Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
 1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Omenatassu

07.10.2018 23:56
Keskustelin vähän aikaa Uikkutassun ja Marmoritassun kanssa päällikköiden puheen jälkeen ennen kuin aloin etsiä enoani Suoraitaa kissojen seasta. Ymmärrettävästi hän oli ympäröinyt itsenä muiden klaanimme kissojen seuraan. Koko matkan ajan oli kiitollinen enoni suuresta kärsivällisyydestä sietää muiden klaanin ympäröivän häntä vain hännän mitan päässä.

"Voinko keskustella enoni kanssa kahden kesken?" kysyin koko porukalta. Vain eno jäi seuraani hetkessä.
"Mitä veljentytäreni kaipaa?" tämä puhui hieman epävarmasti.
"Sinut ilman, että vilkuilet olkasi taakse joka hetki", sanoi selvästi esittäen huumorin.
"Saat sen enosi, kun saamme reviirin, jossa on leiri", enoni vastasi hieman vakavassa ääneessä. Murahdin ensin epätyytyväisenä tämän vastaukseen, mutta aloin sitten kehrätä tälle.
"Oli se mikä vain puoli sinusta eno. Haluan vain enoni", vastasin tälle hassusti. Hymyilin tällä odottaen tämän sanovan jotain.
"Muistutat joskus liikaa vanhempiasi", enoni naurahti surullisesti. Vastasin siihen hymähtäen lyhyesti. Otettuani syvään henkeä jatkoin keskustelua hänen kanssaan ennen kuin nälkä alkoi kurnia vatsaamme.
"Katsotaan saammeko mitään vatsaamme", enoni sanoi ja lähti.

Nimi: Zare

03.10.2018 16:01
___________________________________________________________

Nimi: Zare

03.10.2018 16:01
Nopsaraita// 23kp, 41kp
Lumitassu// 8kp
Taivalrusko// 23kp

Nimi: Nopsaraita

01.10.2018 14:56
Naurahdimme Taivalruskon kanssa yhtä aikaa, kun Haukkapolte jälkikasvuineen olivat kuuloetäisyyden ulkopuolella. Kaurispentu ja Kyynelpentu olivat hetki sitten käyneet ujoina kysymässä lapojeni kahdesta arvesta, kun he olivat Haukkapoltteen mukaan hipsineet omille teilleen. Olin kaksikolle sitten kertonut tarinan siitä, kuinka sain arpeni koiralta, ja pentujen reaktio oli ollut näkemisen arvoinen. Ensimmäinen kerta, kun arpienkuvotukset olivat jollain tapaa hyödyksi.
”Hulvaton kaksikko”, hyrähdin viitaten Kaurispentuun ja Kyynelpentuun.
”Muistuttavat meitä oppilaina”, Taivalrusko hymähti, enkä voinut väittää vastaan.
”Me oltiin kyllä vielä pahempia riiviöitä”, totesin huvittuneena katsahtaen kolliin, välittävä pilke katseestani hohtaen kun jatkoin: ”Ja taidetaan olla vieläkin.”
”En myönnä, mutten kielläkään”, Taivalrusko virnisti. Pyöräytin silmiäni muka-kyllästyneenä, mutta kurotin kuitenkin koskettamaan kollin poskea lempeästi.
”Minä menen nukkumaan”, sanoin ja nousin seisomaan. Taivalrusko nyökkäsi, ja hänen eleestään kosketimme vielä toistemme neniä.
”Hyvää yötä, riiviö”, hän sanoi virnistäen. Kolli ei kuitenkaan peitellyt äänestään kuuluvaa kiintymystä.
”Nähdään aamulla”, sanoin ennen kuin lähdin astelemaan Heinämarjaa kohti.
”Jos ei ennen sitä!” Taivalrusko huikkasi perääni. Käännyin vielä katsomaan kissaa kohti, nyökäten huvittuneena.

Kävin sanomassa Hierakkakasvon, Lampiturkin ja Järvimielen kanssa olevalle Heinämarjalle, että tulisi nukkumaan minun ja Simpukkapuron kanssa, jos vain haluaisi. Sitten suuntasin hieman ylärinteessä olevaa, multaiseen seinustaan muodostunutta pesää kohti, jonne olin aiemmin huomannut Simpukkapuron menevän. Matkalla nyökkäsin tervehdykset Särkkäviikselle ja Hallakasvolle, jotka astelivat turkit toisiaan vasten hipoen alarinteeseen.
”Hei”, tervehdin sumuisen illansuun pimentämän pesän suulta. En halunnut pelästyttää yksin olevaa Simpukkapuroa, joten ilmoitin tulostani ajoissa.
”Nopsaraita?” Simpukkapuro kysyi nostaen päänsä etutassuiltaan.
”Minähän se”, totesin ja hipsin aavistuksen ahtaan pesän perällä emoni viereen. Kun olin asettunut tiukalle mutta riittävän mukavalle kerälle, emo kysyi: ”Mikäs sinut tänne tuo?”
”En ole kulkenut kanssasi koko matkan aikana, joten ajattelin että nukun nyt kanssasi”, vastasin koskettaen emoni poskea kuonollani. ”Heinämarjakin tulee varmaan nukkumaan tänne.”
Simpukkapuro päästi hiljaisen kehräyksen. En ollut isän kuoleman jälkeen viettänyt emoni kanssa juurikaan aikaa, joten sydäntäni lämmitti tuntea hänen karhea kieli otsaani vasten, kun Simpukkapuro suki sitä muutaman kerran. Vaihdoimme kieliä hetken, antaen sanatonta tukea toisillemme kaikkiin vaikeisiin asioihin, joita olimme viime aikoina joutuneet kohtaamaan. Olin iloinen ja ehkä kiitollinenkin siitä, ettei minun ja emon välillä ollut mitään hiertävää, edes kaikkien minun tyhmyyksien ja klaaneja kohdanneiden takaiskujen jälkeen.
”Mahtuuko tänne vielä kolmas kissa?” Heinämarjan pirteä ääni kysyi. Lopetimme kielien vaihdon, ja katsoimme, kuinka hunajalaikkuinen naaras kömpi multaseinäiseen pesään. Hän asettui kerälle emon puolelle, antaen minulle sen verran liikkumatilaa että saatoin venyttää takajalkani suoraksi minun puoleista seinää vasten. Tein sen mielelläni, ja tunsin kuinka jalkoihini virtasi jälleen veri.
”Hyvin mahtuu”, Simpukkapuro hyrähti siskolleni, ja tervehti häntä koskettamalla toista otsaan.
Keskustelimme hetken aikaa menneen päivän tapahtumista, ja kun vihdoin maltoimme hiljentyä, kuun valo valaisi pesän suuaukon reunat. Painoin pääni lattialle Simpukkapuron pään viereen. Poskemme koskettivat toisiaan, minun oikea ja hänen vasen. Jotta Heinämarja ei jäisi huomiotta, emo huiskautti häntänsä siskon selälle.
”Tuoksut hyvälle”, kuiskasin emolle vielä, ennen kuin painoin silmäni kiinni.
”Mille?” Simpukkapuro kysyi.
”Emolle”, vastasin lempeästi. Ruskearaidallinen naaras naurahti hiljaa, ja sulki silmänsä. Niin tein minäkin.

Yöstä tuli kerrassaan kaoottinen. Ensin Susikaiku herätti kaikkien klaanien kissat, kun hän etsi kadonnutta Leimupentua. Sitten sain tietää, että Tuuliklaanin Pähkinäkuonon synnytys oli käynnistynyt. Oliko se hyvä vai huono asia, sitä en osannut sanoa. Joka tapauksessa, koska jälkimmäiselle asialle en mahtanut mitään, päätin osallistua monen muun tapaan Leimupennun etsimiseen.
”Haistatteko mitään?” Huuhkajanhuuto kysyi alarinteestä. Ryhmämme, johon kuuluivat minun ja Huuhkajanhuudon lisäksi Varpukynsi, Virtatassu ja Tuhkaviiksi, oli saanut tehtäväksi tutkia vuorten yllärinteitä. Olimme hajaantuneet hieman kauemmas toisistamme, jotta mahdollisimman suuri alue tulisi tutkituksi. En itse tosin uskonut, että pentu olisi ensimmäiseksi karkureitikseen valinnut näin jyrkän ja korkean rinteen kavuttavaksi, etenkään jos Leimupentu on kuuliainen pentu. Mutta kaikki mahdollisuudet oli tutkittava.
”Ei vielä mitään”, Tuhkaviiksi huikkasi. Koska kukaan muukaan ei ollut havainnut vielä mitään merkkejä kilpikonnakuvioisesta pennusta tai hänen jäljistään, kenelläkään ei ollut mitään lisättävää.

Leimupentua etsittiin melkein koko yö, tuloksetta. Kun kuu oli laskemassa vuortenhuippujen taakse, Varjotähti kutsui kissansa koolle. Muidenkin klaanien kissat lopettivat etsinnät, ja kerääntyivät varjoklaanilaisten joukkoon.
Kävi ilmi, että ainoat havainnot Leimupennusta olivat aivan Susikaiun pesän yläpuolelta, jonne pennun haaleat hajujäljet päättyivät kuin seinään.
”Paras oletus on, että nälkäinen yöhaukka on vienyt Leimupennun”, Kotkankatse sanoi vakavana.
”Mutta hän ei koskaan poistu pesästä ilman minun lupaa”, Susikaiku sanoi epätoivoisena.
”Olisiko hän voinut kävellä unissaan?” Tuuliklaanin Kaurisjalka ehdotti. Etsinnässä auttavien kissojen joukosta kuului samanmielistä ääntelyä.
”Ei hän koskaan tehnyt niin”, Susikaiku valitti hiljenevällä äänellä. Varjotähti painoi myötätuntoisen häntänsä kuningattaren lapaa vasten.
”Tuo saattoi olla ensimmäinen kerta, kun se tapahtui”, päällikkö sanoi. ”Se vain tapahtui valitettavan huonolla hetkellä ja tavalla.”
Susikaiku nyökkäsi, mutta hänen painuneesta päästään pystyi päättelemään paljon.
”Tämä on varmasti Tähtiklaanin rangaistus siitä, että tulin tiineeksi oppilaana”, naaras sanoi hiljaa, lähes itsekseen. Susikaiku-parka. Tunsin myötätuntoa naarasta kohtaan. Mahtoi olla hirveää menettää pentunsa näin.
”Sinun on parasta palata Köynnöspennun ja Oliivipennun luo”, Varjotähti totesi sitten, kääntyen muiden kissojen puoleen. ”Meidän muidenkin pitää levätä. Mennään nukkumaan vielä hetkeksi, ennen kuin nousemme taas uuteen päivään. Kiitos muiden klaanien kissoille etsintäavusta. Valitettavaa että lopputulos oli tämä.”
Kun adrenaliinin taso lasko kehossani, tunsin heti kuinka väsynyt olin. Kohtasin Taivalruskon katseen hajaantuvasta kissajoukosta, vain todetakseni että hänellä oli samat fiilikset kuin minulla.
”Mennäänkö nukkumaan?” Heinämarja kysyi väsyneenä. Hän oli astellut luokseni, ja vastaustani odottamatta lähti nyt astelemaan meidän pesää kohti. Mieleni teki kovasti, mutta ennen kuin lähdin siskon perään, satuin katsahtamaan ylärinteeseen. Huomasin, kuinka Väijykärki asteli Viimajalan kanssa kohti pesää, jossa Pähkinäkuono ilmeisesti vietti yönsä, ja mieleeni muistui hänen poikiminen. Olivatkohan pennut kunnossa? Sanoin itselleni, että näkisin sen kyllä aamulla. Nyt ensimmäinen asia, mitä minun pitäisi tehdä, oli saada unta. Aikainen aamuilma oli kaiken lisäksi kirpeä ja kallion pinta oli melkein huurteinen, joten lämmin pesä oli puoleensavetävä ajatus.

Heräsin aamulla siihen, kuinka joku lipoi lapaani lempeästi. Ympärilläni leijuvasti tuoksusta päätellen hän oli Simpukkapuro, joten avasin väkisin silmäni, ja nostin päätäni.
”Huomenta”, emo kehräsi. ”Aika herätä. Suurin osa muista kissoista on jo hereillä.”
Vedin syvään henkeä, ja hännänpää nykien nousin istumaan. En olisi edellisen yön takia halunnut herätä näin aikaisin, ja äkäisenä kuin uusi soturioppilas haukottelin leveästi.
”Annoin sinun nukkua niin pitkään kuin suinkin”, emo sanoi pahoittelevasti. Hän asteli pesästä ulos, mutta jäi odottamaan sen suulle. Heinämarjaa ei näkynyt.
”Ymmärrän kyllä”, mutisin niin neutraalisti kuin suinkin, kun astelin hänen ohi auringonvaloon. Tai ei tarkalleen ottaen auringon, sillä taivas oli vaaleanharmaa pilvistä. Ilmassa ei kuitenkaan haissut sade, onneksi. Sehän tästä olisi puuttunut.
”Huomenta, riiviö”, Taivalrusko tervehti minua, kun astelin hänen ja meidän siskojen luokse. Katsahdin taakseni varmistaen, ettei Simpukkapuro pahastunut seuravalinnastani. Sitten käännyin katsomaan liiankin hilpeän näköistä kollia.
”Nyt älä”, mutisin istahtaen. ”Olen niin väsynyt että voisin nukahtaa tähän paikkaan. Toivottavasti Takiaistähti otti eilen huomioon kaikki jokiklaanilaiset, jotka auttoivat etsinnöissä, sillä minä haluan palkkion.”
Taivalrusko hyrähti.
”Niin kuin kukaan muukaan täällä ei olisi väsynyt”, kolli sanoi. ”Sinä tarvitset vain aamupalaa ja olet taas entinen itsesi.”
”No onko teillä mitään syötävää?” kysyin terävästi, kääntäen katseeni nyt myös Heinämarjaan ja Hierakkakasvoon. Kumpikin virnisti pahoittelevasti, eikä Taivalruskoltakaan tullut myönteistä vastausta. Huokaisin. ”Älä sitten ehdota jos et pysty toteuttamaan sitä.”
”Neljän klaanin kissat, kokoontukaa kuulemaan mitä meillä on sanottavaa!” kuului Vinhatähden huudahdus. Hän istui ylempänä rinteessä muiden päälliköiden kanssa. Kissat alkoivat liikkua heidän suuntaansa, samoin Lokin lauman jäsenet vaikka Loki ei ollutkaan ylhäällä muiden päälliköiden kanssa.
”Mennään”, totesin ystävilleni. Hierakkakasvo nyökkäsi, ja nousi. Lähdin Taivalrusko rinnallani astelemaan lähemmäs päälliköiden puhepaikkaa, vaikka matka oli vain muutaman askeleen mittainen.

”Kuten kaikki jo tietävätkin, Leimupentu katosi viime yönä emonsa Susikaiun pesästä”, Varjotähti aloitti kuuluvasti. ”Emme pitkistä ja laajoista etsinnöistä huolimatta pystyneet löytämään häntä. Uskomme, että Leimupentu harhaili unissaan pois pesästä, ja joutui haukan uhriksi.”
Kissojen keskuudessa kävi harmistunut huokaus, ja monet loivat myötätuntoisia katseitaan Susikaikuun, joka istui joukon laitamilla kahden muun pentunsa kanssa. Naaras ei näyttänyt olevan erityisen mielissään huomiosta, mutta otti katseet silti vastaan.
”Siinä missä elämä loppuu, uutta syntyy”, Sadetähti sanoi ottaen puheenvuoron. ”Pähkinäkuono synnytti viime yönä pentunsa. Muistetaan siksi pitää riittävän pitkiä taukoja aina, kun on tarve, ja olla avuksi.”
Tällä kertaa kissat etsivät uteliailla katseillaan Pähkinäkuonoa, ja vilkuilin itsekin ympärilleni. Häntä ei kuitenkaan näkynyt kissajoukossa, joten oletin hänen yhä lepäävän pesässään. Petyin hieman, sillä olisin halunnut nähdä pennut, ja tuoreen emon kunnon, vaikken kuulunutkaan Tuuliklaaniin. Muiden pentuja oli mukava katsella, vaikken pystynytkään kuvittelemaan kasvattavani omiani vielä hetkeen. Ajatuksen johdosta vilkaisin Taivalruskoon, joka ei onneksi kiinnittänyt minuun erikoista huomiota. Hyvä, en ollut puhunut ääneen.
”Kolmas asia on, että Tähtiklaani on lähettänyt meille päälliköille merkin”, Vinhatähti julisti. Höristin korviani kiinnostuneena.
”Tähtiklaani kertoi, että olemme nyt Korkokivillä, paikassa, jonne alun perin matkasimme”, Sadetähti jatkoi. ”Se tietää sitä, että olemme oikealla reitillä. Alue, joka avautuu Korkokivien toisella puolen, on tuleva kotimme. Siellä esi-isämme ovat asuneet ennen järvelle muuttamista.”
Äskeinen väsymykseni haihtui melkein kokonaan. Kissajoukosta nousevat innostuneet huudahdukset saivat minutkin toiveikkaalle tuulelle. Turkkiani alkoi pistelemään odottavaisuudesta ja jännityksestä. Katsahdin uudenlainen tuike silmissäni Taivalruskoon, joka hymyili takaisin. Sitten hän kääntyi koskettamaan siskonsa päälakea innostuneena.
”Ei enää kauaa”, kuulin Heinämarjan sanahtavan huojentuneena ja iloisena vierestäni. Nyökkäsin siskoni suuntaan, kääntäen katseeni takaisin päälliköihin.
”Seuraavaksi lähdemme etenemään kyseistä aluetta kohti”, Vinhatähti sanoi. ”Pidämme tauon tai kaksi matkalla sinne. Saavuttuamme etsimme paikan, jossa annamme uudet ohjeet.”
”Eli valmistautukaa lähtöön hetimiten! Lähdemme mahdollisimman nopeasti”, Takiaistähti sanoi. Kokous päättyi, kun päälliköt astelivat alas muiden kissojen joukkoon. Takiaistähti jäi keskustelemaan Lokin kanssa, muut vaihtoivat sanaset varapäälliköiden kanssa.
Nousin seisomaan, ja katsahdin kolmeen seuralaiseeni innoissani.
”En malta odottaa että näen uudet reviirit”, Hierakkakasvo henkäisi. ”Ne varmasti kuhisevat riistaa!”
”Minä toivon että Jokiklaanin reviirillä olisi puita”, sanahdin. ”Ettei minun tarvitse luopua linnun lihasta kokonaan.”
”Sinä ja sinun linnun lihasi”, Taivalrusko naurahti. ”Ei kukaan muu jokiklaanilainen paitsi sinä syö lintuja.”
Virnistin.
”Minähän olen muutenkin sellainen outolintu, tämän liikavarpaisuuden ja näiden arpien vuoksi”, virnistin. ”Ei linnunsyönti voi tehdä minusta enää yhtään oudompaa.”
Muut naurahtivat, ja etenkin Heinämarja huvittui sanahduksestani. Sitten kiinnitin huomioni muihin kissoihin, ja etsin merkkejä lähtemisestä. Niitä ei vielä näkynyt, joten muriseva vatsani muistutti minua eräästä tärkeästä tehtävästä, jota en ollut vielä tänä aamuna tehnyt.
”Ennen lähtöä minun täytyy kyllä syödä jotain”, sanoin. ”Käyn katsomassa jos lähiympäristöstä löytyisi mitään saaliiksi kelpaavaa.”
”Tulen mukaasi”, Taivalrusko sanoi, ja nousi seisomaan, virnistäen. ”Pitäähän meidän saada kaksinkeskistä aikaa.”
Pyöräytin silmiäni huvittuneena.
”No juupa”, totesin, mutten tietenkään sanonut vastaan kollin sanoille. Heinämarja ja Hierakkakasvo vaihtoivat tietäväiset katseet, mihin olin jo tottunut. Kaksikko kuitenkin toivotti saalistusonnea, ennen kuin minä ja Taivalrusko lähdimme hienoinen kiire askeliamme kiihdyttäen etsimään saalista.

Nimi: Taivalrusko

30.09.2018 20:09
”… Joten lopputulos oli se, että palasin teidän luoksenne nälkä yhä kurnien vatsanpohjassani”, Nopsaraita lopetti kertomuksensa kumartuen sitten repimään palan käpäliensä välissä lojuvasta hiirestä. ”Pakkashuuru päätti osoittaa olevansa minua kokeneempi soturi ja kohteli minua ja Sihutassua kuin pentuja. Eihän pienestä metsästysreissusta nyt olisi mitään haittaa ollut.”
Naaraan äänestä kuuli hyvin, että hän kertoi tarinansa hieman liioitellen ja tuohtuneempana kuin olisi ollut aihetta, ja se sai viikseni väpättämään. Todellisuudessa Nopsaraitaa taisi vain kismittää se, että toisen klaanin soturi ei ollut päästänyt häntä omille teilleen.
”Ehkä Pakkashuuru vain totesi, että oli paras pitää kaltaisesi ongelmanhaalija näkyvissä”, totesin silmät tuikkien kujeilevasti. ”Ties mitä olisit saanut aikaan.”
”Ongelmanhaalija?” Nopsaraita tuhahti muka loukkaantuneena. ”Aika rohkea ilmaisu kissalta, joka meni oppilaana vänkäämään päälliköltä lupaa lähteä matkalle, jolle hyväksyttiin vain sotureita.”
”Hei, oli minusta jotain apuakin kaksijalkalassa”, puhahdin. ”Enkä edes tehnyt mitään luvatonta.”
”Olette ihan yhtä pahoja molemmat”, Heinämarja puolestaan tokaisi viikset huvittuneesti väristen. ”Vai pitääkö minun muistuttaa siitä tempauksestanne kokoontumissaarella?”
”Se olikin ikimuistoinen tapaus”, Hierakkakasvo maukaisi vilkaisten Nopsaraidan sisarta silmät tuikkien. ”Olisit kuullut sen puhuttelun, jonka Taivalrusko Lätäkköloikalta sai!”
Vilkaisin siskoani pikaisesti, katse lämmeten hieman. Oli mahtavaa kuulla hänen mainitsevan emomme nimi ilman ongelmia. Naaras oli ollut kohtalaisen pitkään herkkä vanhemmistamme puhumisesta metsäpalon jälkeen. Nyt hänen silmiensä iloinen pilke ei kuitenkaan laantunut Lätäkköloikasta mainittaessa.
”Se on ihan eri asia!” Nopsaraita puolustautui läpsäyttäen maata käpälällään. ”Minä ja Sihutassu olisimme vain käyneet metsästämässä. Ei siitä onnistu kukaan hankkimaan ongelmia – vaikka Pakkashuuru olikin selvästi eri mieltä.”
”Ovat vanhemmat soturit kyllä vähän nuivia”, Heinämarja myönsi hyrähtäen. ”Erityisesti varjoklaanilaiset. Mitä luulet, mahtavatkohan he saada tällä kertaa hieman aurinkoisemman reviirin sen ikuisen kuusimetsän sijaan? Pimeydessä eläminen on selvästi alkanut jäytää heidän huumorintajuaan.”
”Jos en täysin väärin muista, on muinaisten reviirien Varjoklaanin alue suota”, Hierakkakasvo naukaisi. ”Tai niin ainakin klaaninvanhimmat kertoivat, ken sitten tietää olivatko tarinat todenmukaisia.”
”Suota? Upottavassa liejussa tarpominen nyt ainakin tappaa parhaimmankin huumorintajun”, Nopsaraita hymähti ja vilkaisi minua. ”Hei, Taivalrusko, luuletko että saamme samat reviirit metsässä kuin muinaiset klaanit?”
”Miksipä emme saisi”, totesin kohauttaen hieman lapojani. ”Samanlaiset tarpeethan klaaneilla yhä on.”
”Ovatkohan kaksijalat muokanneet sitä aluetta paljon?” Hierakkakasvo mietti. ”Entä jos metsä ei olekaan enää sopiva klaaneille?”
”Turha sitä on miettiä”, Nopsaraita huoahti. ”En usko, että mitään radikaaleja muutoksia on. Sen näkee sitten, kun saavumme metsään.”
”Niinpä kai. Ei Tähtiklaani meitä harhaankaan johtaisi.”


Seuraava päivä kului matkatessa, ja aurinko oli jo laskenut ylitettyämme viimein ukkospolun ja saapuessamme suurien kivien muodostamalle, hiljaiselle alueelle. Päälliköt ilmoittivat, että jäisimme tänne yöpymään, ja soturit lähtivät metsästämään klaanilaisille iltapalaa. Täällä oli jo huomattavan paljon enemmän riistaa kuin vanhoilla, kuivuuden kärventämillä reviireillämme tai kaksijalkalassa, joten saalista tuli kohtalaisen paljon. Jokaiselle riitti oma osuutensa, kantaville ja imettäville kuningattarille saatiin tarjottua jopa useampi pieni riistaeläin ja vanhemmat pennut saivat maistaa kiinteää riistaa. Lyhykäisesti sanottuna tämä alue vaikutti lupaavalta.
”Ajattelin, että nukkuisin tämän yön Simpukkapuron ja Heinämarjan kanssa”, Nopsaraita maukui nielaistuaan palan vesimyyrästään. Hierakkakasvo ja Heinämarja olivat jakamassa kuningattarille heidän osuuksiaan, joten olin jäänyt hetkeksi kaksin Nopsaraidan kanssa. ”Sinä varmaan haluat yöpyä Hierakkakasvon kanssa? Emme taida mahtua kaikki samaan pesään.”
”Ei se kai haittaa”, totesin nostaen katseeni omasta saaliinpalastani. ”Tietenkin sinä voit perheesi kanssa yöpyä. Yksi yöhän se sitä paitsi vain on.”
Nopsaraita hymähti hiljaa ja keskittyi taas syömään ateriaansa. Hetken hiljaisuus laskeutui välillemme, mutta sen keskeytti hiljainen supatus vieressämme:
”Mene sinä kysymään.”
”En uskalla, se näyttää pelottavalta!”
Käänsin katseeni sipinän suuntaan samaan aikaan Nopsaraidan kanssa, ja huomasimme kaksi nuorta pentua. Hajun perusteella he olivat Myrskyklaanista, ja muistelin heidän nimiensä olevan Kaurispentu ja Kyynelpentu. Sisarukset supattivat vielä hetken jotain keskenään, vilkuillen välillä meidän puoleemme. Sitten Kaurispentu otti muutaman askeleen lähemmäs meitä, seisahtui suoristaen ryhtinsä ja käänsi katseensa Nopsaraitaan.
”Mistä sinä olet saanut tuollaiset arvet?”
Kysymys sai kulmani kurtistumaan, ja se yllätti selvästi Nopsaraidankin. Ennen kuin klaanitoverini ehti vastata, avasin itse suuni:
”Hei, ei ole kovin kohteliasta kysyä tuollaista noin suoraan”, maukaisin hieman toruvasti kaksikolle. ”Joillekin tuo voi olla todella henkilökohtainen kysymys ja nostaa epämieluisia muistoja pintaan. Olkaahan varovaisempia ensi kerralla.”
Pennut vilkaisivat minua hieman säikähtäneen ja katuvaisen oloisena, ja käänsivät sitten heti katseensa takaisin Nopsaraitaan. ”Anteeksi, emmehän loukanneet sinua?”
”Ette suinkaan”, naaras maukaisi kepeästi huitaisten ilmaa hännällään. ”Taivalrusko on kyllä oikeassa, tuo oli aika varomaton kysymys. Onneksenne minua ei kuitenkaan haitannut. Sain nämä koiralta.”
”Koiralta?” pennut hengähtivät yhteen ääneen ja hivuttautuivat hieman lähemmäs soturia. ”Mitä tapahtui?”
”Voi, kuulkaa, siinä riittääkin kerrottavaa”, Nopsaraita virnisti ja siristi hieman silmiään. ”Olin silloin vielä oppilas, ja olin metsällä mestarini Varjolehden kanssa. Kaikki oli hyvin, mutta sitten aivan yllättäen metsästä ilmestyi suunnaton, verenhimoinen koira! Se hyökkäsi kimppuumme, ja sai mestarini hampaisiinsa. Taistelimme vastaan kuin riivatut, mutta se peto onnistui raastamaan selkääni nämä arvet ja viemään mestarini mukanaan.”
”Vau!” Kaurispentu hengähti. ”Selvisittekö te?”
”Tietenkin hän selvisi, ei hän muuten olisi tässä”, Kyynelpentu tuhahti veljelleen ja kääntyi sitten katsomaan taas Nopsaraitaa. ”Entä Varjolehti?”
Nopsaraita kohotti katseensa ja nyökäytti päätään klaanitoverimme suuntaan, joka keskusteli kumppaninsa Takiaistähden kanssa. ”Täysissä voimissaan. Toivuimme molemmat entisellemme – arpia lukuun ottamatta tietysti.”
”Vähänkö jännää!” Kyynelpentu hengähti vilkaisten veljeään. ”Mahtaako Särkkäviiksen tarina olla yhtä hurja? Tai Orapihkan tai Vaahterasumun?”
”Kyynelpentu ja Kaurispentu, täällähän te olette!” Myrskyklaanin soturin Haukkapoltteen ääni keskeytti pentujen innostuneen jutustelun, ja kohotimme katseemme raidalliseen kolliin. ”Tuikeaskel etsi teitä. Voisitteko olla katoilematta koko ajan?”
”Mutta isä, meillä oli tylsää!”
”Kipin kapin takaisin Tuikeaskeleen luokse ja nukkumaan siitä, huomenna on aikainen herätys.”
Kaksikon vipeltäessä pois luotamme myrskyklaanilaissoturi kääntyi vielä puhumaan meille: ”Toivottavasti pentuni eivät häirinneet teitä. Heitä on mahdotonta saada pysymään paikoillaan.”
”Ei heistä vaivaa ollut”, Nopsaraita vakuutti pikaisesti. ”Menehän sinäkin nyt ennen kuin he hilpaisevat taas omille teilleen.”
Haukkapolte väräytti hilpeästi korviaan, naukui nopeat hyvästit ja seurasi pentukaksikkoaan yhteen kivikon muodostamista pesistä. Vilkaisin huvittuneena Nopsaraitaa, jota välikohtaus näytti naurattavan aivan yhtä paljon. Toivottavasti noista kahdesta ei kasvaisi aivan yhtä ongelmallisia oppilaita kuin meistä kahdesta.

Nimi: Lumitassu

26.09.2018 16:14
"Pöö!" Hätkähdin kun Tuhkaviiksi kosketti takaani hännällään lapaani. Läpsäisin häntä oranssilla hännänpäälläni, kun hän tuli viereeni. "Senkin kummitus!"
Tuhkaviiksi kehräsi. "Säikähditkö?"
"Arvaa!" Nauroin. "Melkein hyppäsin turkistani ulos!"
Kolli katsoi minua mukamas anteeksipyytävästi, ja hyppäsin tämän päälle. Kierimme maassa leikkien kuin pennut.
"Öhöm", Varjolehti keskeytti meidät kehräten. "Onko teillä nälkä?"
Nousin ylös ja pudistelin hiekkaa turkistani. Emo tönäisi meille oravan, ja asetuimme sen ääreen kiitollisina.
Pureksin palastani oravasta, kun ilmassa alkoi puhaltaa kylmä viima, ja aloin väristä. Painauduin kiinni Tuhkaviiksen tuuheaan turkkiin, ja tämä kietaisi häntänsä ympärilleni vilkaisten minuun lempeästi.
Nielaisin oravanpalasen ja laskin pääni käpälilleni, antaen silmieni jäädä vain hiukan raolleen. Näin kuinka Varjolehti ja Takiaistähti sukivat toisiaan muutaman ketunmitan päässä. Painauduin vielä lähemmäs Tuhkaviikseä ja annoin silmieni painua kiinni. Tunsin, kuinka kolli laski päänsä niskani päälle. Näin olisin halunnut olla aina.

"Herätys." Tuhkaviiksi tönäisi minua kuonollaan, ja huitaisin tätä unisesti. "Anna minun nukkua..."
"Ylös!" Kolli tönäisi minua ihan kunnolla.
"Hei!" Kiljaisin ja nousin ylös nopeammin kun koko Leopardiklaani. Mulkoilin Tuhkaviikseä mukamas vihaisena. "Nukkuvaa Lumitassua ei saa herättää."
Kolli nauroi, enkä itsekään pystynyt pidättelemään tyrskähdystä.
"Vai niin, 'nukkuva Lumitassu'", Tuhkaviiksi kehräsi. "Aika jatkaa matkaa. Haluaisitko tulla minun kanssani?"
Vilkaisin parin ketunmitan päässä meitä katseleviin Varjolehteen ja Takiaistähteen, jotka nyökkäsivät hyväksyvästi.
"Mielelläni", vastasin ja lähdimme muun klaanin mukaan. Tuhkaviiksi kietaisi häntänsä omaani huomaamattani.

//aika lyhyt mut ~

Nimi: Rölli

24.09.2018 19:51
Kuljin Heinämarjan vierellä Jokiklaanin mukana. Askelsimme melko reippaaseen tahtiin yhden pellon halki kohti sen reunalla häämöttävää aitaa. Osa klaanien kissoista katseli terävästi ympärilleen, avoimen alueen turvatonta tilaa tarkistaen. Kohta, kun kaikki kissat olivat saavuttaneet ruskeasta puusta tehdyn, peltoa rajaavan rakennelman, klaanit pysähtyivät ja muutama kissa tarkisti pidemmän ruohon suojasta seuraavan pellon olevan turvallinen ylitettävä.
”Tässä pellolla on lampaita”, Ollie ilmoitti. ”Suurin osa niistä on levossa. Niistä ei ole vaaraa, mutta ei häiritä niitä, kuten Reika kertoi.”
Kukaan ei kommentoinut sen suurempaa. Suurin osa jaksoi tuskin edes välittää lampaista, noista pilven näköisistä otuksista, jotka eivät hidastaneet matkan kulkua lainkaan.
Aurinko oli takanamme laskemaan päin, mikä loi pitkiä, uhkaavia varjoja pitkin ruohoaluetta. Jotkin tulipalosta traumatisoituneet kissat sävähtivät omaakin varjoaan, kuten Uikkutassu, joka kissajoukkion laidalla säikähti nytkin heiniä vasten tummentunutta kuvajaista. Lampihenki sai jälleen rauhoitella tytärtään.
Klaanien ryhmämuodostelma oli seuraavanlainen: Myrskyklaani piti reunaa Jokiklaanin kulkiessa toisella reunalla. Tuuliklaani ja Varjoklaani olivat keskellä, mutta kuitenkin omien kissojensa mukana. Lokin lauma kulki hieman hajallaan joukon etuosassa, päälliköiden, Reikan ja Ollien takana. Vain harvat kissat vaihtoivat muutamaa sanaa enempää toisten klaanilaisten kanssa enää tässä vaiheessa, sillä suurin osa ei joko jaksanut tai halunnut tehdä niin. Klaanit kulkivat selvästi omissa joukoissaan, hieman erillään muista metsän joukoista, mikä oli minusta mielenkiintoista huomata. Epäilin tosin, että tilanne muuttuisi vaelluksen aikana.
Kaikista kissoista puski väsymys esiin enemmän tai vähemmän. Olimme lähteneet tänään aamun koittaessa, joten olimme matkanneet melkein koko päivän. Minulla oli väsymyksen lisäksi ongelmana kuriseva vatsa, joka sai oloni varsin kärsimättömäksi. Yritin kuitenkin kaikkien mukavuudeksi pitää suuren suuni kurissa, vaikka minun teki mieli tiuskaista Heinämarjalle hänen tönäistessä minua hieman meidän lähtiessä liikkelle, ja vaikka minun teki mieli sanoa suorat sanat edessäni kulkevalle Utukuonolle hänen hitaudestaan. Tyydyin vain huoahtamaan kyllästyneenä, kun jouduin hidastamaan poissaolevan kissan vuoksi, saaden Heinämarjalta älä-muuta-sano-katseen. Hänenkään pinna ei siis kestänyt ikuisesti.
Hidastuksen johdosta takana tuleva Taivalrusko astui kintereelleni, saaden minulta nopean mutta kireän katseen. Kolli tuhahti, muttei sanonut mitään.

Kun klaanit olivat ohittamassa ihmeissään määkivää lammaslaumaa, katsoin olkani yli Taivalruskoon, joka kulki tiiviisti Hierakkakasvon rinnalla.
”Pahoittelen äskeisestä”, sanoin, osoittaen sanat kollille. ”Minun puolesta voisimme pitää tässä nyt tauon. En jaksa pysyä kovin hilpeällä tuulella pitkän päivän jälkeen.”
”Oletko muka joskus jaksanut pysyä?” Taivalrusko kysyi huvittuneena ja virnisti, kun katsoin häneen ihanko-tosi-ilmeellä.
”Otan tuon anteeksiantona”, tuhahdin leikkimielisyys äänessäni pilkahtaen, kun käänsin katseeni takaisin Utukuonon harmaaseen selkään.
Samalla silmäyksellä huomasin Lumitassun, joka kulki vanhempiensa vanavedessä Jokiklaanin kärjessä. Hän ei ollut koko päivänä kulkenut lyhyitä pätkiä lukuun ottamatta Tuhkaviiksen kanssa. Kiihdytin askeleideni tahtia, ja suunnistin muutaman Jokiklaanilaisen ohi naarasoppilaan luo, sillä halusin tietää syyn tilanteeseen.
”Hei”, tervehdin oranssiläikikästä naarasta. Lumitassu oli huomannut tuloni, ja katsoi nyt minuun väsähtäneen tervehtivästi. Katsahdin merkitsevästi taempana perheensä kanssa kulkevaan Tuhkaviikseen, ennen kuin kysyin hiljaisella mutta merkitsevällä äänellä: ”Ryppyjä rakkaudessa?”
Lumitassu katsahti ensin Tuhkaviikseen, sitten nopeasti vanhempiinsa, sitten aavistuksen närkästyneenä minuun.
”Etkö keksinyt parempaa tekemistä?” naaras kysyi. ”Aina huomauttelemassa.”
”Olen vain miettinyt, että mikä ajaa teidät kaksi kulkemaan erillään toisistanne koko päiväksi?” vastasin, kuulostaen viattomalta. Kai Lumitassu pientä kiusoittelua sieti?
”Päätimme jo Taon tukikohdassa, että kuljemme ensimmäiseen pysähdykseen asti perheidemme kanssa”, Lumitassu sanoi äskeistä rennommalla äänellä, vaikka kireyttä siinä vielä olikin. ”Ihan tulipalon jälkeisen järkytyksen takia haluamme viettää aikaa myös niiden kanssa. Toisin kuin eräät.” Naaras loi puolestaan merkittävän katseen minuun.
”Simpukkapuro kulkee tuolla Toivetuulen kanssa”, totesin tietäväisesti, nyökäten vasemmalle, jossa emoni tosiaan kulki Lumitassun mestarin kanssa. ”Annan hänelle omaa tilaa, vaikka hänen läsnäolonsa onkin tärkeää. Ja Heinämarja kulkee seurassani. Minulla ei ole valittamista tilanteeseeni.”
Lumitassu huokaisi tyytymättömänä, muttei sanonut enempää.
”Jos sinulle vain sopii, siirryn Sihutassun luo”, sanoin kyynisen kohteliaasti, ja vastausta odottamatta hidastin kulkuani niin, että Lumitassu kulki nopeasti ohitseni. Huomasin samalla Tuhkaviiksen kiinnostuneen katseen, jonka hän käänsi takaisin eteenpäin minun poistuessa Lumitassun luota. Kolli oli siis kuunnellut meidän keskustelua, kuten oli varmasti moni muukin klaanilainen paremman puutteessa.
Kun saavutin Sihutassun Viistotassun viereltä hetkeä myöhemmin, tervehdin naarasoppilasta samalla tavalla, kuin olin tervehtinyt Lumitassua.
”Tulitko härnäämään minuakin?” Sihutassu kysyi huvittuneen tietäväisenä. Viistotassu hymyili huvittuneen leveästi vierellä. Hymähdin itsekin, mutta puistelin päätäni.
”Ehen. Hidasta vähän niin kerron”, kehotin, ja näytin esimerkkiä. Sihutassu jättäytyi massan vauhdista, ja niin meinasi Viistotassukin, mutta katsahdin kolliin sillä tavalla että hän perui suunnitelmansa ja siirtyi Puolitassun viereen.
”Onko nälkä?” kysyin, kun olimme Jokiklaanin joukon viimeisinä kulkevat kissat.
”Huutava”, Sihutassu virnisti.
Kissajoukko saavutti jälleen yhden aidan, ja pysähdyimme. Kuulin ohimennen, kuinka Ollie ilmoitti ettei seuraavalla pellolla ollut lampaita.
”Miten olisi metsästys?” kysyin ystävältäni hiljaisella äänellä, melkein kuiskaten. Sihutassu nyökkäsi heti.
”Teen mitä vain saadakseni murua rinnan alle tällaisen päivän jälkeen”, naaras totesi. Ilomme pilasi kuitenkin Varjoklaanin joukkion perää pitävä soturi Pakkashuuru, joka katsahti meihin.
”Jospa pysyisitte klaanien mukana risteykseen asti”, kolli sanoi, viitaten seuraavaan ja samalla ensimmäiseen pysähdyspaikkaamme. ”On liian vaarallista lähteä metsästämään hämärässä kaksin.”
”Olen soturi. Tiedän kyllä, mitä teen”, totesin kirpeästi varjoklaanilaiselle.
”Epäilen”, hän totesi tyynen rauhallisesti. Minun mielestä hänen äänensävynsä oli ärsyttävänkin ystävällinen tilanteeseen nähden. ”Teidän energialla saatte metsästettyä oikein hyvin, kun olemme pysähtyneet.”
Kissat jatkoivat matkaa seuraavalle pellolle, ja niin jatkoi Pakkashuurukin. Jäimme turhautuneina hetkeksi seisomaan paikoillemme Sihutassun kanssa.
”Ilonpilaaja”, sihahdin oppilaan korvaan.
”Nimi ei oikein pue häntä luonteeltaan”, naaras kommentoi takaisin, saaden kummatkin naurahtamaan. Sitten ravasimme Jokiklaanin joukon kiinni. Jätin heipat Sihutassulle, ja palasin paikalleni Heinämarjan viereen.
”Mihin hävisit?” siskoni kysyi.
”Tarina lyhyesti: Pakkashuuru on ilonpilaaja”, mumisin liioitellun kyllästyneesti. Näin Heinämarjan katseesta, että siskoni kiinnostui aiheesta, ja sivusilmästä huomasin Hierakkakuonon terävöittävän kuuloaan. Väräytin viiksiäni.
”Saatte kuulla lisää kunhan olemme päässeet pysähdyspaikkaan ja saaneet jotain vatsan täytteeksi”, totesin hyrähtäen.

Nimi: Zare

20.09.2018 19:45
__________________________________________________________

Nimi: Zare

20.09.2018 19:45
Tuhkaviiksi// 12kp
Omenatassu// 5kp

Nimi: Omenatassu

15.09.2018 23:37
Tuuli puhalsi lempeästi turkkiini. Sää oli täydellinen kalastukseen. Vedessä seisoi hieman epäselvä hahmo, mutta haju oli erehtymätön.
"Isä", hihkaisin juosten tämän rinnalle. Vesi ylsi leukaani asti, joten pystyssä oleminen oli hankalaa.
"Mitä Tähtiklaanin nimeen pikku Omenapentuni tekee täällä?" isäni leikittelän suuttunut ääni kysyi minulta. Niin miksi olin täällä. Viimeisin muisti kuvani oli, että olin käynyt nukkumaan muiden oppilastovereideni luo. Niin olin oppilas enkä enää pentu. Viimeksi, kun näin isäni olin ollut vasta vähän aikaa oppilaana, kun tämä oli menehtynyt emoni rinnalla. En koskaan kysyt, miksi minun oli menetettävä heidät niin nuorena, mutta järkeilin sen emoni opettaneen minut sellaiseksi. Kuolema olisi osa jokaista elävää olentoa kohtaan, joten olin vain nähnyt sen kohtalon osoittamana, että oli heidän aikansa siirtyä Tähtiklaaniin. Siksi uskoni soturilakiin oli vain vahvistunut. Tahdoin päästä heidän luokseen ja osoittaa olleeni uskollinen klaanille. Mutta miksi nyt isäni olemuksinen hahmo seisoi vierelläni, kaikki pimeni sen jälkeen.

Heräsin makuuasennossa muiden oppilaiden ympäröimänä. Päästin syvän huokauksen ulos keuhkoistani. Koko tilanne oli ollut vain unta. Se tuntui yhtä todelta kuin unet, joissa saatoin juosta ja uida pitkin päivää väsymättä. Hymyilin pienesti ja katsoin sitten taivaalle. Kiittäen emoni ja isääni heidän neuvoistaan ja opetuksista pentuna. Pitäisin niistä aina avosydämin kiinni.

Nimi: Muurahaistassu

06.09.2018 16:51
Tassuttelin aukiolla. Olin hermostunut. Tuntui, kuin vatsassani olisi ollut lasti suuria kiviä. Katsoin kohti vatsaani ja hämmästyin, se oli todella pöyreä.
*Mitä tämä on?* ajattelin tuskaisena ja kirkaisin.
Kavahdin ja lyyhistyin maahan. Kouristukset kulkivat pitkin vatsaani ja pidätin hengitystäni. Kaikki ympärillä sumeni ja tunsin hellien kielenvetojen turkkiani pitkin.
"Oletko kunnossa?" huolestunut, levoton ääni kaikui uneeni. Tunnistin heti emoni Ruusuhaukan äänen. Säpsähdin ja nostin pääni. Avasin silmäni ja näin edessäni emoni huolestuneet silmät.
*Oliko kaikki vain unta? Mitä se tarkoitti?* mietin.
"O-olen kunnossa."
Nousin rohkeasti ylös ja tassuttelen ulos. Pesän edustallaa aluin sukimaan itseäni. Tunsin emoni kuuman hengityksen korvassani.
*Mitä uni tarkoitti?* kammottavat ajatukset tulevasta häiritsivät minua.

//Juu, sori, todella lyhyt.

Nimi: Tuhkaviiksi

04.09.2018 20:13
”Oletteko valmiita?”
Mustahännän siniharmaat välähtivät aikaisen aamuauringon säteiden alla, kun hän katsahti kysyvästi kumppaninsa Lampihengen ja pentunsa Uikkutassun puoleen. Lampihenki laski päätään pettyneenä, hieman pelokkaana, mutta nyökkäsi vetäisten Uikkutassua painautumaan turkkiinsa.
”Kyllä me löydämme uuden kodin”, naaras naukaisi yrittäen piristää alakuloista Uikkutassua, ja nuolaisi tämän päälakea rakastavasti. Katsahdin vielä Mustahäntään, joka katseli perhettään välittävästi.
Lampihengen halauksesta huolimatta Uikkutassun poskella vierähti kyynel. Luimistin korviani syyllisyydentuntoisena, mutta astelin sisarpuoleni toiselle puolelle ja painauduin tämän turkkiin.
”Ei hätää, sisko”, lohdutin, ”Apilatassu auttaa meitä löytämään uuden kodin muiden menehtyneiden kanssa. Tähtiklaani ei jätä meitä pulaan.”
Naaras nyökkäsi pienesti nenä niiskahtaen. Hymyilin lohdullisesti ja silitin vielä hännälläni pikkusiskoni lapaa ennen kuin nousin jaloilleni ja katsahdin muiden kissojen sekaan.
”Käyn vielä katsomassa Lumitassua ja etsin Marmoritassun käpäliini”, sanoin. Mustahäntä nyökkäsi hyväksyvästi, ja jätin sijaisperheeni taakseni pujotellessani kissojen seassa.
Reviirin tarkistanut partio palasi muutama päivä sitten mukanaan huonoja uutisia, eikä entisillä reviireillämme pystyisi asumaan pitkään aikaan. Niinpä lähtisimme etsimään uutta asuinpaikkaa kaikkien klaanien voimin.

”Tuhkaviiksi!”
Korvani kohosivat pystyyn ja käännyin katsomaan äänen suuntaan. Marmoritassu kiirehti minua kohti Sihutassu kannoillaan. Tervehdin kaksikkoa hännän heilautuksella.
”Aioinkin etsiä sinut piakoin. Miten voit?”
”Hyvin, kiitos. Käykö, että kuljen yhdessä Sihutassun ja hänen mestarinsa kanssa?” Marmoritassu kysyi viittoen vierellään seisovaan valkoiseen, mustaraitaiseen naaraaseen.
”Tarkoitat siis Utukuonoa? Hän varmaan kulkee myös Suosoinnun ja Tyhjätassun kanssa, mutten näe siinä mitään ongelmaa. Kunhan muistat käyttäytyä”, nyökkäsin. ”Menkäähän nyt. Lähdemme ihan pian.”
Oppilaat nyökkäsivät kiitollisina ja katosivat samaan suuntaan mistä olivat ilmestyneetkin. Hetken katsottuani nuorten perään, jatkoin matkaani etsimään Lumitassua. Katseeni kiersi ympärilläni olevien kissojen kautta, ja pian erotinkin valko-oranssin naaraan istuvan kahden muun kissan seurassa, jotka tunnistin Lieskalumeksi ja Varjolehdeksi. Lumitassu huomasi minut melkein heti, ja asteli pieni hymy kasvoillaan minua vastaan.
”Hei”, tervehdin ja puskin naaraan poskea omallani.
”Miten sinä voit?” Lumitassu kysyi varovaisesti tervehdyksen jälkeen, ja katsoi minua huolehtivaisesti meripihkaisilla silmillään. Värähdin kysymystä, mutten antanut sen näkyä liian selvästi.
”Kuinka niin? Ihan hyvin minä voin”, yritin kehrätä ja väistellä Lumitassun katsetta.
”Etkä ole… Tuhkaviiksi, voit hyvin olla surullinen Seittinenän takia. Ei kukaan odota sinun olevan välinpitämätön…”, Lumitassu yritti, mutta suljin hänen suunsa terävällä murahduksella.
”Olen kunnossa! Minähän sanoin jo. Uskoisit nyt”, sihahdin pienesti. Lumitassu painoi päänsä säikähtäneenä. Huokaisin.
”Anteeksi, en tarkoittanut loukata. Olen kuitenkin kunnossa. Sinun ei tarvitse murehtia”, mumisin ja nuolaisin naaraan poskea.
”Tulin vain katsomaan oletteko te valmiita lähtemään, mutta kaikki taitavatkin alkaa jo olla valmiita.”
”Niin, olemme me valmiita. Kuljen perheeni kanssa, jos se vain on okei?”
”Totta kai. Minäkin ajattelin tehdä niin”, hymähdin ja painoin kuononi vielä naaraan niskaan.
”Jutellaan sitten, kun pidämme ensimmäisen tauon?”
Lumitassu mumisi vastauksen ja nuolaisi lapaani hellästi. Väläytin naaraalle pienen hymyn, ja lähdin sitten takaisin oman perheeni luo.

Nimi: Omenatassu

29.08.2018 17:45
Oli sisäisesti surun murtama menetettyäni entisen mestarini Tulimielen. Rankinta tilanne oli ollut kuitenkin Tulimielen kumppanille Järvimielelle sekä heidän pennuilleen Käpypennulle että Pakkaspennulle. Keskustelessani Järvimielen kanssa ja auttaessani hänen pentujensa kanssa saattoi laskea murheeni menneestä ja tähdätä tulevaan. Esimerkiksi tehdä parhaani uuden mestarini kanssa, jotta Tulimieli voisi olla ylpeä viimeisimmästä oppilastaan.

Päälliköt olivat lähettäneet partio jokaisesta klaanista tarkastaamaan, oliko mahdollista palon jälkeenkin elää järven ympärillä. Toivoin koko sydämestäni, ettei palo olisi polttanit kaikkea tieltään ja saisimme vielä viettää monta viherlehden aikaa. Mutta vähäinen toivo päästä takaisin leiriin ja normaaliin klaanin elämää murskattiin tarkastuspartioiden palatessa toivottomalla uutisella. Liekit eivät vain vieneet usean klaanilaisen hengen, mutta sen lisäksi mahdollisuuden elää paikassa, jota useampi sukupolvi oli saanut kutsua kodikseen. Nyt meidän olisi löydettävä uusi paikka ennen kuin lehtikadon aika koittaisi. Jo lehtisateen aika tietäisi heikkoa riistatilannetta, jotten päätös olisi saatava nopeasti.

Nimi: Zare

28.08.2018 17:10
_______________________________________________
Lumitassu// 5kp

Nimi: Lumitassu

19.08.2018 13:01
"Lumitassu!" Kuulin isäni huudon ja kiiruhdin hiukan onnahdellen hänen luokseen. Ohitin matkalla Viistotassun, joka mulkaisi minua. Muistan, kuinka hän oli tullut reviiripartion mukana ja ensi töikseen hyökännyt kimppuuni. Kollin kynnet olivat osuneet kipeästi lapani palovammaan, joka oli nyt heikko kohtani.
"Niin?" Kysyin päästessäni Takiaistähden luo. Myös Varjolehti oli siinä.
"Onko lapasi tarpeeksi vahva, jotta voimme lähteä?"
Nyökkäsin.
"Hyvä", Isä vastasi. "Lähdemme huomenna."

"Tulehan, Lumitassu", Varjolehti ohjasi minua hännällään joidenkin Myrskyklaanilaisten luo. "Saat tavata vanhoja ystäviäni."
"Kas, hei, Varjolehti", oranssinpunertava raidallinen naaras kehräsi. Hänen vieressään kilpikonnakuvioinen naaras nyökkäsi tervehdykseksi.
"Tervehdys, Aurinkokajo", emo nyökkäsi naaraille ja vilkaisi sitten minua. Olin vaistomaisesti paljastanut kynteni. "Ei hätää. Tässä ovat Aurinkokajo ja Höyhensiipi, parhaat ystäväni ennen kun lähdin Myrskyklaanista." Varjolehti puhutteli nyt naaraita. "Tässä taas on tyttäreni Lumitassu."
Nyökkäsin tervehdykseksi ja rentouduin. Muutuin uteliaaksi. "Oletteko te siis Höyhenpentu ja Aurinkopentu?"

Nimi: Zare

12.08.2018 23:08
__________________________________________________

Nimi: Zare

12.08.2018 20:49
Sihutassu// 10kp
Lumitassu// 30kp, 9kp
Nopsaraita// 51kp
Tuhkaviiksi// 34kp, 11kp
Viistotassu// 6kp
Taivalrusko// 23kp

Nimi: Tuhkaviiksi

11.08.2018 14:26
Istuin yhdessä Lampihengen, Mustahännän ja Uikkutassun kanssa Taon päämajalla. Olin vasta eilen saanut tietää, että sijaisvanhempani olivat elossa – samoin kuin heidän toinen pennuistaan… En ollut koskaan suorittanut niin vaikeaa asiaa, kuin Apilatassun kuolemasta kertominen hänen perheelleen. Lampihenki oli ottanut uutiset todella raskaasti, samoin kuin tämän sisko Uikkutassu. Mustahäntä esitti urheaa, mutta tiesin, että se vaikutti häneenkin melko voimakkaasti.
”En kertonut teille eilen, koska ajattelin Apilatassua koskevan tiedon olevan tätä tärkeämpää, mutta Seittinenä kuoli myös. Seittinenä pelasti minut ja Apilatassun, ja se koitui hänen kohtalokseen”, kerroin hetken kestäneen hiljaisuuden jälkeen jopa pelottavan surumielisesti. Lampihenki, Mustahäntä ja Uikkutassu käänsivät katseensa minuun, ja aloin tuntea oloni vääräksi. En halunnut olla surullinen hänen kuolemastaan, eihän hän koskaan halunnut olla minkäänlaisessa osassa elämässäni.
Painoin päätäni itseeni pettyneenä, mutta sitten tunsin Lampihengen siirtyvän lähemmäksi minua ja painoi turkkinsa turkkiini kiinni lohduttavasti.
”Tiedän, että sinusta tuntuu siltä, ettet saisi surra hänen siirtymistään Tähtiklaaniin, mutta Seittinenä oli kuitenkin sinun isäsi”, sijaisemoni sanoi hiljaa. ”Se kertoo ainoastaan inhimillisyydestä. Seittinenä rakasti sinua, hän ei vain uskaltanut näyttää sitä, koska kaipasi niin paljon Usvapisaraa. Uskon, että hän näki sinussa emosi, ja se pelotti häntä.”
Vilkaisin varovaisesti Lampihenkeä ja tämän rakkaudesta tuikkivia silmiä.
”Hän… Hän sanoi minua pojakseen”, kerroin yhä itsekin epäuskoisesti.
”Miltä se tuntui?” Lampihenki kysyi pehmeästi. Katsoin tassujani mietteliäästi. Muistan vain kuinka lämpimän tunteen se sana oli saanut minut tuntemaan juuri silloin.
”Hyvältä. Kai”, vastasin epävarmasti, ja sitten halusin vain työntää aiheen pois päästäni. En halunnut ajatella asiaa yhtään enempää. Irtaannuin Lampihengestä, ja heilautin häntääni kuin pyyhkiäkseni alakuloisuuteni.
”Menen katsomaan joko Lumitassun on herännyt”, sanoin ja käännyin ympäri. Kuulin Lampihengen kuiskaavan jotain Mustahännälle, ja sitten tunsin heidän huolestuneiden katseidensa polttavan niskaani. Kaikki oli hyvin. Mainiosti.

”Hei, Sahramiloiste. Onko Lumitassu vielä herännyt?”
Parantaja oli pesän ulkopuolella paistattelemassa lämpimässä auringonvalossa.
”Hän heräsi hetki sitten. Takiaistähti, Lieskalumi ja Varjolehti ovat siellä, mutta tule ihmeessä sisään”, parantaja naukui ystävällisesti ja lähti johdattamaan minua.
”Lumitassu”, Sahramiloiste huikkasi. ”Sinulle on vielä yksi vieras!”
”Tuhkaviiksi!” Lumitassu maukaisi onnellisesti, kun astelin Takiaistähden ja Varjolehden takaa sulavin askelin. Katsahdin naaraan vanhempiin, kun Varjolehti tönäisi päällikköä, ja pian he ja Lieskalumi lähtivät ulos pesästä Sahramiloiste kannoillaan. Tunsin pienen punan nousevan kasvoilleni, mutta pudistin päätäni ja siirsin katseeni Lumitassuun.
Astelin lähemmäs ja istuin hänen viereensä, sanoen:
”Hyvä, että olet kunnossa.” Nuolaisin Lumitassun poskea hellästi.
”Samoin”, Lumitassu hymyili.
Lumitassu haukotteli pienesti, ja kävi sitten makuulleen petille. Mietin hetken, mutta päätin sitten asettua hänen viereensä kietoen häntäni Lumitassun häntään. Lumitassu sulki silmänsä tyytyväisenä, kun aloin sukimaan hänen tuhkanharmaaksi värjäytynyttä turkkia. Ei mennyt pitkään, kun Lumitassun tasainen tuhina alkoi ja lakkasin pesemästä hänen turkkiaan. Minä vain katsoin häntä.
”Olet minulle todella tärkeä, Lumitassu”, sanoin, vaikka tiesin, että naaras oli jo syvässä unessa.

Nimi: Taivalrusko

10.08.2018 22:41
”Totta kai minua kiinnostaa, onko Hiljaisuusloiste kunnossa”, suhahdin Sahramiloisteelle, joka itsepintaisesti esti minua pääsemästä pienempään toipilashuoneeseen. ”Hän on entinen mestarini. Antaisit minun edes jutella hänelle hieman.” Hiljaisuusloisteesta oli tullut minulle tärkeä, siskoon verrattavissa oleva kissa koulutukseni aikana, joten tietenkin olin huolissani hänen kunnostaan.
Sahramiloiste avasi suunsa, mutta sulki sen sitten silmät kiiltäen. ”Ei hän voisi kuitenkaan puhua”, naaras lopulta maukaisi hiljaa. ”Ihan totta, Taivalrusko, minulla olisi muutakin tekemistä kuin vahtia sinua.” Kulmani kurtistuivat ja kallistin huolestuneena päätäni.
”Päästä minut sitten ohi. Mitä tarkoitat? Onko hän tajuton?” kysyin. ”Minulle sanottiin, että hän on tajuissaan. Kai hän tokenee?”
Epäröinti pilkehti parantajan erivärisissä silmissä, ja naaras vilkuili hetken ympärilleen päästäen sitten minut ohitseen. ”Hyvä on. En minä voi sinua estääkään näkemästä häntä viimeistä kertaa.”
”Viimeistä?” sihahdin uskomatta korviani ja kiirehdin Sahramiloisteen ohitse pieneen huoneeseen. Oliko Hiljaisuusloisteen tilanne pahempi kuin minulle oli kerrottu? Sahramiloiste seurasi minua hiljaisin askelin hämärään tilaan, jossa erotin kaksi hahmoa: toinen heistä oli Myrskyklaanin Särkkäviiksi ja toinen oli Hiljaisuusloiste. Molemmat makasivat kyljellään noin ketunmitan päässä toisistaan, ja tunnistin Myrskyklaanin Pujopilkun hahmon kumartuneena klaanitoverinsa ylle. Miksi täällä ei ollut ketään muita? Luulin, että tämä olisi toinen, normaali toipilashuone sen suuremman huoneen ohella.
”Särkkäviiksen tila on vakaa, mutten usko Hiljaisuusloisteen- Sahramiloiste, kenet sinä toit mukanasi?” kolliparantaja nosti katseensa Särkkäviiksestä ja hämmentyi selvästi huomatessaan minut. Kaipa hän oli keskittynyt klaanitoveriinsa niin, ettei ollut haistanut minua.
”Taivalruskon. Hänellä on oikeus sanoa hyvästit entiselle mestarilleen, Pujopilkku”, klaanimme parantaja maukaisi hiljaa, ja myrskyklaanilainen kohautti hieman kulmiaan.
”Sinä siis luovutit?”
”Olit itsekin sanomassa, ettei hänen tilansa ole ainakaan parantunut”, Sahramiloiste tokaisi ääni värähtäen lopussa. ”Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, ettei hän elä enää kauaa.”
”Tilanne taitaa tosiaan olla niin”, Pujopilkku mumisi. ”Nopeasti sitten. Sinua tarvitaan muuallakin, eikä täällä oleminen ole sinulle hyväksi.”
Silmäni olivat laajenneet ja kykenin vain tuijottamaan Hiljaisuusloisteen kehoa sanattomana. Naaraan silmät olivat auki, mutta ne eivät liikahtaneetkaan eivätkä tuntuneet katsovan minnekään. Vaaleaa turkkia oli jäljellä vain hänen kasvoissaan ja ylävartalossaan, ja koko muu keho rujon näköisten palovammojen peitossa. Osa niistä näytti jo hieman parantuneilta, mutta niitä oli silti liikaa – en tarvinnut parantajan koulutusta kertoakseni, ettei naaras selviäisi tuosta ilman todellista ihmettä.
”Hiljaisuusloiste…” kuiskasin kumartuen entisen mestarini ylle. Hän ei reagoinut mitenkään, ja hänen vinkuva hengityksensä ja tiheästi kohoileva kylkensä olivat ainoat merkit siitä, että naaras yleensäkään oli elossa. Vilkaisin Sahramiloistetta, mutta naaras oli kääntänyt katseensa pois. Ymmärsin sen hyvin; kokeneimmallekin parantajalle olisi varmasti vaikeaa katsoa omaa emoaan tässä kunnossa.
”Mitä tapahtui?” kysyin hiljaa. Mikä oli saattanut soturin tällaiseen kuntoon? En olisi uskonut edes metsäpalon aiheuttavan tällaista; olisin kuvitellut, että kissa joko paloi kokonaan tai sai pienehkön palovamman. Hiljaisuusloisteelta oli kuitenkin palanut puolet kehosta, mutta naaras oli silti – toistaiseksi – elossa.
”Hän jäi sen männyn oksiston alle, jonka vuoksi Riekkotäplä ja Tuulikuje kuolivat”, Sahramiloiste maukui hiljaa. ”Oksat sytyttivät hänen alaselkänsä tuleen, mutta hän sai raahauduttua veteen ennen kuin hän paloi kokonaan. Utukuono ja Lehmustassu auttoivat hänet turvaan.”
”Sahramiloiste, minä olisin voinut selostaa tuon”, Pujopilkku maukaisi hieman toruvan kuuloisena. ”Sinulle ei tee hyvää käydä tapahtunutta uudelleen läpi. Menehän nyt tarkastamaan muiden klaanilaistesi kunto, sinä näytät siltä että saatat pyörtyä kohta.”
Parantaja luimisti hieman korviaan, mutta totteli myrskyklaanilaista poistuen vauhdilla pesästä. Vilkaisin syrjäsilmällä Pujopilkkua. Kolli ei ollut sanonut sanoja ilkeästi, mutta hän oli täydellisesti tilanteen tasalla. Täytyi myöntää, että kunnioitin parantajaa suuresti – hän ei tainnut olla edes minun tai Sahramiloisteenkaan ikäinen, mutta kokemusta hänellä tuntui olevan enemmän kuin minulla ja Nopsaraidalla yhteensä. Tälläkin hetkellä parantajakolli oli kumartunut Särkkäviiksen ylle korvat höröllä, kuin etsien pientäkin epänormaalia ääntä klaanitoverinsa hengityksessä. Siitä huolimatta näin hänen silmissään väsymystä ja hieman haikeuttakin.
”Pujopilkku, kiitos avustasi”, maukaisin kumartaen kollille pienesti. ”Tiedän, että olette muiden parantajien kanssa tehneet parhaanne Hiljaisuusloisteen hyväksi. Mutta eikö sinun kannattaisi tehdä vahdinvaihto? Vaikutat väsyneeltä.”
”Särkkäviiksi on setäni”, myrskyklaanilainen maukaisi yllättävän tyynesti. ”Haluan itse varmistaa, että hän selviää. En anna hänen kuolla samalla tavalla kuin isäni ja tätini kuolivat. Klaanilla on tarpeeksi huolia jo muutenkin. Sitä paitsi Hohtolehti ottaa aina välillä vahtivuoron, älä siitä huolehdi. Joka tapauksessa, Taivalrusko, olen pahoillani klaanitoverisi kohtalosta”, kolli jatkoi vaihtaen hieman aihetta. ”En halua antaa hänelle unikonsiemeniäkään, sillä hänellä on vielä pienenpieni mahdollisuus selviämiseen. Ja koska hän ei pysty puhumaan tai liikkumaan, en voi kysyäkään hänen mielipidettään asiasta. Minulla ei ole valtuuksia tapattaa kissaa, joka mahdollisesti haluaisi vielä elää”, Pujopilkku selitti matalalla äänellä. ”Todennäköisesti se johtaa vain siihen, että hänen kuolemansa tulee olemaan tuskallinen. Haluaisin kuitenkin vielä pitää kiinni siitä pienestä toivosta, joten älä sinäkään heitä kaikkea toivoasi pois, Taivalrusko. Hiljaisuusloisteen palovammat ovat parantuneet yllättävänkin hyvin, joten nyt kyse on siitä, onko hänellä muita vammoja. Hänen selviämisensä tulee riippumaan siitä.”
”Entä kaksijalat?” ehdotin varovasti. ”Eivätkö ne ole hyviä vakavien vammojen hoidossa?”
”Kaksijaloillakin on rajansa”, Pujopilkku totesi. ”Vaikka niiden taidot joskus riittäisivätkin, kissat eivät ole niille riittävän arvokkaita, jotta ne olisivat valmiita kuluttamaan kauan aikaa melkein toivottomaan tapaukseen. Kaikki, mitä ne voisivat luultavasti tehdä, olisi helpon ja nopean kuoleman antaminen. Eivät kaksijalatkaan ihmeisiin pysty.”
”Ymmärrän”, maukaisin hiljaa vilkaisten Hiljaisuusloisteen liikkumatonta kehoa. ”Tehkää te sitten parhaanne, mutta älkää pitkittäkö hänen kipujaan liiaksi. Sahramiloistekaan ei varmasti halua emonsa kärsivän.”
”Niin, Sahramiloiste”, Pujopilkku huoahti hiljaa. ”Hän on loistava parantaja, mutta oman emon näkeminen tuossa kunnossa on hänellekin liikaa. Viitsisitkö ilmoittaa puolestani Takiaistähdelle, että pitää häntä hieman silmällä ja turvautuu myös muiden klaanien parantajien apuun? En halua paapoa Sahramiloistetta liiaksi, mutta minusta hän tarvitsee lepoa juuri nyt.”
”Täytyy sanoa, että olen samaa mieltä”, totesin hiljaa nyökäten samalla. ”Ilmoitan asiasta Takiaistähdelle.”
Pujopilkku hymyili hieman apeasti ja vilkaisi sitten Hiljaisuusloistetta. ”Kiitos. Joudun kuitenkin pyytämään sinua poistumaan nyt, Taivalrusko. Anteeksi, etten kyennyt tekemään tämän enempää Hiljaisuusloisteen hyväksi.”
”Teit kaikkesi, enkä voi pyytää enempää”, maukaisin. ”Kohtalo on joskus julma. Tulet auttamaan vielä monia kissoja tulevaisuudessa. Älä anna tämän lannistaa itseäsi.”
Kummallinen haikeus pilkahti Pujopilkun silmissä, mutta kolli nyökkäsi sanomatta enää mitään. Hän käännähti ympäri palatakseen Särkkäviiksen luokse, ja tulkitsin sen merkiksi lähteä. Kumarruin koskettamaan Hiljaisuusloisteen korvaa kuonollani ikävän tunteen puristaessa kurkkuani. Edes naaraan silmät eivät liikahtaneet kosketukseni johdosta, ja minusta olisi ollut hankala uskoa, että Hiljaisuusloiste olisi ollut enää hengissä ensinkään, ellei hänen hinkuva hengityksensä olisi tuntunut niin tukehduttavalta.
”Olit loistava mestari ja klaanitoveri”, maukaisin hiljaa. Pujopilkun sanojen sävy oli ollut sen verran synkkä, että tiesin näkeväni Hiljaisuusloisteen nyt viimeistä kertaa. ”Hyvästi.”

Nimi: Viistotassu

09.08.2018 12:08
"Vääräraita! Vääräraita!", rääkyvät ääneni kaikuivat hiljaa mielessäni. Lieskojen humina ja niiden kuuma polte kihelmöivät ruumiissani. Kuului tömähdys, tuijotin kauhun vallassa kuinka Vääräraita kaatui maahan. Aika piteni, sydämeni lyönnit kävivät hitaammiksi. Korvissani humisi, kissojen avunhuudot kaikuivat joka kolkasta.
"Vääräraita!", Lumitassu huusi Tuhkaviiksen viereltä, kaksikko katsoi viereltä kuinka liekit nielivät Vääräraidan, mestarini. Lopulta liekit erottivat heidät, enkä nähnyt enään mitään. Hetki kiri tajuntaani, upotin kynteni maahan tiukasti ja hyppäsin sokeasti päin Vääräraidan sijaintia, sitten yhtäkkiä pimeni. Kaikki kävi niin nopeasti, tunsin osuneeni johonkin joka kähisi hiljaa paikoillaan. Aikaa ei ollut hukattavaksi, takerruin jonkin jäänteisiin yrittäen epätoivoisesti nykiä tätä pois tilanteen keskeltä. Revin ja raahasin kaikilla voimillani, yrittäen samalla sietää polttavan kivun joka oli vallannut koko kehoni. Lopulta kurkkuni perältä pääsi epätoivon karjaisu, kunnes lopulta polte lakkasi. Päästin nopeasti irti Vääräraidan niskasta, ja tämä kähähti. Mestarini keho oli palanut pahasti, hyvin pahasti.
"Vääräraita?", ääneni värähti epätoivosta. Hivuttauduin kollin pään lähelle.
"Viistotassu?", mestarini kysyi kuiskaten heikosti.
"Vääräraita minä tässä!", huudahdin. Vääräraita haukkoi henkeään, ja kouristeli kivusta. Kyynelet kirivät silmiini, en tiennyt mitä tehdä. Olin epätoivoinen, mutta sisimmässäni tiesin ettei Vääräraita kestänyt kauan. Kolli käänsi vihertävän katseensa minuun, ja hymyili heikosti.
"En ikinä lähde viereltäsi, muista tämä Viistotassu..", Vääräraita kähisi hiljaa. Parahdin hiljaa painaen pääni mestarini turkkiin viimeisen kerran.
"Et ole ikinä yksin...", Vääräraita haukkasi henkeä. Mestarini lapa kohosi viimeisen kerran ja painui alas, viimeisen kerran. Parahdin lohduttomaan itkuun. Mieleeni painuivat hetket, hetket joina Vääräraita oli ollut tukenani, opettanut minua, valjastanut minua tulevaisuuteen. Hän oli opettanut minulle, mitä rohkeus ja mitä jalous tarkoitti, hän , hän oli ollut se joka oli ollut merkittävä osa elämääni.
"Joku, auttakaa meitä...", sihisin hiljaa kyynelten valuessa Vääräraidan turkille.
"Auttakaa meitä!", karjahdin epätoivossa nostaen pääni ylös, ketään ei näkynyt. Olimme yksin, minä, olin yksin.


//TODELLA epätodellinen pahoittelut, mut oli pakko väsätä joku herkkä momentti näiden keskelle. Ajattelin että Viisto olisi kateisa pari päivää (ja klaanin keskuudessa luultaisiin jopa kuolleeksi) Väärän kuoleman jälkeen Viiston luonne muuttuu huomattavasti.

Nimi: Lumitassu

07.08.2018 20:53
Avasin silmäni raolleen, ja näin Sahramiloisteen vieressäni.
"Mit- missä olen?" Kysyin ja yritin nousta jaloilleni, mutta parantaja työnsi minut lempeästi takaisin maahan. "Älä nouse."
Suostuin takaisin makuulle, mutta kysyin silti uudestaan olinpaikkaani.
"Olemme Taon päämajassa", Sahramiloiste kertoi. "Siis turvassa."
Nyökkäsin uupuneena ja nukahdin tuntien parantajan asettelevan jotain lapaani.

Kuulin ympäriltäni häsellystä sekä hätäisiä naukuja. Pinnistelemällä erotin Sahramiloisteen äänen. "Hänellä on kaikki hyvin."
Avasin haluttomasti silmäni ja näin Varjolehden ja Takiaistähden vierelläni, Lieskalumi hiukan kauempana. Varjolehden silmiin nousivat kyyneleet, ja hän auttoi minut istumaan. Vasen lapani oli jäykkä, mutta siihen ei sattunut ainakaan juuri nyt.
Minulta kesti hetki tajuta, että koko perheeni oli elossa ja hyvissä voimissa. Kun tajusin sen, painoin pääni Varjolehden turkkiin, ja Takiaistähti nuoli niskaani. Myös Lieskalumi kävi viereeni, ja pysyimme siinä, aivan paikallamme.
Viimein erkanimme hieman.
"Ihanaa, että olet kunnossa", mau'uin Lieskalumelle, kunnes muistin jotain, ja katseeni synkkeni. "Mutta Hunajalaikku on kuollut."
Lieskalumen säpsähtäessä vilkaisin vaivihkaa omien vanhempieni reaktioita, ja heidän katseensa olivat ilmeettömät.
"Sietäisitte hävetä!" Suutahdin heille. "Hän ei ehkä ollut eläessään kovin mukava, mutta hän kuoli kuin soturi. Kuoli pelastaen minut!"
Varjolehti säpsähti äänensävyäni, ja Takiastähti painoi päänsä. "Olet oikeassa."
"Lumitassu", Sahramiloiste huikkasi. "Sinulle on vielä yksi vieras!"
Hymyilin onnellisena nähdessäni vanhempieni takaa ilmestyvän harmaan kollin. "Tuhkaviiksi!"
Varjolehti tönäisi Takiaistähteä ja osoitti hännällään jonnekin taaksepäin. Päällikkö ymmärsi vihjeen ja seurasi kumppaniaan Lieskalumi kannoillaan. Sahramiloiste livahti perheeni perään.
Istuin siinä hetken, vain katsellen uljasta harmaata kollia ja tämän harmaita silmiä. Pakotin kyyneleet takaisin.
Tuhkaviiksi astui lähemmäs, istuen lopulta vieressäni.
"Hyvä, että olet kunnossa", harmaasilmäinen kolli sanoi ja nuolaisi poskeani.
Hymyilin. "Samoin."
Haukottelin hieman ja kävin makuulleni. Tuhkaviiksi kävi viereeni. Hän kietoi häntänsä häntääni ja laski päänsä pääni viereen. Suljin silmäni ja nukahdin harmaan kollin sukiessa noesta edelleen likaista turkkiani.

//Tuhka? Nopsa? Taival? Lumi varmaan lähinnä vaeltelee juttelemassa

Nimi: Tuhkaviiksi

06.08.2018 15:53
”Lumitassu!” yritin huutaa palavien puiden rätinän yli, mutta turhaan, sillä liekit kätkivät alleen kaiken. En nähnyt naarasta savun seasta, en edes haistanut häntä. Purin hampaitani yhteen tietämättä mitä minun pitäisi tehdä. Voisin joko yrittää etsiä häntä tai jatkaa matkaani Kaksijalkalaan, jonne meidän olisi ollut tarkoitus päästä. En halunnut jättää Lumitassua taakseni, mutta tässä tilanteessa minulla ei todella ollut muuta vaihtoehtoa. Voisin vain yrittää selviytyä itse, ja toivoa, että Lumitassu pääsisi myös turvaan.
Käännähdin ympäri jatkaakseni matkaa, mutta silloin kuului kova rasahdus, ja korkea puu kaatui tielleni. Sitä ympäröivät liekit leimahtivat minua kohti polttaen turkkiani. Irvistin kivuliaasti. Pakoreittiä ei näyttänyt olevan missään, sillä tuli oli ympäröinyt minut kokonaan. Aloin pälyillä ympärilleni paniikin saavuttaessa minut, mutta savu alkoi olla koko ajan vain tiheämpää ja tiheämpää.
Ennen kuin ehdin ottaa askeltakaan mihin tahansa suuntaan, yskän puuska yllätti minut. Yskiminen kiristi keuhkojani ja kurkkuani niin paljon, että yrittäessäni nielaista jouduin inahtamaan. *Mitä minä teen? * ajattelin epätoivoisesti, ja yritin painautua niin lähelle maata kuin pystyin. En selviäisi enää pitkään, mutten päässyt tulta karkuun minnekään.
Luovuttaen aloin sulkea silmiäni jopa puristuksiin, mutta sitten tunsin jonkun tökkivän minua nenällään. Raotin silmiäni epämääräisesti, ja saatoin erottaa minua muistuttavan kissan.
”Seittinenä?” onnistuin kysymään hieman hämilläni. Kampesin itseni ylös tulijan avustamana, ja vasta silloin olin varma, että kyseessä oli isäni, Seittinenä. Kolli ei sanonut mitään, mutta kehon kielellä hän pyysi minua nojaamaan itseensä. Tein kuten kolli käski, mutta yritin pysyä mahdollisimman paljon omilla jaloillani. Harmaa kolli alkoi johdattaa minua liekkejä kohti niin ripeästi kuin pystyimmekin.
”Ei täältä pääse minnekään!” kähisin. Seittinenä kuitenkin jatkoi matkaa itsepäisesti.
Toivoksemme edessämme alkoikin erottua suurta kiveä vasten kaatunut puu, joka muodosti pienen kulkuväylän turvaan liekkien keskeltä. Kaatunut puu oli liekeissä, mutta se kestäisi sen aikaa, kunnes pääsisimme sen ali. Olin juuri irrottautumassa Seittinenän turkista, kun korviini kantautui pelon sekoittama ääni. Tunnistin äänen heti.
”Se on Apilatassu, hänet täytyy hakea”, yskähdin, mutta siirsin kaiken painon tassuilleni, ja lähdin äänen lähdettä kohti huterin askelin. En ehtinyt pitkällekään, kun isäni pyrähti eteeni.
”Seittinenä, väistä! Etkö huomaa, ettei tämmöiseen ole aikaa?” puuskahdin ärtyneenä savujen täyttämien keuhkojen avustuksella.
”En voi pelastaa teitä molempia. Sinä olet jo tarpeeksi huonossa kunnossa – varmasti puhumattakaan Apilatassusta – enkä pysty auttamaan teitä kumpaakin”, isäni murahti. Sihahdin varoittavasti, mutta Seittinenä ei siirtynyt askeltakaan.
”Sitten sinun täytyy pelastaa Apilatassu”, määräsin ja jouduin jo siirtämään tassujani leveämmälle asennolle horjahtaessani. Laskin päätäni heikkouden yrittäessä vallata minua, ja kuulin soivien korvieni läpi Seittinenän ahdistuneen henkäyksen.
”Sinä se sitten osaat olla yhtä itsepäinen kuin emosi oli”, kolli mumahti ennen kuin katosi Apilatassun suuntaan savun sekaan.

Ei mennyt kovin pitkään, kun Seittinenä palasi Apilatassu perässään, ja huokaisin helpotuksesta, ettei velipuoleni ollut loukkaantunut pahemmin.
”Nyt meidän on pidettävä kiirettä”, Seittinenä sanoi kireästi antaen minun nojata jälleen itseään. Seittinenä viittoi Apilatassulle tietä, ja kolli meni edeltämme väylän luo. Puunrunko risahteli jo uhkaavaan sävyyn.
Apilatassun vaaleanharmaa turkki vilahti puun ja kiven välistä toiselle puolelle nopeasti.
Astelimme isäni kanssa väylän eteen, ja hän työnsi minua menemään ensin. Väittämättä vastaan pujahdin pienestä raosta liekehtivän tulimeren toiselle puolen. Otin askeleen tai pari väylästä eteenpäin ja käännyin odottamaan Seittinenää Apilatassun viereen. Juuri, kun aloin nähdä hänen harmaan turkin vilahduksia puunrungon välistä, varoittamatta sen enempää puu rysähti katkeamalla maahan.
”Seittinenä!” huudahdin järkyttyneenä, kun näin kollin makaavan rungon alla lähes elottoman oloisena. Apilatassun terävä henkäisy teki minulle pahaa.
Laskeuduin harmaan kollin tasolle: ”Oletko kunnossa? Kuinka pahasti olet jumissa?”
Aluksi Seittinenä ei vastannut mitään, mutta huomasin kylkien kuitenkin kohoilevan – epätahtiin.
”Teidän täytyy mennä. En tunne takajalkojani ollenkaan, ne ovat varmasti halvautuneet”, Seittinenä pihisi. Apilatassu henkäisi takanani terävästi, ja se sai minut voimaan pahoin.
”Mutta-”, aloitin, vaan Seittinenä keskeytti minut murahdusta muistuttavalla äänellä:
”Minulla ei ole oikeutta sanoa tätä, mutta kuuntelisit ensimmäisen ja viimeisen kerran isäsi antamaa ohjetta.” ”Sinä ansaitset pitkän, hyvän elämän. …Yhdessä Lumitassun kanssa. Tee hänet onnelliseksi.”
Katsoin Seittinenää silmät pyöreinä, kuin eksyksissä oleva pieni pentu.
”Isä…”, sopersin, mutta nyökkäsin sitten päättäväisenä, ”Minä lupaan, isä. Olet minusta vielä ylpeä.”
”Minä olen jo, poikani”, Seittinenä sanoi väläyttäen hymyn, jota en ollut koskaan nähnyt. ”Pitäkää kiirettä nyt!”
Loin isälleni kiitollisen katseen ja käännyin ympäri kohti kaksijalkalaa, joka jo häämötti pienesti kauempana edessä. Kyynel vierähti poskeltani alas lennähtäen sitten ilmaan, kun lähdin juoksemaan varovaisesti Apilatassun seuratessa minua painavin askelin.

Hetken jaksoin jo uskoa epäonnen väistyvän tieltä, kuulin ensin Apilatassun hidastavan askeliaan, ja lopulta tämä kaatui tömähtäen tuhkaiselle maalle. Jarrutin äkkinäisesti ja kiirehdin velipuoleni luo hätäinen ilme kasvoillani.
”Koita jaksaa vielä”, pyysin huolestuneesti. Kolli ei vastannut mitään – kuulin vain hänen hengityksensä rahisevan epätasaisesti. Suljin silmäni hyväksyen todellisuuden.
”Tähtiklaani kulkekoot kanssasi”, sanoin hiljaa, ja kosketin kollin poskea omallani. *Ole ottamassa hänet vastaan, isä*, lähetin äänettömän pyynnön ennen kuin jatkoin juoksemista.

En ollut varma näkemästäni, mutta aivan kuin… Aivan kuin olisin nähnyt Lumitassun osittain valkoisen turkin liekkien seassa. Tuntui kuin pieni kivi vierähti sydämeltäni – kunpa se vain olisi hän…
”Lumitassu!” huusin kysyvästi. Hetken ajan oli hiljaista, mutten lakannut juoksemasta.
”Tuhkaviiksi!” pian kuului pelokas vastaus, ja ymmärsin nähneeni oikein. Lumitassu oli elossa! Suunnistin savun seassa etsien Lumitassun tuttua turkkia, ja onnekseni naaras huusi nimeäni uudelleen. Lopulta sain noen likaaman turkin näkökenttääni ja juoksin naarasta kohti.
Lumitassu painautui turkkiini kiinni hätäisesti, ja yritin nuolla tämän päätä rauhoittavasti.
”Minä luulin jo…”, Lumitassu nyyhkytti kyyneleiden valuessa, ”Luulin, että menetin sinut.”
”En koskaan jättäisi sinua”, maukaisin lohduttavasti. ”Lumitassu, minä pidän sinusta. Erityisellä tavalla.” Siinä se oli. Minä sanoin sen. Olin saanut paljon rohkeutta isältäni sanoa tuo ääneen, ja lisäksi olin liian huojentunut pidellessäni Lumitassua syleilyssäni.
”Niin minäkin sinusta”, Lumitassu vastasi kuiskaten katsoen minua suoraan silmiini. En kerennyt painaa kuonoani hänen turkkiinsa kiinni, kun yhtäkkiä naaras lyyhistyi ja alkoi yskiä kovaa.
”Sinut pitää saada pois näistä liekeistä”, sanoin terävästi, pelokkaana naaraan menettämisestä. Tönäisin Lumitassua eteenpäin yskäkohtauksen laantuessa, ja lähdin juoksemaan Lumitassun vauhtia tämän vierellä.
Samassa seuraamme liittyi toinenkin kissa, jonka tunnistin Vääräraidaksi.
”Lumitassu! Oletko kunnossa?” varapäällikkö kysyi. Lumitassu nyökkäsi varmistukseksi.
”Et näytä siltä!” Vääräraita vilkaisi naaraan lapaa, mutta pian soturi makasi maassa Lumitassun huudahduksen saattamana. Lumitassu yritti lähteä auttamaan, mutta estin häntä.
”Lumitassu, lopeta!” kielsin niin kovaa, kuin pystyin pidellessäni naaraasta kiinni, ”Se on vaarallista!”
”Tämä koko tulipalo on vaarallinen! Minun täytyy auttaa!”
En päästänyt Lumitassusta irti, ja vaikka olisinkin päästänyt, Vääräraita oli lähes kadonnut liekkimeren sekaan. Naaras huudahti säikähtäneenä ja kyyneleet valuivat tämän poskia pitkin, kun viitoin häntä lähtemään juoksemaan.
Hetken päästä jouduimme todistamaan vielä Ruskatuulen kuoleman - olin nähnyt jo neljän kissan kuolevan silmieni edessä… Toivottavasti muilla olisi käynyt parempi tuuri.

Olimme päässeet turvaan metsäpaloa kaksijalkalaan, sekä kauemmaksi kaksijaloista, jotka parveilivat lähellä reviirejämme.
”Missä”, Lumitassu huohotti, kun pysähdyimme, ”missä muut ovat?”
”En tiedä”, myönsin pälyillen ympärilleni. Lumitassu varautui yllättäen, ja kaksijalan pesän takaa ilmestyi kilpikonnakuvioinen naaras. Lumitassu paljasti kyntensä ja sähisi tulijalle. Luimistin korvani tarkkana, ja olin valmis taistelemaan viimeisillä voimillani.
”Mary?” kuului toisen kissan ääni, ja sitten musta kolli ilmestyi kilpikonnakuvioisen naaraan rinnalle. Musta kolli aikoi hyökätä kimppuumme heti huomattuaan meidät, mutta Maryksi kutsuttu naaras pysäytti tämän aikeet hännällään. Näpäytin Lumitassua hännälläni merkiksi rauhoittua, mutta pidimme yhä varamme.
”Ah, olet oikeassa, Mary”, kolli hymähti hetken nuuhkittuaan, ”He tosiaan ovat Jokiklaanista.”
”Mistä tiedät, mistä olemme? Ja kuka olet?” Lumitassu ehti avata suunsa minua ennen.
”Äläpäs kysele, pentu”, tuntematon kolli naukui. ”On epäkohteliasta kysyä nimeä kertomatta ensin omaansa.”
”Nimeni on Tuhkaviiksi”, aloitin astuessani hieman eteenpäin, ”Tämä tässä on Lumitassu.”
”Olemme eksyneet klaanistamme, kun pakenimme liekkejä. Lumitassu on loukkaantunut, eikä jaksa enää kauaa.”
”Vai niin”, kolli sanoi vaikeasti tulkittavasti. ”Näytäpäs minulle.”
”En ennen kuin tiedän, kuka olet”, Lumitassu murahti itsepäisesti. Mieleni teki hieman naurahtaa naaraalle, mutta käännyin sitten katsomaan kysyvästi mustaa kollia.
”Oikein”, tämä naurahti, ”Nimeni on Jeti, kenraali Jeti – Taon lauman johtaja.”
”Ja tässä on tyttäreni Mary”, Jeti kertoi viitaten kilpikonnakuvioiseen naaraaseen. Kenraali kertoi ettei Mary osannut puhua.

”Ei osaa puhua? Miten hän sitten kommunikoi?” kysyin uteliaana.
”Viittomakielellä”, Jeti vastasi, ja suuntasi katseensa sitten jälleen Lumitassuun. ”Saisinko nyt nähdä vammasi?”
Lumitassu epäröi hetken, mutta kääntyi sitten niin, että Jeti ja Mary saattoivat nähdä haavan. Lumitassu kertoi sen olevan palovamma.
”Seuratkaa minua”, Jeti sanoi, kerrottuaan, että tiesi missä klaanimme olisi. Lähdin kulkemaan kahden kissan perässä, mutta Lumitassu jäi huohottaen jälkeen. Pysähdyin hänen lähelleen ja kävin matalaksi.
”Kiipeä selkääni. Matka taittuu joutuisammin”, sanoin pyytäen. Kokoni ei tällä kertaa ollut ongelma – minä kun en ollut mikään kovin kookas -, mutta Lumitassu oli kuitenkin minua pienempi. Lisäksi koulutuksen aikanani saamani lihakset auttoivat minua kantamaan Lumitassua vaivattomammin. Olin itsekin menettänyt paljon voimia, mutta minulle tärkeintä oli saada Lumitassu turvaan.
Silmän räpäyksestä kuulinkin Lumitassun tuhisevan niskaani, ja jatkoin matkaani entistäkin tiheämpään tahtiin Jetin ja Maryn perässä.

//Nyt on Seittinenä ja Apilatassu Tähtiklaanin joukossa.
Lumi?

Nimi: Nopsaraita

05.08.2018 15:45
Olin vaihtamassa oman petini sammaleita. Kuumuus ja kuivuus teki niistä epämukavia ja pisteleviä, ja kaiken lisäksi sammaleet olivat alkaneet haista. Sotureiden pesän miellyttävä omaistuoksu oli muutenkin muuttunut tunkkaiseksi, ja välillä pesän haju pisti nenään. Olin saanut Heinämarjan, Lieskalumen, Tuhkaviiksen ja Taivalruskon mukaan pesikkeiden vaihtoon, vaikka Taivalruskon sammaleita ei tarvinnut vaihtaa.
”Käyn kysymässä Sahramiloisteelta, mikä hänen sammaltilanteensa on”, Heinämarja tarjoutui, kun olimme keränneet kaikkien petisammaleet yhteen pinoon. ”Käydään keräämässä lisää, jos meille kaikille ei riitä sopiva määrä.”
Nyökkäsin siskolleni, ja katselin hänen menoaan. Kun huomioni siirtyi takaisin kolmeen muuhun kissaan, Lieskalumi venytti selkäänsä, ja asettui kyljelleen paljaalle maapohjalle.
”Tämähän on viileämpi kuin sammalet”, hän totesi. ”Ihana viileää. Voisin nukkua seuraavan yön ihan hyvin ilman petiäkin.”
Astelin soturin viereen, ja panin maate asettaen tassut kehoni alle.
”Totta puhut”, vastasin, ja lepuutin hyvilläni väsähtäneitä jalkojani. Sitten nostin katseeni kahteen kolliin. ”Kokeilkaa tekin.”
Taivalrusko oli juuri asettunut alas samalla tavoin kuin minä, kun Heinämarja palasi takaisin.
”Meidän pitää käydä keräämässä lisää. Sahramiloisteella oli sammal muutenkin vähissä”, naaras naukaisi.
”Töihin siis”, Taivalrusko totesi, ja nousi. Tein samoin, ja lähdin Tuhkaviiksen perästä ulos auringonpaisteeseen. Tunsin heti pilvettömältä taivaalta paistavan auringon poltteen ruskeissa täplissäni. Samassa Lieskalumi hymähti hämmästyneenä. Katsahdin naaraaseen kysyvästi. Hänen katseensa oli nauliutunut taivaalle, jonnekin puurajan yläpuolelle.
”Savua!” kuulin Vääräraidan samassa huudahtavan. Nostaessani katseeni näin, kuinka musta savupilvi kohosi taivaalle paksuna, kielien vain yhdestä asiasta: tulesta.
Leirissä alkoi hämmentynyt ja osittain paniikinomainen hälinä.
”Leiristähän lähti partio hetki sitten”, Tuhkaviiksi henkäisi. ”Heidän pitäisi palata takaisin leiriin.”
Sydämeni alkoi hakkaamaan kiivaammin. Kuivuus oli jatkunut pitkään, joten palo etenisi varmasti nopeasti. Olisimmeko me muka turvassa leirissä?
Samassa kyseinen partio pyyhälsi leirin sisäänkäynniltä leiriaukiolle.
”Meidän pitää lähteä!” partion johdossa ollut Oksaturkki älähti. ”Palo eteni jo joen toiselle puolelle!”
Samassa huomasin, kuinka oranssit liekit nuolivat leiriä ympäröiviä puita, ja peittivät sinitaivaan savuun ja kipinöihin. Tuli tarttui kaikkeen, mihin osui. Kohta leirin sisäänkäynti syttyi palamaan.
”Jokiklaanin kissat! Meidän täytyy evakuoida leiri!” Takiaistähden huudahdus kantautui voimakkaana ja auktoriteettisena yli tulin roihun ja kissojen paniikinomaisten huudahdusten. ”Paetaan kaksijalkalaan! Tuli leviää nyt niin nopeasti, että mikään muu paikka ei ole turvallinen! Kaksijalat pysäyttävät liekkien etenemisen, joten se on ainoa turvallinen paikka!”
Kissat alkoivat juosta ulos leiristä, mistä vain pääsivät. Tuli oli tähän mennessä tarttunut jo leirin keskellä kasvavaan puuhun, ja jos emme pakenisi pian, liekit ympäröisivät pian leirin.
Etsin hätääntyneenä emoani katseellani. Missä hän oli?
”Nopsaraita, liiku!” Heinämarja huudahti.
”Missä emo on? Hän ei voi jäädä tänne?” huudahdin takaisin. Siskoni oli jo menossa kohti tulimuurissa olevaa aukkoa, kun hän pysähtyi, katseen rävähtäessä takaisin leirin suuntaan.
”Klaaninvanhimpien luona!” hän huudahti. Sinne lähdin juoksemaan, ajattelematta sen enempää. Huomasin Simpukkapuron seisovan emonsa Laventelitäplän luona, ilman minkäänlaista aietta liikkua.
”Emo!” huudahdin hänelle jo pitkän matkaa ennen luokse pääsemistä. ”Meidän täytyy lähteä!”
”Minä en jätä Läventelitäplää!” hän sanoi hätäännystä äänessään, kun jarrutin kaksikon luo.
”Sinun täytyy, Simpukkapuro”, Laventelitäplä sanoi hiljaa. ”Sinulla on pentusi. Pidä heistä huolta. Minä olen liian heikko pakenemaan.”
Simpukkapuro puisteli päätään, mutta heikosti ja periksiantavaisesti. Puskin emoni kylkeä otsallani, osoittaen että olisi mentävä.
”Minä jään tänne ja huolehdin, että kaikki pääsevät pois”, Laventelitäplä jatkoi, ja lähti juoksemaan oppilaiden pesää kohti.
”Mennään”, sanoin hiljaa mutta vakavasti. Simpukkapuro nousi, ja lähti perässäni juoksemaan kohti Heinämarjaa. Takiaistähti juoksi ohitsemme, Varjolehden ja Lumitassun seuratessa perässä.
”Nyt mennään”, Heinämarja totesi.
”Juostaan suoraan Ukkospolulle!” huudahdin, ja lähdin juoksemaan palavan metsän läpi. En päässyt kuitenkaan pitkälle, kun kuulin Saukkotassun älähdyksen noin ketunmitan päästä oikealta. Jarrutin.
”Mitä nyt?” Heinämarja kysyi, yskien savua. Simpukkapuro teki samoin, mutta ei sanonut mitään.
”Saukkotassu on pulassa”, sanoin. ”Menkää edeltä. Nähdään Ukkospolulla.”
Vastausta odottamassa käänsin kulkuni älähdyksen suuntaan. Väistelin polttavia liekkejä, kiittäen Tähtiklaania siitä, että minulla oli lyhyt turkki. Muussa tapauksessa olisin jo kärventynyt kuoliaaksi.
Samassa näin sivusilmästäni vilauksen Pajutassusta, ja pysähdyin. Hän oli jäänyt Saukkotassun kanssa jumiin kaatuneen puun alle. Kummankin takajalat olivat näkymättömissä.
”Apua!” paikalla oleva Sulkatassu huudahti. Hän oli vahingoittumaton, mutta ei selvästi halunnut jättää vaikeroivia sisaruksiaan itsekseen.
”Minä olen täällä!” huudahdin, ja loikkasin kolmikon luo.
”Nopsaraita, anna minä autan heitä”, kuulin Tunturituulen sanovan takaani. Kolli loikkasi eteeni, ja yritti siirtää painavaa runkoa. Hän ähkäisi, kun se ei onnistunut ensimmäisellä kerralla. Sulkatassu painautui isäänsä vasten, pelokkaana ja itkuisena.
”Mutta tuo ei onnistu yhdeltä kissalta”, sanoin napakasti. Elämä alkoi hiipua Pajutassusta ja Saukkotassusta, tässä tulisi kiire. Liekit nuolivat jo puunrunkoa, jonka alle kahden oppilaan alaruumiit olivat jääneet.
”Nopsaraita, sinun täytyy lähteä”, sanoi Kiviaskel, joka tuli Tunturituulen avuksi puskemaan runkoa. Katseeni kääntyi ympäristöä arvioiden. Liekit olivat vaarallisen lähellä, ja ympäröisivät meidät pian.
”Mutta te kuolette!” älähdin vihaa äänessäni. Viis Tunturituulesta ja hänen pennuistaan, mutta setääni en halunnut menettää.
”Sitten me kuolemme kuin soturit”, Kiviaskel sanoi, ja loikkasi minua kohti puskien minut noin kissanmitan päähän. Yläpuolelle kasvavan tammen oksa päästi samassa uhkaavan rusahduksen, ja se putosi humisten alas, tukkien näköyhteyden viiteen kissaan. Itku alkoi nousta kurkustani, kun pyristelin hätäisenä jaloilleni ja lähdin juoksemaan suuntaan, jossa arvioin Ukkospolun olevan. Kiviaskel ja muut kuolisivat. Näkisin setäni seuraavan kerran Tähtiklaanin riveissä. Ajatus puristi kurkkuani, ja kyyneleet sumensivat silmäni niin, että näin vaivoin kulkea eteeni. Se kostautui, sillä kompuroin johonkin pehmeään, ja kaaduin kyljelleni. Koska metsäpalo nuoli saniaisia ja kanervia joka puolella ympärilläni, nousin nopeasti takaisin jaloilleni jatkaakseni matkaa. Katsahdin kuitenkin kohtaan, johon olin kompastunut, ja sävähdin järkytyksestä – Vuokkotassun eloton ruumis makasi savun ja liekkien keskellä. Karva oli palanut niin pahasti pois oppilaan kehosta, että minun teki pahaa katsoa. Minun oli pakko kääntyä, ja jatkaa matkaa.
Yrittäessäni suunnistaa kauhun vallassa palavan metsän läpi, Tähtiklaania rukoillen ja järkytyksensekaista itkuani tukahduttaen, tajusin, että olin eksynyt. Minun oli pakko pysähtyä, koska savu sanoi oloni väsyneeksi ja sairaaksi, ja henki ei kulkenut. Yskin yrittäen vetää kunnolla henkeä, mutta en ehtinyt.
”Nopsaraita, ylhäällä!”
Katseeni nousi samassa kohti palavien puiden latvoja, ja ehdin katsoa, kuinka yläpuolellani oleva oksa kallistui kohti maata, kohti minua. Lihakseni jännittyivät ja loikkasin välittömästi taaksepäin, juuri ennen kuin oksa rysähti maahan ja pirstoutui liekehtiviksi palasiksi. Sydämeni hakkasi rintakehääni vasten niin kovasti, että pelkäsin tukehtuvani siihen paikkaan. Happea haukkoen katsoin, kuka minut oli pelastanut, ja ilahduksekseni huomasin sen olleen Taivalrusko. Olin eronnut kollista silloin, kun leiri oli syttynyt tuleen, ja tunsin nyt helpotusta nähdessäni ystäväni kunnossa.
”Missä Heinämarja on?” kysyin ravattuani kollin luo. Vaikka mistä hän olisi voinut tietää.
”Hierakkatassun ja vanhempieni kanssa. Tule, he odottavat lähistöllä”, Taivalrusko ohjeisti napakasti, ja lähti edelläni juoksemaan liekeistä rätisevien kasvustojen ohi. Huojennut täytti minut, kun näin siskoni hengissä ja kunnossa Hierakkatassun vieressä saapuessamme neljän kissan luo. Huojennus vaihtui kuitenkin samoin tein huoleksi, kun tajusin, ettei Simpukkapuro ollut Heinämarjan kanssa.
”Missä emo on?” kysyin huolesta värisevällä äänellä.
”Matkalla kaksijalkalaan”, Heinämarja totesi lohdullisesti. Nyökkäsin helpottuneena. En kestäisi Simpukkapuron menettämistä, en tällaisena aikana kun kissojen ruumiita lojuu elottomana metsänpohjassa, vailla tukea tai toivoa elämästä.
”Meidän pitää jatkaa”, Lätäkköloikka puuskutti. ”Löytää tie Ukkospolulle.”
//nyt on sen verran kiire kirjoittaa, että skippaan Taipaleen vanhempien kuoleman. Jos sen haluaa lukea, tsekkaa taipaleen viimeisin tarina.//

Hyvä Tähtiklaani, kuinka monen kissan hengen tämä palo tulisi viemään. Oli jo vienyt? Siinä vaiheessa, kun ohitimme Haukiturkin kärventyneen kehon, aloin tajuta tilanteen vakavuuden. Puhdas järkytys alkoi sivuuttamaan pelkoa ja vihaa. Tunteeni olivat ristiriitaiset. Tiesin, että tästä kokemuksesta toipuminen veisi kauan, jos toipuisin koskaan.
Viimein Ukkospolun tasainen reuna tuli savun keskeltä esiin. Kompuroin yskien ja väsyneenä sen kovalle pinnalle Taivalruskon perästä, Heinämarjan ja itkuisen Hierakkatassun seuratessa.
”Mitä teemme?” Heinämarja kysyi samalla, kun antoi Hierakkatassun nojata kylkeensä.
”Kaksijalkalaan. Sinne meidän pitää päästä”, Taivalrusko sanoi sävyttömällä äänellä. Nyökkäsin.
Sen enempää emme ehtineet tehdä mitään, kun metsässä rätisevän tulen yli nousi uusi ääni. Se oli korviahuumaavan kova, nouseva ja laskeva ulvomista muistuttava ääni. Ääni voimistui, ja tuli selkeästi kohti. Kauhukseni tajusin, että ääni tuli valtavan suurista, punaisen värisistä Hirviöistä, jotka lähestyivät huumaavaa vauhtia Ukkospolkua pitkin. Ja niitä oli monta, ainakin neljä.
”Hirviöitä!” Heinämarja älähti.
”Vetäydytään metsään!” Taivalrusko huudahti, ja lähti takaisin liekkien suuntaan. Hirviöt olivat jo niin lähellä, että niiden etuvalot sokaisivat katseeni.
”Ei! Ei takaisin tuleen, oletko hullu?” huudahdin. Katseeni kieppui puolelta toisella, kun katselin vaihtoehtojamme. Silloin muistin kivisillan, jonka alta joki kulki.
”Minne sitten?” Heinämarja kysyi suorastaan ärähtäen samalla, kun seurasi Taivalruskoa.
”Sillan alle! Seuratkaa minua!” huudahdin, ja loikkasin pois Ukkospolulta. Punaiset, laatikon tapaiset hirviöt pyyhälsivät ulvoen ohitsemme.
Lähdin juoksemaan Ukkospolun viertä pitkin kohti kivireunaista siltaa. Kun vilkaisin nopeasti taakseni, huomasin Hierakkatassun ja Heinämarjan seuraavan, perässään Taivalrusko. Kolli piti perää, selvästi varmistaakseen, että muut pääsisivät turvaan.

Sillalle ei ollut pitkä matka. Kun kaikki kolme kissaa olivat päässeet suojaan perässäni, käskin Taivalruskon loiskia apunani vettä joen jäännöksistä sen kuiville penkereille. Emme voineet riskeerata sitä, että sillan allakin olevat kasvit olisivat syttyneet palamaan.
”Mitä teemme?” Hierakkatassu kysyi voimattomalla äänellä. Hän ja Heinämarja olivat asettuneet lepäämään vasten sillan toista reunaa.
Olimme hetken hiljaa. Sinä aikana kuuntelimme, kuinka pari muuta Hirviötä kulkivat Ukkospolkua pitkin, ylittäen sillan. Ne eivät ulvoneet, kuten ne edelliset, mutta kulkivat kuitenkin samaan suuntaan.
”Niin kauan, kuin tuli ei tänne tule, meidän on paras pysyä täällä. Ukkospolkua pitkin on vaarallista kulkea”, vastasin sitten.
”ja jos tuli tulee tänne?” Taivalrusko kysyi. Katsahdin kolliin.
”Tiedät itsekin. Meidän on päästävä tavalla tai toisella kaksijalkalaan”, totesin, ja asetuin itsekin makuulle asettaen tassut kehoni alle. Taivalrusko ei sanonut enää mitään, loi vain katseen siskoonsa, joka vaihtoi kieliä Heinämarjan kanssa. Kummankin naaraan kasvoilta näkyi suru, mutta epäilin, että Heinämarjan suru oli enemmän tukea ystäväänsä kohtaan.
Sitten olimme pitkään hiljaa. Kuuntelin lähinnä metsän rätisemistä ja liekkien vihamielistä huminaa. Koska savu nousi ylöspäin, saimme hengittää raikasta ilmaa sillan alla. Tosin minun henkitorveni rahisi pahanpäiväisesti, ja se sai minut yskähtämään aina välillä. Kun oloni oli parantunut hieman raittiin ilman ansiosta, kostutin joen kumpaakin puolta uudelleen. Kostutin myös kurkkuani juomalla muutaman kulauksen hitaasti virtaavasta vedestä, mutta se oli jo niin tuhkaista, että yksikin juontikerta sai suuni maistumaan pahalta. Niinpä annoin olla, ja asetuin samaan asentoon.
Taivalrusko huokaisi. Nostin traumatisoitumisesta kielivän ilmeettömän katseeni ystävääni. Hän katseli kaukana palavaa metsikköä yhtä ilmeettömästi kuin minäkin. Nousin ja astelin kollin viereen, istuen alas.
”Hei”, aloitin. Taivalrusko katsahti minuun, muttei sanonut mitään. ”Olen todella pahoillani siitä, mitä vanhemmillesi kävi. Tiedän tunteen.”
”Mutta sinä et nähnyt isäsi kuolemaa”, kolli sanoi hiljaa.
”En, mutta näin Kiviaskeleen, Tunturituulen ja hänen pentujensa kuoleman. Näin Vuokkotassun ja Haukiturkin kuolleet, palaneet ruumiit matkalla tänne.”
”Ei se ole sama asia.”
Minun olisi turha jatkaa tästä asiasta keskustelemista. Siispä laskeuduin makuulle Taivalruskon viereen, ja katselin hänen kanssaan liekehtivää metsää. Tuli oli hiipunut lähemmäs siltaa, muttei ollut vielä hälyttävän lähellä.
”En ole muistanut kiittää sinua siitä kalasta, jonka silloin toit minulle”, totesin katsomatta Taivalruskoon. ”Arvostin antamaasi tukea, ja arvostan edelleen.”
”En halunnut, että näännytät itsesi”, Taivalrusko sanoi hiljaa.
”Siksi tukesi auttoi minua. Ja totta puhuessa, olin jopa yllättynyt siitä”, sanoin, ja tällä kertaa katsoin vierustoveriini virnistäen tuttavallisesti. ”Vanhemman menetys on varmasti aina kova paikka. Siksi minusta tuntuu, että tulet tarvitsemaan minun tukeani, kun tämä on ohi.”
Taivalrusko katsahti kysyvän huvittuneena minuun, muttei tehnyt mitään kieltävää elettä.
”Anna minun antaa tukeani sinulle”, sanoin. ”Tiedätkö, minusta tuntuu ettemme pärjäisi ilman toisiamme. Tulemme tarvitsemaan vielä paljon toistemme tukea. Ehkä meidän pitäisi lyöttäytyä yhteen loppuelämäksemme?”
Äänessäni oli vinkeän kysyvä sävy. Taivalrusko katsoi jälleen minuun, tällä kertaa häkeltyvyyttä ilmeessään.
”Tarkoitatko että-?”
”Kyllä sinä tiedät, että pidän sinusta. Ja minusta tuntuu, että pidät minusta yhtä lailla. Vai mitä?” kysyin, ääneni pehmentyen loppua kohti. Taivalrusko virnisti pienesti, mutta olin huomaavinani, kuinka virnistys rikkoutui hymyksi.
”Otan tuon kyllä-vastauksena”, virnistin. ”Joten miksi emme jakaisi kiintymystä toisillemme läpi elämän?”
”Niin, miksi emme”, Taivalrusko sanoi katsoen minua silmiin. Hänen lausahduksensa oli enemmänkin toteamus kuin kysymys. Sitten hän virnisti, tällä kertaa oikeasti. ”Et kuitenkaan pärjäisi ilman minua.”
”En niin”, naurahdin, ja painoin pääni vasten isomman kissan lapaa. Kurkustani pääsi hento kehräys, kun suljin silmäni ja jäin siihen. Tunsin, kuinka Taivalrusko lipoi korvallistani pari kertaa. Se tuntui hyvältä, ja sai kaikki muut ajatukseni haihtumaan hetkeksi. Traumatisoiva päiväni parani yllättäen hivenen.

Jonkin ajan päästä minulle tuntematon, ruskeavalkoinen kissa kurkisti turvapaikkaamme, ja näyttäytyi sitten kokonaan. Nousin paikaltani Taivalruskon vierestä, ja olin valmiina mahdollisesti puolustamaan siskoani ja ystäviäni.
”Hei, älkää pelästykö minua”, kolli sanoi, kun Taivalruskokin nousi seisomaan. ”Tulen Taon päämajasta. Lähtekää sinne, muitakin klaanikissoja on kerääntynyt sinne. Ette ole täällä turvassa.”
”Sieltähän minä sinut tunnen”, Taivalrusko totesi. Ruskeavalkoinen kolli nyökkäsi.
”Osaatteko reitin päämajaan?” hän kysyi. Taivalrusko nyökkäsi. ”Hyvä. Lähtekää nyt heti.”
”Mites sinä?” kysyin, kun olimme nousemassa joen pengertä ylös Ukkospolun viereen.
”Etsin klaanikissoja, ja ohjeistan heidät tukikohtaan. Tulen kyllä perässä”, kolli sanoi napakasti, ja lähti kohti palavaa metsää. Tunsin oloni huojentuneeksi ja kiitolliseksi siitä, että taolaiset olivat tulleet etsimään perään jääneitä. Tai ainakin tämä yksi kolli oli tullut. Olin myös helpottunut siitä tiedosta, että klaanilaisia ja mahdollisesti Jokiklaanilaisiakin oli kerääntynyt yhteen paikkaan, ettei kissat joutuisi erilleen toisistaan kaksijalkalasta. Olisiko taolaisten päämaja sopiva turvapaikka tulipalon ajaksi?
”Tulkaa, mennään”, Taivalrusko sanoi ja lähti juosten ohjaamaan minua, Heinämarjaa ja Hierakkatassua Ukkospolun reunaa pitkin kohti kaksijalkalaa.
Ajatus mahdollisesta turvapaikasta haihtui mielestä samassa, kun huomasin vaalean ruumiin makaavan Ukkospolulla. Muutkin olivat huomanneet sen, ja hidastivat nyt, koska se ei selvästi ollut mikään metsän eläin.
”Se on Tyhjätassu”, Heinämarja henkäisi järkytyksekseni. Hän puhui totta. Nuoren oppilaan keho makasi luonnottomassa asennossa polun pinnalla. Kolli oli jäänyt Hirviön alle.
”Siirretään hänen kehonsa syrjään, ettei lisää Hirviöitä aja sen päältä”, Taivalrusko totesi. Ajatus oli hyvä, joten autoin kollia kantamaan oppilaan keho pois Ukkospolulta, ja sen viereisien puskien alle. Puskat olivat palaneet, mutta loivat silti jotain suojaa Tyhjätassun ruumiille. Tulikaan ei enää palanut tässä.
”Pitäisikö meidän haudata hänet?” Hierakkatassu kysyi.
”Minusta tuntuu ettei meillä ole aikaa”, totesin. Heinämarja käänsi korvansa taaksepäin harmistuksesta.
”Parasta jatkaa, etteivät muut luule meidänkin kuolleen. He saavat kyllä kuulla uutisen”, Taivalrusko sanoi, ja otti pari askelta eteenpäin merkiksi lähteä. En voinut muuta, kuin toivottaa mielessäni Tyhjätassulle turvallista matkaa Tähtiklaaniin, ellei oppilas olisi jo esi-isiensä riveissä tähtipölynä. Jatkoimme matkaa, vaiteliaina ja mietteliäinä. Toivoin tällä kertaa, että Taon tukikohta olisi riittävä suoja kaikille selviytyneille, ettei klaanien tarvitsisi kärsiä enemmistä menetyksistä.

Nimi: Lumitassu

05.08.2018 11:28
"Lumitassu! Juokse!" Varjolehti huusi vierelläni ja säntäsi edelleni Takiaistähden perään. Nopsaraita kiiti ohitseni entisen mestarinsa perään.
Ähkäisin kompastuessani kiveen ja kaatuessani kuonolleni tuhkaiseen maahan. Tunsin vierelläni jonkun auttavan minua takaisin jaloilleni.
"Lumitassu!" Tuhkaviiksi töni minua kuonollaan. "Nouse ylös!" Kompuroin jaloilleni ja pinkaisin Tuhkaviiksen perään. "Odota!"
Kuulin takaani kovaa tömistelyä, ja yhtäkkiä vasemmalta puoleltani kiisi ohi hevonen. Kirkaisin ja heittäydyin oikealle, kun hevosta seurasi toinen.
"Hevospaikan hevoset ovat karanneet!" Kuulin Tuhkaviiksen huudon vierestäni. Tunsin liekkien kuumuuden hännässäni ja kiristin tahtia.
"Tuhkaviiksi!" Kirkaisin kun eräs hevosista pakotti meidät erilleen. Korvani kääntyilivät, kun yritin kuulostella vastausta.
"Tuhkaviiksi!" Huusin uudelleen jatkaen edelleen juoksua. Sydämeni pamppaili. *Hyvä Tähtiklaani, ei!*
Jatkoin juoksemista, kyyneleiden pudotessa silmistäni. *Ei...*
"Lumitassu!" Kuulin huudon vierestäni. Vilkaisin oikealle puolelleni, ja näin en Tuhkaviikseä, vaan Hunajalaikun.
"Lumitassu!" Naaras huusi ihmeen rauhallisella äänellä liekkien huminan yli. "Yritä päästä kaksijalkalaan saakka! Siellä olemme turvassa!"
Puristin silmistäni kyyneleet ja nyökkäsin. Hunajankeltainen naaras vilkaisin taaksemme. "Varo!"
Hän tönäisi minut sivuun, ja iskeytyessäni maahan kuulin kuvottavan ruksahduksen. Vilkaisin äänen suuntaan, ja näin Hunajalaikun makaavan maassa silmät lasittuneina. En uskaltanut sännätä naaraan luokse, sillä lieskat alkoivat jo ympäröidä meitä. Vilkaisin suuntaan, jossa kaksijalkala oli, ja huomasin olevani ansassa. Kyyneleet putosivat silmistäni, kun liekit lähestyivät minua joka suunnalta.
Minulle jäi vain yksi vaihtoehto.
Yritin arvioida suuntaa, jossa kaksijalkala olisi, samalla kun savu kirveli silmiäni ja sai ne vuotamaan. Otin hiukan vauhtia, ja juoksin kohti liekkejä. Yritin hypätä pahimpien liekkien yli, mutta tunsin silti lamaisevan kivun lavassani ja kuumuuden koko turkillani kaatuessani maahan. *Ei, Lumitassu!* Komensin itseäni. *Nyt ei ole aikaa jäädä makaamaan!*
Kompuroin pystyyn. Juostessani ontuen vasenta lapaani päässäni alkoivat vilistä kauhukuvat siitä, mitä Tuhkaviikselle on voinut käydä. Hän on voinut jäädä ansaan, kuten minä, tai hevonen on voinut astua hänen päälleen, kuten Hunajalaikulle kävi. Yritin hengittää mahdollisimman vähän savua, mutta sen määrä sai minut silti yskimään.
Tunsin törmääväni johonkin.
"Anteeksi!" Huudahdin kun vihainen Hankitaival käännähti minua kohti. Klaaninvanhimman mukana olivat myös Loikkajalka ja Rastassiipi.
"Kas hei, Lumitassu!" mustavalkoinen kolli naukui. "Mitä lavallesi tapahtui?"
"Selitän myöhemmin", huohotin. "Mutta Hunajalaikku on kuollut."
Rastassiipi henkäisi. "Missä?"
"Ei kaukana takanapäin", vastasin juosten edelleen kissojen vierellä. "Mutta liekit-"
En ehtinyt edes sanoa lausetta loppuun, kun Rastassiipi pinkaisi juoksuun suuntaan, josta tulimme.
"Rastassiipi!" Loikkajalka huusi ja lähti perään. "Minne sinä menet?"
"Emme voi jättää klaanitoverin ruumista!" Kuulin Rastassiiven vastauksen, ja sitten huutoa ja leikkien humahduksen.
"Typeryksiä", Hanhisulka jupisi, mutta huomasin hänen ilmeestään, että hän yritti vain peitellä suruaan. "Juosta nyt suoraan liekkeihin!"
"Tulehan", tönäisin naarasta eteenpäin. "Ettei sinulle käy samoin."
Yhtäkkiä naaras alkoi yskiä uhkaavasti, ja maahan roiskui verta. Pelko täytti sisimpäni. "Hankitaival..."
Entisen parantajan polvet notkahtivat, ja tämä vaipui kyljelleen.
"Sano Varjolehdelle", harmaan naaraan ääni oli käheä, "että olen pahoillani." Ja hän sulki silmänsä. Painoin kuononi parantajan turkkiin, ennen kun jatkoin matkaani.

"Lumitassu!" Kuulin vaimean huudon. Korvani ponnahtivat pystyyn. Ääni oli tuttu. Aivan kuin...
"Tuhkaviiksi!" Huusin kollille takaisin, sydämeni edelleen pamppaillen. Lavassani tykytti kipu. Kun vilkaisin tykyttävää kohtaa, näin että siitä oli lähtenyt karvaa ja ihoa pois ja se vuoti verta. *Se varmaan hankautui maata vasten.* "Tuhkaviiksi!"
"Lumitassu!" Ääni kuului nyt lähempää. Yritin suunnistaa ääntä kohti, kunnes näin liekkien lomassa tutun harmaan turkin. "Tuhkaviiksi!"
Painauduin kollin rintaa vasten, ja tämä nuoli minun päätäni rauhoittavasti.
"Minä luulin jo..." nyyhkytin kyyneleiden valuessa poskiani pitkin. "Luulin, että menetin sinut."
"En koskaan jättäisi sinua", harmaa kolli maukui pehmeästi. "Lumitassu, minä pidän sinusta. Erityisellä tavalla."
Nostin katseeni kollin silmiin. Ääneni oli savun takia vain käheä kuiskaus. "Niin minäkin sinusta."
Yhtäkkiä aloin yskiä, ja Tuhkaviiksen naamalla välähti pelokas ilme. "Sinut pitää saada pois näistä liekeistä."
Aristin edelleen vasenta lapaani, ja kolli huomasi sen. "Ja tuo sinun täytyy näyttää Sahramiloisteelle."
Kolli tönäisi minua eteenpäin, ja pysyi juostessamme vierelläni varmistamassa, etten kaatuisi. Pian tunsin jonkun myös vasemmalla puolellani.
"Lumitassu!" Kuulin Vääräraidan äänen. "Oletko kunnossa?"
Nyökkäsin kollille. "Ei hätää."
Varapäällikkö vilkaisi lapaani ja näytti arvioivan juoksuani. "Et näytä siltä!" Yhtäkkiä hän hävisi viereltäni.
"Vääräraita!" Huudahdin kun kolli kompastui rähmälleen maahan. Liekit nuolivat jo hänen häntäänsä. Yritin juosta auttamaan, mutta Tuhkaviiksi esti minua.
"Lumitassu, lopeta!" Kolli mumisi pitäessään häntääni suussaan. "Se on vaarallista!"
"Tämä koko tulipalo on vaarallinen!" Huusin takaisin. "Minun täytyy auttaa!"
Liian myöhäistä. Liekit nielivät vanhan kollin sisäänsä. "Vääräraita!" Huusin kun Tuhkaviiksi yritti töniä minua toiseen suuntaan. *Ei, ei ei ei ei ei!*
Kyyneleet valuivat poskillani, kun juoksin harmaan kollin vieressä puolisokeana savusta. Haistoin toisen kissan edellämme.
"Kuka olet?" Huusin, sillä savu tukki hajuaistini.
"Ruskatuuli!" Kuului vaimea vastaus. Pian jo näinkin ruskean kollin, ja tämä oli pulassa. Hänen takanaan roihusivan liekit, mutta Ruskatuuli makasi maassa, jalka omituiseen asentoon vääntyneenä. Kiirehdin kollia kohti, mutta välillämme olevat kaislat humahtivat tuleen, ja saatoin vain toivoa, että Ruskatuuli kuoli kivuttomasti.

Siristin silmiäni savussa ja yritin nähdä, mikä oli tuo tumma hahmo edessäpäin.
"Kaksijalkala!" Tuhkaviiksi huudahti. "Me teimme sen!"
Samassa kastuin läpimäräksi. Tilanteesta huolimatta Tuhkaviiksi tyrskähti. Yritin - huonolla menestyksellä - ravistella itseäni kuivaksi samalla kun juoksin erään punaturkkisen kaksijalan jalkojen välistä ja kiidin Tuhkaviiksi vierelläni pidemmälle ennen kun ne huomasivat meidät.

"Missä", huohotin kun olimme kauempana kaksijaloista, "missä muut ovat?"
Tuhkaviiksi katseli ympärilleen. "En tiedä."
Pakokauhu täytti jälleen sisimpäni. *Eksyimmekö kaksijalkalaan?!*
Olin hermoromahduksen partaalla, kun kilpikonnakuvioinen naaras ilmestyi nurkan takaa. Paljastin tälle kynteni ja sähisin tykyttävästä lavastani huolimatta.
"Mary?" Kuulin äänen ja samassa naaraan takaa ilmestyi musta kolli. Hän huomasi liikkeeni ja oli aikeissa hypätä kimppuuni, kun Mary pysäytti tämän hännällään. Lopetin sihinän, mutta olin edelleen varautunut, kun naaras heilautti korviaan ja osoitteli hännällään minua ja Tuhkaviikseä. Musta kolli tuli lähemmäs nuuhkien meitä, ja peräännyin vaistiomaisesti Tuhkaviiksen astuessa puoliksi eteeni.
"Ah, olet oikeassa, Mary", kolli naukui. "He tosiaan ovat Jokiklaanista."
"Mistä tiedät, mistä olemme?" Kysyin uteliaisuuden voittaessa pelon. "Ja kuka olet?"
"Äläpäs kysele, pentu", kolli maukui. "On epäkohteliasta kysyä nimeä kertomatta ensin omaansa."
"Nimeni on Tuhkaviiksi", harmaa kolli astui eteen, mutta pysyin tämän vierellä. "Ja tämä tässä on Lumitassu." Hänen äänensävynsä muuttui hiukan pyytäväksi. "Olemme eksyneet klaanistamme. Lumitassu on loukkaantunut, eikä jaksa enää kauaa."
Närkästyin, mutta minun täytyi myöntää kollin olevan oikeassa. En jaksaisi enää kauaa.
"Vai niin", musta kolli arvioi minua katseellaan. "Näytäpäs minulle."
"En ennen kun tiedän, kuka olet", murahdin. Kolli nauroi. "Oikein. Nimeni on Jeti, kenraali Jeti." Kallistin päätäni. Minulla ei ollut hajuakaan, mikä kenraali oikein oli.
"Ja tässä on tyttäreni Mary", Jeti osoitti hännällään kilpikonnakuvioista naarasta. "Suonette hänet anteeksi, hän ei osaa puhua."
"Ei osaa puhua?" Tuhkaviiksi kuulosti hämmetyneeltä. "Miten hän sitten kommunikoi?"
"Viittomakielellä", Jeti vastasi ja katsoi sitten taas minuun. "Saisinko nyt nähdä vammasi?"
Käännyin vastahakoisesti niin, että Jeti näki haavani. Maryn ilmeestä kuvastui sääli, ja hän nuolaisi paljasta kohtaa varovasti. Värähdin kosketuksesta. Haava oli arka.
"Mistä sait tuon?" musta kolli kysyi.
"S-se on palovamma, ainakin osittain", selitin. "Lisäksi se hankautui maahan."
"Vai niin", Jeti tuumi ja nosti sitten päätään. "No, olette onnekkaita. Minä tiedän, missä klaaninne on. Seuratkaa."
Lähdin huohottaen muiden perään, ja Tuhkaviiksi pysähtyi vierelleni käyden matalammaksi. "Kiipeä selkääni. Matka taittuu joutuisammin." Nyökkäsin uupuneena ja kompuroin Maryn avustuksella Tuhkaviiksen selän päälle. Pian nukahdin uupumuksesta ja kivusta harmaan kollin tasaisesti keinuvan selän päälle.

//Tuhka? Nopsa? Lumi nukkuu loppumatkan eikä herää ihan heti perilläkään

Nimi: Sihutassu

02.08.2018 09:06
//Noni nyt pitäs olla oikee osio :')
---Aikaisemmin---
Kömmin sisään oppilaiden pesään aivan lopussa mutta kuitenkin iloisin mielin ja hyppelin siellä olevien aikaisin nukkumaan menneiden oppilaiden yli. Juuri oppilaaksi nimitetty Marmoritassu asteli jännittyneen oloisena perässäni.
Joku Jokiklaanin monista oppilaista oli ehtinyt jo vallata Taivalruskon vanhan paikan, johon olin aluksi ajatellut tunkea ystäväni, mutta onneksi hän murahti, että Marmoritassu saisi mennä hänen vanhalle paikalleen, vastapäätä minua.
Lysähdin pedilleni ja kierin hetken selälläni pehmeissä sammalissa. Vihdoinkin, olin aivan liian kyllästynyt nukkumaan vieraissa, epämukavissa paikoissa reviirin ulkopuolella.
Marmoritassu kiersi ympyrää uudella paikallaan ja, kun viimein asettui aloilleen, maukui hiljaa:
”Tekö siis aina nukutte sammalissa? Eivätkö turkkinne ole ihan sammalhiukkasissa aamulla?”
”Me suimme itsemme aamuisin”, kuiskutin takaisin. ”Herätys on sitten kohtalaisen aikaisin, joten paras tottua siihen.”
Marmoritassun vastaus keskeytyi haukotukseen, jonka jälkeen hän hymähti ja laski päänsä tassuilleen.
”G- hyvää yötä, Sihutassu.”
”Öitä, Marmoritassu.”

---Nykyhetki---
Tulen kuumuus poltti kaikkialla ympärilläni, kun syöksähtelin kissalta toiselle, tarkistaen, että kaikki pääsivät varmasti ulos. Juuri nyt puskin oppilastovereitani eteenpäin, kohti sisäänkäyntiä. Sen jälkeen rynnin auttamaan kuningattaria, ja heidän jälkeensä klaaninvanhimpia. Hoputin Lehtikynttä eteenpäin, ja sillon kuulin Marmoritassun äänen.
”Sihutassu, ulos!”
”Ei!” huusin takaisin. ”Minä aion pelastaa niin monta kissaa kuin pystyn! En. Anna. Heidän. Kuolla!!”
Juuri silloin jotain rysähti päälleni ja rääkäisin polttavan kivun iskiessä selkääni. Näin Marmoritassun raidalliset tassut, kun hän rynni luokseni.
”P-pakene!” yskin silmät vettyen. ”Jätä minut!”
”Älä edes kuvittele!” hän maukui takaisin, ja riuhtaisi minut niskasta eteenpäin. Näköni alkoi hiljalleen sumeta, ja päässäni pyöri, mutta tajusin hänen loppujen lopuksi olleen oikeassa. En saisi pelastettua klaaniani, saati autettua muita myöhemmin, ellen nyt pelastaisi itseäni.
Hain tassuiltani painoa, ja laukkasin viimeisten joukossa, puoliksi Marmoritassuun nojaten, ulos leiristä. Matkalla turvaan kompastelin ja kaaduinkin muutaman kerran, mutta Marmoritassu ei vain suostunut jättämään minua taakseen. Lieskalumi oli aivan takanamme, ja häntä seurasi joku toinen soturi, jota en tunnistanut.
Päästessämme muun klaanin joukkoon ja saadessamme lyhyen tilaisuuden hengähtää, kun Takiaistähti keräsi klaania kokoon, ensin oksensin ja sitten sain yskänpuuskan. Katsahdin sumein silmin taakseni liekkimereen, joka oli joskus ollut kotimme, ja nielaisin nyyhkäyksen. Suremisen aika olisi turvassa.
//öh vähän nopee, toivottavasti on ok :')

 

©2018 Metsäketo - suntuubi.com