Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
 1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Sihutassu

06.12.2018 21:25
"...Sihutassu ja Uikkutassu. Menkäähän valmistautumaan! Kokous on päättynyt." Kissat alkoivat hajaantua kokouspaikalta, ja astelin Marmoritassun kanssa aukion reunamille.
"Aww, l- sinä senkin onnekas karvapallo!" Marmoritassu nurisi leikkisästi. "Minäkin olisin halunnut nähdä muut klaanit!"
Naurahdin pienen yskähdyksen kera. Vaikka Marmoritassu olikin matkannut kaikkien klaanien seurassa, hän oli silti todella innokas pääsemään kokoontumiseen. Varmaankin tapaamaan matkan aikaisia tuttaviaan, ja no, olihan kokoontumisessa aina hienoa..
Huokaisin. "Olisin niin halunnut näyttää sinulle kokoontumissaaren."
Marmoritassu värähti. "Ja minä olisin halunnut nähdä sen. Mutta, ei surra nyt sitä, eikö niin?"
Hymyilin, ja hyppäsin tassuilleni. "Joo. Mennään nyt syömään! Minun pitää vielä ehtiä torkkuakin vähän, että jaksan kokoontumisessa!"
"Sinä nyt jaksat missä vain", Marmoritassu kiusoitteli, saaden minut nauramaan, sitten taas yskimään. Hän kääntyi katsomaan minua, kulma koholla, jolloin viestitin hänelle, ettei minulla mikään ollut. Hän mutristi huultaan, mutta nappasi sitten pienehkön kalan tuoresaaliskasasta, ja asetuimme aterioimaan parin muun oppilaan kanssa.

”Sihutassuu! Hei Sihutassu, herätys!”
Availin silmiäni tokkurassa. ”Vielä vähän…”
”Kokoontuminen, muistatko?”
Siinä vaiheessa räväytin silmäni ammolleen ja ponkaisin ylös, tuuppaisten kylkeäni tökkinyttä Marmoritassua taaksepäin. Hän päästi yllättyneen äänen, mutta piti tasapainonsa.
”Tuota, öm, sori”, mau’uin nopeasti ja pujottauduin ulos pesästä. Minua hieman huimasi, mutta pistin sen nopean nousun piikkiin.
Kokoontumiseen lähtijät olivat jo alkaneet kerääntyä aukiolle. Vilkaisin ylös; kuu oli kivunnut jonkin verran taivaalle, ja hohti valkeaa valoaan ympärilleen. Virnistin leveästi, ja hankkiuduin muiden seuraan, tunkien enimmäkseen sotureiden joukkoon. Nopsaraita kohotti kulmaansa, ja Kuuralumo hymähti sympaattisesti.
*Tohvelot*, ajattelin. *Minäkin olisin jo soturi, ellen olisi joutunut pikku kaksijalkaseikkailulleni…*
Yskähdin pari kertaa ja ravistin muistot päästäni kun Takiaistähti kokosi joukkion kokoon, ja tungin mahdollisimman etunenässä ulos leiristä. Aika tavata muut klaanit suuren taivalluksen jälkeen!

Päälliköt olivat juuri päättäneet kokoontumisen, ja jäin keskelle osin hermostunutta supinaa, joka oli puhjennut, kun oli käynyt ilmi, että sairaus, joka Jokiklaanissakin riepotteli monta kissaa, olikin kaikissa klaaneissa. No, oli kokoontumisessa positiivisiakin asioita noussut pintaan, mutta päähuomio keskittyi tautiin.
Minua oli alkanut väsyttää, ja kävellessäni leiriä kohti jäin jatkuvasti jälkeen muista. Vakuutin kaikille satunnaisten yskähdyksien kera olevani aivan kunnossa, väsynyt vain. He eivät näyttäneet uskovan minua, joten pyöräytin vain silmiäni ja kiirehdin edelle.
Leiriin päästyämme Sahramiloiste vei minut heti mukanaan, ja vaikka väitin ja väitin olevani kunnossa, en oikeastaan enää uskonut sitä. Tutkittuani minua hetken, hän katsoi minua kulmat ja suu mutrussa.
”Olet sairastunut tautiin, joka kulkee klaanien keskuudessa.”
”Ihanko tosi?” mau’uin sarkastisesti, saaden parantajalta paheksuvan katseen.
”Sihutassu, tajuatko, ettet voi vain oleskella kipeänä klaanitovereidesi joukossa? Voit tartuttaa ties kuinka monta!”
Vastaukseksi suunnittelemani sarkastinen nurina keskeytyi yskään, enkä enää jaksanut panna vastaan, kun Sahramiloiste tuuppi minut muiden potilaiden seuraan.
Vääntelehdin pitkään, mutten pystynyt nukkumaan yskän ja sairauden tuoman epämukavan olon takia. Siispä päätin vain jäädä paikoilleni, tuijottamaan ylös. Voisin ainakin yrittää olla herättämättä muita.

Nimi: Taivalrusko

04.12.2018 16:00
Kokouskutsun kajahtaessa aukiolla lopetin Hierakkakasvon turkin sukimisen ja nostin katseeni päällikköömme Takiaistähteen. Hierakkakasvo hymähti aavistuksen harmistuneen kuuloisena, lopettaen itsekin minun turkkini pesemisen ja nousi sitten jaloilleen. Kieltenvaihtamistuokiomme oli jäänyt harmillisen lyhyeksi, sillä minulla oli sisareni kanssa huomattavan paljon puhuttavaa, mutta Takiaistähden kutsua ei kannattaisi jättää huomiotta. Niinpä kampesin itseni jaloilleni ja seurasin Hierakkakasvoa, lyöttäytyen Heinämarjan ja Nopsaraidan seuraan kissajoukon laitamille. Tervehdin ruskeavalkoista naarasta nopealla kuonojen kosketuksella, ja käänsin sitten huomioni Takiaistähteen.
”Olemme kokoontuneet nimittämään klaanillemme uuden oppilaan”, päällikkö aloitti. ”Muurahaispentu, tulehan tänne.”
Metsäpalon myötä orvoksi jäänyt, Lampiturkin kasvattama nuori kissa asteli jännityksestä jäykin askelin pois kissajoukon keskeltä. Kilpikonnakuvioinen turkki oli suittu kiiltäväksi ja vihreät silmät loistivat innostuksesta, kun niiden katse kohosi Takiaistähteen. Pennun hännänkärjen väpätys sai viikseni värähtämään huvittuneesti, ja mieleeni palasi oma oppilasnimitykseni. Nimitys oli kyllä väistämättä jokaisen nuoren odotetuin päivä, vaikka muutaman päivän kuluttua tekisikin mieli palata pentutarhaan lepäämään.
”Muurahaispentu, olet täyttänyt kuusi kuuta ja on sinun aikasi päästä oppilaaksi. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona ansaitset soturinimesi, tunnetaan sinut Muurahaistassuna. Mestariksesi saat Nopsaraidan.”
Huomasin kumppanini korvien ponnahtavan yllätyksestä pystyyn, kun hänen nimensä mainittiin ja Takiaistähden katse kääntyi häneen. ”Nopsaraita, olet nuori ja tarmokas soturi, ja olet valmis saamaan ensimmäisen oppilaasi. Opeta kaikki taitosi ja tietosi Muurahaistassulle.”
Lyhyestä alkuhämmennyksestä toivuttuaan Nopsaraita nyökkäsi napakasti, käveli vastanimitetyn oppilaan luokse ja kosketti tämän kanssa pehmeästi kuonoja.
”Muurahaistassu! Muurahaistassu!” hurrasin muun klaanin mukana, ylpeän tunteen kupliessa vatsassani. Olisin odottanut jotain kateuden kaltaista ennemmin kuin ylpeyttä, mutta pakkohan se oli myöntää, etten voinut ottaa tätä millään tavalla negatiivisesti. Oli mahtavaa, että oppilasaikamme töppäyksistä huolimatta Takiaistähti oli valmis antamaan Nopsaraidalle näinkin pian oman oppilaan – vieläpä orvon pennun, jolla ei ollut vanhempia tukemassa ja jolle mestari tulisi näin ollen olemaan varmasti todella tärkeä tuki elämässä. Sitä paitsi, saisin olla aika sekaisin jos en tuntisi ylpeyttä kumppaniani kohtaan, kun hänen silmänsä kiiluivat kaikista peittely-yrityksistä huolimatta noin pirteästi ja innostuneesti.

”Onnittelut”, maukaisin Muurahaistassulle odotettuani, että onnittelijat olivat kaikonneet. ”Aikamoisen mestarin sait”, jatkoin vilkaisten Nopsaraitaa pieni virne naamallani. ”Saa nähdä, kumpi teistä käyttäytyy aikuismaisemmin harjoitustuokioiden aikana.”
”Sano vain suoraan, että olisit itse halunnut oppilaan”, Nopsaraita tuhahti muka loukkaantuneena ja irvisti. ”Muurahaistassusta tulee sinuakin suurempi soturi, odotas vain.”
”Sehän nähdään.” Huvittuneen tuhahdukseni jälkeen annoin katseeni pehmetä ja katsahdin taas Muurahaistassua. ”Ei mutta ihan vakavasti puhuen, Nopsaraita on kyllä varmasti loistava mestari. Valmistaudu vaan armottomiin harjoitustuokioihin, sillä hän ei varmasti päästä sinua helpolla.”
”Olen valmis tekemään töitä!” Muurahaistassu ilmoitti välittömästi, ponnahtaen jaloilleen. ”Minusta tulee koko metsän suurin soturi!”
”Siinä tapauksessa saatkin aloittaa heti”, Nopsaraita naukaisi oppilaalleen näpäyttäen tämän lapaa pehmeästi hännällään. ”Menehän etsimään paikkasi oppilaiden pesästä, niin ehdimme tänään vielä partioon.”
Muurahaistassu päästi innokkaan naukaisun ja pinkaisi kohti oppilaiden pesää. Nopsaraita hyrähti hilpeästi ja käänsi sitten katseensa minuun.
”Ohitin sinut tässäkin asiassa, korsto.”
”Ehdinkin jo odotella tuota lausahdusta”, naurahdin ja kosketin lempeästi Nopsaraidan kuonoa omallani. ”Kaipa minun sitten täytyy myöntää, että Takiaistähti suosii sinua.”
”Jos hän jotakuta tässä klaanissa suosii, se en ole ainakaan minä!” Nopsaraita puuskahti, mutta hänen silmänsä kiiluivat huvittuneesti. ”Etköhän sinäkin oppilaan pian saa. Käpypennusta ja Pakkaspennustahan tulee pian oppilaita.”
”Taidan nauttia vapaudesta vielä kun voin”, irvistin. ”No, joka tapauksessa, onnea. Mahtaakohan Muurahaistassu sietää sinua kahta päivää enempää?”
”Aika rohkeita sanoja kollilta, joka on päättänyt jakaa koko loppuelämänsä minun kanssani”, Nopsaraita virnisti ja nousi jaloilleen. ”Tulehan nyt siitä, ehdimme syömään jotain ennen kuin Muurahaistassu on valmis nukkumapaikkansa kanssa.”

Syötyämme hieman pesimme nopeasti toistemme turkit, kunnes Nopsaraidan oli jo lähdettävä lupaamalleen partiokierrokselle Muurahaistassun kanssa. Itse päätin pitää hyvin ansaitun tauon ja jatkaa keskustelua Hierakkakasvon kanssa; olin ollut jo koko aamun metsällä, sitten auringonhuipun partiossa, joten olin osani klaanitöistä tältä päivältä tehnyt. Etsin sisareni hahmon katseellani ja huomasinkin hänet leirin laitamilla, seinämien varjoihin piiloutuneena. Toinen kulmani kohosi hieman hämmentyneesti, kun huomasin naaraan katselevan ilta-auringon värjäämää taivaanrantaa haikein silmin.
”Hierakkakasvo, onko kaikki hyvin?” kysyin päästyäni sisareni luokse. Naaras vilkaisi minua hätkähtäen pienesti, ja hänen katseensa valahti leiriaukion lumen täplittämään maahan.
”Hei, Taivalrusko”, hän tervehti hiljaa ja hänen katseensa kohosi takaisin taivaanrantaan. ”On kaikki hyvin, minä vain… ajattelin isää ja emoa.”
Korvani värähtivät sisareni sanojen johdosta, ja katsahdin taivaalle, ymmärtäen nyt Hierakkakasvon haikeuden syyn; laskeva aurinko oli värjännyt taivaan liekinoranssiksi. Näkymä oli täsmälleen sama kuin päivänä, jona metsäpalo ehti huomaamattamme reviirillemme asti.
”He ovat turvassa Tähtiklaanissa”, maukaisin vaisusti ja istahdin Hierakkakasvon viereen, koskettaen siskoni kylkeä pehmeästi hännälläni. ”Pilviliidolla ja Lätäkköloikalla ei ole hätää, Hierakkakasvo. Meidän on päästettävä irti.”
”Tiedän”, Hierakkakasvo kuiskasi. ”Minulla on vain kamala ikävä heitä. Enkä totta puhuen osaa rentoutua, kun taivaanranta näyttää tuolta. Minä pelkään, että se kaikki tapahtuu uudelleen, Taivalrusko. Minä todella pelkään, että niin tapahtuu, vaikka nyt on jo pakkasta ja lunta maassa.”
”Niin ei tule tapahtumaan enää ikinä”, maukaisin yllättävän varmana asiasta. ”Oli poikkeuksellisen lämmintä ja kuivaa, Hierakkakasvo, tiedät sen kyllä. Me olemme täysin turvassa. Emo ja isä suojelevat meitä.”
Hierakkakasvo räpäytti pari kertaa silmiään, yrittäen saada niihin kihonneet kyyneleet tyrehtymään. ”Minä haluan heidät takaisin, Taivalrusko. On niin epäreilua, että heidät molemmat vietiin meiltä sillä tavalla.”
Silmäni pilkahtivat surullisesti, ja kurottauduin koskettamaan sisareni korvankärkeä kuonollani. ”Niin. On minullakin heitä ikävä”, totesin hiljaa. ”Ajattele tätä kuitenkin heidän kannaltaan, Hierakkakasvo. Jos toisen oli kuoltava, oli parempi, että molemmat pääsivät Tähtiklaaniin samaan aikaan. He olivat erossa pitkään, kun Pilviliito oli kaksijalkalassa. Emo kärsi jo koko sen ajan. Oli heidän kannaltaan parempi, että heidän loppunsa koittivat samaan aikaan.”
”Olet oikeassa”, Hierakkakasvo huokaisi hieman itkuisena, nojautuen taaksepäin. ”En voi kuitenkaan olla miettimättä, olisivatko he molemmat selvinneet, jos emon tassu olisi ollut kunnossa.”
”Palo sattui pahimpaan mahdolliseen aikaan”, myönsin hiljaa. ”Mutta mennyttä ei voi muuttaa. Metsäpalo oli armoton meille kaikille. Ainakaan emo ei joutunut kärsimään paljoa, ja isä sai haluamansa lopun”, jatkoin silittäen lohduttavasti naaraan kylkeä hännälläni. ”Piristyhän nyt, sisko, eivät emo ja isäkään varmasti haluaisi sinun surevan liikaa.”
Hierakkakasvo huokaisi syvään ja nyökkäsi. ”No, ainakaan sinulle ei käynyt kuinkaan. Tai Heinämarjalle ja Nopsaraidalle”, soturi maukui kurottautuen koskettamaan kanssani kuonoja. ”Pidä itsesi turvassa, Taivalrusko. Olet minulle äärettömän tärkeä.”
”Sinäkin minulle”, hymähdin lämpimästi. ”Kyllä me pärjäämme kaksinkin. Ja vaikka metsäpalo jollain ilveellä sattuisikin uudestaan, en antaisi sinulle tapahtua mitään.”

Nimi: Omenatassu

03.12.2018 17:51
Kylmä viima puhalsi turkkiini, kun kuljin rajan myöntäisesti. Edelläni kulki suklaanruskea ja valkoinen turkkininen naaras ja tämän perässä hänen oppilaansa. Rajapartion perässämme kulki tummanharmaan kolli.
"Kiristetään tahtia. Nuo pilvet eivät ennusta hyvää", Nopsaraita ilmoitti ryhmän edeltä. Katsoin taivaalle muiden tavoin. Pilvet olivat selvästi kerääntymässä taivaalle eikä ne näyttäneet tavallisilta sadepilviltä. Joen solina vierellämme kuljimme kohti putousta, kunnes jokin pysäytti meidät kaikki paikalleen.
"Kettu", Muurahaistassu edeltäni tunnisti hajun ensimmäisenä. Haju oli tuore ja tulossa putoukselta päin.
"Meidän kannattaisi tutkia asia ennen kuin voimme palata leiriin. Jos nuo pilvet kehittyvät myrskyksi, nukumme kaikki paremmin tietäen, ettei reviirillämme ole kettua", Tuhkaviiksi takaani naukaisi seuraavana. Jokainen meistä yhtyi tähän ajatukseen ja lähdimme kulkemaan varoan kohti putousta.

Saavuttuamme sillalle, joka johti kohti kokoontumisaukeamaa ja Tuuliklaanin reviiriä taivaalta oli alkanut jo sataa suuria lumihiutaleita.
"Pysytään yhdessä. Turha alkaa ottaa riskejä, jos se on vielä lähistöllä", Nopsaraita varoitteli. Haistelimme ilmaa samalla, kun seurasimme viheliäisen ketun jäljissä. Se kulki yhä syvemmälle reviiriämme.
"Odottakaa", naukaisin hätäisesti, kun kuulin karhinaa läheisestä pensaiden ja puiden takaa. Tuuli yltyi entisestään ja tuli pyry muuttui yhä sakeammaksi, mutta se ei estänyt, mitä tapahtui seuraavaksi.

//Tuhkaviiksi? Nopsaraita? jos jompikumpi haluatte jatkaa//

Nimi: Tikru

28.11.2018 16:26
____________________________________________

Nimi: Tikru

28.11.2018 16:08
Omenatassu: 6kp, 7kp

Nimi: Omenatassu

19.11.2018 23:35
Lehmusmyrsky kutsui minua, joten jätin keskusteluni ystäväni kanssa. Kävelin mestarini luokse, joka odotti minua. Hymyilin innoissani.
"Joku on selvästi valmis ensimmäiselle harjoitustuokiolle kanssani. Nyt kun tiedän taitojesi tilanteen", tämä vastasi tyytyväisenä. Nyökkäsin kevyesti.
"Tärkeintä on, että opin kaiken, mitä soturilta vaaditaan, vaikka se veisikin hieman enemmän aikaa", vastasin lyhyesti. Lehmusmyrsky nyökkäsi myöntäiseen sävyyn ja lähdimme sitten harjoittelupaikalle.

Oli alkanut jo hämärtää, kun lopetimme harjoittelutuokioni. Tunsin, että olin edistynyt parantamaan nopeutta hyökkäyksissäni, mutta hyökkäys ei olisi mitään ilman voimaa takamaan sitä. Se olisi alue, jota olisi harjoitettava enemmän, mutta nyt saisin olla tyytyväinen taitoihini. Kun viimein saavuimme leiriin, enoni käveli luokseni.
"Oletan, että paranet päivä päivältä", Suoraita sanoi ensimmäisenä, kun pääsimme olemaan kaksin. Katsoi tätä silmiin ja nyökkäsin sitten hymyilen.
"Ja joka päivä löydän enemmän parantamisen varaa taidoissani", sanoin rehellisesti. Enoni hymähti vastauksellini.
"Jokaiselle on aina parantamisen varaa oli kyse sitten soturista taikka itse päälliköstä. Ketään ei ole täydellinen ilman harjoitusta ja jatkuvasti hakua parantaa itseään klaanin hyväksi", enoni vastasi rehentelyyni. Nyökkäsin kevyesti myöntyen tämän ajatukseen. Jatkoimme sitten vaihtamalla päivän tapahtumia keskenämme.

Nimi: Omenatassu

04.11.2018 22:26
Uudet alueet reviirillä olivat mahtavia tutkia. Oli kiittämistä Tähtiklaanin, että oli olemassa toinen paikka, jossa klaanit saattoivat aloittaa elämään normaalisti. Tietysti nyt lähistöllä ei ollut järveä, missä saattoi uida, mutta tärkeintä olisi riistan saaminen, mitä sai joesta. Vaikka kala maistui hieman tavallista erilaiselta, se oli silti syömäkelpoista eikä variksenruokaa.

"Omenatassu", Lehmusmyrskyn ääni kantautui korviini, joten käännyin äänen suuntaan. Naaras käveli luokseni päättäväisin askelin.
"Onko jokin vialla?" kysyin tältä ensimmäisenä. Tilanne pysyi kuitenkin melko tyynenä.
"Tiedän, etten pysty korvaamaan entistä mestarisi Tulimieltä, mutta aion tehdä parhaani. Ajatukseni olisi katsoa, mitä osaat ja missä olisi parantamisen varaa", naaras sanoi. Nyökkäsin yhtyen tämän ajatukseen. En ollut ehtinyt paljon pysyä koulutuksessa auttaessani klaania lisäksi Lehmusmyrky oli myös ollut kiireinen. Jo ennen nimitystä uudeksi mestarikseni kaikki olivat kiireisiä leirin rakentamisessa ja reviirien kartoittamisessa.
"Ajattelitko, että katsoisimme nyt, mitä osaan?" varmistin vielä mestariltani. Tämä nyökkäsi ja lähti johtamaan tietä. Seurasin vilkkain askelin tämän perässä.
"Meidän on kuitenkin pidettävä tuokio lyhyenä, jotta ehdit klaanien kokoontumiseen tänä iltana", mestarini muistutti vielä ennen kuin poistuimme leiristä.

Nimi: Zare

31.10.2018 16:48
_________________________________________________________

Nimi: Zare

31.10.2018 16:48
Omenatassu// 5kp

Nimi: Omenatassu

07.10.2018 23:56
Keskustelin vähän aikaa Uikkutassun ja Marmoritassun kanssa päällikköiden puheen jälkeen ennen kuin aloin etsiä enoani Suoraitaa kissojen seasta. Ymmärrettävästi hän oli ympäröinyt itsenä muiden klaanimme kissojen seuraan. Koko matkan ajan oli kiitollinen enoni suuresta kärsivällisyydestä sietää muiden klaanin ympäröivän häntä vain hännän mitan päässä.

"Voinko keskustella enoni kanssa kahden kesken?" kysyin koko porukalta. Vain eno jäi seuraani hetkessä.
"Mitä veljentytäreni kaipaa?" tämä puhui hieman epävarmasti.
"Sinut ilman, että vilkuilet olkasi taakse joka hetki", sanoi selvästi esittäen huumorin.
"Saat sen enosi, kun saamme reviirin, jossa on leiri", enoni vastasi hieman vakavassa ääneessä. Murahdin ensin epätyytyväisenä tämän vastaukseen, mutta aloin sitten kehrätä tälle.
"Oli se mikä vain puoli sinusta eno. Haluan vain enoni", vastasin tälle hassusti. Hymyilin tällä odottaen tämän sanovan jotain.
"Muistutat joskus liikaa vanhempiasi", enoni naurahti surullisesti. Vastasin siihen hymähtäen lyhyesti. Otettuani syvään henkeä jatkoin keskustelua hänen kanssaan ennen kuin nälkä alkoi kurnia vatsaamme.
"Katsotaan saammeko mitään vatsaamme", enoni sanoi ja lähti.

Nimi: Zare

03.10.2018 16:01
___________________________________________________________

Nimi: Zare

03.10.2018 16:01
Nopsaraita// 23kp, 41kp
Lumitassu// 8kp
Taivalrusko// 23kp

Nimi: Nopsaraita

01.10.2018 14:56
Naurahdimme Taivalruskon kanssa yhtä aikaa, kun Haukkapolte jälkikasvuineen olivat kuuloetäisyyden ulkopuolella. Kaurispentu ja Kyynelpentu olivat hetki sitten käyneet ujoina kysymässä lapojeni kahdesta arvesta, kun he olivat Haukkapoltteen mukaan hipsineet omille teilleen. Olin kaksikolle sitten kertonut tarinan siitä, kuinka sain arpeni koiralta, ja pentujen reaktio oli ollut näkemisen arvoinen. Ensimmäinen kerta, kun arpienkuvotukset olivat jollain tapaa hyödyksi.
”Hulvaton kaksikko”, hyrähdin viitaten Kaurispentuun ja Kyynelpentuun.
”Muistuttavat meitä oppilaina”, Taivalrusko hymähti, enkä voinut väittää vastaan.
”Me oltiin kyllä vielä pahempia riiviöitä”, totesin huvittuneena katsahtaen kolliin, välittävä pilke katseestani hohtaen kun jatkoin: ”Ja taidetaan olla vieläkin.”
”En myönnä, mutten kielläkään”, Taivalrusko virnisti. Pyöräytin silmiäni muka-kyllästyneenä, mutta kurotin kuitenkin koskettamaan kollin poskea lempeästi.
”Minä menen nukkumaan”, sanoin ja nousin seisomaan. Taivalrusko nyökkäsi, ja hänen eleestään kosketimme vielä toistemme neniä.
”Hyvää yötä, riiviö”, hän sanoi virnistäen. Kolli ei kuitenkaan peitellyt äänestään kuuluvaa kiintymystä.
”Nähdään aamulla”, sanoin ennen kuin lähdin astelemaan Heinämarjaa kohti.
”Jos ei ennen sitä!” Taivalrusko huikkasi perääni. Käännyin vielä katsomaan kissaa kohti, nyökäten huvittuneena.

Kävin sanomassa Hierakkakasvon, Lampiturkin ja Järvimielen kanssa olevalle Heinämarjalle, että tulisi nukkumaan minun ja Simpukkapuron kanssa, jos vain haluaisi. Sitten suuntasin hieman ylärinteessä olevaa, multaiseen seinustaan muodostunutta pesää kohti, jonne olin aiemmin huomannut Simpukkapuron menevän. Matkalla nyökkäsin tervehdykset Särkkäviikselle ja Hallakasvolle, jotka astelivat turkit toisiaan vasten hipoen alarinteeseen.
”Hei”, tervehdin sumuisen illansuun pimentämän pesän suulta. En halunnut pelästyttää yksin olevaa Simpukkapuroa, joten ilmoitin tulostani ajoissa.
”Nopsaraita?” Simpukkapuro kysyi nostaen päänsä etutassuiltaan.
”Minähän se”, totesin ja hipsin aavistuksen ahtaan pesän perällä emoni viereen. Kun olin asettunut tiukalle mutta riittävän mukavalle kerälle, emo kysyi: ”Mikäs sinut tänne tuo?”
”En ole kulkenut kanssasi koko matkan aikana, joten ajattelin että nukun nyt kanssasi”, vastasin koskettaen emoni poskea kuonollani. ”Heinämarjakin tulee varmaan nukkumaan tänne.”
Simpukkapuro päästi hiljaisen kehräyksen. En ollut isän kuoleman jälkeen viettänyt emoni kanssa juurikaan aikaa, joten sydäntäni lämmitti tuntea hänen karhea kieli otsaani vasten, kun Simpukkapuro suki sitä muutaman kerran. Vaihdoimme kieliä hetken, antaen sanatonta tukea toisillemme kaikkiin vaikeisiin asioihin, joita olimme viime aikoina joutuneet kohtaamaan. Olin iloinen ja ehkä kiitollinenkin siitä, ettei minun ja emon välillä ollut mitään hiertävää, edes kaikkien minun tyhmyyksien ja klaaneja kohdanneiden takaiskujen jälkeen.
”Mahtuuko tänne vielä kolmas kissa?” Heinämarjan pirteä ääni kysyi. Lopetimme kielien vaihdon, ja katsoimme, kuinka hunajalaikkuinen naaras kömpi multaseinäiseen pesään. Hän asettui kerälle emon puolelle, antaen minulle sen verran liikkumatilaa että saatoin venyttää takajalkani suoraksi minun puoleista seinää vasten. Tein sen mielelläni, ja tunsin kuinka jalkoihini virtasi jälleen veri.
”Hyvin mahtuu”, Simpukkapuro hyrähti siskolleni, ja tervehti häntä koskettamalla toista otsaan.
Keskustelimme hetken aikaa menneen päivän tapahtumista, ja kun vihdoin maltoimme hiljentyä, kuun valo valaisi pesän suuaukon reunat. Painoin pääni lattialle Simpukkapuron pään viereen. Poskemme koskettivat toisiaan, minun oikea ja hänen vasen. Jotta Heinämarja ei jäisi huomiotta, emo huiskautti häntänsä siskon selälle.
”Tuoksut hyvälle”, kuiskasin emolle vielä, ennen kuin painoin silmäni kiinni.
”Mille?” Simpukkapuro kysyi.
”Emolle”, vastasin lempeästi. Ruskearaidallinen naaras naurahti hiljaa, ja sulki silmänsä. Niin tein minäkin.

Yöstä tuli kerrassaan kaoottinen. Ensin Susikaiku herätti kaikkien klaanien kissat, kun hän etsi kadonnutta Leimupentua. Sitten sain tietää, että Tuuliklaanin Pähkinäkuonon synnytys oli käynnistynyt. Oliko se hyvä vai huono asia, sitä en osannut sanoa. Joka tapauksessa, koska jälkimmäiselle asialle en mahtanut mitään, päätin osallistua monen muun tapaan Leimupennun etsimiseen.
”Haistatteko mitään?” Huuhkajanhuuto kysyi alarinteestä. Ryhmämme, johon kuuluivat minun ja Huuhkajanhuudon lisäksi Varpukynsi, Virtatassu ja Tuhkaviiksi, oli saanut tehtäväksi tutkia vuorten yllärinteitä. Olimme hajaantuneet hieman kauemmas toisistamme, jotta mahdollisimman suuri alue tulisi tutkituksi. En itse tosin uskonut, että pentu olisi ensimmäiseksi karkureitikseen valinnut näin jyrkän ja korkean rinteen kavuttavaksi, etenkään jos Leimupentu on kuuliainen pentu. Mutta kaikki mahdollisuudet oli tutkittava.
”Ei vielä mitään”, Tuhkaviiksi huikkasi. Koska kukaan muukaan ei ollut havainnut vielä mitään merkkejä kilpikonnakuvioisesta pennusta tai hänen jäljistään, kenelläkään ei ollut mitään lisättävää.

Leimupentua etsittiin melkein koko yö, tuloksetta. Kun kuu oli laskemassa vuortenhuippujen taakse, Varjotähti kutsui kissansa koolle. Muidenkin klaanien kissat lopettivat etsinnät, ja kerääntyivät varjoklaanilaisten joukkoon.
Kävi ilmi, että ainoat havainnot Leimupennusta olivat aivan Susikaiun pesän yläpuolelta, jonne pennun haaleat hajujäljet päättyivät kuin seinään.
”Paras oletus on, että nälkäinen yöhaukka on vienyt Leimupennun”, Kotkankatse sanoi vakavana.
”Mutta hän ei koskaan poistu pesästä ilman minun lupaa”, Susikaiku sanoi epätoivoisena.
”Olisiko hän voinut kävellä unissaan?” Tuuliklaanin Kaurisjalka ehdotti. Etsinnässä auttavien kissojen joukosta kuului samanmielistä ääntelyä.
”Ei hän koskaan tehnyt niin”, Susikaiku valitti hiljenevällä äänellä. Varjotähti painoi myötätuntoisen häntänsä kuningattaren lapaa vasten.
”Tuo saattoi olla ensimmäinen kerta, kun se tapahtui”, päällikkö sanoi. ”Se vain tapahtui valitettavan huonolla hetkellä ja tavalla.”
Susikaiku nyökkäsi, mutta hänen painuneesta päästään pystyi päättelemään paljon.
”Tämä on varmasti Tähtiklaanin rangaistus siitä, että tulin tiineeksi oppilaana”, naaras sanoi hiljaa, lähes itsekseen. Susikaiku-parka. Tunsin myötätuntoa naarasta kohtaan. Mahtoi olla hirveää menettää pentunsa näin.
”Sinun on parasta palata Köynnöspennun ja Oliivipennun luo”, Varjotähti totesi sitten, kääntyen muiden kissojen puoleen. ”Meidän muidenkin pitää levätä. Mennään nukkumaan vielä hetkeksi, ennen kuin nousemme taas uuteen päivään. Kiitos muiden klaanien kissoille etsintäavusta. Valitettavaa että lopputulos oli tämä.”
Kun adrenaliinin taso lasko kehossani, tunsin heti kuinka väsynyt olin. Kohtasin Taivalruskon katseen hajaantuvasta kissajoukosta, vain todetakseni että hänellä oli samat fiilikset kuin minulla.
”Mennäänkö nukkumaan?” Heinämarja kysyi väsyneenä. Hän oli astellut luokseni, ja vastaustani odottamatta lähti nyt astelemaan meidän pesää kohti. Mieleni teki kovasti, mutta ennen kuin lähdin siskon perään, satuin katsahtamaan ylärinteeseen. Huomasin, kuinka Väijykärki asteli Viimajalan kanssa kohti pesää, jossa Pähkinäkuono ilmeisesti vietti yönsä, ja mieleeni muistui hänen poikiminen. Olivatkohan pennut kunnossa? Sanoin itselleni, että näkisin sen kyllä aamulla. Nyt ensimmäinen asia, mitä minun pitäisi tehdä, oli saada unta. Aikainen aamuilma oli kaiken lisäksi kirpeä ja kallion pinta oli melkein huurteinen, joten lämmin pesä oli puoleensavetävä ajatus.

Heräsin aamulla siihen, kuinka joku lipoi lapaani lempeästi. Ympärilläni leijuvasti tuoksusta päätellen hän oli Simpukkapuro, joten avasin väkisin silmäni, ja nostin päätäni.
”Huomenta”, emo kehräsi. ”Aika herätä. Suurin osa muista kissoista on jo hereillä.”
Vedin syvään henkeä, ja hännänpää nykien nousin istumaan. En olisi edellisen yön takia halunnut herätä näin aikaisin, ja äkäisenä kuin uusi soturioppilas haukottelin leveästi.
”Annoin sinun nukkua niin pitkään kuin suinkin”, emo sanoi pahoittelevasti. Hän asteli pesästä ulos, mutta jäi odottamaan sen suulle. Heinämarjaa ei näkynyt.
”Ymmärrän kyllä”, mutisin niin neutraalisti kuin suinkin, kun astelin hänen ohi auringonvaloon. Tai ei tarkalleen ottaen auringon, sillä taivas oli vaaleanharmaa pilvistä. Ilmassa ei kuitenkaan haissut sade, onneksi. Sehän tästä olisi puuttunut.
”Huomenta, riiviö”, Taivalrusko tervehti minua, kun astelin hänen ja meidän siskojen luokse. Katsahdin taakseni varmistaen, ettei Simpukkapuro pahastunut seuravalinnastani. Sitten käännyin katsomaan liiankin hilpeän näköistä kollia.
”Nyt älä”, mutisin istahtaen. ”Olen niin väsynyt että voisin nukahtaa tähän paikkaan. Toivottavasti Takiaistähti otti eilen huomioon kaikki jokiklaanilaiset, jotka auttoivat etsinnöissä, sillä minä haluan palkkion.”
Taivalrusko hyrähti.
”Niin kuin kukaan muukaan täällä ei olisi väsynyt”, kolli sanoi. ”Sinä tarvitset vain aamupalaa ja olet taas entinen itsesi.”
”No onko teillä mitään syötävää?” kysyin terävästi, kääntäen katseeni nyt myös Heinämarjaan ja Hierakkakasvoon. Kumpikin virnisti pahoittelevasti, eikä Taivalruskoltakaan tullut myönteistä vastausta. Huokaisin. ”Älä sitten ehdota jos et pysty toteuttamaan sitä.”
”Neljän klaanin kissat, kokoontukaa kuulemaan mitä meillä on sanottavaa!” kuului Vinhatähden huudahdus. Hän istui ylempänä rinteessä muiden päälliköiden kanssa. Kissat alkoivat liikkua heidän suuntaansa, samoin Lokin lauman jäsenet vaikka Loki ei ollutkaan ylhäällä muiden päälliköiden kanssa.
”Mennään”, totesin ystävilleni. Hierakkakasvo nyökkäsi, ja nousi. Lähdin Taivalrusko rinnallani astelemaan lähemmäs päälliköiden puhepaikkaa, vaikka matka oli vain muutaman askeleen mittainen.

”Kuten kaikki jo tietävätkin, Leimupentu katosi viime yönä emonsa Susikaiun pesästä”, Varjotähti aloitti kuuluvasti. ”Emme pitkistä ja laajoista etsinnöistä huolimatta pystyneet löytämään häntä. Uskomme, että Leimupentu harhaili unissaan pois pesästä, ja joutui haukan uhriksi.”
Kissojen keskuudessa kävi harmistunut huokaus, ja monet loivat myötätuntoisia katseitaan Susikaikuun, joka istui joukon laitamilla kahden muun pentunsa kanssa. Naaras ei näyttänyt olevan erityisen mielissään huomiosta, mutta otti katseet silti vastaan.
”Siinä missä elämä loppuu, uutta syntyy”, Sadetähti sanoi ottaen puheenvuoron. ”Pähkinäkuono synnytti viime yönä pentunsa. Muistetaan siksi pitää riittävän pitkiä taukoja aina, kun on tarve, ja olla avuksi.”
Tällä kertaa kissat etsivät uteliailla katseillaan Pähkinäkuonoa, ja vilkuilin itsekin ympärilleni. Häntä ei kuitenkaan näkynyt kissajoukossa, joten oletin hänen yhä lepäävän pesässään. Petyin hieman, sillä olisin halunnut nähdä pennut, ja tuoreen emon kunnon, vaikken kuulunutkaan Tuuliklaaniin. Muiden pentuja oli mukava katsella, vaikken pystynytkään kuvittelemaan kasvattavani omiani vielä hetkeen. Ajatuksen johdosta vilkaisin Taivalruskoon, joka ei onneksi kiinnittänyt minuun erikoista huomiota. Hyvä, en ollut puhunut ääneen.
”Kolmas asia on, että Tähtiklaani on lähettänyt meille päälliköille merkin”, Vinhatähti julisti. Höristin korviani kiinnostuneena.
”Tähtiklaani kertoi, että olemme nyt Korkokivillä, paikassa, jonne alun perin matkasimme”, Sadetähti jatkoi. ”Se tietää sitä, että olemme oikealla reitillä. Alue, joka avautuu Korkokivien toisella puolen, on tuleva kotimme. Siellä esi-isämme ovat asuneet ennen järvelle muuttamista.”
Äskeinen väsymykseni haihtui melkein kokonaan. Kissajoukosta nousevat innostuneet huudahdukset saivat minutkin toiveikkaalle tuulelle. Turkkiani alkoi pistelemään odottavaisuudesta ja jännityksestä. Katsahdin uudenlainen tuike silmissäni Taivalruskoon, joka hymyili takaisin. Sitten hän kääntyi koskettamaan siskonsa päälakea innostuneena.
”Ei enää kauaa”, kuulin Heinämarjan sanahtavan huojentuneena ja iloisena vierestäni. Nyökkäsin siskoni suuntaan, kääntäen katseeni takaisin päälliköihin.
”Seuraavaksi lähdemme etenemään kyseistä aluetta kohti”, Vinhatähti sanoi. ”Pidämme tauon tai kaksi matkalla sinne. Saavuttuamme etsimme paikan, jossa annamme uudet ohjeet.”
”Eli valmistautukaa lähtöön hetimiten! Lähdemme mahdollisimman nopeasti”, Takiaistähti sanoi. Kokous päättyi, kun päälliköt astelivat alas muiden kissojen joukkoon. Takiaistähti jäi keskustelemaan Lokin kanssa, muut vaihtoivat sanaset varapäälliköiden kanssa.
Nousin seisomaan, ja katsahdin kolmeen seuralaiseeni innoissani.
”En malta odottaa että näen uudet reviirit”, Hierakkakasvo henkäisi. ”Ne varmasti kuhisevat riistaa!”
”Minä toivon että Jokiklaanin reviirillä olisi puita”, sanahdin. ”Ettei minun tarvitse luopua linnun lihasta kokonaan.”
”Sinä ja sinun linnun lihasi”, Taivalrusko naurahti. ”Ei kukaan muu jokiklaanilainen paitsi sinä syö lintuja.”
Virnistin.
”Minähän olen muutenkin sellainen outolintu, tämän liikavarpaisuuden ja näiden arpien vuoksi”, virnistin. ”Ei linnunsyönti voi tehdä minusta enää yhtään oudompaa.”
Muut naurahtivat, ja etenkin Heinämarja huvittui sanahduksestani. Sitten kiinnitin huomioni muihin kissoihin, ja etsin merkkejä lähtemisestä. Niitä ei vielä näkynyt, joten muriseva vatsani muistutti minua eräästä tärkeästä tehtävästä, jota en ollut vielä tänä aamuna tehnyt.
”Ennen lähtöä minun täytyy kyllä syödä jotain”, sanoin. ”Käyn katsomassa jos lähiympäristöstä löytyisi mitään saaliiksi kelpaavaa.”
”Tulen mukaasi”, Taivalrusko sanoi, ja nousi seisomaan, virnistäen. ”Pitäähän meidän saada kaksinkeskistä aikaa.”
Pyöräytin silmiäni huvittuneena.
”No juupa”, totesin, mutten tietenkään sanonut vastaan kollin sanoille. Heinämarja ja Hierakkakasvo vaihtoivat tietäväiset katseet, mihin olin jo tottunut. Kaksikko kuitenkin toivotti saalistusonnea, ennen kuin minä ja Taivalrusko lähdimme hienoinen kiire askeliamme kiihdyttäen etsimään saalista.

Nimi: Taivalrusko

30.09.2018 20:09
”… Joten lopputulos oli se, että palasin teidän luoksenne nälkä yhä kurnien vatsanpohjassani”, Nopsaraita lopetti kertomuksensa kumartuen sitten repimään palan käpäliensä välissä lojuvasta hiirestä. ”Pakkashuuru päätti osoittaa olevansa minua kokeneempi soturi ja kohteli minua ja Sihutassua kuin pentuja. Eihän pienestä metsästysreissusta nyt olisi mitään haittaa ollut.”
Naaraan äänestä kuuli hyvin, että hän kertoi tarinansa hieman liioitellen ja tuohtuneempana kuin olisi ollut aihetta, ja se sai viikseni väpättämään. Todellisuudessa Nopsaraitaa taisi vain kismittää se, että toisen klaanin soturi ei ollut päästänyt häntä omille teilleen.
”Ehkä Pakkashuuru vain totesi, että oli paras pitää kaltaisesi ongelmanhaalija näkyvissä”, totesin silmät tuikkien kujeilevasti. ”Ties mitä olisit saanut aikaan.”
”Ongelmanhaalija?” Nopsaraita tuhahti muka loukkaantuneena. ”Aika rohkea ilmaisu kissalta, joka meni oppilaana vänkäämään päälliköltä lupaa lähteä matkalle, jolle hyväksyttiin vain sotureita.”
”Hei, oli minusta jotain apuakin kaksijalkalassa”, puhahdin. ”Enkä edes tehnyt mitään luvatonta.”
”Olette ihan yhtä pahoja molemmat”, Heinämarja puolestaan tokaisi viikset huvittuneesti väristen. ”Vai pitääkö minun muistuttaa siitä tempauksestanne kokoontumissaarella?”
”Se olikin ikimuistoinen tapaus”, Hierakkakasvo maukaisi vilkaisten Nopsaraidan sisarta silmät tuikkien. ”Olisit kuullut sen puhuttelun, jonka Taivalrusko Lätäkköloikalta sai!”
Vilkaisin siskoani pikaisesti, katse lämmeten hieman. Oli mahtavaa kuulla hänen mainitsevan emomme nimi ilman ongelmia. Naaras oli ollut kohtalaisen pitkään herkkä vanhemmistamme puhumisesta metsäpalon jälkeen. Nyt hänen silmiensä iloinen pilke ei kuitenkaan laantunut Lätäkköloikasta mainittaessa.
”Se on ihan eri asia!” Nopsaraita puolustautui läpsäyttäen maata käpälällään. ”Minä ja Sihutassu olisimme vain käyneet metsästämässä. Ei siitä onnistu kukaan hankkimaan ongelmia – vaikka Pakkashuuru olikin selvästi eri mieltä.”
”Ovat vanhemmat soturit kyllä vähän nuivia”, Heinämarja myönsi hyrähtäen. ”Erityisesti varjoklaanilaiset. Mitä luulet, mahtavatkohan he saada tällä kertaa hieman aurinkoisemman reviirin sen ikuisen kuusimetsän sijaan? Pimeydessä eläminen on selvästi alkanut jäytää heidän huumorintajuaan.”
”Jos en täysin väärin muista, on muinaisten reviirien Varjoklaanin alue suota”, Hierakkakasvo naukaisi. ”Tai niin ainakin klaaninvanhimmat kertoivat, ken sitten tietää olivatko tarinat todenmukaisia.”
”Suota? Upottavassa liejussa tarpominen nyt ainakin tappaa parhaimmankin huumorintajun”, Nopsaraita hymähti ja vilkaisi minua. ”Hei, Taivalrusko, luuletko että saamme samat reviirit metsässä kuin muinaiset klaanit?”
”Miksipä emme saisi”, totesin kohauttaen hieman lapojani. ”Samanlaiset tarpeethan klaaneilla yhä on.”
”Ovatkohan kaksijalat muokanneet sitä aluetta paljon?” Hierakkakasvo mietti. ”Entä jos metsä ei olekaan enää sopiva klaaneille?”
”Turha sitä on miettiä”, Nopsaraita huoahti. ”En usko, että mitään radikaaleja muutoksia on. Sen näkee sitten, kun saavumme metsään.”
”Niinpä kai. Ei Tähtiklaani meitä harhaankaan johtaisi.”


Seuraava päivä kului matkatessa, ja aurinko oli jo laskenut ylitettyämme viimein ukkospolun ja saapuessamme suurien kivien muodostamalle, hiljaiselle alueelle. Päälliköt ilmoittivat, että jäisimme tänne yöpymään, ja soturit lähtivät metsästämään klaanilaisille iltapalaa. Täällä oli jo huomattavan paljon enemmän riistaa kuin vanhoilla, kuivuuden kärventämillä reviireillämme tai kaksijalkalassa, joten saalista tuli kohtalaisen paljon. Jokaiselle riitti oma osuutensa, kantaville ja imettäville kuningattarille saatiin tarjottua jopa useampi pieni riistaeläin ja vanhemmat pennut saivat maistaa kiinteää riistaa. Lyhykäisesti sanottuna tämä alue vaikutti lupaavalta.
”Ajattelin, että nukkuisin tämän yön Simpukkapuron ja Heinämarjan kanssa”, Nopsaraita maukui nielaistuaan palan vesimyyrästään. Hierakkakasvo ja Heinämarja olivat jakamassa kuningattarille heidän osuuksiaan, joten olin jäänyt hetkeksi kaksin Nopsaraidan kanssa. ”Sinä varmaan haluat yöpyä Hierakkakasvon kanssa? Emme taida mahtua kaikki samaan pesään.”
”Ei se kai haittaa”, totesin nostaen katseeni omasta saaliinpalastani. ”Tietenkin sinä voit perheesi kanssa yöpyä. Yksi yöhän se sitä paitsi vain on.”
Nopsaraita hymähti hiljaa ja keskittyi taas syömään ateriaansa. Hetken hiljaisuus laskeutui välillemme, mutta sen keskeytti hiljainen supatus vieressämme:
”Mene sinä kysymään.”
”En uskalla, se näyttää pelottavalta!”
Käänsin katseeni sipinän suuntaan samaan aikaan Nopsaraidan kanssa, ja huomasimme kaksi nuorta pentua. Hajun perusteella he olivat Myrskyklaanista, ja muistelin heidän nimiensä olevan Kaurispentu ja Kyynelpentu. Sisarukset supattivat vielä hetken jotain keskenään, vilkuillen välillä meidän puoleemme. Sitten Kaurispentu otti muutaman askeleen lähemmäs meitä, seisahtui suoristaen ryhtinsä ja käänsi katseensa Nopsaraitaan.
”Mistä sinä olet saanut tuollaiset arvet?”
Kysymys sai kulmani kurtistumaan, ja se yllätti selvästi Nopsaraidankin. Ennen kuin klaanitoverini ehti vastata, avasin itse suuni:
”Hei, ei ole kovin kohteliasta kysyä tuollaista noin suoraan”, maukaisin hieman toruvasti kaksikolle. ”Joillekin tuo voi olla todella henkilökohtainen kysymys ja nostaa epämieluisia muistoja pintaan. Olkaahan varovaisempia ensi kerralla.”
Pennut vilkaisivat minua hieman säikähtäneen ja katuvaisen oloisena, ja käänsivät sitten heti katseensa takaisin Nopsaraitaan. ”Anteeksi, emmehän loukanneet sinua?”
”Ette suinkaan”, naaras maukaisi kepeästi huitaisten ilmaa hännällään. ”Taivalrusko on kyllä oikeassa, tuo oli aika varomaton kysymys. Onneksenne minua ei kuitenkaan haitannut. Sain nämä koiralta.”
”Koiralta?” pennut hengähtivät yhteen ääneen ja hivuttautuivat hieman lähemmäs soturia. ”Mitä tapahtui?”
”Voi, kuulkaa, siinä riittääkin kerrottavaa”, Nopsaraita virnisti ja siristi hieman silmiään. ”Olin silloin vielä oppilas, ja olin metsällä mestarini Varjolehden kanssa. Kaikki oli hyvin, mutta sitten aivan yllättäen metsästä ilmestyi suunnaton, verenhimoinen koira! Se hyökkäsi kimppuumme, ja sai mestarini hampaisiinsa. Taistelimme vastaan kuin riivatut, mutta se peto onnistui raastamaan selkääni nämä arvet ja viemään mestarini mukanaan.”
”Vau!” Kaurispentu hengähti. ”Selvisittekö te?”
”Tietenkin hän selvisi, ei hän muuten olisi tässä”, Kyynelpentu tuhahti veljelleen ja kääntyi sitten katsomaan taas Nopsaraitaa. ”Entä Varjolehti?”
Nopsaraita kohotti katseensa ja nyökäytti päätään klaanitoverimme suuntaan, joka keskusteli kumppaninsa Takiaistähden kanssa. ”Täysissä voimissaan. Toivuimme molemmat entisellemme – arpia lukuun ottamatta tietysti.”
”Vähänkö jännää!” Kyynelpentu hengähti vilkaisten veljeään. ”Mahtaako Särkkäviiksen tarina olla yhtä hurja? Tai Orapihkan tai Vaahterasumun?”
”Kyynelpentu ja Kaurispentu, täällähän te olette!” Myrskyklaanin soturin Haukkapoltteen ääni keskeytti pentujen innostuneen jutustelun, ja kohotimme katseemme raidalliseen kolliin. ”Tuikeaskel etsi teitä. Voisitteko olla katoilematta koko ajan?”
”Mutta isä, meillä oli tylsää!”
”Kipin kapin takaisin Tuikeaskeleen luokse ja nukkumaan siitä, huomenna on aikainen herätys.”
Kaksikon vipeltäessä pois luotamme myrskyklaanilaissoturi kääntyi vielä puhumaan meille: ”Toivottavasti pentuni eivät häirinneet teitä. Heitä on mahdotonta saada pysymään paikoillaan.”
”Ei heistä vaivaa ollut”, Nopsaraita vakuutti pikaisesti. ”Menehän sinäkin nyt ennen kuin he hilpaisevat taas omille teilleen.”
Haukkapolte väräytti hilpeästi korviaan, naukui nopeat hyvästit ja seurasi pentukaksikkoaan yhteen kivikon muodostamista pesistä. Vilkaisin huvittuneena Nopsaraitaa, jota välikohtaus näytti naurattavan aivan yhtä paljon. Toivottavasti noista kahdesta ei kasvaisi aivan yhtä ongelmallisia oppilaita kuin meistä kahdesta.

Nimi: Lumitassu

26.09.2018 16:14
"Pöö!" Hätkähdin kun Tuhkaviiksi kosketti takaani hännällään lapaani. Läpsäisin häntä oranssilla hännänpäälläni, kun hän tuli viereeni. "Senkin kummitus!"
Tuhkaviiksi kehräsi. "Säikähditkö?"
"Arvaa!" Nauroin. "Melkein hyppäsin turkistani ulos!"
Kolli katsoi minua mukamas anteeksipyytävästi, ja hyppäsin tämän päälle. Kierimme maassa leikkien kuin pennut.
"Öhöm", Varjolehti keskeytti meidät kehräten. "Onko teillä nälkä?"
Nousin ylös ja pudistelin hiekkaa turkistani. Emo tönäisi meille oravan, ja asetuimme sen ääreen kiitollisina.
Pureksin palastani oravasta, kun ilmassa alkoi puhaltaa kylmä viima, ja aloin väristä. Painauduin kiinni Tuhkaviiksen tuuheaan turkkiin, ja tämä kietaisi häntänsä ympärilleni vilkaisten minuun lempeästi.
Nielaisin oravanpalasen ja laskin pääni käpälilleni, antaen silmieni jäädä vain hiukan raolleen. Näin kuinka Varjolehti ja Takiaistähti sukivat toisiaan muutaman ketunmitan päässä. Painauduin vielä lähemmäs Tuhkaviikseä ja annoin silmieni painua kiinni. Tunsin, kuinka kolli laski päänsä niskani päälle. Näin olisin halunnut olla aina.

"Herätys." Tuhkaviiksi tönäisi minua kuonollaan, ja huitaisin tätä unisesti. "Anna minun nukkua..."
"Ylös!" Kolli tönäisi minua ihan kunnolla.
"Hei!" Kiljaisin ja nousin ylös nopeammin kun koko Leopardiklaani. Mulkoilin Tuhkaviikseä mukamas vihaisena. "Nukkuvaa Lumitassua ei saa herättää."
Kolli nauroi, enkä itsekään pystynyt pidättelemään tyrskähdystä.
"Vai niin, 'nukkuva Lumitassu'", Tuhkaviiksi kehräsi. "Aika jatkaa matkaa. Haluaisitko tulla minun kanssani?"
Vilkaisin parin ketunmitan päässä meitä katseleviin Varjolehteen ja Takiaistähteen, jotka nyökkäsivät hyväksyvästi.
"Mielelläni", vastasin ja lähdimme muun klaanin mukaan. Tuhkaviiksi kietaisi häntänsä omaani huomaamattani.

//aika lyhyt mut ~

Nimi: Rölli

24.09.2018 19:51
Kuljin Heinämarjan vierellä Jokiklaanin mukana. Askelsimme melko reippaaseen tahtiin yhden pellon halki kohti sen reunalla häämöttävää aitaa. Osa klaanien kissoista katseli terävästi ympärilleen, avoimen alueen turvatonta tilaa tarkistaen. Kohta, kun kaikki kissat olivat saavuttaneet ruskeasta puusta tehdyn, peltoa rajaavan rakennelman, klaanit pysähtyivät ja muutama kissa tarkisti pidemmän ruohon suojasta seuraavan pellon olevan turvallinen ylitettävä.
”Tässä pellolla on lampaita”, Ollie ilmoitti. ”Suurin osa niistä on levossa. Niistä ei ole vaaraa, mutta ei häiritä niitä, kuten Reika kertoi.”
Kukaan ei kommentoinut sen suurempaa. Suurin osa jaksoi tuskin edes välittää lampaista, noista pilven näköisistä otuksista, jotka eivät hidastaneet matkan kulkua lainkaan.
Aurinko oli takanamme laskemaan päin, mikä loi pitkiä, uhkaavia varjoja pitkin ruohoaluetta. Jotkin tulipalosta traumatisoituneet kissat sävähtivät omaakin varjoaan, kuten Uikkutassu, joka kissajoukkion laidalla säikähti nytkin heiniä vasten tummentunutta kuvajaista. Lampihenki sai jälleen rauhoitella tytärtään.
Klaanien ryhmämuodostelma oli seuraavanlainen: Myrskyklaani piti reunaa Jokiklaanin kulkiessa toisella reunalla. Tuuliklaani ja Varjoklaani olivat keskellä, mutta kuitenkin omien kissojensa mukana. Lokin lauma kulki hieman hajallaan joukon etuosassa, päälliköiden, Reikan ja Ollien takana. Vain harvat kissat vaihtoivat muutamaa sanaa enempää toisten klaanilaisten kanssa enää tässä vaiheessa, sillä suurin osa ei joko jaksanut tai halunnut tehdä niin. Klaanit kulkivat selvästi omissa joukoissaan, hieman erillään muista metsän joukoista, mikä oli minusta mielenkiintoista huomata. Epäilin tosin, että tilanne muuttuisi vaelluksen aikana.
Kaikista kissoista puski väsymys esiin enemmän tai vähemmän. Olimme lähteneet tänään aamun koittaessa, joten olimme matkanneet melkein koko päivän. Minulla oli väsymyksen lisäksi ongelmana kuriseva vatsa, joka sai oloni varsin kärsimättömäksi. Yritin kuitenkin kaikkien mukavuudeksi pitää suuren suuni kurissa, vaikka minun teki mieli tiuskaista Heinämarjalle hänen tönäistessä minua hieman meidän lähtiessä liikkelle, ja vaikka minun teki mieli sanoa suorat sanat edessäni kulkevalle Utukuonolle hänen hitaudestaan. Tyydyin vain huoahtamaan kyllästyneenä, kun jouduin hidastamaan poissaolevan kissan vuoksi, saaden Heinämarjalta älä-muuta-sano-katseen. Hänenkään pinna ei siis kestänyt ikuisesti.
Hidastuksen johdosta takana tuleva Taivalrusko astui kintereelleni, saaden minulta nopean mutta kireän katseen. Kolli tuhahti, muttei sanonut mitään.

Kun klaanit olivat ohittamassa ihmeissään määkivää lammaslaumaa, katsoin olkani yli Taivalruskoon, joka kulki tiiviisti Hierakkakasvon rinnalla.
”Pahoittelen äskeisestä”, sanoin, osoittaen sanat kollille. ”Minun puolesta voisimme pitää tässä nyt tauon. En jaksa pysyä kovin hilpeällä tuulella pitkän päivän jälkeen.”
”Oletko muka joskus jaksanut pysyä?” Taivalrusko kysyi huvittuneena ja virnisti, kun katsoin häneen ihanko-tosi-ilmeellä.
”Otan tuon anteeksiantona”, tuhahdin leikkimielisyys äänessäni pilkahtaen, kun käänsin katseeni takaisin Utukuonon harmaaseen selkään.
Samalla silmäyksellä huomasin Lumitassun, joka kulki vanhempiensa vanavedessä Jokiklaanin kärjessä. Hän ei ollut koko päivänä kulkenut lyhyitä pätkiä lukuun ottamatta Tuhkaviiksen kanssa. Kiihdytin askeleideni tahtia, ja suunnistin muutaman Jokiklaanilaisen ohi naarasoppilaan luo, sillä halusin tietää syyn tilanteeseen.
”Hei”, tervehdin oranssiläikikästä naarasta. Lumitassu oli huomannut tuloni, ja katsoi nyt minuun väsähtäneen tervehtivästi. Katsahdin merkitsevästi taempana perheensä kanssa kulkevaan Tuhkaviikseen, ennen kuin kysyin hiljaisella mutta merkitsevällä äänellä: ”Ryppyjä rakkaudessa?”
Lumitassu katsahti ensin Tuhkaviikseen, sitten nopeasti vanhempiinsa, sitten aavistuksen närkästyneenä minuun.
”Etkö keksinyt parempaa tekemistä?” naaras kysyi. ”Aina huomauttelemassa.”
”Olen vain miettinyt, että mikä ajaa teidät kaksi kulkemaan erillään toisistanne koko päiväksi?” vastasin, kuulostaen viattomalta. Kai Lumitassu pientä kiusoittelua sieti?
”Päätimme jo Taon tukikohdassa, että kuljemme ensimmäiseen pysähdykseen asti perheidemme kanssa”, Lumitassu sanoi äskeistä rennommalla äänellä, vaikka kireyttä siinä vielä olikin. ”Ihan tulipalon jälkeisen järkytyksen takia haluamme viettää aikaa myös niiden kanssa. Toisin kuin eräät.” Naaras loi puolestaan merkittävän katseen minuun.
”Simpukkapuro kulkee tuolla Toivetuulen kanssa”, totesin tietäväisesti, nyökäten vasemmalle, jossa emoni tosiaan kulki Lumitassun mestarin kanssa. ”Annan hänelle omaa tilaa, vaikka hänen läsnäolonsa onkin tärkeää. Ja Heinämarja kulkee seurassani. Minulla ei ole valittamista tilanteeseeni.”
Lumitassu huokaisi tyytymättömänä, muttei sanonut enempää.
”Jos sinulle vain sopii, siirryn Sihutassun luo”, sanoin kyynisen kohteliaasti, ja vastausta odottamatta hidastin kulkuani niin, että Lumitassu kulki nopeasti ohitseni. Huomasin samalla Tuhkaviiksen kiinnostuneen katseen, jonka hän käänsi takaisin eteenpäin minun poistuessa Lumitassun luota. Kolli oli siis kuunnellut meidän keskustelua, kuten oli varmasti moni muukin klaanilainen paremman puutteessa.
Kun saavutin Sihutassun Viistotassun viereltä hetkeä myöhemmin, tervehdin naarasoppilasta samalla tavalla, kuin olin tervehtinyt Lumitassua.
”Tulitko härnäämään minuakin?” Sihutassu kysyi huvittuneen tietäväisenä. Viistotassu hymyili huvittuneen leveästi vierellä. Hymähdin itsekin, mutta puistelin päätäni.
”Ehen. Hidasta vähän niin kerron”, kehotin, ja näytin esimerkkiä. Sihutassu jättäytyi massan vauhdista, ja niin meinasi Viistotassukin, mutta katsahdin kolliin sillä tavalla että hän perui suunnitelmansa ja siirtyi Puolitassun viereen.
”Onko nälkä?” kysyin, kun olimme Jokiklaanin joukon viimeisinä kulkevat kissat.
”Huutava”, Sihutassu virnisti.
Kissajoukko saavutti jälleen yhden aidan, ja pysähdyimme. Kuulin ohimennen, kuinka Ollie ilmoitti ettei seuraavalla pellolla ollut lampaita.
”Miten olisi metsästys?” kysyin ystävältäni hiljaisella äänellä, melkein kuiskaten. Sihutassu nyökkäsi heti.
”Teen mitä vain saadakseni murua rinnan alle tällaisen päivän jälkeen”, naaras totesi. Ilomme pilasi kuitenkin Varjoklaanin joukkion perää pitävä soturi Pakkashuuru, joka katsahti meihin.
”Jospa pysyisitte klaanien mukana risteykseen asti”, kolli sanoi, viitaten seuraavaan ja samalla ensimmäiseen pysähdyspaikkaamme. ”On liian vaarallista lähteä metsästämään hämärässä kaksin.”
”Olen soturi. Tiedän kyllä, mitä teen”, totesin kirpeästi varjoklaanilaiselle.
”Epäilen”, hän totesi tyynen rauhallisesti. Minun mielestä hänen äänensävynsä oli ärsyttävänkin ystävällinen tilanteeseen nähden. ”Teidän energialla saatte metsästettyä oikein hyvin, kun olemme pysähtyneet.”
Kissat jatkoivat matkaa seuraavalle pellolle, ja niin jatkoi Pakkashuurukin. Jäimme turhautuneina hetkeksi seisomaan paikoillemme Sihutassun kanssa.
”Ilonpilaaja”, sihahdin oppilaan korvaan.
”Nimi ei oikein pue häntä luonteeltaan”, naaras kommentoi takaisin, saaden kummatkin naurahtamaan. Sitten ravasimme Jokiklaanin joukon kiinni. Jätin heipat Sihutassulle, ja palasin paikalleni Heinämarjan viereen.
”Mihin hävisit?” siskoni kysyi.
”Tarina lyhyesti: Pakkashuuru on ilonpilaaja”, mumisin liioitellun kyllästyneesti. Näin Heinämarjan katseesta, että siskoni kiinnostui aiheesta, ja sivusilmästä huomasin Hierakkakuonon terävöittävän kuuloaan. Väräytin viiksiäni.
”Saatte kuulla lisää kunhan olemme päässeet pysähdyspaikkaan ja saaneet jotain vatsan täytteeksi”, totesin hyrähtäen.

Nimi: Zare

20.09.2018 19:45
__________________________________________________________

Nimi: Zare

20.09.2018 19:45
Tuhkaviiksi// 12kp
Omenatassu// 5kp

Nimi: Omenatassu

15.09.2018 23:37
Tuuli puhalsi lempeästi turkkiini. Sää oli täydellinen kalastukseen. Vedessä seisoi hieman epäselvä hahmo, mutta haju oli erehtymätön.
"Isä", hihkaisin juosten tämän rinnalle. Vesi ylsi leukaani asti, joten pystyssä oleminen oli hankalaa.
"Mitä Tähtiklaanin nimeen pikku Omenapentuni tekee täällä?" isäni leikittelän suuttunut ääni kysyi minulta. Niin miksi olin täällä. Viimeisin muisti kuvani oli, että olin käynyt nukkumaan muiden oppilastovereideni luo. Niin olin oppilas enkä enää pentu. Viimeksi, kun näin isäni olin ollut vasta vähän aikaa oppilaana, kun tämä oli menehtynyt emoni rinnalla. En koskaan kysyt, miksi minun oli menetettävä heidät niin nuorena, mutta järkeilin sen emoni opettaneen minut sellaiseksi. Kuolema olisi osa jokaista elävää olentoa kohtaan, joten olin vain nähnyt sen kohtalon osoittamana, että oli heidän aikansa siirtyä Tähtiklaaniin. Siksi uskoni soturilakiin oli vain vahvistunut. Tahdoin päästä heidän luokseen ja osoittaa olleeni uskollinen klaanille. Mutta miksi nyt isäni olemuksinen hahmo seisoi vierelläni, kaikki pimeni sen jälkeen.

Heräsin makuuasennossa muiden oppilaiden ympäröimänä. Päästin syvän huokauksen ulos keuhkoistani. Koko tilanne oli ollut vain unta. Se tuntui yhtä todelta kuin unet, joissa saatoin juosta ja uida pitkin päivää väsymättä. Hymyilin pienesti ja katsoin sitten taivaalle. Kiittäen emoni ja isääni heidän neuvoistaan ja opetuksista pentuna. Pitäisin niistä aina avosydämin kiinni.

Nimi: Muurahaistassu

06.09.2018 16:51
Tassuttelin aukiolla. Olin hermostunut. Tuntui, kuin vatsassani olisi ollut lasti suuria kiviä. Katsoin kohti vatsaani ja hämmästyin, se oli todella pöyreä.
*Mitä tämä on?* ajattelin tuskaisena ja kirkaisin.
Kavahdin ja lyyhistyin maahan. Kouristukset kulkivat pitkin vatsaani ja pidätin hengitystäni. Kaikki ympärillä sumeni ja tunsin hellien kielenvetojen turkkiani pitkin.
"Oletko kunnossa?" huolestunut, levoton ääni kaikui uneeni. Tunnistin heti emoni Ruusuhaukan äänen. Säpsähdin ja nostin pääni. Avasin silmäni ja näin edessäni emoni huolestuneet silmät.
*Oliko kaikki vain unta? Mitä se tarkoitti?* mietin.
"O-olen kunnossa."
Nousin rohkeasti ylös ja tassuttelen ulos. Pesän edustallaa aluin sukimaan itseäni. Tunsin emoni kuuman hengityksen korvassani.
*Mitä uni tarkoitti?* kammottavat ajatukset tulevasta häiritsivät minua.

//Juu, sori, todella lyhyt.

Nimi: Tuhkaviiksi

04.09.2018 20:13
”Oletteko valmiita?”
Mustahännän siniharmaat välähtivät aikaisen aamuauringon säteiden alla, kun hän katsahti kysyvästi kumppaninsa Lampihengen ja pentunsa Uikkutassun puoleen. Lampihenki laski päätään pettyneenä, hieman pelokkaana, mutta nyökkäsi vetäisten Uikkutassua painautumaan turkkiinsa.
”Kyllä me löydämme uuden kodin”, naaras naukaisi yrittäen piristää alakuloista Uikkutassua, ja nuolaisi tämän päälakea rakastavasti. Katsahdin vielä Mustahäntään, joka katseli perhettään välittävästi.
Lampihengen halauksesta huolimatta Uikkutassun poskella vierähti kyynel. Luimistin korviani syyllisyydentuntoisena, mutta astelin sisarpuoleni toiselle puolelle ja painauduin tämän turkkiin.
”Ei hätää, sisko”, lohdutin, ”Apilatassu auttaa meitä löytämään uuden kodin muiden menehtyneiden kanssa. Tähtiklaani ei jätä meitä pulaan.”
Naaras nyökkäsi pienesti nenä niiskahtaen. Hymyilin lohdullisesti ja silitin vielä hännälläni pikkusiskoni lapaa ennen kuin nousin jaloilleni ja katsahdin muiden kissojen sekaan.
”Käyn vielä katsomassa Lumitassua ja etsin Marmoritassun käpäliini”, sanoin. Mustahäntä nyökkäsi hyväksyvästi, ja jätin sijaisperheeni taakseni pujotellessani kissojen seassa.
Reviirin tarkistanut partio palasi muutama päivä sitten mukanaan huonoja uutisia, eikä entisillä reviireillämme pystyisi asumaan pitkään aikaan. Niinpä lähtisimme etsimään uutta asuinpaikkaa kaikkien klaanien voimin.

”Tuhkaviiksi!”
Korvani kohosivat pystyyn ja käännyin katsomaan äänen suuntaan. Marmoritassu kiirehti minua kohti Sihutassu kannoillaan. Tervehdin kaksikkoa hännän heilautuksella.
”Aioinkin etsiä sinut piakoin. Miten voit?”
”Hyvin, kiitos. Käykö, että kuljen yhdessä Sihutassun ja hänen mestarinsa kanssa?” Marmoritassu kysyi viittoen vierellään seisovaan valkoiseen, mustaraitaiseen naaraaseen.
”Tarkoitat siis Utukuonoa? Hän varmaan kulkee myös Suosoinnun ja Tyhjätassun kanssa, mutten näe siinä mitään ongelmaa. Kunhan muistat käyttäytyä”, nyökkäsin. ”Menkäähän nyt. Lähdemme ihan pian.”
Oppilaat nyökkäsivät kiitollisina ja katosivat samaan suuntaan mistä olivat ilmestyneetkin. Hetken katsottuani nuorten perään, jatkoin matkaani etsimään Lumitassua. Katseeni kiersi ympärilläni olevien kissojen kautta, ja pian erotinkin valko-oranssin naaraan istuvan kahden muun kissan seurassa, jotka tunnistin Lieskalumeksi ja Varjolehdeksi. Lumitassu huomasi minut melkein heti, ja asteli pieni hymy kasvoillaan minua vastaan.
”Hei”, tervehdin ja puskin naaraan poskea omallani.
”Miten sinä voit?” Lumitassu kysyi varovaisesti tervehdyksen jälkeen, ja katsoi minua huolehtivaisesti meripihkaisilla silmillään. Värähdin kysymystä, mutten antanut sen näkyä liian selvästi.
”Kuinka niin? Ihan hyvin minä voin”, yritin kehrätä ja väistellä Lumitassun katsetta.
”Etkä ole… Tuhkaviiksi, voit hyvin olla surullinen Seittinenän takia. Ei kukaan odota sinun olevan välinpitämätön…”, Lumitassu yritti, mutta suljin hänen suunsa terävällä murahduksella.
”Olen kunnossa! Minähän sanoin jo. Uskoisit nyt”, sihahdin pienesti. Lumitassu painoi päänsä säikähtäneenä. Huokaisin.
”Anteeksi, en tarkoittanut loukata. Olen kuitenkin kunnossa. Sinun ei tarvitse murehtia”, mumisin ja nuolaisin naaraan poskea.
”Tulin vain katsomaan oletteko te valmiita lähtemään, mutta kaikki taitavatkin alkaa jo olla valmiita.”
”Niin, olemme me valmiita. Kuljen perheeni kanssa, jos se vain on okei?”
”Totta kai. Minäkin ajattelin tehdä niin”, hymähdin ja painoin kuononi vielä naaraan niskaan.
”Jutellaan sitten, kun pidämme ensimmäisen tauon?”
Lumitassu mumisi vastauksen ja nuolaisi lapaani hellästi. Väläytin naaraalle pienen hymyn, ja lähdin sitten takaisin oman perheeni luo.

Nimi: Omenatassu

29.08.2018 17:45
Oli sisäisesti surun murtama menetettyäni entisen mestarini Tulimielen. Rankinta tilanne oli ollut kuitenkin Tulimielen kumppanille Järvimielelle sekä heidän pennuilleen Käpypennulle että Pakkaspennulle. Keskustelessani Järvimielen kanssa ja auttaessani hänen pentujensa kanssa saattoi laskea murheeni menneestä ja tähdätä tulevaan. Esimerkiksi tehdä parhaani uuden mestarini kanssa, jotta Tulimieli voisi olla ylpeä viimeisimmästä oppilastaan.

Päälliköt olivat lähettäneet partio jokaisesta klaanista tarkastaamaan, oliko mahdollista palon jälkeenkin elää järven ympärillä. Toivoin koko sydämestäni, ettei palo olisi polttanit kaikkea tieltään ja saisimme vielä viettää monta viherlehden aikaa. Mutta vähäinen toivo päästä takaisin leiriin ja normaaliin klaanin elämää murskattiin tarkastuspartioiden palatessa toivottomalla uutisella. Liekit eivät vain vieneet usean klaanilaisen hengen, mutta sen lisäksi mahdollisuuden elää paikassa, jota useampi sukupolvi oli saanut kutsua kodikseen. Nyt meidän olisi löydettävä uusi paikka ennen kuin lehtikadon aika koittaisi. Jo lehtisateen aika tietäisi heikkoa riistatilannetta, jotten päätös olisi saatava nopeasti.

Nimi: Zare

28.08.2018 17:10
_______________________________________________
Lumitassu// 5kp

Nimi: Lumitassu

19.08.2018 13:01
"Lumitassu!" Kuulin isäni huudon ja kiiruhdin hiukan onnahdellen hänen luokseen. Ohitin matkalla Viistotassun, joka mulkaisi minua. Muistan, kuinka hän oli tullut reviiripartion mukana ja ensi töikseen hyökännyt kimppuuni. Kollin kynnet olivat osuneet kipeästi lapani palovammaan, joka oli nyt heikko kohtani.
"Niin?" Kysyin päästessäni Takiaistähden luo. Myös Varjolehti oli siinä.
"Onko lapasi tarpeeksi vahva, jotta voimme lähteä?"
Nyökkäsin.
"Hyvä", Isä vastasi. "Lähdemme huomenna."

"Tulehan, Lumitassu", Varjolehti ohjasi minua hännällään joidenkin Myrskyklaanilaisten luo. "Saat tavata vanhoja ystäviäni."
"Kas, hei, Varjolehti", oranssinpunertava raidallinen naaras kehräsi. Hänen vieressään kilpikonnakuvioinen naaras nyökkäsi tervehdykseksi.
"Tervehdys, Aurinkokajo", emo nyökkäsi naaraille ja vilkaisi sitten minua. Olin vaistomaisesti paljastanut kynteni. "Ei hätää. Tässä ovat Aurinkokajo ja Höyhensiipi, parhaat ystäväni ennen kun lähdin Myrskyklaanista." Varjolehti puhutteli nyt naaraita. "Tässä taas on tyttäreni Lumitassu."
Nyökkäsin tervehdykseksi ja rentouduin. Muutuin uteliaaksi. "Oletteko te siis Höyhenpentu ja Aurinkopentu?"

Nimi: Zare

12.08.2018 23:08
__________________________________________________

 

©2018 Metsäketo - suntuubi.com