Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Myrskyklaani Jokiklaani Tuuliklaani Varjoklaani  Tähtiklaani Erakot ja kotikisut

 

Tuuliklaanilaisten tarinat

 

 1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Zare

20.09.2018 19:57
______________________________________________

Nimi: Zare

20.09.2018 19:57
Palotassu// 21kp
Savuturkki// 6kp, 5kp

Nimi: Savuturkki

15.09.2018 23:17
Jokaisella askeleella tahdoin löytää kolon, mihin piiloutua. Olin lähes valmis viettämään kokonaisen viikon mäyrän pesässä enemmin kuin mitä olin tekemässä. Emoni katse painoi niskaani, kun aloin lähestyä Tammiviiltoa. Kuin liekeistä pakeneminen tuntui pennun leikiltä. Puhuminen tunteista kenelle tahansa muulle kuin emolleni vaatimillessäni todellisen hiirenaivoisen hetken. Puhumattakaan juuri sille kissalle, josta välitin enemmän kuin mistään muusta elämässäni. Samanlaiset ajatukset painoivat mielessäni niin, etten enää keskittynyt, koska olisi tarve pysähtyä. Matkan tekoni päättyi nolosti lähes törmäten Tammiviiltoon, jos tämä ei olisi pysäyttänyt ajatuksia koskesttamallla minua otsaan. Tunsin, kuinka nolosti punastui tilanteesta, joten yritin toimia vähemmän epäilyttävästi. En tiennyt lainkaan, upposiko selitykseni ilman antamatta mitään ilmi.
"Ei se mitään ole vain varovainen ensi kerralla", kolli vastasi viileästi. Olin täysin kykenemätön lukemaan tilanteesta mitään, mutta tiirailin emoni suuntaan, jonka katse iski kuin haukan kynnet turkkiini.
"Tuota.. mmh.. Tavallaan haluaisin keskustella kanssasi. Kahden kesken..." sain lopulta mumistua ulos. Ensin vältellen kollin katsetta, mutta aloin etsiä merkkejä, mistä tahansa mitä Tammiviilto saattoi ajatella käytöksestäni ja pyynnöstäni.

Nimi: Savuturkki

29.08.2018 18:16
Partio, joka oli lähtenyt tarkistamaan reviirit toi mukanaan huonoja uutisia. Reviirit olivat kelvottomat asuttavaksi eikä riistaa olisi tarpeeksi pitkäksi aikaa. Yhdessä klaanipäälliköt olivat päättäneet, että klaanit etsisivät uuden kodin, mutta missä tämä uusi koti olisi.
Eivät klaanit voisi vain lähteä sokeina hakemaan kaikille kelvollista aluetta. Tähtiklaani olisi anettava merkki, minne olisimme matkalla, koska voisimme löytää alueen asua klaaneille, mutta entä Tähtiklaani? Vain heidän alaan voisivat päälliköt saada yhdeksän henkeä ja päällikkönimensä sekä parantaja tarvitsivat Tähtiklaanin opastusta omalla matkallaan.

Kipeät muistot iskivät mieleeni, kun katselin klaanitovereitani. Kuutamonkatseen olisi pitänyt olla heidän joukossaan, mutta Aamusammaleen kertoman mukaan tämä oli menehtynyt liekkeihin. Aamusammal oli sen lisäksi joutunut menettämään oman sisarensa Kuupuron. Viestin vieminen ei ollut helppoa, kun olin valmis lyyhistymään, kun olin tajunnut, ettei pystyisi pelastamaan Kuupuroa. Katseeni näki pian Vaahterakasvon veljen Tammiviillon. Olin kiitollinen, että kolli oli selvinnyt turvaan ilman hengenvaarallisia vammoja. En ollut kuitenkaan saanut itseäni keskustelemaan tämän kanssa.
"Ei se riista suuhusi kävele, jos pysyt paikoillasi. Joku toinen on nappaava sen, jos et ala toimia", emoni ääni puhui vierestäni. Kallistin päätäni ja suljin silmäni ennen kuin otin syvään henkeä.
"Tiedän sen kyllä, mut..." ehtisin lausua, kun emoni laski häntänsä suuni eteen.
"Ei muttia. Lopeta olemasta hiirenaivo ja puhu hänelle", emoni sanoi ystävällisesti, mutta selvästi painostan.
"Hyvä on. Hyvä on. Hyvä on. Minä menen", sanoin antaen lopulta periksi ja lähdin kohti Tammiviiltoa. Emo hymyilen omahyväisesti.

Nimi: Palotassu

28.08.2018 17:54
"Muistatko mihin hierakkaa käytetään?" Hiirikuono kysyi. Mietin hetken. Yrttituntemukseni oli vielä hyvin vähäistä, sillä olin ollut oppilaana niin vähän aikaa.
"Naarmuihin ja kipeisiin polkuanturoihin", vastasin epäröiden.
"Aivan. Se on siis hyödyllistä pitkällä matkalla", mestarini vastasi. Partio, joka oli lähtenyt tarkistamaan reviirit oli tuonut mukanaan huonoja uutisia. Reviirit olivat tuhoutuneet ja yhdessä klaanipäälliköt olivat päättäneet, että klaanit etsisivät uuden kodin. Kaikkien klaanien parantajat tarkistivat nyt varastojaan ja miettivät, mitä yrttejä kannattaisi kantaa mukana ja mitä kannattaisi vain etsiä paikan päältä jos niitä tarvittaisiin.
"Pitääkö sitä etsiä lisää?"
"Ei, sitä on tarpeeksi. Voisit kuitenkin etsiä kamomillaa ja ehkä katajanmarjojakin."
"Miltä kamomilla näyttää?" Tiesin, miltä katajanmarjat näyttivät, mutta kamomilla ei kertonut minulle mitään.
"Kamomillassa on valkoisia kukkia, joissa on keltainen keskus."
"Mihin kamomillaa ja katajanmarjoja käytetään ja mistä löydän niitä?" kysyin.
"Kumpikin antavat voimia. Katajanmarjoja löytyy tietenkin katajista. Kamomillaa löytyy vain kaksijalkojen puutarhoista, joten ehkä sinun kannattaa ottaa toinen kissa mukaasi kaiken varalta", Hiirikuono selitti.
"Menisin mieluummin yksin", maukaisin.
"Oletko varma? En halua, että jäät kaksijalan vangiksi. Siitä oli paljon vaivaa joitakin aikoja sitten", Hiirikuono epäili.
"Olen varma." Viihdyin hyvin yksin ja kaipasin taukoa varaleirin hälinästä.
"Voisin olla huoletta, jos joku tulisi mukaasi."
"Minä kyllä pärjään", vakuutin.
"No, hyvä on. Mutta jos et palaa selvästi ennen auringon laskua, aion lähettää jonkun perääsi", Hiirikuono naukaisi.
"Palaan ennen kuin huomaatkaan", lupasin. Astuin ulos kaksijalanpesästä kirkkaaseen päivään. Tunnelma oli erilainen kuin ennen partioiden palaamista. Tieto siitä, että järveltä pitää lähteä hermostutti kissoja. Päätin mennä ensin hakemaan katajanmarjoja ja suuntasin askeleeni läheiseen pieneen metsikköön. Maasto oli epätasaisempaa kuin mihin olin tottunut ja muutaman kerran meinasin keikahtaa kumoon. Metsikön reunassa oli pieni, kuiva kallioalue ja ilokseni huomasin käppyräisen katajan kallion juurella ja pieniä sinisiä marjoja sen oksilla. Nostin maasta pudonneen vaahteranlehden. Se oli tarpeeksi iso marjojen kantamiseen. Tassutin katajan luokse ja ravistin sen oksia hieman. Muutama marja putosi maahan ja kieritin ne vaahteranlehdelle. Ravistin uudestaan, mutta vain yksi putosi ja ymmärsin, ettei taktiikkani selvästi toiminut. Yritin sitten kynsillä irrottaa niitä oksistaan, mutta onnistuin vain murskaamaan niitä ja sotkemaan kynteni siniseen marjatahnaan. Tartuin yhteen varovaisesti hampaillani ja sain sen vedettyä irti. Vaikutti siltä, että hampaat toimivat parhaiten. Yksittäin kerääminen oli hidasta ja muutama murskautui suussani, mutta pian minulla oli mukava määrä marjoja. Kasasin ne lehden keskelle ja olin juuri nostamassa lehteä hampaisiini kun kuulin äänen takaani.
"Mitä sinä teet?" Säpsähdin ja käännähdin ympäri. Kysymyksen oli kysynyt valkean ja oranssin kirjava naaras. Hän katsoi minua meripihkanvärisillä silmillään. En ollut nähnyt häntä ennen enkä ollut täysin varma mihin klaaniin hän kuului, mutta hän tuoksui samankaltaiselta kuin Pujopilkku ja Hohtolehti, vain ilman yrttien hentoa tuoksua. Hän varmaankin kuului Myrskyklaaniin.
"Um, kerään katajanmarjoja", vastasin.
"Miksi?"
"Ne antavat voimaa pitkällä matkalla", kerroin.
"Vai niin, mutta miksi sinä olet täällä keräämässä niitä? Autatko parantajia rangaistuksena?" myrskyklaanilainen maukui.
"En. Oikeastaan olen parantajaoppilas. Teen tätä ihan vapaaehtoisesti."
"Ai. Anteeksi, jos kysyin tyhmiä. Olen Kirsikkatassu", naaras kertoi.
"Olen Palotassu", esittäydyin. Syntyi hetken kiusallinen hiljaisuus. "Millaista on olla myrskyklaanilainen? Kai siis olet myrskyklaanilainen, en oikein vielä erota klaanien tuoksuja", yritin rikkoa hiljaisuuden.
"No, minulla ei ole mihin verrata, mutta se on hienoa. En kyllä ehtinyt oikein tutkia reviiriämme kunnolla ennen kuin se paloi", Kirsikkatassu maukui.
"Niin, en minäkään. En ole ollenkaan tottunut tälläisen metsään", totesin ja katselin ympärilleni metsässä.
"Totta, sinähän olet tuuliklaanilainen. Elätte paljaalla nummella ja nukuttekin taivasalla", Kirsikkatassun äänensävy oli erilainen aivan kuin ajatuskin nummesta inhottaisi häntä.
"Olemme lähempänä Hopeahäntää ja Tähtiklaania kun ei ole puita peittämässä taivasta", mau'uin ylpeänä.
"Puut suojaavat meitä ja voimme kulkea ilman, että meitä huomataan."
"Meidän ei tarvitse piiloutua, sillä olemme nopeasta kuin tuuli", puolustauduin. Pieni kiistamme keskeytyi pian.
"Kirsikkatassu! En sanonut, että saat lähteä kuljeksimaan." Harmaaraidallinen kissa ilmestyi puiden takaa.
"Anteeksi, Virnalaukka." Kirsikkatassu tuijotti tassujaan kiusaantuneena. Ilmeisesti toinen kissa oli hänen mestarinsa. "Halusin vain nähdä, mitä täällä tapahtuu."
"Keräsin katajanmarjoja", selitin, sillä tunsin tarpeen selittää, miksi Kirsikkatassu oli harhautunut tutkimaan.
"Anteeksi, jos Kirsikkatassu vaivasi sinua. Hän on hieman liian utelias", Kirskikkatassun Virnalaukaksi kutsuma kissa naukui.
"Ei se mitään. Olin jo valmis." Kirsikkatassu katosi puiden sekaan mestarinsa kanssa ja jäin hetkeksi seisomaan paikoilleni. Myrskyklaanin oppilaan yllättävä ilmestyminen oli saanut ajatukseni raiteiltaan. Hetken seisoskelun jälkeen muistin, että minun piti viedä katajanmarjat Hiirikuonolle. Kieritin yhden karanneen marjan takaisin lehdelle ja poimin lehden kummankin sivun sitten suuhuni niin, että lehti muodosti pienen kupin, joka piti marjat sisällään. Varovasti palasin samaa reittiä, jota olin tullut. Muutama marja putosi maahan matkalla, mutta sain suurimman osan turvallisesti takaisin.
"Saitko jo kaiken?" Hiirikuono vaikutti yllättyneeltä.
"En ole vielä hakenut kamomillaa", oikaisin.
"Aivan", Hiirikuono maukaisi. "Kuule, sain kaiken jo valmiiksi, niin sopiiko, jos tulen mukaasi. Voin katsoa, jos löytyy lisää yrttejä eikä minun tarvitse pelätä sinun jäävän kaksijalan nappaamaksi", hän jatkoi. Olin helpottunut. Hiirikuono oli minulle jo melko tuttu, joten tunsin oloni mukavaksi hänen seurassaan.
"Tietenkin sopii."
"Hyvä. Odotas hetki. Tulen aivan kohta."

Nimi: Zare

28.08.2018 17:12
_________________________________
Palotassu// 28kp
Viimajalka// 60kp

Nimi: Viimajalka

20.08.2018 18:43
//K-13 sisältövaroitus koskien tarinan loppuosaa//

Orastava ilta hämärsi ympäristöä ja värjäsi puolipilvisen taivaan kauniisiin sävyihin. Olin etsimässä hierakkaa kaksijalan pesän puutarhasta Hiirikuonon pyynnöstä, sillä monet tarvitsivat naarmuihinsa jotain rauhoittavaa yrttiä. Hiirikuono oli Tuuliklaanin uusi parantajanaaras, joka otti uuden arvonsa vastaan vasta muutama päivä sitten. Juolavirta oli nimittäin valitettavasti kuollut voimakkaaseen savumyrkytykseen vasta turvapaikkaamme pääsyn jälkeen.
”Kuvailisitko uudelleen hierakan ulkonäön?” apunani ollut Lokin laumalainen, Zeke, pyysi kohteliaasti. Kuvailin toiseen otteeseen yrttiä: suuret, sulan muotoiset lehdet, jotka kasvoivat voikukan lehtien tapaisesti, haju voimakas. Hiirikuono oli tietysti kertonut minulle kasvin ulkonäön, enhän minä muuten olisi tiennyt.
Samalla, kun etsiskelin hierakkaa hiirenkorvien keskeltä läheltä kivimuuria, joka rajasi puutarhan, kuulin Zeken huikkaisevan minut luokseen. Peruutin ulos puskasta ja ravasin mustan kollin luokse puutarhassa olevan pienemmän kaksijalan pesän viereen.
”Siinähän sitä on”, puhahdin tyytyväisenä, kun näin Zeken löytämän, isolehtisen kasvin, joka kasvoi yhdessä ryppäässä. ”Kerätään se talteen vielä ennen auringonlaskua.”
Zeke nyökkäsi, ja aloimme kerätä lehtiä yksitellen, minä kasvin toisella puolella ja Zeke toiselle. Käytin sitä sammalenkeruutyyliä, jonka olin oppinut Varpusmyrskyltä, ja se toimikin tehokkaasti. Zeken tyyli ottaa kasvista kiinni lehden päästä ei ollut läheskään yhtä menestyksekäs, sillä lehdet katkesivat aina puolivälistä, joten pian kolli pyysikin minua näyttämään oman tekniikkani hänelle. Tein sen enemmän kuin mielelläni – minusta oli hyödyllistä jakaa tietoa muista klaaneista ja laumoista tulevien kissojen kanssa, sillä muilta saattoi aina oppia parempia niksejä milloin mihinkin.
Jos kuitenkin totta puhutaan, minä en viihtynyt turvapaikassamme. Koska olin luonteeltani muutenkin varautunut muita klaaneja kohtaan, minua suorastaan ahdisti olla pitkiä aikoja ahtaan kaksijalan pesän sisällä. Vaikka olinkin alituisen kohtelias minulle tuntemattomia kissoja kohtaan ja yritin saada itseni viihtymään, välillä minun vain piti päästä ulos vetämään henkeä. Kuten tänä iltana.
Hyvä puoli tässä tilapäisessä järjestelyssä oli kuitenkin se, että saatoin nähdä Väijykärkeä vapaammin. Tunteeni kollia kohtaan olivat syventyneet etenkin Rauduskynnen kuoleman jälkeen, ja olin enemmän kuin iloinen vapaudesta jutella muidenkin klaanilaisten kanssa, jonka tämä tilanne oli suonut.
Pian sen jälkeen, kun olin näyttänyt oman keräystyylini Zekelle, ja kolli hallitsi sen hyvin, Lokin lauman parantaja Akon asteli kaksijalan pesän nurkan takaa puutarhaan. Hän ilmoitti ulkona oleville klaanikissoille, että päälliköt olivat järjestämässä yhteistä kokousta sisällä. Riipaisin vielä yhden hierakanlehden irti tuposta, ja sylkäisin sen keräämieni lehtien kasaan.
”Jatkatko sinä tästä, vai –” aioin kysyä, mutta Akon saapuikin luoksemme.
”Minä voin tulla tilallesi”, parantaja sanoi ystävällisesti. ”Tuomme hierakat myös sisälle. Voin viedä sinun hierakat sitten Hiirikuonolle.”
Kiitin hiilenmustaa kissaa nyökkäyksellä, ja otin askelieni suunnaksi kaksijalan pesän. Astelin Varjoklaanin soturin Kotkankatseen, ja jonkun toisen varjoklaanilaisen vanavedestä pesän toiselle puolelle, jossa sisäänkäynti sijaitsi, ja astelin sisään hämärään. Kissoja suorastaan virtasi pesän alimman kerroksen suurimpaan huoneeseen, joten sinne minäkin suuntasin.
Päälliköt istuivat jonkin vanhan, kyljellään olevan kaksijalkojen valmistaman puuneliön päällä. Se nosti heidät kissajoukon yläpuolelle, kuten tavallisessa kokouksessa Puhujantammi tekisi. Nyt neljä päällikköä istuivat tosin ahtaammin ja samalla tasolla. Mutta muutakaan sopivaa paikkaa heille ei ollut.
Etsin katseellani tuttuja kissoja muiden seasta. Aamusammal ja Tihkutuuli olivat lähimpänä minua, joten raivasin kohteliaasti tieni heidän luokseen. Tunnelma huoneessa oli kuin missä tahansa kokoontumisessa, mutta täällä kissat joutuivat olemaan huomattavasti tiiviimmin.
”Missä olit?” emo kysyi uteliaasti, kun vihdoin istuin hänen viereensä.
”Olin Hiirikuonon pyynnöstä keräämässä hierakkaa”, vastasin, ja sukaisin suupieliäni pari kertaa puhdistaakseni kyseisen yrtin maun niistä.
”Saitko kerättyä?” Tihkutuuli kysyi kurottautuen eteenpäin niin, että näki minut Aamusammaleen takaa.
”Löysin sitä, mutten ehtinyt keräämään loppuun. Lokin parantaja Akon meni Zeken avuksi keräämään loppuun”, vastasin.
”Zeke oli apunasi?” Aamusammal kysyi. Nyökkäsin. Olin hieman hämmentynyt, että hän tiesi, kenestä puhuin, mutta onhan tässä ollut aikaa tutustua vaikka kehen.
Koska keskustelumme loppui siihen, käänsin huomioni ympärillä olevaan kissajoukkoon. Huomasin Pähkinäkuonon istumassa Sadeturkin vierestä noin ketunmitan päässä minusta, ja katseeni jäi naaraaseen. Hän odotti ilmeisesti pentuja, tai näin olin ainakin sattunut kuulemaan, mutta mahdollisten pentujen isästä naaras ei ollut puhunut vielä mitään. Vaikka asiassa ei sinänsä ollut mitään ihmeellistä, kuka tahansa saattoi odottaa pentujen isän julistamista hetken, odotin silti mielenkiinnolla, kuka Pähkinäkuonon valittu olisi.
Kokous alkoi, ja kissat hiljenivät muutamassa silmänräpäyksessä.
Päälliköt puhuivat tässä kokouksessa reviirien tarkastamisesta, joka voitaisiin vihdoin suorittaa palon sammuttua eilen. Huomenaamuna jokaisesta klaanista olisi tarkoitus lähteä kolme vapaaehtoista, jotka tarkastaisivat omien reviiriensä kunnon. Tehtävänä olisi tutkia reviirit yksityiskohtaisesti, ja tehdä reviirien kunnosta raportti, jonka ilmoittaisi oman klaaninsa päällikölle.
Päälliköt antoivat hetken aikaa pohtimiseen. Olin heti kiinnostunut lähtemään, joten paransin ryhtiäni, ja valmistauduin ilmoittautumaan, kun Tuuliklaanin vuoro tulisi.
Ensin valittiin Myrskyklaanin tarkastuspartio. Siihen ilmoittautuivat nopeimmin Niemiturkki, Niittylumo ja Väijykärki. Tuuliklaanista lähtisivät Jokitaival, minä ja Kukkavirta, Varjoklaanista Tomusydän, Piiskaviima ja Pihkaviiru, ja Jokiklaanista Mustahäntä, Lieskalumi ja Lampihenki. Myös Loki päätti lähettää laumastaan kaksi kissaa tarkastamaan heidän reviirin kunnon, ja laumasta lähtijiksi valikoituivat nopeasti Toby ja Aome.
Kokouksen päätyttyä olin innoissani huomisesta, enkä vain siksi, että Väijykärki lähtisi myös partioon. Klaanien ei tarvitsisi enää elää epätietoisuudessa, ja me lähtijät saisimme nähdä ensimmäisinä kotiemme kunnon. Saatoin vain toivoa, että huomisen paluuraporttimme olisi toivorikas.

Seuraavana aamuna, heti auringonnousun jälkeen, tarkistuspartioon lähtevät kissat kokoontuivat kaksijalan pesän sisäänkäynnin ulkopuolelle. Kun kaikki kissat olivat paikalla, päätimme, että kuljemme yhtenä joukkona reviireille asti, jossa voisimme sitten hajaantua reviireillemme. Se sopi minulle, ja lähdön hetkellä hivutin itseni Väijykärjen ja Jokitaipaleen väliin. Nyökkäsin kummallekin kollille tervehdyksen. Lokin lauman Toby, ja Varjoklaanin Piiskaviima ottivat johdon, kun neljäntoista kissan joukko lähti ylittämään peltoa kohti suurta Ukkospolkua.

Hevospaikan laidalle saavuttuamme ryhmä pysähtyi. Harmiksemme jokainen kissa pystyi toteamaan, että järvelle avautuva maisema oli näin ensi näkemältä erittäin karu. Missään ei ollut vihreitä kasveja, vaikka oli edelleen Viherlehden aika. Kaikkialla oli vain nokisen harmaata ja palaneen mustaa, ja jopa järven pinta oli haalistunut kaikesta noesta, jota tuuli oli siihen kuljettanut. Klaaneja oli kohdannut hirveä onnettomuus, se oli varmaa.
Koska Jokiklaanin partio eroaisi tässä, ryhmämme päätti sopia paluuajan.
”Koska aurinko on nyt puolivälissä huippuunsa, auringonhuipun hetki taitaa olla hieman liian pian”, Mustahäntä totesi, saaden muut nyökyttelemään.
”Miten olisi se hetki, kun aurinko suunnilleen puolivälissä laskuunsa?” Tomusydän ehdotti. Käsite oli hieman kyseenalainen, mutta koska parempaakaan ei ollut, se sovittiin paluuajankohdaksi.
”Koska aikaa on paljon, tarkastetaan reviirit huolellisesti”, Jokitaival totesi.
Jokiklaanin partio oli tietysti ensimmäinen, joka erosi ryhmästä. Seuraava oli meidän partio, joka lähti nousemaan nummille heti, kun järven raja oltiin ylitetty. Kuitenkin, ennen kuin lähdimme, toivotin kolmelle muulle jatkavalle partiolle onnea. Se saattaisi nimittäin tulla tarpeeseen.
Kun muut olivat toivottaneet samat sanat, kukin milläkin äänensävyllä, Lähdin Jokitaipaleen ja Kukkavirran perästä nousemaan nummille. Karrelle palaneet ruohonkorret rapisivat tassujeni ala, ja murenivat joka askeleella, värjäten ruskeat jalkani likaisen harmaanmustiksi. Mustassa maastossa ei ollut merkkiäkään elämästä, sillä edes linnut eivät enää laulaneet täällä. Ruoho, jota nummilla kasvoi, oli tosin tunnetusti nopeakasvuista. Minulla oli etiäinen, että jos lähiaikoina sataisi, nummet olisivat ensimmäisinä siinä kunnossa, missä ne olivat olleet ennen tulipaloa.
Kun jaoin ajatukseni kahden muun kissan kanssa, Jokitaival ja Kukkavirta olivat samaa mieltä.
”Se, miten nopeasti riista palaa nummille, on kuitenkin asia erikseen”, Jokitaival totesi vakavasti. ”Siihen voi mennä vaikka kuinka monta vuodenaikaa.”
Olin samaa mieltä varapäällikön kanssa. Vaikka ruoho kasvaisi ja kasvit muutenkin tokenisivat nopeasti, muut eläimet eivät välttämättä löytäisi tietään järven ympäristöön ehkä edes tämän vuoden sisällä.
Samassa huomasin kissan ruumiin makaavan kyljellään mustassa maassa, ja tajusin, kuka se oli.
”Hei, tuolla on Rauduskynnen ruumis”, sanoin ajattelematta, kuinka surullinen lausahdukseni oli. Kun astelimme lähemmäs, huomasimme kaikki, ettei sitä mitä kollista oli jäänyt jäljelle, voinut sanoa ruumiiksi.
Olimme matkalla järvelle sopineet, että hautaamme jokaisen metsäpalossa menehtyneen kissan ruumiin, jonka vain löydämme. Se oli vähintä, mitä pystyimme tekemään menetettyjen klaanilaisten hyväksi – jokainen kissa ansaitsi kunnollisen viimeisen lepopaikan.
”Tästä on mennyt myös kaksijalkoja”, Kukkavirta sanoi varautuneesti. Nyt minäkin huomasin suuret, hassunmuotoiset tassunjäljet, joita oli painunut palaneeseen ruohoon. Kuitenkin, kun vilkuilimme ympärillemme, emme nähneet merkkiäkään korkeista, kahdella jalalla seisovista olennoista.
”Meidän onneksi niiden täytyy olla vanhoja jälkiä”, totesin. Päätin kuitenkin olla varuillani, sillä mitä olin tähän mennessä oppinut, kaksijaloista ei voinut koskaan tietää.
Hautasimme Rauduskynnen samaan paikkaan, josta olimme ruumiin löytäneet, sillä niin pahasti palanutta kissan kehoa emme tohtineet siirtää. Samalla, kun kuovimme viimeisiä multapalasia kaatuneen kollin kehon suojaksi, hyvästelin klaanitoverini mielessäni. Hän oli ollut minulle tärkeä, mutta eniten minua harmitti, ettei Pähkinäkuono päässyt todistamaan veljensä hautaamista. Jos hän olisi edes halunnut.
Jatkaessamme leiriin Jokitaival erityisesti piti ympäristöä silmällä, sillä kaksijalkojen tassunjälkiä risteili oikeastaan siellä sun täällä. Kaksijalkoja ei onneksi kuitenkaan edelleenkään näkynyt.
Leirinotkelmassa meitä odottivat Kivitassun ja Lehmusmielen ruumiit. Rintaani puristi, kun Lehmusmielen avunhuudot kaikuivat korvissani, ja saivat minut uudelleen pakokauhun valtaan. Tunsin syyllisyyttä kaksikon kohtalosta, ja kai minun kuuluikin. Mutta jos olisin mennyt auttamaan, minun ruumiini voisi olla se, joka olisi täällä odottamassa.
”Tarkistetaan ensin leiri, ennen kuin hautaamme heidät”, Kukkavirta sanoi hiljaa, ja ravisteli nopeasti päätään. Hänellekin nousi huonoja muistoja tulipalopäivästä. ”Minä voin tarkistaa vahvimmat tunnelit.”
”Tee se, mutta ole varovainen. Me arvioimme leiriaukioin”, Jokitaival nyökkäsi, ja loi kysyvän katseen minuun. Nyökkäsin.
Kun Kukkavirran hännänpää oli kadonnut yhteen tunneleista, minä ja Jokitaival aloimme kulkemaan leiriä ympäri. Pitkäkivi oli mustunut savusta ja noesta, ja ennen sen alla olleet parantajan, klaaninvanhimpien ja kuningattarien pesät olivat nyt vain muutama mustunut korsi. Niitä ei enää pystynyt sanomaan pesiksi, sillä ne eivät muistuttaneet sellaisia edes muodoltaan. Koko leiri oli muutenkin pelkkää mustunutta, karrelle palanutta heinää ja maata. Ajattelin surullisena, kuinka olimme vielä kuusi päivää sitten nukkuneet täällä, yhtenä klaanina tähtien alla. Pajutassukin oli vielä ollut silloin elossa.
Leirin sai kuitenkin asumiskelpoiseksi. Parantaja, mahdolliset kuningattaret ja klaaninvanhimmat voisivat asua suurimmissa tunneleissa sen aikaa, kun odottaisivat uusien pesien kasvamista. Muulle klaanille taivasalla nukkuminen ei ollut muutenkaan mikään ongelma.
Kukkavirta palasi pian takaisin, ilmoittaen, että suurin osa tunneleista oli entisessä kunnossaan.
”Minusta leiri on asumiskelpoisessa kunnossa”, sanoin oman mielipiteeni leirin kunnosta. ”Ne, ketkä asuivat pesissä, voisivat asua tunneleissa sen aikaa, että uudet pesät kasvavat.”
Jokitaival oli samaa mieltä, ja Kukkavirrasta arviointini kuulosti totuudenmukaiselta. Päätimme seuraavaksi haudata Kivitassun ja Lehmusmielen, joiden ruumiit hautasimme reviirimme metsäiselle puolelle. Ajattelimme, että puut tarjoaisivat heidän haudoilleen suojaa, mutta eihän rajametsäkään ollut selvinnyt tulipalosta koskemattomana. Se kuitenkin kasvaisi takaisin paikalleen, ajan kanssa.
Hautausseremonian jälkeen ehdotin koko muun reviirin tarkastamista.
”Minä voisin mennä tarkistamaan Kuulammen ja muun pohjoisen reviirin”, sanoin.
”Minä voin suunnata Hevospaikan ympäristöön”, Kukkavirta totesi. Jokitaipaleelle jäi siis reviirin keskiosa, joten hajaannuimme kukin omiin suuntiimme.

Jälleen palanut ruoho ratisi tassujeni alla. Mustuneesta maisemasta ei erottunut mitään vihreää Kuulammellekaan mennessäni. Ei ennen, kuin kuljin pienen kiven ohi, jonka juurelta pilkisti vihreä, kaksilehtinen pieni verso. Pysähdyin hetkeksi sen kohdalle, ja katsoin sitä hymyillen. Nummet olivat jo uusimassa itseään, uutta ruohoa ja uusia kasveja oli jo kasvamassa. Kyllä tästä tulisi vielä jälleen asutettavaa aluetta.
Saavuin Kuulammelle toiveikkaalla ja iloisella mielellä. Pysähdyin hetkeksi kukkulalle, jonka laelta saatoin nähdä hyvin koko Kuulammen ympäristön, ja vaikka mikään kasvi ei vihertänyt täälläkään, olin osin ilahtunut, kun huomasin tutun oranssiturkkisen kissan seisovan lammen lähellä Myrskyklaanin puolella. Väijykärkikin oli saapunut arvioimaan parantajille tärkeän lammen ympäristön kuntoa.
Laskeuduin alas viettämän kukkulan häntä pystyssä, ja astelin Kuulammen rannalle. Myrskyklaanilainen kolli oli jo huomannut minut, ja tervehti minua nyt tuttavallisesti.
”Tapaamme jälleen, ja täysin sattumalta”, sanoin kollille lammen toiselle puolelle, ja virnistin. Väijykärki nyökkäsi huvittuneena. ”Oletko jo ollut kauan paikalla?”
”Sen verran että olen saanut tarkistettua alueen silmämääräisesti”, oranssiturkkinen vastasi. Loin nopean katseen ympäristööni, arvioiden sitä itsekin.
”Mitä olet mieltä paikan kunnosta?” kysyin.
”Kuulammen vesi virtaa yhä, ja se on tärkein asia”, Väijykärki totesi, nyökäten vettä kohti. ”Sen avulla Kuulammen ympäristö palautuu nopeasti.”
Astelin lammen rantaan. Vesi näytti kylmältä, vaikka lammen pinnassa oli myös nokea. Se taisi saada vetensä maanalaisista lähteistä, sillä Kuupuron virtaus oli pysynyt muuttumattomana koko kuumuuden ajan.
”Niin, onneksi”, totesin, viitaten Väijykärjen äskeiseen sanahdukseen.
”Toivon, että voisin sanoa samaa Myrskyklaanin reviiristä”, kolli huokaisi. Käänsin huolestuneen katseeni pienen lammen vastapuolella seisovaan kissaan, odottaen hänen jatkavan. ”Reviiri ja etenkin leiri oli todella huonossa kunnossa. Leirissä ei voi enää asua, joten meidän jos me jäämme tänne, Myrskyklaanin pitää löytää uusi leiri.”
Oliko lähteminen jonnekin muualle vaihtoehto?
”Olen pahoillani, otan osaa”, sanoin myötätuntoa äänessäni. Väijykärki loi minulle pienesti kiitollisen katseen. Eiväthän sanani suuri lohtu olleet. En vain oikein osannut sanoa muuta, sillä tiesin, että Tuuliklaanin reviiri oli täysin asumiskelpoinen, jos riistaongelmaa ei laskettu.
”Entä jos jatkamme Kuulammen alueen tarkastusta, niin saataisiin ajatukset muualle?” ehdotin. ”Voimme sitten jutella.”
Väijykärjelle se sopi, joten hajaannuimme kartoittamaan aluetta yksityiskohtaisemmin.

Tarkastuksen jälkeen istahdimme vierekkäin lammen päätyyn, vastakkaiselle puolelle Kuupurosta. Aurinko oli huipussaan, mikä tarkoitti että meidän pitäisi lähteä kohtapuoliin takaisinpäin. Jätimme kuitenkin juttelemiselle aikaa, kuten sovittu.
”Olen sitä mieltä, että Kuulampi on hyvässä kunnossa”, totesin, saaden Väijykärjen kääntämään katseensa minuun. ”Tärkeintähän on, että itse lampi on kunnossa.”
”Olen samaa mieltä. Ympäristö palaa nopeasti entiselleen, kun sillä on pysyvä vesilähde lähellä”, kolli totesi. Nyökkäsin, ja käänsin katseeni aavistuksen nokiseen lammen pintaan.
”Vedestä puheen ollen, minulla on vähän jano”, totesin. ”Harmi, etten voi juoda Kuulammesta. Tai en ainakaan kehtaa, vaikka saisinkin, en ole parantaja.” Naurahdin lopuksi, ja nuolaisin reaktionomaisesti pari kertaa oikeaa etutassuani. Se oli kuitenkin virhe, sillä sain kielelleni nokea, jonka jouduin sylkemään pois suustani. Se sai Väijykärjen viikset värisemään huvittuneina, mutta kolli ei kuitenkaan naurahtanut. Ehkä hänellä oli mielen päällä liikaa asioita.
”Mikä Tuuliklaanin reviirin tilanne on?” myrskyklaanilainen kysyi uteliaan ystävällisesti, kun olin jälleen asettautunut hänen viereensä suupieliä muutaman kerran pyyhkien. ”Hautasitteko Rauduskynnen?”
”Nummet ovat palaneet leiriä myöten kauttaaltaan. Mutta koska siellä ei ollut juuri muuta kuin ruohoa, uskon, että reviiri palautuu entiselleen nopeasti”, vastasin, hymyillen Väijykärjelle pahoittelevasti, kun tämä nyökkäsi huokaisten. Ymmärsin kollin eleen. Hän mietti Myrskyklaanin reviiriä.
”Ja kyllä, hautasimme Rauduskynnen”, jatkoin surua ja haikeutta äänessäni. ”Toivon, että Pähkinäkuono olisi päässyt todistamaan hautaamista.”
”Uskon, että Pähkinäkuonoa kuitenkin lohduttaa ajatus, että Rauduskynsi saa levätä rauhassa”, Väijykärki sanoi haikeaa toiveikkuutta äänessään. Nyökkäsin hymyillen.
Sen jälkeen olimme hetken hiljaa, sillä kummankin mieliala oli alakuloinen. Katselin, kuinka Kuulammen ympäristössä olevista palaneista puunrungoista irtosi tuulen mukaan noenhippuja. Ne lensivät poukkoillen ilmavirrassa samalla, kun kulkeutuivat kohti järveä. Huokaisin, sillä näky oli omalla tavallaan surullinen. Se muistutti palosta, ja sen päivän tapahtumista, joita oli vaikea unohtaa.
Juuri, kun olin aikeissa sanoa jotakin, joka veisi ajatukset muualle, Väijykärki avasi suunsa aikeissa sanoa jotain.
”Haluan puhua sinulle minun viimeaikaisista tuntemuksista”, kolli sanoi, ja katsoi minuun vakavasti. ”Minulle tunteiden jakaminen on tärkeää.”
Olin yllättynyt, mutta otettu luottamuksesta, jota oranssiturkkinen kissa yllättäen osoitti minua kohtiin. Siksi otin kuuntelijan vakavan ilmeen, ja sanoin: ”Totta kai. Kerro vain.”
”Olen ollut vain niin järkyttynyt tästä tapahtuneesta. Kaikki on ollut sekasortoista viime päivinä, kun tietämättömyys kotiemme tilanteesta on varjostanut kaikkia klaaneja ja Lokin laumaa. Ja nyt, reviirin kunnon tietäminen vain lisää tuskaa”, Väijykärki aloitti hiljaisemmalla äänellä, kuin mitä oli aiemmin puhunut. ”Niin monet ovat menettäneet läheisiään, kuten minäkin. Menetykset tekevät olostani voimattoman ja tyhjän, mutta silti olen halunnut tehdä parhaani ja oman osani muiden hyödyksi. Haluan tukea elossa olevia läheisiäni ja ystäviäni, ja jakanut tuntemuksiani, mutta… Etenkin Mansikankukan kuoleman jälkeen…” Kolli räpäytti silmiään muutaman kerran, luultavasti koska kyyneleet pyrkivät valumaan hänen poskilleen. ”Oloni on silti järkytyksestä sekava.”
Siirryin istumaan niin lähelle Väijykärkeä, että lapani kosketti hänen lapaansa. Painoin pääni hetkeksi myrskyklaanilaista vasten.
”Samaistun monella tasolla sinuun, ja olen varma että moni muukin samaistuu”, sanoin myötätuntoisesti. ”Läheisen sukulaisen menettäminen on varmasti vaikeaa. Valitettavasti minä en ole kokenut sitä vielä, joten lohdutukseni ei varmaan ole sitä, mitä kaipaisit juuri nyt. Mutta minä todella välitän sinusta, enkä halua että tunnet pahoin.”
Katsoessani Väijykärkeä hieman yläviistoon, huomasin, kuinka kyynel valui hänen poskeaan pitkin. Pyyhkäisin sen etutassullani varovaisesti pois, saaden kollilta hienoisesti hymyilevän katseen.
”Ymmärrän sinua. Minun mielialani on ollut samanlaista sekasortoa nämä viisi päivää, vaikka olen äärimmäisen kiitollinen, että perheeni on kunnossa. Minun kohdallani tosin tukikohdan valtava kissamäärä pahentaa tilannettani, sillä olen aina ollut varovainen muita klaaneja kohtaan. Nyt kaikkien muiden klaanien tiivis yhdessäolo lähinnä ahdistaa minua”, sanoin empaattisesti, hiljaisella äänellä. Väijykärki katsoi minua ymmärtävä kiilto silmissään.
”Olen pahoillani, että koet uuden tilanteen noin”, hän sanoi.
”Ei sinun tarvitse olla, kaiken kokemasi jälkeen”, hymyilin. ”Mutta olen joka tapauksessa kiitollinen tuestasi.”
”Olen itsekin kiitollinen sinun tuestasi, Viimajalka”, Väijykärki sanoi, enemmän varmuutta äänessään. ”Arvostan sinua.”
Nuolaisin kollin lapaa pari kertaa kiitollisuudesta, ja tuntemuksista joita tunsin kissaa kohtaan. Väijykärki lipoi päälakeani muutaman kerran kielellään, mikä sai minut kehräämään. Minusta tuntui, että kumpikin tiesi, ettemme voineet saada toisiamme, niin masentavaa kuin se minulle olikin. Kumpikin halusi ja aikoi pysyä uskollisena klaanilleen. Välitimme joka tapauksessa toisistamme, ja sehän oli tärkeintä. Mutta… minä välitin Väijykärjestä enemmän, kuin olin järvenrantatapaamisella antanut ymmärtää.
”Tiedätkö, välitän sinusta todella paljon”, sanoin, kun Väijykärki oli lopettanut päälakeni nuolemisen. ”Enemmän kuin olen antanut ymmärtää. Rakastan sinua, mitä hyvänsä tunnetkaan minua kohtaan.”
Katseemme kohtasivat hetkeksi. Pystyin sen aikana näkemään myrskyklaanilaisen katseesta hienoista yllättyneisyyttä, mutta myös jonkinlaista vastakaikua sanoilleni. En odottanut häneltä vastauksia, sillä en ehkä tietyllä tavalla halunnutkaan tietää Väijykärjen tunteista minua kohtaan. Siksi olinkin iloinen, kun Väijykärki alkoi vain kehräämään kovaäänisesti, alkaen lipoa päälakeani uudelleen, ja siitä niskaan. Kollin sukiminen kiihtyi nopeasti, ja minusta alkoi tuntumaan, että molemmat halusivat samaa asiaa.
”Mehän olemme Kuulammella, yhteisellä alueella”, sanoin hiljaa, osin kehräten. Sanojeni päätteeksi nuolaisin jälleen isomman kollin lapaa pari kertaa, tällä kertaa nopeammin. Kuulin Väijykärjen hymähtävän kehräyksensä takaa. Suljin silmäni, kun kolli nousi, ja parin lipaisun saattelemana otti hellästi niskanahkani hampaidensa väliin.

Aurinko oli vähän yli sen, mihin paluuaika oltiin sovittu. Kiisin alas nummilta kohti hevospaikkaa, niin nopeasti kuin pystyin ilman alamäkeen kaatumista. Olin armottomasti myöhässä, ja kissajoukon koosta päätellen olin myös viimeinen.
Olin joutunut sukimaan turkkini ja etenkin vatsani huolellisesti noesta ja muusta liasta, sillä en halunnut herättää epäilyjä epälojaaliudesta Tuuliklaania kohtaan. Siksi olin myöhässä.
Kuten olin arvellut, kaikki muut olivat jo paikalla. Väijykärki tosin puuskutti vielä sen verran, että hän oli tainnut saapua itsekin äskettäin. Olimme Kuulammella eronneet omille reviireillemme, joten aikataulumme ei ollut ollut sama. Huomasin, että kolli oli myöskin sukinut turkkinsa suurimmaksi osaksi puhtaaksi, mutta hänen ei ollut tarvinnut tehdä niin kokonaisvaltaista pesua itselleen.
”Sinulla on paras olla hyvä selitys myöhästymisellesi”, Toby sanoi vakavasti. Tasasin hetken hengitystäni, ennen kuin pystyin vastaamaan.
”Ei minulla ole, myöhästyminen oli oma vikani”, sanoin sitten, nöyrällä ja anteeksipyytävällä äänensävyllä.
”Pääasia että Viimajalka palasi”, Jokitaival totesi, vaikka hän oli selvästi samaa mieltä Tobyn kanssa. ”Hänelle olisi voinut sattua pahastikin, ja joutua pulaan.”
Koska muilla ei ollut vastaansanomista ja kaikki halusivat päästä muutenkin takaisin klaanien luo, joukkio lähti jälleen Tobyn ja Piiskaviiman johdolla kohti pientä Ukkospolkua. Kuljin jälleen Väijykärjen vierellä, sillä halusin viettää vielä hetken hänen kanssaan. Eikä kolli näyttänyt pistävän pahakseen, nyökkäsi vain hymyillen, kun siirryin hänen viereensä.

Nimi: Palotassu

14.08.2018 21:10
Istuin itsekseni ja katselin kissoja, jotka liikuskelivat aukiolla. Aurinko pilkotti pilvien välistä. Hallalaikku, väliaikainen sijaisemoni, tassutti luokseni. Olin jo oppilasiässä, mutta silti Hallalaikku oli ottanut minut hoiviinsa molempien vanhempieni kuoltua kammottavassa metsäpalossa.
"Palopentu", naaras maukui. "Istut täällä aivan yksin. Hermostuttaako jokin?"
"Ei", vastasin, vaikkei se pitänyt paikkaansa. "Tai no, kyllä", pyörsin puheeni ja päätin kertoa totuuden hetken mielijohteesta.
"Oppilasnimityskö jännittää?" Nyökkäsin.
"Sinulla ei varmasti ole mitään ongelmia oppia sotureiden taitoja ja saat varmasti hyvän mestarin", Hallalaikku yritti lohduttaa. Hän ei kuitenkaan ollut oikeassa, soturin taitojen oppiminen ei huolestuttanut minua. Enemmänkin se etten halunnut oppia soturin taitoja.
"Ei se ole ongelma", mumisin.
"Mikä sitten?" Hallalaikku kuulosti hämmentyneeltä. Vedin syvään henkeä.
"Haluan ryhtyä parantajaoppilaaksi." Sanat syöksyivät suustani nopeasti ja epäselvästi.
"Ai. En usko, että siinä pitäisi olla mitään ongelmaa."
"Mutta kun Hiirikuonosta vasta tuli parantaja Juolavirran kuoltua ja yleensähän parantajat odottavat vähän aikaa ennen oppilaan ottamista. Entä jos hän sanoo ettei halua oppilasta?" vuodatin huoleni Hallalaikulle.
"Kaksi parantaja saa aina aikaiseksi enemmän kuin yksi", läikikäs naaras maukui. "Ja toisekseen, Tähtiklaani on valinnut sinulle tämän polun, enkä usko, että Hiirikuonolla on mitään sitä vastaan."
"Mitä minä nyt sitten teen?"
"Sinun täytyy kertoa sekä Sadetähdelle, että tietenkin Hiirikuonolle."
"Niin kai", maukaisin epävarmasti. Sadetähti oli arvovaltainen hahmo ja minua pelotti puhua hänelle yksin. "Voitko tulla mukaan?"
"Tietenkin voin!" Hallalaikku kehräsi. "Tule, Sadetähti on tuolla." Jättäydyin Hallalaikun jälkeen tämän kulkiessa Sadetähden luokse, mutta hän tuuppi minut hellästi eteensä.
"Palopennulla on asiaa", naaras maukaisi ja vilkaisi minuun.
"Niinkö?" päällikkö maukui. "Kerro vain, en minä pure."
"Niin, tuota, haluaisin ryhtyä parantajaoppilaaksi", sanoin hiljaa.
"Ahaa. No, kunhan Hiirikuono suostuu, sen ei pitäisi olla ongelma." Päälikkö katsoi minua ystävällisesti sinisillä silmillään. "Muista aina, että parantajat ovat yhtä tärkeitä kuin soturit, vaikka heidän työnsä ovat täysin erilaisia."
"Hyvinhän se meni!" Hallalaikku kehui lähtiessämme Sadetähden luota. "Nyt vain etsimme Hiirikuonon ja pian oletkin jo parantajaoppilas! Katsotaanpa, missä Hiirikuono nyt luuraa." Harmaanruskeaa naarasta ei näkynyt missään. "Ehkä hän on kaksijalanpesässä. Kaikki loukkaantuneet ovat siellä, joten se on todennäköistä", Hallalaikku pohti. Pysähdyimme pesän juurelle. Vilkaisin Hallalaikkua.
"Tuletko taas mukaan?"
"En. Hiirikuonosta tulee pian mestarisi, joten uskallat kyllä puhua hänelle." Vedin syvään henkeä ja loikkasin muutamalla loikalla portaat ylös kaksijalanpesään. Pesässä oli hämärää ja hyvin pölyistä. Haistoin ilmassa yrttejä ja se teki oloni mukavaksi. Pian saisin elää yrttien tuoksun keskellä aina. Kurkistelin eri tiloihin ja näin paljon kissoja, joista monia en ollut koskaan nähnyt. He olivat kaikki valtavan paljon suurempia kuin monet Tuuliklaanin soturit. Löysin Hiirikuonon järjestelemässä yrttejä pieniin kasoihin.
"Hiirikuono?" Naaras käänsi meripihkanväriset silmänsä minuun.
"Ai, Palopentu. Tarvitsetko taas unikonsiemeniä painajaisiin?"
"En, en. Halusin vain tietää, että...että voisinko päästä parantajaoppilaaksi?" mau'uin ja sydämeni hakkasi.
"Mikäs siinä. En ajatellut ottaa oppilasta vielä, mutta olen varma, että Tähtiklaanilla on suunnitelmia varallesi, ja jos kohtalosi on olla parantaja, olkoon niin", Hiirikuono maukui ja helpotus täytti mieleni ja tunsin oloni heti kevyemmäksi.
"Käyn sanomassa Sadetähdelle ja luulen, että nimityksesi voi olla jo tänä iltana", naaras maukui. Olin onnessani. Minusta oli tulossa parantaja!

Auringon laskiessa olin jo niin innoissani, etten meinannut pysyä turkissani. Hallalaikku oli vaatinut saada sukia turkkini, vaikka sanoin hänelle monta kertaa, että olin täysin kykenevä tekemään sen itsekin. Turkkini valkeat osat olivat nyt puhtaanvalkoiset ja punertavat osat hohtivat myös puhtauttaan. Oppilasmenoja varten oli aina tärkeää olla siistin näköinen, mutta minua huolettivat myös muiden klaanien kissat, joita oli myös paikalla ollessamme varaleirissä. Reviireitä tutkineet partiot olivat jo palanneet, mutten ollut kuullut, mitä he olivat kertoneet. Väliaikaiseksi puhujankiveksi oli valittu suurehko kivi hieman syrjemmässä, jotta sen luokse kokoontuneet klaanit saisivat edes hieman rauhaa. Norkoilin sen lähistöllä odottaen jotain tapahtuvan. Lopulta Sadetähti tassutti paikalle. Naaras nyökkäsi minulle ja loikkasi sitten sulavasti kivelle. Muutamat Jokiklaanilaiset, jotka olivat myös olleet kiven lähistöllä nousivat ylös ja tassuttivat hieman kauemmas. Ne tuuliklaanilaiset, jotka olivat lähistöllä käänsivät huomionsa klaanipäällikköön.
"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä tuuliklaanilainen suurkivelle klaanikokoukseen!" Huuto oli hieman erilainen kuin leirissä, mutta oli hyvä erotella, minkä klaanin jäsenien haluttiin tulevan paikalle. Hiljalleen kissat saapuivat kiven luokse kuullakseen, mitä päälliköllä oli sanottavaa. Monet heistä varmaankin odottivat partioiden tuomia tietoja reviirien tilasta. Myös Hiirikuono tassutti paikalle ja istuutui lähelle suurta kiveä.
"Kokoonnumme tänään nimittämään uuden oppilaan", Sadetähti maukui.
"Tämän oppilaan polku tulee olemaan hieman erilainen", Hiirikuono maukui. Kissat vaikuttivat yllättyneiltä, mutta ymmärsivät pian mistä oli kyse.
"Olen päättänyt ottaa Palotassun oppilaakseni."
"Palotassu, otatko vastaan paikan Hiirikuonon oppilaana?" Sadetähti kysyi.
"Kyllä", vastasin.
"Mahdollisimman pian matkaat kanssani Kuulammelle, jotta Tähtiklaani voi hyväksyä sinut parantajaksi", Hiirikuono naukaisi.
"Tuuliklaanin onnittelut kulkekoon kanssasi." Sadetähti lopetti seremonian. Kosketin neniä uuden mestarini kanssa. Hän tuoksui yrteiltä.
"Palotassu! Palotassu!" klaani onnitteli.
"Miltä tuntuu olla parantajaoppilas?" Hiirikuono kysyi onnitteluiden loputtua.
"En tiedä vielä. En ole tehnyt mitään", totesin.
"Totta. Koulutuksesi alku saattaa olla hieman erilainen kuin se yleensä olisi tämänhetkisen tilanteen takia, mutta opit varmasti kaiken tarvittavan siitä huolimatta", Hiirikuono selitti.
"Oletko varma?"
"Aivan varma", mestarini vastasi.
"Missä me nukumme? Kun täällä ei ole parantajanpesää?" kysyin.
"Kaksijalanpesässä. Kaikki loukkaantuneet ovat siellä, joten pystymme tarkastamaan heidän vointinsa helposti", Hiirikuono maukui. "Muut parantajat ovat varmaankin siellä. Voit tavata heidät jo nyt."
"Hehän ovat eri klaanista", ihmettelin.
"Niin ovat, mutta parantajien säännöt ovat hieman erilaisia. Olemme tietenkin uskollisia klaaneillemme, mutta rajat eivät ole niin tarkat kuin muilla. Meille tärkeintä on kaikkien kissojen hyvinvointi." Seurasin pienikokoista naarasta kaksijalanpesään. Se oli vielä hämärämpi nyt illalla ja sen lattia narisi tassujen alla. Hiirikuono johdatti minut yhteen huoneeseen, jonka lattialla oli hieman sammalta ja saniaisia hätäisesti tehtyinä peteinä. Kolli, jonka turkista huokui toisen klaanin tuoksu istui rauhallisesti tilan keskellä.
"Hei Hiirikuono", hän maukui. Sitten hän huomasi minut. "Kukas sinä olet?"
"Olen Palotassu, Tuuliklaanin uusi parantajaoppilas", esittelin itseni.
"Ahaa. Tervetuloa parantajien joukkoon. Minä olen Pujopilkku, Myrskyklaanin toinen parantaja. Toinen on Hohtolehti, mutta hän ei ole täällä." Nyökkäsin sen merkiksi, että olin ymmärtänyt. Samassa huoneeseen marssi toinenkin kissa, joka tuoksui myös vieraalta, mutta eri tavalla vieraalta kuin Pujopilkku. Hän ei edes huomioinut meitä millään tavalla, asettui vain suoraan yhteen pedeistä, veti häntänsä kuonolleen ja sulki silmänsä.
"Hän on Sahramiloiste, Jokiklaanin parantaja", Hiirikuono kuiskasi. "Hän on työskennellyt aivan koko päivän. Ei ihme, että väsyttää." Vilkaisin Sahramiloistetta. Hänen turkkinsa oli hiekanruskea punertavilla raidoilla.
"Teemmekö me jotain tänään?" kysyin hiljaa.
"Emme enää. On niin myöhä, että on parempi aloittaa huomenna kun olemme molemmat nukkuneet hyvät yöunet."
"Selvä. Voinko siis mennä nukkumaan?"
"Tietenkin. Täällä on paljon tilaa, asetu mihin haluat."
"Hyvää yötä", toivotin.
"Hyvää yötä", Hiirikuono vastasi. Etsin huoneen valoisimman kohdan ja käperryin siihen kerälle. Kaipasin Tuuliklaanin leirin yläpuolella kaartuvaa avointa taivasta ja taivaalla tuikkivat Hopeahäntää. Täällä näin vain tumman katon yläpuolellani. Huokaisin syvään ja muistutin itseäni, että tämä oli vain väliaikaista. Suljin silmäni. Hengitin sisääni uusia tuoksuja, joita leijaili ilmassa ja kuuntelin luultavasti Saharaloisteen tasaista hengitystä. Nukahdin nopeasti.

Nimi: Zare

12.08.2018 23:11
_________________________________________________

Nimi: Zare

12.08.2018 20:51
Savuturkki// 10kp
Viimajalka// 22kp
Vaahterakasvo// 14kp

Nimi: Vaahterakasvo

07.08.2018 10:52
Tähystin kauempana näkyvään metsään, joka roihusi punaisenoranssien ilmiliekkien syleilyssä. Olin juuri selvinnyt monen muun tavoin suureen Kaksijalkalaan turvaan, mutta monen monta henkeä olimme joutuneet jättämään jälkeemme. Itse olin joutunut todistamaan entisen mestarini Mutamielen, ystäväni Nopsajalan ja entisen oppilaani Liekkisydämen kuolemia. Ajatuskin vasta soturiksi nimitetystä oppilaastani sai kylmät väreet kulkemaan selkärankaani pitkin – Liekkisydän oli päässyt vasta elämänsä alkuun, ja näin pian Tähtiklaani oli vaatinut häntä siirtymään joukkoihinsa.
Koska emme olleet varmoja, olivatko kaikki selvinneet vielä täällä, emme pystyneet tekemään kokonaisarviota menetetyistä kissoista: vaikkakin silti jotenkin pystyin aavistamaan, että Mutamielen, Nopsajalan ja Liekkisydämen kuolemat olivat vain pieni osa Tähtiklaaniin siirtyneistä.
”Vaahterakasvo!” veljeni tuttu kutsu kantautui edestäpäin, ja havahduttuani ajatuksistani, näin ruskeanmustan Tammiviillon hölkyttävän aukean poikki minua kohti. Järkytyksekseni kaikki ei ollut niin kuin olisin toivonut.
”Missä Varpustassu on?” astelin vastaan epäilevin askelin silmät huolesta siristyneinä. Tammiviilto näytti yllättäen yhtä tietämättömältä, mikä ei merkinnyt mitään hyvää.
”Tiemme erkanivat… Luulin, että hän oli jo tullut tänne”, Tammiviilto henkäisi. Pelko iski kasvojani kuin kynsillä paljastettu tassu.
”Sinun piti pysyä hänen kanssaan! Lupasit pitää hänestä huolta!”
Tammiviilto näytti aidosti pelästyneeltä, ja kääntyili paikoillaan levottomasti ympärilleen katsellen.
”Oletko varma, ettei hän ole jo täällä?” veljeni kysyi varovaisesti kuin peläten reaktiotani.
”Olen odottanut teitä tässä jo tovin – sitä paitsi kävin tarkistin kaikki tulleet aikaisemmin…”, mumisin painaen päätäni alaspäin. En kestäisi itseäni, jos Varpustassu ei enää koskaan palaisi luokseni. En antaisi anteeksi itselleni. Ikinä. Miksi minun pitikin antaa Varpustassun lähteä ilman minua leiristä? Palattuani leiriin pelastuspartiosta, pidimme Varpustassun kanssa juttutuokion, mutta juuri kun oli ollut Varpustassun puhua, meidät oltiin keskeytetty. Sen jälkeen olimme pitäneet toisiimme hieman etäisyyttä kiusaantuneina, ja siksi olin pyytänyt Tammiviiltoa pitämään Varpustassusta huolta: tiesin, että he tulivat hyvin toimeen ja olivat todella läheisiä. Tiesin voivani luottaa veljeeni…
”Ehkä sinun pitäisi käydä katsomassa uudelleen…? Minä jään odottamaan, jos Varpustassu ilmaantuu sillä välin.”
Epäröin hetken, mutta nyökkäsin sitten. Jätin Tammiviillon odottamaan metsän reunalle, ja lähdin itse kulkemaan syvemmälle metsään, jossa suurin osa selviytyneistä odottelivat vielä. Meidän olisi määrä siirtyä pian Taon päämajaan, mutta en suostuisi jatkamaan matkaa ilman Varpustassua.

”Oletko nähnyt Varpustassua?” kysyin Aamusammaleelta, joka istui läheistensä kanssa. Osoitin kysymyksen tavallaan jokaiselle, mutta he pudistivat harmissaan päätään. Nyökkäsin pienesti ja jatkoin matkaani kissojen välissä. Yritin samalla etsiä Varpustassun harmaavalkoista turkkia ympäriltäni – mutta en nähnyt mitään samankaltaista.
”Oletteko nähnyt jotain tämänkokoista, harmaavalkoista naarasta? Hänellä on sammaleenvihreät silmät”, kysyin vastaantulevilta – ei mitään hajua klaanista, sillä savun haju oli peittänyt ominaistuoksun – näyttäen tassullani kyseisen naaraan kokoa. Yksi heistä näytti miettivän hetken, ja sanoi sitten viittoen hännällään tulosuuntaansa:
”Taisin nähdä sen näköisen naaraan tuolla päin.”
”Kiitos!” naukaisin terävästi ja lähdin hölkkäämään tämän osoittamaan suuntaan korvat pystyssä. Varpustassu! Katseeni kääntyili jokaiseen suuntaan naarasta etsiessäni, ja pian sainkin harmaavalkoisen turkin näkökenttääni. Katseeni kirkastui entisestään ja säntäsin naarasta kohti.
Juuri, kun olin tömähtämässä Varpustassun kylkeen, naaras kääntyi ja paljasti siniharmaat silmänsä. Jarrutin parhaani mukaan ja heittäydyin maahan juuri ajoissa. Naaras näytti säikähtävän, kun juoksin häntä kohti sillä tavalla.
”Oletko kunnossa?” naaras kysyi silmät pyöreinä. Nousin istumaan korvat luimussa ja nuolaisin rintaani pariin kertaan nopeasti.
”A-anteeksi, luulin sinua toiseksi”, sepitin hieman nolostuneena, mutta naaras ei näyttänyt olevan pahoillaan. Hän nyökkäsi myötätuntoisesti.
”Ketä sinä etsit? Minä voin auttaa sinua etsimään”, naaras vastasi ystävällisesti ja räpäytti siniharmaita silmiään. Katsoin naarasta kiitollisemmin kuin ketään ennen.
”Varpustassua. Hän on tämänkokoinen. Näyttää vähän sinulta, mutta hänellä on sammaleenvihreät silmät.”
”Selvä. Etsin sinut, jos löydän hänet”, naaras hymyili ja kääntyi lähteäkseen toiseen suuntaan. Katsoin hetken tämän perään ennen kuin käännyin lähteäkseni vastakkaiseen suuntaan. Ole kiltti, Varpustassu. Palaa minun luokseni.

Nimi: Viimajalka

05.08.2018 20:24
Jo siihen mennessä, kun Hevospaikalta lähteneet liekit ohittivat puolisillan nuollessaan rutikuivaa ruohoa, Tuuliklaanissa vallitsi kaaos.
Tuli oli lähtenyt leviämään niin nopeasti, ettei kenelläkään ollut aikaa tajuta tilannetta kunnolla. Sadetähti oli ohjeistanut kaikki kissat järvelle, mutta liekit olivat nousseet nummille sellaisella vauhdilla, että leirin pohjoinen reuna oli ollut tulessa ennen kuin kaikki kissat olivat kerääntyneet leirin keskelle. Sadetähti oli halunnut evakuoinnin sujuvan rauhallisesti ja hallitusti, mutta nyt kissat säntäsivät ylös sisäänkäynniltä ja kohti järveä minkä jaloistaan kerkesivät.
Aamusammal, Kuupuro ja Juuriturkki olivat menneet yhtä matkaa Savuturkin kanssa järvelle. Olin jäänyt isäni kanssa leiriin varmistamaan, että ainakin suurin osa kissoista saisi alat alleen tarpeeksi nopeasti. Liekit olivat pysähtyneet hetkeksi leirin reunalle, ja palo näytti etenevän tällä hetkellä nummien taakse, joten kissat pystyivät vielä käyttämään perinteistä sisäänkäyntiä. Se helpotti huomattavasti kissojen pelonsekaista poistumista leiristä.
”Viimajalka! Auta Kivitassua!” kuulin Varpusmyrskyn huudahtavan. Käänsin katseeni tummanharmaaseen oppilaaseen, joka makasi kyljellään liekkien puoleisella laidalla leiriä. Kolli oli polttanut takajalkansa leiriin laskeutuviin liekkeihin, ja vaikeroi nyt kipuaan yskien savua keuhkoistaan.
”Minä menen.” Lehmusmieli ilmaantui vierelleni, ja loikki oppilaansa luokse. Koska asia oli hoidossa, käänsin katseeni muualle leiriin, etsien avun tarpeessa olevia.
Ja niitä olikin. Läikkäturkki, Laineturkki ja Lumiaamu olivat jääneet liekkien keskelle jumiin vasten leirin laitaa klaaninvanhimpien pesän sytyttyä palamaan.
”Hypätkää liekeistä yli!” huudahdin vanhuksille. ”Liekit eivät ehdi tarttua teihin siinä ajassa!”
Epäilin pahoin, ettei savusta yskivä kolmikko kuullut, sillä Laineturkki alkoi ohjaamaan pesätovereitaan kohti lähimmän tunnelin suuaukkoa. Ei ei, jos he tunneleihin menisivät, he kuolisivat savumyrkytykseen.
”Älkää menkö tunneleihin!” kuulin samassa Lukkisydämen huudahtavan. Käänsin katseeni mustavalkoiseen kolliin, joka loikkasi liekkimuurin yli ja juoksi klaaninvanhimpien perään. Oliko hän hullu, mennä perään tunneleihin?
”Lukkisydän, mitä sinä teet? Älä ole hullu!” huudahdin hädissäni kollille, mutta liian myöhään. Soturi oli työntänyt itsensä tunneliin, ja juuri sillä hetkellä kyseisen tunnelin suu romahti. Lukkisydän jäi alle, eikä kollista näkynyt enää muuta kuin hännänpää. Sekin jäi pian leviävän tulen taakse.
”Meidän pitää lähteä!” kuulin Sammalsielun huudahtavan. Pälyilin leirin läpi katseellani, todeten ettei siellä näkynyt enää kissoja. Savukin alkoi korventamaan kurkkuani ja silmiäni, ja pienen yskänpuuskan jälkeen tajusin, että minun oli tosiaan paras lähteä.
”Viimajalka!” kuulin samassa Lehmusmielen älähdyksen, joka päättyi yskintään. Pääni rävähti huudon suuntaan. Tajusin, että Lehmusmieli ja Kivitassu olivat edelleen leirissä, ja kaiken lisäksi liekkien ympäröimänä. Kaksikko palaisi elävältä, ellei heitä autettaisi.
”Viimajalka, mennään.” Isäni oli tullut viereeni, ja katsoi nyt vakava ilme kasvoillaan silmiini.
”Mutta entä Lehmusmieli? Ja Kivitassu?” kysyin hädissäni.
”Mennään. Ei ole sinun aikasi kuolla tänään”, Sammalsielu sanoi, ja puski minut liikkeelle. Korviani raastoi Lehmusmielen avunhuuto, jonka kuulin viimeisenä asiana lähtiessäni leiristä. Eihän heitä voi jättää tuonne, eihän? Pyysin Tähtiklaanilta ja liekkien keskelle jääneiltä klaanitovereiltani mielessäni anteeksi, ennen kuin lähdin isäni perässä kohti järveä.
”Viimajalka! Odota!” Pähkinäkuonon huudahdus keskeytti kulkuni. Jarrutin vauhtini, ja käännyin katsomaan Myrskyklaanin reviirin suuntaan, jossa huomasin Pähkinäkuonon ja Rauduskynnen seisovan noin kahden ketunmitan päässä meistä. Annoin isälleni katseellani merkin, että hän menisi edeltä. Sammalsielu onneksi nyökkäsi, ja kun hän kääntyi järvelle päin, ravasin Pähkinäkuonon viereen. Sisaruskaksikko seisoi Pajutassun luona, joka makasi vielä palamattomassa heinikossa. Hyvä ystäväni köhi savua ja hengitti hyvin katkonaisesti, mikä sai ilmeeni vakavoitumaan.
”Pajutassu ei selviä enää kauaa”, Rauduskynsi sanoi hiljaa, ja katsoi oppilaan hiljaa kohoilevaan kylkeen. Pajutassun silmät olivat kiinni, eikä hän selvästi näyttänyt olevan tajuissaan. Kumarruin ystäväni kehon yläpuolelle, ja kosketin hänen turkkiaan kuonollani. Surun aalto pyyhkäisi ylitseni, kun tajusin, ettei oppilaan kylki kohoillut enää. Pajutassu oli siirtynyt Tähtiklaanin nummille.
”Hän kuoli savumyrkytykseen”, sanoin hiljaa ja surullisena. ”Kenenkään kissan ei tulisi kuolla niin.”
”Hän on nyt paremmassa paikassa”, Rauduskynsi totesi, ja kosketti klaanitoverinsa ruumista viimeisen kerran. ”Nyt meidän pitää kuitenkin mennä järvelle. Menkää te edeltä, tulen perässä.”
Lähdin Pähkinäkuono perässäni juoksemaan alas nummilta kohti järveä. Rantaviivalla oli paljon kissoja, niin paljon, että Myrskyklaaninkin oli pakko olla samassa porukassa mukana.
Juostessani nielin kyyneleitä, jotka yrittivät tehdä tietä silmiini. Tänä aamuna kaikki oli ollut vielä hyvin. Olin saanut soturinimeni, kuten Juuriturkkikin. Klaani oli järjestyksessä, ja nyt… Olin todistanut jo kuuden klaanitoverini kuoleman. Olin järkyttynyt ja hämmentynyt. Traumatisoitunut. Kuolema oli aina hirveä asia todistaa.
//Mulla on taas niin kiire kirjoittaa, että skippaan Väijykärjen tarinan kohtauksen. Jos haluat lukea sen, se löytyy Väijyn viimeisimmästä tarinasta//

Ennen kuin olin kirinyt Väijykärjen rinnalle, olin huomannut Pajutaivaan ruumiin vedenrajassa. Kukkavirta ja Liljamieli olivat seisoneet menehtyneen naaraan vierellä. Näky oli pysäyttävä, ja syvensi järkytykseni tasoa. Toivoin todella, että kaksijalkala tarjoaisi tarvitun suojan, olimmehan jättäneet kotimme taakse. En kehdannut vilkaistakaan taakseni, sillä tiesin ja kuulin, kuinka nummet ja metsä paloi takanamme humisten.

Ukkospolun reunalla kahden klaanin sekasorto pysähtyi. Meidän pitäisi ylittää tämä pieni Ukkospolku, että pääsisimme kulkemaan peltojen läpi suureen kaksijalkalaan, näin olin ymmärtänyt.
”Ylitetään varmuuden vuoksi pienissä ryhmissä!” kuulin Sadetähden huudahtavan. Ohje oli ilmeisesti tarkoitettu yleisesti kaikille.
”Mennäänkö yhtenä joukkona?” kysyin, katsellen Väijykärkeen ja muihin. Kettuväijy ja Väijykärki ainakin nyökkäsivät, joten asia taisi olla päätetty.

Juuri ennen meidän vuoroa edellämme menivät Unituuli, Häivesiipi, Kettulampi ja Juolavirta. He katsoivat huolellisesti kumpaankin suuntaan, ennen kuin lähtivät yhdessä tuumin eteenpäin, ja polun yli. Unituuli kuitenkin kompastui polun reunalla, ja tunsin hermostuneisuuden aallon kulkevan lävitseni. Kettulampi jäi auttamaan toveriaan ylös. Ukkospolulla oli kuitenkin hiljaista, joten hieman nilkuttavan Unituulen olisi helppo ylittää.
Samassa alamäestä ilmaantui Hirviö, joka kulki Hevospaikkaa kohti. Sydämeni jyskytti, kun tajusin, että se tuli nopealla vauhdilla kohti Kettulampea ja Unituulta.
”Tulkaa!” kuulin Juolavirran huudahtavan hädissään. Näytti kuitenkin siltä, ettei ainakaan Unituuli tulisi ehtimään alta pois.
”Kettulampi!” Häivesiipi älähti. Käänsin katseeni poispäin Ukkospolulta, kun Hirviö jylisi ohitsemme osuen kissakaksikkoon. Sen jälkeen oli hiljaista.
”Miten kävi?” kysyin ääni väristen Väijykärjeltä. En kehdannut vieläkään katsoa Ukkospolulle.
”Olen pahoillani”, kolli hengähti surullisena. ”Ei hyvin.”
Miksi tämän täytyi olla yhtä menetystä? Tähtiklaani, mitä olimme tehneet teille?
//en kerta kaikkiaan jaksa nyt kirjoittaa x( //

Nimi: Savuturkki

05.08.2018 12:30
Juoksin pakoon tulen täyttämää niittyä kohti järveä. Seurassani oli Juuritassu, Kuupuro ja tämän sisar Aamusammal. Jouduin useasti varmaan, ettei häntäni ajautunut tulen armoille, kun väistelin läheneviä liekkejä. Kuupurolla oli tassut täynnä pitää itsensä ja Juuritassu pois liekeistä. Aamusammal oli joutunut vähän matkan päähän eroon meistä tulen lähestyttyä yllättäen.

Olimme olla jo lähellä järven rantaa, kun Aamusammal pääsi takaisin rinnallemme. Tämän katse oli lasittunut eikä reagoinut välittömästi sisarensa kontaktiin. Ruskea naaras oli lähellä kävellä suoraan tuleen, jollei Kuupuro oli napannut tätä viime hetkellä. Ruskea naaras mumisi jotain, mikä sai Juuritassun perääntymään shokissa.
"Kuutamon..katse.. on..." sain kuultua murtuneesta muminasta. Sanat saivat minut lähes täysin shokkiin. Mitä oli tapahtunut Kuutamonkatseelle? Miksi Aamusammal mumisi hänen nimeään?
"Meidän on mentävä. Kerro myöhemmin", Kuupuron käskevä ääni herätti meidät kaikki todellisuuteen. Otimme jälleen suunnaksi järven, mutta jokin tuntui niin puuttuvan. Aamusammaleen sanat saivat minut murehtimaan entisestä mestarista. Eikai hän ollut jäänyt tulen armoille. Hänellä oli oppilas, Juuritassu. Ketä hoitaisi hänen koulutuksensa, jos hänen mestarinsa olisi menehtynyt. Juuritassun katse oli myös lasittunut Aamusammaleen sanoista, mutta meidän olisi päästävä turvaan ollaksemme varmoja. Emme voisi jäädä suremaan luultavasti menehtyneitä kissoja keskellä tulta, joka halusi meidätkin hengiltä.

Järvelle päästyämme kaikki ei vieläkään ollut hyvin. Tulipalo ei tuntunut välittävän, mihin olimme paenneet. Tulesta tulevat savut olisivat varmasti kaiken tuho, jos jäisimmme järven rannalle jumiin. Kuului ilmoitus, että kaksijalkala olisi ainoa paikka, johon voisimme enää toivoa pakenevamme, jos emme tahtoisi jäädä järvelle jumiin ja menehtyä sinne. Juoduin erilleni Juuritassusta ja Aamusammaleesta, kun kaikki paikalla olleet lähtivät kohti kaksijalkalaa. Oli harvinaista nähdä, että klaanit kulkivat yhdessä pakoon jotain, mutta tämä olisi jotain mikä tuhoaisi kaiken tieltään. Jopa kaksijalkoja oli helpompi vältellä kuin tätä tulipaloa, joka vaatisi monta henkeä, jollei pysyisi tassuillaan.

Kuupuro kulki edeltäni, kun tämä alkoi yskiä rajusti ja oli lähellä menettää tajunsa. Tuin mustaa naarasta hyvän matkaa, mutta tulen eteneminen sai meidät saaroksiin. Ainoa tie ulos olisi hypätä tulen läpi sokeasti tietätämättä, mihin saattoi laskeutua, mutta Kuupuro oli lähes kokonaan tajuton savun vuoksi. Olin itsekin alkanut yskiä hieman, mutta sai pidettyä itseni pystyssä.
"Kerro sisarelleni, että rakastan häntä eikä hänen pidä syyttää itseään", naaraas sanoi yllättäen raottaen silmiään.
"Älä kuvittele, että jätän sinut tänne", murisin takaisin. Olin ottaa naaraan niskasta otteen, kun tämä väisti minut. Seuraavaksi tiesin, että mustan naaraan takajalat potkaisivat minut ilmaan. Hetken täydellisen paniikin jälkeen tunsin pelkää kipua, joka tuli kehoni iskeydyttyä maahan. Olin vain viiksen mitan päässä, etten joutunut liekkeihin. Sitten muistin Kuupuron.
"Kuupuro! Kuupuro!" huusin epätoivosesti naarasta, mutta ei vastausta. Olisi mahdotonta palata naaraan luokse, joten minulle jäi vain mahdollisuus paeta. Minun olisi vietävä Kuupuron viesti tämän sisarelle Aamusammaleelle.
"Tähtiklaani rukoilen armoa teiltä tästä palosta. Älkää antako tämän olla kaiken loppu", kuiskasin itselleni suunnatessani kaksijalkalaan turvaan tulelta.

Nimi: Zare

01.08.2018 21:16
________________________________________________

Nimi: Zare

01.08.2018 21:16
Viimatassu// 48kp, 60kp
Savuturkki// 8kp

Nimi: Viimatassu

28.07.2018 19:23
Heräsin aamupartion lähdön jälkeen. Olin nukkunut hieman levottomasti, joten tuntui hyvältä päästä jälleen työn touhuun. Osa kissoista nukkui vielä, kuten Pajutassukin, jonka vieressä olin yrittänyt nukkua. Nousin siis mahdollisimman hiljaa jaloilleni, venyttelin nopeasti mutta antoisasti, ja otin suunnan pientä tuoresaaliskasaa kohti. Olin nälkäinen – ollut koko yön – joten aamupala tulisi tosiaan tarpeeseen.
Juuritassu ja Kivitassu olivat jo aterioimassa kissanmitan päässä tuoresaaliskasaa. Kollikaksikko jakoi linnun, jonka veli oli saalistanut eilisessä arvioinnissaan. En ollut päässyt kysymään arvioinnista Juuritassulta, joten käytin nyt tilanteen hyödykseni, ja liityin Kivitassun ja veljeni seuraan.
”Miten se sinun metsästysarviointi meni?” kysyin uteliaana. Juuritassun katseessa oli ylpeyttä, kun hän nosti katseensa minuun.
”Suoritin sen Kuutamonkatseen mukaan erinomaisesti”, tummanruskea kolli sanoi ylpeys äänestään loistaen. Kivitassu nyökytteli, ikään kuin vahvistaen Juuritassun sanat. ”Nappasin tämän linnun lisäksi hiiren.”
Nyökkäsin hymyillen. Tosin, ennen kuin ehdin kommentoimaan mitään, Kuutamonkatse ilmaantui silmäkulmaani. Käännyin katsomaan ruskearaidallista kollia.
”Hyvää huomenta”, toivotin kohteliaasti, nyökäten soturille. Juuritassu ja Kivitassu mumisivat samat sanat hänelle. Kuutamonkatse vastasi nyökäten, ja istui alas.
”Juuritassu oli onnekas napatessaan kaksi saalista”, kolli sanoi katsoen oppilaaseensa tyytyväisenä. ”Kuumuus vähentää riistaa edelleen. Joudumme kohta syömään variksenruokaa Ukkospolun varrelta, jos säätilanne ei pian saa sateisempaa käännettä.”
En voinut kieltää Kuutamonkatseen sanoja, niin ikävältä kuin ne kuulostivatkin. Tilanne nummilla alkoi olla tukala, koska mikään saaliseläin ei viihtynyt enää suoran auringonpaisteen alla.
”Tiedätkö, onko Sadetähden määräys lisätä partiointia metsärajalle tuottanut tulosta?” tiedustelin soturilta.
”Vähän, muttei tarpeeksi”, Kuutamonkatse huokaisi ja loi katseen tuoresaaliskasaan. ”Näkeehän sen.”
Kiristin suupieliäni harmistuneena. Halusin jotenkin tehdä oman osani tilanteen parantamiseksi, mutta miten? Voisinhan minä pyytää Varpusmyrskyltä lupaa itsenäiseen metsästämiseen, ainakin. Samalla voisin etsiä reviiriltä tai sen ulkopuoleltakin runsaampia metsästysalueita, joihin Sadetähti voisi lisätä partiointia.
Päätin tehdä niin. Ajatukseni kuitenkin keskeytti kuriseva vatsani, jonka olin jo ehtinyt unohtaa. Hain katseellani mestariani, jotta olisin voinut pyytää häneltä lupaa aamupalan syömiseen, mutta Varpusmyrskyä ei näkynyt. Kolli oli tainnut lähteä aamupartioon. Olisin tietysti voinut pyytää Kuutamonkatseelta lupaa, kun se oli tuossa vieressäkin, mutta hän keskusteli Juuritassun kanssa. Voisin kerrankin toimia niin kuin soturilaki sanoo.
Nostin tuoresaaliskasasta yhden viimeisistä jäniksistä leukoihini, ja otin klaaninvanhimpien pesän suunnakseni. Sitä ennen toivotin kuitenkin Kuutamonkatseelle, Juuritassulle ja Kivitassulle hyvät päivänjatkot.
Asteltuani sisään Pitkäkiven juurella olevaan klaaninvanhimpien pesään, laskin valitsemani jäniksen velton ruumiin maahan. Mukavan hämärässä pesässä haisi perinteisen tunkkaiselle, mutta se ei minun nenääni häirinnyt.
”Huomenta”, sanoin kohteliaasti. Lumiaamu torkkui vielä, joten en puhunut voimakkaalla äänellä.
”Huomenta, Viimatassu”, Lampisilmä tervehti ilahtuneena, ja katsahti jaloissani olevaa jänistä. ”Toit meille aamiaista?”
Nyökkäsin. ”Kyllä vain. Pitäähän minunkin päästä syömään.”
Läikkäturkki hymyili minulle samalla, kun Laineturkki otti jäniksen kiittäen, ja laittaen kiertoon. Juuri kun käännyin lähteäkseni valitsemaan huutavalle vatsalleni jotain täytettä, tajusin, että olisi vain itsekästä syödä yksi saaliseläin itsekseen. Klaanissa oli kissoja, jotka tarvitsivat ravintoa enemmän, kuin minä.
”Tuota, olisikohan minun mahdollista syödä teidän kanssa?” kysyin katsoen takaisin neljään vanhukseen. ”En tarvitse paljoa, enkä siksi halua kuormittaa klaania syömällä yhden tuoresaaliin itsekseni.”
”Kaikin mokomin”, Laineturkki nyökytteli. Naaras loi kysyvän katseen pesätovereihinsa, joilla ei näyttänyt olevan vastaansanomista. Lumiaamukin oli herännyt, ja nousi nyt parempaan asentoon, mutta hänkään ei ollut pyyntöäni vastaan. Niinpä asetuin istumaan Läikkäturkin viereen, ja odotin omaa syöntivuoroani.

Lähdin pesästä syötyäni muutaman palasen lihaa. Se ei täyttänyt vatsaani, mutta tulisin sillä toimeen seuraavaan syömiseen asti.
Leirissä alkoi olla aktiivista, sillä viimeisetkin nukkuvat kissat olivat heränneet tai heräilivät paraikaa. Etsin Varpusmyrskyä, mutta hän ei osunut vieläkään silmään. Tosin en nähnyt emoa tai isääkään, joten oletin, ettei aamupartio ollut palannut vieläkään. Paloin halusta päästä tiedustelemaan mestariltani itsenäisen metsästyksen mahdollisuutta, joten huokaisin harmistuneena.
Sen sijaan Jokitaival oli leirissä, ja keskusteli Lukkisydämen kanssa. Pelastuspartio oli palannut turvallisesti ja menestyksekkäästi leiriin muutama päivä takaperin, joten klaani oli jälleen täysissä voimissaan. Kissamäärällisesti siis.
Ajattelin malttamattomuuttani käydä kysymässä varapäälliköltä hänen mielipidettään itsenäisestä metsästyksestä. Siispä lähdin varmoin askelin kävelemään Jokitaivalta ja Lukkisydäntä kohti. Mustavalkoinen kolli huomasi minut, ja kääntyi katsomaan tuloani. Jokitaival teki samoin, lopettaen muutamalla sanalla kaksikon keskustelun.
”Päivää, Viimatassu”, varapäällikkö tervehti. Nyökkäsin hänelle ja Lukkisydämelle.
”Päivää. Minulla olisi sinulle asiaa, Jokitaival, joten olisimmekohan voineet jutella hetkisen?” tiedustelin kohteliaasti, luoden kysyvän katseen kumpaankin soturiin. Jokitaival katsahti Lukkisydämeen, ja vastasi sitten: ”Toki.”
Otimme muutaman askeleen syrjään, Lukkisydämen noustessa ja lähtiessä paikalta. Jokitaival istui alas, minun tehdessä samoin. Varapäällikkö katsoi minua odottavasti.
”Niin”, aloitin. ”Olisinkohan voinut lähteä metsästämään itsenäisesti? Haluaisin tehdä edes jotain auttaakseni vaikeassa riistatilanteessa. Olisin myös kiinnostunut kartoittamaan samalla parempia metsästysalueita reviiriltä, tai sen ulkopuoleltakin.”
”Mikset kysy asiaa Varpusmyrskyltä?” Jokitaival kysyi. Kollin ilme oli pohtiva.
”Hän on ilmeisesti yhä aamupartiossa, ja olen hieman malttamaton”, vastasin. Jokitaival mietti hetken, pitäen katseensa minussa. Minusta alkoi vahvasti tuntumaan, että olin sanonut jotain väärää, ja mieleni teki jo perua sanani.
”Itsenäinen metsästäminen onnistuisi muuten, mutta reviiriltä on havaittu haaleita ketun jälkiä, joten epäröin päästää sinua yksin menemään. Parempien metsästysmaiden kartoittamiseen reviirin ulkopuolelta en voi antaa lupaa oppilaalle”, Jokitaival totesi sitten. ”Ja minusta tuntuu, että nummien jokainen osa on käyty jo läpi eläinten toivossa.”
Huokaisin pettyneenä. Olin toivonut pääseväni edes metsästämään itsekseni, mutta mahdollinen kettuvaara oli pätevä syy kieltää se.
Samassa huomasin Sammalsielun laskeutuvan alas leiriin Aamusammaleen ja Varpusmyrskyn kanssa, ja nyökkäsin heidän suuntaan merkiksi Jokitaipaleelle. Ehkä hän juttelisi Varpusmyrskyn kanssa asiasta? Ehkä?
Huomattuaan mestarini, Jokitaival viittilöi kuin viittilöikin kollille. Toivon ja jännityksen palatessa mieleeni, seurasin vanhempiani hetken katseellani. Emon yllättyneen kysyvä ilme oli hauskaa katsottavaa, kun hän huomasi minut juttelemassa varapäällikön kanssa. Heilautin heille tassuani tervehdykseksi.
”Mitäs täällä?” Varpusmyrsky kysyi, kun oli saapunut Jokitaipaleen viereen. Varapäällikkö selitti lyhyesti ideani itsenäisestä metsästämisestä, jättäen mainitsematta metsästysalueiden etsimistä. Se idea oli siis hylätty kertaheitolla.
Varpusmyrsky näytti positiivisesti yllättyneeltä ehdotukseni kuultuaan, mikä sai minut uskomaan, että ideani voisi toteutua.
”Olin ajatellut Viimatassulle yllätysarviointia tälle päivälle”, Varpusmyrsky totesi kääntäen katseensa varapäällikköön. ”Minusta itsenäinen metsästäminen olisi siihen hyvä lisä.”
Ilokseni Jokitaival nyökytteli.
”Olen samaa mieltä”, kolli totesi, katsoen minua. ”Sinun tunnelintuntemisarviointi meni vähän aliarvoisesti, joten tämähän voisi kompensoida sitä. Jos siis suoritat arvioinnin hyvin.”
Naurahdin. Olin hieman yllättynyt, että Jokitaival tiesi huonosti menneestä arvioinnistani. Vaikka toisaalta, miksi hän ei tietäisi, olihan hän varapäällikkö. Sitä paitsi, olin lähes eksynyt maanalaiseen tunneliverkostoon, jonka kaikkien tuuliklaanilaisten tulisi tietää, joten miten hän ei olisi kuullut siitä muutenkaan. Olin kuitenkin tyytyväinen ideani kelpoisuudesta.
”Tehdään niin”, Varpusmyrsky totesi. Jokitaival nyökkäsi, ja asteli kohteliaasti muualle.
”Aloitetaanko heti?” Varpusmyrsky kysyi. Juuri ennen kuin ehdin vastaamaan, hän jatkoi: ”Mikä sinun aamiaistilanne muuten on? Oletko syönyt mitään?”
”Jaoin jäniksen klaaninvanhimpien kanssa”, vastasin. Varpusmyrsky nyökkäsi, ja aloitti kertomaan tehtävääni.
”Kuten tiedät, järven vesi on laskenut kuumuuden vuoksi, ja sen rantaviiva on vetäytynyt melkein kissanmitan. Tämän ansiosta monia veden varassa kasvavia kasveja on paljastunut rannan alueelta. Tehtävänäsi olisi kerätä korretta ja kehäkukkaa nyt, kun niitä on helppo saada. Sen jälkeen metsästät itsenäisesti, yhden tai kaksi saalista”, kolli maukui. Nyökkäsin terävästi. ”Muista, yritä vaikuttaa minut.”
Vaikka Varpusmyrskyn ilme oli sanomisen jälkeen leikkisä, tiesin, että hän tarkoitti sanojaan. Minun pitäisi siis valmistautua henkiseen selkäsaunaan.
”Kysyttävää?” mestari kysyi.
”Miten saan kuljetettua kaiken saamani leiriin?”
”Se on osa arviointia”, Varpusmyrsky virnisti.
”Oletko sinä seuraamassa tekemisiäni?”
”En. Luotan sinun vaistoihin ja kykyihin käyttää opittuja taitoja.”
”Lähdenkö nyt heti?”
Varpusmyrsky loi katseen taivaalle.
”Nyt on paras aika lähteä. Ilma on vähän viileämpi kuin iltapäivällä, eikä aurinko polta sietämättömästi. Joten jos haluat, niin joo”, Varpusmyrsky totesi vakaasti. Nyökkäsin, jälleen terävästi. Tarmo ja päättäväisyys alkoivat pistellä varpaitani, ja nousin seisomaan.
Kun Varpusmyrsky toivotti onnea, otin sen lähtömerkiksi. Kuitenkin, noustessani leirin laitaa ylös, Pajutassu pysäytti minut puoliväliin.
”Olisin kysynyt sinua mukaan taisteluharjoituksiin, mutta sinulla näyttää olevan muuta tekemistä”, hän totesi harmissaan.
”Minulla on arviointi nyt, pahoittelen”, virnistin harmitellen. ”Ensi kerralla tulen.”
”Onnea”, Pajutassu toivotti, ennen kuin nousin kuopan reunalle, ja lähdin siitä alas. Nummilla juokseva tuuli tuntui miellyttävältä ihoa vasten, sillä se ei ollut kylmä, muttei liian lämminkään. Vedin keuhkot täyteen raikasta aamupäivän ilmaa valmistellen itseni arviointiin, ennen kuin lähdin laskeutumaan alas nummilta.
Kuljin tuttua ja suorinta reittiä alas järven rantaan, eli suoraan alas. Olin päättänyt löytää paljon – tai niin paljon kuin pystyin kantamaan – kerättäviä kasveja, joten päätin kulkea järven rantaa pitkin kohti Kuupuroa. Tavoitteeni oli löytää paljon kerralla, jotta säästyisin ylimääräiseltä työltä.

Etsiessäni vaatimuksiani täyttävää esiintymää joko kehäkukista tai kortteista, huomasin tutun värisen kissan edempänä rantaviivaa. Tunnistin sen heti Väijykärjeksi, kolliksi, jota olin mennyt tapaamaan Pähkinäkuonon sijasta. Tuo myrskyklaanilainen soturi oli aiheuttanut minulle viime aikoina paljon päänvaivaa, sillä hän sekoitti tunteitani. Olin huomannut, etten ollut enää kiinnostunut Rauduskynnestä, kuten olin ollut. Ennemminkin aina, kun ajattelin Rauduskynttä, Väijykärki tuli mieleeni. En oikein tiennyt, miten minun pitäisi asiaan suhtautua. Olin kuitenkin vasta oppilas, ja kaiken lisäksi tunnollinen sellainen. Tiesin soturilain kuin omat tassuni, ja siksi kyseenalaistin sitä osaa minusta, joka tunsi kiinnostusta Väijykärkeä kohtaan. Hän oli kuitenkin eri klaanista.
Hylkäsin hetkeksi yrttien etsimistehtäväni, ja lähestyin kaisloja keräävää kollia. Tuuliklaanilaisena minun tuli ottaa selvää, miksi Väijykärki oli minun reviirillä.
Astelin häntä pystyssä kollin luo, pysähtyen kissanmitan päähän hänestä. Väijykärki oli huomannut minut, ja katselimme nyt toisiimme.
”Hei Väijykärki”, tervehdin kohteliaaseen sävyyn. ”Mitä teet Tuuliklaanin reviirillä?”
”Viimatassu”, kolli nyökkäsi vastatervehdykseksi. ”Kerään kaislaa, sitä kun on veden laskettua helppo kerätä. Ja muistan pysyä kissanmitan päässä rannasta, jos mietit.”
Mutristin suutani tyytymättömänä vastaukseen, vaikka kollin äänensävy olikin kohtelias ja ehkä tuttavallinenkin.
”Rauhansääntö ei päde muuten kuin kokoontumisten aikaan”, mutisin. Väijykärki katsoi minua skeptisesti, muttei sanonut mitään. Annoin kollin kerätä kaislaa, koska en ollut sanoistani varma, enkä uskonut Tuuliklaanin tarvitsevan kaislaa tällä hetkellä.
”Mikä puolestaan tuo sinut järven rantaan?” Väijykärki uteli, jättäen kaislankeräyksen tauolle.
”Olen keräämässä vedenrajasta paljastuneita kehäkukkia ja kortteita”, vastasin, saaden raidalliselta kollilta huvittuneen kysyvän katseen. ”Se on osa arviointia.”
”Nyt se käy järkeen”, Väijykärki hymähti. Loin kollille pienen hymyn. En juuri tällä hetkellä olisi välttämättä halunnut jutella Väijykärjen kanssa – osaksi koska olin suorittamassa arviointia, ja osaksi koska en halunnut kiintyä kolliin enempää – yritin spontaanisti jatkaa matkaani kiertäen kollin.
”Jos saan tiedustella, miten se tapaamisessa sinun mainitsemasi arviointi meni?” Väijykärki kysyi, saaden minut pysähtymään. Myrskyklaanilaisen äänensävy oli kohtelias, mutta samalla utelias, joten en voinut vain jättää vastaamatta.
”Huonosti, melkein epäonnistui”, totesin kääntäen katseeni Väijykärkeen. Virnistin hänen yllättyneelle katseelle. ”Tämä arviointi on haastavampi, joten minulla on mahdollisuus paikata se edellinen.”
Väijykärki nyökkäsi ymmärtävästi. ”Jokainen arviointi vie lähemmäs soturiutta, kävi niissä miten vain”, kolli totesi. Olin otettu tästä pienestä lohdutuksesta, mutta se sai minut huokaamaan haikeasti. En kehdannut katsoa Väijykärkeen, koska en halunnut nähdä hänen reaktiotaan.
”Kuule, minun olisi parempi jatkaa. Olet aiheutta- Tai siis… Olen saanut sinusta viime aikoina henkilökohtaisella tasolla päänvaivaa, ja minun olisi parempi keskittyä –”
Surkean selitykseni keskeytti silmäkulmaan ilmestynyt punaturkkinen hahmo, ja sen mukana tullut pistävä hajupilvi. Käännyin salamannopeasti olentoa kohti, vain tajutakseni, että se oli kettu, joka tähtäsi Väijykärkeen. Eläin oli vain aikuisen kissan kokoinen, mutta silti vaarallinen, Varpusmyrskyn mukaan.
”Väijykärki!” älähdin, kun kettu loikkasi kita ammollaan oranssinruskeaa kollia kohti. Onnekseni myrskyklaanilainen oli jo valmistautunut väistöliikkeeseen, ja loikkasi nyt otuksen tieltä taakseni. Jokainen lihakseni oli valmis hyökkäämään, ja heti kun kettu oli laskeutunut maahan, loikkasin sen kimppuun raapaisten punaturkkia kuononvarteen. Kettu ei ollut moksiskaan, mutta otti pari nopeaa peruutusaskelta tehden tilaa itselleen.
Eläin oli riutuneen näköinen, ja selvästi nälkiintynyt kuumuuden takia. Vaikka se vaikutti heikolta, minusta tuntui, että se olisi valmis tekemään mitä vaan saadakseen kissan ateriakseen. Siksi tunsinkin pelon lävistävän minut, kun kettu otti minut kohteekseen. Köyristin selkääni, ja karvat pystyssä sähähdin eläimelle uhkaavasti. Olin valmis hyökkäämään uudestaan, ja teinkin sen uhittelumuodossa. Kettu väisti tassuni heilautuksen, ja kyyristyi korvat niskassa kiinni, valmistautuen loikkaan.
Luulin jo, että Väijykärki oli jättänyt minut oman onneni nojaan, ja lähtenyt itse käpälämäkeen, joten jännitin lihakseni valmistautuen väistöliikkeeseen. Kuitenkin, heti kun kettu oli ponnistanut loikkaan minua kohti, myrskyklaanilainen loikkasi takaviistosta ja iski kettua kylkeen lennättäen tämän kyljelleen.
”Juokse, Viimatassu!” Väijykärki huudahti, kun kettu nousi jaloilleen.
”Ja antaisin sinun ottaa kaiken kunnian? En ikinä!” huudahdin takaisin ja hyökkäsin kettua kohti kynnet esillä. Olin varma, että Väijykärki ymmärtäisi humoristisen vastaukseni, mutta toivoin, että hän ottaisi sen vakavasti. Vaikka olinkin huono taistelemaan ja parempi puolustamaan, en aikonut perääntyä tämän heikon vastuksen edessä.
”Meidän pitää saada häädettyä se pois täältä”, murisin. Kettu sähähti ja yritti tehdä uuden hyökkäyksen minua, pienempää vastusta kohti, mutta samalla hetkellä Väijykärki loikkasi punaturkin selkään. Kolli pureutui kynsillään ja hampaillaan ketun selkänahkaan, muristen raivoisasti. Kettu päästi kivusta kertovan ulvaisun. Juuri, kun luulin, että se yrittäisi pakoon, kettu kiersi itseään niin, että sai vuorostaan upotettua hampaansa Väijykärjen selkään.
”Väijykärki!” ulvaisin. Hyökkäsin voimalla eteenpäin, iskien kynteni ketun poskeen tehden pahaa jälkeä, ja perääntyen sitten, ennen kuin kettu olisi kiinni minussakin. Iskuni toimi, sillä kettu päästi välittömästi irti Väijykärjestä yrittäen purra minua. Mutta olin tietysti jo sen ulottumattomissa.
Kun ketun naskalihampaat eivät enää purreet Väijykärkeä, kolli loikkasi kauemmas ketusta. Hän irvisti kivusta, mutta asettui silti taisteluasentoon nuollen verta suupielistään.
”Ajetaan tuo variksenruoka pois täältä”, kolli murisi, mikä sai minutkin asemiin. Köyristin selkääni, ennen kuin loikkasin kohti läähättävää kettua haroen kynsilläni sen naamaan. Kun kettu teki väistöliikkeen, sai se vastaansa Väijykärjen, joka viilsi eläintä kaulasta ikävästi. Kettu älähti pienesti, kääntyi, ja lähti pinkomaan ylös nummille. Loikkasin mitään sanomatta punaturkin perään, ajaen sitä yhä kauemmas uhoen kaikenlaista matkalla. Lopuksi juoksin ketun kiinni, ja raapaisin sitä kintereeseen, antaen laihan eläimen pinkoa nummien toiselle puolelle.
Palasin Väijykärjen luo. Kolli oli juossut pikkumatkan perässäni, mutta oli jäänyt perään tasaamaan hengitystä. Nyt lysähdin istumaan hänen viereensä, hengittäen syvään pari kertaa, ennen kuin sain ajatuksen selvenemään.
”Hyvää työtä”, Väijykärki totesi, ja kun nostin katseeni häneen, hän hymyili.
”Ehdin jo luulla, että jätit minut oman onneni nojaan ketun hyökätessä”, totesin, kun taas pystyin puhumaan. ”Kiitos, ettet jättänyt.”
”En minä olisi jättänyt sinua”, kolli vastasi hiljaisella äänellä. Hänen äänensä oli vakava. ”Ja arvostan sitä, ettet sinäkään jättänyt minua, vaikka tarjosinkin sinulle sitä vaihtoehtoa.”
”En minä sitä olisi tehnyt”, sanoin puistellen päätäni. Samalla, kun kohensin istuma-asentoani, huomasin Väijykärjen pienesti vuotavat haavat. ”Voin puhdistaa haavasi, jos haluat. Minusta tuntuu ettet yltäisi itse kunnolla tekemään sitä, ne on sellaisessa paikassa.”
”Sopii”, kolli totesi lempeyttä äänessään. Asetuimme istumaan mukavasti niin, että minä ylsin sukimaan Väijykärjen selkää. Myrskyklaanilaisen turkissa oli siellä täällä verta, joten suin nekin kohdat puhtaiksi.
Väijykärjen läheisyys oli miellyttävä tunne, enkä voinut estellä tunnetta. Mutta kurkusta nousevan kehräyksen estin, ihan varmuuden vuoksi.
”Jos saan kysyä, mitä olit sanomassa ennen hyökkäystä?” Väijykärki kysyi kohteliaasti, kääntäen päätään niin, että osoittaisi olevansa läsnä.
”Ei sillä ole enää merkitystä. En mitään tärkeää”, vastasin hiljaa sukimisen lomasta. Väijykärki nyökkäsi pienesti.
”Olen iloinen, että olemme kumpikin hengissä tuon jälkeen”, kolli totesi. Minun teki mieli vastata, ettei laiha kettu olisi ollut suurikaan uhka kummankaan hengelle, mutten halunnut rikkoa tätä… herkkää hetkeä. Tai minulle se oli ainakin herkkä.
Sain suittua Väijykärjen puremahaavat puhtaiksi, ja siirryin nyt istumaan kollin viereen. En istunut kovin lähelle, vaikka hienoisesti takova sydämeni olisi toivonutkin niin. Pidin mietteliään katseeni maassa.
Selvästi pidin Väijykärjestä enemmän kuin ystävänä, sillä rintaani kiristi kollin vieressä istuminen, ja äskeinen fyysinen kontakti häneen. Muistutin itselleni, että olin kuitenkin vielä oppilas. Väijykärki oli lisäksi eri klaanista, paljon vanhempi kuin minä, emmekä olleet nähneet kuin kolme kertaa.
Mutta kai minä sain pitää kestä tahansa kissasta, ystävänä tai jotenkin muuten, jos pysyin klaanilleni uskollisena?
”Tiedätkö”, aloitin, nostaen katseeni minua kookkaampaan kissaan. Väijykärki katsoi minua kysyvästi. Yritin pitää ääneni tasaisena ja mahdollisimman kohteliaana. ”Minusta sinä olet ihan ok kissa. Että välitän sinusta.”
Pidin rehellisyyteni ja suorasanaisuuteni, sillä halusin edelleen luoda luottamusta Väijykärkeen. Jätin pehmeään toteamukseeni kuitenkin tulkinnanvaraa, sillä muistutin edelleen itselleni olevani oppilas.
Väijykärki hymyili, mikä helpotti rinnassani vellovaa tunnetta.
”Et sinäkään hullumpi ole”, kolli totesi, enkä voinut muuta kuin naurahtaa kevyesti. Katsoin myrskyklaanilaista suoraan silmiin, tulkiten niiden ystävällistä ilmettä.
Nummilta kuului yllättäen huudahdus. Käänsin katseeni nopeasti äänen suuntaan, ja kun huomasin mestarini hahmon lähestyvän ylämäestä, nousin seisomaan ja terästäydyin.
”Oletteko te kunnossa?” Varpusmyrsky huudahti ollessaan lähempänä. Hänen perässään paikalle saapuivat Pähkinäkuono ja Vaahterakasvo.
”Saitteko ajettua sen ketun pois?” Vaahterakasvo kysyi. Vilkaisin nopeasti Väijykärkeä, joka nyökkäsi.
”Mistä tiesitte tulla?” kysyin.
”Varpusmyrsky tuli hälyttämään apua”, Pähkinäkuono sanoi. ”Mutta täällä ei näköjään apua tarvita.”
Oliko naaraan äänessä ärtymystä?
”Olin sittenkin seuraamassa arviointiasi Jokitaipaleen käskystä”, Varpusmyrsky sanoi auktoriteetillisesti. ”Hänen huoli ketusta oli aiheellinen.”
Tajusin, että Varpusmyrsky oli nähnyt minun ja Väijykärjen kohtaamisen, ja aloin kertaamaan sitä mielessäni. Aloin katumaan sitä, etten ollut ajanut myrskyklaanilaista pois reviiriltä.
”Jos kumpikaan teistä ei ole pahasti loukkaantunut, meidän on paras lähteä takaisin leiriin”, mestarini totesi, luoden sitten katseen Väijykärkeen. ”Ja sinun on jälleen paras palata omalle reviirillesi.”
Nyökkäsin ymmärtäneenä, ja ennen kuin siirryin klaanilaisteni joukkoon, loin Väijykärkeen vielä nopean katseen. Sen jälkeen huomasin, kuinka nihkeästi Pähkinäkuono katsoi minua, silmät hieman sirrillään.
Kun käännyimme lähteäksemme, Varpusmyrsky kutsui minut luokseen. Tunsin oloni jostain syystä hermostuneeksi mestarini lähellä.
”Meillä on puhuttavaa leirissä, Viimatassu”, kolli totesi ikävän vakavasti. ”Juolavirran tarkastuksen jälkeen jatkat sitten arviointiasi, jos se sopii Jokitaipaleelle.”
Nyökkäsin nöyrästi. Minulla oli tunne, että tiesin, mistä tulisimme puhumaan, ja siksi sydämeni alkoi hakkaamaan hermostuneesti.

Nimi: Savuturkki

28.07.2018 02:57
Emon tarina yhä mielessäni kävin tavallisiin soturin tehtäviini. Hain rohkeutta sanoihini. En voisi pysyä hiljaa loppuikääni tai murtaisin sydämeni kuten emolleni oli käynyt, mutta hänellä oli käynyt tuuri. Toisen kissan sydän oli jo hakemassa häntä murtumisen partaalta. Isäni, jota en tuntenut kovin hyvin, mutta ymmärsin olleen hyvä soturi klaanille.

”Voiko se olla? Pelastuspartio on palannut!”
Huudahdus keskeytti askareeni ja kävelin katsomaan aukiolle. Monet keskeyttivät touhunsa tullakseen katsomaan pelastuspartiota. Monia kysymyksiä ja tunteita lenteli ilmassa. Suurimpana niistä helpotuksen tunne. Näin vilaukselta Vaahterakasvon heidän joukossaan. Tunsin itsekin samalla helpotuksen tunteen virtaavan lävitseni. Tammiviilto olisi varmasti iloinen veljensä turvallisesta paluusta. Pääsin palamaan askarteluuni, kun päällikkö oli pitänyt pienen kokouksen pelastuspartioon liityen, vaikka sillä tässä kuumuudessa kaikki tekeminen tuntui ylitsepääsemättömän väsyttävältä.

Seuraavana päivänä Liekkitassu nimitettiin soturiksi saaden nimen Liekkisydän. Se muistutti omasta kamppailustani soturiksi, vaikka hänellä kyseessä olikin enemmän mestarillenin ongelma tunteiden sijaa. Niiden tunteiden ylitse pääsiminen täysin olisi mahdoton tehtävä. Voisin aina sanoa, että kaikki oli kunnossa, vaikka todellisuudessa taoin itseäni syvemmälle maahan. Kuutamokatseen, Vaahterakasvon ja emoni ansiosta en ollut antanut täysin periksi pimeille ajatuksille, mutta ne olisivat aina läsnä. Jokaisessa tehtävässä kuin jokaisessa sanassa, jonka päästin ulos. Ehkei minun kannataisi edes harkita rakkautta itselleni. Vaahterakasvo oli jo nähnyt pimeät hetkeni enkä tahtonut antaa samaa taakkaa hänen veljelleen. Niin se olisi oikean tehty. Minun olisi annettava Tammiviillolle mahdollisuus tasapainoiseen kumppaniin. Olin liian arvaamaton, koska milloinkaan ei tiennyt milloin saatoin musertua omaan itsesääliini. Vilaus Varpustassusta ja Tammiviillosta kävivät mielessäni. Ehkä Tammiviilto oli jo löytänyt jonkun. Ehkä minun olisi vain paras luovuttaa tunteideni suhteen. Etsin sitten katseellani kollia leiristä. Tämä istui ystäviensä seurassa, mutta Varpustassua ei näkynyt lähettyvillä. En kuitenkaan lähtynyt lähestymään kollia, vaan lähdin valmistautumaan seuraavaan partiooni. Valmistautuessani en huomannut Varpustassua tai Vaahterakasvoa missään leirissä. Ehkä he olivat jossain piilossa varjossa taikka muissa tehtävissä. Tällaisella kuumuudella useat viettivät päivänsä varjoissa tai veden lähettyvillä. Olisin itsekin viettänyt loppupäivän varjossa makoillen, jos en olisi nyt partiotehtävissä.

Nimi: Viimatassu

20.07.2018 19:29
Palasin illansuussa Varpusmyrskyn johdattamana leiriin. Mestarini oli pitänyt minulle tehokkaan ja aikaansaavan metsästysharjoituksen iltapäivällä, ja olin sen aikana onnistunut nappaamaan pienen jäniksen. Koin kehittyneeni erityisesti jänisten jahtaamisessa viime aikoina, ja Varpusmyrskyn rakentava palaute metsästysharjoitusten päätyttyä kertoi kollin ajattelevan samoin. Hän oli ollut tähän asti mahdottoman hyvä mestari, kuten olin ehkä osasin odottaa. Kannustava, mutta samalla napakka.

Leirissä iltapartio teki lähtöä. En kiinnittänyt siihen sen suurempaa, sillä heti kun olimme laskeutuneet syventymään, jossa leiri oli, kysyin Varpusmyrskyltä tuoresaaliistani kun pysähdyimme.
”Vienkö tämän klaaninvanhimmille?” kysyin laskien pörröturkkisen otuksen maahan.
”Saat nauttia saaliistasi itse”, Varpusmyrsky naukui. ”Kovalla työllä kun sen saalistit.”
”En ole nälkäinen”, totesin hiukan harmittelevan sävyyn. ”Muilla on sille varmasti parempaa käyttöä. Vien sen tuoresaaliskasaan.”
Kolli nyökkäsi, selvästi tyytyväisenä päätökseeni. Siispä nostin saaliini takaisin leukojeni väliin, ja tepsutin tuoresaaliskasalle vain tipauttaakseni jäniksen päällimmäiseksi. Kuivuuden vuoksi saaliseläinten määrä nummilla oli pudonnut huomattavasti, mikä näkyi kasan koossa. Jos klaanin terveyden ja kylläisyyden ylläpitäjä huventuisi vielä enemmän, mikä olisi jo liikaa, seuraukset eivät olisi hyvät.
Nostaessani katseen tapettujen eläinten joukosta, silmäni havaitsivat Pähkinäkuonon juovaisen hahmon. Naaras oli ilmeisesti käynyt parantajan pesän ulkopuolella, ja teki sinne nyt paluuta. Hän oli loukannut etujalkansa aiemmin päivällä nummien takaisella metsänrajalla ollessaan, ja joutui nyt viettämään yön Juolavirran luona. Pähkinäkuonolla ja sillä oranssiturkkisella Myrskyklaanin kollilla – Väijykurkikohan sen nimi oli – oli sovittu tapaaminen tänään illalla.
Väijykurki ja Myrskyklaanin parantaja Pujopilkku olivat tulleet tänään päiväsaikaan käymään Juolavirran luona jotain yrttiä hakemaan. Olin ollut silloin rajapartiossa Varpusmyrskyn ja Hirvitaipaleen kanssa kun kaksikko oli ollut matkalla Tuuliklaanin reviirin läpi, joten olimme saattaneet heidät loppumatkan. Olin myös puolivahingossa kuullut osan kollin ja Pähkinäkuonon keskustelusta, jossa Pähkinäkuono oli muistuttanut kyseisestä tapaamisesta.
Nyt kun Pähkinäkuono ei pääsisi tapaamiseen, minua kiinnosti mennä naaraan puolesta paikalle. Väijykurjen ja Pähkinäkuonon suhde oli alkanut kiinnostamaan minua sen jälkeen, kun olimme Varpusmyrskyn kanssa käyneet hakemassa Pähkinäkuonon Myrskyklaanin rajalta Tuuliklaanin puolelle, kuten olin kaikista klaanin asioista. En halunnut työntää nenääni kaksikon asioihin, mutta halusin saada klaanissa kulkeville huhuille jotain pohjaa. Samalla voisin ottaa enemmän selvää Väijykurjesta.
”Viimatassu?” Varpusmyrskyn napakka kysymys keskitti huomioni tähän hetkeen. Käänsin katseeni nopeasti parantajan pesästä mestariini, joka oli astellut huomaamattani viereeni.
”Anteeksi, olin ajatuksissani”, vastasin kunnioittavaan sävyyn. Varpusmyrsky lähinnä hymyili ymmärtävästi anteeksipyytävälle ilmeelleni.
”Saat loppuillan vapaaksi, kuten yleensäkin”, kolli totesi. ”Halusin vain ilmoittaa vielä, että pidän sinulle huomenna tunneleidentuntemisarvioinnin. Että osaat varautua, vaikkei se kovin suuri arviointi olekaan.”
”Aiotko pitää minulle monta arviointia tulevaisuudessa?” kysyin sen jälkeen, kun olin nyökännyt mestarini sanoille.
”Sen näkee sitten. En suunnittele arviointeja tulevaisuutta varten, vaan pidän niitä silloin kun koen hetken olevan hyvä”, Varpusmyrsky vastasi. Hänen äänestään kuului koko ajan asiallinen auktoriteetti, mitä ihailin. Ottaisin hänen puhetyylistään varmasti mallia soturi-iässäni.
”Mutta, hyvät yöt nyt sitten, vaikka onkin vielä vähän aikaista niitä toivottaa”, kolli hyrähti sitten. Katsahdin nopeasti taivaalle – aurinko teki laskuaan nummien taakse, luoden kauniita sävyjä taivaalle. Varpusmyrsky oli oikeassa, kukaan nukkuisi vielä hetkeen. Mutta en taitaisi jutella kollin kanssa enää tänään, joten toivotus oli aiheellinen.
”Samat sanat”, sanoin hymyillen, katsellen hetken kuinka Varpusmyrsky asteli poikansa Tammiviillon luokse juttusille.
Seisoin tuoresaaliskasan vieressä hetken, katsellen hyvää seuraa illan vietoksi. Juuritassu oli mitä ilmeisimmän mukana iltapartiossa, joten en toiveitani vastaan pääsisi juttelemaan veljeni kanssa tänä iltana. Olin suunnitellut odottavani iltapartion palaavan leiriin, ennen kuin lähtisin Väijykurjen tapaamiseen. Minulla ei ollut mitään hajua, missä sovittu paikka sijaitsi, joten oli järkevämpää haahuilla reviirillä, kun muut kävivät nukkumaan. Siksi odottaisin iltapartion paluuseen saakka.
Piikkitassu oli asettautunut Pajutassun kanssa leirin laidalle makuulle, joten päätin liittyä naarasoppilaiden seuraan. Lähestyin kaksikkoa niin, että he huomaisivat minut ajoissa, ja kun pääsin heidän kohdalle, tervehdin hyväntuulisena.
”Enhän keskeytä mitään?” kysyin, ennen kuin asettuisin kaksikon viereen makuulle, tassut kehoni alle asetettuina.
”Et”, Pajutassu vastasi hymyillen. Vastaus ei kuulostanut teeskentelyltä, ja miksi se olisi – olin ystävystynyt kaksikon kanssa, ja vietimme mieluusti aikaa toistemme kanssa.
”Olimme juttelemassa Pähkinäkuonosta ja Väijykärjestä”, Piikkitassu jatkoi samalla, kun asetuin mukavasti aloilleni. Väijykärkihän se oli, eikä Väijykurki!
”Mitä siitä?” tiedustelin tuttavalliseen sävyyn.
”Eikö se ole vähän niin kuin soturilain rikkomista?” Pajutassu kysyi ottaen epäilevän ilmeen kasvoilleen.
”Minusta he ovat ystäviä”, vastasin heilauttaen korvallistani. ”Kissoilla saa olla ystäviä muista klaaneista.”
Piikkitassu tuhahti epäuskoisesti. ”Sokeakin näkee että heidän välillään on jotain.”
Mieleni teki todeta salaperäisesti että asiasta otetaan pian selvää, viitaten aikeeseeni lähteä Pähkinäkuonon tilalle Väijykärjen tapaamiseen, mutta päätin pitää sen tiedon itselläni.
”Ei ole meidän asia tuomita”, totesin hienoisen huvittuneena Piikkitassun kommentille. ”Jokainen tekee omat valinnat elämässään. Ettekä tekään pitäisi tuomitsemisesta, jos olisitte ihastuneet toisen klaanin kissaan, en ainakaan usko että pitäisitte.”
”Niinpä kai”, Pajutassu huokaisi. Naaraan äänensävyssä oli sitä tavanomaista ärtymystä, jonka kuulin aina ”tärkeilyni” jälkeen. Mieleni teki pyytää anteeksi terävää kantaani kaksikon puheenaiheeseen, mutta Pähkinäkuonoa ajatellessani ajatukseni ajautuivat Rauduskynteen, ja muistin etten ollut nähnyt kollia koko iltapäivänä.
”Onko Rauduskynttä näkynyt?” kysyin, saaden osakseni yllättyneet katseet.
”Hän kai torkkuu tuolla kitukasvuisen puskan alla”, Piikkitassu vastasi nyökäten päätään leirin yläpäässä kasvavaan risukkoon. Sitten hän käänsi uteliaan katseensa takaisin minuun. ”Kuinka niin?”
”Halusin vain tarkistaa”, vastasin tyynesti. Samalla kun kuikin kitukasvupuskan suuntaan, huomasin naaraskaksikon virnistävän vieressäni yhtä aikaa. Pajutassun silmissä pilkehti ilkikurinen katse, kun käänsin huomioni takaisin ikätovereihini.
”Mitä?” kysyin.
”Ei mitään”, Piikkitassu hyrisi. Kurtistin toista silmäkulmaani, vaikka ymmärsin kyllä mihin kaksikko viittasi.
”Ei se ole sellaista mitä luulette”, naurahdin.
”Juupa juu”, Pajutassu tuhahti leikkisästi.
”Sitä paitsi, eikö minulla saisi olla kiinnostuksenkohdetta?” kysyin huvittuneena. Piikkitassu ja Pajutassu vaihtoivat tietäväiset katseet, joten käännyin kyljelleni selkä kaksikkoon päin, tuhahtaen naaraiden luuloille. Miten minulle tuli yhtäkkiä kauhea tarve levätä vähän ennen iltapartion palaamista?

Kun ensimmäiset tähdet ilmestyivät taivaalle, palasi iltapartio viimein leiriin. Olin sukimassa itseäni Pajutassun ja Piikkitassun nukkuessa hännänmitan päässä vieressäni. Lopetin itseni siistimisen, ja hain Juuritassun muutaman kissan joukosta. Toivoin, että kolli olisi tullut viereeni nukkumaan, kuten toissayönäkin, mutta hänelle kelpasi näköjään paremmin Kivitassun seura. Toisaalta suunnitelmani olisi mennyt pilalle, jos Juuritassu olisi tullut viereeni.
Odotin, että hereillä olevat kissat olivat asettuneet aloilleen tai katsoivat poispäin, ennen kuin lähdin leiristä. Kun olin noussut hämärän turvin ylös leirin sisäänkäyntiä, päätin ravata alas nummia sopivan kauas leiristä, varmuuden vuoksi, ennen kuin pysähdyin pohtimaan. Missä tapaaminen voisi olla? Ehkä metsässä Myrskyklaanin rajan toisella puolella, missä Pähkinäkuono ja Väijykärki olivat sen tunnetun kerran tavanneet? En uskonut, että kaksikko olisi valmis vaarantamaan toisen paljastumisen. Hylkäsin siis sen idean.
Mieleeni muistui, että Tuuliklaanin reviirin rantaviiva oli kahden hännänmitan päähän järvestä rauhoitettua aluetta, ja että sitä saivat käyttää myrskyklaanilaiset. Se voisi olla parempi paikka tapaamiselle, sillä niin lähelle järven rantaa ei leiristä ollut suoraa näkymää. En tosin ollut varma, oliko rauhan sääntö voimassa ainoastaan kokoontumisten aikaan, kuten itse asian muistelin. Päätin kuitenkin lähteä kulkemaan järven rantaa pitkin kohti Kuupuron vastaista rajaa. Väijykärjen oli pakko tulla vastaan jossain vaiheessa.

Tummanoranssi hahmo tuli näkyviin rantaviivalla, kun pystyin haistamaan Kuupuron tuoksun. Väijykärki oli siis jo paikalla. Minut huomattuaan kissa nousi seisomaan istuma-asennostaan, ja nosti häntänsä odottavasti pystyyn. Vastasin eleeseen nostamalla oman häntäni ilmaan, ja astelin tarmokkain askelin Myrskyklaanilta haisevan soturin luo.
”Terve, Väijykärki”, tervehdin soturia ketunmitan päästä. Raidallinen kolli avasi suunsa kuin vastatakseen, mutta sulki sen lähes yhtä nopeasti. Hän ei varmaan kuullut ääntä, jonka odotti kuulevansa. Korvat pystyssä pysähdyin isompikokoisen kollin eteen kohdaten tämän hämmentyneen katseen.
”Missä Pähkinäkuono on?” Väijykärki kysyi hämmästyneenä.
”Minä toimin hänen sijaisenaan”, vastasin kohteliaasti. ”Pähkinäkuono loukkasi etujalkansa teidän käyntinne jälkeen, eikä päässyt.”
Väijykärki mittaili minua aavistuksen kiusaantuneella katseellaan. Olihan tämä tilanne vähän absurdi kummallekin.
”Pähkinäkuonoko sinut lähetti?” kolli kysyi.
”Omasta tahdostani tulin. Haluan tietää enemmän sinun ja Pähkinäkuonon väleistä”, vastasin. Istahdin rennosti alas mittaillen alkuyön hämärän tummentanutta kollia, kiinnostunut katse silmissäni. Väijykärki katsahti hämillään nummien suuntaan, kuin etsien vastausta tähän tilanteeseen. Kolli kuitenkin käänsi nopeasti tutkailevan katseensa takaisin minuun, ja istui myös alas.
”Miksi olet niin kiinnostunut meidän väleistä?” kolli kysyi.
”Minua kiinnostaa yleisesti ottaen klaanini asiat, ja sinusta ja Pähkinäkuonosta sattuu liikkumaan huhuja kissojen keskuudessa, joista haluan tietää totuuden”, vastasin topakasti, mutta tuttavallisen rennosti. Olin päättänyt olla suorapuheinen, sillä en tiennyt mitä odottaa. Jos kaksikon välillä oikeasti olisi jotain, josta Väijykärki ei olisi valmis puhumaan, suorapuheisuus ja totuudenmukaisuus loivat luottamusta. Ja luottamuksen avulla saisin ehkä varmistuksen joihinkin huhuihin.
”En kuitenkaan halua nuuskia, joten tulin siksi kysymään kasvotusten. Jos olen tungetteleva, niin voin toki lähteä takaisin”, jatkoin pitäen katsekontaktin yllä. ”Ja lisäksi olen kiinnostunut tietämään, mikä sinä olet kissojasi.”
Väijykärki hymähti sanoilleni huvittuneen skeptinen ilme kasvoillaan.
”Minun ja Pähkinäkuonon suhde on puhtaasti hyvää ystävyyttä, ja kumpikin kokee sen niin”, Väijykärki vastasi kohteliaaseen sävyyn, myöskin suorasukaisesti. Vastaus sai toisen silmäkulmani kurtistumaan, osoittaen etten uskonut kollin sanoja.
”Miksi te sitten järjestätte näitä tapaamisia?” esitin jatkokysymyksen.
”Pähkinäkuono on se, joka niitä ehdottaa”, Väijykärki vastasi heilauttaen korvallistaan, kun siihen meinasi lentää kärpänen. ”Enhän minä voi ystäväni ehdotuksista kieltäytyä, sillä en muuten näkisi Pähkinäkuonoa läheskään niin usein kuin nyt.”
Tekosyitä tekosyitä. Klaanilleen uskollinen kissa kieltäytyisi rajoja rikkovista tapaamisista. Siksi kasvoillani oli edelleen skeptinen ilme. Mutta toistaalta, ymmärsin Väijykärjen näkökannan, enkä siksi lähtenyt enää kyseenalaistamaan hänen vastaustaan.
”Ymmärrän”, maukaisin nyökäten. Skeptinen ilmeeni vaihtui peruslukemiin, kun Väijykärki värisytti viiksiään, ehkä huvittuneisuudesta. Kolli olikin seuraava, joka puhui.
”Saanen vuorostani kysyä – Viimatassuhan se oli – mikä minussa herätti sinun mielenkiinnon?” punaoranssi kolli uteli kiinnostuneella äänellä.
”Se, että olet kiinnostunut… Anteeksi, olet ystävä tuuliklaanilaisen kanssa”, vastasin, venyttäen korjaustani kiusoittelevan teatraalisesti. Väijykärki hymyili ja värisytti jälleen viiksiään, tällä kertaa varmasti huvittuneisuudesta. ”Kuten sanoin, olen kiinnostunut Tuuliklaaniin liittyvistä asioista.”
Silmänräpäyksen kestäneen hiljaisuuden jälkeen, avasin jälleen suuni.
”Nyt kun kerta olemme tässä, saanko udella, mikä on lempisaaliisi?” kysyin mielenkiintoa kaikuvalla, kohteliaalla äänellä.
”Vesimyyrä taitaa viedä voiton”, Väijykärki vastasi. Nyökyttelin yksimielisenä.
”Ne on ihan kelporuokaa, vaikkakin vesimyyrät ovat minun tietojen mukaan harvinaisempia nummilla”, totesin.
”Entä sinun?” kolli esitti vastakysymyksen.
”Jänis, perinteisesti”, vastasin.
”Perinteisesti?” Väijykärki kysyi, äänessään hiukka uteliaisuutta.
”Jäniksen lihasta ei voi olla pitämättä, jos kuuluu Tuuliklaaniin”, selitin virnistäen pienesti. ”Muuten elosta tulee aika tukalaa. Jänis on yleisintä riistaa täälläpäin, kuten varmaan tiedät.”
Väijykärki nyökkäsi. ”Myrskyklaanin reviirillä ei jäniksiä ole niin paljon kuin Tuuliklaanin reviirillä.”
”Ja sekös minua ihmetyttää”, tuhahdin, varoen tekemästä sitä epäkohteliaasti. ”Miten klaani voi saada riittävästi ravintoa, kun reviirillä ei ole suuria saaliseläimiä.”
Koska lausahdukseni oli lähinnä päivittelyä kuin suora kysymys, vastasi Väijykärki siihen virneellä.
”Jokainen klaani tottuu eri saaliseläimiin”, kolli maukaisi.
”Tiedänhän minä sen”, totesin ystävällisen huvittuneena. ”Pidit minulle lyhyen oppitunninkin klaanien erilaisuuksista päivemmällä, kun partiomme vei teidät leiriin.”
Väijykärki väräytti jälleen viiksiään, päästäen ulos naurahduksen kaltaisen hymähdyksen. Nostin toista silmäkulmaani hilpeästi, katsoen kollia kuin kysyen, ”Mitä?”. Puheenaihe jäi kuitenkin siihen.
”No tuota… Onko sinulla sisaruksia?” Väijykärki kysyi, ollen seuraava äänessä.
”Yksi veli”, vastasin. ”Jolla ei tunnu enää olevan aikaa olla siskonsa kanssa.”
Väijykärki virnisti myötätuntoisena.
”Entä sinulla?” kysyin.
”Haluatko tietää biologiset sisarukseni, vai myös sisaruspuolet?” Väijykärki kysyi hilpeyttä äänessään.
”No kerro biologiset”, vastasin.
”Minulla on kaksi vanhempaa siskoa, Ilveshalla ja Hallasiipi”, kolli kertoi. Nyökkäsin mittaillen kolli jälleen katseellani. Vaikka Väijykärki oli nuorin, olikohan hän siskojaan kookkaampi?
”Jos sopii kysyä, mikä on veljesi nimi?” Väijykärki jatkoi.
”Juuritassu”, vastasin. Juovainen soturi nyökkäsi. Välillemme laskeutui hieman kiusallinen hiljaisuus, jonka aikana katsahdin taivaalle arvioiden aikaa. Koska kuu oli nousemassa Jokiklaanin reviirin puiden takaa, nousin seisomaan ottaen jälleen katsekontaktin Myrskyklaanin kissaan.
”Minun on paras lähteä leiriin”, totesin, pahoitellen kohteliaasti. ”Tarvitsen unta huomiseen arviointiini.”
Väijykärki nyökkäsi ja nousi myös seisomaan.
”Onnea arviointiin”, hän toivotti, luultavasti kohteliaisuuttaan. Nyökkäsin kiitokseksi, hymähtäen mielessäni ajatukselle että keskustelumme oli ollut yhtä nyökyttelyä.
Olin ensimmäinen joka lähti paikalta. En katsonut taakseni ravatessani kuivaa heinämaata pitkin ylemmäs nummia, mutta olin melko varma että tunsin Väijykärjen katseen turkissani ainakin hetken. Tapaaminen oli ollut hyödyllinen, ja se jätti yllätyksekseni mielenkiinnon kuplimaan mieleeni. Toivoin, etten ollut ollut liian tungeksiva, vaikka Väijykärki olikin toisesta klaanista ja minun pitäisi olla varautunut häntä kohtaan.

//Klaanikissat tiesi nyt hienoja termejä, en tiedä tietäisikö ne oikeasti esim. termiä biologinen :’3 ja Kurre, feel free to edit, jos jotkut kohdat olisi mielestäsi voinut tapahtua Väijyn kannalta paremmin yms yms x)//

Nimi: Zare

18.07.2018 17:03
________________________________________________________

Nimi: Zare

18.07.2018 17:03
Savuturkki// 9kp
Vaahterakasvo// 42kp

Nimi: Vaahterakasvo

17.07.2018 18:50
Harmaa, mustaraitainen naaras, porukkamme ainoa parantaja Hohtolehti, taputteli tassullaan vihreää, pureskeltua mömmöä kyljessäni olevaan syvään haavaan. Sen päälle hän laittoi jonkin verran hämähäkinseittiä.
”Noin”, hän sanoi katsoen teostaan kuin tyytyväisenä, ”Seuraavan kerran haava pitää puhdistaa, kun olet palannut omaan leiriisi, Juolavirran hoiviin.”
”Kiitos, Hohtolehti”, hymyilin kiitollisena parantajalle, joka oli toistamiseen puhdistanut kipeän haavani. Nousin jaloilleni liian varmasti, ja hätkähdin kipua, joka tuntui etutassussani laskiessani sille painoa.
”En suosittelisi rasitusta tuolle tassulle. Siinä saattaa olla pieni murtuma, joten pyydä Juolavirtaa laittamaan siihen lasta joksikin aikaa tueksi. Niin, ja korvasi näyttää jo paremmalta, mutta se saattaa silti tulehtua, joten pidä se mahdollisimman puhtaana”, Hohtolehti kiirehti sanomaan, ja lisäsi lopuksi vilkaisten pahimpia taistelun seurauksia kehossani. Nyökkäsin ymmärtävästi. Vasen korvani oli revennyt niin, ettei siinä ollut enää kärkeä ja kylkeeni olin saanut vakavan haavan. Muuten olin saanut vain pieniä naarmuja.
Hohtolehti hymyili ystävällisesti ja lähti katsomaan vielä muutamien muiden haavoja ennen matkan jatkamista. Olimme saapuneet lähelle Jokiklaanin reviiriä eilen ja pian jatkaisimme matkaa Jokiklaanin reviirin kautta kotiin. Siispä matka kotiin ei olisi enää pitkä. En voinut olla miettimättä sitä hetkeä jona näkisin tutun valkoharmaan naaraan ja hänen kauniit vihreät silmät. Olisiko Varpustassu iloinen nähdessään minut? Vai oliko lähtöni ajanut Tammiviiltoa ja Varpustassua lähemmäs toisiaan? Olin lähtenyt matkaan niin, että en ollut puheväleissä Tammiviillon tai Varpustassun kanssa. Minulla oli ollut paljon aikaa miettiä tapahtunutta ja olin tullut siihen tulokseen, että vaikka kuinka ajatusta Tammiviillosta ja Varpustassusta inhosinkin, olisi minun hyväksyttävä heidän suhteensa, jotta he voisivat olla onnellisia.
Päätöksen tehneenäkin pieni ääni takaraivossani huusi minulle sydäntä raastavasti, että tuo harmaavalkoinen naaras oli ainoa, jota voisin koskaan samalla tavalla rakastaa. Tiesin sen itsekin. Varpustassu oli niin ainutlaatuinen – itsenäinen, uskalsi sanoa omat mielipiteensä ja niin hyväsydäminen. Lisäksi minun silmissäni hän oli maailman kaunein. Ja ne hänen silmänsä… En voinut sanoin kuvaillakaan kuinka ne vihreät silmät saivat minut tuntemaan. Huokaisin pienesti ja laskin pääni tassuilleni odottaessani, että jatkamme matkaa.

”Tiemme eroavat sitten tässä”, Tuhkamyrsky sanoi Tuuliklaanin, Varjoklaanin ja Myrskyklaanin varapäälliköille. ”Luotan siihen, että palaatte suoraan omille reviireilleni. Auringon laskettua alueeltamme löytyviä muun klaanin jäseniä kohdellaan taas kuten aiemminkin.”
Hyvästelin muutamia matkan aikana saamiani ystäviäni, ja jatkoimme nopeasti matkaa myrskyklaanilaisten ja varjoklaanilaisten perässä, kun jokiklaanilaiset siirtyivät sisemmälle reviirillään. Vaikka olimme juuri nukkuneet yön suhteellisen hyvin, tunsin suurta väsymystä ajatellessani omaa petiäni Tuuliklaanin leirissä. En malttanut odottaa, että olisimme kotona. En voinut kuvitellakaan miltä Jokitaipaleesta, Häivesiivestä ja Riikkitassusta tuntui, kun he vihdoin pääsisivät kotiin. He olivat olleet niin kauan kadoksissa – kaksijalkojen vankeina. Onneksemme jokainen kadonnut tuuliklaanilainen löydettiin ja vieläpä hyvässä kunnossa. Riikkitassu kylläkin tuntui olevan vielä pelokkaampi nyt kuin aikaisemmin. Hän säpsähteli vähän väliä pienemmillekin äänille kulkiessaan Lukkisydämen vierellä. Lukkisydän kuitenkin rauhoitteli oppilastaan parhaansa mukaan, ja hänen äänessään saattoi kuulla huolehtivan ja välittävän asenteen Riikkitassua kohtaan. Katsoin kaksikkoa hyvilläni ennen kuin otin heidät kiinni parilla juoksuaskeleella.

Olimme melkein leirissä. Aurinko oli kohonnut lähes huippuunsa nummen ylle, ja lämmitti turkkeja enemmän kuin olisi tarvinnut. Yhtäkkiä edestämme kuului tassujen töminää – ikään kuin intoa täynnä.
”Voiko se olla? Pelastuspartio on palannut!”
Samassa leirimme syvennyksestä juoksi esiin partion kokoinen joukkio. Heidän katseensa kertoi kaiken: koko klaani oli varmasti ollut huolissaan koko poissaolomme ajan. Unituulen, Kettulammen, Mutamielen ja Sirpaletassun saattamana saavuimme leirimme aukiolle.
”Pelastuspartio!”
”Vihdoinkin he tulivat?”
”Ovatko kadonneet löydetty?”
Kissat tulvivat aukiolle meitä ympäröimään. Jokitaipale pyysi Lukkisydäntä mukaansa kertomaan kaiken Sadetähdelle heti miten, ja yhdessä he lähtivät Sadetähden rinnalla päällikön pesään juttelemaan.
Heilauttelin häntääni niille, jotka naukuivat helpottuneina tervehdyksiään, mutta etsin katseellani yhtä tiettyä kissaa. Aluksi tuntui etten löytänyt häntä mistään, mutta sitten tunnistin Varpustassun sammaleenvihreän katseen kissojen joukosta. Naaras katsoi minua tunteitaan paljastamatta, ja juuri kun aion lähestyä häntä jokin tömähti kylkeeni.
”Vaahterakasvo! Sinä palasit!” liekinvärinen kolli iloitsi silmät säihkyen. Hymyilin, kun tunnistin kollin omaksi oppilaakseni.
”Oletpas sinä kasvanut, Liekkitassu”, ihailin melkein itseni kokoiseksi kasvanutta oppilasta. Kolli kohotti leukaansa ylpeästi ja sanoi:
”Minulla on huomenna arviointi. Pian en ole enää oppilas.”
”Hienosti tehty! Olen ylpeä sinusta”, kehräsin aidosti ilahtuneena. Liekkitassu oli saanut hyvää koulutusta sijaismestariltaan. En olisi voinut olla ylpeämpi hänestä.
”Minä menen pyytämään Kaurisjalalta voitko sinä pitää minun arviointini!” Liekkitassu huudahti innoissaan, ja katosi kissojen joukkoon. Hymähdin huvittuneena, mutta sitten muistin Varpustassun ja kohotin katseeni suuntaan missä hänet näin. Naaras oli lähtenyt astelemaan minua kohti ilmeettömästi, ja haluamattani tunsin kuinka paniikki iski sisimmässäni. Oliko hän valinnut Tammiviillon? En osannut yhtään sanoa – naaras näytti niin vaikeasti arvioitavalta.
Kun Varpustassu saapui ketun mitan päähän minusta, sanoin pikaisesti kuulostaen tökeröltä:
”Minun täytyy mennä Juolavirran luo.”
Sanani näyttivät yllättävän Varpustassun, mutta astelin hänen ohitsensa suoraan kohti Juolavirran pesää. Puristin silmäni kiinni epätoivoisena ja pudistin päätäni pienesti. Hienoa Vaahterakasvo, ajattelin turhautuneena. Kyljessäni tuntuva jomotus sai minut kuitenkin jatkamaan matkaani pesän suojiin. Pesässä Juolavirta oli tassut täynnä, mutta heti huomatessaan minut naaras toivotti minut tervetulleeksi kotiin ja ohjasi minut makaamaan höyhenistä ja sammaleesta tehdylle petille. Parantaja otti Hohtolehden laittamasta hämähäkinseitistä jääneet rippeet pois haavani päältä, ja näytti huolestuneelta nähdessään haavan.
”Onneksesi Hohtolehti on pystynyt hoitamaan tätä haavaa näinkin hyvin”, Juolavirta mutisi kadotessaan yrttivarastoonsa. Hän palasi nopeasti joitakin yrttejä mukanaan, ja antoi minulle kolme pientä siementä ja kehotti minua syömään ne. Sitten naaras alkoi jauhaa lehtiä mössöksi.
”Hohtolehden mukaan korvani on jo ihan hyvässä kunnossa, mutta etutassussani saattaa olla murtuma”, kerroin. Naaras nyökkäsi keskittyneesti ja alkoi levittää hieman kirvelevää ainetta haavaani. Sitten hän lisäsi vielä hämähäkinseitin ja siirtyi katsomaan tassuani.
”Ei siinä murtumaa ole, mutta et voi laskea sille painoa muutamaan päivään”, Juolavirta sanoi korva värähtäen, ”Tosin sinä, Vaahterakasvo, joudut viettämään leirissä ainakin viikon tekemättä yhtään mitään raskaampaa kuin klaaninvanhimpien tarinoiden kuuntelemista – joten sen ei pitäisi olla ongelma.”
”En siis voi pitää huomenna Liekkitassun arviointia?” kysyin pettyneenä silmiä räpytellen.
”Et todellakaan.”
En sanonut mitään, mutta nyökkäsin. Unikonsiementen vaikutus alkoi saada minut valtaansa yllättävän nopeasti, enkä pistänyt sille vastaan. Tunsin jäsenteni rentoutuvan hiljalleen, ja vaivuin levolliseen uneen.

Herättyäni tuntui, kuin olisin nukkunut paremmin kuin pitkään aikaan. Kiitos Juolavirran unikonsiemenille. Nostin pääni pystyyn ja vilkuilin ympärilleni. Näin Juolavirran hännän vilahtavan yrttivaraston luona.
”Onko jo aamu?” hämmästelin huomatessani, että ulkoa tuli kirkasta valoa. Juolavirta tuli esiin hymyillen, hieman ilkikurinen ilme kasvoillaan.
”On jo melkein keskipäivä, unikeko”, naaras kiusasi leikkisästi, ”Sinä tosiaan olit unien tarpeessa.”
”Varpusmyrsky, Tammiviilto ja Liekkitassu kävivät katsomassa sinua aikaisemmin”, Juolavirta lisäsi ennen kuin ehdin hämmästykseltäni vastata. Korvani nousivat pystyyn.
”Mitä Liekkitassulle kuului?” kysyin ohittaen tiedon Tammiviillosta.
”Hän oli pettynyt, ettet pääsisi arvioimaan häntä, mutta se haihtui, kun Kaurisjalka kutsui”, parantaja hymyili. Nyökkäsin.
”Voinko mennä aukiolle?”
”Totta kai, kunhan muistat olla rasittamatta itseäsi.”
Heilautin häntääni kiitollisena ja työnnyin aurinkoiselle aukiolle. Vilkaisu taivaalle riitti kertomaan, että päivä tosiaan oli lähes puolessa välissä.

”Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Pitkäkivelle klaanikokoukseen!” Sadetähti kutsui kuuluvasti. Vilkaisin kivelle kavunnutta päällikköä, jonka katse kiersi aukiolla. Sipaisin Liekkitassua kylkeen rohkaisevasti.
”Meidän olisi parasta siirtyä eteen”, kehotin. Liekkitassu nyökkäsi viikset innosta värähtäen, ja seurasin tätä kissojen välistä Pitkäkiven juurelle. Aurinko oli jo laskemaisillaan, ja oppilaani arviointi oli ohi. Liekinvärinen kolli oli todellakin pärjännyt tänään paremmin kuin hyvin arvioinnistaan, jonka Kaurisjalka oli pitänyt hänelle. En ollut saanut Juolavirralta lupaa rasittaa etutassuani tai kylkeäni yhtään enempää, joten Kaurisjalka oli pitänyt arvioinnin, ja yhdessä naaraan kanssa olimme raportoineet Liekkitassun arvioinnista Sadetähdelle. Olimme kaikki sitä mieltä, että Liekkitassu olisi valmis soturiksi – kuka tahansa olisi sitä mieltä.
”Olemme kokoontuneet nimittämään uuden soturin”, Sadetähti kuulutti, ”Liekkitassu, astuisitko eteenpäin?” Valkoruskea naaras oli laskenut katseensa vieressäni istuvaan oppilaaseen.
Liekkitassu vilkaisi minua, ja nyökkäsin tälle hyväksyvästi. Kolli otti pari askelta eteenpäin katse visusti päällikössämme.
”Minä Sadetähti, Tuuliklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Liekkitassu sai mahtavaa koulutusta Vaahterakasvolta ja hetken Kaurisjalalta, ja hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne - on hänen vuoronsa tulla soturiksi.”
”Liekkitassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania, jopa henkesi uhalla?”
”Lupaan”, Liekkitassu vastasi uskollisesti hetkeäkään epäröimättä. Räpäytin silmiäni ylpeänä.
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi”, Sadetähti naukui, ”Liekkitassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Liekkisydämenä. Tähtiklaani kunnioittaa intoasi, ja hyväksymme sinut Tuuliklaanin täydeksi soturiksi!”
”Liekkisydän! Liekkisydän!” aloitin hurraamisen kovaa, kunnes jokainen oli yhtynyt hurraamaan entisen oppilaani nimeä. Hymyilin, kun Liekkisydän jäi onnittelijoiden alle siniset silmät auringossa loistaen. Hänen turkkinsa oli kuin tuli auringonsäteiden alla.
”Muistutuksena, että tapojemme mukaan, tuore soturi valvoo seuraavan yön vartioimassa leiriä aivan hiljaa, jotta me muut saamme nukkua”, Sadetähti lisäsi. ”Kokous on päättynyt.”
Hyökkäsin onnitelemaan Liekkisydäntä kissojen välistä, mutta poistuin yhtä nopeasti kissojen alta. Katseeni kiersi aukiota, ja pysähtyi laidalla istuvaan Varpustassuun. Olin onnistunut välttelemään häntä jo lähes päivän, mutta se tuntui niin väärältä. Enhän minä voisi vältellä rakastamaani naarasta loputtomiin?
Päätin siis rohkaistua, ja jutella Varpustassulle heti. Astellessani aina lähemmäs Varpustassua ja hänen seurassaan olevaa naarasta minusta tuntui, että pelko sai yhä enemmän otetta sydämestäni. Sitä lisäsi lisäksi se, että tiesin Varpustassun huomanneen minut jo, mutta silti hän ei liikauttanut korvaakaan suuntaani.
”Hei”, naukaisin hiljaa, kun seisoin Varpustassun edessä. Hän nosti sammaleenvihreän katseensa minuun.
”Hei”, naaras vastasi tahdittomasti. Mietin hetken sanojani kiusaantuneena toisen oppilaan läsnäolosta.
”Voimmeko jutella?” ehdotin. Varpustassu ei vastannut mitään, vilkaisi vain ystäväänsä ja nousi seisomaan. Naaras viittoi minua kauemmaksi aukion laidalle varjoon, ja istui siihen – odotti minun aloittavan.
”Olen todella pahoillani eilisestä”, aloitin hetken hiljaisuuden jälkeen, ”Emme ole puhuneet sen jälkeen, kun sanoin sinulle rak- tai siis, sen jälkeen mitä sanoin sinulle. Ja minä en osannut arvata mitä sanottavaa sinulle olisi. Säikähdin.”
Varpustassu mittaili minua pienen ajan vihreillä silmillään, ja yritin pysyä yhtenä kappaleena hänen suloisen katseensa alla.
”Ei se mitään. Kai”, Varpustassu sanoi hieman välinpitämättömästi, mutta jatkoi toisesta aiheesta pehmeämmällä äänensävyllä: ”Koko klaani oli huolissaan teistä.”
”En voi syyttää heitä. Välillä olin huolissani itsekin”, vastasin kohauttaen lapojani hieman harmistuneena naaraan aiheen vaihdoksesta. Uusi hiljaisuus laskeutui yllemme, ja katsoin tassujani. …
”Kuule… Valvoin luonasi silloin, kun vahingoitit itsesi arviointisi aikana – ennen kuin lähdin pelastuspartioon. Olisin halunnut kertoa, että olin todella pahoillani siitä mitä sanoin sinusta ja Tammiviillosta. Siitä mitä minä tunnustin sinulle niin nopeasti, ajattelemattomasti. En kestänyt ajatusta, että menettäisin sinut kokonaan veljelleni… Välitin sinusta niin paljon. Välitän vieläkin.”
”Minä todella kaipasin sinua, kun olin poissa”, jatkoin hiljaa, ”Kaipasin niin, että sydämeeni sattui. Ajattelin sinua joka ilta, ja joka aamu.”
”Sinä olit minulle se syy miksi tulla takaisin. Rakastan sinua, Varpustassu, se ei ole muuttunut miksikään.”
Pysyin lyhyen hetken hiljaa – antamatta Varputassulle kuitenkaan tilaisuutta sanoa mitään -, ollakseni varma sanoista, mitkä aioin seuraavaksi sanoa.

”Mutta, jos sinä rakastat Tammiviiltoa ja Tammiviilto sinua… En halua olla onnesi tiellä, Varpustassu.”
”Niin paljon minä sinua rakastan, että olen valmis luopumaan omasta onnestani sinun onnesi sijaan.”

Nimi: Savuturkki

15.07.2018 14:26
Aurinko paistoi kirkkaana taivaalla. Lämmittäen kaiken, mihin sen valo koski. Ilma tuntui mukavalta, kun viilentävä tuuli puhalsi kehoa vasten vuorien suunnalta. Ilman virkistävää tuulta saatoin kuvitella, miten lämpimät auringonsäteet olivat. Kohdistin katseeni jälleen rajapartioon, jonka mukana kuljin klaanimme rajaa pitkin. Antaa mieleni harhailla ympärillä, kun kuljin rajapartiossa. Olisinko voinut olla yhtään vähemmän keskittynyt ympäröivää maailmaa? Olisin kai voinut, mutta juuri nyt mitään ei tullut mieleeni.
"Hei uneksija, voisitko vähän enemmän keskittyä partiointiin? Koskaan ei voi tietää, mitä tapahtuu seuraavalla askeleella", Häivesiipi sanoi minulle, kun tuli vierelleni. Katsoin naarasta hetken ja nyökkäsin sitten. En todellakaan saisi menettää keskittymistä, kun kaksijaloista ei koskaan tiennyt, mitä he keksivät tai tekisivät seuraavaksi.

Oli vaikea keskittyä loppumatka, kun mieleeni muistui Vaahterakasvo. Hyvä ystäväni oli yhä poissa leiristä, mutta uskoin vahvasti tämän palaavan. Tammiviilto saattoi olla joskus kuin veljensä, mutta heissä oli selviä eroja. Välitin Vaahterakasvosta vain ystävänä, kun Tammiviiltoa kohtaan tunsin polttavaa kipua rinnassa. Ei hän voisi koskaan välittää minun kaltaisestani maahan kaivautujasta. Ajatus, että Tammiviilto jättäisi minut kokonaan huomiotta, jos kertoisin, mitä tunsin, oli hengitystä lamauttava tunne. Ja jos Tammiviilto välittäsikin jostain toisesta, en pystyisi käsittelemään, mitä silloin tuntisin. Samassa aloin etsiä katseellani Tammiviilto. Hetkeä myöhemmin huomasin hänet. Tämä oli palaamassa itsekin palaamassa partiosta. Jokin vihjaisi sisälläni, kun seurasin, mihin Tammiviilto katsoi. Varpustassua. Oppilasta, jota hän ja Vaahterakasvo olivat opettaa hieman aikoinaan. Olinko vajonnut niin syvälle tunteisiini, että kadehdin kaksikon katsekontaktia. Enhän voinut alkaa kadehtia jokaista ystäväsuhdetta tai muuta suhdetta, joita Tammiviillolla oli. Olin todellakin vajonnut liian syvälle tunteisiini, jos alkaisin kadehtia jokaista katsekontaktia, jotka Tammiviilto tekee muiden kanssa.

Muutama hetki kulki hiljaa ohitseni, kunnes emoni ilmestyi paikalle. Tämä nuolaisi päälakeani muutaman kerran.
"Vieläkö on murheita sydämessäsi?" emoni kysyi huvittuneen kuuloisena. Huokaisin syvään ennen kuin katsoin emoni silmiin.
"Kun sanoit, että sydämeni löytäisi sanat, jotka voisin sanoa. Se tuntuu niin mahdottomalta. Jos hän ei tunne samoin kuin minä, murenen varmasti tuhkaksi", sanoin kääntäen katseeni maahan. Tunsin emoni nuolaisevan päälakeani uudestaan.
"Muistutat niin paljon itseäni, kun olin nuorempi. Itsekin tunsin samoja murheita isäsi kanssa. Olin murtanut sydämeni jo kerran, kun ensimmäinen rakkauteni jäi tunnustamatta, koska sen ansainnut sydämeni ensi kertaa oli menehtynyt sairauteen", emoni alkoi muistella aikaa nuoruudestaan ja kyynelehti muutaman kyyneleen.
"Isäsi kuitenkin sai minut nousemaan takaisin jaloilleni, jotta saatoin rakastua häneen", emoni kehräsi ja painautui minua vasten. Emoni alkoi kertoa alusta alkaen hänen nuoruuttaan. Kuuntelin sitä avoimin sydämin.

Nimi: Zare

10.07.2018 14:03
___________________________________________________

Nimi: Zare

10.07.2018 14:03
Vaahterakasvo// 18kp
Varpustassu// 35kp

Nimi: Varpustassu

27.06.2018 13:15
“Herätys, Varpustassu!”
Mestarini huudahdus sai minut sävähtämään, ja samassa tunsin iskeytyväni kyljelleni maata vasten. Huitaisin hyökännyttä Kuutamotassua valjusti, ja hän nousikin nopeasti pois päältäni.
“Satutinko minä sinua?” pesätoverini kysyi huolestuneesti. Huitaisin korvaani vähättelevästi.
“En minä noin pienestä mene rikki”, vastasin, ja yritin hymyillä. Samassa kuitenkin luimistin taas korviani ja räpäytin silmiäni karkottaakseni niissä kiiluvan surun. Niin. Rikki menemiseen tarvittiin jotain aivan muuta. Jotain sellaista, kuten Vaahterakasvon rakkaudentunnustus, johon olin liian pelokas vastaamaan yhtään mitään.
Rintaani puristi kylmästi, kuin joku olisi uhannut lävistää sydämeni kylmillä kynsillä.
“Ehkä sinun pitäisi levätä?” Kuutamotassu kokeili varovasti.
“Ei tässä mitään”, vakuutin, ja loppujenlopuksi skarppasin aika hyvin, valaen itsevihastani voimaa harjoitteluliikkeiden tehostamiseen. Itse asiassa se oli mennyt jopa huomattavan hyvin, sillä harjoitusten päätyttyä Yrttijalka näytti vaikuttuneelta.
“Minä jo eilen luulin, että joku on vaihtanut oppilaani kotikisuun”, hän naukaisi toverillisesti, ja pukkasin häntä otsallani lapaan.
“Ei sinne päinkään”, minä lupasin. Olisi epäreilua antaa omien suhdesotkujeni vaikuttaa negatiivisesti koulutukseeni, johon kolli käytti niin paljon voimavaroja. Mestarini nyökkäsi hyväksyvästi. “Mene nyt leiriin ja lepää. Lähdet illan metsästyspartioon.”
Heilautin korviani kysyvästi, mutta en sanonut mitään. Nuo olivat liian kauaskantoiset ohjeet ollakseen aivan tavallisia. Sydämeni sykähti jännityksestä, ja sitä seurasi pahan olon välähdys. Arviointi. Se tarkoittaisi, että jos läpäisisin, nukkuisin Vaahterakasvon kanssa samassa pesässä. Partioisin ja metsästäisin hänen kanssaan, velvoitettuna kohtelemaan häntä kuten ketä tahansa klaanitoveriani. Mikä oli täysin kohtuullinen vaatimus, mutta niin vaikea toteuttaa, että sisintä raastoi. Palattuani leiriaukiolle olemukseni ja oloni oli niin jännittynyt, että tiesin lepäämisen olevan kaukana siitä toiminnasta jota kykenisin harjoittamaan. Seisoin hetken aukion laidalla, mutta käännyin takaisin huomaamatta silmäparia, joka tarkkaili jokaista liikettäni ja kuulematta käpäliä, jotka juoksivat perääni.

Pingoin nummen keväisen kostealla, talven kulottamalla ruoholla välittämättä liukasteluista, tasapainotin ne hännän avulla jo ennen kuin ehdin edes tiedostaa sitä. Hallitsin jalkani täydellisesti, mutta sydämeni oli täysin kontrolloimattomissa. Kuinka ironista, että juuri sydämellä soturi mitattaisiinkin. Saatoin olla soturi siinä määrin, että läpäisisin leikiten fyysisen arvioinnin, mutta miten voisin ilmaista mestarilleni, että tahdon jatkaa koulutustani, koska en kyennyt edes tunnistamaan omia tunteitani. Ei minulla ollut aavistustakaan, että se voisi olla yleisesti hankalaa kaikille, minä luulin, että minussa oli jotain vialla. Ja pahasti.
Luisuin pysähdyksiin nummen korkeimmalle kohdalle, ja annoin jalkojeni pettää. Rojahdin vatsalleni nummea vasten, painaen kuononi sen lohdullisen tasaiseen pintaan. Puristin silmäni kiinni. Tuulessa kuivuneet, pakkasessa palaneet korret, joiden seasta uusi vihreä tunkeutui kirjoittamattoman säännön mukaan, kuten aina ennenkin vuodenaika toisensa jälkeen, hipoivat korviani, ja kätkivät minua seuranneet askeleet. Siksi säikähdin kosketusta kyljessäni niin paljon, että kiepahdin kynnet esillä kohtaamaan vihollisen. En kuitenkaan ehtinyt lyödä; Tammiviilto oli minua nopeampi ja heilautti käpälällään ponnettomaksi hiipuneen iskuni sivuun. Etukäpälieni tömähtäessä takaisin maahan, luimistin korviani ja laskin päätäni alas.
“Tiedän, miksi olet täällä”, sanoin kuivasti.
“En vain voi sanoa hänelle sitä, koska pelkään, ettei se ei ole totta”, puolustin, ja huomasin kyynelien palanneen polttavina ja katkerina.
“Minä ymmärrän, en missään nimessä halua että teet mitään vastoin tahtoasi”, kolli naukui pehmeästi, kohottaen käpälällään leukaani ylös, kohtaamaan hänen silmänsä.
“Minä… minä olen kamala”, kuiskasin, antaen itseni juuttua kollin katseeseen ja kadota sinne. Kaikki oli niin väärin.
“Et ole”, soturi sanoi lempeästi, ja kyselemättä veti minut rintakehäänsä vasten. Hengitin ystäväni tuoksua sydän takoen, kyynelet silmistä valuen.
“Sinua minä ainakin rakastan, sen minä tiedän”, minä sanoin hiljaa. Tammiviilto hymähti, vakaana kuin kallio, lohdullinen kuono päälaellani.
“Mutta?” hän vastasi takertuen äänensävyyni. Kun en heti vastannut, hän jatkoi itse.
“Sinua epäilyttää, koska minua kohtaan sinun tunteesi ovat selvät, mutta veljeni on pelkkä kysymysmerkki?”
Jännityin, ja nykäisin pääni taaemmas.
“Kuinka sinä tiedät?”
“Mitä sinä siitä päättelet?” hän kysyi vastaamatta kysymykseeni. Vakaa katse viivytteli metsänvihreissä silmissäni rauhoittavana kuin unikonsiemenet.
“Että välitän teistä molemmista."
“Minä arvelen, että sinulla ja veljelläni taustalla on jotain suurempaa kuin pelkkää välittämistä”.
Katselin Tammiviiltoa.
“...sinua on helppo rakastaa”, minä sanoin hänelle.
“Totta, niin sinuakin - ja sinuun olisi varmasti helppo myös rakastua, mutta helppo ei taida ikinä olla sinun valintasi? Kuten ei minunkaan.”
Nyökkäsin Tammiviillon turkkiin.
“Ei taida.”
“Veljelläni on paljon opittavaa sinusta ja itsestään. Hän on ihan maassa”, kolli sanoi värittömästi.
“Olen pahoillani, mutta en muuttaisi sitä mitä sanoin.”
“Hyvä niin.”

Tuijotin oppilaitten pesän virkaa toimittavan pensaan oksia hiljaisena kuin kohmeinen kyy, alkuajan hiirenkorvan muistojen valvottamana. Sihahdin hiljaa hampaitteni välistä, kun käänsin kylkeä. Takajalkaani vihlaisi vähäsen vieläkin, kun yritin kierähtää jaloilleni, vaikka muuten halusin uskoa kunnossa.
Olin kuitenkin saanut heittää soturikoulutukseni ja nimityshaaveeni syrjään kuiksi, kun olin säikäyttänyt varsan Hevospaikan laitumen reunamilla, ja sotkeutunut sen jalkoihin. Varsa oli hevoseksi pieni, mutta sen potku oli tehnyt tuhoisaa jälkeä lonkalleni, joka ei onneksi ollut murtunut, mutta venähtänyt ja nuljahtanut pahemmanpäiväisesti.
Irvistin taas muistolle. Kuka tunaroi arviointinsa niin? Edes pentu ei menisi hiiren perässä pitkään ruohoon laitumen sisäpuolelle, ainakaan tarkistamatta, nukkuuko jossain lähistöllä säikky varsa.
Yrttijalka oli säikähdyksestä suunniltaan, samoin Unituuli ja Kaurisjalka, jotka olivat partiossa mukana. Tarkoitus oli partion jälkeen vielä suorittaa samanlainen kaniinijuoksu, kuin mitä minä olin ollut aikoinani avustamassa Vaahterakasvolle ja Tammiviillolle. Siitä tuntui olevan ikuisuus.

Minulta oli mennyt taju, ja olin kuulemma vielä kaiken lisäksi kunnon ilmalennon päätteeksi lyönyt kalloni aidantolppaan, saanut ehkä sähköiskunkin. Minut oli kannettu leiriin hervottomana ja rapaisena, ja Tammiviilto kertoi myöhemmin, että Vaahterakasvo oli ennen lähtöään pelastuspartioon valvonut vierelläni hyvän aikaa. Minä itse en ollut nähnyt häntä kertaakaan.
Olin maannut parantajan pesällä ensin päiväkausia saamatta liikuttaa tassuanikaan, mutta sitten Juolavirta oli alkanut kuntouttaa minua. Nyt oli jo parempi, liikkuvuuteni oli palautunut, ja vaadin pääsyä takaisin koulutukseeni. Olin jo reilusti ylitse soturi-ikäinen, mutta tuskaani lievitti se, että kooltani en erottunut muista kovin näkyvästi.

“Varpustassu? Saako häiritä?” Tuttu ääni tavoitti korvani pehmeänä ja kohteliaana.
“Yrttijalka, huomenta”, tervehdin kehräten, ja heilautin häntääni.
“Minulla on sinulle hyviä uutisia”, hän naukui sitten istahtaessaan vierelleni.
Luimistuneet korvani kohosivat.
“Yllättävää”, naukaisin itseironisesti ja annoin häntäni heilahtaa välinpitämättömästi. Katseeni oli kuitenkin odottava. Mitä olivat hyvät uutiset?
“Juolavirta antaa sinun palata koulutukseesi-”
“Oikeasti?! Minä jo luulin-” pompahdin jaloilleni välittämättä vihlaisevasta kivusta, ja puhkesin kehräämään.
“- antaisitko minun puhua loppuun?” kolli naukui huvittuneena, ja vaikenin saman tien.
“Totta kai. Anteeksi”. Kolli oli yhä mestarini, olkoonkin, että minun olisi jo kuulunut olla soturi hänen vertaisenaan.
“Mutta kaiken pitää tapahtua rauhallisesti. Testaamme, miten jalkasi kestää normaalissa soturin elämässä.”
“Selvä juttu”, sanoin, ja kihisin samalla odotuksesta. Olin maannut täysin hyödyttömänä - viihdytin silloin tällöin pentuja, ja osasin jo ulkoa klaaninvanhempien tarinat (ja heidän vaivansa ja kolotuksensa), mutta siinä kaikki. Nyt asiat muuttuisivat.
Yrttijalka hymyili, ja nousi ylös viitaten minua seuraamaan. Astelin hänen perässään ylpeänä, ja näin metsästyspartiosta palaavan Tammiviillon katsovan minua. Ilo syttyi hänen kasvoilleen, ja hän huiskutti riemukkaasti hännällään ohi mennessään. Hymyilin leveästi ensimmäistä kertaa aikoihin - unohdin jopa sydänsurut ja muut hetkeksi.


Notkon laidalla pysähdyin nuuhkimaan ilmaa. Vilkaisin Yrttijalkaa, joka kurtisti ensin kysyville silmilleni kulmiaan, mutta nyökkäsi sitten, ja jos hän lisäsi jotain varovaisuudesta, en sitä enää kuullut. Minä vain juoksin.
Nummi muuttui vihreän sävyiseksi nauhaksi silmäkulmiini, ja tuuli painoi turkkini vasten kehoani. Lihakseni olivat kutakuinkin ennallaan - ja eteneminen oli vaivatonta. Lonkkaan ei sattunut juostessa, mikä yllätti minut suuresti. Juostuani lempipaikalleni, eli nummen korkeimmalle kohdalle, loikkasin korkealle ilmaan, kierähdin ympäri ja laskeuduin etutassut edellä, eikä pehmeä lasku tuntunut takajalassani laisinkaan. En ollut ikinä arvostanut terveitä jalkoja näin paljon.
Yrttijalka saapui hetken kuluttua, ja yritti näyttää paheksuvalta, siinä epäonnistuen.
“Osaat sinä vieläkin juosta”, hän sen sijaan naukaisi ja katseli kaukaisuuteen.
“Usko pois - luulin jo unohtaneeni”, puhahdin.
Tuijotimme hetken yhdessä taivaanrantaan, ennen kuin mestarini avasi jälleen suunsa.
“Mitähän partiolle kuuluu?”
Ajatukseni singahtivat matkaan lähteneisiin kissoihin - erityisesti yhteen heistä. Tuijotin nummea allani ja toivoin, että jokainen heistä saisi vielä tuntea sen omissa käpälissään, ja palaisi kertomaan kokemastaan.
“Mietin samaa päivittäin”, vastasin hiljaa, ja vilkaisin kollia, joka näytti siinä seistessään viisaalta ja määrätietoiselta. Ajattelin, kuinka halusin jonain päivänä olla yhtä hyvä soturi.
“Vaahterakasvo on nuori, mutta vahva, hän palaa kyllä.”
Säpsähdin, ja silmäni kapenivat viiruiksi, kun käänsin katseeni maahan.
“N-niin”, myönnyin vaimeasti, painaen maata toisen etutassuni kynsillä.
“Saatte välinne kuntoon. Hän välittää sinusta kovasti”, vanhempi kissa naukui sitten, ja kääntyi pyyhkäisten hännällään kylkeäni.
“Mennään, kaniinit eivät kävele itsekseen tuoresaaliskasaan.”
Nielaisin pelkoni, ja päätään nostaneet sekaiset tunteeni, ja käännyin seuraamaan hämmentävän paljon tietävää mestariani - luotuani ensin viimeisen katseen taivaanrantaan.
“Hyvä Tähtiklaani, suo heidän palata kotiin.”
Kuiskaukseni hiljeni entisestään, ja tuuli tempaisi sen mukaansa.

“...ja kertokaa hänelle, että rakastan häntä. Tahdon hänet kotiin voidakseni näyttää sen.”





 

©2018 Metsäketo - suntuubi.com