ovat minun pentujani, ja toin heidät klaaniin. He ovat puhdasverisiä jokiklaanilaisia ja ovat ansainneet paikkansa oppilaina”, Tunturituuli kertoi kovalla mutta varautuneella, päättäväisellä äänellä koko Jokiklaanin tuijottaessa häntä herkeämättä. Kuiskinta yltyi seuraten Tunturituulen sanoja. Nielaisin kovaäänisesti.
”Puhdasverisiä jokiklaanilaisia? Jos näin on, kuka sitten on heidän emonsa?” Valkea kissa yritti pitää keskustelun asiallisena, mutta saatoin silti huomata, kuinka hänen kehonsa värähti sanojen myötä ja silmät laajenivat. Tunturituuli nielaisi ja oli hetken hiljaa, kunnes vastasi:
”Sinisiipi.” Jos olin alunperinkin ollut kuulevinani ilkeää, hämmentynyttä kuiskintaa, se ei totisesti ollut mitään tähän verraten. Olin tuntevinani, kuinka Paju kyljessäni värisi peloissaan.
”Sinisiipi katosi useampi vuodenaika sitten klaanista”, valkea sanoi terävällä äänellä, silmät sirrillään, ”hyvä on. Pennut saavat mennä Sahramitassun matkaan ja nukkua yönsä parantajanpesässä. Minusta tuntuu, että meillä on hieman keskusteltavaa. Minun pesääni”, hän naukaisi, nyökäytti päätään toiselle puolelle leiriä ja nopeasti meitä pentuja vilkaistuaan Tunturituuli seurasi hänen perässään tumma häntä jännittyneesti vääntyillen. Katselin kaipaavasti hänen menoaan. En tuntenut tuota kollia, mutta jollain oudolla tapaa olin jo ennättänyt kiintyä häneen. Jokin Tunturituulen läsnäolossa viestitti turvaa, ja tuntui kuin hän pitäisi meistä huolen. Kuka meitä nyt suojelisi vihaisilta kissoilta?
”Seuratkaa minua, pikkuiset”, sanoi nuori hiekanvärinen naaras, viittoen virran lähellä olevalle piikkipensaspesälle, jonne me pennut seurasimme häntä. Minusta tuntui, kuin olisin juossut koko maailman ympäri: niin uupuneet raajani olivat pitkän päivän jäljiltä, ja päästyäni piikkipensasseinämän taakse, lysähdin väsyneesti huokaisten pehmeälle makuualuselle, saaden pian Pajun ja Saukon painuneet mutta lämpimät kehot omaani vasten. Hiekanvärinen kissa touhusi parhaillaan omiaan valtavien yrttikasojen äärellä pureksien, painellen ja murskaten oudon tuoksuisia kasveja. Pian hän työnsi tassullaan meidän eteemme lehden, jonka päälle oli pureskeltu kolme pientä kasaa vihreänruskeaa pahantuoksuista mömmöä.
”Valmistin teille yrttiseoksen, jonka on tarkoitus palauttaa voimanne ja viedä nälkä ja kivut mennessään”, naaraskissa naukui lempeällä, heleällä äänellä.
”Minä ole Sahramitassu ja olen Jokiklaanin parantajaoppilas. Tämä on parantajanpesä, jossa hoidamme kuntoon sairaita ja uupuneita kissoja. Normaalisti meitä parantajakissoja on kaksi, kun mestarini Esikkolampi… no, täällä olette turvassa ja se on tärkeintä.” Hänen vihreät silmänsä loistivat lämpimästi, mutta jokin niiden ilmeessä viittasi myös haikeuteen hänen mainittuaan mestarinsa. Jollen olisi ollut niin väsynyt kuin sillä hetkellä, olisin kysynyt tuolta kissalta asiasta. Kuka Esikkolampi oli ja miksei hän ollut täällä? Olin kuitenkin liian väsynyt ottaakseni asiasta selkoa. Siispä tyydyin vain nyökäyttämään hänelle unisena, lipaisin oudon näköisen yrttimössön suuhuni ja nielaisin. Maku ori kitkerä ja sai irvistämään inhosta. En ollut koskaan eläessäni maistanut mitään niin inhottavaa. Vieressäni Saukko yskäisi inhosta, ja painoi sitten päänsä käpälilleen. Paju oli jo umpiunessa: hän oli sammunut saman tien yrttiseoksen nielaistuaan ja nukkui nyt rauhallisesti tuhisten.
Minä hymyilin hiljaa itsekseni. Päivä oli ollut raskas ja pitkä, enkä ollut koskaan ollut yhtä uupunut. Ja lisäksi minulla oli ikävä emoani. Mutta olin kuitenkin saapunut klaaniin, ja uusi elämäni siinsi vain käpäläniskun päässä. Nyt minun täytyi vain luottaa Tunturituuleen, että hän saisi mahtipontisen valkoisen kissan suostuteltua, jotta me pennut voisimme jäädä klaaniin Jokiklaanin soturioppilaksi. Silti minä kuitenkin luotin oudolla tapaa harmaaseen kolliin, vaikken ollut koskaan aiemmin häntä nähnytkään. Ihan kuin me olisimme tavanneet aiemminkin.
Hitaasti käänsin katseeni tähtiin, jotka kimmelsivät taivaalla. Ehkä jonain päivänä minäkin metsästäisin yhtenä noista tähdistä yhdessä emoni, Tunturituulen ja sisarusteni kanssa.
Tähtien loiste värjäsi vaaleanharmaan turkkini hopeiseksi, kun tämä laskin pääni veljeni lavalle ja vaivuin rauhalliseen uneen.

 

©2018 Metsäketo - suntuubi.com