Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

MyrskyklaaniJokiklaani Tuuliklaani Varjoklaani ⇔ Tähtiklaani Erakot ja kotikisut

 

Tuuliklaanilaisten tarinat

Tänne kaikki Tuuliklaanin kissojen tarinat.

Tuuliklaanin kuulumisia

Parantajilla: Lampisilmä (vanhuus, menehtyy piakkoin)

Uhat: ~

Lähestyvät nimitykset: Riikkitassun ja Korretassun soturinimitykset  ||  Sointupennun ja Minttupennun oppilasnimitykset

Huomioitavaa: Viimajalka on lähtenyt klaanista.

<  1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Zare

05.02.2019 16:44
Saarnipentu// 47kp
Savuturkki// 30kp
Syrjätassu// 12kp

Vastaus:

Saarni// +10kp
Savu// +10kp

Nimi: Syrjätassu

04.02.2019 19:52
"Soratassu! Odota!" huusin veljelleni hänen juostessa edelläni. Hän kääntyi katsomaan taakseen, mutta hidastanut vauhtiaan ollenkaan. Yhtäkkiä lumi pölähti ja Soratassu katosi näkyvistä.
"Soratassu!" Säntäsin katsomaan ja näin Soratassun selällään lumihangessa.
"Kompastuin oksaan kun häiritsit minua", hän murahti.
"Pääsetkö ylös?" kysyin nauraen ja kahlasin hänen luokseen. Lunta oli vatsaan asti ja kylmä tunkeutui turkin alle. Työnsin Soratassua kuonollani ja autoin hänet kyljelleen. Hän kampesi jaloilleen ja ravisti turkkiaan antaumuksella.
"Ugh", hän puhahti. "Mennään nyt, että saadaan jotain riistaa ennen pimeän tuloa", hän huokaisi sitten. Nyökkäsin.
"Toivottavasti et karkottanut kaikkea riistaa huudoillasi", Soratassu maukaisi. "Mestarini laittaa minut hoitamaan klaaninvanhimpien kuuksi, jos en saa mitään riistaa."
"Paras napata jotain sitten. Tosin, mitä pahaa klaaninvanhimpien hoitamisessa on. He ovat mukavia." Soratassu pyöräytti silmiään.
"Se vie aikaa harjoittelusta", hän maukui. "Ja haluan soturiksi mahdollisimman pian."
"Eikö oppilaana ole muka kivaa?" ihmettelin.
"Soturina saan päättää mitä teen. Etkö sinä muka halua olla soturi?" Soratassu puuskahti.
"Tietenkin haluan!" huudahdin. "Mutta jatketaan nyt, sillä saalittomuus ei ainakaan edistä soturiksi pääsyämme." Haistelimme kumpikin ilmaa saaliin varalta. Nenäni täytti vain lumen viileä tuoksu.
"Haistan kanin", Soratassu sihahti. "Se on edessämme."
"Kierrän sen taakse ja ajan sen luoksesi", ehdotin.
"Selvä. Mene hiljaa." Painauduin matalaksi ja hiivin pehmein askelin kanin ympäri. Koko ajan pelkäsin, että se huomaisi minut ja pakenisi ulottumattomiimme. Päästyäni onnistuneesti sen taakse. Lähdin loikkimaan sitä kohti, jotta se varmasti huomaisi minut. Pelästyneenä se säntäsi suoraan eteenpäin. Jänikset kuitenkin aina juoksevat siksakkia, jotta ne on vaikeampi saada kiinni.
"Se menee minusta katsoen oikealle!" huudahdin Soratassulle. Tämä pongahti piilostaan ja lyhyen takaa-ajon jälkeen nappasi kanin kynsiinsä.
"Hei, saimme saalista!" mau'uin hengästyneenä.
"Onneksi", Soratassu hengähti. "Yritetään saada vielä lisää saalista. Mennään tuonnepäin", hän ehdotti.
"Toki", maukaisin ja odotin hetken, kun veljeni hautasi kanin. "Mikä olisi sinusta hieno soturinimi?" kysyin kahlatessamme lumessa.
"En tiedä. Päällikköhän sen päättää, mutta Sorakynsi olisi hieno nimi. Kunhan ei mikään Soranaama", Soratassu mietti.
"Minusta Syrjäsielu kuulostaa hienolta. Syrjäloikka olisi kamala nimi", mau'uin. Soratassu naurahti.
"Syrjäloikka olisi erinomainen nimi."
"Älä viitsi. Olen hyvin uskollinen", vastustin.
"No joo joo. Vitsi vain", Soratassu puuskahti.

Nimi: Savuturkki

01.02.2019 19:23
Paljon oli taphtunut viimeisen kuun aikana. Surullisia asioita olivat menehtymiset tautiin, mutta se tuntui alkaavan laantua ainakin Tuuliklaanissa. Toivon mukaan niin oli käynyt myös muissa klaaneissa eikä menetyneiden määrä olisi enää kasvussa. Saisin kuulla siitä pian, kun lähtisin kokoontumiseen

"Jokiklaani voi nyt hyvin, tauti on kadonnut keskuudestamme”, Jokiklaanin päällikkö aloitti kokoontumisen. “Menetimme myös toki monia. Suremme kovin Utukuonoa, Viistotassua, Puolitassua, Käpypentua ja Lehtikynttä, mutta onneksi olemme taas voimissamme. Tässä on uusimmat soturimme, Tuhkaviiksi ja Lumilieska, mutta valitettavasti Lumilieska on leirissä. Olemme myös saaneet uusia oppilaita kuten Marmoritassu ja Muurahaistassu. Mutta Jokiklaani on taas voimissaan ja tauti on kadonnut keskuudestamme.”
Kaikki klaanit ääntelivät myöntäisesti Takiaistähden viimeiseen lausahdukseen, josta Myrskyklaanin päällikkö sai oman puheenvuoron:
“Huonot uutiset ensin, tauti vei meiltä monia. Hyvät uutiset sentään on se, että se on nyt kadonnut ja olemme saaneet uusia sotureita ja oppilaita”, Tavitähti kertoi ja alkoi luetella uusien sotureiden ja oppilaiden nimiä, ja kaikki alkoivat hurrata heille samalla tavoin kuin Jokiklaanin kohdalla. “Ja kuten jo sanoin, klaanimme ei ole enää taudin vallassa. Riistaa ollaan saatu hyvin, ja Myrskyklaani on taas voimissaan!”
Varjoklaanin päällikön Varjotähden vuoro oli seuraavana.
“Varjoklaani menetti liian monia arvokkaita sotureitamme, mutta saimme myös paljon lisää. Olemme taas yhtä voimakas, ehkä jopa voimakkaampi klaani kuin ennen. Tämä sairaus saattoi jopa vahvistaa meitä, mutta mekin olemme päässeet sen yli”, Varjotähti ilmoitti uljaasti. “Ja miksen minäkin kertoisi uusien sotureiden ja oppilaidemme nimiä...”
Viimeisteltyään vuoronsa oli viimein Jokitähden vuoro astua puheenvuorolle.
“Tuuliklaanista on lähtenyt se kamala sairaus, ja olemme taas kunnossa. Klaanimme on saanut paljon riistaa ja voi hyvin. Tottakai mekin menetimme tovereitamme, enkä ole siitä yhtään iloinen. Mekin olemme, muiden tavoin, saaneet uusia sotureita ja oppilaita”, Jokitähti alkoi luetella uusien klaanitovereidensa nimiä, joille muiden tavoin hurrattiin. “Tuuliklaanilla on ollut hyvä pyyntionni. Muuten olemme nyt puhuneet. Onko muille vielä jotain sanottavaa?”
Jokitähti vilkaisi muita päälliköitä, jotka pudistivat päätään.
“Siinä tapauksessa olemme kai valmiita”, oli viimein puhe kiven luota, kun klaanit alkoivat kerääntyä omiin porukoihinsa vähitellen.

Aamu tuli kokousta seuraavana päivänä liian aikaisin omaan makuuni, mutta olihan minun hoidettava soturin velvollisuuteni. Ei Riikkitassu oppisi ikinä soturiksi, jos en huolehtisi hänen koulutuksestaan kunnolla. Viimeistelin turkkini puhdituksen ja astuessani ulos soturien pesästä verryttelin aamuväsymyksen pois lihaksista. Suuntasin oppilaiden pesälle ja kutsuin oppilastani. Ruskeankirjava turkki ilmestyi tuota pikaa luokseni ja lähdimme siitä liikkeelle. Ensimmäisenä vuorossa olisi rajapartio, mutta sen jälkeen ottaisin oppilaani harjoittelmaan.

Pääsimme molemmat leiriin vähän jälkeen sen, kun oli alkanut hämärtää. Riikkitassu suuntasi välittömästi tuoreriistakasalle saadakseen syömistä, mutta näytti muuttaman mieltään, kun Korretassu tuli hakemaan tätä. Ajattelin heidän varmaan jakavan riistan. Itseäkin vatsaani kivisti, koska en ollut syönyt vielä mitään. Toivoin, että leirissä olisi vielä joku, joka ei ollut ehtinyt syödä taikka riistakasassa olisi tarpeeksi pieni riista itselleni, etten näyttäisi ahnehtuvan.

Pian takaani kuului tuttu ääni. Tammiviilto tuli leiriin toisten soturien ympäröivänä. Luultavasti metsästyspartiosta, koska näin muutavan kantavan riistaa kasan luokse. Olin lähdössä eteenpäin katsoen yhä sivulleni, kun tunsin jonkun turkin painuvan päätäni vasten. Painauduin takaisin istumaan ja katsoin Tammiviiltoa, joka seisoi edessäni.
"Anteeksi, en katsonut eteeni", mumisin hiljaa ja keräten itseni kokoon, etten lähtisi pakoon, vaikkei mitään ollut tapahtunut.
"Savuturkki, voimmeko jutella hetken?" kolli kysyi. Mielessäni tuntui kuin olisi tärisyt kuin pieni avuton pentu, kun kolli kohdisti puheensa ja katseensa minuun. Todellisuudessa istuin täysin paikallani liikahtamatta ketä tahansa olisi saanut minut kaatumaan, jos olisi vain tönäissyt.
"Tietysti", sain viimein avattu suuni, joka tuntui kuivalta kuin helle päivä. Mielessäni pyöri erilaisia ajatuksia, mistä saattaisi olla kyse.
"Otetaan myös hieman syötävää. Et varmasti ole syönyt vielä mitään, kun olet ollut poissa aamusta alkaen", Tammiviilto ehdotti. Mikä sai vatsani kurnimaan nolostuttavan kova äänisesti omasta mielestäni.
"Niin. Olin aamupartiossa ja poistui siitä ennen leiriin astumista kouluttamaan Riikkitassua, kun satuimme olemaan molemmat aamupartiossa", yritin parhaani puhua ilman panikoimatta, vaikkei paniikille ollut mitään syytä.

Otimme jotain sopivan kokoista ja siirryimme vähän rauhaisammelle paikalle leirissä. Tein parhaani, etten alkaisi käyttäyä epäilyttävästi, mutta huomattuani emoni jonka katse tuntui kuin hän olisi katsonut minua. Aloin epäillä, ettei se toiminut. Tammiviilto ei maininnut asiaa, vaan puhui kaikesta muusta, mitä oli puhuttavana. Keskustelu alkoi tuntua yksipuoliselta ja yritin keksiä aihettamistä saattaisimme puhua.
"Tiesitkö, että leirissä on eräs, joka pitää sinusta", Tammiviillon ääni osui korviini kuin kynnet olisivat repineet turkkiani. Rauhoittelin parhaani mukaan hengitystä ja keskityin sitten vieressäni istuvaan kolliin.
"Tuskin kukaan minusta pitäisi, ja vaikka pitäisikin kukaan ei tahtoisi olla minun kanssa", vastasin ja tuntui kuin olisi raapinut omaan sydäntäni rinnasta ennen kuin jatkoin: "Sitä paitsi olen liian epäluotettava aina siitä lähtien kun mitä tapahtui minun ollessa oppilaana. Epäilen aina itseäni kykemään tekemään mitään. Vielä vähemmän olemaan ollekin luotettava kumppani. Sinäkin ansaitset parempaa kuin minä. Vaikka pidänkin sinusta kovas..."
Olin lähellä viimeistellä lauseeni, kun tajusin, mitä olin sanonut ja tuntui kun koko kehoni menisisi shokkiin siitä hyvästä.
"Tammivi...", yritin puhua kollille, mutta sain vastaan tämän hännän.
"Emosi Kukkavirta sanoi, että saattaisit sanoa jotain tuollaista", tämä sanoi ja hymyili sitten: "Mutta ainakin myönsit sen, mitä itsekin tunnen sinua kohtaan etkä paennut tällä kertaa."
Olin täydellisessä shokissa katseeni lukittuneena Tammiviillossa. Hän välitti minusta ja minä hänestä. Yritin parhaani ravistella itseni pois liikkumattomasta tilasta. Viimein sain käännettyä pääni kylkeä vasten.
"En kehdannut. En halunnut pilata elämääsi kertomalla sitä. Tiedän, että välität enemmän vakaa mielisistä kissoista. Minä en ole yksi heistä, vaikka yrittäisin kuinka, joten miksi edes kertoa minulle, että välität minusta samoin kuin minä välitän sinusta. Minähän rakastan sinua aina oppilasajoista asti, mutta kuvittelin sen olevan harhaa tapani päästä eroo virheistäni, että voisin saavuttaa jonkun tunteet", puhuin parhaani mukaan hitaasti, mutta välillä tunteeni saivat vallan. Lopetin puhumisen, kun mainitsit hetken kuvitelleeni Varpusviiman ja hänen ryhtyvän kumppaneiksi, mutta se oli muuttunut, kun Varpusviima oli valinnut Vaahterakasvon ja odotti nyt tämän pentuja.

//jos halua tulla tohon loppuun oman kisunsa väliin siitä vain. savu on jäykkä kuin kaatunut puu. Ja toivon mukaan tammen käytös oli soveliasta//

Nimi: Aurinkokajo

31.01.2019 17:21
Räväytin silmäni auki pentutarhassa. Pesän katon läpi pilkistävän, heiluvan aurinkopilkun osuminen silmiini oli saanut minut hereille. Seurasin uteliaana, miten valonläikähdys vaihtoi paikkaa aina sitä mukaan, kun tuuli heilutti pentutarhan katon rakenteita. Tassujani syyhytti päästä sen kimppuun!
Nousin varovasti ylös emoni ja veljeni viereltä ja loikkasin maahan liioitellun hitaasti. Takatassujeni laskeuduttua pehmoiselle hiekalla painuin kyyryyn korvat höröllä ja katse tiiviisti seuraten heiluvaa valopilkkua. Nyt se oli enää hännänmitan päässä minusta ja läikähti houkuttelevasti kohti valkeita tassunkärkiäni. Jännitin lihakseni ja syöksähdin komeassa kaaressa pilkun päälle. Valonläikähdys kuitenkin väisti, suunnaten kohti pentutarhan uloskäyntiä. Seurasin perässä selkä kyyryssä ja käpälät valmiina iskemään. Pentutarhan pehmyt hiekkalattia kutitti polkuanturoitani, kun hipsin lähemmäs ja lähemmäs aurinkopilkkua. Kun oli vain hännänmitan päässä siitä, se kuitenkin katosi. Katseeni sinkoili ympäri pentutarhaa etsien valonläikähdystä. Sitä ei kuitenkaan näkynyt ja tömähdin toimeettomana istualleni.
”Riikkitassu, tulehan!” Korvani kääntyivät kohti uloskäyntiä, josta kajahti jonkun soturin kutsuhuuto. ”Meidän täytyy napata muutama kani kuningattarille, muistatko?”
”Tullaan, tullaan”, väsynyt kolliääni vastasi naarassoturin kutsuun, ja kuulin kuinka joku hypähteli pentutarhan sisäänkäynnin ohi, niin että varjo peitti hetkeksi valon pääsyn sisään. Kaksikko jatkoi keskusteluaan, tällä kertaa kauempana ja niin hiljaa, etten erottanut yksittäisiä sanoja.
*Miltähän ulkona näyttää?* Uteliaisuus kutitti viiksenkärkiäni. Emoni Kaurisjalka ei ollut päästänyt minua ja veljeäni Luotopentua vielä ulos pentutarhasta, sillä siellä oli kylmä emmekä olleet kuulemma tarpeeksi vanhoja. *Katin kontit! Olen jo kaksi viikkoa vanha!* Olin kuitenkin monena iltana kuunnellut vanhempien pentujen kertomuksia siitä, minkälaiselta muu leiri näytti. Ja millaisia kissoja muut tuuliklaanilaiset olivat! Tällä kertaa minulle ei kuitenkaan riittänyt kuvaus leirimme rakenteesta. Minä halusin nähdä sen itse. Vilkaisin olkani yli muuta pentutarhaa ja katseeni kävi läpi jokaisen kuningattaren. Kaikki nukkuivat vielä, joten minulla oli oiva tilaisuus käyttää kuononi pesän ulkopuolella. Hipsin varovasti kohti pientä uloskäyntiä ja olin juuri kurkistamassa ulos, kun takaani kuului ääni:
”Minusta Kaurisjalka on kieltänyt sinua vielä menemästä ulos.”
Se oli Sointupentu, Hallalaikun tytär. Vilkaisin olkani yli valkokirjokilpikonnakuvioista naarasta, jonka täplät näyttivät todella tummilta pentutarhan haaleassa valossa. Tämä oli käpertynyt tiukalle kerälle emonsa kyljen viereen, mutta oli nostanut päänsä ja tarkkaili minua kiinnostuneena siniharmailla silmillään.
”Mitä jos hän on antanut nyt luvan?” haastoin takaisin vanhemmalle pennulle ja kohotin toista kulmaani.
Sointupentu nousi ylös pediltään ja loikki luokseni neljällä pitkällä loikalla. Nielaisin hiljaa, kun tämä pysähtyi eteeni. *Hän on ainakin kolme kertaa minua suurempi!*
”Mitä jos hän ei ole?” Sointupentu maukui hilpeästi silmät välkähtäen. ”Kyllä minä tiedän, että hän on vannottanut sinua pysymään sisällä. Sitä paitsi siellä on kylmä. Lampisilmä kertoi eilen, että pakkaset kovenevat koko ajan.”
”Kuka?” Kallistin päätäni. En ollut vielä kuullutkaan Lampisilmästä.
Sointupentu vain naurahti. ”Lampisilmä on tällä hetkellä klaanimme ainut klaaninvanhin. Jos haluat joskus kuulla karvoja nostattavan tarinan tai muutamia saalistus- tai taisteluniksejä, sinun kannattaa kääntyä Lampisilmän puoleen. Ja taitaa häneltä löytyä muutama vitsikin.”
Olin vaikuttunut. ”Vau, hän kuulostaa klaanin tärkeimmältä kissalta.”
Sointupentu nosti häntänsä huvittuneesti kippuraan. ”Ei sentään. Totta kai häneltä löytyy elämänviisauksia, jota päällikkökin kuuntelee, mutta ei klaanilla ole sitä tärkeintä kissaa. Kaikki tuuliklaanilaiset kantavat kortensa kekoon tehdäkseen Tuuliklaanista voimakkaamman. Soturit puolustavat rajoja, pitävät tuoresaaliskasan täytenä ja opettavat omia taitojaan oppilaille. Kuningattaret huolehtivat pennuista, klaaninvanhimmat perinteiden säilymisestä ja parantaja haavoittuneista. Ja päällikkö ja varpäällikkö johtavat klaania.” Kilpikonnakuvioisen pennun silmiin syttyi säihke, kun tämä mainitsi päällikön.
”Haluatko sinä päälliköksi?” kysyin uteliaana.
”Totta kai”, Sointupentu hymyili. ”Kukapa nyt ei haluaisi?”
”Sitten minäkin haluan päälliköksi!” päätin iloisena ja kohottauduin varpailleni näyttääkseni isommalta. Olin kuullut joskus Kaurisjalan puhuvan päälliköstä lempeään sävyyn –olihan Jokitähti isämme!
”Sinulla on siihen todella hyvät mahdollisuudet”, Sointupentu huomautti ja kallisti päätään. ”Olet Jokitähden tytär.”
”Mutta eihän se tarkoita, että minusta tulee päällikkö”, hämmennyin. ”Jokitähti päättää varapäällikökseen sen, joka on klaanin urhein ja uskollisin soturi ja joka tekee klaanista entistä vahvemman.”
”Totta, mutta olethan sinä nyt jotenkuten etuasemassa”, Sointupentu kohautti olkiaan ja lähti takaisin kohti nukkuvaa emoaan. Jäin mietteliäänä katsomaan vanhemman pennun perään. Jos olin etuasemassa muihin nähden, en todellakaan halunnut käyttää sitä hyväkseni.
Huomasin silmäkulmassani ruskean turkin välähdyksen ja käännyin kohtamaan heränneen Kaurisjalan vihreän katseen. ”Kas, huomenta Saarnipentu”, emoni kehräsi ja ojensi etujalkojaan vuoteen reunan yli venytelläkseen. ”Oletpa sinä ollut aikaisin hereillä. Etkö saanut unta?”
”Sain minä”, vastasin pirteästi ja vedin itseni takaisin makuusijan ja emoni turkin lämpöön. Veljeni Luotopentu näyttä nukkuvan vielä, vaikka väräyttikin ärtyneesti viiksiään, kun huiskaisin vahingossa tätä hännälläni etsiessäni parempaa asentoa. ”Arvaas mitä kuulin Sointupennulta!”
”No?” Kaurisjalka kumartui sukimaan karvojani päälaeltani.
”Että Lampisilmä on yksi klaanin kokeneimmista kissoista. Hänellä on kuulemma hurjia tarinoita”, selitin innokkaana. ”Onkohan hänellä kertomuksia Jokitähdestä, mitä luulet?”
”Eiköhän”, emoni putsasi varmoin ottein takkuiseksi mennyttä turkkiani. ”Mutta jos Jokitähden tarinoita haluatte kuulla, niin teidän täytyy kysyä häneltä itseltään, kun hän tulee katsomaan teitä.”
*Ai niin! Tänään on se päivä, kun isämme näkee meidät ensikertaa silmät auki!* Värähdin jännittyneesti. ”Luuletko, että hän haluaa kertoa jonkun tarinan?” kysyin varovasti.
”Jos oikein nätisti kysytte, niin eiköhän hän jotakin kerro”, Kaurisjalka lupasi lämpimästi. ”Sitä ennen meidän täytyy herättää veljesi, jotta voitte valmistautua tapaamaan isänne ensimmäistä kertaa!”

Aurinkohuipun aikoihin pentutarha oli tyhjentynyt huomattavasti, kun muut pennut olivat saaneet lähteä ulos tarhasta leikkimään ja heidän emonsa olivat menneet perässä. Meidän lisäksemme ainoastaan Viimajalka pentuineen ja Varpusviima olivat jääneet pentutarhaan.
Istuimme turkit suittuina ja selät suorassa makuusijamme edustalla ja painelimme tassuillamme pesän lattiaa jännittyneinä.
”Jännittääkö noin paljon?” yritin keventää tunnelmaa ja vilkaisin veljeäni Luotopentua, jonka silmät olivat kasvaneet kuun kokoisiksi.
Kolli räpäytti keltaoransseja silmiään ja tuskin käänsi katsettaan uloskäynnistä vastatessaan: ”Eikö sinua sitten? Näemme Jokitähden ensikerran -joka muuten on tämän klaanin päällikkö, jos et vielä sattunut tietämään- ja haluan tehdä hyvän vaikutuksen!”
Pidätin itseäni pyörittämästä silmiäni. ”Mutta hän on myös isämme. Ei Koivupentukaan kuulosta kovin hermoheikolta leikkiessään isänsä kanssa”, huomautin ja väräytin korviani uloskäynnille, josta kantautui sisään Koivupennun riehakasta kiljumista sekä matalampaa kollin ääntä.
”Olette vain normaalisti, niin kyllä se siitä”, kuulin takaani Kaurisjalan kehräyksen. ”Hetkinen!” naaras nuuhkaisi ilmaa. ”Hän tulee!”
Luotopentu vetäisi ilmaa sisuksiinsa niin kovaa, että alkoi yskiä. Minä sen sijaan tunsin sydämeni tykyttävän kurkussa ja käpälieni jäätyvän pakoilleen kuullessani uloskäynniltä askelia sekä turkin rapinaa piikkihernettä vasten. *Nyt hän tulee!*
”Kaurisjalka?” esiin astui suurin koskaan näkemäni kissa. Tällä oli kiiltävän siniharmaa turkki, jota raidoittivat upeat tummemmat juovat. Kissan loistavat syvänsiniset silmät suuntautuivat ensin meidän ylitsemme emoomme ja sitten meihin. Hetkeksi unohdin kaiken muun ja toivoin, että näyttäisin enemmän isältäni.
”Jokitähti”, kuulin Kaurisjalan kehräävän lempeästi. ”Tule tapaamaan pentujasi.”
Huomasin pidättäväni henkeäni, kun kunnioitusta herättävän kollin silmiin syttyi lämmin kiilto tämän astellessa eteemme ja laskiessaan katseensa meihin. ”Tervehdys, Luotopentu ja Saarnipentu”, Jokitähden ääni kumpusi jostain syvältä. ”Tiedättekin jo, että olen isänne.”
”Jokitähti”, Luotopentu onnistui käyttäytymään hillitysti kumartuessaan varovasti syvänsinisen katseen alla. ”On hienoa tavata.”
”Samoin”, pakotin lihakseni liikkeelle ja matkin veljeni kumarrusta.
”No mutta”, Jokitähti päästi pitkän kehräyksen. ”Älkäähän nyt. Voitte aivan hyvin kutsua minua isäksenne.”
”Selvä on, isä”, Luotopentu naukui pienoinen yllätys äänessään. Vaihdoimme katseita nopeasti. Vaikka Jokitähti käyttäytyi tuttavallisesti, emme silti tienneet miten meidän tulisi käyttäytyä.
Isämme hyrähti jälleen kääntäen huomionsa Kaurisjalkaan. ”Olin niin varma, että jommalla kummalla on minun silmäni”, tämä naurahti. ”Mutta he ovatkin perineet sinun puoleltasi silmiensä värit.”
”Mutta molemmilla on harmaat turkit niin kuin sinulla”, Kaurisjalka hymähti lempeästi.
”Niin on”, isämme kuulosti ylpeältä. ”Joko Aamusammal on käynyt tervehtimässä?”
”Hän kävi viimeeksi silloin, kun pennut syntyivät, mutta ei ole nähnyt pikkusisaruksiaan vielä silmät auki”, Kaurisjalka hymähti lempeästi puhuessaan vanhemmasta tyttärestään. Emomme oli kertonut meille Aamusammaleesta ja että tällä oli jo omat pennut. Itse asiassa samassa pesässä nukkuva Viimajalka oli hänen tyttärensä. ”Mutta jos näet häntä, voit pyytää häntä käymään. Luotopentu ja Saarnipentu varmasti ilahtuisivat, jos pääsisivät leikkimään vanhemman sisaruksensa kanssa.”
”Niin teen”, Jokitähti nyökkäsi ja kurkotti ylitsemme koskettamaan emomme kuonoa omallaan. ”Hänen pitäisi tulla itse asiassa partiosta pian, joten kerron terveisesi.”
”Hyvä”, Kaurisjalka naukui lempeästi.
”No niin, pennut”, Jokitähti käänsi huomionsa meihin ja hymyili. ”Nähdään taas pian. Tulen varmasti vielä monta kertaa katsomaan kasvuanne.” Kolli kumartui nuolaisemaan ensin Luotopennun ja sitten minua päälakea ennen kuin kääntyi ja suunnisti kohti uloskäyntiä.
Vasta siinä vaiheessa sain lihakseni toimimaan ja pomppasin ylös. ”Joko sinä menet?” avasin suuni ennen kuin ehdin miettiä sanojani. ”Etkö jääkään pidemmäksi aikaa?”
Kaurisjalka kietoi häntänsä ympärilleni estääkseen minua säntäämästä Jokitähden perään. ”Hys nyt, pikkuinen”, tämä nuolaisi korvaani. ”Isällänne on kiireitä, ei hän ehdi koko päivää viettää pentutarhassa.”
”Mutta kun”, mumisin varovasti ja käänsin surulliset silmäni Jokitähdeen joka oli pysähtynyt uloskäynnille ja kääntänyt katseensa meihin. ”Vastahan me tapasimme ja nyt sinä jo menet.”
”Minähän lupasin tulla uudestaan”, isämme sanoi lempeästi. ”Tulee varmasti joskus sellainen päivä, että minulla ei ole kiireitä ja jonka voin viettää kanssanne. Sitä ennen tulen kuitenkin vielä monta kertaa tapaamaan teitä.”
Suljin suuni ja nyökkäsin.
Jokitähti hymyili ja käänsi vielä katseensa Luotopentuun, joka röyhisti hivenen rintaansa. ”Luotopentu, poikani, pidä sisarestasi huolta”, tämä räpäytti silmiään lempeästi ennen kuin oli poissa, jättäen ainoastaan hivenen ominaistuoksuaan leijumaan ilmaan.
Nuuhkaisin sitä jo kaipaavasti. Uskoin kuitenkin isäni lupaukseen, että hän tulisi taas pian käymään. Ja ehkä ensi kerralla meitä ei jännittäisi niin paljon ja voisimme jopa leikkiä hänen kanssaan. Vasta, kun isämme haju oli kokonaan kadonnut turkeistamme, muistin että minunhan olisi pitänyt pyytää isäämme kertomaan meille joku tarina. *Ensikerralla sitten*, lupasin itselleni.

Nimi: Zare

06.01.2019 15:20
________________________________________________

Nimi: Kipinä

03.01.2019 22:04
+ 10 kp lisäpisteitä Palotassulle

Nimi: Kipinä

03.01.2019 21:27
Palotassu: Tarinasi oli mielenkiintoinen todella. :) Sait monia tapahtumia yhteen tarinaan ja se oli vaikuttavaa. Minua kuitenkin jäi arvelluttamaan yksi lause, tuleva päällikkö ei se syödä mitään ennen kuin vaihtaa kieliä Tähtiklaanin kanssa. Kirjotusvirheitäkään ei ollut, tai en ainakaan huomannut! Vinkkinä voisit hieman pidentää kohatuksia, kuvailla ja kertoa asioista lisää. Mutta silti hieno tarina oli, ja saat 27 kp

Vaahterakasvo: Tosi mielenkiintoinen ja hyvä tarina! En oiken keksi mitään moitittavaakaan XD. Ainoana se vinkki kyös että voisit hieman pidentää kohtauksia, mutta todella mahtava tarina! Saat 33kp

Nimi: Vaahterakasvo

03.01.2019 18:10
Seurasin aukion laidalla kuinka kissat kokoontuivat Pitkäkiven ympärille kuulemaan kivellä istuvaa siniharmaata kollia. Hänen katseensa oli rauhallinen tapahtuneesta huolimatta: Sadetähti oli menehtynyt taudille eilen. Luulin, että Hopeapuron, Sammalsielun, Kekäletassun, Kaarnapennun ja Vuoripennun kuolemat olivat koetelleet meitä jo tarpeeksi. Sadetähden kuolema oli viimeinen silaus.
”Kuten te kaikki tiedätte, Sadetähti on siirtynyt metsästämään Tähtiklaanin reviirille, ja on minun aikani ottaa hänen paikkansa”, Jokitaival sanoi tyynesti, ”Lähden tänä iltana Hiirikuonon kanssa noutamaan yhdeksän henkeäni Korkokiviltä.”
Seurasi hetken hiljaisuus, kun jokainen joko piti kunnioittavaa hiljaisuutta Sadetähdelle tai olivat muuten vain sanattomia jännityksestä. Vieressäni istuvat Varpusmyrsky, Tammiviilto ja Varpusviima katsoivat tiiviisti tulevaa päällikköä kuin yrittäen lukea hänen ajatuksiaan.
”Tuuliklaanin kissat. Kuulkaa minua, kun nimitän uuden varapäällikön”, Jokitaival lausui katse taivaalle kohotettuna. ”Lausun nämä sanat Tähtiklaanin edessä, jotta esi-isät kuulevat ja hyväksyvät valintani. Olen päättänyt, että Tuuliklaanin uusi varapäällikkö tulee olemaan Vaahterakasvo. Suokoon Tähtiklaani sinulle rohkeutta avustaa klaaniasi kohtaamaan kaiken, mitä sen tiellä tulee vastaan. Ja kun tulee aikasi ottaa minun paikkani, toivon, että loistat klaanisi johdossa.”
Minulla meni hetki tajuta mitä Jokitaipale juuri sanoi, mutta Varpusviima tönäisi minua hellästi kylkeen onnitteluhuutojen puhjetessa kaikumaan aukiolle. Räpäytin hieman hämmentyneenä silmiäni ennen kuin peittelin sen varmuudella ja uskollisuudella. Astelin Pitkäkiven juurelle – kaikkien eteen -, kun klaanitoverini lakkasivat huutamasta nimeäni. Nyökkäsin Jokitaipaleelle kunnioittavasti ja sanoin hiljaa:
”Kiitos luottamuksestasi. Lupaan tehdä parhaani.”
Käännyin sitten ympäri aukiolla istuvia kissoja kohti ja olin hengenvedon ajan hiljaa vain katsoen.
”Kiitos mahtavasta vastaanotosta. Minulle on suuri kunnia toimia Tuuliklaanin varapäällikkönä tästä eteenpäin ja lupaan palvella Tuuliklaania entisellä intohimolla ja lojaaliudella niin kauan kuin vain minussa henki pihisee”, sanoin vakaalla äänellä, ”Kiitos.”
Jokitaival päätti kokoontumisen, kun palasin muiden joukkoon ja olin pian kissojen onnitteluiden ympäröimä. Isäni ja veljeni olivat ensimmäisinä Varpusviiman kanssa onnittelemassa ylpeys silmissä loistaen.
”Sinua parempaa vaihtoehtoa ei olisi ollutkaan”, Varpusviima sanoi minulle. Hymyilin.
”Kiitos, rakas”, vastasin nuolaisten tämän otsaa.
”Onnea veli!” Tammiviilto huudahti korvani juuressa tönäisten minua lapaan.
”Minusta taisi tulla juuri puolikuuloinen varapäällikkö”, nurisin leikkisästi ja tönäisin veljeäni takaisin. Varpusviima naurahti ja läppäisi itsekin veljeäni poskelle sanoen hänelle jotain, mutta olin jo vastakkain Varpusmyrskyn kanssa.
”Olen sinusta ylpeä”, hän sanoi katsoen minua silmiin, ”Kirkaskasvo aina sanoi, että sinusta tulee jotain suurta.”
”Kiitos, isä”, sanoin räpäyttäen silmiäni. Tiesin, että emoni seurasi minua Tähtiklaanista, mutta silti toivoin, että olla hänen rakastavassaan syleilyssä. Kiitin perhettäni vielä uudelleen ennen kuin he antoivat tilaa muille onnittelijoille.
”Onnea, Vaahterakasvo!”
”Onneksi olkoon!”
”Tiedän, että sinusta tulee mahtava varapäällikkö!”
”Onnea! Jokitaival teki oikean päätöksen!”
Lupasin itselleni vielä äänettömästi tekeväni kaikkeni Tuuliklaanin ja sen jäsenten parhaaksi.

Kun lopulta kissat malttoivat jatkaa touhujaan, jäin Varpusviiman kanssa aukiolle. Hänen katseensa kertoi yhä kuinka ylpeä oli minusta, mutta sitä varjosti myös jokin muu. Kallistin päätäni kysyvästi:
”Olenko aivan väärässä vai onko jokin huonosti?”
”Ei, kaikki on ihan hyvin! Paremmin kuin hyvin”, hän hymyili pienesti, mutta heti sen jälkeen hän näytti hieman ujolta, ”Mutta minulla on kyllä sinulle kerrottavaa.”
Nyökkäsin olevani kuulolla ja väräytin viiksiäni rohkaisevasti. Oli se mitä hyvänsä.
”Minä olen tiineenä, Vaahterakasvo. Odotan sinun pentujasi”, harmaavalkoinen naaras sanoi sammaleenvihreät silmät kiiluen. Hän ei vältellyt katsettani, päinvastoin. Varpusviiman katse porautui suoraan omaani ja tunsin kuinka sydäntäni alkoi puristamaan.
”Todellako?” kysyin sanattomana. Naaras nyökkäsi irrottamatta katsettaan.
”Sehän on… Sehän on suurenmoista! Pennuista tulee kauniita… ja komeita! Voi, Varpusviima”, into alkoi kuulua äänestäni, kun sydämen puristus muuttui pakahdukseksi onnesta. Varpusviiman jännitys purkautui ja hänen poskelleen valui yksinäinen kyynel. Hän naurahti hennosti.
”Olen niin onnellinen, Vaahterakasvo”, kumppanini sanoi. Katsoin häntä lempeästi ja kosketin naaraan mustaa nenää omallani.
”Niin minäkin.”

”Onnea varapäällikkyydestä!” ääni sanoi läheltämme, ja käänsin katseeni tuoresaaliskasalle päin, jossa näin parantajaoppilaan valitsemassa itselleen syömistä. Hänen katseensa oli kääntyneenä meihin.
”Kiitos, Palotassu!” maukaisin takaisin. Kolli nyökkäsi vielä ennen kuin lähti kuljettamaan syömistä parantajan pesälle.
Hymyilin Varpusviimalle kuin viimeistä päivää.

Iltapäivä oli jo pitkällä, kun palasin partiosta yhdessä Savuturkin, Tammiviillon ja Hirvitaipaleen kanssa.
”Tammiviilto”, huikkasin, kun muut partiossa olleet jakautuivat erilleen. Veljeni kääntyi ympäri puoleeni.
”Oletko jo kertonut Savuturkille, että pidät hänestä?” esitin kysymykseni viittoen sotureiden pesälle kävelevään harmaaseen naaraaseen. Tammiviilto kohautti lapojaan harmittomasti.
”Hän tuntuu olevan liian jännittynyt seurassani. En ole pystynyt sanomaan mitään sen kaltaista, sillä uskon, että hän voisi jopa lähteä karkuun”, veljeni hymähti vilkaisten vielä Savuturkin perään.
”Tai hän tuntee samoin sinua kohtaan, muttei myöskään uskalla sanoa mitään”, ehdotin kulmiani kohottaen.
”Mm”, Tammiviilto mumahti ja sitten hänen katseensa kirkastui, ”Pentuvaroitus.” Käänsin päätäni ja huomasin punaruskean, mustaraidallisen pennun yrittävän juosta meitä kohti Viimajalka kannoillaan.
”Vaahtelakasvo”, pikkuinen naukaisi päästyään lähellemme.
”Hei Vuonapentu”, tervehdin huvittuneesti korvia väräyttäen ennen kuin nostin katseeni pennun emoon, ”Ja Viimajalka myös.”
”Iltapäivää”, Viimajalka hymähti nyökäten minulle ja Tammiviillolle ennen kuin jatkoi, ”Vuonapentu tässä on melkeinpä koko päivän halunnut tavata sinut, Vaahterakasvo.”
”Joo”, Vuonapentu sanoi päättäväisenä astellen hyvin lähelle minua. Hän nosti haaleanvihreät silmänsä minuun.
”Onnea valapäällikön paikasta, Vaahtelakasvo!”
”Niin, onnea minunkin puolestani. Olet varapäällikön asemaan erinomainen kissa”, Viimajalka jatkoi ystävällisesti hymyillen. Harmikseni naaras näytti kuitenkin olevan hieman vaivaantunut.
”Kiitän onnitteluistanne”, kiitin katsoen ensin pikkuista Vuonapentua ja sitten Viimajalkaa, ”Pyrin täyttämään Jokitaipaleen paikan niin hyvin kuin pystyn, kun hän siirtyy päälliköksi.”
”Sinusta tulee vielä parempi varapäällikkö”, veljeni huomautti, ”Kunhan vain muistat olla oma itsesi etkä ota turhia paineita.”
Kuulin Viimajalan hymähtävän, kun katsoin Tammiviiltoa ilkikurisesti.
”Muistan kyllä, Tammiviilto”, naurahdin vastaukseksi. Juuri silloin Vuonapentu niiskaisi äänekkäästi.
”Vuotaako nenä?” Viimajalka kysyi heti. Pentu nyökkäsi muttei irrottanut katsettaan minusta ja veljestäni.
”Sitten meidän on paras lähteä sisälle. Sanohan heipat Vaahterakasvolle ja Tammiviillolle”, ruskea naaras jatkoi. Vuonapentu ei näyttänyt olevan harmissaan, ja sanoi heipat hyvinkin kohteliaasti ennen kuin Viimajalka nosti hänet suuhunsa vieden hänet kohti pentutarhaa.
”Pennut”, Tammiviilto sanahti huvittuneena. Naurahdin ja sitten mieleeni tuli Varpusviima ja pennut, joita hän odotti.
”Pennuista puheen ollen… Varpusviima odottaa minun pentuja”, tiedotin onnellisena. Tammiviilto näytti hetken yllättyneeltä.
”Onneksi olkoon! Varapäällikkyyden lisäksi sinusta tulee vielä isäkin!”

//Ns. päivitystarina :'3

Nimi: Palotassu

02.01.2019 19:48
Kylmä lumi narskui tassujeni alla kulkiessani parantajan pesältä pentutarhalle. Pentutarhassa oli lämmintä, vaikka ulkona oli kylmää ja tuulista. Vilkaisin Hallalaikkua, joka makasi kerällä pedillään. Kaarnapennun kuolemasta ei ollut kulunut vielä neljäsosakuutakaan. Sointupentu nukkui emonsa vatsan vierellä ja näytti niin pieneltä yksinään. Huokaisin syvään. Pentujen menettäminen oli aina kauheaa.
"Huomenvälke", maukaisin. "Hiirikuono käski tulla tarkistamaan miten sinulla menee." Mustalaikkuinen kuningatar hymyili.
"Hyvinhän minulla menee. Koivupentu kasvaa silmissä", hän hymähti.
"Hyvä", totesin. "No...täällä varmaan ramppaa kissoja vähän väliä niin jos tarvitset jotain, niin pyydä."
"En minä voi enempää tarvita", Huomenvälke maukaisi ja katseli tytärtään rakastavasti. Hymyilin hänelle ja pujahdin takaisin aukiolle. Huomenvälkkeen voinnin tarkistamisen lisäksi Hiirikuono oli pyytänyt minua etsimään yrttejä. Lehtikato oli jo pitkällä ja yrtit olivat vähissä. Varsinkin Tuuliklaanin reviiriltä yrttejä oli vaikea löytää, sillä nummilla ei oikein ollut muita kasveja suojaamassa yrttejä kylmältä ja lumelta. Silti aina kannatti yrittää.

Nummilla puhalsi kylmä tuuli, joka sai silmäni vetistämään noustessani leirin kuopasta rinnettä ylös. Seisoin rinteen huipulla ja katselin loputonta valkoista aukeaa aluetta tietämättä mihin suuntaan lähteä. Maistelin ilmaa ja havaitsin kaksi tuoksua , jotka kuuluivat Kukkavirralle ja Korretassulle. He olivat varmaan menneet harjoittelemaan. Päätin lähteä kohti Kokoontumisaukiota ja Myrskyklaanin rajaa. Siellä nummi muuttui hiljalleen metsäksi ja Tuuliklaanin reviirillekin levisi hieman metsäistä aluskasvillisuutta. Tassutin aution reviirin poikki. Lumi vaimensi ääniä ja hiljaisuus oli rikkumaton.
"Hei, Palotassu!" Huudahdus rikkoi hiljaisuuden ja herätti minut ajatuksistani ja säikähtäen ponkaisin ilmaan. Laskeuduin kömpelösti lunta pöllyttäen ja käännähdin ympäri. Korretassu ja Kukkavirta lähestyivät minua ja Korretassu nauraa kihersi.
"Sinähän loikkasit kuin vihollissoturi, joka yllätetään väärältä reviiriltä", hän nauroi.
"Olin ajatuksissani", maukaisin.
"Huomaan", Korretassu totesi.
"Hiiriturkkiko sinut lähetti kylmyyttä uhmaamaan?" Kukkavirta kysyi.
"Kukapa muu. Yrtitän löytää yrttejä, mutta saa nähdä löytyykö", huokaisin.
"Onnea matkaan", Kukkavirta toivotti. "Me jatkamme saalistamista." Kaksikko ohitti minut ja jatkoi matkaansa. Toivuttuani säikähdyksestä, jatkoin myös matkaani.
Saavuttuani määränpäähäni, katselin ympärilleni ja haistelin ilmaa. Ilma tuoksui suurimmaksi osaksi lumelta, mutta erotin heikon raunioyrtin tuoksun. Raunoyrtistä käytettiin vain juuria, jotka luultavasti olivat elossa lumesta ja kylmästä ilmasta huolimatta. Seurasin tuoksua ja kaivoin lumen alta muutaman kuivan ja paleltuneen lehden. Yritin kaivaa niiden ympäriltä, mutta maa oli jäässä ja kaivaminen oli tavattoman hidasta. Työssä kesti kauan ja tassuni kipeytyivät, mutta sain kaivettuja kasvin juuret esille. Kiskoin niistä osan ylös ja jätin osan maahan, jotta kasvista olisi hyötyä uudestaankin. Tyytyväisenä siitä, että olin löytänyt edes jotain, päätin lähteä takaisin leiriin, sillä alkoi jo hämärtää.

"Löysin hieman raunioyrtin juurta", ilmoitin astuessani parantajan pesään.
"Hienoa. Sille on varmasti käyttöä. Laita se yrttivarastoon sopivaan kohtaan", Hiirikuono maukui. Noudatin hänen pyyntöään ja laitoin juuren siististi riviin muiden yrttien viereen. Palatessani Hiirikuonon luokse, hänellä oli kasvoillaan huolestunut ilme.
"Mitä tapahtui?" kysyin.
"Sadetähti menettää henkeä juuri nyt", mestarini kertoi. Vilkaisin päällikköä. Hän makasi velttona pedillään.
"Montako hänellä on jäljellä?"
"En ole aivan varma, olettaisin, että muutama. Nyt pitää vain odottaa, että hän herää". Hiirikuono naukui. Odotimme hiljaisuuden vallitessa. Sadetähti ei herännyt. Hiirikuono alkoi käydä yhä hermostuneemmaksi. Hetken päästä hän tassutti Sadetähden luo ja painoi korvansa tämän kylkeen.
"Hänen sydämensä ei lyö." Hiirikuonon ääni oli ontto. "Se kai sitten olikin hänen viimeinen henkensä. Pitää ilmoittaa Jokitaipaleelle." Hiirikuono pyyhälsi tiehensä ja jätti minut seisomaan yksin. Sadetähti oli jo neljäs kissa, jonka Tuuliklaani oli menettänyt sairaudelle. Kului hetki ja sitten Hiirikuono tuli takaisin mukanaan muutama soturi ja yhdessä he kantoivat Sadetähden ruumiin aukiolle.
"Osallistutko valvojaisiin?" kysyin parantajanaaraan palatessa.
"Aion. Sinun ei tarvitse, olet ansainnut leposi."
"Ai. Selvä sitten", maukaisin hieman hämmentyneenä. Tuntui oudolta mennä nukkumaan kun muu klaani valvoi päällikön ruumiin äärellä. Toisaalta Hiirikuono oli oikeassa, olin täysin uupunut päivän jäljiltä. Huokaisten tassutin pedilleni ja käperryin nukkumaan.

Aamulla heräsin siihen, että Hiirikuono raahusti pesään.
"Valvoitko koko yön?" kysyin vielä unisena.
"Valvoin. Pitäisi nyt ehtiä saada hieman unta ennen kuin lähden Jokitaipaleen kanssa hakemaan hänen yhdeksää henkeään", Hiirikuono sanoi. "Hän muuten ilmoittaa varapäällikön ihan pian. Mene kuuntelemaan. Ai niin, voitko sekoittaa yhden annoksen matkayrttejä?"
"Yhdenkö vain?" ihmettelin.
"Tuleva päällikkö ei se syödä mitään ennen kuin vaihtaa kieliä Tähtiklaanin kanssa", Hiirikuono selitti.
"Ai, selvä", maukaisin ja suuntasin sitten aukiolle. Aurinko oli vasta noussut, sillä lehtikato tarkoitti lyhyitä päiviä ja ulkona oli kylmä, varsinkin parantajan pesän lämmön jälkeen. Aamupartio palasi leiriin samalla hetkellä, kun astuin aukiolle ja monet muutkin ilmestyivät pesistään haukotellen aukiolle. Istahdin parantajan pesän edustalle ja kiedoin häntäni tassujeni ympärille. Odotettuani hetken, Jokitaival loikkasi Pitkäkivelle ja ulvaisi tutun kokouskutsun. Kissat tiesivät hyvin, mitä asiaa Jokitaipaleella oli ja kerääntyivät innoissaan kuuntelemaan hänen asiaansa.
"Kuten te kaikki tiedätte, Sadetähti on siirtynyt metsästämään Tähtiklaanin reviirille ja on minun aikani ottaa hänen paikkansa", tuleva päällikkö maukui. "Lähden tänä iltana Hiirikuonon kanssa noutamaan yhdeksän henkeäni Korkokiviltä. Jonkun tosin pitää pitää leiri pystyssä sillä aikaa." Jännitys aukiolla tiivistyi.
"Lausun nämä sanat Tähtiklaanin edessä, jotta esi-isät kuulevat ja hyväksyvät valintani. Tuuliklaanin uusi varapäällikkö on Vaahterakasvo. Suokoon Tähtiklaani sinulle rohkeutta avustaa klaaniasi kohtaamaan kaiken, mitä sen tiellä tulee vastaan. Ja kun tulee aikasi ottaa minun paikkani, toivon, että loistat klaanisi johdossa", Jokitaival ilmoitti. Klaani puhkesi hurraamaan Vaahterakasvon nimeä ja minäkin liityin mukaan kuoroon. Vaahterakasvo oli erinomainen valinta. Kolli erkani kissaryhmästä ja tassutti Pitkäkiven juurelle. Hän lausui muutaman sanan kiittäen paikastaan ja luvaten tehdä parhaansa. Kissat kokoontuivat hänen ympärilleen ja kaikki onnittelivat häntä. Päätin onnitella häntä myöhemmin ja palasin parantajan pesään. Hiirikuono oli unessa pedillään ja hipsutin hiljaisesti hänen ohitseen yrttivarastolle. Keräsin tasaiselle hieman suolaheinää, kamomillaa, päivänkakkaraa sekä luppiota. En ollut koskaan itse syönyt matkayrttejä, mutta minulle oli kerrottu, että ne maistuivat kitkeriltä. Sekoitettuani yrttiseoksen, palasin aukiolle hakemaan hieman tuoresaalista. Aamupartio oli tuonut hieman saalista ja otin kasasta kanin. Siitä riittäisi sekä minulle, että Hiirikuonolle kunhan hän heräisi. Saalista valitessasi huomasin Vaahterakasvo juttelemassa Varpusviiman kanssa.
"Onnea varapäällikkyydestä!" huikkasin hänelle.
"Kiitos, Palotassu!" kolli maukaisi. Nyökkäsin hänelle ja palasin parantajan pesälle kanin kanssa. Ravistelin sitä hiukan saadakseni siitä lumet pois ja söin siitä sitten noin puolet. Loput laitoin suojaisaan nurkkaan odottamaan Hiirikuonon heräämistä.

Nimi: Zare

01.01.2019 18:17
___________________________________________________
Viimajalka// 31kp, 60kp +20kp

Nimi: Viimajalka

31.12.2018 19:48
”Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Pitkäkivelle klaanikokoukseen!”
”Kuulitko tuon, emo? Jokitaival kutsui koolle!”
”Mennään jo!”
Nostin pääni sammalilta. Olin lepuuttanut silmiä hetken, sillä olin väsynyt, mutta näköjään nyt ei ollut paras hetki.
Vuonapentu ja Virtapentu astelivat jo tomerasti, mutta kömpelösti kohti pentutarhan suuaukkoa. Pähkinäkuono ja Nurmipentu olivat juuri kadonneet ulos, ja nyt Lämpökatse ja Minttupentu olivat tekemässä lähtöä.
”Eipäs hoppuilla”, sanahdin kaksikon perään, ja nousin ylös.
”Reippaita tyttöjä”, Lämpökatse hyrähti katsellessaan, kuinka pentukaksikko yrityksistä huolimatta kellahtivat aina uudelleen maahan. Sain heidät kiinni muutamalla askeleella.
”He eivät meinaa millään antaa minun levätä edes hetken”, naurahdin Lämpökatseelle, ennen kuin nostin Virtapennun hellästi niskanahasta leukoihini. Pentu jähmettyi luontaisesti heti, kun nousi ilmaan.

Viimeiset puolitoista viikkoa olivat olleet elämän raskainta aikaa. Päivä Vuoripennun hautaamisen jälkeen olin joutunut sanomaan hyvästit Sammalsielulle, isälleni, kun hänkin menehtyi sairauteen. Myös Hopeapuro ja Kekäletassu olivat lopulta siirtyneet Tähtiklaanin metsästysmaille. Olin alkanut nukkumaan huonosti, sillä joka yö pelkäsin kuollakseni, että Vuonapentu tai Virtapentu alkaisivat yskiä Vuoripennun tapaan, enkä huomaisi sitä. Aamusammaleen ja minun välit etääntyivät entisestään, ja Juuriturkki oli entiseen tapaansa kylmänviileä minua kohtaan. Vuonapentu ja Virtapentu olivat melkein neljä neljäsosakuuta vanhoja. Kaksikko oli vilkastunut mahdottomalla vauhdilla, ja he olivat oppineet puhumaan yksinkertaisia lauseita. Heidän minulta vaatima energiantaso ja todellinen energiantasoni eivät oikein kohdanneet enää. Ja ennen kaikkea kaipasin Väijykärkeä sydämeni pohjasta.

”Kertokaa sitten, kenestä tuli uusi varapäällikkö!” Huomenvälke huikkasi iloiseen sävyyn peräämme, kun astelin Lämpökatseen perästä ulos. Naaras jäi pentutarhaan kokouksen ajaksi, sillä Koivupentu oli vielä liian pieni yksin jätettäväksi tai ulos vietäväksi.
Niin, Sadetähtikin oli menettänyt sairaudelle viimeisen henkensä eilen, ja Tuuliklaani oli nyt hetkellisesti ilman päällikköä. Koko klaani odotti viiksikarvat jännityksestä väreillen tämän kokouksen julistusta – kenestä tulisi Jokitaipaleen seuraaja.
”Kerrotaan!” vastasin kuningattarelle Virtapennun niskakarvojen takaa.
Klaanikokous oli jo alkanut, kun astuin Vuonapentu perässäni lyllertäen ulos pakkasilmaan.
”- on siirtynyt metsästämään Tähtiklaanin reviirille, ja on minun aikani ottaa hänen –”
”Miksi emme mene lähemmäs?” Vuonapentu kysyi, kun pysäytin koplamme aivan pentutarhan eteen. Laskin Virtapennun alas, jolloin pikkuinen käpertyi heti etujalkojeni väliin pakoon kylmää ilmaa.
”Koska te ette ole vielä riittävän vanhoja olemaan muiden kissojen mukana kokouksessa”, vastasin tyttärelleni lempeästi.
”Mutta Minttupentu ja Nulmipentu ovat tuolla”, Virtapentu naukui pettyneesti.
”He ovatkin paljon vanhempia kuin te”, mau’uin, ja lipaisin Vuonapennun päälakea pari kertaa, kun pentu hakeutui aivan turkkiani vasten turhautunut ilme kasvoillaan. ”Pääsette tekin sinne pian. Mutta kuunnellaanhan nyt, mitä Jokitaipaleella on sanottavaa.”
”- tänä iltana Hiirikuonon kanssa noutamaan yhdeksän henkeäni Korkokiviltä. Jonkun tosin pitää pitää leiri pystyssä sillä aikaa”, tuleva päällikkö lausui. Huomasin Vuonapennun ja Virtapennun korvien nousevan pystyyn, kun oma jännitykseni tulevasta varapäälliköstä tarttui heihin. ”Tuuliklaanin kissat. Kuulkaa minua, kun nimitän uuden varapäällikön. Lausun nämä sanat Tähtiklaanin edessä, jotta esi-isät kuulevat ja hyväksyvät valintani. Olen päättänyt, että Tuuliklaanin uusi varapäällikkö tulee olemaan Vaahterakasvo. Suokoon Tähtiklaani sinulle rohkeutta avustaa klaaniasi kohtaamaan kaiken, mitä sen tiellä tulee vastaan. Ja kun tulee aikasi ottaa minun paikkani, toivon, että loistat klaanisi johdossa.”
Kaiken surun ja menetyksen jälkeen tämä oli ensimmäinen ilon ja uuden alun aihe, joten kun klaani hurrasi uutta varapäällikköä kutsumalla hänen nimeään, kissojen äänet olivat eläväisen ja juhlallisen voimakkaita, ja kaikuivat leirin kuopassa pitkään äänten hiljennettyäkin. Vaahterakasvo otettiin vastaan avosylin uuteen asemaansa.
Kun kissat hiljenivät, näin, kuinka Vaahterakasvo asteli klaanitovereidensa eteen. Ensin kolli kiitti päällikköä nyökkäyksellä ja muutamalla sanalla, joista kuulin vain osan. Sitten kolli kääntyi ja puhui kaikille muille klaanilaisille.
”Emo, mennään sisälle”, Virtapentu sanoi juuri sillä hetkellä. ”Täällä on tylsää.”
”Minä menen onnittelemaan Vaahtelakasvoa”, Vuonapentu julisti vastalauseeksi siskonsa sanoille.
”Shh kummatkin, kuunnellaan vielä mitä Vaahterakasvolla on sanottavaa”, totesin rauhallisesti, ja kietaisin häntäni Vuonapennun ympärille.
”-ja lupaan palvella Tuuliklaania entisellä intohimolla ja lojaaliudella-”
”En kuule”, Vuonapentu naukaisi, keskeyttäen kuunteluni. Huokaisin jo hieman ärsyyntyneenä.
”Kuulosi kehittyy vielä, rakas”, vastasin.
”Meidän olisi pitänyt mennä lähemmäs”, Virtapentu tuhahti, puoltaen siskonsa sanoja. En jaksanut kuunnella enää heidän marisemistaan, vaan keskityin kuuntelemaan loput Vaahterakasvon sanoista. Harmikseni kolli oli kuitenkin juuri siirtymässä takaisin muun kissajoukon keskelle, ja Jokitaival päätti sen myötä kokouksen.
Siinä samassa suurin osa kissajoukosta kerääntyi tuoreen varapäällikön ympärille onnittelemaan tätä. Näin Varpusviiman, Tammiviillon ja Varpusmyrskyn olevan ensimmäisinä tervehtimässä Vaahterakasvoa.
”Mennään onnittelemaan!” Vuonapentu hihkaisi, ja pomppasi jaloilleen.
”Emme mene ihan vielä”, sanoin napakasti, pysäyttäen yli-innokkaan neidin eteenpäin tallustelemisen hännälläni. ”Menemme vasta viimeisten joukossa.” En nimittäin halunnut enää aiheuttaa Vaahterakasvon ja Varpusviiman välille ongelmia takiani. Jos olisin ollut Vuonapennun ja Virtapennun kanssa ensimmäisinä onnittelemassa, olisin vain työntänyt keppejä Varpusviiman rattaisiin.
”Tylsää”, Virtapentu naukaisi turhautuneena, ja nousi itsekin seisomaan. ”Minulla on nälkä.”
”Eiköhän mennä sisälle, pikkuiset”, totesin lempeästi, tarttuen Virtapennun puheenaihetta vaihtavaan toteamukseen. ”Teidän pitääkin syödä ennen kuin onnittelemme Vaahterakasvoa.”
Aloin ohjata kahta punaturkkista karvapalloa takaisin pentutarhan suuaukkoa kohti. Onnekseni kumpikaan ei laittanut ehdotukselle vastaan, ja kaksikko lähti hoippuvin mutta varmoin loikin etenemään kohti turvallista pesää. Kun vielä loin katseen Suurkiven suuntaan, huomasin Pähkinäkuonon ja Nurmipennun jo olevan matkalla pentutarhaan lumisia polkuja pitkin. Muutama muukin kissa oli jo poistunut onnittelijoiden joukosta.

”Noh, kuka sai kunnian?” Huomenvälke kysyi lempeästi, kun olimme ohittamassa hänen pesäänsä. Katsahdin kahteen tyttäreeni kysyvästi, koska tiesin, että he halusivat kertoa uutisen.
”Vaahtelakasvo!” Virtapentu hihkaisi. Hymyilin Huomenvälkkeelle jälkeläiseni sanahduksen johdosta.
”Hän onkin oivallinen valinta varapäällikön asemaan”, kuningatar kehräsi Virtapennulle, joka nyökkäsi.
”Paras valinta!” Vuonapentu hyrähti, ja saavutti meidän petimme yhdellä suurella pennun loikalla. Sitten pikkuinen kellahti selälleen ja antoi jalkojensa kellottaa vatsansa päällä. Huomenvälke hymähti huvittuneena Vuonapennulle, katsahti sitten nyökäten minuun, ja laski päänsä takaisin makuupaikalleen lähelle Koivupentua.
Koska Virtapentu ei ollut vielä päässyt meidän pedille asti, nostin pikkuisen suuhuni ja kannoin hänet muutaman jäljellä olevan askeleen Vuonapennun luo. Sitten asetuin itsekin kyljelleni sammalvuoteelle niin, että selkäni oli muiden kuningattarien pesiä kohden. Halusin antaa ruokaileville pikkuisilleni hieman yksityisyyttä, ja näin tunsin, että pentuni olivat turvassa.
Kun Vuonapentu ja Virtapentu sitten kömpivät vatsalleni syömään, päätin nukkua hieman. Saisin levättyä ainakin sen ajan, kun kaksikko aterioi.

Myöhemmin iltapäivällä olimme jälleen käymässä ulkona. Tällä kertaa mukanani oli tosin vain Vuonapentu, sillä Virtapentu oli jäänyt leikkimään Nurmipennun kanssa. Pähkinäkuonon mukaan siitä ei ollut vaivaa, vaikka mielessäni epäilin todellisuuden olevan toinen.
”Minun pitää syödä jotain”, totesin Vuonapennulle astellessani pennun perässä lumeen muodostunutta polkua pitkin. Olin valmiina noukkimaan tyttäreni niskanahasta ylös, jos hän kupsahtaisi tai ei jostain syystä päässyt kulkemaan itse. ”Katsotaan Vaahterakasvon moikkaaminen johonkin sopivaan väliin.” Vuonapentu oli hyvin päättäväisellä tuulella uuden varapäällikön tapaamisen suhteen, joten pakkohan minun oli antaa hänelle se mahdollisuus. Muuten karvapallo olisi lähtenyt itsekseen kollin juttusille.
Vuonapentu ei vastannut mitään. Hänellä taisi olla tassut täynnä työtä lumessa kulkemisen osalta.
”Kas hei, Viimajalka”, Kaurisjalka tervehti. Nostin katseeni tyttäreni selästä kohdatakseni emoemoni vihreän katseen. ”Mukava nähdä teitä ulkosalla. Missä Virtapentu on?”
”Hän jäi leikkimään Nurmipennun kanssa pentutarhaan”, vastasin ystävällisesti, vilkaisten nopeasti Vuonapentuun varmistaakseni, ettei pentu ollut karannut mihinkään. Helpotuksekseni pikkuinen oli jäänyt seisomaan paikoilleen, ja katseli nyt Kaurisjalkaa.
”Olitteko klaanikokouksessa aiemmin tänään?” kokenut soturi kysyi. Hän katsoi hyväntahtoisesti Vuonapentuun, joka nyökkäsi hieman ujosti. Emme olleet olleet Kaurisjalan kanssa tekemisissä kovin usein, joten Vuonapentu taisi hieman vierastaa häntä.
”Juu, olimme. Pysyimme tosin pentutarhan edustalla. Vuonapentu ja Virtapentu olivat sitä mieltä, että meidän olisi pitänyt mennä lähemmäs katsomaan”, hymähdin.
”Vai niin”, Kaurisjalka sanoi huvittuneen oloisena. Hänen kehonkielensä oli edelleen hieman pidättäytynyt seurassani. Naaras loi tällä kertaa kysyvän katseen tiikerinraitaiseen pentuun, kuin odottaen häneltä edes pientä selitystä sanoilleni. Vuonapentu pysyi kuitenkin hiljaa, katsoen minua apua hakevasti.
”No, joka tapauksessa, mukava nähdä että teillä menee hyvin”, Kaurisjalka sanoi sitten. Nyökkäsin kiitollisena naaraan kohteliaisuudesta. ”Muista nauttia ajastasi pikkuisten kanssa.”
”Muistan”, vastasin kohteliaaseen väräyttäen viiksiäni. Mieleni teki todeta, että pentujen vilkastuminen tosin oli ajan nauttimisesta kaukana.
Kun Kaurisjalka jatkoi matkaansa, patistin minäkin Vuonapentua eteenpäin. Tuoresaaliskasa ei ollut enää monenkaan askeleen päässä. Vatsani käytännössä huuti ruokaa.

”Missä Vaahtelakasvo on?” Vuonapentu kysyi, kun olimme asettuneet tuoresaaliskasan viereen. Olin valikoinut itselleni ateriaksi myyrän, jota popsin nyt kovaa vauhtia suuhuni.
”En tiedä”, vastasin lempeästi. ”Mikä sinua Vaahterakasvossa muutenkin niin kiehtoo?”
”Hän on valapäällikkö”, Vuonapentu vastasi. Pentu katseli minun ruokailua tarkkailevin silmin. ”Haluan hyvien tapojen mukaan osoittaa kunnioitusta hänelle.”
Loin yllättyneen katseen tyttäreeni. Mistäs hän tuollaisia sanoja on oppinut?
”Huomenvälke kertoi”, tiikerikuvioinen pentu vastasi kuin ajatukseni lukeneena.
”Vai niin”, hymähdin. ”Haluatko maistaa myyrän lihaa?”
”En, kiitos”, naaras puisteli päätään. Nyökkäsin.
”Syönkin tämän oikein mielelläni itse loppuun”, sanoin, ja nielaisin viimeiset hiiren rippeet. Samassa Vuonapentu käänsi katseensa minusta pois, ja hänen silmiinsä syttyi ilahtunut pilke.
”Kolletassu!” pentu naukaisi iloisena. Käänsin katseeni nopeasti Vuonapennun oman suuntaan, ja huomasin Korretassun, vaaleanbeigen naaraan seisovan luonamme. Hän toi kuningattarille usein aamuisin jotain pientä syötävää Kukkavirran käskemänä, ja Vuonapentu ja Virtapentu olivat pikkuhiljaa tutustunut vanhempaan naaraaseen. Koska Korretassu ei itsekään ollut puhdasverinen tuuliklaanilainen, vaan erakkolähtöinen kissa, hänellä ei ollut minkäänlaisia ennakkoluuloja Vuonapentua tai Virtapentua kohtaan, vaan päinvastoin viihtyi heidän seurassaan ikäerosta huolimatta.
”Iltapäivää, Viimajalka ja Vuonapentu”, oppilas maukaisi kohteliaasti. ”Virtapentuko jäi pentutarhaan.”
Nyökkäsin hyväntuulinen ilme kasvoillani. Ennen kuin ehdin vastata, miksi hän oli jäänyt pentutarhaan, Vuonapentu kysyi: ”Miten sinun taisteluhaljoitus meni eilen?”
”Hirmu hyvin!” Korretassu vastasi. ”Me harjoiteltiin Kukkavirran kanssa ihan kunnolla, miten väijytetään vastustaja. Tosin taisin harjoitella vähän liian kovaa, koska nyt lapoihini koskee.”
”Minulle kävi noin vaikka miten monta kertaa”, sanahdin, muistellen silmänräpäyksen ajan omaa oppilasaikaani. Korretassu nyökkäsi huvittuneena.
”Miloin me voidaan haljoitella?” Vuonapentu kysyi, pikkuinen häntä innokkaana pystyssä.
”Emme ainakaan nyt”, naarasoppilas sanoi pahoittelevasti, ja katsahti ohi kulkevaan Riikkitassuun. Korretassun pesätoveri viittoili päällään Savuturkin ja Kukkavirran suuntaan, jotka odottivat oppilaitaan uloskäynnin lähellä. ”Me olemme menossa metsästämään, nyt kun vielä on hyvä sää.”
Vuonapentu nyökkäsi tomerasti, ja toivotti sitten Korretassulle metsästysonnea. Katselimme kumpikin, kuinka naaras loikki Riikkitassun rinnalle ja asteli siitä mestarinsa tykö. Tuuliklaanissa oli nyt enää kaksi oppilasta Kekäletassun menehtymisen jälkeen, joten pystyi sanomaan, että oppilaiden pesä ammotti tyhjyyttään. Kuitenkin, kun katsoi pentutarhassa olevien pikkuisten määrää, ei klaanin tulevaisuudesta syntynyt huolta.
Nousin istumaan pakallani, ja nuolaisin etutassuani pari kertaa. Sitten pyyhkäisin korvallistani, puhdistaen sen.
”Vaahtelakasvo on tuolla!” Vuonapentu puoliksi huudahti. Nostin katseeni Pitkäkiven suuntaan, jonne Vuonapentu katseli. Vaahterakasvo totta tosiaan asteli siellä veljensä Tammiviillon seurassa. Hän ei näyttänyt kiireiseltä, joten en uskonut hänen laittavan pahitteeksi pientä tervehdystä.
”No mennäänkö?” kysyin lempeästi. Vuonapentu oli käytännössä jo menossa, joten nousin ja astelin tyttäreni perään.

”Vaahtelakasvo”, Vuonapentu naukaisi tervehdykseksi, kun olimme lähellä. Soturikaksikko oli tietysti huomannut tulomme, ja olivat kohteliaasti jääneet odottamaan.
”Hei Vuonapentu”, Vaahterakasvo tervehti, huvittuneena pennun topakalle kahlaamiselle hangen läpi. ”Ja Viimajalka myös.”
”Iltapäivää”, tervehdin, nyökäten kummallekin kollille. ”Vuonapentu tässä on melkeimpä koko päivän halunnut tavata sinut, Vaahterakasvo.”
”Joo”, Vuonapentu sanoi, ja pysähtyi hännänmitan päähän Vaahterakasvon eteen. Hän nosti katseensa kolliin tomerasti. ”Onnea valapäällikön paikasta, Vaahtelakasvo!”
”Niin, onnea minunkin puolestani. Olet varapäällikön asemaan erinomainen kissa”, maukaisin ystävällisesti. Vaihdoin kuitenkin painoa jalalta toiselle hieman vaivaantuneena.
”Kiitän onnitteluistanne”, Vaahterakasvo sanahti kiitollisena. ”Pyrin täyttämään Jokitaipaleen paikan niin hyvin kuin pystyn, kun hän siirtyy päälliköksi.”
”Sinusta tulee vielä parempi varapäällikkö”, Tammiviilto sanoi. ”Kunhan vain muistat olla oma itsesi etkä ota turhia paineita.”
Hymähdin hyväntahtoisesti Vaahterakasvon veljen sanoille.
”Muistan kyllä, Tammiviilto”, Vaahterakasvo naurahti leikkimielistä ilkikurisuutta äänessään. Samassa Vuonapentu niiskaisi.
”Vuotaako nenä?” kysyin pennultani huolehtivasti. Tiikeriturkkinen karvapallo nyökkäsi, pitäen katseensa yhä Vaahterakasvossa ja Tammiviillossa. ”Sitten meidän on paras lähteä sisälle. Sanohan heipat Vaahterakasvolle ja Tammiviillolle.”
”Hei hei”, Vuonapentu sanoi kohteliaasti. Nyökkäsin itsekin kahdelle soturille hyväntuulisesti, lähtemisen merkiksi. Sitten nostin Vuonapennun niskanahasta suuhuni, ja lähdin tallustelemaan kohti jo tutuksi käynyttä pentutarhaa.

Nimi: Viimajalka

28.12.2018 20:18
Heräsin unettomasta unestani. Avasin silmäni, ja annoin näköni tarkentua vähän aikaa. Ennen kuin uskalsin liikahtaa, tarkistin ettei näkökentässäni ollut mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Näin olin tehnyt jo oppilaasta asti. Halusin varmistua siitä, että ympäristössäni ei ollut mitään, mikä olisi voinut hyökätä kimppuuni, kun liikahtaisin merkiksi hereillä olemisesta.
Nostin pääni sammalilta. Pesän pimeydestä päätellen olin herännyt keskellä yötä. Se oli harvinaista minulle, ja heräämiseen oli yleensä joku syy. Jokainen pesässä kanssani asuva kuningatar oli pesässään, ja unessa. Tai ainakin he näyttivät siltä. Heidän kylkensä kohoilivat rauhalliseen tahtiin, eikä kukaan pennuista ollut liikkeellä. Pentutarhassa oli hieman ahdasta nyt, kun täällä asui viisi kissaa pentuineen. Siksi nukuimme melko lähellä toisiamme, ja minäkin melkein hengitin vieressä nukkuvan Lämpökatseen selkäkarvoihin. En nähnyt mitään tavallisuudesta poikkeavaa.
Samassa Vuoripentu yski pari kertaa. Kumarruin heti poikani puoleen. Hän yski muutaman kerran uudestaan, kun nuolin hänen vatsaansa rauhoitteeksi. Ei voimakkaasti, mutta kuitenkin. Huomasin hänen myös värisevän pienesti. Testasin pesän lämpötilaa ottamalla tassuni pois kehoani vasten, ja nostaen sen hetkeksi ilmaan. Tulin siihen tulokseen, että pesässä oli vähän viileä, vaikka muiden kuningattarien kehot lämmittivätkin pesää. Ulkona taisi olla pakkasta.
Oletin, että Vuoripentu värisi kylmästä, joten vetäisin pikkuisen aivan vatsani viereen. Vuonapentu ja Virtapentu nukkuivat tuhisevassa kasassa lähellä etujalkojani. Hyrähdin näylle itsekseni. Vuonapentu oli nimittäin käärinyt itsensä vanhemman siskonsa päälle niin täydellisesti, ettei Virtapennusta näkynyt muuta kuin alassuin olevat kasvot.
Vuoripennun yskähdys sai minut kääntämään huomioni jälleen häneen. Kurotuin lipaisemaan jälkeläistäni pari kertaa, ennen kuin asetuin takaisin pedilleni, tällä kertaa koko kyljelleni. En osannut huolestua Vuoripennun voinnista sen pahemmin, sillä olin varma, että hän olisi aamulla parempana.

Aamutuimaan samaisesta kylkiasennosta herättyäni venytin kaikkia neljää raajaani maireasti. Jo hereillä ollut Lämpökatse käänsi katseensa minuun, kun kuuli liikettä viereiseltä pediltä.
”Huomenta”, sanoin pesätoverilleni ystävällisesti.
”Huomenta vain”, Lämpökatse sanoi hyväntuulisena. ”Kuinkas nukuit?”
”Mainiosti”, vastasin hymyillen. Samassa Vuonapentu vingahti, ja lähti möyrimään paikaltaan Virtapennun vierestä vatsaani kohti. Käänsin huomioni heihin, ja tarkistin jälkikasvuni emollisesti läpi haistellen ja nuollen. Vuonapentu osoitti muutaman vastalauseen, siinä missä Virtapentu vasta heräili toimenpiteeni aikana.
Vuoripennun pieni keho oli kuitenkin kylmä, ja liikkumaton. Kun pikkuinen ei reagoinut muutamaan ensimmäiseen lipaisuuni, kuten hän yleensä teki, nousin Vuonapennun ruokailusta huolimatta kyyryasentoon ja otin poikani etutassujeni väliin. Kun terhakka nuoleminen ei tuottanut vieläkään minkäänlaista reaktiota, aloin huolestua. Hengittikö Vuoripentu edes? Olin näkevinäni heikon hengitysliikkeen katsellessani poikani kylkeä keskittyneesti. Ehkä se oli vain sitä, että halusin nähdä sen, koska en suostunut myöntämään pahinta mahdollista asiaa. Ehkä siksi jatkoin Vuoripennun nuolemista, toivoen, että emon läsnäolo toisi liikettä jälkeläiseeni.
Kuulin puolella korvalla, kuinka Pähkinäkuono toivotti minulle hyvää huomenta. En kuitenkaan vastannut tai reagoinut naaraan ystävällisyyteen mitenkään. Kylmä hiki sai niska- ja selkäihoni kihelmöimään vilusta. Herää, rakas Vuoripentu, avaa edes silmäsi!
”Pystyisiköhän joku käydä hakemassa Hiirikuonon tänne?” pyysin niin rauhallisesti kuin pystyin. Katsoin apua hakevasti kahteen hereillä olevaan kissaan, Lämpökatseeseen ja Pähkinäkuonoon. Ääneni muuttui kuitenkin itkuiseksi loppua kohden, kun kurkkuani alkoi puristaa silmiin nousevat kyyneleet.
Lämpökatse ja Pähkinäkuono vaihtoivat kysyvän huolestuneita katseita. Vuoripentu ei liikkunut tai lämmennyt vieläkään, ja vieressäni mönkivät Virtapentu ja Vuonapentu alkoivat hermostua maidon saamattomuuteen.
”Voisiko joku hakea Hiirikuonon tänne?” kysyin uudelleen, napakammin, tällä kertaa ääni epätoivosta ja pelosta säröillen. Huomenvälke nosti äänenpainoni johdosta päänsä omalta petiltään. Hän taisi herätä ihan hetki sitten.
”Minä menen”, Lämpökatse sanoi, helpotuksekseni ja huojennuksekseni. Naaras nousi, jättäen Minttupennun hetkeksi itsekseen, ja suuntasi ulos.
Käännyin taas Vuoripennun puoleen. Rukoilin Tähtiklaanilta, että hän olisi vielä hengissä. En rikkonut soturilakia vain menettääkseni ainoan poikani näin aikaisin.
”Voinko auttaa jotenkin?” kuulin Pähkinäkuonon huolestuneen äänen kysyvän. En katsonut naaraaseen, vaan suljin silmäni ja estin ahdistuksensekaisen ärähdyksen nousemasta kurkkuuni ja muiden kuuluville. Nyt piti olla maltillinen, vaikka Pähkinäkuonon hyväntahtoinen ele ei ollut sitä, mitä halusin tällä hetkellä.
”Voisitkohan mennä pois?” kysyin niin maltillisesti ja kohteliaasti kuin pystyin, vaikka lausahdukseni kuulosti silti epäkohteliaalta ja töykeältä. En tällä hetkellä halunnut muita kuin Hiirikuonon lähelleni.
Pähkinäkuono onneksi ymmärsi, ja palasi takaisin Nurmipennun luokse vähin äänin. Huomasin sivusilmästäni, kuinka Huomenvälke katseli minun suuntaan paikaltaan.
Yritin yhä saada Vuoripentuun eloa voimakkailla nuolaisuilla. Ainoa asia, mitä ne vain tekivät, oli pikkuisen turkin sotkeminen. Vaikka miten yritin estellä, kyyneleet nousivat silti silmiini silkasta epätoivosta. Kuinka monta kertaa olinkaan viimeisen kuun aikana joutunut pidättämään kyyneleitä.
Vihdoin Lämpökatse saapui Hiirikuonon kanssa. Parantaja tuli suoraan luokseni.
”Miten voin auttaa?” Naaras kysyi ystävällisen vakavasti. Niiskaisin, ennen kuin vastasin.
”Vuoripentu on täysin liikkumaton ja reagoimaton”, sopersin. ”Hän ei edes avaa silmiään, vaikka yritän saada häneen jotain eloa.”
Annoin Hiirikuonon tutkia pikkuiseni läpi. Kun vilkaisin muihin kuningattariin, huomasin myös Hallalaikun olevan hereillä. Naaras katseli meitä, mutta ei jäänyt tuijottamaan epäkohteliaan pitkiksi ajoiksi. Hän oli menettänyt Kaarnapennun juuri eilen samaan klaanissa kiertävään sairauteen. Olin ollut järkyttynyt, ja olin edelleen järkyttynyt nuoren kissan menehtymisestä, ja olin ollut varma, ettei Tähtiklaani ottaisi toisen niin nuoren kissan henkeä riveihinsä.
”Hän on kovin kylmä ollakseen enää hengissä”, Hiirikuono totesi surumieliseen sävyyn. ”Milloin huomasit Vuoripennun olevan tällainen?”
Olin ollut väärässä. Tähtiklaani otti vielä nuoremman pennun riveihinsä.
”Äsken kun heräsin”, vaikersin. Sitten vedin aavistuksen väristen henkeä. ”Mitään ei ole siis tehtävissä?”
”Ei. Vuoripentu on siirtynyt jo hyvän aikaa sitten Tähtiklaaniin”, Hiirikuono sanoi, ja painoi häntänsä lavalleni osanotoksi.
Muserruin täysin. Aloin täristä. Itku kuristi kurkkuani enemmän, kuin koskaan aiemmin.
”Huomasitko Vuoripennussa mitään normaalista poikkeavaa illalla?” kuulin Hiirikuonon kysyvän.
”Hän yski ja tärisi yöllä”, vastasin. Ääneni oli lähinnä voimatonta soperrusta. Tajusin, että Vuoripentu oli ollut sairas. Että hänkin oli menehtynyt samaan ketunaivoiseen tautiin, joka tapatti neljää muuta kissaa paraikaa. Olin vihainen itselleni. Olin vihainen Tähtiklaanille, joka oli sallinut tämän tapahtua, ja joka oli ilman minun lupaani ottanut pentuni pois minun elämästäni. Mutta ennen kaikkea olin mahdottoman surullinen.
”Hän taisi saada tartunnan samasta taudista”, Hiirikuono totesi saman. ”Nuoresta iästä johtuen Vuoripentu ei jaksanut taistella pitkään.”
Vaati voimia pitää niskakarvani tasaisena ja kynteni piilossa. Kyllä minä tiesin, että Vuoripentu kuoli heikkoudesta, ei sinun tarvinnut sanoa sitä, Hiirikuono.
Pitkään en kuitenkaan pystynyt olemaan vihainen. Pian pidättelemäni kyyneleet alkoivat valua silmistäni, jatkaen matkaansa kyyneljälkiäni pitkin aina nenänpäähän. Olin enää vain osin tietoinen ympäristöstäni, ja kahdesta muusta pennusta, jotka maukuivat vieressäni.
Aloin vaikertamaan, hiljaa, niin kuin vain pentunsa menettänyt emo pystyi vaikertamaan. Tärisin kauttaaltani, mutta onnistuin ottamaan Vuoripennun kylmän kehon etutassujeni väliin. Painoin otsani poikaani vasten. Kyyneleeni kastelivat hänen turkkiaan. Rakas pentuni, miksi lähdin näin aikaisin? En saanut nähdä ensiaskeliasi, tai kuulla heleää ääntäsi. En saanut nähdä varttumistasi hienoksi soturiksi Pähkinäkuonon poikana. En saanut nähdä ensirakkauttasi, ja pentujasi, joita tulisit saamaan. Miksi Tähtiklaani, miksi rankaisit minua teoistani näin?

Nimi: Zare

20.12.2018 19:22
______________________________________________

Nimi: Zare

20.12.2018 19:20
Vaahterakasvo// 23kp, 60kp
Savuturkki// 12kp, 7kp
Viimajalka// 60kp, 60kp, 60kp
Palotassu// 23kp, 25kp

Nimi: Savuturkki

18.12.2018 14:42
Oleskelin emoni Kukkamielen vierellä. Vatsaani oli kiertänyt hieman, mutta se tuntui alkavan rauhoittua. Syytä en tiennyt, miksi vatsaani saattoi kiertääni, mutta se oli selvästi yleisempi ongelma, kun päällikökin oli useiden muiden tapaan pahemmin sairas ja olivat joutuneet vetäytymään parantajan hoiviin.
"Menisit vain keskustelmaan hänen kanssaan. En usko, että hän sinua syö, jos kerrot unohtaneesi kaiken sen jännityksen seassa", emoni ääni saavutti korvani. Mieleni löi tyhjää hetken ajan ennen kuin tajusin hänen puhuvan Tammiviilosta.
"Antaisin hänelle vain enemmän syitä pitää minut pois elämästään", mau'uin vastaan ja laskin sitten pääni etutassujeni suojaan.
"Tai hän muistuttaa, että pitää sinusta eikä vihoittele unohtamisestasi, koska olit täydessä sokkissa, kun sait sen viimein sanottua ääneen hänelle", emoni yritti rauhoitella minua, kun tunsin ihan kuin olisin alkanut panikoida.
"Mut..." ehtisin aloittaa lauseeni, kun emoni häntä laskeutui nenälleni.
"Olet Tuuliklaanin soturit ja minun rakas pentuni. Tiedän tilanteesi riistävän sydäntäsi, mutta emonasi tiedän, mikä on parhaaksesi. Olet aina ollut sen jälkeen traumatisoiduit käyttäytynyt näin, mutta jo ennen sitä aliarvioit kykysi jatkuvasti", emoni maukui ja jatkoi pienen tauon jälkeen: "Mutta tässä asiassa tiedän, ettet voi epäröidä kykyjäsi. Sinun täytyy kasvattaa luottamusta itseesi ja asioihin, joihin et usko kykyneväsi, vaikka olisit voinut tehdä ne ajat sitten. Rakkaus on vain siitä julma, ettei se odota sinua ikuisesti."
Emon sanoissa oli totuutta, mutta en voisi vain saada luottamusta laiskottemalla pedilläni tai emoni seurassa. Minun olisi mentävä ja kohdattava asiat katsomatta taakse ja olla katumatta tekojani.

Nimi: Aalto

13.12.2018 19:57
Voi ei, kirjoitin Varpusvälke. Tarkoitin koko ajan Varpusviimaa :3

Nimi: Palotassu

13.12.2018 19:54
*Voi ei, voi ei, voi ei!* ajattelin seuratessani Lämpökatsetta pentutarhaan. Tietenkin Huomenvälkkeen synnytyksen oli pitänyt alkaa, kun Hiirikuonoa ei ollut mailla halmeilla. Pentutarhassa oli hämärää, mutta erotin Huomenvälkkeen kippuralla vuoteellaan. Hän vaikersi hiljaa. Hetken ajan pääni löi tyhjää ja jäin vain seisomaan paikoilleni.
"Etkö aio tehdä mitään?" Huomenvälke sihahti.
"Anteeksi, anteeksi. En ole täysin varma mitä tehdä", mumisin. "Um...odota ihan hetki, käyn hakemassa sinulle yrttejä." Kääntyessäni kohti pentutarhan suuaukkoa, Varpusvälke ahtautui pentutarhaan.
"Onko kaikki hyvin?" hän kysyi.
"Varmasti on, kunhan saan hetken ajateltua", vastasin ja pujahdin hänen ohitsensa takaisin aukiolle. Uteliaat katseet seurasivat minua hölkätessäni parantajan pesälle. Päästyäni tuttuun yrttien tuoksuisen pesään, pysähdyin hetkeksi ajattelemaan. En oikein tiennyt, mitä tehdä. Hiirikuono ei ollut vielä opettanut synnytykseen kuuluvia asioita. Hän oli sanonut, että näkisin ne Huomenvälkkeen pentujen tullessa. Mietin kuumeisesti. Matkayrtit! Ne antavat voimia. Ei ehkä oikeaoppinen menetelmä, mutta tuskin siitä haittaakaan olisi. Löysin yrttikasoista hieman suolaheinää, joka oli yksi matkayrteistä. Lisäksi otin muutaman lehden vadelmaa, sillä sen tiesin olevan synnytyksessä käytettävä yrtti. Nappasin myös muutaman lehden kirveliä. Yrtit suussani palasin nopeasti pentutarhalle.
"Syö nämä", maukaisin ja laitoin yrttisekoituksen Huomenvälkkeen kuonon eteen. Hän söi ne hieman irvistellen. Samassa hän jännittyi kivusta. Lämpökatse työnsi Huomenvälkkeelle kepin, jonka tämä otti hampaidensa väliin.
"Sitä voi purra kun sattuu", Lämpökatse selitti. Ilmeisesti olin näyttänyt hämmentyneeltä.
"Aivan. Osaat varmaan enemmän kuin minä." Huomenvälke vikisi taas kivusta. Katsoin hädissäni Lämpökatsetta. Naaralla oli omia pentuja, hän varmaan tiesi ainakin jotenkin mitä tehdä.
"Ponnista", Lämpökatse neuvoi. Huomenvälke totteli ja pian pieni pentu ilmestyi pedille. Ryntäsin heti nuolemaan sitä, sillä se tuntui järkevältä asialta tehdä.
"Naaras", maukaisin Huomenvälkkeelle. Pentu oli oikein kaunis, hopeanvaalea tummemmilla raidoilla. Hetken sitä nuoltuani työnsin sen hellästi emonsa vatsan viereen. Se alkoi heti imeä ja huokaisin helpotuksesta. Huomenvälkekin vaikutti rentoutuneen. Painelin hänen vatsaansa, kuten olin joskus nähnyt Hiirikuonon tekevän. En ollut ihan varma, mitä olisi pitänyt tuntea, mutten ainakaan tuntenut mitään selvästi pennuntuntuista.
"Miltä tuntuu nyt?" kysyin Huomenvälkkeeltä.
"Ei satu enää niin paljoa", hän maukaisi katsellessaan pentuaan.
"Ai, näyttää sitten siltä, että oli vain tuo yksi pentu." Päätelmä vaikutti loogiselta. "Hiirikuono tulee vielä varmasti tarkistamaan kunhan palaa. Tulen ihan pian takaisin."
Palasin parantajan pesään ja otin muutaman lehden purasruohoa, jotka kiikutin Huomenvälkkeelle.
"Auttaa maidontuotannossa", selitin ja annoin hänelle yrtit. Lämpökatse ja Varpusvälke ihastelivat pentua, joka nyt imi autuaasti maitoa.
"Onko sinulla vielä nimeä mielessä?" Varpusvälke kysyi. Ennen kuin Huomenvälke ehti vastata, kaikkien huomio kiinnittyi rapinaan pesän suuaukolla. Vaahterakasvo kurkisti sisään.
"Saako tänne jo tulla?" hän kysyi.
"Toki", Huomenvälke maukaisi hieman väsyneesti. Vaahterakasvo liittyi pentua ihastelemaan kerhoon.
"Täällä alkaa olla vähän ahdasta, niin taidan poistua. Tulkaa hakemaan, jos jotain tapahtuu", totesin ja palasin aukiolle. Huokaisin helpotuksesta. En ollut saanut hermoromahdusta ja kaikki oli vaikuttanut menneen hyvin. Huomasin Korretassun saapuvan leiriin. Hän oli aikaisemmin lähtenyt Hiirikuonon kanssa etsimään jotain. Hölkkäsin hänen luokseen.
"Korretassu, missä Hiirikuono on?" kysyin.
"Hän jäi vielä tekemään jotain. Miten niin? Sattuiko jotain?" Oppilas näytti huolestuneelta.
"Huomenvälkkeen pentu syntyi. Ei mitään vakavaa", maukaisin.
"Ai, hyvä. En tiedä, milloin hän on tulossa takaisin. Anteeksi."
"Ei se sinun syysi ole", hymähdin. Korretassu nyökkäsi ja kulki ohitseni tuoresaaliskasalle. Tassutin parantajan pesälle ja katselin nukkuvia kissoja. Kaarnapennulla ja Kekäletassulla meni huonosti ja Hiirikuono pelkäsi heidän kuolevan pian. Vedin syvään henkeä rauhoittuakseni jännityksen jälkeen. Käperryin kerälle ja painoin pääni tassuilleni, mutta pidin korvani auki Hiirikuonon paluun varalta.

Havahduin kevyestä unesta rapinaan. Katselin ympärilleni ja näin Hiirikuonon astuvan pesään.
"Hiirikuono!" hihkaisin ja hypähdin tassuilleni. "Huomenvälkkeen pentu syntyi. Menethän katsomaan, että kaikki on kunnossa. Pelkään, että unohdin jotain tai en huomannut jotain."
"Johan", Hiirikuono henkäisi. "En odottanut pentujen tulevan vielä." Hän kääntyi ympäri ja lähti pesästä. Kesti jonkin aikaa ja sitten hän palasi.
"Erinomaista työtä", hän maukaisi. "Kumpikin voivat hyvin ja muistit kaikki tärkeät yrtitkin. Suolaheinä ei ole ehkä oikeaoppinen yrtti tähän tilanteeseen, mutta se oli hyvää improvisointia. Olet jo pitkällä. Minun täytyy alkaa miettiä parantajanimeäsi", Hiirikuono kehräsi.
"Lämpökatse auttoi jonkin verran", tunnustin. Kehut tuntuivat liiallisilta.
"Ei tarvitse olla aina niin vaatimaton." Hiirikuonon katse pyyhki pesää ja yhtäkkiä hänen silmänsä täyttivät huolella.
"Voi ei", hän henkäisi ja säntäsi ohitseni.
"Mitä?" hämmennyin ja käännyin katsomaan. Hiirikuono nuoli Kaarnapennun rintaa vimmaisesti.
"Hän ei enää hengitä", hän sanoi katkonaisesti nuolaisujen lomassa. "Hae Hallalaikku." Juoksin aukiolle ja etsin naarasta katseellani häntä löytämättä. Ehkä hän oli pentutarhassa. Palasin pentutarhaan varmaan kolmatta kertaa yhden päivän aikana. Huomenvälke kohotti päätään.
"Onko Hallalaikku täällä?" kysyin.
"Mitä on tapahtunut?" kuului kysymys hämärästä.
"Hallalaikku. Tule ulos", pyysin.
"Kerro", naaras sanoi tiukasti päästyämme aukiolle.
"Kaarnapentu. Um..hän lopetti hengittämisen. Hiirikuono yrittää pelastaa hänet, mutten tiedä onnistuuko se. Hän ollut heikko jo kauan", selitin.
"Kaarnapentu!" Hallalaikku huudahti ja juoksi parantajan pesään. En seurannut häntä, sillä osasin jo odottaa, mitä tapahtuisi seuraavaksi. Sydäntäni kouraisi kuullessani lohduttoman ulvaisun. Kaarnapentu vaelsi nyt Tähtiklaanissa.
//Etsin Huomenvälkkeen pentuhakemuksen ja siinä oli vaan yksi pentu niin oletan, että niitä on sitten vaan yksi...ja kirjoitin nyt Kaarnapennun kuolemasta, toivottavasti sopii//

Nimi: Vaahterakasvo

07.12.2018 19:29
”Hei”, mau’uin Aamusammaleen jättäessä Viimajalan seisomaan yksinäisyyteen. Olin sattunut kuulemaan, kuinka naaraat olivat käyneet keskustelua sairaudesta, jonka vuoksi myös Viimajalan isä, Sammasielu, oli sairastunut. Aamusammal näytti enemmän kuin kylmältä kutsuessaan omaa tytärtään petturiksi ennen poistumistaan. Petturiksi siksi, että Viimajalka oli sattunut tulemaan tiineeksi Myrskyklaanin Väijykärjelle. Osa klaanista ei tuntunut olevan lainkaan mielissään hiekanruskean naaraan toiminnasta, mutta mielestäni täytyi muistaa, ettei Viimajalka varmastikaan halunnut näin käyvän. Olihan naaras aina ollut selvästi uskollinen Tuuliklaanille.
”Hei”, naaras vastasi silmät väsyneenä välähtäen. Hän näytti selvästi hieman avuttomalta, ikään kuin ei olisi tiennyt mitä tehdä. Minun kävi häntä sääliksi, mutten halunnut näyttää sitä hänelle suoraan. En uskonut, että kukaan halusi suoranaista sääliä osakseen?
”Olen pahoillani sinun ja emosi väleistä”, sanoin tullen lähemmäs Viimajalkaa, ja istuin hänen vierelleen. ”Ja uutisesta, joka koskee isääsi.”
Viimajalka istui myös ja nyökkäsi kiitollisen näköisenä ennen kuin sanoi:
”Emme voi muuta kuin toivoa parasta. Ja mitä Aamusammaleeseen tulee… Hän on kerta kaikkiaan päättänyt olla antamatta minulle anteeksi. En ole yllättynyt, mutta loukkaahan se. Äskenkin yritin vain lohduttaa. Taisit nähdä, miten sekin meni.”
”Näinhän minä. Valitettavaa, ettei jotkut kissat vain pysty antamaan tekoasi anteeksi, tai edes uskomaan, että olet edelleen uskollinen soturi”, vastasin antaen tukeani.
”Niin. Ei minua haittaa, että jotkut eivät pysty enää luottamaan minuun, mutta kun oma emo kuuluu siihen joukkoon…”, Viimajalka sanoi hiljaa hartioitaan kohauttaen ja pitäen pienen tauon. ”Se sattuu.” Ei varmasti ollut kivaa, että oma emo on kääntänyt selkänsä omalle tyttärelleen. Vielä senkin jälkeen, että Viimajalka on lupautunut kantamaan vastuunsa, mitä se sitten vaatisikaan.
”Suurin osa klaanista ei onneksi kuulu siihen joukkoon, ainakaan minun ymmärryksen suhteen, ja se on hyvä”, sanoin pontevammalla äänellä, yrittäen nostaa naaraan mielialaa.
”Olet oikeassa. Et tiedäkään, miten kiitollinen ja yllättynyt olen kaikille niille, jotka eivät ole kääntyneet minua vastaan”, Viimajalka vastasi pieni myönteinen pilke silmissään. ”Kuten sinulle. En tiedä, miten maassa olisin, jos sinä et olisi tukemassa minua aika ajoin.”
”Ei tämä ole vaivaksi ollenkaan, olen vain iloinen, että pystyn auttamaan”, hymyilin ilahtuneena naaraan sanoista, ja jatkoin: ”Kunhan vain muistan, että saan Varpusviimalta satikutia, jos alan viettämään aikaa enemmän sinun kuin hänen kanssaan.”
Varpusviima oli tosiaan suuttunut minulle hieman sen jälkeen, kun olin ollut Viimajalan tukena salaisuuden tullessa julki. Hän ei ymmärtänyt kuinka pystyin pitämään sellaisen soturin puolta, joka oli rikkonut soturilakia niinkin räikeästi, että oli tullut tiineeksi toisen klaanin soturille. Osasin ymmärtää Varpusviimankin puolta, sillä hän oli erittäin tarkka soturilain noudattamisesta enkä oikeastaan osaisi kuvitella hänen rikkovan sitä pienimmälläkään mahdollisella tavalla. Olin yrittänyt selittää Varpusviimalle monia kertoja, kuinka meidän tulisi muistaa Viimajalan aiemmat teot Tuuliklaanissa. Se, että Viimajalka teki yhden virheen, ei tarkoittanut, että hänet pitäisi sysätä kokonaan ulkopuolelle.
”Tiedätkö sinä, monta pentua tulet saamaan?” kysyin, kun hiljaisuus – ei kiusallinen – oli laskeutunut välillemme aukiota katsellessamme, ja uteliaisuus oli saanut minusta yliotteen.
”Hiirikuono veikkasi ainakin kahta”, Viimajalka hymyili vienosti. Nyökkäsin iloisena.
”Niistä tulee varmasti kauniita pentuja. Ihan kuin emonsakin”, lausahdin ystävällisesti, johon Viimajalka laski päätänsä hieman nolostuneena ja kiitti sitten kohteliaisuudesta.
”Mutta, lupasin Varpusviimalle mennä metsästämään hänen kanssaan, joten minun pitäisi varmaan etsiä hänet käpäliini”, sanoin sen jälkeen nousten seisomaan ja kurkistaen sotureiden pesään, jossa hän ei selvästikään ollut. ”Sinunkin kannattaisi mennä pian pentutarhaan, ettet vilustu.”
”Menen ihan tuota pikaa. Hyvää metsästysonnea, ja kiitos”, Viimajalka hymyili vielä kiitollisena ennen kuin kosketimme kuonoja toverillisesti. Heilautin häntääni hyvästiksi ja lähdin etsimään kumppaniani.

Löydettyäni Varpusviiman parantajan pesältä, johon hän oli jälleen vienyt vettä sairastuneille juotavaksi. Parantaja ja parantajaoppilas eivät kannustaneet tulemaan pesään ilman hyvää syytä, että tauti ei leviäisi jokaiseen, mutta Varpusviima oli vaatinut saada tuoda vettä ystävälleen ja muille sairastuneille aina kun kerkesi.
Nyt kävelimme vieritysten lumen valkaisemaa nummea pitkin, yrittäen saada jonkinlaista tietoa lähellä olevista riistaeläimistä. Varpusviima ei ollut sanonut paljoakaan sen jälkeen, kun lähdimme ja aistin hänen olevan kireänä vieläkin Viimajalan ja minun tilanteesta.
”Taidat olla vieläkin pahalla tuulella?” kysyin yllättäen saaden Varpusviiman katseen kääntymään minuun.
”En minä ole pahalla tuulella”, hän mumahti samoin tein ja kiristi tahtiaan päästäkseen minusta eteenpäin. *Niinpä niin. Naaraat…* ajattelin silmiäni pyöräyttäen, nyt kun Varpusviima ei nähnyt. En kuitenkaan halunnut, että välimme olisivat tällaiset, joten kiihdytin takaisin kumppanini rinnalle.
”Hyvä on, et ole pahalla tuulella, mutta jokin sinulla on”, myötäilin hänen sanojaan haluamatta häntä kiukkuisemmaksi.
”Kyllä sinä tiedät, mikä minulla on! Miksi edes vaivaudut kysymään?” naaras tiuskaisi silmiään siristäen, jatkaen tahdikkaasti kävelemistä.
”Älä viitsi olla hiirenaivoinen”, huokaisin pidättäytyen hänen vierellään. Sen sanottuani Varpusviima pysähtyi äkisti ja katsoi minua tuli silmissä leimuten.
”Olen sitten varmaan tyhmä, mutta sinä olet täysin sokaistunut Viimajalasta”, harmaavalkoinen naaras sanoi häijysti sähisten, ja jatkoin sitten taas matkaansa jättäen minut seisomaan niskakarvat pystyyn. Vedin syvään henkeä rauhoitellen itseäni ja lähdin hänen peräänsä ketterästi.
”Sokaistunut? Varpusviima, hän saa pentuja! Ei se ole huono asia”, yritin puolustella. Naaras ei pysähtynyt, eikä edes vastannut mitään, marssi vain eteenpäin. Muutin tahtini juoksuksi, ja ohitin hänet hetkessä pysähtyen sitten hänen eteensä pakottaen hänetkin pysähtymään.
”Hän saa pentuja, eikä hänellä ole ketään”, toistin etsien myötätuntoa naaraan katseesta. Joko hän oli hyvä peittämään sen, tai sitten hän ei tuntenut himpun vertaa myötätuntoa klaanitoveriaan kohtaan.
”Hän saa kyllä pentuja, mutta ne ovat toisen klaanin soturin. On hänen oma syynsä, ettei häneen luoteta”, Varpusviima paheksui korvat luimussa.
”Viimajalka teki vain virheen! Yrittäisit ymmärtää. Se merkitsisi hänelle paljon”, yritin. Varpusviiman häntä viilsi ilmaa terävästi.
”Sinä tunnetkin hänet niin hyvin”, naaras murisi. ”Jos tuntisit minut yhtä hyvin kuin väität tuntevasi, et pyytäisi minua luottamaan soturilakkia rikkoneeseen soturiin.”
”Anna olla, palaa takaisin leiriin. Haluan jatkaa tästä yksin”, Varpusviima lisäsi vielä pettyneen vihaisena ja ohitti minut katsomatta silmiini. Hänen sanansa tulivat kuin isku kasvoja vasten, joten jäin vain seisomaan paikoilleni kuunnellen kumppanini askelten kaikkoamista. Kun lopulta pystyin katsomaan hänen peräänsä, hän oli jo hävinnyt kukkulan taa.

Olin päättänyt jättää Varpusviima rauhaan ja antaa hänelle omaa tilaa. Kumppanini oli ollut oikeassa. En olisi saanut yrittää saada häntä sopimaan Viimajalan kanssa, kun tiesin, miten tärkeä soturilaki oli Varpusviimalle. Viimajalka oli saanut minut todellakin ehkä hieman sokaistuneeksi, mutta minä vain niin todella kovasti halusin, ettei hän menettäisi ystäviään yhden virheen takia. Astelin leiriin sisään, kun ilta alkoi jo saada nummet haltuunsa. Aukiolla tuntui olevan useita keskustelunpoikasia, ja kävellessäni Kielolumen, Liljamielen ja Piikkiturkin muodostaman kolmikon ohi, korvaani kantautui Viimajalan nimi sekä puhetta pennuista. Korvani nousivat pakostakin pystyyn ja otin pari askelta taaksepäin.
”Mitä te sanoitte Viimajalasta?” kysyin utelias ilme kasvoillani.
”Hänen pentunsa syntyivät hetki sitten”, Liljamieli kertoi heltynyt ilme kasvoillaan. Silmääni syttyi eloisa pilke, kun ajattelin Viimajalka ja hänen vatsansa vieressä makaavia pieniä nyyttejä. Nyökkäsin naaraille ja lähdin suuntaamaan kohti pentutarhaa. Pentutarhalla Huomenvälke työntyi ulos pesästä suuren mahansa kanssa ja hän hymyili huomatessaan minut.
”Hei Vaahterakasvo. Tulitko katsomaan Viimajalkaa?” mustavalkoinen naaras kysyi. Nyökkäsin.
”Tulin. Miten hän voi?”
”Hienosti. Hän on vähän väsynyt, mutta taisi juuri herätä äsken”, isäni kumppani kertoi. ”Mene vain sisään. Viimajalka ilahtuu varmasti.”
”Kiitos”, sanoin mielissäni. ”Mitä sinulle kuuluu? Varpusmyrskyn mukaan pentujen pitäisi syntyä pian.”
”Niin. Ihan näinä päivinä”, Huomenvälke iloitsi näkyvästi onnellisena. ”Mutta sinun on parasta mennä katsomaan Viimajalkaa. Hiirikuono tulee hetken päästä tarkistamaan Viimajalan kunnon ja silloin hän haluaa kaikki pois tieltään.”
Nyökkäsin ymmärtäväni ja Huomenvälke siirtyi edestäni, jotta pääsin sisään pentutarhan lämpöön. Pesässä tuoksui maidolle ja tuhinaa kuului useammalta petiltä.
”Vaahterakasvo?” tunnistin Viimajalan äänen kaukaisimmalta petiltä. Astelin peremmälle, ja näin Viimajalan väsyneet, onnellisina tuikkivat silmät. Hän makasi kyljellään sammalpetillä ja oli kohottanut päätään nähdäkseen minut kunnolla. Vatsan vieressä hänellä makasi kolme pientä pentua.
”Hei. Miten sinä voit?” hymyilin tälle lempeästi ja istuin naaraan eteen.
”Väsyttää, mutta ihan hyvin”, Viimajalka vastasi hiljaa, jotta pennut eivät heräisi. Tarkastelin kolmea pentua pehmeästi. Jokainen niistä oli ruskeanvärinen.
”Minähän sanoin, että ne ovat kauniita”, sanoin päästämättä katsettani irti pikkuruisista pennuista. Kuulin Viimajalan hymähtävän. Katselimme hetken nukkuvia pentuja.
”En halua puuttua asioihisi liikaa, mutta vaikka olenkin näin väsynyt, niin huomaan sinun olevan muissa maailmoissa”, Viimajalka sanoi hienoisesti. Nyökkäsin pienesti, mutta päädyin sanomaan:
”Ei sinun tarvitse siitä välittää. Jotain vain tapahtui Varpusviiman kanssa, mutta minä kyllä selvitän välimme.”
”En halunnut, että välillenne tulisi ongelmia minun takia. En koskaan halunnut sitä. Anteeksi”, Viimajalka pahoitteli alakuloisesti. Hymyilin pienesti.
”Et sinä tehnyt mitään, joten uskallakin syyttää itseäsi tästä”, sanoin. ”Ainoa asia mistä sinun pitää juuri nyt huolehtia, on nämä kolme pientä pentua ja oma hyvinvointisi.”
”Hyvä on”, Viimajalka myöntyi ja juuri silloin kuulin uloskäynniltä rapinaa. Pesään tulvahti voimakkaiden yrttien tuoksu ja Hiirikuonon makea tuoksu.
”Kas hei Vaahterakasvo”, parantaja tervehti nähdessään ensin minut. ”Tulin katsomaan miten sinä ja pennut voitte, Viimajalka.”
Tuore kuningatar nyökkäsi ja päästin sitten Hiirikuonon ohitseni ahtaassa pesässä. Ennen kuin parantaja ehti ryhtyä toimiinsa, hihkaisin vielä Viimajalalle hyvästit ja nähdään, ja työnnyin sitten ulos pentutarhasta. Ulkona pakkanen oli voimistunut aamun ilmasta huomattavasti ja alkoi olla jo hyvin hämärää. Muutamat kissat haastelivat vielä toisilleen pesien ulkopuolella, mutta suurin osa oli jo painunut pesän suojiin. Iltapartio ei varmastikaan ollut ihan vielä palannut, joten jotkut odottivat omien kumppaneidensa palaamista leiriin. Siitä mieleeni tulikin jälleen Varpusviima – ei hän kyllä missään vaiheessa ajatuksistani lähtenytkään –, jolta halusin pyytää anteeksi. Aavistelin ja toivoin hänen jo palanneet leiriin. Jos Varpusviima olisi jo palannut leiriin, hän olisi varmasti sotureiden pesässä. Vilkaisin vielä taivaalle, ja huomasin, että yö taivas tulisi olemaan kirkas. Tähtiklaanin soturit alkoivat ilmestyä esiin yksitellen. Askelsin lumisen aukion poikki sotureiden pesälle jättäen lumeen tassunjälkeni. Haistoin Varpusviiman pehmeän tuoksun, ja tiesin heti hänen olevan pesässä. Pujahdin siis sisään pesään. Varpusviima makasi petilleen käpertyneenä, selkä minuun päin. Hän oli kyllä haistanut minut, mutta ei reagoinut mitenkään. Naaras makasi kahden pujahduksen päässä, ja kosketin hänen niskaansa kuonollani.
”Hei rakas”, kuiskasin hänen korvaansa pahoittelevalla äänellä. Varpusviiman korva värähti.
”Anna minun nukkua, olen väsynyt.”
Pudistin huvittuneena päätäni naaraan pitkävihaisuudesta, mutta en luovuttanut.
”Haluan, että tulet mukaani. Jooko?” pyysin. Hän ei vieläkään tehnyt elettäkään noustakseen.
”Se voi varmaan odottaa huomiseen”, hän vastasi töykeästi kiertäen häntäänsä tiukemmalle ympärilleen.
”Milloin sinä olet muka kieltäytynyt yöllisistä seikkailuista?” kysyin hämmentyneenä, leikkimielisesti. ”Luulin ettei sitä päivää tulisikaan, jolloin lopetat metsässä käymisen yöllä.”
Silloin Varpusviima nosti hieman huvittuneen näköisen katseensa, mutta peitteli sen heti ’ärtyneisyytensä’ alle. Virnistin.
”No mennään sitten”, Varpusviima mumisi, mutta hänen esityksensä ei mennyt enää läpi.
” ’No mennään sitten’ ”, toistin hänen sanansa mutisten hiljaa. Naaras loi minuun terävän katseen, mutta näin hänen hymyilevän sitten. Seurasin harmaavalkoista naarasta ulos pesästä.
”Mitä me teemme?” Varpusviima esitti kysymyksen heti aukiolla.
”Seuraa vain minua”, vastasin jälleen virnistäen, ja Varpusviima siristi silmiään. ”Tule nyt vain.”
Johdatin Varpusviiman ulos leiristä kertoen vartioon jääneelle soturille, että menisimme vain kävelylle. Nummet olivat hyvin kauniin näköiset, kun se oli peittynyt kimaltelevan lumipeitteen alle. Muutamat reviirillämme olevat puut olivat kuuran peitossa, ja taivaalla loisti tähdet sekä lähes kokonainen kuu. Lisäksi oli hyvin hiljaista, ja ainoa ääni kuului allamme narskuvasta lumesta. Hengitysemme loi pieniä höyrypilviä aina ulos hengittäessä. Pysyimme molemmat hiljaa, kun kuljimme kumppaniani kanssa vierekkäin nummien läpi.
”Minne me menemme?” Varpusviima kysyi viimein levottomana, mutta hiljensin hänet ’shh’:llä.
”Olemme pian perillä”, hymyilin.

Nopeasti saavuimmekin sinne minne olin meitä johdattanut, ja heilautin häntääni.
”Mehän emme ole enää Tuuliklaanin reviirillä”, Varpusviima totesi varuillaan. Myönsin sen nyökkäyksellä.
”Emme ole kuitenkaan kenenkään muunkaan klaanin reviirillä”, vastasin. ”Löysin tämän paikan yksi päivä ja olen halunnut näyttää sen siitä asti, mutta kuten tiedät… Emme ole oikein olleet parhaissa mahdollisissa väleissä.”
”Minkä paikan?” Varpusviima kysyi korvat pystyssä ympärilleen katsoen.
”Se ei näytä kummoiselta tästä, mutta odotas kun menemme tuon puun toiselle puolelle. Siellä on jyrkänne, mutta tuon puun juuret muodostavat turvallisen onkalon. Tule”, kerroin ja viitoin häntä seuraamaan minua. Naaras pysyi hiljaa, mutta hän seurasi minua. Kuten olin kertonutkin, jyrkänne tuli eteemme, mutta en pysähtynyt, vaan pujahdin varovaisesti juurakon onkaloon. Hetken päästä Varpusviima seurasi minua perästä, ja pian olimme molemmat onkalossa. Naaras kääntyi ympäri katsoakseen ulos ja huomasin hänen yllättyneen. Hän päästi henkäyksen.
”Kauniit maisemat, vai mitä?” sanoin mielissäni Varpusviiman reaktiosta. Hän nyökkäsi. Edessämme avautui avonainen taivas, jossa tähdet ja kuu loistivat. Alhaalla päin jyrkänteestä kasvoi lisää metsää, mutta puut eivät olleet tarpeeksi pitkiä peittämään tähtitaivasta. Siirryin aivan kumppanini viereen ja istahdin. Varpusviima istahti myös, mutta sitten kiusallinen tunnelma valtasi onkalon, kun hän laski päätään. Hän oli vielä loukkaantunut, eikä ihmekään. Vein häntäni hänen leukansa alle, ja siirsin hänen katseensa minua kohti, ja sanoin hiljaa:
”Olen pahoillani, Varpusviima. Olit oikeassa.”
”Vaikka minä olenkin yhä Viimajalan ystävä, en olisi saanut painostaa sinua hänen suhteen. Tiedän, että soturilaki merkitsee sinulle paljon, eikä minulla ole oikeutta venyttää sinun rajojasi”, jatkoin.
Varpusviima katsoi vain hetken minua silmiin. Olin näkevinäni hänen katseessaan haikean katseen.
”Sinä olit niin innoissasi hänen pennuistaan”, naaras sanoi viimein. ”Vaikka isä onkin toisesta klaanista.”
”Tiedän. Mutta pennut ovat ilon asia, oli isä mistä klaanista tahansa”, vastasin.
”Tarkoitan, että olit niistä niin henkilökohtaisen iloinen…”, Varpusviima tarkensi hiljaa.
”Tarkoitat siis, että luulit minun pitävän hänestä enemmän kuin ystävänä?” katsoin häntä hieman huvittuneena, ’voi-sinua-hiirenaivoa’-katseella, mikä sai Varpusviiman laskemaan taas päänsä.
”Ja nyt sinä naurat… Se vain vaikutti todelta”, hän sanoi nolostuneena.
”En minä sillä. Olet vain niin söpö, kun olet vähän mustasukkainen”, hymähdin. ”Mutta Viimajalka on minulle oikeasti vain ystävä. Ja olin iloinen pennuista, koska tiedän miten hyvä emo hänestä tulisi.” Varpusviima nyökkäsi lähes huomaamattomasti ja katsoi sitten jälleen minua silmiin. Syvälle silmiini.
”Luuletko…, että minusta tulisi hyvä emo?”
Viikseni värähtivät kysyvästi, hieman hämmentyneenä siitä mihin tämä keskustelu yhtäkkiä johti.
”Totta kai sinusta tulisi hyvä emo. Paras”, kehräsin, mutta olin yhä hieman hämilläni. Varpusviima hymyili hyvin pienesti ja käänsi katseensa tähtitaivaaseen hetkeksi. En lakannut katsomasta häntä.
”Minä haluan pentuja, Vaahterakasvo”, kumppanini puhui vieläkin hiljaa. ”Haluan pentuja sinun kanssasi.”
Hänen sanansa saivat minut vieläkin kummastuneemmaksi, mutta samalla polttava lämpö laajeni sisälläni. Hän vilkaisi minua sivusilmällään, ja hymyilin hänelle rakastavasti.
”Minäkin haluan pentuja sinun kanssasi, Varpusviima. Todella paljon”, vastasin ja sydämeni oli pakahtua onnesta. Varpusviiman katse heltyi, ja hänen poskelleen valui kyynel. Naurahdin pienesti ja pyyhkäisin sen pois hännälläni.
”Rakastan sinua enemmän kuin mitään”, sanoin.
”Minäkin sinua”, naaras vastasi hymyillen ja painoi kuononsa minun kuonooni kiinni. Näytin hänelle sammalpetin, jonka olin rakentanut tänne aikaisemmin, kun olin paikan löytänyt. Asetuimme lähekkäin pehmeälle petille ja suutelin kumppaniani.

Oli kulunut kokonainen päivä yöllisestä reissustamme, jolta palasimme vasta seuraavana aamuna. Kaikki minun ja Varpusviiman välillä oli hyvin, enkä olisi voinut olla onnellisempi.
Tosiaan, olimme matkalla kokoontumiseen Jokitaipaleen johdolla. Mukaan olivat lähteneet parantajan ja parantajaoppilaan lisäksi Kukkavirta, Tihkutuuli, Savuturkki, Riikkitassu ja Korretassu. Ilma oli viime yötä kylmempi, vaikka pakkasta tuskin oli yhtä paljoa eiliseen verrattuna. Nyt koko aluetta puistatteli kova, hyytävä tuuli.
Jokitaival pysäytti meidät nummen juurelle, ja katsoi alas Kokoontumisaukiolle. Myrskyklaani oli jo paikalla, mutta Jokiklaanin tuoksu tuntui yhä voimakkaampana, joten hekin olivat varmasti tuota pikaa paikalla.
”Muistakaa, emme mainitse Sadetähden tilasta kenellekään”, Jokitaival muistutti ennen kuin antoi merkiksi laskeutua aukiolle myrskyklaanilaisten sekaan. Samassa Jokiklaanikin saapui reunalle, ja he ryntäsivät aukiolle samaan aikaan. Pian olimme kaikki kolmen klaanin jäsenet sekaisin aukiolla, ja yritin etsiä katseellani tuttuja. Jokitaival pujotteli suoraan sotureiden ja oppilaiden ohi muiden varapäälliköiden ja päälliköiden seuraan. Tunnistin useita kissoja, mutta he olivat sellaisia joiden kanssa en ollut vaihtanut muutamaa sanaa enempää. Tervehdin kyllä jokaista, joka loi katsekontaktin kanssani, mutta jatkoin pujottelua kissojen seassa.
Lopulta erotin parin ketunmitan päässä ruskeamusta turkkisen Kiviroudan istumassa jokiklaanin soturin Utukuonon kanssa. Kipitin heidän luokseen häntä pystyssä.
”Hyvää iltaa”, tervehdin molempia nyökkäyksellä.
”Iltaa”, molemmat vastasivat kohteliaasti. ”Millainen on pyyntionni ollut Tuuliklaanilla?” Kivirouta esitti kysymyksen.
”Suhteellisen hyvä. Täytyy kuitenkin koko ajan olla varautunut pahempaan”, kerroin. ”Miten Myrskyklaanilla menee? Entä Jokiklaanilla?”
”Sitä samaa”, Utukuono sanoi kohauttaen harteitaan. Kivirouta nyökkäsi.
”Oletteko kotoutuneet hyvin uudelle reviirille?” myrskyklaanilainen kysäisi vielä.
”Olemme. Vaikka nummet ovatkin pienemmät kuin järvellä, on meillä tarpeeksi tilaa ja saalista”, totesin. Huomasin edempänä tutun oranssinpunaisen turkin kissojen seassa.
”Anteeksi, näin juuri ystäväni, jota en ole nähnyt hetkeen”, kiirehdin sanomaan.
”Hei! Aurinkokajo!” huudahdin yrittäen saada naaraan huomaamaan minut ja nousin Kiviroudan ja Utukuonon nyökätessä. Poistuin heidän seurastaan pitäen meripihkaisen katseen Aurinkokajossa. Kipitin hänen luokse ja sanoin iloisesti:
”Sinäkin pääsit kokoontumiseen. En ollut ensin nähdä sinua.”
”Tervehdys, Vaahterakasvo. Taas tavataan”, oranssiturkkinen naaras hymyili, ja pyysin häntä istuutumaan seuraani.
”Miten sinulla on mennyt viimeisen kuun aikana? Nyt kun klaanimme ei ole rajanaapureita, ei teikäläisiäkään enää näy”, Aurinkokajo kysyi istuuduttuaan. Väräytin viiksiäni.
”Niin toden totta. On hassua, kun vain Jokiklaani on meillä hajurajan takana. Meidän ja Varjoklaanin välissä on entinen, aika leveäkin ukkospolku”, hymähdin.
”Sama ukkospolku erottaa meidätkin Varjoklaanista”, Aurinkokajo myönsi olkiaan kohauttaen.
”Ja minulle kuuluu hyvää. Koko kuu on mennyt melkeinpä saalistuksen parissa. Klaani täytyy lihottaa ennen kuin lehtikato oikeasti rysäyttää muutaman hännänmitan korkuisen hangen haitaksemme. Entäpä sinä? Oletko sinäkin viettänyt kaiken aikasi metsällä?” jatkoin nyökäten. Aurinkokajo nyökkäsi myös, ja kertoi vielä tulleensa uudestaan tädiksi. Hänen veljelleen oli tänään syntynyt kolme pentua. Kerroin itsekin tulevani pian isoveljeksi – Huomenvälke kun odotti sisarpuoltani.
”Ai, hei Tomusydän. Liity toki seuraamme, jos sinulle ei ole muuta”, tervehdin huomatessani ruskean kollin astellessa lähellä. Hän hymyili liittyessään seuraamme.
”Aurinkokajo, Vaahterakasvo”, Tomusydän nyökkäsi meille tervehdykseksi ja istahti viereeni, Aurinkokajoa vastapäätä.
”Onko Varjoklaanissa mitään uutta?” naaras kysyi ensimmäisenä.
”Sitä samaa. Uuteen reviiriin tutustumista, saalistusta, partiointia. Ja olihan meille kaksi uutta tottelematonta oppilasta, jotka karkasivat leiristä ensimmäisenä oppilaspäivänään. Tai iltahan silloin jo oli. Suvaitsivat palata vasta kuuhuipun jälkeen tassut täynnä sammalta.”
”No johan on persoonia”, maukaisin yllättyneenä. ”Ei kai heille sattunut mitään?”
Tomusydän pudisti päätään ja sanoi: ”Ei. Onneksi. Tähtiklaanin nimeen, emme me tottelemattomia oppilaita juuri nyt tarvitse. Saivat kyllä ansaitsemansa rangaistuksen, eivätkö oletetusti tee enää niin. Muuten kyllä ovat hyvinkin lupaavia. Heidän asennettaan täytyy vain hivenen hioa.” Aurinkokajo hymähti hieman huvittuneesti, mutta sitten aukiolla hiljeni. Katsahdin kivelle päin, jossa näin Takiaistähden ja Varjotähden jo istuvan kutsuessaan klaanit koolle. Seuraavaksi kivelle hyppäsi Tavisade ja pistin vasta nyt merkille, ettei heidänkään päällikkönsä ollut paikalla. Jokitaival hyppäsi heti Myrskyklaanin päällikön perässä.
”Miksi Sadetähti puuttuu?” Tomusydän kallistui puoleeni, mutta pudistin vain päätäni kiinnittäen huomioni Takiaistähteen, joka toivotti meidät tervetulleiksi kokoontumiseen. Jokiklaanin päällikkö kertoi kuinka hänen klaaninsa on kotiutunut reviirille. Heidän alueeltaan oli löytynyt myös kettu, mutta se oli onnistuneesti pystytty ajamaan pois. Hän mainitsi uuden oppilaan ja tämän mestarin, joita klaanit onnittelivat.
”Minulla on muutakin asiaa ja minusta on hyvin tärkeää ottaa se esille. Jokiklaanissa leviää sairaus, joka on kellistänyt jo monta kissaa petiin. Tauti on voimat vievä ja tuntuu iskevän eniten pentuihin, klaaninvanhimpiin tai muuten vain heikompiin”, Takiaistähti jatkoi vakavammin. Yllätyin tiedosta totaalisesti. Ja Tihkutuuli naukaisikin edessäpäin ajatukseni sanoiksi:
”Hei! Kuulostaa samalta taudilta joka iski Hopeapuroon!”
Varjotähti oli siirtynyt eteenpäin ilmoittaakseen kuinka Varjoklaaniinkin sama sairaus oli levinnyt. Heidän klaanissaan surmansa oli saanut jo muutama oppilas. Päällikkö kevensi tunnetta ilmoittamalla uusista sotureista ja oppilaista, mutta tunnelma ei tuntunut nousevan enää minnekään.
Hetken päästä myrskyklaanilainen varapäällikkö Tavisade ja meidän varapäällikkömme Jokitaival olivat ilmoittaneet kumpikin, kuinka päälliköt olivat sairastuneet. Tieto tuntui pysäyttävän aukion toiminnan kokonaan, mutta pian kissat alkoivat supattelemaan tilanteesta.
”Kokoontuminen on ohi!” Takiaistähti ulvaisi lopetuksen merkiksi ja näin hänen kääntyvän vielä muiden kivellä istuvien henkilöiden puoleen.
Tomusydän katsoi minua ja Aurinkokajoa ja vilkaisin naarasta pikaisesti.
”Päälliköt kyllä tervehtyvät”, maukaisin, vaikkei se ollutkaan totuus. Sadetähti oli nimittäin sitä huonommassa kunnossa mitä useampia päiviä eteenpäin mentiin. Aurinkokajo nyökkäsi vaisusti, muttei paljastanut mitään itsestään. Tomusydän kohautti harteitaan, eikä kysellyt enempää.
”No, parasta varmaan alkaa kerätä klaanilaisia yhteen lähtöä varten”, sanahdin vaivaantuneena hymyillen. ”Oli mukava nähdä teitä kumpaakin.”
”Hyvää pyyntionnea ja nähdään toivottavasti seuraavassa kokoontumisessa!” Aurinkokajo hymyili takaisin. Nyökkäsin. Tomusydänkin toivotti hyvää jatkoa tulevalle kuulle, ja poistuin sitten heidän seurastaan.

Seuraavana aamuna leirissämme oli täysi hulina päällä, kun olimme tuoneet uutisia muista klaaneista ja sairaudesta, joka mellakoi myös muualla. Eniten kaikkia puhutti Vinhatähden tilanne, sillä he tiesivät, millaisessa kunnossa Sadetähti oli. Makasin aukiolla Varpusviiman seurassa hänen turkkiaan pesten, kun yhtäkkiä Lämpökatse rynnisti ulos pentutarhalta ja suuntasi suoraan parantajan pesälle niin kovaa kuin tassuistaan pääsi. Vilkaisin Varpusviimaa kummastuneena ja nousin seisomaan aikeissa mennä katsomaan mitä oli tapahtunut. Ennen kuin ehdin ottaa askeltakaan, parantajan pesällä rapisi ja esiin työntyi Lämpökatse sekä Palotassu. Hiirikuono oli muistaakseni lähtenyt pois leiristä yhden oppilaan kanssa, luultavasti keräämään yrttejä. Ennen kuin Palotassu ehti työntyä pentutarhaan Lämpökatseen perässä, hänen kasvoillaan oli pelästynyt ilme. Varpusviimakin nousi seisomaan ja vilkuili ympärilleen, kuten kaikki muutkin aukiolla olevat kissat – yhtä hämmentyneinä. Sitten Varpusmyrsky kiisi sotureiden pesältä kohti pentutarhaa ja tiesin mistä oli kyse:

Huomenvälkkeen pennut!


//Palotassu, jos haluat jatkaa? :)

Nimi: Palotassu

06.12.2018 20:15
Parantajan pesä alkoi jo täyttyä sairaista kissoista. Pian Kaarnapennun jälkeen olivat saapuneet sekä Hopeapuro että Sadetähti. Kekäletassullakin oli oireita, mutta hän ei ollut halunnut jäädä parantajan pesään, vaikka Hiirikuono olikin sitä suositellut. Varsinkin Sadetähti vaikutti heikolta ja Hiirikuono oli sanonut pelkäävänsä, että päällikkö menettää hengen. En tiennyt kuinka monta henkeä Sadetähdelle oli jäljellä enkä ollut varma tiesikö Hiirikuonokaan. Hän teki parhaansa hoitaakseen kaikkia potilaita ja olin viettänyt paljon aikaa nummilla hakemassa hänelle lisää hoitavia yrttejä. Nyt lehtikato oli tullut ja ilman kylmyys ja lumisateet tekivät yrttien saamisesta vielä vaikeampaa. Astuin juuri aukiolle hakemaan tuoresaalista kun Hiirikuono pölähti leiriin turkki lumessa. Hän oli lähtenyt kaksijalkalaan hakemaan kissanminttua ja käskenyt minua jäämään leiriin tarkkailemaan potilaita.
"Eikö ollut onnea?" maukaisin huomatessani, ettei Hiirikuono kantanut mukanaan mitään.
"Ei. Kasvi oli jäässä ja lumen alla. En viitsinyt ottaa, koska en usko sen olevan kovin hyödyllistä enää", Hiirikuono huokaisi. "Mitään muutosta kenenkään tilassa?"
"Ei merkittävää", vastasin ja hengitykseni höyrysi kylmässä ilmassa. "Hopeapuro oli hetken hereillä ja vaihdoin hänen kanssaan muutaman sanasen. Nyt hän nukkuu taas."
Hiirikuono huokaisi taas ja näin hänen pohtivan jotakin.
"No, katsotaan, jos kukaan heistä jaksaa syödä mitään", hän maukaisi sitten ja nosti tuoresaaliskasasta lumisen ja luisen kanin. Seurasin häntä kun hän kantoi sen takaisin parantajan pesään.
"Onko kellään nälkä?" hän hihkaisi sitten. Kaarnapentu kohotti päätään, mutta laski sen sitten taas alas ja käpertyi tiukemmin kerälle. Sadetähti raotti silmiään, muttei muuten reagoinut.
"Ei kai sitten. Palotassu, oletko kovin nälkäinen?"
"En ole", maukaisin.
"Voimme sitten jakaa tämän kanin", Hiirikuono ehdotti.

Syötyämme alkoi jo hämärtää, sillä lehtikadon päivät olivat niin lyhyitä. Hiirikuono alkoi syöttää Kaarnapennulle kissanminttua, vaikka me molemmat olimme jo huomanneet, ettei sillä näyttänyt olevan vaikutusta. Luovuttaminen ei kuitenkaan ollut vaihtoehto. Tassutin ulos pesästä saadakseni raikasta ilmaa, pois pesän tunkkaisesta sairauden hajusta. Ulkona oli kirpeän kylmää ja kissat istuivat lähekkäin pienissä ryhmissä. Jokitaival loikkasi Pitkäkivelle ja hänen hahmonsa piirtyi vasten pimenevä taivasta.
"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä klaanikokoukseen!" hän ulvaisi vanhan tutun kutsun. Hiljainen sorina vaimeni ja kissat vilkuilivat vuoroin Jokitaipaleeseen ja vuoroin parantajan pesälle huolissaan.
"Sadetähti on liian heikko tulemaan kokoontumiseen", Jokitaival aloitti. Kissajoukosta kuului supinaa. "Me kaikki toivomme hartaasti, että hän paranee, mutta älkää mainitko mitään hänen tilastaan muille klaaneille. Kokoontumiseen lähtevät Hiirikuono, Palotassu, Tihkutuuli, Kukkavirta, Savuturkki, Vaahterakasvo, Riikkitassu ja Korretassu! Lähdemme nyt", Jokitaival ilmoitti ja loikkasi sulavasti alas Pitkäkiveltä. Vilkaisin parantajan pesälle. Hiirikuono pujahti juuri pesästä ja tassutti aukion poikki luokseni.
"Eikö minun kannattaisi jäädä tarkkailemaan sairastuneita?" kysyin.
"En usko. He ovat kaikki aika vakaita ja lisäksi emme ole niin kauan poissa."
"Niin kai", mumisin. Hiirikuonon tassunjäljissä seurasin Jokitaivalta ja muita kokoontumiseen lähtijöitä ulos leiristä. En ollut lähtenyt koko päivänä leiristä ja sävähdin tuntiessani nummella puhaltavan jäätävän tuulen. Olin aina pitänyt turkkiani melko tiheänä ja lämpimänä, mutta tuuli meni suoraan sen läpi iholle.
"Täällä on hyistä", kuiskasin Hiirikuonolle. Hän nyökkäsi.
"Toivotaan, että tuuli tyyntyy yötä kohden." Tuulen ulvonta teki keskustelusta vaikean, joten kuljin Hiirikuonon vierellä hiljaisena koko matkan Kokoontumisaukiolle. Laakso oli vähemmän tuulinen kuin korkeat, avoimet nummet. Pujottelin kissojen välistä muiden parantajien luokse.
"Näytätte tuulen pieksemiltä", Laventelikasvo maukaisi.
"Olemmehan Tuuliklaanista", Hiirikuono huomautti. "Tuuli nummilla on kova ja kylmä."
Laventelikasvo oli sanomassa jotain, mutta sitten joku ulvaisi:
"Kokoontuminen alkaa!" Käänsin katseeni suuriin kantoihin aukion keskellä. Eteen astui kissa, jota en ollut ennen nähnyt, mutta oletin hänen olevan joku Myrskyklaanista, todennäköisesti varapäällikkö. Kissat supisivat keskenään nähdessään toisen kissan Vinhatähden tilalla.
"Vinhatähti on sairaana, eikä pääse siksi osallistumaan. Hän kyllä toipuu pian ja odotamme hänen olevan täysissä voimissa ensi kokoontumisessa. Muuten Myrskyklaanilla menee erinomaisesti eikä alkanut lehtikato vaikeuta elämäämme", varapäällikkö astui taaksepäin ilmoittaen siten kertoneensa kaiken tarpeellisen. Jokitaival astui eteen seuraavaksi.
"Myös Sadetähti on sairaana, mutta kuten Vinhatähti, odotamme hänen parantuvan täysin. Tuuliklaanilla menee hyvin, saamme pian uusia pentuja ja tuuliklaanilaiset voivat hyvin", Jokitaival maukui ja astui sitten takaisin riviin. Vilkaisin Hiirikuonoa. Kahden klaanin päälliköt sairaana samaan aikaan. Kuulosti hyvin huolestuttavalta. Musta naaras, jonka tiesin olevan Varjotähti astui eteenpäin. Hänkin vain ilmoitti Varjoklaanin voivan hyvin. Viimeisenä puhui Takiaistähti, joka hänkin noudatti samaa linjaa. Hänen lopetettuaan kissojen keskuudessa puhkesi puheensorina. Muutkin olivat kiinnittäneet huomiota siihen, että kahden klaanin päälliköt olivat jääneet leiriin sairaina.
"Onko Joki - ja Varjoklaaneissa sairastuneita?" Hiirikuono kysyi Sahramiloisteelta ja Laventelikasvolta. Kumpikin nyökkäsi.
"Olen hyvin huolissani muutaman kissan tilasta. Muutama oppilas ja yksi pentu ovat hyvin heikossa tilassa", Sahramiloiste huokaisi.
"Oletteko huomanneet minkään yrtin auttavan? Olen antanut heille kissanminttua, mutta se ei tunnu tekevän mitään", Hiirikuono naukui.
"Minäkin. En haluaisi tuhlata kissanminttua, mutta en tiedä mitä muutakaan antaa heille", Sahramiloiste kertoi. Pelästyin hieman kuullessani, ettei kukaan vielä tiennyt miten parantaa tauti. Se tarkoittaisi ettemme välttämättä voisi pelastaa kaikkia.
//Toivottavasti varapäälliköiden repliikit on ok//

Nimi: Viimajalka

06.12.2018 18:53
//Tämän tarinan tapahtumat sijoittuvat hitusen Vaahterakasvon viimeisimmän tarinan jälkeen, eli ei olla vieläkään täysin ajan tasalla//

Leirin pohjaa peitti paksu lumikerros lumipyryn jäljiltä. Sää oli kylmentynyt huomattavasti viimeisen kahden neljännesosakuun aikana, joten olimme muutama päivä sitten koko klaanin voimin tilkinneet pesien rakenteissa olevia reikiä ja tehneet niistä entistä tiiviimpiä. Samana päivänä olin muuttanut Hiirikuonon käskystä pentutarhaan, sillä jos olisin jatkanut siitä eteenpäin soturin tehtävissä, se olisi ollut riski pennuilleni. En voinut muuta kuin totella, sillä jos rehellisiä ollaan, olin jo uupunut pyöreän ja painavan vatsan kanssa touhuamiseen. Tiineyteni oli aivan viimeisillään, ja joka kerta kun tunsin pikkuisteni potkaisut vatsaani vasten, muistutin itseäni innolla ja kauhulla, että pennut syntyisivät melkeinpä minä päivänä hyvänsä.
Makasin kuningattarien pesässä omalla sammalpedilläni tiiviissä kerässä. Pidin silmäni kiinni, jotta vaikuttaisin nukkuvan ja saisin näin ollen olla hetken rauhassa. Olin äskettäin käynyt jakamassa pienen aterian Pähkinäkuonon kanssa, vaikka minua ei oikeastaan nälättänyt, ja nyt en palellut enää ruoasta saadun energian ansiosta. Talvikarvanikin oli alkanut pörhistymään, mikä lämmitti minua entisestään. Pähkinäkuono oli muuten ennen pentutarhaan muuttamistani tullut kertomaan lopullisen päätöksen kysymästäni sijaisvanhemmuudesta – hän oli suostunut. Tunsin helpotusta, sillä nyt pystyin olemaan varma, että pentuni olivat hyvissä tassuissa.
Samassa huomioni kiinnitti pentutarhan ulkopuolelta kantautuva puheensorina. Pidin silmäni edelleen kiinni, mutta kuuntelin kahden kissan, Hirvitaipaleen ja Varpusmyrskyn, keskustelua, kun he astelivat pesän ohi.
”… ja hän on yskinyt pahasti. Kekäletassulla on Tammiviillon mukaan samanlaisia oireita”, Varpusmyrsky sanoi harmistuneella äänellä.
”Toivottavasti sairaus leviää mahdollisimman pieneen joukkoon kissoista. Hopeapuron tila on jo sellainen, että hänellä on tuskin toivoa enää, ja hän sairastui vasta…” Hirvitaipaleen ääni totesi. Kollit olivat pian kuuloetäisyyden ulkopuolella, ja loppu keskustelusta haihtui ilmaan.
Niin, leiriin oli iskenyt jonkinlainen uusi sairaus, johon edes Hiirikuonon yrtit eivät tepsineet. Sadetähti ja Hopeapuro olivat ensimmäiset tartunnan saaneet, Kaarnapentu sairastui hieman heidän jälkeen kuumeeseen, ja nyt ilmeisesti Kekäletassukin oli alkanut saamaan samoja oireita. Jokitaival oli ottanut johdon leiristä, ja varapäälliköllä olikin tassut täynnä työtä päivittäin. Olin hieman huolissani omasta terveydestäni, joten pysyttelin pentutarhassa aina kuin mahdollista, ja pesin turkkini huolellisesti päivittäin. En halunnut pentujeni saavan samaa kauheaa tautia.
Jälleen hämmästyin omasta huolehtivaisuudestani. Viimeinen neljäsosakuu oli tehnyt minusta huolehtivan ja varovaisuutta noudattavan kissan, enkä voinut laittaa asiaa muun kuin tiineyden piikkiin. Enhän koskaan aiemmin ollut miettinyt, voisinko tipahtaa alas leiriin, kun seisoin sen reunalla, tai että saisinko jonkun myrkytyksen, jos minulla meni vahingossa lunta suuhun. Ehkä tämä oli joku vaihe, jonka jokainen emo kävi läpi tiineyden loppuvaiheilla. Tai ainakin toivoin niin.
”Hei, Viimajalka, Juuriturkilla on sinulle asiaa”, Lämpökatseen ääni sai minut avaamaan silmäni. Lämpökatse oli yksi niistä kissoista, jotka eivät liiemmin paheksuneet minua rikkomukseni takia, mistä olin kiitollinen. Pentutarhassa myöskin asuva Hallalaikku oli nimittäin edelleen paljon nihkeämpi minua kohtaan, mikä näkyi hänen jokapäiväisessä käyttäytymisessään minua kohtaan.
Nostin pääni sammalilta ja katsahdin nopeasti sekä Lämpökatseeseen että pesän uloskäyntiin. Juuritrukkia ei näkynyt, joten oletin veljeni odottavan ulkopuolella.
”Sanoiko hän, mitä asia koskee?” kysyin, kun nousin ähkäisten seisomaan.
”Sammalsielua”, pesätoverini sanoi. ”Hän oli kuulemma joutunut myös parantajan pesään kovan yskän vuoksi.”
Naaraan sanat saivat minut välittömästi huolestuneeksi. Jos isänikin olisi sairastunut…
Kiitin Lämpökatsetta ilmoituksesta, ja kiiruhdin ulos. Melkein törmäsin Juuriturkkiin, kun porhalsin niin ripeästi ulos pesästä.
”Tulithan sinä”, hän sanoi viileästi. ”Isä joutui parantajan pesään. Todennäköisesti sama tauti.”
Juuriturkkikaan ei ollut enää luottanut minuun, ei sen jälkeen miten hyökkäsin hänen kimppuunsa ennen minun ja Väijykärjen tapaamista. Siksi hän oli joka kerta niin pidättynyt seurassani.
”Tiedänkin jo”, vastasin. ”Voimmeko mennä katsomaan häntä?”
”Paha sanoa. En ole kysynyt-”
En jäänyt kuuntelemaan pidemmäksi aikaa, vaan lähdin kävelemään kollin ohitse kohti parantajan pesää. Matka sinne ei ollut pitkä, sillä pesä sijaitsi pentutarhan ja sotureiden pesän välissä. Juuriturkki ei seurannut.
Isä oli ensimmäinen kissa, joka olisi osoittanut luottamusta minuun rikkomukseni julki tulemisen jälkeen, enkä voisi olla hänelle kiitollisempi. Jos Sammalsielu menehtyisi, minulla ei olisi perheessäni enää ketään, joka uskoisi ja luottaisi minuun.
”Hiirikuono? Onko Sammalsielu täällä?” kysyin parantajan pesän suulta, epävarmana sisään menemisestä. Myös Hopeapuro, Sadetähti ja Kaarnapentu olivat täällä, enkä halunnut riskeerata sairastumista.
Hiirikuono kääntyi katsomaan minua paikaltaan. Hän oli kumartuneena kyljellään makaavan Sammalsielun ylle, ja pesästä leijuvasta miedosta hajusta päätellen hän oli juuri antamassa lääkettä isälle.
”On Sammalsielu täällä”, parantaja vastasi. ”Sinun on paras kuitenkin pysyä ulkopuolella, ymmärrät varmasti miksi.”
Hienoinen hermostuneisuus sai viikseni liikahtamaan.
”Millainen on isän vointi?” kysyin.
”Ei tässä ole hätää, Viimajalka”, Sammalsielu sanoi yllättäen. Hänen äänensä oli lähestulkoon peruslukemissa, mikä helpotti huoltani aavistuksen. ”Olen varma ettei tämä ole mitään vakavaa.”
Sen sanottuaan isän kehoa ravisteli voimakas yskänpuuska. Hiirikuono antoi kollille yskimisen loputtua joitain kukkia, ja kääntyi jälleen minun puoleen.
”Sinun on paras palata pentutarhaan”, parantaja sanoi lempeästi. Kun epäröin hetken, hän jatkoi: ”Pidän huolta siitä, että pysyt ajan tasalla Sammalsielun kunnosta. Nyt on kuitenkin tärkeää, ettet saa samaa sairautta.”
”Eli onko isällä se sairaus?” kysyin.
”Tiedät itsekin, että tällaisena aikana se ei ole poissuljettua”, naaras sanoi ymmärtäväisenä. Huoahdin ja nyökkäsin. Turha minun oli tässä huolestua, Hiirikuono tekisi kyllä kaikkensa potilaiden auttamiseen.
Samassa Palotassu kipitti ohitseni parantajan pesään, ja pyysi Hiirikuonolta leskenlehteä Kekäletassulle. Näin siinä hyvän kohdan poistua paikalta, joten käännyin ja otin muutaman askeleen kohti. Sitten tajusin, ettei päivä ollut edes pitkällä, ja minä kulutin aikaani löhöämällä pesässä.
Käänsin katseeni leirin keskelle, ja etsin jotain tai jotakuta, jonka parissa voisin viettää hetkisen. Huomasin Aamusammaleen, emoni, jonka kanssa olin melkein täysin menettänyt välit tiedättekin-minkä takia. Häneltä ei kerta kaikkiaan ollut riittänyt ymmärrystä tekoani kohtaan.
Jokohan hän oli tietoinen Sammalsielun tilanteesta? Uskoin niin, mutta koska se olisi hyvä tekosyy jutella emolle, ajattelin lähteä kysymään asiaa.

”Hei, emo”, tervehdin Aamusammalta, kun sain tämän kiinni sotureiden pesän nurkalta. Ruskea naaras loi minulle happaman katseen.
”Taisin jo sanoa tuosta emoksi kutsumisesta”, hän tokaisi. Emoni ei enää halunnut, että kutsun häntä emoksi, ja oli tehnyt tämän asian hyvin selväksi silloin, kun olimme koko perheellä keskustelleet ongelmastani.
”Sinä olet ja tulet olemaan emoni, joten kutsun ja tulen kutsumaan sinua emokseni”, vastasin tyynesti takaisin.
”Minä en pidä siitä”, Aamusammal irvisti takaisin. Päätin vaihtaa puheenaihetta, sillä muuten emo poistuisi tästä tilanteesta.
”Oletko jo kuullut, että isä joutui parantajan pesään?” kysyin. Aamusammaleen silmiin tuli surua. Hän yhä välitti kumppanistaan, vaikka kaksikolla oli ollut riitaa minun takia. Liian paljon oli tapahtunut minun takia viime aikoina.
”Olen tietysti”, naaras vastasi, yrittäen tiuskaista mutta epäonnistuen. ”Sammalsielu-parka. Kaikkihan sen tähän mennessä tietää, että kerran kun sairastuu, ei voi parantua.”
Minun teki mieli antaa emolle tukeani, mutta kaikkien niiden ilkeiden sanojen jälkeen, joita olin häneltä kuullut, jokin esti minua tekemästä niin. Ymmärsin häntä kuitenkin hyvin. Vaikka Sammalsielu olikin etäinen kissa, hän oli silti osa meidän perhettä.
”Lehmusmieli sanoi, että Kaarnapentu tuskin enää paranee. Sama juttu Hopeapuron kanssa, hänen tilansa on kauhean heikko. Ne kaksi ovat jo käytännössä Tähtiklaanin riveissä. Sadetähti voi ehkä parantua, mutta… En kestä katsoa jos Sammalsielu joutuu kärsimään samalla tavalla”, Aamusammal huokaisi. Hänen äänensä oli heikko ja surullinen loppua kohden. Käänsin korvani taaksepäin surumielisenä eleenä.
”Isä on vahva kissa. Hän jos joku voi selvitä tästä. Me kaikki selviämme, kunhan-”
”Kysyinkö minä sinun mielipidettä, petturi?” Aamusammal keskeytti minut häijyllä äänensävyllä. Hänen kuononvartensa oli äkkiä mennyt ryppyyn, kun hän katsoi minua ärsyyntyneenä.
”No anteeksi”, tokaisin. Emo käänsi katseensa pois, nousi, ja lähti muualle koettuaan tilanteen liian hankalaksi hänelle. Katsoin silmäkulmat kurtussa hänen peräänsä, mutta hetken päästä huokaisin voimattomana. Näköjään minun ei kannattanut edes yrittää rakentaa uutta, tervettä suhdetta Aamusammaleeseen.
”Hei”, Vaahterakasvon ääni sai minut kääntymään ympäri. Kolli seisoi kissanmitan päässä takanani, ja katsoi minua myötätuntoisena.
Kolli oli tarjonnut minulle tukeaan silloin, kun sain muilta väheksyntää osakseni. Hän oli ymmärtänyt ja puolustanutkin minua. Kollista oli tullut minulle kissa, jolle pystyin puhumaan pahaa oloani pois, esimerkiksi aterian jakamisen yhteydessä. En voinut olla hänelle kiitollisempi. Valitettavasti Vaahterakasvon kumppani Varpusviima ei ollut oikein mielissään tuesta, jota kolli antoi minulle, ja olin jo kerran selittänyt hänelle asiallisesti, etten minä halunnut varastaa hänen kumppaniaan millään tavalla. En ollut edes pyytänyt Vaahterakasvon tarjoamaa tukea, vaan kolli oli tarjonnut sitä itse.
”Hei”, vastasin voimattomalla äänellä Vaahterakasvon tervehdykseen.
”Olen pahoillani sinun ja emosi väleistä”, kolli sanoi ottaen askeleen lähemmäs ja istuen alas. Istuin itsekin alas. ”Ja uutisesta joka koskee isääsi.”
Nyökkäsin kiitollisena soturin sanoille.
”Emme voi muuta kuin toivoa parasta”, vastasin. ”Ja mitä Aamusammaleeseen tulee… Hän on kerta kaikkiaan päättänyt olla antamatta minulle anteeksi. En ole yllättynyt, mutta loukkaahan se. Äskenkin yritin vain lohduttaa. Taisit nähdä miten sekin meni.”
Vaahterakasvo virnisti pienesti.
”Näinhän minä. Valitettavaa, ettei jotkut kissat vain pysty antamaan tekoasi anteeksi, tai edes uskomaan, että olet edelleen uskollinen soturi”, Vaahterakasvo totesi. Hymyilin hänen sanoilleen kiitollisena.
”Niin. Ei minua haittaa, että jotkut eivät pysty enää luottamaan minuun, mutta kun oma emo kuuluu siihen joukkoon…” kohautin hartioitani. ”Se sattuu.”
”Suurin osa klaanista ei onneksi kuulu siihen joukkoon, ainakaan minun ymmärryksen suhteen, ja se on hyvä”, Vaahterakasvo lausahti kannustavasti.
”Olet oikeassa. Et tiedäkään, miten kiitollinen ja yllättynyt olen kaikille niille, jotka eivät ole kääntyneet minua vastaan”, sanoin piristyneempänä. ”Kuten sinulle. En tiedä, miten maassa olisin, jos sinä et olisi tukemassa minua aika ajoin.”
”Ei tämä ole vaivaksi ollenkaan, olen vain iloinen että pystyn auttamaan”, Vaahterakasvo sanoi mielissään. ”Kunhan vain muistan, että saan Varpusviimalta satikutia jos alan viettää aikaa enemmän sinun kuin hänen kanssaan.”
Kumpikin naurahdimme. Tunsin oloni jälleen rennoksi ja helpottuneeksi, kiitos Vaahterakasvon.

Myöhemmin iltapäivällä, kun olin jälleen käpertyneenä omalle pedilleni pentutarhaan, tunsin, kuinka vatsaani alkoi ikään kuin polttelemaan ja pistelemään. Tunne levisi alaselkään, ja voimistui pikkuhiljaa. Minulla oli aavistus, mistä uudenlainen tunne johtui, mutta jatkoin oloni kuulostelemista hiljaa. Pentutarhassa olivat myös Pähkinäkuono Nurmipennun kanssa, Lämpökatse Minttupennun kanssa, ja Sointupentu, joka odotti Hallalaikun paluuta Hiirikuonon luota. Jos tarvitsisin apua, olin valmiina sanomaan asiasta.
Polttelu lakkasi vähäksi aikaa. Minä jatkoin kuuntelua. Pian se kuitenkin palasi, voimistui, ja oli yllättävän nopeasti täysin sietämätön. Ähkäisin yllättävästä kivusta, ja minun oli pakko jännittää lihaksiani ja käpertyä entistä tiukemmin, että olisin sietänyt kivun. Kylmä hiki alkoi pistellä ihoani juuri, ennen kuin kipu lakkasi jälleen.
”Oletko kunnossa, Viimajalka?” Lämpökatse kysyi. Kuningatar oli huomannut kivusta kertovan eleeni, ja katseli minua nyt huolestuneena.
”Luulen, että synnytykseni käynnistyi”, sanoin paksulla äänellä, kun tunsin, kuinka sama polttelu ja alaselässä tuntuva kipu palasi jälleen ja voimistui vauhdilla. Minun oli pakko kouristaa jälleen, mutta tällä kertaa tein sen suoristamalla kehoni. Mieleni teki äännähtää kivun merkiksi, mutta pakottauduin ainoastaan ähkäisemään. Sitten kipu helpotti taas, mutta tällä kertaa se ei mennyt kokonaan pois.
”Siltä se vaikuttaa”, Lämpökatse sanoi varmalla äänellä.
”Minä haen Hiirikuonon”, Pähkinäkuono sanoi juuri, kun Lämpökatse oli aikeissa lähteä omalta pediltään kiireellisesti.
Jälleen kipu palasi, ja oli niin voimakas, että silmistäni valui kyyneleitä vasten tahtoani. Avasin suuni äännähdykseen, mutta mitään ei sieltä kuulunut koko supistuksen aikana, vasta kun se oli ohi, vingahdin: ”Au.”
Lämpökatse siirtyi viereeni Minttupennun luota, ja asetti käpälänsä hetkeksi takajalalleni kuin henkiseksi tueksi.
”Vielä mitään ei näy”, kuningatar sanoi keskittyneesti. ”Koska tämä on sinun ensimmäinen pentueesi, poikimisessa voi mennä hetki ennen kuin suuria muutoksia tapahtuu.”
Sepäs oli lohduttavaa tietää.
Seuraavan mahdottoman kovan kipuaallon ja pakonomaisen kouristuksen jälkeen Pähkinäkuono palasi pesään Hiirikuonon kanssa.
”No niin”, parantaja sanoi, kun asettui paikoilleen. Lämpökatse väisti kunnioittavasti sivuun, mutta pysyi silti lähellä. Samoin Pähkinäkuono jäi tarkkailemaan lähelle.
”Ota tämä hampaidesi väliin”, Hiirikuono sanoi, ja antoi minulle paksuhkon puukepin. ”Se auttaa supistusten aikana kipuun, kun puret sitä. Se kyllä kestää, niin pure täysiä.”
Nyökkäsin ja otin kepin hampaideni väliin. Samassa seuraava supistus nousi, ja minä kouristin jälleen. Suustani pääsi kivulias äännähdys, ja silmistäni valui kyyneleitä. Hiirenpapanat, kun tämä sattui!
”Sinun pitää ponnistaa, ei kouristaa”, Hiirikuono sanoi käskevästi, kun näin, miten toimin supistuksen aikana. ”Eivät ne pennut itsekseen synny.”
Seuraavien kolmen supistuksen aikana harjoittelin ponnistamista, joka kerta huutaen kuin tapettava jänis. Pähkinäkuono tuli pääni viereen ja nuoli kaulaani kannustukseksi. Juuri kun luulin, ettei kamala kipu voi muuttua pahemmaksi, neljäs supistus oli ehdottomasti tähän astisista voimakkain. Samaan aikaan, kun purin hampaani kiinni keppiin, ja ulvoin tuskasta, Hallalaikku palasi pesään. Hän sai vastaansa hätääntyneen Sointupennun.
Samassa tunsin, kuinka ensimmäinen pennuistani syntyi.
”Hyvää työtä, Viimajalka”, Hiirikuono sanoi, ja otti vastasyntyneen pennun vastaan. Näin, kuinka hän rikkoi pentua peittävän kalvon, ja alkoi nuolla pentua vimmatusti. Minun ei tarvinnut pitkään jännittää pennun ensimiukaisua, sillä se tuli melkein heti kalvon rikkomisen jälkeen.
”Sait terveen naaraan”, parantaja julisti puhdistettuaan pentuni kokonaan. Sydämeni pakahtui ilosta, ja heti kun esikoiseni asetettiin vatsani viereen, nuolin ja haistelin hänet läpi. Punaruskea pentu naukui vaativasti koko toimenpiteen ajan, ja hiljeni vasta, kun pääsi ensimmäisen kerran syömään. Silloin minäkin pystyin rentoutumaan ja laskemaan pääni takaisin sammalille.
”Onko niitä tulossa vielä lisää?” Pähkinäkuono kysyi. Hiirikuono paineli kylkeäni, ja nyökkäsi.
”Tunnen kaksi muuta pentua”, naaras sanoi. ”Voimme vain odottaa.”
Itse en kommentoinut keskustelua mitenkään, sillä olin liian uupunut. Halusin myös kerätä voimia niin paljon kuin mahdollista, jos pentuja olisi tulossa vielä kaksi. Kaiken lisäksi hampaani olivat sen verran syvällä puutikussa, etten saanut avattua suutani kunnolla. Tulisin tarvitsemaan apua sen pois ottamisessa.
Seuraavan pennun synnytys sujui odotetusti: Minä huusin lähestulkoon jokaisella supistuksella kivusta, Pähkinäkuono antoi tukeaan nuolemalla kaulaani ja lapaani, ja Hiirikuono puhdisti pennun.
”Oikein potra kolli”, Hiirikuono sanoi, kun oli saanut siirrettyä pennun vatsani viereen. Suoritin saman, vaistonvaraisen tarkistuksen tälle pennulle, kuin aiemmallekin, ennen kuin päästin hänet imemään maitoa siskonsa viereen. Pentu oli punaruskea, vaaleampi kuin aiemmin syntynyt sisko mutta kuitenkin. Kumpikin toi mieleen Väijykärjen. Kumpikin oli mahdottoman kaunis.
Kolmannen ja viimeisen pennun kohdalla synnytys pitkittyi ikävästi. Kehoni oli jo aivan uuvuksissa, enkä olisi pitkään kestäneen ponnistusvaiheen jälkeen enää tehdä mitään. Itkin kipuani, eikä Pähkinäkuonon tai Lämpökatseen tuki enää oikein tuntunut auttavan.
”Vielä vähän, Viimajalka”, Hiirikuono sanoi jo vakavoituneella äänellä. Me kumpikin aistittiin, että jos pentua ei pian saataisi ulos, se voisi kuolla. ”Pää näkyy jo.”
”En jaksa enää”, vaikersin itkuisena hampaideni välistä, kun sain lyhyen hengähdystauon ponnistusten välissä.
”Olet jaksanut tännekin asti. Älä luovuta nyt”, Pähkinäkuono kannusti hiljaa korvaani. Itkusta nykivä kehoni jännittyi jälleen supistukseen, joka ei vieläkään tuottanut tulosta. Mieleni teki sanoa, että halusin Väijykärjen paikalle, mutta tietenkin estin itseäni. Ei kukaan halunnut kuulla sitä nyt, ja tulla muistutetuksi pentujen isästä, kun synnytys olisi pian onnellisesti ohi, ja muu klaani saisi tietää siitä.
Seuraavalle ponnistukselle annoin kaikki jäljellä olevat voimani. Kehoni oli niin shokissa, etten itse tuntenut kolmannen pennun syntymää, vaan sain tietää asiasta vasta Hiirikuonolta.
”Hyvää työtä Viimajalka”, parantaja kehui helpottuneena ja tyytyväisenä. ”Taisi olla isopäinen pentu.”
Kaikkien helpotukseksi pentu vinkaisi nuolemisen jälkeen kohtuullisen nopeasti merkiksi, että hänessä pihisi vielä elämä, ja pääsin tarkistamaan jälkeläiseni, kun hänet asetettiin sisarustensa viereen. Tummemman punaruskea tämäkin karvapallo.
”Toinen naaras, ja hän vaikuttaa terveeltä. Paljon onnea Viimajalka. Kova työ on nyt ohi”, Hiirikuono sanoi hymyillen, ja puhdisti suupielensä nuolemalla. Huokaisin helpottuneena. Tähtiklaanin kiitos kaikki kolme olivat terveitä ja hyvinvoivia.
”Annan sinulle vielä purasruohon lehtiä ja luppiota, jotta maidontuotantosi pysyy hyvänä, ja sinä saat voimia”, parantaja sanoi, ja antoi minulle kyseiset yrtit. Ensin meidän piti tosin kiskoa suussani oleva keppi pois, että olisin saanut syötyä ne. Pureskeltuani kasvit sain häneltä vielä hieman vettä kosteasta sammaleesta, mistä olin kiitollinen. Minulla olikin hieman jano siitä kaikesta huutamisesta.
”Paljon onnea, Viimajalka”, Pähkinäkuono sanoi kehräten, ja siirtyi katsomaan kolmea pentuani. ”He kaikki ovat kauniita.”
”Kiitos”, sanoin hiljaa, ja käännyin itsekin tutkimaan pikkuisiani katseellani. Myös Lämpökatse tuli onnittelemaan minua, sanoen, että oli kovin ylpeä minusta. Hänen sanansa tuntuivat hyviltä. Yllätyksekseni myös Hallakasvo toivotti onnittelunsa omalta pediltään.
”Lepää nyt hyvin”, paikalle saapunut Huomenvälke sanoi kehräten. ”Puoli klaania on innoissaan pentujen syntymästä. Uuden elämän saaminen klaaniin on aina innostavaa, oli pentujen verenperintö mikä hyvänsä.”
Nyökkäsin huvittuneesti hymyillen naaraan sanoille. Olin kuitenkin kovin uupunut, enkä halunnut muuta kuin käydä nukkumaan, joten olin kiitollinen kun pesässä asuvat kuningattaret antoivat minulle tilaa poistumalla ulos tai omille paikoilleen. Käperryin pienokaisteni ympärille suojelevaisesti, ja annoin jokaiselle pienen lipaisun selkään.
*He ovat niin kauniita, Väijykärki! Olisitpa täällä näkemässä pentumme. Heistä tulee vielä upeita sotureita.*

Nimi: Rölli

05.12.2018 18:53
//Muistakaa mun disclaimer!//

Heräsin seuraavana aamuna aikaisin jo valmiiksi levottomasta unesta. Vaikken ollut hengästynyt tai hätäinen, kylmä hiki sai minut värisemään sammalpedilläni jo valmiiksi viileässä pesässä. Minua suorastaan pelotti Sadetähden reaktio uutisiin, jotka menisin kertomaan hänelle pian. Pelkäsin myös, että joutuisin karkotetuksi Tuuliklaanista, sillä olin nähnyt siitä painajaista. Unessa kukaan ei rakastanut minua enää, eikä kukaan hyvästellyt minua lähdön hetkellä. En ollut kenellekään enää mitään, edes pennuilleni, jotka käänsivät selkänsä minulle muiden joukossa.
Miksi minä olin näin negatiivinen koko ajan? Vielä kuu sitten olin täynnä tarmoa ja elämäniloa, oma entinen itseni. Pääsin yli surullisista ja vaikeista tapahtumista ilman pahassa olossa kytemistä. Olin järkevä ja realistinen nuori kissa, joka oli valmis tekemään uhrauksia klaaninsa eteen.
Ja nyt? Olin pessimistinen ja epätoivoinen, elämänilonsa menettänyt soturi, joka pystyi ajattelemaan järkevästi vain Väijykärkeen liittyviä asioita.
Minun piti tehdä itselleni jotain. Jos en parantaisi toimintaani, saisin pian petturin lisäksi laiskan kissan maineen.
Huokaus.
Nousin petiltäni niin hiljaa kuin suinkin kykenin. Nyt tai ei koskaan.
Oli vielä sen verran aikaista, ettei aurinko ollut vielä noussut, joten kaikki olivat vielä unessa, tai ainakin vaikuttivat siltä. Hipsin varovasti Savuturkin, Tammiviillon ja Tihkutuulen ohi sotureiden pesän suuaukolle, ja siitä ulos. Leirissä oli niin kylmä, että odotin hengitykseni huuruavan ja maan olevan huurussa. Niin ei ollut, mutta ruoho, joka peitti leirin pohjaa, oli osin kovettunut jääksi. Kun käänsin katseeni taivaaseen, huomasin sen olevan kalpean vaaleanharmaa. Aurinko loisi mitä luultavimmin ensimmäiset, liekinpunaiset säteensä niihin.
Leirissä ei ollut ketään liikkeellä. Kun suuntasin kulkuni kohti päällikön pesää joka oli paikoitettuna Pitkäkiven rauhallisemmalle puolelle, aloin elättelemään toivetta että Sadetähti olisi yhä unessa enkä sen takia pystyisi kertomaan tiineydestä ihan vielä. Toisaalta taas, se oli parempi tehdä nyt, koska päivemmällä kissat alkaisivat luultavasti levittää juoruja nähtyään minun käyneen päällikön pesässä.
Tepsuttelin mieli terävöityen päällikön pesälle, ja kurkistin sen sisäänkäynniltä varovasti sisään.
”Sadetähti?” kysyin hiljaa.
Olin varautunut kutsumaan päällikön nimeä vielä toisen kerran, ellei ensimmäinen tuottaisi tulosta. Pesän perältä kuului kuitenkin välittömästi vastaus.
”Täällä olen.”
Hermostuneisuudesta johtuva kylmä hiki palasi jälleen piinaamaan minua. Heitin aiemman toiveen heti romukoppaan.
”Häiritsenkö? Olisiko sinulla hetki aikaa, minulla olisi… Tärkeää asiaa”, sanoin kunnioittavalla äänellä.
”Minulla ei tänä hetkenä aamusta muuta olekaan kuin aikaa”, päällikkö vastasi. ”Tule toki sisään, Viimajalka.”
Astelin ripeästi sisään yllättävän kompaktiin pesään, ja asetuin Sadetähteä vastakkaiselle puolelle istumaan. Pesässä oli juuri ja juuri riittävästi tilaa minulle ja päällikölle niin, että olisin pystynyt antamaan mahdollisimman suuren henkisen tilan valkoruskealle naaraalle, joka katsoi minua odottavasti.
”Olen hieman yllättynyt että olet hereillä”, aloitin, luoden hermostuneen hymyn petillään istuvalle naaraalle.
”Olen aamuvirkku kissa, aina ollut”, hän vastasi aavistuksen huvittuneena. Hänen viiksien asennosta pystyin kuitenkin päättelemään, että Sadetähti odotti minun kertovan asiani. Vaihdoin painoa etujalalta toiselle miettien silmänräpäyksen ajan, miten aloittaisin.
”Asia koskee tiineyttäni”, sanoin sitten. Sadetähden katse kirkastui. Kukapa ei olisi mielissään pentu-uutisista.
”Olenkin huomannut, miten vatsasi on kasvanut hieman”, naaras sanoi. ”Osasinkin jo odottaa näitä uutisia. Mukavaa, että Tuuliklaani saa pian lisää pentuja, ne ovat klaanin tulevaisuuden kannalta tärkeitä.”
”Mutta juttuhan tässä on se-” piirsin tassullani epävarmasti ympyrää kovaan maahan, katsomatta päällikköön lainkaan. ”-että pentujen isä on Myrskyklaanin Väijykärki.”
Sitten kohtasin päällikön katseen. Kuten odotin, se oli muuttunut kylmänviileäksi, ja näytti yllättyneeltä, tuomitsevalta ja pettyneeltä kaikkia yhtä aikaa.
”Ennen kuin sanot mitään, tiedä, että minä otan teostani täyden vastuun. Miten ikinä päätätkään rankaista minua, toivon, ettet rankaise pentuja mitenkään”, jatkoin. Nyt olin sanonut kaiken, mitä halusin sanoa, ja seuraavaksi olin valmis ottamaan vastaan syyttäviä sanoja Sadetähdeltä.
”Ei mennä asioiden edelle”, Sadetähti kuitenkin vastasi, rauhalliseen ja harkitsevaan sävyyn, mikä yllätti minut. Yllätystä seurasi kuitenkin välittömästi pelko siitä, että Sadetähti kysyisi minulta jotain sellaisia, ratkaisevan tärkeitä kysymyksiä, joihin en osaisi vastata miellyttävän hyvin, ja että rankaistukseni suurenisi niiden takia. ”Onko Väijykärki tietoinen tiineydestäsi?”
”On, täysin, ja hän ottaa teostaan yhtä lailla vastuun kuin minäkin”, vastasin.
Sitten välillemme laskeutui hetkellinen hiljaisuus. Sadetähdellä oli silmissään arvioiva katse, ja hänen silmäkulmansa olivat hyvin hienoisesti kurtussa. Hänen hännänpäänsä nyki. Naaraan katse kääntyi välillä takanani olevaan vatukkaseinämään, mutta palasi sitten aina takaisin minuun. Tunsin oloni hyvin kiusalliseksi, ja minun oli edelleen pakko vaihdella painoani etujalalta toiselle, että olisin sietänyt turkkiani pistelevää kuumotusta.
”Kai sinä ymmärrät, että olet rikkonut vakavasti soturilakia, ohjenuoraa, joka pitää klaanit rauhassa ja järjestyksessä?” Sadetähti kysyi sitten, selvää pettymystä äänessään. Ennen kuin ehdin vastata, hän jatkoi: ”Olet laittanut itsesi ja pentusi vaikeaan asemaan, Viimajalka, sillä Tuuliklaanin ja Myrskyklaanin välit ovat aina heitelleet. Tämä ei varmasti paranna välejämme. Olet pettänyt Tuuliklaanin luottamuksen sinuun tällä teolla, enkä voi olla enää varma, voitko pysyä uskollisena synnyinklaanillesi. Jos joudut kohtaamaan Väijykärjen rajataistelussa, pienikin säälin anto häntä kohtaan voi maksaa meille palan reviiriämme. Ymmärrätkö sinä tämän?”
Jäin hetkeksi aikaa sanattomaksi. Eilisen tapaamisen tunteet nousivat jälleen pintaan, ja jouduin nielemään pistelevät kyyneleet väkisin alas.
”Ymmärrän, Sadetähti. Olen hyvin pahoillani, jos virheeni, jonka tein täysin ajattelemattomasti, maksaa luottamuksen Tuuliklaanin ja Myrskyklaanin välillä”, sanoin, pitäen katseeni Sadetähdessä. ”Ja olen muutenkin äärettömän pahoillani tästä. Anteeksi”
Sadetähti piti jälleen pienen tauon, huokaisten pienesti.
”Olen pettynyt sinuun, Viimajalka. Olet viimeinen kissa, kenen olisin kuvitellut rikkovan soturilakia näin”, päällikkö totesi. ”Vaikutit niin uskolliselta soturinalulta silloin, kun lopetit soturin oppisi.”
”Ymmärrän, Sadetähti”, vastasin heikolla äänellä. Mieleni teki jatkaa sanomalla, että olin pettymys myös itselleni, mutta se vähäinen itsetunto, jota minulla oli kaiken tämän jälkeen jäljellä, esti minua. En ollut täysi pettymys itselleni, sillä olin jo saanut sovittua reilusti ja oikeaoppisesti asiat kuntoon minun ja Väijykärjen välillä, eikä kumpikaan kantanut kaunaa toisilleen. Olin siis onnistunut ainakin jossakin.
”Ymmärrät varmasti myös sen, että minä joudun rankaisemaan sinua rikkomuksestasi, vaikka tulitkin myöntämään tekosi itse”, naaras jatkoi, enemmänkin todeten kuin kysyen. Nyökkäsin hermostuneesti.
”Aiotko karkottaa minut?” kysyin, kun en voinut enää hillitä halua tietää vastausta kysymykseen, joka oli pitänyt minut hereillä koko viime yön. Helpotuksekseni mutta myös yllätyksekseni Sadetähti puisteli päätään.
”Rikkomuksesi ei ole niin vakava, että joutuisin ajamaan sinut pois klaanista”, naaras lausui. Tietynlainen kireys helpottui heti, ja pystyin rentouttamaan lapani. Nyökkäsin Sadetähdelle ymmärryksen merkiksi. ”En myöskään rankaise pentujasi, sillä tämä ei ole heidän vikansa. He saavat halutessaan kasvaa Tuuliklaanissa, ja annan heille mahdollisuuden tulla Tuuliklaanin täysiksi sotureiksi.”
Tähtiklaanin kiitos! Pikkuisillani ei siis ollut mitään hätää.
”Sinulle minä annan kuitenkin kaksi erilaista rangaistusta. Ensimmäinen on se, ettet saa kasvattaa pentujasi täysin itse, vaan joudut luovuttamaan heidät sijaiskasvattajalle ja palaamaan soturin tehtäviin heti, kun pennut pärjäävät kiinteällä ravinnolla. Saat kyllä pysyä osana heidän elämää myöhemmissä vaiheissa, jos niin toivot. Näin saat mahdollisuuden osallistua jälkeläistesi elämään, mutta kärsit samalla oikeudenmukaisen rangaistuksen.”
Nyökkäsin. Vaikka joutuisinkin antamaan pentuni jossain vaiheessa pois, olin jo nyt äärimmäisen kiitollinen Sadetähden oikeudenmukaisuudesta ja mahdollisuudesta olla osa jälkeläisteni elämää ainakin jonkin aikaa. Olin odottanut jotain paljon pahempaa pentujen suhteen. Että olisin joutunut jättämään pentuni heti syntymän jälkeen enkä saisi osallistua heidän elämäänsä millään tavalla. Siksi tunsin helpotusta, kuin kivi olisi pudonnut sydämeltä. Mutta hetkinen…
”Onko minun mahdollista valita pentujeni sijaisemo itse, vai päätättekö te sen?” kysyin mieleeni juolahtaneen kysymyksen.
”Ei minulla ole mitään sitä vastaan, että sinä valitsisit sijaisemon heille itse”, Sadetähti vastasi. Nyökkäsin jälleen. Tiesin jo valmiiksi, ketä tulisin kysymään siihen tehtävään, vaikka pelkäsinkin hänen reaktiotaan uutisiini. Pähkinäkuonoa.
”Toinen osa rangaistustasi on se, että menetät pysyvästi tiettyjä oikeuksia klaanissa. Et voi saada oppilasta, etkä voi osallistua enää täyden kuun kokoontumisiin. Sinulla ei myöskään ole mahdollisuutta tulla varapäälliköksi tai päälliköksi. Et voi myöskään liikkua Tuuliklaanin reviirillä enää täysin itseksesi, vaan poistuessasi leiristä sinun tulee pyytää jotakuta kissaa mukaasi. Pystyt kuitenkin edelleen palvelemaan Tuuliklaania metsästäen ja partioiden ja tehden muita velvollisuuksia, ja sinulla on lupa auttaa muita kissoja oppilaiden koulutuksessa”, päällikkö jatkoi. ”Jos jäät kiinni yksin poistumiskiellon rikkomisesta, tai jostain syystä hiivit kokoontumisiin, saat rangaistuksen. Ymmärräthän?”
”Kyllä, Sadetähti”, vastasin. Minulla ei juuri nyt ollut aikaa tai halua miettiä naaraan asettamia rajoituksia syvemmin, mutta omaan korvaan ne kuulostivat oikeudenmukaisilta. Mikä tahansa oli parempaa kuin karkotus.
”Ilmoitan tästä asiasta klaanikokouksessa myöhemmin päivällä, jonka jälkeen rangaistuksesi astuvat voimaan”, Sadetähti totesi vielä. Nyökkäsin. Olin valmistellut itseäni vaikka minkälaisiin rangaistuksiin ja haukkumasanoihin, mutta en ollut tullut ajatelleeksi, että asiani jaettaisiin koko klaanin kesken. Hiirenpapanat.
”Oliko sinulla muita tunnustettavia asioita?” vastapäätä istuva naaras kysyi. Keskustelumme oli tulossa päätökseen.
”Ei ole”, vastasin, ja nousin pyöreähkön vatsani kanssa seisomaan. ”Kiitän sinua oikeudenmukaisuudestasi. Lähden nyt.”

”Milloin olit ajatellut kertoa tästä minulle?” Aamusammal kysyi hermostuneena. Hänen häntänsä huiski ärsyyntyneisyydestä edestakaisin, kun hän katsoi minua silmiin.
Leirissä vallitsi hiljaisuus. Sadetähti oli juuri ilmoittanut klaanikokouksessa, että odotin pentujen Väijykärjelle. Päällikkö oli myös kertonut saamani rangaistukset, jotta muut osaisivat pitää minua silmällä. Heti kun kokous oli päättynyt, eli aivan hetki sitten, emoni Aamusammal oli astellut luokseni ja kysynyt äskeisen kysymyksen. Kukaan paikalla olleista kissoista ei liikkunut, mikä teki tilanteesta nöyryyttävän. Edes Sadetähti ei ollut poistunut Pitkäkiven päältä vielä. Emo teki minusta paraikaa klaanin silmätikkua.
Aamusammal piti vaativan katseensa minussa. Vilkaisin nopeasti ympärilleni ja huomasin ainakin Kaurisjalan, Kukkavirran ja Hirvitaipaleen katsovan minuun. Joku puisteli päätäänkin.
”Olisin kertonut heti, kun olisit ollut valmis kuulemaan uutisen”, vastasin, pitäen ääneni vakaana ja varmana.
”Eli et koskaan?” Aamusammal kysyi entistä äkäisempänä. Hän ei antanut minulle minkäänlaista vastausaikaa, vaan jatkoi: ”Tiedätkö yhtään miten ikävältä tuntuu kuulla klaanikokouksessa, että oma tyttö on rikkonut tällä tavoin soturilakia? Vaikuttaa siltä ettet luota minuun.”
”Minä luotan sinuun!” puolustauduin loukkaantuneen oloisena. ”Jos olisin kertonut sinulle heti kun tiesin asiasta, olisit vain yrittänyt estää minua tapaamasta Väijykärkeä enää ja olisit luultavasti kertonut asian Sadetähdelle ennen kuin olisin saanut mahdollisuutta tehdä sitä itse.”
”Luuletko tosiaan niin?” emo kysyi epäuskoisena, ja otti askeleen minusta taaksepäin. Ennen kuin hän ehti aloittaa syytösryöpyn, Sammalsielu astui yllättäen väliimme.
”Lopettakaa. Haluatteko te todella tapella koko klaanin edessä?” isä kysyi ja käänsi katsettaan vuoroin minuun ja vuoroin emoon. Aamusammaleen häntä sen kun jatkoi nykimistään, kun hän kohtasi kumppaninsa katseen.
”Puolustatko sinä Viimajalkaa?” hän kysyi.
”Viimajalka on minun tyttäreni yhtä lailla kuin sinunkin. Minä rakastan häntä kaikkine virheineenkin. Jos haluat puhua tästä, voimme keskustella myöhemmin”, Sammalsielu sanoi rauhallisesti. Olin yllättynyt isän antamasta tuesta. Emme edes tunteneet toisiamme kunnolla, ja hän silti valmis välittämään minusta tällaisenkin asian jälkeen.
Aamusammal ei näyttänyt vakuuttuneelta, mutta antoi periksi ja lähti terävin askelin sotureiden pesään.
”Jospa jatkaisimme normaaleita askareita”, Sadetähti sanahti Pitkäkiven päältä, kun kukaan ei vieläkään osoittanut lähtemisen merkkejä. ”Voin jakaa iltapäivän rajapartion nyt. Kissat, jotka ovat halukkaita osallistumaan, jääkää Pitkäkiven juureen. Loput voi hajaantua.”
Katsahdin taivaalle. Sää oli pilvinen, mutta oletin auringon olevan laskemaan päin. Koska minulla ei ollut muuta tekemistä, tarvitsin muuta ajateltavaa ja minun olisi tärkeää luoda uudet suhteet klaanitovereihini, päätin osallistua partioon. Loin vielä kiitollisen katseen isääni, ennen kuin nousin liittyäkseni partioon lähtevien joukkoon.
Koska olin istunut vähän syrjemmässä kissoista kokouksen aikana, ja istuin edelleen omalla paikallani, jouduin kulkemaan muutaman kissan ohi astellessani Pitkäkiven juurelle. Sain Kukkavirralta osakseni paheksuvan katseen, kun hän kulki ohitseni sotureiden pesän suuntaan. Kielolumi vain vilkaisi minuun. Hirvitaival ei edes katsonut.
Huokaisin. Klaanitovereiden reaktiot tuntuivat pahalta, mutta minä saisin samaa osakseni vielä jonkin aikaa ainakin. Pitäisi siis totutella.
Partioon olivat lähdössä myös Vaahterakasvo, Varpusviima ja Liljamieli.
”Oletko varmasti kykeneväinen lähtemään?” Liljamieli kysyi, viestittäen äänensävyllään viestiä, ettei hän haluaisi minua mukaan.
”Totta kai olen, miksen olisi”, vastasin huvittuneen kysyvällä äänellä. Niin kuin puoliveriset pennut olisivat muka myrkyttäneet minut sisältäpäin. ”Aion pysyä soturina niin pitkään kuin suinkin.”
Liljamieli ei vastannut mitään. Siinä, missä Varpusviima katseli Vaahterakasvon viereltä minua silmät sirrillään, kollin katseessa oli myötätuntoa. Se kuitenkin katosi silmänräpäystä myöhemmin, kun soturi kohtasi Pitkäkiveltä alas tulleen Sadetähden katseen.
”Taidamme lähteä tällä kokoonpanolla”, Vaahterakasvo sanoi, siirtäen minun ajatukset rajapartioon. Sadetähti nyökkäsi.
”Voisin itsekin osallistua”, päällikkö totesi. Odotin hänen luovan tietynlaisen katseen minuun, mutta naaraan katse ei hievahtanutkaan Vaahterakasvosta. Oletin siis, että päällikkö tulisi mukaan omasta tahdostaan, ei valvomaan minua. ”Kierrämme reviirin rajat aloittaen rajajoen putouksen kohdalta, kuljemme harjoittelupaikan kautta Ukkospolun viereen, ja lopetamme vähän ennen Nelipuun aukiota. Meidän ei tarvitse kiertää koko reviiriä, sillä pyysin Jokitaivalta järjestämään illemmalla vielä yhden rajapartion.”
Kaikki nyökkäsivät päällikön sanoille. Olin sisäisesti hirmu iloinen, ettei Sadetähti halveksinut minua mitenkään rikkomuksen kertomisen jälkeen.
”Eiköhän mennä”, Vaahterakasvo totesi. ”Viimajalka, ottaisitko sinä johdon?”
Olin hieman häkeltynyt kollin ehdotuksesta, mutta kun keltään ei tullut vastalauseita, ei edes Sadetähdeltä, nyökkäsin. Tosin huomasin, kuinka Varpusviima loi nopeasti kysyvän katseen ystäväänsä.
”Mielelläni”, vastasin tyytyväisenä, ja lähdin samoin tein johdattamaan neljän takana tulevan kissan koplaa kohti leirin ylöskäyntiä häntä pystyssä.

Partion jälkeen olin hyvin nälkäinen, ja muistin etten ollut syönyt mitään sitten aamupäivän. Nyt ilta oli hämärtymässä, ja Jokitaipaleen järjestämä rajapartio teki lähtöään. Muistin kuitenkin myös, etten ollut vielä keskustellut Pähkinäkuonon kanssa sijaisvanhemmuudesta, ja koin sen menevän etusijalle. Siispä lähdin astelemaan kohti pentutarhaa.

”Pähkinäkuono, voisimmekohan jutella?” kysyin ystävältäni, kun olin päässyt tilaviin isätiloihin. Pentutarhassa oli myös Hallalaikku, joka vetäisi Sointupennun ja Kaarnapennun lähemmäs itseään minut nähdessään. En kuitenkaan välittänyt hänen tiirailevista katseistaan.
”Toki, Viimajalka”, Pähkinäkuono sanoi, hienoinen epävarmuus äänessään. Nurmipentu, joka piileskeli emonsa selän takana, katseli arvelluttavin silmin minua.
”Voisimmeko… Jutella ulkopuolella?” kysyin hieman vaivaantuneena.
”Jos Nurmipennun seura ei haittaa”, ruskea kissa vastasi, ja nousi seisomaan. Sitten hän katsoi poikaansa. ”Tulehan, käväistään ulkona.”
”Mutta siellä on kylmä”, kollipentu tuhahti. Hän ei kuitenkaan vastustellut lähtemistä, vaan kipitti nopeasti peräämme kun lähdimme astelemaan uloskäyntiä kohti.
Johdatin kaksikon pentutarhan taakse, syrjään muiden katseilta. Halusin keskustella Pähkinäkuonon kanssa täysin kahdestaan. No, jos Nurmipentua otettu huomioon niin kahdestaan.
”Nurmipentu, emme viivy täällä kauaa. Pysy siis lähellä”, Pähkinäkuono opasti lempeästi poikaansa. Nurmipentu naukaisi ymmärtäneenä, ja pomppi irtonaisen heinänkorren perään hännänmitan päähän. Kun Pähkinäkuono oli kääntänyt katseensa minuun, aloitin.
”Haluan ensin sanoa, että olen todella pahoillani ja pyydän anteeksi”, sanoin hiljaa, selvää katumusta ja anteeksipyyntöä äänessäni. ”Tiedän miten läheisiä olette Väijykärjen kanssa, enkä todellakaan halua taistella kanssasi hänen huomiosta. Minun ei ollut koskaan tarkoitus edes ihastua häneen.”
Pähkinäkuono katsoi heti muualle, surumielistä vihaa silmissään. Hänen kulmansa menivät hieman kurttuun, kun hän mietti sanojani.
”Toivon, että pystyt antamaan anteeksi, ja että et kantaisi kaunaa. Sinä olet kuitenkin hyvin tärkeä minulle, läheisenä ystävänä”, jatkoin.
”En minä kanna kaunaa”, Pähkinäkuono sanoi, kohdaten jälleen katseeni. ”Vaikka me olimme ystäviä, me olimme vain ystäviä. Ei meistä olisi tullut mitään. En tiedä Väijykärjen tunteista sinua kohtaan… Mutta jos olisin yrittänyt jotain liikettä häneen, olisin nyt samassa tilanteessa kuin sinäkin. Vaikka se pahalta tuntuukin, tieto, että sinä odotat pentuja hänelle, en kanna kaunaa.”
Katsoimme toisiamme hetken aikaa hiljaa, niin kuin ystävät vain voivat katsoa. Jälleen yksi kivi putosi sydämeltäni, ja oloni tuntui hetken mahdottoman kevyeltä ja helpottuneelta.
”Sitä paitsi, minä omalla tavallani ymmärrän tilanteesi. Tosin sinun tassuissasi olisin pitänyt tiedon isästä itselläni, sillä…” kuningatar piti äkillisen tauon, osin koska Nurmipentu palasi takaisin emonsa luo ja käpertyi karvapalloksi hänen etujalkojen juureen. Minusta myös tuntui, että hän oli aikeissa kertoa jotain, mitä hänen ei pitäisi kertoa. ”Ei sillä väliä. Mutta minä annan sinulle anteeksi.”
”Kiitos, Pähkinäkuono”, sanoin hymyillen. Kuningatar vastasi heikosti hymyyni.
Sitten vakavoiduin.
”Oli minulla muutakin asiaa… Nimittäin kysyn, että voisitkohan sinä toimia sinä sijaisemona pennuilleni, josta Sadetähti kokouksessa mainitsi?”
”Minulla olikin tunne, että sinä kysyisit sitä pestiä minulta”, Pähkinäkuono sanoi hymähtäen. Viikseni kohosivat silkasta yllättyneisyydestä ja jännityksestä. ”Mutta valitettavasti en osaa antaa sinulle varmaa vastausta. Olen hieman epävarma siitä, onko minusta siihen, ja… Pennut ovat Väijykärjen jälkeläisiä.”
Tunsin hienoisen pettymyksen pistelevän turkkiani. Muistutin kuitenkin itseäni, ettei ystäväni ollut sanonut juuta eikä jaata asian suhteen.
”Ai mitä? Saanko minä sisaruksia?” Nurmipentu kysyi, nousten pystyyn innostuneen oloisena. Pähkinäkuono katsoi huvittuneena poikaansa.
”En osaa sanoa vielä”, kuningatar vastasi pennulleen. ”Emon pitää miettiä asiaa.”
Sitten Pähkinäkuono kääntyi taas katsomaan minua.
”Kerron sinulle tämän kuun sisällä, mitä päätän. Ennen pentujen syntymää kuitenkin”, ystäväni sanoi. Hänen äänestään en pystynyt päättelemään, olisiko vastaus aikanaan myönteinen vai kielteinen, joten nyökkäsin.
”Kiitos, että edes harkitset. Uskon, että olisit pikkuisille hyvä sijaisemo”, sanoin hymyillen. Pähkinäkuono nyökkäsi vastaten hymyyn. Sitten hän katsoi jälleen poikaansa.
”No niin, Nurmipentu, nyt mennään takaisin sisälle. Sinun on aika mennä nukkumaan”, naaras sanoi, ja lähti johdattamaan poikaansa pentutarhan toiselle puolelle. Jätimme toisillemme hiljaiset heipat, ja minäkin poistuin juttelupaikalta muiden kissojen ilmoille. Toiveikkaana tulevaisuudesta, suuntasin kulkuni suoraan tuoresaaliskasalle – vatsani kurisi siihen malliin, että jos en nyt täyttäisi itseäni, kasvavat pennut alkaisivat syödä minua sisältäpäin. Ajatus huvitti minua, mikä entisestään nosti mielentilaani positiivisempaan päin.

Nimi: Viimajalka

03.12.2018 22:07
*Parin seuraavan tarinan tapahtumat eivät kulje tämän hetken jutussa ja ajassa, koska minun pitää ottaa kiinni tarina-aikatauluani*

Parantajan pesän sammalpeti lämmitti kylkeäni miellyttävästi. Pesän suuaukolta näkyi ohi kulkevia kissoja, ja aurinko, joka valaisi Tuuliklaanin leirin vastakkaisen puolen. Muutama kissa otti täyden hyödyn viimeisistä lämmittävistä auringonsäteistä, ja ottivat aurinkoa suoran paisteen alla. Uusi leiri oltiin saatu asumiskuntoon pari päivää sitten, ja nyt kissat keskittyivät lähinnä totuttelemaan uudenlaiseen asumismuotoon. Me emme enää nimittäin nukkuneet taivasalla, sillä Sadetähti oli päättänyt, että Tuuliklaaninkin oli parempi siirtyä pesiin nukkumaan.
Hiirikuono paineli hellästi kylkeäni, mikä tuntui yllättävän epämiellyttävältä. Kuten sovittu, hän teki minulle uuden ja varmemman tarkistuksen mahdollista tiineyttä koskien, nyt kun neljäsosakuu oli kulunut. Vaikka vihasinkin myöntää sitä itselleni, olin tähän mennessä varma, etten ollut välttynyt tiineydeltä. Hiirikuonon sanat totesivat hetken päästä saman.
”Nyt voin sanoa varmasti, että odotat hyvinkin pentuja”, hän sanoi äänensävyllä, jonka oli tarkoitus onnitella. Minä kuitenkin kirosin mielessäni.
”Osaatko sanoa pentujen määrästä vielä mitään?” kysyin hermostuneisuudesta kireällä äänellä katsomatta parantajaa silmiin. Hiirikuono huomasi levottomuuteni, ja poistui pesän vierestä hetkellisesti pienen mutta kasvavan rohtovaraston luo. Pian hän palasi luokseni timjaminlehtiä suustaan roikkuen.
”Syö nämä”, hän sanoi myötätuntoisesti. ”Ne rauhoittaa mieltä.”
Otin timjamit kiitollisena vastaan. Pureskelin jokaisen lehden huolella, ja pistin samalla vastaan irvistykselle, joka yritti saada nenänvarteni rypistymään. Tämä yrtti ei maistunut erityisen hyvältä.
”Ja en osaa sanoa tarkkaa lukua, mutta ainakin kaksi”, naaras sanoi, ja toi minulle vielä hiukan vettä sammaltupon muodossa.

Kun tunsin timjamin rauhoittaneen kiihtynyttä pulssiani riittävästi, nousin seisomaan ja nuolaisin rintamustani pari kertaa, kun en muuta keksinyt.
”Saanko udella pentujen isää?” Hiirikuono kysyi kohteliaasti. Katsoin naaraan meripihkaisiin silmiin tuntien pulssini nousevan jälleen. Nyt se tuli se kysymys, johon kaikkein vähiten halusin vastata. Kertoisinko minä vain totuuden, vai kiemurtelisinko itseni tästä aiheesta pois? En ollut vielä valmis menettämään mainettani, ja meidän oli tarkoitus tavata huomenillalla Väijykärjen kanssa, jolloin sopisimme menettelytavat tulevaisuudelle. Päätin pitää pentujen isän ja koko tiineyden omana tietonani vielä ainakin tämän päivän.
”Isän täytyy ensin saada tietää”, vastasin ja hymyilin pahoittelevasti. Hiirikuono nyökkäsi ymmärtäväisenä. Olin kiitollinen parantajan asiallisuudesta, sillä juuri nyt minulla oli tärkeämpääkin ajateltavaa kuin itseni ilmiantaminen.
”Hiirikuono, voisitkohan auttaa?” Hallalaikun ääni kysyi parantajan pesän suulta. Kuningattaren mukana oli Sointupentu, joka aristi oikeaa etujalkaansa. Käänsin huomioni heihin, kiitollisena häiriöstä joka soi minulle pois livahtamisen mahdollisuuden. ”Sointupentu yritti kiivetä Pitkäkivelle, mutta tippui ja loukkasi jalkansa. Ei pahasti mutta…”
En jäänyt kuuntelemaan enempää, vaan kiitin Hiirikuonoa timjamista ja poistuin parantajan pesästä.
Päivä ei ollut vielä puolessakaan. Aurinko oli vielä kipuamassa huippuunsa. Seisahduin ketunmitan päähän parantajan pesän suuaukosta, ja annoin kylmän tuulen pörröttää turkkiani. Se ei ollut kovin voimakas, sillä Tuuliklaanin leiri oli yllättävän hyvin tuulelta eristetty. Tuulahdus toi kuitenkin uutta virtaa jäseniini, ja mieleni teki heti tehdä jotakin klaanin hyödyksi. Oli selvää, että pysyisin soturina niin pitkään kuin suinkin, ennen kuin muuttaisin kuningattarien pesään.
”Viimajalka!” Se oli Kukkavirta, joka asteli minua kohti oppilaiden pesän suunnalta. Huomasin Riikkitassun odottavan mestariaan sen edessä. Nyökkäsin vanhemmalle soturinaaraalle tervehdykseksi, kun tämä pysähtyi luokseni. ”Olen lähdössä Riikkitassun kanssa saalistamaan. Olisitkohan kiinnostunut lähtemään mukaan?”
Ilahduin harmaan kissan ehdotuksesta. Saisin ajatukseni ainakin hetkeksi pois tästä murheenkryynistä.
”Ehdottomasti”, vastasin tomerasti. ”Lähdemmekö heti?”
Kukkavirta nyökkäsi ja kääntyi katsomaan oppilaaseensa. Naaras kutsui Riikkitassun paikalla hännänheilautuksella.
”Ajattelin hiotuttaa Riikkitassun jäniksenmetsästystaitoja nyt, kun niitä on täällä runsain mitoin”, Kukkavirta sanoi. Paikalle saapunut Riikkitassu loi mestariinsa jännittyneen katseen, ikään kuin hän ei olisi ollut täysin varma, olisiko ollut mielissään vai pelokas jäniksen metsästämistä kohtaan. ”Sinä voisit avustaa niin, että jos Riikkitassun kohteena oleva jänis pääsee karkaamaan, sinä olet valmiina nappaamaan sen.”
”Tuohan kuulostaa hyvältä”, sanoin ja loin rohkaisevan hymyn Riikkitassulle, joka näytti entistä epävarmemmalta. Kukkavirta huiskautti häntäänsä lähdön merkiksi, ja lähdimme yhtenä rintamana kohti leirin uloskäyntiä. Lyhyellä matkalla huomasin Pähkinäkuonon luovan kysyvän katseen minuun pentutarhan lähistöltä. Vastasin siihen vain hymyllä, ja nousin kahden muun kissan perästä tuuliselle niitylle.

”Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Pitkäkivelle klaanikokoukseen!”
Ilta oli jälleen laskeutunut nummien ylle. Metsästysreissu Kukkavirran ja Riikkitassun kanssa oli ollut menestyksekäs, sillä olimme palatessamme kasvattaneet tuoresaaliskasan kokoa kahdella kookkaalla jäniksellä. Riikkitassu sai napattua itse toisen niistä, ja toisen minä juoksin kiinni. Koska kuntoni oli pyöreämmän vatsani johdosta huonontunut, olin iloinen siitä, että pystyin yhä juoksemaan entistä vauhtiani.
Istuin entisen mestarini Varpusmyrskyn vieressä, jonka partiossa olin vielä käynyt metsästyksen jälkeen. Hänen toisella puolellaan istui Huomenvälke, kollin läheinen ystävä, joten tunsin oloni aavistuksen vaivautuneeksi kaksikon seurassa. Varpusmyrsky oli kuitenkin vakuuttanut, ettei minusta ollut vaivaa, joten en ollut enää lähtenyt vaihtamaan paikkaani.
Sadetähti aloitti kokouksen, ja kaikki hiljenivät kunnioittavasti. Hän julisti kokouksen aiheeksi uusien sotureiden nimittämisen – Piikkitassusta tuli Piikkiturkki, ja Varpustassusta Varpusviima. Olin iloinen, että entinen pesätoverini pääsi vihdoin sotureiden pesään, olihan hän kuitenkin vanhempi kuin minä. Valitettava lonkan murtuminen nimittäin oli keskeyttänyt Varpustassun koulutuksen joksikin aikaa, joten hän oli joutunut odottamaan tätä kunniaa tavallista pidempään.
Lyhyen kokouksen päätyttyä jätin Varpusmyrskyn ja Huomenvälkkeen kohteliaasti nyökäten, ja astelin Vaahterakasvon luo. Kolli oli varmasti mielissään, että Varpustassusta tuli viimein soturi.
”Jo oli aikakin, että Varpustassusta tuli soturi”, sanoin innoissani, kun olin saanut Vaahterakasvon huomion hännännäpäytyksellä. Sain lausahduksestani kuitenkin korvilleni, ja tajusin kutsuneeni Varpusviimaa vahingossa Varpustassuksi.
”Ja sinulla varmaan kestää oppia kutsumaan häntä Varpusviimana”, Vaahterakasvo sanoi muistuttavalla äänensävyllä.
”Ei tietenkään. Kunhan en vain unohda omaa nimeäni, en unohda hänenkään”, naurahdin, viitaten samaan liitteeseen joka oli minun ja Varpusviiman nimessä. Vaahterakasvo ei kommentoinut asiaa enempää, mutta virnisti huvittuneena.
Varpusviiman luokse päästyämme onnittelimme kumpikin tuoretta soturinaarasta sydämellisesti. Varpusviima kiitti ilkikurisesti virnistäen.
”Voi voi, mitenköhän selviät yövartioinnista? Luulenpa, että yöllä saattaa sataa vettä, ellei jopa lunta”, huolehdin ylidramaattisesti. Vaahterakasvo pyöräytti silmiään muka-turhautuneena, mikä sai minut virnistämään.
Varpusviima ei ehtinyt vastata, sillä Tammiviillon huudahdus keskeytti hänet. Vaahterakasvon veli liittyi seuraamme, ja viivyin kolmen kissan kanssa vielä hetkisen, ennen kuin poistuin sopivassa saumassa ja menin onnittelemaan Piikkiturkkia. Kumpikin oppilas oli ehdottomasti ansainnut soturinimensä.

Seuraavana päivänä, kun Tuuliklaanin leiri oli vilkkaimmillaan, vedin Juuriturkin sivuun muista. Minun piti saada joku tänä iltana mukaani Väijykärjen tapaamiseen, ettei lähtö näyttäisi liian epäilyttävältä, joten päätin luottaa veljeeni.
”Onko sinulla hetki aikaa?” kysyin hiljentäen ääntäni.
”Eiköhän”, minua tummempi kolli vastasi odottavaisella äänellä. Rykäisin muutaman kerran hiljaa, että ääneni kulkisi selkeämmin.
”Sinähän olet minun veljeni”, totesin vakavalla naamalla. ”Oletan, että voin luottaa sinuun salaisuuksien pitämisessä. Voinko?”
”Saat sanani”, Juuriturkki sanoi kylmän varmasti. Katsoin häntä hetken aikaa hiljaa, etsien kollin katseesta jotain, joka olisi voinut varoittaa minua valehtelemisesta. En kuitenkaan löytänyt niitä. Minun oli pakko luottaa.
”Olen tänä iltana menossa-” Pidin pienen tauon varmistaen, ettei mikään kissa ollut kuuntelemassa. Istuimme puoliksi sisällä suuren, leirin perällä olevan tunnelin suuaukolla, paikassa jonne aurinko ei paistanut. Jokitaival ja Kaurisjalka olivat lähimmät kissat, mutta he eivät vaikuttaneet kiinnostuneilta meistä. Juuriturkki odotti. ”-tapaamaan Väijykärkeä Myrskyklaanin rajalle. Tarvitsisin jonkun mukaan, etten vaikuttaisi epäilyttävältä. Tulisitko sinä?”
”Miksi minä?” Juuriturkki kysyi nostaen toista kulmaansa.
”Puhu hiljempaa”, komensin puoliksi kuiskaten. ”Ja siksi, koska olet lähestulkoon ainoa, johon voin luottaa ja joka ei hermostu minulle tapaamisen aiheesta.”
”Ja mitä tämä tapaaminen koskee?” veli kysyi.
”Onko minun pakko kertoa?”
”Jos et kerro, en voi tulla mukaasi. En nimittäin tiedä, joudunko minä siitä itse vaikeuksiin.”
Purin hampaitani yhteen, ja katsoin hetkeksi pois Juuriturkista.
”Jos lupaan ettet joudu ongelmiin? Minkäänlaisiin?” kysyin. Jos olisin halunnut, olisin pystynyt neuvottelemaan Juuriturkin mukaan ilman totuuden kertomista. Ongelmana vain oli se, että hän saisi viimeistään itse tapaamisessa kuulla kireän aiheen. Hänet tuntien uskoin, että jos tapaamisen aihe tulisi selville vasta tapaamisessa, Juuriturkki menisi kertomaan klaanin johtoportaalle minun ja Väijykärjen asiasta ennen kuin minä ehtisin tehdä sen itse.
”En tule siltikään.” Veli piti päänsä.
Huokaisin.
”No hyvä on. Minä kerron. Mutta sinun täytyy uskoa ja ymmärtää, että minä otan teostani täyden vastuun, ja ettei sinun täydy puuttua meidän keskusteluun siellä. Onko selvä?”
”Kyllä, kyllä. Miten paha se teidän-” Kolli hiljensi jälleen ääntään, kun sihahdin kireästi merkiksi tehdä niin. ”-Miten paha se teidän tapaamisen aihe voi muka olla?”
Niinpä.
”Asia on niin, että odotan pentuja Väijykärjelle. Tapaamisen tarkoitus on sopia meidän ja pentujen tulevaisuus.”
Puhuin jo käytännössä supattaen. Juuriturkin silmät laajenivat hetkeksi yllätyksestä, kun lopetin ensimmäisen lauseeni. Hän myös vilkaisi vatsaani, jolloin minun teki mieli läpsäistä veljeäni korville.
”No empä olisi sinusta uskonut, Viimajalka”, Juuriturkki sanoi yllättyneenä. Hännänpääni nyki ärsyyntyneenä, kyllähän minä jo tiesin millainen pettymys olin itselleni ja kaikille muillekin. ”Mitä te meinasitte tehdä?”
”Sen näkee sitten”, totesin, hilliten haluani sihistä. ”Oletko siis tulossa mukaan?”
”Voin minä tulla, jos en ihan oikeasti joudu ongelmiin”, kolli sanoi.
”Jos minä voin luottaa sinuun”, vastasin kylmänviileästi.
”Voit.”
”Asia on sitten sovittu. Sinä et joudu ongelmiin etkä sinä kerro kenellekään tästä. Tavataan kuunnousun aikaan sen suuren vatukkapehkon luona, josta nappasit muutama päivä sen hiiren.”

Kuu kajasti valoaan kavutessaan meidän vasemmalta puolelta vuoriston ylle. Sää oli pilvinen, mutta horisontissa pilviverho rakoili ja kuu pääsi näkyviin. Olimme Juuriturkin kanssa puolimatkassa Myrskyklaanin rajametsälle. Kukaan ei ollut leirissä huomioinut lähtöämme, joten suunnitelma toimi tähän asti hyvin.
Kuljimme täydessä hiljaisuudessa, ja hieman toisistamme erillämme. Veli ei selvästi tiennyt, mitä olisi ajatellut minusta, mutta olin vain kiitollinen hänen antamasta tilasta.
”Milloin se tapahtui?” Juuriturkki kysyi äkkiä, ja yllättävän kylmällä äänellä. Käänsin vakavan katseeni häneen, ja pystyin hämärässä valossa näkemään ärtymyksen kollin silmissä.
”Mikä?” kysyin.
”No tiedäthän sinä”, hän heitti takaisin.
”Ei tuollaista kysytä”, vastasin kireästi. ”Se ei kuulu sinulle.”
”Saanko arvata?” kolli kysyi.
”Kasva aikuiseksi, Juuriturkki. Et sinäkään jakelisi julkisesti aikoja, jolloin sinä ja sun kumppanisi olette tehneet sitä, vai jakelisitko?” kysyin, hännänpää huiskien. ”Ai niin, mutta eihän sulla edes ole kumppania.”
”Se tulee sentään olemaan saman klaanin kissa, ja minun pennut tulee olemaan puhdasverisiä tuuliklaanilaisia, joiden kumpikin vanhempi on läsnä heidän elämässä”, Juuriturkki iski takaisin. Olin niin ärsyyntynyt, että mittani tuli täyteen. Syöksähdin täysin varoittamatta veljeni kimppuun ja iskin tämän kyljelleen maahan. Nenänvarteni oli rypyssä ja kyyneleet valuivat silmistäni.
”Etkö sinä ketunläjä älyä, että minä en nauti asemastani?” kysyin suunnattoman raivon ja itkun sekaisella äänellä samalla, kun painoin Juuriturkkia tassullani tiukasti poskeen. ”Etkö sinä älyä? Minä tiedostan, millainen pettymys olen kaikille, kun koko klaani saa tietää pentujeni olevan puoliverisiä, ja se sattuu. Kaikki se, mitä olen Tuuliklaanille tähän mennessä tehnyt, tulee merkityksettömäksi.” Kehoni nyki voimakkaasti epätasaisten, itkuisten hengitysten johdosta. Murruin nyyhkytykseen, ja kastelin kyyneleilläni veljeni kaulan. Minulla oli niin paha olla. Puristin kollin kasvoja entistä voimakkaammin maata vasten. Keräsin kaiken viime aikoina kertyneen vihan ja pettymyksen, ja purin sen Juuriturkkiin huutamalla tämän korvaan: ”Etkö sinä hiirenaivo tajua?”
Sitten päästin Juuriturkin vapaaksi. Seisoin hetken selin häneen, itkien lohduttomasti pahaa oloani pois. Pyyhin märkää kuonoani muutaman kerran tassuillani, kooten itseäni. Sitten käännyin takaisin Juuriturkin puoleen.
”Ala tulla. Jos nyt käännyt takaisin, sanon huomenna Sadetähdelle, että sinulla oli täällä tapaaminen Pujopilkun kanssa, ja että näin, kuinka viekottelit häntä”, sihisin uhkaavasti ja jatkoin silmät yhä kosteina matkaa. Tarkistin kerran, että veli seurasi, ja pystyin rentoutumaan edes hieman, kun huomasin hänen seuraavan. Sanattomasti, mutta kuitenkin.

Kun olimme ylittäneet vanhan kaksijalkojen polun ja aloimme lähestyä Pöllönpuuta, rupesin etsimään merkkejä Väijykärjestä. Olin varma, että kolli olisi jo paikalla, sillä jos jompikumpi olisi myöhässä, se olisin minä. Juuriturkista ei ollut paljoa apua, sillä kolli pysytteli sen verran kaukana minusta, etten kehdannut ruveta komentelemaan häntä.
Noin ketunmitan päässä Pöllönpuusta aloin kuulla tiukkaa sanojen vaihtoa Myrskyklaanin puolelta rajaa. Viitoin Juuriturkkia seuraamaan, ja astelin topakasti ääniä kohti. Pian tunnistin toisen äänistä Väijykärjeksi, ja huojennuksen aalto kulki ylitseni. Hän oli siis tullut… Ja tuonut mukanaan jonkun muun.
”Väijykärki?” kysyin varovaisesti, ollen valmiina pomppaamaan taaksepäin jos puhujista toinen, minulle tuntemattomampi olisi aggressiivinen.
Kiivas puhe lakkasi. Loin nopean katsauksen veljeeni varmistaen, ettei hän ollut livahtanut minnekään.
”Tulithan sinä”, Väijykärjen hermostuneisuudesta kireä ääni sanoi. Hän ja hänen seuralaisensa, jonka tunnistin nyt Hallakasvoksi, tulivat herukkapensaan takaa näkyviin. Väijykärki asteli noin kissanmitan päähän minusta, kun Hallakasvo jäi seuraamaan kauempaa.
”Onko se nyt varmaa? Että meistä tulee vanhempia?” myrskyklaanilainen kolli aloitti. Annoin pitkän ja kireän huokauksen tehdä itselleni hieman lisäaikaa asian kertomisen suhteen.
”On, valitettavasti”, vastasin. Minun oli vaikea katsoa Väijykärkeä silmiin, mutta yritin parhaani. ”Hiirikuono ennusti että pentuja olisi vähintään kaksi.” Mieleni teki kommentoida, että kyllä minä olen jo hetken tiennyt odottavani pentuja, mutten kokenut sitä aiheelliseksi tähän tapaamiseen. Tällaisen aiheen kanssa.
Väijykärkikin hengitti kireähkösti.
”Mitäs nyt?” hän kysyi. ”Mehän tulimme sopimaan omasta ja pentujen tulevaisuudesta. Aloitetaanko siitä, että me kumpikin pysymme uskollisina omille klaaneillemme?”
”Kyllä. Me emme rakasta toisiamme kumppaneina, emmekä koskaan tule rakastamaan, joten kummallakaan ei ole syytä muuttaa toisen klaaniin”, sanoin vakaasti. Sydän-parkani meinasi pakahtua sanojeni päätteeksi, sillä vaikkei Väijykärki tiennytkään, minä rakastin häntä. Olisin voinut samoin tein hypätä Myrskyklaanin rajan toiselle puolelle. Voisin kietoutua kollin kainaloon ja todistaa rakkauttani häntä kohtaan sanoin, ellei esteinäni olisi olleet minun vankka uskollisuus Tuuliklaania kohtaan, ja Väijykärjen heikommat tunteet minua kohtaan.
”Me emme myöskään halua esittää rakastavaisia kumppaneita, jos jompikumpi päättäisi liittyä toisen vuoksi eri klaaniin. Siksi meidän on kaikkein parasta pysyä omissa klaaneissamme”, Väijykärki lisäsi. Nyökkäsin merkiksi olevani samaa mieltä.
”Oletko samaa mieltä siitä, että pikkuiset pysyvät Tuuliklaanissa?” kysyin. Väijykärki nyökkäsi.
”Niin on parasta. Jos vain suinkin mahdollista, he tarvitsevat hyvän äitihahmon, juuri sellaisen kuin sinä olet. Niin kuin sanoin silloin kun saavuimme tänne. He kyllä näkevät isäänsä klaanikokoontumisissa kun ovat tarpeeksi vanhoja, ja minä nään heidän kasvuaan”, Väijykärki totesi. Olin kuulevinani hänen äänestään tietynlaista, surumielistä kaikua. Ymmärsin sen hyvin. Jälkeläisemme eivät olleet vielä edes syntyneet, ja vaikka he ovat jo paljon surua ja katumusta aiheuttaneet, en oikeastaan pystynyt kuvitella pennuista luopumista.
”Vaikka tämä nyt menikin näin, olen iloinen, että esikoisteni isä olet sinä. Sanon sen ihan puhtaasti sydämestäni”, sanoin, vieden keskustelunaiheen sivuraiteille. Minun täytyi kuitenkin saada sanoa se ääneen, koska eihän se ei ollut valhe.
Väijykärjen silmiin syttyi hetkellinen lämpö ja myötätuntoisuus. Kolli ei kuitenkaan sanonut mitään, ehkä koska huomasin Hallakasvon katseen porautuvan myrskyklaanilaisen niskaan. No, ainakin Väijykärki tiesi mitä minä ajattelin hänestä. Ei hän huono kissa ollut, vaikka olikin yhtä osallisena tähän draamaan kuin minäkin.
”Uskollisina ja oikeaoppisina sotureina meidän tulee kantaa ehdoton vastuu teostamme”, Väijykärki jatkoi sitten. ”Meidän kummankin tulee kertoa totuus teostamme itse.”
”Emme valehtele tai kiertele totuutta, emmekä jätä mitään tärkeää kertomatta, kun joku kysyy asiasta”, lisäsin vakaasti. ”Minä kannan vastuuni niin, että kerron huomenna Sadetähdelle omatassuisesti tiineydestäni ja totuuden pentujen isästä, ja otan seuraukset vastaan. Minä myös pidän huolen, että tulevat pentumme saavat parhaan mahdollisen alun elämäänsä, taustoistaan ja muiden klaanikissojen mielipiteistä huolimatta.”
Olin miettinyt tämän viime yönä mielessäni läpi useita kertoja. Koska en ollut valehteleva tai kiertelevä kissa, en aikonut poiketa omista periaatteistani tässäkään asiassa. Vaikka mieleni teki kovasti jättää mainitsematta jälkeläisten isä.
”Kuulostaa hyvältä”, Väijykärki nyökkäsi. ”Sinulle se tulisi eteen joka tapauksessa. Mutta miten minä toimin niin, että kannan tilanteesta täyden vastuun? Olen miettinyt erilaisia vaihtoehtoja, joista ensim-”
”Väijykärki”, Hallakasvo sanoi, kylmänviileästi ja selvästi varmana sanoistaan. Me kumpikin käänsimme huomiomme harmaaseen naaraaseen. ”Jos sinä et kerro heti tämän tapaamisen jälkeen itse Vinhatähdelle, mitä olet mennyt tekemään, minä teen sen itse ja hyvin mielelläni teenkin. Joten mieti tarkkaan, mitä päätät tehdä.”
Näin hämärässä, kuinka Väijykärjen lihakset kiristyivät paksuuntuvan talviturkin alla. Hänen katseensa kiinnittyi hetkeksi johonkin pisteeseen kaukaisuudessa, kun kolli punnitsi vaihtoehtojaan.
”Minä teen sen itse”, Väijykärki sanoi lopulta. ”Menen pian tämän tapaamisen jälkeen Vinhatähden pakeille, ja puhun suuni puhtaaksi. Kärsin seuraukset kuten pitää, mitä hyvänsä Vinhatähti haluaa niskaani heittää.”
Katsahdin nopeasti Hallakasvoon, jonka vakavan viileä ilme oli saanut tyytyväisen vivahteen. Sitten nyökkäsin Väijykärjen sanoille.
”En tiedä voimmeko sopia enemmästä”, sanoin. ”Loppu makaa sen pohjalla, kuinka armollisia päälliköt ovat.”
”Olen varma että te molemmat saatte arvoisenne rangaistukset”, Hallakasvo puhui jälleen. Naaras oli noussut seisomaan kaikille neljälle jalalleen. ”Olen varma etteivät Sadetähti ja Vinhatähti ota tätä kevyesti. Olette molemmat rikkoneet räikeästi soturilakia.”
”Meidän on paras palata omiin klaaneihimme”, Väijykärki totesi, piittaamatta siskonsa sanoista. ”Tämä jää mitä luultavimmin meidän viimeiseksi tapaamiseksi ystävinä, niin ikävältä kuin se kuulostaakin.”
Nyökkäsin, tuntien kuinka rintaani alkoi puristaa Väijykärjen sanojen langettamasta surusta.
”Sinä kun et silloin neljäsosakuu sitten pystynyt sanomaan, että rakastat minua, niin ei se mitään. Ymmärrän täysin syyn siihen. Mutta… Haluan sinun tietävän, että minä rakastan sinua, oli tilanne mikä tahansa. Toivon, etten jättänyt sinuun ikävää kuvaa minusta”, sanoin ääni tukahtuen loppua kohti, kun kurkkuani alkoi jälleen puristaa itku.
”Et jättänyt”, Väijykärki sanoi lempeämmällä äänellä. ”Kuten sanoin, jos asiat olisivat toisin, minäkin rakastaisin sinua. Mutta valitettavasti onni ei suosinut meitä parisuhteen suhteen. Toivon kuitenkin, että tiedät, että minä arvostan sinua soturina ja pentujeni tulevana emona suuresti, enkä haluaisi sinulle sattuvan mitään pahaa.”
”Saanko koskettaa kuonoja kanssasi?” kysyin kosteilla silmillä.
”Saat”, Väijykärki sanoi, ja kurotimme kumpikin koskettamaan toistemme märkiä neniä.
”Olen niin pettynyt teihin molempiin”, Hallakasvon kylmä ääni keskeytti hetken. ”Väijykärki, ala tulla nyt, tai menen kertomaan tekosistasi itse.”
Väijykärjen koko olemus jännittyi sillä silmänräpäyksellä, ja hän nousi lähteäkseen.
”Hyvää jatkoa”, sanoin hiljaa kollille.
”Samoin”, Väijykärki vastasi nyökäten, ja asteli siskonsa ohi kohti tihenevää metsää. Katselin hetken hänen peräänsä, ennen kuin nousin ja käänsin selkäni Mrskyklaanin reviirille.
”Lähdetään Juuriturkki”, sanoin tiukasti, kireyden tehdessä paluutaan. ”Äläkä hiisku tästä sanaakaan.”

Nimi: Savuturkki

03.12.2018 17:00
Kylmä maisema peitti koko silmänkantavan alan ja jalkojen alla pisteli kylmä tunne. Viimajalka kulki edelläni ja piteli suussaan pienikokoista jänistä. Itse en ollut yhtä onnekas, mutta kaksi päästäistä oli parempi kuin ei yhtään. Oppilaani Riikkutassu käveli jäljessäni suussaan hiiri, jonka tämä oli taitavasti napannut.
”Hienoa työtä, kaikki”, Vaahterakasvon hyväilevä ääni kuului edestä ja jatkoi nopeasti, ”Meidän on parasta lähteä.”
Vilkaisi ylös, minne kolli oli katsonut ennen leiriin palaamisen ehdottamista. Pilviä oli selvästi muodostunut taivaalla.
”Luuletko, että tulee myrsky?” Viimajalka, kysyi heilauttaen korviaan taivasta kohti.
”En tiedä, mutta en usko, että siitä kannattaa jäädä ottamaan selvää”, Vaahterakasvo vastasi, ”Onko kaikki valmiita? Palataan leiriin.”
”Odottakaa! Haistatteko tekin tuon?” Oppilaani kiirehti sanomaan oltuaan hiljaa vierelläni. Nuuhkaisi tarkasmaan, mistä Riikkutassu oli yllättäen säikähtänyt. Ymmärin välittömästi tunnistettuni hajun, miksi Riikkutassu oli huolestunut.
”Kettu”, muotoilin kaikkien nenässä haisevan tuoksun sanoiksi, ja alkoin vilkuilemaan ympärillemme. Haju oli tuore, mutta kulki meistä poispäin. Vilkuiltuni oli selvää, ettei kettu ollut vainoamassa ainakaan meitä. välittömästi, mutta se pitäisi kuitenkin ajaa pois klaanin reviiriltä ennen kuin alkasi tulla ongelmia. Käännyin sitten säikähtäneeseen oppilaaseeni.
"Ei hätää. Haju on tuore, mutta kulki meistä poispäin eikä sitä näy lähettyvillä. Teit mainiosti, kun haistoit ketun hajun", rauhoittelin oppilastani ja kehuin hänen taitoaan tunnistaa kettuhaju.
”Ottakaa saaliit mukaan, ja tarkistetaan tilanne”, Vaahterakasvo ohjeisti. Otimme omat saaliimme kantoon ja seurasimme Vaahterakasvon kannoilla. Haistelin jatkuvasti ilmaa ketunhajun seuraamiseksi, ettei se pääsi yllättämään. Haju voimistui mitä lähemmäksi putousta pääsimme. Putouksen lähettyville päästyämme kettua ei kuitenkaan näkynyt missään, vaikka haju oli todella voimakas.
”Emme voi mennä pidemmälle”, Vaahterakasvo huomauti laskettuaan hiiren suustaan, sillä olimme aivan Jokiklaanin rajan tuntumassa.
”Se ei taidakaan olla enää meidän ongelmamme”, Viimajalka totesi katsoen kauemmas putouksesta, jossa rotkon yli kulki silta. Siltaa pitkin kulki punaruskeaturkkinen kettu häntä viekkaasti heiluen. Rauhoitin Riikkutassua, joka seisoi vierelläni. Hänkin alkoi rentoutua, kun tajusi, ettei kettu ollut enää reviirillämme.
”Ei näköjään”, Vaahterakasvo naukaisi vielä ketun suuntaan. Samassa suuria lumihiutaleita alkoi putoamaan turkeillemme.

Nimi: Vaahterakasvo

28.11.2018 17:34
Laskin harmahtavaturkkisen hiiren kuuraisten, ohuen lumipeitteen peittämien lehtien päälle katsoakseni nummen päälle kasaantuneita tummia pilviä. Ne näyttivät huolestuttavan uhkaavilta, sillä olin nähnyt samanlaisia pilviä järvelläkin. Pian kuulin rapinaa oikealta puoleltani ja tiesin muiden palanneen. Ruskea kissa piteli suussaan pienikokoista jänistä ja hänen takanaan kulkeva hopeanharmaa naaras keikutti hampaissaan kahta päästäistä. Esiin asteli vielä jälkimmäisen soturin ruskeankirjava oppilas, jonka kantoi mukanaan hiirtä.
”Hienoa työtä, kaikki”, mau’uin hyvilläni ja jatkoin nopeasti pilviä vilkaisten, ”Meidän on parasta lähteä.”
”Luuletko, että tulee myrsky?” ruskea naaras, Viimajalka, kysyi heilauttaen korviaan taivasta kohti. En voinut olla peittämättä epävarmuuttani, sillä minusta niin kovasti tuntui, että nuo pilvet eivät olleet vain sadepilviä.
”En tiedä, mutta en usko, että siitä kannattaa jäädä ottamaan selvää”, vastasin, ”Onko kaikki valmiita? Palataan leiriin.”
”Odottakaa! Haistatteko tekin tuon?” Riikkitassu kiirehti sanomaan oltuaan hiljaa Savuturkin vierellä. Nuuhkaisin ilmaa tarkasti kirpeän ilman pistellessä nenääni, mutta sitten ymmärsin mitä hajua oppilas tarkoitti.
”Kettu”, Savuturkki muotoili meidän kaikkien nenässä haisevan tuoksun sanoiksi, ja alkoi vilkuilemaan ympärilleen. Soturi sanoi oppilaalleen jotain, ja säikky loiste Riikkitassun silmistä hälventyi. Haistelin vielä uudemman kerran ilmaa saadakseni vainun suunnasta. Se tuli putoukselta päin.
”Ottakaa saaliit mukaan, ja tarkistetaan tilanne”, ohjeistin ja nappasin oma hiireni ohuen lumikerroksen päältä. Käännyin kannoiltani ympäri ja seurasin hajujälkeä partio heti perässäni kulkien. Haju voimistui mitä lähemmäksi putousta pääsimme. Putouksen lähettyville päästyämme kettua ei kuitenkaan näkynyt missään, vaikka haju oli todella voimakas.
”Emme voi mennä pidemmälle”, huomautin laskettuani hiiren suustani, sillä olimme aivan Jokiklaanin rajan tuntumassa.
”Se ei taidakaan olla enää meidän ongelmamme”, Viimajalka totesi katsoen kauemmas putouksesta, jossa rotkon yli kulki silta. Siltaa pitkin kulki punaruskeaturkkinen kettu häntä viekkaasti heiluen. Väräytin viiksiäni.
”Ei näköjään”, naukaisin katsoen ketun perään ennen kuin se katosi näkyvistä. Samassa suuria lumihiutaleita alkoi putoamaan turkeillemme. Viitoin hännällä merkiksi lähteä leiriin päin ja seurasin heitä perässä.

Iltaan mennessä lumisade oli äitynyt kovaksi lumimyrskyksi (kuten olin arvannutkin): niin kovaksi, että oli haastavaa nähdä eteenpäin. Onneksi olimme jo aikaa sitten ehtineet palata leiriin. Jokitaival oli käskenyt, ettei yksikään partio tai yksilö saanut lähteä leiristä tällä ilmalla. Niinpä kaikki pysyttelivät tiukasti pesissään, tovereistaan lämpöä etsien. Painauduin lähemmäs Varpusviimaa ja kiedoin häntäni hänen kylkeään vasten. Naaras oli täysin mietteissään ja hänen kasvojaan varjosti huolestunut ilme. Kurtistin kulmiani ja tökkäsin hänen valkoista poskeaan kuonollani.
”Mikä on?” kysyin hieman huolestuneella äänellä. Varpusviima tuntui hätkähtävän aatteistaan, ja sitten hän katsoi minua hetken silmiin ennen kuin hän kuiskasi:
”Olen huolissani Sadetähdestä. Hänellä on jo muutaman päivän ajan ollut aika kova yskä.”
”Todellako? Mistä tiedät? En ole nähnyt häntä hetkeen aukiolla”, räpäytin silmiäni kysyvästi.
”Hopeapurolla on nuha ja vein hänelle vettä, jotta hän voisi juoda herättyään. Sadetähti oli pesässä juttelemassa Hiirikuonon kanssa, ja huomasin silloin hänen yskänsä”, Varpusviima kertoi hiljaa ja lisäsi sitten, ”Sitä paitsi, Hiirikuono näytti peittelystä huolimatta huolestuneelta.”
”Ehkä se ei ole mitään vakavaa? Sadetähti voi olla vain vilustunut – kuten Hopeapurokin”, ehdotin lempeästi, ”Älä ole huolissasi. Hiirikuono kyllä parantaa heidät.”
Varpusviima ei vastannut aluksi mitään, katsoi vain minua silmiin, mutta nyökkäsi sitten epävarmasti. Kehotin häntä ottamaan pienet unet ja ryhdyin pesemään hänen turkkiaan hellästi kuunnellen välillä muiden sotureiden keskusteluja tai tuhinaa.

Seuraavana aamuna heräsin vilunväritykseen, kun pakkastuuli puhalsi pesän läpi. Pörhistin turkkiani uneliaana, ja katsoin puoliksi kiinni olevilla silmilläni nukkuvia sotureita. Tammiviillon, Savuturkin, Aamusammaleen, Kukkavirran, Juuriturkin, Piikkiturkin ja Jokitaipaleen petit olivat tyhjät, mutta kaikki muut näyttivät olevan vielä pesässä. Tihkutuuli pesi jo turkkiaan ja Hirvitaival heräili venytellen. Varpusviima nukkui vieressäni sikeästi, ja nousin mahdollisimman varovaisesti, etten herättäisi häntä. Tervehdin Varpusviiman vanhempia hymyillen ennen kuin poistuin pesästä. Aukiolle oli satanut paksu lumikerros, johon oli painautunut vain muutama huono kulkureitti – varmaankin jo heränneiden kissojen toimesta.
Pestyäni turkkini nopeasti, näin, kuinka Jokitaival tuli esiin parantajanpesästä Hiirikuono kannoillaan. Kallistin päätäni kysyvästi ja lähdin astelemaan heitä vaivalloisin askelin lumihangen läpi. Ennen kuin ehdin perille, Hiirikuono palasi takaisin pesään, mutta Jokitaival jäi seisomaan mietteliään näköisenä pakoilleen.
”Jokitaival? Onko kaikki kunnossa?” kysyin päästyäni varapäällikön luo. Siniharmaa kolli näytti jopa yllättyvän kuullessaan ääneni.
”Sadetähti on pahasti kipeä”, kolli sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen, ”Samoin kuin Hopeapuro. Heillä on jonkinlainen nuha, joka tuntuu vievän heiltä kaiken voiman.”
”Miten pahasti kipeitä?” painotin pahaenteisesti. Jokitaival puri hampaitaan yhteen, ja sanoi:
”Hopeapuro ei ole jaksanut syödä muutamaan päivään. Sadetähdellä on sama juttu. Hän on ollut jo useamman päivän kipeänä, muttei ole suostunut lepäämään kunnolla. Nyt hän on kuitenkin niin kipeä, ettei hän jaksa nousta edes seisomaan. ”
Varpusviiman eiliset epäilykset nousivat pintaan katsoessani Jokitaipaleen katsetta. Naaras oli ollut oikeassa. Luimistin korviani tietämättä yhtään mitä tekisin tai sanoisin.

”Hiirikuonohan pystyy parantamaan heidät?”
”Hän tosiaan yrittää parhaansa, mutta vain Tähtiklaani tietää mitä tulee tapahtumaan. Minusta jopa tuntuu, että Sadetähti saattaa menettää yhden hengistään.”

Nimi: Tikru

28.11.2018 16:28
_______________________________________

 

©2019 Metsäketo - suntuubi.com