Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
 1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Aalto

13.12.2018 19:57
Voi ei, kirjoitin Varpusvälke. Tarkoitin koko ajan Varpusviimaa :3

Nimi: Palotassu

13.12.2018 19:54
*Voi ei, voi ei, voi ei!* ajattelin seuratessani Lämpökatsetta pentutarhaan. Tietenkin Huomenvälkkeen synnytyksen oli pitänyt alkaa, kun Hiirikuonoa ei ollut mailla halmeilla. Pentutarhassa oli hämärää, mutta erotin Huomenvälkkeen kippuralla vuoteellaan. Hän vaikersi hiljaa. Hetken ajan pääni löi tyhjää ja jäin vain seisomaan paikoilleni.
"Etkö aio tehdä mitään?" Huomenvälke sihahti.
"Anteeksi, anteeksi. En ole täysin varma mitä tehdä", mumisin. "Um...odota ihan hetki, käyn hakemassa sinulle yrttejä." Kääntyessäni kohti pentutarhan suuaukkoa, Varpusvälke ahtautui pentutarhaan.
"Onko kaikki hyvin?" hän kysyi.
"Varmasti on, kunhan saan hetken ajateltua", vastasin ja pujahdin hänen ohitsensa takaisin aukiolle. Uteliaat katseet seurasivat minua hölkätessäni parantajan pesälle. Päästyäni tuttuun yrttien tuoksuisen pesään, pysähdyin hetkeksi ajattelemaan. En oikein tiennyt, mitä tehdä. Hiirikuono ei ollut vielä opettanut synnytykseen kuuluvia asioita. Hän oli sanonut, että näkisin ne Huomenvälkkeen pentujen tullessa. Mietin kuumeisesti. Matkayrtit! Ne antavat voimia. Ei ehkä oikeaoppinen menetelmä, mutta tuskin siitä haittaakaan olisi. Löysin yrttikasoista hieman suolaheinää, joka oli yksi matkayrteistä. Lisäksi otin muutaman lehden vadelmaa, sillä sen tiesin olevan synnytyksessä käytettävä yrtti. Nappasin myös muutaman lehden kirveliä. Yrtit suussani palasin nopeasti pentutarhalle.
"Syö nämä", maukaisin ja laitoin yrttisekoituksen Huomenvälkkeen kuonon eteen. Hän söi ne hieman irvistellen. Samassa hän jännittyi kivusta. Lämpökatse työnsi Huomenvälkkeelle kepin, jonka tämä otti hampaidensa väliin.
"Sitä voi purra kun sattuu", Lämpökatse selitti. Ilmeisesti olin näyttänyt hämmentyneeltä.
"Aivan. Osaat varmaan enemmän kuin minä." Huomenvälke vikisi taas kivusta. Katsoin hädissäni Lämpökatsetta. Naaralla oli omia pentuja, hän varmaan tiesi ainakin jotenkin mitä tehdä.
"Ponnista", Lämpökatse neuvoi. Huomenvälke totteli ja pian pieni pentu ilmestyi pedille. Ryntäsin heti nuolemaan sitä, sillä se tuntui järkevältä asialta tehdä.
"Naaras", maukaisin Huomenvälkkeelle. Pentu oli oikein kaunis, hopeanvaalea tummemmilla raidoilla. Hetken sitä nuoltuani työnsin sen hellästi emonsa vatsan viereen. Se alkoi heti imeä ja huokaisin helpotuksesta. Huomenvälkekin vaikutti rentoutuneen. Painelin hänen vatsaansa, kuten olin joskus nähnyt Hiirikuonon tekevän. En ollut ihan varma, mitä olisi pitänyt tuntea, mutten ainakaan tuntenut mitään selvästi pennuntuntuista.
"Miltä tuntuu nyt?" kysyin Huomenvälkkeeltä.
"Ei satu enää niin paljoa", hän maukaisi katsellessaan pentuaan.
"Ai, näyttää sitten siltä, että oli vain tuo yksi pentu." Päätelmä vaikutti loogiselta. "Hiirikuono tulee vielä varmasti tarkistamaan kunhan palaa. Tulen ihan pian takaisin."
Palasin parantajan pesään ja otin muutaman lehden purasruohoa, jotka kiikutin Huomenvälkkeelle.
"Auttaa maidontuotannossa", selitin ja annoin hänelle yrtit. Lämpökatse ja Varpusvälke ihastelivat pentua, joka nyt imi autuaasti maitoa.
"Onko sinulla vielä nimeä mielessä?" Varpusvälke kysyi. Ennen kuin Huomenvälke ehti vastata, kaikkien huomio kiinnittyi rapinaan pesän suuaukolla. Vaahterakasvo kurkisti sisään.
"Saako tänne jo tulla?" hän kysyi.
"Toki", Huomenvälke maukaisi hieman väsyneesti. Vaahterakasvo liittyi pentua ihastelemaan kerhoon.
"Täällä alkaa olla vähän ahdasta, niin taidan poistua. Tulkaa hakemaan, jos jotain tapahtuu", totesin ja palasin aukiolle. Huokaisin helpotuksesta. En ollut saanut hermoromahdusta ja kaikki oli vaikuttanut menneen hyvin. Huomasin Korretassun saapuvan leiriin. Hän oli aikaisemmin lähtenyt Hiirikuonon kanssa etsimään jotain. Hölkkäsin hänen luokseen.
"Korretassu, missä Hiirikuono on?" kysyin.
"Hän jäi vielä tekemään jotain. Miten niin? Sattuiko jotain?" Oppilas näytti huolestuneelta.
"Huomenvälkkeen pentu syntyi. Ei mitään vakavaa", maukaisin.
"Ai, hyvä. En tiedä, milloin hän on tulossa takaisin. Anteeksi."
"Ei se sinun syysi ole", hymähdin. Korretassu nyökkäsi ja kulki ohitseni tuoresaaliskasalle. Tassutin parantajan pesälle ja katselin nukkuvia kissoja. Kaarnapennulla ja Kekäletassulla meni huonosti ja Hiirikuono pelkäsi heidän kuolevan pian. Vedin syvään henkeä rauhoittuakseni jännityksen jälkeen. Käperryin kerälle ja painoin pääni tassuilleni, mutta pidin korvani auki Hiirikuonon paluun varalta.

Havahduin kevyestä unesta rapinaan. Katselin ympärilleni ja näin Hiirikuonon astuvan pesään.
"Hiirikuono!" hihkaisin ja hypähdin tassuilleni. "Huomenvälkkeen pentu syntyi. Menethän katsomaan, että kaikki on kunnossa. Pelkään, että unohdin jotain tai en huomannut jotain."
"Johan", Hiirikuono henkäisi. "En odottanut pentujen tulevan vielä." Hän kääntyi ympäri ja lähti pesästä. Kesti jonkin aikaa ja sitten hän palasi.
"Erinomaista työtä", hän maukaisi. "Kumpikin voivat hyvin ja muistit kaikki tärkeät yrtitkin. Suolaheinä ei ole ehkä oikeaoppinen yrtti tähän tilanteeseen, mutta se oli hyvää improvisointia. Olet jo pitkällä. Minun täytyy alkaa miettiä parantajanimeäsi", Hiirikuono kehräsi.
"Lämpökatse auttoi jonkin verran", tunnustin. Kehut tuntuivat liiallisilta.
"Ei tarvitse olla aina niin vaatimaton." Hiirikuonon katse pyyhki pesää ja yhtäkkiä hänen silmänsä täyttivät huolella.
"Voi ei", hän henkäisi ja säntäsi ohitseni.
"Mitä?" hämmennyin ja käännyin katsomaan. Hiirikuono nuoli Kaarnapennun rintaa vimmaisesti.
"Hän ei enää hengitä", hän sanoi katkonaisesti nuolaisujen lomassa. "Hae Hallalaikku." Juoksin aukiolle ja etsin naarasta katseellani häntä löytämättä. Ehkä hän oli pentutarhassa. Palasin pentutarhaan varmaan kolmatta kertaa yhden päivän aikana. Huomenvälke kohotti päätään.
"Onko Hallalaikku täällä?" kysyin.
"Mitä on tapahtunut?" kuului kysymys hämärästä.
"Hallalaikku. Tule ulos", pyysin.
"Kerro", naaras sanoi tiukasti päästyämme aukiolle.
"Kaarnapentu. Um..hän lopetti hengittämisen. Hiirikuono yrittää pelastaa hänet, mutten tiedä onnistuuko se. Hän ollut heikko jo kauan", selitin.
"Kaarnapentu!" Hallalaikku huudahti ja juoksi parantajan pesään. En seurannut häntä, sillä osasin jo odottaa, mitä tapahtuisi seuraavaksi. Sydäntäni kouraisi kuullessani lohduttoman ulvaisun. Kaarnapentu vaelsi nyt Tähtiklaanissa.
//Etsin Huomenvälkkeen pentuhakemuksen ja siinä oli vaan yksi pentu niin oletan, että niitä on sitten vaan yksi...ja kirjoitin nyt Kaarnapennun kuolemasta, toivottavasti sopii//

Nimi: Vaahterakasvo

07.12.2018 19:29
”Hei”, mau’uin Aamusammaleen jättäessä Viimajalan seisomaan yksinäisyyteen. Olin sattunut kuulemaan, kuinka naaraat olivat käyneet keskustelua sairaudesta, jonka vuoksi myös Viimajalan isä, Sammasielu, oli sairastunut. Aamusammal näytti enemmän kuin kylmältä kutsuessaan omaa tytärtään petturiksi ennen poistumistaan. Petturiksi siksi, että Viimajalka oli sattunut tulemaan tiineeksi Myrskyklaanin Väijykärjelle. Osa klaanista ei tuntunut olevan lainkaan mielissään hiekanruskean naaraan toiminnasta, mutta mielestäni täytyi muistaa, ettei Viimajalka varmastikaan halunnut näin käyvän. Olihan naaras aina ollut selvästi uskollinen Tuuliklaanille.
”Hei”, naaras vastasi silmät väsyneenä välähtäen. Hän näytti selvästi hieman avuttomalta, ikään kuin ei olisi tiennyt mitä tehdä. Minun kävi häntä sääliksi, mutten halunnut näyttää sitä hänelle suoraan. En uskonut, että kukaan halusi suoranaista sääliä osakseen?
”Olen pahoillani sinun ja emosi väleistä”, sanoin tullen lähemmäs Viimajalkaa, ja istuin hänen vierelleen. ”Ja uutisesta, joka koskee isääsi.”
Viimajalka istui myös ja nyökkäsi kiitollisen näköisenä ennen kuin sanoi:
”Emme voi muuta kuin toivoa parasta. Ja mitä Aamusammaleeseen tulee… Hän on kerta kaikkiaan päättänyt olla antamatta minulle anteeksi. En ole yllättynyt, mutta loukkaahan se. Äskenkin yritin vain lohduttaa. Taisit nähdä, miten sekin meni.”
”Näinhän minä. Valitettavaa, ettei jotkut kissat vain pysty antamaan tekoasi anteeksi, tai edes uskomaan, että olet edelleen uskollinen soturi”, vastasin antaen tukeani.
”Niin. Ei minua haittaa, että jotkut eivät pysty enää luottamaan minuun, mutta kun oma emo kuuluu siihen joukkoon…”, Viimajalka sanoi hiljaa hartioitaan kohauttaen ja pitäen pienen tauon. ”Se sattuu.” Ei varmasti ollut kivaa, että oma emo on kääntänyt selkänsä omalle tyttärelleen. Vielä senkin jälkeen, että Viimajalka on lupautunut kantamaan vastuunsa, mitä se sitten vaatisikaan.
”Suurin osa klaanista ei onneksi kuulu siihen joukkoon, ainakaan minun ymmärryksen suhteen, ja se on hyvä”, sanoin pontevammalla äänellä, yrittäen nostaa naaraan mielialaa.
”Olet oikeassa. Et tiedäkään, miten kiitollinen ja yllättynyt olen kaikille niille, jotka eivät ole kääntyneet minua vastaan”, Viimajalka vastasi pieni myönteinen pilke silmissään. ”Kuten sinulle. En tiedä, miten maassa olisin, jos sinä et olisi tukemassa minua aika ajoin.”
”Ei tämä ole vaivaksi ollenkaan, olen vain iloinen, että pystyn auttamaan”, hymyilin ilahtuneena naaraan sanoista, ja jatkoin: ”Kunhan vain muistan, että saan Varpusviimalta satikutia, jos alan viettämään aikaa enemmän sinun kuin hänen kanssaan.”
Varpusviima oli tosiaan suuttunut minulle hieman sen jälkeen, kun olin ollut Viimajalan tukena salaisuuden tullessa julki. Hän ei ymmärtänyt kuinka pystyin pitämään sellaisen soturin puolta, joka oli rikkonut soturilakia niinkin räikeästi, että oli tullut tiineeksi toisen klaanin soturille. Osasin ymmärtää Varpusviimankin puolta, sillä hän oli erittäin tarkka soturilain noudattamisesta enkä oikeastaan osaisi kuvitella hänen rikkovan sitä pienimmälläkään mahdollisella tavalla. Olin yrittänyt selittää Varpusviimalle monia kertoja, kuinka meidän tulisi muistaa Viimajalan aiemmat teot Tuuliklaanissa. Se, että Viimajalka teki yhden virheen, ei tarkoittanut, että hänet pitäisi sysätä kokonaan ulkopuolelle.
”Tiedätkö sinä, monta pentua tulet saamaan?” kysyin, kun hiljaisuus – ei kiusallinen – oli laskeutunut välillemme aukiota katsellessamme, ja uteliaisuus oli saanut minusta yliotteen.
”Hiirikuono veikkasi ainakin kahta”, Viimajalka hymyili vienosti. Nyökkäsin iloisena.
”Niistä tulee varmasti kauniita pentuja. Ihan kuin emonsakin”, lausahdin ystävällisesti, johon Viimajalka laski päätänsä hieman nolostuneena ja kiitti sitten kohteliaisuudesta.
”Mutta, lupasin Varpusviimalle mennä metsästämään hänen kanssaan, joten minun pitäisi varmaan etsiä hänet käpäliini”, sanoin sen jälkeen nousten seisomaan ja kurkistaen sotureiden pesään, jossa hän ei selvästikään ollut. ”Sinunkin kannattaisi mennä pian pentutarhaan, ettet vilustu.”
”Menen ihan tuota pikaa. Hyvää metsästysonnea, ja kiitos”, Viimajalka hymyili vielä kiitollisena ennen kuin kosketimme kuonoja toverillisesti. Heilautin häntääni hyvästiksi ja lähdin etsimään kumppaniani.

Löydettyäni Varpusviiman parantajan pesältä, johon hän oli jälleen vienyt vettä sairastuneille juotavaksi. Parantaja ja parantajaoppilas eivät kannustaneet tulemaan pesään ilman hyvää syytä, että tauti ei leviäisi jokaiseen, mutta Varpusviima oli vaatinut saada tuoda vettä ystävälleen ja muille sairastuneille aina kun kerkesi.
Nyt kävelimme vieritysten lumen valkaisemaa nummea pitkin, yrittäen saada jonkinlaista tietoa lähellä olevista riistaeläimistä. Varpusviima ei ollut sanonut paljoakaan sen jälkeen, kun lähdimme ja aistin hänen olevan kireänä vieläkin Viimajalan ja minun tilanteesta.
”Taidat olla vieläkin pahalla tuulella?” kysyin yllättäen saaden Varpusviiman katseen kääntymään minuun.
”En minä ole pahalla tuulella”, hän mumahti samoin tein ja kiristi tahtiaan päästäkseen minusta eteenpäin. *Niinpä niin. Naaraat…* ajattelin silmiäni pyöräyttäen, nyt kun Varpusviima ei nähnyt. En kuitenkaan halunnut, että välimme olisivat tällaiset, joten kiihdytin takaisin kumppanini rinnalle.
”Hyvä on, et ole pahalla tuulella, mutta jokin sinulla on”, myötäilin hänen sanojaan haluamatta häntä kiukkuisemmaksi.
”Kyllä sinä tiedät, mikä minulla on! Miksi edes vaivaudut kysymään?” naaras tiuskaisi silmiään siristäen, jatkaen tahdikkaasti kävelemistä.
”Älä viitsi olla hiirenaivoinen”, huokaisin pidättäytyen hänen vierellään. Sen sanottuani Varpusviima pysähtyi äkisti ja katsoi minua tuli silmissä leimuten.
”Olen sitten varmaan tyhmä, mutta sinä olet täysin sokaistunut Viimajalasta”, harmaavalkoinen naaras sanoi häijysti sähisten, ja jatkoin sitten taas matkaansa jättäen minut seisomaan niskakarvat pystyyn. Vedin syvään henkeä rauhoitellen itseäni ja lähdin hänen peräänsä ketterästi.
”Sokaistunut? Varpusviima, hän saa pentuja! Ei se ole huono asia”, yritin puolustella. Naaras ei pysähtynyt, eikä edes vastannut mitään, marssi vain eteenpäin. Muutin tahtini juoksuksi, ja ohitin hänet hetkessä pysähtyen sitten hänen eteensä pakottaen hänetkin pysähtymään.
”Hän saa pentuja, eikä hänellä ole ketään”, toistin etsien myötätuntoa naaraan katseesta. Joko hän oli hyvä peittämään sen, tai sitten hän ei tuntenut himpun vertaa myötätuntoa klaanitoveriaan kohtaan.
”Hän saa kyllä pentuja, mutta ne ovat toisen klaanin soturin. On hänen oma syynsä, ettei häneen luoteta”, Varpusviima paheksui korvat luimussa.
”Viimajalka teki vain virheen! Yrittäisit ymmärtää. Se merkitsisi hänelle paljon”, yritin. Varpusviiman häntä viilsi ilmaa terävästi.
”Sinä tunnetkin hänet niin hyvin”, naaras murisi. ”Jos tuntisit minut yhtä hyvin kuin väität tuntevasi, et pyytäisi minua luottamaan soturilakkia rikkoneeseen soturiin.”
”Anna olla, palaa takaisin leiriin. Haluan jatkaa tästä yksin”, Varpusviima lisäsi vielä pettyneen vihaisena ja ohitti minut katsomatta silmiini. Hänen sanansa tulivat kuin isku kasvoja vasten, joten jäin vain seisomaan paikoilleni kuunnellen kumppanini askelten kaikkoamista. Kun lopulta pystyin katsomaan hänen peräänsä, hän oli jo hävinnyt kukkulan taa.

Olin päättänyt jättää Varpusviima rauhaan ja antaa hänelle omaa tilaa. Kumppanini oli ollut oikeassa. En olisi saanut yrittää saada häntä sopimaan Viimajalan kanssa, kun tiesin, miten tärkeä soturilaki oli Varpusviimalle. Viimajalka oli saanut minut todellakin ehkä hieman sokaistuneeksi, mutta minä vain niin todella kovasti halusin, ettei hän menettäisi ystäviään yhden virheen takia. Astelin leiriin sisään, kun ilta alkoi jo saada nummet haltuunsa. Aukiolla tuntui olevan useita keskustelunpoikasia, ja kävellessäni Kielolumen, Liljamielen ja Piikkiturkin muodostaman kolmikon ohi, korvaani kantautui Viimajalan nimi sekä puhetta pennuista. Korvani nousivat pakostakin pystyyn ja otin pari askelta taaksepäin.
”Mitä te sanoitte Viimajalasta?” kysyin utelias ilme kasvoillani.
”Hänen pentunsa syntyivät hetki sitten”, Liljamieli kertoi heltynyt ilme kasvoillaan. Silmääni syttyi eloisa pilke, kun ajattelin Viimajalka ja hänen vatsansa vieressä makaavia pieniä nyyttejä. Nyökkäsin naaraille ja lähdin suuntaamaan kohti pentutarhaa. Pentutarhalla Huomenvälke työntyi ulos pesästä suuren mahansa kanssa ja hän hymyili huomatessaan minut.
”Hei Vaahterakasvo. Tulitko katsomaan Viimajalkaa?” mustavalkoinen naaras kysyi. Nyökkäsin.
”Tulin. Miten hän voi?”
”Hienosti. Hän on vähän väsynyt, mutta taisi juuri herätä äsken”, isäni kumppani kertoi. ”Mene vain sisään. Viimajalka ilahtuu varmasti.”
”Kiitos”, sanoin mielissäni. ”Mitä sinulle kuuluu? Varpusmyrskyn mukaan pentujen pitäisi syntyä pian.”
”Niin. Ihan näinä päivinä”, Huomenvälke iloitsi näkyvästi onnellisena. ”Mutta sinun on parasta mennä katsomaan Viimajalkaa. Hiirikuono tulee hetken päästä tarkistamaan Viimajalan kunnon ja silloin hän haluaa kaikki pois tieltään.”
Nyökkäsin ymmärtäväni ja Huomenvälke siirtyi edestäni, jotta pääsin sisään pentutarhan lämpöön. Pesässä tuoksui maidolle ja tuhinaa kuului useammalta petiltä.
”Vaahterakasvo?” tunnistin Viimajalan äänen kaukaisimmalta petiltä. Astelin peremmälle, ja näin Viimajalan väsyneet, onnellisina tuikkivat silmät. Hän makasi kyljellään sammalpetillä ja oli kohottanut päätään nähdäkseen minut kunnolla. Vatsan vieressä hänellä makasi kolme pientä pentua.
”Hei. Miten sinä voit?” hymyilin tälle lempeästi ja istuin naaraan eteen.
”Väsyttää, mutta ihan hyvin”, Viimajalka vastasi hiljaa, jotta pennut eivät heräisi. Tarkastelin kolmea pentua pehmeästi. Jokainen niistä oli ruskeanvärinen.
”Minähän sanoin, että ne ovat kauniita”, sanoin päästämättä katsettani irti pikkuruisista pennuista. Kuulin Viimajalan hymähtävän. Katselimme hetken nukkuvia pentuja.
”En halua puuttua asioihisi liikaa, mutta vaikka olenkin näin väsynyt, niin huomaan sinun olevan muissa maailmoissa”, Viimajalka sanoi hienoisesti. Nyökkäsin pienesti, mutta päädyin sanomaan:
”Ei sinun tarvitse siitä välittää. Jotain vain tapahtui Varpusviiman kanssa, mutta minä kyllä selvitän välimme.”
”En halunnut, että välillenne tulisi ongelmia minun takia. En koskaan halunnut sitä. Anteeksi”, Viimajalka pahoitteli alakuloisesti. Hymyilin pienesti.
”Et sinä tehnyt mitään, joten uskallakin syyttää itseäsi tästä”, sanoin. ”Ainoa asia mistä sinun pitää juuri nyt huolehtia, on nämä kolme pientä pentua ja oma hyvinvointisi.”
”Hyvä on”, Viimajalka myöntyi ja juuri silloin kuulin uloskäynniltä rapinaa. Pesään tulvahti voimakkaiden yrttien tuoksu ja Hiirikuonon makea tuoksu.
”Kas hei Vaahterakasvo”, parantaja tervehti nähdessään ensin minut. ”Tulin katsomaan miten sinä ja pennut voitte, Viimajalka.”
Tuore kuningatar nyökkäsi ja päästin sitten Hiirikuonon ohitseni ahtaassa pesässä. Ennen kuin parantaja ehti ryhtyä toimiinsa, hihkaisin vielä Viimajalalle hyvästit ja nähdään, ja työnnyin sitten ulos pentutarhasta. Ulkona pakkanen oli voimistunut aamun ilmasta huomattavasti ja alkoi olla jo hyvin hämärää. Muutamat kissat haastelivat vielä toisilleen pesien ulkopuolella, mutta suurin osa oli jo painunut pesän suojiin. Iltapartio ei varmastikaan ollut ihan vielä palannut, joten jotkut odottivat omien kumppaneidensa palaamista leiriin. Siitä mieleeni tulikin jälleen Varpusviima – ei hän kyllä missään vaiheessa ajatuksistani lähtenytkään –, jolta halusin pyytää anteeksi. Aavistelin ja toivoin hänen jo palanneet leiriin. Jos Varpusviima olisi jo palannut leiriin, hän olisi varmasti sotureiden pesässä. Vilkaisin vielä taivaalle, ja huomasin, että yö taivas tulisi olemaan kirkas. Tähtiklaanin soturit alkoivat ilmestyä esiin yksitellen. Askelsin lumisen aukion poikki sotureiden pesälle jättäen lumeen tassunjälkeni. Haistoin Varpusviiman pehmeän tuoksun, ja tiesin heti hänen olevan pesässä. Pujahdin siis sisään pesään. Varpusviima makasi petilleen käpertyneenä, selkä minuun päin. Hän oli kyllä haistanut minut, mutta ei reagoinut mitenkään. Naaras makasi kahden pujahduksen päässä, ja kosketin hänen niskaansa kuonollani.
”Hei rakas”, kuiskasin hänen korvaansa pahoittelevalla äänellä. Varpusviiman korva värähti.
”Anna minun nukkua, olen väsynyt.”
Pudistin huvittuneena päätäni naaraan pitkävihaisuudesta, mutta en luovuttanut.
”Haluan, että tulet mukaani. Jooko?” pyysin. Hän ei vieläkään tehnyt elettäkään noustakseen.
”Se voi varmaan odottaa huomiseen”, hän vastasi töykeästi kiertäen häntäänsä tiukemmalle ympärilleen.
”Milloin sinä olet muka kieltäytynyt yöllisistä seikkailuista?” kysyin hämmentyneenä, leikkimielisesti. ”Luulin ettei sitä päivää tulisikaan, jolloin lopetat metsässä käymisen yöllä.”
Silloin Varpusviima nosti hieman huvittuneen näköisen katseensa, mutta peitteli sen heti ’ärtyneisyytensä’ alle. Virnistin.
”No mennään sitten”, Varpusviima mumisi, mutta hänen esityksensä ei mennyt enää läpi.
” ’No mennään sitten’ ”, toistin hänen sanansa mutisten hiljaa. Naaras loi minuun terävän katseen, mutta näin hänen hymyilevän sitten. Seurasin harmaavalkoista naarasta ulos pesästä.
”Mitä me teemme?” Varpusviima esitti kysymyksen heti aukiolla.
”Seuraa vain minua”, vastasin jälleen virnistäen, ja Varpusviima siristi silmiään. ”Tule nyt vain.”
Johdatin Varpusviiman ulos leiristä kertoen vartioon jääneelle soturille, että menisimme vain kävelylle. Nummet olivat hyvin kauniin näköiset, kun se oli peittynyt kimaltelevan lumipeitteen alle. Muutamat reviirillämme olevat puut olivat kuuran peitossa, ja taivaalla loisti tähdet sekä lähes kokonainen kuu. Lisäksi oli hyvin hiljaista, ja ainoa ääni kuului allamme narskuvasta lumesta. Hengitysemme loi pieniä höyrypilviä aina ulos hengittäessä. Pysyimme molemmat hiljaa, kun kuljimme kumppaniani kanssa vierekkäin nummien läpi.
”Minne me menemme?” Varpusviima kysyi viimein levottomana, mutta hiljensin hänet ’shh’:llä.
”Olemme pian perillä”, hymyilin.

Nopeasti saavuimmekin sinne minne olin meitä johdattanut, ja heilautin häntääni.
”Mehän emme ole enää Tuuliklaanin reviirillä”, Varpusviima totesi varuillaan. Myönsin sen nyökkäyksellä.
”Emme ole kuitenkaan kenenkään muunkaan klaanin reviirillä”, vastasin. ”Löysin tämän paikan yksi päivä ja olen halunnut näyttää sen siitä asti, mutta kuten tiedät… Emme ole oikein olleet parhaissa mahdollisissa väleissä.”
”Minkä paikan?” Varpusviima kysyi korvat pystyssä ympärilleen katsoen.
”Se ei näytä kummoiselta tästä, mutta odotas kun menemme tuon puun toiselle puolelle. Siellä on jyrkänne, mutta tuon puun juuret muodostavat turvallisen onkalon. Tule”, kerroin ja viitoin häntä seuraamaan minua. Naaras pysyi hiljaa, mutta hän seurasi minua. Kuten olin kertonutkin, jyrkänne tuli eteemme, mutta en pysähtynyt, vaan pujahdin varovaisesti juurakon onkaloon. Hetken päästä Varpusviima seurasi minua perästä, ja pian olimme molemmat onkalossa. Naaras kääntyi ympäri katsoakseen ulos ja huomasin hänen yllättyneen. Hän päästi henkäyksen.
”Kauniit maisemat, vai mitä?” sanoin mielissäni Varpusviiman reaktiosta. Hän nyökkäsi. Edessämme avautui avonainen taivas, jossa tähdet ja kuu loistivat. Alhaalla päin jyrkänteestä kasvoi lisää metsää, mutta puut eivät olleet tarpeeksi pitkiä peittämään tähtitaivasta. Siirryin aivan kumppanini viereen ja istahdin. Varpusviima istahti myös, mutta sitten kiusallinen tunnelma valtasi onkalon, kun hän laski päätään. Hän oli vielä loukkaantunut, eikä ihmekään. Vein häntäni hänen leukansa alle, ja siirsin hänen katseensa minua kohti, ja sanoin hiljaa:
”Olen pahoillani, Varpusviima. Olit oikeassa.”
”Vaikka minä olenkin yhä Viimajalan ystävä, en olisi saanut painostaa sinua hänen suhteen. Tiedän, että soturilaki merkitsee sinulle paljon, eikä minulla ole oikeutta venyttää sinun rajojasi”, jatkoin.
Varpusviima katsoi vain hetken minua silmiin. Olin näkevinäni hänen katseessaan haikean katseen.
”Sinä olit niin innoissasi hänen pennuistaan”, naaras sanoi viimein. ”Vaikka isä onkin toisesta klaanista.”
”Tiedän. Mutta pennut ovat ilon asia, oli isä mistä klaanista tahansa”, vastasin.
”Tarkoitan, että olit niistä niin henkilökohtaisen iloinen…”, Varpusviima tarkensi hiljaa.
”Tarkoitat siis, että luulit minun pitävän hänestä enemmän kuin ystävänä?” katsoin häntä hieman huvittuneena, ’voi-sinua-hiirenaivoa’-katseella, mikä sai Varpusviiman laskemaan taas päänsä.
”Ja nyt sinä naurat… Se vain vaikutti todelta”, hän sanoi nolostuneena.
”En minä sillä. Olet vain niin söpö, kun olet vähän mustasukkainen”, hymähdin. ”Mutta Viimajalka on minulle oikeasti vain ystävä. Ja olin iloinen pennuista, koska tiedän miten hyvä emo hänestä tulisi.” Varpusviima nyökkäsi lähes huomaamattomasti ja katsoi sitten jälleen minua silmiin. Syvälle silmiini.
”Luuletko…, että minusta tulisi hyvä emo?”
Viikseni värähtivät kysyvästi, hieman hämmentyneenä siitä mihin tämä keskustelu yhtäkkiä johti.
”Totta kai sinusta tulisi hyvä emo. Paras”, kehräsin, mutta olin yhä hieman hämilläni. Varpusviima hymyili hyvin pienesti ja käänsi katseensa tähtitaivaaseen hetkeksi. En lakannut katsomasta häntä.
”Minä haluan pentuja, Vaahterakasvo”, kumppanini puhui vieläkin hiljaa. ”Haluan pentuja sinun kanssasi.”
Hänen sanansa saivat minut vieläkin kummastuneemmaksi, mutta samalla polttava lämpö laajeni sisälläni. Hän vilkaisi minua sivusilmällään, ja hymyilin hänelle rakastavasti.
”Minäkin haluan pentuja sinun kanssasi, Varpusviima. Todella paljon”, vastasin ja sydämeni oli pakahtua onnesta. Varpusviiman katse heltyi, ja hänen poskelleen valui kyynel. Naurahdin pienesti ja pyyhkäisin sen pois hännälläni.
”Rakastan sinua enemmän kuin mitään”, sanoin.
”Minäkin sinua”, naaras vastasi hymyillen ja painoi kuononsa minun kuonooni kiinni. Näytin hänelle sammalpetin, jonka olin rakentanut tänne aikaisemmin, kun olin paikan löytänyt. Asetuimme lähekkäin pehmeälle petille ja suutelin kumppaniani.

Oli kulunut kokonainen päivä yöllisestä reissustamme, jolta palasimme vasta seuraavana aamuna. Kaikki minun ja Varpusviiman välillä oli hyvin, enkä olisi voinut olla onnellisempi.
Tosiaan, olimme matkalla kokoontumiseen Jokitaipaleen johdolla. Mukaan olivat lähteneet parantajan ja parantajaoppilaan lisäksi Kukkavirta, Tihkutuuli, Savuturkki, Riikkitassu ja Korretassu. Ilma oli viime yötä kylmempi, vaikka pakkasta tuskin oli yhtä paljoa eiliseen verrattuna. Nyt koko aluetta puistatteli kova, hyytävä tuuli.
Jokitaival pysäytti meidät nummen juurelle, ja katsoi alas Kokoontumisaukiolle. Myrskyklaani oli jo paikalla, mutta Jokiklaanin tuoksu tuntui yhä voimakkaampana, joten hekin olivat varmasti tuota pikaa paikalla.
”Muistakaa, emme mainitse Sadetähden tilasta kenellekään”, Jokitaival muistutti ennen kuin antoi merkiksi laskeutua aukiolle myrskyklaanilaisten sekaan. Samassa Jokiklaanikin saapui reunalle, ja he ryntäsivät aukiolle samaan aikaan. Pian olimme kaikki kolmen klaanin jäsenet sekaisin aukiolla, ja yritin etsiä katseellani tuttuja. Jokitaival pujotteli suoraan sotureiden ja oppilaiden ohi muiden varapäälliköiden ja päälliköiden seuraan. Tunnistin useita kissoja, mutta he olivat sellaisia joiden kanssa en ollut vaihtanut muutamaa sanaa enempää. Tervehdin kyllä jokaista, joka loi katsekontaktin kanssani, mutta jatkoin pujottelua kissojen seassa.
Lopulta erotin parin ketunmitan päässä ruskeamusta turkkisen Kiviroudan istumassa jokiklaanin soturin Utukuonon kanssa. Kipitin heidän luokseen häntä pystyssä.
”Hyvää iltaa”, tervehdin molempia nyökkäyksellä.
”Iltaa”, molemmat vastasivat kohteliaasti. ”Millainen on pyyntionni ollut Tuuliklaanilla?” Kivirouta esitti kysymyksen.
”Suhteellisen hyvä. Täytyy kuitenkin koko ajan olla varautunut pahempaan”, kerroin. ”Miten Myrskyklaanilla menee? Entä Jokiklaanilla?”
”Sitä samaa”, Utukuono sanoi kohauttaen harteitaan. Kivirouta nyökkäsi.
”Oletteko kotoutuneet hyvin uudelle reviirille?” myrskyklaanilainen kysäisi vielä.
”Olemme. Vaikka nummet ovatkin pienemmät kuin järvellä, on meillä tarpeeksi tilaa ja saalista”, totesin. Huomasin edempänä tutun oranssinpunaisen turkin kissojen seassa.
”Anteeksi, näin juuri ystäväni, jota en ole nähnyt hetkeen”, kiirehdin sanomaan.
”Hei! Aurinkokajo!” huudahdin yrittäen saada naaraan huomaamaan minut ja nousin Kiviroudan ja Utukuonon nyökätessä. Poistuin heidän seurastaan pitäen meripihkaisen katseen Aurinkokajossa. Kipitin hänen luokse ja sanoin iloisesti:
”Sinäkin pääsit kokoontumiseen. En ollut ensin nähdä sinua.”
”Tervehdys, Vaahterakasvo. Taas tavataan”, oranssiturkkinen naaras hymyili, ja pyysin häntä istuutumaan seuraani.
”Miten sinulla on mennyt viimeisen kuun aikana? Nyt kun klaanimme ei ole rajanaapureita, ei teikäläisiäkään enää näy”, Aurinkokajo kysyi istuuduttuaan. Väräytin viiksiäni.
”Niin toden totta. On hassua, kun vain Jokiklaani on meillä hajurajan takana. Meidän ja Varjoklaanin välissä on entinen, aika leveäkin ukkospolku”, hymähdin.
”Sama ukkospolku erottaa meidätkin Varjoklaanista”, Aurinkokajo myönsi olkiaan kohauttaen.
”Ja minulle kuuluu hyvää. Koko kuu on mennyt melkeinpä saalistuksen parissa. Klaani täytyy lihottaa ennen kuin lehtikato oikeasti rysäyttää muutaman hännänmitan korkuisen hangen haitaksemme. Entäpä sinä? Oletko sinäkin viettänyt kaiken aikasi metsällä?” jatkoin nyökäten. Aurinkokajo nyökkäsi myös, ja kertoi vielä tulleensa uudestaan tädiksi. Hänen veljelleen oli tänään syntynyt kolme pentua. Kerroin itsekin tulevani pian isoveljeksi – Huomenvälke kun odotti sisarpuoltani.
”Ai, hei Tomusydän. Liity toki seuraamme, jos sinulle ei ole muuta”, tervehdin huomatessani ruskean kollin astellessa lähellä. Hän hymyili liittyessään seuraamme.
”Aurinkokajo, Vaahterakasvo”, Tomusydän nyökkäsi meille tervehdykseksi ja istahti viereeni, Aurinkokajoa vastapäätä.
”Onko Varjoklaanissa mitään uutta?” naaras kysyi ensimmäisenä.
”Sitä samaa. Uuteen reviiriin tutustumista, saalistusta, partiointia. Ja olihan meille kaksi uutta tottelematonta oppilasta, jotka karkasivat leiristä ensimmäisenä oppilaspäivänään. Tai iltahan silloin jo oli. Suvaitsivat palata vasta kuuhuipun jälkeen tassut täynnä sammalta.”
”No johan on persoonia”, maukaisin yllättyneenä. ”Ei kai heille sattunut mitään?”
Tomusydän pudisti päätään ja sanoi: ”Ei. Onneksi. Tähtiklaanin nimeen, emme me tottelemattomia oppilaita juuri nyt tarvitse. Saivat kyllä ansaitsemansa rangaistuksen, eivätkö oletetusti tee enää niin. Muuten kyllä ovat hyvinkin lupaavia. Heidän asennettaan täytyy vain hivenen hioa.” Aurinkokajo hymähti hieman huvittuneesti, mutta sitten aukiolla hiljeni. Katsahdin kivelle päin, jossa näin Takiaistähden ja Varjotähden jo istuvan kutsuessaan klaanit koolle. Seuraavaksi kivelle hyppäsi Tavisade ja pistin vasta nyt merkille, ettei heidänkään päällikkönsä ollut paikalla. Jokitaival hyppäsi heti Myrskyklaanin päällikön perässä.
”Miksi Sadetähti puuttuu?” Tomusydän kallistui puoleeni, mutta pudistin vain päätäni kiinnittäen huomioni Takiaistähteen, joka toivotti meidät tervetulleiksi kokoontumiseen. Jokiklaanin päällikkö kertoi kuinka hänen klaaninsa on kotiutunut reviirille. Heidän alueeltaan oli löytynyt myös kettu, mutta se oli onnistuneesti pystytty ajamaan pois. Hän mainitsi uuden oppilaan ja tämän mestarin, joita klaanit onnittelivat.
”Minulla on muutakin asiaa ja minusta on hyvin tärkeää ottaa se esille. Jokiklaanissa leviää sairaus, joka on kellistänyt jo monta kissaa petiin. Tauti on voimat vievä ja tuntuu iskevän eniten pentuihin, klaaninvanhimpiin tai muuten vain heikompiin”, Takiaistähti jatkoi vakavammin. Yllätyin tiedosta totaalisesti. Ja Tihkutuuli naukaisikin edessäpäin ajatukseni sanoiksi:
”Hei! Kuulostaa samalta taudilta joka iski Hopeapuroon!”
Varjotähti oli siirtynyt eteenpäin ilmoittaakseen kuinka Varjoklaaniinkin sama sairaus oli levinnyt. Heidän klaanissaan surmansa oli saanut jo muutama oppilas. Päällikkö kevensi tunnetta ilmoittamalla uusista sotureista ja oppilaista, mutta tunnelma ei tuntunut nousevan enää minnekään.
Hetken päästä myrskyklaanilainen varapäällikkö Tavisade ja meidän varapäällikkömme Jokitaival olivat ilmoittaneet kumpikin, kuinka päälliköt olivat sairastuneet. Tieto tuntui pysäyttävän aukion toiminnan kokonaan, mutta pian kissat alkoivat supattelemaan tilanteesta.
”Kokoontuminen on ohi!” Takiaistähti ulvaisi lopetuksen merkiksi ja näin hänen kääntyvän vielä muiden kivellä istuvien henkilöiden puoleen.
Tomusydän katsoi minua ja Aurinkokajoa ja vilkaisin naarasta pikaisesti.
”Päälliköt kyllä tervehtyvät”, maukaisin, vaikkei se ollutkaan totuus. Sadetähti oli nimittäin sitä huonommassa kunnossa mitä useampia päiviä eteenpäin mentiin. Aurinkokajo nyökkäsi vaisusti, muttei paljastanut mitään itsestään. Tomusydän kohautti harteitaan, eikä kysellyt enempää.
”No, parasta varmaan alkaa kerätä klaanilaisia yhteen lähtöä varten”, sanahdin vaivaantuneena hymyillen. ”Oli mukava nähdä teitä kumpaakin.”
”Hyvää pyyntionnea ja nähdään toivottavasti seuraavassa kokoontumisessa!” Aurinkokajo hymyili takaisin. Nyökkäsin. Tomusydänkin toivotti hyvää jatkoa tulevalle kuulle, ja poistuin sitten heidän seurastaan.

Seuraavana aamuna leirissämme oli täysi hulina päällä, kun olimme tuoneet uutisia muista klaaneista ja sairaudesta, joka mellakoi myös muualla. Eniten kaikkia puhutti Vinhatähden tilanne, sillä he tiesivät, millaisessa kunnossa Sadetähti oli. Makasin aukiolla Varpusviiman seurassa hänen turkkiaan pesten, kun yhtäkkiä Lämpökatse rynnisti ulos pentutarhalta ja suuntasi suoraan parantajan pesälle niin kovaa kuin tassuistaan pääsi. Vilkaisin Varpusviimaa kummastuneena ja nousin seisomaan aikeissa mennä katsomaan mitä oli tapahtunut. Ennen kuin ehdin ottaa askeltakaan, parantajan pesällä rapisi ja esiin työntyi Lämpökatse sekä Palotassu. Hiirikuono oli muistaakseni lähtenyt pois leiristä yhden oppilaan kanssa, luultavasti keräämään yrttejä. Ennen kuin Palotassu ehti työntyä pentutarhaan Lämpökatseen perässä, hänen kasvoillaan oli pelästynyt ilme. Varpusviimakin nousi seisomaan ja vilkuili ympärilleen, kuten kaikki muutkin aukiolla olevat kissat – yhtä hämmentyneinä. Sitten Varpusmyrsky kiisi sotureiden pesältä kohti pentutarhaa ja tiesin mistä oli kyse:

Huomenvälkkeen pennut!


//Palotassu, jos haluat jatkaa? :)

Nimi: Palotassu

06.12.2018 20:15
Parantajan pesä alkoi jo täyttyä sairaista kissoista. Pian Kaarnapennun jälkeen olivat saapuneet sekä Hopeapuro että Sadetähti. Kekäletassullakin oli oireita, mutta hän ei ollut halunnut jäädä parantajan pesään, vaikka Hiirikuono olikin sitä suositellut. Varsinkin Sadetähti vaikutti heikolta ja Hiirikuono oli sanonut pelkäävänsä, että päällikkö menettää hengen. En tiennyt kuinka monta henkeä Sadetähdelle oli jäljellä enkä ollut varma tiesikö Hiirikuonokaan. Hän teki parhaansa hoitaakseen kaikkia potilaita ja olin viettänyt paljon aikaa nummilla hakemassa hänelle lisää hoitavia yrttejä. Nyt lehtikato oli tullut ja ilman kylmyys ja lumisateet tekivät yrttien saamisesta vielä vaikeampaa. Astuin juuri aukiolle hakemaan tuoresaalista kun Hiirikuono pölähti leiriin turkki lumessa. Hän oli lähtenyt kaksijalkalaan hakemaan kissanminttua ja käskenyt minua jäämään leiriin tarkkailemaan potilaita.
"Eikö ollut onnea?" maukaisin huomatessani, ettei Hiirikuono kantanut mukanaan mitään.
"Ei. Kasvi oli jäässä ja lumen alla. En viitsinyt ottaa, koska en usko sen olevan kovin hyödyllistä enää", Hiirikuono huokaisi. "Mitään muutosta kenenkään tilassa?"
"Ei merkittävää", vastasin ja hengitykseni höyrysi kylmässä ilmassa. "Hopeapuro oli hetken hereillä ja vaihdoin hänen kanssaan muutaman sanasen. Nyt hän nukkuu taas."
Hiirikuono huokaisi taas ja näin hänen pohtivan jotakin.
"No, katsotaan, jos kukaan heistä jaksaa syödä mitään", hän maukaisi sitten ja nosti tuoresaaliskasasta lumisen ja luisen kanin. Seurasin häntä kun hän kantoi sen takaisin parantajan pesään.
"Onko kellään nälkä?" hän hihkaisi sitten. Kaarnapentu kohotti päätään, mutta laski sen sitten taas alas ja käpertyi tiukemmin kerälle. Sadetähti raotti silmiään, muttei muuten reagoinut.
"Ei kai sitten. Palotassu, oletko kovin nälkäinen?"
"En ole", maukaisin.
"Voimme sitten jakaa tämän kanin", Hiirikuono ehdotti.

Syötyämme alkoi jo hämärtää, sillä lehtikadon päivät olivat niin lyhyitä. Hiirikuono alkoi syöttää Kaarnapennulle kissanminttua, vaikka me molemmat olimme jo huomanneet, ettei sillä näyttänyt olevan vaikutusta. Luovuttaminen ei kuitenkaan ollut vaihtoehto. Tassutin ulos pesästä saadakseni raikasta ilmaa, pois pesän tunkkaisesta sairauden hajusta. Ulkona oli kirpeän kylmää ja kissat istuivat lähekkäin pienissä ryhmissä. Jokitaival loikkasi Pitkäkivelle ja hänen hahmonsa piirtyi vasten pimenevä taivasta.
"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä klaanikokoukseen!" hän ulvaisi vanhan tutun kutsun. Hiljainen sorina vaimeni ja kissat vilkuilivat vuoroin Jokitaipaleeseen ja vuoroin parantajan pesälle huolissaan.
"Sadetähti on liian heikko tulemaan kokoontumiseen", Jokitaival aloitti. Kissajoukosta kuului supinaa. "Me kaikki toivomme hartaasti, että hän paranee, mutta älkää mainitko mitään hänen tilastaan muille klaaneille. Kokoontumiseen lähtevät Hiirikuono, Palotassu, Tihkutuuli, Kukkavirta, Savuturkki, Vaahterakasvo, Riikkitassu ja Korretassu! Lähdemme nyt", Jokitaival ilmoitti ja loikkasi sulavasti alas Pitkäkiveltä. Vilkaisin parantajan pesälle. Hiirikuono pujahti juuri pesästä ja tassutti aukion poikki luokseni.
"Eikö minun kannattaisi jäädä tarkkailemaan sairastuneita?" kysyin.
"En usko. He ovat kaikki aika vakaita ja lisäksi emme ole niin kauan poissa."
"Niin kai", mumisin. Hiirikuonon tassunjäljissä seurasin Jokitaivalta ja muita kokoontumiseen lähtijöitä ulos leiristä. En ollut lähtenyt koko päivänä leiristä ja sävähdin tuntiessani nummella puhaltavan jäätävän tuulen. Olin aina pitänyt turkkiani melko tiheänä ja lämpimänä, mutta tuuli meni suoraan sen läpi iholle.
"Täällä on hyistä", kuiskasin Hiirikuonolle. Hän nyökkäsi.
"Toivotaan, että tuuli tyyntyy yötä kohden." Tuulen ulvonta teki keskustelusta vaikean, joten kuljin Hiirikuonon vierellä hiljaisena koko matkan Kokoontumisaukiolle. Laakso oli vähemmän tuulinen kuin korkeat, avoimet nummet. Pujottelin kissojen välistä muiden parantajien luokse.
"Näytätte tuulen pieksemiltä", Laventelikasvo maukaisi.
"Olemmehan Tuuliklaanista", Hiirikuono huomautti. "Tuuli nummilla on kova ja kylmä."
Laventelikasvo oli sanomassa jotain, mutta sitten joku ulvaisi:
"Kokoontuminen alkaa!" Käänsin katseeni suuriin kantoihin aukion keskellä. Eteen astui kissa, jota en ollut ennen nähnyt, mutta oletin hänen olevan joku Myrskyklaanista, todennäköisesti varapäällikkö. Kissat supisivat keskenään nähdessään toisen kissan Vinhatähden tilalla.
"Vinhatähti on sairaana, eikä pääse siksi osallistumaan. Hän kyllä toipuu pian ja odotamme hänen olevan täysissä voimissa ensi kokoontumisessa. Muuten Myrskyklaanilla menee erinomaisesti eikä alkanut lehtikato vaikeuta elämäämme", varapäällikkö astui taaksepäin ilmoittaen siten kertoneensa kaiken tarpeellisen. Jokitaival astui eteen seuraavaksi.
"Myös Sadetähti on sairaana, mutta kuten Vinhatähti, odotamme hänen parantuvan täysin. Tuuliklaanilla menee hyvin, saamme pian uusia pentuja ja tuuliklaanilaiset voivat hyvin", Jokitaival maukui ja astui sitten takaisin riviin. Vilkaisin Hiirikuonoa. Kahden klaanin päälliköt sairaana samaan aikaan. Kuulosti hyvin huolestuttavalta. Musta naaras, jonka tiesin olevan Varjotähti astui eteenpäin. Hänkin vain ilmoitti Varjoklaanin voivan hyvin. Viimeisenä puhui Takiaistähti, joka hänkin noudatti samaa linjaa. Hänen lopetettuaan kissojen keskuudessa puhkesi puheensorina. Muutkin olivat kiinnittäneet huomiota siihen, että kahden klaanin päälliköt olivat jääneet leiriin sairaina.
"Onko Joki - ja Varjoklaaneissa sairastuneita?" Hiirikuono kysyi Sahramiloisteelta ja Laventelikasvolta. Kumpikin nyökkäsi.
"Olen hyvin huolissani muutaman kissan tilasta. Muutama oppilas ja yksi pentu ovat hyvin heikossa tilassa", Sahramiloiste huokaisi.
"Oletteko huomanneet minkään yrtin auttavan? Olen antanut heille kissanminttua, mutta se ei tunnu tekevän mitään", Hiirikuono naukui.
"Minäkin. En haluaisi tuhlata kissanminttua, mutta en tiedä mitä muutakaan antaa heille", Sahramiloiste kertoi. Pelästyin hieman kuullessani, ettei kukaan vielä tiennyt miten parantaa tauti. Se tarkoittaisi ettemme välttämättä voisi pelastaa kaikkia.
//Toivottavasti varapäälliköiden repliikit on ok//

Nimi: Viimajalka

06.12.2018 18:53
//Tämän tarinan tapahtumat sijoittuvat hitusen Vaahterakasvon viimeisimmän tarinan jälkeen, eli ei olla vieläkään täysin ajan tasalla//

Leirin pohjaa peitti paksu lumikerros lumipyryn jäljiltä. Sää oli kylmentynyt huomattavasti viimeisen kahden neljännesosakuun aikana, joten olimme muutama päivä sitten koko klaanin voimin tilkinneet pesien rakenteissa olevia reikiä ja tehneet niistä entistä tiiviimpiä. Samana päivänä olin muuttanut Hiirikuonon käskystä pentutarhaan, sillä jos olisin jatkanut siitä eteenpäin soturin tehtävissä, se olisi ollut riski pennuilleni. En voinut muuta kuin totella, sillä jos rehellisiä ollaan, olin jo uupunut pyöreän ja painavan vatsan kanssa touhuamiseen. Tiineyteni oli aivan viimeisillään, ja joka kerta kun tunsin pikkuisteni potkaisut vatsaani vasten, muistutin itseäni innolla ja kauhulla, että pennut syntyisivät melkeinpä minä päivänä hyvänsä.
Makasin kuningattarien pesässä omalla sammalpedilläni tiiviissä kerässä. Pidin silmäni kiinni, jotta vaikuttaisin nukkuvan ja saisin näin ollen olla hetken rauhassa. Olin äskettäin käynyt jakamassa pienen aterian Pähkinäkuonon kanssa, vaikka minua ei oikeastaan nälättänyt, ja nyt en palellut enää ruoasta saadun energian ansiosta. Talvikarvanikin oli alkanut pörhistymään, mikä lämmitti minua entisestään. Pähkinäkuono oli muuten ennen pentutarhaan muuttamistani tullut kertomaan lopullisen päätöksen kysymästäni sijaisvanhemmuudesta – hän oli suostunut. Tunsin helpotusta, sillä nyt pystyin olemaan varma, että pentuni olivat hyvissä tassuissa.
Samassa huomioni kiinnitti pentutarhan ulkopuolelta kantautuva puheensorina. Pidin silmäni edelleen kiinni, mutta kuuntelin kahden kissan, Hirvitaipaleen ja Varpusmyrskyn, keskustelua, kun he astelivat pesän ohi.
”… ja hän on yskinyt pahasti. Kekäletassulla on Tammiviillon mukaan samanlaisia oireita”, Varpusmyrsky sanoi harmistuneella äänellä.
”Toivottavasti sairaus leviää mahdollisimman pieneen joukkoon kissoista. Hopeapuron tila on jo sellainen, että hänellä on tuskin toivoa enää, ja hän sairastui vasta…” Hirvitaipaleen ääni totesi. Kollit olivat pian kuuloetäisyyden ulkopuolella, ja loppu keskustelusta haihtui ilmaan.
Niin, leiriin oli iskenyt jonkinlainen uusi sairaus, johon edes Hiirikuonon yrtit eivät tepsineet. Sadetähti ja Hopeapuro olivat ensimmäiset tartunnan saaneet, Kaarnapentu sairastui hieman heidän jälkeen kuumeeseen, ja nyt ilmeisesti Kekäletassukin oli alkanut saamaan samoja oireita. Jokitaival oli ottanut johdon leiristä, ja varapäälliköllä olikin tassut täynnä työtä päivittäin. Olin hieman huolissani omasta terveydestäni, joten pysyttelin pentutarhassa aina kuin mahdollista, ja pesin turkkini huolellisesti päivittäin. En halunnut pentujeni saavan samaa kauheaa tautia.
Jälleen hämmästyin omasta huolehtivaisuudestani. Viimeinen neljäsosakuu oli tehnyt minusta huolehtivan ja varovaisuutta noudattavan kissan, enkä voinut laittaa asiaa muun kuin tiineyden piikkiin. Enhän koskaan aiemmin ollut miettinyt, voisinko tipahtaa alas leiriin, kun seisoin sen reunalla, tai että saisinko jonkun myrkytyksen, jos minulla meni vahingossa lunta suuhun. Ehkä tämä oli joku vaihe, jonka jokainen emo kävi läpi tiineyden loppuvaiheilla. Tai ainakin toivoin niin.
”Hei, Viimajalka, Juuriturkilla on sinulle asiaa”, Lämpökatseen ääni sai minut avaamaan silmäni. Lämpökatse oli yksi niistä kissoista, jotka eivät liiemmin paheksuneet minua rikkomukseni takia, mistä olin kiitollinen. Pentutarhassa myöskin asuva Hallalaikku oli nimittäin edelleen paljon nihkeämpi minua kohtaan, mikä näkyi hänen jokapäiväisessä käyttäytymisessään minua kohtaan.
Nostin pääni sammalilta ja katsahdin nopeasti sekä Lämpökatseeseen että pesän uloskäyntiin. Juuritrukkia ei näkynyt, joten oletin veljeni odottavan ulkopuolella.
”Sanoiko hän, mitä asia koskee?” kysyin, kun nousin ähkäisten seisomaan.
”Sammalsielua”, pesätoverini sanoi. ”Hän oli kuulemma joutunut myös parantajan pesään kovan yskän vuoksi.”
Naaraan sanat saivat minut välittömästi huolestuneeksi. Jos isänikin olisi sairastunut…
Kiitin Lämpökatsetta ilmoituksesta, ja kiiruhdin ulos. Melkein törmäsin Juuriturkkiin, kun porhalsin niin ripeästi ulos pesästä.
”Tulithan sinä”, hän sanoi viileästi. ”Isä joutui parantajan pesään. Todennäköisesti sama tauti.”
Juuriturkkikaan ei ollut enää luottanut minuun, ei sen jälkeen miten hyökkäsin hänen kimppuunsa ennen minun ja Väijykärjen tapaamista. Siksi hän oli joka kerta niin pidättynyt seurassani.
”Tiedänkin jo”, vastasin. ”Voimmeko mennä katsomaan häntä?”
”Paha sanoa. En ole kysynyt-”
En jäänyt kuuntelemaan pidemmäksi aikaa, vaan lähdin kävelemään kollin ohitse kohti parantajan pesää. Matka sinne ei ollut pitkä, sillä pesä sijaitsi pentutarhan ja sotureiden pesän välissä. Juuriturkki ei seurannut.
Isä oli ensimmäinen kissa, joka olisi osoittanut luottamusta minuun rikkomukseni julki tulemisen jälkeen, enkä voisi olla hänelle kiitollisempi. Jos Sammalsielu menehtyisi, minulla ei olisi perheessäni enää ketään, joka uskoisi ja luottaisi minuun.
”Hiirikuono? Onko Sammalsielu täällä?” kysyin parantajan pesän suulta, epävarmana sisään menemisestä. Myös Hopeapuro, Sadetähti ja Kaarnapentu olivat täällä, enkä halunnut riskeerata sairastumista.
Hiirikuono kääntyi katsomaan minua paikaltaan. Hän oli kumartuneena kyljellään makaavan Sammalsielun ylle, ja pesästä leijuvasta miedosta hajusta päätellen hän oli juuri antamassa lääkettä isälle.
”On Sammalsielu täällä”, parantaja vastasi. ”Sinun on paras kuitenkin pysyä ulkopuolella, ymmärrät varmasti miksi.”
Hienoinen hermostuneisuus sai viikseni liikahtamaan.
”Millainen on isän vointi?” kysyin.
”Ei tässä ole hätää, Viimajalka”, Sammalsielu sanoi yllättäen. Hänen äänensä oli lähestulkoon peruslukemissa, mikä helpotti huoltani aavistuksen. ”Olen varma ettei tämä ole mitään vakavaa.”
Sen sanottuaan isän kehoa ravisteli voimakas yskänpuuska. Hiirikuono antoi kollille yskimisen loputtua joitain kukkia, ja kääntyi jälleen minun puoleen.
”Sinun on paras palata pentutarhaan”, parantaja sanoi lempeästi. Kun epäröin hetken, hän jatkoi: ”Pidän huolta siitä, että pysyt ajan tasalla Sammalsielun kunnosta. Nyt on kuitenkin tärkeää, ettet saa samaa sairautta.”
”Eli onko isällä se sairaus?” kysyin.
”Tiedät itsekin, että tällaisena aikana se ei ole poissuljettua”, naaras sanoi ymmärtäväisenä. Huoahdin ja nyökkäsin. Turha minun oli tässä huolestua, Hiirikuono tekisi kyllä kaikkensa potilaiden auttamiseen.
Samassa Palotassu kipitti ohitseni parantajan pesään, ja pyysi Hiirikuonolta leskenlehteä Kekäletassulle. Näin siinä hyvän kohdan poistua paikalta, joten käännyin ja otin muutaman askeleen kohti. Sitten tajusin, ettei päivä ollut edes pitkällä, ja minä kulutin aikaani löhöämällä pesässä.
Käänsin katseeni leirin keskelle, ja etsin jotain tai jotakuta, jonka parissa voisin viettää hetkisen. Huomasin Aamusammaleen, emoni, jonka kanssa olin melkein täysin menettänyt välit tiedättekin-minkä takia. Häneltä ei kerta kaikkiaan ollut riittänyt ymmärrystä tekoani kohtaan.
Jokohan hän oli tietoinen Sammalsielun tilanteesta? Uskoin niin, mutta koska se olisi hyvä tekosyy jutella emolle, ajattelin lähteä kysymään asiaa.

”Hei, emo”, tervehdin Aamusammalta, kun sain tämän kiinni sotureiden pesän nurkalta. Ruskea naaras loi minulle happaman katseen.
”Taisin jo sanoa tuosta emoksi kutsumisesta”, hän tokaisi. Emoni ei enää halunnut, että kutsun häntä emoksi, ja oli tehnyt tämän asian hyvin selväksi silloin, kun olimme koko perheellä keskustelleet ongelmastani.
”Sinä olet ja tulet olemaan emoni, joten kutsun ja tulen kutsumaan sinua emokseni”, vastasin tyynesti takaisin.
”Minä en pidä siitä”, Aamusammal irvisti takaisin. Päätin vaihtaa puheenaihetta, sillä muuten emo poistuisi tästä tilanteesta.
”Oletko jo kuullut, että isä joutui parantajan pesään?” kysyin. Aamusammaleen silmiin tuli surua. Hän yhä välitti kumppanistaan, vaikka kaksikolla oli ollut riitaa minun takia. Liian paljon oli tapahtunut minun takia viime aikoina.
”Olen tietysti”, naaras vastasi, yrittäen tiuskaista mutta epäonnistuen. ”Sammalsielu-parka. Kaikkihan sen tähän mennessä tietää, että kerran kun sairastuu, ei voi parantua.”
Minun teki mieli antaa emolle tukeani, mutta kaikkien niiden ilkeiden sanojen jälkeen, joita olin häneltä kuullut, jokin esti minua tekemästä niin. Ymmärsin häntä kuitenkin hyvin. Vaikka Sammalsielu olikin etäinen kissa, hän oli silti osa meidän perhettä.
”Lehmusmieli sanoi, että Kaarnapentu tuskin enää paranee. Sama juttu Hopeapuron kanssa, hänen tilansa on kauhean heikko. Ne kaksi ovat jo käytännössä Tähtiklaanin riveissä. Sadetähti voi ehkä parantua, mutta… En kestä katsoa jos Sammalsielu joutuu kärsimään samalla tavalla”, Aamusammal huokaisi. Hänen äänensä oli heikko ja surullinen loppua kohden. Käänsin korvani taaksepäin surumielisenä eleenä.
”Isä on vahva kissa. Hän jos joku voi selvitä tästä. Me kaikki selviämme, kunhan-”
”Kysyinkö minä sinun mielipidettä, petturi?” Aamusammal keskeytti minut häijyllä äänensävyllä. Hänen kuononvartensa oli äkkiä mennyt ryppyyn, kun hän katsoi minua ärsyyntyneenä.
”No anteeksi”, tokaisin. Emo käänsi katseensa pois, nousi, ja lähti muualle koettuaan tilanteen liian hankalaksi hänelle. Katsoin silmäkulmat kurtussa hänen peräänsä, mutta hetken päästä huokaisin voimattomana. Näköjään minun ei kannattanut edes yrittää rakentaa uutta, tervettä suhdetta Aamusammaleeseen.
”Hei”, Vaahterakasvon ääni sai minut kääntymään ympäri. Kolli seisoi kissanmitan päässä takanani, ja katsoi minua myötätuntoisena.
Kolli oli tarjonnut minulle tukeaan silloin, kun sain muilta väheksyntää osakseni. Hän oli ymmärtänyt ja puolustanutkin minua. Kollista oli tullut minulle kissa, jolle pystyin puhumaan pahaa oloani pois, esimerkiksi aterian jakamisen yhteydessä. En voinut olla hänelle kiitollisempi. Valitettavasti Vaahterakasvon kumppani Varpusviima ei ollut oikein mielissään tuesta, jota kolli antoi minulle, ja olin jo kerran selittänyt hänelle asiallisesti, etten minä halunnut varastaa hänen kumppaniaan millään tavalla. En ollut edes pyytänyt Vaahterakasvon tarjoamaa tukea, vaan kolli oli tarjonnut sitä itse.
”Hei”, vastasin voimattomalla äänellä Vaahterakasvon tervehdykseen.
”Olen pahoillani sinun ja emosi väleistä”, kolli sanoi ottaen askeleen lähemmäs ja istuen alas. Istuin itsekin alas. ”Ja uutisesta joka koskee isääsi.”
Nyökkäsin kiitollisena soturin sanoille.
”Emme voi muuta kuin toivoa parasta”, vastasin. ”Ja mitä Aamusammaleeseen tulee… Hän on kerta kaikkiaan päättänyt olla antamatta minulle anteeksi. En ole yllättynyt, mutta loukkaahan se. Äskenkin yritin vain lohduttaa. Taisit nähdä miten sekin meni.”
Vaahterakasvo virnisti pienesti.
”Näinhän minä. Valitettavaa, ettei jotkut kissat vain pysty antamaan tekoasi anteeksi, tai edes uskomaan, että olet edelleen uskollinen soturi”, Vaahterakasvo totesi. Hymyilin hänen sanoilleen kiitollisena.
”Niin. Ei minua haittaa, että jotkut eivät pysty enää luottamaan minuun, mutta kun oma emo kuuluu siihen joukkoon…” kohautin hartioitani. ”Se sattuu.”
”Suurin osa klaanista ei onneksi kuulu siihen joukkoon, ainakaan minun ymmärryksen suhteen, ja se on hyvä”, Vaahterakasvo lausahti kannustavasti.
”Olet oikeassa. Et tiedäkään, miten kiitollinen ja yllättynyt olen kaikille niille, jotka eivät ole kääntyneet minua vastaan”, sanoin piristyneempänä. ”Kuten sinulle. En tiedä, miten maassa olisin, jos sinä et olisi tukemassa minua aika ajoin.”
”Ei tämä ole vaivaksi ollenkaan, olen vain iloinen että pystyn auttamaan”, Vaahterakasvo sanoi mielissään. ”Kunhan vain muistan, että saan Varpusviimalta satikutia jos alan viettää aikaa enemmän sinun kuin hänen kanssaan.”
Kumpikin naurahdimme. Tunsin oloni jälleen rennoksi ja helpottuneeksi, kiitos Vaahterakasvon.

Myöhemmin iltapäivällä, kun olin jälleen käpertyneenä omalle pedilleni pentutarhaan, tunsin, kuinka vatsaani alkoi ikään kuin polttelemaan ja pistelemään. Tunne levisi alaselkään, ja voimistui pikkuhiljaa. Minulla oli aavistus, mistä uudenlainen tunne johtui, mutta jatkoin oloni kuulostelemista hiljaa. Pentutarhassa olivat myös Pähkinäkuono Nurmipennun kanssa, Lämpökatse Minttupennun kanssa, ja Sointupentu, joka odotti Hallalaikun paluuta Hiirikuonon luota. Jos tarvitsisin apua, olin valmiina sanomaan asiasta.
Polttelu lakkasi vähäksi aikaa. Minä jatkoin kuuntelua. Pian se kuitenkin palasi, voimistui, ja oli yllättävän nopeasti täysin sietämätön. Ähkäisin yllättävästä kivusta, ja minun oli pakko jännittää lihaksiani ja käpertyä entistä tiukemmin, että olisin sietänyt kivun. Kylmä hiki alkoi pistellä ihoani juuri, ennen kuin kipu lakkasi jälleen.
”Oletko kunnossa, Viimajalka?” Lämpökatse kysyi. Kuningatar oli huomannut kivusta kertovan eleeni, ja katseli minua nyt huolestuneena.
”Luulen, että synnytykseni käynnistyi”, sanoin paksulla äänellä, kun tunsin, kuinka sama polttelu ja alaselässä tuntuva kipu palasi jälleen ja voimistui vauhdilla. Minun oli pakko kouristaa jälleen, mutta tällä kertaa tein sen suoristamalla kehoni. Mieleni teki äännähtää kivun merkiksi, mutta pakottauduin ainoastaan ähkäisemään. Sitten kipu helpotti taas, mutta tällä kertaa se ei mennyt kokonaan pois.
”Siltä se vaikuttaa”, Lämpökatse sanoi varmalla äänellä.
”Minä haen Hiirikuonon”, Pähkinäkuono sanoi juuri, kun Lämpökatse oli aikeissa lähteä omalta pediltään kiireellisesti.
Jälleen kipu palasi, ja oli niin voimakas, että silmistäni valui kyyneleitä vasten tahtoani. Avasin suuni äännähdykseen, mutta mitään ei sieltä kuulunut koko supistuksen aikana, vasta kun se oli ohi, vingahdin: ”Au.”
Lämpökatse siirtyi viereeni Minttupennun luota, ja asetti käpälänsä hetkeksi takajalalleni kuin henkiseksi tueksi.
”Vielä mitään ei näy”, kuningatar sanoi keskittyneesti. ”Koska tämä on sinun ensimmäinen pentueesi, poikimisessa voi mennä hetki ennen kuin suuria muutoksia tapahtuu.”
Sepäs oli lohduttavaa tietää.
Seuraavan mahdottoman kovan kipuaallon ja pakonomaisen kouristuksen jälkeen Pähkinäkuono palasi pesään Hiirikuonon kanssa.
”No niin”, parantaja sanoi, kun asettui paikoilleen. Lämpökatse väisti kunnioittavasti sivuun, mutta pysyi silti lähellä. Samoin Pähkinäkuono jäi tarkkailemaan lähelle.
”Ota tämä hampaidesi väliin”, Hiirikuono sanoi, ja antoi minulle paksuhkon puukepin. ”Se auttaa supistusten aikana kipuun, kun puret sitä. Se kyllä kestää, niin pure täysiä.”
Nyökkäsin ja otin kepin hampaideni väliin. Samassa seuraava supistus nousi, ja minä kouristin jälleen. Suustani pääsi kivulias äännähdys, ja silmistäni valui kyyneleitä. Hiirenpapanat, kun tämä sattui!
”Sinun pitää ponnistaa, ei kouristaa”, Hiirikuono sanoi käskevästi, kun näin, miten toimin supistuksen aikana. ”Eivät ne pennut itsekseen synny.”
Seuraavien kolmen supistuksen aikana harjoittelin ponnistamista, joka kerta huutaen kuin tapettava jänis. Pähkinäkuono tuli pääni viereen ja nuoli kaulaani kannustukseksi. Juuri kun luulin, ettei kamala kipu voi muuttua pahemmaksi, neljäs supistus oli ehdottomasti tähän astisista voimakkain. Samaan aikaan, kun purin hampaani kiinni keppiin, ja ulvoin tuskasta, Hallalaikku palasi pesään. Hän sai vastaansa hätääntyneen Sointupennun.
Samassa tunsin, kuinka ensimmäinen pennuistani syntyi.
”Hyvää työtä, Viimajalka”, Hiirikuono sanoi, ja otti vastasyntyneen pennun vastaan. Näin, kuinka hän rikkoi pentua peittävän kalvon, ja alkoi nuolla pentua vimmatusti. Minun ei tarvinnut pitkään jännittää pennun ensimiukaisua, sillä se tuli melkein heti kalvon rikkomisen jälkeen.
”Sait terveen naaraan”, parantaja julisti puhdistettuaan pentuni kokonaan. Sydämeni pakahtui ilosta, ja heti kun esikoiseni asetettiin vatsani viereen, nuolin ja haistelin hänet läpi. Punaruskea pentu naukui vaativasti koko toimenpiteen ajan, ja hiljeni vasta, kun pääsi ensimmäisen kerran syömään. Silloin minäkin pystyin rentoutumaan ja laskemaan pääni takaisin sammalille.
”Onko niitä tulossa vielä lisää?” Pähkinäkuono kysyi. Hiirikuono paineli kylkeäni, ja nyökkäsi.
”Tunnen kaksi muuta pentua”, naaras sanoi. ”Voimme vain odottaa.”
Itse en kommentoinut keskustelua mitenkään, sillä olin liian uupunut. Halusin myös kerätä voimia niin paljon kuin mahdollista, jos pentuja olisi tulossa vielä kaksi. Kaiken lisäksi hampaani olivat sen verran syvällä puutikussa, etten saanut avattua suutani kunnolla. Tulisin tarvitsemaan apua sen pois ottamisessa.
Seuraavan pennun synnytys sujui odotetusti: Minä huusin lähestulkoon jokaisella supistuksella kivusta, Pähkinäkuono antoi tukeaan nuolemalla kaulaani ja lapaani, ja Hiirikuono puhdisti pennun.
”Oikein potra kolli”, Hiirikuono sanoi, kun oli saanut siirrettyä pennun vatsani viereen. Suoritin saman, vaistonvaraisen tarkistuksen tälle pennulle, kuin aiemmallekin, ennen kuin päästin hänet imemään maitoa siskonsa viereen. Pentu oli punaruskea, vaaleampi kuin aiemmin syntynyt sisko mutta kuitenkin. Kumpikin toi mieleen Väijykärjen. Kumpikin oli mahdottoman kaunis.
Kolmannen ja viimeisen pennun kohdalla synnytys pitkittyi ikävästi. Kehoni oli jo aivan uuvuksissa, enkä olisi pitkään kestäneen ponnistusvaiheen jälkeen enää tehdä mitään. Itkin kipuani, eikä Pähkinäkuonon tai Lämpökatseen tuki enää oikein tuntunut auttavan.
”Vielä vähän, Viimajalka”, Hiirikuono sanoi jo vakavoituneella äänellä. Me kumpikin aistittiin, että jos pentua ei pian saataisi ulos, se voisi kuolla. ”Pää näkyy jo.”
”En jaksa enää”, vaikersin itkuisena hampaideni välistä, kun sain lyhyen hengähdystauon ponnistusten välissä.
”Olet jaksanut tännekin asti. Älä luovuta nyt”, Pähkinäkuono kannusti hiljaa korvaani. Itkusta nykivä kehoni jännittyi jälleen supistukseen, joka ei vieläkään tuottanut tulosta. Mieleni teki sanoa, että halusin Väijykärjen paikalle, mutta tietenkin estin itseäni. Ei kukaan halunnut kuulla sitä nyt, ja tulla muistutetuksi pentujen isästä, kun synnytys olisi pian onnellisesti ohi, ja muu klaani saisi tietää siitä.
Seuraavalle ponnistukselle annoin kaikki jäljellä olevat voimani. Kehoni oli niin shokissa, etten itse tuntenut kolmannen pennun syntymää, vaan sain tietää asiasta vasta Hiirikuonolta.
”Hyvää työtä Viimajalka”, parantaja kehui helpottuneena ja tyytyväisenä. ”Taisi olla isopäinen pentu.”
Kaikkien helpotukseksi pentu vinkaisi nuolemisen jälkeen kohtuullisen nopeasti merkiksi, että hänessä pihisi vielä elämä, ja pääsin tarkistamaan jälkeläiseni, kun hänet asetettiin sisarustensa viereen. Tummemman punaruskea tämäkin karvapallo.
”Toinen naaras, ja hän vaikuttaa terveeltä. Paljon onnea Viimajalka. Kova työ on nyt ohi”, Hiirikuono sanoi hymyillen, ja puhdisti suupielensä nuolemalla. Huokaisin helpottuneena. Tähtiklaanin kiitos kaikki kolme olivat terveitä ja hyvinvoivia.
”Annan sinulle vielä purasruohon lehtiä ja luppiota, jotta maidontuotantosi pysyy hyvänä, ja sinä saat voimia”, parantaja sanoi, ja antoi minulle kyseiset yrtit. Ensin meidän piti tosin kiskoa suussani oleva keppi pois, että olisin saanut syötyä ne. Pureskeltuani kasvit sain häneltä vielä hieman vettä kosteasta sammaleesta, mistä olin kiitollinen. Minulla olikin hieman jano siitä kaikesta huutamisesta.
”Paljon onnea, Viimajalka”, Pähkinäkuono sanoi kehräten, ja siirtyi katsomaan kolmea pentuani. ”He kaikki ovat kauniita.”
”Kiitos”, sanoin hiljaa, ja käännyin itsekin tutkimaan pikkuisiani katseellani. Myös Lämpökatse tuli onnittelemaan minua, sanoen, että oli kovin ylpeä minusta. Hänen sanansa tuntuivat hyviltä. Yllätyksekseni myös Hallakasvo toivotti onnittelunsa omalta pediltään.
”Lepää nyt hyvin”, paikalle saapunut Huomenvälke sanoi kehräten. ”Puoli klaania on innoissaan pentujen syntymästä. Uuden elämän saaminen klaaniin on aina innostavaa, oli pentujen verenperintö mikä hyvänsä.”
Nyökkäsin huvittuneesti hymyillen naaraan sanoille. Olin kuitenkin kovin uupunut, enkä halunnut muuta kuin käydä nukkumaan, joten olin kiitollinen kun pesässä asuvat kuningattaret antoivat minulle tilaa poistumalla ulos tai omille paikoilleen. Käperryin pienokaisteni ympärille suojelevaisesti, ja annoin jokaiselle pienen lipaisun selkään.
*He ovat niin kauniita, Väijykärki! Olisitpa täällä näkemässä pentumme. Heistä tulee vielä upeita sotureita.*

Nimi: Rölli

05.12.2018 18:53
//Muistakaa mun disclaimer!//

Heräsin seuraavana aamuna aikaisin jo valmiiksi levottomasta unesta. Vaikken ollut hengästynyt tai hätäinen, kylmä hiki sai minut värisemään sammalpedilläni jo valmiiksi viileässä pesässä. Minua suorastaan pelotti Sadetähden reaktio uutisiin, jotka menisin kertomaan hänelle pian. Pelkäsin myös, että joutuisin karkotetuksi Tuuliklaanista, sillä olin nähnyt siitä painajaista. Unessa kukaan ei rakastanut minua enää, eikä kukaan hyvästellyt minua lähdön hetkellä. En ollut kenellekään enää mitään, edes pennuilleni, jotka käänsivät selkänsä minulle muiden joukossa.
Miksi minä olin näin negatiivinen koko ajan? Vielä kuu sitten olin täynnä tarmoa ja elämäniloa, oma entinen itseni. Pääsin yli surullisista ja vaikeista tapahtumista ilman pahassa olossa kytemistä. Olin järkevä ja realistinen nuori kissa, joka oli valmis tekemään uhrauksia klaaninsa eteen.
Ja nyt? Olin pessimistinen ja epätoivoinen, elämänilonsa menettänyt soturi, joka pystyi ajattelemaan järkevästi vain Väijykärkeen liittyviä asioita.
Minun piti tehdä itselleni jotain. Jos en parantaisi toimintaani, saisin pian petturin lisäksi laiskan kissan maineen.
Huokaus.
Nousin petiltäni niin hiljaa kuin suinkin kykenin. Nyt tai ei koskaan.
Oli vielä sen verran aikaista, ettei aurinko ollut vielä noussut, joten kaikki olivat vielä unessa, tai ainakin vaikuttivat siltä. Hipsin varovasti Savuturkin, Tammiviillon ja Tihkutuulen ohi sotureiden pesän suuaukolle, ja siitä ulos. Leirissä oli niin kylmä, että odotin hengitykseni huuruavan ja maan olevan huurussa. Niin ei ollut, mutta ruoho, joka peitti leirin pohjaa, oli osin kovettunut jääksi. Kun käänsin katseeni taivaaseen, huomasin sen olevan kalpean vaaleanharmaa. Aurinko loisi mitä luultavimmin ensimmäiset, liekinpunaiset säteensä niihin.
Leirissä ei ollut ketään liikkeellä. Kun suuntasin kulkuni kohti päällikön pesää joka oli paikoitettuna Pitkäkiven rauhallisemmalle puolelle, aloin elättelemään toivetta että Sadetähti olisi yhä unessa enkä sen takia pystyisi kertomaan tiineydestä ihan vielä. Toisaalta taas, se oli parempi tehdä nyt, koska päivemmällä kissat alkaisivat luultavasti levittää juoruja nähtyään minun käyneen päällikön pesässä.
Tepsuttelin mieli terävöityen päällikön pesälle, ja kurkistin sen sisäänkäynniltä varovasti sisään.
”Sadetähti?” kysyin hiljaa.
Olin varautunut kutsumaan päällikön nimeä vielä toisen kerran, ellei ensimmäinen tuottaisi tulosta. Pesän perältä kuului kuitenkin välittömästi vastaus.
”Täällä olen.”
Hermostuneisuudesta johtuva kylmä hiki palasi jälleen piinaamaan minua. Heitin aiemman toiveen heti romukoppaan.
”Häiritsenkö? Olisiko sinulla hetki aikaa, minulla olisi… Tärkeää asiaa”, sanoin kunnioittavalla äänellä.
”Minulla ei tänä hetkenä aamusta muuta olekaan kuin aikaa”, päällikkö vastasi. ”Tule toki sisään, Viimajalka.”
Astelin ripeästi sisään yllättävän kompaktiin pesään, ja asetuin Sadetähteä vastakkaiselle puolelle istumaan. Pesässä oli juuri ja juuri riittävästi tilaa minulle ja päällikölle niin, että olisin pystynyt antamaan mahdollisimman suuren henkisen tilan valkoruskealle naaraalle, joka katsoi minua odottavasti.
”Olen hieman yllättynyt että olet hereillä”, aloitin, luoden hermostuneen hymyn petillään istuvalle naaraalle.
”Olen aamuvirkku kissa, aina ollut”, hän vastasi aavistuksen huvittuneena. Hänen viiksien asennosta pystyin kuitenkin päättelemään, että Sadetähti odotti minun kertovan asiani. Vaihdoin painoa etujalalta toiselle miettien silmänräpäyksen ajan, miten aloittaisin.
”Asia koskee tiineyttäni”, sanoin sitten. Sadetähden katse kirkastui. Kukapa ei olisi mielissään pentu-uutisista.
”Olenkin huomannut, miten vatsasi on kasvanut hieman”, naaras sanoi. ”Osasinkin jo odottaa näitä uutisia. Mukavaa, että Tuuliklaani saa pian lisää pentuja, ne ovat klaanin tulevaisuuden kannalta tärkeitä.”
”Mutta juttuhan tässä on se-” piirsin tassullani epävarmasti ympyrää kovaan maahan, katsomatta päällikköön lainkaan. ”-että pentujen isä on Myrskyklaanin Väijykärki.”
Sitten kohtasin päällikön katseen. Kuten odotin, se oli muuttunut kylmänviileäksi, ja näytti yllättyneeltä, tuomitsevalta ja pettyneeltä kaikkia yhtä aikaa.
”Ennen kuin sanot mitään, tiedä, että minä otan teostani täyden vastuun. Miten ikinä päätätkään rankaista minua, toivon, ettet rankaise pentuja mitenkään”, jatkoin. Nyt olin sanonut kaiken, mitä halusin sanoa, ja seuraavaksi olin valmis ottamaan vastaan syyttäviä sanoja Sadetähdeltä.
”Ei mennä asioiden edelle”, Sadetähti kuitenkin vastasi, rauhalliseen ja harkitsevaan sävyyn, mikä yllätti minut. Yllätystä seurasi kuitenkin välittömästi pelko siitä, että Sadetähti kysyisi minulta jotain sellaisia, ratkaisevan tärkeitä kysymyksiä, joihin en osaisi vastata miellyttävän hyvin, ja että rankaistukseni suurenisi niiden takia. ”Onko Väijykärki tietoinen tiineydestäsi?”
”On, täysin, ja hän ottaa teostaan yhtä lailla vastuun kuin minäkin”, vastasin.
Sitten välillemme laskeutui hetkellinen hiljaisuus. Sadetähdellä oli silmissään arvioiva katse, ja hänen silmäkulmansa olivat hyvin hienoisesti kurtussa. Hänen hännänpäänsä nyki. Naaraan katse kääntyi välillä takanani olevaan vatukkaseinämään, mutta palasi sitten aina takaisin minuun. Tunsin oloni hyvin kiusalliseksi, ja minun oli edelleen pakko vaihdella painoani etujalalta toiselle, että olisin sietänyt turkkiani pistelevää kuumotusta.
”Kai sinä ymmärrät, että olet rikkonut vakavasti soturilakia, ohjenuoraa, joka pitää klaanit rauhassa ja järjestyksessä?” Sadetähti kysyi sitten, selvää pettymystä äänessään. Ennen kuin ehdin vastata, hän jatkoi: ”Olet laittanut itsesi ja pentusi vaikeaan asemaan, Viimajalka, sillä Tuuliklaanin ja Myrskyklaanin välit ovat aina heitelleet. Tämä ei varmasti paranna välejämme. Olet pettänyt Tuuliklaanin luottamuksen sinuun tällä teolla, enkä voi olla enää varma, voitko pysyä uskollisena synnyinklaanillesi. Jos joudut kohtaamaan Väijykärjen rajataistelussa, pienikin säälin anto häntä kohtaan voi maksaa meille palan reviiriämme. Ymmärrätkö sinä tämän?”
Jäin hetkeksi aikaa sanattomaksi. Eilisen tapaamisen tunteet nousivat jälleen pintaan, ja jouduin nielemään pistelevät kyyneleet väkisin alas.
”Ymmärrän, Sadetähti. Olen hyvin pahoillani, jos virheeni, jonka tein täysin ajattelemattomasti, maksaa luottamuksen Tuuliklaanin ja Myrskyklaanin välillä”, sanoin, pitäen katseeni Sadetähdessä. ”Ja olen muutenkin äärettömän pahoillani tästä. Anteeksi”
Sadetähti piti jälleen pienen tauon, huokaisten pienesti.
”Olen pettynyt sinuun, Viimajalka. Olet viimeinen kissa, kenen olisin kuvitellut rikkovan soturilakia näin”, päällikkö totesi. ”Vaikutit niin uskolliselta soturinalulta silloin, kun lopetit soturin oppisi.”
”Ymmärrän, Sadetähti”, vastasin heikolla äänellä. Mieleni teki jatkaa sanomalla, että olin pettymys myös itselleni, mutta se vähäinen itsetunto, jota minulla oli kaiken tämän jälkeen jäljellä, esti minua. En ollut täysi pettymys itselleni, sillä olin jo saanut sovittua reilusti ja oikeaoppisesti asiat kuntoon minun ja Väijykärjen välillä, eikä kumpikaan kantanut kaunaa toisilleen. Olin siis onnistunut ainakin jossakin.
”Ymmärrät varmasti myös sen, että minä joudun rankaisemaan sinua rikkomuksestasi, vaikka tulitkin myöntämään tekosi itse”, naaras jatkoi, enemmänkin todeten kuin kysyen. Nyökkäsin hermostuneesti.
”Aiotko karkottaa minut?” kysyin, kun en voinut enää hillitä halua tietää vastausta kysymykseen, joka oli pitänyt minut hereillä koko viime yön. Helpotuksekseni mutta myös yllätyksekseni Sadetähti puisteli päätään.
”Rikkomuksesi ei ole niin vakava, että joutuisin ajamaan sinut pois klaanista”, naaras lausui. Tietynlainen kireys helpottui heti, ja pystyin rentouttamaan lapani. Nyökkäsin Sadetähdelle ymmärryksen merkiksi. ”En myöskään rankaise pentujasi, sillä tämä ei ole heidän vikansa. He saavat halutessaan kasvaa Tuuliklaanissa, ja annan heille mahdollisuuden tulla Tuuliklaanin täysiksi sotureiksi.”
Tähtiklaanin kiitos! Pikkuisillani ei siis ollut mitään hätää.
”Sinulle minä annan kuitenkin kaksi erilaista rangaistusta. Ensimmäinen on se, ettet saa kasvattaa pentujasi täysin itse, vaan joudut luovuttamaan heidät sijaiskasvattajalle ja palaamaan soturin tehtäviin heti, kun pennut pärjäävät kiinteällä ravinnolla. Saat kyllä pysyä osana heidän elämää myöhemmissä vaiheissa, jos niin toivot. Näin saat mahdollisuuden osallistua jälkeläistesi elämään, mutta kärsit samalla oikeudenmukaisen rangaistuksen.”
Nyökkäsin. Vaikka joutuisinkin antamaan pentuni jossain vaiheessa pois, olin jo nyt äärimmäisen kiitollinen Sadetähden oikeudenmukaisuudesta ja mahdollisuudesta olla osa jälkeläisteni elämää ainakin jonkin aikaa. Olin odottanut jotain paljon pahempaa pentujen suhteen. Että olisin joutunut jättämään pentuni heti syntymän jälkeen enkä saisi osallistua heidän elämäänsä millään tavalla. Siksi tunsin helpotusta, kuin kivi olisi pudonnut sydämeltä. Mutta hetkinen…
”Onko minun mahdollista valita pentujeni sijaisemo itse, vai päätättekö te sen?” kysyin mieleeni juolahtaneen kysymyksen.
”Ei minulla ole mitään sitä vastaan, että sinä valitsisit sijaisemon heille itse”, Sadetähti vastasi. Nyökkäsin jälleen. Tiesin jo valmiiksi, ketä tulisin kysymään siihen tehtävään, vaikka pelkäsinkin hänen reaktiotaan uutisiini. Pähkinäkuonoa.
”Toinen osa rangaistustasi on se, että menetät pysyvästi tiettyjä oikeuksia klaanissa. Et voi saada oppilasta, etkä voi osallistua enää täyden kuun kokoontumisiin. Sinulla ei myöskään ole mahdollisuutta tulla varapäälliköksi tai päälliköksi. Et voi myöskään liikkua Tuuliklaanin reviirillä enää täysin itseksesi, vaan poistuessasi leiristä sinun tulee pyytää jotakuta kissaa mukaasi. Pystyt kuitenkin edelleen palvelemaan Tuuliklaania metsästäen ja partioiden ja tehden muita velvollisuuksia, ja sinulla on lupa auttaa muita kissoja oppilaiden koulutuksessa”, päällikkö jatkoi. ”Jos jäät kiinni yksin poistumiskiellon rikkomisesta, tai jostain syystä hiivit kokoontumisiin, saat rangaistuksen. Ymmärräthän?”
”Kyllä, Sadetähti”, vastasin. Minulla ei juuri nyt ollut aikaa tai halua miettiä naaraan asettamia rajoituksia syvemmin, mutta omaan korvaan ne kuulostivat oikeudenmukaisilta. Mikä tahansa oli parempaa kuin karkotus.
”Ilmoitan tästä asiasta klaanikokouksessa myöhemmin päivällä, jonka jälkeen rangaistuksesi astuvat voimaan”, Sadetähti totesi vielä. Nyökkäsin. Olin valmistellut itseäni vaikka minkälaisiin rangaistuksiin ja haukkumasanoihin, mutta en ollut tullut ajatelleeksi, että asiani jaettaisiin koko klaanin kesken. Hiirenpapanat.
”Oliko sinulla muita tunnustettavia asioita?” vastapäätä istuva naaras kysyi. Keskustelumme oli tulossa päätökseen.
”Ei ole”, vastasin, ja nousin pyöreähkön vatsani kanssa seisomaan. ”Kiitän sinua oikeudenmukaisuudestasi. Lähden nyt.”

”Milloin olit ajatellut kertoa tästä minulle?” Aamusammal kysyi hermostuneena. Hänen häntänsä huiski ärsyyntyneisyydestä edestakaisin, kun hän katsoi minua silmiin.
Leirissä vallitsi hiljaisuus. Sadetähti oli juuri ilmoittanut klaanikokouksessa, että odotin pentujen Väijykärjelle. Päällikkö oli myös kertonut saamani rangaistukset, jotta muut osaisivat pitää minua silmällä. Heti kun kokous oli päättynyt, eli aivan hetki sitten, emoni Aamusammal oli astellut luokseni ja kysynyt äskeisen kysymyksen. Kukaan paikalla olleista kissoista ei liikkunut, mikä teki tilanteesta nöyryyttävän. Edes Sadetähti ei ollut poistunut Pitkäkiven päältä vielä. Emo teki minusta paraikaa klaanin silmätikkua.
Aamusammal piti vaativan katseensa minussa. Vilkaisin nopeasti ympärilleni ja huomasin ainakin Kaurisjalan, Kukkavirran ja Hirvitaipaleen katsovan minuun. Joku puisteli päätäänkin.
”Olisin kertonut heti, kun olisit ollut valmis kuulemaan uutisen”, vastasin, pitäen ääneni vakaana ja varmana.
”Eli et koskaan?” Aamusammal kysyi entistä äkäisempänä. Hän ei antanut minulle minkäänlaista vastausaikaa, vaan jatkoi: ”Tiedätkö yhtään miten ikävältä tuntuu kuulla klaanikokouksessa, että oma tyttö on rikkonut tällä tavoin soturilakia? Vaikuttaa siltä ettet luota minuun.”
”Minä luotan sinuun!” puolustauduin loukkaantuneen oloisena. ”Jos olisin kertonut sinulle heti kun tiesin asiasta, olisit vain yrittänyt estää minua tapaamasta Väijykärkeä enää ja olisit luultavasti kertonut asian Sadetähdelle ennen kuin olisin saanut mahdollisuutta tehdä sitä itse.”
”Luuletko tosiaan niin?” emo kysyi epäuskoisena, ja otti askeleen minusta taaksepäin. Ennen kuin hän ehti aloittaa syytösryöpyn, Sammalsielu astui yllättäen väliimme.
”Lopettakaa. Haluatteko te todella tapella koko klaanin edessä?” isä kysyi ja käänsi katsettaan vuoroin minuun ja vuoroin emoon. Aamusammaleen häntä sen kun jatkoi nykimistään, kun hän kohtasi kumppaninsa katseen.
”Puolustatko sinä Viimajalkaa?” hän kysyi.
”Viimajalka on minun tyttäreni yhtä lailla kuin sinunkin. Minä rakastan häntä kaikkine virheineenkin. Jos haluat puhua tästä, voimme keskustella myöhemmin”, Sammalsielu sanoi rauhallisesti. Olin yllättynyt isän antamasta tuesta. Emme edes tunteneet toisiamme kunnolla, ja hän silti valmis välittämään minusta tällaisenkin asian jälkeen.
Aamusammal ei näyttänyt vakuuttuneelta, mutta antoi periksi ja lähti terävin askelin sotureiden pesään.
”Jospa jatkaisimme normaaleita askareita”, Sadetähti sanahti Pitkäkiven päältä, kun kukaan ei vieläkään osoittanut lähtemisen merkkejä. ”Voin jakaa iltapäivän rajapartion nyt. Kissat, jotka ovat halukkaita osallistumaan, jääkää Pitkäkiven juureen. Loput voi hajaantua.”
Katsahdin taivaalle. Sää oli pilvinen, mutta oletin auringon olevan laskemaan päin. Koska minulla ei ollut muuta tekemistä, tarvitsin muuta ajateltavaa ja minun olisi tärkeää luoda uudet suhteet klaanitovereihini, päätin osallistua partioon. Loin vielä kiitollisen katseen isääni, ennen kuin nousin liittyäkseni partioon lähtevien joukkoon.
Koska olin istunut vähän syrjemmässä kissoista kokouksen aikana, ja istuin edelleen omalla paikallani, jouduin kulkemaan muutaman kissan ohi astellessani Pitkäkiven juurelle. Sain Kukkavirralta osakseni paheksuvan katseen, kun hän kulki ohitseni sotureiden pesän suuntaan. Kielolumi vain vilkaisi minuun. Hirvitaival ei edes katsonut.
Huokaisin. Klaanitovereiden reaktiot tuntuivat pahalta, mutta minä saisin samaa osakseni vielä jonkin aikaa ainakin. Pitäisi siis totutella.
Partioon olivat lähdössä myös Vaahterakasvo, Varpusviima ja Liljamieli.
”Oletko varmasti kykeneväinen lähtemään?” Liljamieli kysyi, viestittäen äänensävyllään viestiä, ettei hän haluaisi minua mukaan.
”Totta kai olen, miksen olisi”, vastasin huvittuneen kysyvällä äänellä. Niin kuin puoliveriset pennut olisivat muka myrkyttäneet minut sisältäpäin. ”Aion pysyä soturina niin pitkään kuin suinkin.”
Liljamieli ei vastannut mitään. Siinä, missä Varpusviima katseli Vaahterakasvon viereltä minua silmät sirrillään, kollin katseessa oli myötätuntoa. Se kuitenkin katosi silmänräpäystä myöhemmin, kun soturi kohtasi Pitkäkiveltä alas tulleen Sadetähden katseen.
”Taidamme lähteä tällä kokoonpanolla”, Vaahterakasvo sanoi, siirtäen minun ajatukset rajapartioon. Sadetähti nyökkäsi.
”Voisin itsekin osallistua”, päällikkö totesi. Odotin hänen luovan tietynlaisen katseen minuun, mutta naaraan katse ei hievahtanutkaan Vaahterakasvosta. Oletin siis, että päällikkö tulisi mukaan omasta tahdostaan, ei valvomaan minua. ”Kierrämme reviirin rajat aloittaen rajajoen putouksen kohdalta, kuljemme harjoittelupaikan kautta Ukkospolun viereen, ja lopetamme vähän ennen Nelipuun aukiota. Meidän ei tarvitse kiertää koko reviiriä, sillä pyysin Jokitaivalta järjestämään illemmalla vielä yhden rajapartion.”
Kaikki nyökkäsivät päällikön sanoille. Olin sisäisesti hirmu iloinen, ettei Sadetähti halveksinut minua mitenkään rikkomuksen kertomisen jälkeen.
”Eiköhän mennä”, Vaahterakasvo totesi. ”Viimajalka, ottaisitko sinä johdon?”
Olin hieman häkeltynyt kollin ehdotuksesta, mutta kun keltään ei tullut vastalauseita, ei edes Sadetähdeltä, nyökkäsin. Tosin huomasin, kuinka Varpusviima loi nopeasti kysyvän katseen ystäväänsä.
”Mielelläni”, vastasin tyytyväisenä, ja lähdin samoin tein johdattamaan neljän takana tulevan kissan koplaa kohti leirin ylöskäyntiä häntä pystyssä.

Partion jälkeen olin hyvin nälkäinen, ja muistin etten ollut syönyt mitään sitten aamupäivän. Nyt ilta oli hämärtymässä, ja Jokitaipaleen järjestämä rajapartio teki lähtöään. Muistin kuitenkin myös, etten ollut vielä keskustellut Pähkinäkuonon kanssa sijaisvanhemmuudesta, ja koin sen menevän etusijalle. Siispä lähdin astelemaan kohti pentutarhaa.

”Pähkinäkuono, voisimmekohan jutella?” kysyin ystävältäni, kun olin päässyt tilaviin isätiloihin. Pentutarhassa oli myös Hallalaikku, joka vetäisi Sointupennun ja Kaarnapennun lähemmäs itseään minut nähdessään. En kuitenkaan välittänyt hänen tiirailevista katseistaan.
”Toki, Viimajalka”, Pähkinäkuono sanoi, hienoinen epävarmuus äänessään. Nurmipentu, joka piileskeli emonsa selän takana, katseli arvelluttavin silmin minua.
”Voisimmeko… Jutella ulkopuolella?” kysyin hieman vaivaantuneena.
”Jos Nurmipennun seura ei haittaa”, ruskea kissa vastasi, ja nousi seisomaan. Sitten hän katsoi poikaansa. ”Tulehan, käväistään ulkona.”
”Mutta siellä on kylmä”, kollipentu tuhahti. Hän ei kuitenkaan vastustellut lähtemistä, vaan kipitti nopeasti peräämme kun lähdimme astelemaan uloskäyntiä kohti.
Johdatin kaksikon pentutarhan taakse, syrjään muiden katseilta. Halusin keskustella Pähkinäkuonon kanssa täysin kahdestaan. No, jos Nurmipentua otettu huomioon niin kahdestaan.
”Nurmipentu, emme viivy täällä kauaa. Pysy siis lähellä”, Pähkinäkuono opasti lempeästi poikaansa. Nurmipentu naukaisi ymmärtäneenä, ja pomppi irtonaisen heinänkorren perään hännänmitan päähän. Kun Pähkinäkuono oli kääntänyt katseensa minuun, aloitin.
”Haluan ensin sanoa, että olen todella pahoillani ja pyydän anteeksi”, sanoin hiljaa, selvää katumusta ja anteeksipyyntöä äänessäni. ”Tiedän miten läheisiä olette Väijykärjen kanssa, enkä todellakaan halua taistella kanssasi hänen huomiosta. Minun ei ollut koskaan tarkoitus edes ihastua häneen.”
Pähkinäkuono katsoi heti muualle, surumielistä vihaa silmissään. Hänen kulmansa menivät hieman kurttuun, kun hän mietti sanojani.
”Toivon, että pystyt antamaan anteeksi, ja että et kantaisi kaunaa. Sinä olet kuitenkin hyvin tärkeä minulle, läheisenä ystävänä”, jatkoin.
”En minä kanna kaunaa”, Pähkinäkuono sanoi, kohdaten jälleen katseeni. ”Vaikka me olimme ystäviä, me olimme vain ystäviä. Ei meistä olisi tullut mitään. En tiedä Väijykärjen tunteista sinua kohtaan… Mutta jos olisin yrittänyt jotain liikettä häneen, olisin nyt samassa tilanteessa kuin sinäkin. Vaikka se pahalta tuntuukin, tieto, että sinä odotat pentuja hänelle, en kanna kaunaa.”
Katsoimme toisiamme hetken aikaa hiljaa, niin kuin ystävät vain voivat katsoa. Jälleen yksi kivi putosi sydämeltäni, ja oloni tuntui hetken mahdottoman kevyeltä ja helpottuneelta.
”Sitä paitsi, minä omalla tavallani ymmärrän tilanteesi. Tosin sinun tassuissasi olisin pitänyt tiedon isästä itselläni, sillä…” kuningatar piti äkillisen tauon, osin koska Nurmipentu palasi takaisin emonsa luo ja käpertyi karvapalloksi hänen etujalkojen juureen. Minusta myös tuntui, että hän oli aikeissa kertoa jotain, mitä hänen ei pitäisi kertoa. ”Ei sillä väliä. Mutta minä annan sinulle anteeksi.”
”Kiitos, Pähkinäkuono”, sanoin hymyillen. Kuningatar vastasi heikosti hymyyni.
Sitten vakavoiduin.
”Oli minulla muutakin asiaa… Nimittäin kysyn, että voisitkohan sinä toimia sinä sijaisemona pennuilleni, josta Sadetähti kokouksessa mainitsi?”
”Minulla olikin tunne, että sinä kysyisit sitä pestiä minulta”, Pähkinäkuono sanoi hymähtäen. Viikseni kohosivat silkasta yllättyneisyydestä ja jännityksestä. ”Mutta valitettavasti en osaa antaa sinulle varmaa vastausta. Olen hieman epävarma siitä, onko minusta siihen, ja… Pennut ovat Väijykärjen jälkeläisiä.”
Tunsin hienoisen pettymyksen pistelevän turkkiani. Muistutin kuitenkin itseäni, ettei ystäväni ollut sanonut juuta eikä jaata asian suhteen.
”Ai mitä? Saanko minä sisaruksia?” Nurmipentu kysyi, nousten pystyyn innostuneen oloisena. Pähkinäkuono katsoi huvittuneena poikaansa.
”En osaa sanoa vielä”, kuningatar vastasi pennulleen. ”Emon pitää miettiä asiaa.”
Sitten Pähkinäkuono kääntyi taas katsomaan minua.
”Kerron sinulle tämän kuun sisällä, mitä päätän. Ennen pentujen syntymää kuitenkin”, ystäväni sanoi. Hänen äänestään en pystynyt päättelemään, olisiko vastaus aikanaan myönteinen vai kielteinen, joten nyökkäsin.
”Kiitos, että edes harkitset. Uskon, että olisit pikkuisille hyvä sijaisemo”, sanoin hymyillen. Pähkinäkuono nyökkäsi vastaten hymyyn. Sitten hän katsoi jälleen poikaansa.
”No niin, Nurmipentu, nyt mennään takaisin sisälle. Sinun on aika mennä nukkumaan”, naaras sanoi, ja lähti johdattamaan poikaansa pentutarhan toiselle puolelle. Jätimme toisillemme hiljaiset heipat, ja minäkin poistuin juttelupaikalta muiden kissojen ilmoille. Toiveikkaana tulevaisuudesta, suuntasin kulkuni suoraan tuoresaaliskasalle – vatsani kurisi siihen malliin, että jos en nyt täyttäisi itseäni, kasvavat pennut alkaisivat syödä minua sisältäpäin. Ajatus huvitti minua, mikä entisestään nosti mielentilaani positiivisempaan päin.

Nimi: Viimajalka

03.12.2018 22:07
*Parin seuraavan tarinan tapahtumat eivät kulje tämän hetken jutussa ja ajassa, koska minun pitää ottaa kiinni tarina-aikatauluani*

Parantajan pesän sammalpeti lämmitti kylkeäni miellyttävästi. Pesän suuaukolta näkyi ohi kulkevia kissoja, ja aurinko, joka valaisi Tuuliklaanin leirin vastakkaisen puolen. Muutama kissa otti täyden hyödyn viimeisistä lämmittävistä auringonsäteistä, ja ottivat aurinkoa suoran paisteen alla. Uusi leiri oltiin saatu asumiskuntoon pari päivää sitten, ja nyt kissat keskittyivät lähinnä totuttelemaan uudenlaiseen asumismuotoon. Me emme enää nimittäin nukkuneet taivasalla, sillä Sadetähti oli päättänyt, että Tuuliklaaninkin oli parempi siirtyä pesiin nukkumaan.
Hiirikuono paineli hellästi kylkeäni, mikä tuntui yllättävän epämiellyttävältä. Kuten sovittu, hän teki minulle uuden ja varmemman tarkistuksen mahdollista tiineyttä koskien, nyt kun neljäsosakuu oli kulunut. Vaikka vihasinkin myöntää sitä itselleni, olin tähän mennessä varma, etten ollut välttynyt tiineydeltä. Hiirikuonon sanat totesivat hetken päästä saman.
”Nyt voin sanoa varmasti, että odotat hyvinkin pentuja”, hän sanoi äänensävyllä, jonka oli tarkoitus onnitella. Minä kuitenkin kirosin mielessäni.
”Osaatko sanoa pentujen määrästä vielä mitään?” kysyin hermostuneisuudesta kireällä äänellä katsomatta parantajaa silmiin. Hiirikuono huomasi levottomuuteni, ja poistui pesän vierestä hetkellisesti pienen mutta kasvavan rohtovaraston luo. Pian hän palasi luokseni timjaminlehtiä suustaan roikkuen.
”Syö nämä”, hän sanoi myötätuntoisesti. ”Ne rauhoittaa mieltä.”
Otin timjamit kiitollisena vastaan. Pureskelin jokaisen lehden huolella, ja pistin samalla vastaan irvistykselle, joka yritti saada nenänvarteni rypistymään. Tämä yrtti ei maistunut erityisen hyvältä.
”Ja en osaa sanoa tarkkaa lukua, mutta ainakin kaksi”, naaras sanoi, ja toi minulle vielä hiukan vettä sammaltupon muodossa.

Kun tunsin timjamin rauhoittaneen kiihtynyttä pulssiani riittävästi, nousin seisomaan ja nuolaisin rintamustani pari kertaa, kun en muuta keksinyt.
”Saanko udella pentujen isää?” Hiirikuono kysyi kohteliaasti. Katsoin naaraan meripihkaisiin silmiin tuntien pulssini nousevan jälleen. Nyt se tuli se kysymys, johon kaikkein vähiten halusin vastata. Kertoisinko minä vain totuuden, vai kiemurtelisinko itseni tästä aiheesta pois? En ollut vielä valmis menettämään mainettani, ja meidän oli tarkoitus tavata huomenillalla Väijykärjen kanssa, jolloin sopisimme menettelytavat tulevaisuudelle. Päätin pitää pentujen isän ja koko tiineyden omana tietonani vielä ainakin tämän päivän.
”Isän täytyy ensin saada tietää”, vastasin ja hymyilin pahoittelevasti. Hiirikuono nyökkäsi ymmärtäväisenä. Olin kiitollinen parantajan asiallisuudesta, sillä juuri nyt minulla oli tärkeämpääkin ajateltavaa kuin itseni ilmiantaminen.
”Hiirikuono, voisitkohan auttaa?” Hallalaikun ääni kysyi parantajan pesän suulta. Kuningattaren mukana oli Sointupentu, joka aristi oikeaa etujalkaansa. Käänsin huomioni heihin, kiitollisena häiriöstä joka soi minulle pois livahtamisen mahdollisuuden. ”Sointupentu yritti kiivetä Pitkäkivelle, mutta tippui ja loukkasi jalkansa. Ei pahasti mutta…”
En jäänyt kuuntelemaan enempää, vaan kiitin Hiirikuonoa timjamista ja poistuin parantajan pesästä.
Päivä ei ollut vielä puolessakaan. Aurinko oli vielä kipuamassa huippuunsa. Seisahduin ketunmitan päähän parantajan pesän suuaukosta, ja annoin kylmän tuulen pörröttää turkkiani. Se ei ollut kovin voimakas, sillä Tuuliklaanin leiri oli yllättävän hyvin tuulelta eristetty. Tuulahdus toi kuitenkin uutta virtaa jäseniini, ja mieleni teki heti tehdä jotakin klaanin hyödyksi. Oli selvää, että pysyisin soturina niin pitkään kuin suinkin, ennen kuin muuttaisin kuningattarien pesään.
”Viimajalka!” Se oli Kukkavirta, joka asteli minua kohti oppilaiden pesän suunnalta. Huomasin Riikkitassun odottavan mestariaan sen edessä. Nyökkäsin vanhemmalle soturinaaraalle tervehdykseksi, kun tämä pysähtyi luokseni. ”Olen lähdössä Riikkitassun kanssa saalistamaan. Olisitkohan kiinnostunut lähtemään mukaan?”
Ilahduin harmaan kissan ehdotuksesta. Saisin ajatukseni ainakin hetkeksi pois tästä murheenkryynistä.
”Ehdottomasti”, vastasin tomerasti. ”Lähdemmekö heti?”
Kukkavirta nyökkäsi ja kääntyi katsomaan oppilaaseensa. Naaras kutsui Riikkitassun paikalla hännänheilautuksella.
”Ajattelin hiotuttaa Riikkitassun jäniksenmetsästystaitoja nyt, kun niitä on täällä runsain mitoin”, Kukkavirta sanoi. Paikalle saapunut Riikkitassu loi mestariinsa jännittyneen katseen, ikään kuin hän ei olisi ollut täysin varma, olisiko ollut mielissään vai pelokas jäniksen metsästämistä kohtaan. ”Sinä voisit avustaa niin, että jos Riikkitassun kohteena oleva jänis pääsee karkaamaan, sinä olet valmiina nappaamaan sen.”
”Tuohan kuulostaa hyvältä”, sanoin ja loin rohkaisevan hymyn Riikkitassulle, joka näytti entistä epävarmemmalta. Kukkavirta huiskautti häntäänsä lähdön merkiksi, ja lähdimme yhtenä rintamana kohti leirin uloskäyntiä. Lyhyellä matkalla huomasin Pähkinäkuonon luovan kysyvän katseen minuun pentutarhan lähistöltä. Vastasin siihen vain hymyllä, ja nousin kahden muun kissan perästä tuuliselle niitylle.

”Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Pitkäkivelle klaanikokoukseen!”
Ilta oli jälleen laskeutunut nummien ylle. Metsästysreissu Kukkavirran ja Riikkitassun kanssa oli ollut menestyksekäs, sillä olimme palatessamme kasvattaneet tuoresaaliskasan kokoa kahdella kookkaalla jäniksellä. Riikkitassu sai napattua itse toisen niistä, ja toisen minä juoksin kiinni. Koska kuntoni oli pyöreämmän vatsani johdosta huonontunut, olin iloinen siitä, että pystyin yhä juoksemaan entistä vauhtiani.
Istuin entisen mestarini Varpusmyrskyn vieressä, jonka partiossa olin vielä käynyt metsästyksen jälkeen. Hänen toisella puolellaan istui Huomenvälke, kollin läheinen ystävä, joten tunsin oloni aavistuksen vaivautuneeksi kaksikon seurassa. Varpusmyrsky oli kuitenkin vakuuttanut, ettei minusta ollut vaivaa, joten en ollut enää lähtenyt vaihtamaan paikkaani.
Sadetähti aloitti kokouksen, ja kaikki hiljenivät kunnioittavasti. Hän julisti kokouksen aiheeksi uusien sotureiden nimittämisen – Piikkitassusta tuli Piikkiturkki, ja Varpustassusta Varpusviima. Olin iloinen, että entinen pesätoverini pääsi vihdoin sotureiden pesään, olihan hän kuitenkin vanhempi kuin minä. Valitettava lonkan murtuminen nimittäin oli keskeyttänyt Varpustassun koulutuksen joksikin aikaa, joten hän oli joutunut odottamaan tätä kunniaa tavallista pidempään.
Lyhyen kokouksen päätyttyä jätin Varpusmyrskyn ja Huomenvälkkeen kohteliaasti nyökäten, ja astelin Vaahterakasvon luo. Kolli oli varmasti mielissään, että Varpustassusta tuli viimein soturi.
”Jo oli aikakin, että Varpustassusta tuli soturi”, sanoin innoissani, kun olin saanut Vaahterakasvon huomion hännännäpäytyksellä. Sain lausahduksestani kuitenkin korvilleni, ja tajusin kutsuneeni Varpusviimaa vahingossa Varpustassuksi.
”Ja sinulla varmaan kestää oppia kutsumaan häntä Varpusviimana”, Vaahterakasvo sanoi muistuttavalla äänensävyllä.
”Ei tietenkään. Kunhan en vain unohda omaa nimeäni, en unohda hänenkään”, naurahdin, viitaten samaan liitteeseen joka oli minun ja Varpusviiman nimessä. Vaahterakasvo ei kommentoinut asiaa enempää, mutta virnisti huvittuneena.
Varpusviiman luokse päästyämme onnittelimme kumpikin tuoretta soturinaarasta sydämellisesti. Varpusviima kiitti ilkikurisesti virnistäen.
”Voi voi, mitenköhän selviät yövartioinnista? Luulenpa, että yöllä saattaa sataa vettä, ellei jopa lunta”, huolehdin ylidramaattisesti. Vaahterakasvo pyöräytti silmiään muka-turhautuneena, mikä sai minut virnistämään.
Varpusviima ei ehtinyt vastata, sillä Tammiviillon huudahdus keskeytti hänet. Vaahterakasvon veli liittyi seuraamme, ja viivyin kolmen kissan kanssa vielä hetkisen, ennen kuin poistuin sopivassa saumassa ja menin onnittelemaan Piikkiturkkia. Kumpikin oppilas oli ehdottomasti ansainnut soturinimensä.

Seuraavana päivänä, kun Tuuliklaanin leiri oli vilkkaimmillaan, vedin Juuriturkin sivuun muista. Minun piti saada joku tänä iltana mukaani Väijykärjen tapaamiseen, ettei lähtö näyttäisi liian epäilyttävältä, joten päätin luottaa veljeeni.
”Onko sinulla hetki aikaa?” kysyin hiljentäen ääntäni.
”Eiköhän”, minua tummempi kolli vastasi odottavaisella äänellä. Rykäisin muutaman kerran hiljaa, että ääneni kulkisi selkeämmin.
”Sinähän olet minun veljeni”, totesin vakavalla naamalla. ”Oletan, että voin luottaa sinuun salaisuuksien pitämisessä. Voinko?”
”Saat sanani”, Juuriturkki sanoi kylmän varmasti. Katsoin häntä hetken aikaa hiljaa, etsien kollin katseesta jotain, joka olisi voinut varoittaa minua valehtelemisesta. En kuitenkaan löytänyt niitä. Minun oli pakko luottaa.
”Olen tänä iltana menossa-” Pidin pienen tauon varmistaen, ettei mikään kissa ollut kuuntelemassa. Istuimme puoliksi sisällä suuren, leirin perällä olevan tunnelin suuaukolla, paikassa jonne aurinko ei paistanut. Jokitaival ja Kaurisjalka olivat lähimmät kissat, mutta he eivät vaikuttaneet kiinnostuneilta meistä. Juuriturkki odotti. ”-tapaamaan Väijykärkeä Myrskyklaanin rajalle. Tarvitsisin jonkun mukaan, etten vaikuttaisi epäilyttävältä. Tulisitko sinä?”
”Miksi minä?” Juuriturkki kysyi nostaen toista kulmaansa.
”Puhu hiljempaa”, komensin puoliksi kuiskaten. ”Ja siksi, koska olet lähestulkoon ainoa, johon voin luottaa ja joka ei hermostu minulle tapaamisen aiheesta.”
”Ja mitä tämä tapaaminen koskee?” veli kysyi.
”Onko minun pakko kertoa?”
”Jos et kerro, en voi tulla mukaasi. En nimittäin tiedä, joudunko minä siitä itse vaikeuksiin.”
Purin hampaitani yhteen, ja katsoin hetkeksi pois Juuriturkista.
”Jos lupaan ettet joudu ongelmiin? Minkäänlaisiin?” kysyin. Jos olisin halunnut, olisin pystynyt neuvottelemaan Juuriturkin mukaan ilman totuuden kertomista. Ongelmana vain oli se, että hän saisi viimeistään itse tapaamisessa kuulla kireän aiheen. Hänet tuntien uskoin, että jos tapaamisen aihe tulisi selville vasta tapaamisessa, Juuriturkki menisi kertomaan klaanin johtoportaalle minun ja Väijykärjen asiasta ennen kuin minä ehtisin tehdä sen itse.
”En tule siltikään.” Veli piti päänsä.
Huokaisin.
”No hyvä on. Minä kerron. Mutta sinun täytyy uskoa ja ymmärtää, että minä otan teostani täyden vastuun, ja ettei sinun täydy puuttua meidän keskusteluun siellä. Onko selvä?”
”Kyllä, kyllä. Miten paha se teidän-” Kolli hiljensi jälleen ääntään, kun sihahdin kireästi merkiksi tehdä niin. ”-Miten paha se teidän tapaamisen aihe voi muka olla?”
Niinpä.
”Asia on niin, että odotan pentuja Väijykärjelle. Tapaamisen tarkoitus on sopia meidän ja pentujen tulevaisuus.”
Puhuin jo käytännössä supattaen. Juuriturkin silmät laajenivat hetkeksi yllätyksestä, kun lopetin ensimmäisen lauseeni. Hän myös vilkaisi vatsaani, jolloin minun teki mieli läpsäistä veljeäni korville.
”No empä olisi sinusta uskonut, Viimajalka”, Juuriturkki sanoi yllättyneenä. Hännänpääni nyki ärsyyntyneenä, kyllähän minä jo tiesin millainen pettymys olin itselleni ja kaikille muillekin. ”Mitä te meinasitte tehdä?”
”Sen näkee sitten”, totesin, hilliten haluani sihistä. ”Oletko siis tulossa mukaan?”
”Voin minä tulla, jos en ihan oikeasti joudu ongelmiin”, kolli sanoi.
”Jos minä voin luottaa sinuun”, vastasin kylmänviileästi.
”Voit.”
”Asia on sitten sovittu. Sinä et joudu ongelmiin etkä sinä kerro kenellekään tästä. Tavataan kuunnousun aikaan sen suuren vatukkapehkon luona, josta nappasit muutama päivä sen hiiren.”

Kuu kajasti valoaan kavutessaan meidän vasemmalta puolelta vuoriston ylle. Sää oli pilvinen, mutta horisontissa pilviverho rakoili ja kuu pääsi näkyviin. Olimme Juuriturkin kanssa puolimatkassa Myrskyklaanin rajametsälle. Kukaan ei ollut leirissä huomioinut lähtöämme, joten suunnitelma toimi tähän asti hyvin.
Kuljimme täydessä hiljaisuudessa, ja hieman toisistamme erillämme. Veli ei selvästi tiennyt, mitä olisi ajatellut minusta, mutta olin vain kiitollinen hänen antamasta tilasta.
”Milloin se tapahtui?” Juuriturkki kysyi äkkiä, ja yllättävän kylmällä äänellä. Käänsin vakavan katseeni häneen, ja pystyin hämärässä valossa näkemään ärtymyksen kollin silmissä.
”Mikä?” kysyin.
”No tiedäthän sinä”, hän heitti takaisin.
”Ei tuollaista kysytä”, vastasin kireästi. ”Se ei kuulu sinulle.”
”Saanko arvata?” kolli kysyi.
”Kasva aikuiseksi, Juuriturkki. Et sinäkään jakelisi julkisesti aikoja, jolloin sinä ja sun kumppanisi olette tehneet sitä, vai jakelisitko?” kysyin, hännänpää huiskien. ”Ai niin, mutta eihän sulla edes ole kumppania.”
”Se tulee sentään olemaan saman klaanin kissa, ja minun pennut tulee olemaan puhdasverisiä tuuliklaanilaisia, joiden kumpikin vanhempi on läsnä heidän elämässä”, Juuriturkki iski takaisin. Olin niin ärsyyntynyt, että mittani tuli täyteen. Syöksähdin täysin varoittamatta veljeni kimppuun ja iskin tämän kyljelleen maahan. Nenänvarteni oli rypyssä ja kyyneleet valuivat silmistäni.
”Etkö sinä ketunläjä älyä, että minä en nauti asemastani?” kysyin suunnattoman raivon ja itkun sekaisella äänellä samalla, kun painoin Juuriturkkia tassullani tiukasti poskeen. ”Etkö sinä älyä? Minä tiedostan, millainen pettymys olen kaikille, kun koko klaani saa tietää pentujeni olevan puoliverisiä, ja se sattuu. Kaikki se, mitä olen Tuuliklaanille tähän mennessä tehnyt, tulee merkityksettömäksi.” Kehoni nyki voimakkaasti epätasaisten, itkuisten hengitysten johdosta. Murruin nyyhkytykseen, ja kastelin kyyneleilläni veljeni kaulan. Minulla oli niin paha olla. Puristin kollin kasvoja entistä voimakkaammin maata vasten. Keräsin kaiken viime aikoina kertyneen vihan ja pettymyksen, ja purin sen Juuriturkkiin huutamalla tämän korvaan: ”Etkö sinä hiirenaivo tajua?”
Sitten päästin Juuriturkin vapaaksi. Seisoin hetken selin häneen, itkien lohduttomasti pahaa oloani pois. Pyyhin märkää kuonoani muutaman kerran tassuillani, kooten itseäni. Sitten käännyin takaisin Juuriturkin puoleen.
”Ala tulla. Jos nyt käännyt takaisin, sanon huomenna Sadetähdelle, että sinulla oli täällä tapaaminen Pujopilkun kanssa, ja että näin, kuinka viekottelit häntä”, sihisin uhkaavasti ja jatkoin silmät yhä kosteina matkaa. Tarkistin kerran, että veli seurasi, ja pystyin rentoutumaan edes hieman, kun huomasin hänen seuraavan. Sanattomasti, mutta kuitenkin.

Kun olimme ylittäneet vanhan kaksijalkojen polun ja aloimme lähestyä Pöllönpuuta, rupesin etsimään merkkejä Väijykärjestä. Olin varma, että kolli olisi jo paikalla, sillä jos jompikumpi olisi myöhässä, se olisin minä. Juuriturkista ei ollut paljoa apua, sillä kolli pysytteli sen verran kaukana minusta, etten kehdannut ruveta komentelemaan häntä.
Noin ketunmitan päässä Pöllönpuusta aloin kuulla tiukkaa sanojen vaihtoa Myrskyklaanin puolelta rajaa. Viitoin Juuriturkkia seuraamaan, ja astelin topakasti ääniä kohti. Pian tunnistin toisen äänistä Väijykärjeksi, ja huojennuksen aalto kulki ylitseni. Hän oli siis tullut… Ja tuonut mukanaan jonkun muun.
”Väijykärki?” kysyin varovaisesti, ollen valmiina pomppaamaan taaksepäin jos puhujista toinen, minulle tuntemattomampi olisi aggressiivinen.
Kiivas puhe lakkasi. Loin nopean katsauksen veljeeni varmistaen, ettei hän ollut livahtanut minnekään.
”Tulithan sinä”, Väijykärjen hermostuneisuudesta kireä ääni sanoi. Hän ja hänen seuralaisensa, jonka tunnistin nyt Hallakasvoksi, tulivat herukkapensaan takaa näkyviin. Väijykärki asteli noin kissanmitan päähän minusta, kun Hallakasvo jäi seuraamaan kauempaa.
”Onko se nyt varmaa? Että meistä tulee vanhempia?” myrskyklaanilainen kolli aloitti. Annoin pitkän ja kireän huokauksen tehdä itselleni hieman lisäaikaa asian kertomisen suhteen.
”On, valitettavasti”, vastasin. Minun oli vaikea katsoa Väijykärkeä silmiin, mutta yritin parhaani. ”Hiirikuono ennusti että pentuja olisi vähintään kaksi.” Mieleni teki kommentoida, että kyllä minä olen jo hetken tiennyt odottavani pentuja, mutten kokenut sitä aiheelliseksi tähän tapaamiseen. Tällaisen aiheen kanssa.
Väijykärkikin hengitti kireähkösti.
”Mitäs nyt?” hän kysyi. ”Mehän tulimme sopimaan omasta ja pentujen tulevaisuudesta. Aloitetaanko siitä, että me kumpikin pysymme uskollisina omille klaaneillemme?”
”Kyllä. Me emme rakasta toisiamme kumppaneina, emmekä koskaan tule rakastamaan, joten kummallakaan ei ole syytä muuttaa toisen klaaniin”, sanoin vakaasti. Sydän-parkani meinasi pakahtua sanojeni päätteeksi, sillä vaikkei Väijykärki tiennytkään, minä rakastin häntä. Olisin voinut samoin tein hypätä Myrskyklaanin rajan toiselle puolelle. Voisin kietoutua kollin kainaloon ja todistaa rakkauttani häntä kohtaan sanoin, ellei esteinäni olisi olleet minun vankka uskollisuus Tuuliklaania kohtaan, ja Väijykärjen heikommat tunteet minua kohtaan.
”Me emme myöskään halua esittää rakastavaisia kumppaneita, jos jompikumpi päättäisi liittyä toisen vuoksi eri klaaniin. Siksi meidän on kaikkein parasta pysyä omissa klaaneissamme”, Väijykärki lisäsi. Nyökkäsin merkiksi olevani samaa mieltä.
”Oletko samaa mieltä siitä, että pikkuiset pysyvät Tuuliklaanissa?” kysyin. Väijykärki nyökkäsi.
”Niin on parasta. Jos vain suinkin mahdollista, he tarvitsevat hyvän äitihahmon, juuri sellaisen kuin sinä olet. Niin kuin sanoin silloin kun saavuimme tänne. He kyllä näkevät isäänsä klaanikokoontumisissa kun ovat tarpeeksi vanhoja, ja minä nään heidän kasvuaan”, Väijykärki totesi. Olin kuulevinani hänen äänestään tietynlaista, surumielistä kaikua. Ymmärsin sen hyvin. Jälkeläisemme eivät olleet vielä edes syntyneet, ja vaikka he ovat jo paljon surua ja katumusta aiheuttaneet, en oikeastaan pystynyt kuvitella pennuista luopumista.
”Vaikka tämä nyt menikin näin, olen iloinen, että esikoisteni isä olet sinä. Sanon sen ihan puhtaasti sydämestäni”, sanoin, vieden keskustelunaiheen sivuraiteille. Minun täytyi kuitenkin saada sanoa se ääneen, koska eihän se ei ollut valhe.
Väijykärjen silmiin syttyi hetkellinen lämpö ja myötätuntoisuus. Kolli ei kuitenkaan sanonut mitään, ehkä koska huomasin Hallakasvon katseen porautuvan myrskyklaanilaisen niskaan. No, ainakin Väijykärki tiesi mitä minä ajattelin hänestä. Ei hän huono kissa ollut, vaikka olikin yhtä osallisena tähän draamaan kuin minäkin.
”Uskollisina ja oikeaoppisina sotureina meidän tulee kantaa ehdoton vastuu teostamme”, Väijykärki jatkoi sitten. ”Meidän kummankin tulee kertoa totuus teostamme itse.”
”Emme valehtele tai kiertele totuutta, emmekä jätä mitään tärkeää kertomatta, kun joku kysyy asiasta”, lisäsin vakaasti. ”Minä kannan vastuuni niin, että kerron huomenna Sadetähdelle omatassuisesti tiineydestäni ja totuuden pentujen isästä, ja otan seuraukset vastaan. Minä myös pidän huolen, että tulevat pentumme saavat parhaan mahdollisen alun elämäänsä, taustoistaan ja muiden klaanikissojen mielipiteistä huolimatta.”
Olin miettinyt tämän viime yönä mielessäni läpi useita kertoja. Koska en ollut valehteleva tai kiertelevä kissa, en aikonut poiketa omista periaatteistani tässäkään asiassa. Vaikka mieleni teki kovasti jättää mainitsematta jälkeläisten isä.
”Kuulostaa hyvältä”, Väijykärki nyökkäsi. ”Sinulle se tulisi eteen joka tapauksessa. Mutta miten minä toimin niin, että kannan tilanteesta täyden vastuun? Olen miettinyt erilaisia vaihtoehtoja, joista ensim-”
”Väijykärki”, Hallakasvo sanoi, kylmänviileästi ja selvästi varmana sanoistaan. Me kumpikin käänsimme huomiomme harmaaseen naaraaseen. ”Jos sinä et kerro heti tämän tapaamisen jälkeen itse Vinhatähdelle, mitä olet mennyt tekemään, minä teen sen itse ja hyvin mielelläni teenkin. Joten mieti tarkkaan, mitä päätät tehdä.”
Näin hämärässä, kuinka Väijykärjen lihakset kiristyivät paksuuntuvan talviturkin alla. Hänen katseensa kiinnittyi hetkeksi johonkin pisteeseen kaukaisuudessa, kun kolli punnitsi vaihtoehtojaan.
”Minä teen sen itse”, Väijykärki sanoi lopulta. ”Menen pian tämän tapaamisen jälkeen Vinhatähden pakeille, ja puhun suuni puhtaaksi. Kärsin seuraukset kuten pitää, mitä hyvänsä Vinhatähti haluaa niskaani heittää.”
Katsahdin nopeasti Hallakasvoon, jonka vakavan viileä ilme oli saanut tyytyväisen vivahteen. Sitten nyökkäsin Väijykärjen sanoille.
”En tiedä voimmeko sopia enemmästä”, sanoin. ”Loppu makaa sen pohjalla, kuinka armollisia päälliköt ovat.”
”Olen varma että te molemmat saatte arvoisenne rangaistukset”, Hallakasvo puhui jälleen. Naaras oli noussut seisomaan kaikille neljälle jalalleen. ”Olen varma etteivät Sadetähti ja Vinhatähti ota tätä kevyesti. Olette molemmat rikkoneet räikeästi soturilakia.”
”Meidän on paras palata omiin klaaneihimme”, Väijykärki totesi, piittaamatta siskonsa sanoista. ”Tämä jää mitä luultavimmin meidän viimeiseksi tapaamiseksi ystävinä, niin ikävältä kuin se kuulostaakin.”
Nyökkäsin, tuntien kuinka rintaani alkoi puristaa Väijykärjen sanojen langettamasta surusta.
”Sinä kun et silloin neljäsosakuu sitten pystynyt sanomaan, että rakastat minua, niin ei se mitään. Ymmärrän täysin syyn siihen. Mutta… Haluan sinun tietävän, että minä rakastan sinua, oli tilanne mikä tahansa. Toivon, etten jättänyt sinuun ikävää kuvaa minusta”, sanoin ääni tukahtuen loppua kohti, kun kurkkuani alkoi jälleen puristaa itku.
”Et jättänyt”, Väijykärki sanoi lempeämmällä äänellä. ”Kuten sanoin, jos asiat olisivat toisin, minäkin rakastaisin sinua. Mutta valitettavasti onni ei suosinut meitä parisuhteen suhteen. Toivon kuitenkin, että tiedät, että minä arvostan sinua soturina ja pentujeni tulevana emona suuresti, enkä haluaisi sinulle sattuvan mitään pahaa.”
”Saanko koskettaa kuonoja kanssasi?” kysyin kosteilla silmillä.
”Saat”, Väijykärki sanoi, ja kurotimme kumpikin koskettamaan toistemme märkiä neniä.
”Olen niin pettynyt teihin molempiin”, Hallakasvon kylmä ääni keskeytti hetken. ”Väijykärki, ala tulla nyt, tai menen kertomaan tekosistasi itse.”
Väijykärjen koko olemus jännittyi sillä silmänräpäyksellä, ja hän nousi lähteäkseen.
”Hyvää jatkoa”, sanoin hiljaa kollille.
”Samoin”, Väijykärki vastasi nyökäten, ja asteli siskonsa ohi kohti tihenevää metsää. Katselin hetken hänen peräänsä, ennen kuin nousin ja käänsin selkäni Mrskyklaanin reviirille.
”Lähdetään Juuriturkki”, sanoin tiukasti, kireyden tehdessä paluutaan. ”Äläkä hiisku tästä sanaakaan.”

Nimi: Savuturkki

03.12.2018 17:00
Kylmä maisema peitti koko silmänkantavan alan ja jalkojen alla pisteli kylmä tunne. Viimajalka kulki edelläni ja piteli suussaan pienikokoista jänistä. Itse en ollut yhtä onnekas, mutta kaksi päästäistä oli parempi kuin ei yhtään. Oppilaani Riikkutassu käveli jäljessäni suussaan hiiri, jonka tämä oli taitavasti napannut.
”Hienoa työtä, kaikki”, Vaahterakasvon hyväilevä ääni kuului edestä ja jatkoi nopeasti, ”Meidän on parasta lähteä.”
Vilkaisi ylös, minne kolli oli katsonut ennen leiriin palaamisen ehdottamista. Pilviä oli selvästi muodostunut taivaalla.
”Luuletko, että tulee myrsky?” Viimajalka, kysyi heilauttaen korviaan taivasta kohti.
”En tiedä, mutta en usko, että siitä kannattaa jäädä ottamaan selvää”, Vaahterakasvo vastasi, ”Onko kaikki valmiita? Palataan leiriin.”
”Odottakaa! Haistatteko tekin tuon?” Oppilaani kiirehti sanomaan oltuaan hiljaa vierelläni. Nuuhkaisi tarkasmaan, mistä Riikkutassu oli yllättäen säikähtänyt. Ymmärin välittömästi tunnistettuni hajun, miksi Riikkutassu oli huolestunut.
”Kettu”, muotoilin kaikkien nenässä haisevan tuoksun sanoiksi, ja alkoin vilkuilemaan ympärillemme. Haju oli tuore, mutta kulki meistä poispäin. Vilkuiltuni oli selvää, ettei kettu ollut vainoamassa ainakaan meitä. välittömästi, mutta se pitäisi kuitenkin ajaa pois klaanin reviiriltä ennen kuin alkasi tulla ongelmia. Käännyin sitten säikähtäneeseen oppilaaseeni.
"Ei hätää. Haju on tuore, mutta kulki meistä poispäin eikä sitä näy lähettyvillä. Teit mainiosti, kun haistoit ketun hajun", rauhoittelin oppilastani ja kehuin hänen taitoaan tunnistaa kettuhaju.
”Ottakaa saaliit mukaan, ja tarkistetaan tilanne”, Vaahterakasvo ohjeisti. Otimme omat saaliimme kantoon ja seurasimme Vaahterakasvon kannoilla. Haistelin jatkuvasti ilmaa ketunhajun seuraamiseksi, ettei se pääsi yllättämään. Haju voimistui mitä lähemmäksi putousta pääsimme. Putouksen lähettyville päästyämme kettua ei kuitenkaan näkynyt missään, vaikka haju oli todella voimakas.
”Emme voi mennä pidemmälle”, Vaahterakasvo huomauti laskettuaan hiiren suustaan, sillä olimme aivan Jokiklaanin rajan tuntumassa.
”Se ei taidakaan olla enää meidän ongelmamme”, Viimajalka totesi katsoen kauemmas putouksesta, jossa rotkon yli kulki silta. Siltaa pitkin kulki punaruskeaturkkinen kettu häntä viekkaasti heiluen. Rauhoitin Riikkutassua, joka seisoi vierelläni. Hänkin alkoi rentoutua, kun tajusi, ettei kettu ollut enää reviirillämme.
”Ei näköjään”, Vaahterakasvo naukaisi vielä ketun suuntaan. Samassa suuria lumihiutaleita alkoi putoamaan turkeillemme.

Nimi: Vaahterakasvo

28.11.2018 17:34
Laskin harmahtavaturkkisen hiiren kuuraisten, ohuen lumipeitteen peittämien lehtien päälle katsoakseni nummen päälle kasaantuneita tummia pilviä. Ne näyttivät huolestuttavan uhkaavilta, sillä olin nähnyt samanlaisia pilviä järvelläkin. Pian kuulin rapinaa oikealta puoleltani ja tiesin muiden palanneen. Ruskea kissa piteli suussaan pienikokoista jänistä ja hänen takanaan kulkeva hopeanharmaa naaras keikutti hampaissaan kahta päästäistä. Esiin asteli vielä jälkimmäisen soturin ruskeankirjava oppilas, jonka kantoi mukanaan hiirtä.
”Hienoa työtä, kaikki”, mau’uin hyvilläni ja jatkoin nopeasti pilviä vilkaisten, ”Meidän on parasta lähteä.”
”Luuletko, että tulee myrsky?” ruskea naaras, Viimajalka, kysyi heilauttaen korviaan taivasta kohti. En voinut olla peittämättä epävarmuuttani, sillä minusta niin kovasti tuntui, että nuo pilvet eivät olleet vain sadepilviä.
”En tiedä, mutta en usko, että siitä kannattaa jäädä ottamaan selvää”, vastasin, ”Onko kaikki valmiita? Palataan leiriin.”
”Odottakaa! Haistatteko tekin tuon?” Riikkitassu kiirehti sanomaan oltuaan hiljaa Savuturkin vierellä. Nuuhkaisin ilmaa tarkasti kirpeän ilman pistellessä nenääni, mutta sitten ymmärsin mitä hajua oppilas tarkoitti.
”Kettu”, Savuturkki muotoili meidän kaikkien nenässä haisevan tuoksun sanoiksi, ja alkoi vilkuilemaan ympärilleen. Soturi sanoi oppilaalleen jotain, ja säikky loiste Riikkitassun silmistä hälventyi. Haistelin vielä uudemman kerran ilmaa saadakseni vainun suunnasta. Se tuli putoukselta päin.
”Ottakaa saaliit mukaan, ja tarkistetaan tilanne”, ohjeistin ja nappasin oma hiireni ohuen lumikerroksen päältä. Käännyin kannoiltani ympäri ja seurasin hajujälkeä partio heti perässäni kulkien. Haju voimistui mitä lähemmäksi putousta pääsimme. Putouksen lähettyville päästyämme kettua ei kuitenkaan näkynyt missään, vaikka haju oli todella voimakas.
”Emme voi mennä pidemmälle”, huomautin laskettuani hiiren suustani, sillä olimme aivan Jokiklaanin rajan tuntumassa.
”Se ei taidakaan olla enää meidän ongelmamme”, Viimajalka totesi katsoen kauemmas putouksesta, jossa rotkon yli kulki silta. Siltaa pitkin kulki punaruskeaturkkinen kettu häntä viekkaasti heiluen. Väräytin viiksiäni.
”Ei näköjään”, naukaisin katsoen ketun perään ennen kuin se katosi näkyvistä. Samassa suuria lumihiutaleita alkoi putoamaan turkeillemme. Viitoin hännällä merkiksi lähteä leiriin päin ja seurasin heitä perässä.

Iltaan mennessä lumisade oli äitynyt kovaksi lumimyrskyksi (kuten olin arvannutkin): niin kovaksi, että oli haastavaa nähdä eteenpäin. Onneksi olimme jo aikaa sitten ehtineet palata leiriin. Jokitaival oli käskenyt, ettei yksikään partio tai yksilö saanut lähteä leiristä tällä ilmalla. Niinpä kaikki pysyttelivät tiukasti pesissään, tovereistaan lämpöä etsien. Painauduin lähemmäs Varpusviimaa ja kiedoin häntäni hänen kylkeään vasten. Naaras oli täysin mietteissään ja hänen kasvojaan varjosti huolestunut ilme. Kurtistin kulmiani ja tökkäsin hänen valkoista poskeaan kuonollani.
”Mikä on?” kysyin hieman huolestuneella äänellä. Varpusviima tuntui hätkähtävän aatteistaan, ja sitten hän katsoi minua hetken silmiin ennen kuin hän kuiskasi:
”Olen huolissani Sadetähdestä. Hänellä on jo muutaman päivän ajan ollut aika kova yskä.”
”Todellako? Mistä tiedät? En ole nähnyt häntä hetkeen aukiolla”, räpäytin silmiäni kysyvästi.
”Hopeapurolla on nuha ja vein hänelle vettä, jotta hän voisi juoda herättyään. Sadetähti oli pesässä juttelemassa Hiirikuonon kanssa, ja huomasin silloin hänen yskänsä”, Varpusviima kertoi hiljaa ja lisäsi sitten, ”Sitä paitsi, Hiirikuono näytti peittelystä huolimatta huolestuneelta.”
”Ehkä se ei ole mitään vakavaa? Sadetähti voi olla vain vilustunut – kuten Hopeapurokin”, ehdotin lempeästi, ”Älä ole huolissasi. Hiirikuono kyllä parantaa heidät.”
Varpusviima ei vastannut aluksi mitään, katsoi vain minua silmiin, mutta nyökkäsi sitten epävarmasti. Kehotin häntä ottamaan pienet unet ja ryhdyin pesemään hänen turkkiaan hellästi kuunnellen välillä muiden sotureiden keskusteluja tai tuhinaa.

Seuraavana aamuna heräsin vilunväritykseen, kun pakkastuuli puhalsi pesän läpi. Pörhistin turkkiani uneliaana, ja katsoin puoliksi kiinni olevilla silmilläni nukkuvia sotureita. Tammiviillon, Savuturkin, Aamusammaleen, Kukkavirran, Juuriturkin, Piikkiturkin ja Jokitaipaleen petit olivat tyhjät, mutta kaikki muut näyttivät olevan vielä pesässä. Tihkutuuli pesi jo turkkiaan ja Hirvitaival heräili venytellen. Varpusviima nukkui vieressäni sikeästi, ja nousin mahdollisimman varovaisesti, etten herättäisi häntä. Tervehdin Varpusviiman vanhempia hymyillen ennen kuin poistuin pesästä. Aukiolle oli satanut paksu lumikerros, johon oli painautunut vain muutama huono kulkureitti – varmaankin jo heränneiden kissojen toimesta.
Pestyäni turkkini nopeasti, näin, kuinka Jokitaival tuli esiin parantajanpesästä Hiirikuono kannoillaan. Kallistin päätäni kysyvästi ja lähdin astelemaan heitä vaivalloisin askelin lumihangen läpi. Ennen kuin ehdin perille, Hiirikuono palasi takaisin pesään, mutta Jokitaival jäi seisomaan mietteliään näköisenä pakoilleen.
”Jokitaival? Onko kaikki kunnossa?” kysyin päästyäni varapäällikön luo. Siniharmaa kolli näytti jopa yllättyvän kuullessaan ääneni.
”Sadetähti on pahasti kipeä”, kolli sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen, ”Samoin kuin Hopeapuro. Heillä on jonkinlainen nuha, joka tuntuu vievän heiltä kaiken voiman.”
”Miten pahasti kipeitä?” painotin pahaenteisesti. Jokitaival puri hampaitaan yhteen, ja sanoi:
”Hopeapuro ei ole jaksanut syödä muutamaan päivään. Sadetähdellä on sama juttu. Hän on ollut jo useamman päivän kipeänä, muttei ole suostunut lepäämään kunnolla. Nyt hän on kuitenkin niin kipeä, ettei hän jaksa nousta edes seisomaan. ”
Varpusviiman eiliset epäilykset nousivat pintaan katsoessani Jokitaipaleen katsetta. Naaras oli ollut oikeassa. Luimistin korviani tietämättä yhtään mitä tekisin tai sanoisin.

”Hiirikuonohan pystyy parantamaan heidät?”
”Hän tosiaan yrittää parhaansa, mutta vain Tähtiklaani tietää mitä tulee tapahtumaan. Minusta jopa tuntuu, että Sadetähti saattaa menettää yhden hengistään.”

Nimi: Tikru

28.11.2018 16:28
_______________________________________

Nimi: Tikru

28.11.2018 16:14
Vaahterakasvo: 14kp, 12kp
Palotassu: 17kp, 15kp
Savuturkki: 9kp, 7kp

Nimi: Palotassu

26.11.2018 20:14
Asettelin kortetta siisteihin pinoihin muiden yrttien rinnalle. Hiirikuono oli jossain ja parantajan pesässä oli hiljaista. Korviini kantautui hentoa puhetta aukiolta, mutta monet soturit ja oppilaat olivat ulkona partiomassa ja metsästämässä. Kuulin askelia ja kuonooni kantautui Hallalaikun tuoksu.
"Hallalaikku?" Käännyin ympäri katsomaan, mikä naaraalla oli hätänä. Kohtasin Hallalaikun huolestuneet ruskeat silmät. Kuningatar kantoi hellästi poikaansa Kaarnapentua, mutta pentu ei ollut oma pirteä itsensä. Hän näytti veltolta ja uupuneelta.
"Kaarnapennulla on jokin hätänä!" Hallalaikku huudahti. "Hän ei jaksa enää leikkiä Sointupennun kanssa ja hän on paljon lämpimämpi kuin yleensä." Huolestuin heti. Pennut olivat herkkiä sairauksille. Hiirikuonon poissaolo myös huoletti, sillä en ollut varma osaisinko huolehtia Kaarnapennusta.
"Laske hänet tähän", maukaisin ja viittasin yhdelle pedeistä. Hallalaikku laski pentunsa alas ja nuolaisi tätä hellästi. Nuuhkaista pentua ja haistoin sairauden pistävän hajun. Kaarnapennulla oli selvästi jokin vialla. Kuten Hallalaikku oli sanonut, pieni ruskeavalkoinen pentu oli myös lämpimämpi kuin pennut yleensä, minkä tiesin merkitsevän, että hänellä oli kuumetta.
"Um", mumisin ja mietin ankarasti, mitä tehdä. Muistin, että reunuspietaryrttiä käytettiin kuumeen alentamiseen. Säntäsin heti yrttivarastolle ja etsin kasvin valkoista kukkaa katseellani. En ollut aivan varma, jos yrttiä edes oli yrttivarastossa, mutta toivoin sitä hartaasti. Silmääni pisti jokin valkoinen muiden yrttien alla. Helpottuneena vedin esiin muutaman reunuspietaryrtin kukan. Ne olivat hieman kuivettuneet, mutta irroitin kaksi terälehteä ja kannoin ne varovasti Kaarnapennulla luokse.
"Kaarnapentu?" maukaisin. "Sinun pitäisi jaksaa nyt syödä nämä lehdet. Ne tekevät olosi paremmaksi." Pentu kohotti heikosti päätään ja otti toisen terälehden laiskasti suuhunsa. Hitaasti ja vaivalloisesti hän sai sen syötyä.
"Vielä toinen", kannustin. Pentu vinkaisi hieman, mutta sai lopulta syötyä kummankin terälehden.
"Auttaako tuo?" Hallalaikku huolehti.
"Sen pitäisi. Annan vielä pienen palan kissanminttua sen varalta, että hänellä on valkoyskä", totesin ja palasin yrttivarastolle. Repäisin yhden kissanmintunlehden puoliksi. Ojentaessani lehden palasen Kaarnapennulle, hän kohotti päätään.
"Syö vain. Se maistuu tosi hyvältä", kerroin pennulle. Hän söi lehden hieman innokkaammin kuin aikaisemmat terälehdet, mutta silti hyvin hitaasti ja heti syötyään käpertyi taas kerälle uupuneena.
"En tiedä, mitä muuta tehdä, sillä olen vasta oppilas, mutta kun Hiirikuono tulee takaisin, hän voi tehdä vielä lisää", tunnustin.
"Kiitos avusta", Hallalaikku kehräsi.
"Ei se mitään. Tämänhän takia minä ryhdyin parantajaoppilaaksi", totesin totuudenmukaisesti.

Kaarnapentu nukkui sikeästi ja Hallalaikku oli palannut pentutarhalle huolehtimaan Sointupennusta, kun Hiirkuono palasi.
"Hiirikuono!" hihkaisin hänen astuessaan pesään. "Hallalaikku toi Kaarnapennun. Hänellä on kuumetta. Annoin hänelle reunuspietaryrttiä ja hieman kissanminttua, mutta katsothan vielä jos voi tehdä lisää!"
"Teit oikein", Hiirkuono maukaisi. Hän tassutti pedille, jolla Kaarnapentu makasi syvässä unessa ja nuuhkaisi häntä. Sitten hän painoi kuononsa tämän tassua vasten ja kokeili pennun polkuanturoita.
"Hänellä on selvästi vieläkin korkea kuume, sillä polkuanturat ovat lähes kuumat. Ei vaikuta siltä, että hänellä olisi viheryskä, joten seuraillaan vaan ja annetaan reunuspietaryrttiä ja välillä kissanminttua", parantaja naukui. "Onnistuit oikein hyvin, vaikken ollut paikalla", hän kehui sitten ja tunsin hetken ylpeyttä kehuista. Hiirikuono hymyili hieman.
"Mene syömään, olet varmasti nälkäinen", hän maukaisi sitten.

Nimi: Vaahterakasvo

20.11.2018 21:20
”Onko teillä hetki aikaa, pojat?”
Keskeytin Varpusviiman kanssa jakamani oravan syömisen ja nostin päätäni kohdaten isäni meripihkanvärisen katseen, joka hohti epävarmana ja vaivalloisena. Vieressäni makaava Tammiviilto oli juuri viimeistellyt ateriansa ja nuolaisi nyt huuliaan katse Varpusmyrskyssä leväten.
”Totta kai”, Tammiviilto naukaisi nousten seisomaan. Nyökkäsin itsekin hieman hämmentyneenä, mutta käännyin vielä Varpusviiman puoleen hyvästellen hänet nopealla nuolaisulla otsaan. Lähdin sitten seuraamaan Varpusmyrskyä ja Tammiviiltoa heidän askelissaan, jotka johtivat meitä ulos leiristä. Hopeanvalkoinen kuura oli laskeutunut jäljellä olevan kasvuston päälle ja se kimmelsi kauniisti himmeiden auringonsäteiden alla. Kaikkialla oli hiljaista, jos ei laskettaisi tassujemme alla rapisevia jäisiä lehtiä.
”Isä, sinullahan oli jotain asiaa?” Tammiviilto rikkoi hiljaisuuden ja pysähtyi aloilleen. Pysähdyin heti hänen viereensä katsomaan Varpusmyrskyn perään. Hänkin pysähtyi vähän matkan päähän.
”Niin. En vain oikein osaa aloittaa”, hän hymähti pienesti. Vilkaisin kysyvästi veljeeni, joka kohautti harteitaan aivan yhtä kummissaan.
”Kerro nyt vain”, Tammiviilto jatkoi rohkaisten. Varpusmyrsky kääntyi ympäri meihin päin, mutta katseli jalkojaan hetken ennen kuin kohotti katseensa ylöspäin.
”Hyvä on…”, isä sanoi. ”Olette kenties huomanneet, että olen viettänyt paljon aikaa Huomenvälkkeen kanssa…?”
Olin tosiaan kiinnittänyt huomiota kyseiseen mustavalkoiseen naaraaseen, jonka kanssa isä oli kulkenut suurimman osan matkasta järveltä tänne. He olivat olleet paljon yhdessä myös leirissä. Katsoessani Varpusmyrskyä huomasin, että hän näytti hyvinkin epävarmalta: taisin ymmärtää mistä on kyse.
”Isä… Ei sinun kannata murehtia emon takia. Hän haluaisi sinun olevan onnellinen”, sanoin silmiäni räpäyttäen. Varpusmyrsky kohtasi katseeni pieni hymy huulillaan.
”Tiedän kyllä sen”, hän sanoi hiljaa. ”Kirkaskasvo ei ole itsekäs. Tiedän, että hän haluaa minun olevan onnellinen. Ja minä kyllä kaipaan häntä kovin paljon, mutta Huomenvälke on auttanut minua täyttämään sydämessäni olleen aukon.”
”Sinä ansaitset tosiaan olla onnellinen.”
”Mutta…”, kolli jatkoi taas hiljaa. ”Miltä teistä tuntuisi? Jos olisin Huomenvälkkeen kanssa?”
Loin Tammiviillolle myötätuntoisen katseen, ja veljeni sanoi:
”Vaahterakasvo on oikeassa. Sinä ansaitset olla onnellinen. Meille riittää, että sinä olet onnellinen.”
”Todellako? Oletteko oikeasti sitä mieltä?” Varpusmyrsky kysyi varovaisesti.
”Älä heittäydy hiirenaivoiseksi, isä! Totta kai!” Tammiviilto tuhahti ilkikurisella äänellä. Varpusmyrsky naurahti.
”Olen todella, todella kiitollinen. Oikeastaan minulla on muutakin kerrottavaa nyt, kun minun ja Huomenvälkkeen suhde on teille okei”, isä hymyili. ”Huomenvälke on tiineenä.”
Asia tuli minulle täytenä yllätyksenä, mutta ei huonona sellaisena. Korvani nousivat pystyyn innosta.
”Aiv-” aloitin, mutta Tammiviilto keskeytti minut valtavalla yskäisyllä.
”Vau, todella nopeaa toimintaa!” hän huudahti leikkimielinen ilme kasvoillaan. Varpusmyrsky pyöräytti silmiään. Tönäisin Tammiviiltoa tuhahtaen.
”Milloin pennut syntyvät?” kysyin silmät loistaen. Saisimme Tammiviillon kanssa sisarpuolen. Olin oikeastaan aina toivonut itselleni pienempää sisarta.
”Hiirikuono uskoo, että alle kuun päästä”, Varpusmyrsky kertoi. Näin hänen ilmeestään kuinka onnellinen hän todella oli.

Nimi: Savuturkki

19.11.2018 21:50
Yhä mielessäni Tammiviillon hauskan pito muiden kissojen kanssa painoi mieltäni raskaasti enkä sksi kyennyt täysin keskittymään Riikkitassun koulutukseen. Oppilaani taidot olivat selvästi terävöityneet, mutta vaativat silti paljon enemmän harjoitusta.
"Hei, en minä voi parantua tässä, jos et keskity", Riikkitassun sanoi turhautuneena, kun en ollut reakoinut hetkeen mihinkään.
"Pahoittelu. Yritän parhaani, jotta sinusta tulisi parempi soturi aikanaan", vastasin tälle pahoitellen. Riikkitassu oli yhä turhautuneen tuntuinen, mutta sellaista oli odotettavissa.
"Jospa yrittäisit nyt väistää minun hyökkäykseni. Muista aina pitää puolustustaitosi valppaina koskaan ei voi tietää, mitä tapahtuu seuraavaksi", ehdotin oppilaalleni. Tämä nyökkäsi hieman epäröiden, mutta valmistautui syöksyyni. Liikkeeni eivät olleet parhaimpia, mutta olin katsonut tehtäväksi opettaa vahvasti puolustusliikkeitä, ettei omalle oppilaalleni kävisi samoin kuin itselleni oli käynnyt nuorena oppilaana. Saatoimme olla hetkellisessä rauhassa muiden klaanien kanssa pitkän matkan vuoksi, mutta koskaan ei ollut maukumista, jos joku hyökkäisi toisen kimppuun.

Harjoittelut päättyivät pian, joten palasimme leiriin pikimmiten. Matkalla tunsin, kuinka vatsaani väänti hieman. Olin saanut sen pois mielestäni opetustuokion ajaksi, mutta se palasi jälleen. Nälästä se ei voinut johtua, koska olin syönyt ennen kuin olin hakenut Riikkutassun opetustuokiolle. *Ehkä minun pitäisi levätä enemmän*, mietin ennen kuin suuntasin makuusijalleni levätäkseni ennen iltapartiota.

Nimi: Savuturkki

04.11.2018 23:07
Istuin kuuntelemassa Varpustassun ja Piikkitassun nimityksiä sotureiksi. Nyt uusilla nimillään Varpusviima ja Piikkiturkki. Olin poistumassa hakeakseni Riikkitassua. En ollut ehtinyt toimia paljon oppilaani kanssa, mutta se saisi ajatukseni muualle Tammiviillosta. Ainakin vähäksi aikaa saisin kehoni rauhoittumaan.

Ajatukseni keskeytyi, kun kuulin Tammiviillon äänen etäisyydeltä. Miksi Tähtiklaanin nimeen en pysynyt sulkemaan aistejani, kun kolli oli lähettyvillä.
”Voi ei! Kaksi kiukkuista naarasta on kimpussani!” Tammiviilto sanoi hetken kuluttua.
Olisin helposti voinut heittäytyä variksenruuaksi, kun kuulin nuo sanat Tammiviillolta. Vitsinä tai ei nuo sanat viilsivät mieltäni, kun en pysynyt viettämään normaalisti aikaa Tammiviillon kanssa. Katsoin sivusilmällä, mistä suunnasta oletin kuulleeni tämän ja näin kissat keiden seurassa Tammiviilto oli. En tiennyt, mistä muusta he keskustelivat, mutta oli selvää, että heillä oli hauskaa, kun itselläni tunsin selvän mustasukkaisuuden pistoksen rinnassani.

Itsevarmuuteni oli kärsinyt pahoin, kun olin oppilas, mutta vasta nyt tunsin selvää vihaa itseäni kohtaan, etten pystynyt olemaan parempi edes Tammiviillon vuoksi. Vaahterakasvon veli selvästi välitti enemmän niistä, ketkä eivät kierineet itsesäälissä, vaan nousivat hetkessä ylös siitä. Arvaamaton mielentilani ei siis voinut miellyttää Tammiviiltoa, mutta olin parhaani mukaan yrittänyt parantaa itseäni toimimalla klaanin edun mukaisesti. En voisi koskaan tarjota parempaa itsestäni, mutta muilla oli selvästi enemmän annettavana Tammiviillolle. Olin lähestymässä ajatusta, että kolli oli antanut kielteisen reaktion, kun olin tunnustanut, että rakastin häntä. Kuka nyt välittäisi itsesäälissä kierivästä kissasta, kun tarjolla oli muitakin.

Nimi: Palotassu

04.11.2018 20:32
Kekäletassu loikkasi minua kohti ja tunsin kehoni jähmettyvän. Ennen kuin ehdin edes ajatella, mustaturkkinen oppilas tömähti kylkeeni ja kaaduin maahan. Yritin hieman rimpuilla hänen allaan, mutta Kekäletassu oli paljon vahvempi kuin minä. Tammiviilto huokaisi.
"Aloitetaan alusta." Kekäletassu päästi irti ja nousin nopeasti tassuilleni.
"Mitä ihmettä tuossa kävi, Palotassu? Väistit yhtä hyvin kuin kivi", Tammiviilto maukui.
"Anteeksi", hengähdin ja katselin maata tassujeni alla. "Jostain syystä vain jähmetyin täysin."
"No, yritetään vielä uudelleen", Tammiviilto kehotti. Vedin syvään henkeä. Tällä kertaa onnistuisin. Kekäletassu venytteli hieman ja loikkasi. Heittäydyin sivulle ja hän tömähti maahan. Helpotus täytti mieleni. Olin onnistunut tekemään jotain. Kekäletassu pääsi nopeasti jaloilleen ja kiepsahti minua kohti, sivaltaen samalla tassullaan. Hänen kyntensä olivat toki piilossa, mutta sävähdin silti hänen tassunsa osuessa kuonooni. Hetken mielijohteesta huitaisin takaisin. Isku ei ollut yhtä hallittu kuin Kekäletassulla, mutta osuin silti hänen poskeensa.
"Paljon parempi", Tammiviilto totesi. "Palotassu, lopetetaan tältä päivältä. Jos aikaa riittää, voimme opetella muutaman lisää. Kekäletassu, jää vielä tänne." Nyökkäsin ja jätin Kekäletassun harjoittelemaan. Leirin sisäänkäynnillä törmäsin Hiirikuonoon.
"Oliko mukavaa taisteluharjoituksissa?" hän kysyi.
"En tiedä. Tuntuu siltä, että häiritsen Kekäletassun koulutusta, kun hän joutuu palaamaan perusasioihin takiani", huokaisin.
"Hän kyllä ymmärtää", Hiirikuono lohdutti.
"Niin kai", maukaisin epävarmana.
"Kukkavirta ja Korretassu saivat parantajan pesän viimeisteltyä", Hiirikuono totesi innoissaan. Seurasin häntä aukion poikki. Leiriä ympäröivässä piikkiherneseinämässä oli aukko, samantapainen kuin sisäänkäyntitunneli, josta Hiirikuono pujahti läpi. Sen takana oli suojainen pesä, jonka yhdessä nurkassa oli pienissä kasoissa yrttejä, joiden tuoksu leijui ilmassa.
"Mukava, eikö?" Hiirikuono kehräsi.
"Todella. Tarvitsetko jotain yrttiä? Voin mennä hakemaan", maukaisin.
"Ei tänään. Voimme huomenna mennä yhdessä. Olen aika varma, että Jokiklaanin rajalla kasvaa kehäkukkaa", parantaja totesi.
"Kehäkukalla estetään haavoja tulehtumasta", muistelin.
"Olet oikeassa", Hiirikuono naurahti. "Voit mennä syömään. Jos kuulin oikein, tänä iltana on kokoontuminen."

"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä klaanikokoukseen", Sadetähti ulvahti, kun olin juuri saanut syötyä.
*Hiirikuono kuuli sitten oikein*, ajattelin.
"Tänä iltana on kokoontuminen. Muistakaa silti, että vaikka vaelluksella klaanirajat saattoivat hämärtyä, älkää paljastako liikaa", päällikkö aloitti. "Kokoontumiseen lähtevät minun lisäkseni Jokitaival, Hiirikuono, Palotassu, Varpusmyrsky, Vaahterakasvo, Savuturkki, Juuriturkki, Riikkitassu, Varpustassu sekä Korretassu" En tiennyt mitä ajatella. Ajatus suuresta kissajoukosta hermostutti minua. Katselin ympärilleni. Muut oppilaat kihisivät innosta ja soturitkin kuulostivat innokkaammilta kuin yleensä.
"Lähdemme hetken kuluttua", Sadetähti ilmoitti alkuinnostuksen laannuttua. Hiirikuono ilmestyi jostakin vierelleni.
"Oletko innoissasi?" hän kysyi.
"En tiedä. Pitäisi olla, mutten ole", totesin.
"No, aina ei tarvitse olla niin kuin muut. Tulepas, Sadetähti on jo lähdössä."

Laskeuduin Hiirikuonon perässä kokoontumislaaksoon. Varjoklaani ja Myrskyklaani olivat jo saapuneet ja Jokiklaaninkin tuoksu kantautui jonkin matkan päästä. Alhaalla laaksossa oli ahdasta ja pysyttelin Hiirikuonon kannoilla. Hän suuntasi kohti paikkaa, jossa muiden klaanien parantajat istuivat ja vaihtoivat kuulumisia.
"Hei, Hiirikuono, Palotassu!" Laventelikasvo, Varjoklaanin parantaja, hihkaisi meidät nähdessään.
"Hei, Laventelikasvo", Hiirikuono kehräsi. "Oletteko asettuneet hyvin uusille reviireille? Onko yrttejä löytynyt?"
"On oikein hyvin. Löysin valtavan kortekasvuston. Sitä riittää nyt koko lehtikadoksi", Laventelikasvo kertoi.
"Riittääkö sitä minullekin myös? Tuuliklaanin reviirillä sitä ei kasva ollenkaan", Hiirikuono naukui.
"Varmasti. Jos tulet tänne huomenna noin Auringonhuipun aikaan, voin tuoda sitä sinulle", Laventelikasvo lupasi.
"Palotassu voi hakea sen", Hiirikuono naukui. "Etkö voikin?"
"Uhm, tietenkin voin", maukaisin yllättyneenä.
"Viihdytkö parantajaoppilaana?" kysyi Sahramiloiste, joka oli juuri saapunut.
"Viihdyn", vastasin totuudenmukaisesti.
"Minäkin kaipaisin oppilasta, mutta Tähtiklaani ei ole vielä suonut minulle sellaista", huokaisi Laventelikasvo.
"Älä huolehdi. Varmasti pian sinullekin löytyy oppilas", Sahramiloiste lohdutti. Yhtäkkiä aukion puheensorina hiljeni. Käänsin katseeni päälliköiden puhumiskiveen.
"Kokoontuminen alkaa", Varjotähti naukaisi.

Nimi: Vaahterakasvo

03.11.2018 13:16
//Ennen kokoontumista. Varpustassun (Varpusviima) ja Piikkitassun (Piikkiturkki) voi nyt siirtää oppilaista sotureihin :3

Ilta oli jo laskeutunut metsään, kun istuimme muiden klaanilaisten kanssa jäkälän peittämän suuren lohkareen ympärillä. Sadetähti istui ylväästi kiven päällä, ja hänen siniset silmänsä loistivat kuunvalon kohdatessa niiden kanssa. Päällikkö odotti, kunnes leiri oli niin hiljainen, että olisi pystynyt kuulemaan veren kiertävän omassa kehossaan, ja sitten hän aloitti:
”On aika nimittää ensimmäiset soturit uusilla reviireillämme.”
”Varpustassu ja Piikkitassu, astuisitteko eteenpäin?” Sadetähti tarkensi katseensa vierekkäin istuviin oppilaisiin. Molemmat nyökkäsivät kuuliaisesti, ottaen muutamia askeleita erottuakseen muista.
”Minä Sadetähti, Tuuliklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen”, päällikkö sanoi katsoen ensin taivaalle, ja laski sitten katseensa kullankeltaiseen naaraaseen.
”Piikkitassu on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Piikkitassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania jopa henkesi uhalla?”
”Lupaan”, Piikkitassu vastasi epäröimättä katsoen Sadetähteä suoraan silmiin. Sadetähti nyökkäsi.
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Piikkitassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Piikkiturkkina. Tähtiklaani kunnioittaa ahkeruuttasi ja urheuttasi, ja hyväksymme sinut Tuuliklaanin täydeksi soturiksi!” päällikön katse oli neutraali, mutta hänen silmistään saattoi kuvastua ylpeys. Sitten hän käänsi katseensa Varpustassuun. Into leimahti sisälläni, enkä tohtinut pysyä paikallani. Vihdoin Varpustassusta tulisi soturi! Naaraan koulutus oli viivästynyt lonkan murtumisen takia, mutta sen jälkeen hän oli harjoitellut ahkerasti ansaitakseen soturinimensä.
”Minä Sadetähti, Tuuliklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi”, Sadetähti aloitti jälleen. ”Varpustassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania – jopa henkesi uhalla?”
”Lupaan!” Varpustassu vastasi kohteliaasti, mutta tarmokkuus puhkui hänen äänestään.
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Varpustassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Varpusviimana. Tähtiklaani kunnioittaa itsenäisyyttäsi ja uskollisuuttasi, ja hyväksymme sinut Tuuliklaanin täydeksi soturiksi.”
”Piikkiturkki! Varpusviima! Piikkiturkki! Varpusviima!”
Pidin huolen siitä, että Varpusviima kuulisi ääneni tämän tulvan seasta, ja pian hän kohtasikin katseeni sydämellisesti. Minä vain tuijotin häntä silmät kirkkaina, kunnes Hirvitaipale ja Tihkutuuli peittivät näköyhteyteni naaraaseen. Empimättä lähdin uusia sotureita kohti. Samassa tunsin hännän hipaisevan selkääni ja Viimajalka käveli vierelläni.
”Jo oli aikakin, että Varpustassusta tuli soturi!” hiekanruskea naaras intoili. Läppäsin häntä korville.
”Ja sinulla varmaan kestää oppia kutsumaan häntä Varpusviimana.”
”Ei tietenkään! Kunhan vain en unohda omaa nimeäni, en unohda hänenkään”, Viimajalka puolusti tomerasti. Virnistin huvittuneena.
”Onneksi olkoon!” kehräsin, kun pääsin Varpusviiman luo. Nuolaisin hänen otsaansa lempeästi onnitteluksi.
”Niin, onneksi olkoon vain!” Viimajalka hymyili ystävälleen.
”Kiitos”, Varpusviima virnisti ilkikurisesti.
”Voi voi, mitenköhän selviät yövartioinnista? Luulen, että yöllä saattaa sataa…” Viimajalka jatkoi leikkimielisesti. Pyöräytin silmiäni olevinaan turhautuneena.
”Varpusviima!”
Käännyimme katsomaan kuinka Tammiviilto pujotteli kissojen välistä meitä kohti.
”Täytyy kai muistaa, että sinua ei voi käyttää enää oppilaiden jäniksenä”, veljeni mietiskeli.
”Todella hauskaa, hiirenaivo”, Varpusviima sanoi.
”Mutta, ehkä voisit olla palvelijani? Kun olen kuitenkin niin paljon vanhempi soturi sinuun verrattuna.”
”Älä unta näe! Jos hän jonkun palvelija on niin minun”, kohotin päätäni haastavasti leikkiin ryhtyen.
”Tai, hän ei ole teidän kummankaan palvelija, ja me alamme käskyttämään teitä”, Viimajalka keskeytti.
”Voi ei! Kaksi kiukkuista naarasta on kimpussani!” Tammiviilto pelleili kauhuissaan. Purskahdin nauruun veljeni esityksestä ja pian olimme kaikki yhtä naurun solinaa.

Nimi: Zare

31.10.2018 16:52
__________________________________________________________

Nimi: Zare

31.10.2018 16:52
Viimajalka// 36kp
Savuturkki// 7kp
Palotassu// 14kp
Vaahterakasvo// 24kp

Nimi: Vaahterakasvo

08.10.2018 19:29
Lehtisateen kylmentämä tuuli puhalsi joukkomme ylitse, kun lähestyimme Nelipuun aukiota. Pörhistin turkkiani lämmön toivossa, mutta tänään viima tuntui pureutuvat luihin normaalia kovemmin - tiesin Lehtikadon ajan saapuvan pian. Sen tuoma sairausriski olisi sitä korkeampi, mitä kauempaan joutuisimme altistamaan itsemme kokoaikaisesti, joka päivä viilentyvälle ilmalle. Sitä suuremmalla syyllä meidän olisi löydettävä mahdollisimman nopeasti paikka, johon asettua, ennen kuin ensilumi laskeutuisi maahan. Enkä uskonut siihen olevan kovin pitkä aika, joten en voinut kuin pyytää Tähtiklaania olemaan oikeassa tämän paikan suhteen.
Olimme jo lähes Nelipuulla ja astelin yhdessä Varpustassun sekä Viimajalan kanssa suuren kissaryhmän keskipaikkeilla. Katselin kauemmaksi, jossa näin tasaisen näköistä nummea.
”Nummista tulee varmasti Tuuliklaanin reviiriä”, sanoin pitämällä katseeni nummissa, jotta ystäväni tietäisivät mitä tarkoitin. Viimajalka nyökkäsi ja myönsi olevansa samaa mieltä.
”Mutta jos rehellisiä ollaan, olen pettynyt niiden kokoon”, Varpustassu hymähti katsellen kyseiselle nummelle. ”Nummet täällä ovat melkein puolet pienemmät kuin järvellä. Mutta toisaalta, siellä ne olivat pitkät. Täällä reviiriä on helpompi ja nopeampi partioida.”
Ennen kuin ehdin sanoa mitään, Viimajalka avasi suunsa: ”Toivottavasti saaliselämiä on riittävästi. Siitähän se paljolti riippuu, miten Tuuliklaani pärjää uudella alueella.”
”En voi kieltää. Uskon kuitenkin, että jos täällä olisi reviireissä jotain puutteita, Tähtiklaani olisi ohjannut meidät jonnekin muualle”, totesin pienen tauon jälkeen, jonka aikana olimme laskeutuneet Nelipuun aukiolle ja pysähtyneet. Kumpikaan, Varpustassu tai Viimajalka, eivät sanoneet enää mitään, sillä meitä alkoi ympäröidä hiljaisuus. Suuntasin katseeni edessäpäin oleviin päälliköihin, jotka silmäilivät aukiota ja Nelipuun kantoa.
”Ei epäilystäkään. Tämä on muinaisten klaanien kokoontumispaikka. Nelipuuksi sitä emme ilmeisesti voi kuitenkaan enää kutsua”, Takiaistähti maukaisi neutraalisti viitaten Nelipuun kantoon, ja sitten Sadetähti jatkoi:
”Puhujankivi on kuitenkin paikoillaan. Tai ken tietää, onko juuri tuo puhujankivi vai jokin kaksijalkojen päähänpisto. Joka tapauksessa se toimii varmasti Puhujankivenämme.” Uskoin suuren lohkareen olevan mainio kokoontumisiin: se oli tarpeeksi iso, jotta kaikki näkisivät heidät sen päältä.
”Klaanien kissat”, Vinhatähti aloitti vuorostaan. ”Olemme saapuneet määränpäähämme. Pyydämme nyt jokaisesta klaanista kaksi vapaaehtoista, jotka lähtevät varapäälliköiden kanssa kiertämään lähialuetta ja muodostamaan alustavat reviirit. Muut jäävät tänne lepäämään. Kaikilla on toistaiseksi vielä lupa metsästää lähialueella, joten syökää vatsanne täyteen.” Sen jälkeen päälliköt kääntyivät erakoiden puoleen, ja ympärillämme ollut hiljaisuus puhkesi keskivahvaan puheluun. Käännyin jälleen seurani puoleen.
”Aiotteko mennä?” Viimajalka kysyi silmät uteliaana välkähtäen. Katsahdin Varpustassuun pikaisesti, ja kohtasin tämän katseen. Hän kertoi heti katseellaan, ettei aikonut lähteä.
”Minä voisin mennä”, sanoin kohauttaen lapojani ja siirsin piiloinnokkaan katseeni Viimajalkaan, ”Olen utelias näkemään tulevan reviirimme, jos se nyt on nuo nummet.”
”Minä jään tänne”, Varpustassu sanahti paljastaen juuri sen, minkä olin hänen silmistään nähnytkin. ”Voit sitten kertoa, millaiselta uusi kotimme näyttää.”
Nyökkäsin hymyillen naaraalle. Viimajalka näytti olevan sanomassa jotain, mutta sitten hänen emonsa, Aamusammal, liittyi seuraamme. Heilautin tervehdyksen hännälläni entiselle oppilastoverilleni.
”Mikä sinut tänne tuo?” Viimajalka kysyi emoltaan.
”Olen menossa Juuriturkin luo, kun Tihkutuuli haluaa lähteä sinne rajojentekopartioon”, ruskeaturkkinen naaras kertoi, ja istui aloilleen. ”Poikkesin tähän luoksesi, kun veljesi istuu tuolla edempänä.”
”Minua ei siis tarvitakaan mukaan”, Viimajalka virnisti yllättäen katsoen minuun ja Varpustassuun. Nyökkäsin ymmärtäväisesti, vaikkakin tavallaan Viimajalka olisi ollut hauskaa seuraa.
”Tuuliklaanin partio, kokoontukaa tänne!” Sadetähden huudahdus kantautui Puhujankiven juurelta. Nuolaisin nopeasti Varpustassun päätä ja huikkasin Viimajalallekin heipat ennen kuin käännyin kannoiltani Jokitaivalta ja Sadetähteä kohti. Silmäkulmassani huomasin Tihkutuulen suuntaavan samaan suuntaan.
”Tihkutuuli ja Vaahterakasvo siis”, Jokitaival nyökkäsi hyväksyvästi. Sadetähti nyökkäsi myös.
”Pitäkää silmänne auki nummilla”, Sadetähti ohjeisti. ”Se on soveltuvin paikka meille. En usko, että kukaan muu klaaneista on kiinnostunut siitä alueesta, mutta on yritettävä pitää silmällä myös riistaeläimiä. Emme me selviä siellä, jos riistaa ei ole tarpeeksi.”
”Samaa mieltä. Uskon, että nummet sopivat meille hyvin, ja uskon myös, että saamme sovittua ilman erimielisyyksiä, että nummet kuuluvat meille”, Jokitaival totesi. Nyökkäsin olevani samaa mieltä, kuten Tihkutuulikin. Sadetähti väräytti viiksiään, ja pyysi meitä liittymään muiden partiolaisten joukkoon.
Seurasin Jokitaivalta ja Tihkutuulta kauemmaksi muista kissoista, ja yhdistyimme muiden partion jäsenten kanssa. Kävin katseellani kokoonpanon läpi samalla, kun kuuntelin esittelyä: Mukaan lähtisivät Myrskyklaanin varapäällikkö Tavisade sekä Hallakasvo ja Hirvenhuuto. Jokiklaanin varapäällikkö Suosointu, soturit Mustahäntä ja Nopsaraita. Varjoklaanin Piiskaviima, Hunajakynsi ja Pimeävarjo. Lisäksi joukkoomme liittyi kissa nimeltä Toby, joka oli erakkolaumasta. Kun kaikki olivat valmiita, lähdimme matkaan varapäälliköiden merkistä.

Käveltyämme jonkin aikaa olimme ylittäneet ukkospolun, ja astelimme tällä hetkellä kuivalla suolla, jonka kasvusto oli aavistuksen niukkaa, mutta toimisi varmasti suojana erilaisille riistaeläimille. Edessämme päin näkyi myös aukeava suojaisampi kuusimetsä. Alue näytti nopeasti katsottuna hyvin tasaiselta maastolta, eikä se ollut sellaista suo aluetta, joka aiheuttaisi vaaraa.
”Täällä näyttää melko hyvälle”, Piiskaviima sanoi hetken päästä neutraalilla äänellä.
”Tuo kuusimetsä muistuttaa järvellä ollutta kuusimetsäämme”, Pimeävarjo huomautti katsellessaan rauhaisasti hieman kauempana seisovaan tummanvihreään metsään. Hunajakynsi myönsi olevansa samaa mieltä.
”Luuletteko, että tästä alueesta olisi reviiriksenne?” Tavisade kysyi vilkaisten ympärilleen, ja sitten Piiskaviimaan. Katsahdin Piiskaviimaan, joka näytti vielä tutkivansa ympäristöään mietteliäästi.
”Luulisin niin”, valkea, täplikäs kolli nyökkäsi.
”Se ukkospolku, jonka ylitimme”, aloitin viittoen hännälläni taaksepäin. ”Sen toisella puolella näyttää olevan sekametsää. Ukkospolku voisi olla hyvä rajamerkki.”
”Totta tosiaan, se olisi selkeä raja”, Suosointu mumisi mietteissään. ”Pidetään mielessä. Jatketaan nyt matkaa.”

Olimme jatkaneet suoalueen jälkeen ukkospolun yli ja kulkeneet myös sekametsän läpi, jonka ympäristö tuntui sopivan parhaiten Myrskyklaanin tarpeisiin.
Seisoimme nyt joen törmällä, jossa huilasimme hetken. Saimme juoduksi raikasta vettä, ennen kuin jatkoimme matkaa joen yli kiviä pitkin.
”Joen tulisi kuulua kaiketi Jokiklaanille”, Jokitaival huomautti. ”Muut klaanithan eivät kalasta.”
”Joki voisi toimia toisena rajamerkkinä. Joki kuuluisi vielä Jokiklaanille, mutta sen toinen puoli niin ikään Myrskyklaanille”, Suosointu nyökytteli päätään häntä heilahtaen. Katselin ympärilleni sanomatta sanaakaan. Silmäni osuivat edessäpäin häämöttäviin nummiin, joille tassuni paloivat halusta viedä minut.
”Alue näyttää muutenkin hyvältä. Tarpeeksi suojaa”, Mustahäntä sanoi.
”Joki näyttää jatkuvan melko kauas”, Nopsaraita totesi katse tähyillen jokea. ”Se saattaisi pystyä olemaan myös raja nummille!”
”Se nähdään, kun jatketaan matkaa”, Suosointu nyökkäsi.

Jouduimme ylittämään joen puualustan kautta, sillä joen ympärys muuttui korkeareunaiseksi rotkoksi. Nyt olimme kuitenkin nummien reunalla, jossa tuuli tuiversi nummien tapaan. Paikka muistutti minua heti kodista.
”Tämä on selvästi Tuuliklaanille!” Tihkutuuli iloitsi sen samankaltaisuudestaan entiseen kotiin verrattuna.
”Se tuntuu jo nyt kodilta.”

Nimi: Palotassu

08.10.2018 17:14
"Luuletko, että olemme oikeassa paikassa?" kysyin Hiirikuonolta katsellessani aukiota. "Klaaninvanhimmat puhuivat Nelipuista, jotka kurkottivat taivaaseen. Täällä ei ole sellaisia puita."
"Päälliköt saivat merkin Tähtiklaanilta", Hiirikuono virkkoi. "Ja jos olisit kuullut kaikki klaaninvanhimpien tarinat, tietäisit, että klaanit lähtivät täältä, koska kaksijalat rupesivat muokkaamaan sitä. He luultavasti kaatoivat Nelipuut."
"Toivottavasti kaksijalat eivät tuhonneet kaikkia yrttejä", mau'uin.
"Eivät he kaikkia voineet tuhota, vaikka olisivat yrittäneet. Klaanien reviirit käsittävät suuren alueen", Hiirikuono lohdutti.
"Kuinka pian luulet meidän pääsevän asettumaan uusille reviireille?"
"Aika pian. Kissat asuivat täällä ennen, joten luulisi, että on helppo jakaa reviirit. Sitten täytyy vain löytää kaikki yrtit uudelleen."
"Entä jos täällä nummilla ei kasva samoja yrttejä kuin järvellä?" kysyin.
"Sitten kysymme muiden klaanien parantajilta. Parantajat tekevät paljon enemmän yhteistyötä kuin tavalliset soturit", Hiirikuono naukui.
"Aiotko opettaa minut saalistamaan?" kysyin katsellessani Piikkitassun ja Kukkavirran harjoittelua.
"Ehkä. Jos aika riittää", Hiirikuono naukaisi.
"Vain ehkä? Luulin, että saalistaminen on tärkeä osa klaanikissan tehtäviä." Olin hämmentynyt ja hieman pettynyt, sillä metsästäminen vaikutti mukavalta puuhalta.
"Niin, mutta sinulla on tärkeämpiäkin tehtäviä ja siksi muu klaani saalistaa puolestasi. Samalla tavalla kuin kuningattarilla on tärkeä tehtävä huolehtia pennuistaan eivätkä he saalista itse."
"Tuossa on järkeä", hymähdin. Hiirikuonon selitettyä asian hämmennykseni hälveni. "Enkö sitten opi taistelemaankaan?"
"Joitain puolustusliikkeitä parantajankin kuuluu osata, mutta et tule oppimaan jokaista taisteluniksiä."
"Aivan", maukaisin. Sitten välillemme laskeutui hiljaisuus. Hiirikuono vaikutti tarkkailevan aukion tapahtumia. Seurasin hänen katsettaan Nelipuiden kantojen vierelle. Muutama Jokiklaanin oppilas hyppeli niiden päällä.
"Muistatko miten tikku poistetaan polkuanturasta?" hän kysyi yllättäen.
"Tuota...yritä tarttua tikkuun hampailla ja vedä se pois. Jos et saa otetta, painele tassua tikun ympärillä hieman. Kun saat tikun pois, um...nuole tassua hetken ajan", vastasin epävarmasti. En pitänyt yllätyksistä, mutta parantajan työssä oli kestettävä painetta ja sen takia Hiirikuono oli ottanut yllätyskysymykset tavakseen.
"Aivan oikein", Hiirikuono kehräsi. Huokaisin helpotuksesta.
"Millainenkohan uusi leirimme on?" mietin ääneen.
"Mukava varmastikin. En jaksa odottaa, että saan oman pesän, jossa voin pitää yrtit juuri siinä järjestyksessä kuin haluan", Hiirikuono maukui ja tuijotti kaukaisuuteen, luultavasti kuvitellen uuden pesänsä ja kaikki me yrtit, joita siellä pitäisi.
"Toivotko koskaan, että olisit ryhtynyt soturiksi?"
"En enää. Oppilasaikojeni alussa välillä harmitti, kun en voinut harjoitella veljeni kanssa. Nyt olen vain onnellinen, sillä tiedän, että kuljen minulle suunnattua polkua", Hiirikuono maukui vakavasti.
"Mistä tiedät, että kuljet oikeaa tietä?"
"Tähtiklaani kertoi", Hiirikuono vastasi, "ja kyllä se kertoo sinullekin pian. Asiat ovat vain olleet hieman poikkeuksellisia viime aikoina. Kunhan asetumme aloillemme, elämä palaa takaisin uomiinsa." Hiirikuonon sanat valoivat minuun luottamusta ja ensimmäistä kertaa vähään aikaan minusta tuntui, että olin tehnyt oikean päätöksen ryhtyessäni parantajaoppilaaksi. Vaelluksen aikana olin tuntenut oloni hämmentyneeksi ja matkan vaarat olivat pelottaneet. Nyt olimme lopultakin oikeassa paikassa.
"Kiitos", maukaisin. Hiirikuono katsahati minuun ihmeissään.
"Mistä?"
"Sanoistasi. Ne saivat minut lopultakin uskomaan, että kaikki on hyvin ja tein oikean päätöksen." Hiirikuonon meripihkanväriset silmät katsoivat minua myötätuntoisesti.
"Hyvä, että saatoin olla avuksi", hän hymyili ja hänen häntänsä pyyhkäisi selkääni pehmeästi. Rauhallinen tunnelma rikkoontui hetkessä jonkun huudahtaessa:
"Partio tulee takaisin!" Käänsin katseeni ja näin pienen joukon kissoja laskeutuvan laaksoon. He kulkivat rivakasti päälliköiden luokse. Joukkio oli niin kaukana, etten kuullut mitä he puhuivat, mutta päälliköt nyökkäilivät eivätkä vaikuttaneet tyytymättömiltä. Vaikutti siltä, että pääsisimme pian uuteen kotiimme.

Nimi: Savuturkki

07.10.2018 22:48
Olin fyysisesti ja henkisesti täysin uupunut. Fyysisesti väsymykseni tietysti johtui selvästi pitkästä matkasta vanhasta ja tutusta kodista uuteen ja nykyiselle sukupolvelle tuntematon. Itsekin olin vain kuullut vaihtelevia tarinoita, jotka oli tietysti väritetty klaaninvanhempien huumorilla. Jokiklaanin päällikön ääni otti huomioni.
”Ei epäilystäkään. Tämä on muinaisten klaanien kokoontumispaikka. Nelipuuksi sitä emme ilmeisesti voi kuitenkaan enää kutsua”, Takiaistähti sanahti sitten, heilauttaen häntäänsä lähintä kantoa kohti. Alue oli selvästi joskus saanut kaksijalkojen kosketuksen, mutta se oli kasvattanut satunnaista viherkasvustoa ympärille muuten siisti hiekkapohja.
”Puhujankivi on kuitenkin paikoillaan”, Sadetähti totesi, puolestaan osoittaen suurta kivilohkaretta aukion keskellä ja jatkoi sitten: ”Tai ken tietää, onko tuo juuri Puhujankivi vai jokin kaksijalkojen päähänpisto. Joka tapauksessa se toimii varmasti Puhujankivenämme.”
”Klaanien kissat”, Vinhatähti korotti jälleen äänensävyään, saaden muiden huomion. ”Olemme saapuneet määränpäähämme. Pyydämme nyt jokaisesta klaanista kaksi vapaaehtoista, jotka lähtevät varapäälliköiden kanssa kiertämään lähialuetta ja muodostamaan alustavat reviirit. Muut jäävät tänne lepäämään. Kaikilla on toistaiseksi vielä lupa metsästää lähialueella, joten syökää vatsanne täyteen.”

Minkään määräinen lepo ei saisi kehoani rauhoittumaan juuri nyt. Henkinen tilani oli yhä epävarma Tammiviillosta. Koko matkan ajan sen jälkeen, kun olin sanonut, että rakastin häntä. Siinä vaiheessa mieleni pimeni täysin. Olin vain käpertynyt kerälle. Tammiviillon mahdolliset sanat ja teot olivat täysin hämäränpeitossa. Kolli ei ollut alkanut vältellä minua, mutta en saanut itseniä edes lähestymään häntä ilman saamasta täyttä hermoromahdusta.

//Tikru,en muista satavarmasti miten sanoit Tammen reagoivan Savun tunnustukseen. Muistuttaisitko mua jotenkin tarinas tai viestis kiitos ^-^' //

Nimi: Viimajalka

07.10.2018 20:26
//jollain tavalla ehkä k-13 sisältövaroitus?//
Klaanit olivat saapuneet turvallisesti alas vuorilta, ja ylittäneet Ukkospolun. Suuntasimme nyt Nelipuun aukiota kohti suurena joukkona. Jotkut pälyilivät uteliaine ympärilleen, luoden katseita oikealla puolella avautuville nummille ja Nelipuun takana siintävään metsään. Nelipuuta ei tosin voinut kutsua enää Nelipuuksi, koska aikoinaan siinä kasvaneista neljästä puusta oli jäljellä enää vain kannot. Kaksijalat olivat muokanneet paikkaa muutenkin, tekemällä siihen hiekkapohjan. Kunhan hiekka ei olisi liian irtonaista, olin tyytyväinen uudenlaisesta pohjasta.
”Nummista tulee varmasti Tuuliklaanin reviiriä”, Vaahterakasvo totesi vieressäni. Kuljin hänen ja Varpustassun seurassa vaihteeksi, sillä minulle oli tärkeää luoda suhteita klaanitovereideni kanssa.
”Olen samaa mieltä”, totesin nyökäten.
”Mutta jos rehellisiä ollaan, olen pettynyt niiden kokoon”, Varpustassu totesi silmäillen avointa maastoa. ”Nummet täällä ovat melkein puolet pienemmät kuin järvellä. Mutta toisaalta, siellä ne olivat pitkät. Täällä reviiriä on helpompi ja nopeampi partioida.”
”Toivottavasti saaliseläimiä on riittävästi”, lisäsin oman huolenaiheeni Varpustassun kommenttiin. ”Siitähän se paljolti riippuu, miten Tuuliklaani tulee pärjäämään uudella alueella.”
Ohitimme Nelipuuta ympäröivän kannon ja laskeuduimme pieneen mutta laakeaan syvennökseen. Pysähdyimme muiden kissojen mukana.
”Ei voi kieltää. Uskon kuitenkin, että jos täällä olisi reviireissä jotain puutteita, Tähtiklaani olisi ohjannut meidät jonnekin muualle”, Vaahterakasvo totesi vielä. Klaanien keskuuteen oli laskeutunut kunnioittavansekainen hiljaisuus, joten minä tai Varpustassu emme enää jatkaneet keskustelua. Se olisi ollut hieman kiusallista.
”Ei epäilystäkään. Tämä on muinaisten klaanien kokoontumispaikka. Nelipuuksi sitä emme ilmeisesti voi kuitenkaan enää kutsua”, Takiaistähti sanahti sitten, heilauttaen häntäänsä lähintä kantoa kohti. Sitähän minäkin olin miettinyt.
”Puhujankivi on kuitenkin paikoillaan”, Sadetähti totesi, puolestaan osoittaen suurta kivilohkaretta aukion keskellä. ”Tai ken tietää, onko tuo juuri Puhujankivi vai jokin kaksijalkojen päähänpisto. Joka tapauksessa se toimii varmasti Puhujankivenämme.”
”Klaanien kissat”, Vinhatähti korotti jälleen äänensävyään, saaden muiden huomion. ”Olemme saapuneet määränpäähämme. Pyydämme nyt jokaisesta klaanista kaksi vapaaehtoista, jotka lähtevät varapäälliköiden kanssa kiertämään lähialuetta ja muodostamaan alustavat reviirit. Muut jäävät tänne lepäämään. Kaikilla on toistaiseksi vielä lupa metsästää lähialueella, joten syökää vatsanne täyteen.” Sitten hän kääntyi Lokin puoleen. Myrskyklaanista ja Jokiklaanista alkoi nousta puheensorinaa, joka ei näyttänyt haittaavan päälliköitä, joten päättelin että nyt pystyi vaihtamaan pari sanaa.
”Aiotteko mennä?” kysyin uteliaana Vaahterakasvolta ja Varpustassulta. Kaksikko vaihtoi nopeasti katseita.
”Minä voisin mennä”, Vaahterakasvo sanoi, katsahtaen minuun. ”Olen utelias näkemään tulevan reviirimme, jos se nyt on nuo nummet.”
”Minä jään tänne”, Varpustassu väräytti viiksiään, kääntäen katseensa minusta kolliin. ”Voit sitten kertoa, millaiselta uusi kotimme näyttää.”
Soturi nyökkäsi ja hymyili naaraalle. He olivat suloinen kaksikko, mietin hiljaa.
”Voisin itsekin lähteä –” olin sanomassa, mutta Aamusammal asteli yllättäen luokseni. Keskeytin lauseeni. ”Mikäs sinut tänne tuo?”
”Olen menossa Juuriturkin luo, kun Tihkutuuli haluaa lähteä sinne rajojentekopartioon”, emoni sanoi, ja istahti viereeni. ”Poikkesin tähän luoksesi, kun veljesi istuu tuolla edempänä.”
Hymyilin naaraalle, ja käännyin sitten Vaahterakasvon ja Varpustassun puoleen.
”Minua ei siis tarvitakaan mukaan”, virnistin heille. Vaahterakasvo nyökkäsi ymmärtävästi.
”Tuuliklaanin partio, kokoontukaa tänne!” kuului Sadetähden huudahdus Puhujankiven juurelta. Kun käännyin katsomaan, huomasin Jokitaipaleen jo seisovan päällikön luona valmiina. Vaahterakasvo sanoi heipat ja lähti kahta kissaa kohti, Tihkutuulen suunnistaessa samaan suuntaan.
”Minä taidan mennä Hirvitaipaleen luokse”, Varpustassu sanoi kohteliaan pahoittelevasti, ja nyökättyäni hän lähti astelemaan isänsä luo, joka keskusteli Varpusmyrskyn kanssa. Niin minä ja emoni jäimme kahden.
”Olen muuten huomannut –”, Aamusammal aloitti heti, kun olimme kaksin. ”- että olet pyöristynyt hieman.”
Hänen äänensä kuulosti epämukavan läpitunkevalta. Käänsin hämmentyneisyyttä täynnä olevan kysyvän katseeni emooni, ja katsahdin sitten vatsaani. Itse en huomannut mitään eroa.
”Johtuu varmaan siitä jäniksestä, jonka jaoin Pähkinäkuonon kanssa ennen Ukkospolun ylittämistä”, totesin. Aamusammal ei kuitenkaan näyttänyt vakuuttuneelta. ”Se oli aika pulska tapaus, joten saatoin syödä hieman liikaa.”
Emo huokaisi ja katsoi minua hetken kyseenalaistavasti. Naurahdin hermostuneesti hänen ilmeelleen. Minulla ei ollut hajua, mistä hän puhui. Tai oikeastaan oli, paljonkin. Ajatukseni palasivat minun ja Väijykärjen kaksinkeskiseen hetkeen Kuulammella, ja mieleni teki sulkea silmäni ja kirota ääneen. En ollut olettanut että myrskyklaanilainen kolli olisi silloin onnistunut yrityksessään, mutta se saattoi olla toiveajattelua.
”Sinusta tulee pulska tapaus jos syöt aina noin paljon”, naaras sanoi lopulta, saaden minut naurahtamaan jälleen. Sitten hän nousi ja kääntyi Juuriturkin suuntaan, luoden minuun vielä kysyvän katseen. ”Haluatko tulla seuraamme?”
”Aamh…” Katselin, kuinka Varjoklaanin partio katosi Ukkospolun suuntaan, Myrskyklaanin partio metsään, ja Jokiklaanin ja Tuuliklaanin partiot yhtä matkaa nummien suuntaan. Ajatukseni pyörivät vielä emon yllättävässä toteamuksessa. Katseeni osui Pähkinäkuonoon ja tämän ainoaan pentuun, ja päätin käyttää heitä tekosyynä saadakseni itselleni hieman tilaa. ”Taidan mennä Pähkinäkuonon luo.”
Aamusammal nyökkäsi pahoittelevalle katseelleni, ja asteli veljeni luo. Itse kävelin vastakkaiseen suuntaan, tassutellen hiekkaisen aukion halki ja muutaman kymmenen kissan ohi Puhujankiven juurelle, jonka luona Pähkinäkuono oli makaamassa. Hänen kollipentunsa oli käpertyneenä emonsa vatsaa vasten.
”Hei”, Pähkinäkuono tervehti minua, nostaen päänsä maasta.
”Mikä olo?” kysyin ystävällisesti.
”Hyvä, kiitos sen jäniksen jonka jaoit aiemmin”, naaras sanoi. Väläytin hänelle eihän-se-mitään-ollut-hymyn. ”Ja Nurmipentukin on ihan voimissaan. Toivottavasti pääsemme pian pysyvään leiriin.”
Höristin korviani, kun kuulin pennun nimen. Pähkinäkuono oli ilmeisesti nimennyt poikansa vasta äskettäin, sillä en ollut vielä kuullut Nurmipennun nimeä.
”Ai hän on nyt Nurmipentu”, sanoin, katsoen paikallaan nukkuvaa pentua kuin näkisin hänet vasta ensi kertaa. Pähkinäkuono nyökkäsi. Odotin pienesti, että hän olisi kertonut, mikä oli idea pennun nimen takana, mutta hän ei sanonut mitään. ”Erinomainen nimi.”
”Kiitos”, Pähkinäkuono sanoi, ja kehräsi hieman. Nurmipentu reagoi emonsa kurkusta kumpuavaan ääneen, ja vinkaisi äkkiä pienesti. Pähkinäkuono kurottautui välittömästi lipomaan poikansa turkkia, rauhoittaen hänet takaisin uneen. Samassa muistin emoni sanat, ja aloin pälyilemään ympärilleni etsien Väijykärkeä. Halusin puhua kollin kanssa mahdollisesta tiineydestäni, mutta kun en nähnyt kollin mustaraidallista turkkia missään, tunsin, kuinka eilisen päivän ärsyyntyneisyys hiipi jälleen pintaan. Vetäisin nopeasti henkeä ja käänsin katseeni takaisin Pähkinäkuonoon.
”Lähtikö Väijykärki metsästämään?” kysyin.
”Niin hän taisi sanoa”, naaras vastasi. Hiirenpapanat. ”Oliko sinulla hänelle jotakin?”
”Ei kun ihan vaan olisin halunnut jutella, kun en ole koko päivänä jutellut hänen kanssaan”, vastasin vähättelevästi, ja aloin etsiä Hiirikuonoa. Huomasin harmaanruskean naaraan hahmon antamassa Hallalaikulle jotain yrttiä. Sitten käänsin katseeni jälleen takaisin Pähkinäkuonoon. ”Menen käymään Hiirikuonon luona. Jos tarvitset jotain, tule vaan sanomaan.”
”Kyllä minä apua muualtakin löydän. Mutta kiitos”, naaras sanoi ja räpäytti silmiään, kun astelin parantajan luo. Odotin hetken kohteliaasti, että Hiirikuono sai yrtinannon tehtyä, ennen kuin häiritsin häntä.
”Hiirikuono”, aloitin, kun pienikokoinen naaras oli lähtemässä minusta poispäin. Hän kääntyi kysyvästi minuun, ja asteli sitten luokseni ystävällinen ilme silmissään. En antanut Hallalaikun seuran häiritä, kun kysyin: ”Voisitkohan tarkistaa, olenko tiineenä?”
Hiirikuonon silmiin syttyi yllättynyt pilke, mutta se hiipui nopeasti pois. ”Totta kai. Tule, mennään Puhujankiven toiselle puolelle, niin saadaan vähän rauhaa.”
Minua ei olisi haitannut, jos tarkistus olisi suoritettu tässäkin, mutta olin kiitollinen Hiirikuonon yksityisyydentajulle. Seurasin pienempää naarasta suuren lohkareen hiljaiselle puolelle, jonne muille kissoilla ei ollut näköyhteyttä.
”Käyhän kyljellesi”, parantaja kehotti. Tein työtä käskettyä, joskin oloni oli hieman kiusaantunut, kun Hiirikuono alkoi painelemaan kylkeäni tassullaan. En halunnut katsoa Hiirikuonoon, joten tyydyin pitämään pääni maassa ja katsomaan metsänrajaan.
”Vaikea sanoa”, naaras sanoi miettivästi, kun painelua oli kestänyt epämiellyttävän kauan. Kun tassun kosketus katosi kyljeltäni, kehtasin nostaa katseeni parantajaan. Hiirikuonon kasvoilla oli pohtiva ilme. ”Kyllä minä jotain tunnen, mutta en niin selvästi että osaisin sanoa, ovatko ne pentujen kehoja vai jotain muuta.”
Nyökkäsin hitaasti, miettien mahdollisuuksiani.
”Mistä sinulle tällainen epäilys tuli mieleen?” Hiirikuono kysyi.
”Aamusammal sanoi että näytin vähän pyöristyneemmältä”, vastasin. Päätin, etten yrittäisi kierrellä mitään.
Hiirikuono nyökkäsi.
”Sitten voi hyvinkin olla, että odotat pentuja”, parantaja totesi, harmikseni. ”Jollain ihmeen kaupalla emot aina huomaa muutoksen ensimmäisinä. Ja meissä hoikissa tuuliklaanilaisissa tiineys yleensä näkyykin aika pian. Mutta voin tehdä ja luultavasti teenkin sinulle uuden tarkistuksen seitsemän päivän päästä, silloin minun pitäisi pystyä jo sanomaan varmasti oletko tiine vai et.”
Nyökkäsin jälleen, ja nousin Hiirikuonon eleestä istumaan. Ajatusteni sekasortoisuudesta johtuen en keksinyt mitään kommentoitavaa parantajan epävarmaan toteamukseen. Olin myös kiitollinen, ettei Hiirikuono kysynyt mahdollisten pentujen isää, vaikka syy siihen oli mitä luultavimmin epävarma tieto.
Kun palasin parantajan perässä takaisin Puhujankiven sille puolelle, minne klaanit olivat asettuneet, pysähdyin. Minun piti setviä ajatuksiani hieman. Jos olin tiineenä, mihin minussa viime aikoina tapahtuneet muutokset valitettavasti johtivat – ärsyyntyneisyys, lyhythermoisuus ja lisääntynyt ruokahalu, josta en tosin ollut huolehtinut – oli selvää että Väijykärki olisi pentujen isä. Mikä taas olisi samalla kertaa surkea ja ihana asia, olihan Väijykärki eri klaanista, vieläpä Myrskyklaanista, mutta hän oli se kissa ketä rakastin. Valitettavasti. Sadetähti rankaisisi minua varmasti jotenkin, ja vaikka kuinka halusinkin pitää mahdollisten pentujen isän salassa, tiesin että joku saisi joskus tietää. Eikä valehtelulla pääse minnekään. Ensimmäinen asia, jonka halusin nyt tehdä, oli puhua Väijykärjen kanssa, olisi se miten hankalaa tahansa.
”Viimajalka!” kuulin jonkun kutsuvan nimeäni, ja parilla silmänräpäyksellä palautin itseni tähän hetkeen. Käännyin äänen suuntaan, ja näin Väijykärjen astelevan luokseni kysyvä ilme silmissään. Juuri sopivasti.
”Kuulin Pähkinäkuonolta, että kävit Hiirikuonon luona. Oletko satuttanut itsesi jotenkin?”
”En, en ole”, vastasin ja ravistelin päätäni, jotta sain ajatukset selviksi. ”Itse asiassa halusinkin puhua sinun kanssasi. Sopiiko jos menemme vaikka metsänrajaan keskustelemaan?”
Väijykärki vilkaisi taakseen, mutta kun hän ei nähnyt mitään, mikä olisi estänyt häntä, kolli nyökkäsi. Lähdimme astelemaan kohti laakean syvennyksen reunaa, ja nousimme sitä pitkin ylös. Tunsin, kuinka niskaturkkiani pisteli hermostuneisuudesta, ja jouduin keskittymään, että sain pidettyä turkkini tasaisena.
”Oliko metsästysonnea?” kysyin, kun astelimme tiheämpää kasvustoa kohti, pois muiden kissojen silmistä.
”Kyllä, saimme myyriä ja hiiriä”, kolli vastasi. ”Tämä paikka vaikuttaa lupaavalta saaliiden suhteen. Mutta tämä ei tainnut olla aihe, josta halusit keskustella?”
Pysäytin meidät vatukkapuskan eteen. Sen oksat notkuivat punaisista marjoista, joista osa oli jo silminnähden mätiä. Lehtikadon aika alkoi tehdä tuloaan.
”Ei ollutkaan”, sanoin, ja huokaisin terävästi, kun istuimme alas. Välttelin Väijykärjen odottavaa katsetta hetken. En oikein tiennyt, olisiko minun pitänyt olla häpeissäni, surullinen, vai pursuta iloa. ”On nimittäin yksi toinen asia.”
Sen jälkeen kehtasin kohdata myrskyklaanilaisen kysyvän katseen. Halusin nähdä hänen reaktionsa tuleviin sanoihini. Jatkoin, ennen kuin hän ehti kysyä jatkokysymyksiä.
”On mahdollisuus, valitettavan suuri sellainen, että olen tiine. Että odotan pentuja. Ja tiedät kyllä varmasti, miten, milloin, ja kuka on mahdollisten pentujen isä.”

Nimi: Zare

03.10.2018 16:06
_______________________________________________________

Nimi: Zare

03.10.2018 16:06
Viimajalka// 51kp
Vaahterakasvo// 10kp

 

©2018 Metsäketo - suntuubi.com