Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Myrskyklaani Jokiklaani Tuuliklaani Varjoklaani  Tähtiklaani Erakot ja kotikisut

 

Tuuliklaanilaisten tarinat

 

 1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Vaahterakasvo

08.10.2018 19:29
Lehtisateen kylmentämä tuuli puhalsi joukkomme ylitse, kun lähestyimme Nelipuun aukiota. Pörhistin turkkiani lämmön toivossa, mutta tänään viima tuntui pureutuvat luihin normaalia kovemmin - tiesin Lehtikadon ajan saapuvan pian. Sen tuoma sairausriski olisi sitä korkeampi, mitä kauempaan joutuisimme altistamaan itsemme kokoaikaisesti, joka päivä viilentyvälle ilmalle. Sitä suuremmalla syyllä meidän olisi löydettävä mahdollisimman nopeasti paikka, johon asettua, ennen kuin ensilumi laskeutuisi maahan. Enkä uskonut siihen olevan kovin pitkä aika, joten en voinut kuin pyytää Tähtiklaania olemaan oikeassa tämän paikan suhteen.
Olimme jo lähes Nelipuulla ja astelin yhdessä Varpustassun sekä Viimajalan kanssa suuren kissaryhmän keskipaikkeilla. Katselin kauemmaksi, jossa näin tasaisen näköistä nummea.
”Nummista tulee varmasti Tuuliklaanin reviiriä”, sanoin pitämällä katseeni nummissa, jotta ystäväni tietäisivät mitä tarkoitin. Viimajalka nyökkäsi ja myönsi olevansa samaa mieltä.
”Mutta jos rehellisiä ollaan, olen pettynyt niiden kokoon”, Varpustassu hymähti katsellen kyseiselle nummelle. ”Nummet täällä ovat melkein puolet pienemmät kuin järvellä. Mutta toisaalta, siellä ne olivat pitkät. Täällä reviiriä on helpompi ja nopeampi partioida.”
Ennen kuin ehdin sanoa mitään, Viimajalka avasi suunsa: ”Toivottavasti saaliselämiä on riittävästi. Siitähän se paljolti riippuu, miten Tuuliklaani pärjää uudella alueella.”
”En voi kieltää. Uskon kuitenkin, että jos täällä olisi reviireissä jotain puutteita, Tähtiklaani olisi ohjannut meidät jonnekin muualle”, totesin pienen tauon jälkeen, jonka aikana olimme laskeutuneet Nelipuun aukiolle ja pysähtyneet. Kumpikaan, Varpustassu tai Viimajalka, eivät sanoneet enää mitään, sillä meitä alkoi ympäröidä hiljaisuus. Suuntasin katseeni edessäpäin oleviin päälliköihin, jotka silmäilivät aukiota ja Nelipuun kantoa.
”Ei epäilystäkään. Tämä on muinaisten klaanien kokoontumispaikka. Nelipuuksi sitä emme ilmeisesti voi kuitenkaan enää kutsua”, Takiaistähti maukaisi neutraalisti viitaten Nelipuun kantoon, ja sitten Sadetähti jatkoi:
”Puhujankivi on kuitenkin paikoillaan. Tai ken tietää, onko juuri tuo puhujankivi vai jokin kaksijalkojen päähänpisto. Joka tapauksessa se toimii varmasti Puhujankivenämme.” Uskoin suuren lohkareen olevan mainio kokoontumisiin: se oli tarpeeksi iso, jotta kaikki näkisivät heidät sen päältä.
”Klaanien kissat”, Vinhatähti aloitti vuorostaan. ”Olemme saapuneet määränpäähämme. Pyydämme nyt jokaisesta klaanista kaksi vapaaehtoista, jotka lähtevät varapäälliköiden kanssa kiertämään lähialuetta ja muodostamaan alustavat reviirit. Muut jäävät tänne lepäämään. Kaikilla on toistaiseksi vielä lupa metsästää lähialueella, joten syökää vatsanne täyteen.” Sen jälkeen päälliköt kääntyivät erakoiden puoleen, ja ympärillämme ollut hiljaisuus puhkesi keskivahvaan puheluun. Käännyin jälleen seurani puoleen.
”Aiotteko mennä?” Viimajalka kysyi silmät uteliaana välkähtäen. Katsahdin Varpustassuun pikaisesti, ja kohtasin tämän katseen. Hän kertoi heti katseellaan, ettei aikonut lähteä.
”Minä voisin mennä”, sanoin kohauttaen lapojani ja siirsin piiloinnokkaan katseeni Viimajalkaan, ”Olen utelias näkemään tulevan reviirimme, jos se nyt on nuo nummet.”
”Minä jään tänne”, Varpustassu sanahti paljastaen juuri sen, minkä olin hänen silmistään nähnytkin. ”Voit sitten kertoa, millaiselta uusi kotimme näyttää.”
Nyökkäsin hymyillen naaraalle. Viimajalka näytti olevan sanomassa jotain, mutta sitten hänen emonsa, Aamusammal, liittyi seuraamme. Heilautin tervehdyksen hännälläni entiselle oppilastoverilleni.
”Mikä sinut tänne tuo?” Viimajalka kysyi emoltaan.
”Olen menossa Juuriturkin luo, kun Tihkutuuli haluaa lähteä sinne rajojentekopartioon”, ruskeaturkkinen naaras kertoi, ja istui aloilleen. ”Poikkesin tähän luoksesi, kun veljesi istuu tuolla edempänä.”
”Minua ei siis tarvitakaan mukaan”, Viimajalka virnisti yllättäen katsoen minuun ja Varpustassuun. Nyökkäsin ymmärtäväisesti, vaikkakin tavallaan Viimajalka olisi ollut hauskaa seuraa.
”Tuuliklaanin partio, kokoontukaa tänne!” Sadetähden huudahdus kantautui Puhujankiven juurelta. Nuolaisin nopeasti Varpustassun päätä ja huikkasin Viimajalallekin heipat ennen kuin käännyin kannoiltani Jokitaivalta ja Sadetähteä kohti. Silmäkulmassani huomasin Tihkutuulen suuntaavan samaan suuntaan.
”Tihkutuuli ja Vaahterakasvo siis”, Jokitaival nyökkäsi hyväksyvästi. Sadetähti nyökkäsi myös.
”Pitäkää silmänne auki nummilla”, Sadetähti ohjeisti. ”Se on soveltuvin paikka meille. En usko, että kukaan muu klaaneista on kiinnostunut siitä alueesta, mutta on yritettävä pitää silmällä myös riistaeläimiä. Emme me selviä siellä, jos riistaa ei ole tarpeeksi.”
”Samaa mieltä. Uskon, että nummet sopivat meille hyvin, ja uskon myös, että saamme sovittua ilman erimielisyyksiä, että nummet kuuluvat meille”, Jokitaival totesi. Nyökkäsin olevani samaa mieltä, kuten Tihkutuulikin. Sadetähti väräytti viiksiään, ja pyysi meitä liittymään muiden partiolaisten joukkoon.
Seurasin Jokitaivalta ja Tihkutuulta kauemmaksi muista kissoista, ja yhdistyimme muiden partion jäsenten kanssa. Kävin katseellani kokoonpanon läpi samalla, kun kuuntelin esittelyä: Mukaan lähtisivät Myrskyklaanin varapäällikkö Tavisade sekä Hallakasvo ja Hirvenhuuto. Jokiklaanin varapäällikkö Suosointu, soturit Mustahäntä ja Nopsaraita. Varjoklaanin Piiskaviima, Hunajakynsi ja Pimeävarjo. Lisäksi joukkoomme liittyi kissa nimeltä Toby, joka oli erakkolaumasta. Kun kaikki olivat valmiita, lähdimme matkaan varapäälliköiden merkistä.

Käveltyämme jonkin aikaa olimme ylittäneet ukkospolun, ja astelimme tällä hetkellä kuivalla suolla, jonka kasvusto oli aavistuksen niukkaa, mutta toimisi varmasti suojana erilaisille riistaeläimille. Edessämme päin näkyi myös aukeava suojaisampi kuusimetsä. Alue näytti nopeasti katsottuna hyvin tasaiselta maastolta, eikä se ollut sellaista suo aluetta, joka aiheuttaisi vaaraa.
”Täällä näyttää melko hyvälle”, Piiskaviima sanoi hetken päästä neutraalilla äänellä.
”Tuo kuusimetsä muistuttaa järvellä ollutta kuusimetsäämme”, Pimeävarjo huomautti katsellessaan rauhaisasti hieman kauempana seisovaan tummanvihreään metsään. Hunajakynsi myönsi olevansa samaa mieltä.
”Luuletteko, että tästä alueesta olisi reviiriksenne?” Tavisade kysyi vilkaisten ympärilleen, ja sitten Piiskaviimaan. Katsahdin Piiskaviimaan, joka näytti vielä tutkivansa ympäristöään mietteliäästi.
”Luulisin niin”, valkea, täplikäs kolli nyökkäsi.
”Se ukkospolku, jonka ylitimme”, aloitin viittoen hännälläni taaksepäin. ”Sen toisella puolella näyttää olevan sekametsää. Ukkospolku voisi olla hyvä rajamerkki.”
”Totta tosiaan, se olisi selkeä raja”, Suosointu mumisi mietteissään. ”Pidetään mielessä. Jatketaan nyt matkaa.”

Olimme jatkaneet suoalueen jälkeen ukkospolun yli ja kulkeneet myös sekametsän läpi, jonka ympäristö tuntui sopivan parhaiten Myrskyklaanin tarpeisiin.
Seisoimme nyt joen törmällä, jossa huilasimme hetken. Saimme juoduksi raikasta vettä, ennen kuin jatkoimme matkaa joen yli kiviä pitkin.
”Joen tulisi kuulua kaiketi Jokiklaanille”, Jokitaival huomautti. ”Muut klaanithan eivät kalasta.”
”Joki voisi toimia toisena rajamerkkinä. Joki kuuluisi vielä Jokiklaanille, mutta sen toinen puoli niin ikään Myrskyklaanille”, Suosointu nyökytteli päätään häntä heilahtaen. Katselin ympärilleni sanomatta sanaakaan. Silmäni osuivat edessäpäin häämöttäviin nummiin, joille tassuni paloivat halusta viedä minut.
”Alue näyttää muutenkin hyvältä. Tarpeeksi suojaa”, Mustahäntä sanoi.
”Joki näyttää jatkuvan melko kauas”, Nopsaraita totesi katse tähyillen jokea. ”Se saattaisi pystyä olemaan myös raja nummille!”
”Se nähdään, kun jatketaan matkaa”, Suosointu nyökkäsi.

Jouduimme ylittämään joen puualustan kautta, sillä joen ympärys muuttui korkeareunaiseksi rotkoksi. Nyt olimme kuitenkin nummien reunalla, jossa tuuli tuiversi nummien tapaan. Paikka muistutti minua heti kodista.
”Tämä on selvästi Tuuliklaanille!” Tihkutuuli iloitsi sen samankaltaisuudestaan entiseen kotiin verrattuna.
”Se tuntuu jo nyt kodilta.”

Nimi: Palotassu

08.10.2018 17:14
"Luuletko, että olemme oikeassa paikassa?" kysyin Hiirikuonolta katsellessani aukiota. "Klaaninvanhimmat puhuivat Nelipuista, jotka kurkottivat taivaaseen. Täällä ei ole sellaisia puita."
"Päälliköt saivat merkin Tähtiklaanilta", Hiirikuono virkkoi. "Ja jos olisit kuullut kaikki klaaninvanhimpien tarinat, tietäisit, että klaanit lähtivät täältä, koska kaksijalat rupesivat muokkaamaan sitä. He luultavasti kaatoivat Nelipuut."
"Toivottavasti kaksijalat eivät tuhonneet kaikkia yrttejä", mau'uin.
"Eivät he kaikkia voineet tuhota, vaikka olisivat yrittäneet. Klaanien reviirit käsittävät suuren alueen", Hiirikuono lohdutti.
"Kuinka pian luulet meidän pääsevän asettumaan uusille reviireille?"
"Aika pian. Kissat asuivat täällä ennen, joten luulisi, että on helppo jakaa reviirit. Sitten täytyy vain löytää kaikki yrtit uudelleen."
"Entä jos täällä nummilla ei kasva samoja yrttejä kuin järvellä?" kysyin.
"Sitten kysymme muiden klaanien parantajilta. Parantajat tekevät paljon enemmän yhteistyötä kuin tavalliset soturit", Hiirikuono naukui.
"Aiotko opettaa minut saalistamaan?" kysyin katsellessani Piikkitassun ja Kukkavirran harjoittelua.
"Ehkä. Jos aika riittää", Hiirikuono naukaisi.
"Vain ehkä? Luulin, että saalistaminen on tärkeä osa klaanikissan tehtäviä." Olin hämmentynyt ja hieman pettynyt, sillä metsästäminen vaikutti mukavalta puuhalta.
"Niin, mutta sinulla on tärkeämpiäkin tehtäviä ja siksi muu klaani saalistaa puolestasi. Samalla tavalla kuin kuningattarilla on tärkeä tehtävä huolehtia pennuistaan eivätkä he saalista itse."
"Tuossa on järkeä", hymähdin. Hiirikuonon selitettyä asian hämmennykseni hälveni. "Enkö sitten opi taistelemaankaan?"
"Joitain puolustusliikkeitä parantajankin kuuluu osata, mutta et tule oppimaan jokaista taisteluniksiä."
"Aivan", maukaisin. Sitten välillemme laskeutui hiljaisuus. Hiirikuono vaikutti tarkkailevan aukion tapahtumia. Seurasin hänen katsettaan Nelipuiden kantojen vierelle. Muutama Jokiklaanin oppilas hyppeli niiden päällä.
"Muistatko miten tikku poistetaan polkuanturasta?" hän kysyi yllättäen.
"Tuota...yritä tarttua tikkuun hampailla ja vedä se pois. Jos et saa otetta, painele tassua tikun ympärillä hieman. Kun saat tikun pois, um...nuole tassua hetken ajan", vastasin epävarmasti. En pitänyt yllätyksistä, mutta parantajan työssä oli kestettävä painetta ja sen takia Hiirikuono oli ottanut yllätyskysymykset tavakseen.
"Aivan oikein", Hiirikuono kehräsi. Huokaisin helpotuksesta.
"Millainenkohan uusi leirimme on?" mietin ääneen.
"Mukava varmastikin. En jaksa odottaa, että saan oman pesän, jossa voin pitää yrtit juuri siinä järjestyksessä kuin haluan", Hiirikuono maukui ja tuijotti kaukaisuuteen, luultavasti kuvitellen uuden pesänsä ja kaikki me yrtit, joita siellä pitäisi.
"Toivotko koskaan, että olisit ryhtynyt soturiksi?"
"En enää. Oppilasaikojeni alussa välillä harmitti, kun en voinut harjoitella veljeni kanssa. Nyt olen vain onnellinen, sillä tiedän, että kuljen minulle suunnattua polkua", Hiirikuono maukui vakavasti.
"Mistä tiedät, että kuljet oikeaa tietä?"
"Tähtiklaani kertoi", Hiirikuono vastasi, "ja kyllä se kertoo sinullekin pian. Asiat ovat vain olleet hieman poikkeuksellisia viime aikoina. Kunhan asetumme aloillemme, elämä palaa takaisin uomiinsa." Hiirikuonon sanat valoivat minuun luottamusta ja ensimmäistä kertaa vähään aikaan minusta tuntui, että olin tehnyt oikean päätöksen ryhtyessäni parantajaoppilaaksi. Vaelluksen aikana olin tuntenut oloni hämmentyneeksi ja matkan vaarat olivat pelottaneet. Nyt olimme lopultakin oikeassa paikassa.
"Kiitos", maukaisin. Hiirikuono katsahati minuun ihmeissään.
"Mistä?"
"Sanoistasi. Ne saivat minut lopultakin uskomaan, että kaikki on hyvin ja tein oikean päätöksen." Hiirikuonon meripihkanväriset silmät katsoivat minua myötätuntoisesti.
"Hyvä, että saatoin olla avuksi", hän hymyili ja hänen häntänsä pyyhkäisi selkääni pehmeästi. Rauhallinen tunnelma rikkoontui hetkessä jonkun huudahtaessa:
"Partio tulee takaisin!" Käänsin katseeni ja näin pienen joukon kissoja laskeutuvan laaksoon. He kulkivat rivakasti päälliköiden luokse. Joukkio oli niin kaukana, etten kuullut mitä he puhuivat, mutta päälliköt nyökkäilivät eivätkä vaikuttaneet tyytymättömiltä. Vaikutti siltä, että pääsisimme pian uuteen kotiimme.

Nimi: Savuturkki

07.10.2018 22:48
Olin fyysisesti ja henkisesti täysin uupunut. Fyysisesti väsymykseni tietysti johtui selvästi pitkästä matkasta vanhasta ja tutusta kodista uuteen ja nykyiselle sukupolvelle tuntematon. Itsekin olin vain kuullut vaihtelevia tarinoita, jotka oli tietysti väritetty klaaninvanhempien huumorilla. Jokiklaanin päällikön ääni otti huomioni.
”Ei epäilystäkään. Tämä on muinaisten klaanien kokoontumispaikka. Nelipuuksi sitä emme ilmeisesti voi kuitenkaan enää kutsua”, Takiaistähti sanahti sitten, heilauttaen häntäänsä lähintä kantoa kohti. Alue oli selvästi joskus saanut kaksijalkojen kosketuksen, mutta se oli kasvattanut satunnaista viherkasvustoa ympärille muuten siisti hiekkapohja.
”Puhujankivi on kuitenkin paikoillaan”, Sadetähti totesi, puolestaan osoittaen suurta kivilohkaretta aukion keskellä ja jatkoi sitten: ”Tai ken tietää, onko tuo juuri Puhujankivi vai jokin kaksijalkojen päähänpisto. Joka tapauksessa se toimii varmasti Puhujankivenämme.”
”Klaanien kissat”, Vinhatähti korotti jälleen äänensävyään, saaden muiden huomion. ”Olemme saapuneet määränpäähämme. Pyydämme nyt jokaisesta klaanista kaksi vapaaehtoista, jotka lähtevät varapäälliköiden kanssa kiertämään lähialuetta ja muodostamaan alustavat reviirit. Muut jäävät tänne lepäämään. Kaikilla on toistaiseksi vielä lupa metsästää lähialueella, joten syökää vatsanne täyteen.”

Minkään määräinen lepo ei saisi kehoani rauhoittumaan juuri nyt. Henkinen tilani oli yhä epävarma Tammiviillosta. Koko matkan ajan sen jälkeen, kun olin sanonut, että rakastin häntä. Siinä vaiheessa mieleni pimeni täysin. Olin vain käpertynyt kerälle. Tammiviillon mahdolliset sanat ja teot olivat täysin hämäränpeitossa. Kolli ei ollut alkanut vältellä minua, mutta en saanut itseniä edes lähestymään häntä ilman saamasta täyttä hermoromahdusta.

//Tikru,en muista satavarmasti miten sanoit Tammen reagoivan Savun tunnustukseen. Muistuttaisitko mua jotenkin tarinas tai viestis kiitos ^-^' //

Nimi: Viimajalka

07.10.2018 20:26
//jollain tavalla ehkä k-13 sisältövaroitus?//
Klaanit olivat saapuneet turvallisesti alas vuorilta, ja ylittäneet Ukkospolun. Suuntasimme nyt Nelipuun aukiota kohti suurena joukkona. Jotkut pälyilivät uteliaine ympärilleen, luoden katseita oikealla puolella avautuville nummille ja Nelipuun takana siintävään metsään. Nelipuuta ei tosin voinut kutsua enää Nelipuuksi, koska aikoinaan siinä kasvaneista neljästä puusta oli jäljellä enää vain kannot. Kaksijalat olivat muokanneet paikkaa muutenkin, tekemällä siihen hiekkapohjan. Kunhan hiekka ei olisi liian irtonaista, olin tyytyväinen uudenlaisesta pohjasta.
”Nummista tulee varmasti Tuuliklaanin reviiriä”, Vaahterakasvo totesi vieressäni. Kuljin hänen ja Varpustassun seurassa vaihteeksi, sillä minulle oli tärkeää luoda suhteita klaanitovereideni kanssa.
”Olen samaa mieltä”, totesin nyökäten.
”Mutta jos rehellisiä ollaan, olen pettynyt niiden kokoon”, Varpustassu totesi silmäillen avointa maastoa. ”Nummet täällä ovat melkein puolet pienemmät kuin järvellä. Mutta toisaalta, siellä ne olivat pitkät. Täällä reviiriä on helpompi ja nopeampi partioida.”
”Toivottavasti saaliseläimiä on riittävästi”, lisäsin oman huolenaiheeni Varpustassun kommenttiin. ”Siitähän se paljolti riippuu, miten Tuuliklaani tulee pärjäämään uudella alueella.”
Ohitimme Nelipuuta ympäröivän kannon ja laskeuduimme pieneen mutta laakeaan syvennökseen. Pysähdyimme muiden kissojen mukana.
”Ei voi kieltää. Uskon kuitenkin, että jos täällä olisi reviireissä jotain puutteita, Tähtiklaani olisi ohjannut meidät jonnekin muualle”, Vaahterakasvo totesi vielä. Klaanien keskuuteen oli laskeutunut kunnioittavansekainen hiljaisuus, joten minä tai Varpustassu emme enää jatkaneet keskustelua. Se olisi ollut hieman kiusallista.
”Ei epäilystäkään. Tämä on muinaisten klaanien kokoontumispaikka. Nelipuuksi sitä emme ilmeisesti voi kuitenkaan enää kutsua”, Takiaistähti sanahti sitten, heilauttaen häntäänsä lähintä kantoa kohti. Sitähän minäkin olin miettinyt.
”Puhujankivi on kuitenkin paikoillaan”, Sadetähti totesi, puolestaan osoittaen suurta kivilohkaretta aukion keskellä. ”Tai ken tietää, onko tuo juuri Puhujankivi vai jokin kaksijalkojen päähänpisto. Joka tapauksessa se toimii varmasti Puhujankivenämme.”
”Klaanien kissat”, Vinhatähti korotti jälleen äänensävyään, saaden muiden huomion. ”Olemme saapuneet määränpäähämme. Pyydämme nyt jokaisesta klaanista kaksi vapaaehtoista, jotka lähtevät varapäälliköiden kanssa kiertämään lähialuetta ja muodostamaan alustavat reviirit. Muut jäävät tänne lepäämään. Kaikilla on toistaiseksi vielä lupa metsästää lähialueella, joten syökää vatsanne täyteen.” Sitten hän kääntyi Lokin puoleen. Myrskyklaanista ja Jokiklaanista alkoi nousta puheensorinaa, joka ei näyttänyt haittaavan päälliköitä, joten päättelin että nyt pystyi vaihtamaan pari sanaa.
”Aiotteko mennä?” kysyin uteliaana Vaahterakasvolta ja Varpustassulta. Kaksikko vaihtoi nopeasti katseita.
”Minä voisin mennä”, Vaahterakasvo sanoi, katsahtaen minuun. ”Olen utelias näkemään tulevan reviirimme, jos se nyt on nuo nummet.”
”Minä jään tänne”, Varpustassu väräytti viiksiään, kääntäen katseensa minusta kolliin. ”Voit sitten kertoa, millaiselta uusi kotimme näyttää.”
Soturi nyökkäsi ja hymyili naaraalle. He olivat suloinen kaksikko, mietin hiljaa.
”Voisin itsekin lähteä –” olin sanomassa, mutta Aamusammal asteli yllättäen luokseni. Keskeytin lauseeni. ”Mikäs sinut tänne tuo?”
”Olen menossa Juuriturkin luo, kun Tihkutuuli haluaa lähteä sinne rajojentekopartioon”, emoni sanoi, ja istahti viereeni. ”Poikkesin tähän luoksesi, kun veljesi istuu tuolla edempänä.”
Hymyilin naaraalle, ja käännyin sitten Vaahterakasvon ja Varpustassun puoleen.
”Minua ei siis tarvitakaan mukaan”, virnistin heille. Vaahterakasvo nyökkäsi ymmärtävästi.
”Tuuliklaanin partio, kokoontukaa tänne!” kuului Sadetähden huudahdus Puhujankiven juurelta. Kun käännyin katsomaan, huomasin Jokitaipaleen jo seisovan päällikön luona valmiina. Vaahterakasvo sanoi heipat ja lähti kahta kissaa kohti, Tihkutuulen suunnistaessa samaan suuntaan.
”Minä taidan mennä Hirvitaipaleen luokse”, Varpustassu sanoi kohteliaan pahoittelevasti, ja nyökättyäni hän lähti astelemaan isänsä luo, joka keskusteli Varpusmyrskyn kanssa. Niin minä ja emoni jäimme kahden.
”Olen muuten huomannut –”, Aamusammal aloitti heti, kun olimme kaksin. ”- että olet pyöristynyt hieman.”
Hänen äänensä kuulosti epämukavan läpitunkevalta. Käänsin hämmentyneisyyttä täynnä olevan kysyvän katseeni emooni, ja katsahdin sitten vatsaani. Itse en huomannut mitään eroa.
”Johtuu varmaan siitä jäniksestä, jonka jaoin Pähkinäkuonon kanssa ennen Ukkospolun ylittämistä”, totesin. Aamusammal ei kuitenkaan näyttänyt vakuuttuneelta. ”Se oli aika pulska tapaus, joten saatoin syödä hieman liikaa.”
Emo huokaisi ja katsoi minua hetken kyseenalaistavasti. Naurahdin hermostuneesti hänen ilmeelleen. Minulla ei ollut hajua, mistä hän puhui. Tai oikeastaan oli, paljonkin. Ajatukseni palasivat minun ja Väijykärjen kaksinkeskiseen hetkeen Kuulammella, ja mieleni teki sulkea silmäni ja kirota ääneen. En ollut olettanut että myrskyklaanilainen kolli olisi silloin onnistunut yrityksessään, mutta se saattoi olla toiveajattelua.
”Sinusta tulee pulska tapaus jos syöt aina noin paljon”, naaras sanoi lopulta, saaden minut naurahtamaan jälleen. Sitten hän nousi ja kääntyi Juuriturkin suuntaan, luoden minuun vielä kysyvän katseen. ”Haluatko tulla seuraamme?”
”Aamh…” Katselin, kuinka Varjoklaanin partio katosi Ukkospolun suuntaan, Myrskyklaanin partio metsään, ja Jokiklaanin ja Tuuliklaanin partiot yhtä matkaa nummien suuntaan. Ajatukseni pyörivät vielä emon yllättävässä toteamuksessa. Katseeni osui Pähkinäkuonoon ja tämän ainoaan pentuun, ja päätin käyttää heitä tekosyynä saadakseni itselleni hieman tilaa. ”Taidan mennä Pähkinäkuonon luo.”
Aamusammal nyökkäsi pahoittelevalle katseelleni, ja asteli veljeni luo. Itse kävelin vastakkaiseen suuntaan, tassutellen hiekkaisen aukion halki ja muutaman kymmenen kissan ohi Puhujankiven juurelle, jonka luona Pähkinäkuono oli makaamassa. Hänen kollipentunsa oli käpertyneenä emonsa vatsaa vasten.
”Hei”, Pähkinäkuono tervehti minua, nostaen päänsä maasta.
”Mikä olo?” kysyin ystävällisesti.
”Hyvä, kiitos sen jäniksen jonka jaoit aiemmin”, naaras sanoi. Väläytin hänelle eihän-se-mitään-ollut-hymyn. ”Ja Nurmipentukin on ihan voimissaan. Toivottavasti pääsemme pian pysyvään leiriin.”
Höristin korviani, kun kuulin pennun nimen. Pähkinäkuono oli ilmeisesti nimennyt poikansa vasta äskettäin, sillä en ollut vielä kuullut Nurmipennun nimeä.
”Ai hän on nyt Nurmipentu”, sanoin, katsoen paikallaan nukkuvaa pentua kuin näkisin hänet vasta ensi kertaa. Pähkinäkuono nyökkäsi. Odotin pienesti, että hän olisi kertonut, mikä oli idea pennun nimen takana, mutta hän ei sanonut mitään. ”Erinomainen nimi.”
”Kiitos”, Pähkinäkuono sanoi, ja kehräsi hieman. Nurmipentu reagoi emonsa kurkusta kumpuavaan ääneen, ja vinkaisi äkkiä pienesti. Pähkinäkuono kurottautui välittömästi lipomaan poikansa turkkia, rauhoittaen hänet takaisin uneen. Samassa muistin emoni sanat, ja aloin pälyilemään ympärilleni etsien Väijykärkeä. Halusin puhua kollin kanssa mahdollisesta tiineydestäni, mutta kun en nähnyt kollin mustaraidallista turkkia missään, tunsin, kuinka eilisen päivän ärsyyntyneisyys hiipi jälleen pintaan. Vetäisin nopeasti henkeä ja käänsin katseeni takaisin Pähkinäkuonoon.
”Lähtikö Väijykärki metsästämään?” kysyin.
”Niin hän taisi sanoa”, naaras vastasi. Hiirenpapanat. ”Oliko sinulla hänelle jotakin?”
”Ei kun ihan vaan olisin halunnut jutella, kun en ole koko päivänä jutellut hänen kanssaan”, vastasin vähättelevästi, ja aloin etsiä Hiirikuonoa. Huomasin harmaanruskean naaraan hahmon antamassa Hallalaikulle jotain yrttiä. Sitten käänsin katseeni jälleen takaisin Pähkinäkuonoon. ”Menen käymään Hiirikuonon luona. Jos tarvitset jotain, tule vaan sanomaan.”
”Kyllä minä apua muualtakin löydän. Mutta kiitos”, naaras sanoi ja räpäytti silmiään, kun astelin parantajan luo. Odotin hetken kohteliaasti, että Hiirikuono sai yrtinannon tehtyä, ennen kuin häiritsin häntä.
”Hiirikuono”, aloitin, kun pienikokoinen naaras oli lähtemässä minusta poispäin. Hän kääntyi kysyvästi minuun, ja asteli sitten luokseni ystävällinen ilme silmissään. En antanut Hallalaikun seuran häiritä, kun kysyin: ”Voisitkohan tarkistaa, olenko tiineenä?”
Hiirikuonon silmiin syttyi yllättynyt pilke, mutta se hiipui nopeasti pois. ”Totta kai. Tule, mennään Puhujankiven toiselle puolelle, niin saadaan vähän rauhaa.”
Minua ei olisi haitannut, jos tarkistus olisi suoritettu tässäkin, mutta olin kiitollinen Hiirikuonon yksityisyydentajulle. Seurasin pienempää naarasta suuren lohkareen hiljaiselle puolelle, jonne muille kissoilla ei ollut näköyhteyttä.
”Käyhän kyljellesi”, parantaja kehotti. Tein työtä käskettyä, joskin oloni oli hieman kiusaantunut, kun Hiirikuono alkoi painelemaan kylkeäni tassullaan. En halunnut katsoa Hiirikuonoon, joten tyydyin pitämään pääni maassa ja katsomaan metsänrajaan.
”Vaikea sanoa”, naaras sanoi miettivästi, kun painelua oli kestänyt epämiellyttävän kauan. Kun tassun kosketus katosi kyljeltäni, kehtasin nostaa katseeni parantajaan. Hiirikuonon kasvoilla oli pohtiva ilme. ”Kyllä minä jotain tunnen, mutta en niin selvästi että osaisin sanoa, ovatko ne pentujen kehoja vai jotain muuta.”
Nyökkäsin hitaasti, miettien mahdollisuuksiani.
”Mistä sinulle tällainen epäilys tuli mieleen?” Hiirikuono kysyi.
”Aamusammal sanoi että näytin vähän pyöristyneemmältä”, vastasin. Päätin, etten yrittäisi kierrellä mitään.
Hiirikuono nyökkäsi.
”Sitten voi hyvinkin olla, että odotat pentuja”, parantaja totesi, harmikseni. ”Jollain ihmeen kaupalla emot aina huomaa muutoksen ensimmäisinä. Ja meissä hoikissa tuuliklaanilaisissa tiineys yleensä näkyykin aika pian. Mutta voin tehdä ja luultavasti teenkin sinulle uuden tarkistuksen seitsemän päivän päästä, silloin minun pitäisi pystyä jo sanomaan varmasti oletko tiine vai et.”
Nyökkäsin jälleen, ja nousin Hiirikuonon eleestä istumaan. Ajatusteni sekasortoisuudesta johtuen en keksinyt mitään kommentoitavaa parantajan epävarmaan toteamukseen. Olin myös kiitollinen, ettei Hiirikuono kysynyt mahdollisten pentujen isää, vaikka syy siihen oli mitä luultavimmin epävarma tieto.
Kun palasin parantajan perässä takaisin Puhujankiven sille puolelle, minne klaanit olivat asettuneet, pysähdyin. Minun piti setviä ajatuksiani hieman. Jos olin tiineenä, mihin minussa viime aikoina tapahtuneet muutokset valitettavasti johtivat – ärsyyntyneisyys, lyhythermoisuus ja lisääntynyt ruokahalu, josta en tosin ollut huolehtinut – oli selvää että Väijykärki olisi pentujen isä. Mikä taas olisi samalla kertaa surkea ja ihana asia, olihan Väijykärki eri klaanista, vieläpä Myrskyklaanista, mutta hän oli se kissa ketä rakastin. Valitettavasti. Sadetähti rankaisisi minua varmasti jotenkin, ja vaikka kuinka halusinkin pitää mahdollisten pentujen isän salassa, tiesin että joku saisi joskus tietää. Eikä valehtelulla pääse minnekään. Ensimmäinen asia, jonka halusin nyt tehdä, oli puhua Väijykärjen kanssa, olisi se miten hankalaa tahansa.
”Viimajalka!” kuulin jonkun kutsuvan nimeäni, ja parilla silmänräpäyksellä palautin itseni tähän hetkeen. Käännyin äänen suuntaan, ja näin Väijykärjen astelevan luokseni kysyvä ilme silmissään. Juuri sopivasti.
”Kuulin Pähkinäkuonolta, että kävit Hiirikuonon luona. Oletko satuttanut itsesi jotenkin?”
”En, en ole”, vastasin ja ravistelin päätäni, jotta sain ajatukset selviksi. ”Itse asiassa halusinkin puhua sinun kanssasi. Sopiiko jos menemme vaikka metsänrajaan keskustelemaan?”
Väijykärki vilkaisi taakseen, mutta kun hän ei nähnyt mitään, mikä olisi estänyt häntä, kolli nyökkäsi. Lähdimme astelemaan kohti laakean syvennyksen reunaa, ja nousimme sitä pitkin ylös. Tunsin, kuinka niskaturkkiani pisteli hermostuneisuudesta, ja jouduin keskittymään, että sain pidettyä turkkini tasaisena.
”Oliko metsästysonnea?” kysyin, kun astelimme tiheämpää kasvustoa kohti, pois muiden kissojen silmistä.
”Kyllä, saimme myyriä ja hiiriä”, kolli vastasi. ”Tämä paikka vaikuttaa lupaavalta saaliiden suhteen. Mutta tämä ei tainnut olla aihe, josta halusit keskustella?”
Pysäytin meidät vatukkapuskan eteen. Sen oksat notkuivat punaisista marjoista, joista osa oli jo silminnähden mätiä. Lehtikadon aika alkoi tehdä tuloaan.
”Ei ollutkaan”, sanoin, ja huokaisin terävästi, kun istuimme alas. Välttelin Väijykärjen odottavaa katsetta hetken. En oikein tiennyt, olisiko minun pitänyt olla häpeissäni, surullinen, vai pursuta iloa. ”On nimittäin yksi toinen asia.”
Sen jälkeen kehtasin kohdata myrskyklaanilaisen kysyvän katseen. Halusin nähdä hänen reaktionsa tuleviin sanoihini. Jatkoin, ennen kuin hän ehti kysyä jatkokysymyksiä.
”On mahdollisuus, valitettavan suuri sellainen, että olen tiine. Että odotan pentuja. Ja tiedät kyllä varmasti, miten, milloin, ja kuka on mahdollisten pentujen isä.”

Nimi: Zare

03.10.2018 16:06
_______________________________________________________

Nimi: Zare

03.10.2018 16:06
Viimajalka// 51kp
Vaahterakasvo// 10kp

Nimi: Vaahterakasvo

01.10.2018 10:05
Edessäni aukesi tutunnäköinen, kirkas tähtitaivas, joka jostain syystä näytti kauniimmalta kuin koskaan aikaisemmin näkemäni tähtitaivaat. Mustaakin mustempi, pilkkopimeä taivaankansi oli armoton, mutta samalla sen valkoisenhopeina loistavat tähdet saivat sen näyttämään kirkkaalta – tähtikirkkaalta. Mikä tässä maailmassa suurempaa kontrastia loisikaan, kuin pimeä taivas ja Tähtiklaani.
Katseeni osui hieman erillään olevaan, muita hieman suurempaan tähteen. Tuijotin sitä lempeästi, ja yllättäen se tuikahti pienesti, ikään kuin tervehtien minua. Lämmin tunne valtasi kehoni kokonaisuudessaan.
*Emo?* lähetin äänettömän kysymyksen tietoisesti hymyillen. Samassa tunsin toisen turkin koskettavan kylkeäni, ja vaikka tiesinkin kuka se oli, käänsin katseeni Varpustassuun. Hänen vihreät silmänsä tutkivat taivasta ja tähtien valo sai ne näyttämään vieläkin vihreämmiltä. Naaraan ilme oli tyyni. Katsoin taas tähtiä.
Olin tietoinen alapuolellamme nukkuvista klaanilaisista – Tuuliklaani, Myrskyklaani, Jokiklaani ja Varjoklaani olivat kaikki täällä. Minä ja Varpustassu istuimme korkealla kielekkeellä kaikkien yläpuolella.
”Uskotko, että löydämme paikan, johon asettua?” Varpustassu kysyi hiljaa, melkein kuiskaten. Kiedoin häntäni naaraan harmaaseen häntään, ja katsahdin sitten häneen, ja kohtasin vihreän katseen.
”Totta kai”, nyökäytin päätäni pienesti, ”Ei meillä ole hätää. Tähtiklaani ei voisi jättää meitä pulaan – eikä ystävämme, jotka jouduimme hyvästelemään kotona.”
”Tiedän. Minä vain...”, Varpustassu jatkoi hiljaa laskien hetkeksi päätään, mutta nostaen katseensa sitten takaisin. ”Minulla on ikävä kotiin.”
Hengitin syvään, ja kehotin sanattomasti naarasta nojautumaan kylkeeni. Jälleen katsoin menneiden sotureiden valaisemalle taivaalle.
”Taivas ei koskaan ole erilainen, olimme me sitten missä tahansa. Vaikka maasto ja maisemat muuttuvat, taivas, aurinko, kuu ja tähdet ovat aina kanssamme. Minullakin on ikävä kotiin, mutta ainakin jotain samaa on kaikkialla.”
”Totta. Olet oikeassa.”
”Ja minulla ei ole väliä missä olen”, hymyilin, ”Kotini on siellä missä sinäkin olet, Varpustassu. Seuraisin sinua, vaikka maailman toiselle puolelle. Rakastan sinua niin kovasti.”
Sen sanottuani Varpustassun lapa kiristyi, ja kuulin hänen vetäisevän terävästi henkeä. Annoin hänen irtautua turkistani, mutta hännälläni siirsin naaraan leukaa minua kohti.
”Ei hätää. En odota sinun sanovan sitä takaisin. Sitten, kun olet itse valmis siihen”, sanoin rauhoittavasti. ”Odotan sinua niin kauan kuin on mahdollista. Haluan vain ettet unohda mitä tunnen sinua kohtaan.”
Harmaavalkoinen naaras punastui hieman, mutta hän hymyili ja painautui takaisin turkkiini kiinni. Nuolaisin Varpustassun päälakea ja käänsin meripihkaisen katseeni takaisin taivaalle.
Huomenna jatkaisimme matkaa jonnekin suuntaan. Olimme tällä hetkellä pysähtyneenä suuren vuoren juurelle, jossa kaikki saisivat levätä yön yli. Kunpa vain Tähtiklaani näyttäisi meille – näyttäisi meille tietä.

Nimi: Viimajalka

26.09.2018 21:15
Aurinko oli kääntynyt taivaankannen toiselle puolelle, kun pidimme päivän toisen pysähdyksen. Olimme kulkeneet jälleen aukealla alueella, mutta koska kaksijalan pesiä ei ollut näkyvillä ja kissat olivat hyvin nukutun yön jälkeen yhä valppaita, klaanit kulkivat rennommalla tahdilla eteenpäin.
”Pidämme tässä pienen tauon”, Sadetähti ilmoitti päälliköiden yksimielisen mielipiteen, kun saavuimme parin puun juurelle. ”Toipilailla on mahdollisuus levätä, ja kuningattarilla syöttää pentunsa.”
Kissojen keskuudessa käväisi kiitollinen huokaisu. Huoahdin tyytyväisenä päälliköiden päätökselle.
”Jalkojani kolottaa”, kanssani kulkenut Pähkinäkuono huokaisi virnistäen samalla, kun ravisteli etutassujaan hieman. Ei ihme. Naaras oli tiineyden loppuvaiheilla, ja hänen pyöreä vatsansa oli varmasti tuskallisen painava.
”Lepää niin paljon kuin voit”, Hiirikuono asteli juuri paikalle. Parantaja kiersi tarkistamassa kuningattarien, toipilaiden ja Lampisilmän kunnon. Pähkinäkuono nyökkäsi, ja asettui makuulle käpälät vatsansa alle asettaen. Liljamieli ja Savuturkki seurasivat naaraan esimerkkiä, lepuuttaen jalkojaan kylkiasennoissa. Kun Hiirikuono jatkoi kierrostaan Palotassu vanavedessä, Aloin etsimään katseellani muita tuttuja kissoja.
”Lähden taas kiertämään”, sanahdin Juuriturkille, joka oli myös kulkenut vähän matkaa ennen tänne tuloa kanssani.
”Juu”, hän nyökkäsi. ”Sano isälle terveisiä minulta.”
Hymähdin.
”Mene itse sanomaan. Hän istuu kahden ketunmitan päässä sinusta”, sanahdin.
”Ajattelin että koska olet kuitenkin menossa siihen suuntaan, voisit sanoa terveiset”, veli virnisti. Häntäni heilahti ärsyyntyneenä. En oikein ollut vitsikkäällä tuulella juuri nyt.
”No hyvä on”, tuhahdin, ja lähdin astelemaan paikalleen asettuneessa kissajoukossa suunnistaen. Nyökkäilin klaanitovereilleni tervehdyksiä, ohittaessani Vaahterakasvon ja Varpustassun, Tihkutuulen ja Hopeapuron, ja Kaurisjalan. Olin edellisellä pysähdyksellä ottanut tavaksi, että käyn kysymässä nopeat kuulumiset läheisiltäni, joiden kanssa en kulkenut usein. Ensimmäisenä suuntasin Aamusammaleen ja Sammalsielun luo, jotka olivat asettuneet istumaan toisiaan sukien.
”Hei”, maukaisin tervehtivästi, kääntäen katseeni ensin isään. ”Juuriturkki lähetti terveisiä.”
Isäni yllättyneenä vilkaisi poikaansa, joka jutteli kauempana Tammiviillon kanssa.
”Miksei hän tullut itse sanomaan?” kolli kysyi. Ei ollut itsenäisen Juuriturkin tapaista ryhtyä laiskaksi. Kohautin kuitenkin vain hartioitani.
”Miksi puissa kasvaa lehdet?” kysyin ja virnistin näyttäen, etten tiennyt enkä juuri nyt halunnutkaan tietää. Sammalsielu hymähti. Sitten käänsin katseeni emoon, jonka katseessa oli jälleen sumeaa surua. ”Ikävöitkö jälleen Kuupuroa?”
Aamusammal nyökkäsi. Mieleeni nousi Pajutassusta, hyvästä ystävästäni, joka oli menehtynyt tulipalossa julmasti. Ikävöin häntä Kuupuron tapaan, kuten emoni.
”Käpypennun ja Pakkaspennun katseleminen tuo meidän pentuajan mieleen”, emoni huokaisi. Käännyin katsomaan Jokiklaanin ryhmän suuntaan, ja näin ruskean ja lähes valkoisen pennun leikkivän kiihkeästi keskenään, hieman kauempana muista kissoista. Heidän emonsa Järvimieli piti heidät tiukasti valvonnan alla. Kohta meidänkin klaanissa on pieniä energiapakkauksia, ajattelin ja vilkaisin Pähkinäkuonon suuntaan.
”Voin kulkea seurassanne, kun jatkamme matkaa”, tarjouduin lempeästi, kääntäen katseeni jälleen vanhempiini. Aamusammal hymyili.
”Ei sinun tarvitse minun takia olla erossa ystävistäsi”, hän totesi. ”Mutta en tietenkään pistä vastaan.”
Nyökkäsin kehräten lyhyesti. Sitten jatkoin kulkuani, tepsuttaen seuraavaksi Väijykärjen luokse. Kolli oli juuri astelemassa Pähkinäkuonon suuntaan, mutta pysäytin hänet puolimatkassa.
”Hei jälleen”, sanahdin tuttavallisesti myrskyklaanilaiselle.
”Tulit taas”, Väijykärki virnisti, viitaten edellisen pysähdyksen käyntiini. Nyökkäsin väräyttäen viiksiä huvittuneena.
”Tämä on uusi tapani”, vastasin. ”Miten jaksat?”
”Hyvin, kiitos. En ole juurikaan väsynyt”, kolli vastasi. Päästin kurkustani purkautumaan lyhyven ja pehmeän kehräyksen.
”En epäillytkään”, totesin.
”Entä sinä?” Väijykärki kysyi, vilkaisten kuitenkin Pähkinäkuonon suuntaan. Mieleni teki sanoa, että totta puhuen tunsin pinnani lyhentyneen tämän päivän aikana huomattavasti, mikä oli uutta minulle. En kuitenkaan pitänyt sitä tärkeänä tietona, sillä tämä matka oli täysin uudenlainen rasite kenelle tahansa kissalle, joten päätin olla sanomatta asiaa.
”Vähän väsynyt olo, mutta muuten olen voimissani”, vastasin. Punaruskea kolli nyökkäsi ymmärrystä katseessaan.
”Ymmärrän”, hän naukaisi. ”Matka on kenelle tahansa rankka.”
Mutta olimme matkanneet vasta puolitoista päivää. Enkä pitänyt itseäni mitenkään fyysisesti heikkona kissana.
”Jos sinulle sopii, voisin tästä jatkaa Pähkinäkuonon luo. En ole jutellut hänelle koko päivänä”, Väijykärki sanoi kohteliaan pahoittelevasti. Tajusin seisovani hänen tiellään.
”Toki toki”, sanoin, ja astuin kiireesti askeleen taaksepäin. Loimme toisiimme vielä lyhyet katseet, ennen kuin Väijykärki asteli vatsallaan makaavan naaraan ja hänen seuralaistensa luo. Itse astelin Jokitaipaleen luo, joka jutteli Varjoklaanin varapäällikön Piiskaviiman kanssa tulevasta illasta ja mahdollisesta matkareitistä.
”Anteeksi että häiritsen –”, aloitin kunnioittavasti, saaden kummankin kollin huomion. ”- mutta tulin kysymään Jokitaipaleelta että sopisiko, jos lähden metsästämään?”
Minulla oli ollut metsästäminen mielessä jo edellisestä pysähdyksestä lähtien, mutta olimme silloin lähteneet niin nopeasti eteenpäin, etten ollut ehtinyt kysyä asiaa.
Jokitaival räpäytti silmiään yllättyneenä kysymykselleni. Rupesin jo miettimään päässäni, että tulinko häiritsemään varapäälliköitä turhaan ja nyt tein itsestäni oppilaan näköisen kysyessäni lupaa metsästämiseen, mutta sitten siniharmaa kolli sanoi ystävällisesti: ”Toki, moni olisi varmasti kiitollinen jos saisivat jotain vatsan täydekettä. Älä kuitenkaan lähde yksin, koska ympäristö on uutta ja tuntematonta meille.”
Nyökkäsin, vaikka nyt minulle syntyi ongelmaksi että kenen kanssa lähtisin. Päästin miettivän äännähdyksen, ja katselin hetken hieman hämmentyneenä ympärilleni.
”Sopisiko jos minä lähtisin mukaan?” Myrskyklaanin Hallakasvo kysyi. Naaras istui kissanmitan päässä meistä, ja asteli nyt luokseni väläyttäen kohteliaan hymyn minulle. Jokitaival nyökkäsi hyväksyvästi, vaikkei kuulutkaan samaan klaaniin valkoharmaan naaraan kanssa. Mietin asiaa hyvin lyhyen hetken – en luottanut muiden klaanien kissoihin, koska minut oli kasvatettu varovaisuuteen. Väijykärki oli tietysti poikkeus tässä asiassa. Olin kuitenkin kohtelias kissa, ja Hallakasvo oli Väijykärjen sisko, joten nyökkäsin.
”Sopiihan se”, sanoin ja vastasin myrskyklaanilaisen hymyyn.
Lähdimme yhdessä tuumin peltojen aitojen pidempää heinää myötäillen poispäin kissajoukosta ja Ukkospolusta. Kuljimme molemmat häntä korkealla pystyssä, neniemme hakiessa heinästä minkä tahansa eläimen hajujälkeä. Niitä oli monia, mutta suurin osa oli aivan liian laimeita ollakseen edes viimeaikaisia jälkiä. Tiesimme ettei meillä ollut paljoa aikaa, joten toimimme suurimmaksi osaksi hiljaisuudessa muutamaa lyhyttä sanahdusta lukuun ottamatta. Kuitenkin, kun olimme tuloksetta haistelleet maata ja maistelleet ilmaa, päätin jälleen koittaa rakentaa keskustelua.
”Tunnetko sinä muuten Tuuliklaanista niin kuin kunnolla ketään?” kysyin kääntäen kysyvän katseeni Hallakasvoon. Naaras pysähtyi ja puisteli päätään.
”En kunnolla, mutta olen kyllä jutellut monien kanssa”, Hallakasvo vastasi ystävällisesti, jatkaen sitten uteliaisuutta äänessään: ”Entäs sinä, tunnetko ketään Myrskyklaanista?”
Olisin itsekin puistellut päätäni, mutta enhän voinut kieltää ettenkö olisi tuntenut Väijykärkeä.
”Vain Väijykärjen”, sanoin.
”En ole yllättynyt”, Hallakasvo hyrähti. ”Hän on niin avoin kaikkia kohtaan, että voisi tutustua vaikka koiran kanssa. Mikä on tietysti hyvä asia”, hän lisäsi, kun katsahdin myrskyklaanilaiseen huvittuneen kysyvästi. ”Vaikutattekin olevan hyvissä väleissä, kuten hän on Pähkinäkuonon kanssa.”
”Niin, mitäs sitä peittelemään”, sanahdin kevyesti. Hallakasvo ei vaikuttanut niin ikävältä kissalta kuin olin kuvitellut.
Olimme jutellessamme astelleet eteenpäin uusien hajujen toivossa. Nyt nenäni haistoi tutun, innostavan hajun – olimme kävelleet tuoreen jäniksen polun läpi. Tietyksi helpotuksekseni pystyin kääntämään huomioni pois aiemmasta keskustelunaiheesta, kun pysähdyin.
”Tästä on kulkenut jänis”, sanoin terävöittäen aistejani. Pystyin jo mielessäni näkemään valkean tupsuhännän ja ruskeat korvanpäät heinikossa, kuten Tuuliklaanin reviirillä.
”Niin on”, Hallakasvo maukui. ”Sen on täytynyt kulkea tästä ihan hetki sitten. Se on mennyt –”
”- tuohon suuntaan”, sanoin katsoen meistä oikealle, korvat valppaina pystyssä. Siihen suuntaan avautui epätasaisesti heinää kasvava peltoalue. Jäniksen oli helppo piiloutua sinne.
”Meidän kannattaa jäljittää se, ja sitten hiipiä kummaltakin puolelta lähelle. Siitä jänis on helppo napata, kun on kaksi silmäparia ennakoimassa sen liikkeitä”, Hallakasvo totesi. Itse en ollut ihan niin vakuuttunut.
”Minä saisin juostua sen helposti kiinni tällaisessa maastossa”, esitin vastaehdotuksen. ”Entä jos sinä houkuttelet sen esiin ja minä juoksen sen kiinni?”
Siinä samassa etsimämme pitkäkorva loikki esiin heinikosta noin ketunmitan päähän meistä, ilmeisesti palaten samaa reittiä takaisin. Meistä kumpikin jäätyi hetkeksi, mutta sitten Hallakasvo loikkasi sitä kohti. Jäniksen silmät laajenivat, ja se lähti välittömästi pyyhältämään sivulle. Lähdin sen perään, katsomatta lainkaan mitä Hallakasvo teki. Pyyhälsin viiman liimatessa turkkini kehoani vasten jäniksen perässä. Olin saavuttamassa sitä, mutta sitten pellon aita lähestyi uhkaavaa vauhtia, ja jänis teki äkkikäännöksen oikealle, myötäillen kulkuaan pellon reunaa pitkin. Yritin joka loikalla lyhentää välimatkaa jänikseen, oikoen sen tekemiä mutkia ja pitäen huolta ettei se yrittänyt karata aidan pidempään heinikkoon. Jänis oli kuitenkin nopeampi, ja teki jälleen äkkikäännöksen oikealle. Tähän olin syntynyt. Kyllä minä nyt yhden jäniksen juoksisin helposti kiinni…
Silloin kuulin Hallakasvon älähdyksen tuulen ohi, ja ennen kuin ehdin tajuamaankaan, myrskyklaanilainen loikkasi jäniksen eteen yrittäen saada sitä kiinni. Yritys epäonnistui, ja jänis teki äkkikäännöksen vasemmalle. Minä puolestani älähdin yllättyneenä Hallakasvon ilmaantumisesta, ja yrittäessäni jarruttaa vauhtiani tumpsahdin suoraan naaraan kylkeen. Kumpikin meistä menetti tasapainonsa, ja kierimme maassa kumpikin omiin suuntiinsa.
Nousin salamana jaloilleni karvat pystyssä.
”Hiirenpapanat, se pääsi karkuun!” sähähdin, kun huomasin ettei jänistä näkynyt enää mailla halmeilla. Siinä meni päivän ateria. Käänsin äkäisen katseeni Hallakasvoon, joka juuri nousi jaloilleen turkkiaan ravistellen. Hän oli se joka aiheutti tämän. ”Mitä oikein ajattelit?”
”Jahtasit sitä suoraan minua kohti. Olisin saanut tapettua jäniksen yllätyshyökkäyksellä”, Hallakasvo sanoi viileällä äänellä, selvästi närkästyneenä siihen että syytin häntä. Naaraas häntä huiski edestakaisin, kuten minunkin, ja hän katsoi minua arvioivasti.
”Mutta et saanut!” ärähdin. Juuri kun olin saamassa sen kiinni, tuon piti loikata tielle.
Kun katsoin maahan, huomasin, että kynteni olivat esillä. Vetäisin ne takaisin tassuihini, ja henkäisin kuononvarsi rypyillä.
”Meidän on parasta palata takaisin”, Hallakasvo sanoi aavistuksen ärsyyntyneenä. ”Muut alkavat varmaan tehdä lähtöä. Emme voi jäädä jälkeen.”
Lähdin naaraan perässä kulkemaan takaisin kohti Ukkospolkua, jonka läheisyydestä löytäisimme muut. Askeleeni olivat nopeita, ja häntäni nyki yhä ärsyyntyneisyydestä. Muutaman pitkän hengenvedon jälkeen tajusin kuitenkin, että olin jälleen ollut lyhythermoinen, mikä ei ollut minun tapaista. Huoahdin.
Kun tunsin oloni tarpeeksi rauhalliseksi, nostin katseeni maasta, ja kohdistin sen Hallakasvon niskaan.
”Olen pahoillani äskeisestä”, sanoin. Hallakasvo vain käänsi toisen korvansa kuunnellakseen. ”Minulla on ollut pinna kireällä. En tarkoittanut olla niin ärhäkkä.”
Silloin Hallakasvo katsahti nopeasti olkansa yli.
”Ymmärtäähän sen, että monen päivän parhaimman aterian karkaaminen nenän edestä ärsyttää”, naaras sanoi, äänensävyssään ystävällisempi vivahde. ”Ei se mitään, en ottanut itseeni.”
”Kiitos”, naukaisin ja nyökkäsin kiitollisena hymyillen, kun naaras seuraavan kerran vilkaisi olkansa yli.

Seuraava pysähdyspaikkamme oli Ukkospolun toisella puolella oleva kivinen mutta luolainen maasto. Aurinko oli jo osin laskenut horisontin taa, eikä sitä meinannut enää näkyä vaikka yöpymispaikkamme oli korkeammassa maastossa. Paikalle oli alkanut nousta sumu lähellä olevan kosteikon vuoksi.
”Meidän pitää kaiketi etsiä itsellemme nukkumapaikka”, Väijykärki totesi, kun katselimme kuinka parantajat alkoivat etsiä suojia toipilaille. Katsahdin Hallakasvoon, Pähkinäkuonoon ja Kielolumeen, joiden seurassa olin kulkenut loppumatkan, huolimatta lupauksestani Aamusammaleelle.
”Nukutaanko me samassa paikassa, vai mitenkä?” tiedustelin.
Kielolumi katsahti Pähkinäkuonoon.
”Voin nukkua kanssasi”, naaras totesi tiineelle kissalle. Hän nyökkäsi kiitollisena.
”Minä voisin nukkua perheeni kanssa”, totesin ja virnistin Väijykärjelle. En tiennyt, halusiko hän nukkua siskonsa kanssa vai jonkun muun kanssa, mutten aikonut tungeksia hänen pesäänsä joka tapauksessa. Väijykärki nyökkäsi.
”Selvä. Öitä, nähdään aamulla”, hän naukui, kun lähdin askeltamaan kivikkoista maastoa hieman alaviistoon. Siellä Sammalsielu ja Juuriturkki juttelivat kolmen suuren lohkareen väliin muodostuneen luolan edustalla tuttavalliseen sävyyn. Olin siitä iloinen, sillä kaksikon välit olivat vanhassa leirissäolleet hieman kaukaiset.
”Täälläkö te nukutte?” kysyin kolleilta ja kurkistin luolaan. Aamusammal oli asettunut luolan perälle tiukalle kerälle, mutta nosti nyt päätään ja hymyili tervehdykseksi.
”Juu, tervetuloa vaan”, Sammalsielu sanoi. Hänen äänestään kuului selvä tyytyväisyys siihen, että perhe nukkui pitkästä aikaa yhdessä. Tarkistin vielä vilkaisulla, ettei kukaan ympärillä kulkevista kissoista kaivannut minua, ja sukelsin sitten luolaan emoni viereen. Kostea sumuilma sai kiviseinän tuntumaan ikävän märältä, kun asetuin kerälle sitä vasten. Lyhyt turkkini kun ei hylkinyt vettä. En kuitenkaan välittänyt, koska parempaa ei ollut tarjolla. Vielä.
”En oikein jaksa valvoa rankan päivän jälkeen”, huokaisin yksiselitteisen syyn yllättävälle halulleni käydä nukkumaan. Aamusammal katsoi minua ymmärtäväisesti.
”Pojat tulevat varmasti kohta myös tänne”, hän totesi hiljaa, myöskin väsyneenä. ”Käy vain nukkumaan.”
Nyökkäsin kiitollisena, ja painoin pääni emoani vasten.

Seuraava asia, minkä tajusin, oli luolan ulkoa kuuluva ulvaisu. Sävähdin hereille ja nostin pääni pystyyn. Juuriturkkikin oli herännyt, ja kuunteli korvat hörössä ulos.
”Leimupentu!” erotin epämääräisistä äänistä varjoklaanilaisen pennun nimen. Kurtistin silmäkulmiani. Mitä ulkona oikein tapahtui?
”Mith..?” Aamusammal kysyi, avaten silmänsä kysyvästi. Nousin seisomaan, ja varovasti jalansijaa etsien lähdin kulkemaan isäni ja Juuriturkin ohi kohti luolan suuta.
”En tiedä, mutta menen ottamaan selvää”, sanoin hiljaa, ja samassa livahdin ulos.
Oli yö. Taivaalla näkyi lähes täysikuu kera monien tähtien. Mustat, lähes huomaamattomat pilvet peittivät tähdet yläpuolelta aina, kun ne matkasivat ohi. Mitä ihmettä täällä ulvottiin tähän aikaan?
”Onko kukaan nähnyt Leimupentua?” Susikaiku kysyi kissoilta, jotka astelivat kiireisesti ulos luolistaan, kuka mistäkin. Kuningatar asteli luokseni, silmät hätäännysestä suurina. ”Oletko nähnyt Leimupentua?”
”En”, vastasin häkeltyneenä. ”Ekö hän ole luonasi? Pesässä?”
Susikaiku ei kuunnellut, vaan asteli tohkeissaan seuraavan luo. Nyt puuttui Varjotähti peliin, astellen varmoin askelin hätääntyneen kuningattaren luo kysyen muutaman lyhyen, mutta napakan kysymyksen. Astelin lähemmäs, vaihtaen kysyviä katseita Jokiklaanin Taivalruskon kanssa, joka oli astellut paikalle.
”Milloin viimeksi näit Leimupennun?”
”Kun kävimme levolle. Oliivipentu oli siinä myös, ja Köynnöspentu…” Kuningattaren katse harhaili.
”Keskity. Haistoitko mitään vieraita hajuja, kun poistuit pesästäsi?”
”En ottanut huomioon-”
”Onko Leimupennulla tapana poistua luotasi?”
”Ei, hän on niin kuuliainen pentu. En käsitä mitä-”
”Oletko yrittänyt jo etsiä häntä?”
”En, tulin hakemaan apua heti kun huomasin hänen puuttuvan.”
Varjotähti nyökkäsi aistit valppaina. Hän etsi sotureita katseellaan, joita kerääntyi paikalle yhä enemmän. Päällikkö alkoi etsiä halukkaita pennun etsimisoperaatioon. Muidenkin klaanien kissat osoittivat tukeaan osallistumalla etsimispartioihin.
Minun katseeni huomio kiinnittyi kuitenkin Kielolumeen, joka kiirehti kivistä rinnettä alas kohti Hiirikuonoa, joka kartoitti häslinkiä aiheuttanutta tilannetta Hohtolehdeltä. Kielolumi vaihtoi pari kiireistä sanaa Tuuliklaanin parantajan kanssa, joita en pystynyt etäisyydeltäni kuulemaan, ja kaksikko lähti samoin tein takaisin Kielolumen tulosuuntaan. Hiirikuono kutsui Palotassunkin luokseen. Laukkasin heidät kiinni juuri, kun Hiirikuono ja Palotassu sukelsivat Kielolumen ja Pähkinäkuonon pesänä toimineeseen luolaan. Sieltä kuului ulvahdus, joka sai kylmät väreet kulkemaan selkäpiitäni pitkin.
”Poikiiko Pähkinäkuono?” kysyin vakavalla sävyllä Kielolumelta. Naaras oli antanut parantajille tietä, ja jäänyt luolan ulkopuolelle. Hän nyökkäsi.
”Menen etsimään jonkun tukevan kepin hänelle”, naaras ilmoitti, ja lähti kiirehtien alas kivikkoiselta maastolta kohti alhaalla olevaa kosteikkoa. Minä puolestani etsin Väijykärjen hyppysiini.
Kolli oli juuri lähtemässä Tiikeriliekin ja Tuhkaviirun mukana etsimään jälkiä yllättäen kadonneesta pennusta. Minä pyyhälsin hänen eteensä pysäyttäen kollin tien.
”hei, anteeksi, tämä ei varmaan oli paras aika sanoa, mutta ajattelin että sinua kiinnostaa tietää –” aloitin, saaden Väijykärjeltä aavistuksen ärsyyntyneen, kysyvän katseen. ”Pähkinäkuono poikii.”

Nimi: Zare

20.09.2018 19:57
______________________________________________

Nimi: Zare

20.09.2018 19:57
Palotassu// 21kp
Savuturkki// 6kp, 5kp

Nimi: Savuturkki

15.09.2018 23:17
Jokaisella askeleella tahdoin löytää kolon, mihin piiloutua. Olin lähes valmis viettämään kokonaisen viikon mäyrän pesässä enemmin kuin mitä olin tekemässä. Emoni katse painoi niskaani, kun aloin lähestyä Tammiviiltoa. Kuin liekeistä pakeneminen tuntui pennun leikiltä. Puhuminen tunteista kenelle tahansa muulle kuin emolleni vaatimillessäni todellisen hiirenaivoisen hetken. Puhumattakaan juuri sille kissalle, josta välitin enemmän kuin mistään muusta elämässäni. Samanlaiset ajatukset painoivat mielessäni niin, etten enää keskittynyt, koska olisi tarve pysähtyä. Matkan tekoni päättyi nolosti lähes törmäten Tammiviiltoon, jos tämä ei olisi pysäyttänyt ajatuksia koskesttamallla minua otsaan. Tunsin, kuinka nolosti punastui tilanteesta, joten yritin toimia vähemmän epäilyttävästi. En tiennyt lainkaan, upposiko selitykseni ilman antamatta mitään ilmi.
"Ei se mitään ole vain varovainen ensi kerralla", kolli vastasi viileästi. Olin täysin kykenemätön lukemaan tilanteesta mitään, mutta tiirailin emoni suuntaan, jonka katse iski kuin haukan kynnet turkkiini.
"Tuota.. mmh.. Tavallaan haluaisin keskustella kanssasi. Kahden kesken..." sain lopulta mumistua ulos. Ensin vältellen kollin katsetta, mutta aloin etsiä merkkejä, mistä tahansa mitä Tammiviilto saattoi ajatella käytöksestäni ja pyynnöstäni.

Nimi: Savuturkki

29.08.2018 18:16
Partio, joka oli lähtenyt tarkistamaan reviirit toi mukanaan huonoja uutisia. Reviirit olivat kelvottomat asuttavaksi eikä riistaa olisi tarpeeksi pitkäksi aikaa. Yhdessä klaanipäälliköt olivat päättäneet, että klaanit etsisivät uuden kodin, mutta missä tämä uusi koti olisi.
Eivät klaanit voisi vain lähteä sokeina hakemaan kaikille kelvollista aluetta. Tähtiklaani olisi anettava merkki, minne olisimme matkalla, koska voisimme löytää alueen asua klaaneille, mutta entä Tähtiklaani? Vain heidän alaan voisivat päälliköt saada yhdeksän henkeä ja päällikkönimensä sekä parantaja tarvitsivat Tähtiklaanin opastusta omalla matkallaan.

Kipeät muistot iskivät mieleeni, kun katselin klaanitovereitani. Kuutamonkatseen olisi pitänyt olla heidän joukossaan, mutta Aamusammaleen kertoman mukaan tämä oli menehtynyt liekkeihin. Aamusammal oli sen lisäksi joutunut menettämään oman sisarensa Kuupuron. Viestin vieminen ei ollut helppoa, kun olin valmis lyyhistymään, kun olin tajunnut, ettei pystyisi pelastamaan Kuupuroa. Katseeni näki pian Vaahterakasvon veljen Tammiviillon. Olin kiitollinen, että kolli oli selvinnyt turvaan ilman hengenvaarallisia vammoja. En ollut kuitenkaan saanut itseäni keskustelemaan tämän kanssa.
"Ei se riista suuhusi kävele, jos pysyt paikoillasi. Joku toinen on nappaava sen, jos et ala toimia", emoni ääni puhui vierestäni. Kallistin päätäni ja suljin silmäni ennen kuin otin syvään henkeä.
"Tiedän sen kyllä, mut..." ehtisin lausua, kun emoni laski häntänsä suuni eteen.
"Ei muttia. Lopeta olemasta hiirenaivo ja puhu hänelle", emoni sanoi ystävällisesti, mutta selvästi painostan.
"Hyvä on. Hyvä on. Hyvä on. Minä menen", sanoin antaen lopulta periksi ja lähdin kohti Tammiviiltoa. Emo hymyilen omahyväisesti.

Nimi: Palotassu

28.08.2018 17:54
"Muistatko mihin hierakkaa käytetään?" Hiirikuono kysyi. Mietin hetken. Yrttituntemukseni oli vielä hyvin vähäistä, sillä olin ollut oppilaana niin vähän aikaa.
"Naarmuihin ja kipeisiin polkuanturoihin", vastasin epäröiden.
"Aivan. Se on siis hyödyllistä pitkällä matkalla", mestarini vastasi. Partio, joka oli lähtenyt tarkistamaan reviirit oli tuonut mukanaan huonoja uutisia. Reviirit olivat tuhoutuneet ja yhdessä klaanipäälliköt olivat päättäneet, että klaanit etsisivät uuden kodin. Kaikkien klaanien parantajat tarkistivat nyt varastojaan ja miettivät, mitä yrttejä kannattaisi kantaa mukana ja mitä kannattaisi vain etsiä paikan päältä jos niitä tarvittaisiin.
"Pitääkö sitä etsiä lisää?"
"Ei, sitä on tarpeeksi. Voisit kuitenkin etsiä kamomillaa ja ehkä katajanmarjojakin."
"Miltä kamomilla näyttää?" Tiesin, miltä katajanmarjat näyttivät, mutta kamomilla ei kertonut minulle mitään.
"Kamomillassa on valkoisia kukkia, joissa on keltainen keskus."
"Mihin kamomillaa ja katajanmarjoja käytetään ja mistä löydän niitä?" kysyin.
"Kumpikin antavat voimia. Katajanmarjoja löytyy tietenkin katajista. Kamomillaa löytyy vain kaksijalkojen puutarhoista, joten ehkä sinun kannattaa ottaa toinen kissa mukaasi kaiken varalta", Hiirikuono selitti.
"Menisin mieluummin yksin", maukaisin.
"Oletko varma? En halua, että jäät kaksijalan vangiksi. Siitä oli paljon vaivaa joitakin aikoja sitten", Hiirikuono epäili.
"Olen varma." Viihdyin hyvin yksin ja kaipasin taukoa varaleirin hälinästä.
"Voisin olla huoletta, jos joku tulisi mukaasi."
"Minä kyllä pärjään", vakuutin.
"No, hyvä on. Mutta jos et palaa selvästi ennen auringon laskua, aion lähettää jonkun perääsi", Hiirikuono naukaisi.
"Palaan ennen kuin huomaatkaan", lupasin. Astuin ulos kaksijalanpesästä kirkkaaseen päivään. Tunnelma oli erilainen kuin ennen partioiden palaamista. Tieto siitä, että järveltä pitää lähteä hermostutti kissoja. Päätin mennä ensin hakemaan katajanmarjoja ja suuntasin askeleeni läheiseen pieneen metsikköön. Maasto oli epätasaisempaa kuin mihin olin tottunut ja muutaman kerran meinasin keikahtaa kumoon. Metsikön reunassa oli pieni, kuiva kallioalue ja ilokseni huomasin käppyräisen katajan kallion juurella ja pieniä sinisiä marjoja sen oksilla. Nostin maasta pudonneen vaahteranlehden. Se oli tarpeeksi iso marjojen kantamiseen. Tassutin katajan luokse ja ravistin sen oksia hieman. Muutama marja putosi maahan ja kieritin ne vaahteranlehdelle. Ravistin uudestaan, mutta vain yksi putosi ja ymmärsin, ettei taktiikkani selvästi toiminut. Yritin sitten kynsillä irrottaa niitä oksistaan, mutta onnistuin vain murskaamaan niitä ja sotkemaan kynteni siniseen marjatahnaan. Tartuin yhteen varovaisesti hampaillani ja sain sen vedettyä irti. Vaikutti siltä, että hampaat toimivat parhaiten. Yksittäin kerääminen oli hidasta ja muutama murskautui suussani, mutta pian minulla oli mukava määrä marjoja. Kasasin ne lehden keskelle ja olin juuri nostamassa lehteä hampaisiini kun kuulin äänen takaani.
"Mitä sinä teet?" Säpsähdin ja käännähdin ympäri. Kysymyksen oli kysynyt valkean ja oranssin kirjava naaras. Hän katsoi minua meripihkanvärisillä silmillään. En ollut nähnyt häntä ennen enkä ollut täysin varma mihin klaaniin hän kuului, mutta hän tuoksui samankaltaiselta kuin Pujopilkku ja Hohtolehti, vain ilman yrttien hentoa tuoksua. Hän varmaankin kuului Myrskyklaaniin.
"Um, kerään katajanmarjoja", vastasin.
"Miksi?"
"Ne antavat voimaa pitkällä matkalla", kerroin.
"Vai niin, mutta miksi sinä olet täällä keräämässä niitä? Autatko parantajia rangaistuksena?" myrskyklaanilainen maukui.
"En. Oikeastaan olen parantajaoppilas. Teen tätä ihan vapaaehtoisesti."
"Ai. Anteeksi, jos kysyin tyhmiä. Olen Kirsikkatassu", naaras kertoi.
"Olen Palotassu", esittäydyin. Syntyi hetken kiusallinen hiljaisuus. "Millaista on olla myrskyklaanilainen? Kai siis olet myrskyklaanilainen, en oikein vielä erota klaanien tuoksuja", yritin rikkoa hiljaisuuden.
"No, minulla ei ole mihin verrata, mutta se on hienoa. En kyllä ehtinyt oikein tutkia reviiriämme kunnolla ennen kuin se paloi", Kirsikkatassu maukui.
"Niin, en minäkään. En ole ollenkaan tottunut tälläisen metsään", totesin ja katselin ympärilleni metsässä.
"Totta, sinähän olet tuuliklaanilainen. Elätte paljaalla nummella ja nukuttekin taivasalla", Kirsikkatassun äänensävy oli erilainen aivan kuin ajatuskin nummesta inhottaisi häntä.
"Olemme lähempänä Hopeahäntää ja Tähtiklaania kun ei ole puita peittämässä taivasta", mau'uin ylpeänä.
"Puut suojaavat meitä ja voimme kulkea ilman, että meitä huomataan."
"Meidän ei tarvitse piiloutua, sillä olemme nopeasta kuin tuuli", puolustauduin. Pieni kiistamme keskeytyi pian.
"Kirsikkatassu! En sanonut, että saat lähteä kuljeksimaan." Harmaaraidallinen kissa ilmestyi puiden takaa.
"Anteeksi, Virnalaukka." Kirsikkatassu tuijotti tassujaan kiusaantuneena. Ilmeisesti toinen kissa oli hänen mestarinsa. "Halusin vain nähdä, mitä täällä tapahtuu."
"Keräsin katajanmarjoja", selitin, sillä tunsin tarpeen selittää, miksi Kirsikkatassu oli harhautunut tutkimaan.
"Anteeksi, jos Kirsikkatassu vaivasi sinua. Hän on hieman liian utelias", Kirskikkatassun Virnalaukaksi kutsuma kissa naukui.
"Ei se mitään. Olin jo valmis." Kirsikkatassu katosi puiden sekaan mestarinsa kanssa ja jäin hetkeksi seisomaan paikoilleni. Myrskyklaanin oppilaan yllättävä ilmestyminen oli saanut ajatukseni raiteiltaan. Hetken seisoskelun jälkeen muistin, että minun piti viedä katajanmarjat Hiirikuonolle. Kieritin yhden karanneen marjan takaisin lehdelle ja poimin lehden kummankin sivun sitten suuhuni niin, että lehti muodosti pienen kupin, joka piti marjat sisällään. Varovasti palasin samaa reittiä, jota olin tullut. Muutama marja putosi maahan matkalla, mutta sain suurimman osan turvallisesti takaisin.
"Saitko jo kaiken?" Hiirikuono vaikutti yllättyneeltä.
"En ole vielä hakenut kamomillaa", oikaisin.
"Aivan", Hiirikuono maukaisi. "Kuule, sain kaiken jo valmiiksi, niin sopiiko, jos tulen mukaasi. Voin katsoa, jos löytyy lisää yrttejä eikä minun tarvitse pelätä sinun jäävän kaksijalan nappaamaksi", hän jatkoi. Olin helpottunut. Hiirikuono oli minulle jo melko tuttu, joten tunsin oloni mukavaksi hänen seurassaan.
"Tietenkin sopii."
"Hyvä. Odotas hetki. Tulen aivan kohta."

Nimi: Zare

28.08.2018 17:12
_________________________________
Palotassu// 28kp
Viimajalka// 60kp

Nimi: Viimajalka

20.08.2018 18:43
//K-13 sisältövaroitus koskien tarinan loppuosaa//

Orastava ilta hämärsi ympäristöä ja värjäsi puolipilvisen taivaan kauniisiin sävyihin. Olin etsimässä hierakkaa kaksijalan pesän puutarhasta Hiirikuonon pyynnöstä, sillä monet tarvitsivat naarmuihinsa jotain rauhoittavaa yrttiä. Hiirikuono oli Tuuliklaanin uusi parantajanaaras, joka otti uuden arvonsa vastaan vasta muutama päivä sitten. Juolavirta oli nimittäin valitettavasti kuollut voimakkaaseen savumyrkytykseen vasta turvapaikkaamme pääsyn jälkeen.
”Kuvailisitko uudelleen hierakan ulkonäön?” apunani ollut Lokin laumalainen, Zeke, pyysi kohteliaasti. Kuvailin toiseen otteeseen yrttiä: suuret, sulan muotoiset lehdet, jotka kasvoivat voikukan lehtien tapaisesti, haju voimakas. Hiirikuono oli tietysti kertonut minulle kasvin ulkonäön, enhän minä muuten olisi tiennyt.
Samalla, kun etsiskelin hierakkaa hiirenkorvien keskeltä läheltä kivimuuria, joka rajasi puutarhan, kuulin Zeken huikkaisevan minut luokseen. Peruutin ulos puskasta ja ravasin mustan kollin luokse puutarhassa olevan pienemmän kaksijalan pesän viereen.
”Siinähän sitä on”, puhahdin tyytyväisenä, kun näin Zeken löytämän, isolehtisen kasvin, joka kasvoi yhdessä ryppäässä. ”Kerätään se talteen vielä ennen auringonlaskua.”
Zeke nyökkäsi, ja aloimme kerätä lehtiä yksitellen, minä kasvin toisella puolella ja Zeke toiselle. Käytin sitä sammalenkeruutyyliä, jonka olin oppinut Varpusmyrskyltä, ja se toimikin tehokkaasti. Zeken tyyli ottaa kasvista kiinni lehden päästä ei ollut läheskään yhtä menestyksekäs, sillä lehdet katkesivat aina puolivälistä, joten pian kolli pyysikin minua näyttämään oman tekniikkani hänelle. Tein sen enemmän kuin mielelläni – minusta oli hyödyllistä jakaa tietoa muista klaaneista ja laumoista tulevien kissojen kanssa, sillä muilta saattoi aina oppia parempia niksejä milloin mihinkin.
Jos kuitenkin totta puhutaan, minä en viihtynyt turvapaikassamme. Koska olin luonteeltani muutenkin varautunut muita klaaneja kohtaan, minua suorastaan ahdisti olla pitkiä aikoja ahtaan kaksijalan pesän sisällä. Vaikka olinkin alituisen kohtelias minulle tuntemattomia kissoja kohtaan ja yritin saada itseni viihtymään, välillä minun vain piti päästä ulos vetämään henkeä. Kuten tänä iltana.
Hyvä puoli tässä tilapäisessä järjestelyssä oli kuitenkin se, että saatoin nähdä Väijykärkeä vapaammin. Tunteeni kollia kohtaan olivat syventyneet etenkin Rauduskynnen kuoleman jälkeen, ja olin enemmän kuin iloinen vapaudesta jutella muidenkin klaanilaisten kanssa, jonka tämä tilanne oli suonut.
Pian sen jälkeen, kun olin näyttänyt oman keräystyylini Zekelle, ja kolli hallitsi sen hyvin, Lokin lauman parantaja Akon asteli kaksijalan pesän nurkan takaa puutarhaan. Hän ilmoitti ulkona oleville klaanikissoille, että päälliköt olivat järjestämässä yhteistä kokousta sisällä. Riipaisin vielä yhden hierakanlehden irti tuposta, ja sylkäisin sen keräämieni lehtien kasaan.
”Jatkatko sinä tästä, vai –” aioin kysyä, mutta Akon saapuikin luoksemme.
”Minä voin tulla tilallesi”, parantaja sanoi ystävällisesti. ”Tuomme hierakat myös sisälle. Voin viedä sinun hierakat sitten Hiirikuonolle.”
Kiitin hiilenmustaa kissaa nyökkäyksellä, ja otin askelieni suunnaksi kaksijalan pesän. Astelin Varjoklaanin soturin Kotkankatseen, ja jonkun toisen varjoklaanilaisen vanavedestä pesän toiselle puolelle, jossa sisäänkäynti sijaitsi, ja astelin sisään hämärään. Kissoja suorastaan virtasi pesän alimman kerroksen suurimpaan huoneeseen, joten sinne minäkin suuntasin.
Päälliköt istuivat jonkin vanhan, kyljellään olevan kaksijalkojen valmistaman puuneliön päällä. Se nosti heidät kissajoukon yläpuolelle, kuten tavallisessa kokouksessa Puhujantammi tekisi. Nyt neljä päällikköä istuivat tosin ahtaammin ja samalla tasolla. Mutta muutakaan sopivaa paikkaa heille ei ollut.
Etsin katseellani tuttuja kissoja muiden seasta. Aamusammal ja Tihkutuuli olivat lähimpänä minua, joten raivasin kohteliaasti tieni heidän luokseen. Tunnelma huoneessa oli kuin missä tahansa kokoontumisessa, mutta täällä kissat joutuivat olemaan huomattavasti tiiviimmin.
”Missä olit?” emo kysyi uteliaasti, kun vihdoin istuin hänen viereensä.
”Olin Hiirikuonon pyynnöstä keräämässä hierakkaa”, vastasin, ja sukaisin suupieliäni pari kertaa puhdistaakseni kyseisen yrtin maun niistä.
”Saitko kerättyä?” Tihkutuuli kysyi kurottautuen eteenpäin niin, että näki minut Aamusammaleen takaa.
”Löysin sitä, mutten ehtinyt keräämään loppuun. Lokin parantaja Akon meni Zeken avuksi keräämään loppuun”, vastasin.
”Zeke oli apunasi?” Aamusammal kysyi. Nyökkäsin. Olin hieman hämmentynyt, että hän tiesi, kenestä puhuin, mutta onhan tässä ollut aikaa tutustua vaikka kehen.
Koska keskustelumme loppui siihen, käänsin huomioni ympärillä olevaan kissajoukkoon. Huomasin Pähkinäkuonon istumassa Sadeturkin vierestä noin ketunmitan päässä minusta, ja katseeni jäi naaraaseen. Hän odotti ilmeisesti pentuja, tai näin olin ainakin sattunut kuulemaan, mutta mahdollisten pentujen isästä naaras ei ollut puhunut vielä mitään. Vaikka asiassa ei sinänsä ollut mitään ihmeellistä, kuka tahansa saattoi odottaa pentujen isän julistamista hetken, odotin silti mielenkiinnolla, kuka Pähkinäkuonon valittu olisi.
Kokous alkoi, ja kissat hiljenivät muutamassa silmänräpäyksessä.
Päälliköt puhuivat tässä kokouksessa reviirien tarkastamisesta, joka voitaisiin vihdoin suorittaa palon sammuttua eilen. Huomenaamuna jokaisesta klaanista olisi tarkoitus lähteä kolme vapaaehtoista, jotka tarkastaisivat omien reviiriensä kunnon. Tehtävänä olisi tutkia reviirit yksityiskohtaisesti, ja tehdä reviirien kunnosta raportti, jonka ilmoittaisi oman klaaninsa päällikölle.
Päälliköt antoivat hetken aikaa pohtimiseen. Olin heti kiinnostunut lähtemään, joten paransin ryhtiäni, ja valmistauduin ilmoittautumaan, kun Tuuliklaanin vuoro tulisi.
Ensin valittiin Myrskyklaanin tarkastuspartio. Siihen ilmoittautuivat nopeimmin Niemiturkki, Niittylumo ja Väijykärki. Tuuliklaanista lähtisivät Jokitaival, minä ja Kukkavirta, Varjoklaanista Tomusydän, Piiskaviima ja Pihkaviiru, ja Jokiklaanista Mustahäntä, Lieskalumi ja Lampihenki. Myös Loki päätti lähettää laumastaan kaksi kissaa tarkastamaan heidän reviirin kunnon, ja laumasta lähtijiksi valikoituivat nopeasti Toby ja Aome.
Kokouksen päätyttyä olin innoissani huomisesta, enkä vain siksi, että Väijykärki lähtisi myös partioon. Klaanien ei tarvitsisi enää elää epätietoisuudessa, ja me lähtijät saisimme nähdä ensimmäisinä kotiemme kunnon. Saatoin vain toivoa, että huomisen paluuraporttimme olisi toivorikas.

Seuraavana aamuna, heti auringonnousun jälkeen, tarkistuspartioon lähtevät kissat kokoontuivat kaksijalan pesän sisäänkäynnin ulkopuolelle. Kun kaikki kissat olivat paikalla, päätimme, että kuljemme yhtenä joukkona reviireille asti, jossa voisimme sitten hajaantua reviireillemme. Se sopi minulle, ja lähdön hetkellä hivutin itseni Väijykärjen ja Jokitaipaleen väliin. Nyökkäsin kummallekin kollille tervehdyksen. Lokin lauman Toby, ja Varjoklaanin Piiskaviima ottivat johdon, kun neljäntoista kissan joukko lähti ylittämään peltoa kohti suurta Ukkospolkua.

Hevospaikan laidalle saavuttuamme ryhmä pysähtyi. Harmiksemme jokainen kissa pystyi toteamaan, että järvelle avautuva maisema oli näin ensi näkemältä erittäin karu. Missään ei ollut vihreitä kasveja, vaikka oli edelleen Viherlehden aika. Kaikkialla oli vain nokisen harmaata ja palaneen mustaa, ja jopa järven pinta oli haalistunut kaikesta noesta, jota tuuli oli siihen kuljettanut. Klaaneja oli kohdannut hirveä onnettomuus, se oli varmaa.
Koska Jokiklaanin partio eroaisi tässä, ryhmämme päätti sopia paluuajan.
”Koska aurinko on nyt puolivälissä huippuunsa, auringonhuipun hetki taitaa olla hieman liian pian”, Mustahäntä totesi, saaden muut nyökyttelemään.
”Miten olisi se hetki, kun aurinko suunnilleen puolivälissä laskuunsa?” Tomusydän ehdotti. Käsite oli hieman kyseenalainen, mutta koska parempaakaan ei ollut, se sovittiin paluuajankohdaksi.
”Koska aikaa on paljon, tarkastetaan reviirit huolellisesti”, Jokitaival totesi.
Jokiklaanin partio oli tietysti ensimmäinen, joka erosi ryhmästä. Seuraava oli meidän partio, joka lähti nousemaan nummille heti, kun järven raja oltiin ylitetty. Kuitenkin, ennen kuin lähdimme, toivotin kolmelle muulle jatkavalle partiolle onnea. Se saattaisi nimittäin tulla tarpeeseen.
Kun muut olivat toivottaneet samat sanat, kukin milläkin äänensävyllä, Lähdin Jokitaipaleen ja Kukkavirran perästä nousemaan nummille. Karrelle palaneet ruohonkorret rapisivat tassujeni ala, ja murenivat joka askeleella, värjäten ruskeat jalkani likaisen harmaanmustiksi. Mustassa maastossa ei ollut merkkiäkään elämästä, sillä edes linnut eivät enää laulaneet täällä. Ruoho, jota nummilla kasvoi, oli tosin tunnetusti nopeakasvuista. Minulla oli etiäinen, että jos lähiaikoina sataisi, nummet olisivat ensimmäisinä siinä kunnossa, missä ne olivat olleet ennen tulipaloa.
Kun jaoin ajatukseni kahden muun kissan kanssa, Jokitaival ja Kukkavirta olivat samaa mieltä.
”Se, miten nopeasti riista palaa nummille, on kuitenkin asia erikseen”, Jokitaival totesi vakavasti. ”Siihen voi mennä vaikka kuinka monta vuodenaikaa.”
Olin samaa mieltä varapäällikön kanssa. Vaikka ruoho kasvaisi ja kasvit muutenkin tokenisivat nopeasti, muut eläimet eivät välttämättä löytäisi tietään järven ympäristöön ehkä edes tämän vuoden sisällä.
Samassa huomasin kissan ruumiin makaavan kyljellään mustassa maassa, ja tajusin, kuka se oli.
”Hei, tuolla on Rauduskynnen ruumis”, sanoin ajattelematta, kuinka surullinen lausahdukseni oli. Kun astelimme lähemmäs, huomasimme kaikki, ettei sitä mitä kollista oli jäänyt jäljelle, voinut sanoa ruumiiksi.
Olimme matkalla järvelle sopineet, että hautaamme jokaisen metsäpalossa menehtyneen kissan ruumiin, jonka vain löydämme. Se oli vähintä, mitä pystyimme tekemään menetettyjen klaanilaisten hyväksi – jokainen kissa ansaitsi kunnollisen viimeisen lepopaikan.
”Tästä on mennyt myös kaksijalkoja”, Kukkavirta sanoi varautuneesti. Nyt minäkin huomasin suuret, hassunmuotoiset tassunjäljet, joita oli painunut palaneeseen ruohoon. Kuitenkin, kun vilkuilimme ympärillemme, emme nähneet merkkiäkään korkeista, kahdella jalalla seisovista olennoista.
”Meidän onneksi niiden täytyy olla vanhoja jälkiä”, totesin. Päätin kuitenkin olla varuillani, sillä mitä olin tähän mennessä oppinut, kaksijaloista ei voinut koskaan tietää.
Hautasimme Rauduskynnen samaan paikkaan, josta olimme ruumiin löytäneet, sillä niin pahasti palanutta kissan kehoa emme tohtineet siirtää. Samalla, kun kuovimme viimeisiä multapalasia kaatuneen kollin kehon suojaksi, hyvästelin klaanitoverini mielessäni. Hän oli ollut minulle tärkeä, mutta eniten minua harmitti, ettei Pähkinäkuono päässyt todistamaan veljensä hautaamista. Jos hän olisi edes halunnut.
Jatkaessamme leiriin Jokitaival erityisesti piti ympäristöä silmällä, sillä kaksijalkojen tassunjälkiä risteili oikeastaan siellä sun täällä. Kaksijalkoja ei onneksi kuitenkaan edelleenkään näkynyt.
Leirinotkelmassa meitä odottivat Kivitassun ja Lehmusmielen ruumiit. Rintaani puristi, kun Lehmusmielen avunhuudot kaikuivat korvissani, ja saivat minut uudelleen pakokauhun valtaan. Tunsin syyllisyyttä kaksikon kohtalosta, ja kai minun kuuluikin. Mutta jos olisin mennyt auttamaan, minun ruumiini voisi olla se, joka olisi täällä odottamassa.
”Tarkistetaan ensin leiri, ennen kuin hautaamme heidät”, Kukkavirta sanoi hiljaa, ja ravisteli nopeasti päätään. Hänellekin nousi huonoja muistoja tulipalopäivästä. ”Minä voin tarkistaa vahvimmat tunnelit.”
”Tee se, mutta ole varovainen. Me arvioimme leiriaukioin”, Jokitaival nyökkäsi, ja loi kysyvän katseen minuun. Nyökkäsin.
Kun Kukkavirran hännänpää oli kadonnut yhteen tunneleista, minä ja Jokitaival aloimme kulkemaan leiriä ympäri. Pitkäkivi oli mustunut savusta ja noesta, ja ennen sen alla olleet parantajan, klaaninvanhimpien ja kuningattarien pesät olivat nyt vain muutama mustunut korsi. Niitä ei enää pystynyt sanomaan pesiksi, sillä ne eivät muistuttaneet sellaisia edes muodoltaan. Koko leiri oli muutenkin pelkkää mustunutta, karrelle palanutta heinää ja maata. Ajattelin surullisena, kuinka olimme vielä kuusi päivää sitten nukkuneet täällä, yhtenä klaanina tähtien alla. Pajutassukin oli vielä ollut silloin elossa.
Leirin sai kuitenkin asumiskelpoiseksi. Parantaja, mahdolliset kuningattaret ja klaaninvanhimmat voisivat asua suurimmissa tunneleissa sen aikaa, kun odottaisivat uusien pesien kasvamista. Muulle klaanille taivasalla nukkuminen ei ollut muutenkaan mikään ongelma.
Kukkavirta palasi pian takaisin, ilmoittaen, että suurin osa tunneleista oli entisessä kunnossaan.
”Minusta leiri on asumiskelpoisessa kunnossa”, sanoin oman mielipiteeni leirin kunnosta. ”Ne, ketkä asuivat pesissä, voisivat asua tunneleissa sen aikaa, että uudet pesät kasvavat.”
Jokitaival oli samaa mieltä, ja Kukkavirrasta arviointini kuulosti totuudenmukaiselta. Päätimme seuraavaksi haudata Kivitassun ja Lehmusmielen, joiden ruumiit hautasimme reviirimme metsäiselle puolelle. Ajattelimme, että puut tarjoaisivat heidän haudoilleen suojaa, mutta eihän rajametsäkään ollut selvinnyt tulipalosta koskemattomana. Se kuitenkin kasvaisi takaisin paikalleen, ajan kanssa.
Hautausseremonian jälkeen ehdotin koko muun reviirin tarkastamista.
”Minä voisin mennä tarkistamaan Kuulammen ja muun pohjoisen reviirin”, sanoin.
”Minä voin suunnata Hevospaikan ympäristöön”, Kukkavirta totesi. Jokitaipaleelle jäi siis reviirin keskiosa, joten hajaannuimme kukin omiin suuntiimme.

Jälleen palanut ruoho ratisi tassujeni alla. Mustuneesta maisemasta ei erottunut mitään vihreää Kuulammellekaan mennessäni. Ei ennen, kuin kuljin pienen kiven ohi, jonka juurelta pilkisti vihreä, kaksilehtinen pieni verso. Pysähdyin hetkeksi sen kohdalle, ja katsoin sitä hymyillen. Nummet olivat jo uusimassa itseään, uutta ruohoa ja uusia kasveja oli jo kasvamassa. Kyllä tästä tulisi vielä jälleen asutettavaa aluetta.
Saavuin Kuulammelle toiveikkaalla ja iloisella mielellä. Pysähdyin hetkeksi kukkulalle, jonka laelta saatoin nähdä hyvin koko Kuulammen ympäristön, ja vaikka mikään kasvi ei vihertänyt täälläkään, olin osin ilahtunut, kun huomasin tutun oranssiturkkisen kissan seisovan lammen lähellä Myrskyklaanin puolella. Väijykärkikin oli saapunut arvioimaan parantajille tärkeän lammen ympäristön kuntoa.
Laskeuduin alas viettämän kukkulan häntä pystyssä, ja astelin Kuulammen rannalle. Myrskyklaanilainen kolli oli jo huomannut minut, ja tervehti minua nyt tuttavallisesti.
”Tapaamme jälleen, ja täysin sattumalta”, sanoin kollille lammen toiselle puolelle, ja virnistin. Väijykärki nyökkäsi huvittuneena. ”Oletko jo ollut kauan paikalla?”
”Sen verran että olen saanut tarkistettua alueen silmämääräisesti”, oranssiturkkinen vastasi. Loin nopean katseen ympäristööni, arvioiden sitä itsekin.
”Mitä olet mieltä paikan kunnosta?” kysyin.
”Kuulammen vesi virtaa yhä, ja se on tärkein asia”, Väijykärki totesi, nyökäten vettä kohti. ”Sen avulla Kuulammen ympäristö palautuu nopeasti.”
Astelin lammen rantaan. Vesi näytti kylmältä, vaikka lammen pinnassa oli myös nokea. Se taisi saada vetensä maanalaisista lähteistä, sillä Kuupuron virtaus oli pysynyt muuttumattomana koko kuumuuden ajan.
”Niin, onneksi”, totesin, viitaten Väijykärjen äskeiseen sanahdukseen.
”Toivon, että voisin sanoa samaa Myrskyklaanin reviiristä”, kolli huokaisi. Käänsin huolestuneen katseeni pienen lammen vastapuolella seisovaan kissaan, odottaen hänen jatkavan. ”Reviiri ja etenkin leiri oli todella huonossa kunnossa. Leirissä ei voi enää asua, joten meidän jos me jäämme tänne, Myrskyklaanin pitää löytää uusi leiri.”
Oliko lähteminen jonnekin muualle vaihtoehto?
”Olen pahoillani, otan osaa”, sanoin myötätuntoa äänessäni. Väijykärki loi minulle pienesti kiitollisen katseen. Eiväthän sanani suuri lohtu olleet. En vain oikein osannut sanoa muuta, sillä tiesin, että Tuuliklaanin reviiri oli täysin asumiskelpoinen, jos riistaongelmaa ei laskettu.
”Entä jos jatkamme Kuulammen alueen tarkastusta, niin saataisiin ajatukset muualle?” ehdotin. ”Voimme sitten jutella.”
Väijykärjelle se sopi, joten hajaannuimme kartoittamaan aluetta yksityiskohtaisemmin.

Tarkastuksen jälkeen istahdimme vierekkäin lammen päätyyn, vastakkaiselle puolelle Kuupurosta. Aurinko oli huipussaan, mikä tarkoitti että meidän pitäisi lähteä kohtapuoliin takaisinpäin. Jätimme kuitenkin juttelemiselle aikaa, kuten sovittu.
”Olen sitä mieltä, että Kuulampi on hyvässä kunnossa”, totesin, saaden Väijykärjen kääntämään katseensa minuun. ”Tärkeintähän on, että itse lampi on kunnossa.”
”Olen samaa mieltä. Ympäristö palaa nopeasti entiselleen, kun sillä on pysyvä vesilähde lähellä”, kolli totesi. Nyökkäsin, ja käänsin katseeni aavistuksen nokiseen lammen pintaan.
”Vedestä puheen ollen, minulla on vähän jano”, totesin. ”Harmi, etten voi juoda Kuulammesta. Tai en ainakaan kehtaa, vaikka saisinkin, en ole parantaja.” Naurahdin lopuksi, ja nuolaisin reaktionomaisesti pari kertaa oikeaa etutassuani. Se oli kuitenkin virhe, sillä sain kielelleni nokea, jonka jouduin sylkemään pois suustani. Se sai Väijykärjen viikset värisemään huvittuneina, mutta kolli ei kuitenkaan naurahtanut. Ehkä hänellä oli mielen päällä liikaa asioita.
”Mikä Tuuliklaanin reviirin tilanne on?” myrskyklaanilainen kysyi uteliaan ystävällisesti, kun olin jälleen asettautunut hänen viereensä suupieliä muutaman kerran pyyhkien. ”Hautasitteko Rauduskynnen?”
”Nummet ovat palaneet leiriä myöten kauttaaltaan. Mutta koska siellä ei ollut juuri muuta kuin ruohoa, uskon, että reviiri palautuu entiselleen nopeasti”, vastasin, hymyillen Väijykärjelle pahoittelevasti, kun tämä nyökkäsi huokaisten. Ymmärsin kollin eleen. Hän mietti Myrskyklaanin reviiriä.
”Ja kyllä, hautasimme Rauduskynnen”, jatkoin surua ja haikeutta äänessäni. ”Toivon, että Pähkinäkuono olisi päässyt todistamaan hautaamista.”
”Uskon, että Pähkinäkuonoa kuitenkin lohduttaa ajatus, että Rauduskynsi saa levätä rauhassa”, Väijykärki sanoi haikeaa toiveikkuutta äänessään. Nyökkäsin hymyillen.
Sen jälkeen olimme hetken hiljaa, sillä kummankin mieliala oli alakuloinen. Katselin, kuinka Kuulammen ympäristössä olevista palaneista puunrungoista irtosi tuulen mukaan noenhippuja. Ne lensivät poukkoillen ilmavirrassa samalla, kun kulkeutuivat kohti järveä. Huokaisin, sillä näky oli omalla tavallaan surullinen. Se muistutti palosta, ja sen päivän tapahtumista, joita oli vaikea unohtaa.
Juuri, kun olin aikeissa sanoa jotakin, joka veisi ajatukset muualle, Väijykärki avasi suunsa aikeissa sanoa jotain.
”Haluan puhua sinulle minun viimeaikaisista tuntemuksista”, kolli sanoi, ja katsoi minuun vakavasti. ”Minulle tunteiden jakaminen on tärkeää.”
Olin yllättynyt, mutta otettu luottamuksesta, jota oranssiturkkinen kissa yllättäen osoitti minua kohtiin. Siksi otin kuuntelijan vakavan ilmeen, ja sanoin: ”Totta kai. Kerro vain.”
”Olen ollut vain niin järkyttynyt tästä tapahtuneesta. Kaikki on ollut sekasortoista viime päivinä, kun tietämättömyys kotiemme tilanteesta on varjostanut kaikkia klaaneja ja Lokin laumaa. Ja nyt, reviirin kunnon tietäminen vain lisää tuskaa”, Väijykärki aloitti hiljaisemmalla äänellä, kuin mitä oli aiemmin puhunut. ”Niin monet ovat menettäneet läheisiään, kuten minäkin. Menetykset tekevät olostani voimattoman ja tyhjän, mutta silti olen halunnut tehdä parhaani ja oman osani muiden hyödyksi. Haluan tukea elossa olevia läheisiäni ja ystäviäni, ja jakanut tuntemuksiani, mutta… Etenkin Mansikankukan kuoleman jälkeen…” Kolli räpäytti silmiään muutaman kerran, luultavasti koska kyyneleet pyrkivät valumaan hänen poskilleen. ”Oloni on silti järkytyksestä sekava.”
Siirryin istumaan niin lähelle Väijykärkeä, että lapani kosketti hänen lapaansa. Painoin pääni hetkeksi myrskyklaanilaista vasten.
”Samaistun monella tasolla sinuun, ja olen varma että moni muukin samaistuu”, sanoin myötätuntoisesti. ”Läheisen sukulaisen menettäminen on varmasti vaikeaa. Valitettavasti minä en ole kokenut sitä vielä, joten lohdutukseni ei varmaan ole sitä, mitä kaipaisit juuri nyt. Mutta minä todella välitän sinusta, enkä halua että tunnet pahoin.”
Katsoessani Väijykärkeä hieman yläviistoon, huomasin, kuinka kyynel valui hänen poskeaan pitkin. Pyyhkäisin sen etutassullani varovaisesti pois, saaden kollilta hienoisesti hymyilevän katseen.
”Ymmärrän sinua. Minun mielialani on ollut samanlaista sekasortoa nämä viisi päivää, vaikka olen äärimmäisen kiitollinen, että perheeni on kunnossa. Minun kohdallani tosin tukikohdan valtava kissamäärä pahentaa tilannettani, sillä olen aina ollut varovainen muita klaaneja kohtaan. Nyt kaikkien muiden klaanien tiivis yhdessäolo lähinnä ahdistaa minua”, sanoin empaattisesti, hiljaisella äänellä. Väijykärki katsoi minua ymmärtävä kiilto silmissään.
”Olen pahoillani, että koet uuden tilanteen noin”, hän sanoi.
”Ei sinun tarvitse olla, kaiken kokemasi jälkeen”, hymyilin. ”Mutta olen joka tapauksessa kiitollinen tuestasi.”
”Olen itsekin kiitollinen sinun tuestasi, Viimajalka”, Väijykärki sanoi, enemmän varmuutta äänessään. ”Arvostan sinua.”
Nuolaisin kollin lapaa pari kertaa kiitollisuudesta, ja tuntemuksista joita tunsin kissaa kohtaan. Väijykärki lipoi päälakeani muutaman kerran kielellään, mikä sai minut kehräämään. Minusta tuntui, että kumpikin tiesi, ettemme voineet saada toisiamme, niin masentavaa kuin se minulle olikin. Kumpikin halusi ja aikoi pysyä uskollisena klaanilleen. Välitimme joka tapauksessa toisistamme, ja sehän oli tärkeintä. Mutta… minä välitin Väijykärjestä enemmän, kuin olin järvenrantatapaamisella antanut ymmärtää.
”Tiedätkö, välitän sinusta todella paljon”, sanoin, kun Väijykärki oli lopettanut päälakeni nuolemisen. ”Enemmän kuin olen antanut ymmärtää. Rakastan sinua, mitä hyvänsä tunnetkaan minua kohtaan.”
Katseemme kohtasivat hetkeksi. Pystyin sen aikana näkemään myrskyklaanilaisen katseesta hienoista yllättyneisyyttä, mutta myös jonkinlaista vastakaikua sanoilleni. En odottanut häneltä vastauksia, sillä en ehkä tietyllä tavalla halunnutkaan tietää Väijykärjen tunteista minua kohtaan. Siksi olinkin iloinen, kun Väijykärki alkoi vain kehräämään kovaäänisesti, alkaen lipoa päälakeani uudelleen, ja siitä niskaan. Kollin sukiminen kiihtyi nopeasti, ja minusta alkoi tuntumaan, että molemmat halusivat samaa asiaa.
”Mehän olemme Kuulammella, yhteisellä alueella”, sanoin hiljaa, osin kehräten. Sanojeni päätteeksi nuolaisin jälleen isomman kollin lapaa pari kertaa, tällä kertaa nopeammin. Kuulin Väijykärjen hymähtävän kehräyksensä takaa. Suljin silmäni, kun kolli nousi, ja parin lipaisun saattelemana otti hellästi niskanahkani hampaidensa väliin.

Aurinko oli vähän yli sen, mihin paluuaika oltiin sovittu. Kiisin alas nummilta kohti hevospaikkaa, niin nopeasti kuin pystyin ilman alamäkeen kaatumista. Olin armottomasti myöhässä, ja kissajoukon koosta päätellen olin myös viimeinen.
Olin joutunut sukimaan turkkini ja etenkin vatsani huolellisesti noesta ja muusta liasta, sillä en halunnut herättää epäilyjä epälojaaliudesta Tuuliklaania kohtaan. Siksi olin myöhässä.
Kuten olin arvellut, kaikki muut olivat jo paikalla. Väijykärki tosin puuskutti vielä sen verran, että hän oli tainnut saapua itsekin äskettäin. Olimme Kuulammella eronneet omille reviireillemme, joten aikataulumme ei ollut ollut sama. Huomasin, että kolli oli myöskin sukinut turkkinsa suurimmaksi osaksi puhtaaksi, mutta hänen ei ollut tarvinnut tehdä niin kokonaisvaltaista pesua itselleen.
”Sinulla on paras olla hyvä selitys myöhästymisellesi”, Toby sanoi vakavasti. Tasasin hetken hengitystäni, ennen kuin pystyin vastaamaan.
”Ei minulla ole, myöhästyminen oli oma vikani”, sanoin sitten, nöyrällä ja anteeksipyytävällä äänensävyllä.
”Pääasia että Viimajalka palasi”, Jokitaival totesi, vaikka hän oli selvästi samaa mieltä Tobyn kanssa. ”Hänelle olisi voinut sattua pahastikin, ja joutua pulaan.”
Koska muilla ei ollut vastaansanomista ja kaikki halusivat päästä muutenkin takaisin klaanien luo, joukkio lähti jälleen Tobyn ja Piiskaviiman johdolla kohti pientä Ukkospolkua. Kuljin jälleen Väijykärjen vierellä, sillä halusin viettää vielä hetken hänen kanssaan. Eikä kolli näyttänyt pistävän pahakseen, nyökkäsi vain hymyillen, kun siirryin hänen viereensä.

Nimi: Palotassu

14.08.2018 21:10
Istuin itsekseni ja katselin kissoja, jotka liikuskelivat aukiolla. Aurinko pilkotti pilvien välistä. Hallalaikku, väliaikainen sijaisemoni, tassutti luokseni. Olin jo oppilasiässä, mutta silti Hallalaikku oli ottanut minut hoiviinsa molempien vanhempieni kuoltua kammottavassa metsäpalossa.
"Palopentu", naaras maukui. "Istut täällä aivan yksin. Hermostuttaako jokin?"
"Ei", vastasin, vaikkei se pitänyt paikkaansa. "Tai no, kyllä", pyörsin puheeni ja päätin kertoa totuuden hetken mielijohteesta.
"Oppilasnimityskö jännittää?" Nyökkäsin.
"Sinulla ei varmasti ole mitään ongelmia oppia sotureiden taitoja ja saat varmasti hyvän mestarin", Hallalaikku yritti lohduttaa. Hän ei kuitenkaan ollut oikeassa, soturin taitojen oppiminen ei huolestuttanut minua. Enemmänkin se etten halunnut oppia soturin taitoja.
"Ei se ole ongelma", mumisin.
"Mikä sitten?" Hallalaikku kuulosti hämmentyneeltä. Vedin syvään henkeä.
"Haluan ryhtyä parantajaoppilaaksi." Sanat syöksyivät suustani nopeasti ja epäselvästi.
"Ai. En usko, että siinä pitäisi olla mitään ongelmaa."
"Mutta kun Hiirikuonosta vasta tuli parantaja Juolavirran kuoltua ja yleensähän parantajat odottavat vähän aikaa ennen oppilaan ottamista. Entä jos hän sanoo ettei halua oppilasta?" vuodatin huoleni Hallalaikulle.
"Kaksi parantaja saa aina aikaiseksi enemmän kuin yksi", läikikäs naaras maukui. "Ja toisekseen, Tähtiklaani on valinnut sinulle tämän polun, enkä usko, että Hiirikuonolla on mitään sitä vastaan."
"Mitä minä nyt sitten teen?"
"Sinun täytyy kertoa sekä Sadetähdelle, että tietenkin Hiirikuonolle."
"Niin kai", maukaisin epävarmasti. Sadetähti oli arvovaltainen hahmo ja minua pelotti puhua hänelle yksin. "Voitko tulla mukaan?"
"Tietenkin voin!" Hallalaikku kehräsi. "Tule, Sadetähti on tuolla." Jättäydyin Hallalaikun jälkeen tämän kulkiessa Sadetähden luokse, mutta hän tuuppi minut hellästi eteensä.
"Palopennulla on asiaa", naaras maukaisi ja vilkaisi minuun.
"Niinkö?" päällikkö maukui. "Kerro vain, en minä pure."
"Niin, tuota, haluaisin ryhtyä parantajaoppilaaksi", sanoin hiljaa.
"Ahaa. No, kunhan Hiirikuono suostuu, sen ei pitäisi olla ongelma." Päälikkö katsoi minua ystävällisesti sinisillä silmillään. "Muista aina, että parantajat ovat yhtä tärkeitä kuin soturit, vaikka heidän työnsä ovat täysin erilaisia."
"Hyvinhän se meni!" Hallalaikku kehui lähtiessämme Sadetähden luota. "Nyt vain etsimme Hiirikuonon ja pian oletkin jo parantajaoppilas! Katsotaanpa, missä Hiirikuono nyt luuraa." Harmaanruskeaa naarasta ei näkynyt missään. "Ehkä hän on kaksijalanpesässä. Kaikki loukkaantuneet ovat siellä, joten se on todennäköistä", Hallalaikku pohti. Pysähdyimme pesän juurelle. Vilkaisin Hallalaikkua.
"Tuletko taas mukaan?"
"En. Hiirikuonosta tulee pian mestarisi, joten uskallat kyllä puhua hänelle." Vedin syvään henkeä ja loikkasin muutamalla loikalla portaat ylös kaksijalanpesään. Pesässä oli hämärää ja hyvin pölyistä. Haistoin ilmassa yrttejä ja se teki oloni mukavaksi. Pian saisin elää yrttien tuoksun keskellä aina. Kurkistelin eri tiloihin ja näin paljon kissoja, joista monia en ollut koskaan nähnyt. He olivat kaikki valtavan paljon suurempia kuin monet Tuuliklaanin soturit. Löysin Hiirikuonon järjestelemässä yrttejä pieniin kasoihin.
"Hiirikuono?" Naaras käänsi meripihkanväriset silmänsä minuun.
"Ai, Palopentu. Tarvitsetko taas unikonsiemeniä painajaisiin?"
"En, en. Halusin vain tietää, että...että voisinko päästä parantajaoppilaaksi?" mau'uin ja sydämeni hakkasi.
"Mikäs siinä. En ajatellut ottaa oppilasta vielä, mutta olen varma, että Tähtiklaanilla on suunnitelmia varallesi, ja jos kohtalosi on olla parantaja, olkoon niin", Hiirikuono maukui ja helpotus täytti mieleni ja tunsin oloni heti kevyemmäksi.
"Käyn sanomassa Sadetähdelle ja luulen, että nimityksesi voi olla jo tänä iltana", naaras maukui. Olin onnessani. Minusta oli tulossa parantaja!

Auringon laskiessa olin jo niin innoissani, etten meinannut pysyä turkissani. Hallalaikku oli vaatinut saada sukia turkkini, vaikka sanoin hänelle monta kertaa, että olin täysin kykenevä tekemään sen itsekin. Turkkini valkeat osat olivat nyt puhtaanvalkoiset ja punertavat osat hohtivat myös puhtauttaan. Oppilasmenoja varten oli aina tärkeää olla siistin näköinen, mutta minua huolettivat myös muiden klaanien kissat, joita oli myös paikalla ollessamme varaleirissä. Reviireitä tutkineet partiot olivat jo palanneet, mutten ollut kuullut, mitä he olivat kertoneet. Väliaikaiseksi puhujankiveksi oli valittu suurehko kivi hieman syrjemmässä, jotta sen luokse kokoontuneet klaanit saisivat edes hieman rauhaa. Norkoilin sen lähistöllä odottaen jotain tapahtuvan. Lopulta Sadetähti tassutti paikalle. Naaras nyökkäsi minulle ja loikkasi sitten sulavasti kivelle. Muutamat Jokiklaanilaiset, jotka olivat myös olleet kiven lähistöllä nousivat ylös ja tassuttivat hieman kauemmas. Ne tuuliklaanilaiset, jotka olivat lähistöllä käänsivät huomionsa klaanipäällikköön.
"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä tuuliklaanilainen suurkivelle klaanikokoukseen!" Huuto oli hieman erilainen kuin leirissä, mutta oli hyvä erotella, minkä klaanin jäsenien haluttiin tulevan paikalle. Hiljalleen kissat saapuivat kiven luokse kuullakseen, mitä päälliköllä oli sanottavaa. Monet heistä varmaankin odottivat partioiden tuomia tietoja reviirien tilasta. Myös Hiirikuono tassutti paikalle ja istuutui lähelle suurta kiveä.
"Kokoonnumme tänään nimittämään uuden oppilaan", Sadetähti maukui.
"Tämän oppilaan polku tulee olemaan hieman erilainen", Hiirikuono maukui. Kissat vaikuttivat yllättyneiltä, mutta ymmärsivät pian mistä oli kyse.
"Olen päättänyt ottaa Palotassun oppilaakseni."
"Palotassu, otatko vastaan paikan Hiirikuonon oppilaana?" Sadetähti kysyi.
"Kyllä", vastasin.
"Mahdollisimman pian matkaat kanssani Kuulammelle, jotta Tähtiklaani voi hyväksyä sinut parantajaksi", Hiirikuono naukaisi.
"Tuuliklaanin onnittelut kulkekoon kanssasi." Sadetähti lopetti seremonian. Kosketin neniä uuden mestarini kanssa. Hän tuoksui yrteiltä.
"Palotassu! Palotassu!" klaani onnitteli.
"Miltä tuntuu olla parantajaoppilas?" Hiirikuono kysyi onnitteluiden loputtua.
"En tiedä vielä. En ole tehnyt mitään", totesin.
"Totta. Koulutuksesi alku saattaa olla hieman erilainen kuin se yleensä olisi tämänhetkisen tilanteen takia, mutta opit varmasti kaiken tarvittavan siitä huolimatta", Hiirikuono selitti.
"Oletko varma?"
"Aivan varma", mestarini vastasi.
"Missä me nukumme? Kun täällä ei ole parantajanpesää?" kysyin.
"Kaksijalanpesässä. Kaikki loukkaantuneet ovat siellä, joten pystymme tarkastamaan heidän vointinsa helposti", Hiirikuono maukui. "Muut parantajat ovat varmaankin siellä. Voit tavata heidät jo nyt."
"Hehän ovat eri klaanista", ihmettelin.
"Niin ovat, mutta parantajien säännöt ovat hieman erilaisia. Olemme tietenkin uskollisia klaaneillemme, mutta rajat eivät ole niin tarkat kuin muilla. Meille tärkeintä on kaikkien kissojen hyvinvointi." Seurasin pienikokoista naarasta kaksijalanpesään. Se oli vielä hämärämpi nyt illalla ja sen lattia narisi tassujen alla. Hiirikuono johdatti minut yhteen huoneeseen, jonka lattialla oli hieman sammalta ja saniaisia hätäisesti tehtyinä peteinä. Kolli, jonka turkista huokui toisen klaanin tuoksu istui rauhallisesti tilan keskellä.
"Hei Hiirikuono", hän maukui. Sitten hän huomasi minut. "Kukas sinä olet?"
"Olen Palotassu, Tuuliklaanin uusi parantajaoppilas", esittelin itseni.
"Ahaa. Tervetuloa parantajien joukkoon. Minä olen Pujopilkku, Myrskyklaanin toinen parantaja. Toinen on Hohtolehti, mutta hän ei ole täällä." Nyökkäsin sen merkiksi, että olin ymmärtänyt. Samassa huoneeseen marssi toinenkin kissa, joka tuoksui myös vieraalta, mutta eri tavalla vieraalta kuin Pujopilkku. Hän ei edes huomioinut meitä millään tavalla, asettui vain suoraan yhteen pedeistä, veti häntänsä kuonolleen ja sulki silmänsä.
"Hän on Sahramiloiste, Jokiklaanin parantaja", Hiirikuono kuiskasi. "Hän on työskennellyt aivan koko päivän. Ei ihme, että väsyttää." Vilkaisin Sahramiloistetta. Hänen turkkinsa oli hiekanruskea punertavilla raidoilla.
"Teemmekö me jotain tänään?" kysyin hiljaa.
"Emme enää. On niin myöhä, että on parempi aloittaa huomenna kun olemme molemmat nukkuneet hyvät yöunet."
"Selvä. Voinko siis mennä nukkumaan?"
"Tietenkin. Täällä on paljon tilaa, asetu mihin haluat."
"Hyvää yötä", toivotin.
"Hyvää yötä", Hiirikuono vastasi. Etsin huoneen valoisimman kohdan ja käperryin siihen kerälle. Kaipasin Tuuliklaanin leirin yläpuolella kaartuvaa avointa taivasta ja taivaalla tuikkivat Hopeahäntää. Täällä näin vain tumman katon yläpuolellani. Huokaisin syvään ja muistutin itseäni, että tämä oli vain väliaikaista. Suljin silmäni. Hengitin sisääni uusia tuoksuja, joita leijaili ilmassa ja kuuntelin luultavasti Saharaloisteen tasaista hengitystä. Nukahdin nopeasti.

Nimi: Zare

12.08.2018 23:11
_________________________________________________

Nimi: Zare

12.08.2018 20:51
Savuturkki// 10kp
Viimajalka// 22kp
Vaahterakasvo// 14kp

Nimi: Vaahterakasvo

07.08.2018 10:52
Tähystin kauempana näkyvään metsään, joka roihusi punaisenoranssien ilmiliekkien syleilyssä. Olin juuri selvinnyt monen muun tavoin suureen Kaksijalkalaan turvaan, mutta monen monta henkeä olimme joutuneet jättämään jälkeemme. Itse olin joutunut todistamaan entisen mestarini Mutamielen, ystäväni Nopsajalan ja entisen oppilaani Liekkisydämen kuolemia. Ajatuskin vasta soturiksi nimitetystä oppilaastani sai kylmät väreet kulkemaan selkärankaani pitkin – Liekkisydän oli päässyt vasta elämänsä alkuun, ja näin pian Tähtiklaani oli vaatinut häntä siirtymään joukkoihinsa.
Koska emme olleet varmoja, olivatko kaikki selvinneet vielä täällä, emme pystyneet tekemään kokonaisarviota menetetyistä kissoista: vaikkakin silti jotenkin pystyin aavistamaan, että Mutamielen, Nopsajalan ja Liekkisydämen kuolemat olivat vain pieni osa Tähtiklaaniin siirtyneistä.
”Vaahterakasvo!” veljeni tuttu kutsu kantautui edestäpäin, ja havahduttuani ajatuksistani, näin ruskeanmustan Tammiviillon hölkyttävän aukean poikki minua kohti. Järkytyksekseni kaikki ei ollut niin kuin olisin toivonut.
”Missä Varpustassu on?” astelin vastaan epäilevin askelin silmät huolesta siristyneinä. Tammiviilto näytti yllättäen yhtä tietämättömältä, mikä ei merkinnyt mitään hyvää.
”Tiemme erkanivat… Luulin, että hän oli jo tullut tänne”, Tammiviilto henkäisi. Pelko iski kasvojani kuin kynsillä paljastettu tassu.
”Sinun piti pysyä hänen kanssaan! Lupasit pitää hänestä huolta!”
Tammiviilto näytti aidosti pelästyneeltä, ja kääntyili paikoillaan levottomasti ympärilleen katsellen.
”Oletko varma, ettei hän ole jo täällä?” veljeni kysyi varovaisesti kuin peläten reaktiotani.
”Olen odottanut teitä tässä jo tovin – sitä paitsi kävin tarkistin kaikki tulleet aikaisemmin…”, mumisin painaen päätäni alaspäin. En kestäisi itseäni, jos Varpustassu ei enää koskaan palaisi luokseni. En antaisi anteeksi itselleni. Ikinä. Miksi minun pitikin antaa Varpustassun lähteä ilman minua leiristä? Palattuani leiriin pelastuspartiosta, pidimme Varpustassun kanssa juttutuokion, mutta juuri kun oli ollut Varpustassun puhua, meidät oltiin keskeytetty. Sen jälkeen olimme pitäneet toisiimme hieman etäisyyttä kiusaantuneina, ja siksi olin pyytänyt Tammiviiltoa pitämään Varpustassusta huolta: tiesin, että he tulivat hyvin toimeen ja olivat todella läheisiä. Tiesin voivani luottaa veljeeni…
”Ehkä sinun pitäisi käydä katsomassa uudelleen…? Minä jään odottamaan, jos Varpustassu ilmaantuu sillä välin.”
Epäröin hetken, mutta nyökkäsin sitten. Jätin Tammiviillon odottamaan metsän reunalle, ja lähdin itse kulkemaan syvemmälle metsään, jossa suurin osa selviytyneistä odottelivat vielä. Meidän olisi määrä siirtyä pian Taon päämajaan, mutta en suostuisi jatkamaan matkaa ilman Varpustassua.

”Oletko nähnyt Varpustassua?” kysyin Aamusammaleelta, joka istui läheistensä kanssa. Osoitin kysymyksen tavallaan jokaiselle, mutta he pudistivat harmissaan päätään. Nyökkäsin pienesti ja jatkoin matkaani kissojen välissä. Yritin samalla etsiä Varpustassun harmaavalkoista turkkia ympäriltäni – mutta en nähnyt mitään samankaltaista.
”Oletteko nähnyt jotain tämänkokoista, harmaavalkoista naarasta? Hänellä on sammaleenvihreät silmät”, kysyin vastaantulevilta – ei mitään hajua klaanista, sillä savun haju oli peittänyt ominaistuoksun – näyttäen tassullani kyseisen naaraan kokoa. Yksi heistä näytti miettivän hetken, ja sanoi sitten viittoen hännällään tulosuuntaansa:
”Taisin nähdä sen näköisen naaraan tuolla päin.”
”Kiitos!” naukaisin terävästi ja lähdin hölkkäämään tämän osoittamaan suuntaan korvat pystyssä. Varpustassu! Katseeni kääntyili jokaiseen suuntaan naarasta etsiessäni, ja pian sainkin harmaavalkoisen turkin näkökenttääni. Katseeni kirkastui entisestään ja säntäsin naarasta kohti.
Juuri, kun olin tömähtämässä Varpustassun kylkeen, naaras kääntyi ja paljasti siniharmaat silmänsä. Jarrutin parhaani mukaan ja heittäydyin maahan juuri ajoissa. Naaras näytti säikähtävän, kun juoksin häntä kohti sillä tavalla.
”Oletko kunnossa?” naaras kysyi silmät pyöreinä. Nousin istumaan korvat luimussa ja nuolaisin rintaani pariin kertaan nopeasti.
”A-anteeksi, luulin sinua toiseksi”, sepitin hieman nolostuneena, mutta naaras ei näyttänyt olevan pahoillaan. Hän nyökkäsi myötätuntoisesti.
”Ketä sinä etsit? Minä voin auttaa sinua etsimään”, naaras vastasi ystävällisesti ja räpäytti siniharmaita silmiään. Katsoin naarasta kiitollisemmin kuin ketään ennen.
”Varpustassua. Hän on tämänkokoinen. Näyttää vähän sinulta, mutta hänellä on sammaleenvihreät silmät.”
”Selvä. Etsin sinut, jos löydän hänet”, naaras hymyili ja kääntyi lähteäkseen toiseen suuntaan. Katsoin hetken tämän perään ennen kuin käännyin lähteäkseni vastakkaiseen suuntaan. Ole kiltti, Varpustassu. Palaa minun luokseni.

Nimi: Viimajalka

05.08.2018 20:24
Jo siihen mennessä, kun Hevospaikalta lähteneet liekit ohittivat puolisillan nuollessaan rutikuivaa ruohoa, Tuuliklaanissa vallitsi kaaos.
Tuli oli lähtenyt leviämään niin nopeasti, ettei kenelläkään ollut aikaa tajuta tilannetta kunnolla. Sadetähti oli ohjeistanut kaikki kissat järvelle, mutta liekit olivat nousseet nummille sellaisella vauhdilla, että leirin pohjoinen reuna oli ollut tulessa ennen kuin kaikki kissat olivat kerääntyneet leirin keskelle. Sadetähti oli halunnut evakuoinnin sujuvan rauhallisesti ja hallitusti, mutta nyt kissat säntäsivät ylös sisäänkäynniltä ja kohti järveä minkä jaloistaan kerkesivät.
Aamusammal, Kuupuro ja Juuriturkki olivat menneet yhtä matkaa Savuturkin kanssa järvelle. Olin jäänyt isäni kanssa leiriin varmistamaan, että ainakin suurin osa kissoista saisi alat alleen tarpeeksi nopeasti. Liekit olivat pysähtyneet hetkeksi leirin reunalle, ja palo näytti etenevän tällä hetkellä nummien taakse, joten kissat pystyivät vielä käyttämään perinteistä sisäänkäyntiä. Se helpotti huomattavasti kissojen pelonsekaista poistumista leiristä.
”Viimajalka! Auta Kivitassua!” kuulin Varpusmyrskyn huudahtavan. Käänsin katseeni tummanharmaaseen oppilaaseen, joka makasi kyljellään liekkien puoleisella laidalla leiriä. Kolli oli polttanut takajalkansa leiriin laskeutuviin liekkeihin, ja vaikeroi nyt kipuaan yskien savua keuhkoistaan.
”Minä menen.” Lehmusmieli ilmaantui vierelleni, ja loikki oppilaansa luokse. Koska asia oli hoidossa, käänsin katseeni muualle leiriin, etsien avun tarpeessa olevia.
Ja niitä olikin. Läikkäturkki, Laineturkki ja Lumiaamu olivat jääneet liekkien keskelle jumiin vasten leirin laitaa klaaninvanhimpien pesän sytyttyä palamaan.
”Hypätkää liekeistä yli!” huudahdin vanhuksille. ”Liekit eivät ehdi tarttua teihin siinä ajassa!”
Epäilin pahoin, ettei savusta yskivä kolmikko kuullut, sillä Laineturkki alkoi ohjaamaan pesätovereitaan kohti lähimmän tunnelin suuaukkoa. Ei ei, jos he tunneleihin menisivät, he kuolisivat savumyrkytykseen.
”Älkää menkö tunneleihin!” kuulin samassa Lukkisydämen huudahtavan. Käänsin katseeni mustavalkoiseen kolliin, joka loikkasi liekkimuurin yli ja juoksi klaaninvanhimpien perään. Oliko hän hullu, mennä perään tunneleihin?
”Lukkisydän, mitä sinä teet? Älä ole hullu!” huudahdin hädissäni kollille, mutta liian myöhään. Soturi oli työntänyt itsensä tunneliin, ja juuri sillä hetkellä kyseisen tunnelin suu romahti. Lukkisydän jäi alle, eikä kollista näkynyt enää muuta kuin hännänpää. Sekin jäi pian leviävän tulen taakse.
”Meidän pitää lähteä!” kuulin Sammalsielun huudahtavan. Pälyilin leirin läpi katseellani, todeten ettei siellä näkynyt enää kissoja. Savukin alkoi korventamaan kurkkuani ja silmiäni, ja pienen yskänpuuskan jälkeen tajusin, että minun oli tosiaan paras lähteä.
”Viimajalka!” kuulin samassa Lehmusmielen älähdyksen, joka päättyi yskintään. Pääni rävähti huudon suuntaan. Tajusin, että Lehmusmieli ja Kivitassu olivat edelleen leirissä, ja kaiken lisäksi liekkien ympäröimänä. Kaksikko palaisi elävältä, ellei heitä autettaisi.
”Viimajalka, mennään.” Isäni oli tullut viereeni, ja katsoi nyt vakava ilme kasvoillaan silmiini.
”Mutta entä Lehmusmieli? Ja Kivitassu?” kysyin hädissäni.
”Mennään. Ei ole sinun aikasi kuolla tänään”, Sammalsielu sanoi, ja puski minut liikkeelle. Korviani raastoi Lehmusmielen avunhuuto, jonka kuulin viimeisenä asiana lähtiessäni leiristä. Eihän heitä voi jättää tuonne, eihän? Pyysin Tähtiklaanilta ja liekkien keskelle jääneiltä klaanitovereiltani mielessäni anteeksi, ennen kuin lähdin isäni perässä kohti järveä.
”Viimajalka! Odota!” Pähkinäkuonon huudahdus keskeytti kulkuni. Jarrutin vauhtini, ja käännyin katsomaan Myrskyklaanin reviirin suuntaan, jossa huomasin Pähkinäkuonon ja Rauduskynnen seisovan noin kahden ketunmitan päässä meistä. Annoin isälleni katseellani merkin, että hän menisi edeltä. Sammalsielu onneksi nyökkäsi, ja kun hän kääntyi järvelle päin, ravasin Pähkinäkuonon viereen. Sisaruskaksikko seisoi Pajutassun luona, joka makasi vielä palamattomassa heinikossa. Hyvä ystäväni köhi savua ja hengitti hyvin katkonaisesti, mikä sai ilmeeni vakavoitumaan.
”Pajutassu ei selviä enää kauaa”, Rauduskynsi sanoi hiljaa, ja katsoi oppilaan hiljaa kohoilevaan kylkeen. Pajutassun silmät olivat kiinni, eikä hän selvästi näyttänyt olevan tajuissaan. Kumarruin ystäväni kehon yläpuolelle, ja kosketin hänen turkkiaan kuonollani. Surun aalto pyyhkäisi ylitseni, kun tajusin, ettei oppilaan kylki kohoillut enää. Pajutassu oli siirtynyt Tähtiklaanin nummille.
”Hän kuoli savumyrkytykseen”, sanoin hiljaa ja surullisena. ”Kenenkään kissan ei tulisi kuolla niin.”
”Hän on nyt paremmassa paikassa”, Rauduskynsi totesi, ja kosketti klaanitoverinsa ruumista viimeisen kerran. ”Nyt meidän pitää kuitenkin mennä järvelle. Menkää te edeltä, tulen perässä.”
Lähdin Pähkinäkuono perässäni juoksemaan alas nummilta kohti järveä. Rantaviivalla oli paljon kissoja, niin paljon, että Myrskyklaaninkin oli pakko olla samassa porukassa mukana.
Juostessani nielin kyyneleitä, jotka yrittivät tehdä tietä silmiini. Tänä aamuna kaikki oli ollut vielä hyvin. Olin saanut soturinimeni, kuten Juuriturkkikin. Klaani oli järjestyksessä, ja nyt… Olin todistanut jo kuuden klaanitoverini kuoleman. Olin järkyttynyt ja hämmentynyt. Traumatisoitunut. Kuolema oli aina hirveä asia todistaa.
//Mulla on taas niin kiire kirjoittaa, että skippaan Väijykärjen tarinan kohtauksen. Jos haluat lukea sen, se löytyy Väijyn viimeisimmästä tarinasta//

Ennen kuin olin kirinyt Väijykärjen rinnalle, olin huomannut Pajutaivaan ruumiin vedenrajassa. Kukkavirta ja Liljamieli olivat seisoneet menehtyneen naaraan vierellä. Näky oli pysäyttävä, ja syvensi järkytykseni tasoa. Toivoin todella, että kaksijalkala tarjoaisi tarvitun suojan, olimmehan jättäneet kotimme taakse. En kehdannut vilkaistakaan taakseni, sillä tiesin ja kuulin, kuinka nummet ja metsä paloi takanamme humisten.

Ukkospolun reunalla kahden klaanin sekasorto pysähtyi. Meidän pitäisi ylittää tämä pieni Ukkospolku, että pääsisimme kulkemaan peltojen läpi suureen kaksijalkalaan, näin olin ymmärtänyt.
”Ylitetään varmuuden vuoksi pienissä ryhmissä!” kuulin Sadetähden huudahtavan. Ohje oli ilmeisesti tarkoitettu yleisesti kaikille.
”Mennäänkö yhtenä joukkona?” kysyin, katsellen Väijykärkeen ja muihin. Kettuväijy ja Väijykärki ainakin nyökkäsivät, joten asia taisi olla päätetty.

Juuri ennen meidän vuoroa edellämme menivät Unituuli, Häivesiipi, Kettulampi ja Juolavirta. He katsoivat huolellisesti kumpaankin suuntaan, ennen kuin lähtivät yhdessä tuumin eteenpäin, ja polun yli. Unituuli kuitenkin kompastui polun reunalla, ja tunsin hermostuneisuuden aallon kulkevan lävitseni. Kettulampi jäi auttamaan toveriaan ylös. Ukkospolulla oli kuitenkin hiljaista, joten hieman nilkuttavan Unituulen olisi helppo ylittää.
Samassa alamäestä ilmaantui Hirviö, joka kulki Hevospaikkaa kohti. Sydämeni jyskytti, kun tajusin, että se tuli nopealla vauhdilla kohti Kettulampea ja Unituulta.
”Tulkaa!” kuulin Juolavirran huudahtavan hädissään. Näytti kuitenkin siltä, ettei ainakaan Unituuli tulisi ehtimään alta pois.
”Kettulampi!” Häivesiipi älähti. Käänsin katseeni poispäin Ukkospolulta, kun Hirviö jylisi ohitsemme osuen kissakaksikkoon. Sen jälkeen oli hiljaista.
”Miten kävi?” kysyin ääni väristen Väijykärjeltä. En kehdannut vieläkään katsoa Ukkospolulle.
”Olen pahoillani”, kolli hengähti surullisena. ”Ei hyvin.”
Miksi tämän täytyi olla yhtä menetystä? Tähtiklaani, mitä olimme tehneet teille?
//en kerta kaikkiaan jaksa nyt kirjoittaa x( //

Nimi: Savuturkki

05.08.2018 12:30
Juoksin pakoon tulen täyttämää niittyä kohti järveä. Seurassani oli Juuritassu, Kuupuro ja tämän sisar Aamusammal. Jouduin useasti varmaan, ettei häntäni ajautunut tulen armoille, kun väistelin läheneviä liekkejä. Kuupurolla oli tassut täynnä pitää itsensä ja Juuritassu pois liekeistä. Aamusammal oli joutunut vähän matkan päähän eroon meistä tulen lähestyttyä yllättäen.

Olimme olla jo lähellä järven rantaa, kun Aamusammal pääsi takaisin rinnallemme. Tämän katse oli lasittunut eikä reagoinut välittömästi sisarensa kontaktiin. Ruskea naaras oli lähellä kävellä suoraan tuleen, jollei Kuupuro oli napannut tätä viime hetkellä. Ruskea naaras mumisi jotain, mikä sai Juuritassun perääntymään shokissa.
"Kuutamon..katse.. on..." sain kuultua murtuneesta muminasta. Sanat saivat minut lähes täysin shokkiin. Mitä oli tapahtunut Kuutamonkatseelle? Miksi Aamusammal mumisi hänen nimeään?
"Meidän on mentävä. Kerro myöhemmin", Kuupuron käskevä ääni herätti meidät kaikki todellisuuteen. Otimme jälleen suunnaksi järven, mutta jokin tuntui niin puuttuvan. Aamusammaleen sanat saivat minut murehtimaan entisestä mestarista. Eikai hän ollut jäänyt tulen armoille. Hänellä oli oppilas, Juuritassu. Ketä hoitaisi hänen koulutuksensa, jos hänen mestarinsa olisi menehtynyt. Juuritassun katse oli myös lasittunut Aamusammaleen sanoista, mutta meidän olisi päästävä turvaan ollaksemme varmoja. Emme voisi jäädä suremaan luultavasti menehtyneitä kissoja keskellä tulta, joka halusi meidätkin hengiltä.

Järvelle päästyämme kaikki ei vieläkään ollut hyvin. Tulipalo ei tuntunut välittävän, mihin olimme paenneet. Tulesta tulevat savut olisivat varmasti kaiken tuho, jos jäisimmme järven rannalle jumiin. Kuului ilmoitus, että kaksijalkala olisi ainoa paikka, johon voisimme enää toivoa pakenevamme, jos emme tahtoisi jäädä järvelle jumiin ja menehtyä sinne. Juoduin erilleni Juuritassusta ja Aamusammaleesta, kun kaikki paikalla olleet lähtivät kohti kaksijalkalaa. Oli harvinaista nähdä, että klaanit kulkivat yhdessä pakoon jotain, mutta tämä olisi jotain mikä tuhoaisi kaiken tieltään. Jopa kaksijalkoja oli helpompi vältellä kuin tätä tulipaloa, joka vaatisi monta henkeä, jollei pysyisi tassuillaan.

Kuupuro kulki edeltäni, kun tämä alkoi yskiä rajusti ja oli lähellä menettää tajunsa. Tuin mustaa naarasta hyvän matkaa, mutta tulen eteneminen sai meidät saaroksiin. Ainoa tie ulos olisi hypätä tulen läpi sokeasti tietätämättä, mihin saattoi laskeutua, mutta Kuupuro oli lähes kokonaan tajuton savun vuoksi. Olin itsekin alkanut yskiä hieman, mutta sai pidettyä itseni pystyssä.
"Kerro sisarelleni, että rakastan häntä eikä hänen pidä syyttää itseään", naaraas sanoi yllättäen raottaen silmiään.
"Älä kuvittele, että jätän sinut tänne", murisin takaisin. Olin ottaa naaraan niskasta otteen, kun tämä väisti minut. Seuraavaksi tiesin, että mustan naaraan takajalat potkaisivat minut ilmaan. Hetken täydellisen paniikin jälkeen tunsin pelkää kipua, joka tuli kehoni iskeydyttyä maahan. Olin vain viiksen mitan päässä, etten joutunut liekkeihin. Sitten muistin Kuupuron.
"Kuupuro! Kuupuro!" huusin epätoivosesti naarasta, mutta ei vastausta. Olisi mahdotonta palata naaraan luokse, joten minulle jäi vain mahdollisuus paeta. Minun olisi vietävä Kuupuron viesti tämän sisarelle Aamusammaleelle.
"Tähtiklaani rukoilen armoa teiltä tästä palosta. Älkää antako tämän olla kaiken loppu", kuiskasin itselleni suunnatessani kaksijalkalaan turvaan tulelta.

Nimi: Zare

01.08.2018 21:16
________________________________________________

Nimi: Zare

01.08.2018 21:16
Viimatassu// 48kp, 60kp
Savuturkki// 8kp

Nimi: Viimatassu

28.07.2018 19:23
Heräsin aamupartion lähdön jälkeen. Olin nukkunut hieman levottomasti, joten tuntui hyvältä päästä jälleen työn touhuun. Osa kissoista nukkui vielä, kuten Pajutassukin, jonka vieressä olin yrittänyt nukkua. Nousin siis mahdollisimman hiljaa jaloilleni, venyttelin nopeasti mutta antoisasti, ja otin suunnan pientä tuoresaaliskasaa kohti. Olin nälkäinen – ollut koko yön – joten aamupala tulisi tosiaan tarpeeseen.
Juuritassu ja Kivitassu olivat jo aterioimassa kissanmitan päässä tuoresaaliskasaa. Kollikaksikko jakoi linnun, jonka veli oli saalistanut eilisessä arvioinnissaan. En ollut päässyt kysymään arvioinnista Juuritassulta, joten käytin nyt tilanteen hyödykseni, ja liityin Kivitassun ja veljeni seuraan.
”Miten se sinun metsästysarviointi meni?” kysyin uteliaana. Juuritassun katseessa oli ylpeyttä, kun hän nosti katseensa minuun.
”Suoritin sen Kuutamonkatseen mukaan erinomaisesti”, tummanruskea kolli sanoi ylpeys äänestään loistaen. Kivitassu nyökytteli, ikään kuin vahvistaen Juuritassun sanat. ”Nappasin tämän linnun lisäksi hiiren.”
Nyökkäsin hymyillen. Tosin, ennen kuin ehdin kommentoimaan mitään, Kuutamonkatse ilmaantui silmäkulmaani. Käännyin katsomaan ruskearaidallista kollia.
”Hyvää huomenta”, toivotin kohteliaasti, nyökäten soturille. Juuritassu ja Kivitassu mumisivat samat sanat hänelle. Kuutamonkatse vastasi nyökäten, ja istui alas.
”Juuritassu oli onnekas napatessaan kaksi saalista”, kolli sanoi katsoen oppilaaseensa tyytyväisenä. ”Kuumuus vähentää riistaa edelleen. Joudumme kohta syömään variksenruokaa Ukkospolun varrelta, jos säätilanne ei pian saa sateisempaa käännettä.”
En voinut kieltää Kuutamonkatseen sanoja, niin ikävältä kuin ne kuulostivatkin. Tilanne nummilla alkoi olla tukala, koska mikään saaliseläin ei viihtynyt enää suoran auringonpaisteen alla.
”Tiedätkö, onko Sadetähden määräys lisätä partiointia metsärajalle tuottanut tulosta?” tiedustelin soturilta.
”Vähän, muttei tarpeeksi”, Kuutamonkatse huokaisi ja loi katseen tuoresaaliskasaan. ”Näkeehän sen.”
Kiristin suupieliäni harmistuneena. Halusin jotenkin tehdä oman osani tilanteen parantamiseksi, mutta miten? Voisinhan minä pyytää Varpusmyrskyltä lupaa itsenäiseen metsästämiseen, ainakin. Samalla voisin etsiä reviiriltä tai sen ulkopuoleltakin runsaampia metsästysalueita, joihin Sadetähti voisi lisätä partiointia.
Päätin tehdä niin. Ajatukseni kuitenkin keskeytti kuriseva vatsani, jonka olin jo ehtinyt unohtaa. Hain katseellani mestariani, jotta olisin voinut pyytää häneltä lupaa aamupalan syömiseen, mutta Varpusmyrskyä ei näkynyt. Kolli oli tainnut lähteä aamupartioon. Olisin tietysti voinut pyytää Kuutamonkatseelta lupaa, kun se oli tuossa vieressäkin, mutta hän keskusteli Juuritassun kanssa. Voisin kerrankin toimia niin kuin soturilaki sanoo.
Nostin tuoresaaliskasasta yhden viimeisistä jäniksistä leukoihini, ja otin klaaninvanhimpien pesän suunnakseni. Sitä ennen toivotin kuitenkin Kuutamonkatseelle, Juuritassulle ja Kivitassulle hyvät päivänjatkot.
Asteltuani sisään Pitkäkiven juurella olevaan klaaninvanhimpien pesään, laskin valitsemani jäniksen velton ruumiin maahan. Mukavan hämärässä pesässä haisi perinteisen tunkkaiselle, mutta se ei minun nenääni häirinnyt.
”Huomenta”, sanoin kohteliaasti. Lumiaamu torkkui vielä, joten en puhunut voimakkaalla äänellä.
”Huomenta, Viimatassu”, Lampisilmä tervehti ilahtuneena, ja katsahti jaloissani olevaa jänistä. ”Toit meille aamiaista?”
Nyökkäsin. ”Kyllä vain. Pitäähän minunkin päästä syömään.”
Läikkäturkki hymyili minulle samalla, kun Laineturkki otti jäniksen kiittäen, ja laittaen kiertoon. Juuri kun käännyin lähteäkseni valitsemaan huutavalle vatsalleni jotain täytettä, tajusin, että olisi vain itsekästä syödä yksi saaliseläin itsekseen. Klaanissa oli kissoja, jotka tarvitsivat ravintoa enemmän, kuin minä.
”Tuota, olisikohan minun mahdollista syödä teidän kanssa?” kysyin katsoen takaisin neljään vanhukseen. ”En tarvitse paljoa, enkä siksi halua kuormittaa klaania syömällä yhden tuoresaaliin itsekseni.”
”Kaikin mokomin”, Laineturkki nyökytteli. Naaras loi kysyvän katseen pesätovereihinsa, joilla ei näyttänyt olevan vastaansanomista. Lumiaamukin oli herännyt, ja nousi nyt parempaan asentoon, mutta hänkään ei ollut pyyntöäni vastaan. Niinpä asetuin istumaan Läikkäturkin viereen, ja odotin omaa syöntivuoroani.

Lähdin pesästä syötyäni muutaman palasen lihaa. Se ei täyttänyt vatsaani, mutta tulisin sillä toimeen seuraavaan syömiseen asti.
Leirissä alkoi olla aktiivista, sillä viimeisetkin nukkuvat kissat olivat heränneet tai heräilivät paraikaa. Etsin Varpusmyrskyä, mutta hän ei osunut vieläkään silmään. Tosin en nähnyt emoa tai isääkään, joten oletin, ettei aamupartio ollut palannut vieläkään. Paloin halusta päästä tiedustelemaan mestariltani itsenäisen metsästyksen mahdollisuutta, joten huokaisin harmistuneena.
Sen sijaan Jokitaival oli leirissä, ja keskusteli Lukkisydämen kanssa. Pelastuspartio oli palannut turvallisesti ja menestyksekkäästi leiriin muutama päivä takaperin, joten klaani oli jälleen täysissä voimissaan. Kissamäärällisesti siis.
Ajattelin malttamattomuuttani käydä kysymässä varapäälliköltä hänen mielipidettään itsenäisestä metsästyksestä. Siispä lähdin varmoin askelin kävelemään Jokitaivalta ja Lukkisydäntä kohti. Mustavalkoinen kolli huomasi minut, ja kääntyi katsomaan tuloani. Jokitaival teki samoin, lopettaen muutamalla sanalla kaksikon keskustelun.
”Päivää, Viimatassu”, varapäällikkö tervehti. Nyökkäsin hänelle ja Lukkisydämelle.
”Päivää. Minulla olisi sinulle asiaa, Jokitaival, joten olisimmekohan voineet jutella hetkisen?” tiedustelin kohteliaasti, luoden kysyvän katseen kumpaankin soturiin. Jokitaival katsahti Lukkisydämeen, ja vastasi sitten: ”Toki.”
Otimme muutaman askeleen syrjään, Lukkisydämen noustessa ja lähtiessä paikalta. Jokitaival istui alas, minun tehdessä samoin. Varapäällikkö katsoi minua odottavasti.
”Niin”, aloitin. ”Olisinkohan voinut lähteä metsästämään itsenäisesti? Haluaisin tehdä edes jotain auttaakseni vaikeassa riistatilanteessa. Olisin myös kiinnostunut kartoittamaan samalla parempia metsästysalueita reviiriltä, tai sen ulkopuoleltakin.”
”Mikset kysy asiaa Varpusmyrskyltä?” Jokitaival kysyi. Kollin ilme oli pohtiva.
”Hän on ilmeisesti yhä aamupartiossa, ja olen hieman malttamaton”, vastasin. Jokitaival mietti hetken, pitäen katseensa minussa. Minusta alkoi vahvasti tuntumaan, että olin sanonut jotain väärää, ja mieleni teki jo perua sanani.
”Itsenäinen metsästäminen onnistuisi muuten, mutta reviiriltä on havaittu haaleita ketun jälkiä, joten epäröin päästää sinua yksin menemään. Parempien metsästysmaiden kartoittamiseen reviirin ulkopuolelta en voi antaa lupaa oppilaalle”, Jokitaival totesi sitten. ”Ja minusta tuntuu, että nummien jokainen osa on käyty jo läpi eläinten toivossa.”
Huokaisin pettyneenä. Olin toivonut pääseväni edes metsästämään itsekseni, mutta mahdollinen kettuvaara oli pätevä syy kieltää se.
Samassa huomasin Sammalsielun laskeutuvan alas leiriin Aamusammaleen ja Varpusmyrskyn kanssa, ja nyökkäsin heidän suuntaan merkiksi Jokitaipaleelle. Ehkä hän juttelisi Varpusmyrskyn kanssa asiasta? Ehkä?
Huomattuaan mestarini, Jokitaival viittilöi kuin viittilöikin kollille. Toivon ja jännityksen palatessa mieleeni, seurasin vanhempiani hetken katseellani. Emon yllättyneen kysyvä ilme oli hauskaa katsottavaa, kun hän huomasi minut juttelemassa varapäällikön kanssa. Heilautin heille tassuani tervehdykseksi.
”Mitäs täällä?” Varpusmyrsky kysyi, kun oli saapunut Jokitaipaleen viereen. Varapäällikkö selitti lyhyesti ideani itsenäisestä metsästämisestä, jättäen mainitsematta metsästysalueiden etsimistä. Se idea oli siis hylätty kertaheitolla.
Varpusmyrsky näytti positiivisesti yllättyneeltä ehdotukseni kuultuaan, mikä sai minut uskomaan, että ideani voisi toteutua.
”Olin ajatellut Viimatassulle yllätysarviointia tälle päivälle”, Varpusmyrsky totesi kääntäen katseensa varapäällikköön. ”Minusta itsenäinen metsästäminen olisi siihen hyvä lisä.”
Ilokseni Jokitaival nyökytteli.
”Olen samaa mieltä”, kolli totesi, katsoen minua. ”Sinun tunnelintuntemisarviointi meni vähän aliarvoisesti, joten tämähän voisi kompensoida sitä. Jos siis suoritat arvioinnin hyvin.”
Naurahdin. Olin hieman yllättynyt, että Jokitaival tiesi huonosti menneestä arvioinnistani. Vaikka toisaalta, miksi hän ei tietäisi, olihan hän varapäällikkö. Sitä paitsi, olin lähes eksynyt maanalaiseen tunneliverkostoon, jonka kaikkien tuuliklaanilaisten tulisi tietää, joten miten hän ei olisi kuullut siitä muutenkaan. Olin kuitenkin tyytyväinen ideani kelpoisuudesta.
”Tehdään niin”, Varpusmyrsky totesi. Jokitaival nyökkäsi, ja asteli kohteliaasti muualle.
”Aloitetaanko heti?” Varpusmyrsky kysyi. Juuri ennen kuin ehdin vastaamaan, hän jatkoi: ”Mikä sinun aamiaistilanne muuten on? Oletko syönyt mitään?”
”Jaoin jäniksen klaaninvanhimpien kanssa”, vastasin. Varpusmyrsky nyökkäsi, ja aloitti kertomaan tehtävääni.
”Kuten tiedät, järven vesi on laskenut kuumuuden vuoksi, ja sen rantaviiva on vetäytynyt melkein kissanmitan. Tämän ansiosta monia veden varassa kasvavia kasveja on paljastunut rannan alueelta. Tehtävänäsi olisi kerätä korretta ja kehäkukkaa nyt, kun niitä on helppo saada. Sen jälkeen metsästät itsenäisesti, yhden tai kaksi saalista”, kolli maukui. Nyökkäsin terävästi. ”Muista, yritä vaikuttaa minut.”
Vaikka Varpusmyrskyn ilme oli sanomisen jälkeen leikkisä, tiesin, että hän tarkoitti sanojaan. Minun pitäisi siis valmistautua henkiseen selkäsaunaan.
”Kysyttävää?” mestari kysyi.
”Miten saan kuljetettua kaiken saamani leiriin?”
”Se on osa arviointia”, Varpusmyrsky virnisti.
”Oletko sinä seuraamassa tekemisiäni?”
”En. Luotan sinun vaistoihin ja kykyihin käyttää opittuja taitoja.”
”Lähdenkö nyt heti?”
Varpusmyrsky loi katseen taivaalle.
”Nyt on paras aika lähteä. Ilma on vähän viileämpi kuin iltapäivällä, eikä aurinko polta sietämättömästi. Joten jos haluat, niin joo”, Varpusmyrsky totesi vakaasti. Nyökkäsin, jälleen terävästi. Tarmo ja päättäväisyys alkoivat pistellä varpaitani, ja nousin seisomaan.
Kun Varpusmyrsky toivotti onnea, otin sen lähtömerkiksi. Kuitenkin, noustessani leirin laitaa ylös, Pajutassu pysäytti minut puoliväliin.
”Olisin kysynyt sinua mukaan taisteluharjoituksiin, mutta sinulla näyttää olevan muuta tekemistä”, hän totesi harmissaan.
”Minulla on arviointi nyt, pahoittelen”, virnistin harmitellen. ”Ensi kerralla tulen.”
”Onnea”, Pajutassu toivotti, ennen kuin nousin kuopan reunalle, ja lähdin siitä alas. Nummilla juokseva tuuli tuntui miellyttävältä ihoa vasten, sillä se ei ollut kylmä, muttei liian lämminkään. Vedin keuhkot täyteen raikasta aamupäivän ilmaa valmistellen itseni arviointiin, ennen kuin lähdin laskeutumaan alas nummilta.
Kuljin tuttua ja suorinta reittiä alas järven rantaan, eli suoraan alas. Olin päättänyt löytää paljon – tai niin paljon kuin pystyin kantamaan – kerättäviä kasveja, joten päätin kulkea järven rantaa pitkin kohti Kuupuroa. Tavoitteeni oli löytää paljon kerralla, jotta säästyisin ylimääräiseltä työltä.

Etsiessäni vaatimuksiani täyttävää esiintymää joko kehäkukista tai kortteista, huomasin tutun värisen kissan edempänä rantaviivaa. Tunnistin sen heti Väijykärjeksi, kolliksi, jota olin mennyt tapaamaan Pähkinäkuonon sijasta. Tuo myrskyklaanilainen soturi oli aiheuttanut minulle viime aikoina paljon päänvaivaa, sillä hän sekoitti tunteitani. Olin huomannut, etten ollut enää kiinnostunut Rauduskynnestä, kuten olin ollut. Ennemminkin aina, kun ajattelin Rauduskynttä, Väijykärki tuli mieleeni. En oikein tiennyt, miten minun pitäisi asiaan suhtautua. Olin kuitenkin vasta oppilas, ja kaiken lisäksi tunnollinen sellainen. Tiesin soturilain kuin omat tassuni, ja siksi kyseenalaistin sitä osaa minusta, joka tunsi kiinnostusta Väijykärkeä kohtaan. Hän oli kuitenkin eri klaanista.
Hylkäsin hetkeksi yrttien etsimistehtäväni, ja lähestyin kaisloja keräävää kollia. Tuuliklaanilaisena minun tuli ottaa selvää, miksi Väijykärki oli minun reviirillä.
Astelin häntä pystyssä kollin luo, pysähtyen kissanmitan päähän hänestä. Väijykärki oli huomannut minut, ja katselimme nyt toisiimme.
”Hei Väijykärki”, tervehdin kohteliaaseen sävyyn. ”Mitä teet Tuuliklaanin reviirillä?”
”Viimatassu”, kolli nyökkäsi vastatervehdykseksi. ”Kerään kaislaa, sitä kun on veden laskettua helppo kerätä. Ja muistan pysyä kissanmitan päässä rannasta, jos mietit.”
Mutristin suutani tyytymättömänä vastaukseen, vaikka kollin äänensävy olikin kohtelias ja ehkä tuttavallinenkin.
”Rauhansääntö ei päde muuten kuin kokoontumisten aikaan”, mutisin. Väijykärki katsoi minua skeptisesti, muttei sanonut mitään. Annoin kollin kerätä kaislaa, koska en ollut sanoistani varma, enkä uskonut Tuuliklaanin tarvitsevan kaislaa tällä hetkellä.
”Mikä puolestaan tuo sinut järven rantaan?” Väijykärki uteli, jättäen kaislankeräyksen tauolle.
”Olen keräämässä vedenrajasta paljastuneita kehäkukkia ja kortteita”, vastasin, saaden raidalliselta kollilta huvittuneen kysyvän katseen. ”Se on osa arviointia.”
”Nyt se käy järkeen”, Väijykärki hymähti. Loin kollille pienen hymyn. En juuri tällä hetkellä olisi välttämättä halunnut jutella Väijykärjen kanssa – osaksi koska olin suorittamassa arviointia, ja osaksi koska en halunnut kiintyä kolliin enempää – yritin spontaanisti jatkaa matkaani kiertäen kollin.
”Jos saan tiedustella, miten se tapaamisessa sinun mainitsemasi arviointi meni?” Väijykärki kysyi, saaden minut pysähtymään. Myrskyklaanilaisen äänensävy oli kohtelias, mutta samalla utelias, joten en voinut vain jättää vastaamatta.
”Huonosti, melkein epäonnistui”, totesin kääntäen katseeni Väijykärkeen. Virnistin hänen yllättyneelle katseelle. ”Tämä arviointi on haastavampi, joten minulla on mahdollisuus paikata se edellinen.”
Väijykärki nyökkäsi ymmärtävästi. ”Jokainen arviointi vie lähemmäs soturiutta, kävi niissä miten vain”, kolli totesi. Olin otettu tästä pienestä lohdutuksesta, mutta se sai minut huokaamaan haikeasti. En kehdannut katsoa Väijykärkeen, koska en halunnut nähdä hänen reaktiotaan.
”Kuule, minun olisi parempi jatkaa. Olet aiheutta- Tai siis… Olen saanut sinusta viime aikoina henkilökohtaisella tasolla päänvaivaa, ja minun olisi parempi keskittyä –”
Surkean selitykseni keskeytti silmäkulmaan ilmestynyt punaturkkinen hahmo, ja sen mukana tullut pistävä hajupilvi. Käännyin salamannopeasti olentoa kohti, vain tajutakseni, että se oli kettu, joka tähtäsi Väijykärkeen. Eläin oli vain aikuisen kissan kokoinen, mutta silti vaarallinen, Varpusmyrskyn mukaan.
”Väijykärki!” älähdin, kun kettu loikkasi kita ammollaan oranssinruskeaa kollia kohti. Onnekseni myrskyklaanilainen oli jo valmistautunut väistöliikkeeseen, ja loikkasi nyt otuksen tieltä taakseni. Jokainen lihakseni oli valmis hyökkäämään, ja heti kun kettu oli laskeutunut maahan, loikkasin sen kimppuun raapaisten punaturkkia kuononvarteen. Kettu ei ollut moksiskaan, mutta otti pari nopeaa peruutusaskelta tehden tilaa itselleen.
Eläin oli riutuneen näköinen, ja selvästi nälkiintynyt kuumuuden takia. Vaikka se vaikutti heikolta, minusta tuntui, että se olisi valmis tekemään mitä vaan saadakseen kissan ateriakseen. Siksi tunsinkin pelon lävistävän minut, kun kettu otti minut kohteekseen. Köyristin selkääni, ja karvat pystyssä sähähdin eläimelle uhkaavasti. Olin valmis hyökkäämään uudestaan, ja teinkin sen uhittelumuodossa. Kettu väisti tassuni heilautuksen, ja kyyristyi korvat niskassa kiinni, valmistautuen loikkaan.
Luulin jo, että Väijykärki oli jättänyt minut oman onneni nojaan, ja lähtenyt itse käpälämäkeen, joten jännitin lihakseni valmistautuen väistöliikkeeseen. Kuitenkin, heti kun kettu oli ponnistanut loikkaan minua kohti, myrskyklaanilainen loikkasi takaviistosta ja iski kettua kylkeen lennättäen tämän kyljelleen.
”Juokse, Viimatassu!” Väijykärki huudahti, kun kettu nousi jaloilleen.
”Ja antaisin sinun ottaa kaiken kunnian? En ikinä!” huudahdin takaisin ja hyökkäsin kettua kohti kynnet esillä. Olin varma, että Väijykärki ymmärtäisi humoristisen vastaukseni, mutta toivoin, että hän ottaisi sen vakavasti. Vaikka olinkin huono taistelemaan ja parempi puolustamaan, en aikonut perääntyä tämän heikon vastuksen edessä.
”Meidän pitää saada häädettyä se pois täältä”, murisin. Kettu sähähti ja yritti tehdä uuden hyökkäyksen minua, pienempää vastusta kohti, mutta samalla hetkellä Väijykärki loikkasi punaturkin selkään. Kolli pureutui kynsillään ja hampaillaan ketun selkänahkaan, muristen raivoisasti. Kettu päästi kivusta kertovan ulvaisun. Juuri, kun luulin, että se yrittäisi pakoon, kettu kiersi itseään niin, että sai vuorostaan upotettua hampaansa Väijykärjen selkään.
”Väijykärki!” ulvaisin. Hyökkäsin voimalla eteenpäin, iskien kynteni ketun poskeen tehden pahaa jälkeä, ja perääntyen sitten, ennen kuin kettu olisi kiinni minussakin. Iskuni toimi, sillä kettu päästi välittömästi irti Väijykärjestä yrittäen purra minua. Mutta olin tietysti jo sen ulottumattomissa.
Kun ketun naskalihampaat eivät enää purreet Väijykärkeä, kolli loikkasi kauemmas ketusta. Hän irvisti kivusta, mutta asettui silti taisteluasentoon nuollen verta suupielistään.
”Ajetaan tuo variksenruoka pois täältä”, kolli murisi, mikä sai minutkin asemiin. Köyristin selkääni, ennen kuin loikkasin kohti läähättävää kettua haroen kynsilläni sen naamaan. Kun kettu teki väistöliikkeen, sai se vastaansa Väijykärjen, joka viilsi eläintä kaulasta ikävästi. Kettu älähti pienesti, kääntyi, ja lähti pinkomaan ylös nummille. Loikkasin mitään sanomatta punaturkin perään, ajaen sitä yhä kauemmas uhoen kaikenlaista matkalla. Lopuksi juoksin ketun kiinni, ja raapaisin sitä kintereeseen, antaen laihan eläimen pinkoa nummien toiselle puolelle.
Palasin Väijykärjen luo. Kolli oli juossut pikkumatkan perässäni, mutta oli jäänyt perään tasaamaan hengitystä. Nyt lysähdin istumaan hänen viereensä, hengittäen syvään pari kertaa, ennen kuin sain ajatuksen selvenemään.
”Hyvää työtä”, Väijykärki totesi, ja kun nostin katseeni häneen, hän hymyili.
”Ehdin jo luulla, että jätit minut oman onneni nojaan ketun hyökätessä”, totesin, kun taas pystyin puhumaan. ”Kiitos, ettet jättänyt.”
”En minä olisi jättänyt sinua”, kolli vastasi hiljaisella äänellä. Hänen äänensä oli vakava. ”Ja arvostan sitä, ettet sinäkään jättänyt minua, vaikka tarjosinkin sinulle sitä vaihtoehtoa.”
”En minä sitä olisi tehnyt”, sanoin puistellen päätäni. Samalla, kun kohensin istuma-asentoani, huomasin Väijykärjen pienesti vuotavat haavat. ”Voin puhdistaa haavasi, jos haluat. Minusta tuntuu ettet yltäisi itse kunnolla tekemään sitä, ne on sellaisessa paikassa.”
”Sopii”, kolli totesi lempeyttä äänessään. Asetuimme istumaan mukavasti niin, että minä ylsin sukimaan Väijykärjen selkää. Myrskyklaanilaisen turkissa oli siellä täällä verta, joten suin nekin kohdat puhtaiksi.
Väijykärjen läheisyys oli miellyttävä tunne, enkä voinut estellä tunnetta. Mutta kurkusta nousevan kehräyksen estin, ihan varmuuden vuoksi.
”Jos saan kysyä, mitä olit sanomassa ennen hyökkäystä?” Väijykärki kysyi kohteliaasti, kääntäen päätään niin, että osoittaisi olevansa läsnä.
”Ei sillä ole enää merkitystä. En mitään tärkeää”, vastasin hiljaa sukimisen lomasta. Väijykärki nyökkäsi pienesti.
”Olen iloinen, että olemme kumpikin hengissä tuon jälkeen”, kolli totesi. Minun teki mieli vastata, ettei laiha kettu olisi ollut suurikaan uhka kummankaan hengelle, mutten halunnut rikkoa tätä… herkkää hetkeä. Tai minulle se oli ainakin herkkä.
Sain suittua Väijykärjen puremahaavat puhtaiksi, ja siirryin nyt istumaan kollin viereen. En istunut kovin lähelle, vaikka hienoisesti takova sydämeni olisi toivonutkin niin. Pidin mietteliään katseeni maassa.
Selvästi pidin Väijykärjestä enemmän kuin ystävänä, sillä rintaani kiristi kollin vieressä istuminen, ja äskeinen fyysinen kontakti häneen. Muistutin itselleni, että olin kuitenkin vielä oppilas. Väijykärki oli lisäksi eri klaanista, paljon vanhempi kuin minä, emmekä olleet nähneet kuin kolme kertaa.
Mutta kai minä sain pitää kestä tahansa kissasta, ystävänä tai jotenkin muuten, jos pysyin klaanilleni uskollisena?
”Tiedätkö”, aloitin, nostaen katseeni minua kookkaampaan kissaan. Väijykärki katsoi minua kysyvästi. Yritin pitää ääneni tasaisena ja mahdollisimman kohteliaana. ”Minusta sinä olet ihan ok kissa. Että välitän sinusta.”
Pidin rehellisyyteni ja suorasanaisuuteni, sillä halusin edelleen luoda luottamusta Väijykärkeen. Jätin pehmeään toteamukseeni kuitenkin tulkinnanvaraa, sillä muistutin edelleen itselleni olevani oppilas.
Väijykärki hymyili, mikä helpotti rinnassani vellovaa tunnetta.
”Et sinäkään hullumpi ole”, kolli totesi, enkä voinut muuta kuin naurahtaa kevyesti. Katsoin myrskyklaanilaista suoraan silmiin, tulkiten niiden ystävällistä ilmettä.
Nummilta kuului yllättäen huudahdus. Käänsin katseeni nopeasti äänen suuntaan, ja kun huomasin mestarini hahmon lähestyvän ylämäestä, nousin seisomaan ja terästäydyin.
”Oletteko te kunnossa?” Varpusmyrsky huudahti ollessaan lähempänä. Hänen perässään paikalle saapuivat Pähkinäkuono ja Vaahterakasvo.
”Saitteko ajettua sen ketun pois?” Vaahterakasvo kysyi. Vilkaisin nopeasti Väijykärkeä, joka nyökkäsi.
”Mistä tiesitte tulla?” kysyin.
”Varpusmyrsky tuli hälyttämään apua”, Pähkinäkuono sanoi. ”Mutta täällä ei näköjään apua tarvita.”
Oliko naaraan äänessä ärtymystä?
”Olin sittenkin seuraamassa arviointiasi Jokitaipaleen käskystä”, Varpusmyrsky sanoi auktoriteetillisesti. ”Hänen huoli ketusta oli aiheellinen.”
Tajusin, että Varpusmyrsky oli nähnyt minun ja Väijykärjen kohtaamisen, ja aloin kertaamaan sitä mielessäni. Aloin katumaan sitä, etten ollut ajanut myrskyklaanilaista pois reviiriltä.
”Jos kumpikaan teistä ei ole pahasti loukkaantunut, meidän on paras lähteä takaisin leiriin”, mestarini totesi, luoden sitten katseen Väijykärkeen. ”Ja sinun on jälleen paras palata omalle reviirillesi.”
Nyökkäsin ymmärtäneenä, ja ennen kuin siirryin klaanilaisteni joukkoon, loin Väijykärkeen vielä nopean katseen. Sen jälkeen huomasin, kuinka nihkeästi Pähkinäkuono katsoi minua, silmät hieman sirrillään.
Kun käännyimme lähteäksemme, Varpusmyrsky kutsui minut luokseen. Tunsin oloni jostain syystä hermostuneeksi mestarini lähellä.
”Meillä on puhuttavaa leirissä, Viimatassu”, kolli totesi ikävän vakavasti. ”Juolavirran tarkastuksen jälkeen jatkat sitten arviointiasi, jos se sopii Jokitaipaleelle.”
Nyökkäsin nöyrästi. Minulla oli tunne, että tiesin, mistä tulisimme puhumaan, ja siksi sydämeni alkoi hakkaamaan hermostuneesti.

Nimi: Savuturkki

28.07.2018 02:57
Emon tarina yhä mielessäni kävin tavallisiin soturin tehtäviini. Hain rohkeutta sanoihini. En voisi pysyä hiljaa loppuikääni tai murtaisin sydämeni kuten emolleni oli käynyt, mutta hänellä oli käynyt tuuri. Toisen kissan sydän oli jo hakemassa häntä murtumisen partaalta. Isäni, jota en tuntenut kovin hyvin, mutta ymmärsin olleen hyvä soturi klaanille.

”Voiko se olla? Pelastuspartio on palannut!”
Huudahdus keskeytti askareeni ja kävelin katsomaan aukiolle. Monet keskeyttivät touhunsa tullakseen katsomaan pelastuspartiota. Monia kysymyksiä ja tunteita lenteli ilmassa. Suurimpana niistä helpotuksen tunne. Näin vilaukselta Vaahterakasvon heidän joukossaan. Tunsin itsekin samalla helpotuksen tunteen virtaavan lävitseni. Tammiviilto olisi varmasti iloinen veljensä turvallisesta paluusta. Pääsin palamaan askarteluuni, kun päällikkö oli pitänyt pienen kokouksen pelastuspartioon liityen, vaikka sillä tässä kuumuudessa kaikki tekeminen tuntui ylitsepääsemättömän väsyttävältä.

Seuraavana päivänä Liekkitassu nimitettiin soturiksi saaden nimen Liekkisydän. Se muistutti omasta kamppailustani soturiksi, vaikka hänellä kyseessä olikin enemmän mestarillenin ongelma tunteiden sijaa. Niiden tunteiden ylitse pääsiminen täysin olisi mahdoton tehtävä. Voisin aina sanoa, että kaikki oli kunnossa, vaikka todellisuudessa taoin itseäni syvemmälle maahan. Kuutamokatseen, Vaahterakasvon ja emoni ansiosta en ollut antanut täysin periksi pimeille ajatuksille, mutta ne olisivat aina läsnä. Jokaisessa tehtävässä kuin jokaisessa sanassa, jonka päästin ulos. Ehkei minun kannataisi edes harkita rakkautta itselleni. Vaahterakasvo oli jo nähnyt pimeät hetkeni enkä tahtonut antaa samaa taakkaa hänen veljelleen. Niin se olisi oikean tehty. Minun olisi annettava Tammiviillolle mahdollisuus tasapainoiseen kumppaniin. Olin liian arvaamaton, koska milloinkaan ei tiennyt milloin saatoin musertua omaan itsesääliini. Vilaus Varpustassusta ja Tammiviillosta kävivät mielessäni. Ehkä Tammiviilto oli jo löytänyt jonkun. Ehkä minun olisi vain paras luovuttaa tunteideni suhteen. Etsin sitten katseellani kollia leiristä. Tämä istui ystäviensä seurassa, mutta Varpustassua ei näkynyt lähettyvillä. En kuitenkaan lähtynyt lähestymään kollia, vaan lähdin valmistautumaan seuraavaan partiooni. Valmistautuessani en huomannut Varpustassua tai Vaahterakasvoa missään leirissä. Ehkä he olivat jossain piilossa varjossa taikka muissa tehtävissä. Tällaisella kuumuudella useat viettivät päivänsä varjoissa tai veden lähettyvillä. Olisin itsekin viettänyt loppupäivän varjossa makoillen, jos en olisi nyt partiotehtävissä.

 

©2018 Metsäketo - suntuubi.com