Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

MyrskyklaaniJokiklaani Tuuliklaani Varjoklaani ⇔ Tähtiklaani Erakot ja kotikisut

 

Tuuliklaanilaisten tarinat

Tänne kaikki Tuuliklaanin kissojen tarinat.

Tuuliklaanin kuulumisia

Parantajilla: Lampisilmä (vanhuus, menehtyy piakkoin)

Uhat: ~

Lähestyvät nimitykset: Riikkitassun ja Korretassun soturinimitykset  ||  Sointupennun ja Minttupennun oppilasnimitykset

Huomioitavaa: Viimajalka on lähtenyt klaanista.

 1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Zare

05.05.2019 16:49
___________________________________________________________________________ ___________
____________________________________________________________ __________________________
Kp:t lisätty uusille sivuille. Älkää kirjoittako enää tänne tarinoita.
_____________________________________________________________ _________________________
______________________________________________ ________________________________________

Nimi: Zare

05.05.2019 16:49
Vuonapentu// 60kp, 52kp

Nimi: Vuonapentu

28.04.2019 19:54
”Minähän menen!”
”Virtapentu, älä ole tyhmä! Takaisin pentutarhaan!” käskin hampaideni välistä. Pidin siskoa niskanahasta kiinni ja yritin kiskoa tätä takaisin pentutarhan suuntaan.
”Jos emo meni, niin menen minäkin!” Virtapentu sanoi, ja rimpuili otteessani. Kokouksen jälkeen, kun Kaurisjalka oli luvannut katsoa meidän perään emon mennessä lepäämään, Virtapentu oli saanut päähänpiston lähteä Viimajalan perään.
”Hän ei ole emomme! Pähkinäkuono on!” murisin. ”Etkö nähnyt emon kuntoa kun hän tuli takaisin? Jotain hänelle sattui, haluatko sinä aiheuttaa vielä enemmän harmia hänelle nyt?”
”Mitä täällä tapahtuu?” Kaurisjalka kysyi jo hyvän matkan päästä. Naaras kokouksen jälkeen ruokkinut Luotopennun ja Saarnipennun, eikä pystynyt tulemaan ulos ennen kuin nyt. Kuningatar ravasi kiireen vilkkaa luoksemme.
”Virtapentu yrittää lähteä Viimajalan perään!” sanoin. Kaurisjalan saapuminen sai Virtapennun rauhoittumaan sillä silmäyksellä, tai ainakin hän lopetti pyristelyn ja istui alas.
”Niin, koska hän on emoni eikä sanonut meille heippa”, sisko selitti surkeana.
”Koska hän ei ole hyvä emo eikä välitä meistä”, sylkäisin. Kaurisjalka hymähti myötätuntoisesti.
”Voi teitä. Entä jos minä sanoisin teille, että kyllä Viimajalka hyvästeli teidät, mutta te vain ette tienneet siitä mitään? Ja että hän välittää teistä oikeastaan enemmän kuin mistään muusta, eikä olisi halunnut jättää teitä?” naaras kysyi.
”Minä en uskoisi”, vastasin tiukasti, katsomatta häneen. Virtapentu oli puolestaan hiljaa, niiskaisi vain.
”No joka tapauksessa se ei ole hyvä idea, että sinun ikäisesi pentu lähtisi itsekseen ulos leiristä, Virtapentu”, Kaurisjalka jatkoi, aiempaa vakavammalla äänellä. ”Jopa jänis voi olla sinulle uhka, haukoista puhumattakaan. Jospa siis menisimme takaisin pentutarhalle. Luotopentu ja Saarnipentu odottaa siellä.”
Katsoin odottavasti siskoa. Aikoisiko tämä niskoitella Kaurisjalallekin? Helpotuksekseni hän kuitenkin nousi ylös, ja lähti häntä laahaten kulkemaan kohti pentutarhaa. Seurasin siskoa ja Kaurisjalkaa, joka matkalla tervehti hymyillen kumppaniaan Jokitähteä. Päällikkö taisi olla matkalla parantajan pesään, tai näin ainakin päättelin hänen kulkusuunnastaan. Mitäköhän varten?

Pentutarhalla Virtapentu asteli suoraan sisälle pesään.
”Hm, ihme herkkis”, totesin Luotopennulle ja Saarnipennulle, kun katselin siskoni kulkemista. Pennut olivat odottaneet meitä tarhan suulla. Kaurisjalka köllähti auringon lämmittämälle maalle kyljelleen, sulkien silmänsä hetkeksi aikaa. Naaras kuitenkin oli ja tulisi olemaan valveilla niin kauan, kun me oltiin ulkona.
”Stlessiä se on”, Luotopentu vastasi vakuuttuneen oloisena. Omituisen termin käyttö ja r-kirjaimen väärin lausuminen olivat omiaan saamaan minut naurahtamaan. Koska olin kuullut sanan stressi aiemmin – en vain tiennyt sen tarkoitusta – tiesin, että siihen kuului ärrä, mutta jostain syystä kolli ei ollut sanonut sitä sanassa. Seuraavassa hetkessä ymmärsinkin, miksi.
”Sterssi… Stessi… Strles – äh, mikälie olikaan, niin tiedätkö sinä edes että mitä se tarkoittaa?” kysyin huvittuneena. Annoin periksi kun sanan lausuminen ei oikein onnistunut minultakaan.
”En muista, mutta se liittyi jotenkin hermostukseen ja paineeseen”, pesätoverini vastasi.
”Sterssi tarkoittaa sitä, kun kissaan kohdistuu liikaa haasteita, eikä hän kykene toteuttamaan niitä”, Saarnipentu sanoi puolestaan tärkeilevästi. Hän kuitenkin tajusi tekemänsä lausumisvirheen ja hiljeni. Minä naurahdin, Luotopennun tirskahtaessa hyväntahtoisesti.
”Mitä? Minä sentään yritin sanoa sen ärrällä”, Saarnipentu sanoi ärsyyntyneenä.
”Parempi stlessi kuin sterssi”, Luotopentu sanoi virnistäen. Saarnipentu pyöräytti silmiään, mutta ei ollut pitkävihainen. Pian hänkin naurahti.
”Sterssi… Parempi ettei sanota sitä ollenkaan”, hän hymähti. Olin samaa mieltä asiasta. Vilkaistessani Kaurisjalkaa huomasin, että naaras hymyili. Luultavasti meille.
”Mitä tehtäisiin?” Luotopentu kysyi. Samassa hän bongasi Jokitähden, joka asteli leirin poikki palatessaan parantajan pesältä. ”Hei mennään isin luokse!”
”Ei me voida mennä itseksemme”, Saarnipentu sanoi. ”Minä haluaisin leikkiä hippaa, mutta kun Mesipentu, Harmaapentu ja Virtapentu ovat kaikki pentutarhassa.”
”Miksei me pyydetä Mesipentua ja Harmaapentua ulos?” kysyin.
”Ne nukkuvat päiväunia nyt”, naaraspentu vastasi. Nyökkäsin, tehden ymmärtävän ahaa-äännähdyksen.
”Ai niin, Vuonapentu, minun piti kysyä, että etkö sinä sure Viimajalan lähtemistä?” Luotopentu kysyi. Koska olimme molemmat pentuja, tämä kysymys ei vaikuttanut kummankaan mielestä epäkohteliaalta. Siksipä vastasinkin suorin sanoin.
”En. Minulla on jo emo, joka huolehtii minusta. Mihin minä Viimajalkaa tarvitsisin.”
Luotopentu nyökkäsi. Välillemme laskeutui kiusallinen hiljaisuus, kun kukaan ei oikein kehdannut tai osannut jatkaa samasta aiheesta keskustelua. Siispä levitin leukani leveään tekohaukotukseen, ja totesin virnistäen harmistuneena: ”Minulla on nälkä. Pitänee odottaa, että emo on saanut levättyä, ennen kuin saan ruokaa.”
”Minulla on juuri sitä mitä tarvitset”, kuului Hakkitassun ääni. Käänsin kysyvän katseeni meitä kohti astelevaan oppilaaseen, joka kantoi suussaan hiirtä. Ponkaisin häntä pystyssä seisomaan istuma-asennosta, ja katsoin tuikkivin silmin kollin kantamaa eläintä.
”Oi, kiitos Hakkitassu!” hihkaisin, kun tämä oli laskenut hiiren maahan. ”Käskikö Kielolumi tuomaan tämän?”
”Joo, se kuuluu päivittäiseen tehtävälistaani”, Hakkitassu vastasi suupieltään nuolaisten. ”Joko ruokin klaaninvanhimmat tai kuningattaret, joskus vien riistaa parantajan pesään. Ja sitten jos joku meistä yhdestätoista oppilaasta on jo ehtinyt tehdä kaikki nuo ennen minua, niin sitten ruokin itseni.”
Hymyilin huvittuneena tabbykuvioisen kollin sanoille. Saarnipentu naurahti.
”Joko te syötte lihaa?” kysyin sitten Luotopennulta ja Saarnipennulta.
”Ollaan me maistettu, mutta ei vielä kokonaan”, Luotopentu vastasi. Nyökkäsin. Hyvä, sitten minun ei tarvinnut jakaa tätä hiirtä. Ja kaksikko oli muutenkin jo syönyt.
Kohtasin kuitenkin ongelman siinä vaiheessa, kun yritin itse pureutua hiiren karvan ja nahan läpi sen lihaan – siitä ei tullut yhtään mitään. Pienet hampaani ja leukani eivät olleet riittävän vahvoja puremaan nahkaa halki. Äsähdin harmistuneena, ja lopetin yrittämisen yhtä nopeasti kuin olin sen aloittanutkin.
”Tarvitsetko apua?” Hakkitassu kysyi.
”E-en, pyydän mieluummin emoa apuun”, vastasin kohteliaasti. Nostin hiiren hieman vaivalloisesti suuhuni, ja lähdin kantamaan hiirtä pentutarhaan.
”No, Luotopentu ja Saarnipentu, milloin teistä tulee oppilaita?” kuulin Hakkitassun kysyvän minua nuoremmilta pennuilta, ennen kuin astuin suuren pesän suuaukosta sisään. Kollioppilaalla ei näyttänyt olevan mikään kiire muihin tehtäviinsä, jos hänellä edes oli sellaisia. No, eivätpähän ainakaan Luotopentu ja Saarnipentu tulisi häiritsemään ruokailuhetkeä.

”Emo?” kysyin pentutarhassa, kun olin astellut tavanomaisella paikallaan sijaitsevan pesämme luokse. Sisällä oli aivan hiljaista, sillä sekä Varpusviima että hänen pentunsa nukkuivat. Pähkinäkuono makasi sammalilla kyljellään Virtapentu vierelleen käpertyneenä. Siskokin vaikutti nukkuvan, sillä hän ei liikauttanut korvallistakaan, kun puhuin. Emo puolestaan nosti välittömästi päänsä sammalilta, ja katsoi minua lempeän kysyvästi. ”Minulla on nälkä, ja Hakkitassu sattui juuri tuomaan hiiren. En tosin saa itse syötyä sitä. Voisitko auttaa?”
”Totta kai”, naaras vastasi. Astelin reippaasti emon toiselle puolelle, laskien hiiren maahan. Ruskea kissa kääntyi kylkiasennosta tassujensa päälle, ja alkoi pureskella hiirtä niin, että sen liha tuli näkyviin. Seurasin toimitusta kiinnostuneena, yrittäen oppia tuon samaisen tekniikan. Se kun oli taitolaji osata aukaista hiiren nahka.
Kun rupesin syömään, emo asettui takaisin mukavampaan asentoon. Hän myös herätti siskon lempeästi, sukien tämän selkää. Virtapentu ynähti kysyvästi.
”Tässä olisi nyt ruokaa tarjolla, jos on nälkä”, Pähkinäkuono sanoi hiljaa. Virtapentu venytteli kaikkia neljää raajaansa kylkiasennossa, ja nousi sitten. Mitään sanomatta hän hetken haki katseellaan sitä ruokaa, jota emo oli tarkoittanut. Minut ja hiiren huomattuaan hän harppoi luokseni, ja asettui viereeni aterioimaan. Olimme niin lähekkäin toisiamme, että pörröinen pentukarvamme sipoi toinen toista.
Pähkinäkuono katseli meidän ruokailua, minkä huomasin sivusilmästäni. Siinä missä olisin yleensä vastannut katseeseen, olin nyt liian keskittynyt täyttämään vatsani lihalla – Virtapentu meinasi hotkimisellaan saada syötyä isomman osan kuin minä.
”Minulla on teille asiaa”, emo sanoi. Hänen surunkaikuinen äänensä ei luvannut hyvää. Nostin katseeni hiirestä emoon, kääntäen korvani kiinnostuneena eteenpäin. Virtapentu ei kuitenkaan kaikessa yksinkertaisuudessaan tajunnut kääntää keskittymistään hiirestä emoon, ja jäljelle jäävästä ruokamäärästä huolestuneena päätin kiskaista elukan pois siskon nenän alta.
”Hei”, tämä sanoi äreästi.
”Emolla on asiaa. Kuuntele”, vastasin samalla äreydellä takaisin. Virtapentu kohotti katseensa, ja nuolaisi rinnustaan pari kertaa hämmennyksestä. Sitten hän kuunteli yhtenä korvana.
”Tehän olette varmasti huomanneet, miten muiden pentujen isät käyvät katsomassa jälkeläisiään säännöllisesti”, emo aloitti. Taas tuo outo termi. Nyökkäsin kuitenkin.
”Joo, ja sen miten meitä ei käy ikinä katsomassa kukaan kolli”, vastasin. Emo nyökkäsi vuorostaan. Kun hän jatkoi, hän puhui hiljaisella äänellä.
”Sille on oma syynsä, joka teidän on aika kuulla. Tänään, kun kävin leirin ulkopuolella, tapasin Väijykärjen. Hän on myrskyklaanilainen kolli, joka on äärimmäisen uskollinen kissa ja minun hyvä ystävä. Hän on myös teidän isä.”
Silmäni pyöristyivät hämmästyksestä. En katsonut Virtapentuun, mutta pystyin sivusilmästä näkemään hänen olevan yhtä hämillään kuin minunkin.
”Onko meidän isä siis… Myrskyklaanista?” kysyin yhtä hiljaa kuin mitä emo oli puhunut.
”On”, hän vastasi. Miksi emo oli niin surullisen näköinen? Tämähän oli mahtava asia! Minä olin jo olettanut että isämme oli kuollut siinä tulipalossa, josta meille oli kerrottu. Nyt minä pystyin näkemään isää aina klaanikokoontumisissa. Minusta se oli paljon siistimpää että minulla oli sukulaisia toisesta klaanista. Sehän tarkoitti, että minusta tulisi hyvin puihin kiipeilijä, kun sellaisinahan myrskyklaanilaiset tunnettiin.
”Kuulitko Virtapentu?” kysyin, vaikka sisko istui tietysti aivan vieressä. ”Me voimme nähdä isää aina klaanikokoontumisissa! Ja meistä tulee varmasti klaanin vahvimpia taistelijoita! Onko isä komeakin, emo?”
Pähkinäkuono hymyili, mutta hänen surusta vääntyneet kulmansa kertoivat, ettei hän edelleenkään ollut iloinen. ”Kyllä, Vuonapentu, hän on. Häneltähän olet raidallisen turkkisi perinyt.”
Hymyilin ylpeänä. Ihmekös kenelläkään muulla ei ollut tämän väristä turkkia, kun se tuli Myrskyklaanista.
”Mutta jos tämä on kerta hyvä asia, niin mistä Viimajalkaa rangaistiin?” Virtapentu kysyi. Hänen äänensä oli epäileväinen, eikä sisko ilmeisesti ottanut uutista yhtä iloisesti kuin minä. Mutta minua tosin kiinnosti kuulla emon vastaus Virtapennun kysymykseen.
”Katsos rakas, soturilaki ei hyväksy eri klaanien välisiä kumppanuussuhteita. Viimajalalla oli tällainen nimenomainen suhde Väijykärjen kanssa, joka toi teidät kaksi maailmaan. Te opitte soturilaista enemmän sitten oppilasaikana, joten ei haittaa jos ette nyt ymmärrä kaikkea”, emo selitti lempeästi. Vakavoiduin.
”Mutta jos Viimajalka kerran rikkoi soturilakia ja sai rangaistuksen meidän takia, tullaanko meitäkin rankaisemaan?” Virtapentu jatkoi.
”Kuten Jokitähti sanoi, ei tietenkään. Te ette ole tehneet mitään väärää, pikkuiset”, emo sanoi ja lipaisi meidän kahden päälakea.
”Kai me nähdään isä klaanikokoontumisissa?” kysyin. ”Haluan tietää, miltä hän näyttää.”
Emo kuitenkin puisteli päätään. Odotin selitystä.
”Väijykärki lähti Myrskyklaanista ja tuli erakoksi, kuten Viimajalka”, hän naukui surullisesti ja pahoittelevasti. Mielialani lopahti heti.
”Hänkin?” sopersin. ”Miksi kumpikaan heistä ei voinut pysyä klaanissa?”
”Tulet ymmärtämään sen vanhempana”, Pähkinäkuono sanoi, ja vetäisi minut etutassujensa väliin.
”Haluan ymmärtää nyt”, sanoin alakuloisena. Kaikki toiveeni mahdollisen isän tapaamisesta tai edes näkemisestä olivat tulleet ja haihtuneet yhtä nopeasti kuin lämmin kevätpäivä. Halusin opetella isäni kanssa myrskyklaanilaisia metsästystapoja ja puuhun kiipeämistä. Halusin pystyä kertomaan viimeisimpiä Tuuliklaanin tapahtumia hänelle, ja kuulla Myrskyklaanin tapahtumista häneltä. Halusin pystyä tuntemaan edes toisen oikeista vanhemmistani, vaikka Pähkinäkuono olikin minulle oikea emo.
”Jos yrittäisin selittää teille, te ette kuitenkaan ymmärtäisi”, emo sanoi lempeästi. ”Lupaan, että tulen kertomaan koko jutun sitten, kun kumpikin teistä on valmiita kuulemaan totuuden. Mutta ainakin te nyt tiedätte, kuka teidän isä on. Voin sanoa, että Väijykärki on yksi uskollisimmista kissoista, jonka tunnen.”
Tämänhetkisellä ymmärryksentasollani en huomannut emon sanoissa piilevää ristiriitaa. Siitä välittämättä painoin pääni emon kaulaa vasten. Edessämme oleva hiiri ei enää houkutellutkaan minua, vaan olin menettänyt kokonaan ruokahaluni. Veisi vähän aikaa, ennen kuin tokenisin tästä hämmennyksestä. Kumpikin vanhempani olivat lähteneet klaaneista. Entä jos Pähkinäkuonokin lähtisi?
”Ethän sinä mene minnekään?” kysyin emolta. Hän kääntyi yllättyneenä katsomaan minua, mutta hänen ilmeensä pehmeni nopeasti.
”En tietenkään. Tulen aina olemaan täällä teitä ja Nurmitassua varten”, hän sanoi, ja kehräsi hiljaa. Se tieto helpotti minun myllertävää sisintäni suunnattomasti.

Nimi: Vuonapentu

28.04.2019 14:47
”Nurmitassu! Tule tänne!” kutsuin tummanruskeaa oppilasta pirteästi, häntä pystyssä. Oppilas oli juuri palannut takaisin leiriin aamupartiosta Tammiviillon ja Piikkiturkin seurassa. Hän tosin vielä jutteli mestarinsa kanssa, mutta asiaa enempää ajattelematta huusin ystäväni nimeä. Nurmitassu kääntyi katsomaan minua. Tunsin innostuksen pistelevän turkkiani, kun hän ilmeisesti sai Tammiviillolta suostumuksen tulla luoksemme, ja lähti astelemaan pentutarhaa kohti korvat pystyssä. Vilkaisin vieressäni seisovaa Mesipentua, jonka ilme tuikki lähes yhtä innokasta välkettä.
”Opeta meille jotain oppilasjuttuja!” pyysin heti, kun Nurmitassu oli päässyt sopivalle kuuloetäisyydelle. Tämä naurahti.
”Olen ollut oppilaana hädin tuskin yhtä päivää”, hän sanoi. Pysähtymättä kolli käveli luokseni, ja yritti huitaista minua oikealla etutassullaan lempeästi. Onnistuin kuitenkin väistämään iskun kiepsahtamalla maahan. ”Ha! Väistinpäs!” Tämä oli tyypillinen tapa, jolla vanhempi kissa tervehti minua ja siskoani silloin, kun emme olleet nähneet toisiamme vähään aikaan.
”Kyllä sinä jotain osaat”, Mesipentu naukaisi ja katsoi entistä pesätoveriaan kyseenalaistavasti.
”No oikeastaan Tammiviilto näytti minulle vain leiriä ja reviiriä eilen”, Nurmitassu vastasi huvittuneena, jättäen minut samaan aikaan rauhaan ja astuen pari askelta taaksepäin.
”Tylsää!” osoitin protestini. ”Minä kyllä pidän huolen, että pääsen taisteluharjoituksiin heti ensimmäisenä päivänä.”
”Sen kun”, oppilas naurahti. ”Mutta jos te noin kovasti haluatte, että näytän jotain, niin kaipa minä voin neuvoa vaanimisasennon alkeet teille. Mutta muistakaa etten osaa sitä kunnolla.”
Ponkaisin ylös maasta, häntä taivasta kohti sojottaen.
”Joo!”
Nurmitassu loi katseen meidän ohi pentutarhan suulle, jonka vieressä Varpusviima istui Harmaapennun ja Virtapennun kanssa. Kuningatar katseli minun ja siskon perään sillä aikaa, kun emo oli käymässä leirin ulkopuolella.
”Haluavatko Harmaapentu tai Virtapentu osallistua myös?” Nurmitassu tiedusteli.
”Minä haluan!” Virtapentu ilmoitti ja loikki viereeni toiselle puolelleni. Harmaapentu kuitenkin sanoi, ettei hän tällä kertaa halunnut. Edes Varpusviiman kehotus ei saanut häntä muuttamaan mieltään, mikä sopi minulle hyvin. Olin sisimmässä tyytyväinen myös siitä, ettei Kaurisjalka ollut juuri nyt ulkona Luotopennun ja Saarnipennun kanssa, ja että Huomenvälke oli tuoresaaliskasalla Koivupennun kanssa. Halusin nimittäin, että Nurmitassu opettaisi minua mahdollisimman paljon. Pienessä porukassa se onnistui paremmin.
”No niin oppilaat”, Nurmitassu aloitti määrätietoisesti, matkien selvästi Tammiviillon äänensävyä. ”Tänään opettelemme vaanimisen alkeet. Vaadin teiltä ehdotonta hiljaisuutta ja tarkkaavaisuutta sen aikaa, kun neuvon, miten homma toimii. Onko ymmärretty?”
Meitä kolmea selvästi huvitti Nurmitassun puhetapa, ainakin sen jälkeen kun hän tyrskähti sanojensa jälkeen. Minä kuitenkin nielin naurahdukseni, ja nyökkäsin napakasti, korvat tiukasti pystyssä ymmärryksen merkiksi. Tämä oli vakavaa puuhaa.
”Ensimmäiseksi”, Nurmitassu sanoi, asettuen niin että oli oikea kylki meitä kohti. ”teidän tulee pystyä pysymään matalassa, tasapainoa haastavassa asennossa monen silmänräpäyksen ajan. Kyyristykää niin matalaksi kuin pystytte neljällä jalalla, ja nostakaa sitten yksi takajalka ilmaan. Näin.”
Kolli kumartui tassujensa päälle niin, että hänen lapansa kohosivat selvästi esiin hartioiden kohdalta. Sitten hän nosti meidän puoleisen takajalkansa ilmaan ilman mitään tasapaino-ongelmia. Se näytti helpolta, joten sen suuremmin keskittymättä kumarruin samalla tavalla, ja nostin takatassuni irti maasta heilumatta mihinkään suuntaan. Vilkaisin Mesipentua ja Virtapentua, jotka olivat tehneet samoin, ja pitäneet helposti tasapainonsa.
”Mainiota”, Nurmitassu sanoi nyökäten. ”Nostakaa seuraavaksi takatassuanne vastakkainen etujalka ilmaan, ja koittakaa pitää tasapainonne.”
Näytimme kaikki kolme hieman hämmentyneiltä. Mikä oli vastakkainen jalka? Nurmitassu neuvoi kuitenkin pian: ”Eli jos olette nostaneet vasemman takajalan, nostakaa nyt oikea etujalka. Tai jos olette nostaneet oikean takajalan, nostakaa nyt vasen etujalka.”
Ahaa! Katsoin sivusilmällä, kuinka Mesipentu onnistui nostamaan toisen etutassunsa maasta. Hän piti tasapainonsa muutaman sekunnin ajan, mutta alkoi sitten huojumaan kahden tassun varassa ja joutui laskemaan etutassun takaisin paikoilleen tueksi.
”Hyvä Mesipentu”, Varpusviima kannusti ystävääni. Minut valtasi halu näyttää, että pystyin parempaan. Ei se nyt noin vaikeaa voinut olla!
Koska olin nostanut oikean takatassuni, nostin nyt vasemman etutassuni. Olin kuitenkin nojannut liikaa kyseiseen tassuun äskeisessä asennossa, joten nyt kun nostin sen irti maasta, kupsahdin samoin tein kyljelleni maahan. Turkkiani alkoi pistelemään nolostuneisuudesta ja ärsyyntyneisyydestä.
”Pahus”, äsähdin, ja sain osakseni kysyvän huvittuneen katseen Nurmitassulta.
”Pahus? Mistäs sinä sen sanan olet oppinut?” hän kysyi, ollen edelleen vain kahden tassun varassa.
”Kuulin sen joltain soturilta tuoresaaliskasalla”, vastasin. Äskeinen harmistukseni vaihtui osin ylpeydeksi käyttämästäni sanavalinnasta. Esitin kuitenkin protestini harjoitukseen, koska minä olin epäonnistunut siinä. Eihän sellainen tule kuuloonkaan. ”Mutta mitä tällä tasapainojutulla on mitään tekemistä vaanimisen kanssa? Harjoitellaan heti vaanimisasentoa mieluummin.”
Vieressäni Virtapentu melkein kaatui yrittäessään nostaa tassuaan. Hän kuitenkin onnistui paiskaamaan tassunsa takaisin tueksi juuri ajoissa.
”Katsos, jos sinä olet vaanimassa oikeaa eläintä, ja se katsoo sinun suuntaan juuri silloin, kun olet liikauttamassa tassuasi, et voi laskea sitä enää maahan koska saalis voi huomata sen liikkeen. Joten pakkohan sinun on pitää tasapainosi, jos joudut jäätymään vaikeaan asentoon”, Nurmitassu selitti. Oppilaan vastaus oli niin järkevä, etten minä keksinyt siihen mitään vastaansanomista. Siispä kumarruin määrätietoisesti uudelleen tassujeni päälle, ja lähdin harjoittamaan tasapainoani.

Kun olimme jonkin aikaa harjoitelleet kyyryssä pysymistä kahdella tassulla, ja Nurmitassu oli nöyryyttänyt meidät kaikki kolme ainakin kaksi kertaa kaatumisilla, hän vihdoin ilmoitti, että olimme riittävän taidokkaita jatkamaan seuraavaan tehtävään.
”Hienoa, alokkaat! Teitte kovasti töitä, ja uskoisin, että olette valmiita siirtymään seuraavaan harjoitukseen. Nyt voimme harjoitella oikean vaanimisasennon alkeita”, Nurmitassu sanahti. Nousin tassujani ravistellen normaaliin seisomisasentoon. Uutta energiaa ja oppimisenhalua virtasi turkkiini kuullessani oppilaan sanat, ja katsoin Mesipentuun. Tämän häntä oli pystyssä sisäisestä innokkuudesta. Mutta…
”Nurmitassu! Lähdettäisiinkö Ukkospilven ja Minttutassun kanssa lyhyisiin taisteluharjoituksiin? Jokitähti aikoo kuulemma pitää kokouksen tässä aamupäivän aikana, joten meidän pitäisi palata ennen sitä.”
Puhuja oli entisen pesätoverini mestari Tammiviilto, joka asteli meidän tykö. Pettymys sai häntäni laskemaan takaisin peruslukemiin. Katsoin Nurmitassua odottavasti.
”Lähden mielelläni”, kolli sanoi. Virtapentu puhahti harmistuksesta. ”Hei, eikö se ole vain hyvä asia, että minä opin taistelutaitoja, että voin opettaa niitä teille? Me voidaan jatkaa vaikka huomenna.”
”No joo, mutta nämä harjoitukset jäivät kesken”, Virtapentu sanoi. Nyökkäsin siskoni sanoille.
”Teidän pitää nyt tyytyä tähän”, oppilas totesi virnistäen pienesti, ja otti jo muutaman askeleen mestariaan kohti. ”Mä meen nyt.”
”Kiitos että opetit meitä edes tuon verran”, Mesipentu sanoi ystävällisesti.
”Niin, kiitos”, sanoin. En halunnut vaikuttaa siltä, etteikö kiittäminen olisi tullut minun mieleeni ollenkaan, joten säestin ystäväni sanoja. Pitihän sitä kohtelias olla.
Nurmitassu nyökkäsi, ja lähti Tammiviillon vierellä leirin sisäänkäyntiä kohti.
”Mitäs me nyt?” kysyin, kääntyen Virtapennun ja Mesipennun puoleen.
”Mennään pyytämään Luotopentua ja Saarnipentua hippaseen”, Virtapentu enemmänkin sanoi kuin totesi.
”Joo!” nyökkäsin, ja lähdin astelemaan pentutarhaa kohti. ”Tuletko sinäkin, Mesipentu?”
”Odotan täällä ulkona. Mutta kyllä tulen hippaan!” hän sanoi, ja loikki emonsa ja veljensä luo. Nyökkäsin vaaleanruskean pennun sanoille, ja astelin Virtapentu edellä pentutarhaan.

”Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Pitkäkivelle klaanikokoukseen!” Jokitähti kutsui, pistäen stopin jo jonkin aikaa jatkuneeseen hippaleikkiimme. Saarnipentu oli hippa, ja hän oli juuri saamaisillaan Luotopennun kiinni minun ja Virtapennun ulvoessa kannustustamme naaraalle. Nyt kuitenkin käänsimme katseemme Pitkäkiven suuntaan harmistuneina.
”Ensi kerralla saan sut kiinni”, Saarnipentu uhosi hilpeästi veljelleen, kun kaksikko oli pysähtynyt.
”Ensi kerralla se olen minä, joka ottaa sinut kiinni!” Luotopentu vastasi ja huitaisi siskoaan pehmeästi etutassulla. Kaurisjalka nousi seisomaan paikaltaan, ja nosti häntänsä pystyyn. Se merkitsi, että Luotopennun ja Saarnipennun oli aika palata hänen luokseen.
”Tulkaahan, kokous ei odota”, Kaurisjalka sanoi.
”Minä luulin että te seuraatte kokousta täältä”, sanoin aavistuksen hämmentyneenä. Niin Kaurisjalka ja sisarukset olivat tehneet ainakin aiemmin.
”Luotopentu ja Saarnipentu voivat tulla hyvin katsomaan kokousta nyt vähän lähempää”, Kaurisjalka sanoi hymyillen, seuraten kahta pentuaan katseellaan.
”Joo! Kiva päästä muiden kissojen luokse”, Saarnipentu sanoi innoissaan, levittäen energiaansa minuunkin. Käänsin innokkaan katseeni Virtapennusta Mesipentuun ja hänestä Varpusviimaan, joka asteli luoksemme. Hän sukaisi Mesipennun selkää tervehdykseksi, ja Mesipentu puolestaan puski veljeään Harmaapentua. Varpusviima silmäili leiriä huolestuneisuus ja ehkä kiirehtiväisyyskin ilmeestään huokuen.
”Vietkö meidät kokoukseen?” Virtapentu kysyi Varpusviimalta. Hän puisteli päätään.
”Siitä ei ollut puhetta Pähkinäkuonon kanssa. Hänen pitäisi olla… Kas, tuolta hän tuleekin”, aikuinen naaras vastasi, kireähkö ilme vaihtuen tyytyväisyyteen viimeisen lauseen aikana. Seurasin yhdellä nopealla käännähdyksellä Varpusviiman katsetta, ja huomasin tutun tummajuovaisen naaraan hölkyttelevän leirin poikki luoksemme.
”Emo! Missä sinä olit, kokous al-”
Jokin emon olemuksessa sai minut kuitenkin hiljenemään. Hänen turkkinsa oli omituisen epäsiisti, silmät punertavat, ja viiksikarvat roikkuivat ilottomasti kuonon sivuilla. Peruutin Virtapennun viereen hakien tukea siskolta. Oliko emo itkenyt? Satuttanut itsensä? Olinko minä tehnyt jotain pahaa? Mieleni teki kysyä, mikä emolla oli, mutta jokin sisälläni piti suuni kiinni. Se ei ollut minun asiani. Rupesin kuitenkin huolestuneena käymään päivän aiempia tapahtumia läpi, samalla soimaten itseäni teosta jota ei ollut koskaan tapahtunutkaan. Kun vilkaisin siskoon, sain yhtä hämmentyneen ja huolestuneen katseen takaisin.
”Anteeksi kauheasti, että olen myöhässä, Varpusviima. Olen todella kiitollinen, että pidit Vuonapennusta ja Virtapennusta huolta”, emo sanoi toiselle naaraalle. Hänen äänensä oli hento, aivan kuin hän olisi tosiaan itkenyt. Se entisestään nosti huoltani, mutta pysyin edelleen hiljaa.
”Siitä ei ollut lainkaan vaivaa”, Varpusviima vastasi ystävällisesti, kääntäen itsensä ja pentujensa kulun kohti kissajoukkoa. Pitkiin keskusteluihin ei ollut aikaa, sillä viimeiset kissat alkoivat asettua alas perinteiseen puolikaareen. Tunsin toisesta emokissasta huokuvan kiireen tarttuvan omiinkin tassuihini, ja halusin jo kiireisesti päästä Pitkäkiven juurelle istumaan.
”Tulkaahan tekin”, emo sanoi lempeästi, luoden meihin lyhyen katseen. Sitten hän lähti johdattamaan minua ja siskoani kokoukseen. Seurasin emoa kuuliaisesti, astellen samassa tahdissa hänen kanssaan, vaikka perinteisesti olisin jo juossut edeltä paikkaa valitsemaan. Hämmennys ja huoli saivat minut ja siskoni kuitenkin käyttäytymään – jos emon suru oli meidän syytä, lisähuolen aiheuttaminen ei tulisi kuuloonkaan.

”Minun täytyy kertoa teille kaikille tärkeä, joskaan ei kovin iloinen asia. Se koskee Viimajalkaa”, Jokitähti aloitti, kun kaikki olivat viimein päässeet paikalle ja hiljentyneet. Katsahdin vaivihkaa emoon yrittäen nähdä tämän reaktion. Tiesiköhän hän tästä jotain? Ei sillä että minua kiinnostaisi Viimajalan asiat enää, mutta jos aihe ei ollut kovin iloinen, ehkä se oli aiheuttanut emon surun?
Emon ilme ei kuitenkaan värähtänytkään, ja hän vastasi katseeseeni. Hämmästyin ja reagoin nopeasti kääntämällä pääni poispäin hänestä. Hänen ei ollut ollut tarkoitus huomata katsettani, joten tunsin nyt pienen nolostuneisuuden kuumottavan poskiani.
”Olettekin jo varmasti huomanneet hänen poissaolonsa.” päällikkö jatkoi. Kurtistin kulmani. En minä ollut huomannut. Oliko Viimajalka muka lähtenyt johonkin? ”Hän poistui klaanista lopullisesti eilen illalla, omasta tahdostaan ja täysin minun suostumuksellani. Viimajalka koki, ettei hänen ollut hyvä täällä klaanissa, ja siksi hän päätti lähteä tullakseen erakoksi.”
Ensimmäinen tunteeni päällikön sanat kuullessani oli suru, mitä suurensi Virtapennun ja monen muun kissan kuuluva henkäisy. Pian kuitenkin edellisten neljäsosakuiden viha alkoi patoutua mieleeni. Viimajalka oli minun emo, lähtikö hän noin vain sanomatta mitään? Eikö hän tosiaan rakastanut minua tai Virtapentua?
Vilkaisin siskooni. Siinä missä hänen katseensa pursusi hämmennystä ja surua, omani täyttyi ärsyyntyneisyydestä.
”Raukkamaista että hän lähti rangaistuksensa aikaan. Viimajalka on pelkuri, sano minun sanoneen”, kuulin Aamusammaleen sihahtavan. Naaras nosti äänensä voimakkuutta pelkuri-sanan kohdalla, jolloin olin varma, että suurin osa klaanista kuuli, mitä hän sanoi. Vaikken aivan täysin ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti, äänenpainosta päätellen se ei ollut mitään mukavaa Viimajalasta. Olin kuitenkin automaattisesti Aamusammaleen puolella, kun kuulin muutaman hyväksyvän hymähdyksen nousevan kissajoukosta hänen sanojensa jälkeen. Samaan aikaan huomasin, kuinka Juuriturkki asteli harppoen kireästi pois puolikaaresta ja suoraan sotureiden pesään. Miksiköhän hän lähti?
”Aamusammal, säästä sanasi”, nyt puhui puolestaan Vaahterakasvo. Kolli katsoi vakavalla ilmeellä äsken puhunutta naarasta. ”Sinulla ei ole mitään oikeutta lietsoa vihaa. Meillä kaikilla on varmasti eriäviä mielipiteitä Viimajalasta, mutta niiden esittämisen aika ei ole nyt.”
Vilkaisin emoa, jonka kasvoilla oli nyt kireä ilme, kun hän seurasi varapäällikön ja Aamusammaleen välistä lyhyttä keskustelua. Olin niin täynnä ärsyyntyneisyyttä ja omituisista reaktioista seurannutta hämmennystä, etten edes yrittänyt ymmärtää emon ilmeen syytä. Minun oli parempi vain seurata hiljaa, mitä tässä kokouksessa vielä tapahtuisi.
”Vaahterakasvo on oikeassa”, Jokitähti sanoi, ottaen huomion takaisin itseensä. ”Tunteet kuohuvat itse kullakin, mutta niistä on parempi keskustella kokouksen jälkeen. Nyt pyydän, että kuuntelette loppuun, mitä minulla on sanottavana.”
Se riitti hiljentämään klaanin.
”Koska Viimajalka erosi itse klaanista, ilmoittaen siitä minulle, häntä ei tule kohdella luopiona, jos hänet sattuu kohtaamaan. Ymmärtäkää tämä. Mutta, koska hän lähti rangaistuksensa ollessa edelleen voimassa, hän ei ole enää tervetullut takaisin Tuuliklaaniin. Viimajalka tietää tämän, ja järkevänä kissana hän tuskin enää haluaa palata takaisin, mutta jos näin koskaan käy, teidän tulee ajaa hänet pois. Hän on nyt erakko, ja sellaisena häntä tulee kohdella, mutta teillä ei ole oikeutta hyökätä ensin kohdatessanne. Me olemme järkikissoja, joten toivon, että tämä on selvä kaikille”, Jokitähti sanoi, ja katsoi klaanilaisiaan tiukasti kuin pentulaumaa. Kun hänen katse kulki minun kohdalta, nyökkäsin napakasti. ”Toivon myös, että tänne jäisi kunnioitusta ja hyviä muistoja Viimajalasta negatiivisten mielipiteiden ja solvaamisten sijaan. Ja muistakaa kohdella hänen jälkeläisiään kuin ketä tahansa muutakin kasvavaa täyttä klaanilaista. He eivät ole syyllisiä mihinkään näistä asioista, eikä heitä tule syyttää suotta tai katsoa pikkumaisesti ohi kulkiessa.”
Lumitassu ja Pilvitassu katsahtivat meidän suuntaan, samoin Huomenvälke. Kahden oppilaan katseissa oli mitäänsanomaton ilme, mutta Huomenvälkkeen katseesta paistoi lempeys. Puhuiko Jokitähti minusta ja Virtapennusta kun saimme yllättäen huomiota osaksemme? En ollut varma mitä sana jälkeläinen tarkoitti, mutta mieleeni syntyi olettamus, että se tarkoittaa jonkun pentua.
”Jään kaipaamaan Viimajalkaa, ja tulen kunnioittamaan hänen muistoaan. Tehkää tekin niin”, Jokitähti sanahti. ”Kokous on päättynyt.”

Nimi: Zare

21.04.2019 22:36
____________________________________________________________________

Nimi: Zare

16.04.2019 19:32
Savuturkki// 9kp, 8kp
Viimajalka// 60kp, 60kp
Lumitassu// 21kp, 26kp
Vaahterakasvo// 40kp
Hakkitassu// 60kp

Nimi: Lumitassu

14.04.2019 23:19

Istuskelin aamupäivällä sisareni vierellä tuoresaaliskasan lähellä. Ympärillämme Tuuliklaanin kissat olivat jakautuneet ryhmiin juttelemaan. Tämä ei kuitenkaan ollut tavallista kieltenvaihtoa. Kaikilla oli sama puheenaiheita: Viimajalka. Hiekanruskea naaras oli kadonnut salaperäisesti. Muistin nähneeni hänen juttelevan veljensä, minun mestarini Juuriturkin kanssa kokoontumista edeltävänä iltana. Sen jälkeen en ollut nähnyt häntä kertaakaan. Viimajalan tämän hetkisestä tilanteessa ei ollut kehumista. Hän ei saanut poistua leiristä, hän oli joutunut antamaan tyttärensä Pähkinänkuonon kasvatettavaksi, ja hänellä oli joukko muitakin rajoituksia. Mietin olisiko hän lähtenyt klaanista… vapaaehtoisesti? Olisiko hän lähtenyt Myrskyklaaniin. Ei, sillä Viimajalka oli uskollinen vain Tuuliklaanille, siitä asiasta huolimatta. *Asiasta jonka minä tiedän. *
Pilvitassu puolestaan ei tiennyt, ja se oli minusta vain hyvä asia. Suupaltti sisareni olisi kertonut asian kaikille jotka eivät sitä tienneet ja hän ei varmasti olisi osannut esittää asiaansa tahdikkaasti ja järkevästi. Ruskeanvalkoinen naaras kuitenkin oli ymmärtänyt että minä tiesin mistä oli kyse, ja kärttikin tietoa jatkuvasti.
”Voisitko viimein kertoa mistä on kyse, sillä en tajua yhtään mitään.” Pilvitassu käänsi sinisen katseensa minuun. Huokasin. Kai se olisi tässä vaiheessa kerrottava, sillä jos Pilvitassu ei kuulisi asiaa minulta, hän etsisi tassuihinsa jonkun toisen kissan.
”Hyvä on, mutta et sitten lavertele kellekään, vaikka tämä asia on yleisesti ottaen kaikkien tiedossa,” aloitin varovaisesti ja muistelin mitä olin kuullut mestariltani. ”Oletko koskaan miettinyt kuka on Viimajalan pentujen isä? Et varmaankaan.” Pilvitassun korvat olivat nousseet tarkkaavaiseen pystyyn. Jatkoin hieman varmemmin.
”Asia on niin, että Vuonapennun ja Virtapennun isä on myrskyklaanilainen. Tämän tähden Jokitähti antoi Viimajalalle ne rajoitukset, jotka sinäkin tiedät.” Tämän lausuessani Pilvitassun ilme oli suoraan sanottuna äimistynyt. Hetken ajaksi hän jäi sanattomaksi, mikä oli Pilvitassun tapauksessa hyvin harvinaista.
”Tietävätkö Vuonapentu ja Virtapentu…” sisareni kysyi saatuaan puhekykynsä takaisin. Vilkuilin ympärilleni nähdäkseni olivatko muut huomanneet mistä me puhuimme. Eivät olleet. He keskittyivät puimaan Viimajalan katoamista. *Miksiköhän Jokitähti ei ole tehnyt mitään? Tai edes ilmoittanut mistä on kyse.* Katseeni osui varapäällikkö Vaahterakasvoon. Vaalea, mustaraitainen kolli näytti hyvin surulliselta. Hän oli ollut Viimajalan hyvä ystävä.
”Eivät he tiedä, ellei Pähkinäkuono ole kertonut heille,” vastasin siskoni kysymykseen. Hän näytti päässeen ensijärkytyksestä jo yli. Hänellä oli tapana yli reagoida kaikkeen, mutta tämän minä saatoin ymmärtää.
”Uskotko, että hän lähti vapaaehtoisesti? Vaikka Pähkinäkuono hoitaakin Vuonapentua ja Virtapentua, he ovat silti hänen pentujaan.” Pilvitassu raapaisi kynsillään maata. ”Minä en koskaan hylkää omia pentujani.”
Nyt minun vuoroni järkyttyä. ”Pilvitassu… olemme olleet hädin tuskin kuun oppilaita. Olet ihan liian nuori miettimään tuollaisia asioita.”
Sisareni katsoi kaukaisuuteen. ”Niin olenkin, mutta en malttaa odottaa sitä päivää kun minulla on oma perhe.” Hän virnisti minulle. ”Etkö sinäkin haluaisi kumppanin ja pentuja, Lumitassu?”
Jäin miettimään kysymystä. Pentuna ollessa olin tietenkin ajatellut haluavani pentuja sitten isona, mutta asia oli muuttunut. Nyt minua lähinnä inhotti ajatus joutua jumiin pentutarhaan joukko pentuja ympärilläni. Kiitos ei. Minulla on muita tulevaisuudensuunnitelmia. Olin vastaamassani Pilvitassulle, kun kuulin Pitkäkiveltä tutun kokoushuudon. Kun kaikki olivat kerääntyneet kiven ympärille, siniharmaa päällikkö aloitti: ”Minulla on teille kaikille tärkeää, joskin ei kovin iloista asiaa. Asiani koskee Viimajalkaa"
Istuskelin aamupäivällä sisareni vierellä tuoresaaliskasan lähellä. Ympärillämme Tuuliklaanin kissat olivat jakautuneet ryhmiin juttelemaan. Tämä ei kuitenkaan ollut tavallista kieltenvaihtoa. Kaikilla oli sama puheenaiheita: Viimajalka. Hiekanruskea naaras oli kadonnut salaperäisesti. Muistin nähneeni hänen juttelevan veljensä, minun mestarini Juuriturkin kanssa kokoontumista edeltävänä iltana. Sen jälkeen en ollut nähnyt häntä kertaakaan. Viimajalan tämän hetkisestä tilanteessa ei ollut kehumista. Hän ei saanut poistua leiristä, hän oli joutunut antamaan tyttärensä Pähkinänkuonon kasvatettavaksi, ja hänellä oli joukko muitakin rajoituksia. Mietin olisiko hän lähtenyt klaanista… vapaaehtoisesti? Olisiko hän lähtenyt Myrskyklaaniin. Ei, sillä Viimajalka oli uskollinen vain Tuuliklaanille, siitä asiasta huolimatta. *Asiasta jonka minä tiedän. *
Pilvitassu puolestaan ei tiennyt, ja se oli minusta vain hyvä asia. Suupaltti sisareni olisi kertonut asian kaikille jotka eivät sitä tienneet ja hän ei varmasti olisi osannut esittää asiaansa tahdikkaasti ja järkevästi. Ruskeanvalkoinen naaras kuitenkin oli ymmärtänyt että minä tiesin mistä oli kyse, ja kärttikin tietoa jatkuvasti.
”Voisitko viimein kertoa mistä on kyse, sillä en tajua yhtään mitään.” Pilvitassu käänsi sinisen katseensa minuun. Huokasin. Kai se olisi tässä vaiheessa kerrottava, sillä jos Pilvitassu ei kuulisi asiaa minulta, hän etsisi tassuihinsa jonkun toisen kissan.
”Hyvä on, mutta et sitten lavertele kellekään, vaikka tämä asia on yleisesti ottaen kaikkien tiedossa,” aloitin varovaisesti ja muistelin mitä olin kuullut mestariltani. ”Oletko koskaan miettinyt kuka on Viimajalan pentujen isä? Et varmaankaan.” Pilvitassun korvat olivat nousseet tarkkaavaiseen pystyyn. Jatkoin hieman varmemmin.
”Asia on niin, että Vuonapennun ja Virtapennun isä on myrskyklaanilainen. Tämän tähden Jokitähti antoi Viimajalalle ne rajoitukset, jotka sinäkin tiedät.” Tämän lausuessani Pilvitassun ilme oli suoraan sanottuna äimistynyt. Hetken ajaksi hän jäi sanattomaksi, mikä oli Pilvitassun tapauksessa hyvin harvinaista.
”Tietävätkö Vuonapentu ja Virtapentu…” sisareni kysyi saatuaan puhekykynsä takaisin. Vilkuilin ympärilleni nähdäkseni olivatko muut huomanneet mistä me puhuimme. Eivät olleet. He keskittyivät puimaan Viimajalan katoamista. *Miksiköhän Jokitähti ei ole tehnyt mitään? Tai edes ilmoittanut mistä on kyse.* Katseeni osui varapäällikkö Vaahterakasvoon. Vaalea, mustaraitainen kolli näytti hyvin surulliselta. Hän oli ollut Viimajalan hyvä ystävä.
”Eivät he tiedä, ellei Pähkinäkuono ole kertonut heille,” vastasin siskoni kysymykseen. Hän näytti päässeen ensijärkytyksestä jo yli. Hänellä oli tapana yli reagoida kaikkeen, mutta tämän minä saatoin ymmärtää.
”Uskotko, että hän lähti vapaaehtoisesti? Vaikka Pähkinäkuono hoitaakin Vuonapentua ja Virtapentua, he ovat silti hänen pentujaan.” Pilvitassu raapaisi kynsillään maata. ”Minä en koskaan hylkää omia pentujani.”
Nyt minun vuoroni järkyttyä. ”Pilvitassu… olemme olleet hädin tuskin kuun oppilaita. Olet ihan liian nuori miettimään tuollaisia asioita.”
Sisareni katsoi kaukaisuuteen. ”Niin olenkin, mutta en malttaa odottaa sitä päivää kun minulla on oma perhe.” Hän virnisti minulle. ”Etkö sinäkin haluaisi kumppanin ja pentuja, Lumitassu?”
Jäin miettimään kysymystä. Pentuna ollessa olin tietenkin ajatellut haluavani pentuja sitten isona, mutta asia oli muuttunut. Nyt minua lähinnä inhotti ajatus joutua jumiin pentutarhaan joukko pentuja ympärilläni. Kiitos ei. Minulla on muita tulevaisuudensuunnitelmia. Olin vastaamassani Pilvitassulle, kun kuulin Pitkäkiveltä tutun kutsuhuudon. Klaanin kissojen keräännyttyä kiven ympärille, Jokitähti aloitti: "Minun täytyy kertoa teille kaikille tärkeä, joskaan ei kovin iloinen asia. Asiani koskee Viimajalkaa. "


Nimi: Savuturkki

12.04.2019 13:56
Muutama auringonnousua myöhemmin Riikkitassun ja Korretassun soturinimitykset tulivat puhdistavana tuulenpuuskauksena. Saatoin viimein hengittää hermoilematta, että pilaisin oppilaani mahdollisuudet toimia kunnollisina soturina, koska omien kokemuksieni mukaan. Seuraava haaste edessäni seisoisi tuttu kolli, jota en kautta Tähtiklaanin tahtonut aiheuttaa harmia, jos en pystyisi toimimaan kunnollisesti hänen seurassaan. Nyt kuljin juuri tämän tummanruskea turkkinen kollin kannoilla tämän veljen Vaahterakasvon ja muutaman muun kissan seuraan.
”Jokos täällä aletaan olemaan valmiita?” Tammiviilto kysyi osoittaen kysymyksen meille kaikille.
”Taitaa olla valmistautuminen vielä hieman vaiheessa”, sanoin hymyilin, kun olin ensin pienesti tervehtinyt ja katselin Koivupennun peseytymistä. Olin varma, että hymyilin sisäisesti järjettömän leveästi.
”Koivupentu osaa välillä olla varsin itsepäinen”, Huomenvälke selitti nuolaisujen lomasta.
”Mutta itsepäisyys on myös hyväksi”, Varpusmyrsky huomautti heti perään. Hymähdin iloisesti Varpusmyrskyn kommetista ja katsoin, kun Koivupentu kohotti ylpeästi leukaansa.
”Totta sekin. Liika itsepäisyys sen sijaan…”, Huomenvälke naukaisi ääntään hiljentäen ja päästi viimein pentunsa vapaaksi otteestaan.
”Kukakohan mestarikseni tulee?” naaras mietti into silmissään säihkyen. Rukoilin, että kuka ikinä tämän pennun mestariksi tulisi. Tulisi naaraan matka soturiksi vähemmän traumaattinen kuin omani.
”Kohta se selviää”, Tammiviilto vastasi ottaen kaikkien huomion ja viittoi hännällään Pitkäkiven suuntaan, jossa Jokitähti valmistautui hyppäämään korkealle kivelle.

Seuraavana päivinä tuli muutama lisänimitystä oppilaiksi. Ajan, jonka olin ajatellut yrittää luoda syvempää suhdetta Tammiviillon kanssa, mutta hän oli yksi onnekkaista sotureista, joka sai yhden nimitetyistä oppilaista. Tietysti oli iloinen, mutta nyt tajusin, kuinka vähän tekemistä itselläni olisi ilman oppilasta. Kesti muutama partio ja pitkät huokaukset ennen kuin päätin kiertää leirissä klaaninvanhempien luona, josta vähitellen kohti kuningattarien ja pentujen luokse. Hakien tukea yleisesti elämään ja kuningattaren elämästä. Joka kerta poistuessani kuningattarien luota, olin varma, että en ikinä tulisi olemaan kuningatar tai huolehtimaan pennuista.

Nimi: Hakkitassu

07.04.2019 17:24
Partioon sinä aamuna olimme lähteneet minä, Juuriturkki, Lumitassu sekä Piikkiturkki vastanimetyn oppilaansa Koivupennun -anteeksi, siis Koivutassun- kanssa. Hopeanvärinen naaras oli intoa täynnä ja pirteä kuin peipponen -syystäkin! Uutena oppilaana on aina niin kuin keväthuumassa loikkiva kaniini, innoissaan kaikesta uudesta ja pinkomassa suuntaan jos toiseen. Piikkiturkilla tuntui olevan tassut täynnä työtä ilkikurisen naaraan hillitsemisessä. Vilkuilin emoani aina välillä, mutta yritin käyttäytyä mahdollisimman normaalisti ja rennosti, niinkuin käyttäytyisin kenen tahansa soturin kanssa. Olinhan jo vanhempi oppilas, ei minulla ollut syytä yrittää esittää omalle emolleni. Vaikka tassuni hieman tärisivätkin, vakuutin itselleni että se ei johtunut kuvitellusta “esiintymisjännityksestä” vaan yksinkertaisesti vain siitä että sulava lumi oli vielä kylmää. Mutta rehellisesti sanottuna en ikinä ole ollut hyvä valehtelemaan, en edes itselleni.
“Koivutassu, jätä se variksen sulka rauhaan ja koita pysyä tahdissa!” Piikkiturkki naukaisi äkäisesti.
Koivutassu jätti heti mustan kanervassa roikkuvan sulan ja loikki kiireesti joukkomme perään pitkillä jaloillaan.
“Anteeksi,” Koivutassu pahoitteli.
Minä käänsin katseeni takaisin eteenpäin, mestariani kohti, ja jouduin siristelemään silmiäni auringon hohkatessa taivaalla. Hiirenkorva oli jo selvästi täällä - aurinko paistoi kirkkaasti, ja vielä pahemmaksi kaiken teki helmiäinen lumi joka heijasti kaiken valon suoraan silmiin vielä kymmeniä kertoja kirkkaampana kuin se alunperin oli. Silmät sirrillään koitin kohdistaa huomiotani enemmän tassuihini ja korviini, jotta edes jollain tavalla havainnoisin ympäristöäni enkä kaatuisi heti ensimmäiseen kaninkoloon. Eipä askellus edelleenkään kaikkein tasaisinta ollut, mutta pidin häntääni takana ja koitin pysyä pystyssä. Astelimme nummilla korkeammalle alueelle, jossa lumesta jossain kauempana pilkisti pari piskuista puuta ja siellä täällä vänkyröitä pensaita. Pajuja, jotka nummen tuulisessa maastossa olivat kasvaneet enemmän maatamyötäilevämmiksi ja sillä tavalla vinosti että näytti siltä niinkuin jokin olematon myrskytuuli puhaltaisi niitä koko ajan Jokiklaanin reviirin suuntaan, ja niissä kasvavat pajunkissat toivat viherlehden yhä vain enemmän näkyviin. Täällä lumi oli paikoin sulanut, jättäen ikäänkuin päinvastaisia lampia joissa kuopassa on kuivaa maata. Muuten lumi oli enimmäkseen ohuen ja peilikirkkaan jään peitossa - kun lumi päivällä osittain sulaa vedeksi, ja yöpakkasten tullessa jäätyy taas uudelleen, saa se itselleen pinnan joka tekee siitä vaikean juoksupohjan sekä riistalle että myös klaanilaisille. Vedin kynteni ulos astuessamme kantohangelle, ja pienenpieni kirskahdus kuului kun tarrasin niillä jäähän.
“Hei, Kielolumi?” kysyin, silmät edelleen melkein ummessa, “Menemmekö me tuonne pensaikkoon?”
Näin avoimessa maastossa jänikset näkyivät kuin kettu hiirilauman seasta, ja tiesivät sen hyvin itsekin. Jos riistaa täällä olisi, se olisi piilossa.
Kielolumi nyökkäsi. “Voisimme hyvinkin mennä sinne päin. Ei tassutella kuitenkaan suoraan sinne, vaan tuon lähimmäisen pajukon luokse. Me olemme täällä yhtä hyvin esillä kuin jäniksetkin.”
Mestari kääntyi minua kohti pilke silmäkulmassaan. “Eivätkä jäniksetkään nyt niin tyhmiä ole että näkevät kissan avoimella hangella ja ajattelevat sen luultavasti vain olevan kävelyllä.”
Nyökkäsin ja kipitin lähimmän pajukon luokse. Kasvein ympäriltä lumi sulaa yleensä ensimmäisenä, joten luisuin lumista kielekettä alas pienelle aukiolle. Omalla tavallaan se oli myös luola, sillä tassujeni koskettaessa kuivaa maata olivat oksat jo pääni yläpuolella selvänä kattona. Oksien tuomasta varjosta en osaisi kiittää tarpeeksi, sillä ne siivilöivät auringonvalon niin että pystyin taas katselemaan ympärilleni.
“Onko okei että lähden täältä?” kuiskasin Kielolumelle joka oli tullut lähemmäs mutta piti jalkansa edelleen hangella.
Mestari nyökkäsi vastaukseksi, ja minä hivuttauduin pajun varsien väliin, nuuskien ilmaa mahdollisten saaliideen varalta. Halusin saada hyvän saaliin, vaikka jonkin ison jäniksen. Oikein muhkean. Hoikkana ja ohutturkkisena oksien yli ja ali loikkiminen sujui luontaisesti ja ongelmitta. Välillä kuollut nurmi ja kuivunut sammale osui tassujeni alle, mutta enimmäkseen astelin juurien päällä. Raidallinen turkkini ja hiljainen väijymiseni kasviston lomassa sai minut tuntemaan itseni kuin myyttisen Tiikeriklaanin soturiksi. Lampisilmän kertomat tarinat muinaisista klaaneista olivat jännittäneet ja viihdyttäneet pentuna, ja vaikka nyt niiden ajatteli olevan vain hassuja taruja, oli niissä silti viihdykettä vanhemmallekkin kissalle. Pysähdyin, ja haistoin ilmaa. Siinä oli jokin vieno tuoksu. Hajoavia lehtiä, pajun pöly, Tuuliklaanin ominaistuoksu… ja kaniini! Tarkensin kaikki aistini saadakseni selville saaliin tarkemman olinpaikan. Nuuskin ilmaa tarkemmin, ja pelkäsin jo kadottavani vainun kuivan ruióhon hajun sekaan. Otin varovasti kaksi askelta vasemmalle kaartaen, mutta hajun tarkempi paikka jäi mysteeriksi. Enemmän oikealle, varvun ohi, korvat hörölle - rapsahdus. Ääni sai hännänpääni värähtämään tahattomasti. Venytin kaulaani rapsahduksen alkuperää kohti ja nuuskin kiihkeästi. Kyllä, se oli selvästi kaniini. Nostin varovasti oikean jalkani edessäni kohoavan oksan yli - se oli suunnillen rintani korkeudella, mutta olin mahdollisimman varovainen ja mielestäni pääsin sen yli hyvin suurempaa huomiota kiinnittämättä. Pidin katseeni kaniinin kuvitellussa suunnassa pujotellessani pensaiden välistä. Pian silmiini osui harmaanruskea karvapallero ja mieleni teki hihkaista omalle onnistumiselleni. Pensaikossa juokseminen olisi kummallekkin tuskaista, mutta kaniini saattaisi onnistua siinä paremmin, olihan se pienikokoisempi. Jos hyökkäisin sen kimppuun tietystä suunnasta ja tarpeeksi nopeasti, saattaisin saadakin sen kiinni. Ja jos en saisi, saalis oli kuitenkin sen verta pensaikon reunassa että se varmaan pinkaisisi pakoon aukealle eikä suinkaan tiheään oksistoon, jolloin voisin hyvin juosta sen kiinni. Asettelin itseni oikeaan asentoon, ja nostin häntääni oksien alta. Jalat valmiina ponnistukseen. Kaniini käänsi päätään, nousi puputtamaan yhden verson ja syöksy pensaasta. Vasemman etutassun yksi kynsi ehti tarttua pitkäkorvan lihaksikkaaseen takajalkaan, mutta se pinkaisi jäistä kielekettä ylös suunnilleen samalla vauhdilla kuin olin itse pensaikosta tullut. Tassuni törmäsivät valkoiseen seinämään ja kuivuneen kasvien pölyn noustessa hurja takaa-ajo alkoi. Pensaikon varjojen jälkeen hangen heijastama valo oli sokaiseva. Sokeana jouduin jahtaamaan kaniinia aluksi vaiston varassa, kunnes sain luomieni välistä näölleni pienen kaistaleen. Maa oli jäinen, liukas ja aukea, mutta meillä molemmilla oli valttikorttinamme vahvat kynnet. Kaniini oli tosin jo haavoittunut, näin sen vuotavan verta, joten uskoin voittavani erän. Jostain kauempaa Juuriturkki ja Koivutassu olivat tulossa kohti, varmistaakseen saaliin kiinnisaannin. Harmaa pallero esitti älykästä ja teki täyskäännöksen. Liukkaalla jäällä lipsuminen ve sen aikaa, ja itse minun tarvitsi vain hiukan poiketa suunnasta lähteäkseni juoksemaan vinosti sitä kohti. Tunsin jo varpaideni nirskuvan jäätä vasten, pidon pettävän, joten päätin ottaa riskin. Nyt tai ei sitten koskaan. Uhkarohkea loikka osoittautui juuri ja juuri sopivan pätkäksi jotta sain tarrattua kaniinia yhdellä tassulla. Läimäys hidasti sitä, jolloin parin loikan avulla olin jo sen niskassa. Napakan puraisun jälkeen kiitin Tähtiklaania riistasta, ja silmiäni siristellen etsin Kielolunta.
“Vau, en edes tiennyt että olit siellä pensaikossa!” Koivutassu hihkaisi, kun kipitti jääpinnan poikki.
“Eipä tiennyt kaniinikaan,” naurahdin itse.
“Olisin minäkin kyllä sen saanut,” Koivutassu naukui.
Nyökkäsin. Koivutassu vaikutti kyllä sen verran ketterältä ja nopealta juoksijalta että uskoin hänen saavan töpöhännän kiinni ongelmitta, vaikka sitten peilikirkkaalla hangella.
“No niin,” maukui Juuriturkki, “ paljon saalista ei vaikuta nyt tulevan. Meidän taitaa olla paras palata leiriin tämän ja parin muiden nappaamien myyrien ja yhden linnun kanssa.”
Piikkiturkki asteli kauempaa perässä.
“Jep, viekää te vain nuo leiriin. Minä ja Koivutassu käymme vielä harjoitteluaikealla ja kierrämme lopun reviirin”, kellertävä naaras naukui.
Minä kaappasin kaniinini, ja katsoin Kopivutassun pinkovan jo eteenpäin hangen pinnalla. Välillä naaraan tassut luistivat, mutta tuulen vimmalla hän pinkoi.
Emoni ravisti päätään.
“Voi ketunläjät - ei sitten hetkeäkään aloillaan,” hän mutisi kun lähti oppilaansa perään.

Saapuessamme leiriin pystyin aistimaan muutoksen mielialassa. Jotain oli tapahtunut. Ensimmäinen aavistukseni oli Lampisilmässä. Klaaninvanhin oli ollut parantajanpesässä jo pidemmän aikaa. Ei kai nyt vain…
Ensimmäisenä mielessäni olivat kuvat Lampisilmän valvojaisista. Joutuisin painamaan kuononi kuolleen kollin kylmää kylkeä vasten. Ajatus puistatti. Vaikka Lampisilmä oli minulle rakas, tai ehkä juuri siksi, ajatus kuolleesta Lampisilmästä ällötti minua. Mitä jos jäätyisin paikalleni? Mitä jos jähmettyisin kauhusta? Sitten muut pitäisivät minua töykeänä. Tunsin muiden tuhahdukset jo lämpiminä niskassani, heidän surulliset ja turhautuneet katseensa. Kyyneleet ja surutuoksu, pettymys. He katsoisivat minua. Minua tönittäisiin.
“Hakkitassu, liiku nyt!” he sanoisivat. Ja minä yrittäisin. Liikkuisin niin isoin askelin kuin pystyn. Painoittaisin lihaksiani liikkumaan. Nostaisin jalkaa, mutta mikään ei liikkuisi. Se tunne kun pystyy kuulemaan oman hengityksesnä, se kun hengitys on kaikkein suurin ja kovin ääni maailmassa. Vinkuva, kiihtyvä hengitys jota ei voi hallita ja keho joka liikkuu yhtä paljon kuin edessä oleva ruumis.
“Hakkitassu, liiku nyt”, ne sanoisivat, tönisivät.
“Hyvästele! Hakkitassu, liiku nyt!”
“Hakkitassu, liiku nyt.”
Tuo ääni tulikin pääni ulkopuolelta. Pehmeä töytäisy lapaan, jotain ihan muuta kuin mielikuvituksen suoma ruhjonta. Valkoinen ja pehmeä tassu töytäisi vielä kerran.
“Hakkitassu, oletko kunnossa?”
Vilkuilin varovasti Kielolunta.
*Olen*, ajatukseni sanoivat, mutta suu ei sanonut perässä. Kieli oli jumissa, samoin kuin leuat joiden välissä kaniini oli.
*Puhu, linnunaivo!*
Toruminen ei tuntunut auttavan. Nyt korvani tärisivät.
*Tähtiklaanin tähden et sinä voi taas vetää asiasta näin isoa numeroa! Avaa suusi senkin ristihuuli!*
Tunsin Kielolumen hännänpään koskettavan selkääni.
“Hei, kaikki on nyt hyvin. Lähdetäänpäs liikkeelle.”
Vedin syvään henkeä ja nostin yhden tassun Kielolumen kehotuksen mukaan. nyt ei tarvinnut puhua, nyt käveltiin. Muistutin itseäni komennon olevan kävelemisestä, ei puhumisesta, joten jähmettyneistä leuoista ei tarvinnut nyt kantaa huolta. Kolme askelta, neljä askelta, viisi, kuusi, seitsemän, yksi kerrallaan. Pidin huolta että laskin jokaisen askeleen saalikasalle asti, ja pysähdyin sitten laskeani kaniinin paikalleen. Kielolumi oli jo astellut muualle. Valitsin kasasta hyvän oloisen punarinnan, ja lähdin parantajan pesää kohden. Kaksikymmentäkolme, kaksikymmentäneljä… pidin pelon poissa laskemalla. Pesin nopeasti tassuni ennenkuin astuin sisään parantajan pesään.
“Tervehdys, Hiirikuono,” mutisin punarinta suussani.
“Onko… Onko Lampisilmä täällä?”
Tunsin ääneni säröilevän. Maa tärisi jossain allani, ja katse ei tahtonut tarkentaa. Ilma kulki kovaa, säröilevästi ja kipristelevänä kuonosta keuhkoihin ja sitten taas ulos. Se ääni oli paljon kovempi kuin muistin.
“On, on hän täällä. Tuolla nurkassa, jos haluat tervehtiä,” Hiirikuono naukaisi osoittaen häntäänsä kanervapedille jossa vanhin näköjään tuhisi, kyljet kohoillen. Maa teki äkkikäännöksen, niinkuin se oltaisiin vetäisty suoraan altani, ja apaattinen helpotus rojahti päälleni kuin myrskyaalto. Laskin punarinnan pedin viereen ja kosketin valkeaa harmaata kylkeä hännänpäälläni.
“Tervehdys Lampisilmä, kuuletko sinä minua?” kähisin.
Klaaninvanhin yskähti ja raotti silmiään. Harmaan kollin ääni oli heiveröinen tuon maukuessa, ja rintaani kirpaisi kun pystyin juuri ja juuri saamaan äänestä selvää.
“Hakkitassuko se siinä?”
“Kyllä, minähän se,” nauahdin hiljaa. nostin korvani pirteämpään asentoon ja pyörähdin ympäri muistaessani tuomiseni.
“Ja - ja toin sinulle - toin sinulle hiukan syötävää kun kävimme partiossa ja saalistamassa.”
Tönäisin linnun Lampisilmän luokse ja aloin hiukan nyppimään sen siipisulkia. Ajattelematta, refleksinomaisesti - varmaankin mieleni kireydestä johtuen.
“Valitsin kasan parhaimman punarinnan. Koivupennusta on muuten tullut oppilas - samoin Minttupennusta, Sointupennusta ja Nurmipennusta. Koivutassu oli mukanamme tänään partiossa. Hän on nyt Piikkiturkin mukana kiertämässä rajoja. Tai no siis, varmaan sinä jo kaikki oppilasnimitykset tiesitkin. Olit varmaan mukana katsomassa, ainakin Nurmitassun nimitystä jos et nyt muiden.”
Alkoi tuntua jo että höpötin liikaa. Lampisilmä nosti päätään ja otti nykimäni linnun itselleen.
“En minä kauheasti jaksa pesästä poistua,” Lampisilmä huokaisi. “Kiitos tästä, todella huomaavaista.”
Kollin hengitys rohisi, epämukavalla ja karkealla tavalla. Olin joskus pentuna tottunut Lampisilmän kuorsaamisen tapaiseen lämpimään rohinaan, mutta tämä oli erilaista. Ainakin minusta tuntui siltä.
“Hei, Lampisilmä. Tietysti minä tulin. Sinä olet minulle todella tärkeä.”
Minua kadutti ääneni heikkous. Se värisi. Ja tiesin että Lampisilmä huomaisi sen, ja hän päättelisi minun pelkäävän hänen kuolemistaan. Värisevä ääneni muistutti klaaninvanhinta siitä että hän oli poistumassa.
“Sinä olit aina sellainen pentu että istuit mieluummin kuin teit mitään hyödyllistä,” Lampisilmä maukaisi leikkisästi.
“Istuit pitkään, ja pyysit minua kertomaan niitä tarinoita Leijonaklaanista ja muista. Enhän minä olisi niitä huvikseni ruvennut sepittämään, kun sellainen saa minut tuntemaan itseni niin lapselliseksi ja vanhaksi, mutta kun sinä ja muut katsoitte niin silmät suurina että enhän minä voinut kieltäytyä.”
Harmaa vanhin käänsi sinivihreät silmänsä minuun.
“Sinun lempparisi oli se missä Tiikeriklaanilainen pieni soturi hyppää kallion kielekkeeltä niin korkealle että hän saa jättiläiskotkan kiinni ilmasta.”
“Niin se!” naurahdin, “Se oli aina yhtä jännittävä minun mielestäni. Varmaan vinguin sinua kertomaan sen seitsemän kertaa peräkkäin silloin yhtenä iltana.”
Lampisilmä kähähti itsekin nauruntapaisesti, ja järsi punarinnan loppuun.
“SInä voit varmaan jo mennä. Ettei vain Kielolumi etsi sinua. Minä todellakin taidan käydä takaisin lepäämään,” klaaninvanhin mutisi, jonkinlainen melankolia äänessään, “Noita takajalkoja kun sen verta särkee.”
“Selvä, minä varmaan siis lähden.”
Parantajan pesän suuaukolla Hiirikuono tassutteli vielä viereeni, huolestunut ilme kasvoillaan.
“Kuulitko hänen äänensä?” parantaja naukui hiljaa.
“Olen pahoillani sanoessani tämän, mutta se on paljon heikompi kuin eilen tai aikaisemmin päivällä.”
Nielaisin kurkkuuni juuttuneen näkymättömän, umpijäisen myyrän.
“Selvä - uh - minä -”, ääneni oli särisevä ja odotettua korkeampi, “- minä tulen siis vähän myöhemmin vielä.”
Hiirikuono asteli takaisin yrttien luokse, ja minä ulos pesästä.

Klaanilaisten välillä kävi kova kuhina. Soturit jolkottivat kuningattarien pesälle, supattivat näille jotain, ja kissojen kieliä vaihtaessa näiden koko olemuksesta uhkui tietämättömyys ja kummastus. Suuntasin saaliskasalle ja otin myyrän, samalla koittaen saada kiinni lähistöllä seisoskelevien soturien puheesta.
Kukkaturkin kysyvä ääni, Johon Tammiviillon vastaus kuului: “En minä tiedä, en ole nähnyt häntä leirissä koko päivänä.”
“No eihän hän leirin ulkopuolellakaan voi olla.” Kukkaturkki sipisi takaisin.
“Missä ihmeessä Viimajalka on?”
Viimajalka. Se kuningatar johon en ollut niin paljon keskittänyt huomiota. Jos olin oikein ymmärtänyt, hän oli lähiaikoine saanut jonkinlaisen rajoituksen, niin ettei saanut lähteä leiristä. Minusta tuntui aivan järjettömän tyhmältä. En ikinä kiinnitä tarpeeksi huomiota klanin tapahtumiin, en juuri mihinkään. Onko mieleni kokoajan tosiaan sellaisessa sumussa ettei se ota mitään sisäänsä? En joko reagoi ollenkaan tai sitten reagoin aivan liikaa. Jokin ääni ajatuksissani alkoi taas syyttämään minua tapahtuneesta, vaikka järjen mukaan minulla ei ollut mitään kytkentää asiaan.
*Ethän sinä edes tunne koko kissaa! Minkä takia sinä muka olisit tässä mukana mitenkään? Mokoma omahyväinen, itsekeskeinen mätä haaska!*
Osa ajatuksista kertoo, että kaikki on omaa syytä, toinen puoli haukkuu toista itsekeskeisestä ajattelutavasta. Miten päin vain, Hakkitassu on silti hyödytön, epäonnistunut mätä haaska. Koitin ravistaa möyrivät ja ahdistusta kasvattavat ajatukset pois mielestä, ja keskittyä faktoihin. Etsitään Kielolumi, tehdään joku homma, vieraillaan Lampisilmän luona. Mutta leirin kuhinassa tunsin itsekin jonkinlaisen aukon, ja yksi kysymys kieri supisten kieleltä toiselle: Missä oli Viimajalka.

Nimi: Vaahterakasvo

07.04.2019 12:27
”Voi Koivupentu”, Huomenvälke naukaisi epätoivoisesti, kun huomasi pentunsa tassuttavan suoraan aukion ainoaan kuralätäkköön. ”Nimitysseremoniasi alkaa tuota pikaa, etkä sinä voi näyttää tuollaiselta! Meidän on pestävä sinut nopeasti uudestaan.”
Koivupentu virnisti ilkikurisena, muttei tehnyt elettäkään poistuakseen lätäköstä. Huomenvälke katsahti närkästyneenä vierellään seisovaan Varpusmyrskyyn ja sanoi: ”Sano sinäkin hänelle nyt jotain.”
”Hänhän vain leikkii”, isä vastasi huvittuneena, ”Ja sitä paitsi leikit jäävät pian vähemmälle, kun Koivupennun on keskityttävä koulutukseensa.”
Koivupentu näytti nauttivan isänsä puolustuksesta, muttei tehnyt sitä liian ilmiselväksi. Naaraspentu läikäytti vedenpintaa tassullaan yrittäen napata auringonsäteiden heijastuksia. Se sai lätäkön pinnan väreilemään niin, että heijastukset välkähtelivät kauniisti.
”Niin, mutta eihän kuratassuna voi mennä klaanin eteen!” Huomenvälke tuhahti kumppanilleen ja kääntyi sitten minun puoleeni pyytävä katse vihreänharmaissa silmissä loistaen.
”Vaahterakasvo, olet hänen esikuvansa, hän kuuntelee sinua. Viitsisitkö?”
”Tietenkin”, hyrähdin korvia heilauttaen, ”Koivupentu, sinun tulee kuunnella emoasi. Jos käyttäydyt kuin pentu, sinun oppilasnimityksiäsi voidaan lykätä jopa kuulla!”
”Okei, okei”, Koivupentu kiirehti sanomaan ja loikkasi kuivemmalle kohdalle maata. Huomenvälke askelsi harmaan pennun luo vaivihkaa silmiään pyöräyttäen ja alkoi pesemään tämän tassuja nopeilla nuolaisuilla. Vaihdoimme huvittuneita katseita Varpusmyrskyn kanssa, ja samassa Tammiviilto liittyi seuraamme Savuturkki kannoillaan.
”Jokos täällä aletaan olemaan valmiita?” veljeni kysyi osoittaen kysymyksen meille kaikille.
”Taitaa olla valmistautuminen vielä hieman vaiheessa”, Savuturkki hymyili ensin pienesti tervehtien ja katseli Koivupennun peseytymistä.
”Koivupentu osaa välillä olla varsin itsepäinen”, Huomenvälke selitti nuolaisujen lomasta.
”Mutta itsepäisyys on myös hyväksi”, Varpusmyrsky huomautti heti perään, jolloin Koivupentu kohotti ylpeästi leukaansa.
”Totta sekin. Liika itsepäisyys sen sijaan…”, Huomenvälke naukaisi ääntään hiljentäen ja päästi viimein Koivupennun vapaaksi otteestaan.
”Kukakohan mestarikseni tulee?” naaras mietti into silmissään säihkyen.
”Kohta se selviää”, Tammiviilto vastasi ja viittoi hännällään Pitkäkiven suuntaan, jossa Jokitähti valmistautui hyppäämään korkealle kivelle.

”Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Pitkäkivelle klaanikokoukseen!”
Toiset kissat siirtyivät leirin reunamilta lähemmäksi Pitkäkiveä ja toiset kissat työntyivät ulos pesistä kuulemaan mitä päälliköllä oli sanottavaa. Kun klaanilaiset olivat asettuneet paikoilleen, Jokitähti aloitti:
”Koivupentu on saavuttanut kuuden kuun iän, ja hän on valmis soturioppilaan koulutukseen. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona hän on ansainnut soturinimensä, kutsuttakoon tätä oppilasta Koivutassuksi.”
Koivutassun korvat kohosivat vieläkin korkeammalle – mikäli se oli mahdollista – ja odotti jännittyneenä kuulevansa mestarinsa nimen.
”Koivutassun mestari tulee olemaan Piikkiturkki. Toivon, että Piikkiturkki siirtää kaiken tiedon sinulle”, Jokitähti lausui ja siirsi katseensa Koivutassusta klaaniinsa. Piikkiturkki oli lähellä sotureiden pesää, mutta nousi ylpeänä seisomaan ja asteli muiden kissojen välistä Koivutassun vierelle.
”Piikkiturkki, olet valmis ottamaan oppilaan. Olet saanut hyvää koulutusta Hirvitaipaleelta, ja olet osoittanut olevasi uskollinen ja rohkea. Odotan, että siirrät kaiken tälle nuorelle oppilaalle”, Jokitähti sanoi katsoen suoraan kullankeltaisen naaraan silmiin. Piikkiturkki nyökkäsi uskollisena ja siirsi katseensa sitten vierellään seisovaan Koivutassuun. Koivutassu kohottautui koskettamaan uuden mestarinsa kuonoa omallaan.
”Koivutassu! Koivutassu!”


Seuraavat päivät olivat kuluneet erittäin nopeasti. Minttupentu, Sointupentu ja Nurmipentu oltiin nimitetty oppilaiksi ja heidän mestarikseen tulivat Ukkospilvi, Kukkaturkki ja Tammiviilto. Myös kokoontuminen muiden klaanien kanssa oltiin pidetty muutama auringonnousu sitten, mutta kenelläkään klaanilla ei ollut ollut mitään erikoista ilmoitettavaa.
Aurinko oli hiljalleen nousemassa värjäten taivaanrannan vaaleanoranssiksi. Työnnyin hiljaisin askelin pentutarhan sisäänkäynnistä lämpimään pesään.
”Huomenta rakas”, Varpusviiman ääni kantautui korviini edestäpäin ja pian erotinkin kumppanini makaamassa petillään.
”Huomenta rakas”, vastasin takaisin lempeästi kävellen hänen luokseen. Valkoharmaan naaraan vieressä oli käpertyneenä kaksi pientä pentua – minun pentuni. Mesipentu ja Harmaapentu olivat kasvaneet huimasti ja aika oli kulunut mahdottoman nopeasti heidän syntymänsä jälkeen. Silmänräpäyksessä olisikin heidän oppilasnimityksien aika.
”Nukuitko hyvin?” kysyin.
”Nukuin, kiitos kysymästä. Pennut ovat alkaneet jo nukkua pidempiä pätkiä kerrallaan”, Varpusviima kertoi huojentuneisuutta äänessään.
”Se on hyvä kuulla”, vastasin hieman huvittuneena. ”Kaipaatko jo soturin tehtäviin?”
Varpusviima näytti miettivän hetken vastaustaan.
”Tavallaan. Toisaalta on mukavaa touhuta pentujen kanssa pitkin päivää, mutta toisaalta en malta odottaa, että heidät nimitettäisiin jo oppilaiksi.”
”Ymmärrän. Minä en malta odottaa, että pääsen taas ottamaan sinut kainalooni sotureiden pesässä”, kehräsin. Varpusviiman katse täyttyi rakkaudesta.
”Minullakin on ikävä sitä”, hän myönsi. Hymyilin.
”No, mutta minulla on partiot järjestettävänäni”, mau’uin. ”Nähdään auringonhuipun aikaan?”
”Sopii. Nähdään”, kumppanini kehräsi. Laskeuduin hänen tasolleen koskettamaan tämän pientä mustaa nenää. Nousin sitten seisomaan ja käännyin ympäri lähteäkseni. Matkalla uloskäyntiä kohti vilkaisin aivan ensimmäiselle petille, jossa Pähkinäkuono tuhisi vielä täydessä unessa. Hänen vatsansa vieressä makasi myöskin kaksi pentua. Kyseessä olivat Vuonapentu ja Virtapentu – rakkaan ystäväni Viimajalan pennut, joiden kasvatuksen hän oli joutunut rangaistuksensa vuoksi jättää. Vaikka hänellä oli ollut todella vaikeaa viime aikoina, en todellisuudessa voinut edes kuvitella miltä hänen sisimmässään tuntui. Pudistin päätäni ja jatkoin matkaani ulos pesästä.
Hengitin syvään raikasta ilmaa, jonka pieni yöpakkanen oli saanut aikaan yön aikana. Sotureiden pesällä alkoi jo näkyä pientä liikettä, samoin kuin oppilaiden pesällä. Huomasin kuitenkin liikettä myös toisessa silmäkulmassani, päällikön pesällä. Käänsin katseeni Pitkäkiven suuntaan ja näin Jokitähden siniharmaan turkin. Päällikkö pysähtyi hetkeksi pesänsä suuaukolle katselemaan ympärilleen. Huomatessaan minut, hänen katseensa vakavoitui. Mitähän oli sattunut? Kipitin rivakin askelin päällikköni luo.
”Huomenta. Onko kaikki hyvin?”
”Puhutaan pesässäni”, Jokitähti vastasi paljastamatta mitään. Nyökkäsin vakaasti ja seurasin kollia sisään tämän pesään. Jokitähti asettui istumaan sammalpetilleen ja itse istahdin hänen eteensä.
”Viimajalka jätti Tuuliklaanin”, päällikkö kertoi hetken hiljaisuuden jälkeen. En osannut aluksi tiedostaa hänen lauseensa sisältöä, mutta kun hetken toistelin sitä mielessäni, karu tunne valtasin sisimpäni.
”Mitä? Milloin?” kysyin kiihtyneesti. ”Miksi?”
Vasta nyt tajusin, etten ollut nähnyt Viimajalkaa sotureiden pesässä tänä aamuna herättyäni. Naaras ei myöskään ollut pentutarhassa. Miksi en ollut heti huomannut hänen poissaoloaan? Mieleeni palasi myös muutama päivä sitten käymämme keskustelu, jonka lopuksi hän oli heittänyt vitsin Tuuliklaanista lähdöstä. En ollut ottanut hänen sanomaansa tosissaan.
”Viime yönä. Hän tuli ilmoittamaan siitä minulle itse”, Jokitähti selitti. ”Viimajalalla ei ollut hyvä olla täällä, siksi hän lähti.”
Tuhannet kysymykset täyttivät ajatukseni ja laskin katseeni maahan. Miksi hän ei ollut kertonut päätöksestään minulle? Eikö hän luottanutkaan minuun? Minne hän aikoi mennä? Miksi juuri nyt, kun hän tarvitsi eniten henkistä tukea? Entä hänen pentunsa? Näkisinkö häntä enää koskaan?
”…Viimajalka ei lähtenyt liittyäkseen Myrskyklaaniin, vaan hän on nyt erakko”, Jokitähti herätti minut ajatuksistani ja sai katseeni jälleen nousemaan.
”En minä niin uskonutkaan, Viimajalka on kaikesta huolimatta aina ollut uskollinen Tuuliklaanille. Ei hän missään tilanteessa liittyisi toiseen klaaniin”, huomautin hieman ärtyneesti. En osannut käsitellä kuulemaani ollenkaan, tunsin pulssini kiihtyvän. Olin surullinen ja huolestunut. Ja vihainen itselleni.
”Hän pyysi minua välittämään kiitoksensa sinulle”, Jokitähti avasi suunsa jälleen. Kohtasin hänen vakaan katseensa. Kiitokset? Juuri nyt minusta tuntui siltä etten ollut osannut helpottaa Viimajalan oloa ollenkaan. Hän oli lähtenyt Tuuliklaanista. Lopullisesti. Nousin huterasti seisomaan pystymättä kontrolloimaan ajatuksiani ja tunteitani, saaden tuntemaan itseni heikoksi. Käännyin ympäri, vaikka kuulin sumeita sanoja Jokitähden suusta. En saanut selvää mitä hän sanoi.
”…Teen ilmoituksen klaanille myöhemmin… Sinun pitäisi…. Hoidan partioinnin järjestelyt itse…”
Astuin leiriaukiolle katse maahan pidättyen. Sydäntäni puristi niin kovaa, että pelkäsin pyörtyväni. Katseeni oli epätarkka – en tiennyt johtuiko se kyynelistä vai jostain muusta. Minun oli päästävä pois leiristä. Astelin epävakain askelin leirin uloskäynnille ja kiihdytin juoksuun. Mitä olisin voinut tehdä toisin? Inhottavinta oli etten keksinyt mihinkään kysymykseeni vastausta. Ajatuksieni virratessani minä vain juoksin, juoksin ja juoksin…
Lähetin äänettömän huudon pääni sisällä, ikään kuin toivoen, että Viimajalka kuulisi minut.

Ystävyytemme ei koskaan ollut sellaista, että Viimajalka oli se joka tarvitsi minua...

Minä tarvitsin Viimajalkaa yhtä paljon.

Nimi: Viimajalka

06.04.2019 13:08
”Jokitähti?” kutsuin päällikköä kohteliaasti. ”Sopiiko minun häiritä?”
Ilta oli laskeutunut klaanien reviireiden ylle. Aurinko loisti viimeisiä säteitään taivaalle värjäten sen tumman violetiksi. Ensimmäiset tähdet syttyivät taivaan tummemmalle puoliskolle.
”Sopii”, Jokitähden vastaus kuului tämän pesästä. Kurkistin varovasti sisään suuaukolta. ”Tulenko sinne vai jutellaanko sisällä?”
”Tulen mieluummin sinne”, totesi, ja siirryin istumaan sisäpuolelle. Jokitähti nousi istumaan sammalpedillään.
”Kerro toki asiasi”, hän kehotti. En oikein tiennyt, olisiko minun pitänyt aloittaa pahoittelemalla häiriötä, jonka aiheutin kollikissalle. En oikein tiennyt myöskään, olisiko minun kannattanut kysyä hänen kuulumisiaan ensin, joten päätin välttää mahdollisia epämiellyttäviä hetkiä tai liian pitkää taukoa menemällä suoraan asiaan, josta olin tullut ilmoittamaan.
”Minullahan on ollut tässä viime aikoina aika vaikeaa henkisen hyvinvointini kanssa”, aloitin, kohdaten Jokitähden katseen. Päällikkö nyökkäsi. ”Johtuen siis rangaistuksestani. Olen kovasti yrittänyt parantua ja pyrkiä olemaan soturi, joka laittaa kortensa kekoon klaaninsa eteen niin kuin kuuluukin, tiedäthän, mutta minusta tuntuu, etten ole kykeneväinen tekemään tarpeeksi suurta ryhtiliikettä enää. Eikä Hiirikuono tai Paloniitty pysty antamaan minulle enempää timjamia ennen kuin sitä alkaa kasvamaan lisää, mihin menee ymmärtääkseni vielä useampi kuu.”
”Haluatko siis, että rangaistustasi kevennetään?” Jokitähti kysyi, aavistuksen takakireämmällä ja varautuneemmalla sävyllä kuin millä hän oli puhunut aiemmin. Päällikön katseessa oli jotain, joka sai minut vaihtamaan painoa etutassulta toiselle hermostuneena. ”On totta kai valitettavaa, että et voi hyvin. Mutta tiedät myös varmasti, että –”
”Ei ei, en minä tullut kevennystä pyytämään”, ehätin väliin. ”Rangaistukseni on rikkeen mukainen. Mutta tulin ilmoittamaan, että lähden Tuuliklaanista. En liittyäkseni Myrskyklaaniin tai mihinkään muuhunkaan klaaniin, vaan lähden erakoksi. Olen tullut siihen tulokseen, että se on minun ja ehkäpä kaikkien muidenkin kannalta paras vaihtoehto.”
Siniharmaa kolli hiljeni, ja tämän vakava katse vaihtui yllättyneisyyteen.
”Oletko täysin varma päätöksestäsi?” hän kysyi sitten.
”Olen”, vastasin määrätietoisesti. ”Keskustelin aiemmin Juuriturkin kanssa, ja se varmisti minut valinnastani. Mieltäni ei pysty muuttamaan asian suhteen.”
”Hyvä on sitten”, Jokitähti nyökkäsi. ”Milloin aiot lähteä?”
”Tänä yönä”, vastasin. ”Käyn ensin hyvästelemässä pentuni.” Välillämme oli lyhyt hiljainen hetki. ”Onhan tämä… ok?”
”On se”, päällikkö nyökkäsi. ”Ymmärrän, miksi olet päättänyt valita erakon polun. Mutta olit hyvä soturi ja uskollinenkin, joten jäämme kaipaamaan sinua. Toivon kuitenkin, että sinä ymmärrät, ettei sinulla ole enää paikkaa Tuuliklaanissa, jos päättäisit tulla takaisin. Rikkomuksesi on ja tulee olemaan voimassa, eikä sen vakavuus haihdu.”
Nyökkäsin, ja nousin seisomaan. Tästä hetkestä alkaen olisin siis luopio ja maanpakoon lähtenyt kissa.
”Ymmärrän sen täysin”, sanoin kunnioittavasti. Se ei kuitenkaan estänyt minua tuntemasta pistosta sydämessäni, kun ajatus siitä, etten näkisi pentujani enää, kävi mielessäni. ”Muuta asiaa minulla ei ollut. Pahoittelen aiheuttamastani häiriöstä. Olen poistunut Tuuliklaanin reviiriltä aamuun mennessä.” Jokitähden nyökättyä otin pari askelta pesän sisäänkäyntiä kohti. Ennen kuin lähdin leiriaukiolle, käännyin vielä kuitenkin katsomaan päällikköä silmiin. ”Ja tuota… Voisitkohan kiittää Vaahterakasvoa puolestani, kun näet häntä huomenna? Hän on ollut niin suuri apu minulle, että toivon hänen saavan tietää asian sinun kauttasi. Arvostaisin suuresti, jos välität sen viestin hänelle, koska en aio käydä sotureiden pesässä enää tänä yönä.”
”Vaahterakasvo saa viestisi heti aamusta, pidän siitä huolen”, Jokitähti sanoi nyökäten. ”Pidä huoli itsestäsi, Viimajalka.”
Kiitin päällikköä viimeisellä nyökkäyksellä, jolla myös vastasin hänen toteamukseen.
Autiolla leiriaukiolla rintakehäni täytti uusi, autuas tunne, jota en ollut tuntenut kuihin. Se oli vapaus. Olin vihdoin vapaa poistumaan Tuuliklaanin leirikuopasta, ja ensimmäistä kertaa elämässäni sain astella klaanin reviirin rajojen ulkopuolelle ja kulkea minne sielu minua veti. Pystyisin syömään tappamani saaliin siltä seisomalta, eikä minun tarvinnut huolehtia klaaninvanhimpien tai kuningattarien ruokkimisesti. Huolehdittavinani oli enää minä ja vain minä.
Sitten minut valtasi epävarmuus. Entäs kun sairastuisin tai loukkaantuisin? Eihän minulla ollut melkein minkäänlaista tietoa yrteistä, osasin juuri ja juuri parantaa vuotavan haavan. Tai entä, jos en löytäisikään riistaa? Miten selviytyisin seuraavasta lehtikadosta?
Saisin myös varmasti luopion maineen klaanin sisällä. Entä jos Vuonapentua ja Virtapentua aletaan halveksumaan minun vuokseni? Pikkuiseni joutuisivat kärsimään minun itsekkyyteni vuoksi, ja sitähän minä halusin kaikkein vähiten.

Puistelin turkkiani perinpohjaisesti. Nyt jos koskaan olisi hetki, jolloin minun tuli ottaa itsestäni niskasta kiinni ja koota päättäväisyyteni kasaan. Sillä ei ollut enää väliä, mitä muut ajattelivat, en näkisi heitä enää koskaan muutenkaan. Ja kyllä minä oppisin selviytymään itsekseni, minulla olisi koko viherlehti ja osa lehtisateesta aikaa. Ja nyt, niin vaikealta kuin se tuntuikin, minun tuli mennä pentutarhaan ja hyvästellä ainoat ihanat asiat, jotka maailma on minulle suonut. Toivoin vain, että he olisivat untenmailla.

Hipsin sisään parantajan pesää lähinnä olevaan pentutarhaan. Sisällä oli hiljaista. Kaikki pennut taisivat olla ainakin jonkinasteisessa unessa – helpotuksekseni – kuten tähän aikaan illasta kuuluikin. Ulkona oli nimittäin alkanut tulla pimeää, ja yhä useampi tähti näyttäytyi taivaalle.
Pähkinäkuonon peti oli melkein heti oikealla sisäänkäynniltä katsottuna, mikä oli minulle helpotus. En halunnut herättää muita kuningattaria, tai ainakin halusin minimoida aiheuttamani häiriön määrän. Nyt kun Sointutassu ja Minttutassu olivat siirtyneet oppilaiden pesään, myös Hallalaikku ja Lämpökatse olivat muuttaneet pois pentutarhasta. Siitä huolimatta, että pesässä oli enää ”vain” neljä kuningatarta, täällä nukkui myös seitsemän herkkäunista pentua, joita sisääntuloni voisi häiritä.
Astelin ystävättäreni pesän viereen, ja istahdin siihen. Aikeinani ei ollut jäädä pitkäksi aikaa, mutta halusin katsella hetken punaturkkisia jälkeläisiä. He olivat niin kauniita. Virtapentu tuhisi osin nuoremman siskonsa päällä, eikä Pähkinäkuonon vatsaa vasten nukkuvasta Vuonapennusta näkynyt muuta kuin tämän pörröinen pää. Hänenkin silmänsä olivat kiinni.
Samassa Pähkinäkuono nosti päänsä sammalilta. Säikähdin niin pahasti, että pystyin melkein tuntemaan viiksikarvojeni putoavan maahan säpsähdykseni aikana. Sykkeeni nousi hakkaavaksi silmänräpäyksessä, mutta rauhoittui pikkuhiljaa, kun Pähkinäkuono ei liikahtanut muuten. Mutta hereillä hän oli, se oli varmaa.
”Viimajalka?” naaras kysyi kuiskaten hiljaa. Hän katseli minua valppaasti, kuin hän ei olisi nukkunut ollenkaan. ”Onko jokin hätänä?”
En ollut yhtään varautunut siihen, että Pähkinäkuono olisi herännyt, joten jouduin hetken miettimään vastaustani, vaikka kysymys olikin yksinkertainen.
”On kyllä”, sanoin sitten, yhtä hiljaa kuin ystävänikin. ”Tulin vain katsomaan pentujani.”
”Yöaikaan?” Pähkinäkuono kysyi kyseenalaistavasti.
”N-niin. Halusin nähdä heidät vielä viimeisen kerran”, vastasin. Pähkinäkuonon ilme muuttui kysyväksi, mikä sai minut piirtämään olemattomia kuvioita tassullani maahan. ”Lähden Tuuliklaanista, Enkä halua tehdä sitä näkemättä Vuonapentua ja Virtapentua.”
Vaaleanruskea naaras nousi kylkiasennosta etutassujensa varaan.
”Lähdet?” Kissa toisti hämmentyneenä. Nyökkäsin.
”Elämä Tuuliklaanissa ei ole enää minua varten, vaikka joskus aiemmin vielä haaveilin varapäällikön paikasta”, sanoin, edelleen kuiskaten. Äänessäni oli pahoittelevuutta ja surumielisyyttä. ”Olen melko varma, että tulet kuulemaan asiasta huomenna. En haluaisi tehdä asiasta numeroa nyt ja tässä. Kysy Juuriturkilta huomenna, jos haluat lisätietoa lähtöni syystä.”
Pähkinäkuono oli pitkän tovin hiljaa, ja käänsi katseensa maahan. Kohdistin katseeni siksi aikaa kahteen pentuuni, jotka nukkuivat edelleen kasvattiemonsa vieressä. He olivat jo niin isoja, ettei kaksikko meinannut kunnolla mahtua samalle pedille Pähkinäkuonon kanssa. Hymyilin näylle mielessäni.
”Muutatko sitten Myrskyklaaniin?” Pähkinäkuono kysyi, kääntäen sielunpeilinsä omiini. Puistelin päätäni hänen sanoilleen.
”En. Lähden tullakseni erakoksi”, vastasin lyhyesti.
”Aiotko kertoa Väijykärjelle, että lähdet?”
Nyt oli minun vuoroni pitää hiljainen heti. En ollut miettinyt asiaa sen tarkemmin vielä, ja vaikka minulla onkin ollut koko ajan halu nähdä myrskyklaanilainen vielä kerran, en tiennyt miten toteuttaisin sen.
”En tiedä vielä”, vastasin rehellisesti. Pähkinäkuono nyökkäsi pari kertaa.
”Tiedätkö, olen itse ajatellut tavata Väijykärjen”, ystäväni sanahti edelleen kuiskaten, silmiensä katse harhaillen hetkeksi muualle. Kohotin hetkeksi kulmiani osoittaen kiinnostukseni ystäväni sanoihin, kehottaen häntä kertomaan lisää. ”Omien syiden vuoksi. Ajattelin katsoa, jos saisin tapaamisen aikaiseksi huomenna, jos kykkisin Myrskyklaanin rajalla tarpeeksi kauan.”
Ymmärsin, että Pähkinäkuono tarjosi joko tarkoituksella tai puolivahingossa minulle mahdollisuutta jutella Väijykärjelle. Kummin päin tahansa, otin tarjouksesta kiinni.
”Jos saat tapaamisen aikaiseksi… Olisinkohan minä voinut osallistua siihen lyhyesti, että voin kertoa Väijykärjelle lähteväni? Nyt kun mietin asiaa, niin minun omatunto ei mitenkään kestäisi sitä jos lähtisin metsästä ilman, että Väijykärki tietää”, sanoin, katsoen Pähkinäkuonoa ymmärtäväisyyttä pyytäen.
”Ymmärrän”, naaras sanoi huokaisten. ”Mutta en ole oikein varma. Sitä pitää katsoa tilannekohtaisesti, koska me kumpikin tiedetään, miten Myrskyklaani suhtautuu siihen, jos käy ilmi, että sinä olet taas tavannut Väijykärjen. Minulle olisi tärkeää puhua hänen kanssaan ilman ongelmia.”
Nyökkäsin. Samassa Vuonapentu ynähti siskonsa alla, jolloin minä ja Pähkinäkuono jäädyimme kumpikin paikoillemme. Uskalsin tuskin hengittää samalla, kun nuorempi pentu vaihtoi asentoaan, ennen kuin rauhoittui jälleen. Pähkinäkuono huoahti kuuluvasti helpotuksesta, ettei kumpikaan pentu ollut herännyt.
”Niin. No onnistuisiko sitten se, että katsotaan minun ilmaantumistani tosiaan tilannekohtaisesti, ja tulen juttelemaan jossain hyvässä saumassa?” kysyin. Pähkinäkuono mietti hetken, katse taas harhaillen. Naaras nyökkäsi kuitenkin.
”Kyllä se sopii. Toivottavasti osaat arvioida tapaamista riittävän hyvin sitten”, naaras vastasi. Hänen äänensävystään huomasi heti viestin, että minun ei ollut kannattavaa pilata hänen ja Väijykärjen keskustelua, jos ja kun sen saisi edes onnistumaan.
”Kiitos Pähkinäkuono”, sanahdin, ja kurotin lipaisemaan ystävääni päälaelta. ”Olen sinulle niin paljon velkaa kaikesta, mitä olet tehnyt vuokseni, enkä pysty koskaan maksamaan velkojani takaisin. Toivon, että tiedät, että olen sinulle kiitollinen, missä ikinä kuljenkin. Olet Vuonapennulle ja Virtapennulle parempi emo kuin mitä minä olisin voinut koskaan olla.”
Pähkinäkuono katsoi minua surullisesti hymyillen. Hän ymmärsi, että olin nyt jättämässä jäähyväisiä.
”Muistan sen”, hän sanoi. Hento kehräys nousi naaraan kurkusta, mikä sai minut kääntämään katseeni pois hänestä. Rintaani puristi niin, että tiesin, että alkaisin kohta itkemään.
”Ja pikkuiset”, kuiskasin ääni väristen. Kumarruin Vuonapennun ja Virtapennun ylle. ”Ihanat pienet päivänpaisteeni. Kasvakaa vahvoiksi ja kunniakkaiksi sotureiksi, ja kaniinien kauhuiksi. Muistakaa rakastaa ja arvostaa emoanne Pähkinäkuonoa ehdoitta koko elämänne ajan, sillä hän tekee saman teille. Ja tietäkää, että minä rakastan teitä, ja ajattelen teitä päivittäin, vaikka en enää olekaan täällä seuraamassa kasvuanne.”
Surun kyyneleet alkoivat valua silmistäni, kun puhuin. Ne saivat kehoni nykimään samalla tavalla, kuin sinä aamuna, kun Vuoripentu oli menehtynyt vatsaani vasten. Sama menettämisen tuskainen tunne teki minut äärimmäisen haavoittuvaiseksi tässä hetkessä, kun lähes äänettömästi vuodatin sisäistä kipuani, pää painuksissa. Rakastin jälkeläisiäni koko sydämestäni. Heidän hyvästeleminen oli tähän astisen elämäni kivuliain teko.
Pähkinäkuono nousi varovaisesti paikaltaan, ja asteli viereeni. Hän painoi turkkinsa minun turkkiani vasten, ja antoi hiljaista tukea suruuni.
”Täällä sinun ei kannata itkeä”, hän sanoi niin lempeästi kuin kykeni. ”Voit herättää muut, ja Vuonapennun ja Virtapennun.”
Nyökkäsin, yrittäen saada hallittua itkunpuuskaista nykimistäni. Ymmärsin mitä hän tarkoitti – pian joku kuningattarista heräisi ja alkaisi kyselemään.
Kumarruin vielä koskettamaan pikkuisteni kehoja kyyneleistä kostealla kuonollani. He nukkuivat edelleen. Katsoessani heitä vielä viimeisen kerran tulin ajatelleeksi, että sanonta ’nukkuva pentu on maailman kaunein näky’ piti tosiaan paikkaansa.
”Hyvästi”, kuiskasin itkuisesti. ”Rakastan teitä.”
”Pidä huolta itsestäsi”, Pähkinäkuono sanoi hymyillen. Nyökkäsin jälleen, kiittäen naarasta hiljaa. Sitten astelin ulos pentutarhasta.

Poistuttuani leiristä pysähdyin kohtaan, jossa Tuuliklaanin reviiri lähti viettämään laakeana nummena alaspäin. Yöllinen tuuli värisytti turkkiani, ja tunkeutui aluskarvan läpi iholle. Eteeni avautui näkymä laikukkaasta, puuttomasta nummesta, jonka lumipeitettä värittivät suuret sulat kohdat. Oli hangenkeli, joten se vähäinen lumi, jota reviirillä vielä oli, kantoi erinomaisesti kissan painon. Paikka näyttäisi varmasti kauniilta sitten, kun lumet sulaisivat ja ensimmäiset kukkaset nostaisivat päänsä maasta.
Nostin katseeni taivaalle. Tähtiverho avautui pääni yllä suurena kaarena, jota halkoi hento vivahdus vaaleammasta harmaasta. Hopeahännästä. En tulisi itse koskaan olemaan osa tuota hienoutta, mutta joka kun katsoisin tulevaisuudessa tähtiin, muistaisin pentuni, ystävieni ja sukulaisteni katsovan samaa tähtirihmaa täältä.
Näkiköhän isä minut nyt? Vai halusiko hän edes nähdä?

Minulla oli enää koko maailma rajanani tästä lähtien. Pikkujuttu. Eiväthän minun henkeäni uhanneet enää muu kuin aivan kaikki mahdollinen.

Päätin viettää tämän yön aivan joen rotkon laidalla, sillä se oli turvallisin paikka, jossa pystyin tällä hetkellä olemaan. En lähtisi vielä kauas, koska huomenna minun pitäisi pitää silmäni auki Pähkinäkuonon ja Väijykärjen tapaamisen varalta. Aamulla voisin etsiä itselleni saalista joko joen lähiympäristöstä tai Ukkospolun toiselta puolelta, ja asettua sitten Kokoontumisaukealle päivän ajaksi, kun klaanikokoontuminen oli päättynyt.
Tämä suunnitelma mielessäni lähdin astelemaan kantohangilla kohti Jokiklaanin kanssa jaettua rajajokea kohti. Tassuissani virtasi uutta energiaa vapaudestani, mutta kannoin päätäni edelleen matalalla. Ajattelin Vaahterakasvoa, pentujani, Juuriturkkia ja Väijykärkeä, jotka kaikki jättäisin taakseni. Epäilin, että minulta veisi vielä hyvä tovi, että pääsen surustani yli, sillä vasta nyt tajusin, kuinka paljon tulisin kaipaamaan myrskyklaanilaista kollia. Aloin takaraivossani elätellä toivetta, että hän haluaisi lähteä mukaani, mutta järki työnsi ajatuksen pois yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin. Kyllä minä Väijykärjen tunsin, ei kolli jättäisi klaaniaan.
Huokaisin. Kyllä minä selviän. Tarvitsin vain aikaa. Paljon aikaa. Elämä tulisi hymyilemään minullekin vielä joskus. Minun piti vain luottaa siihen, ja elää päivä kerrallaan.

//snifsnif on nää Viiman tarinat niin tunteellisia että ihan pahaa tekee :,)
mutta joo Kurre, tässä olisi se, mitä tapahtuu sitten kun Halla on lähtenyt paikalta://

Kun olin varmistanut, että Hallakasvo oli varmasti lähtenyt, nousin esiin piilopaikastani kiven takaa ja ravasin viiden kissanmitan matkan Pähkinäkuonon luo. Ystäväni käänsi katseensa yllättyneenä minuun – hän ei ollut aistinut minun läsnäoloa ja vaikutti hetken siltä kuin olisi valmis käymään kimppuuni.
”Ai hei, sinä se vain olit”, hän huoahti helpotuksesta. Naaraan katse vaihtui tuttavallisempaan.
Nyökkäsin, ja tervehdin Pähkinäkuonoa pirteästi kuin en olisi nähnyt häntä vähään aikaan.
”Mutta siis, minusta vähän vaikuttaa siltä että minun on parempi olla näyttämättä naamaani ollenkaan Hallakasvolle, tiedäthän”, aloitin, vakavoittaen äänensävyni. ”Joten päätin kertoa sinulle tässä välissä suunnitelmani lähitulevaisuudelle. Jos voisit kertoa sen sitten Väijykärjelle? Ovathan Vuonapentu ja Virtapentu kunnossa?”
Pähkinäkuono nyökkäsi napakasti.
”Se sopii. Näin onkin ehkä paras”, hän sanahti. ”Ja ovat he. Varpusviima lupautui katsomaan kaksikon perään sillä aikaa, kun olen täällä. He eivät ole vielä oikein ymmärtäneet sitä, että olet lähtenyt, joten he ovat edelleen energisiä itsejään. Mutta, mitä haluat että sanon Väijykärjelle?”
”Kerro Väijykärjelle, että minä lähdin Tuuliklaanista eilen ja elän nyt täysin erakkona. Lähdin Korkokiville, ja jos se on relevanttia tietoa, voit sanoa hänelle, että pysyn sillä alueella ainakin jonkin aikaa, jopa parikin neljäsosakuuta kun minun pitää vähän kasailla itseäni. Olen myös täysin kunnossa, jos hän haluaa tietää. Korkokiviltä en tiedä minne lähden, mutta menen luultavasti sinne minne vaisto vetää”, selostin niin selkeästi kuin suinkin. Vilkaisin aina välillä siihen suuntaan, jonne Hallakasvo oli kadonnut – en halunnut, että minua huomattaisiin keskustelemassa Pähkinäkuonon kanssa. Lyhyen tauon jälkeen jatkoin: ”Ja jos vain suinkin kehtaat, sano hänelle myös, että minä haluan hänen tietävän, että rakastan häntä edelleen. Ja että vaikka kaipaankin Väijykärkeä edelleen, toivon, että hän elää onnellista elämää Myrskyklaanissa, siellä minne hän kuuluu. Tai sitten voit myös kertoa vain, että kaipaan häntä ja toivon että hän on löytänyt onnensa.”
Pähkinäkuono kuunteli tarkasti, ja nyökkäsi sitten.
”Tämä selvä. Väijykärki saa terveisesi”, hän sanoi. Hymyilin ja nyökkäsin kiitollisena.
”Minun on paras kadota aluskasvillisuuteen, että hajuni ehtii haihtua hieman ennen kuin Hallakasvo mahdollisesti palaa Väijykärjen kanssa. Parasta metsästysonnea tulevaisuuteen, Pähkinäkuono”, sanoin.
”Sitä samaa sinulle. Pidä itsestäsi huolta, ystävä.” Pähkinäkuonon äänestä kuului samaa haikeutta, jolla minäkin puhuin, mutta se oli ihan aiheellista. Tämä oli mitä todennäköisemmin viimeinen kerta, kun näkisimme toisiamme enää koskaan.
Kosketimme toistemme kuonoja hyvästiksi.
”Pidän”, vastasin. Pähkinäkuono hymyili ja nyökkäsi. Otin sen lähtömerkkinä, joten käännyin ja loikin pois paikalta kohti Kokoontumisaukeaa, jonne asettuisin vielä vähäksi aikaa, ennen kuin suuntaisin kulkuni suunnitellusti kohti Korkokiviä.

Nimi: Lumitassu

31.03.2019 14:37
Aurinko paistoi kirkkaasti kun kävelin mestarini vierellä kohti leiriä. Lumi säihkyi iltapäivän valossa. Vaikka lihaksiani särki kovasti ja jokainen askel sattui, en takuulla valittaisi mestarilleni sanaakaan. En sen jälkeen kun taisteluharjoitukset olivat menneet… todella huonosti. Olin epäonnistunut helpossa liikkeessä niin monta kertaa, että Juuriturkin kärsivällisyys oli joutunut koetukselle. Lopulta hänkin totesi, etteivät taistelutaitoni olleet parhaasta päästä. Eipä ihme, sillä metsästäminen oli aina vaikuttanut minusta mukavammalta puuhalta. Muistin, että tänään olisi kokoontuminen. Niin väsynyt kuin olinkin, halusin mukaan kokoontumiseen. * Eräs toinen ei pääse vaikka haluaisikin…*
”Juuriturkki,” käännyin katsomaan tummanruskeaa kollia, ”Minulla olisi kysymys.”
”Mitä asiaa?” tummanruskea kolli käänsi meripihkanvärisen katseensa minuun.
”Ennen harjoituksia, sinä lupasit kertoa, että miksi Viimajalalla on,” hain oikeaa sanaa,” sellaisia rajoituksia. Että hän ei pääse kokoontumisiin, ei voi saada oppilasta… Mitä hän on tehnyt ansaitakseen ne?” kysyin suoraan mestariltani. Olin kyllä huomannut muitten tuuliklanilaisten, varsinkin Aamuisemmalleen, käyttäytyvän Viimajalkaa kohtaan hieman vihamielisesti. En ollut kiinnittänyt asiaan paljon huomiota, ennen kuin Viimajalka palasi takaisin soturiksi, vaikka hänen pentunsa eivät olleet vielä oppilaita. Katsoin mestariini odottavasti.
”No, kyllä sinä ansaitset tietää, sillä onhan hänen… rikkeensä yleisesti klaanin tiedossa,” kolli aloitti varovaisesti. Kuuntelin tarkkaavaisena.
”Kuita sitten, kun klaanit olivat vasta saapuneet näille reviireille,” Juuriturkki aloitti,” minun sisarellani oli suhde erään myrskyklaanilaisen kollin Väijykärjen kanssa. Pian kävi ilmi, että Viimajalka odotti pentuja.”
Keskeytin mestarini: ”Tarkoitatko, että Vuonapennun ja Virtapennun isä on myrskyklanilainen?” Tuijotin Juuriturkkia järkyttyneenä. *Miten kuulin tästä asiasta vasta nyt?*
”Niin, ja sen takia Jokitähti määräsi, että Viimajalka ei saa poistua leiristä ilman lupaa ja hänen piti antaa tyttärensä Pähkinäkuonon kasvatettavaksi,” mestarini jatkoi hiljaa.
Loppumatkalla leiriin emme puhuneet mitään. Se sopi minulle paremmin kuin hyvin, sillä minulla oli paljon mietittävää. *Tietävätköhän Vuonapentu ja Virtapentu, että heidän isänsä on myrskyklaanin soturi? Eivät varmaankaan, mutta he saavat kyllä tietää sen ennen pitkää.*
Saavuttuamme leiriin, kävin hakemassa tuoresaaliskasasta pienen kanin jonka jaoin Pilvitassu kanssa. Sisareni valitti, sillä hän oli joutunut vaihtamaan klaaninvanhimpien ja pentutarhan sammalet. Se kuulosti minun korvaani melkeinpä mukavammalta kuin taisteleminen, mutta en tietenkään sanonut sitä ääneen. Pian kuulin Pitkäkiveltä Jokitähden kutsun klaanikokoukseen. Pilvitassu kertoi kokouksen aiheina olevan Nurmipennun, Sointupennun ja Minttupennun oppilasnimitykset sekä kokoontumiseen lähtijöiden ilmoittaminen.
”Nurmipentu, astuisitko eteen,” Jokitähti aloitti menot. Nuoren tummanruskean kollin raidallinen turkki kiilsi auringossa hänen astuessaan päällikön eteen.
”Nurmipentu, olet saavuttanut kuuden kuun iän ja olet valmis aloittamaan soturioppilaan koulutuksen. Tästä päivästä siihen päivään saakka, kun olet ansainnut soturinimesi, sinut tunnetaan Nurmitassuna. Sinun mestarinasi tulee olemaan Tammiviilto. Toivon, että Tammiviilto siirtää kaiken tietonsa sinulle,” päällikkö jatkoi. Tammiviilto käveli sotureiden seasta oppilaansa luokse.
Jokitähti käänsi syvänsinisen katseensa tuoreeseen mestariin. ”Tammiviilto, olet valmis ottamaan oppilaan. Olet saanut hyvää koulutusta Nopsajalalta ja olet todistanut olevasi uskollinen ja periksi antamaton. Toivon, että siirrät kaiken tietosi tälle nuorelle kissalle.” Tammiviilto kosketti oppilaansa nenää omallaan jonka jälkeen he astuivat sivuun. Klaanin kissat alkoivat hurrata Nurmitassun nimeä:
”Nurmitassu! Nurmitassu! Nurmitassu!”
Kaikista kirkkaimpana kuului varmasti kollin emon, Pähkinäkuonon ääni josta kuului selvästi ylpeys. Kun huudot olivat vaienneet Jokitähti käänsi katseensa Minttupentuun, joka odotti silmät loistaen omaa nimitystään. Minttupennun mestariksi tuli Ukkospilvi, minun ja Pilvitassun isä. Se ei yllättänyt minua juurikaan. Isäni oli kunnioitettu ja arvostettu soturi, enkä uskonut tämän olevan hänen ensimmäinen oppilaansa. Sen sijaan yllätyin kovasti, kun kuulin Jokitähden kertovan että Kukkaturkista tulisi Sointutassun mestari.
Nimitysmenojen jälkeen oli aika ilmoittaa kokoontumiseen lähtijät. Sekä minut, että Pilvitassu oli vallittu mukaan. Kokouksen jälkeen näin Juuriturkin juttelevan Viimajalan kanssa. En edes yrittänyt kuulla, mistä he puhuivat, sillä saatoin arvata sen. Istuskelin oppilaiden pesän reunalla ja nautin laskevan auringon viime säteistä. Pilvitassu vaihtoi kieliä Soratassun kanssa vähän matkan päässä. Toisella puolella leiriä tuoreet oppilaat pyörivät mestariensa ympärillä kysellen kaikkea maan ja taivaan väliltä. Aurinko oli alkanut laskea, ja kokoontumiseen lähtijät valmistautuivat lähtöön.
”Ovatko kaikki paikalla?” Jokitähti kysyi ympärilleen katsellen.
”Kyllä, tässä pitäisi olla kaikki,” klaanin varapäällikkö Vaahterakasvo vastasi.
”Hyvä, sitten voimme lähteä,” siniharmaa päällikkö vastasi, ja johdatti meidät ulos leiristä

Raahauduin hitaasti kohti oppilaiden pesää. Väsymys painoi käpäliäni kovemmin kuin koskaan ennen. Kokoontumisesta en muistanut paljon mitään. Paljon kissoja, hajuja sekä ääniä. Olin jutellut erään siniharmaan valkolaikkuisen myrskyklaanilaisen kanssa. Tämä oli hänenkin ensimmäinen kerta kokoontumisessa. Pilvitassu käveli edelläni ja puhui Riikkitassun kanssa. En välittänyt kuunnella, vaan kävelin heidän perässään oppilaiden pesään. Siellä odottivat Nurmitassu, Minttutassu ja Sointutassu, jotka alkoivat heti kysellä mitä kokoontumisessa oli tapahtunut ja mistä oli puhuttu. Onneksi Pilvitassu ja Riikkitassu vastasivat heidän kysymyksiinsä, sillä minusta ei olisi ollut siihen. Kävelin suoraan makuusijalleni ja nukahdin miltei heti.


Nimi: Viimajalka

30.03.2019 16:48
”Iltapäivää”, naukaisin kohteliaan tervehdyksen, kun astelin parantajan pesään. Hiirikuono kääntyi katsomaan minua.
”Hei, Viimajalka”, parantaja vastasi nyökäten. Tervehdin myös Lampisilmää tuttavallisella nyökkäyksellä. Iäkäs kolli makasi tassujensa päällä sammalpedillä, häntä hänen kehon ympärille kiedottuna. Klaaninvanhin vastasi samalla eleellä minulle.
”Miten jakselet?” Hiirikuono kysyi. ”Et kai tullut jälleen hakemaan timjamia, koska sitä minulla ei ole valitettavasti antaa enempää.”
”Jaksan jo paremmin, kiitos”, vastasin. ”Ja en minä timjamia. Mutta tulin kysymään, että olisinko voinut vastapalveluksi tehdä jotain hyväksesi. Halusin myös nähdä, miten Lampisilmä voi.”
Kolme neljäsosakuuta sitten minun henkinen terveydentasoni oli romahtanut niin pahasti, että Hiirikuono oli päättänyt aloittaa minulle lyhyen timjamikuurin – se kun poistaa stressiä ja rauhoittaa ahdistunutta mieltä. En nimittäin ollut kykeneväinen toimimaan kunnollisen soturin tavoin, vaan olin hyvin apaattinen ja vetäytyvä, mielialavaihteluiden vangitsema kissa. Tunnistin sen itsekin, mutta olin liian heikko tekemään asialle mitään. Miksi tällainen muutos tapahtui minussa, paljastuu teille varmasti pian.
Hiirikuono rupesi antamaan minulle suullisen timjamia joka toinen päivä yhden neljäsosakuun ajan, mikä paransi mieltäni ja jaksamistani huomattavasti. Sen vuoksi aloin hakemaan timjamia lähes säännöllisesti senkin jälkeen aina, kun mielenterveyteni teki rajun mutkan tasaisuudessaan. Kahden edellisen neljäsosakuun aikana olin pyytänyt Hiirikuonolta tai Paloniityltä jo viisi kertaa kyseistä yrttiä. Vaikka Hiirikuono onkin sanonut, että minun mielenterveyteni on asia, josta hän halusi huolehtia, edellisellä timjaminpyytämiskerralla naaras sanoi myös, etten voisi pyytää yrttiä häneltä loputtomiin. Olin jo alkanut voimaan ja jaksamaan normaalimpaan tapaan tässä viimeisen neljäsosakuun aikana, mutta koska tunsin tai ainakin luulin tuntevani itseni hyvin, tiesin, että saattaisin tarvita timjamia vielä joku päivä. Mutta Hiirikuonon yrttivaraston runsaus alkoi valitettavasti olla rajallaan.
”Voisin vaikka mennä keräämään lisää timjamia antamiesi tilalle”, ehdotin kohteliaasti. Hiirikuono kuitenkin puisteli päätään pahoittelevasti.
”Ei timjamia kasva vielä tähän aikaan vuodesta”, naaras sanoi. ”Ja pyydän kyllä Paloniittyä auttamaan varastojen täyttämisessä, jos en itse kykene sitä tekemään. Hän on nytkin keräämässä ensimmäisiä leskenlehtiä reviirin sulilta kohdilta.”
Huokaisin mielessäni. Tuo oli vain toinen tapa sanoa, etten saanut poistua leiristä ilman valvontaa. Ei sillä, ettäkö olisin halunnut lähteä itsekseni ulos ja aiheuttaa itseäni kohtaan välitöntä paheksuntaa, mutta oloni oli jatkuvasti kuin koloonsa ahdistetulla jäniksellä. Kuin vapaus oltaisiin riistetty, tiedättehän.
”Selvä”, vastasin, peittäen pettymyksen sävyn kohteliaisuuden taakse. Käännyin lähteäkseni. ”Pahoittelen aiheuttamaani vaivaa tähän hetkeen. Mukavaa nähdä, että jaksat hyvin tänään, Lampisilmä. Jaksa huomennakin.”
”Mihinkäs minun jaksamiseni häviäisi”, klaaninvanhin vastasi. Kollin hengitys rahisi kuuluvasti, mutta silti hymy nousi hänen suulleen.
*Niin. Eihän se Tähtiklaanissakaan haihdu mihinkään.*
”Eipä tuo mitään”, Hiirikuono vastasi pahoitteluuni vielä, ennen kuin poistuin pesästä. ”Tsemppiä, Viimajalka.”
Nyökkäsin parantajalle, ja astelin lumiselle leiriaukiolle.

”Emo! Tule katsomaan, opin tekemään kuperkeikan!”
Tunsin tutun puristuksen rintakehässäni, kun kuulin Virtapennun kutsuvan minua emona. En ollut enää Virtapennun ja Vuonapennun emo sanan syvemmässä merkityksessä.
Kolme neljäsosakuuta sitten Vuonapennun ja Virtapennun maidosta vieroitus oli tullut päätökseensä, kun kaksikko oli noin kahden kuun ikäisiä, kun palleroiset pärjäsivät kiinteällä ruoalla. Sitä pidemmälle en kyennyt kyseistä tapahtumaa venyttämään, sillä seitsemän neljäsosakuuta oli rangaistukseni ehdoton takaraja, jonka sain viettää pentujeni kanssa.
Olin antanut pentuni Pähkinäkuonon huomaan, ja siirtynyt välittömästi takaisin soturin asemaan. Pennut olivat pärjänneet hienosti ystäväni seurassa ennen siirtymää aina, kun Pähkinäkuono huolehti kaksikostani lyhyitä aikoja, joten olin toivonut ja uskonut että he pärjäisivät hänen kanssaan hyvin jatkossakin. Ja niinhän he pärjäsivätkin. Mutta… Vuonapentu ei ollut ottanut niin kutsuttua emon vaihtoa läheskään yhtä helposti kuin hänen siskonsa. Vaikka kyllä Virtapentukin kuulemma kaipasi minua, etenkin iltaisin, Vuonapentu oli aloittanut mykkäkoulun minua kohtaan, eikä ollut puhunut minulle muutamaa tiuskaistua sanaa enempää koko tämän kolmen neljäsosakuun aikana. Hän suorastaan kantoi minulle kaunaa. Pähkinäkuonon kanssa hänellä ei ole ollut mitään ongelmia, ja Vuonapentu kohtelee häntä emonaan ja Nurmipentua veljenään.
Niinhän sen piti ollakin. Mutta samalla se satuttaa minua suunnattomasti ja hajotti, suorastaan säpälöi minut sisältä. Siksi minusta tuli niin kovin apaattinen, ettei suruuni auttanut muu kuin timjamikuuri. Lisäksi minä kaipasin Väijykärkeä yhä lähes päivittäin, vaikeuttaen tilannettani. Halusin ja haluan edelleen palavasti nähdä myrskyklaanilaisen, ja kertoa hänelle, kuinka hienoja hänen pennuistaan on kasvanut, ja kuinka paljon hienommiksi he vielä kasvavat. Mutta ennen kaikkea halusin tietää, että kolli oli kunnossa.

Tunsin tutun ahdistuksen tunteen nousevan takaraivooni ajatusteni takia. Palautin itseni tähän hetkeen puistellen päätäni, ja katsoen pentutarhan suuntaan pirteä hymy suullani. Virtapentu seisoi tarhan edustalla auringonpaisteessa, Pähkinäkuonon istuessa vieressä. Vuonapentu makasi tassut visusti vatsansa alla piilossa Mesipennun ja Harmaapennun vieressä, seuraten siskonsa touhuamista huvittunut katse silmissään. Varpusviima, Mesipennun ja Harmaapennun emo, keskusteli pentutarhan suulla Kaurisjalan kanssa. Jokitähden kumppanin pennut Luotopentu ja Saarnipentu olivat Virtapennun mukana tekemässä kuperkeikkoja – tai enemmänkin harjoittelemassa niitä. Kaikista pennuista vanhin, Nurmipentu, katseli emonsa viereltä nuorempien tekemisiä, ja neuvoi Virtapentua sanallisesti aina, kun tumman hiekan sävyisen pennun kuperkeikkatyylissä oli jotain puutteita.
Astelin Virtapennun, Luotopennun ja Saarnipennun eteen hilpeä pilke silmissäni. Ennen kuin kohdistin huomioni jälkeläiseeni, tervehdin kaikkia ympärillä olevia kissoja tasapuolisesti nyökkäyksellä. Pähkinäkuono loi minulle tervehtivän hymyn, ja Varpusviima ja Kaurisjalka nyökkäsivät takaisin pitäen sen aikana lyhyen tauon puheessaan.
”Katso!” Virtapentu naukaisi innoissaan, pitäen kauniin oranssisten silmiensä katseen tiukasti minussa.
”Näytähän”, kehotin hymyillen. Naaras kumartui eteenpäin asettaen päänsä etutassujen väliin. Sitten hän ponnisti takajaloillaan vauhtia, ja toden totta kiepsahti lähes täydellisesti ympäri. Pentu tupsahti vatsalleen, mutta ponkaisi siitä silmänräpäyksessä jaloilleen. Virtapentu katsoi minuun, odottaen selvästi kehunpoikasta.
”Sehän oli hieno”, sanoin niin ylpeästi kuin suinkin kykenin. ”Pyörähdit vieläpä täydellisesti eteenpäin. Opitko tekemään kuperkeikan ihan itse?”
”Joo!”
”Höpöhöpö, Nurmipentu neuvoi sinulle miten kumartua oikein”, Mesipentu sanahti, puhahtaen lopussa. Vuonapentu hymähti vähän nuoremman pennun sanoille.
”No mutta loput minä hoksasin ite”, Virtapentu väitti, kääntyen katsomaan pesätoveriaan. Mesipentu oli juuri avaamassa suutaan vastalauseeseen, kun Varpusviima puuttui tilanteeseen.
”Mesipentu”, kuningatar sanoi lempeän napakasti. Lyhyt katsekontakti ruskeankirjavan pennun ja tämän emon välillä riitti muuttamaan Mesipennun mielen kommenttinsa sanomisesta.
”Minäkin osaan tehdä kuperkeikan!” Saarnipentu julisti. Käänsin katseeni Vuonapennun ja Virtapennun kanssa lähes saman ikäiseen naaraspentuun, joka oli jo kumartunut eteenpäin valmiina kiepsahtamaan ympäri. Pennun ponnistus ohjasi Saarnipennun pyörähdyksen kuitenkin hakoteille, ja kissa päätyi kyljelleen.
”Hyvä yritys!” Kaurisjalka kannusti pikkuistaan, kun Saarnipentu nousi seisomaan harmitusirvistys kasvoillaan.
Tilanteesta alkoi tulla minulle epämiellyttävä, sillä vaikka halusinkin nähdä minun ja muiden kuningattarien pentuja, sama ahdistuksen tunne alkoi jälleen painaa mielessäni.
Loin nopean katseen lumiselle aukiolle. Aamusammal, Ukkospilvi, Kielolumi ja Hakkitassu olivat näköjään lähdössä partioon. Sinne minun oli turha mennä kyselemään mukaan pääsyä, sillä en saanut osallistua partiointiin vielä ainakaan tämän kuun sisään. Sitä paitsi emoni ei ollut edelleenkään antanut minulle anteeksi, ja hän valitettavasti katsoi minua yhä kuin elämänsä pahinta pettymystä aina, kun yritin keskustella naaraan kanssa. Voi isä, kunpa et olisi menehtynyt silloin, kun sinua eniten tarvitsisin.
Juuriturkki sen sijaan oli alkanut suhtautumaan minuun kuin kehen tahansa muuhun klaanilaiseen. Veli näyttikin tekevän jotain hänen uutukaisen oppilaansa Lumitassun kanssa, joten päätin käyttää sitä hyvänä tekosyynä poistua paikalta.
”Minä voisin lähteä juttelemaan Juuriturkin kanssa”, sanoin kohteliaasti. Virtapentu nyökkäsi, Vuonapentu ei reagoinut mitenkään. ”Ja Saarnipentu, muista harjoitella ahkerasti niin opit kuperkeikan tuossa tuokiossa.”
Tätini katsoi minua, ja sanani kuultuaan tämän silmiin syttyi päättäväinen katse. Hän nyökkäsi.

Niinhän sitä sanotaan, että tekoilo luo oikeaa iloa. Se päti hyvin vahvasti minun tekaistunpirteän hymyni kohdalla.

”Juuriturkki!” kutsuin veljeäni kissanmitan päästä heistä. Kolli kääntyi katsomaan minua korvat pystyssä ja viiksikarvat valppaina koholla. Minut nähtyään hän kuitenkin rentoutui. Juuriturkki kun oli nostanut jalansijaansa klaanissa mestarin aseman myötä, hänestä oli tullut valppaampi ja vastaanottavaisempi muita klaanilaisia kohtaan. Kollin äskeinen reaktio nimensä kuulemiselle on hänen tapansa osoittaa olevansa hyvin kiinnostunut kutsujan asiasta, pyrkimyksenä vaikuttaa vakuuttavammalta. Ainakin Juuriturkin omien sanojen mukaan.
”Hei”, tervehdin, katsoen soturia ja oppilasta vuoron perään silmiin. ”Oletteko lähdössä johonkin harjoitukseen?”
”Taisteluharjoituksiin käy meidän suunta kohta”, Juuriturkki vastasi, luoden katseen Lumitassuun. ”Kuis?”
”Olisinkohan voinut päästä mukaan?” kysyin varovaisesti.
”Oletko kysynyt Jokitähdeltä?” veli esitti vastakysymyksen.
”Miksi sinä tarvitset Jokitähdeltä luvan?” Lumitassu kysyi vuorostaan. Hiljaisuus laskeutui minun ja Juuriturkin välille, kun vilkaisimme toisiamme. Eihän syy ollut salaisuus, ainakaan pitäisi olla. Juuriturkki kuitenkin onneksi päätteli epämukavuudesta kielivästä ilmeestäni, ettei tämä ollut hyvä hetki kertoa.
”Kerron sinulle myöhemmin, jos sopii”, kolli vastasi oppilaalleen. Lumitassu nyökkäsi. Sitten minua tummempi kissa käänsi katseensa takaisin minuun. Hänen ilmeestään saattoi päätellä, että Juuriturkki arvasi vastaukseni hänen äskeiseen kysymykseensä. ”Tiedät sääntösi, Viimajalka. En voi ottaa sinua noin vain mukaan leirin ulkopuolelle tämän kuun aikana.”
Taas kaikki kolmen edellisen neljäsosakuun stressaavat asiat palasivat mieleeni kuin vesiputouksen lailla, ja minua rupesi masentamaan.
”Mutta kun… Minä niin tarvitsisin raikasta ilmaa, tiedäthän. Olen ollut leirissä viimeiset kaksi kuukautta ilman poistumisia, vielä yksi kuu olematta, enkä senkään jälkeen pääse normaaliin tapaan kokoontumisiin tai saa koskaan oppilasta. Minulla on niin vaikea olo koko ajan”, sanoin. Ääneni oli muuttunut paineiseksi, ja painoin katseeni maahan.
Näin sivusilmästä, että Lumitassu katsoi hämmentyneenä minua, ja sitten taas Juuriturkkia.
Juuriturkki puolestaan huokaisi, ja katsoi hetken aikaa muualle.
”Tiedän… Tai en tiedä mutta voin kuvitella miltä sinusta tuntuu. Minulla on nyt vain vähän kiirus, joten voisimmeko jutella vähän myöhemmin tänään?” veli kysyi sitten. Nostamatta katsettani maasta, nyökkäsin. Minulla oli juuri nyt taas niin paha olla, että minun piti päästä sotureiden pesään ja omalle petilleni niin nopeasti kuin mahdollista.

Juuriturkki ja Lumitassu poistuivat leiristä. Minä olin jo puolimatkassa sotureiden pesään. Pystyin melkein näkemään kuvittelemani pilven, joka kulki pääni yläpuolella, ja muutti muotoaan ja väriään minun mielialani mukaan. Tällä hetkellä se oli musta, ja kasvoi vauhdilla.

”Hei”, kuulin Vaahterakasvon ystävällisenlempeän tervehdyksen mustan pilven läpi. Makasin tiukasti kerälle kietoutuneena omilla sammalillani. Yritin vaikuttaa siltä, että nukkuisin, mutta epämiellyttävästä olosta kielivä säännöllinen huokailuni oli tainnut kiinnittää ystäväni huomion.
”Hei”, vastasin voimattomasti. Oli lyhyt hiljaisuus, jonka aikana avasin silmäni. Vaahterakasvo tarkasteli minua hienoinen huoli silmissään. Hän selvästi mietti, mitä sanoa.
Kolli oli ollut tukenani lähes koko ajan aina Vuonapennun ja Virtapennun syntymästä saakka, enkä voisi olla hänelle kiitollisempi. Mesipennun ja Harmaapennun syntymän jälkeen Vaahterakasvolla ei ollut ollut aikaa keskustella minun kanssani läheskään niin paljon, mikä oli täysin ymmärrettävää. Mutta kun kolme neljäsosakuuta tulin henkisen romahduksen partaalle, varapäällikkö tuli jälleen kysymään minulta kuulumisia ja osoittamaan tukeaan, ja on sen jälkeen huolehtinut voinnistani useammin. Varpusviimallakaan ei ole enää mitään minua vastaan, ainakaan tietääkseni, mistä olin myöskin kiitollinen. En tiedä missä olisin, jos Vaahterakasvo ei olisi tukemassa minua.
”Kävitkö Vuonapennun ja Virtapennun luona tänään?” Vaahterakasvo kysyi hiljaa ja ymmärtäväisesti, istuen sammalieni viereen. Ei ollut hänen tapaista kysyä ’Oletko kunnossa?’ – hän tiesi miltä näytin, kun en tosissani ollut kunnossa. Sanaton ymmärrys mielentilastani oli parasta tukea, mitä kukaan pystyi tarjoamaan minulle.
Nyökkäsin.
”Kävin. Virtapentu halusi näyttää minulle kuperkeikan, jonka tekemisen se oli oppinut tänään. Eikä Vuonapentu luonut katsettakaan minuun”, vastasin hiljaisella äänellä. Tunsin, kuinka kyyneleet alkoivat valua silmistäni silkasta pahojen tunteiden purkamisesta.
”Osasiko hän sen hyvin?” Vaahterakasvo kysyi lempeästi, tuoden vain positiivisen asian esiin.
”Osasi. Pyörähti melkein täydellisesti suoraan eteenpäin”, henkäisin, ja niiskaisin kerran. Olimme hetken aikaa ihan hiljaa. Annoin kyynelten valua silmistäni. Itkeminen auttoi kuormaani, ja Vaahterakasvolle puhuminen oli välillä kuin suullinen timjamia. ”Mutta en minä pikkuisten takia ole surullinen. Minusta tuntuu, että minun vapauteni on riistetty täällä. Ja se jos mikä tuntuu pahalta.”
”En osaa asettua tassuihisi, mutta toivon, että oloasi helpottaa se, että voit aina puhua minulle. Minusta tuntuu, että minun on turha yrittää lohduttaa sinua sanomalla tyhjiä lausahduksia kuten ”Kyllä sinä totut tähän” tai ”Aika parahtaa haavat””, Vaahterakasvo sanoi sitten. Nyökkäsin ja loin kollille kiitollisen hymyn.
”Siinä olet oikeassa. En saa mitään iloa irti tuollaisista lohdutuksista. Ei se tästä paremmaksi muutu, vaikka miten muut kissat niin sanoisivat. Ehkä minun pitäisi vaan lähteä Tuuliklaanista.”
Viimeisen lauseen sanoin humoristisesti naurahtaen, sillä en halunnut vaikuttaa siltä, että olisin sanonut sen tosissani. Mutta olin oikeastaan miettinyt kyseistä asiaa jo viimeisen kahden neljäsosakuun aikana useaan otteeseen. Halusin miettiä asiaa ajan kanssa, mutta vielä tähän mennessä syitä lähteä oli enemmän kuin syitä jäädä, ja tulin päivä päivältä vakuuttuneemmaksi päätöksestäni. Tämä päivä saattoi hyvinkin olla viimeinen tikki kestämisessäni.
Ennen kuin Vaahterakasvo ehti vastata, Jokitähden klaanikokouskutsu kajahti leiriaukiolla.
”Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Pitkäkivelle klaanikokoukseen!”
Nousin ylös petiltä uudenlaisella määrätietoisuudella.
”Kiitos jälleen tuestasi, Vaahterakasvo”, sanoin kollille, luoden tälle kiitollisen hymyn. Vaahterakasvo nyökkäsi.
”Milloin vain”, hän vastasi, ja johdatti meidät ulos.

Kokouksen aiheina olivat klaanikokoontumiseen lähtijöiden ilmoittaminen, ja Nurmipennun, Sointupennun ja Minttupennun oppilasseremoniat. Hyrähdin huvittuneena, kun kuulin Virtapennun innokkaan hihkaisun Nurmipennun nimen kohdalla, ja kuinka Vuonapentu välittömästi hiljensi siskonsa napakalla rykäisyllä. Voi heitä.
Ensimmäisenä ohjelmassa oli oppilaiden nimitys.
”Nurmipentu, astuisitko eteen?” Jokitähti pyysi. Näin, kuinka Pähkinäkuonon poika nousi, ja asteli Pitkäkiven edessä olevan puolikaaren sisään. Pentu nosti katseensa ylös, korvat pystyssä. Satuin myös huomaamaan, kuinka kiiltäväturkkiseksi Pähkinäkuono oli poikansa sukinut.
”Nurmipentu on saavuttanut kuuden kuun iän, ja on nyt valmis soturioppilaan koulutukseen. Tästä päivästä aina siihen päivään saakka, jona hän on ansainnut soturinimensä, kutsuttakoon tätä oppilasta Nurmitassuksi. Sinun mestarinasi tulee olemaan Tammiviilto. Toivon, että Tammiviilto siirtää kaiken tietonsa sinulle.”
Klaani odotti hiljaisuudessa, kun tuore mestari asteli puolikaaren sisään, asettuen uuden oppilaansa viereen.
”Tammiviilto, olet valmis ottamaan oppilaan. Olet saanut hyvää koulusta Nopsajalalta, ja olet osoittanut olevasi uskollinen ja periksiantamaton. Odotan, että siirrät kaiken tietosi tälle nuorelle oppilaalle.”
Tammiviilto ja Nurmitassu koskettivat toistensa kuonoja perinteisenä tervehdyksenä mestarin ja oppilaan välillä.
”Nurmitassu! Nurmitassu! Nurmitassu!”
Klaani tervehti uuden oppilaan nimeä kirkkaaseen ääneen. Kun viimeinenkin huuto sitten haihtui, Jokitähti jatkoi kokousta nimittämällä seuraavaksi Minttupennun.
”… kutsuttakoon tätä oppilasta Minttutassuksi. Sinun mestarinaan tulee olemaan Ukkospilvi. Toivon, että hän siirtää kaiken tietonsa sinulle.”
Harmaalaikkuinen kolli asteli puolikaaren sisään uteliaiden katseiden polttaessa hänen selkäänsä.
”Ukkospilvi, olet valmis ottamaan oppilaan. Olet saanut hyvää koulutusta Tulppaanikuulta, ja olet osoittanut olevasi uuttera ja selvämielinen soturi. Odotan, että siirrät kaiken tälle nuorelle oppilaalle.”
Ukkospilvi ja Minttutassu koskettivat toistensa nenänpäitä. Sitten hurrasin jälleen muiden mukana uuden oppilaan nimeä. Minusta oli hienoa, että Tuuliklaani oli täynnä terveitä ja lupaavia tulevaisuuden sotureita, jotka varmistaisivat klaanin jatkumisen tulevaisuudessakin.
Viimeisenä nimitettiin Sointupentu.
”… jona hän on ansainnut soturinimensä, kutsuttakoon tätä oppilasta Sointutassuksi. Sinun mestarinasi tulee olemaan Kukkaturkki. Toivon, että Kukkaturkki siirtää kaiken tietonsa sinulle.”
Ukkospilven kumppani asteli vuorostaan eteen. Hän ja Sointutassu loivat toisiinsa katseen, jonka tarkoituksesta ei näin kaukaa saanut selvää.
”Kukkavirta, olet valmis ottamaan oppilaan. Olet saanut hyvää koulutusta Huurreviikseltä, ja olet osoittanut olevasi myötätuntoinen ja avulias. Odotan, että siirrät kaiken tietosi tälle nuorelle oppilaalle.”
”Sointutassu! Sointutassu! Sointutassu!” klaani hurrasi, kun mestari ja oppilas olivat koskettaneet neniä. Kaksikko siirtyi puolikaaren laidalle, jossa Nurmitassu, Tammiviilto, Minttutassu ja Ukkospilvi istuivat rinta rinnan.
Seuraavaksi Jokitähti ilmoitti kokoontumiseen lähtijät. Koska minä en tietenkään kuulunut listaan, eikä tällä kertaa myöskään kukaan, jonka lähtö olisi minua erityisemmin kiinnostanut, kuuntelin kokoontumisessa käytävät aiheet vain puolella korvalla. Vaikka kylläkin Vaahterakasvo oli lähtijöiden joukossa, mutta sehän oli selvää. Hän oli varapäällikkö.

Kokouksen jälkeen, kun aurinko oli alkanut laskea, Juuriturkki veti minut mukanaan leirin laidalle.
”Keskustelisimmeko nyt?” veli kysyi, kun olimme istuneet alas. Nyökkäsin, valmistautuen henkisesti siihen mitä tuleman piti. ”Miten olet jaksanut tässä viime päivinä?”
Kohautin hartioitani. ”Paremmin kuin silloin”, vastasin, viitaten romahdukseeni. ”Mutten silti läheskään yhtä hyvin kuin miten olen joskus aiemmin jaksanut. Ja Hiirikuonolla ei ole enää enempää antaa timjamia. Taisi tämä nousujohteinen vointini päättyä tähän.”
Juuriturkki oli hetken hiljaa.
”Voinko auttaa tilannettasi jotenkin?” hän kysyi sitten. Huoahdin.
EI me koskaan keskusteltu tällä tavalla tai tällaisista asioista Juuriturkin kanssa. Hän kysyi juuri sen kysymyksen, minkä Vaahterakasvo oli aiemmin todennut olevan hyödytön minun tilanteessani. Ei kukaan oikein voinut vaikuttaa minua painaviin asioihin, vaan ainoa toimiva avun muoto oli puhuminen. Mutta Juuriturkin hyvää tarkoittava kysymys vain sai hännänpääni nykimään sisäisestä ärsyyntymisestä.
”Joo. Vaihda Aamusammaleen asenne minua kohtaan, tuo isä takaisin Tähtiklaanista, vie aikaa taaksepäin muutama kuu ja kerro minulle olla näkemättä vilaustakaan Väijykärjestä tai tee minusta syntyjään myrskyklaanilainen, tai kerro Jokitähdelle että minun rangaistus on hiirenaivoinen ja aivan liian vakava tekooni verrattuna”, sanoin sarkastisesti, matalalla äänensävyllä. Silmäni olivat yhtäkkiä sirrillään ja katselin veljeäni äkäisenä. Juuriturkki puolestaan katsoi minua häkeltyneenä, ja oli hetken hiljaa kuin odottaen minulta jatkokommenttia. Sitä ei kuitenkaan tullut, sillä halusin ensin kuulla hänen reaktionsa.
”Kai sinä itsekin tajuat että rangaistuksesi on juuri tekosi mukainen?” kolli kysyi madaltaen äänensävyään ja vastaten aggressiiviseen katseeseeni.
”Kyllä. Eli et voi auttaa”, sihahdin. ”Odotitko oikeasti voivasi tehdä jotain?”
”Sinä olet minun siskoni. Joten ehkäpä odotinkin”, Juuriturkki sanoi. Hänen äänessään oli sitä samaa vanhaa kylmyyttä, jolla hän aina puhui minulle oppilasaikana, kun pyysin häntä nukkumaan vieressäni tai tulemaan samoihin harjoituksiin.
Hymähdin aavistuksen ivalliseen sävyyn veljen sanoille.
”Minä lähden”, sanoin hampaideni välistä. Tummemman kissan silmiin syttyi kysyvä ilme. ”Minä lähden Tuuliklaanista. En lähde liittyäkseni johonkin toiseen klaaniin, vaan lähden tullakseni erakoksi. Se on ainoa keino, jolla saan vapauteni takaisin ja mielenrauhan kuolemaani mennessä. Täällä olen kuin panttivanki, säädäntöjen ja rajojen mukaan elävä työläinen.”
Juuriturkin kulmat kurtistuivat. ”Mitä…? Milloin… sinä noin päätit? En ymmärrä. Missä on se vanha tuntemani Viimajalka, joka halusi palvella klaaniaan yli kaiken muun? Joka ei olisi ikimaailmana rikkonut Soturilakia tai hylännyt synnyinkotiaan? Joka oli aina niin määrätietoinen ja selväsanainen siitä, mitä halusi?”
”Katso minua, Juuriturkki”, sähähdin. ”Katso nyt minua ja kaikkea sitä, mitä minusta on tullut. Klaanin hyljeksitty, arvojärjestyksen alin kissa, joka on niin häpeäksi klaanilleen, ettei häntä päästetä klaanikokoontumisiin naamaansa näyttämään. Olen jopa omille pennuilleni pettymys, huono emo, joka antoi pikkuisensa jonkun toisen kasvatettaviksi. En saa osallistua edes metsästyspartioihin, koska minun tyyliin pelätään saavan jälkeläisiä vastaan tulevan jäniksen kanssa.”
”Lakkaa liioittelemasta, Viimajalka, ja tule järkiisi”, Juuriturkki sihahti vuorostaan. Nousin seisomaan.
”Totuus ei ole kaukana minun sanoistani, ja tiedät sen itsekin. Et voi muuttaa mieltäni enää. Oikeastaan tämä keskustelu varmisti minut siitä, että lähtö on kaikkein paras vaihtoehto. Minulle ja kaikille muillekin”, sanoin. Käänsin veljelleni selkäni ennen kuin hän ehti vastaamaan sanaakaan. Oloni oli jälleen ahdistunut ja sydämensykkeeni oli koholla vihaisuudesta ja stressistä, joten suuntasin kulkuni jälleen suoraan sotureiden pesään. Päätin levätä hetken, rauhoittaa itseni järkevälle tasolle. Sitten voisin mennä Jokitähden puheille, sillä vaikka lähdenkin Tuuliklaanista, en halunnut tehdä sitä pelkurin tavoin ja poistua paikalta kenenkään tietämättä.

//disclaimer: timjami ei ole verrattavissa huumeeseen, vaan masennus-/rauhoituslääkkeeseen x)//

Nimi: Savuturkki

28.03.2019 21:57
Lumi narskui askelten edetessä valmistautuen syöksyyn. Syöksyttyäni kohteeni syöksyi vain karvan mitan ohitseni. Käännyin ja tein korjauksen suuntaani kohdatakseni vastustani. Tällä kerralla varmasti onnistuisin ja syöksyiin uudestaan hyökkäykseen. Viimein tassuni saavuttivat kohteensa eikä se pääsisi pakoon. Ruskeankirjava karvakasa kiemurteli vastahyökkäykseen ja kierimme sitten muutaman kierroksen yhtenä kasa ennen kuin erkaannuimme.
"Loistavasti toimittu Riikkitassu", kehusin oppilastani ja seurasin tämän liikkeitä tarkasti, mutta tämä ei häiriintynyt keskittymistään. Sen sijaan yritti käydä toisesta kulmasta tai saada oman keskittymiseni herpaantumaan. En aikonut antaa sen tapahtua. Tämän piti olla tositilanteen harjoittelua eikä siinä saisi herpaantua hetkeksikään. Perääntyessäni hakien parempaa kulmaa lintu säikähti takaani vieden huomioni muualle. Samassa tunsin oppilaani käyvän kiinni minuun ja tunsin itseni täydeksi hiirenaivoksi.
"Sait minut", maukaisin tyytyväisenä oppilaalleni, mutta tuntien pettymystä typeryyteni.
"Eiköhän riitä tältä päivältä? Sinulla on vielä iltapartio edessä emmekä tahdo sinun olevan täysin uupunut sen tulessa", kehotin Riikkitassulle, joka astui jo sivummalle puhdistamaan itseään.
"Aaa... Mutta ei minua väsytä ja jaksaisin varmasti juosta vielä koko reviirin poikki", Riikkitassu sanoi hieman pettyneen kuuloisena, mutta myöntyi lopulta sanomiseeni.
"Ei ole enää paljoa, mitä voin opettaa sinulle. Tästä edes sinun on opittava kokemuksista tai parannettava nykyisiä taitoja, jos et satu löytämään kissaa, joka voisi opettaa sinulle enemmän", myönsin oppilaalleni.
"Todellako?! Joten aiotko puhua nimityksestäni Jokitähdelle", Riikkitassu sanoi innostuneena. Hymähdin hymyilen oppilaallani.
"Ensin minun on arvioita muitakin taitojasi ennen sitä, mutta siihen ei pitäisi enää olla kauan. Ei, jos muut taitosi ovat yhtä hyvällä tai paremmalla kuin taistelutaitosi", sanoi kriittisesti Riikkitassulle. Hymyilin oppilaan hyväntuulisuudelle. Hän ei selvästi ollut kriittistä sävyä äänessäni, mutta kuka vain muu olisi valmis viemään oppilaan innostuksen mahdollisesta nimityksestä. Ensin minun olisi kuitenkin keskusteltava muutaman muun soturin kanssa, jotta olisin varma, etten voisi opettaa Riikkitassulle enää mitään. Taitoni mestarini olivat aina olleet suurimmat huoleni, kun Riikkitassu oli annettu oppilaakseni, mutta emoni ei ainakaan ollut nähnyt virheitä opetuksessani. Ehkä keskustelin hänen kanssaa myös asiasta syvemmin.

Nimi: Zare

27.03.2019 18:00
___________________________________________________________________________

Nimi: Zare

27.03.2019 18:00
Lumitassu// 23kp
Hakkitassu// 20kp, selkeyden vuoksi olisi suositeltavaa kirjoittaa minä-muodossa hän-muodon sijaan c:
Paloniitty// 30kp

Nimi: Palotassu/-niitty

26.03.2019 16:09
Puolikuu kipusi taivaalle pujahtaessani Hiirikuonon perässä leiristä ulos nummille. Oli taas aika yhdelle parantajakokoukselle ja minulla oli pieni aavistus, että saattaisin saada varsinaisen parantajanimeni tänä yönä. Kuljimme hetken aikaa hiljaisuudessa, kunnes kuonooni kantautui Jokiklaanin tuoksu höystettynä häivähdyksellä yrttien tuoksua. Käännyin katsomaan taakseni ja näin Sahramiloisteen loikkivan pimeydessä meitä kohti. Tervehdin häntä hännänheilauksella.
"Hei, Saharaloiste", Hiirikuono sanoi hiljaa. Sahramiloiste nyökkäsi vastaukseksi.
"Missä Hohtolehti on?" hän kysyi.
"Hän tapaa meidät Ukkospolulla", Hiirikuono vastasi. "Mennään." Pysyttelin parantajanaaraiden takana. He keskustelivat vaimeasti keskenään. Ukkospolun tuoksu kantautui nenään jo kauan ennen kuin edes näin sitä. Hohtolehti odotteli muutaman hännänmitan päässä Ukkospolun laidalta. Tähän aikaan Ukkospolku oli hiljainen, sillä kaikki hirviöt olivat varmaankin nukkumassa ja pääsimme vaivatta Ukkospolun yli. Sen ylitettyämme tähyilimme kaikki pimeyteen Laventelikasvoa odotellen. Pian hän ilmestyi Varjoklaanin synkästä metsästä Ukkospolun toiselle laidalle, katseli hetken ympärilleen hirviöiden varalta ja loikki sitten Ukkospolun yli.
"Hei", hän tervehti. "Anteeksi, että olen myöhässä. Pentu taittoi kyntensä ja siitä tuli kauhea huuto." Hymähdin hieman. Pennut ja kuningattaret olivat aina dramaattisia ja taipuvaisia liioitteluun. Kuljimme hetken hiljaisuudessa ja sitten yllämme kaartuivat suuret kalliot, joiden lomassa Emonsuu ja Kuukivi sijaitsivat. Hiirikuono hidasti hman vauhtiaan ja jättäytyi vierelleni.
"Oletko valmis?" hän kysyi.
"Tietenkin. Olen käynyt täällä jo monta kertaa", maukaisin.
"Teidän, mutta tähän kaikkeen kestää jonkin aikaa tottua", Hiirikuono huomautti ja hän oli oikeassa. Kuukiven hohde oli edelleen hämmästyttävää ja sen luokse johtava ahdas, pimeä tunneli hermostutti minua yhä. Puhuessamme olimme saavuttaneet tunnelin sisäänkäynnin. Vedin syvään henkeä ja seurasin Hiirikuonoa tunnelin pimeyteen. En nähnyt eteeni ollenkaan, mutta tunsin kuinka Hiirikuonon häntä liikkui edessäni. Viikseni hipoivat tunnelin seiniä ja tunnelin ahtaus hirvitti hieman. Kummallisen pitkältä tuntuneen ajan kuluttua, tunneli leveni hieman ja aukeni sitten suureen kammioon, jossa Kuukivi seisoi. Katossa olevasta aukosta kammioon pääsi yöilmaa. Kuu ei ollut vielä täysin oikeassa asennossa, joten Kuukivi ei vielä hehkunut Tähtiklaanin valoa.
"No, nyt kun joudumme odottamaan hetken, niin olisi varmaan hyvä hetki nimittää Palotassu. Hän on ansainnut parantajanimensä", Hiirikuono totesi. Sitten hän viittasi hännällään minua istumaan ja jäi itse seisomaan viereeni. Muut parantajat istuivat vähän matkan päähän.
"Minä, Hiirikuono, Tuuliklaanin parantaja", Hiirikuono aloitti ikivanhan nimitysmenot, "pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen parantajien tavat ja teidän avullanne hän palvelee klaaniaan monta kuuta. Palotassu, lupaatko vaalia parantajien tapoja, pysyä poissa klaanien välisestä kilpailusta ja kohdella jokaista kissaa samanarvoisena, jopa henkesi uhalla?"
"Lupaan", maukaisin ja ääneni kaikui hieman kammion seinistä.
"Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle oikean parantajanimesi. Palotassu, tästä lähtien sinut tunnetaan Paloniittynä. Tähtiklaani kunnioittaa sinnikkyyttäsi ja järjestelmällisyyttäsi ja hyväksyy sinut Tuuliklaanin täydeksi parantajaksi." Hän kosketti kuonollaan otsaani ja nuolaisin hänen lapaansa vastaukseksi kuten tapoihin kuului.
"Paloniitty, Paloniitty!" kolme muuta parantajaa hurrasi ja hetken aikaa heidän äänensä kimpoilivat seinistä. Samassa Kuukivi syttyi loistamaan häikäisevän kirkkaasti ja kammion hämäryys kaikkosi.
"On aika", Sahramiloiste naukui ja hänen silmänsä hehkuivat Kuukiven loisteessa. Hän kyyristyi Kuukiven viereen ja painoi kuononsa sitä vasten. Seurasin hänen esimerkkiään ja kyyristyin kylmälle kivelle Hiirikuonon viereen ja painoin kuononi vasten Kuukiven viileää pintaa.

Säpsähdin hereille ja olin taas Kuukiven kammiossa. Tunsin vieläkin turkillani Tähtiklaanin metsästysmaiden leppeän tuulen ja nenässäni tuntui vieläkin tuulen kuljettama kanin tuoksu. Raajani olivat jäykät noustessani seisomaan. Muutkin parantajat nousivat venytellen tassuilleen. Kuukiven hehku oli sammunut, mutta aamun kajo toi kammioon hieman valoa sen katossa olevasta reiästä. Kukaan ei sanonut mitään lähtiessämme Korkokiviltä ja kulkiessamme kohti Ukkospolkua. Sen saavutettuamme Laventelikasvo hyvästeli meidät ja suuntasi kohti omaa reviiriään. Hirviöt olivat alkaneet heräillä ja Ukkospolku oli vilkkaampi kuin aiemmin. Hetken aikaa kyyhötimme aivan Ukkospolussa kiinni odottaen sopivaa hetkeä ylittää. Ukkospolun mustan pinnan kitkerä tuoksu poltti nenässä.
"Nyt!" Sahramiloiste sihahti Hirviön vilahdettua ohi. Ukkospolun kova materiaali repi tassuja ja olin helpottunut päästyämme yli, takaisin pehmeälle maaperälle. Nyt oli minun ja Hiirikuonon aika lähteä eri suuntaan, mutta Sahramiloiste ja Hohtolehti jatkoivat vielä Kokoontumisaukean kautta omiin leireihinsä.
"Miltä nyt tuntuu?" Hiirikuono kysyi päästyämme nummille.
"Miten niin?"
"Etkö ole innoissasi parantajanimesi saamisesta?"
"Se on vain nimi, olen silti periaattessa oppilas", huomautin.
"Totta", Hiirikuono myönsi, "se on silti hienoa." Tuuliklaanin leirin siirsi jo horisontissa ja olin helpottunut, sillä väsymys painoi tassuissani. Taitoimme jäljellä olevan matkan nopeasti, sillä kumpikin meistä kaipasi lepoa matkan jäljiltä. Aamupartio ohitti meidät leirin suuaukolla ja tervehdin heitä pikaisesti. Vaikka oli niin aikaista, leirissä oli jo tohina päällä. Alkava hiirenkorva innosti kaikkia riistan hiljalleen palatessa nummille. Haukotellen tassutin aukion poikki tuttuun ja turvalliseen parantajan pesään. Hiirikuono oli jo kadonnut jonnekin ja oletin hänen menneen pentutarhaan tai klaaninvanhimpien pesään tarkistamaan kaikkien voinnin. Parantajan pesä oli tyhjä, mikä oli aina hyvä asia tarkoittihan se sitä, että koko klaani voi hyvin. Päätin vielä tarkistaa yrttivarannot ennen kuin kävisin nukkumaan. Nuuhkin nopeasti kaikki yrttipinot läpi. Yrtit olivat hieman vähissä lehtikadon jäljiltä, mutta hiirenkorva toisi ne pian takaisin. Olin jo menossa makuualustalleni valmiina nukkumaan, kun kuulin rapinaa pesän suulta. Käännyin katsomaan odottaen Hiirikuonon palaavan, mutta sisääntulija olikin Jokitähti.
"Onko kaikki hyvin?" kysyin päälliköltä.
"On, älä huoli", kolli maukaisi. "Kuulin Hiirikuonolta, että sait parantajanimesi ja halusin vain onnitella. Olet erinomainen parantaja, Paloniitty."
"Kiitos", vastasin häkeltyneenä.
"Eipä kestä", päällikkö maukui. Hän nyökkäsi nopeasti ja lähti sitten parantajan pesästä. Lähtiessään hän ohitti Hiirikuonon, joka saapui pesään.
"Mitä Jokitähti teki täällä?" naaras ihmetteli.
"Tuli onnittelemaan minua", maukaisin.
"Aivan niin. Oikein mukava häneltä tehdä niin", Hiirikuono naukui tukahduttaen samalla haukotuksen. "Minä menen ainakin nyt nukkumaan. Sinunkin kannattaisi." Sen sanottuaan hän marssi pedilleen ja käpertyi kerälle. Vilkaisin vielä pesän suuaukolle, mutta ketään ei näkynyt, joten kävin itsekin nukkumaan.

Nimi: Hakkitassu

23.03.2019 21:02
Hakkitassu makasi vielä kanervista ja sammalista koodulla pedillään kun hänen korviinsa saapuva rapina paljasti muiden oppilaiden jo nousevan kierrokselleen tarkastamaan klaanin rajoja. Ja vaikka Hakkitassun aistit olivatkin jo sen verta hereillä että hän pystyi tämän tajuamaan, kolli itse oli vielä niin unenpöpperöinen ettei hänelle tullut itselleen päähänsä nousta ja ruveta toimimaan. Keho oli raskas ja mieli usvainen, jossain unen ja valveen rajamailla. Pilvitassun ja Lumitassun äänet erottuivat, mutta vain mutinana. Hakkitassun korva räpsähti kun pesän aukon seinämä rapisi toisten oppilaiden kylkien sitä hipoessa heidän lähtiessään, mutta muuta reaktiota se ei saanut aikaan. Vasta sen ajan päästä kun muut olivat jo lähteneet leiristä raottuivat Hakkitassun silmät. Vielä silloinkaan oppilas ei herännyt täysin, vaan tarkentamatta katsettaan minnekään hän vilkuili ympärilleen mieli sumuisena. Lopulta Hakkitassu keräsi tarpeeksi voimia saattaakseen itsensä hereille, nosti itseään hiukan ylös pediltään ja nuolaisi huuliaan. Suuri haukotus pääsi kollin leukojen välistä kun hän avasi ne ammolleen.
“Miten olen näin väsynyt. Sainko edes unta?” pyörivät hajanaiset ajatukset Hakkitassun päässä kun hän nousi kokonaan seisomaan.
“Ei, taisin nukkua aika huonosti… joo, niinhän se oli. Pyörin pedillä yli kuunhuipun!” kolli mietiskeli.
Hakkitassu nuoli itsensä läpikotaisin, suoristaen yön jäljiltä sotkeutuneet karvat. Tassujaan lipoessaan kolli huomasi muiden lähteneen, ja asteli rivakasti pesästä ulos. Hän tunsi sydämensä tykyttävän kovempaa, ja vaikka hän vakuutteli itselleen olevansa rauhallinen kertoivat tassujen värinä ja poukkoilevat ajatukset jotain muuta. Pari loikkivaa ja hontevaa askelta - tömps, kun Hakkitassu törmäsi johonkin. Suoraan pesän ulkopuolella, juuri niinkuin Hakkitassu oli pelännytkin, oli Kielolumi ollut häntä odottamassa. Hakkitassu vunkaisi säikähdyksissään.
“No heräsithän sinä”, Kielolumi naukaisi hiukan leikkisän piikikkäästi.
Hakkitassu alkoi änkyttämään jotain vastaukseksi, leuka väristen: “An- anteeksi. En - en minä - en minä tarkoituksella… Siis… siis kun… nukuin - nukuin huonosti ja - ja anteeksi en herännyt… en siis herännyt kun en nukkunut, ja siis… tuota… Pahoillani - Siis minä olen pahoillani.”
Mestari kehräisi pienen kurahduksen.
“Ei se mitään ongelmia aiheuttanut. Kunhan nukut seuraavalla kerralla paremmin ja heräät samaan aikaan kuin muutkin.”
Kielolumi muutti nyt äänensävyään enemmän selostavammaksi kuin emonkaltaiseksi, ja naukui: “Emme enää kerkeä samaan tahtiin muiden kanssa. Ei sillä että olisit nukkunut niin kauhean pitkään, mutta rajat olisi hyvä käydä ihan kaikessa rauhassa ja alussa joutuisimme kiirehtimään jotta saavuttaisimme Juuriturkin ja Sorsaselän joukon. Jos käymme rajat sitten päivemmällä kaksistaan ja nyt teemme jotain muuta.”
Hakkitassu oli innostunut hiukan kuullessaan isänsä nimen. Rehellisesti sanoen Hakkitassu ihaili isäänsä, niinkuin varmasti jokainen klaanikissa, ja ajatteli Sorsaselän olevan varmasti yksi rohkeimmista, uskollisimmista ja uljaimmista sotureista Tuuliklaanissa, jossei koko metsässä.
“Jotain muuta”, Hakkitassu mietti itsekseen. Hän olisi valmis mihin vain, vaikka keräämään ketunjätöksiä jos se siihen tulisi! Unenpöpperöisen aloituksen jälkeen kolli oli kuitenkin jo nyt mielestään virkeä ja valmiina täyteen toimeen. Hän halusi osoittaa että samankaltainen hosuilu ja torkkuminen ei toistuisi, vaan hän tekisi kaiken niin hyvin kuin taitaisi ja tarkkana kuin kissan haistanut jänis.
“Käydään hakemassa varpuja ja sammalia klaaninvanhinten pesiin. Tulehan!”
Hakkitassu venytteli kerran varpaitaan ja tassutteli sitten valkoturkkisen naaraan perään.

Hakkitassu tiputti suullisen nuoria, vielä pehmeitä kanervanvarpuja vanhintenpesän lattialle ja sylkäisi juuriin jääneen mudan pois suustaan. Matkalla takaisin leiriin kolli oli alkanut sättiä itseään huolimattomuudesta, kun hän huomasi jättäneensä juuriin multaa. Se, että syy minkä takia hän oli sen huomannut - Hakkitassu oli vahingossa nielaissut suurenkin multapaakun kantaessaan varpuja leuoissaan - ei tehnyt tilanteesta sen parempaa.
“Hakkitassuhan se siinä,” Lampisilmä maukaisi oppilaan nähdessään, “Etkö sinä olekaan niiden muutaman muun oppilaan kanssa kiertämässä rajoja niinkuin eilen kerroit tekeväsi?”
Hakkitassu ravisti honteloa päätään lievä kärsimys silmissään.
“Ei, nukuin liian pitkään.”
Oppilas yritti olla kakomatta vaikka hänen tekikin kovasti mieli saada nummimaan maku pois kurkustaan.
“Mutta menemme kiertämään rajat nyt!” hän ilmoitti innostuneella äänellä vanhimmalle.
Lampisilmä oli klaaninvanhin johon Hakkitassu oli tykästynyt kovin. Hän muisti pentuaikana viettäneensä aikaa klaaninvanhinten pesässä, ja nytkin kolli olisi valmis kuuntelemaan Lampisilmän tarinoita. Lampisilmän kanssa oli kiva jutustella, molemmilla kun tuntui olevan toisilleen asiaa.
“No, menemmekö me sitten?”
Kielolumen ääni havahdutti hontelon oppilaan, ja Hakkitassu lähti mestarinsa perään. Aurinkohuippu oli käsillä, ja ilmassa tuoksui Hiirenkorva.

Nimi: Lumitassu

23.03.2019 19:37
Herää Lumitassu,” kuulin sisareni naukaisun, mutta en viitsinyt kääntyä häneen päin. Sen sijaan käperryin entistä tiukemmalle kerälle ja painoin kasvoni sammaleeseen.
*Miksi Pilvitassu on jo hereillä? Yleensä hän nukkuu auringonhuippuun asti.*
”Mitä asiaa,” kysyn ärtyneesti. ”Anna minun nukkua.”
”Meidän pitää lähteä kohta! Pilvitassu maukui kovaan ääneen.
”Minne muka?”
”Kiertämään reviirin rajat, hiirenaivo!”
Silloin avasin silmäni, ja näin Pilvitassun laikukkaan pään noin hiirenmitan päässä omastani. Naaraan kanervansiniset silmät loistivat innokkaasti. Nostin pääni ylös makuualuseltani ja katsoi sisareeni huvittuneesti. Olin itsekin hieman hermostunut, sillä olihan tämä ensimmäinen päiväni oppilaana.
”Ala tulla jo,” sisareni hoputti ja lähti loikkimaan kohti oppilaiden pesän suuaukkoa ruskeanvalkoinen turkki yön jäljiltä sotkussa. Minä jäin makuupaikalleni katselemaan hänen menoaan. Nousin istumaan ja aloin puhdistaa omaa sekaisin mennyttä turkkiani. Pilvitassu saisi ajatella miten halusi, mutta minä aioin näyttää hyvältä mestarini silmissä. Kun olin valmis, nousin hiljaa makuupaikaltani ja aloin oikoa kangistuneita jalkojani. Sen jälkeen nousin seisomaan ja hiivin ulos pesästä, varoen olla herättämättä muita oppilaita.
Ulkona aurinko paistoi kirkkaasti saaden minut siristelemään silmiäni. Vaikka hiirenkorva oli alkanut, paksu lumi petti edelleen Tuuliklaanin reviiriä ja öisin ilma oli pakkasen puolella, ja päivisinkin nummilla puhalsi kylmä viima. Leirin toisella puolella, lähellä uloskäyntinä toimivaa tunnelia odottivat minun mestarini Juuriturkki, Pilvitassu, sekä hänen mestarinsa Sorsaselkä. Muuten leiri oli autio, mutta tuoreista hajuista päätellen aamupartio oli lähtenyt hetki sitten. Kiirehdin muiden luokse.
”Tulithan sinä sieltä”, Juuriturkki totesi, pilke meripihkanvärisissä silmissä.
”Minä tulin niin nopeasti kuin pääsin,” vastasin puolustelevaan sävyyn.
”Etkä kyllä tullut, sinulla kesti iäisyys,” Pilvitassu naukui ”Oli jo hankalaa saada sinut ylös makuupaikaltasi.”
Ennen kun ehdin sanoa jotain vähemmän imartelevaa sisarelleni, hänen mestarinsa tuli väliin.
”Rauhoittukaa molemmat! Meidän pitäisi jo lähteä kiertämään reviirit.”
”Aivan, ja siksi lähdemmekin heti paikalla,” Juuriturkki totesi ja lähti johdattamaan meitä ulos leiristä.

”Hienot näkymät vai mitä?” Juuriturkki kysyi kepeästi. ”Hieno” oli omasta mielestäni aivan liian vähättelevästi sanottu. Olimme saapuneet nummien korkeimmalle paikalle ja näköala oli sen mukainen. Aurinko paistoi kirkkaansiniseltä taivaalta ja kimalteleva lumi peitti nummien maata monin paikoin. Kauempana näkyivät joki, joka virtasi rotkon pohjalla Jokiklaanin reviirille. Joen toisella puollella näkyivät Myrskyklaanin metsikköinen reviiri. Ukkospolun toisella puolella näkyi puolestaan Varjoklaanin reviiri, joka näytti mielestäni päivänvalossakin synkältä.
”Lumitassu tule!” kuulin sisareni huudon. Käännyin ympäri ja huomasin että kun olin katsellut maisemia, mestarini, Pilvitassu ja Sorsaselkä olivat jatkaneet matkaa. He odottivat muutamaa puunmittaa kauempana. Katsahdin vielä kerran uskomattomia maisemia ja huokasin syvään. Kaukana oli myös Kokoontumisaukio jonne klaanit kokoontuvat joka täydenkuun aikaan. Aukion keskellä oli suuri kivi, jolla päälliköt istuvat ja puhuvat kissoille. Jonain päivänä minäkin olen siellä, päätin. *Jonain päivänä olen Tuuliklaanin päällikkö.*

Väsymys painoi tassujani kun kävelimme kohti leiriä. Aurinko oli jo laskemaan päin, ja yö saapuisi ennen pitkää. Edessäni Pilvitassu loikki iloisesti, eikä näyttänyt lainkaan väsyneeltä, vaikka olimme kiertäneet reviirin rajoja koko päivän. Myrskyklaanin rajalla Pilvitassulle oli tullut riitaa jonkun kollioppilaan kanssa, ja se olisi varmasti johtanut tappeluun asti ellei Sorsaselkä olisi mennyt väliin. Sen jälkeen harmaanruskea kolli olinkin saarnannut meille rajojen noudattamisen tärkeydestä. Kun olimme tulleet rotkolle, olin pelännyt että Pilvitassu putoaisi alas. Ei hän pudonnut, vaan onnistui tönäisemään minut alas. Olisin mennyttä kissaa, jos Juuriturkki ei olisi saanut minua ilmasta kiinni. Kaiken tuon jälkeenkin Pilvitassulla riitti virtaa, ja hän selosti jatkuvasti jotain. On sanomattakin selvää, että en vaivautunut kuuntelemaan.
Saapuessamme leiriin, aurinko oli jo melkein laskenut taivaanrannan taakse. Suurin osa sotureista oli jo palannut tehtäviltään, ja heistä suuri osa oli ruokailemassa tuoresaaliskasan lähettyvillä.
” Voimmeko me mennä?” Pilvitassu kysyi Sorsaselältä häntäänsä huiskien.
”Kyllä voitte. Levätkää ja syökää kunnolla, sillä huomenna teidän pitää olla voimissanne,” Sorsaselkä sanoi.
”Mitä me teemme huomenna?” kysyin katsahtaen Juuriturkkia.
”Sen näette sitten,” mestarini vastasi salaperäisesti.
Tämän jälkeen haimme tuoresaaliskasasta pienen kanin ja jaoimme sen. Pilvitassu oli viimeinkin rauhoittunut ja hän lähtikin nukkumaan heti ruokailun jälkeen. Minuakin väsytti, mutta jäin hetkeksi ulos nauttimaan viilenevästä illasta. Ensimmäiset tähdet olivat jo syttyneet taivaalle. * Miten muiden klaanien kissat pystyvät elämään metsässä, ilman näköyhteyttä taivaalle. He voisivat yhtä hyvin asua maan alla.*
”Eikö sinun pitäisi olla nukkumassa? Kuulin lempeän äänen viereltäni.
Käännyin hädissäni ympäri huomatakseni, että puhuja oli emoni Kukkaturkki.
”Menen ihan kohta”
”Niin sinun kannattaisikin mennä. Tarvitset hyvät yöunet, sillä kuulin että teillä on huomenna taisteluharjoitukset.” emoni naukui vihreät silmät loistaen.
”Taisteluharjoitukset?” kysyin yllättyneenä. Jännitys valtasi kehoni.
Emoni nyökkäsi, ja juttelimme vielä hetken. Nousin seisomaan, toivotin hyvää yötä hänelle, jonka jälkeen hiivin oppilaiden pesään. Asetuin makaamaan sammalpedilleni ja pian vajosin utuiseen unimaailmaan.





Nimi: Zare

07.03.2019 16:17
______________________________________________

Nimi: Zare

05.03.2019 18:44
Vaahterakasvo// 9kp
Savuturkki// 0kp, 0kp

Vastaus:

Vaahtera// +10kp
Savu// +20kp

Nimi: Savuturkki

04.03.2019 11:00
Olin tarkkailin Riikkitassun edistystä, jossa olisi vielä parantamisen varaa, mutta kaikki tulisi aikanaan. Katsoin emoni Kukkavirtaa, joka istui vierelläni katse omassa oppilaassaan Korretassua.
"Molemmat ovat kehittyneet hyvään tahtii eikö vain?" emoni hymyili ja katsoi sitten minua. Nyökkäsin kevyesti.
"Pitäisi varmaan kysyä muilta, jos pitäisi kaikkien oppilaiden kesken yhteisharjoituksen. Saisivat kokemusta useamman vastustajan ja tiimityön harjoittamista", ehdotin seuraavia askelia oppilaiden koulutuksessa.
"Voin käydä keskustelemassa asiasta Varpusmyrskyn kanssa, jos hän ja Syrjätassu haluavat liittyä seuraan, jos itse käyt keskustelemassa sisaresi kanssa", emoni sanoi rauhallisesti. Nyökkäsin hyväksyvästi ja otin sitten syvään henkeä. Niin tietysti oli unohtanut, että jokaisella meistä oli tällä hetkellä oppilas.
"No parempi lopetta tältä päivältä ja jatkaa, vaikka huomenna, jos saamme kaikki suostumaan", totesin hieman raskain mielin ajatuksesta, että minun pitäisi keskustella asiasta Liljamielen kanssa.

Nimi: Savuturkki

15.02.2019 18:34
Kaikki oli yhä toimi entiseen tapaansa leirissä, vaikka olin viimein saanut keskusteltua Tammiviillon kanssa pari päivää sitten. Emme tietenkään alkaneet välttelemään tai olemaan toisissamme kiinni niin kuin jotkut ajattelivat. Näistä kissoissa äänekkäin oli ehkä vanhempi sisareni. Hän oli täysin ymmällään, että olin kyennyt edes hoitamaan tehtäväni Tammiviillon läheisyydessä, koska hän oli kuvitellut minun pakenevan tilannetta nyt, kun asia oli selvänä molemmille osapuolille. Emoni tietenkin hätisteli aina sisareni pois tai alkoi puhumaan esimerkiksi säästä sisareni päälle. Hän ärtyi tietysti, mutta rauhoittui ja poistui ystäviensä luokse. Sitten emoni alkoi aina kehumaan ja kertomaan omia kokemuksiaan isästämme. Se oli ehkä hänen tapansa kertoma, mitä saattaisi olla tulossa, mutta olin vain tyytyväinen, että sain kuulla lisää tarinoita isästäni, vaikka ne eivät aina olleet täysin mielyttävää kuultavaa. Sitten emoni päähän nousi ajatus keskustella pennuista, mutta siinä vaiheessa otin jalat alleni ja sanoin, että olin unohtanut jotain. Se oli jotain, mistä en halunnut keskustella emoni kanssa. En edes tiennyt, mihin saakka Tammiviilto olisi haluakas menemään minun kanssa. Hankisimmeko pentuja vai jäisimmekö pennuitta taikka pysyisimme vain läheisinä ystävinä.

Nimi: Vaahterakasvo

11.02.2019 13:20
”Savuturkki, Liljamieli ja Tammiviilto, te olette vastuussa ensimmäisestä metsästyspartiosta. Riikkitassu ja Soratassu lähtevät tietenkin mukaanne”, naukaisin vakaasti viittoen ympärilläni istuvista kissoista nimeämiäni.
”Asia selvä”, Tammiviilto vastasi ja muutkin nyökkäsivät. Kaksi hopeanharmaata naarasta ja veljeni erkaantuivat muiden joukosta ja kokoontuivat pieneksi ryhmäksi. Liljamieli lähti hakemaan omaa ja Savuturkin oppilasta Tammiviillon ja Savuturkin suunnatessa leirin uloskäynnille. Katselin jäljellä istuvia sotureita, ja yritin miettiä järkeviä kokonaisuuksia toiseen metsästyspartioon ja iltapartioon. Aamupartioon olin lähettänyt aikaisemmin jo Kukkavirran ja Korretassun sekä Piikkiturkin.
”Toiseen metsästyspartioon lähtekööt Varpusmyrsky ja Syrjätassu sekä Aamusammal. Myös Jokitähti osallistuu tähän partioon, hän ilmoitti siitä aikaisemmin”, puin ajatukseni sanoiksi. ”Teillä on aikaa kuitenkin tehdä vielä jotain muuta. Auringonhuipunaika lienee sopiva hetki lähteä partioon.”
”Voisinko minä vaihtaa iltapartioon?” Aamusammal väräytti korviaan Juuriturkin vierellä.
”Minä voisin mennä hänen tilalleen”, Juuriturkki vastasi heti perään. Nyökkäsin.
”Tietenkin”, lupauduin, ”Lopuksi iltapartiota johdan siis minä, ja mukaani liittyy Aamusammal ja Kielolumi.” Kissat näyttivät tyytyväisiltä ja ymmärtäneen päivän tehtävänsä, ja alkoivat sitten hajaantua ympäri leiriä ja leiristä ulos. Samassa silmäkulmassani vilahti tutunvärinen turkki, ja käännyin kohti pentutarhaa. Varpusviima asteli minua kohti lempeä katse kasvoillaan.
”Hei rakas”, naaras naukaisi tervehdykseksi nuolaisten poskeani. Hymyilin kumppanilleni rakastavasti.
”Hei”, vastasin, ”Onko kaikki hyvin?” Vilkaisin Varpusviiman suureksi kasvanutta vatsaa. Hiirikuono oli muutama päivä sitten sanonut, että pennut syntyisivät aivan lähipäivinä.
”On, halusin vain tulla tervehtimään”, Varpusviima hymähti, ”Onko ollut mitään ongelmia?”
”Ei lainkaan. Rajoillamme on ollut tähän asti kaikki kunnossa, eikä riistastakaan ole pahempaa puutetta, vaikka lehtikato onkin”, kerroin mietiskellen.
”Se on mukava kuulla”, naaras vastasi tyytyväisenä. ”No, minun on parempi palata pentutarhaan. Lupasin leikkiä pentujen kanssa.”
”Muista ottaa varovaisesti”, kehräsin huvittuneena ja nuolaisin naaraan harmaata otsaa. Katsoin valkoharmaan kumppanini perään niin pitkään, kunnes hänen häntänsäkin vilahti pesän suojiin.

//päivitys

Nimi: Zare

05.02.2019 16:44
_________________________________________________

 

©2019 Metsäketo - suntuubi.com