Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

MyrskyklaaniJokiklaani Tuuliklaani Varjoklaani Tähtiklaani Erakot ja kotikisut 

 

Jokiklaanilaisten tarinat

 

 
 1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Taivaltassu

14.05.2018 20:59
Taolaisten tukikohta ei vastannut lainkaan odotuksiani. Olin odottanut jotain loistokasta, asuivathan nämä kissat sentään ”sivistyksen” parissa keskellä kaksijalkalaa. Kierroksen päätyttyä kykenin kuitenkin rehellisesti sanomaan, että kaipasin jo nyt simpukankuorilla koristeltua oppilaiden pesää. Kaksijalanpesän puuseinät tuntuivat ahdistavilta, enkä ymmärtänyt, kuinka kukaan pystyi elämään täällä. Täytyi minun silti myöntää, että yllättävän siedettävän näköiseksi Taolaiset olivat tämän paikan saaneet.
”Mitä luulette?” Säröpolte kysyi matalalla äänellä, kun olimme päässeet asettumaan aloillemme ja Koi oli kuulokantaman ulkopuolella. ”Tästä taitaa tulla todellinen työmaa. Näin monta kissaa, eikä yksikään osaa taistella?”
”Se kissa – Kenraali – joka otti yhteen Kotkankatseen kanssa, on tämän joukon parhaimmistoa”, Varjosydän maukui aivan yhtä matalasti, selvästi jakaen myrskyklaanilaisen ajatukset. ”Jos tällä joukolla on ongelmia jonkun toisen lauman kanssa, me emme pärjää niille keskenämme. Meidän on kai pakko yrittää opettaa näille höyhenissä kasvaneille hieman itsepuolustusta.”
”Vaikka vihollisia olisi paljon, ei tehtävä ole mielestäni ylitsepääsemätön”, Kotkankatse totesi varapäällikkönsä vaiettua. ”Meidän täytyy vain iskeä heidän johtoportaaseensa. Ilman johtajaa mikä tahansa joukko on helppo vastus.”
”Olet oikeassa”, Tuuliklaanin Vaahterakasvo myönsi. ”Tarvitsemme siitä huolimatta myös Taolaisia. Eikö Reika sanonut, että Koi on hyvin väkivaltaa vastustava kissa? Tästä saattaa tulla hankalaa.”
”Itsepähän olemme tähän tilanteeseen hommautuneet”, Takiaisroihu huoahti. ”Meidän pitää heti huomenna ottaa asia puheeksi ja taivutella Taolaiset puolellemme tässä asiassa. Ei sotaa voiteta kauniilla sanoilla.”
”Silti kannattaa ensin yrittää diplomatiaakin”, Kotkankatse huomautti väliin.
”Tietenkin, mutta myös pahimpaan on varauduttava”, Takiaisroihu maukaisi. ”Joudumme siis viettämään muutaman päivän täällä ensin keskustelemassa asiasta Koin ja Kenraalin kanssa, ja sitten toivottavasti kouluttamassa Taolaisia taistelemaan. Tavisade, sinähän tiedät tarkalleen, missä kiinniotettuja pidetään?”
”Tiedän, Takiaisroihu”, myrskyklaanilaisnaaras vahvisti. ”Minun kannattaisi varmaan käydä ilmoittamassa saapumisestamme myös sinne?”
”Olin juuri ehdottamassa samaa”, varapäällikköni maukui nyökäten tyytyväisenä. ”Lähtisitkö vaikka huomenna käymään tarhalla? Yritämme sillä välin aloittaa Koin kanssa keskustelun.”
”Sopii hyvin”, Tavisade myöntyi. ”Nyt meidän kannattaisi kuitenkin varmaan levätä. Todellinen työ alkaa huomenna.”
”Niinpä kai, mutta sanonpa vain että tulen nukkumaan koko yön vain toisella silmällä”, Säröpolte murahti vilkuillen samalla epäluuloisesti ympärilleen. ”Minusta on vain mahdottoman outoa, ettei kukaan täällä muka osaisi taistella. Minusta on paras olla vielä toistaiseksi varuillaan.”
Hän ei ollut lainkaan väärässä. Halusin kyllä luottaa Taolaisiin, mutta ventovieraiden kissojen keskelle joutuminen sai silti oloni turvattomaksi. Ajatukseni ajautuivat takaisin kotikonnuille. Mitenköhän Hierakkatassu jakseli? Ottiko hän lähtöni kovinkin raskaasti? Entä Nopsatassu ja Poltetassu? Sihutassu? Mitenköhän heillä meni?
Asettuessamme nukkumaan Lätäkköloikka otti paikkansa aivan vierestäni ja painoi selkänsä vasten omaani. Vaikken enää pentu ollutkaan, oli emon lämpö tervetullutta vieraassa paikassa. Siksi painauduinkin hieman lähemmäs emoni kehoa, tuudittautuen hänen hiljaiseen kehräykseensä. Saattoihan tämä loppujen lopuksi olla yksi viimeisistä kerroista, joina voisin nauttia emoni läheisyydestä. Meillä olisi muutama päivä armonaikaa Taolaisten koulutuksen sun muun vuoksi, mutta sitten lähtisimme oikeaan sotaan. Sotaan, josta ei ollut välttämättä paluuta.

Nimi: Zare

13.05.2018 18:06
________________________________________________________

Nimi: Zare

13.05.2018 18:06
Tyhjätassu// 16kp
Taivaltassu// 36kp
Sihutassu// 12kp
Sulkatassu// 60kp
Nopsatassu// 60kp, 60kp

Nimi: Nopsatassu

11.05.2018 17:38
Kokoontumisen jälkeinen päivä oli harmaa ja viileä. Pilvet roikkuivat matalalla ja enteilivät sadetta. Vaikka ajatus kastumisesta ja kosteasta päivästä ei miellyttänytkään, lohduttauduin siihen ajatukseen että luonto tarvitsi vettä jotta lumet sulaisi kokonaan ja lehdet kasvaisivat puihin.
Sain heti herättyäni kuulla kunniani Kuuralumolta leiristä lähtemisestä.
”Nopsatassu, poistuit eilen illalla leiristä itseksesi”, kolli aloitti. Istuimme oppilaiden pesän lähellä, ja tunsin pesätovereideni katseet polttelevan selkäkarvojani. Kasvoillani oli hapan ilme, ja ärtymyksestä kertoi myös nykivä hännänpää. ”Miksi? Minne menit? Oletan, että noin vanhalla oppilaalla on jo säännöt hallussa, etenkin sinunlaisella kissalla.”
”Halusin vain nähdä sen Ukkospolun sillan”, totesin äsähtäen, ja juuri ennen kuin Kuuralumo ehti sanoa mielipiteensä, jatkoin: ”Enkä meinannut jäädä Hirviön alle tai mitään muutakaan. Olin oikein varovainen. Sitä paitsi, mistä tiedät että lähdin leiristä? Kertoiko Heinätassu?”
”Ehei, näin itse sinun lähdön”, kolli sanoi napakasti.
”Mikset sitten lähtenyt perään?” kysyin voimakkaalla äänellä keskeyttäen Kuuralumon narisemisen siitä, että olisin voinut satuttaa itseni. Olin närkästynyt siitä, että mestarini oli nähnyt minut eikä ollut käännyttänyt takaisin, mutta toisaalta pieni seikkailu oli kokemisen arvoinen. Tosin mestarini hiljentyi kysymykseni jälkeen sen verran pitkäksi aikaa, että aloin epäillä vahvasti ettei hän oikeasti ollut nähnyt minua.
”Minulla oli kiireitä. Autoin punkkisalvan etsimisessä”, Kuuralumo vastasi. Ai punkkisalvaa etsitään nykyään keskellä yötä? Juupa juu. Mieleni teki huomauttaa kollille hänen huonosta tekosyystään, mutta tyydyin pyöräyttämään silmiäni. En kaivannut enempää harmia itselleni. ”Mutta joka tapauksessa tekosi on rangaistava.”
”Ymmärrän. Mitä me muuten teemme tänään?” yritin hetken nöyryyden jälkeen vaihtaa aihetta. Onnekseni Kuuralumo tarttui kysymykseeni ja vastasi rennommalla äänensävyllä.
”Sinulla ja Heinätassulla on tänään ensimmäinen arviointi, aiheena metsästys”, mestarini vastasi. Tunsin selkäkarvani alkavan kihelmöidä jännityksestä ja innostuneisuudesta, jotka hiipuivat pikkuhiljaa mieleen. Arviointeja tehtiin oppilaille silloin, kun haluttiin nähdä heidän taitonsa yleensä hieman ennen soturiksi nimitystä. Yhtäkkiä harmaa pilvikatto yläpuolellamme ei haitannutkaan enää.
”Mikä meidän tehtävä on?” tiedustelin yrittäen pitää ääneni mahdollisimman neutraalina innosta huolimatta.
”Kohta saat tietää”, Kuuralumo hyrähti ja antoi katseensa kiertää leirin kissoissa. Kun hän huomasi siskoni istumassa – taas – Hierakkatassun seurassa parin ketunmitan päässä, kävi kolli näppärästi noutamassa naarasoppilaan kohdallemme minun odottaessa paikoillani. Mestarimme kertoi Heinätassulle päivän toimintasuunnitelman, ennen kuin antoi yksityiskohtaisemman tehtävänannon. ”Eli siis, teidän tarkempi tehtävä on metsästää kaksi eri lajista saalista käyttäen oppimianne taitoja, ja tuoda ne leiriin.”
”Tarkoitat siis, että pitää esimerkiksi metsästää hiiri ja lintu?” tarkensin.
”Juuri niin”, Kuuralumo vastasi.
”Ja kalastaminenkin on sallittua?” Heinätassu lisäsi.
”Totta kai”, kolli sanoi nyökäten. Koska olimme kaikki niin keskittyneitä arviointitehtävään, luulin jo päässeeni pälkähästä rangaistuksen kannalta. Elättelin toivetta että Kuuralumo olisi unohtanut koko asian.
”Olisikohan minun mahdollista päästä ensimmäisenä kokelaaksi?” kysyin ennen kuin siskoni ehtisi ensin.
”Kyllä se sopii. Älä unohda, että me kuitenkin keskustellaan sinun rangaistuksesta, kunhan palaat”, harmaavalkoinen kolli sanoi ja loi minuun napakan merkitsevän katseen. Puraisin kieltäni kevyesti estäen pettyneen murahduksen kumpuamasta kurkustani. Ei mestarit noin vain unohtaneetkaan. Minulla oli kuitenkin tärkeämpääkin tekemistä kuin uuden rangaistuksen murehtiminen – pääsisin näyttämään mestarilleni, kuinka paljon olin kehittynyt metsästämisessä. ”Olettehan kumpikin ymmärtäneet tehtävänannon?”
Nyökkäsimme Heinätassun kanssa melkein yhtä aikaa.
”Siinä tapauksessa, Nopsatassu, sinä voit jo lähteä”, Kuuralumo sanoi. Nyökkäsin hieman yllättyneenä siitä, että arviointi tehtiin heti.
”Onnea”, Heinätassu toivotti tomerasti ennen kuin käänsin selkäni hänelle ja Kuuralumolle. Kiitin siskoani luomalla tähän jännittyneen hymyn, ja työnnyin sitten ulos leiristä.

Minua vastaan ei onneksi tullut muita kissoja, vaan sain rauhassa kulkea valitsemaani reittiä. Kuljin jokea ylävirtaan sitä kuitenkaan ylittämättä. Aikeenani ei ollut kalastaa, vaikka osasinkin, koska tassujani pisteli ajatus kokeilla oravanpyytämistä. Olin jo päättänyt, että halusin saalistaa linnun ja oravan, sillä halusin kerrankin käyttää kuudensia varpaitani.
Ylitin jokeen yhdistyvän virran läpi kahlaten, sillä niin sain peitettyä hajuani saaliseläimiltä. Käytin kaikkia oppimiani taitoja, ja koska tiesin että Kuuralumo oli lähtenyt leiristä perääni ja tarkkaili minua nyt jostain taempaa, naurettaviin virheisiin ei ollut varaa.
Virralta suuntasin suurta kuusta kohti, jonka luota ottaisin suunnakseni Varjoklaanin puoleisen rajamaaston, ellen onnistuisi nappaamaan saaliita siihen mennessä. Koska sää oli edelleen viileä eivätkä pilvet läpäisseet auringonvaloa, uskoin, ettei minun tarvitsisi kovin kauaa etsiä saalista. Eläimet liikkuivat juuri tällaisella säällä, sillä sitten kun aurinko paistoi, oli liian lämmin ruoan aktiiviseen etsimiseen.
Pysähdyin hetkeksi vielä lehdettömän kasvillisuuden keskelle ja haistelin ilmaa. Osasin myös ikään kuin maistella ilmaa suu raollaan kuten Kuuralumo oli opettanutkin, joten hyödynsin sitäkin taitoa. Metsänpohja oli täynnä tuoreita ja vähemmän tuoreita hajujälkiä jotka risteilivät sinne tänne, mutta harmikseni suurin osa niistä kuului hiirille tai myyrille. Jatkoin siis matkaani mutkitellen, suu aina välillä raollaan jotta havaitsisin oravan tai jonkin maassa käyneen linnun hajun mahdollisimman pian.
Hetken tuloksettoman etsimisen jälkeen löysin kuin löysinkin oravan hajujäljen. Se kulki viistosti edestäni, ja oli onnekseni hyvin tuorekin. Orava ei voinut olla kaukana, joten terästin kuuloani ja pysähdyin. Muutaman hännänmitan päässä oli jonkinlainen matala mutta tuuhea puska, jossa kyseinen puuhkahäntä taisi rapistella. Ennen kuin lähdin lähestymään otusta, yritin aistia jonkinlaisen tuulen turkissani. Järveltä päin, eli takaani kävi viima, joka pörrötti karkeaa turkkiani. Orava ei onneksi ollut suoraan hajujälkeni kohdalla, joten minulla oli vielä aikaa siirtyä tuulen alapuolelle ennen kuin se tajuaisi väijytyksen. Siispä kiersin melko suuressa kaaressa sopivaan kulmaan, hiljentäen jokaista askeltani ettei ne olisi rapisseet edellisvuonna pudonneita kuivia lehtiä vasten.
Jokiklaanin reviirin metsänpohja ei yleisesti ottaen ollut mikään tihein, joten kun asettauduin hiipimisasentoon, jouduin lähestymään lähes suojatta oravaa. Se ei kuitenkaan haitannut, sillä osasin varoa jokaista askeltani samalla, kun hiivin vatsakarvat maata vasten viistäen eteenpäin. Minulla oli oravaan suora näköyhteys, ja mitä lähemmäs pääsin, sitä matalammaksi yritin asettua. Pörröhäntä onneksi touhusi puuhiaan selkä minuun päin, joten se ei huomannut mönkimistäni lähemmäs. Kohtalokas virhe, orava! Mutta juuri kun olin asettamassa jalkojani loikkaan, orava kääntyi minuun päin. Me kummatkin jähmetyimme hetkeksi, sitten orava jätti pähkinänsä maahan ja kipitti lähintä puuta päin. Hätäpäissäni ponkaisin sen perään, mutta kun yritin nousta runkoa pitkin, en saanut tarpeeksi hyvää oteta sileää kaarnaa vasten ja minun oli pakko tiputtautua alas. Orava oli jo hyvän matkan päässä yläpuolellani, joten turhautuneesti puhahtaen päästin sen menemään.
”Hiirenpapanat”, sähähdin hiljaa, huiskauttaen häntääni ärtyneenä. Sitten muistin olevani arvioitavana, ja vaivihkaa yritin vilkuilla hartioideni ohi näkyikö Kuuralumoa. Toivoin ettei kolli ollut nähnyt epäonnistumistani, vaikka se olikin aika epätodennäköistä. Täytyi vain jatkaa sinnikkäästi etsimistä. Voih, Varjoklaanin puolella oravia olisi paljon enemmän. Miksen voinut syntyä varjoklaanilaiseksi…
Jatkoin kohti suurta kuusta yrittäen löytämällä löytää oravan hajujälkeä. Hajujälkiä oli monia muitakin, ja niiden määrä tuntui vain tihenevän sitä mukaa mitä kauemmas järvestä kuljin. Jos oravan jälki sattui nenään, se oli niin haalea että ruskeaturkkinen eläin oli oletettavasti kulkenut kohdasta päiviä sitten. Aloin olla turhautunut. Ajatukseni harhailivat äskeisen epäonnistumisen kautta pelastuspartioon, jonka lähtemisestä oli nyt kaksi päivää. Olivatkohan kaikki vielä kunnossa? Taivaltassuakaan ei näkynyt, joten ehkä hän oli päättänyt käyttäytyä kunnolla kerrankin.
Koska en ajatuksiltani keskittynyt täysin ympäristööni ja kulkemiseeni, astuin puolivahingossa lahon oksan päälle. Se halkesi painoni alla rusahtaen saaden minut valpastumaan. Hännänmitan päässä olevasta vatukkapuskasta nousi pari piilossa ollutta räkättirastasta lentoon, varoitushuutoa rääkyen. Tajusin, että tilaisuuteni napata lintu olisi tässä eikä kohta, joten loikkasin puskan viereen ja siitä kaikin voimin toisen, matalammalla lentävän räkättirastaan perään. Sillä oli vaikeuksia nousta korkeutta viereisen kuusen vuoksi, joka oli linnun lentoreitin tiellä. Venytin itseäni yrittäen saada otetta jostain harmaan linnun osasta. Tunsin, kuinka oikean etutassuni kynnet tarttuivat huutavan linnun siipisulkiin, ja samoin tein yritin lennättää lintua takaisin maahan samalla kun itse putosin. Onnistuin kuin onnistuinkin iskemään räpistelevän linnun maahan, antaen itselleni lisäaikaa tappaa nokkaeläin. Heti kun takatassuni tavoittivat maata, ponnistin itseni linnun niskaan ja hiljensin räkättävän rastaan katkaisemalla sen niskat. Tyytyväisenä saaliiseeni tasasin hengitystäni hetken aikaa ennen kuin nostin sen niskasta suuhuni.
Jatkoin matkaani isoa kuusta kohti, joka näkyikin jo loivan ylämäen harjalla. Yritin löytää oravan hajujälkeä, mutta tehtävä oli aivan mahdoton – räkättirastaan haju oli vielä liian voimakas. Siispä päätin haudata linnun loivan mäen juurelle lumen sulamisvesistä muodostuneeseen kosteaan kohtaan, jonka tunkkaisen hajun ajattelin peittävän tuoresaaliin hajun alleen. Kaivoin suunnilleen linnun kokoisen syventymän, jonne räkättirastaan asetin, peittäen linnun märillä lehdillä, heinillä ja oksilla. Eiköhän se siinä pysynyt sen aikaa, kun metsästin oravan.
Loin vielä katseen ympäristööni, yrittäen löytää mestariani paljaasta metsänpohjasta. Hämmästyksekseni en nähnyt harmaavalkoisesta turkista merkkiäkään, vaikka olisihan sen värisen kissan pitänyt näkyä keltaruskeassa maisemassa helposti. Kuuralumolla täytyi olla nerokas tapa piilottaa itsensä, tai sitten hän oli unohtanut minut täysin.
Lähdin etsimään oravien hajujälkiä nousten loivasti ylämäkeen. Tällä kertaa osasin varoa askeliani samalla, kun haistelin maata ja maistelin ilmaa. Oravan hajujälki löytyi yllättävän nopeasti pajupuukeskittymän luota, josta lähdin jäljittämään eläintä yhä ylämäkeen nousta. Otus oli kulkenut pitkän matkaa maata pitkin, mikä oli minun kannalta hyvä asia. Hajujälki oli melko tuore, ja voimistui sitä mukaa mitä pidemmälle kuljin.
Pysähdyin hetkeksi ja katselin ympärilleni luoden mielikuvaa sijainnistani, etten eksyisi. Suuri kuusi kohosi ketunmitan päässä minusta, ja olin jo noussut loivan ylämäen, sillä maa edessäni oli tasaisempaa.
Haistelin ilmaa ympärilläni. Oravan haju oli voimakas ja vaisto ajoi minua etsimään sen lähteen. Jatkoin oravan jäljittämistä, koska en vielä kuullut ympäristöstä ääniä jotka olisivat osoittaneet oravan olevan lähistöllä. Olin kuitenkin arvioinut väärin, sillä kun olin ottanut vain muutaman askeleen eteenpäin, lähti kyseinen orava vain hännänmitan päästä puskan takaa karkuun kohti lähintä tammea. Sähähdin tajuttuani että jäljittämäni orava oli ollut lähellä koko ajan.
”Tällä kertaa et pääse karkuun!” huudahdin pörröhännälle ja nopealla hypyllä muutin kulkuni suunnan tammea kohti. Voimakkaalla loikalla loikkasin puun runkoa vasten upottaen kynteni sen pehmeään kaarnaan, lähtien kapuamaan oravan perään katse siihen naulattuna. Oravalla oli sillä hetkellä vain hiirenmitan etumatka, mutta kevyempi eläin kapusi puun runkoa pitkin huomattavasti nopeammin kuin minä. Vaikka kehoani ei oltu tehty puun runkoa pitkin kavuttavaksi, keskitin kaiken voimani jalkoihini ja lyhyillä ponnistuksilla kiipesin sisukkaasti oravan perään.
Aloin saavuttaa oravaa, joka hidasti kiipeämistahtiaan. Veri kohisi korvissani kun kuroin hitaasti meidän välimatkaa umpeen. En jännitykseltäni ja keskittyneisyydeltäni tajunnut yhtään miten korkealla olinkaan, koska katseeni oli koko ajan ollut kiinnittyneenä oravan pörröiseen häntään.
Lopulta olin niin lähellä hölmösti hidastanutta oravaa, että pystyin venyttämään vasenta etutassuani ylöspäin, läimäisten sen elukan häntään.
”Ha!” huudahdin voitonriemuisena. Orava älähti ja yritti kiivetä korkeammalle, mutta otteeni sen hännästä piti. Puhisten kampesin itseäni kolmen tassun avulla ylemmäs, hitaasti, niin että lopulta sain otettua pyristelevän eläimen leukojeni väliin. Orava jähmettyi kauhusta, kun tunsi minun hampaani sen selkänahassa. Pysähdyin hetkeksi miettimään. Minulla oli orava suussani, tosin elävänä. Nyt minun pitäisi vielä saada tapettua se, mutta miten?
Päätin laskeutua muutaman hiirenmitan alaspäin runkoa pitkin, samalla kiertäen itseäni puuta pitkin niin, että laskeuduin tukevan oksan päälle. Orava oli edelleen ihan paikoillaan suussani. Tunsin pienemmän eläimen tiheät sydämensykkeet kitalakeani vasten, mikä sai minut tuntemaan hetkeksi aikaa empatiaa saaliseläintä kohtaan. Varmaan tuntui kauhealta roikkua pedon kidasta ja vain odottaa kuolemaa.
Kun olin saanut kaikki neljä raajaani tukevasti oksalle, tapoin oravan. Nuolaisin suupieliäni tyytyväisenä itseeni ja suoritukseeni. Vaikka lihaksiini koski äskeisen työskentelyn myötä, oli oksalla elottomana roikkuva puuhkahäntä ollut ehdottomasti sen arvoinen. Toivottavasti Kuuralumo oli nähnyt tämän suorituksen, koska toista kertaa en sitä tekisi!
Laskeuduin korkeasta puusta alas hitaasti, häntä edellä, ja kaksi viimeistä hännänmittaa alas loikaten. Orava roikkui selkänahasta suussani, ja häntä ylpeästi pystyssä ravasin loivan mäen alas räkättirastaan hautaamispaikan luo. Lintu oli yhä tallessa kostean maa-aineksen alla, joten kaivelin sen esiin. Sitten minulle tuli kuljettamisongelma. Miten saisin oravan sekä räkättirastaan leiriin, kun ne eivät mahtuneet mitenkään suuhuni? Hetken turhautuneena pähkäiltyäni päätin että orava kulkee ihan hyvin selässäni ja linnun kannan suussani.
Matkalla takaisin leiriin tuli neljän kissan rajapartio minua vastaan. Oksaturkki oli Tyhjätassun kanssa johdossa, ja heidän perässään tulivat Hunajalaikku ja Lumitassu. Pysähdyin heidän kohdalleen sillä Oksaturkki käski ryhmänsä pysähtymään. Laskin rastaan maahan ja tervehdin kissoja nyökäten.
”Oletko sinä taas ilman lupaa ulkona?” Oksaturkki kysyi katsoen minua merkitsevästi. ”Vieläpä metsästämässä?”
Tuhahdin. Jokaisella soturilla taisi olla ennemminkin huono kuin hyvä kuva minusta, kun heti epäillään kommelluksia. Mutta tällä kertaa pystyin kerrankin vastaamaan valehtelematta, että olin luvan kanssa leirin ulkopuolella.
”Itse asiassa minulla on arviointi meneillään”, sanahdin näpäyttävästi. ”Olen juuri palaamassa leiriin.”
”Hyvännäköisiä saaliita”, Hunajalaikku huomasi ystävällisen yllättyneeseen sävyyn. Nuolaisin rinnustani pari kertaa kiusaantuneena, ennen kuin kiitin naarasta.
”Niin paitsi että jokiklaanilaiset ei syö lintuja”, Lumitassu huomautti.
”Sinullapa ei ole suuria korvia jotka tekevät kalastamisesta piinallista”, huomautin hieman närkästyneenä naarasoppilaan kommentista. ”Linnustan mieluummin, tiedäthän.”
Lumitassu pyöräytti silmiään, muttei kommentoinut mitään.
”Minun on paras palata leiriin, jotta Heinätassu ehtii suorittamaan arvioinnin vielä tänään”, totesin sitten, nostaen räkättirastaan taas suuhuni.
”Onnea loppupalautteeseen”, Oksaturkki toivotti ja ohjasi partionsa eteenpäin hännänheilautuksella. Kiitin nyökkäyksellä, ja lähdin innokkaan ripeästi ravaamaan leiriä kohti.

Kuuralumo oli jo leirissä. Hän istui Heinätassun seurassa muina miehinä, kun muita klaanilaisia käveli ristiin rastiin heidän ohi. Huomattuaan minun lähestyvän, mestarini nousi seisomaan ja katsoi minua hymyillen.
”Hyvää työtä”, kolli maukaisi kun olin laskenut rastaan ja oravan maahan. Hymyilin tyytyväisenä itseeni etenkin, kun huomasin Heinätassun tarkastelevassa katseessa kateutta. ”Se sinun puusta saalistaminen oli vaikuttavaa, vaikkakin se on vähän epätavallista jokiklaanilaiselle. Olet kuitenkin edistynyt hyvin metsästämisessä, vaikka teitkin muutaman virheen.”
Nyökkäsin kiitoksena kehuista. En ollut vähään aikaan ollut näin tyytyväinen itseeni, ja sain koko ajan pidätellä leveää hymyä, joka meinasi nousta kasvoilleni jokaisen kehaisun jälkeen.
”Aiotko raportoida Taivastähdelle?” kysyin.
”Aion, kunhan Heinätassukin on suorittanut arvioinnin”, Kuuralumo nyökkäsi.
”Joko minä pääsen lähtemään?” Heinätassu kysyi malttamattomuutta äänessään. Kuuralumo katsahti siskooni, muttei päästänyt tätä vielä menemään.
”Nopsatassu, saat rangaistukseksi viedä nämä tuoresaaliit klaaninvanhimmille ja jäädä heidän seuraansa jos he niin haluavat”, harmaavalkoinen kolli käski, harmikseni. Tyytyväinen ilmeeni lopahti kuullessani rangaistukseni. En minä halunnut luovuttaa vaivalla metsästämiäni tuoresaaliita haiseville klaaninvanhimmille! Katsahdin maassa makaaviin saaliisiin ja sitten taas Kuuralumoon tyrmistyneenä, mutta kollin ilme oli tiukka. Tiesin, ettei minun kannattanut laittaa vastaan, koska muuten mestarini voisi jättää raportoimatta päällikölle jotain tärkeää.
”Selvä”, huokaisin ja aloin keräämään tuoresaaliita maasta. Orava selkään ja lintu suuhun ja sitten oltiinkin valmiita menemään.
”Heinätassu, sinä voit nyt lähteä”, Kuuralumo sanoi siskolleni kun oli ensin varmistanut että varmasti tottelin. Naarasoppilas nyökkäsi ja kipitti sisäänkäynnille, kadoten siitä ulos. En pystynyt räkättirastaan takia toivottamaan hänelle onnea, mutta kun katseemme kohtasivat, loin Heinätassulle tsemppaavan hymyn.
Klaaninvanhimpien pesässä oli melkein tukalan lämmin. Kaikki pesässä asuvat kissat olivat sillä hetkellä paikalla, ja loivat minuun nyt kysyviä katseita kun naukaisin tervehdyksen. Repohäntä, isäni isä, ilahtui saapumisestani ja kampesi jaloilleen minut nähdessään.
”Hei Nopsatassu”, hän kehräsi tulematta kuitenkaan lähemmäs, mistä olin kiitollinen. Pesässä nimittäin haisi minun nenään edelleen, enkä halunnut – kaikella kohteliaisuudella – tietää, miltä sen asukkaat haisivat.
Laskin rastaan ja oravan maahan ja siirryin pesän suuaukon edestä syrjään ennen kuin istuin alas.
”Hei vain”, sanoin pieni hymynkare suullani. ”Toin teille tuoresaalista.”
”Minä en syö tuota lintua!” Lehtikynsi ilmoitti kärkkäästi mielipiteensä tuomisistani. Mikä siinä oli ettei Jokiklaanissa pidetty linnunlihasta?
”Terve Nopsatassu”, emoni emo Laventelitäplä tervehti tuttavallisesti samalla, kun tökkäsi Lehtikynttä tassullaan kylkeen. Vanha naaras sähähti muttei sanonut enää mitään.
”Minä olen kyllä Lehtikynnen kanssa samoilla linjoilla, vaikka arvostan tuomisiasi.” Se oli Rastassiipi joka puhui. Pyöräytin silmiäni.
”Minä voin kyllä mielelläni syödä tämän rastaan, niin te voitte syödä oravan”, totesin ja työnsin ruskeaturkkista eläintä klaaninvanhimpien piirin keskellä. Kissat ääntelivät tyytyväisinä, ja alkoivat jakamaan tuoresaalista toistensa kanssa kierrättämällä sitä kissalta toiselle. Minä sain siis onnekseni syödä toisen metsästämistäni eläimistä, vaikka nyt en syömistä aloittanutkaan.
Koska rastaturkkiset klaaninvanhimmat eivät vaikuttaneet siltä että olisivat halunneet minun jäävän, päätin jäädä omasta tahdostani vaikka osa minusta halusikin jo oppilaiden pesään lepäämään.
”Haluatteko kuulla, miten metsästin tuon oravan?” kysyin salamyhkäisenä.
”Totta kai. Mukavaa että tarinankertoja on kerrankin joku muu kuin me”, Hankitaival hymähti. Muut loivat minuun kiinnostuneita katseita, kaikki paitsi Lehtikynsi. Rykäisin jotta saisin ääneni kunnolla auki, ja sitten aloitin.
Kerroin, kuinka olin etsinyt oravan hajujälkeä kauan, ja kun vihdoin löysin sellaisen, minun piti nousta pitkää mäkeä ylös hajun perässä, ja kuinka olin turhautunut pitkään jäljittämiseen. Kerroin, kuinka en ollut tarpeeksi valpas ja kuinka orava pääsi nenäni alta karkuun. Kerroin, kuinka en kuitenkaan antanut periksi vaan lähdin nopeasti kuin salama juoksemaan oravan perään, kuinka eläin yritti karata puuhun ja kuinka lähdin vimmattua vauhtia kiipeämään sen perässä puuhun.
”Eivätkö oksat olleet tiellä?” Repohäntä kysyi ihmeissään.
”Eivät tietenkään. Kiersin ne tuosta vain kiivetessäni”, vastasin itsevarmasti. Sitten kerroin siitä, kuinka orava hidasti vauhtiaan kuin luullen päässeensä karkuun. Kerroin, kuinka nappasin tassullani oravan hännästä kiinni, ja kuinka orava hätääntyi toden teolla yllättävän uhan alla. Kerroin, kuinka kiipesin oravan lähelle niin, että sain otettua sen leukojeni väliin, jotta sain kannettua sen oksalle.
”Elävänäkö sinä sen suuhusi otit?” Laventelitäplä kysyi epäuskoisena.
”Jep”, vakuutin nyökäten terävästi. Tunsin tyytyväisyyden piston varpaissani, kun Laventelitäplä ja Repohäntä hengähtivät ihmeissään. Sitten kerroin, kuinka orava oli jähmettynyt kauhusta jouduttuaan suuhuni, ja kuinka arvelin sen olevan puolikuollut jo ennen tappamista. Kerroin, kuinka kiersin puun runkoa samalla, kun laskeuduin, jotta olisin päässyt tukevalle oksalle, ja kuinka tapoin oravan katkaisemalla sen niskan.
”Niin minä metsästin tuon oravan”, päätin tarinani. Kissat henkäilivät vaikuttuneina, mikä sai minut pörhistämään rintaani ja kohentamaan ryhtiäni. Ilmapiirin kuitenkin rikkoi jälleen Lehtikynsi.
”Minusta puihin kiipeäminen ei ole ollenkaan jokiklaanilainen tapa”, naaras tuhahti. Rastassiipi katsahti vanhukseen silmäkulmat kurtussa.
”On tai ei ole, tuo oli silti hieno saalistus”, kolli äsähti pesätoverilleen.
”Lehtikynsi, minulla on kuudennet varpaat etutassuissani, mikä auttaa puihin kiipeämisessä huomattavasti”, kerroin, ja vaikka naarasta ei näyttänyt kiinnostavan, levitin toisen etutassuni varpaat niin että kaikki näkyi yksitellen. Rastassiipi ja Hankitaival nyökyttelivät kiinnostuneina. Repohäntä ja Laventelitäplä loivat ylpeät katseet minuun.
Vilkaisin klaaninvanhimpien pesän suulta olivatko Heinätassu ja Kuuralumo jo palanneet. Koska mestariani ja siskoani ei näkynyt siltä katsomalta, päätin jäädä klaaninvanhimpien pesään vielä hetkeksi. Jouduin myöntämään itselleni, ettei klaaninvanhimmissa ehkä mitään vikaa ollutkaan, vaan he olivat oikeastaan aika mukavaa seuraa.
”Aiotko syödä tuota lintua?” Repohäntä kysyi kun palasin takaisin. Räkättirastas makasi pää luonnottomassa asennossa edelleen pesän lattialla. Klaaninvanhimmat olivat tarinoidessani syöneet oravan, ja puhtaaksi kaluttu ruumis makasi nyt ovensuun vieressä.
”Aion”, vastasin ja kumarruin heti syömään.
”Liittyykö senkin metsästämiseen joku tarina?” Rastassiipi kysyi uteliaasti. Loin kolliin viekkaan katseen.
”Ehkäpä. Haluatteko kuulla?” kysyin. Kissat vaikuttivat pitävän ajatuksesta, joten aloin kertomaan huimasta loikastani jolla sain rastaan kiinni ja jolla onnistuin lennättämään sen maahan.

Nimi: Nopsatassu

05.05.2018 17:42
Väistin Kiviaskeleen heilahtavan tassun juuri ja juuri suurella loikalla. Laskeuduin kynnet esille maahan ja ponnistin siitä saman tien kylki päistikkaa setäni kylkeen.
”Äh”, kolli äsähti kun tämä kaatui maahan. Kierähdin salamannopeasti ja iskin tassuilleen nousevaa Kiviaskelta niskaan etukäpälälläni. Sitten loikkasin kauemmas odottaen vastaiskua, mutta sitä ei tullut. Kiviaskel hieroi niskaansa tassullaan ja katsoi minuun tyytyväisenä. ”Tuolla olisi saanut paljon vahinkoa aikaan jos kyntesi olisivat olleen esillä. Hyvä, vaikkakin hieman holtiton hyökkäys.”
Kehut olivat musiikkia korvilleni. Nuolaisin rinnustani pari kertaa peittäen tyytyväisyyttä tihkuvan ilmeeni.

Aurinko nosti itseään koko ajan ylemmäs taivaankannella. Olin harjoittamassa taistelutaitojani Kiviaskeleen kanssa. Kuuralumo ja Heinätassu olivat lähteneet rajapartioon ilman minua, joten käytin aikani hyödyksi.
Pelastuspartio oli lähtenyt liikkeelle tänään aamuvarhain, isäni ja ilmeisesti Taivaltassu heidän mukanaan. Olin nukkunut kerrankin pitkään, joten olin missannut lähtötilanteen. Mitä Poltetassulta oli kuullut, Taivaltassu oli lähtenyt mukaan verukkeena se, että hänen emonsakin oli partion mukana ja isä pelastettavana. Epäilin, tai hieman jopa toivoinkin että Taivaltassu lähetettäisiin takaisin klaaniin huonon käytöksen vuoksi. Mitäs ei ollut kertonut minulle mitään.

”En päässyt Kuuralumon ja Heinätassun kanssa harjoittelemaan kunnolla kun minun käskettiin ottaa rennosti näiden arpien vuoksi”, sanoin puhahtaen. ”Hävisin kaksi kertaa siskolleni. Meidän pitäisi siis harjoitella useamminkin kaksin. Vuokkotassusta ei ole vielä sinulla vastusta.”
”Eikä ole sinustakaan”, Kiviaskel huomautti saaden minut heilauttamaan korviani.
”Minähän olen melkein valmis soturiksi! Sitä paitsi mitä sinä siinä sitten niskaasi hierot jos minusta ei ole vastusta?” kysyin astellen setäni eteen.
”Pääsit yllättämään”, kolli puolustautui ja istui alas. Olin juuri sanomassa että oikeassa taistelussa hän olisi voinut saada avohaavan niskaansa, kun Kiviaskel jatkoi: ”Hyvä on, kyllä sinusta näkee että olet kehittynyt. Varjolehti on opettanut sinua hyvin.”
”Niin on, ja siksi minulla on kovat odotukset Kuuralumon suhteen”, totesin. Kiviaskel nosti toista kulmaansa.
”Muista kuitenkin että hänellä on kaksi oppilasta”, kolli sanoi ja näpäytti minua hännänkärjellä lapaan.
”Sehän siinä onkin ongelmana”, sanoin kurtistaen kulmiani. ”Onneksi se on vain väliaikaista.”
Kiviaskel nyökkäsi.
”Jos kerran haluat hyväksi soturiksi, niin sinun pitää tuntea Soturilaki”, kolli sanahti. ”Muistatko jokaisen kohdan?”
Huiskautin häntääni ja ilmeeni muuttui haastavaksi. ”Kokeile vaikka.”
”Tarvitseeko soturin tappaa vastustajansa?” Kiviaskel kysyi samoin tein.
”Kunniakkaan soturin ei tarvitse”, vastasin sukkelasti. ”Ellei se ole välttämätöntä itsepuolustukseksi.”
”Ja ellei kissa ole Soturilain ulkopuolinen”, Kiviaskel lisäsi saaden minut polkaisemaan maata turhautuneena unohduksesta. ”Entä pitääkö klaanin ulkopuolistakin pentua auttaa hädässä?”
”Pennun hätää ei saa laiminlyödä, joten pitää. Vaikka pentu olisi kotikisu, niin silti”, vastasin varmalla äänellä. Katsoin setääni suoraan silmiin osoittaen, ettei minun tarvinnut miettiä vastauksia. Kiviaskel nyökkäsi tyytyväinen katse silmissään.
”No onko soturin hyväksyttävää alentua kotikisun elämään?” Kiviaskel kysyi.
”Eei… Ei ole”, vastasin millisekunnin epävarmuuden jälkeen. Harmaa kolli nyökkäsi.
”Sinusta tulisi oikein pätevä soturi”, hän totesi. Hymyilin tyytyväisenä itseeni. ”Aion raportoida Kuuralumolle meidän harjoituksista, ja voin hyvillä mielin sanoa että osaat Soturilain ainakin pääpiirteittäin.”
Äh, ei kai nyt pieni unohdus paljoa haitannut? Nyökkäsin kuitenkin mielissäni.
”No niin”, Kiviaskel sanoi nousten seisomaan. Pettymyksen aalto vakavoitti ilmeeni. Ei kai me vielä lähdetä? Kolli kuitenkin jatkoi: ”Opetan sinulle vielä, kuinka puolustat itseäsi takajaloillasi. Sitten lähdemme takaisin leiriin.”

Auringonhuipun hetki oli juuri mennyt, kun palasimme nuoren soturin kanssa leiriin. Rajapartio oli palannut jo ties miten kauan aikaa sitten. Vuokkotassu kipitti mestariaan vastaan.
”Hei Kiviaskel”, naaras tervehti ensimmäisenä. Kiviaskel nyökkäsi hänelle pysähtyen. Vuokkotassu loi kysyvän katseen minuun. ”Missä olitte? Olisin halunnut lähteä harjoittelemaan kanssasi muttet ollut leirissä.”
Kiviaskel loi katsahduksen minuun. Minä heilautin korviani tietämättömänä asiasta.
”Olin kaitsemassa veljentytärtäni, hän kun vielä tarvitsee sitä”, kolli vastasi sitten. Kuulinko sarkastisuutta Kiviaskeleen äänessä?
”Hei, paraskin puhuja!” äsähdin ja tökkäsin harmaaturkkista kissaa kylkeen käpälälläni muka-loukkaantuneena. Vuokkotassun harmistunut ilme laimeni, ja hän tirskahti.
”No niin, menen nyt sanomaan Kuuralumolle meidän harjoituksista. Me voidaan sitten lähteä kokeilemaan metsästämistä”, Kiviaskel lupasi oppilaalleen, lähtien leirin keskustaa kohti. Minä puolestani astelin Vuokkotassun perässä oppilaiden pesää kohti ajatuksena levätä vähän taisteluharjoitusten jälkeen. Taivastähden klaanikokouskutsu sai minut kuitenkin vaihtamaan huokaisten suuntaa yhdellä tassunheilautuksella, ja otin suunnaksi Ison oksan.
Kokouksessa Taivastähti ilmoitti pelastuspartion lähteneen turvallisesti matkaan. Hän myös nimitti Jokiklaaniin uuden oppilaan, Tyhjätassun. En ollutkaan muistanut että pentutarhassa oli ollut asukkaita, vaan eipä minulla enää ollut syytä vierailla siellä. Lopuksi päällikkö ilmoitti samana iltana pidettävään kokoontumiseen lähtijät. Kaikki tuoreet oppilaat pääsivät matkaan, samoin Kuuralumo. Siskoni ei päässyt kokoontumiseen vieläkään, mistä olin aavistuksen tyytyväinen, sillä minäkään en tällä kertaa päässyt. Sihutassu tai Poltetassukaan eivät päässeet, mutta Omenatassu pääsi mukaan jo toistamiseen. Olikohan minun ja saman ikäisten pesätovereideni lähtemättömyyteen syynä viimekertainen tempaus?
Kokouksen päätyttyä katselin hieman nyrpeästi Viistotassua ja Lumitassua, jotka iloitsivat kokoontumiseen pääsemistä samalla, kun kaksikko asteli oppilaiden pesään. Päätin, etten halunnutkaan enää levätä, lähinnä ettei minun tarvinnut kuunnella pohdintoja kokoontumisesta. Sen sijaan tarvitsin murua rinnan alle, joten astelin Kiviaskeleen luo. Hän ja Vuokkotassu tekivät lähtöä metsästysharjoituksiin, kuten suunniteltua.
”Kiviaskel, saanko syödä jotain tuoresaaliskasasta?” kysyin keskeyttäen. Kiviaskel väräytti korvallistaan.
”Minun puolesta saat, kunhan muistat kiittää Tähtiklaania ateriastasi”, kolli sanoi.
”Kuinka voisin unohtaa?” vastasin hymähtäen. Kiviaskel nyökkäsi, joten käännyin kannoillani ja lähdin tuoresaaliskasaa kohti. Sen koko oli kasvanut kahden viime neljäsosakuun aikana melko lailla, kiitos Hiirenkorvan ajan joka oli jo täydessä vauhdissa.
”Hei Sihutassu”, kutsuin pesätoveriani matkan varrella. Naaras näytti toimettomalta, joten pyysin ja sain hänet kanssani jakamaan saaliin. Olin alkanut tulla paremmin toimeen tiikerinraitaisen positiivikon kanssa, ja pystyisin jopa sanomaan että pidin häntä kaverina. Sihutassu ei kuitenkaan ollut kantanut kaunaa kokoontumisen jälkeisestä illasta, mistä olin edelleen kiitollinen.
Siinä meidän syödessä ja vaihtaessa päivän kuulumisia, huomasin onnittelujoukon vastanimitetyn oppilaan Tyhjätassun ympärillä.
”Joko olet tavannut tuon uuden?” kysyin Sihutassulta.
”Näin lyhyessä ajassa? Kaipa häntä voisi onnitella mutta sinä vetäisit minut syömään”, oppilas sanahti ja virnisti. Katsahdin naaraaseen huvittuneena.
”Oppilaiden pesä alkaa olla aika täynnä”, totesin huoahtaen. ”Lieskalumen ja Kiviaskeleen pesän vaihdos toi toivottua lisätilaa mutta sitten Uikkutassu, Apilatassu ja nyt Tyhjätassu muuttavat tilalle.”
”Ei tilanne niin paha minusta ole”, Sihutassu sanoi ottaen viimeisen suullisen aavistuksen mauttomasta kalasta. Siirsin kalan ruotoa vähän kauemmas, mutta jätin sen sen verran lähelle että muistaisin viedä sen pois. ”Oppilaiden pesään mahtuu vielä ainakin kaksi oppilasta.”
”Aika tiukkaa tekee”, puhahdin. ”Onneksi ja toivottavasti en asu oppilaiden pesässä enää kauaa.”
Pidimme pienen hiljaisuuden, sitten vilkaisin Tyhjätassun suuntaan uudestaan.
”Olen muuten miettinyt, että mistäköhän Tyhjätassun etuliite tulee. Voikohan hänestä tulla kunnon soturia?” kysyin vakavaan sävyyn katsahtaen Sihutassuun veikeän kysyvästi. Sihutassu kurtisti toista kulmaansa kuin ymmärtämättä mitä tarkoitin. ”Katsos, jos hänen etuliite on tyhjä, niin tuleekohan se tyhjäpäisyydestä?”
Sihutassu naurahti hieman ja oli juuri sanomassa jotain, kun Tyhjätassun kohteliaan topakka ääni sai meidät kääntämään katseemme eteenpäin.
”Anteeksi kun häiritsen, mutta korviini kantautui sellaista tietoa, että minusta ei voisi tulla soturi”, kollioppilas sanoi astellen luoksemme. Korviini särähtivät muutamat ärr-äänteet jotka eksyivät Tyhjätassun puheessa vääriin kohtiin. Mittailin oppilasta katseellani, odottava ilme kasvoillani. ”Yritän kuitenkin parhaani päästäkseni soturiksi. Ja olen pahoillani, jos tunkeudun pesäänne. Yritän olla mahdollisimman pienesti.”
Vilkaisin Sihutassuun. Päätin hieman testata nuorempaa oppilasta, kuten olin tehnyt Tuhkatassullekin.
”Parasta ollakin pienesti, sillä minun selkää ei saa potkia kukaan”, sanahdin nousten istumaan makuuasennosta. Meinasin lisätä lauseeseeni ’muu kuin Taivaltassu’, mutta sehän olisi kuulostanut siltä että kaveerasin sen jupisevan oppilaan kanssa.
”En minä aio potkia sinua”, Tyhjätassu puolustautui.
”Hyvä niin”, totesin. ”Olen muuten utelias kissa, ja haluaisin tietää, että mistä nimesi etuliite tulee. Onko tyhjällä päällä jotain tekemistä asian kanssa, hmm?”
Sihutassu tökkäsi minua kylkeen ja nousi itsekin istumaan.
”Nopsatassu, älä ole ilkeä hänelle”, naaras sanoi. Tuhkatassukin asteli lähemmäs kuuntelemaan tilannetta.
”Halusin vain kysyä”, kohautin hartioitani ja käännyin taas katsomaan Tyhjätassua vastausta odottaen. Kolli istui ryhti lysyssä hännänmitan päässä minusta, ja kun hän ei muutamaan sekuntiin saanut sanottua mitään, Tuhkatassu asteli Tyhjätassun viereen katsoen minuun.
”Älä kiusaa itseäsi nuorempia”, kolli sanoi hieman epävarmalla mutta kuitenkin napakalla äänellä. Heilautin häntääni pari kertaa närkästyneenä. Kylläpä minun tekemisistä tehtiin taas isoa numeroa.
”Minähän vain kysyin”, äsähdin. ”Ja odotan että kysymykseen vastattaisiin.”
”Ei minun nimi anna minusta oikeaa kuvaa. Sitä paitsi sillä nimellä ole väliä, vaan sillä millainen sydän on”, Tyhjätassu sanoi kivakasti. Tuhkatassu nyökkäsi ollen samaa mieltä. Värisytin viiksiäni.
”No osaatko sitten soturilain ulkoa, jos et ole tyhjäpää?” jatkoin. ”Tiedätkö, milloin uusi varapäällikkö pitää valita edellisen kuoltua tai päälliköidyttyä?”
”Ei tietotaso sano, onko tyhjäpää vai ei”, Tuhkatassu pyöräytti silmiään ja laski häntänsä Tyhjätassun harteille. ”Tule, mennään oppilaiden pesään katsomaan sinulle pesäpaikka. Tässä seurassa ei voi hengittää.”
”Saman kuun sisällä”, Tyhjätassu vastasi vielä ennen kuin lähti Tuhkatassun perään.
”Väärin meni”, vastasin väräyttäen viiksiäni. Huikkasin vielä oppilaiden pesään lähtevät kaksikon perään: ”Muistakaa valita petipaikka mahdollisimman kaukaa minun petistä!”
Kohtasin Sihutassu tyytymättömän katseen kääntäessäni sielunpeilini naaraaseen. Hän ei sanonut mitään, mutta nykivästä hännänpäästä tiesin hyvin mitä hän ajatteli.
”Kunhan testasin häntä”, puolustauduin ehkä liiankin huolettomalla äänellä. Sihutassu pyöräytti silmiään.
”Miten sinustakaan voi tulla hyvää soturia kun olet tuommoinen hiirenaivo?” oppilas kysäisi huvittuneisuutta äänessään. Tuhahdin.
”Kyllä minun hiirenaivoihin vielä tulee järkeä, usko pois”, vakuuttelin ja nousin venytellen selkäni. ”Tämä kissa lähtee nyt harjoittelemaan ettei minusta tule sinun pelkäämää huonoa soturia.”
Luoden vielä viimeisen virnistyksen Sihutassuun, lähdin astelemaan Kuuralumoa kohti jonka olin bongannut sotureiden pesän suulla. Hän oli vaihtamassa kieliä Toivetuulen kanssa. Kaksikko nautti auringonvalosta, jota laskeva tulipallo vielä loi leiriin.
”Mitä teemme tänään, vai teemmekö mitään?” kysyin vaativasti kun soturit olivat huomanneet minut ja lopettaneet keskustelunsa.
”Mihinkäs sinulla on hoppu?” Kuuralumo kysyi hymähtäen.
”Sinä lähdet illalla kokoontumiseen joten haluaisin vielä harjoitella kanssasi ennen sitä. Haluan kehittyä, jotta minusta tulee hyvä soturi”, vastasin.
”Siinä tapauksessa voit mennä kehittymään Sahramitassun tykö”, Kuuralumo sanoi. ”Hänellä on varmasti sinulle joku homma.”
Katselin kollia hieman epäuskoisena ja nyreissäänkin. ”Ja mitenkähän se mahtaa kehittää minua?”
”Klaanitovereiden auttaminen on soturin tärkein tehtävä”, kolli vastasi ja suki Toivetuulen turkkia pari kertaa. ”Joten menehän tekemään velvollisuutesi.”
Lähdin harppomaan häntä huiskien parantajan pesää kohti. Kuuralumo keksi vain tekosyyn päästäkseen minusta eroon, näkihän hänestä ettei hän jaksa eväänsäkään liikauttaa. Turhauduin. Tämä ei ollut sitä mitä mestariltani odotin!
Parantajan yrtintuoksuiseen pesään päästyäni näin, kuinka Sahramitassu puhdisti Uikkutassun oikeaa etutassua kostealla sammaleella. Kumpikin katsahti minuun, mutta keskittivät huomion yhtä nopeasti toimenpiteeseen.
”Mitä Uikkutassun tassussa on?” kysyin uteliaan kohteliaasti ottaen muutaman askeleen lähemmäs.
”Hän astui havunneulasen päälle ja polkuantura rupesi vuotamaan verta”, Sahramitassu selitti, lopetti puhdistamisen ja tarkasteli oppilaan tassua vielä hetken silmämääräisesti, ennen kuin laski sen maahan. ”Kunnossa on, Uikkutassu. Sen ei pitäisi vuotaa enää.”
”Hienoa, kiitos Sahramitassu”, naarasoppilas sanoi iloisena ja poistui ohitseni parantajan pesästä.
”Olisinkohan voinut olla avuksi jotenkin? Täytellä jotain varastoja tai –” aloitin.
”Itse asiassa joo. Sammalvarastoni ovat ehtymässä, joten tarvitsisin sitä lisää”, parantajaoppilas maukui. Nyökkäsin helpottuneena siitä, ettei minun tarvinnut hakea mitään vaikeammin löydettävää. ”Kannattaa ottaa joku soturi mukaan nyt, kun kaksijalat ovat vielä uhkana. Hiljaisuusloiste tietää hyvät sammalpaikat, joten kysy vaikka häntä mukaan.”
”Selvä pyy”, sanoin ja käännyin kannoillani. Olin iloinen ja helpottunut kuullessani parantajaoppilaan äänessä tarmoa ja varmuutta, hän ei siis ollut enää niin masentunut mestarinsa katoamisesta. Ehkä pelastuspartion lähteminen leiristä, ja tieto siitä että toivo eli, oli piristänyt Sahramitassunkin mieltä, kuten monen muunkin.
En meinannut aluksi muistaa yhtään, miltä Hiljaisuusloiste näytti, mutta kun annoin katseeni kiertää leirissä olevissa kissoissa, tunnistin kilpikonnakuvioisen kissan kyseiseksi naaraaksi. Hiljaisuusloiste oli keskustelemassa muutaman muun kissan kanssa iltapartiosta Taivastähden kanssa, joten aloin miettiä josko pyytäisin jotakuta toista kissaa tulemaan kanssani. Koska pari ryhmäytymässä olevaa kissaa loi minuun katseita lähestyessäni, en kehdannut enää muuttaa suuntaa.
”Hiljaisuusloiste”, sanoin kohteliaaseen sävyyn. Kissat lopettivat keskustelunsa, mikä oli minusta äärimmäisen vaivaannuttavaa. Hiljaisuusloiste kääntyi katsomaan minua kysyvästi. ”Olisitkohan voinut lähteä kanssani hakemaan sammalia Sahramitassulle? Hän sanoi, että tiedät hyviä paikkoja mistä niitä voi hakea.”
”Oletko auttamassa Sahramitassua keräämällä niitä?” päällikkö tiedusteli. Nyökkäsin hieman varovasti, vaivaantuneena saamastani huomiosta.
”Kuuralumo sanoi että klaanitoverin auttaminen on soturin tärkein tehtävä. Ja minä tähtään hyväksi soturiksi”, vastasin. Taivastähti nyökkäsi. En pystynyt lukemaan kollin katseesta, oliko hän tyytyväinen vastaukseeni vai ei, joten käännyin Hiljaisuusloisteen puoleen.
”No voinhan minä tulla”, naaras myöntyi. ”Eihän meillä tässä mitään keskenkään ollut.”
Muut kissat nyökkäsivät. Niinpä minä lähdin kulkemaan Hiljaisuusloisteen vierellä leirin sisäänkäyntiä kohti.

Kalmea kuu hohkasi valoaan leiriin samalla, kun se kapusi hitaasti taivaankannelle. Kokoontumispartio oli juuri kokoontunut sisäänkäynnin eteen, ja kuulin Taivastähden ohjeistavan nuorempia oppilaita matkasta ja kokoontumisesta. Katselin ryhmää kateuden pistellessä selkäkarvojani. Poltetassu ja Sihutassu olivat liittyneet seuraani hetki sitten, ja istuimme nyt kolmistaan oppilaiden pesän suulla. Olin kietaissut hännän etutassujeni päälle vaikkei ilta kovin kylmä ollutkaan.
”Kuuralumokin lähti”, mutisin. ”Miksen minä päässyt?”
”Kunhan olet vain kateellinen”, Sihutassu tuhahti. ”Sinun onneksesi Heinätassukaan ei lähtenyt.”
”Etkö sinä muka ole kateellinen?” kysyin hieman topakasti.
”Ainahan se harmittaa kun ei pääse mukaan”, Poltetassu kommentoi. Sihutassu nyökytteli.
”Vaikka tekisi minun mieli lähteä noiden perään”, naaras hymähti ja siristi hetkeksi silmiään kuin juonta punoen. Käänsin katseeni partioon, joka poistui yhtenä sumana sisäänkäynnistä. Pian he olivat näkymättömissä.
”Minä voisin mennä nukkumaan”, Poltetassu haukotteli. ”Heräsin aamulla sen verran aikaisin hyvästelemään Taivaltassua että nyt maistuu uni.”
”Tulen samaa matkaa”, Sihutassu totesi. Toivotin heille hyvät yöt jääden vielä istumaan aloilleni. Heinätassukin kulki ohitseni luoden minuun ystävällisen katseen. Vastasin katseeseen, mutten pitkäksi aikaa.
Kun kissat olivat alkaneet hälvetä aukiolta, kehtasin vihdoin nousta seisomaan. Ravasin sisäänkäynnin viereen niin hiljaa kuin pystyin, yrittäen piiloutua varjoihin. Minulla oli suunnitelmana lähteä Ukkospolun sillalle. Olin pitkään odottanut sopivaa tilaisuutta, ja sellainen oli ikään kuin tipahtanut nenän alle tänään, kun kokoontuminen pidettiin. Olin nimittäin olettanut, ettei klaanien kokoontumista pidettäisi tässä kuussa ollenkaan, koska hätäkokous ja pelastuspartion lähteminen oli tullut sen kanssa päällekkäin. Eilisessä rajapartiossa Tuuliklaanin rajalle olin pystynyt suunnittelemaan reittini sillalle jo etukäteen, joten nyt pitäisi vain päästä lähtemään leiristä kenenkään huomaamatta. Olin edelleen hyvin tietoinen säännöistä, mutta halusin nähdä sen sillan.
Kun kukaan kissa ei katsonut tänne päinkään, hivutin itseni ulos sisäänkäynnistä ja lähdin ravaamaan suoraan loivasti nousevaa maastoa ylöspäin. Ukkospolun pitäisi tulla siellä vastaan, ja sitten minun pitäisi vain seurata sitä sillalle. Lumien sulamisesta kostea maa vaihtui pian kuivaksi, lumettomaksi ja keltaisten ruohojen peittämäksi. Aivan Ukkospolun vieressä oli puuton, paljaaksi ajettu alue, joten pysähdyin hetkeksi sen reunaan varmistaen ettei Hirviöitä ollut tulossa. En ollut koskaan nähnyt Hirviötä läheltä, ja näin lähellä Ukkospolkua sydämeni alkoi tykyttää lujempaa. Mitä jos sellainen nappaakin minut? Minun täytyi muistuttaa itseäni, etteivät Hirviöt voineet poistua Ukkospolulta, ja ne olivat muutenkin liian tyhmiä metsästääkseen kissoja. Lähdin siis varovaisia askelin astelemaan yhä Ukkospolkua päin. Aivan sen lähellä maa kohosi jyrkästi, ikään kuin polku olisi ollut hyvin pienen mäen päällä. Koska en ollut koskaan ollut näin lähellä Ukkospolkua, paloin halusta koskettaa sen kuulemma kovaa, mustaa kivipintaa.
Aivan Ukkospolun vieressä pysähdyin vielä kuuntelemaan mahdollisia Hirviöitä. Yö oli kuitenkin hiljainen kuin pentutarha, joten uskalsin astella kaikilla neljällä tassullani polulle. Se oli leveä, tasapaksu alue, joka jatkui kumpaankin suuntaan silmänkantamattomiin. Mutta hetkinen… Tässä Ukkospolussa ei ollut mustaa kivipintaa, vaan kova, hiekkainen ja epätasainen pinta. Oliko musta pinta kulunut pois tästä polusta? Oli syy mikä tahansa mustan kivipinnan puuttumiseen, en jäänyt miettimään sitä enempää, vaan jatkoin hiljaa matkaani kulkien aivan Ukkospolun viertä. Näinkin sillan jo, samoin Hevospaikan joka siinsi sen takana. Jännittyneisyys ja pelko takaa hyökkäävästä Hirviöstä sai minut kiihdyttämään vauhtiani, ja loppumatkan sillalle ravasin häntä pystyssä.
Sillan alkaessa Ukkospolun pohja muuttui. Siitä tuli kylmä ja kivinen, ja se oli tehty samanlaisista neliön muotoisista kivistä kuin sillan reunakin. Sekään ei harmikseni vastannut kuvausta mustasta kivipinnasta, joten sen enempää ihmettelemättä loikkasin sillan korkealle reunalle antaen hengitykseni tasaantua. En uskaltanut käydä istumaan ennen kuin saatoin olla täysin varma, ettei minua seurattu. Alapuolella humiseva joki esti minua kuulemasta mitään muuta, mutta enpähän ainakaan nähnyt mitään epämääräistä liikettä metsänpohjassa. Siispä istahdin kylmälle kivipinnalle ja kietaisin häntäni etutassujen päälle.
Tässä osassa Jokiklaanin reviiriä ei klaanin haju haissut niin vahvasti kuin olisi ehkä pitänyt. Kissat kävivät Ukkospolun lähellä harvoin, puhumattakaan sen ylittämisestä. Muistelin, että kissat kulkivat tämän sillan ali Ukkospolun toiselle puolelle ja reviirin kauimmaisimpaan osaan, jos oli pakko, joten tätä osaa ei merkattu kovin usein. Tein siis palveluksen klaanilleni, jos seikkailuni päätteeksi vahvistaisin hajujälkiä.
Järveltä puhalsi viileä tuuli, joka pörrötti häntäkarvojani. Ilta oli miellyttävän lämmin kylmän Lehtikadon ajan jälkeen, mutta vielä oli paljon lämpenemisen varaa.
Olin järven pintaa korkeammalla, joten sillan reunalta avautui henkeäsalpaavan kaunis näkymä järvelle ja sen yli Varjoklaanin ja Myrskyklaanin reviirille. Tuuliklaaninkin reviiri näkyi, mutta se jäi suurimmaksi osaksi Hevospaikan taakse piiloon. Loin katseen taivaankannella loistavaan kuuhun, joka yksin kertoi, että Tähtiklaani oli katselemassa kokoontumista. Se ei ollut aivan täysi, sillä täysi kuu oli ollut eilen tai toissapäivänä, en ollut aivan varma. Yö oli sen verran valoisa, ettei tähtiä näkynyt, vaan taivas loisti haaleansinisenä auringon voimasta. Taivas oli selkeä pilvistä. Siinä katsellessani upeaa maisemaa, minulle tosi jotenkin nöyrä olo. Tajusin ensimmäistä kertaa oikeasti sen, että maailma oli suuri ja jatkui klaanien reviireiden ulkopuolelle silmänkantamattomiin. Millaistakohan metsästysmaata kauempaa löytyisi? Tuskin ainakaan parempaa, kuin mitä tämä järviympäristö pystyi tarjoamaan.
Olin ehdottomasti tykästynyt tähän paikkaan. Joen humina oli kotoisa ääni ja rentoutti lihaksia, vaikka paikka oli uusi. Maisema oli upea, ja varmasti vielä upeampi Viherlehden aikaan. Aikoisin tulla sillalle uudestaankin silloin. Mutta nyt halusin nauttia tästä hetkestä.

Nimi: Sulkatassu

05.05.2018 17:27
Luku 1.

Auringonsäteet lämmittivät turkkiani, ja anturani hikoilivat kivellä, jolla istuin. Säteet heijastuivat myös kirkkaaseen veteen, jossa suurin koskaan näkemäni kala uiskenteli ympyrää, mutkitellen vedessä ees taas pyrstöllään ohjaten. Silmäni seurasivat kalan liikehdintää ihaillen. Voi, kumpa voisinkin joskus liikkua yhtä sulavasti ja huolettomasti! Sillä hetkellä valtaisa tumma pilvi kuitenkin peitti auringon ja loi varjon minun - ja kalan - ylle. Vilkaisin synkistynyttä taivasta harmistuneena. Kala kuitenkin uiskenteli yhä tyytyväisenä ympäriinsä. Nälkä kouraisi vatsaani, ja nuolaisin huuliani. Aurinko oli jo noussut huippuunsa, mutta en ollut vielä saanut syödäkseni, vaikka olinkin lähtenyt metsälle jo sen vielä ollessa nousemaisillaan järven ylle. Tämä kala olisi kuitenkin kaiken vaivan arvoinen, ja koko klaani olisi ylpeä minusta. Maltillisesti kohotin harmaan tassuni, pidätin henkeäni ja iski kynteni kalan limaiseen pintaan. Vesi roiskui ympäriinsä, ja takertui pisaroina viiksiini.


”Sulka hyvä, älä viitsi painia noin kovasti. Tiedät itsekin, että Paju on sinua pienikokoisempi!”
Huiskaisin ilmaa puuhkamaisella hännälläni ja olin juuri avaamassa suuni närkästyneenä, vastaan väittääkseni, kun rimpuileva karvakasa allani ehti ensin.
”Minä olen ihan yhtä taitava soturi kuin Sulkakin, ja kunhan minä tästä vähän kasvan niin sittenpä saat nähdä!”
Yllättäen pikkuinen naaras iski harmaalla tassullaan minua kuonoon ja ponnisti kaikin voimin takajaloillaan niin, että minä lensin kauniissa kaaressa Saukon, pentueen vanhimman päälle. Saukko oli meistä kaikista isokokoisin ja vahvin, mutta silti rauhallisin, ja nytkin hän härnäsi käpälällään valtavaa koppakuoriaista sillä aikaa, kun me, hänen sisarensa painimme pehmeällä heinäalustalla.
”Auts!” Saukko vinkaisi liiskaantuessaan painoni alle. Naurahdin takaisin hämilläni: minulle Pajun voimannäyttö oli ollut täysi yllätys, minä kun olin aina selättänyt nuoremman sisareni painiottelussa joka tilanteessa, niin kauan kuin vain jaksoin muistaa. Noustuani veljeni päältä hyppelehdin takaisin pienen harmaan sisareni luo ja laskeuduin vaanimisasentoon, jonka emo oli minulle jo ihan pienenä pentuna opettanut. Vilkaisin nopeasti vähän matkan päässä ladon seinämää vasten istuvaa vaaleanharmaata kissaa, jonka siniset silmät tuikkivat katsellessaan meidän pentujen temmellystä. Emo nyökäytti päätään hyväksyvästi; asento oli juuri oikea. Otin muutaman varovaisen askeleen kohti Pajua, joka parhaillaan siisti leikkitappelussa sotkeutunutta turkkiaan, painoin rintansa ladon puista, heinien peittämää lattiaa vasten ja ponnistin.
Tätä seurasi vain Pajun säikähtänyt vinkaisu, kun hyppäsin hänen niskaansa ja painoin hänet maata vasten.
”Hei, minä voitin! Jokiklaani voitti Varjoklaanin! Taas”, kailotin riemastuneena, pomppasi sisareni päältä ja hyppelehdin emoni luo. Sinisiipi, joka oli seurannut tarkkaavaisesti minun, villin tyttärensä saalistusasentoa ja iskua, värisytti viiksiään ja hymyili.
”Näitkö sinä emo, kun valloitin juuri Varjoklaanin leirin?” kysyin emoltani siniset silmät suurina. Sinisiipi naurahti matalan mrraun.
”Näinhän minä, kultaseni”, hän naukaisi. Paju vinkaisi turhautuneena ja tassutteli emon ja minun luo häntä riipuksissa. Hän oli selkeästi ollut varma ja ylpeä aiemmasta voitostaan, ja nyt hyvin turhautunut kun olin taas voittanut hänet taistelussa. Ja nimitin häntä vielä varjoklaanilaiseksikin.
”En minä ole varjoklaanilainen”, Paju vinkaisi surkeana, huuli mutrulla.
”Mutta sinä hävisit, joten kyllä sinun täytyy olla”, väitin kovasti ja istuin häntääni huiskauttaen ylpeänä emoni vierelle.
Sinisiipi oli kuitenkin eri mieltä. Hiljaisesti hän huiskaisi hännällään kutsuen Saukonkin vierelleen, ja antoi pentujensa käpertyä tuuhean häntänsä suojaan kuin linnunpoikasten pesään, jonka olin nähnyt vain muutamaa päivää aiemmin käydessäni ladon ulkopuolella katselemassa maailmaa.
”Kuulkaahan kultaseni, kun kerron teille. Yksikään järven klaaneista ei ole muita parempi, ihan niinkuin kukaan teistä ei ole toista parempi”, hän selitti hiljaisella äänellä meille pennuilleen, jotka kuuntelimme häntä korvat höröllä.
”Mutta Sulka on taitavin taistelija”, Paju väitti vastaan hämmästyneenä, ”ja Saukko osaa napata päästäisiä nopeammin kuin kukaan muu kissa.”
Huomasin, kuinka veljeni viikset värähtivät otettuna kehuista, ja tämä nuolaisi karhealla vaaleanpunaisella kielellään sisarensa kylkeä.
”Niin, ja sinä olet fiksu ja ajattelevainen”, emo lisäsi.
”Kaikki te olette taitavia, urheita ja erityisiä, ja kunhan vain kasvatte, teistä tulee hienoja sotureita, joista minä ja teidän klaaninne saa olla hyvin ylpeitä. Mutta teidän on hyvä tietää, että suurin ja vahvinkaan soturi ei aina ole täysin peloton, eikä klaanin taitavin metsästäjäkään aina saa jokaista päästäistä kiinni. Klaanipäälliköt ja parantajatkin tekevät virheitä.”
”Tuossahan on järkeä”, Saukko naukaisi mietteliäästi. Pajukin nyökytteli hyväksyvästi, mutta minä, joka olin kuunnellut emon selitystä aivan hiljaa, silmät nauliutuneina tämän syviin silmiin, yhtä sinisiin kuin omiini, en ollut aivan varma. Uskoin, että kunhan pääsisin itse soturiksi, olisin varmasti klaanin paras ja urhein, ja osoittaisin sen kaikille, jopa Sinisiivelle. En kuitenkaan tohtinut väittää vastaan emolleni, tyydyin vain tutkailemaan hänen katsettaan ja miettimään, mitä noiden viisaiden, yötaivaan sinisten silmien takana mahtoi liikkua, mitä ne olivat nähneet ja kokeneet.

Kun aurinko laski läheisen kukkulan taa, oli aika lähteä. Tämä oli hetki, jota olin odottanut siitä saakka, kun Sinisiipi oli ensi kertaa kertonut meille pennuilleen järven neljästä klaanista ja suurista sotureista, jotka taistelivat omiensa puolesta päivittäin soturilakia noudattaen. Ja niin kauan kuin jaksoin muistaa, olin haaveillut tulevaisuudestani soturina, klaanini palvelemisesta sisarusteni rinnalla. Yhdessä meistä piti tulla Jokiklaanin urhein kolmikko, joka kohtaisi jokaisen haasteen ja vastustajan yhdessä, rohkeina, toisiamme auttaen.
Kun emo oli kertonut meille lähdön olevan tänään, en ollut uskoa korviani. Nyt minä istuin ladon, siihenastisen elämäni rakkaimman kotini ovensuussa ja tuijotin kaukaisuuteen. Pian kotini olisi jossain muualla, kaukana täältä. Mutta voisihan silti aina tulla takaisin? Annoin sinisen katseeni kiertää pikkuista latoa, jossa lattiat peittyivät kevyen heinäkerroksen alle, jonka keskelle lattiaa aurinko ja kuu loivat aina vuorollaan valosiluetin, ja annoin sen pysähtyä lopulta ladon nurkkaan, jonne Sinisiipi oli koonnut aluskasvillisuudesta pesän, jota oli koristeltu satunnaisilla simpukoilla ja valossa kiiltävillä kivillä. Tuo pesä oli ollut turvapaikkani aina syntymästäni saakka, ihan niin kuin se oli ollut myös Pajun ja Saukon turvapaikka.
Sitten tunsin kevyen turkin kosketuksen, kun Saukko tuli vierelleni ja istuutui kiertäen häntänsä siististi käpälien ympärille. Syvään huokaisten annoin oman vartaloni painon nojata veljeni vahvaan kehoon ja painoin pääni tämän lavalle. Saukon kurkusta pääsi hento kehräys.
”Mitä luulet, millaista meidän klaanissamme mahtaa olla?” kysyin veljeltäni. Saukko oli hetken hiljaa, kuin miettisi oikeaa vastausta.
”Luulen, että pidämme siitä. Muistathan, että meistä piti tulla klaanin parhaita sotureita, eikö vain?”
”Todellakin”, Paju maukaisi ääni innosta kimeänä tassutellessaan meidän luoksemme, pörröttäen vähän korvantauksiaan, jotka emo oli juuri sukinut siisteiksi. Valmiiksi lähtöä varten.
”Mutta sitten kun minä olen soturi, en anna enää kenenkään sukia turkkiani. Sitten minä aion tehdä sen ihan itse, jos edes teen sitä ollenkaan!” nuori harmaa naaras uhosi irvistäen. En voinut estää viiksiäni värähtämästä sisareni inholle, osaten silti samaistua täydellisesti hänen tunteeseensa. Kukapa nyt pitäisi peseytymisestä?
Olin juuri kysymässä toisilta sitä viimeisintä, tärkeintä asiaa, joka sydäntäni painoi kaikkein eniten: olinko todella meistä ainoa, kuka oli epävarma? Ainoa, jota jännitti?
Valitettavasti kuitenkin emo ilmoitti, että oli aika mennä, ja kysymykseni jäi kysymättä. Yritin painaa mieleeni ladon tuoksun ja tunnun, kun vipelsin emoni ja sisarusteni perään, kohti tuntematonta.

Kuu nousi huippuunsa pimeälle taivaalle, ja vain tähdet valaisivat valkeita, jo paikoittain pois sulaneita hankia, joilla me neljä kissaa, yksi suurempi ja kolme pienempää, kuljimme. Sillä hetkellä en edes tiennyt, kuinka kauan matkaa oli jatkunut: tiesin vain tassujani kolottavan ja kylmän viiman raastavan ihoani, jota edes minunkaan normaalia paksumpi ja pidempi turkkini ei onnistunut suojaamaan. Minun rinnallani Paju pysähteli tuon tuosta lepuuttamaan jalkojaan, nostelemaan jäisiä käpäliään ylös kylmästä maasta. Välillä Sinisiipi otti meistä kunkin hampaisiinsa, ja kantoi pikku matkan. Me olivat kuitenkin jo kasvaneet sen verran isoiksi, ettei hentorakenteinen ja solakka naaras jaksanut meitä pitkästi kantaa, kun tuuli puhalsi vastaan jäädyttäen kaikki sisuskalut.
Toisella puolellani Saukko eteni valittamatta, sinnikästä tahtia eteenpäin. Tiesin hänen olevan meistä kaikkein vahvin ja jäntevin pentu, ja salaa kadehdin hänen sitkeyttään jatkaa määrätietoisesti eteenpäin, vaikka varmasti hänenkin viimeisimmät voimanrippeensä olivat valuneet matkan edetessä kuin vesipisarat märästä turkista hiekkaan.
”Ei enää kauaa”, Sinisiipi lupasi meille pennuilleen, ja enkä voinut olla huomaamatta, kuinka tämän huolestunut katse seurasi meidän etenemistään hangessa. Kohotin katseensa tähtiin, ja sain kummallisen rauhallisen lohdun niiden loisteesta. Emo oli joskus kertonut, että urheiden sotureiden henget purjehtivat tähtiin, kun aika heistä jätti. Ja siellä he odottaisivat klaanitovereitaan, kunnes voisivat jälleen kaikki olla yhdessä.
”Mutta miten käy pahoille kissoille”, olin silloin kysynyt emoltani, ”niille, jotka eivät ole yhtä urheita ja noudata soturilakia?”
Tähän kysymykseen Sinisiipikään ei ollut osannut vastata: hän oli vain vaipunut ajatuksiinsa, jättäen minut ja sisarukseni pohdiskelemaan asiaa yksinämme.
Olimme nyt saapuneet korkean aidan luo, ja nenääni leijaili täysin uusia tuoksuja, joista osan ehkä luulin tunnistavani, mutta joista osa oli täysin tuntemattomia. Tuoksu oli kuitenkin kokonaisuudessaan etäisen tuttu ja lohdullinen, haistoin vesikasvit ja tuoreen kalan, raikkaan ilman. Sinisiipi oli pysähtynyt aidan juurelle. Hänen turkkinsa oli pörhössä ja hänen katseensa harhaili, ikään kuin naaras olisi jännittänyt jotain. Seurasin emoni reaktioita niin hämmästyneenä, etten ensin edes huomannut kissaa, joka saapui aidan toiselle puolelle ja pujahti sen alitse, ennen kuin Pajun värisevä ääni varoitti asiasta.
”Emo, k-kuka tuo on”, hän takelteli hiljaa, hätkäyttäen minut ajatuksistani. Keskitin terävän, sinisen katseeni muukalaiseen.
Hän oli kolli. Jykevä keho, tummanharmaa turkki, leiskuvat, vihreät silmät. Hänen tuoksunsa muistutti samaa, kuin ilmassa leijuva tuoksu, tai sitten minä vain luulin niin. Joka tapauksessa, minulla oli outo olo tuosta vieraasta kissasta, ja vaistoni käski minun valmistautua hyökkäykseen. Suojelisi emoani ja sisaruksiani tältä kissalta, vaikka se tietäisi loppuani. Huolellisesti laskeuduin vaanimisasentoon ja päästin suustani sähähdyksen.
Vieraan kollin vihreä katse suuntasi minua kohti, ja tämän viikset vipattivat huvittuneina. Ennen kuin ehdin ponnistaa, kaappasi tämä minut käpäläänsä ja käänsi selälleni. Varoittamatta suustani pääsi pieni vinkaisu.
”Tassut irti, senkin varjoklaanilainen!” sähähdin ja kiemurtelin kauemmas tästä vieraasta kissasta.
”Rauhassa, pikkuinen”, kolli naukaisi. Hänen äänensä oli matala, jokseenkin huvittunut. Irvistin hänelle takaisin kulmahampaitani vilauttaen. En pitänyt tavasta, jolla tämä vieras kissa puhutteli minua.
”Tunturituuli”, Sinisiipi naukaisi varautuneella äänellä, ottaen tilanteen haltuun, ”tässä on Sulka, Saukko ja Paju.” Kollin ilme pehmeni hänen katsellessa meitä pentuja.
”Sulkatassu, Saukkotassu ja Pajutassu”, hän mumisi hiljaa, kuin sanat olisi tarkoitettu vain hänelle itselleen. Rypistin otsaani hämmentyneenä ja otin muutaman varovaisen askeleen taaksepäin.
”Kultaseni”, Sinisiipi sanoi, ”tässä on Tunturituuli, teidän isänne.”
Meidän isämme? Mitä, miksi? Sinisiipi ei ollut koskaan puhunut mitään mistään isästä, ja olin luullut hänenkin olevan taivaan tähtikissa. Vilkaisi äimistyneenä sisaruksiani, lukien oman hämmennykseni ja järkytykseni heidän kasvoiltaan.
”Mutta… ei meillä ole isää!” Saukko sanoi normaalia kimeämmällä äänellä, pörhisti turkkiaan ja painautui Sinisiipeä vasten. Huomasin Pajunkin olevan piiloutunut emonsa hännän alle, ihan hiljaa. Ensi järkytykseni oli mennyt hiljalleen ohi, ja sen sijaan mielenkiintoni alkoi herätä tätä muukalaista, meidän isäämme, kohtaan.
”Oletko sinä soturi?” kysyin hiljaa. Tunturituuli nyökäytti suurta päätään ylpeän näköisenä.
”Olen. Ja teistä tulee pian Jokiklaanin parhaat oppilaat, kunhan vien teidät klaaniin ja saatte omat mestarit, jotka opettavat teille kaiken soturina olemisesta”, hän lupasi.
”Mutta emohan tulee meidän kanssa”, Paju piipitti piilostaan, ”emo voi opettaa meitä.” Tunsin Sinisiiven värähtävän vierelläni.
”Valitettavasti kultaseni… minä en voi tulla kanssanne Jokiklaaniin. Mutta isänne pitää teistä varmasti hyvää huolta, ja teillä on pian uusi perhe, klaaninne”, Sinisiipi kertoi värisevällä äänellä. Minusta tuntui, kuin kylmä ja kova kynsi olisi painunut rinnastani läpi. Emoko ei tulisikaan? Ja me joutuisimme lähtemään tämän täysin vieraan kollin matkaan? Pajun suusta karkasi vaikerrus. Saukko, jonka järkytys oli käsin kosketeltava, oli ollut hiljaa koko ajan, mutta nyt hän avasi suunsa.
”Me tulemme aina katsomaan sinua”, hän lupasi, ”joka päivä, ja kunhan opin pyydystämään kaloja, voin tuoda sinulle sellaisen aina tullessani.”
”Voi, teillä on pian tassut täynnä työtä. On parempi, jos unohdatte minut nyt, ja kenties tapaamme joku päivä, kunhan olette isoja sotureita, ja teillä on omia pienokaisia.”
Minulla ei ollut sanoja. Tai ehkä niitä ei tarvittu. Vaikka olinkin syvästi järkyttynyt ja kaipasin jo valmiiksi emoani, aavistin silti, että näin meidän oli tehtävä. Ehkä kaiken oli määrä tapahtua näin. Siispä keräsin kaiken voimani, jota minussa vielä oli, ja naukaisin:
”Saukko, Paju, meidän on tehtävä tämä. Muistattehan, meistä piti tulla klaanin parhaat soturit?”
Saukko murahti tukahtuneesti, ja Paju vinkaisi ahdistuneen kuuloisena. Siirsin käpälälläni emon häntää sivuun ja tuuppasi harmaata sisartani lempeästi kylkeen, auttaen tätä nousemaan.
”Urheat pentuni, urheat”, Sinisiipi huokaisi lempeästi, suki vielä meidän pikkuisten turkkeja ja antoi helliä nuolaisuja. Painoin kasvoni hänen turkkiinsa ja hengitin hänen tuoksuaan, jotten koskaan unohtaisi sitä. Ja sitten oli jo aika päästää irti.
Hyvästeltyään Tunturituulen nopein sanoin ja elein, kääntyi Sinisiipi kannoillaan ja puikkelehti heidän jalanjälkiään pitkin pois, kunnes yö nieli hänen siluettinsa, eikä häntä enää näkynyt.

Ja matka jatkui. Tällä kertaa askeleista jokainen tuntui toista raskaammalta ja rinnassa painoi ikävä, kun jokainen askel vei meitä kauemmas tutusta ja turvallisesta. Minä kuitenkin jatkoin sinnikkäästi etenemistä, vaikka jäiset lumipaakut takertuivat käpäliini ja maa oli liukas kulkea. Hyvän matkaa kuljettuani eteenpäin nenääni tulvahti lisää uusia tuoksuja, ja kaksi uutta kissaa ilmestyivät näkökenttääni, rivakasti tassuttaen. Tunturituulen kurkusta pääsi ärähdys, ja tämä veti vaistomaisesti meidät pennut lähelleen, kun kissat tulivat luoksemme.
”Pentuja!” Lihaksikas, tummanharmaa kolli sähähti yllättyneenä, ja hänen karvansa nousivat pystyyn. Naaras hänen toisella puolellaan katsoi pentuja silmät laajenneina kuun kokoisiksi.
”Seittinenä, Lampihenki”, Tunturituulen ääni oli väsynyt, ”minä pyydän. Ottakaa heidät ja auttakaa minua viemään heidät leiriin.”
”Mistä sinä heidät löysit? Mitä edes ajattelit? Jokiklaani ei kaipaa riveihinsä luopioiden tai muiden klaanien pentuja!”
Kollin puheita kuunnellessani huomasin Tunturituulen huulen venyvän irveen, ja tämän kurkusta kohosi uhkaavaa murinaa.
”Sinä tottelet nyt minua. Ole hyvä ja auta minua kantamaan heidät leiriin, he ovat liian väsyneitä kulkemaan itse.”
Tunturituulen ääni oli suorastaan uhkaava, ja selvästi myös nämä muut kissat huomasivat sen. Lampihengeksi kutsuttu kilpikonnakuvioinen naaras nappasi kiinni Pajua niskanahasta, ja pienen naaraan suusta karkasi uupunut vinkaisu.
”Mitä sinä teet?” Seittinenä ärähti naaraalle närkästyneenä, ja sai vastaukseksi vihaisen hampaiden väläytyksen.
”Pistäpä omalle kohdallesi, hiirenaivo”, hän tiuskaisi meripihkasilmät leimahtaen ja lähti kantamaan Pajua suuntaan, josta he olivat tulleetkin. Hetken tämän menoa katseltuaan Seittinenä huiskaisi hännällään vihaisesti ilmaa, nappasi hampaillaan tiukasti minua niskasta ja lähdimme hänen peräänsä, Tunturituuli perässä Seittinenän esimerkkiä seuraten, Saukko otteessaan. Kyyti oli pomppuista ja minua väsytti kovasti, mutta varoin kuitenkin päästämästä ääniä tai nukahtamasta Seittinenän vahvojen leukojen puristuksessa.

Lisää kissoja. Niin paljon kissoja ja uusia tuoksuja, väsymys ja kaikki tunteet maan ja taivaan väliltä, joita olin käynyt sinä päivänä läpi, saivat pääni huimaamaan. Tunturituuli ohjasi meidät kaikki sisään kahden puun välistä, joita reunustivat pensaat, ja niin me tulivat laajalle aukealle, jonka poikki pujotteli kapea joki. Ujona katselin ympärilleni aukealla, ja viereltäni kuulin Pajun ihastuneen hihkaisun. Tämäkö oli leiri? Siellä täällä oli pensasrykelmiä, joista kömpi ulos kissoja yhä enemmän, kerääntyen aukion reunoille ja katsellen hämmentyneenä meitä kolmea vierasta pentua. Sitten, täysin varoittamatta, maailma heilahti ja putosin kipeästi kyljelleni kylmälle maalle, kun Seittinenä laski minut hampaistaan. Nopeasti kuitenkin keräsin itseni ja istuuduin ryhdikkäästi isäni Tunturituulen isojen käpälien juureen, saaden pian Pajun vierelleni. Vihreäsilmäinen naaras painautui minua lähemmäs, kuin olisi sillä tavoin voinut piiloutua vieraiden kissojen oudoksuvilta katseilta. Aukiolla oli muuten hiljaista, lukuunottamatta järkyttynyttä kuiskintaa ja turkkien pörhistelyä. Jollain tapaa aistin kuitenkin vastaanoton olevan kaikkea muuta kuin myötämielinen, ja minun vasta ylpeästi pystyssä ollut leukani painui maata kohden ja ryhtini romahti.
Silloin aukiolle asteli ylvään näköinen valkea kolli, jonka arvokkuus huokui ulospäin joka askeleella. Hänen turkillaan risteili juovina ja pilkkuina mustia merkkejä, ja hänen silmänsä loistivat taivaansinisinä. En voinut olla tuijottamatta valkeaa kissaa peittelemättömän kiinnostuneena.
”Tunturituuli”, kolli naukui hiljaisella, kylmällä ja arvokkaalla äänellä, ja hänen sininen katseensa nuoli ees taas sen katsellessa pentuja, ”ole hyvä ja selitä.”
”Nämä kolme ovat minun pentujani, ja toin heidät klaaniin. He ovat puhdasverisiä jokiklaanilaisia ja ovat ansainneet paikkansa oppilaina”, Tunturituuli kertoi kovalla mutta varautuneella, päättäväisellä äänellä koko Jokiklaanin tuijottaessa häntä herkeämättä. Kuiskinta yltyi seuraten Tunturituulen sanoja. Nielaisin kovaäänisesti.
”Puhdasverisiä jokiklaanilaisia? Jos näin on, kuka sitten on heidän emonsa?” Valkea kissa yritti pitää keskustelun asiallisena, mutta saatoin silti huomata, kuinka hänen kehonsa värähti sanojen myötä ja silmät laajenivat. Tunturituuli nielaisi ja oli hetken hiljaa, kunnes vastasi:
”Sinisiipi.” Jos olin alunperinkin ollut kuulevinani ilkeää, hämmentynyttä kuiskintaa, se ei totisesti ollut mitään tähän verraten. Olin tuntevinani, kuinka Paju kyljessäni värisi peloissaan.
”Sinisiipi katosi useampi vuodenaika sitten klaanista”, valkea sanoi terävällä äänellä, silmät sirrillään, ”hyvä on. Pennut saavat mennä Sahramitassun matkaan ja nukkua yönsä parantajanpesässä. Minusta tuntuu, että meillä on hieman keskusteltavaa. Minun pesääni”, hän naukaisi, nyökäytti päätään toiselle puolelle leiriä ja nopeasti meitä pentuja vilkaistuaan Tunturituuli seurasi hänen perässään tumma häntä jännittyneesti vääntyillen. Katselin kaipaavasti hänen menoaan. En tuntenut tuota kollia, mutta jollain oudolla tapaa olin jo ennättänyt kiintyä häneen. Jokin Tunturituulen läsnäolossa viestitti turvaa, ja tuntui kuin hän pitäisi meistä huolen. Kuka meitä nyt suojelisi vihaisilta kissoilta?
”Seuratkaa minua, pikkuiset”, sanoi nuori hiekanvärinen naaras, viittoen virran lähellä olevalle piikkipensaspesälle, jonne me pennut seurasimme häntä. Minusta tuntui, kuin olisin juossut koko maailman ympäri: niin uupuneet raajani olivat pitkän päivän jäljiltä, ja päästyäni piikkipensasseinämän taakse, lysähdin väsyneesti huokaisten pehmeälle makuualuselle, saaden pian Pajun ja Saukon painuneet mutta lämpimät kehot omaani vasten. Hiekanvärinen kissa touhusi parhaillaan omiaan valtavien yrttikasojen äärellä pureksien, painellen ja murskaten oudon tuoksuisia kasveja. Pian hän työnsi tassullaan meidän eteemme lehden, jonka päälle oli pureskeltu kolme pientä kasaa vihreänruskeaa pahantuoksuista mömmöä.
”Valmistin teille yrttiseoksen, jonka on tarkoitus palauttaa voimanne ja viedä nälkä ja kivut mennessään”, naaraskissa naukui lempeällä, heleällä äänellä.
”Minä ole Sahramitassu ja olen Jokiklaanin parantajaoppilas. Tämä on parantajanpesä, jossa hoidamme kuntoon sairaita ja uupuneita kissoja. Normaalisti meitä parantajakissoja on kaksi, kun mestarini Esikkolampi… no, täällä olette turvassa ja se on tärkeintä.” Hänen vihreät silmänsä loistivat lämpimästi, mutta jokin niiden ilmeessä viittasi myös haikeuteen hänen mainittuaan mestarinsa. Jollen olisi ollut niin väsynyt kuin sillä hetkellä, olisin kysynyt tuolta kissalta asiasta. Kuka Esikkolampi oli ja miksei hän ollut täällä? Olin kuitenkin liian väsynyt ottaakseni asiasta selkoa. Siispä tyydyin vain nyökäyttämään hänelle unisena, lipaisin oudon näköisen yrttimössön suuhuni ja nielaisin. Maku ori kitkerä ja sai irvistämään inhosta. En ollut koskaan eläessäni maistanut mitään niin inhottavaa. Vieressäni Saukko yskäisi inhosta, ja painoi sitten päänsä käpälilleen. Paju oli jo umpiunessa: hän oli sammunut saman tien yrttiseoksen nielaistuaan ja nukkui nyt rauhallisesti tuhisten.
Minä hymyilin hiljaa itsekseni. Päivä oli ollut raskas ja pitkä, enkä ollut koskaan ollut yhtä uupunut. Ja lisäksi minulla oli ikävä emoani. Mutta olin kuitenkin saapunut klaaniin, ja uusi elämäni siinsi vain käpäläniskun päässä. Nyt minun täytyi vain luottaa Tunturituuleen, että hän saisi mahtipontisen valkoisen kissan suostuteltua, jotta me pennut voisimme jäädä klaaniin Jokiklaanin soturioppilaksi. Silti minä kuitenkin luotin oudolla tapaa harmaaseen kolliin, vaikken ollut koskaan aiemmin häntä nähnytkään. Ihan kuin me olisimme tavanneet aiemminkin.
Hitaasti käänsin katseeni tähtiin, jotka kimmelsivät taivaalla. Ehkä jonain päivänä minäkin metsästäisin yhtenä noista tähdistä yhdessä emoni, Tunturituulen ja sisarusteni kanssa.
Tähtien loiste värjäsi vaaleanharmaan turkkini hopeiseksi, kun tämä laskin pääni veljeni lavalle ja vaivuin rauhalliseen uneen.

Nimi: Sihutassu

05.05.2018 17:19
Hiiri nakersi jotain ruohikossa. Se ruokaili rauhassa, tietämättömänä lähellä vaanivasta vaarasta.
Pehmeät, huomaamattomat askeleet lähestyivät sitä hiljaa. Se heilautti korvaansa, muttei liikkunut.
Vaara, kissa, teki äkillisen loikan suoraan hiiren niskaan. Sen veri maistui kissan suussa, kun se väänsi siltä niskat.
"Loistavaa, Sihutassu!"
Heilautin pääni pystyyn kohdatakseni Hunajalaikun tyytyväisen katseen.
Hautasin hiiren ja ravasimme lopun partion kiinni. Ilta hämärsi ja silmäluomeni hieman lupsuivat, mutta olin päättänyt jaksaa leiriin asti nuokkumatta.
Kuljettuamme hetken, partion johdossa oleva Tulimieli pysähtyi. Omenatassu hänen takanaan miltei törmäsi häneen, ja koko partio jäätyi kuin seinään.
"Mitä nyt?" marisin, kunnes kuulin jotain. Rapinaa kaukaiuudesta, luulisin.
Soturit ja nuuhkivat ilmaa kiihkeästi, ja päätin Omenatassun tavoin tehdä samoin.
Sitten yhtäkkiä alkoi kuulua kummallista ääntä. Olin aivan varma, että olin kuullut sitä aikaisemmin hevospaikan lähistöllä...
"Koira!" Hunajalaikku kirkaisi. "Juoskaa, älkääkä katsoko taaksenne!"
Epäröin hetken. Olin aina halunnut nähdä koiran...
Sitten soturit kiskaisivat minut mukaansa ja ja otin itsekin jalat alle. Juoksimme eteenpäin, etsien puita joihin kiivetä, koira aivan kannoillamme. Kuulin sen läähätyksen, kun se kuroi välimatkaa umpeen.
Lopulta soturit tekivät nopean harhautussuunnitelman. Hajaantuisimme, ja yrittäisimme eksyttää otuksen.
Epäonneksemme koira lähti minun puoleni perään.
Ja silloin sain tarpeekseni.
Jarrutin, tein U-käännöksen ja kohtasin koiran.
Muut eivät tainneet huomata, että olin jäänyt matkasta, ennen kuin en ehtinyt väistää otuksen louskuleukoja. Huusin, kun sen hampaat pureutuivat ihooni ja se nosti minut ilmaan kuin minkäkin saaliseläimen.
Ne pari soturia, jotka olivat porukassa mukana, hyökkäsivät koiraa päin. Yritin rimpuilla sen otteessa, mutta se oli liian vahva kaltaiselleni nuorelle oppilaalle.
Ja sitten tietenkin kuului uusi ääni. Jonkin tyyppinen ölinä, johon koira näytti reagoivan jotenkin magneettisesti.
Millä tarkoitan, että se karisti soturit kannoiltaan, minut silti suussaan. Katseeni alkoi sumentua verenmenetyksestä, ja pian jouduin sulkemaan silmäni.

Hätkähdin hereille jonkinlaisessa klaustrofobisessa tilassa, jossa ei ollut tilaa kunnolla liikkua ja se haisi kamalalta. Ympäriltäni kuulin ääniä, ja jonkinlaisesta… puu-? Kivi-? ristikosta näkyi ulos.
Tai no, ulos ja ulos.
Tilan perällä oli myös muutama reikä, mutta mikään niistä ei ollut tarpeeksi iso, että olisin päässyt pujahtamaan siitä ulos. Yritin kyllä, mutta ainoa juttu mitä sain siitä oli tassuni ja kynteni kipeiksi.
Tein siis ainoan asian, joka tuntui viisaalta.
Panikoin.
”Hei!? Missä minä olen? Mikä tämä paikka on? Miten täältä pääsee pois?? Haloo?”
”Rauhoitu vähän”, kuulin ärtyneenkuuloisen äänen altani. Yritin nähdä puhujan ristikon läpi, mutta tilan… pohja? Maa? peitti hänet.
”Juu, se on mahdollista”, näpäytin. ”Minulla on ahtaanpaikankammo, olen yliaktiivinen enkä osaa pysyä paikoillani, minua sattuu joka paikkaan eikä minulla ole aavistustakaan missä olen tai miten tänne päädyin!”
Vaivuin läähättäen kasaan. Kaiken muun lisäksi tilassa oli kuuma, ja suuni tuntui kuivalta.
”Hei, ei sen väliä”, maukaisin muille ennen kuin he olivat ehtineet vastata minulle. ”Voin niin huonosti että varmaan menetän tajuntani.. niin kuin nyt.”
//höhöö tää herää joskus myöhemmin, mut voi pysyy hereilläki jos on pakko. Toivottavasti toi koirakohtaus oli okei :’3
Also, sori et tää on niin lyhyt..

Nimi: Taivaltassu

02.05.2018 20:57
”Oikeasti?” Poltetassu hengähti silmät suurina. ”Taivastähti siis suostui päästämään sinut mukaan?””
”Joo”, vahvistin kehräten ylpeästi. ”Hän sanoi luottavansa taitoihini. Emokin sanoi, että pääsen mukaan.” Vilkaisin lapani yli leirin sisäänkäynnille, jolle lähtijät olivat jo alkaneet kerääntyä. Olin jättänyt lähdöstäni kertomisen aamuun, jotta kukaan ystävistäni ei utelisi liikoja tai päättäisi itse yrittää samaa. ”Kerrothan Nopsatassulle ja Sihutassulle? Teidän on paras olla ottamassa minua vastaan sankarin lailla sitten kun palaan”, jatkoin leikilläni, kiusoittelevasti virnistäen. Poltetassu hymähti ja hänenkin suunsa venyi kujeilevaan virneeseen.
”Tietenkin, oi suuri pelastajamme Taivaltassu, joka pääsi partioon hakemalla säälipisteitä Taivastähdeltä.”
Älähdin muka ärtyneenä ja läpsäytin ystävääni korville. ”Sinä senkin…”
”Ei mutta ihan vakavasti puhuen, totta kai me olemme sinua vastassa”, Poltetassu maukui vakavoituen hieman. ”Sinun olisi siis paras olla aiheuttamatta meille pettymystä. Palaa kunnossa takaisin.”
”Totta kai”, maukaisin, vaikka tiesin hyvin sen olevan helpommin sanottu kuin tehty; me lähtisimme sotaan, eikä sodasta ollut paluun takeita. En kuitenkaan luovuttaisi, vaikka kuolema kolkuttaisikin. Minä palaisin kunnossa takaisin kuten Poltetassu pyysi, se oli varma.
”Nopsatassu ja Sihutassu hyppäävät varmaan ulos turkeistaan kun huomaavat minun lähtevän partion mukaan”, hyrähdin. ”Missäköhän he ovat? Vielä nukkumassa?”
”Sihutassu oli iltapartiossa ja Nopsatassu on yhä toipilas, joten hyvin mahdollista”, Poltetassu totesi kohauttaen lapojaan. ”Eivät varmaan tule näkemään lähtöäsi. Minä saankin sitten osakseni sen ’mikset kertonut aiemmin’ -ryöpyn”, ystäväni huokaisi vain puoliksi vakavissaan. Kehräsin huvittuneena ja pukkasin toverillisesti Poltetassun poskea.
”Voimia siihen. Minun on nyt mentävä”, jatkoin vilkaisten taas lapani yli muihin lähtijöihin. ”Emme halua olla myöhässä tapaamisesta. Nähdään taas.” Käännähdin ja muistin sitten vielä yhden asian, kääntäen katseeni taakse ja huikaten vielä: ”Ainiin, Poltetassu: Pidä huolta Hierakkatassusta, jooko?”
”Tietenkin”, ystäväni lupasi. ”Onnea matkaan!”
Väläytin hymyn oppilastoverilleni ja kiirehdin muiden lähtijöiden luokse. ”Lähdemmekö pian?” kysäisin vilkaisten automaattisesti emoani, mutta käänsin sitten nopeasti katseeni Takiaisroihuun tajuten, että hänhän se tämän partion johdossa oli. Varapäällikkö käänsi katseensa Taivastähdestä minuun ja nyökkäsi napakasti.
”Itse asiassa nyt. Taivastähti, poistumme luvallasi.”
”Kulkekoon Tähtiklaani kanssanne”, päällikkö maukui nyökäten samalla. ”Älkää antako muiden odottaa, ja osoittakaa, että Jokiklaanin kissat ovat mainettaan parempia taistelemaan.”
Kolli oli oikeassa – klaanimme tunnettiin uimataitoisista kissoistaan, mutta osoittaisimme, että meistä oli tarvittaessa muuhunkin. Miksi muut klaanit edes pitivät uimataitoa erikoisena asiana? Ei siitä ollut ikinä haittaa, hyötyä vain, mehän asuimme järvellä. No, omapahan oli menetyksensä.
Takiaisroihu kumarsi lyhyesti Taivastähdelle maukuen samalla väliaikaiset – tai mahdollisesti myös lopulliset – hyvästit, ja sitten poistuimme hänen johdollaan leiristä. Tästä se sitten alkaisi.

Tapasimme muut klaanit Saarella ja lähdimme hetimmiten kohti kaksijalkalaa. Tunnistin osan kissoista kokoontumisen perusteella, mutta joukossa olevat ’tavalliset’ soturit olivat minulle vieraita.
Takiaisroihu kulki tällä hetkellä kärjessä, sillä olimme yhä omalla reviirillämme. Varapäällikkömme tiesi parhaiten lyhyimmän reitin reviirimme halki, sillä Reika, Ollie ja Tavisade olivat kiertäneet kauempaa ukkospolun kautta. Koska kuitenkin tiesimme kohteemme olevan reviirimme takainen kaksijalkala, oli paras käyttää lyhyintä reittiä.
”Takiaisroihu, kuinka pitkä matka reviiriltämme on kaksijalkalaan?” kysyin silkasta mielenkiinnosta hyppelehtien varapäällikkömme rinnalle. ”Ehdimmekö sinne ennen pimeää?”
”Uskoisin, että ehdimme”, kolli maukaisi varman oloisena. ”Matka on kuulemani mukaan suunnilleen reviirimme mittainen sen kauimmaisesta kohdasta vastakkaiseen, eikä vielä ole edes auringonhuippu. Kyllä reviirimmekin halki nyt päivässä kulkee. Sitä paitsi kaksijalkalassa on keinotekoiset valot, joten pimeän tulo ei edes haittaisi.”
Nyökkäsin ymmärryksen merkiksi ja upposin takaisin ajatuksiini. Millainenkohan kaksijalkala oli? Ei varmaan kovin kummoinen paikka, jos yritti päätellä Reikan ja Ollien perusteella – Taolaiset näyttivät suorastaan laihoilta lihaksikkaiden klaanikissojen keskellä. Saikohan siellä edes saalistettua riistaa? Kaiken järjen mukaan kaksijalkojen melu ajaisi kaikki saaliseläimet pois, mutta mitä nuo muka sitten söivät? Kaksijalkojen ruokaa? Kävivätkö he kaksijalkalan ulkopuolella saalistamassa?
Saavuimme jonkin ajan kuluttua ukkospolun varrelle. Olin kyllä käynyt täällä aiemmin rajapartioiden kautta, mutta nyt jatkaisimme vielä pidemmälle. Tämä olisi käytännössä ensimmäinen kertani reviirimme ulkopuolella, sillä Saarikin oli meidän alueellamme. Minua ei pelottanut, mutta minusta tuntui kuin en olisi kuulunut tänne.
”Meidän kannattanee seurata ukkospolkua”, Takiaisroihu maukui. ”Oletan, että kaksijalkala on sen varrella?”
”Oikein arvasit”, Reika maukui nyökäten samalla. ”Ja niin, tien vartta seuraten emme ainakaan eksy. Ei sillä, että eksyisimme muutenkaan, mutta kuitenkin.”
Reviirirajan ylittäminen tuntui kummalliselta, mutta sitäkin oudommalta tuntui kova, musta aines tassuni alla. Reikan mukaan meidän pitäisi kävellä hetken aikaa ukkospolulla, jotta minimoisimme jokien ja ukkospolkujen ylitykset. Naaraan mukaan tämä oli kuitenkin hiljainen ukkospolun pätkä eikä matka ollut pitkä, joten meillä ei pitäisi olla hätää.
”On paras pysytellä kaukana ihmisten pihoilta tällä joukolla”, Ollie selitti toverinsa sanojen tueksi. ”Niin hassulta kuin se tuntuukin, on tällä hetkellä tiellä kulkeminen paras vaihtoehto.”
”Minä en löydä tästä mitään hassua”, kuulin Säröpoltteen mutisevan, ja huomasin Myrskyklaanin varapäällikön niskakarvojen olevan hieman pystyssä. ”Pidetään nyt vain kiirettä. Hirviöt ilmestyvät aina kuin tyhjästä.”
Matka ei onneksi tosiaan ollut pitkä, ja pian Reika viittoi meitä pysähtymään.
”Tässä kannattaa ylittää tie”, naaras maukaisi vilkuillen molemmille puolilleen. ”Menkää. Tulossa ei ole lainkaan autoja.”
Yritin mielessäni yhdistellä Reikan ja Ollien käyttämiä termejä omaan sanavarastooni. Ihminen tarkoitti kaksijalkaa, tie varmaankin ukkospolkua… Oliko ”auto” sitten hirviö?
Ylitimme ukkospolun reippaasti ja jatkoimme sitten kulkuamme hieman kauempana sen reunasta. Äkkiä Ollie kuitenkin pysähtyi, katsellen kummastuneena taaksemme.
”Jäikö joku jo nyt jälkeen?” hän kysyi hämmentyneenä ja sai meidät kääntämään katseemme tulosuuntaamme. Ukkospolun ylitti juuri kuin tuli hännän alla juosten punaruskea kollikissa, jonka turkkia halkoi musta tiikerinraidoitus. Kissa pääsi ukkospolun yli onnistuneesti ja pysähtyi kuin seinään, kun tajusi meidän huomanneen hänet.
”Liekkitassu!” Säröpolte huudahti äkäisen kuuloisena häntä piiskaten ilmaa. ”Mitä Tähtiklaanin nimeen sinä täällä oikein teet?”
”Autan teitä!” kollikissa, ilmeisesti Liekkitassu nimeltään, vastasi uhmakkaasti hölkätessään luoksemme. ”Tulen mukaan!”
”Voi ei, et varmasti tule”, Säröpolte murahti aidosti vihaisena ja läimäytti Liekkitassua korville heti, kun oppilas oli riittävän lähellä. ”Mikä tuokin kuningasidea oli? Ensin kokoontuminen, nyt tämä? Tämä ei ole leikkiä, Liekkitassu. Ajattelisit joskus ennen kuin toimit.”
”Haluan vain olla avuksi”, Liekkitassu intti. ”Kyllä minä osaan taistella!”
”No niin, kuka meistä lähtee viemään tämän hiirenaivon takaisin?” Säröpolte huokaisi jättäen klaanitoverinsa täysin huomiotta, kääntäen katseensa muihin paikalla oleviin myrskyklaanilaisiin.
”Ei kenenkään minua tarvitse mihinkään viedä, minä tulen mukaan!” Liekkitassu jankkasi ymmärtämättä selvästikään asemaansa. Kuuntelin sanakahakkaa hännänpää nykien. Tässähän meni aikaa hukkaan.
”Oppilaita ei oteta mukaan”, Säröpolte murahti Liekkitassulle. ”Sinä tiedät sen oikein hyvin. Vinhatähti erikseen sanoi, että otamme vain sotureita, ja tarkoitti täsmennyksensä erityisesti sinulle.”
”Hiipparit kuuluu lähettää takaisin sinne, mistä tulevatkin”, Varjosydän puolestaan tuhahti mulkaisten samalla klaanitoveriaan, jonka muistelin olevan Kotkankatse. ”Lähetä klaanilaisesi takaisin, Säröpolte. Tässä turhautuu liikaa aikaa.”
”Hoidan klaanini itse, Varjosydän, kiitos vain”, Säröpolte tokaisi kylmästi toiselle varapäällikölle. ”Hallakasvo, ei tässä muuta auta kuin lähettää sinut hänen mukanaan. Emme millään voi lähteä kaikkikaan.”
”Kyllä minä pärjään, ei minun tarvitse mennä takaisin”, Liekkitassu maukui päättäen selvästi olla antamatta periksi. ”Onhan yksi lisäkissa aina hyödyksi! Kyllä minun taistelutaitoni ovat riittävät, Säröpolte, usko nyt!”
Inttäminen jatkui vielä hetken puolin ja toisin, eikä edes äkkipikaisena muissa klaaneissa asti tunnettu Säröpolte saanut itsepintaista oppilasta antamaan periksi hiirenmitan vertaa. Pyöräytin itsekseni silmiäni ja päätin viimein puuttua keskusteluun:
”Eikö hän nyt voisi vain tulla mukaan? Yksi oppilas sinne tai tänne.” Kissojen katseet kääntyivät minuun, mutta se ei saanut minua hätkähtämään. Halusin vain päästä jatkamaan matkaa.
”Olenhan minäkin täällä”, lisäsin. ”Sitä paitsi Liekkitassu vaikuttaa minua vanhemmalta. Hän osaa varmasti taistella. Voimmeko nyt vain jatkaa matkaa ja päästää hänet mukaan? Olisi tuhlausta lähettää yksi taistelukykyinen soturi hänen vuokseen takaisin.”
”Taivaltassu, ole vaiti-”
”Taivaltassu?” Varjosydän toisti. ”Te otitte oppilaan mukaanne?”
Hienoa. Tästähän kehittyisi vielä kaunis soppa.
”Taivastähti totesi hänen taistelutaitonsa riittäviksi”, Takiaisroihu totesi tyynesti. ”Klaanini kokoonpano ei kuulu sinulle lainkaan, Varjosydän.”
”Oppilaat tapattavat itsensä siellä”, Varjoklaanin varapäällikkö sihahti. ”Me menemme sotaan, hiirenaivot! Kenen idea oli ottaa kokemattomia oppilaita mukaan?”
”Kuten sanottu, Taivaltassun taidot vastaavat soturin taitoja”, Takiaisroihu maukui pitäen äänensä viileänä. ”Ja hän on kyllä oikeassa. Tuhlaamme vain aikaa. Säröpolte, jos uskot Liekkitassun pärjäävän taistelussa, päästä hänet mukaan. Meidän pitää päästä jatkamaan.”
”Eli aiotte päästää hänet noin vain mukaan vaikka hän seurasi meitä luvatta ja on oppilas?” Varjosydän puhahti. ”Antakaa minun kaikki kestää! Ajattelitteko tapattaa nämä molemmat nuoret?”
”Älä aliarvioi poikaani, Varjosydän”, Lätäkköloikka maukui. ”Eikä Liekkitassukaan heikolta vaikuta. Minusta meidän kannattaisi vain jatkaa suosiolla matkaa.”
”Tunnollinen emo päästääkin poikansa keskelle sotaa tapettavaksi”, Varjosydän tuhahti emolleni ja irvisti pienesti. ”Vastuullinen vanhempi ei päästäisi oppilaita taisteluun.”
Tunsin niskakarvojeni nousevan pystyyn, ja olin viittä vaille valmis haastamaan riitaa tuon ylimielisen kissan kanssa, kun Hohtolehti puuttui peliin:
”Lopettakaa nyt, hyvät kissat! Tämä on jo aivan naurettavaa!” parantaja maukui pudistellen hieman päätään. ”Liekkitassu on kokenut oppilas. Myös Taivaltassu näyttää sellaiselta. Mielestäni he voivat tulla mukaamme. Meidän on päästävä jatkamaan matkaa, ennen kuin ehtii oikeasti tulla pimeä. Keskinäiset riidat eivät auta mitään.”
Varjosydän siristi silmiään, muttei ilmeisesti aikonut väittää vastaan parantajalle. ”Miten vain”, hän tuhahti mulkaisten sitten Lätäkköloikkaa. ”Älä sitten tule minulle itkemään, jos poikasi sattuu kuolemaan.” Naaras kiepahti ympäri ja lähti määrätietoisin askelin marssimaan pitkin ukkospolun viertä.
”Huhhuh”, Reika puuskahti. ”Te klaanikissat olette vielä pahempia riitapukareita keskenänne kuin kuvittelin. No, jatketaas nyt sitten matkaa.”

Nimi: Tyhjätassu

02.05.2018 16:03
En ollut järin innostunut. Oikeastaan olin osin kauhuissani ja osin peloissani. Jokiklaanissa elettiin epävakaita aikoja ja minusta tulisi oppilas sen kaiken keskellä. Miten selviäisin? Mitä jos lisää kissoja katoaa? Ja lopulta Jokiklaania ei enää ole? Pudistin päätäni selvittääkseni ajatukseni. Oppilaiden pesä oli myös pullollaan täynnä oppilaita, vaikka Kivitassu ja Lieskatassu oli nimitetty sotureiksi. He olivat nykyään Kiviaskel ja Lieskalumi. Mutta suurin klaania järkyttyänyt asia oli Esikkolammen katoaminen ja siinä ohessa myös Ruototassun katoaminen. Tunsin myötätuntoa parantajaoppilasta, Sahramitassua kohtaan. Oli varmaan hirveää menettää mestarinsa. Nousin neljälle jalalle siristellen silmiäni hiirenkorvan auringossa, joka valaisi leirin ja toi klaanikissoille edes jotain iloa jo synkkään päivään. Kuulin kahinaa leirin ulkopuolelta ja huomasin että metsästyspartio palasi. Heillä oli näemmä mennyt hyvin, kun kaikilla kissoila oli ainakin yksi kala suussa. Tassuttelin heidän luokse, kohottaen häntääni tervehdykseksi. Metsästyspartiossa oli ollut mukana Kiviaskel, oppilaansa Vuokkotassun kanssa, Tuulikuje ystävällinen juovikas naaras ja Lieskalumi.
"Hei, Tyhjäpentu!" Vuokkotassu tervehti ensimmäisenä ja tiputti kalansa tuoresaaliskasaan. Soturit vain nyökäyttivät päätään ja menivät omiin puuhiinsa.
"Vuokkotassu! Muista taisteluharjoitukset aurinko huipun jälkeen!" Kiviaskel huusi lapansa yli ja jatkoi keskustelua Lieskalumen kanssa.
"Teillä näytti olevan hyvä pyyntionni", naukaisin ystävällisesti ja kallistin päätäni täydentyneeseen tuoresaaliskasaan.
"Niin oli", soturioppilas myönsi.
"Miltä tuntuu olla oppilas?" kysyin kiinnostuneesti. Vuokkotassu räpäytti silmiänsä miettien vastausta.
"Ihan kivaa, vaikka en ole ollut vielä hirveän kauaa oppilaana", hän vastasi. Nostin katseeni, kun leiriin hölkkäsivät Taivastähti, Takiaisroihu ja Vääräraita. He olivat olleet hätäkokouksessa Saarella.
"Minä tästä lähden", Vuokkotassu tokaisi ja loikki ystäviensä joukkoon. Jäin tuoresaaliskasan viereen yksikseni. Huokaisin. Miksei minulla voinut olla ystäviä?
"Tyhjäpentu", möreä ääni tervehti minua. Käännyin hymyillen ja näin isäni, Suosoinnun, seisovan edessäni. Häneen takanaan seisoi tavalliseen tapaan Utukuono, emoni.
"Hei, Suosointu ja Utukuono!" tervehdin iloisesti. Isäni hymyili minulle, mutta emoni katseli minua tyhjin silmin. Juuri hänen takiaan olin saanut nimen 'Tyhjäpentu'. En kuitenkaan pystyisi tuomitsemaan häntä. Utukuono oli kuitenkin emoni, joka oli hoivannut minua. Hoivannut... Oliko emo sellainen, joka antoi pentunsa nimeksi 'Tyhjäpentu' vain pelkän tunteensa mukaan? Ei, minä en saisi tuomita häntä, toruin itseäni. Äkkiä ilmassa kajahti Taivastähden kutsuhuuto ja seurasin Suosoinnun ja Utukuonon perässä kokoontumiseen. Kuuntelin puolella korvalla päällikköni sanoja, mutta olin siitä iloinen, että kadonneet kissat olivat löydetty. Jokiklaani saisi pian parantajansa takaisin, mietin.
"Mutta nyt, iloisempiin asioihin", Taivastähti kuulutti. Nostin pääni pystyyn innostuneena. Oliko nyt aikani tulla oppilaaksi?
"Tyhjäpentu, tulisitko tänne?" päällikkö kysyi ja minä tuupin tieni kissojen välistä päällikön eteen.
"Tyhjäpentu, olet elänyt klaanissa kuusi kuuta ja on tullut aikasi päästä oppilaaksi. Tyhjäpentu, tästä päivästä aina siihen päivään saakka jolloin saat soturinimesi, sinua kutsutaan Tyhjätassuna! Mestariksesi saat Takiaisroihun, mutta kun hän lähtee pelastuspartioon, mestarinasi toimii Oksaturkki. Toivon, että Takiaisroihu ja Oksaturkki välittävät sinulle kaiken taitonsa", Taivastähti naukui. Kissajoukosta astui esiin Oksaturkki ja varapäällikkö. En oikein tiennyt kosketanko vain toisen kanssa neniä vai molempien. Valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon. Niinpä kosketin molempien neniä omallani, kun klaani hurrasi uutta nimeäni. Kissat alkoivat tungeksia ympärilläni toivotellen onnea ja sanomassa, että: "Muista olla huolellinen klaaninvanhimpien sammalien valitsemisessa. Ei liian märkää tai liian kuivaa!" Mutta lopulta, kun kissa tulva hiipui edessäni seisoi vain Vuokkotassu, Suosointu ja Utukuono.
"Onnittelut, Tyhjätassu!" Vuokkotassu onnitteli ja kehräsi. Hymyilin hänelle kiitokseksi. Suosointu melkein kaatoi minut kumoon, kun rynnisti viereeni ja alkoi nuolemaan korviani.
"Minun pikku pennustani tuli oppilas!" isäni sirkutti möreällä äänellään. Yritin väistellä hänen nuolaisujaan, mutta niitä sateli lakkaamatta ja minua alkoi naurattaa.
"Isä, lopeta!" kehräsin ja tönäisin hänet kauemmaksi itsestäni.
"Mutta onhan tämä hieno hetki! Olet jo puoli tiessä soturiksi pääsyä", Suosointu naukaisi.
"Joo, niin. Hieno juttu", Utukuono mumisi hänen takanaan. Väläytin molemmille ystävällisen hymyn ja käännyin etsimään Oksaturkkia. Yhtäkkiä korviini kantautui pahaenteistä nurinaa.
"Taas yksi uusi kissa oppilaiden pesään! Kohta emme enää mahdu sisälle", Nopsatassu nurisi ystävilleen.
"En pysty edes kuvittelemaan, että siitä uudesta oppilaasta tulee kunnon soturi", naarasoppilas jatkoi. Anteeksi, mitä? kysäisin mielessäni ja hengitin pari kertaa syvään. Keräsin rohkeuteni kohdata minua vanhempi oppilas, joka oli vielä terävä suustaan. Harppoin oppilas ryhmään ja Nopsatassu kääntyi mulkoilemaan minua.
"Anteeksi, kun häiritsen, mutta korviini kantautui sellaista tietoa, että minusta ei voisi tulla soturi", aloitin, mutta kaduin heti. Muutamassa kohtaa minulla oli surissut 'ärr' väärään kohtaan. Jatkoin kuitenkin. "Yritän kuitenkin parhaani päästäkseni soturilsi. Ja olen pahoillani, jos tunkeudun pesäänne. Yritän olla mahdollisimman pienesti."
Nopsatassu avasi suunsa ja minä odotin tylyä vastausta, ryhti lysyssä.

//Eka tarina Tyhjäl c:
//Nopsatassu?

Nimi: Zare

01.05.2018 22:39
___________________________________________________________

Nimi: Zare

01.05.2018 22:38
Nopsatassu// 46kp, 60kp
Viistotassu// 23kp
Puolitassu// 14kp
Omenatassu// 10kp
Tuhkatassu// 11kp
Taivaltassu// 24kp

Nimi: Taivaltassu

30.04.2018 23:36
Kiersin vartaloani ladaten kaiken mahdollisen voiman käpälääni läväyttäen sen sitten suoraan Hiljaisuusloisteen ohimoon. Mestarini sihahti pienesti, menetti tasapainonsa ja kierähti pari kertaa maassa kiepahtaen sitten ketterästi jaloilleen. Hän kuitenkin horjahti hieman – ilmeisesti iskuni oli pistänyt hänen päänsä hetkeksi pyörälle – joten pääsin hyökkäämään hänen kimppuunsa. Vedin mestariltani jalat alta ja kiepautin hänet maahan painaen sitten tassuni koko painollani hänen rintakehälleen.
”Voitin”, puuskutin tyytyväisenä. Hiljaisuusloiste oli kuin puulla päähän lyöty, ja kesti hetken ennen kuin mestarini sai jotain sanottua.
”Niinpä näemmä voitit”, hän maukaisi yllättyneen kuuloisena. ”Loistavaa työtä. Päästähän minut ylös.”
Nousin pois mestarini päältä istuen alas ravisteltuani hieman turkkiani, ja kallistin kysyvästi päätäni, odottaen palautetta. Hiljaisuusloiste nousi jaloilleen ja ravisteli itsekin roskat pois turkistaan, istuen sitten minua vastapäätä.
”Yllätit minut täysin”, mestarini maukui tutkien minua katseellaan. ”Missä vaiheessa olet oppinut käyttämään kehoasi noin hyvin? En uskonut, että sinusta olisi voinut lähteä noin voimakas isku.”
”Olen harjoitellut sitä metsästysretkien yhteydessä”, maukaisin totuudenmukaisesti. ”Yleensä otan kohteekseni puunrungon. Yritän vain saada mahdollisimman paljon voimaa iskuihini, joten kohteen ei tarvitse niissä harjoituksissa olla edes liikkuva.”
Hiljaisuusloiste näytti todella vaikuttuneelta, ja tunsin hieman ylpeyttä itseäni kohtaan. En halunnut leveillä harjoituksillani, mutta oli mukava huomata, että mestarini oli havainnut kehitystä taistelutaidoissani.
”Tuo on todella toimiva kikka”, naaras maukaisi ylpeänä. ”Sanoisin melkein, että äskeisessä iskussa oli enemmän voimaa kuin useimpien soturien osumissa. Sinulla on potentiaalia, Taivaltassu, ja se tulee todella esiin taisteluharjoituksissa. En haluaisi saada sinua vastaani tositilanteessa.”
Kehut lämmittivät mieltäni, ja kumarsin mestarilleni pienesti kiitoksena. Naaras katseli minua hetken ja virnisti sitten hieman.
”Toista se on metsästyksen puolella”, hän maukaisi ihan kiusallaan. ”Ehkä meidän täytyy siirtyä kokopäiväisesti metsästysharjoituksiin.”
”Geh!” päästin turhautuneen, mutta huvittuneen äännähdyksen. ”Älä viitsi! Minä kun luulin, että olit ylpeä minusta!”
Hiljaisuusloiste nauroi hiljaa, ja jotenkin se sai minut rentoutumaan. Oli mahtavaa huomata, että tavallisesti vaitelias mestarini oli avautunut edes minulle hieman. Kuinkakohan räikeä ja hauska persoona hänen ujon kuorensa alla oikein piili?

Palasimme leiriin juuri parahiksi kuullaksemme Taivastähden kokouskutsun. Päällikkö oli ilmeisesti juuri palannut Takiaisroihun ja Vääräraidan kanssa Saarella pidetystä hätäkokouksesta, ja oli nyt aikeissa kertoa siellä syntyneen päätöksen klaanille. Ymmärtääkseni kokous oli koskenut kaksijalkojen kaappaamia kissoja – heidän olinpaikkansa oli kuulemma löydetty. Siksipä kokouskutsu kiinnitti tavallista paremmin huomioni, ja kiirehdin Hiljaisuusloisteen kanssa lähemmäs päällikköämme kuullakseni paremmin.
”Päälliköiden keskeinen hätäkokous Saarella toi helpottavan tiedon klaanillemme”, Taivastähti maukui. ”Kadonneet on todella löydetty. Heidän olinpaikkansa kaksijalkalassa on tiedossa, mutta heidän vapauttamisensa tulee olemaan ongelmallista. Saimme tiedon tästä Taon laumaan kuuluvilta kissoilta, jotka lupautuivat auttamaan meitä tovereidemme vapauttamisessa. Vastineeksi meidän on autettava heitä pääsemään eroon heidän vihollislaumastaan. Tämä tarkoittaa taistelua heidän rinnallaan. Päätimme lähettää Taolaisten mukana kaksijalkalaan pelastuspartion, joka auttaa ensin Taolaisia häätämään vihollislauman, ja pelastaa sitten kaksijalkojen vankina olevat klaanikissat. Jokaisesta klaanista tulee tähän partioon nelisen soturia. Päälliköt eivät lähde matkalle, vaan varapäälliköt ottavat johdon. Myrskyklaanilaiset lupasivat myös lähettää matkaan toisen parantajistaan, jotta mukana on joku parannusta osaava.”
Taivastähti antoi katseensa kiertää hetken paikalla olijoissa, ja jatkoi sitten: ”Keskustelimme Takiaisroihun kanssa mahdollisista lähtijöistä, ja päädyimme valitsemaan ehdokkaat itse. Mainitsemamme kissat voivat ilmoittaa, jos eivät halua lähteä matkalle, jolloin vaihdamme lähtijän. Ruskatuuli, Lätäkköloikka ja Ruokoraita, liittyisittekö te Takiaisroihun mukaan pelastuspartioon?”
Säpsähdin aavistuksen kuullessani emoni nimen, ja katseeni etsi hänet välittömästi kissajoukosta. Kaikki kolme mainittua kissaa nyökkäsivät vakaasti, ja asia oli sillä päätetty. Sotureitako matkaan ainoastaan otettiin? Luuliko Taivastähti, että jättäytyisin pois joukosta noin vain?

Kokouksen päätyttyä ilmoitetut lähtijät kerääntyivät Taivastähden luokse, ja marssin epäröimättä heidän luokseen.
”Taivastähti-”
”Emme ota mukaan oppilaita, Taivaltassu”, Takiaisroihu keskeytti kuin arvaten, mitä olin aikeissa sanoa.
”Puhuin Taivastähdelle. Haluan vastauksen häneltä”, tokaisin varapäällikölle hieman uhmakkaasti. ”Päällikkö, ymmärrän miksi oppilaita ei hyväksytä mukaan. Voit kuitenkin kysyä asiaa Hiljaisuusloisteelta – taistelutaitoni ovat täysin soturin luokkaa. Pyydän, päästä minut mukaan. Isäni on siellä. En minä voi pysyä täällä odottamassa. Haluan auttaa, kun siihen on nyt mahdollisuus.”
”Taivaltassu, ymmärrän kyllä sinua, mutta tehtävä on vaarallinen oppilaalle”, Taivastähti maukui rauhallisesti. ”Me tuomme kyllä Pilviliidon takaisin.”
”Ei se ole sama asia!” intin. ”Minun on pakko päästä mukaan, Taivastähti. Anna minun olla kerrankin hyödyksi. Anna minulle tilaisuus hyvittää taannoiset niskurointini auttamalla. Sitä paitsi nyt kun emokin lähtee, en…” Pidin pienen tauon nielaisten pitääkseni ääneni vakaana, ja jatkoin sitten: ”Isäni on kateissa ja emoni lähtee vaaralliselle tehtävälle. Anna minun olla heidän rinnallaan. Minä en voi istua täällä toimettomana. Pahoittelen määräystesi uhmaamista, mutta jos en pääse luvan kanssa mukaanne, lähden sitten itsekseni. En voi pysyä paikallani nyt, kun tiedän, että isä on elossa.”
”Taivaltassu, päällikön määräyksiä kuuluu noudattaa”, Takiaisroihu murahti. ”Monen muunkin läheinen on kateissa. Et ole laisinkaan erityinen tässä tilanteessa, nuorukainen.”
En huomioinut varapäällikköä, vaan katsoin määrätietoisin silmin Taivastähteä. Halusin vastauksen suoraan häneltä. Enkä ollut vain uhkaillut; minä todella lähtisin vaikka itse pelastuspartion perään, jos en muuten mukaan pääsisi.
Taivastähti tutki minua katseellaan, ja saatoin huomata mielenkiinnon pilkahduksen hänen silmissään. ”Sinulla on harvinaisen vahva suojeluvietti läheisiäsi kohtaan, Taivaltassu”, päällikkö maukui hyvin, hyvin hiljaa. ”Se on tärkeä piirre klaanikissalle.” Kolli näytti mietteliäältä, ja vilkaisi sitten Takiaisroihun vieressä istuvaa Lätäkköloikkaa. ”Lätäkköloikka, hän on sinun poikasi. Mitä mieltä olet?”
”Luotan sinun päätökseesi, Taivastähti”, emoni maukaisi varman oloisena. ”Uskon Taivaltassun olevan riittävän kyvykäs matkaan, mutta tämä onkin ennemmin periaatekysymys kuin taitokysymys. Jätän päätöksen sinulle, sillä pidän kyllä tarvittaessa pojastani huolen, jos sille on tarvetta.”
Taivastähti räpäytti silmiään ja nyökkäsi yhä mietteliäämmän näköisenä. ”Sinulla on enemmän määrätietoisuutta kuin useimmilla kissoilla”, päällikkö lopulta maukui kääntäen huomionsa takaisin minuun. ”Voisin sanoa, että pääset mukaan jotta et seuraisi partiota yksinäsi ja joutuisi pulaan, mutta se ei ole laisinkaan päätökseni syy. Luotan siihen, että sinulta löytyy soturin veroiset taidot. Lupaa minulle kuitenkin yksi asia, Taivaltassu: Kuuntelet Takiaisroihua ja emoasi jokaisessa käänteessä matkan aikana, etkä ala sooloilla missään vaiheessa. Taistelu ei ole mitään leikkiä.”
”Ymmärrän sen täysin ja lupaan kuunnella heitä”, mau’uin vakaasti. ”Tarkoitatko, että pääsen mukaan?”
”En näe syytä pitää sinua väkisin täällä”, Taivastähti hymähti. ”Enkä totta puhuen saisikaan sinua pidettyä täällä. Olet päättänyt auttaa vanhempiasi, ja minä en kykene sinua estämään.” Päällikkö sulki hetkeksi silmänsä ja avasi ne sitten kääntyen katsomaan Takiaisroihua. ”Takiaisroihu, Taivaltassu tulee mukaanne. Pitäkää hänestä hyvää huolta.”
Meinasin hypätä ulos turkistani. Taivastähti todella suostui päästämään minut mukaan! ”Kiitos, Taivastähti!” hengähdin päällikölle ja kumarsin tälle syvään. ”Kiitos tuhannesti! En tuota pettymystä!”

Nimi: Tuhkatassu

29.04.2018 08:36
”Hei, olen miettinyt, että näetkö sinä maailman mustavalkoisena kun minulla on tuollaiset tummanharmaat silmät?” Nopsatassu näpäytti tullessaan vierelleni, kun Riekkotäplä siirtyi Seittinenän luo. Katsahdin hieman hämmentyneenä minua vanhempaan oppilaaseen, kunnes ymmärsin hänen laskevan tahallaan leikkiä.
”Ihan ne ovat silmät missä muutkin, näetkö sinä sitten maailman vihreänä?” kysyin viiksiä väräyttäen.
”No en”, naaras vastasi ja virnisti, "Sä olet kyllä yksi hämärähemmo."
”Sitä paitsi en huutelisi tuolla liikavarpaisuudella”, hymähdin huvittuneena. Nopsatassu oli kyllä kova hyppelemään toisten nenille – jos ei muuta -, mutta ainakaan hänen seurassaan ei ollut erityisen tylsää. Naaras oli myös yllättävän suorasanainen, minkä kautta vähän herkkähermoisempi katti voisi saada hänestä jopa inhottavan kuvan. Minulla ei ollut sitä ongelmaa, ja mielestäni Nopsatassu vaikutti ihan mukavalta kissalta.
”Muuten, miksi sinun ja Seittinenän välit ovat niin nihkeät?” Nopsatassu kysyi yllättäen huolettoman oloisena. ”Ei tietenkään tarvitse kertoa jos se on jotain henkilökohtaista, mutta pitäähän minun oppia pesätoverini tuntemaan.”
Kysymys oli tullut minulle ihan puun takaa, enkä ajatellut, että minun koskaan tarvitsisi keskustella biologisesta isästäni yhdenkään pesätoverini kanssa. Loppujen lopuksi olin aina pitänyt ja tulisin aina pitämään omina vanhempinani Lampihenkeä ja Mustahäntää.
Vilkaisin nopeasti eteenpäin varmistaakseni, että Seittinenä ja Riekkotäplä olivat kuuloalueen ulkopuolella.
”Ei se ole mitään ihmeellistä”, naurahdin hieman, jotta en kuulostaisi niin vakavalta. ”Kaikki ei vain tule toimeen kaikkien kanssa, tiedäthän?”
”Mitä sellaista hän on sinulle sitten tehnyt, ettette tulee toimeen keskenänne?” Nopsatassu kaiveli leppoisasti, hieman tyytymättömänä vastaukseeni. Kohautin olkiani.
”Taisin joskus pentuna häiritä hänen uniaan sotureiden pesässä.”
”Seittinenä oli hyvin äkäinen sen jälkeen!”
”Ja tuoko on syy, miksi ette edes katsokaan toisiinne päin?”
”Tyhmää, eikö?”
”Niin kai.”
Seittinenä ja Riekkotäplä olivat jo kulkeneet melko kauas, joten ponnistimme itsemme juoksuun. Saimme heidät kiinni hetkessä, ja soturit kertoivat, että palaisimme seuraavaksi takaisin leiriin. Nyökkäsimme ymmärtäväisesti, vaikka huomasin Nopsatassua yhä kismittävän ettei hän päässyt kulkemaan sillan kautta. Naaras näytti minusta yllättävän eloisalta ottaen huomioon hänen mestarinsa katoamisen. Minunkin isäni – Mustahäntä – oli ollut kateissa nyt parin viikon ajan, eikä hänestä oltu löydetty mitään hajujälkiä reviiriltämme. Mahtoivatkohan kaikki kadonneet olla samassa paikassa?
”Sinun mestarisihan on napattu, vai?” aloitin keskustelun aavistuksen varovaisesti, sillä en tuntenut Nopsatassua vielä niin hyvin, että tietäisin kuinka hän reagoi aiheeseen. Naaras nyökkäsi.
”Varjolehti? Niin on. Kyllähän sinä sen tiedät, jos olet ollut hereillä kokoontumisissa”, Nopsatassu vastasi terävästi.
”Mietin vain, että oletko hänestä huolissasi?” ohitin hänen heittonsa täydellisesti ja mietin, saiko häntä koskaan puhumaan vakavasti mistään. Ehkä tämä sarkastinen olemus oli vain naaraan suojakuori.
”Tietenkin olen”, hän sanoi ja katsoi minua kuin tyhmää, ”Mutta haluan silti päästä eteenpäin koulutuksessani. Ei siihen suremiset auta.”
Nyökkäsin pienesti siirtäen katseeni kulkusuuntaan. Olimme lähes leirissä.

Nimi: Omenatassu

29.04.2018 05:39
Oppilaiden pesä oli täyttymässä vähitellen, mutta Lumitassun sanat muistuttivat, että se tarkoitti myös oppilaiden pääsemistä sotureiksi vähitellen. Kävelin muiden oppilaiden luokse, kun huomasin parantajan ja tämän oppilaan palaavan leiriin.
”Katsoppas vain, Esikkolampi ja Sahramitassu palaavat leiriin”, ilmaisin muille ympärilläni oleville. Kukaan ei välittömästi juurikaan reagoinut sanomiseeni, mutta katseet siirtyivät hiukan.
”Minut varmaan patistetaan kohta takaisin petiin”, Nopsatassu sanoi. Ilmassa oli myöntäilevä ääntelyä. Seurasin kaksikon kulkua, mutta vain Sahramitassu meni parantajan pesälle asti. Esikkolampi otti Ruokotassun mukaansa ja kaksikko lähti samoin tein leiristä.
”On Esikkolammelle vientiä tänään”, sanahti joku. En ehtinyt keskittyä, kuka niin sanoi, mutta myönnyin tämän sanaan.
”Mihin he nyt lähtevät?” Poltetassun sanat kantautuivat korviini. Ne olivat viimeisets sanat asiasta ennen kuin poistuin juttelmaan Lehmustassun kanssa. Näätätassu oli tämän seurassa. Keskustelimme Lehmustassun pienestä möhläyksestä partiossa. Olimme hilpein mielin asialla. Ruokotassun nimi tuli esille. Kolmikon viimeisin kissa oli parantajan kanssa eikä ketään tiennyt, miksi niin oli. Se oli luultavasti normaali parantajan tarve soturioppilaan apua, mutta jokin ilmassa tuntui oudolta, koska tämän oppilas oli jäänyt leiriin. Emme keskusteleet asiasta enempää, kun huomasimme Nopsatassun turkin vilahtavan parantajan pesän lähellä. Se selvisi sillä silmänräpäyksellä. Jatkoimme sitten enemmän normaaleista puheenaiheista.

”Saapukoon jokainen uimaan kykenevä Suuroksalle klaanikokoukseen”, Taivastähden ääni kajahti leirin poikki. Lopetin keskustelun mestarini kanssa ja lähdimme kuulemaan, mitä Taivastähdellä olisi asiaa. Saattoi toivoa sen olevan hyviä uutisia tähän synkkään aikaan.
”Ensimmäisenä ilmoitusasiana minulla on huonoja uutisia”, Taivastähti aloitti hiljentäen kerääntyneen kissajoukon täysin ja jatkaen sitten: ”Esikkolampi ja Ruokotassu ovat jääneet kiinni kaksijaloille. Kaksikko poistui eilen illalla leiristä, eivätkä ole palanneet sen jälkeen. Heitä on etsitty useamman kissan voimin aamuyöstä, mutta tuloksetta. Löysimme maasta vain kaksijaloille kuuluvia jälkiä läheltä aluetta, josta Esikkolampi kerää takiaisenjuurta.”
Hengitykseni tiheni. Parantajan menetys klaanille olisi vakava asia. Sahramitassu oli hyvin koulutettu Esikkolammen tiedoilla, mutta olisiko tämä valmis nousemaan parantajaoppilas parantajan asemaan, jos Esikkolampea ei saataisi takaisin kaksijaloilta.
”Toivon, että autatte parantajaoppilastamme Sahramitassua tarvittaessa. Tämä on iso takaisku klaanillemme, mutta Sahramitassulle sitäkin suurempi. Hän tarvitsee paljon tukea”, päällikkö viimeisteli ikävän ilmoituksensa.
Taivastähti antoi kissojen supista vielä hetken, kunnes taas otti hetkessä huomion itseensä.
”Vastapainoksi tälle ikävälle uutiselle, minulla on tänään kunnia nimittää Jokiklaaniin kaksi uutta oppilasta ja soturia. Ensin tietysti oppilaat. Uikkupentu ja Apilapentu, astuisitteko eteen?” Päällikkö pyysi kissa joukosta. Vielä lisää oppilaita seuraamme. Se tuntui mukavammalta, mutta paremmalta tuntui, kun Taivastähti ilmoitti Kivitassun ja Lieskatassun nimitettäväksi soturiksi. Kokouksen lopuksi Taivastähti ilmoitti Nopsatassun ja Heinätassun väliaikaisenmestarin.

Nimi: Rölli

28.04.2018 12:26
Simpukkapuron lähdettyä etsimään isääni pohdin iltapalan mahdollisuutta tähän väliin. Aurinko oli kuitenkin jo laskemaan päin, ja minä tarvitsin tällaisen päivän jälkeen unta. Tosin luvan kysyminen tuoresaaliin ottamiseen kasasta tuntui jotenkin ylitsepääsemättömältä ajatukselta. Enhän minä muutenkaan kysynyt lupaa, en oikein ymmärtänyt sen säännön ideaa. Ja soturiksi pääsemisessä menisi ikuisuus..
Samassa tumma, minua nuorempi oppilas pölähti parantajan pesään. Olin vielä hetken ajatuksissani, enkä oikein aluksi tajunnut että joku muu kuin Sahramitassu ja Esikkolampi oli saapunut, joten tuijotimme muutaman sekunnin toisiamme. Tunnistin tummaturkin Viistotassuksi, siksi muutama päivä sitten nimetyksi kollioppilaaksi. Viistotassu rikkoi hetken hiljaisuuden kysymällä kuulumisia. En olisi juuri nyt kaivannut vieraita – jos oppilas edes tuli katsomaan minua – koska iltapalalle lähtö houkutteli kovasti, joten tuhahdin ja vastasin: ”Mikäs tässä, olo on kuin perhosella.”
Hämärässä pesässä huomasin kollin pupillien ohentuvan viiruiksi.
”Olen muuten Viistotassu”, tummaturkki esittäytyi kohteliaasti. Kyllähän minä hänet muistin, pitihän minun olla paikalla siinä klaanikokouksessa missä hänet nimettiin.
”Se uusi vai?” kysyin kuitenkin. Mieleni teki napauttaa jotain oikein osuvaa nuoremmasta oppilaasta, mutten keksinyt mitään siihen hätään ja Viistotassu ehti avata suunsa ensin.
”Oikeastaan, olen ollut oppilaana jo neljäsosakuun”, kolli tarkensi. Piti ihan tarkentaa? Laskikohan Viistotassu tuntejakin, joita hän vietti oppilaana? Sitten Viistotassu jatkoi hieman varovaisemmin: ”Mitä siellä oikein tapahtui? Harjoituspaikalla?”
”Iso hauva loikki kohti meitä, toivottaen hyvää päivänjatkoa kutsuen Varjolehden samalla mukaan pienille juhlilleen, loppu”, vastasin hampaita kiristelevään sävyyn. Hännänpääni alkoi nykiä. Minua ei selvästi miellyttänyt suunta, johon keskustelu oli menossa, eikä Viistotassukaan pitänyt siitä tassujen liikuttelun perusteella. Kolli sanoikin nopeasti lähtevänsä, ja poistui pesästä. Siispä nousin, venyttelin pitkästi selkääni ja jalkojani, ja astelin itsekin suuaukon läpi leiriaukiolle. Viistotassun häntä vilahti juuri sisään oppilaiden pesään. Minä otin suuntani suoraan tuoresaaliskasaa kohti. Sahramitassu ja Esikkolampi eivät olleet vielä palanneet, joten tässä välissä oli hyvä tilaisuus syödä muualla kuin pesässä.
Iltapartio teki juuri lähtöä, ja seurasin haikeana kuinka muutaman kissan joukko lähti leirin ulkopuolelle. Partiointi oli mielestäni oppilasajan suola, sillä partioihin pääsi myös ilman mestaria, mikä oli lähes ainoa oppimistilaisuus jossa pystyi olemaan ilman mestarin ohjaavaa tassua. Vaikka Varjolehden ohjaava tassu olikin ollut erinomainen.
Isäni oli partion mukana. Tieto siitä sai minut tuntemaan jonkin asteista helpotusta. Uneni ei siis kertonut ainakaan tästä hetkestä.
Ilokseni huomasin Taivaltassun ja Poltetassun viettävän hetkeä tuoresaaliskasan lähellä. Tepsutin siis heidän luokseen häntä pystyasennossa kuin tervehdyksenä.
”Mitäs pojat?” kysyin virnistäen. Molemmat kollit lopettivat hidastahtisen keskustelunsa ja olivat hetken hiljaa katsoen minuun syrjäkarein. Luulin jo, että molemmat olisivat minulle katkeria kokoontumisen tapahtumista, ja häntäni asento lopahti hieman.
”Eihän tässä”, Taivaltassu vastasi lopulta. Kollin ääni oli perinteisen pirteä, joten ehkä hän ei ollut minulle vihainen?
”Moi”, Poltetassukin tervehti kevyt hymynkare suullaan.
”Mitä Arpiselkä?” Taivaltassu virnisti sitten. Häntäni nousi taas pystyyn.
”Ha, älä virnuile siinä”, muka-äsähdin. ”Missäs sinun sota-arpesi muka ovat?”
Taivaltassu kohotti toista kulmaansa.
”Nuo mitään sota-arpia ole. Sitä paitsi et edes ollut voitokas”, kolli tuhahti takaisin. Poltetassu virnisti.
”Entä jos olinkin? Entä jos klaanilla on vain väärää tietoa, koska se tahtoo mustamaalata minut?” kysyin uhmakkaasti. Lähinnä vain vaihdoin aihetta, koska en kovin mielelläni muistellut yksityiskohtia aiemmin päivällä tapahtuneesta mestarini katoamisesta.
”Juupa juu”, Taivaltassu hymähti ja huiskaisi häntäänsä. Asia jätettiin siihen, sillä kumpikin tiesi totuuden.
”Odottakaahan, käyn kysymässä luvan tuoresaaliin syömiseen niin tulen sitten teidän luokse”, sanoin ja lähdin astelemaan Taivaltassun emoa Lätäkköloikkaa kohti, jonka olin jo hetki sitten bongannut sotureiden pesän lähettyvillä. Naaras ilmeisesti ohjeisti hänen oppilastaan Tuhkatassua erittelemään jostain pikkukalasta suurimpia ruotoja. Kävelin heidän lähelle, jotta sain huomion. ”Pahoittelen häiriöstä, mutta Lätäkköloikka, tulin kysymään lupaa tuoresaaliin ottamiseen kasasta.”
”Ota vaan”, hän sanoi miettimättä hetkeäkään, ja katsoi minua jotenkin myötätuntoisesti. Mitäs hän katseli, eikä naaras muka kaivannut kumppaniaan ollenkaan? Nyökkäsin kuitenkin ja ravasin takaisin tuoresaaliskasalle ottaen siitä mukaani hiiren. Sitten palasin Poltetassun ja Taivaltassun luokse.
”Hei Nopsatassu, nimitetäänkö sinulle ja siskollesi väliaikaismestarit?” Poltetassu kysyi kun olin asettunut syömään. Taivaltassukin katseli minua kiinnostuneena.
”En minä tiedä”, vastasin ja aloitin ahnaasti riipimään nahkaa hiirestä. ”Toivottavasti, sillä en halua että oppilasaikani pitkittyy yhtään. Mutta tuota -” Nostin katseeni tapetusta saaliista, pupersin lihanpalan loppuun ja muistin pyytää pesätovereiltani anteeksi. ”- pyydän anteeksi sitä kokoontumisen jälkeistä tempausta. Oletteko vihaisia siitä minulle?”
”En”, Taivaltassu tokaisi. ”Minä tein ihan omat päätökseni, tulin siihen mukaan ihan omasta tahdostani joten kannan myös vastuun. En todellakaan tullut siihen mukaan siksi, koska sinä pyysit.”
”En minäkään vihainen ole. Saat anteeksi”, Poltetassu sanoi. Helpotuin sisäisesti. Kaikkein vähiten halusin riidellä pesätovereitteni kanssa. Kiitokseksi tarjosin kummallekin roiman palan hiirenlihaa.

”Katsoppas vain, Esikkolampi ja Sahramitassu palaavat leiriin”, Omenatassu huomasi. Olin saanut syötyä riistan äskettäin, ja nyt lähinnä vietin aikaa Taivaltassun ja Poltetassun kanssa kun muutakaan tekemistä ei ollut. Omenatassu oli päättänyt lyöttäytyä seuraan. Olin juuri ollut aloittamassa keskustelua sisaruksista, mutta jätin sen tekemättä naaraan saavuttua paikalle.
”Minut varmaan patistetaan kohta takaisin petiin”, sanahdin kun seurasin katseellani kaksikkoa. Taivaltassu päästi myöntäilevän äänen. Yllätyksekseni vain Sahramitassu meni parantajan pesälle asti, Esikkolampi nimittäin noukkaisi matkalta Ruokotassun mukaansa ja kaksikko lähti samoin tein leiristä. ”Ompas Esikkolammelle vientiä tänään.”
”Mihinkä he nyt lähtevät?” Poltetassu ihmetteli. Minä mietin samaa. Alkoi nimittäin olla myöhä.
”Voin hankkia siihen vastauksen”, sanoin ja nyökkäsin merkitsevästi parantajan pesän suuntaan. Sahramitassu nimittäin asteli meitä kohti.
”Nopsatassu, palaisitko pesään?” parantajaoppilas kysyi. Nousin ja katsahdin Taivaltassuun ja Poltetassuun.
”Nähdään huomenna”, sanoin, osoittaen sanani lähinnä heille. Nopeat heipat jätettyäni lähdin mukisematta hiekanruskean naaraan perästä parantajan pesään.
Entisestään hämärtyneessä pesässä Sahramitassu vaihtoi haavojen peitteenä olleet, verestä ohuesti kuivettuneet hämähäkinseitit uusiin.
”Haavasi paranee hyvin”, parantajaoppilas kertoi napakkaan sävyyn. ”En tosin usko, että ne tulevat arpeutumaan niin hyvin, että iho kasvaisi takaisin. Niihin tulee kuitenkin karkea, suojaava pinta joka tapauksessa.”
Asetuin makaamaan kyljelleni samalle, aikuiselle kissalle mitoitetulle sammalpetille, ja aloin puhdistaa etutassujani. Olin jopa tyytyväinen siitä, että haavani jäisivät ainakin osittain näkyviksi.
”Haluatko unikonsiemeniä?” Sahramitassu kysyi. Lopetin tassujani sukimisen.
”En kiitos, haavoihin ei ole koskenut enää”, vastasin kohteliaasti. Sahramitassu nyökkäsi eikä ruvennut ottamaan yrttejä esille. Sitten päätin kysyä Esikkolammesta ja Ruokotassusta. ”Minne muuten Esikkolampi ja Ruokotassu menivät tähän aikaan illasta?”
”Hakemaan yhtä yrttiä, joka kasvaa vähän kauempana Jokiklaanin leiristä”, Sahramitassu sanoi.
”Mikset sinä mennyt?” kysyin. Sahramitassu yllättyi kysymyksestä hieman.
”Minun piti tulla hoitamaan sinua”, hän vastasi. Nostin toista kulmaani epäuskoisena. Parantajaoppilas huomasi eleeni ja asteli viereeni. ”Älä huoli, se on Esikkolammelle ihan rutiinimatka. Mutta minä menen nyt tarkastamaan, että nuhaa sairastaneet eivät ole saaneet mitään uusia tauteja tämän päivän aikana. Yritä sinä saada unta.”
”Yritän ainakin”, vastasin ja jatkoin etutassujeni sukimista. Tyydyin Sahramitassun vastaukseen. Minulla oli nyt suurempiakin murheen aiheita kuin kokeneen parantajan lähteminen leiristä myöhään illalla kiinnijäämisen uhalla.
Kun oppilas oli poistunut parantajan pesästä, suin vielä suunnilleen huolella kylki- ja selkäkarvani, jossa oli vielä verta paikoittain. Karhea, lyhyt karvani tuntui mukavalta kieltä vasten. Niskaani en yltänyt puhdistaa, mutta onneksi emoni oli tainnut tehdä sen. Puhtaampana ja vatsa täydempänä käperryin mukavaksi keräksi keskelle sammalta, ja yritin saada unta kuunnellen joen rentouttavaa, matalaa huminaa.

Suin Heinätassun pehmeitä kylkikarvoja oppilaiden pesän edustalla. Heinätassu puhdisti takajalkaani. Päivä oli sen verran pitkällä että aurinko loi säteitään leirin kauimmaisimpaankin nurkkaan ja sulatti lunta pois. Olin yllättävän hyvällä tuulella, mikä näkyi koko olemuksessani. Karva kiilsi, korvat olivat pystyssä ja viikset puhtaita.
Olimme vaihtamassa kieliä siskoni kanssa ensimmäistä kertaa oppilasnimityksen jälkeen, mikä oli minusta hieman omituista – siksi olin hieman jäykkä. Varjolehden kanssa käydystä keskustelusta viisastuneena halusin kuitenkin parantaa välit siskooni, vaikka Heinätassu ei ilmeisesti ollut koskaan nähnytkään väleissämme mitään omituista. Minun piti vain tottua siihen, että Heinätassu oli ikään kuin mukavampi versio minusta.
”Olet ilmeisesti ystävystynyt Hierakkatassun kanssa”, totesin, kun siskoni ohimennen tervehti tummanruskeaa naarasta. Heinätassu nyökkäsi ja jatkoi sukimista.
”Minä kyllä tervehdin ihan jokaista oppilasta, mutta voisihan niinkin sanoa”, hän sanoi pirteästi. Hymähdin ja päätin vaihtaa puheenaihetta.
”Miten olet pärjännyt ilman Mustahäntää?” kysyin. Heinätassu heilautti korvallistaan.
”Tylsää on ollut. Olen kyllä osallistunut pariin partioon, mutta harjoittelemaan en ole päässyt”, siskoni totesi huokaisten. Nyökkäsin.
”Sama homma minulla, paitsi etten ole osallistunut partioihinkaan”, virnistin.
”Mutta eilenhän Varjolehti katosi. Ei sinulla ole ollut muuta tekemistä kuin parannella parantajalla”, Heinätassu naurahti ja värisytti viiksiään. Siitä tulikin mieleen, etten ollut nähnyt Esikkolampea parantajan pesässä tai leirissä koko aamuna. Sahramitassu oli tarkistanut kuntoni yksin ja liikkunut muutenkin itsekseen. Kurtistin hetkeksi kulmiani. Tiesiköhän Sahramitassu, missä hänen mestarinsa oli? Olinko nähnyt Ruokotassuakaan.. ”Pääsetkö muuten tänään takaisin oppilaiden pesään?”
”Ainakin toivottavasti”, räpäytin silmiäni keskittäen ajatukset tähän hetkeen. ”En kestä enää päivääkään Sahramitassun holhoamista.”
Heinätassu naurahti.
”Saapukoon jokainen uimaan kykenevä Suuroksalle klaanikokoukseen”, Taivastähden ääni kajahti leirin poikki. Lopetimme kumpikin toistemme sukimisen ja nousimme seisomaan.
”Oli mukava vaihtaa kieliä kanssasi”, Heinätassu sanoi iloisesti. Virnistin siskolleni ja lähdin ravaamaan hänen edeltään suurta puuta kohti. Kissoja alkoi virrata tahoiltaan paikalle. Huomasin Sihutassun mustaraidallisen hahmon astelevan myös paikalle, jotain kiersin hänen luokseen. Tervehdin pesätoveriani nyökäten. Naaras hymyili vastaukseksi. Asetuimme istumaan vierekkäin puusta viistosti oikealle, ja jäimme mitään sanomatta odottamaan kokouksen alkua.
”Ensimmäisenä ilmoitusasiana minulla on huonoja uutisia”, Taivastähti aloitti hiljentäen kerääntyneen kissajoukon täysin. ”Esikkolampi ja Ruokotassu ovat jääneet kiinni kaksijaloille. Kaksikko poistui eilen illalla leiristä, eivätkä ole palanneet sen jälkeen. Heitä on etsitty useamman kissan voimin aamuyöstä, mutta tuloksetta. Löysimme maasta vain kaksijaloille kuuluvia jälkiä läheltä aluetta, josta Esikkolampi kerää takiaisenjuurta.”
Kissajoukko kuohahti ja klaanilaiset alkoivat vilkuilla toisiaan. Siinä oli siis vastaus pohdintoihini. Parantajan kiinni jääminen oli iso takaisku. Loin lyhyen katseen parantajaoppilaaseen, joka istui eturivissä puun alle muodostetussa avoimessa puolikaaressa. Sahramitassu-parka. Huoleni eilen illalla oli siis ollut aiheellinen.
”Toivon, että autatte parantajaoppilastamme Sahramitassua tarvittaessa. Tämä on iso takaisku klaanillemme, mutta Sahramitassulle sitäkin suurempi. Hän tarvitsee paljon tukea.”
Katsahdimme Sihutassun kanssa toisiimme. Tiikerinraidallisen oppilaan katseesta paistoi myötätunto. Virnistin hänelle, olinhan minäkin pahoillani Sahramitassulle.
Taivastähti antoi kissojen supista vielä hetken, kunnes taas otti rykäisyllä huomion itseensä.
”Vastapainoksi tälle ikävälle uutiselle, minulla on tänään kunnia nimittää Jokiklaaniin kaksi uutta oppilasta ja soturia. Ensin tietysti oppilaat. Uikkupentu ja Apilapentu, astuisitteko eteen?”
Eikös Uikkupentu ja Apilapentu olleet Lampihengen ja Mustahännän pentuja? Kiva, että heistä tulee oppilaita, niin ainakin saavat muuta ajateltavaa kuin isän katoaminen. Katselin kiinnostuneena, kuinka kaksi pentua kompuroivat esiin kissojen seasta ja hännät väristen kohottivat katseensa päällikköön.
”Uikkupentu -”, Taivastähti aloitti. Nimensä kuultuaan pentu astui vielä kaksi askelta eteen. ”- olet saavuttanut kuuden kuun iän, ja olet valmis soturioppilaan koulutukseen. Tästä päivästä aina siihen päivään asti, jona olet ansainnut soturinimesi, kutsuttakoon sinua Uikkutassuksi. Sinun mestarinasi tulee olemaan Seittinenä. Toivon, että hän siirtää kaiken tietonsa sinulle.”
Seittinenä ilmestyi kuin salamana puolikaaren muotoiselle aukealle ja istui tulevan oppilaansa viereen.
”Seittinenä, olet valmis ottamaan oppilaan. Olet saanut hyvää koulutusta Vääräraidalta, ja olet osoittanut olevasi peräänantamaton ja kohtelias. Odotan, että siirrät kaiken tälle oppilaalle.”
Seittinenä ja Uikkutassu koskettivat toistensa neniä, ja klaani alkoi tervehtiä uutta oppilasta. Liityin huutoihin lähes yhtä innokkaasti kuin Sihutassu, ja huusin Uikkutassun nimen kolme kertaa. Kun Seittinenä ja Uikkutassu siirtyivät minun ja toverini eteen, oli Apilapennun vuoro tulla oppilaaksi.
”Apilapentu -” päällikkö sanahti. Kuten äskenkin, pentu astui eteenpäin. ”- olet saavuttanut kuuden kuun iän ja olet valmis soturioppilaan koulutukseen. Tästä päivästä aina siihen päivään jona ansaitset soturinimesi, kutsuttakoon sinua Apilatassuksi. Sinun mestarinasi tulee olemaan Ruskatuuli. Toivon, että hän siirtää kaiken tietonsa sinulle.”
Kissajoukko havahti hiljaa kuultuaan tulevan mestarin nimen. Käänsin korviani ihmettelevästi.
”Ruskatuuli on Ruokotassun mestari”, Sihutassu sipisi korvaani. Katsoin naaraaseen yllättyneenä. ”Mahtaa olla rankkaa saada uusi oppilas näin pian. Eihän sitä tiedä vaikka Ruokotassu olisikin elossa ja palaisi takaisin?”
”Hys nyt”, joku sihisi meille saaden niskakarvani nousemaan pystyyn. Eikö saanut vaihtaa ajatuksia? Käänsin korvani taaksepäin ja mieleni teki mulkaista meidät hiljentänyttä soturia, mutta Ruskatuuli oli jo saapunut puolikaaren sisälle joten seremonia jatkuisi.
”Ruskatuuli, olet valmis ottamaan oppilaan. Olet saanut hyvää koulutusta Kantoselältä, ja olet osoittanut olevasi kannustava ja taitava metsästäjä. Odotan, että siirrät kaiken tälle oppilaalle.”
Oppilas ja mestari koskettivat kuonoja, ja siirtyivät Apilatassun tervehdysten aikana Seittinenän ja Uikkutassun viereen. Tervehdimme vielä kerran kumpaakin oppilasta, kunnes Taivastähti jatkoi.
”Seuraavaksi soturinimitykset. Kivitassu, astuisitko esiin?”
Nostin korvani pystyyn kuultuani setäni nimen. Ai jokos Kivitassu oli sen verran vanha että siitä tuli soturi? Ottaisin hänet kyllä kiinni, ei siinä, mutta nyt emme nukkuneet enää samassa pesässä.
Kivitassu loikkasi puolikaaren vastakkaiselta puolelta esiin ja istahti alas. Soturiksi nouseminen mahtoi olla suuri kunnia.
”Minä, Taivastähti, Jokiklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi.”
Taivastähti käänsi katseensa Kivitassuun.
”Kivitassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti, ja suojella klaaniasi jopa henkesi uhalla?”
”Lupaan”, Kivitassu vastasi empimättä.
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Kivitassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Kiviaskeleena. Tähtiklaani kunnioittaa rohkeuttasi, ja hyväksymme sinut Jokiklaanin täydeksi soturiksi.”
”Kiviaskel, Kiviaskel, Kiviaskel!” klaani hurrasi uuden soturin nimeä. Liityin kuoroon kirkkaalla äänellä. Olin iloinen sukulaiseni puolesta, hänestä tulisi hieno soturi. Olin myös nähnyt soturin seremonian ensimmäistä kertaa, joten tietäen mitä siitä tapahtui, pääsisin harjoittelemaan oman vuoroni tulemista.
Kiviaskel siirtyi Uikkutassun, Apilatassun ja heidän mestariensa viereen. Taivastähti nimittäisi vielä toisenkin soturin. Mistä kaikesta olinkaan jäänyt paitsi parantajalla oloaikana, kun en muistanut että oppilaiden pesässä oli ketään soturiksi lähiaikoina pääsevää?
”Lieskatassu, astuisitko esiin?”
Lieskatassu oli yksi oppilaiden pesän vanhimmista oppilaista. En ollutkaan muistanut häntä. Kun kullankeltainen naaras astui puolikaaren sisään, kiinnitin katseeni häneen. Lieskatassukin pääsisi sotureiden pesään asumaan, eipähän tarvinnut kestää hänen kommentoimisiaan enää.
”Minä, Taivastähti, Jokiklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Lieskatassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti, ja suojella klaaniasi jopa henkesi uhalla?”
”Lupaan”, naaras vastasi vakaasti.
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Lieskatassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Lieskalumena. Tähtiklaani kunnioittaa tarmoasi, ja hyväksymme sinut Jokiklaanin täydeksi soturiksi.”
Klaani tervehti tuoretta soturia raikuvasti, tämän siirtyessä jo nimitettyjen viereen.
”Kokous ei ole vielä päättynyt”, Taivastähti sanoi, kun kissat alkoivat liikuskella kuin valmiina nousemaan paikoiltaan ja lähtemään. ”Kestäkää vielä hetki. Oppilasnimitysten ja soturinimitysten lisäksi, minulla on velvollisuus nimittää mestarinsa menettäneille oppilaille uudet mestarit. Vaikka emme voi olla varmoja, ovatko klaanistamme kiinni jääneet kissat elossa, he eivät silti ole täällä opettamassa oppilaitaan. Varjolehden ja Mustahännän katoamisten myötä Nopsatassu ja Heinätassu ovat jääneet mestarittomiksi. Nimitän heille väliaikaismestarin. Astuisitteko esiin, Nopsatassu ja Heinätassu?”
Sihutassu katsahti minuun yllättyneen näköisenä. Vaikka olin itsekin hieman yllättynyt että saimme uudet mestarit näinkin pian, kohautin hartioitani ja asteli puolikaaren sisään. Sisimmässäni olin kuitenkin tyytyväinen, ettei soturikoulutukseni jäänyt pitkäksi aikaa tauolle. Heinätassu tuli viereeni istumaan, eikä minua tällä kertaa haitannut yhtään hänen läsnäolonsa.
”Nopsatassu ja Heinätassu, teidän mestarinne ovat kadonneet. Ennen kuin saamme varmaa tietoa heidän tilastaan, nimitän teille yhteisen väliaikaismestarin.”
Yhteisen? Yhtäkkiä siskoni turkki omaa turkkiani vasten alkoi häiritä ikävästi, ja siirryin jotta sain hajurakoa häneen. Minulla oli ristiriitaiset tunteet jo ennestään mestarin jakamisesta, mutta että minä ja Heinätassu saisimme saman mestarin.. Tähtiklaani ei tosiaan halunnut minun olevan erossa siskostani.
”Olen valinnut mestariksenne Kuuralumon.”
Harmaalaikkuinen kolli asteli viereemme. Katselin soturia syrjäsilmin. En tiennyt hänestä juuri mitään, mutta toivoin, että hän pystyi opettamaan kahta oppilasta hyvin.
”Kuuralumo, olet valmis saamaan oppilaan. Olet saanut hyvää koulutusta Tulvamieleltä, ja olet osoittanut olevasi järkevä ja yhteistyökykyinen. Odotan, että siirrät kaiken tietämäsi näille kahdelle oppilaalle.”
Kuuralumo kosketti vuoron perään minun ja Heinätassun kuonoja. Näin hienoisen jännityksen kollin vihreissä silmissä, mikä oli ymmärrettävää, mutta toivoin, että Kuuralumo saisi nopeasti varmuutta opettamiseen – minun soturikoulutus olisi hänestä kiinni, enkä toivonut muuta kuin parasta opetusta, koska halusin tulla hyvätasoiseksi soturiksi.
Kun kissajoukko ei oikein tiennyt, olisiko heidän pitänyt hurrata vai ei, Taivastähti rikkoi vaivaannuttavan hiljaisuuden päättämällä kokouksen.
Kissojen kerääntyessä tervehtimään uusia oppilaita ja sotureita, Takiaisroihu asteli päällikön puun alle.
”Seittinenä, Riekkotäplä, Tuhkatassu ja Nopsatassu, te lähdette rajapartioon”, hän ilmoitti. Olin menossa onnittelemaan Kiviaskelta soturin arvon saamisesta, mutta nimeni kuultuani pysähdyin ja loin katseen varapäällikön äänen suuntaan. Koska Seittinenä ja Riekkotäplä astelivat hänen luokseen juttelemaan, päätin minäkin siirtyä partion luokse jotta tiesin, mitä tapahtui. Takiaisroihu antoi ohjeita sotureille. ”Lähtekää Tuuliklaanin vastaiselle rajalle. Kiertäkää Hevospaikka normaalia kauempaa, emme tiedä onko siellä olevat kaksijalat vihamielisiä meitä kohtaan joten pysykää näkymättömissä.”
”Lähdemmekö heti?” kysyin. Tuhkatassukin asteli paikalle.
”Lähtekää”, varapäällikkö vastasi. ”Ja olkaa varovaisia. Emme halua menettää enää yhtään kissaa kaksijaloille.”
Seittinenä nyökkäsi, samoin Riekkotäplä. Innostus hiipi tassuihini, pääsin taas vihdoin partioon. En ollut koskaan käynyt kunnolla Tuuliklaanin rajalla, joten tämä olisi ensimmäinen kerta. Harmikseni kuitenkin tajusin, että Heinätassu pääsisi tutustumaan mestariimme paremmin ennen minua. Päätin antaa Heinätassulle selkäsaunan jos saisin tietää että hän kertoi minusta jotain ikävää, sitä olin saanut kestää ihan riittävästi hänen puoleltaan.
”Nopsatassu, tule vielä käymään pesässä niin otan sinulta pois nuo seitit”, Sahramitassun ääni sanoi. Parantajaoppilas oli astellut luoksemme minun huomaamatta, ja pyysi minua nyt mukaansa. Katsahdin naaraaseen nyökäten.
”Kai odotatte minua?” kysyin vielä partioryhmältä. Riekkotäplä nyökkäsi.
”Aivan varmasti”, hän sanoi. Lähdin jälleen Sahramitassun perästä joen uomassa olevaan parantajan pesään.

”Muista ottaa varovasti partiossa, etteivät haavat vain aukea”, Sahramitassu kehotti ystävälliseen sävyyn kun oli saanut riivittyä seitit varovasti pois. ”Pääset tänään takaisin oppilaiden pesään nukkumaan.”
Uutinen sai viikseni värähtämään tyytyväisyydestä. Pääsisin sinne taas Taivaltassun potkittavaksi, mitenköhän hän oli pärjännytkään ilman minua?
Kun Sahramitassu heitti seitit menemään, muistin Esikkolammen poissaolon ja myötätunto nousi pintaan.
”Hei Sahramitassu”, aloitin tönkösti. Parantajaoppilas kääntyi katsomaan kysyvästi minuun. En oikein ollut hyvä lohduttamaan, mutta tein sen niin kuin parhaiten osasin. ”Olen pahoillani Esikkolammen katoamisesta.”
Sahramitassun ilme muuttui hieman surulliseksi, ja hän käänsi katseensa poispäin.
”Ei se mitään”, hän tokaisi hiljaa. ”Kiitos osanotosta, mutta kyllä minä pärjään.”
”Hei Nopsatassu, ala tulla jo”, Tuhkatassu sanoi pesän suulta. Nyökkäsin partioon mukaan lähtevälle oppilaalle ja nousin. Katsoin vielä hetken Sahramitassuun, kunnes nousin syvennyksestä ja loikin kolmen muun kissan luokse.

Kuljin Seittinenän vieressä partion kärjessä, järveltä työntyvän kosteikon reunoja myötäillen. Partio oli ylittänyt humisevan joen, ja kulki nyt aivan Hevospaikan tuntumassa rajoja merkkaillen. Riekkotäplä ja Tuhkatassu kulkivat perässämme aina välillä sanoja vaihtaen. Minä ja Seittinenä ei paljoa keskusteltu, mutta minä olisin muutenkin keskittynyt mieluummin partiointiin kuin höpöttelemiseen.
”Mitä jos kulkisimme paluumatkalla joen yli menevän sillan kautta?” ehdotin sitten.
”Ai sen minkä läpi Ukkospolku kulkee?” Seittinenä kysyi tehden uuden hajujäljen lehdettömään pensaaseen. Nyökkäsin. ”En usko, kai tiedät, että Ukkospolut ovat vaarallisia?”
”Tiedän tiedän, mutta et voi kieltää sitä ettei siinä kulje Hirviöitä kuin ehkä kerran neljäsosakuussa”, tuhahdin.
”Mitä mieltä olet Riekkotäplä?” Seittinenä kysyi partiotoveriltaan.
”Mitä?” Riekkotäplä vastasi.
”Että kulkisimmeko sen Ukkospolun sillan kautta paluumatkalla?”
”Eihän tuosta pitäisi edes keskustella. Ei tietenkään kuljeta”, Riekkotäplä naurahti katsoen minuun. Ilmeeni lopahti.
”Siinäs kuulit”, Seittinenä virnisti hilpeästi.
”Juupa juu”, mutisin ja pyöräytin silmiäni. Minulta jäisi näkemättä Ukkospolun silta tällä kertaa, kiitos Seittinenän.

Tuuliklaanin rajalla tuli toisen klaanin rajapartio vastaan. Seittinenä pysäytti partion heidän kohdalleen, hän halusi kuulemma kysyä tuuliklaanilaisilta heidän kaksijalkakaappaustilannetta. Tarkastin silmät tarkkaavaisesti viiruilla viiden kissan joukkoa, joka myöskin pysähtyi meidän kohdalleen. En tunnistanut kissoista yhtäkään, mutta kiinnitin katseeni Kiviaskeleelta näyttävään, harmaaseen oppilaaseen jonka takatassu oli valkoinen. Ruumiinrakenteestaan päätellen hän oli kolli. Katti katseli minua yhtä lailla, ja hiljaa toisiamme mittaillen kuuntelimme sotureiden keskustelua.
”Savuturkki”, Seittinenä tervehti Tuuliklaanin partiota johtavaa valkoturkkista kissaa. Käänsin katseeni harmaasta oppilaasta johtajaan. Kuka antaa valkoiselle kissalle Savu-alkuisen nimen? Kummeksuin asiaa hetkisen, kunnes huomasin saman oppilaan tuijottavan minua edelleen, ja mulkaisin takaisin.
”Seittinenä”, kissa, äänestä päätellen naaras, vastasi nyökäten.
”Haluaisin tiedustella klaaninne kissankatoamistilannetta. Ovatko kaksijalat vierailleet teidän reviirillä?” harmaa kolli kysyi kohteliaaseen sävyyn. Savuturkki heilautti korvallistaan.
”Mitä se teille kuuluu?” partiossa oleva valkomusta kolli kysyi arvostelevasti. Savuturkki katsahti kissaan.
”Kyllä me heille voimme vastata, klaanit ovat samassa tilanteessa, Lukkisydän”, naaras sanoi. Lukkisydämeksi kutsuttu kolli ei sanonut enää mitään, joten Savuturkki kääntyi meidän puoleen. ”Muutama kissa on kateissa, kadonneet lähiaikoina. Mikä Jokiklaanin tilanne on?”
Huomasin, ettei Savuturkki maininnut nimiä tai kertonut sen suuremmin yksityiskohtia muutenkaan. Hän ei selvästi halunnut paljastaa tarkkaa määrää kadonneista tai esimerkiksi minkä arvoisia kissoja oli kadonnut.
”Jokiklaanista muutama klaanilainen on kadonnut ihan tämän neljäsosakuun sisällä”, Seittinenä vastasi vakaasti. Hänkin kertoi vain yleispiirteet. ”Kaipaamme heitä kovasti.”
Savuturkki nyökkäsi. ”Voimme vain toivoa parasta heidän suhteen.”
Partiot katselivat hetken toisiaan, kunnes Seittinenä huiskautti häntäänsä.
”Me jatkamme. Riistaonnea Tuuliklaanille”, kolli toivotti kohteliaasti ja ohjasi partiomme eteenpäin. Olin hieman yllättynyt harmaan kollin toivotuksesta, mutta ennen kuin kysyin asiasta, loin vielä katseen tuuliklaanilaiseen oppilaaseen joka oli jo kääntynyt poispäin.
”Miksi toivotit heille riistaonnea?” kysyin Seittinenältä kun otin hänet kiinni.
”Ei klaanit verivihollisia ole”, Riekkotäplä puolestaan vastasi. ”Olemme kaikki samassa tilanteessa kaksijalkojen kanssa, joten on parempi luoda hyviä suhteita muihin klaaneihin kuin näyttää kulmahampaita.”
”Jaaha”, vastasin. ”Ja me emme olleet siis menossa sillalle?”
Miten muistelin että Riekkotäplä oli yleensä aika meneväinen luonteeltaan? Miksei häntä nyt kiinnostanut lähteä kokeilemaan uutta?
”Emme, Nopsatassu”, Seittinenä sanoi topakasti. Koska en halunnut enää kulkea kollin vieressä – minua kismitti turhan paljon – hidastin ja kiersin Tuhkatassun viereen. Riekkotäplä puolestaan siirtyi juttelemaan Seittinenän kanssa, mikä sopi minulle.
”Hei, olen miettinyt, että näetkö sinä maailman mustavalkoisena kun minulla on tuollaiset tummanharmaat silmät?” kuittailin Tuhkatassulle sarkastisen kysyvällä äänellä. Testasin nuorempaa oppilasta hieman, kuten minulla oli tapana. Kolli katsahti minuun kysyvästi, sitten ymmärsi äänensävyni ja vastasi:
”Ihan ne ovat silmät missä muutkin, näetkö sinä sitten maailman vihreänä?” oppilas kysyi. Räpäytin silmiäni kuin varmistaen, ja hymähdin huvittuneena.
”No en”, vastasin muka-tokaisten. Sitten virnistin. "Sä olet kyllä yksi hämärähemmo."
”Sitä paitsi en huutelisi tuolla liikavarpaisuudella”, Tuhkatassu huomautti vielä huvittuneen oloisena. Kolli vaikutti muuten kovin hiljaiselta, mutta puhumaan alkaessaan hän kyllä puhui.
”Muuten, miksi sinun ja Seittinenän välit ovat niin nihkeät?” kysyin leppoisasti vaihtaen puheenaihetta. Otin nyt tämän esille kun en muutakaan keksinyt. Klaanitovereiden suhteet toisiinsa oli muutenkin aihe johon minun pitäisi perehtyä enemmän, joten tässä oli yksi hyvä tilaisuus. ”Ei tietenkään tarvitse kertoa jos se on jotain henkilökohtaista, mutta pitäähän minun oppia pesätoverini tuntemaan.”

//Tuhka? :3//

Nimi: Puolitassu

25.04.2018 14:09
“Puolipentu, olet täyttänyt kuusi kuuta ja nyt, ennenkun saat soturinimesi sinut tunnetaan Puolitassuna. Mestariksesi saat Haukiturkin”, Taivastähti julisti. Pian ruskea kolli nousee ylös kissojen joukosta ja kävelee eteeni. Kosketamme kuonoja ja sitten alkaa hurraus.
“Puolitassu! Puolitassu!”
Katson hymyillen ympärilleni. Minusta tuntui vielä eilen, ettei minusta koskaan tulisi oppilasta, mutta tässä nyt olen. Kaikkien edessä, mestarini vieressä. Vilkaisen Haukiturkkiin.
“Noh, tehdään sinusta soturi”, hän sanoo hymyillen hieman tönkösti, mutta se ei minua haittaa


Kävelemme rauhallista tahtia metsässä. Lumi on jo sulanut, mutta silti on vielä aika kylmä. Onneksi minulla on tuuhea karvapeite lämmittämässä, enkä pelkää kylmää hirveästi. Haukiturkki näyttää hieman aristavan kävellessä. Sen huomaa siitä että hänen karvansa sojottavat vähän siellä täällä ja että hän hytisee hieman kävellessä.
“No, tämä haju kuuluu Tuuliklaanille. Tästä eteenpäin me emme mene, tai muuten päädymme heidän maillensa”, Haukiturkki selittää. Nyökkään neutraali ilme kasvoillani.
“Tuolla järven toisella puolella taas on Myrskyklaanin reviiriä, mutta meillä ei ole rajayhteyttä siihen”, mestari jatkaa. Se oli totta, vain Tuuliklaanilla ja Varjoklaanilla on rajayhteys Myrskyklaaniin.
“Eikö Varjoklaanin reviiri ole tuossa suunnassa”, osoitan hännälläni täysin vastakkaiseen suuntaan.
Haukiturkki nyökkää ja nousee istumasta seisomaan valmiina jatkamaan matkaa.
“Voisimme mennä sinne nyt, että ehdimme takaisin ennen kun Esikkolampi suuttuu”, hän ilmoittaa. Huokaan ja katson kynsiini. En kykene vetämään niitä sisään, joten Esikkolampi haluaa pari päivää tutkia minua. Ensimmäinen kerta on nyt, kun minusta tuli oppilas. Pentuna hän ei halunnut tutkia minua, vaan halusi jättää sen tähän.
“No mennään”, sanon hiljaa mestarilleni. Hän nyökkää ja tassutamme Varjoklaanin rajalle.
“Ota tämäkin haju kunnolla mieleen. Saatat tarvita sitä myöhemmin”, Haukiturkki ilmoittaa. Nyökkään ja vedän henkeä kunnolla sisään. Varjoklaanin kitkerä haju polttelee kutkkua, ja nyrpistän nenääni.


Astelen rauhallisena parantajan pesälle. Esikkolampi onkin jo vastassa.
“Olen niin iloinen puolestasi Puolitassu! Miltä tuntui kiertää rajat?” Parantaja kysyy. Pentuaikoinani hän oli ollut vähän niinkuin emo minulle. Katsonut aina perääni ja opettanut kaiken laista. Torunut ja tehnyt säännöt. Hän antoi minulle nimenkin, Puolipentu.
“Oli todella kivaa! Pääsin katsomaan Tuuliklaanin ja Varjoklaanin rajat”, kerron iloisesti jättäen pois sen, miten kaikki keskeytyi kun minun piti tulla tänne. Mutta eihän se ole Esikkolammen vika etten kykene laittamaan kynsiäni sisään.
“Noh, katsotaanpa tassujasi”, parantaja ohjaa minut pesäänsä. Tehvehdin vieressä seisovaa Sahramitassua. Me tunnemme aika hyvin, koska hän on Esikkolammen oppilas. Hän kastelee sammaleen vedessä ja antaa Esikkolammelle. Esikkolampi puhdistaa sillä ensin tassuni ja sitten tarkastelee sitä.
“Yritä nyt oikein lujasti vetää kyntesi sisälle”, hän ohjeistaa. Teen niin mutta mitän ei tapahtu, ei edes hievahdustakaan.
“Ei ole oikein mitään yrttiä tähän, mutta voisimme huomenna kokeilla yhtä juttua... Mutta menehhän tekemään petisi oppilaiden pesään”, parantaja sanoo. Nyökkään ja kiitän 'emoani'. Astun ulos pesästä Sahramitassu seuraten minua.
“No ei se ole paha juttu että kyntesi eivät vetäydy”, Sahramitassu sanoo. Hymyilen naaraalle lempeästi.
“Ei niin olekkaa. Ne vain häiritsevät välillä... mutta niihin pitää nyt vain tottua”, ilmoitan.
“Saattaahan Esikkolampi keksiä keinon”, paransataoppilas sanoo. “Ei sitä tiedä!”


Laitan sammaliani sopivaan kohtaan oppilaiden pesässä. Omenatassu, Taivaltassu ja Lumitassu ovat pesässä myös.
“Hienoa saada pesään uusia”, Taivaltassu ilmoittaa. Kiitan tätä hymyllä ja hännän heilautuksella.
“Kohta täällä alkaa olla aika täyttä”, Omenatassu huomauttaa.
“No kohta taas alkaa tulla enemmän tilaa, kun tulee uusia sotureita”, Lumitassu sanoo. Hymähdän ja lösähdän pedilleni.
“Kivaa olla oppilas. Harmi vain ettei Esikkolampi pysty olla erossa minun kynsistäni”, naurahdan. Muutkin naurahtavat hieman.

//Jatkoaa? Kuka vain.

Nimi: Viistotassu

24.04.2018 10:33
#Isku, potku, väistö...#, teoreettiset taistelut eivät ole minulle.
Kynteni upposivat maahan nopeasti. Vääräraidan kookas keho vilahti nopeasti ohitseni. Huitaisin etukäpälälläni ilmaa, samalla kun tunsin koskettaneeni mestariani. Vääräraita pysähtyi.
Katseeni osui nopeasti kohti mestariani huohottaen, Vääräraidan ilme oli tyynen näköinen josta oli vaikea tulkita mitä mieltä hän oli.
"Oikein hyvä Viistotassu, muista vain tarkasti väistöt!", Vääräraita naukui.
"Kiitos Vääräraita", naukaisin lyhyesti istahtaen märälle nurmelle. Vääräraita väräytti korviaan, istahtaen lopulta kietoen samalla häntänsä tassujensa ylle.
"Pärjäät hyvin väistöissä, kiittäisit Tähtiklaania solakasta vartalostasi", Vääräraita sanoi väräyttäen viiksiään. Kurtistin hiukan kulmiani kyseenalaistaen lausahduksesta. Vääräraita naurahti, huomatessaan etten oikein tajunnut vitsiä. Olimme lähteneet leiristä jo ennen auringon nousua. Järven lähellä oli silti vielä viileää, mutta minulla oli jo kuuma.
"Miksi emme ole harjoittelupaikalla?", kysyin lopulta uteliaisuudestani.
"Koira vei Varjolehden eilen, harjoittelupaikalla -", Vääräraita sanoi hiljaisesti. "- en voinut ottaa sitä riskiä, että se voisi tulla takaisin", mestarini jatkoi. Pelko pisti rintaani kuin miljoonat terävät kynnet, olin nähnyt eilisen Nopsatassun ja Lumitassun kohtauksen, sekä olin kuullut että Varjolehden oli vienyt koira. Pupilini menivät viiruiksi, en tiennyt asian liittyvän harjoittelupaikkaan.
"Ja sen takia olemmekin lähellä leiriä", Vääräraita naukui. Nyökkäsin hiljaa katsoen mestariani hiukan tunteensekaisin silmin. Vääräraita näytti kireältä, niin luultavasti minäkin juuri nyt. En tiennyt oliko Vääräraita menettänyt yhtäkään oppilasta ikinä, hän näytti hyvin kokeneelta soturilta joten sokealla arvauksella luultavasti hän oli.
"Asiasta toiseen -", juovikas kolli nousi ripeästi ylös " - meidän pitäisi lähipäivinä hioa iskujasi", Vääraita sanoi pilke silmäkulmassaan.
"Sinulla on heikot iskukyvyt", mestarini jatkoi suorasanaisesti. Silmäni suurenivat.
"Onko?", ääneni värisi.
"Mutta osaat väistellä äärettömän hyvin jo näin aluksi. Olet vasta tuore oppilas, Viistotassu, ja pärjäät hyvin ensimmäiseksi kerraksesi", Vääräraita maukui. Tiesin Vääräraidan puhuvan totta, olimme kiertäneet reviirin jo kahdesti, ja uskoakseni muistin sen jo aika hyvin.
"Meillä on vielä runsaasti aikaa hioa sinun kykyjäsi", Vääräraita sanoi tuupaten hiukan käpälällänsä minua kyljestä. Kasvoilleni pääsi hymy, olin hyvin kiitollinen näin hyvästä mestarista.

Aurinko oli juuri laskenut puidenhuippujen taakse ja taivas kukoisti sinisen, violetin sekä puinasen eri sävyistä. Seisoin pentutarhan ulkopuolella hiljaa, pienet lihakseni jännittyneinä.
"Oletko varma että minut edes nimitetään oppilaaksi tänään?", naukaisin hiljaa kääntäen katseeni isääni Roihusieluun. Kollin silmät syttyivät.
"Kuka ei nimittäisi noin hienoa nuorukaista jo nyt oppilaaksi?", isäni sanoi hymähtäen jatkaen turkkini sukimista.
"Minä näytän tarpeeksi hyvältä!", sihahdin pikkumaisesti asettaen tassuni Roihusielun poskelle, työntäen tämän naaman pois. Huomasin selkeästi että häntä hymyilytti, minua ei. Lopulta Taivastähden kestävä ääni kaikui joka kolkassa. Silmäni suurenivat, tämä se oli! Intoni tappoi nopeasti pelko, että mokaisisin asian. Käänsin suuret silmäni kohti Roihusielua, tämä huomasi hermostuneisuuteni. Kissoja alkoi kokoontua jo koolle, tummanharmaa kolli katsoi minua rohkaisevin silmin.
"Viistopentu.", kuului Taivastähden ääni. Vannoin että jokainen karvani nousi pystyyn, käänsin pääni huomaten Taivastähden katsovat minua.
"Pärjäät hyvin", Roihusielu kuiskasi tuupaten minua lähemmäs. Otin syvään henkeä, kävellen nopein askelin kohti Taivastähteä. Minua jännitti kamalasti, toivoin hiljaa ettei kukaan huomaisisi sitä.
"Viistopentu on saavuttanut kuuden kuun iän, ja hän on valmis soturioppilaan koulutukseen", Taivastähti lausui möreällä äänellään.
"Tästä päivästä aina siihen päivään, jona hän ansainnut soturinimensä, kutsuttakoon tätä oppilasta Viistotassuna. Sinun mestarisi tulee olemaan Vääräraita", päälikkö käänsi katseensa vaaleanharmaaseen, tummempi raitaiseen kissaan. Siristin silmiäni, ei voinut olla totta! Into heräsi minussa samalla kun Vääräraita niminen soturi asteli isoin askelin minun ja Taivastähden luokse.
"Toivon, että Vääräraita siirtää kaiken tiedon sinulle", Taivastähden sanat menivät ohi korvieni.
"Vääräraita, olet valmis ottamaan oppilaan. Olet saanut hyvää koulutusta , ja olet osoittanut olevasi terävä ja viisas. Odotan, että siirrät kaiken tälle nuorelle oppilaalle", Taivastähti naukui. Katsoin Vääräraidan sinivihreisiin silmiin, kurouttauduin koskettamaan Vääräraidan nenää omallani. Mestarini hymyili minulle lämpimästi.
"Viistotassu! Viistotassu! Viistotassu!", kissojen huudot katosivat raikuvina hämärtyvään iltaan.


Karistin ajatukseni pois seremoniasta.
"Tämä oli tässä, mennään takaisin leiriin", Vääräraita naukui heilauttaen samalla noustessaan juovikasta häntäänsä. Ponkaisin pystyyn loikkien mestarini vierelle.
Leiriin ei ollut pitkä matka, sillä olimme harjoitelleet aivan sen lähellä. Jo parin minuutin kuluttua leiri avautui silmieni eteen.
"Vääräraita!", vaaleanharmaa kolli naukui tassutellen meidän luoksemme. Tunnistin kollin Pilviliidoksi. Vääräraita viittoi nopeasti minulle, että keskustelussa tulisi menevän jonkin aikaa. Tiesin tämän olevan minun merkkini lähteä paikalta pois. Heilautin häntääni samalla astellen kohti oppilaiden pesää. Päivä oli vielä aluillaan, mutta miksi auringon piti porottaa näin kuumana?
"Aupmh!", suustani kuului ääni samalla kun törmäsin johonkuhun. Se oli Simpukkapuro.
"Anteeksi!", korjasin nopeasti soturille. Ruskeanraidallinen naaras hymyili minulle lämpimästi.
"Ei se mitään", soturi sanoi jatkaen matkaansa. Tämän takia en olisi saanut kävellä katse maassa. Lopulta katseeni kääntyi oikeilla, parantajan pesään josta huomasin ruskean kissan pään tuijottavan minua. Se oli Nopsatassu. Tuijotimme hetken toisiamme, kunnes möläytin typerän kuuloisen kysymyksen.
"Miten menee?", sanoin istuen lopulta pesän suuaukolle. Nopsatassu väräytti korviaan, katsoen minua yhä pistävän vihreillä silmillään.
"Mikäs tässä, olo on kuin perhosella", vanhempi oppilas vastasi hiukan tylysti. Pupilini menivät hiukan viiruimmiksi.
"Olen muuten Viistotassu", jatkoin edelleen ystävällisellä äänensävyllä.
"Se uusi vai?", Nopsatassu kysyi nopeasti.
"Oikeastaan, olen jo ollut oppilaana jo viikon", tarkensin katsoen yhä Nopsatassua. Naaras vilautti oudoksuvan katseen.
"Mitä siellä oikein tapahtui? Harjoittelupaikalla?", kysyin hiukan varovaisemmin. Nopsatassun silmät syttyivät, en tiennyt halusiko hän puhua asiasta ollenkaan.
"Iso hauva loikki kohti meitä, toivottaen hyvää päivänjatkoa ja kutsuen samalla Varjolehden mukaan pienille juhlilleen, loppu", sarkastisuus paistoi Nopsatassun lauseesta aika ilmiselvästi.
Keskustelu meni jo minulle todella oudoksi ja epämukavaksi. Liikahdin paikallani siirrellen tassujani kokoajan.
"Noh tuota minun täytyy mennä, oli kiva jutella", naukaisin hiljaa loikkien lopulta pesän suuaukolta pois kohti oppilaiden pesää.

//Jatkaa saa (Nopsa, Lumi?)

Nimi: Nopsatassu

23.04.2018 19:12
//tarinassa on verinen unikohtaus, joka ei välttämättä sovi herkimmille mielikuvien saajille ^^’//

Toivetuuli ja Lumitassu saapuivat paikalle huutojeni saattelemana. Kiitin Tähtiklaania siitä ettei se antanut minun kuolla tänään. Kun shokissa kerroin, mitä oli tapahtunut, Lumitassu meni pois tolaltaan ja lähti leiriin.
”Se oli kaksijalkojen koira..”, lisäsin paikalle jääneelle Toivetuulelle joka tuli viereeni ja ilmeisesti kumartui katsomaan haavojani. Kauhukuvat vilisivät mielessäni, ja Varjolehden kiinni jääminen välähti yhä uudestaan silmiini. En ollut kyennyt pelastamaan mestariani. ”Mene sen perään, Varjolehti on tärkeämpi.”
”Nyt on tärkeämpää saada sinut Esikkolammen pesään, ettet vuoda kuiviin”, Toivetuuli sanoi lempeän päättäväisesti.
”Mutta kun –”, yritin.
”Ei muttia, terveys on aina etusijalla”, Toivetuuli keskeytti. Luovutin, hän oli oikeassa. ”Mikä on vointisi? Pystytkö nousemaan?”
”Heikottaa”, sanoin voimattomalla äänellä. Sitten yritin nousta omin avuin, mutta kipu vihlaisi selkää. Irvistin. Minun oli pakko lysähtää takaisin maahan. ”Eikä nouseminenkaan onnistu.”
”Jos tuen sinua?” Toivetuuli ehdotti ja tuli seisomaan viereeni. Yritin nousta uudestaan seisomaan, tällä kertaa lähes heittäytyen Toivetuulta vasten. Naaras ähkäisi hiljaa mutta pysyi pystyssä. Jalkani tärisivät hieman, mutta pystyin nyt seisomaan. ”Hienoa. Lähdetääs sitten leiriin.”
Otin askeleen, toisenkin. Selkään koski niin kuin joku olisi työntänyt sinne jääpuikkoa. Etujalkojen liike kirveli haavoja, ja tunsin ihon alkavan sykkivän niiden kohdasta. Pinnistin kuitenkin huulta purren neljä askelta eteenpäin, ennen kuin tuskan kyynelet valuivat poskilleni. En ollut koskaan tuntenut näin kovaa kipua. Halusin emon luokse.
”Ihan sinun tahtiin”, Toivetuuli sanoi kun huomasi minun itkevän. Nojasin soturiin melkein koko painollani, mutta pakkohan minun oli itse kävellä. Niiskaisin ja yritin koota itseni. Tässähän vielä maineensa menetti kun kivusta itki.
”Ei tässä koko päivää ole aikaa”, yritin tokaista niin uskottavasti kuin suinkin, mutta ääneni mureni kivusta loppua kohti. Pudistelin päätäni ja lähdin askeltamaan päättäväisen ripeästi sohjolumessa näkyvää polkua eteenpäin Toivetuulesta vielä aavistuksen tukea ottaen. Yritin olla välittämättä kivusta, mutta purin silti hampaita yhteen.
Ennen kuin pääsimme leiriin, olin jo tottunut selän kipuun sen verran että pystyin nilkuttamaan itse eteenpäin. Oikealle puolelle sattui enemmän kuin vasemmalle, joten pyrin ottamaan mahdollisimman lyhyitä askelia oikealla tassullani. Leirin sisäänkäynnillä Toivetuuli kiersi edelleni.
”Minä menen jo hakemaan apua”, hän sanoi ykskantaan ja lähti ravissa leiriin. En ehtinyt edes nyökätä, joten korvat luimussa työnnyin sisäänkäynnin läpi. Haavani olivat alkaneet arpeutua, sillä tunsin kuinka niihin osuvat oksat raapivat kuivaa kerrosta pois.
Leirissä emoni Simpukkapuro ja siskoni Heinätassu tulivat minua vastaan. Minun teki mieli alkaa itkemään hysteerisenä painautuen emoni turkkia vasten kuin pentu, mutta säilytin viimeiset arvokkuuteni palaset tässä veren tahrimassa turkissa ja vain hymyilin kiitollisena heidän saapuessa. Emoni puolestaan oli lähes hysteerinen kuntoni nähdessään, ja hän tuli täyttä häkää tuoresaaliskasalta luokseni nuolemaan verta turkistani.
”Oletko kunnossa Nopsatassu?” hän kysyi huolensekaisella äänellä. ”Mitä tapahtui? Jäitkö Hirviön alle? Sattuuko sinuun?”
Ei, minä en ole kunnossa. Kyllä, minuun sattuu aivan kamalasti, kimppuuni hyökkäsi kaksijalkojen koira joka vei mestarini mukanaan, eikä minulla ole hajua onko hän enää elossa vai ei.
”Voin ihan hyvin”, vastasin vieno hymy suullani. Taisin olla edelleen shokissa, koska en pystynyt vain tiuskaisemaan tosiasioita suustani.
”Etkä ole, Nopsatassu ei sanoisi noin”, Heinätassu sanoi huoli hänenkin äänestä kuuluen. ”Sinun silmissäsi näkyy muutenkin kipu.”
Siinä samassa, ennen kuin ehdin vastata siskolleni, Lumitassun valko-oranssi hahmo paiskautui kylkeeni saaden minut menettämään tasapainoni ja kaatumaan kyljelleni. Heinätassu otti pari askelta taaksepäin Simpukkapuron sähähtäessä oppilaalle.
”Sinä!” Lumitassu sihisi välittämättä emoni varoituksesta. ”Mikset estänyt sitä? Sinun olisi pitänyt estää sitä!”
Tyrmistyin silminnähden. Selkäkarvani pörhistyivät.
”Hiirenaivo, minä yritin!” sylkäisin yrittäen nousta ylös. ”Minä yritin, mutta luuletko sinä että nelipäiväinen oppilas osaa tapella koiran kanssa? Hiirenpapanat, ei osaa! Tekisin mitä vain, että saisin Varjolehden takaisin, niin kuin sinäkin!”
Nousemisyritykseni epäonnistui ja pölähti takaisin maahan kyljelleni. Kun Toivetuuli puuttui oppilaansa käyttäytymiseen, Simpukkapuro asteli ripeästi viereeni ja niskanahasta nostaen hän avitti minut takaisin jaloilleni. Olin jo aivan liian iso emoni nostettavaksi, mutta yritin parhaani mukaan olla avuksi.
”Tule, mennään Esikkolammen tykö”, emoni sanoi hiljaa ja mulkaisi Lumitassuun päin joka oli kääntynyt mestarinsa puoleen huutamaan. Muitakin klaanilaisia alkoi kääntää katseitaan huudon suuntaan. ”Heinätassu, mene sanomaan Esikkolammelle että tulee vastaan.”
Siskoni nyökkäsi ja lähti kipittämään parantajan pesälle. Simpukkapuro yritti saada minua liikkeelle kylkeäni tukien, mutta jäin paikoilleni.
”Haluan seurata tämän loppuun”, sanoin. Simpukkapuro ei sanonut mitään, mutta jäi viereeni tueksi. Klaanimme varapäällikkö Takiaisroihu ja päällikkö Taivastähti olivat nimittäin puuttuneet keskusteluun, ja rauhoittelivat nyt Lumitassua. Katselin oranssilaikkuista oppilasta silmät viiruina, ikään kuin odottaen anteeksipyyntöä. Naaras oli kuitenkin varapäällikön tytär, kai hänellä jotain omaatuntoa oli? Nopeasti Lumitassu ymmärsikin tekonsa, ja kääntyi katsomaan minua. Emoni seisoi takanani, joten oppilas näki esteettä minuun.
”Anteeksi Nopsatassu”, Lumitassu maukaisi rauhoittuen. ”Ei ollut tarkoitus hyökätä kimppuusi. Olen vain niin huolissani.”
Painoin huuliani yhteen, ja hillitsin halua tiuskaista naaraalle.
”Ymmärrän”, vastasin viileästi. ”Saat anteeksi. Olisin kuitenkin toivonut enemmän itsehillintää varapäällikön tyttäreltä.”
Sitten käänsin katseeni pois Lumitassusta ja otin pari askelta parantajan pesää kohti. En välittänyt katseista joita sain osakseni, annoin Lumitassulle kuitenkin anteeksi. Eikö se ollut pääasia?
”Mennään Esikkolammen tykö”, sanoin Simpukkapurolle toistaen hänen aiemman lauseensa. Emoni nyökkäsi ja auttoi minut puolimatkaan, josta Heinätassun hälyttämä Esikkolampi avustaisi loput matkasta pesälle. Olin hieman yllättynyt siitä, ettei parantaja ollut noussut aukiolle katsomaan, mistä huuto kuului. Ehkä mintuntuoksuinen naaras oli tottunut siihen?
”Saanko tulla perästä?” Simpukkapuro kysyi huolestuneena. Esikkolampi loi lempeän tietäväisen katseen emooni tukiessaan minua kyljestä.
”Olisi parasta jos antaisimme Nopsatassulle mahdollisuuden rauhoittua. Hän voi olla vielä aika shokissa”, parantaja sanoi. Simpukkapuro nyökkäsi, mutta jäi katsomaan peräämme.
Minut asetettiin yhdelle kolmesta sammalpetistä makaamaan. Esikkolampi asteli peremmälle pesässä, aivan virtaavan joen ääreen. Sammal pedeissä tuoksui tuoreelta, ehkä ne oli vaihdettu vain vähän aikaa sitten? Kaikki nuhaa sairastaneet olivatkin tainneet parantua, sillä parantajan pesä oli toipilaista tyhjä. Esikkolampi oli tehnyt hyvää työtä heitä parantaessaan.
”Puhdistan ensin sinun haavasi kosteilla sammalilla, joten älä välitä jos kirvelee. Se kuuluu asiaan”, Esikkolampi kertoisi. Hän palasi luokseni, ja pyysi minua asettumaan niin että sai hoidettua putsaamisen helposti. Sanomatta mitään käänsin selkäni parantajalle, ja nousin istuma-asentoon. Esikkolampi alkoi painella yläselkääni sammalilla sen verran kovasti, että niistä valui vettä turkilleni. Siinä samassa Sahramitassu, parantajaoppilas, pyyhälsi parantajan pesään.
”Anteeksi Esikkolampi että olen myöhässä”, oppilas puhisi ja asteli heti asemiinsa Esikkolammen viereen. Myöhässä mistä? Ei kai minun tänne tulemiselle ollut mitään tiettyä aikaa? ”Puhdistat Nopsatassun haavoja, etkös? Pystynkö auttamaan?”
”Ei tarvitse, tämä hoituu nopeasti”, Esikkolampi sanoi ja lopetti samoin tein sammaleella puhdistamisen. Paljaat ihoalueet alkoivat taas sykkiä. ”Miltä tuntuu, Nopsatassu?”
”Ei kirvellyt yhtään”, vastasin.
”Hienoa”, parantaja totesi ja taisi äänensävystä päätellen hymyillä. ”Sahramitassu, haluatko näin silmämääräisesti kertoa, kuinka vakavilta nämä repeymähaavat vaikuttavat?”
Tuli hiljaista. Sahramitassu taisi siis arvioida haavojani.
”Sanoisin, että ihoa on repeytynyt syvästi kaikilta alueilta. Ne vuotavat edelleen, mikä myös kertoo siitä”, Sahramitassu raportoi. ”Syvimmät kohdat ovat nuo reiät, joista koira on ilmeisesti purrut ihon läpi.”
Oliko minulla reikiä kyljissäni? Halusin nähdä ne, mutten kehdannut liikahtaa.
”Oikein hyvä”, Esikkolampi sanoi tyytyväisenä. ”Ja mitä vuotaville haavoille tehdään puhdistamisen jälkeen?”
”Ne peitetään hämähäkinseitillä, tietenkin”, Sahramitassu vastasi.
”Käytkö sitten hakemassa sitä, ettei Nopsatassu vuoda kuiviin?” parantaja kysyi retorisella äänensävyllä. Sahramitassu nousi pikapikaa ja asteli seittivarastolle. ”Ota sitä roimasti.”

Haavani saatiin peitettyä, ja pääsin taas makaamaa petilleni.
”Kauanko joudun olemaan täällä?” kysyin. Sahramitassu vahti minua omalta pieneltä petiltään. Esikkolampi etsiskeli jotain yrttiä, unikonsiemenistä se taisi puhua.
”Ainakin tämän päivän ja seuraavan yön”, Esikkolampi vastasi lempeästi. ”Jos haavat vain lakkaavat vuotamasta.”
Oliko mahdollista, etteivät ne lakkaisi? Sykkeeni nousi hieman. Kai minä pystyin yhä jatkamaan soturioppilaana olemista?
”Ei huolta, nuo paranevat kyllä jos annat parantua”, Esikkolampi vastasi kuin tietäen, mitä ajattelin. Rauhoituin hieman. ”Ota tästä unikonsiemeniä, niin saat unen päästä kiinni. Lepo on tärkeää.”
Parantaja asteli viereeni, ja ojensi minulle kaksi pientä siementä lehtikäärössä. Eikö enempää? Nielaisin ruskeat pallurat pureskelemassa, sillä olin kuullut, että ne maistuvat kamalilta.
”Kauniita unia, Nopsatassu”, Sahramitassu virnisti kun olin asettunut mukavasti ylisuuren sammalpetini kulmaan. Katsahdin oppilaaseen hymähtäen.
”Päiväunet tekee hyvää kuule”, sanahdin ja suljin silmäni. Joen solina oli äärimmäisen rauhoittavaa, ja unikonsiemenien alkaessa vaikuttaa, nukahdin yllättävän nopeasti.

Näin unta pitkään aikaan.
Unessa oli käynnissä taistelu kahden kissajoukon välillä. Seurasin sitä sivusta. Alue oli minulle vierasta, mutta en katsellut ympärilleni. Seurasin kissoja. En tunnistanut toista joukkoa ollenkaan, mutta toisesta joukosta tunnistin muutaman klaanikissan. Olivatko kaikki sen puolen kissat klaanikissoja?
Taistelu oli ollut käynnissä jonkin aikaa, sillä muutama kissa oli kaatunut ja heidän ruumiinsa makasivat verisinä maassa. Klaanikissat runtelivat vihollisia ja viholliset runtelivat klaanikissoja. Sähinän ja murinan kuoro oli korviahuumaava. Taistelevien ja haavoittuneiden kissojen äänet piinasivat päätäni, ja unessa yritin sulkea korvani siltä. Miksi olin siellä?
Sitten huomasin isäni. Ruokoraita taisteli jotakuta valkomustaa kissaa vastaan keskellä kaikkea. Katseeni kiinnittyi heihin. Yritin huutaa isälleni. Hän ei kuitenkaan kuullut. Ruokoraita oli kova taistelija, katselin häntä kunnioittavasti. Selätä se toinen! Sitten, yhden huonosti suunnitellun väistöliikkeen seurauksena, valkomusta kissa sai iskettyä kyntensä isän kurkkuun ja viilsi siihen syvät avohaavat. Ruokoraita oli selkä minuun päin, en nähnyt hänen ilmettään, mutta isäni menetti täysin tasapainonsa ja kaatui maahan. Näin, kuinka hänen rinnuksensa oli värjäytynyt punaiseksi. Katselin kauhun vallassa, kuinka isäni haukkoi henkeä. Yritin huutaa hänelle uudestaan, kannustaa nousemaan takaisin ylös. Valkomusta kissa katseli Ruokoraitaa hetken ja otti sitten uuden kohteen johon hyökätä. Hän jätti isäni makaamaan puolikuolleena maahan, kurkku verta pulputen. Elämä hävisi isäni silmistä. Ei!

Heräsin sävähtäen ja nousin siirtäen etutassut alleni. Kylmä hiki valui niskasta, ja sai minut palelemaan. Sykkeeni oli koholla ja kuulin veren kohinan korvissani. Parantajan pesä oli tyhjä. Katsoin tassuihini, ja niitä käännellessäni mietin äskeistä untani. Oliko se enneuni? Todentuntuinen se ainakin oli. En muuten ollut nähnyt isääni kun tulin leiriin, missäköhän hän oli?
Yritin nousta paikaltani, mutta juuri silloin Esikkolampi asteli takaisin pesään.
”Kauanko nukuin?” kysyin ääni värähtäen.
”Sen verran että sain käytyä syömässä”, Esikkolampi vastas ja tuli viereeni katsahtaen haavoihini. ”Käyhän takaisin sammalille. Koskeeko sinuun? Haluatko lisää unikonsiemeniä?”
”Haluan lähteä”, vastasin nousten seisomaan. ”En tarvitse yrttejä. Haluan lähteä.”
”Joudut olemaan täällä vielä päivän. Käyhän takaisin makuulle niin haavat eivät ala vuotamaan”, parantaja kehotti ja kävi istumaan viereeni. En voinut tehdä muuta kuin totella. Käytyäni makaamaan pohdin taas untani. Pitäisikö siitä kertoa Esikkolammelle? Hänhän tiesi ennustuksista, koska hän oli parantaja. Ehkä hän osaisi kertoa, näinkö todella enneunta.
Silloin Simpukkapuro asteli parantajan pesään. Käänsin katseeni häneen sysäten uniajatukset pois mielestäni.
”Saisinko tulla käymään?” emoni kysyi Esikkolammelta. Parantaja nyökkäsi.
”Toki, jää niin pitkäksi aikaa kuin haluat”, naaras hymyili ja teki lähtöä ulos. ”Menen pitämään Sahramitassulle oppituntia yrteistä, joten etsikää meidät jos tulee jokin hätä.”
Emoni nyökkäsi, ja kun Esikkolampi oli poistunut pesästä, hän siirtyi viereeni pesälle ja kävi siihen makaamaan. Tyytyväisenä emon läheisyydestä siirryin lähemmäs Simpukkapuroa. Emoni alkoi nuolemaan rauhoittavasti niskaani.
”Haluatko puhua tapahtuneesta?” hän kysyi hiljaa. Mietin hetken.
”En”, vastasin ykskantaan. ”Ainakaan nyt.”
Simpukkapuro jatkoi niskani nuolemista. Sitten muistin, että Varjolehti oli järjestänyt meidät iltapartioon. Nythän minä en pääsisi sinne. Murhe nousi pintaan. Korvani painuivat taaksepäin surusta.
”Kuka minua nyt kouluttaa soturiksi?” kysyin ääni väristen. En suoraan emoltani, vaan ääneen, yleisesti. ”Tuleeko minusta soturia ollenkaan näillä haavoilla ja ilman mestaria?”
”Sinusta tulee hyvä soturi haavoilla tai ilman”, emoni lohdutti lopettamatta niskakarvojeni puhdistamista. ”Ja olen varma, ettei Taivastähti jätä sinua mestaritta. Jos Varjolehti on jäänyt eloon, sinulle nimitetään väliaikainen mestari, jonka avustuksella jatkat soturikoulutustasi.”
”Kuka?” kysyin. En totta puhuttuna olisi halunnut muita kuin Varjolehden, hänet mestariksi saaminen oli ollut minulle niin suuri kunnia.
”Se päätös on päällikön hoteissa”, Simpukkapuro vastasi. Painoin pääni murheellisena sammalille. Ruskearaidallinen naaras kietoi kehonsa ympärilleni niin hyvin kuin pystyi, ja jäi siihen. Emon läheisyys ja huomion saaminen tuntuivat hyvälle ja rauhoittavalle, vaikka se oli odotettua. Minua ei yhtään yllättäisi, jos hän kohta lähtisi Heinätassun luo sukimaan siskoni turkkia puhtaaksi. Äh, miksi minun piti ajatella taas negatiivisesti siskostani? Yritin kääntää ajatukset johonkin muuhun, mutta ensimmäinen asia mikä tuli mieleen, oli se äskeinen uni. Pitäisikö minun kertoa siitä emolleni? Miksi? Jotta hän voisi todeta ykskantaan kuin viattomalle pennulle, ettei uni ollut totta?
Leveä haukotus sai minut jättämään sen idean ja ottamaan paremman kylkiasennon emon lämmintä keho vasten. Simpukkapuron vielä sukiessa hieman päälakeani, taisin käydä uudestaan nukkumaan, tällä kertaa rauhallisemmin.

//Jatkamisidea muille: jokuhan voisi tulla katsomaan Nopsaa, kun tämän emo on lähtenyt, niin vähän myöhemmin iltapäivällä? :’3//

Nimi: Zare

22.04.2018 19:57
____________________________________________________

Nimi: Zare

22.04.2018 19:57
Poltetassu// 29kp
Omenatassu// 5kp
Nopsatassu// 28kp
Lumitassu// 15kp

Nimi: Lumitassu

21.04.2018 10:26
Säpsähdin, kun kuulin jonkun ulvaisevan. Olin harjoittelemassa Toivetuulen kanssa, ja myös mestarini katseli huudon suuntaan.
”Tule, Lumitassu”, hän maukui. ”Käydään katsomassa.”
Kiidimme ja näimme Nopsatassun, joka oli aivan haavoilla.
”Nopsatassu, mitä tapahtui?” Toivetuuli vaati saada tietää.
”Va-Varjolehti”, naaras änkytti.
”Missä hän on?” Aloin hätääntyä. Missä emoni oli?
”K-koira ve-vei hänet”, Nopsatassu maukui ja osoitti hännällään jonnekin. Äkkiä ympäristöni pimeni. *V-Varjolehti?*
”Emo!” Aloin ulvoa kohti suuntaa, jonne Nopsatassu oli näyttänyt. ”Emo! Varjolehti!” Yritin juosta, mutta Toivetuuli esti minua.
”Päästä irti!” Ulvoin. ”Haluan löytää Varjolehden!”
”Et voi enää pelastaa häntä, Lumitassu”, Toivetuuli naukui. ”Hän on poissa. Tai ainakin jossain meidän ulottumattomissamme.”
Jäin seisomaan paikalleni, tuijottamaan tyhjyyteen. *Poissa? Varjolehti on poissa!?* Riistäydyin irti Toivetuulen otteesta ja lähdin juoksemaan kohti leiriä, silmät sumeina kyynelistä.
Kiidin suoraan Takiaisroihun luokse ja hautasin kasvoni isäni täplikkääseen turkkiin.
”Mikä on, Lumitassu?” tämä kysyi huolestuneena. ”Mikä hätänä?”
”K-koira”, en meinannut saada sanaa suustani. ”Koira vei Varjolehden!”
Tunsin Takiaisroihun jähmettyvän, ja ymmärsin hyvin miksi. Näin Nopsatassun juoksevan leiriin ja hyökkäsin raivoissani tämän kimppuun iskien naaraan maahan.
”Sinä!” Sähisin. ”Mikset estänyt sitä? Sinun olisi pitänyt estää sitä!”
”Lumitassu!” Toivetuuli huusi. ”Ei se ole Nopsatassun vika!”
”Hänen olisi pitänyt estää sitä!”
”Ei tuon kokoinen oppilas voi mitään sellaiselle koiralle!”
”Sinä et ymmärrä mitään!” Käännyin huutamaan mestarilleni. ”Minun emoni saattaa olla kuollut!”
Sanani saivat Takiaisroihun värähtämään, ja Taivastähti tuli metelin hälyttämänä pesästään.
”Mitä täällä tapahtuu?” Kolli kysyi vaativalla äänensävyllä, ja Takiaisroihu nousi seisomaan. Minä jäin mulkoilemaan Toivetuulta, mutta kuuntelin toisella korvalla isääni.
”En ole varma mitä tapahtui”, Takiaisroihu maukui, ”mutta ilmeisesti Nopsatassu ja Varjolehti olivat harjoittelemassa, kun koira saapui ja vei Varjolehden mukanaan.”
”Vai niin.” Päällikkö vilkaisi minuun. ”Siksi siis olit niin hysteerinen.” Hänen äänensävynsä muuttui ankaraksi. ”Mutta se ei ole syy hyökätä klaanitoverin kimppuun, tiedäthän.”
Puna hälveni silmistäni ja tajusin, mitä olin tehnyt. ”Anteeksi, Nopsatassu”, mau’uin ruskeanvalkoiselle naaraalle. ”Ei ollut tarkoitus hyökätä kimppuusi. Olen vain niin huolissani.”
Nopsatassu tuli luokseni ja painautui minua vasten. ”Ymmärrän”, hän kuiskasi. ”Olisin itsekin jos Simpukkapuro olisi kaapattu.”
En kestänyt enää vaan juoksin ulos leiristä, juoksin kunnes löysin emon suosikkijoen. Hän kävi siellä aina kalastamassa. Huokaisin. Ehkä hän haluaisi, että minäkin kalastaisin. Asetuin veden viereen ja jäin siihen tarkkailemaan.

Palasin leiriin mukanani yksi särki. Takiaisroihu oli minua vastassa, silmän pyöreinä huolesta.
”Älä enää koskaan, siis koskaan”, isäni huohotti sukiessaan turkkiani, ”karkaa tuolla tavoin. Sinä säikäytit meidät kaikki!”
”Anteeksi”, mumisin ja vein kalani tuoresaaliskasaan. Takiaisroihu seurasi.
”Käypä sanomassa tuo Toivetuulelle.”
Vilkaisin isää välinpitämättömästi, ja tämän ilme muuttui ankaraksi. ”Se oli käsky.”
Huokaisin ja laahustin soturien pesälle, mistä Toivetuuli oli tarkkaillut meitä.
”Anteeksi, Toivetuuli”, mutisin itku kurkussa, ja mestarini katse muuttui lempeäksi.
”Ei se mitään, Lumitassu”, tämä maukui. ”Tulehan tähän.”
Epäröin hetken, mutta syöksyin sitten hetken mielijohteesta Toivetuulen viereen, painoin pääni tämän turkkiin ja annoin kyyneleiden tulla.
”Hys, Lumitassu”, Toivetuuli hyssytteli samalla kun suki turkkiani. ”Ei ole hätää.”
”M-mut-mutta”, nyyhkytin yrittäen puhua. ”M-mitä jos hän o-onkin k-k-kuollut?”
”Kyllä me vielä löydämme hänet”, Toivetuuli rauhoitteli.
Nostin pääni naaraan turkista katsoakseni tätä silmiin. ”L-lupaatko?”
”Minä lupaan.”

Nimi: Nopsatassu

18.04.2018 18:51
Auringonhuipun hetki oli mennyt jo jokin aika sitten. Kuljin Varjolehden perässä sohjoiseen pitkin lumeen tallattua polkua, joka johti harjoitusaukealle. Jännitys kihelmöi varpaissani, edessäni olisi ensimmäiset taisteluharjoitukseni. Toivottavasti mestarillani oli suunnitelma sille, mitä tekisimme.
Olimme lähteneet taisteluharjoituksiin minun aiemmasta pyynnöstäni. Jouduin vieläkin kulkemaan Varjolehden perässä kuten eilisen päivän tempauksesta aiheutunut rangaistus määräsi, mutta mustavalkea naaras oli antanut minun päättää, mitä tekisimme ennen iltapartioon lähtöä. Klaaninvanhimpien pesässä käymisen ja syömisen jälkeen minut oli raahattu Esikkolammen pesään, jossa sain tutustua pahanhajuisiin yrtteihin ja aivastelevan kissan pöpökantaan, kun ihanasti eksyin juuri niiden lentoreitille. Kävimme myös etsimässä hämähäkinseittiä parantajan varastojen täytöksi Esikkolammen pyynnöstä. Varjolehti vei minut myös vaihtamaan pari sanaa Taivastähden kanssa, ja nolona sain pyytää häneltä anteeksi toilailuani. Yritin paikata tilannetta sanomalla, etten se minä ollut joka Jokiklaanin päällikköä oli esittänyt, mutta mestarini ei oikein tykännyt. Taivastähti ei ollut onneksi ottanut tempausta pahalla, oli kuulemma ollut vain huolissaan voinnistamme.
Olisin halunnut käydä anteeksipyynnön verukkeella tapaamassa myös Taivaltassua ja Poltetassua, jotka olin huomannut päällikön pesästä poistuessamme, mutta Varjolehti ei antanut. Anteeksipyyntöjen aika oli hänen mielestään illalla. Oliko mestarini luullut että heti pesätoverini tavattuani kehittelisin jonkun huonon idean ja ajautuisin suurempiin ongelmiin? Meidän luottamussuhde ei siis ainakaan vielä ollut täydellinen.
”Miten sinulla ja Heinätassulla menee?” Varjolehti tiedusteli edestäni. Silmiäni räpäyttäen heräsin ajatuksistani, sitten tajusin että puheenaiheena oli Heinätassu. Korvani kääntyivät taaksepäin. Me oltiin menossa taisteluharjoituksiin, ei innostusta Heinätassulla tarvinnut pilata.
”Hän on minun sisko ja minä sen sisko”, mutisin kulkiessani. ”Ei siinä mitään ihmeellistä ole.”
”Et selvästikään pidä siskostasi”, Varjolehti totesi. Murahdin hiljaa. ”Sinun kannattaisi kuitenkin puhua siskostasi, niin mustasukkaisuus voi hellittää.”
Minua ärsytti se, miten hyvin Varjolehti tiesi tuntemuksistani. En halunnut myöntää olevani mustasukkainen, joten pysyin hiljaa. Lopulta minun oli kuitenkin pakko tiuskaista sisarusvihani syy.
”Heinätassu saa aina enemmän huomiota kuin minä” äsähdin turhankin kovaa. ””Hienoa Heinätassu, opit puhumaan”, ”Hienoa Heinätassu, tulit oppilaaksi”, ”Hyvä Heinätassu ettet lähtenyt siskosi tyhmään ideaan mukaan.”” Matkin aikuisten äänensävyä. ”Hiirenpapanat, enhän minä edes pyytänyt sitä mukaan Puhujantammelle!”
”Oletko miettinyt, että voisiko Heinätassun suosio johtua hänen ystävällisestä luonteestaan?” mestarini kysyi pysähtyen. Kurtistin kulmiani, jääden seisomaan mestarini perään. Vihjasiko naaras, että minulla on vaikea luonne enkä sen takia saanut huomiota? En minä periaatteessa ollut tahallani hankala, minä vain halusin ja haluan pitää hauskaa, eikä hauskanpito minulle tarkoita leirissä virumista, arjessa elämistä. Kerranhan täällä vain elettiin. En kuitenkaan todennut sitä ääneen, vaan pidättelin itseäni sylkäisemästä asiaa päin Varjolehden naamaa ja huokaisemalla: ”No kai Heinätassulla on sosiaalisempi luonne, mutta hän onkin nössö.”
Varjolehti virnisti.
”Jatkan mielelläni tästä asiasta keskustelemista myöhemmin –” Hienoa. Minä en. ”- mutta voisimme alkaa nyt harjoittelemaan taistelemista joten käännetään ajatukset siihen.”
Käänsin edelleen taaksepäin suunnatut korvat etuasentoon, ja astelin mestarini viereen. En ollutkaan huomannut, että olimme saapuneet harjoitusaukiolle. Se oli tyhjä, mutta lumessa oli sen verran tuoreita jälkiä että jotkut olivat varmasti olleet täällä hetki sitten. Eivätkös Kivitassu ja Virtasielu tulleet meitä vastaan hieman leiristä poistumisen jälkeen? He olivat tainneet olla harjoittelemassa täällä.
”Miten me voidaan harjoitella hyvin, kun lumi on tämmöistä sohjoa?” kysyin sitten.
”Harjoittelemalla”, Varjolehti naurahti ja asteli pensaattoman aukion keskelle. ”Tulehan. Voisimme harjoitella tarkkuutta ja refleksikykyjäsi.”
”Kuulostaa hyvältä.”
Työnsin ajatukset Heinätassusta muualle, ja siirsin keskittymiseni tähän hetkeen. Halusin jo päästä näyttämään taistelutaitoni ja päästä hiomaan niitä äärimmilleen. Loikin Varjolehden eteen ja kumarruin häntä kohti hyökkäysvalmiina. Anna tulla vaan!
”Odotahan, kuuntele ensin tehtävänanto”, Varjolehti hymyili kuin ei olisikaan hyökkäysaikeissa. Kurtistin jälleen kulmiani. Mitäs me sitten tehtiin jos ei taisteltu taisteluharjoituksissa? Siinä samassa mestarini polkaisi etutassullaan lunta minua päin. Kourallinen valkoista ainetta tupsahti päälaelleni. Yllätyin ja kavahdin kauemmas puistellen päätäni. ”Harjoittelet tänään refleksikykyä ja tarkkuutta lumisodan avulla.”
”Mitä?” kysyin yllättyneenä ja ehkä hieman ärsyyntyneenäkin. Tänään ei tosiaan ollut minun päivä. ”Miten lumisota tarkkuutta edistä? Tai refleksejä?”
”Katsos, sinun pitää väistellä heiteltyä lunta ja silti osua viholliseen. Usko pois, tämä on oikein hyvä harjoitus”, mustavalkoinen naaras vakuutteli hilpeä ilme kasvoillaan. Katselin häntä hieman kyseenalaisesti. ”Mitä jos otettaisiin kisa siitä, kumpi osuu toiseen enemmän?”
Tuhahdin.
”Mikäs siinä. Mutta emmekö me sitten oltaisi voitu harjoitella jossain muualla kuin täällä?” kysyin leppyen hetkellisestä ärsyyntymisestä.
”Tämä on vakava harjoitus, joten ei”, Varjolehti hymähti ja viskasi uuden annoksen lunta minua kohti. Tällä kertaa osasin väistää ja lähteä vastahyökkäykseenkin. Potkaisin takatassuillani lunta mestariini päin. Varjolehti yritti väistää kierähtämällä, mutta lumi osui häntä silti kintereille.
”Piste minulle!” huudahdin ja heitin lunta uudestaan. Kilpailuhenkinen minäni alkoi saada otetta mielestäni. Harmikseni Varjolehti osasi jo väistää heittämäni lumikasan, ja häntä heilahtaen hän polkaisi ison määrän lunta maasta minua päin. Se lensi ihan päin naamaa, joten en osannut väistää tarpeeksi nopeasti oikeaan suuntaan ja sain lunta korvilleni.
”Ha! Piste minulle!” Varjolehti huudahti.
”Hei!” virnistin ja otin tukevamman asennon kunhan olin ensin puistellut lumet naamaltani. Tämähän oli ihan mukavaa! ”Tästä saat!”
Olin juuri potkaisemassa kummallakin etutassullani lunta Varjolehteä päin, kun haukahdus jähmetti meidät molemmat. Varjolehden selkäkarvat nousivat pystyyn, ja niin taisivat myös minunkin.
”Koira”, mestarini vakavoitui ja pälyili ympärilleen. Koira? En ollut koskaan nähnyt sellaista, vain kuullut juttuja. Minua alkoi pelottamaan.
”Lähdetään leiriin”, sanoin.
”Ei, emme voi johdattaa sitä sinne”, Varjolehti sanoi vakavana. ”Pysy paikallasi.”
Silloin suuri, ruskeaturkkinen otus hölkötti kummankin näköpiiriin. Koira oli melkein kaksi kertaa minua isompi. Luimistin korviani. Tuliko se suoraan meitä päin?
”Sehän tulee tänne”, äsähdin hätää äänestä paistaen. Koira oli huomannut meidät, ja lähti nyt hurjalla laukalla saavuttamaan. Otuksen suusta valui kuola, kun se suu auki syöksyi meitä kohti. Oliko sen kaulassa joku pömpeli? Oliko tuo jonkun kaksijalan koira?
”Nopsatassu, juokse”, Varjolehti käski. Kuulin mestarini sanat, mutten pystynyt liikkumaan. En ollut koskaan nähnyt koiraa, joten pelko jähmetti raajani. Koira oli huomannut minut ja lähestyi edelleen vauhdilla. Väliä oli enää muutama ketunmitta, koira saisi minut kiinni yhdellä loikalla. ”Nopsatassu!”
Sitten tajusin hyökätä. Kumarruin ja loikkasin voimalla suoraan kita auki lähestyvää koiraa kynnet esillä. Yritin saada otetta koiran kuonosta, mutta se väistikin ja haukkasi minut lavoista suuhunsa yhdellä yksinkertaisella heilautuksella. Seuraavaksi huomasin roikkuvani ruskeaturkin suussa.
”Nopsatassu, pyristele irti!” Varjolehti huudahti ja hyökkäsi koiran kimppuun sivaltaen tälle poskeen haavan. Koira ei kuitenkaan ollut moksiskaan, ja alkoi tehdä lähtöä. Tajusin sen kuljettavan minua poispäin mestaristani.
”Varjolehti!” huusin hädissäni ja yritin rimpuilla ja raapia itseäni irti koiran hampaista. Se kuitenkin kiristi otettaan ja tunsin, kuinka sen kulmahampaat upposivat kivuliaasti nahkaani. ”Aaaa, päästä irti!”
Sen jälkeen kaikki kävi nopeasti. Varjolehti juoksi koiran kiinni ja hyökkäsi sen kylkeen kynsin hampain. Yritin kynsiä koiran silmiä lämpimän veren valuessa lapojani pitkin, mutta koiran paksu kaulusturkki oli tielläni. Varjolehti oli ilmeisesti kavunnut koiran selkään ja iski nyt sen korviin. Koira vinkaisi, päästi otteensa irti ja riuhtaisi minut voimalla kauemmas. Tunsin riipivän kivun lavoissani kun iskeydyin maahan. Koira oli repinyt hampaillaan niistä isot palat nahkaa mukanaan, jotka nyt roikkuivat sen tappajanhampaissa kiinni. Adrenaliinin virratessa yritin hyökätä koiraa kohti, joka oli saanut niskaotteen hirmuisesti sähisevästä Varjolehdestä, mutta kipu oli liian suuri ja koira lähti hölkäten poispäin.
”Senkin ketunläjä, et vie mestariani!” ulvoin ja yritin lähteä heidän perään. Jalkani kuitenkin pettivät alta ja kaaduin nenälleni hankeen, joka punertui verestäni. Koira oli tainnut aiheuttaa lihasvaurion lapojeni kummillakin puolille. Sitten koira katosi kokonaan näkyvistäni. ”Apua! Tulkaa joku auttamaan!”
Yritin vielä kerran lähteä juoksemaan, mutten pystynyt. Jäin makaamaan kyljelleni lumihankeen. Kyyneleet nousivat silmiini. Varjolehti oli joutunut koiran hampaisiin minun takiani. En kyennyt puolustamaan häntä. Itku nyki kehoani. Lapojen avohaavoista valuva veri värjäsi paitsi turkkini, myös lumen ympäriltäni valkoiseksi.
”Apua.. Pelastakaa Varjolehti..”

//pahoittelen tönkköä tarinaa, olen liian innoissani yhdestä trailerista keskittyäkseni kunnolla x) Mutta haluaisiko joku jatkaa kuulemalla Nopsan huudot ja saapumalla paikalle?//

Nimi: Omenatassu

16.04.2018 23:03
Leirissä huomasin, että muut oppilaat todella olivat vielä poissa. Pääsimme kuitenkin nukkumaan, koska soturit tulisivat varmasti kadonneiden oppilaiden kanssa. Pääsin asettumaan makuusijalleni, mutta oloni yhä levoton. Olin ollut oppilas jo jonkin aikaa ja tämä oli ensimmäinen kerta, kun joku oli kadoksissa tällä tavoin. Olin juuri nukahtamassa, kun kuulin muiden oppilaiden äänet.

Aamulla huomasin kaikkien tulleen takaisin seikkailultaan. Olin iloinen heidän paluustaan, mutten tiennyt, mitä ajatella Nopsatassusta. Vasta vähän aikaa sitten nimitetty oppilas hakemassa ongelmia ensimmäisellä kokoontumisen aikana. Puhumattakaan mielipiteidemme eroavaisuudesta. Tunsin ellen tuntisin Nopsatassua yhtään paremmin hänkään ei pitänyt minusta. En ollut tunnettu toisten tuomitsemisesta. Ehkä erilainen lähestyminen auttaisi parantamaan välejämme. En kuitenkaan aikonut lähestyä oppilastoveria välittömästi. En myöskään vältellyt häntä. Satuimme vain kulkemaan eri puolilla leiriä tai partioissa sopivasti. Toinen olisi sanonut, että välttelin kontaktin tekemistä hänen kanssaan, mutta olisin varmasti väittänyt vastaan. Tai sitten olisin myöntänyt sen. En tiennyt, mitä ajatella asiasta.

Ilta saapui ennen kuin huomasinkaan ja olin käynyt keskusteluja useimman oppilaan ja soturin kanssa. Miettien aina ensimmäisenä, ettei heillä ollut tekemistä tai tehtäviä suoritettava. En tahtonut häiritä heitä. Jouduin pysymään pois parantajan pesästä, koska olin kuulemman liiankin avulias. Keskustelut klaaninvanhempien kanssa olivat päivän parhaat hetket. Ainoat häiriöt olivat, jos mestarini kaipasi minua tai minun oli osallistuttava partioon.

Nimi: Poltetassu

15.04.2018 13:21
Katselin tassujani hiljaa. Katumus paineli rintaani ankarasti ja en huomionut ketään ympärilläni, kun odotin että muut mestarit saivat loput oppilaat kiinni. Yksi soturi oli jäänyt kanssani odottamaan, olin nimittäin ollut ainoa oppilas, joka ei ollut lähtenyt juoksemaan pakoon.
"Miksi teit sen taas?" Tuttu kysymys kantautui korviini. Vedin syvään henkeä. En aikomut todellakaan sanoa, ettei tämä ollut minun ideani tai etten oikeastaan hallunnut olla mukana. Tehty mikä tehty.
"Ähh... Se oli taas yksi tyhmistä ideoistamme", vastasin hiljaa. Riekkotäplän hännän kosketus selälläni sai minut sävähtämään.
"Tämä ei ole tapaistasi ollenkaan, Poltetassu. Onko sinulla jokin asia, joka vaivaa sinua?" Riekkotäplän kysymys yllätti minut, ennen kuin ehdin edes miettiä mitä tein seuraavaksi, tempaisin pääni ylös silmät valtavina. Katsoin mestariani ja kysyin:
"Ei! Mistä sinä sellaista päähäsi sait?" Oikeasti, olin nyt onnistunut olemaan väärällä paikalla väärään aikaan. Tapahtuma oli niin tyhmä, että minun piti keskittyä etten alkaisi nauramaan kesken puhuttelun. Purin alahuultani ankarasti, Riekkotäplä tulkitsi tämän eleen väärin.
"Jotain on siis tapahtunut?" Hän kysyi ja kuulosti huolestuneelta. Lätkähdin maahan naamalleni ja aloin hytkymään hiljaisen naurun mukana.
"Poltetassu?" Riekkotäplä alkoi kuulostaa jo hätääntyneeltä, kun kolli tiputtautui viereeni maahan. Nostin pääni ylös, nauraen tyhmästi.
"Ei minulla mitään hätää ole, tämä tilanne on vain niin tyhmä että huh!" Sain änkytettyä nauruni seasta. Riekkotäplä vain alkoi pudistella päätään ja nousi ylös. Nauruni alkoi viimeinkin rauhottumaan, kun muut oppilaat ja soturit tulivat takaisin. Taivaltassu oli litimärkä ja osasin arvata, että ystäväni oli päättänyt ottaa mukavan pulahduksen veteen paetessaan klaanimme varapäälikköä. Taivaltassu katsoi minua oudosti ja tajusin, että näytin varmaan hyvinkin edustavalta maatessani pitkittäin kylmällä maalla. Nousin huterasti jaloilleni ja ravistelin turkkiani armokkaasti. Lopulta kaikki olivat koossa ja pystyimme lähteä liikkeelle. Pysyttelin Taivaltassun lähellä.
"Hiirenapapanat, meidän täytyy juosta leiriin, on jo niin myöhä", varapäällikkömme ärähti ja vilkaisi taakseen, soturi nyökkäsivät ja lähdimme juoksemaan. En ehkä ollut maailman nopein kissa, mutta kestävä kyllä. Joku alkoi hengittämään raskaammin takanani, vielä kun minun oma hengitykseni tuli tasaisina puuskahduksina ulos. Vilkaisin Taivaltassua, joka viiletti vierelläni märkä turkki kuivuen. Hän vilkaisi minua samaan aikaan.

Saavuttuamme leiriin, Takiasroihu päätti että saisimme kuulla rangaistuksistamme vasta aamulla sillä oli jo aika myöhä ja suurin osa kissoista oli jo nukkumassa. Huokaisin hiljaa helpotuksesta ja lähdin kävelemään kohti oppilaitten pesää, muut oppilaat vanavedessäni. Jokainen oppilas meni omalle paikalleen, Taivaltassu värähti kylmästä. Olin vähäksi aikaa unohtanut, etttä hän oli käynyt uimassa ja hänen turkkinsa oli varmasti vielä kostea ja nyt kylmä. Taivaltassu painui omalle pedilleen, painoin kylkeni hänen selkäänsä vasteen. Hän nosti yllättyneenä päänsä ja katsahti minuun kulma koholla.
"Sinulla on vielä kostea ja kylmä turkki, en oikein halua että sairastut", sanoin silmät kiinni. Taivaltassu hymähti ja painoi päänsä alas. Kaikki pimeni, kun uni nappasi minut omaan maailmaansa.

Heräsin, kun tunsin jonkun tökkäävän kylkeäni terävästi, muttei kauhean kovaa. Räväytin silmäni auki, nostaen pääni ylös. Tulin kasvotusten Nopsatassun kanssa. Hän oli noussut omasta pedistään ja nyt istui edessäni tuima ilme kasvoillaan.
"Lopeta tuo raapiminen ennen kuin herätät kaikki muutkin vielä", hän ärisi matalalla äänellä, jottei herättäisi muita.
"Mikä raapiminen?" Töksäytin hiljaa.
"Voi... Sinä olet raapinut sitä lattiaa niinkuin riivattu jo vähän aikaa", naaras napautti takaisin ja viittasi lattiaa. Katsahdin alas ja huomasin, että kynteni olivat tosiaan esillä ja lattiass oli pieniä jälkiä kynsistäni. Vetäisin kynteni piiloon ja kuiskasin:
"Anteeksi. Ei ollut tarkoitus herättää."
"Saat anteeksi, mutta meni jo. Olen jo hereillä. Ole kiitollinen, ettei muut ole", hän sanoi. Nyökkäsin ja tunsin häpeän polttelevan rinnassani, vetäessäni tassuni vatsan alle. En ollut edes tajunnut, että raavin lattioita unissani. Katselin kynnen jälkiä, jotka näin varhaistakin varhaisemman auringon valon ansiosta. Ne olivat epäselviä ja näki ne vain, jos keskittyi. *Miksei Taivaltassu ole sanonut mitään? * Tajusin kuitenkin, että Taivaltassu oli nukkuja, joka pienistä heräisi, joten hän tuskin edes tiesi oudosta nukkumistavastani. *No sentään Nopsatassun herätti minut, jotta lopettaisin sen. Hän ei kyllä varmaan tehnyt sitä minun vuokseni, vaan oman nukkumisensa tähden, mutta hyvä vain kun teki*, ajattelin kun suljin silmäni taas.

Jälleen kerran, joku tökki kylkeäni. Tällä kertaa, se ollut kovaa tai edes terävää. Aukaisin hitaasti silmäni, ja halusin sulkea silmäni saman tien. Edessäni seisoi isäni ja mestarini. Huomasin, että Taivaltassu, Sihutassu ja Nopsatassu olivat kadonneet. Hekin olivat varmaan saamassa omaa puhutteluaan. Hiillostassu aukaisi yhtä silmäänsä, minua vastapäätä ja virnisti pahansuovasti. Ihmettelin, että miten hän jaksoi edes vielä katsoakaan minua, eikö yksi Taivaltassun löylytyksistä ollut tosiaankana tarpeeksi? Tai no.. Taivaltassuhan ei ollut tässä nyt. No ilmankos.
"Tule, pidämme puhuttelun nyt", isäni sanoi ja nousin ylös.

Puhuttelu oli uuvuttava ja jätti synkän piirin roikkumaan ylleni, kun raahauduin hitaasti leirin laidalle. Ajattelivatkohan muut klaanilaiset, että oli huono oppilas, ongelmien aiheuttaja? Ajatus, että olin ensimmäisenä päivänäni miettinyt, että minkälainen se sellainen oppilas oli, joka rikkoi sääntöjä tai ei kuunnellut mestariaan. Aloin sukimaan jalkojeni turkkia. Taivaltassu tuli jonkin ajan päästä viereeni istumaan.
"Kuinka paha se oli?" Hän kysyi.
"No jaah.. Enpä osaa sanoa. Sen tiedän, etteivät he ainakaan tyytyväisiä olleet missään nimessä. Kai he siitä leppyvät. Olen vain iloinen jos Hiillostassu käsittää pysyä kaukana näköpiiristäni", tuhahdin hiljaa. Taivaltassu hymähti myöntyvästi.
"Olen vain iloinen, etten saanut kunnolista rangaistusta. Minulta kiellettiin kyllä taisteluharjoitukset", mumisin. Taivaltassu katsasti minuun taas.
"Jaa.. Aika mielenkiintoinen rangaistus, pakko myöntää", hän naukaisi.
"Niinpä. No, en ala vaatimaan pahempaa, tyydyn mielummin tähän", vastasin. Oikeastaan olin aika kiitollinen, ettei minun tosiaan tarvinnut harjoitella taistelua. Pelkäsin, että Riekkotäplä haukkuisi minut lyttyyn. Pelkoni oli tyhmä, mutta en voinut sille mitään. Tiesin, ettei Riekkotäplä tekisi niin. Olin oppilas, jolla oli paljon opittavaa vielä.
"Meillä on ollut kyllä aivan kauhea tuuri viime aikoina", sanoin hetken hiljaisuudem jälkeen, vino hymy huulillani.
"Ai niinkö luulet? Mistäs sinä sellaisen ajatuksen päähäsi sait?" Taivaltassu kysyi sarkastisesti, pudistellen päätään.
"Ei mitään hajua. Pieni veikkaus vain", nurisin takaisin. Siitä hyvästä Taivaltassun häntä mätkähti hellästi kuonoani vasten.
"Hei!" Älähdin kun pomppasin jalolleni, muka närkästyneenä. Taivaltassu virnisti.
"No hei. Mitäs siinä mulkoilet?" Hän kysyi haastavasti. Kyyristyin jännittäen lihaksiani. Epävarmuuteni sulkeutuivat mielestäni, kun keskityin vain Taivaltassuun. Taivaltassun virne vain leveni, ja saatoin nähdä kollin lihaksien värähtelevän tämän turkin alla kun hän valmistautui väistämään ja varmaan juoksemaan pakoon. Sitten ponkaisin häntä kohti, ystäväni hypähti taaksepäin ja näpäytti jälleen hännällään korviani.
"Sinä senkin...!" Murahdin leikkimielisesti ja ampaisin häntä kohti. Nyt ehdin läpäyttää kollin lapaa ja lähdin juoksemaan henkeni edestä.
"Etköhän ole jo juossut pakoon jo tarpeeksi?" Taivaltassun ääni huusi takaani. Virnistin vahingoniloisesti ja huusin takaisin:
"En se minä ollut vaan sinä! Pitäisikö minunkin hypätä jokeen vastuuta pakoon? Toimiko se hyvin?" Taivaltassu älähti ja kuulin hänen askeleitten nopeuden kiihtyvän.
"Kuules...!"

Minut oli määrätty rajapartioon ja hölkkäsin loppua partiota kohti, joka seisoi sisäänkäynnillä. Siinä oli isäni ja emoni myös. Sydämeni tuntui tipahtavan vatsani pohjalle ja hidastin hölkkäni matelevaan kävelyyn.
"Olen todella pettynyt Poltetassuun. En tiedä mitä hänen kanssaan pitäisi tehdä", emoni Purohäntä sanoi isälleni. Isäni katseli kumppaniaan kulmat kurtussa.
"Tämä voi vain olla ohimenevä vaihe. Kyllähän sinä ja minä kummatkin menimme sen uhmakkaan vaiheen läpi", isäni sanoi. Purohäntä huokaisi.
"Mutta hän on niin fiksu. En uskoisi, että hän tekisi jotain niin tyhmää. Hän tietää, että odotimme häneltä toista kuin Hiillostassulta", emoni huokaisi päätään pudistellen.
"Hän on vielä nuori. Kyllä hän siitä kasvaa", Roihukynsi vastasi. Emoni tyytyi nyökkäämään. Hiivin heidän ohitseen korvat luimussa, häpeä taas pistellen minua ilkeästi.
"Poltetassu?" Purohännän ääni sanoi yhtäkkiä. Pysähdyin ja nostin katseeni vanhempiini. Purohännän kasvoilla oli hätääntynyt ilme. Pudistelin päätäni heille ja kävelin partion hännille. *Miksiköhän olemme vielä tässä, odotammeko jotakuta?*
"Tuhkatassu! Siellähän sinä olet", yksi sotureista tokaisi, kun kyseinen oppilas viimeinkin pääsi luoksemme. Tutkin oppilasta hetken aikaa katseellani, ennen kuin ajatukseni katkesivat kun partio lähti liikkeelle.

Nimi: Zare

11.04.2018 15:31
_______________________________________________________

 

©2018 Metsäketo - suntuubi.com