Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
<  1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Zare

10.07.2018 14:03
Vaahterakasvo// 18kp
Varpustassu// 35kp

Nimi: Varpustassu

27.06.2018 13:15
“Herätys, Varpustassu!”
Mestarini huudahdus sai minut sävähtämään, ja samassa tunsin iskeytyväni kyljelleni maata vasten. Huitaisin hyökännyttä Kuutamotassua valjusti, ja hän nousikin nopeasti pois päältäni.
“Satutinko minä sinua?” pesätoverini kysyi huolestuneesti. Huitaisin korvaani vähättelevästi.
“En minä noin pienestä mene rikki”, vastasin, ja yritin hymyillä. Samassa kuitenkin luimistin taas korviani ja räpäytin silmiäni karkottaakseni niissä kiiluvan surun. Niin. Rikki menemiseen tarvittiin jotain aivan muuta. Jotain sellaista, kuten Vaahterakasvon rakkaudentunnustus, johon olin liian pelokas vastaamaan yhtään mitään.
Rintaani puristi kylmästi, kuin joku olisi uhannut lävistää sydämeni kylmillä kynsillä.
“Ehkä sinun pitäisi levätä?” Kuutamotassu kokeili varovasti.
“Ei tässä mitään”, vakuutin, ja loppujenlopuksi skarppasin aika hyvin, valaen itsevihastani voimaa harjoitteluliikkeiden tehostamiseen. Itse asiassa se oli mennyt jopa huomattavan hyvin, sillä harjoitusten päätyttyä Yrttijalka näytti vaikuttuneelta.
“Minä jo eilen luulin, että joku on vaihtanut oppilaani kotikisuun”, hän naukaisi toverillisesti, ja pukkasin häntä otsallani lapaan.
“Ei sinne päinkään”, minä lupasin. Olisi epäreilua antaa omien suhdesotkujeni vaikuttaa negatiivisesti koulutukseeni, johon kolli käytti niin paljon voimavaroja. Mestarini nyökkäsi hyväksyvästi. “Mene nyt leiriin ja lepää. Lähdet illan metsästyspartioon.”
Heilautin korviani kysyvästi, mutta en sanonut mitään. Nuo olivat liian kauaskantoiset ohjeet ollakseen aivan tavallisia. Sydämeni sykähti jännityksestä, ja sitä seurasi pahan olon välähdys. Arviointi. Se tarkoittaisi, että jos läpäisisin, nukkuisin Vaahterakasvon kanssa samassa pesässä. Partioisin ja metsästäisin hänen kanssaan, velvoitettuna kohtelemaan häntä kuten ketä tahansa klaanitoveriani. Mikä oli täysin kohtuullinen vaatimus, mutta niin vaikea toteuttaa, että sisintä raastoi. Palattuani leiriaukiolle olemukseni ja oloni oli niin jännittynyt, että tiesin lepäämisen olevan kaukana siitä toiminnasta jota kykenisin harjoittamaan. Seisoin hetken aukion laidalla, mutta käännyin takaisin huomaamatta silmäparia, joka tarkkaili jokaista liikettäni ja kuulematta käpäliä, jotka juoksivat perääni.

Pingoin nummen keväisen kostealla, talven kulottamalla ruoholla välittämättä liukasteluista, tasapainotin ne hännän avulla jo ennen kuin ehdin edes tiedostaa sitä. Hallitsin jalkani täydellisesti, mutta sydämeni oli täysin kontrolloimattomissa. Kuinka ironista, että juuri sydämellä soturi mitattaisiinkin. Saatoin olla soturi siinä määrin, että läpäisisin leikiten fyysisen arvioinnin, mutta miten voisin ilmaista mestarilleni, että tahdon jatkaa koulutustani, koska en kyennyt edes tunnistamaan omia tunteitani. Ei minulla ollut aavistustakaan, että se voisi olla yleisesti hankalaa kaikille, minä luulin, että minussa oli jotain vialla. Ja pahasti.
Luisuin pysähdyksiin nummen korkeimmalle kohdalle, ja annoin jalkojeni pettää. Rojahdin vatsalleni nummea vasten, painaen kuononi sen lohdullisen tasaiseen pintaan. Puristin silmäni kiinni. Tuulessa kuivuneet, pakkasessa palaneet korret, joiden seasta uusi vihreä tunkeutui kirjoittamattoman säännön mukaan, kuten aina ennenkin vuodenaika toisensa jälkeen, hipoivat korviani, ja kätkivät minua seuranneet askeleet. Siksi säikähdin kosketusta kyljessäni niin paljon, että kiepahdin kynnet esillä kohtaamaan vihollisen. En kuitenkaan ehtinyt lyödä; Tammiviilto oli minua nopeampi ja heilautti käpälällään ponnettomaksi hiipuneen iskuni sivuun. Etukäpälieni tömähtäessä takaisin maahan, luimistin korviani ja laskin päätäni alas.
“Tiedän, miksi olet täällä”, sanoin kuivasti.
“En vain voi sanoa hänelle sitä, koska pelkään, ettei se ei ole totta”, puolustin, ja huomasin kyynelien palanneen polttavina ja katkerina.
“Minä ymmärrän, en missään nimessä halua että teet mitään vastoin tahtoasi”, kolli naukui pehmeästi, kohottaen käpälällään leukaani ylös, kohtaamaan hänen silmänsä.
“Minä… minä olen kamala”, kuiskasin, antaen itseni juuttua kollin katseeseen ja kadota sinne. Kaikki oli niin väärin.
“Et ole”, soturi sanoi lempeästi, ja kyselemättä veti minut rintakehäänsä vasten. Hengitin ystäväni tuoksua sydän takoen, kyynelet silmistä valuen.
“Sinua minä ainakin rakastan, sen minä tiedän”, minä sanoin hiljaa. Tammiviilto hymähti, vakaana kuin kallio, lohdullinen kuono päälaellani.
“Mutta?” hän vastasi takertuen äänensävyyni. Kun en heti vastannut, hän jatkoi itse.
“Sinua epäilyttää, koska minua kohtaan sinun tunteesi ovat selvät, mutta veljeni on pelkkä kysymysmerkki?”
Jännityin, ja nykäisin pääni taaemmas.
“Kuinka sinä tiedät?”
“Mitä sinä siitä päättelet?” hän kysyi vastaamatta kysymykseeni. Vakaa katse viivytteli metsänvihreissä silmissäni rauhoittavana kuin unikonsiemenet.
“Että välitän teistä molemmista."
“Minä arvelen, että sinulla ja veljelläni taustalla on jotain suurempaa kuin pelkkää välittämistä”.
Katselin Tammiviiltoa.
“...sinua on helppo rakastaa”, minä sanoin hänelle.
“Totta, niin sinuakin - ja sinuun olisi varmasti helppo myös rakastua, mutta helppo ei taida ikinä olla sinun valintasi? Kuten ei minunkaan.”
Nyökkäsin Tammiviillon turkkiin.
“Ei taida.”
“Veljelläni on paljon opittavaa sinusta ja itsestään. Hän on ihan maassa”, kolli sanoi värittömästi.
“Olen pahoillani, mutta en muuttaisi sitä mitä sanoin.”
“Hyvä niin.”

Tuijotin oppilaitten pesän virkaa toimittavan pensaan oksia hiljaisena kuin kohmeinen kyy, alkuajan hiirenkorvan muistojen valvottamana. Sihahdin hiljaa hampaitteni välistä, kun käänsin kylkeä. Takajalkaani vihlaisi vähäsen vieläkin, kun yritin kierähtää jaloilleni, vaikka muuten halusin uskoa kunnossa.
Olin kuitenkin saanut heittää soturikoulutukseni ja nimityshaaveeni syrjään kuiksi, kun olin säikäyttänyt varsan Hevospaikan laitumen reunamilla, ja sotkeutunut sen jalkoihin. Varsa oli hevoseksi pieni, mutta sen potku oli tehnyt tuhoisaa jälkeä lonkalleni, joka ei onneksi ollut murtunut, mutta venähtänyt ja nuljahtanut pahemmanpäiväisesti.
Irvistin taas muistolle. Kuka tunaroi arviointinsa niin? Edes pentu ei menisi hiiren perässä pitkään ruohoon laitumen sisäpuolelle, ainakaan tarkistamatta, nukkuuko jossain lähistöllä säikky varsa.
Yrttijalka oli säikähdyksestä suunniltaan, samoin Unituuli ja Kaurisjalka, jotka olivat partiossa mukana. Tarkoitus oli partion jälkeen vielä suorittaa samanlainen kaniinijuoksu, kuin mitä minä olin ollut aikoinani avustamassa Vaahterakasvolle ja Tammiviillolle. Siitä tuntui olevan ikuisuus.

Minulta oli mennyt taju, ja olin kuulemma vielä kaiken lisäksi kunnon ilmalennon päätteeksi lyönyt kalloni aidantolppaan, saanut ehkä sähköiskunkin. Minut oli kannettu leiriin hervottomana ja rapaisena, ja Tammiviilto kertoi myöhemmin, että Vaahterakasvo oli ennen lähtöään pelastuspartioon valvonut vierelläni hyvän aikaa. Minä itse en ollut nähnyt häntä kertaakaan.
Olin maannut parantajan pesällä ensin päiväkausia saamatta liikuttaa tassuanikaan, mutta sitten Juolavirta oli alkanut kuntouttaa minua. Nyt oli jo parempi, liikkuvuuteni oli palautunut, ja vaadin pääsyä takaisin koulutukseeni. Olin jo reilusti ylitse soturi-ikäinen, mutta tuskaani lievitti se, että kooltani en erottunut muista kovin näkyvästi.

“Varpustassu? Saako häiritä?” Tuttu ääni tavoitti korvani pehmeänä ja kohteliaana.
“Yrttijalka, huomenta”, tervehdin kehräten, ja heilautin häntääni.
“Minulla on sinulle hyviä uutisia”, hän naukui sitten istahtaessaan vierelleni.
Luimistuneet korvani kohosivat.
“Yllättävää”, naukaisin itseironisesti ja annoin häntäni heilahtaa välinpitämättömästi. Katseeni oli kuitenkin odottava. Mitä olivat hyvät uutiset?
“Juolavirta antaa sinun palata koulutukseesi-”
“Oikeasti?! Minä jo luulin-” pompahdin jaloilleni välittämättä vihlaisevasta kivusta, ja puhkesin kehräämään.
“- antaisitko minun puhua loppuun?” kolli naukui huvittuneena, ja vaikenin saman tien.
“Totta kai. Anteeksi”. Kolli oli yhä mestarini, olkoonkin, että minun olisi jo kuulunut olla soturi hänen vertaisenaan.
“Mutta kaiken pitää tapahtua rauhallisesti. Testaamme, miten jalkasi kestää normaalissa soturin elämässä.”
“Selvä juttu”, sanoin, ja kihisin samalla odotuksesta. Olin maannut täysin hyödyttömänä - viihdytin silloin tällöin pentuja, ja osasin jo ulkoa klaaninvanhempien tarinat (ja heidän vaivansa ja kolotuksensa), mutta siinä kaikki. Nyt asiat muuttuisivat.
Yrttijalka hymyili, ja nousi ylös viitaten minua seuraamaan. Astelin hänen perässään ylpeänä, ja näin metsästyspartiosta palaavan Tammiviillon katsovan minua. Ilo syttyi hänen kasvoilleen, ja hän huiskutti riemukkaasti hännällään ohi mennessään. Hymyilin leveästi ensimmäistä kertaa aikoihin - unohdin jopa sydänsurut ja muut hetkeksi.


Notkon laidalla pysähdyin nuuhkimaan ilmaa. Vilkaisin Yrttijalkaa, joka kurtisti ensin kysyville silmilleni kulmiaan, mutta nyökkäsi sitten, ja jos hän lisäsi jotain varovaisuudesta, en sitä enää kuullut. Minä vain juoksin.
Nummi muuttui vihreän sävyiseksi nauhaksi silmäkulmiini, ja tuuli painoi turkkini vasten kehoani. Lihakseni olivat kutakuinkin ennallaan - ja eteneminen oli vaivatonta. Lonkkaan ei sattunut juostessa, mikä yllätti minut suuresti. Juostuani lempipaikalleni, eli nummen korkeimmalle kohdalle, loikkasin korkealle ilmaan, kierähdin ympäri ja laskeuduin etutassut edellä, eikä pehmeä lasku tuntunut takajalassani laisinkaan. En ollut ikinä arvostanut terveitä jalkoja näin paljon.
Yrttijalka saapui hetken kuluttua, ja yritti näyttää paheksuvalta, siinä epäonnistuen.
“Osaat sinä vieläkin juosta”, hän sen sijaan naukaisi ja katseli kaukaisuuteen.
“Usko pois - luulin jo unohtaneeni”, puhahdin.
Tuijotimme hetken yhdessä taivaanrantaan, ennen kuin mestarini avasi jälleen suunsa.
“Mitähän partiolle kuuluu?”
Ajatukseni singahtivat matkaan lähteneisiin kissoihin - erityisesti yhteen heistä. Tuijotin nummea allani ja toivoin, että jokainen heistä saisi vielä tuntea sen omissa käpälissään, ja palaisi kertomaan kokemastaan.
“Mietin samaa päivittäin”, vastasin hiljaa, ja vilkaisin kollia, joka näytti siinä seistessään viisaalta ja määrätietoiselta. Ajattelin, kuinka halusin jonain päivänä olla yhtä hyvä soturi.
“Vaahterakasvo on nuori, mutta vahva, hän palaa kyllä.”
Säpsähdin, ja silmäni kapenivat viiruiksi, kun käänsin katseeni maahan.
“N-niin”, myönnyin vaimeasti, painaen maata toisen etutassuni kynsillä.
“Saatte välinne kuntoon. Hän välittää sinusta kovasti”, vanhempi kissa naukui sitten, ja kääntyi pyyhkäisten hännällään kylkeäni.
“Mennään, kaniinit eivät kävele itsekseen tuoresaaliskasaan.”
Nielaisin pelkoni, ja päätään nostaneet sekaiset tunteeni, ja käännyin seuraamaan hämmentävän paljon tietävää mestariani - luotuani ensin viimeisen katseen taivaanrantaan.
“Hyvä Tähtiklaani, suo heidän palata kotiin.”
Kuiskaukseni hiljeni entisestään, ja tuuli tempaisi sen mukaansa.

“...ja kertokaa hänelle, että rakastan häntä. Tahdon hänet kotiin voidakseni näyttää sen.”





Nimi: Vaahterakasvo

26.06.2018 20:01
”Kateissa on siis edelleen viisi kissaa”, Varjosydän maukui vakaasti. ”Kolme, jos Jonaksen mainitsemat kissat tosiaan olivat Myrskyraita ja Susitassu. Kaksi, jos Taivalturkki on muualla.”
”Kahden kissan vuoksi ei kannata anoa Koilta enää ylimääräistä partiota”, Takiaisroihu sanoi hiljaisella äänellä pettyneesti. ”Etsimme Ilveshallan ja Soraviiksen taistelun jälkeen. Nyt meidän kannattaa keskittyä Taolaisten kouluttamiseen, jos haluamme palata taistelusta voittajina.”
Olimme juuri palanneet etsintäpartiosta, jonka tarkoituksena oli löytää kaksijalkojen pesiin sijoitettuja klaanikissoja. Partiomme oli tuottanut jonkun verran tulosta, sillä onnistuimme löytämään Naomi-erakon, Lumikkotaipaleen ja Riikkitassun. Lisäksi myös Esikkolampi oli löytynyt, mutta Jokiklaanin parantaja oli itse halunnut jäädä elämään pehmeää kotikisun elämää. Tieto siitä oli järkyttänyt vähän jokaista, mutta loppujen lopuksi jääminen oli ollut täysin Esikkolammen päätettävissä, eikä meillä ollut pahemmin aikaa jäädä taivuttelemaan häntä palaamaan.
Yhtäkkiä joku huudahti kissojen joukosta: ”Takiaisroihu! Löysin sinut viimein!”
Joukosta ilmestyi esiin harmaa kolli, jonka näytti osittain huojentuneelta. Huomasin hänen kasvoillaan väsyneen maskin ja ymmärsin hänen juosseen pitkän matkan. Nenääni kantautui makea, Jokiklaanin tuoksu. Takiaisroihu oli kääntynyt katsomaan pujottelevaa kissaa hämmentynyt ilme kasvoillaan.
”Tuhkamyrsky? Mitä sinä täällä teet?” Jokiklaanin varapäällikkö kysyi astellen jokiklaanilaisen soturin luo. ”Onko jokin hätänä?
”Sinun on palattava välittömästi klaaniin”, Tuhkamyrskyksi kutsuttu soturi puuskutti. ”Taivastähti on kuollut. Lopullisesti.”
Kissat päästivät yllättyneitä, surullisia ja kysyviä naukaisuja. Tuijotin Tuhkamyrskyä silmät pyöreinä. En olisi koskaan kuvitellut, että jokiklaanilaissoturi olisi päästänyt tuollaisia sanoja suustaan. Jokiklaanin päällikkö kuollut? Takiaisroihu näytti yhtä järkyttyneeltä kuin kaikki muutkin, mutta nopeasti hän pyyhki ilmeen kasvoiltaan. Tieto oli tullut hänellekin iskuna kasvoja vasten, mutta ihailin kuinka hän pystyi silti pysymään niinkin tyynenä kaikkien edessä. Tuhkamyrsky yritti yhä tasata hengitystään, mutta nielaistuaan kolli nosti katseensa Takiaisroihuun.
Annoimme kohteliaasti jokiklaanilaisten keskustella keskenään klaaniaan koskevista asioista siirtymällä sivuun. Istahdin Lukkisydämen ja Nopsajalan kanssa vierekkäin.
”Tämä tästä vielä puuttuikin”, Lukkisydän kähisi pudistellen päätään.
”Kyllä kaikki selviää vielä”, huomautin optimistisesti. Nopsajalka katsahti minua silmiini ja nyökkäsi pienesti.

Muutaman hetken kuluttua Takiaisroihu ilmoitti lähtevänsä takaisin klaaniinsa, mutta Tuhkamyrsky jäisi varapäällikön sijalle. Näin Takiaisroihu pääsisi ohjeistamaan klaaniaan, mutta mekään emme kärsisi taistelijoiden puutteesta.
”Meidän olisi kai parasta nyt levätä ja jatkaa taisteluharjoituksia heti huomenna. Taistelun koittamiseen on jäljellä enää kaksi päivää”, Varjosydän totesi, kun Takiaisroihu oli kadonnut jo näkyvistä.

Viimeiset päivät olivat hujahtaneet ohi hetkessä ja tänään olisi aika paljastella kynsiä ja hampaita – taistella henkensä edestä.
Oli hyvin varhainen aamu, ja lähes jokainen oli jo hereillä. Olimme alkaneet syödä kerätäksemme viimeiseen asti voimiamme. Onneksi riistaa oli tarpeeksi jokaiselle, sillä muutama partio oli jo eilen käynyt saalistamassa.
Nostin riistakasasta hampaisiini pulskan hiiren ja lähdin pujottelemaan kissojen välistä kohti klaanilaisiani, jotka jakoivat pientä jänistä keskenään. Seuraamme oli tällä kertaa liittynyt myös Riikkitassu, joka muutama päivä sitten löydettiin.
”Huomenta”, tervehdin, kun laskin hiiren suustani. Asetuin Riikkitassun vierelle makaamaan.
”Huomenta”, Lukkisydän toivotti. ”Minusta tuntuu ettei meillä ole paljoa aikaa ennen kuin lauma päättää hyökätä.”
”Minusta tuntuu ihan samalta”, Nopsajalka siristi silmiään epäilevänä. Huomasin Riikkitassun värähtävän pienesti. Vilkaisin Lukkisydäntä, joka oli huomannut ihan saman.
”Riikkitassu, minä luotan sinuun. Sinä tulet pärjäämään hyvin, tiedän sen. Mutta, jos sinusta itsestäsi tuntuu epävarmalta, sinun kannattaisi pysyä sivussa taistelun ajan”, Riikkitassun mestari sanoi vakaasti. Kollioppilas katsoi mestariaan silmiin hetken ajan ja nyökkäsi sitten.
”Olen valmis. Minua vain vähän pelottaa”, Riikkitassu myönsi. Lukkisydän hymyili lempeästi.
”Meitä kaikkia pelottaa, usko pois. Minä kuitenkin pysyn koko ajan vierelläsi”, Lukkisydän kertoi. Päästin kurkustani pienen, tyytyväisen kehräyksen ja jatkoin hiiren syömistä.

Pian olin syönyt vatsani täyteen – kuten moni muukin – ja hautasin nopeasti jätteet maan alle. Ennen kuin ehdin liikahtaakaan, Varjosydän kutsui meidät koolle yhdessä Lordi Koin kanssa.
”On aika tehdä niin kuten suunnittelemme. Siirrymme piiloon suuriin puskiin, jotka sijaitsevat aivan aukion laidalla. Aukio on vain vähän matkan päässä, mutta on pidettävä kiirettä”, Lordi Koi aloitti.
”Toivomme myös mahdollisimman monen kieriskelevän mättäissä, jotta hajumme ei paljasta täysin sijaintiamme”, Varjosydän lisäsi heti perään. ”Onko kysyttävää?”
Kukaan ei näyttänyt esittävän minkäänlaista kysymystä, joten Säröpolte ja Lukkisydän alkoivat ohjeistaa meitä oikeaan suuntaan.
Pienin ryhmin lähdimme kulkemaan aukiolle päin peräkkäin. Kuljin yhdessä Riikkitassun, Nopsajalan, Tavisateen ja Lätäkköloikan kanssa. Kuulin muutamien juttelevan hiljaa, mutta suurin osa oli painunut mietteisiinsä tai vain seurasi hiljaa vierestä. Ilmapiiri oli kuitenkin jännittynyt.
Käveltyämme pienen matkan ilmassa alkoi leijua vieras haju. Korvani nousivat pystyyn ja katsahdin kuin paniikissa oikealle.
”He hyökkäävät! Valmistautukaa!” huudahdin kovaa, ja samassa kissalauma juoksi oikealta meitä kohti. Seuraava mitä kuulin, oli huutavien kissojen kiljuntaa ja kynsien raapimista. Yllätyshyökkäys!

//Tönkkö ._.

Nimi: Zare

23.06.2018 13:18
______________________________________________________

Nimi: Zare

23.06.2018 13:18
Viimatassu// 60kp, 60kp
Kekäletassu// 9kp
Vaahterakasvo// 6kp
Savuturkki// 5kp

Nimi: Viimatassu

17.06.2018 18:41
Seuraavana aamuna lihaksiani jomotti ensimmäistä kertaa koko lyhyessä elämässäni. Syytin siitä huonosti nukuttua yötä, jonka olin viettänyt ensi kertaa taivasalla. Edellispäivän voimakas tuuli ei ollut hellittänyt yötä vasten, ja vaikka olin nukkunut Juuritassun kanssa, lihakseni olivat jännittyneet joka kerta kun kylmä ilmavirta puhalsi leirin läpi. Olin myös valvonut paljon, joten kun lopulta olin herännyt uuteen päivään, tunsin olevani valmis käymään nukkumaan.
Tyyni ja pilvetön aamu oli onneksi lupaillut parempaa säätä tälle päivälle. Aamu oli mennyt rattoisasti pientä mutta sitäkin makoisampaa aamupalaa syödessä, jonka olin auliisti jakanut Sirpaletassun kanssa. Juuritassu oli lähtenyt Kuutamonkatseen mukana aamupartioon, joten hänen kanssaan en ollut voinut nauttia ensimmäisestä aamusta oppilaana.
Olin myös uskaltautunut vaihtamaan kuulumisia Rauduskynnen kanssa. Vastanimitetty soturi oli ollut hyvin kohtelias, mikä oli tehnyt minuun vaikutuksen. Vaan mikä hänen tekonsa ei vaikuttaisi minua.
Aamiaisen jälkeen vietin aikaa Aamusammaleen kanssa. Olin sukimassa korvantaustoja tassuillani täydessä keskittyneisyydessä, kun Varpusmyrskyn ääni pysäytti etukäpäläni soljuvan liikkeen puoliväliin matkalla korvan taakse.
”Lähtisitkö keräämään sammalta, Viimatassu?” mestarini kysyi. Laskin tassuni maahan ja katsoin ruskeamustaan kolliin.
”Totta kai”, vastasin heti ja nousin jaloilleni. ”Lähdemmekö nyt?”
”Kyllä”, Varpusmyrsky nyökkäsi. Katsahdin emooni pahoittelevasti, ja lähdin kollin vierellä leiristä ulos.
”Kai muistat mistä sammalta löytyy?” soturi kysyi kiusoittelevasti ennen kuin lähdimme alas nummilta.
”Puolisillan kupeesta”, vastasin sutjakkaasti. En ollut vielä tarpeeksi rohkea lähteäkseni mukaan kiusoitteluun, joten jätin sen huomioimatta. En myöskään tuntenut Varpusmyrskyä riittävän hyvin tietääkseni, miten kolli suhtautui sellaiseen.
”Haluatko näyttää tietä?” Varpusmyrsky ehdotti. Yllätyin mestarini ehdotuksesta, mutta samalla olin iloinen hänen tarjoamasta luottamuksesta. Vaikka puolisilta ja sen jäänteet näkyi tänne asti, halusin silti osoittaa kykyni.
”Toki”, vastasin. Varpusmyrsky otti pari askelta taaksepäin niin, että minä olin johdossa. Turkki innostuksesta ja onnistumisen halusta kihelmöiden lähdin askeltamaan poispäin leirin sisäänkäynniltä ja alas kohti järveä.
Kuljin tomerasti suoraan kohti kaksijalkojen vanhaa polkua, joka halkoi laaksoa nummien alla. En uskonut, että järven rantaa myötäileminen olisi ollut nopeampaa, sillä se olisi luonut mutkan reitille. Myötäilin useampaan otteeseen heinämaahan painuneita polkuja, mutta aina kun niihin tuli mutka, oikaisin muualta.
Kun olimme enää vain ketunmitan päässä puolisillasta, takanani astellut Varpusmyrsky asteli nyt viereeni.
”Hyvää työtä”, kolli sanoi hymyillen, kun pysähdyimme ennen rantaan menemistä. ”Tuon reitin minäkin olisin valinnut.”
Kurkustani pääsi tyytyväinen kehräys.
”No niin”, Varpusmyrsky jatkoi ja käänsi katseensa puolisillan luona kasvaviin sammalmättäisiin. Olin jotenkin olettanut että sammal kerättäisiin kivistä, mutta tiheä sammal kasvoi maassa. Osassa mättäistä oli reikiä, mikä osoitti, että täällä oli käyty aiemminkin hakemassa sammalta. Sitten mestarini jatkoi: ”Näytän sinulle, miten sammaleenkeruu tapahtuu. Emme tarvitse paljoa mukaan, sillä Lehmusmieli lupasi myös kerätä sammalta Kivitassun kanssa myöhemmin päivällä.”
”Eli suullinen varmaan riittää?” kysyin lähtiessäni seuraamaan Varpusmyrskyä pienelle kosteikolle. Tunsin, kuinka epämiellyttävän kostea maa lätisi tassujeni alla. Pelkkä ajatus märistä tassuista sai niskakarvat nousemaan pystyyn.
”Juu”, kolli vastasi varmalla äänensävyllä. Hän ei näyttänyt olevan moksiskaan vedestä, joka tunkeutui ohuen tassukarvan läpi iholle, mutten uskonut että hänkään piti siitä. Kuten Varpusmyrsky oli eilen sanonut, tässä kohdassa järven ranta oli matala, jonka ansiosta sammal kasvoi hyvin. Hyvä että nämä elinolot kelpasivat kasveille, mutta itse olin valmis kääntymään takaisin siinä kohtaa, kun pehmeä maa upotti ja vettä oli nilkkaan asti. Minua alkoi myös paleltaa. Hammasta purren seisahduin kuitenkin mestarini viereen, sillä oletin että jokainen Tuuliklaanin oppilas kävi läpi saman.
Seisoimme lähimmän sammalmättään kummallakin puolella. Tässä kasvustossa ei ollut reikää, joten sen täytyi olla melko tuore. Turkkia muistuttava vaaleanvihreä, tiivis kasvusto oli pitkää ja kosteaa.
”Entäs kun sammal on märkää?” kysyin osin, koska en uskonut että klaaninvanhimmat nukkuivat märillä peteillä, ja osin, koska en välttämättä olisi halunnut kantaa vettä tihkuvia kasveja suussani.
”Juolavirralla on sammaleelle paikka, jossa se kuivuu alta aikayksikön”, Varpusmyrsky vastasi. ”Ja uskon että pystyt kantamaan tupon märkää sammalta hyvin leiriin asti”, hän lisäsi viikset huvittuneena väristen. Niin kai sitten.
Varpusmyrsky käänsi katseensa minusta sammaleisiin, ja hännänhuiskaisulla hän aloitti opettamisen.
”Kuten näet, tämä maassa kasvava sammal on pitkää. Jos vain osaa oikean tekniikan, yhdellä suullisella voi saada monta kertaa enemmän hyötyä kuin mitä kivistä kerätystä sammaleesta”, kolli naukui. Nyökkäsin ymmärtämisen ja keskittymisen merkiksi. ”Jotta sammalta saisi mahdollisimman paljon varsineen ilman katkomista, sinun on tarkoitus upottaa kuono vinottain sammaliin, mahdollisimman syvälle, haukkaista sopiva määrä kerralla ja nyhtäistä irti. Tällainen sammal lähtee onneksi kohtuullisen helposti irti, joten et tarvitse paljoa voimaa. Annas kun näytän.”
Varpusmyrsky kumartui mättään ylle, työnsi kuononsa poskea myöten kasveihin ja repäisi suullaan sammalia irti tupollisen. Mättääseen jäi reikä, kun siitä puuttuvat vaaleanvihreät kasvit roikkuivat pitkinä kuin hiiren häntä kollin suusta. Hän laski ne maahan, ja lipoi kosteaksi jääneitä poskiaan ylimääräisestä vedestä. Hämmästyin nopeudesta, jolla Varpusmyrsky oli saanut kerättyä sammalta, ja vielä kokonaisina.
”Ymmärsitkö tekniikan?” soturi kysyi.
”Ainakin osittain”, vastasin hilpeästi. Varpusmyrsky nyökkäsi ja otti pari askelta sivulle paikaltaan.
”Kokeilehan sitten. Sinun on varmaan helpompi nyhtäistä sammalta tuosta minun aloittamasta kohdasta”, kolli kehotti. Kiersin mättään toiselle puolelle mestarini viereen, ja kumarruin hänen tekemänsä kolon kohdalle. Vedin viiksikarvat poskiani vasten, työnsin kuononi sammaleisiin, ja yritin silmät kiinni saada riittävästi sammalta suuhuni. Sitten käänsin päätäni pakkoliikkeen omaisesti sivulla, ja tunsin kuinka valitsemani sammaleet antoivat periksi. Nostin pääni ylös mättäästä ja ravistelin itseäni hieman.
”Hyvä”, Varpusmyrsky sanoi antaen minulle kehuvan näpäytyksen selkään hännällään. Avasin silmäni ja laskin muutamat saamani varret maahan hieman etäämmälle kollin kasasta. Hieman pettyneenä huomasin, että jotkin sammaleet olivat vain puolittaisia.
”Mutta kaikki ei ole kokonaisia”, totesin ravistellen päätäni uudelleen.
”Pääasia, että ymmärsit sammaleenkeräämistyylin”, ruskeaturkkinen kolli vastasi. ”Jatketaan harjoittelemista niin opit oikean tekniikan.”
”Mutta toisaalta kyse on vain sammaleesta eikä elämästä ja kuolemasta”, totesin viikset huvittuneena väristen kun huomasin, että otin sammaleen keräämisen liian tosissaan.
”Totta”, Varpusmyrsky naurahti saaden minunkin hymyn levenemään. Kolli oli oiva mestari, sillä hän oli kannustava ja ymmärtävä.
”Ruvetaas keräämään niin päästään täältä kosteikosta joskus poiskin”, sanoin tomerasti ja nyhtäisin seuraavan tupon sammalta irti mättäästä.
”Selvähän se”, Varpusmyrsky hyrisi ja kumartui repimään sammalta mättäästä.

”Tekö olette vielä täällä?” Lehmusmieli kysyi kun olimme kasaamassa kerättyjä sammalia omiin kasoihimme. Kolli oli laskeutunut hetki sitten alas nummilta Kivitassu mukanaan. He olivat tulleet keräämään sammalta, kuten Varpusmyrsky oli aiemmin sanonut.
”Eipä tässä kiirekään ole”, mestarini vastasi klaanitoverilleen tuttavalliseen sävyyn. ”Mutta ollaan tekemässä lähtöä.”
Samalla kun soturit keskustelivat, minä nuolaisin etutassuistani vielä kerran vähäistä kosteutta, ennen kuin ravistelin turkkini kunnolla ja nostin pitkät sammaleet suuhuni. Lähes kuivunut rinnukseni kastui kuitenkin pian uudelleen, kun sammal valutti vettä turkilleni.
”Mennään, Viimatassu”, Varpusmyrsky sanoi sitten, ja nosti omat sammaleensa suuhunsa. Hän lähti astelemaan edeltä kohti ylös kohoavia nummia, joten oletin, että kolli otti jälleen johdon. Heilautin hännälläni heipat kahdelle sammalpaikalle jäävälle kollille, ja ravasin mestarini perään. Rintakarvojeni kostuessa jälleen yhä enemmän, pohdin, miksei Tuuliklaani käyttänyt heinää makuualusena. Sammaleen kerääminen oli nimittäin niin… märkää puuhaa, ettei kovinkaan moni tuuliklaanilainen voinut ainakaan pitää siitä.
Koska kummallakin oli sammalta suussaan, emme puhuneet paljoa. Kun olimme pari kivenmurikkaa, Varpusmyrsky kuitenkin pysäytti minut hännän eleellä ja laski sammalensa maahan. Ensimmäinen ajatukseni oli, että meitä väijytettiin, mutta sitten kuulin hiljaista vikinää kivien juurelta, ja ymmärsin, mitä mestarini tarkoitti. En vain ollut haistanut hiirten hajua, sillä kosteat sammaleet haisivat liian voimakkailta.
”Haluaisitko kokeilla napata tuon hiiren?” Varpusmyrsky kysyi hiljaa. Laskin itsekin sammaleeni maahan ja etsin ruskeaturkkista otusta katseellani. En kuitenkaan nähnyt sitä.
”Entä jos sen kolo on tuolla kivien alla?” esitin vastakysymyksen, puhuen myöskin hiljaa. Varpusmyrsky pudisti päätään.
”Tiedän, ettei ole”, hän vastasi. Olin hetken hiljaa, arvioiden mahdollisuuksiani. Kolmen kiven kasaan oli noin ketunmitta. Jos en näkisi hiirtä, en tietäisi minne tähdätä. Halusin kuitenkin yrittää.
Samassa hiiri ilmestyi reunimmaisen kiven alta pähkinä suussaan. Painauduin vaistomaisesti matalaksi heinien ja ruohon sekaan. Varpusmyrsky teki samoin. Koska pystyin yhä näkemään hiiren hahmon korsien välistä, lähdin mitään sanomatta hiipimään otusta kohti. Muistin, miten emo oli joskus pentuaikana kertonut Tuuliklaanin saalistustavoista – koska täällä ei ollut paljoa suojaa vaanimiselle, saalis piti juosta kiinni.
Kun hiiri lähti vipeltämään minusta poispäin, koska oli ilmeisesti havainnut minut, lähdin juoksemaan saaliin perään yrittäen pitää itseni matalana mahdollisimman pitkään. Kun lopulta huomasin tunnelin, jonne kohteeni yritti paeta, ponkaisin täyteen vauhtiin. Kuroin välimatkaa umpeen nopeasti. Hiiri oli juuri livahtamassa omaan turvapaikkaansa, kun loikkasin tämän selkään ja etutassun heilautuksella viskasin otuksen pois tunnelin suulta. Sitten loikkasin pikkuotuksen perään, painaen tämän maahan ja tappaen hiiren katkaisemalla rangan. Ylpeänä saaliistani olisin halunnut leikitellä löysällä ruumiilla hieman, mutta Varpusmyrskyn kutsu sai minut keräämään tuoresaaliin mukaani ja palaamaan mestarini ja sammalien luokse. Korvat ja häntä tyytyväisyydestä pystyssä laskin velton ruumiin kollin nähtävillä.
”No kappas”, hän maukaisi yllättyneisyyden tihkuessa hänen äänestään. Yllättyneisyyttä seurasi kuitenkin ylpeys. ”Ensimmäinen kokonainen päivä oppilaana ja saat myyrän. Tuon kunniaksi minä voin kantaa sammaleesi.”
Ai se olikin ollut myyrä.
Pörhistin edelleen kosteita rintakarvojani ylpeydestä.
”Saanko minä syödä tämän itse?” kysyin innokkaalla äänellä, kun Varpusmyrsky keräsi kaikki sammaleet yhteen kasaan.
”Minusta sinä voisit antaa sen klaaninvanhimmille”, mestarini vastasi pettymyksekseni. ”He olisivat varmasti kiinnostuneita kuulemaan, miten sait sen.”
”Mutta –”
”Jakaminen on tärkeä osa klaanielämää”, Varpusmyrsky keskeytti ja nosti ison tukon sammalia suuhunsa. Sitten hän lähti astelemaan leiriä kohti. Huokaisin, nostin myyrän leukojeni väliin, ja ravasin mestarini kiinni. Ilmeisesti minun oli tyydyttävä kertojan osaan, vaikka vatsani kurisi jo hieman aamun pienestä ateriasta. Syöjän osa olisi kelvannut.
Päätin kuitenkin kertoa klaaninvanhimmille ja ainakin Juuritassulle tarinan ensimmäisen tuoresaaliini nappaamisesta. Ja kukas liioittelua kieltäisi?

Leiriin päästyämme Varpusmyrsky aikoi viedä sammaleet Juolavirran pesään. Hänen pyynnöstään tulin perästä. Mestarini kyllä piti huolen että opin varmasti kaiken!
”Miksemme käytä heinää makuualusina?” kysyin parantajalta samalla, kun Varpusmyrsky vei sammalkasaa niille tarkoitettuun paikkaan. ”Sammalia kun on niin ikävä kerätä sieltä järven rannalta.”
Juolavirta hymyili sanoilleni. ”Heinä ei ole paras mahdollinen makuualusta niille, ketkä asuvat pesissä. Se ei pysy kasassa ja pistelee ihoa. Ja koko muu klaani parantajia, klaaninvanhimpia ja kuningattaria lukuun ottamatta käyttää halutessaan heinää tai ruohoa makuualustoina, joten sammalpedit ovat vähän niin kuin tervetullutta ylellisyyttä niille, ketkä muuttavat klaaninvanhimpien pesään tai pentutarhaan”, parantaja selitti ystävällisesti vilkaisten välissä Varpusmyrskyä. ”Ja hajonneen puolisillan alue ei ole ainoa paikka, josta sammalta löytyy Tuuliklaanin reviiriltä, mutta se on lähin. On niitä kuivempiakin paikkoja olemassa.”
”Ymmärrän”, totesin nyökätessäni vastaukseksi. ”Kukapa haluaisi nukkua petillä joka pitää hereillä pistelemällä.”
Juolavirta nyökkäsi. Samaan aikaan Varpusmyrsky palasi parantajan pesän suulle, pysähtyen ensin minun viereen.
”Kiitos sammalista”, parantaja kiitti ennen kuin lähdimme. ”Lehmusmieli ja Kivitassu taitavat tuoda lisää?”
”Juu”, Varpusmyrsky vastasi. ”He saapuivat puolisillan luo juuri, kun me olimme lähdössä.”
”Selvä”, Juolavirta sanoi. Varpusmyrsky poistui parantajan pesästä, minä perässään. Olin nostanut maahan laskeneen myyrän takaisin suuhuni, ja kannoin sen nyt parantajan pesästä ulos.
”Käyhän viemässä se myyrä klaaninvanhimmille ennen kuin se menee syömäkelvottomaksi. Saat sen jälkeen täyttää omaa vatsaasi”, Varpusmyrsky totesi. Nyökkäsin kiitollisena, ja lähdin siltä seisomalta Pitkäkiven toiselle puolelle missä klaaninvanhimpien pesä sijaitsi.

Aurinko porotti lähes pilvettömältä taivaalta, saaden ilman lämpenemään huomattavasti eilisestä. Se oli jo ylittänyt huippunsa, ja matkusti nyt taivaankannen toista laitaa kohti.
Olin hyvän aterian jälkeen mennyt auttamaan klaaninvanhimpien petien vaihtamisessa, kun Lehmusmieli ja Kivitassu olivat palanneet. Parantajaoppilas Hiiritassu oli ollut mielissään lisätassuista, jotka apuni tarjosi.
”Viimatassu, tule, mennään rajapartioon”, Varpusmyrsky kutsui kun olimme saaneet pedit tehtyä.
”Ja taas mennään”, virnistin Hiiritassulle ja lähdin mestarini mukana kerääntyvän partion luo. Partio koostui minusta ja Varpusmyrskystä, Yrttijalasta ja hänen oppilaasta Varpustassusta sekä Kaurisjalasta, joka johti partiota.
”Kaikki taitavat olla mukana”, emoni emo Kaurisjalka totesi ja nosti häntänsä pystyyn johtamisen merkiksi. ”Lähdetään sitten.”
Ruskea naaras lähti johtamaan viisihenkistä joukkoa ylös leiristä ja alas nummilta, kohti järven rajaa. Yrttijalka ja Varpustassu kulkivat Kaurisjalan takana, joten minä ja Varpusmyrsky jäimme pitämään perää.
”Kierrämme Myrskyklaanin puoleisen rajan, joten sinun kannattaa ottaa tämä oppimistilanteena”, Varpusmyrsky sanoi kohteliaan kehottavalla äänellä. Nyökkäsin.
Partio laskeutui alas nummilta, lähelle järven rajaviivaa, josta jatkoimme kohti Kuupuroa. Tästä kohtaa näki hyvin kaikkien eri klaanien reviirit – Myrskyklaanin lehtimetsät, Varjoklaanin havupuut, Jokiklaanin joen ja Tuuliklaanin nummet, jotka kohosivat oikealla puolellamme. Haltioiduin hieman kauniista näystä, jota kaunisti edelleen järven pienesti väreilevä pinta, joka heijasti auringon säteitä.
”Viimatassu, tulehan”, Varpusmyrsky huikkasi. Olin jäänyt muutaman askeleen jälkeen partiosta, mutta kun Kaurisjalka pysähtyi merkkaamaan hajujäljen, sain otettua joukon kiinni.

Partio oli puolessavälissä Kuupuroa matkalla Kuulammen vastaiselle rajalle. Olin tähän mennessä yrittänyt muistaa jokaisen kiven, kolon ja kuopan, jotta muistaisin tämän reviirinpuoliskon maamerkit. Yritin oppia mahdollisimman paljon, kuten Varpusmyrsky oli kehottanut. Tai ei hän varmaankaan ollut tarkoittanut näin kirjaimellista muistamista, ja aloin jo olla uuvuksissa kaikesta tänään oppimastani. Päätin loppumatkalla pistää mieleen vain joka toisen kiven, kolon ja kuopan.
Kun merkkasin hajujäljen yhteen ruohotuppoon, kun tuli vuoroni, hajuaistini valpastui äkkiä. Haistoin Pähkinäkuonon väljän hajun tässä kohtaa. Mieleeni muistui, että olin huomannut naaraan lähtevän leiristä niihin aikoihin, kun minä ja Hiiritassu vaihdoimme klaaninvanhimpien makuualusia. En ollut tietenkään kiinnittänyt siihen paljoa huomiota, sillä moni kissa poistui leiristä itsekseen vaikkapa käydäkseen tarpeidentekopaikalla. Pähkinäkuono tosin ei ollut käynyt vain tarpeidentekopaikalla, selkeästi.
Tarkastelin muita partion kissoja. Eivätkö he olleet huomanneet klaanitoverin hajua? Eivät he ainakaan vaikuttaneet siltä, sillä Kaurisjalka oli jo johtamassa partiota eteenpäin. Uteliaana kissana päätin ottaa selvää, minne Pähkinäkuono oli mennyt, koska hän oli todennäköiesti ylittänyt Kuupuron.
Lähdin astelemaan poispäin partiosta, kohti rajapuroa, seuraten Pähkinäkuonon väljää hajujälkeä.
”Minne sinä olet menossa?” Varpusmyrsky kysyi. Katsahdin partioon. Kaurisjalka oli pysäyttänyt Yrttijalan ja Varpustassun, koska minä olin jäänyt jälkeen ja Varpusmyrsky oli jäänyt odottamaan minua.
Hetken mielessäni mietin, pitäisikö minun valehdella mestarilleni. Päätös tuli kuitenkin nopeasti – totuus on paras vaihtoehto.
”Haistoin Pähkinäkuonon hajun ja käyn katsomassa, minne hän meni”, selitin.
”Meinasit siis ylittää Kuupuron itseksesi?” Varpusmyrsky kysyi nostaen toista kulmaansa. ”Ja meinasit mennä Myrskyklaanin rajalle, itseksesi?”
”No tuota –”
”Miksi haluat käydä etsimässä Pähkinäkuonon?” kysyi vuorostaan Yrttijalka.
”Näin hänen poistuvan itsekseen leiristä, kun minä ja Hiiritassu vaihdoimme klaaninvanhimpien sammalia, ja siitähän on jo aikaa”, vastasin yrittäen kuulostaa vakuuttavalta, vaikka puhuinkin totta. ”Miksi hän menisi itsekseen Myrskyklaanin rajan toiselle puolen? Sehän ei ole sallittua.”
”Minun puolesta voitte käydä etsimässä Pähkinäkuonon ja tuoda hänet rajan tälle puolen”, Kaurisjalka totesi. ”Kunhan Varpusmyrsky on koko ajan mukana, ettekä mene syvemmälle Myrskyklaanin reviiriin kuin viisi kissan askelta. Ettekä viivy kauaa.”
Käänsin korvani hetkeksi taaksepäin harmistuneena. Olisin halunnut etsiä Pähkinäkuonon itsekseni, mutta Kaurisjalan käskyä ei minulla ollut valtaa pyörtää.
Varpusmyrsky asteli viereeni ja haistoi ilmaa suullaan kuin varmistaakseen, että Pähkinäkuonon haju oli oikeasti olemassa.
”Ei hukata aikaa”, kolli totesi. ”Sinä kun Pähkinäkuonon hajun havaitsit, voit johdattaa meidät sen luo. Kunhan muistetaan noudattaa askelrajaa.”
Nyökkäsi ja lähdin hajuaisti valppaana kulkemaan kohti Kuupuroa. Pähkinäkuonon hajujälki johti suoraan kahden astinkiven luo, joiden avulla kissankokoinen otus pystyi ylittämään virran. Koska hajujälki katosi virran viskomiin pisaroihin, loikkasin hetken epäröiden ensimmäiselle astinkivelle. Ravistin päätäni kun pisarat kutittivat viiksikarvojani. Vaikka Kuupuron nimessä oli sana puro, tämä virta oli huomattavasti puroa leveämpi. Onneksi astinkivien pinta ei ollut liukas.
Ylitettyäni virran ravistelin turkkiani nopeasti. Varpusmyrsky tuli aivan perässäni, myöskin ravistellen kostunutta turkkiaan.
”En voi uskoa että suostuin tulemaan mukaasi”, kolli mutisi, kun lähdimme kulkemaan aivan virran rantaa pitkin. En vastannut, mutta viikseni värähtivät huvituksesta. Toivoin, ettei jokin Myrskyklaanin partio pölähtäisi juuri nyt paikalle ja ajaisi meitä toiselle puolelle, sillä Pähkinäkuonon hajujälki alkoi voimistumaan nopeasti. Totta puhuessa koin huonoa omaatuntoa astellessani vihollisklaanin rajan sisäpuolella, koska Soturilaki ei sallinut sitä. Kenellä tahansa myrskyklaanilaisella olisi oikeus käydä kimppuumme, jos meidät nähtäisiin.
Samassa Pähkinäkuonon juovainen turkki tuli esiin metsiköstä kissanmitan päästä meitä. Varpusmyrskykin huomasi hänet.
”Kuka tuo toinen on?” kysyin, kun hämmästyksekseni huomasin – ja kuulin – kuinka Pähkinäkuono keskusteli jonkun toisen, punertavan värisen kissan kanssa.
”Väijykärki, Myrskyklaanin kollisoturi”, Varpusmyrsky mutisi ja kohotti ääntään seuraavaan lauseeseen, joka oli tarkoitettu Pähkinäkuonolle. ”Pahoittelen keskeytystä, mutta Pähkinäkuono, olet väärällä puolella rajaa. Sinun tulisi palata takaisin Tuuliklaanin puolelle.”
Kissakaksikko käänsi katseensa meihin.
”Niin olette tekin väärällä puolella rajaa”, Väijykärki naukaisi mittailevasti.
”Mitä minun elämä teitä muutenkaan kiinnostaa?” Pähkinäkuono kysäisi.
”Kiinnostaa siten, että lähdit leiristä itseksesi ja tulit tänne Myrskyklaanin puolelle juttelemaan tuon kollin kanssa”, vastasin ennen kuin Varpusmyrsky ehti. ”Rikot Soturilakia, niin kuin me kaikki tässä tilanteessa. Tule mukaan tai raportoin Sadetähdelle.”
Pähkinäkuonon häntä huiski närkästyksestä. Varpusmyrsky ei sanonut mitään, enkä nähnyt hänen eleitään. Pidin viirukatseeni tuoreessa soturinaaraassa.
”Annatko kaksi päivää vanhan oppilaan sanella minulle mitä pitää tehdä?” Pähkinäkuono kysyi Varpusmyrskyltä.
”No jaa, hän sanoi aika osuvasti sen, miten tässä tilanteessa toimitaan”, Varpusmyrsky vastasi. Sitten hän käänsi katseensa Väijykärkeen, joka kuljetti arvioivaa katsettaan meidän ja Pähkinäkuonon välillä. ”Me poistumme kyllä tuota pikaa, kunhan saamme ystäväsi mukaamme.”
”Tuleminen vai raportointi?” kysyin. Pähkinäkuonon häntä huiski edelleen, kun hän katsoi Väijykärkeen pahoittelevasti ja lähti terävin askelin astelemaan ohitsemme. Loin vielä viimeisen katseen myrskyklaanilaiseen kolliin, ennen kuin lähdin seuraamaan vaaleanruskeaa naarasta rajavirtaa myötäillen. Kuulin kuinka Varpusmyrsky toivotti vielä hyvät päivänjatkot raidalliselle kollille, ennen kuin mestarini ilmestyi viereeni. Tunsin oloni itsevarmaksi äskeisen jälkeen, mutten antanut sen näkyä muuten kuin korvien pystyssä pysymisenä. Tiesin olevani vasta aloitteleva soturioppilas, joten loppumatkan päätin olla mahdollisimman nöyrä.
Kun olimme ylittäneet Kuupuron, Pähkinäkuono lähti astelemaan suorinta tietä takaisin leiriin. Varpusmyrsky antoi hänen mennä, ja palasimme takaisin partion luo. Mestarini kertoi hyvin pelkistetysti tapahtuneesta, ennen kuin jatkoimme matkaa. Päätin tulevaisuudessa kiinnittää enemmän huomiota Pähkinäkuonon lähtemisiin, sillä vaikutti siltä että naaras oli tuttu sen Väijykärjen kanssa. Jouduin kuitenkin jälleen muistuttamaan itselleni, että olin vasta aloittanut oppilas, jolle vähiten kuului keittenkään yksityisasiat.

//Märkiä rättejä taas heittelemään, jos menin metsään :’)//

Nimi: Savuturkki

14.06.2018 16:54
Puhdistin turkkiani aamun jäljiltä. Olin käynyt entisen mestarini kanssa pientä harjoittelua taidoillani. Tämä sanoi, että olin selvästi kehittynyt tultuani soturiksi enkä tarvitsi hänen varmistustaan asiasta. Tiesin asian, mutta tiesinkö sen todellisuudessa. Haenko harhauttavia tekijöitä, ettei ajatukseni pyörisi jonkun ympärillä. Näin ajatuksissani vain Tammiviillon, vaikka klaanilla oli suurempia murheita. Olin aivan siinä pisteessä, että olisin mielelläni tunkenut tunteeni sivuun ja murehtinut muusta, mutta joka kerta huomatessani Tammiviillon leirissä tuntui kuin kaikki muu olisi kadonnut ympäriltäni. Se ei ollut oikein. Tunteistani huolimatta minun pitäisi keskittyä klaanin hyvinvointiin eikä tunteisiini. Joihin toivoin samankaltaista vastausta. Mutta se ei olisi mahdollista, ei Tammiviilto koskaan voisi välittää minusta samoin. Hän oli tietyllä tavalla erilainen kuin Vaahterakasvo. Enkä ollut varma, pitäisikö hän minusta, jos tietäisi mistä Vaahterakasvo oli minua auttanut selviämään. Pudistin päästäni kaikki ajatukset, kun emoni tönäisi kevyesti rintaani vasten. Hän osasi kertoa, että jokin painoi mieltäni, mutten tiennyt, miten kertoa asian hänelle.
"No kerrotko mikä sinua vaivaa?" emoni kysyi kehräten.
"En tiedä, miten lausuin tunteeni sanoin", myönsin emolleni niin lyhyesti kuin pystyin.
"Sinä et löydä sanoja tunteillesi? No olen varma, että tunteet löytävät sanat sinulle", emoni sanoi hymyillen ennen kuin jatkoi matkaansa.

//alemman Savun tarinan voi poistaa. kuvittelin siinä olevan tarpeeksi sanoja/rivejä, mutta ei ollut niin tein tämän//

Nimi: Savuturkki

14.06.2018 16:48
Puhdistin turkkiani aamun jäljiltä. Olin käynyt entisen mestarini kanssa pientä harjoittelua taidoillani. Tämä sanoi, että olin selvästi kehittynyt tultuani soturiksi enkä tarvitsi hänen varmistustaan asiasta. Tiesin asian, mutta tiesinkö sen todellisuudessa. Haenko harhauttavia tekijöitä, ettei ajatukseni pyörisi jonkun ympärillä. Näin ajatuksissani vain Tammiviillon, vaikka klaanilla oli suurempia murheita. Olin aivan siinä pisteessä, että olisin mielelläni tunkenut tunteeni sivuun ja murehtinut muusta, mutta joka kerta huomatessani Tammiviillon leirissä tuntui kuin kaikki muu olisi kadonnut ympäriltäni. Se ei ollut oikein. Tunteistani huolimatta minun pitäisi keskittyä klaanin hyvinvointiin eikä tunteisiini. Joihin toivoin samankaltaista vastausta. Mutta se ei olisi mahdollista, ei Tammiviilto koskaan voisi välittää minusta samoin. Hän oli tietyllä tavalla erilainen kuin Vaahterakasvo. Enkä ollut varma, pitäisikö hän minusta, jos tietäisi mistä Vaahterakasvo oli minua auttanut selviämään. Pudistin päästäni kaikki ajatukset, kun emoni tönäisi kevyesti rintaani vasten. Hän osasi kertoa, että jokin painoi mieltäni, mutten tiennyt, miten kertoa asian hänelle.

Nimi: Vaahterakasvo

13.06.2018 20:14
”Aloitetaan sitten”, Varjosydän – määrätietoisen näköinen musta naaras – sanoi vakaasti vilkaisten Säröpoltetta, Takiaisroihua ja Tuuliklaanin varapäällikön sijaistajaa Lukkisydäntä, jotka jokainen nyökkäsivät hitaasti. Tarkoituksenamme oli opettaa Taolaisia taistelemaan ja puolustautumaan, jotta olisimme valmiita vihollislauman hyökätessä seitsemännen auringonnousun koittaessa. Tähän asti Taolaiset olivat kieltäytyneet käyttämään väkivaltaisia keinoja, mutta tässä tilanteessa heillä ei olisi muuta mahdollisuutta. Katsoessani tätä kulkukissalaumaa näin heidän silmissään eräänlaisen palon – palon, joka kertoi halusta puolustaa omia läheisiään jopa oman henkensä uhalla. Siinä hetkessä sisimpäni täytti kova koti-ikävä. Pieni ajatuskin läheisten suojelemisesta sai mieleni harhailemaan kotiin, nummille. Suojaisaan leiriimme, jossa meitä odottivat kaikki klaanitoverimme. Heidän joukossaan isäni, veljeni… Ja Varpustassu…
Pudistin päätäni pienesti, kun huomasin unohtaneeni kokouksen, ja heräsin Takiaisroihun sanoihin:
”-tämän ongelman ratkaisu riippuu nyt kokonaan siitä miten motivoituneita te olette.”
”Takiaisroihu on oikeassa”, Lukkisydän lisäsi rauhallinen katse silmissään. ”Siispä valitkaa itsellenne pari vieraasta laumasta ja harjoitelkaa niin, että voitte olla ylpeitä itsestänne.”
Aukiolla istuvat ja seisovat kissat päästivät vahvaa myöntyväistä mouruamista ja ryhtyivät samoin tein etsimään itselleen paria. Lähdin harhailemaan muiden joukkoon etsien katseellani taolaista omaan oppiini. Tunnelma joukossamme oli hyvin tulinen, ja motivaatiota tuntui löytyvän molemmilta osapuolilta. Työnsin aikaisemmat ajatukseni kokonaan pois mielestäni ja ryhdyin toden teolla katselemaan ympärilleni. Huomasin minua hieman pienemmän kollin seisomassa hieman eksyneen näköisenä parin ketunmitan päässä minusta. Astelin hänen luokse varmoilla askelilla ja heilautin häntääni tervehdykseksi.
”Harjoitellaanko?” kysyin rohkaisten katseellani, ja kolli tuntui saavan siitä pienen itsevarmuuden aallon, sillä hän kohotti leukaansa vakaana ja nyökkäsi syvään.
”Mikä sinun nimesi on?”
”Lefty.”
”Mukava tavata. Minä olen Vaahterakasvo.”

Nimi: Kekäletassu

10.06.2018 22:19
Tallustelin Kettulammen kanssa Myrskyklaanin ja Tuuliklaanin välistä jokea pitkin. Veden kohina vieressäni peitti Myrskyklaanista tulevat metsän äänet, mutta juuri ja juuri kuulin linnun laulua kahinan lisäksi.
"Lammella ollaan." Kuulin Kettulammen pehmeän äänen, ja käänsin katseeni joesta eteeni. Lampi... kauniisti säihkyvä lampi, josta olin kuullut oli nyt edessäni. Katsoin hämmästyneenä sen kirkasta väriä, säihkyvää pintaa ja taivaan peilikuvaa. En uskonut sen näyttään tällaiselta...
"Kaunis, eikö olekin?" Kettulampi maukui vieressäni. En kääntänyt katsettani lammesta minnekkään, mutta kohta kuitenkin tunsin Kettulammen katseen turkissani.
"Onhan se..." vastasin hetken päästä.
"Mennäänkö lähemmäs?" Kettulampi kysyi.
Käänsin katseeni naaraaseen, ja nyökkäsin. Lähdin ensimmäisenä tallustelemaan lähemmäs, ja Kettulampi käveli sitten perässä.
Kävelin lammen reunalle.. ja rajalle, johon sen vesi ylettyi. Painoin kuononi sen lähelle, ja nuuhkaisin sen pintaa pari kertaa.
Kosketin sitten nenälläni veden pintaa, joka aiheutti veden pienesti aaltoilemaan. Kosketin vettä tassullani, mutta vedin sen heti takaisin.. sillä vesi tuntui kylmältä. Värähdin, ja ravistelin tassuani hetken, ennenkuin käänsin katseeni taas Kettulampeen.
"Jatketaankos?" Hän kysyi, ja katsahti suuntaan, joka johti lammen reunaa pitkin uuteen reviirin osaan.
"Jatketaan vain." vastasin, varmemmalla äänensävyllä. Katsahdin vielä viimmeisen kerran lampeen, silmäni säihkyen lammen tavoin.. mutta päädyin seuraamaan Kettulampea.

"Kun seuraamme lammen reunaa tarpeeksi kauan, päädymme kaksijalkalaan, kaksijalkalassa on myös hevospaikka ja ukkospolku."
Kettulampi selitti. Käänsin katseeni mestariini.
"Kaksijalkala?" Kysäisen nopeasti.
"Kaksijalkala on kaksijalkojen pesäpaikka. Kaksijalat ovat isoja, karvattomia olentoja.. jotka pitävät outoja asioita nahkansa päällä.. he pitävät kotikisuja isojen pesiensä sisällä, he jopa joskus vangitsevat klaanien kissoja. Kaksijalat pystyvät myös käyttää mörköjä, mutta möröt pysyvät vain ukkospolulla." Kettulampi selitti.
"Kaksijalkalaan ei saa mennä, varsinkaan ennenkuin olet soturi." Kettulampi maukui.
"Entä sitten kun olen soturi?" Kysyin uteliaana.
"Jopa soturina sinulla pitää olla lupa tai käsky mennä kaksijalkalaan, sillä kaksijalat ovat hyvin vaarallisia." Kettulampi varoitti, joka sai karvani kihelmöimään.
"Entä kotikisut? Miten he selviävät siellä?" Kysyin hämmentyneenä.
"Kaksijalat rakastavat niitä karvapalloja, he lellivät ja ruokkivat heitä jatkuvasti, eivätkä he usko Tähtiklaaniin." Kettulampi maukui. Tuhahdin, kotikisut kuulostivat säälittäviltä...
Katsahdin vielä lampeen vieressämme, nähdäkseni taivaan kuvajaisen sen pinnalla.
Mitenköhän Pajutassulla menee?

//nomutta tässähän oli ny sitte taas Kekälee ja sen hienoa rajaseikkailuu sen mestarin kans, hööh yritän kirjottaa lisää mahollisimman pian :')

Nimi: Viimatassu

08.06.2018 15:14
//alkaa Viimapentuna//
Olin viettämässä muun perheeni kanssa aikaa pentutarhan ulkopuolella. Olin hiipimässä kohti Juuripentua, joka kieritteli löytämäänsä sammalmötikkää käpälissään, tietämättömänä lähestymisestäni. Pöyhötin turkkiani kun leirin läpi puhaltava viileä tuuli pureutui pentukarvojeni ohi iholle ja sai minut palelemaan. Miksei aurinko voinut paistaa?
Kun olin riittävän lähellä, ponnistin isolla loikalla veljeni selkään. Kolli älähti säikähdyksestä ja yritti väistää, minkä johdosta iskeydyin selälleni maahan. Kieräytin itseni takaisin jaloilleni ja loikkasin kauemmas valmiina, jos Juuripentu päättäisi tehdä vastaiskun. Veljeni kuitenkin vain mulkaisi minua äkäisenä ja kävi istumaan häntä nykien edestakaisin. Juuripennun kanssa ei sitten ikinä voinut painia.
”Älkää jo liatko teidän vastasuittuja turkkeja”, Aamusammal huudahti lempeästi. Hän ja Sammalsielu istuivat vierekkäin pentutarhan edustalla, Pitkäkiven alla. Nuolaisin rintaani pari kertaa kiusaantuneena, sillä huomasin Raudustassun katselevan Sirpaletassun kanssa minua ja Juuripentua. Raudustassu oli viimeinen kissa, kenen edessä halusin nolata itseni. Tassuttelin kiireisesti takaisin vanhempieni luokse. Aamusammal ja Sammalsielu lopettivat verkkaisen keskustelun ja käänsivät katseensa minuun. Emoni kosketti minua nenällä otsaani, kuten oli aina tehnyt minun saapuessa hänen luokseen. ”Ei tuo sinun turkki onneksi pahasti mennyt likaiseksi”, hän totesi. ”Näytät ihan pennulta josta tehdään tänään oppilas.”
Kurkustani nousi kevyt kehräys. Tänään Sadetähden oli tarkoitus nimetä minut ja Juuripentu oppilaiksi, olimmehan jo kuusi kuukautta vanhoja. Pääsisimme vihdoin soturikoulutukseen! Vilkaisin olkani yli veljeäni, joka oli edelleen hieman erillään meistä, kuten aina. Olikohan hänkin mielissään oppilaaksi pääsemisestä?
”En olekaan kuullut, ketä toivot mestariksesi”, Sammalsielu sanoi. En ollut yllättynyt, isäni harvoin jaksoi kuunnella pitkiä keskusteluita joiden lomaan olen saattanut sanoa tämänkin asian.
Käännyin katsomaan Sammalsielua vakavan kysyvä ilme kasvoillani.
”Kuunteletko tällä kertaa oikeasti, jos kerron?” kysyin. Huomasin Aamusammaleen huvittuneen kysymyksestäni, mutta hän antoi sen näkyä vain viiksien värinänä.
”Totta kai”, isäni sanoi ja kiersi häntänsä käpäliensä ympärille merkiksi keskittyneisyydestä.
”Hyvä”, sanoin ja käännyin katsomaan avonaista leiriä. Suurin osa klaanilaisista oli leirissä ja ulkona. He taisivat odottaa klaanikokouksen kutsua, tai ainakin oletin niin. Annoin katseeni kiertää sotureissa yhden toisensa jälkeen, kerraten aiempia pohdiskelujani vanhemmista klaanitovereistani. Unituuli voisi olla hyvä mestari, koska hän on järkevä ja napakka. Kuutamonkatsekin kävisi, mutta Tuuliklaanissa oli parempiakin vaihtoehtoja. Pidin Varpusmyrskyn elämänasenteesta joten hän olisi ehdottoman hyvä mestari. Häivesiipi oli hieman lapsellinen, ja vaikka pidin hänestäkin, ei tummanharmaa naaras olisi minulle paras vaihtoehto. Kuupuro oli tätini, joten häntä toivoin myös mestariksi. Kukkavirta ja Liljamieli olivat melko nuoria ja sitä myöten kokemattomampia. Hirvitaival oli kokenut ja myöskin järkevä soturi, joten hänkin olisi oikein hyvä vaihtoehto mestariksi. Ja olihan täällä vielä…
”No, miten on?” isäni lempeän odottava kysymys keskeytti ajatusteni juoksun.
”Niin, joo”, sanoin räpäyttäen silmiäni. ”Tuota… Hirvitaival, Unituuli tai Kuupuro ovat ehkä päätoiveeni.”
Sammalsielu nyökkäsi tyytyväinen ilme kasvoillaan. ”Toivotaan että Sadetähti näkee jonkun heistä sinulle parhaimpana vaihtoehtona.”
Silloin Juuripentu asteli luoksemme.
”Ihan tiedoksi, Hirvitaipaleesta tulee minun mestarini”, veljeni ilmoitti luoden minuun katseen jossa tuikki leikkimielinen haaste.
”Se on sitten Sadetähden päätös ja minä kunnioitan hänen päätöstä”, tuhahdin kollipennulle. Juuripentu ei vastannut mitään, mutta hänen hännänpäänsä nytkähti pari kertaa kun hän kävi istumaan. Seurailin hetkisen klaanin toimintaa, kunnes tajusin sanoa pitkään miettimäni asian ääneen. ”Minua vähän epäilyttää nukkua taivasalla jatkossa.”
Tunsin Aamusammaleen koskettavan selkääni hännällään ja katsahdin emooni.
”Olen varma että tulet pitämään siitä. Pesättömänä nukkumisestahan meidät tunnetaan muissa klaaneissa”, naaras sanoi.
”Niin, no onneksi on tunnelit joihin voi mennä huonolla kelillä”, totesin puoliksi itselleni ja puoliksi emolleni vastaukseksi. Samassa minulle tuli vahva halu mennä tutkimaan maanalaista tunneliverkostoa lisää. Olin Sammalsielun johdolla käynyt kiertämässä päätunnelit läpi Juuripennun kanssa kun olimme kolme kuukautta vanhoja, ja sen jälkeen olin käynyt tunneleissa vain pari kertaa muiden sotureiden kanssa. En tuntenut niiden verkostoa vielä juuri ollenkaan, joten joka kerralla sieltä löytyi uusia, tuntemattomia tunneleita. Toivottavasti tuleva mestarini opettaisi minulle miten niissä suunnistettiin.
”Niinpä. Mutta voin sanoa että tähtien alla on kaikkein mukavinta nukkua”, Sammalsielu vastasi toteamukseeni. Hymähdin. Ehkä olisin jossain vaiheessa vanhempieni kanssa samaa mieltä, mutta tällä hetkellä katotta nukkumisen ajatus ei miellyttänyt.
”Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Pitkäkivelle klaanikokoukseen!”
Terästäydyin. Sadetähti oli näköjään päässyt kapuamaan Pitkäkivelle minun huomaamatta vaikka istuimme ihan kiven juurella. Samalla kun joukkomme siirtyi eteenpäin niin, että näimme päällikön valkoruskean turkin, minuun iski äkillinen jännitys. En uskaltanutkaan istua itsekseni, kuten olin aiemmin tänään suunnitellut, vaan painauduin kiinni emoni kylkeen. Olimme ensimmäisten joukossa istumassa puolikaaressa Pitkäkiven alla, joten jouduimme odottamaan muiden klaanikissojen saapumista.
Etsin Juuripennun silmiini. Hän oli näköjään päättänyt olla itsenäinen, sillä veljeni oli mennyt istumaan muutaman hännänmitan päähän meistä. Pian en enää nähnyt häntä, sillä väliimme tuli kissoja.
Tunsin turkissani kissojen uteliaat katseet. Saattoi toki olla, että kuvittelin, mutta minä ja Juuripentu olimme klaanin ensimmäiset pennut vähään aikaan. Kissoilla olisi siis syy uteliaisiin katseisiin. Yritin kuitenkin sysätä mietteeni ja jännitykseni mieleni perimmäisimpään nurkkaan, suoristin ryhtiäni ja nostin korvani pystyyn. Nyt pitäisi antaa klaanille hyvä kuva itsestäni.
Kun kaikki kissat olivat paikalla ja hiljentyneet, Sadetähti aloitti kokouksen.
”Olemme kokoontuneet tänään vastaanottamaan kaksi uutta oppilasta Tuuliklaaniin”, päällikkö puhui. Hänen äänensä oli selvä ja kantoi voimakkaana leirin läpi puhaltavasta tuulesta huolimatta. ”Viimapentu ja Juuripentu, astuisitteko esiin?”
Nousin kuin ammuttuna jaloilleni ja astelin puolikaaren eturivistä sen sisään. Juuripentu tuli oikealta puoleltani samaa tahtia. Samassa jännitys pääsi pois mieleni peränurkasta ja valtasi jälleen kehoni. Tassujani kihelmöi, kun istuin veljeni viereen puolikaaren sisälle. Aika tuntui hidastuvan hurjasti odottaessani Sadetähden jatkosanoja.
”Nimitän ensin Viimapennun. Viimapentu, olet saavuttanut kuuden kuun iän ja olet valmis soturioppilaan koulutukseen. Tästä päivästä aina siihen päivään asti, jona olet ansainnut soturinimesi, kutsuttakoon sinua Viimatassuksi. Mestarinasi tulee olemaan Varpusmyrsky. Toivon, että hän siirtää kaiken tietämänsä sinulle.”
Yllättyneisyyden ja eräänlainen huojennuksen aalto kulki ylitseni, kun kuulin mestarini nimen. Vaikken ollutkaan nimennyt Varpusmyrskyä suosikkieni listalla, en ollut todellakaan pettynyt.
Kollin tummakuvioinen hahmo ilmestyi sivusilmääni, kun tämä asteli viereeni vasemmalta puoleltani. Käännyin katsomaan uutta mestaria kunnioittavasti, ja kun kosketimme neniä, jännitykseni haihtui kuin kuiskaus ilmaan.
Siirryimme sivuun jättäen Juuripennun itsekseen puolikaareen. Yritin saada veljeeni nopean katseyhteyden, mutta kollipentu katsoi tiukasti ylöspäin. Mielessäni kävi ajatus siitä, että minusta ja veljestäni tulisi etäisiä oppilasnimityksen jälkeen. Toivoin ettei niin kävisi.
”Juuripentu, olet täyttänyt kuusi kuuta ja olet valmis soturikoulutukseen. Tästä päivästä aina siihen päivään asti, kun ansaitset sotunimesi, kutsuttakoon sinua Juuritassuksi. Mestariksesi tulee Kuutamonkatse. Toivon, että hän siirtää sinulle kaiken tietämänsä”, Sadetähti julisti. Katselin kuinka Kuutamonkatse asteli ylpeän näköisenä uuden oppilaansa viereen. Kaksikko kosketti neniä ja siirtyivät sitten pois puolikaaresta. Juuritassu ei ollut saanut Hirvitaivalta mestarikseen, kuten oli uhonnut, mutta uskoin että veljeni ja harmaaraidallinen kolli tulisivat hyvin toimeen.
”Viimatassu! Juuritassu! Viimatassu! Juuritassu!”
Klaanin tervehdykset tuntuivat voimaannuttavilta. Katsahdin eturivissä, puolikaaren toisella puolella istuviin vanhempiini, jotka hurrasivat voimakkailla, ylpeyttä pursuavilla äänillä.
Tajusin tulleeni osaksi klaania. Nyt olisin omalta osaltani vastuussa sen hyvinvoinnista, ja omasta soturikoulutuksestani, jonka tulisi palkita tulevaisuudessa. Olin valmis ottamaan sen vastuun vastaan.
Luulin että kokous olisi ohi, mutta Sadetähti ei ollutkaan lopettanut vielä. Päällikkö hiljensi jo supisemaan aloittaneen kissajoukon rykäyksellä, ja sai huomion itseensä sekunneissa.
”Minulla on ilo nimittää myös kaksi uutta soturia tänään. Pähkinätassu ja Raudustassu, astuisitteko esiin?” Sadetähti maukui. Viikseni värähtivät yllätyksestä. Raudustassusta tulisi soturi? Katselin iloisena, kuinka sisarukset astelivat puolikaareen kissojen antaessa tietä. Olin salaa hienoisesti ihastunut tuohon lumenvalkoiseen kollinpahaseen, joten tunsin pienen kateuden pistävän rinnassani, kun katselin hänen soturinimitystään. Minusta ei tulisi vielä hetkeen soturi. Tajusin pettymyksekseni myös, ettei minulla ollut vielä vähään aikaan asua edes samassa pesässä Raudustassun kanssa.
”Pähkinätassu, saat soturinimesi ensin”, päällikkö sanoi ja paransi ryhtiään Pitkäkiven päällä. ”Minä, Sadetähti, Tuuliklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Pähkinätassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja suojella klaaniasi vaikka henkesi uhalla?”
Sadetähti oli kääntänyt katseensa naarasoppilaaseen ja odotti häneltä nyt vastausta.
”Lupaan”, Pähkinätassu vastasi napakasti.
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Pähkinätassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Pähkinäkuonona. Tähtiklaani kunnioittaa tarmokkuuttasi, ja hyväksymme sinut täydeksi Tuuliklaanin soturiksi”, päällikkö julisti. Sitten Sadetähti jatkoi Raudustassun soturinimityksellä. ”Minä, Sadetähti, Tuuliklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Raudustassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja suojella klaaniasi vaikka henkesi uhalla?”
”Lupaan”, kolli vastasi.
”Siinä tapauksessa, Tähtiklanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Raudustassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Rauduskyntenä. Tähtiklaani kunnioittaa peräänantamattomuuttasi, ja hyväksymme sinut Tuuliklaanin täydeksi soturiksi.”
”Pähkinäkuono! Rauduskynsi! Pähkinäkuono! Rauduskynsi!”
Sisarukset ottivat klaanin tervehdykset ylpeästi vastaan. Pähkinäkuono pöyhisti rintaansa ja Rauduskynsi paransi ryhtiään. Mikäköhän minun soturinimekseni tulisi sitten joskus?
”Pähkinäkuono ja Rauduskynsi, perinteen mukaisesti te valvotte seuraavan yön valvoen ja vartioiden klaania”, Sadetähti muistutti ylpeyden tihkuessa hänen äänestään kuten joka kerta uuden soturin saadessa nimensä. ”Kokous on tältä kertaa päättynyt.”

Olin jo ihan unohtanut että kokouksessa on onnitteluosuus. Yritin kokouksen jälkeen jutella uuden mestarini kanssa, mutta vanhempani halusivat onnitella minua ja niiden perässä monta muuta kissaa. Olin iloinen siitä miten monet kissat kävivät onnittelemassa minua, esimerkiksi Varpustassu, Vaahterakasvo, Kivitassu, Piikkitassu ja Kuupuro, mutta kaikille vastaaminen oli hieman tuskallista. Onnitteluja tuli välillä nimittäin monelta suunnalta yhtä aikaa. Lisäksi olisin halunnut käydä onnittelemassa Rauduskynttä ja Pähkinäkuonoa, mutta onnittelut päättyivät liian aikaisin.
”Mitä olisit mieltä, lähtisimmekö kiertämään rajoja?” Varpusmyrsky kysyi näpäyttäen minua hännällä lapaan.
”Nyt hetikö?” kysyin hieman harmistuneena. Olisin halunnut käydä onnittelemassa veljeäni ensin. ”Tai siis, mennään vaan.”
Kollisoturi katsahti Aamusammaleen kanssa juttelevaan Juuritassuun, kuin olisi lukenut ajatukseni.
”Etkö aio käydä onnittelemassa veljeäsi ensin?” hän kysyi virnistäen.
”Aion”, vastasin hieman häkeltyneenä. Minulta ei tarvinnut kysyä kahdesti, lähdin siltä seisomalta tummemman ruskeaa kollioppilasta kohti. Tunsin oloni hieman hölmöksi siitä, etten ollut edes kysynyt lupaa onnitella veljeäni, vaan olin heti olettanut että lähtisimme heti. Minulla oli vielä paljon oppimista.
”Hei Juuritassu”, tervehdin veljeäni ystävällisesti, keskeyttäen hänen ja emoni keskustelun. Juuritassu käänsi katseensa minuun kysyvä ilme silmissään. ”Halusin vain tulla onnittelemaan. Ollaan kumpikin nyt soturioppilaita!”
”Niin”, Juuritassu naukaisi nyökäten. ”Onnea sinullekin. Oletko lähdössä jonnekin?”
”Varpusmyrsky haluaa esitellä minulle reviirin vielä tänään”, vastasin väräyttäen korviani. Veli nyökkäsi ymmärtäneenä, joten nyökkäsin Aamusammaleelle heipat ja lähdin takaisin mestarini luokse. Mestarini oli istumassa ja odottamassa minua tyytyväinen katse silmissään.
”Se oli nopeaa”, hän hymähti ja nousi. Naurahdin hieman, kun en osannut kommentoida vastaukseksi mitään.
Varpusmyrsky ohjasi minut leirin reunalle ja siitä ylös tuulisille nummille. Aurinko ei ollut vieläkään tullut esiin pilviverhon takaa, mutta arvioin että se oli jo ylittänyt huippunsa. Tässä kohtaa käyvä tuuli oli myös huomattavasti voimakkaampi, ja jouduin ottamaan paremman asennon, etten olisi lentänyt puuskan mukana kauemmas. Tuuli oli tänään epätavallisen voimakas.
”Oletko käynyt aiemmin muualla reviirissä?” mestarini tiedusteli ystävällisesti.
”En tarpeidentekopaikkaa kauempana”, vastasin.
”Hienoa. Sitten minä otan kunnian olla ensimmäinen, joka sitä sinulle esittelee”, kolli naukui hilpeästi. ”Käydään tänään kiertämässä Hevospaikan puoleinen reviiri. Tuuliklaanin alue on niin suuri, että meidän on paras tehdä rajojen kierto kahtena päivänä.” Sitten mustakuvioinen soturi käänsi katseensa minuun. ”Tiesitkö että Tuuliklaanilla on kaikista neljästä klaanista suurin reviiri?”
Olin kuunnellut mestariani tähän mennessä vain puolella korvalla, sillä minua oli alkanut paleltaa paikoillaan seisominen, mutta nyt terästin kuuloani.
”Onko vai?” kysyin epäuskoisena. Varpusmyrskyn viikset värisivät huvittuneena. ”Eikö rajojen merkkaaminen päivittäin ole hirveä homma?”
”Oletko joskus pistänyt merkille, että joinain päivinä leiristä voi lähteä neljä rajapartiota päivässä?” kolli kysyi. ”Sadetähti pitää huolta, että jokainen ketunmitta tulee merkatuksi, se on varmaa.”
Nyökkäsin. Kuulosti siltä että oppilasaikana saisin partioida paljon.
”Nyt me ollaan seisottu tässä riittävän kauan, lähdetään”, Varpusmyrsky maukaisi helpotuksekseni. Lähdimme hänen johdolla alas nummilta, kohti järveä, mitä ihmettelin hetken. Mestarini seuraava toteamus antoi menosuunnalle kuitenkin selityksen. ”Kierretään järven rantaa pitkin Kaksijalkalaan ja palataan nummia pitkin takaisin ylös.”
Nyökkäsin ymmärryksen merkiksi.

Laskeuduimme melkein suoraan alas nummilta järven tuntumaan. Rikkoutunut puolisilta ja sille johtava Kaksijalkojen polku ei ollut kaukana edessämme. Mestarini lähti kävelemään polkua kohti vain pari askelta edelläni, rannan muotoja myötäillen. Kuljin eteenpäin aistit valppaina, sävähtäen pienesti jokaista ääntä, joka ei tullut meidän kävelemisestä. Tämä oli minulle uutta aluetta, joten olin turhankin varuillani, vaikken peloissani ollutkaan.
”Tuon hajonneen puolisillan luona on erinomainen sammaleenkeräyspaikka”, Varpusmyrsky sanoi yllättäen, kun lähestyimme puolisillan puisia jäännöksiä. Ne törröttivät vedestä yksittäisinä paaluina, joita sieltä täältä yhdisti vain poikkipuu tai pari. Kolli katsahti minua olkansa yli. Rupesin miettimään, oliko mestarini ollut alun perinkin tarkoitus kertoa tämä minulle, vai yrittikö hän vain helpottaa jännitystäni. Varpusmyrsky jatkoi samalla, kun kuljimme eteenpäin. ”Siinä nimittäin maa on rannan kohdasta matalaa ja vetistä, juuri sammaleelle otollinen kasvupaikka. Toinen hyvä paikka on tuon kosteikon alue lähellä Hevospaikkaa.”
”Menemmekö katsomaan?” kysyin kiinnostus äänestäni tihkuen. Tällaiset pienetkin asiat oli tärkeä hallita. Olin iloinen että mestarini joka tapauksessa kertoi paikasta, oli syy mikä hyvänsä.
Varpusmyrsky kuitenkin puisteli päätään.
”Emme tänään, sillä emme ole sammaleenhaussa”, hän vastasi pysäyttäen meidän ketunmitan päähän Kaksijalkojen polusta. Emme siis edes tainneet ylittää polkuakaan, sillä kohdasta jossa seisoimme, näki hyvin sen kapean kaistaleen reviiriä, joka päättyi kosteikkoon. Varpusmyrsky varmisti ajatukseni. ”Jatketaan tästä polkua pitkin Ukkospolkua kohti. Tästä näkee hyvin tuon loppukaistaleen. Sitä siis rajaavat Hevospaikan aita vasemmalta, kosteikko päädystä ja järvi oikealta. Tuolla tulee myös Jokiklaanin reviirin raja vastaan.”
Nyökkäsin.
”Onko tämä polku muuten Kaksijalkojen käytössä?” kysyin.
”Ei, ainakaan aktiivisessa. Eihän niillä ole enää syytä käyttää tätä, kun puolisiltakin on ollut rikki monta vuodenaikaa”, Varpusmyrsky vastasi. Nyökkäsin jälleen. Se oli totta, mitä kolli sanoi.
Jatkoimme matkaa polun reunaa pitkin, Varpusmyrskyn ollessa edelleen johdossa. Samalla, kun silmäilin Kaksijalkojen pesiä ja pistin merkille erinäisiä yksityiskohtia, ruskeanmusta soturi puhui jälleen rikkoen hiljaisuuden.
”Kai näet tuon tästä suunnasta viimeisimmän Kaksijalkojen pesän?” kolli kysyi luoden minuun kysyvän katseen.
”Joo”, vastasin ja siirsin katseeni siihen.
”Sen takana tämä polku ja Ukkospolku yhdistyvät. Se ja Ukkospolku merkkaavat Tuuliklaanin rajaa tuolla päässä”, Varpusmyrsky sanoi.
”Eli siis… Tuon pesän jälkeen tätä polkua ei saa ylittää tai on ylittänyt reviirin rajan”, varmistin. En nähnyt reunimmaisen pesän taakse tästä kohtaa, joten olin hieman epävarma siitä, mitä Varpusmyrsky tarkoitti.
”Juuri niin”, soturi naukaisi ja näpäytti minua hännällään lapaani tyytyväisenä. Kurkustani nousi pirteä kehräys. ”Muistathan myös, ettei Kaksijalkojen reviiriä rajaavia aitoja tule ylittää.”
”Totta vie muistan”, maukaisin napakasti. Mieleeni tulivat Jokitaival, Häivesiipi ja Riikkitassu. He olivat joutuneet Kaksijalkojen kynsiin noin kuu sitten. Heidän katoamisensa sai edelleen puistatuksen kulkemaan lävitseni. Olin päättänyt pysyä kaukana Kaksijaloista, ja päätin pysyä vastedeskin.
”Hyvä”, Varpusmyrsky nyökkäsi. Samassa huomasin mustavalkoisen kissan kävelevän polkua pitkin meitä vastaan. Kissan kaulassa oli oranssi panta, mistä päättelin että hän oli kotikisu. Valpastuneesta katseestani tihkui inho, ja nenänvarteni rypistyi aavistuksen. Varpusmyrsky huomasi nopeasti muuttuneen ilmeeni ja kääntyi katseeni suuntaan, huiskaisten häntäänsä kissan nähdessään. Mestarini pysähtyi, minun tehdessä samoin.
”Ajetaan se pois reviiriltämme”, sihisin nostaen niskakarvojani pystyyn. Kotikisu oli vielä muutaman ketunmitan päässä, mutta lähestyi koko ajan. Valmistauduin hyökkäämään hänen eteensä heinikosta, mutta Vaahteramyrsky antoi hännällään merkin pysyä paikoillaan.
”Väkivalta ei ole ratkaisu”, kolli sanoi jämäkästi. ”Tuo kotikisu on Tuuliklaanille entuudestaan tuttu. Yritetään hoitaa hänet pois puhumalla.”
Vastaustani odottamatta Varpusmyrsky asteli heinikosta hiekkapohjaiselle polulle tukkien kotikisun tien. Seurasin vaitonaisena perästä, niskakarvat edelleen pystyssä.
”Päivää, Rousku”, Varpusmyrsky aloitti kylmänkohteliaasti. Mustavalkea kotikisu pysähtyi eteemme rauhallisin ilmein. Mittalin tätä katseellani; kissa oli Varpusmyrskyä kookkaampi ruumiinrakenteeltaan, mutta hävisi korkeudessa lyhyvillä jaloillaan. Hänen keskipitkä turkkinsa kiilsi, vaikka aurinko ei edes paistanut. Hän ei näyttänyt minkäänlaista vihamielisyyttä, joten en pystynyt päättelemään, osasiko kotikisu taistella ja millainen vastus hän olisi. Vaikka tuskin minä Rouskua olisin voittanut missään tapauksessa.
”Hyvää päivää”, kotikisu tervehti.
”Vieläkö sinua pitää muistuttaa Tuuliklaanin reviirillä olemisesta?” Varpusmyrsky kysyi mennen suoraan asiaan.
”Minä kuljen missä haluan, ja nyt ajattelin kulkea täällä”, Rousku tuhahti vailla minkäänlaista aikomusta liikkua. Tuhahdin kotikisun huonolle vasta-argumentille.
”Sinulla on runsaasti tilaa Ukkospolun toisella puolella, jos et ahneudeltasi sattunut muistamaan. Tällä puolen Ukkospolkua alue ja riista on Tuuliklaanin”, Varpusmyrsky naukui. Hän pysyi minun näkökulmasta ihmeellisen rauhallisena ja asiallisena, vaikka tuo Rousku-niminen kotikisu yritti selvästi hyppiä nenille. ”Jos et poistu reviiriltämme välittömästi, saat fyysisen muistutuksen tottelemattomuudesta.”
Kun Rousku ei aluksi liikahtanut vieläkään, rutistin kuononvarteni irvistykseen ja laskin päätäni hyökkäysasentoon. Varpusmyrsky vain nosti selkäkarvansa pystyyn, pitäen katseensa kotikisussa. Se sai Rouskun jalkoihin liikettä, ja kolli poistui häntä mielenosoituksellisesti huiskien Kaksijalkojen aidan toiselle puolen.
”Onko tuo Rousku asunut tuolla pitkäänkin?” kysyin tuhahtaen.
”Viime vuodenajan hiirenkorvasta lähtien. Jo silloin hänelle tehtiin selväksi että nämä nummet ovat Tuuliklaanin reviiriä, että vaellelkoon Ukkospolun toisella puolella”, Varpusmyrsky sanoi. Hänen äänestään kuului kyllästyneisyys, kuin hän olisi saanut jo tarpeekseen tuosta mustavalkoisesta kotikisusta. ”Vielä se kuitenkin näyttää naamaansa täällä, ei onneksi kovin usein.” Kolli kääntyi katsomaan minua vekkuli pilke silmissään. ”Tämä olikin hyvä oppitunti sinulle siitä, ettei väkivalta ole aina ratkaisu ongelmaan. Jatketaankos?”
”Joo”, nyökkäsin. Mestarini lähti johdattamaan kahden hengen joukkoamme eteenpäin, kohti Ukkospolkua. Päätin ottaa Varpusmyrskyn näyttämästä mallista opikseni. Sadetähti ei ollut erehtynyt valitessaan Varpusmyrskyn minun mestarikseni!

//tää oli tämmönen mahottoman tylsä aloitustarina x3 toivottavasti en poikennut pahasti Varpusmyrskyn luonteessa, en oikein tiennyt millainen hää on. Heittäkää mua märällä rätillä jos meni metsään//

Nimi: Zare

04.06.2018 21:48
________________________________________________________
Savuturkki// 5kp

Nimi: Savuturkki

31.05.2018 12:44
Olin metsästyspartiossa Kuupuro, Kaurisjalka ja Pähkinätassun kanssa. Vaikka oli viherlehden aika, riistaa ei ollut liian paljon ylimääräistä kaksijalkojen vuoksi. Niiden liikehdintä häiritsi riistan metsästystä ja partioiden kulkemista. Paikka, missä metsästimme oli hieman korkeampaa heinikkoa eikä kaksijalkojen tuoksu ollut tuore. Pähkinätassu oli ensimmäinen meistä, joka sai linnun kiinni vikkelästi. Pian jokainen meistä kantoi vähintään yhtä riistaa klaanille vietäväksi.

Leiriin saavuttuani olin mennyt keskustelmaan emoni kanssa. Se ei sujunut kovin hyvin, kun sisareni saapui yllättäen paikalle. Emomme tiesi pienestä ristiriitaisuudestamme, mutta ei tehnyt sille mitään. Saatoimme olla pitämättä toisistamme niin kauan, kun emme käyttäisi kynsiä sen ratkaisemiseen. Vaikka sisareni puhuisi järvestä taivaalle, en koskaan nostaisi kynsiäni häntä vastaan. Olin varma, että en koskaan pärjäisi sisareni taidoille. Olihan hän minua vanhempia ja selvinnyt soturiksi ilman suurta murhetta elämässään. Toisin kuin minä, joka olin kierinyt säälissä ja kurjuudessa. Rankaissut itseni mielessäni, vaikken ansainut sitä muiden mielestä. Tie takaisin turvalliselle mielentilalle oli aina ankara ja periksiantamaton, mutta se olisi sen arvoista. Jos Tammiviilto tunsi minua kohtaan samoin kuin minä häntä. Se olisi suuin kiitos, mitä saatoin Tähtiklaanilta toivoa. Päivät saattaisivat kulkea loputtomiin, mutta olin tullut varmaksi siitä, että olin rakastunut Tammiviiltoon. Mutta sen sanominen ääneen, olisi kuin repisin selkääni kynsillä. En ikinä pystyisi siihen. Vai pystyisinkö? Kuka tietää? Ehkä jonain päivänä lausuisin ne hänelle toivoen samallaisia tunteita takaisin.

Nimi: Zare

26.05.2018 21:26
__________________________________________________________
Kekäletassu// 12kp

Nimi: Kekäletassu

13.05.2018 21:17
Kävellessäni leirin kuivissa olotiloissa katselin ympärilleni, jos sattuisin näkemään Kettulammen.
Onnekseni näin mestarin kävelemässä minua päin. Ryhdistäydyin heti mestarin tullessa paikalle ja yritin näyttää mahdollisimman isolta ruskean kirjavan naaraan edessä.
"Tervehdys Kekäletassu."
Naaras aloitti pehmeästi.
"Toivon että olet mahdollisimman pirteä, sillä ensimmäisenä lähdemme katsomaan klaanimme rajat."
Kettulampi maukui ja lähti liikkeelle. Lähdin itse ripeästi kävellen naaraan perään.
Ulos leiristä päästyämme katsoin ympärilleni. Reviiri näytti valtavalta sieltä katsottuna.
Näin isot kukkulat... ison lammen ja sen ympärillä olevat klaanien alueet ensimmäistä kertaa.
Siristin silmiäni katsellessani kaukana olevaa lampea, en malttanut odottaa että saisin tietää missä on mikäkin klaani ja missä rajat menisivät. Halusin tietää kaiken...
"Hmm... käydäänpä ensimmäisenä Myrskyklaanin välinen raja läpi."
Kuulin Kettulammen lämpimän nau'unnan. Katsahdin tähän nopeasti, hieman epävarmana.
"Myrskyklaanin rajat ovat täälläpäin."
Kettulampi maukui ja lähti liikkeelle. Lähdin tämän perään sitten, kun olin saanut tarpeeksi tuijottaa lampea. Hetken kun kävelimme, kuulin viereltäni lempeän äänen:
"Olet kovin hiljainen... kaikki hyvin?"
Kettulampi katsoi minua silmiin meripihkasävyisillä silmillään.
"On! Eihän tässä mitään erikoista..."
Aloitin epäröiden... pitäisikö kertoa Kettulammelle miten Hopeapuro kohtelee minua niin kylmästi. En tunne mestariani niinkään hyvin... joko hän ei ymmärtäisi tai ei uskoisi minua... tai jopa välittäisi! En edes tiennyt oliko Hopeapuro syynä alakuloisuuteeni.
"Jännittää vain vähän..."
Maukaisin nopeasti.
Kettulampi hymyili.
"Ei tarvitse jännittää... olet oppilas, harjoittelet soturiksi. Minä pidän huolen siitä että opit kaiken mitä oppilaan tarvitsee opetella, jotta olet valmis olemaan soturi."
Kettulampi maukui lempeällä äänensävyllä.
En kääntänyt katsettani mestariini, mutta tunsin tämän katseen... jotenkin.
"Olemme täällä."
kettulampi maukui kun hän käveli eteenpäin.
Nostin katseeni ylös jokeen, joka katkaisi tasaisen maan kahdeksi.
"Myrskyklaanin raja alkaa tästä."
Kettulampi maukui, katsellen joen toiselle puolelle, tähyillen.
"Kun tätä jokea seuraa tuonne, päätyy kuulammelle."
Kettulampi selitti. Nyökkäsin lyhyesti, tuijottaen suuntaan.. missä Kettulampi kertoi kuulammen olevan.
"Kuulammelle pääse matkaamaan silloin.. jos nimitetään päälliköksi, ja parantajat kokoontuvat siellä myös."
Kettulampi maukui.
"Noh! Jatketaanko matkaa?"
Kettulampi kysyi.
"Sopii."
Vastasin, kääntyen toiseen suuntaan Kettulammen perään... kun tämä lähti liikkeelle.


Nimi: Zare

13.05.2018 18:09
_____________________________________________________________

Nimi: Pajutaivas

12.05.2018 16:35
Kannoin hampaissani lihavaa jänistä, joka oli pöhkönä keskittynyt juomaan eikä ollut huomannut hiippailemistani.
Kuiva ruoho kahisi mustien tassujeni alla ja se jopa kutitti hiukan. Lähestyin pikkuhiljaa leiriä, mutta pysähdyin laskemaan painavan jäniksen maahan, sillä sitä oli raskasta kantaa. Muistelin mielessäni Liekkitassua, jonka luokse en ollut mennyt, vaikka niin oli sovittu. Se tuntui ilkeältä, mutta sen tekeminen olisi silti ollut väärin. Huokaisin raskaasti, nostin jäniksen ja vaihdoin suuntaa. Lämmin tuuli poltti mustaa turkkiani tuoden Liekkitassun yhä paremmin mieleen. Kiihdytin vauhtiani, vaikka se tuntui haastavalta raskaan jäniksen kanssa. Pian Myrskyklaanin raja oli suoraan keltaisten silmieni edessä. Hiivin hitaasti Myrskyklaanin reviirille, laskin jäniksen ja peräännyin äkisti. Tämän täytyi olla oikein. Katselin nopeasti ympärilleni, ettei vaan kukaan katselisi tekemisiäni jossain piilossa. Sitten hiivin takaisin vihollisklaanin reviirille ja aloin piirtää hiekkaan kuvaa, joka näyttäisi kenelle jänis oli tarkoitus antaa. Piirsin parhaani mukaan liekkejä pullean jäniksen ympärille, ja minusta ne olivat aika hienot. Sitten kastoin tassuni vielä viileässä vedessä ja painoin etutassuni kuvan liekkien viereen. Pyörin siinä vielä hetken, jotta hajuni pinttyisi siihen tarkkaan. Ihan sama vaikka jäisin kiinni, kunhan hän olisi iloinen. Hän.. Siis Liekkitassu.

//Hehee, täällä taas! :33

Nimi: Zare

01.05.2018 22:45
____________________________________________________________
Kekäletassu // 14kp
Savuturkki// 5kp

Nimi: Savuturkki

29.04.2018 05:40
Olin johtamassa rajapartiota Jokiklaanin rajan luona, kun heidän oma rajapartionsa tuli tervehtimään.
”Savuturkki”, Seittinenä tervehti minua. Mietin, mitä asiaa tällä saattoi olla.
”Seittinenä”, vastasin nyökäten jokiklaanilaisen partiota johtamaa kissa.
”Haluaisin tiedustella klaaninne kissankatoamistilannetta. Ovatko kaksijalat vierailleet teidän reviirillä?” kohteliaaseen sävyyn esitetty kysymys tuli ilmi. Korvani heilahtivat kysymyksestä. Tietysti olimme samassa tilanteessa kaikki, mutta mitä tulisin antamaan toiselle klaanille.
”Mitä se teille kuuluu?” Lukkisydän kysyi arvostelevasti. Katsahdin kissaa.
”Kyllä me heille voimme vastata, klaanit ovat samassa tilanteessa, Lukkisydän”, sanoin tälle. Kääntäen sitten huomioni Jokiklaaniin.
”Muutama kissa on kateissa, kadonneet lähiaikoina. Mikä Jokiklaanin tilanne on?” vastasin jättäen mainitsematta nimiä. Varapäällikön menetys ei kuulunut toiselle klaanille, joten helpointa oli pysyä vain yleistyneesti. Nyt odotin Seittinenän omaa kertomusta.
”Jokiklaanista muutama klaanilainen on kadonnut ihan tämän neljäsosakuun sisällä”, Seittinenä vastasi vakaasti. Hänkin kertoi vain yleispiirteet.
”Kaipaamme heitä kovasti”, tämä lopetti asiansa. Nyökkäsin yhteismielin. Pitäen tunteet kurissa.
”Voimme vain toivoa parasta heidän suhteen.”
Partiot katselivat hetken toisiaan, kunnes Seittinenä huiskautti häntäänsä.
”Me jatkamme. Riistaonnea Tuuliklaanille”, kolli toivotti kohteliaasti ennen kuin jatkoi matkaansa. Samalla pääsimme itsekin jatkamaan matkaa. Lisäksi antamaan muistutuksen Lukkisydämmelle, että klaanit olivat samoissa ongelmissa.

Nimi: Kekäletassu

23.04.2018 21:31
"Hopeapuro!"
Pajutassun kimeän rohkea naukaisu kaikuii pitkin pentutarhan seiniä.
"Ei sinun kiljua tarvitse..."
Ärähdin luimien, häntä viskaten ilmassa.
"Tulkaa peremmälle vain."
Kuulin oudon pehmeän äänen pentutarhan varjoista. Pari askelta otettuani tunnistin Hopeapuron hopeanvaalean tiikeriraitaisen turkin, ja sinivihreät kirkkaat silmät. Aloin mulkoilla ympärilleni, muistaen niitä vanhoja aikoja pentutarhassa.
"Voi minun Pajupentuani..."
Hopeapuro kehräsi, hänen katseessaan leimahti valo ylpeydestä. Tunsin kylmien väreiden härnäävän niskassani, en ollut naaraan kehräävän pitkään aikaan. Tajusin hetken päästä... että Hopeapuro ei edes katsonut minua kohti. Hänen katseensa oli kiinni Pajutassussa.
"En ole enää Pajupentu, Hopeapuro... olen Pajutassu! Minusta tulee yksi Tuuliklaanin parhaimmista sotureista!"
Pajutassu maukui ylpeänä.
"Toivotaan niin."
Hopeapuro vastasi, katse kiertäen Pajutassun punertavaa hahmoa ihaillen.

"Enkä.. minä ole ainut joka sai oppilasnimensä Hopeapuro... Kekäletassukin sai."
Yllätyin Pajutassun mainistevan minut. Odottiko Pajutassu oikeasti Hopeapuron piittaavan pätkääkään minusta?
"N..niin."
Hopeapuro vastasi lyhyesti, katsoen minua syvästi silmiin.
Hopeapuron katse poltti silmiäni, en tiennyt miksi.. mutta siltä se tuntui. Käänsin katseeni muualle pää ja häntä roikkuen, kiinni maassa.
"Ryhdistäydy nyt vähän Kekäletassu."
Pajutassu kuiskasi.
"Ei ole syytä yrittää saada Hopeapuroa pitämään minusta, hän vihaa minua jo tarpeeksi paljon todistakseen sen olevan mahdotonta."
Kuiskasin takaisin.
"Voidaanhan me silti yrittää. Kekäletassu... kiltti!"
Käänsin katseeni Hopeapuroon vielä kerran... vain nähdäkseni ilmeettömät kylmän sinivihreät silmät, tuijottavan alas suoraan oranssiin silmiini.
"Ei.. menen odottamaan Kettulampea."
Ärähdin, kääntyen terävästi ympäri ja alkaen tallustelemaan kohti pentutarhan uloskäyntiä.

"Kekäletassu!"
Kuulin takaani Pajutassun kimeän huudon... mutta en reagoinut tämän huutoon mitenkään. Ripeästi kävellen tuijotin alas alakuloisena. Pajutassun ei tarvitsisi kuluttaa aikaansa saadakseen Hopeapuron pitämään minusta. Hopeapurohan kun on todistanut vihaavan minua, ja pitänyt huolta siitä että minä vihaan häntä. En edes itse tiennyt syytä emoni vihaan... joka raivostutti minua vielä enemmän.
Tämän pitäisi loppua... minun pitäisi tehdä asialle jotain. Hopeapuron viha luultavasti jatkuisi koko elämäni... mitä jos naaraan viha kasvaisi, ja suuren vihan mukana Hopeapuro yrittäisi päästä minusta eroon jollain tavalla? Pajutassu ei antaisi hänen tehdä niin.. eihän?

Ravistelin päätäni... minun pitäisi päästä eroon näistä ajatuksista ennenkuin ne ajaisivat minut hulluksi. Kysymyksiä pyöri pääni sisällä, joka sai minut hoipertelemaan eteenpäin.
Tämän pitäisi loppua. Minun pitäisi tehdä jotain ennenkuin on liian myöhäistä.

//kaikki mitä ehdin kirjottaa tälläkertaa ^^

Nimi: Zare

22.04.2018 20:09
____________________________________________________________
Kekäletassu // 7kp
Savuturkki// 6kp
Vaahterakasvo// 32kp

Nimi: Vaahterakasvo

19.04.2018 20:37
Aamuni oli alkanut erittäin hyvin, sillä viime yönä olin saanut nukkuttua kuin pieni pentu emon lähellä. Kiitos hyvien unieni oloni oli virkeä ja tuntui kuin kaikki olisi tänään mahdollista. Tulisi siis hyvä päivä, ja onnekseni myös ilma näytti suosivan minua tänään. Taivas oli puhdas pilvistä ja aurinko nousi koko ajan korkeammalle taivaalle. Myös kaikki lumi oli alkanut sulaa kunnolla, eikä sitä ollut enää kuin muutamia suurempia läiskiä.
Astelin ripeästi Surusydämen ja Lehmusmielen jäljessä samalla, kun Lukkisydän jäi hieman jälkeen saalistamaan haistamaamme hiirtä. Hiiret eivät olleet reviirillämme kovin yleisiä jäniksiin verrattuna, mutta hiirenkorvan aika sai pienempiäkin riistaeläimiä uskaltautumaan ankaralle, tuuliselle nummellemme.
Olimme juuri kiertäneet rajat eteläiseltä puolelta reviiriämme, emmekä olleet havainneet siellä mitään normaalista poikkeavaa, ja nyt palasimme kohti leiriä. Leiriin ei ollut enää pitkä matka, sillä lumien sulattua nummella oli paljon nopeampaa liikkua. Piti silti olla varovainen liukkauden takia; lumen alta oli paljastunut oikeastaan vain ruskeaa maata ja litistyneitä viime viherlehden kasveja.
”Niin mukava ilma!” Lukkisydän mumisi pirteästi hampaidensa välistä ilmestyessään taakseni. Hajusta päätellen kolli oli onnistunut nappaamaan kyseisen hiiren, jota oli lähtenyt jäljittämään hetki sitten. Vilkaisin lapani yli varmistukseksi, ja kohtasin valkomustaturkkisen kollin – jonka turkki oli oikeastaan ruskeamusta, kiitos tämän hetkisen mutaisen maastomme -, joka kantoi hampaissaan rusehtavan väristä riistaeläintä.
”Sanoppa muuta”, kehräsin häntääni heilauttaen. ”Suosittelen muuten peseytymään heti, kun pääsemme leiriin. Näytät oikealta ahman sukulaiselta.”
”Liukastuin hieman äsken, siksi”, Lukkisydän tuhahti huvittuneena, eikä häntä tuntunut kummemmin haittaavan likainen turkki. Ei sen toisaalta pitäisikään, turkin sai aina pestyä.
Nyökkäsin hymyillen, ja jatkoimme matkaa kahden muun soturin vanavedessä.

Pientä polkua pitkin saavuimme leirin sisäänkäynnille, joka sijaitsi reviirimme ainoiden matalien puiden ja pensaiden suojassa syvässä montussa. Sisäänkäynti oli kahden suuren siirtolohkareen väliin jäävä tila.
”Kiitos seurasta”, Lehmusmieli maukaisi nyökäten, ennen kuin lähti etsimään varapäällikköä partioraporttia varten. Hyvästelin muut partion jäsenet nopealla viiksen väräytyksellä ja suuntasin aukion laidalta keskemmälle aukiota. Katselin ympärilleni mitään tai ketään enempää etsimättäni, mutta yllätyksekseni huomasin sivummalla veljeni ja Varpustassun juttelemassa keskenään. Tammiviilto oli kahlinnut Varpustassun otteeseensa niin, että Varputassun kuono oli ruskean, mustakuvioisen kollin turkissa kiinni. Huomasin veljeni katseessa jotain, mikä sai minut erittäin ärtyneeksi – loukkaantuneeksi. He irrottautuivat toisistaan, mutta jatkoivat hyväntuulista keskusteluaan. Mitä oli meneillään? Jäykästi astellen menin hieman lähemmäs ja naukaisin kireästi:
”Tammiviilto?”
Nopeasti sain molempien kissojen huomion, kun Tammiviilto ensin käänsi päänsä terävästi minua kohti. Varsputassun katse seurasi perässä korvat vaimeasti luimussa. Yritin hillitä häntäni piiskautumista, mutta oloni oli hyvin tuohtunut, ja se teki siitä lähes mahdotonta.
”Olimme menossa syömään”, Varpustassu sanoi katsoen minua oudolla tavalla, joka sai minut levottomaksi. Vilkaisin naarasta pettyneen vihaisena, mutta siristin silmiäni Tammiviillolle.
”Se voi odottaa”, vastasin ärtyneenä, enkä ollut tällä hetkellä yhtään kiinnostunut mistään näiden kahden keskeisestä ruokailuhetkestä. Tai mistään muustakaan.
”Olen pahoillani, muistin juuri, että taisin luvata mennä metsälle hänen kanssaan”, Tammiviilto kertoi pää painuksissa, ja väläytti Varpustassulle katseen. Varpustassu ei näyttänyt uskovan sitä hetkeäkään ja naaraan kasvoille nousi pieni ärtymys.
”Etkä luvannut”, naaras napautti. ”Mutta olkoot. Niin, ja kiitos kysymästä, en tahdo juuri mukaan.”
Tämän häntä heilahti äkäisesti ennen kuin tämä käänsi selkänsä jättäen Tammiviillon kanssani. Veljeni katsoikin Varpustassun perään hieman haikeasti, ja kun naaras oli tarpeeksi kaukana kysyin terävästi:
”Mitä sinä oikein teet?”
”Miten niin? Enkö minä saisi jutella Varpustassulle?” Tammiviilto kysyi hieman turhautuneen kuuloisena. Pitikö hän minua täysin tyhmänä? Tärähtänyt oravakin huomaisi, ettei hänen aikeensa olleet täysin puhtaita.
”Tiedät itsekin, että tuossa oli mukana jotain ihan muuta”, murisin hampaideni välistä yrittäen yhä hillitä äänenvoimakkuuttani. Tammiviilto painoi päätään kiusaatuneena, kun kaksi soturia kulki ohitsemme kiinnittämättä meihin kuitenkaan suurempaa huomiota.
”Älä viitsi, Vaahterakasvo, olet ihan vainoharhainen”, veljeni mutisi nyt. ”Tiedän kuinka paljon sinä pidät hänestä.”
”Nimenomaan! Siksi en ymmärräkään miksi teet minulle näin”, äyskäisin kovempaa. Minua ärsytti enemmän kuin pystyin edes myöntämään. Silmänräpäyksessä hyvä päiväni oli muuttunut, kiitos heidän.
”Minä lupaan sinulle, veli. Meidän välillämme ei ole yhtään mitään muuta kuin ystävyyttä”, Tammiviilto lausui katsoen minua silmiini. Halusin uskoa häntä enemmän kuin mitään – niin paljon välitin Varpustassusta, heistä molemmista. Tammiviillon veljenä kuitenkin tiesin, milloin hän ei puhunut totta ja tämä oli juuri yksi sellaisista.
”Huomaan, kun sinä valehtelet, Tammiviilto”, kähisin. ”Tässä asiassa lupauksesi ei merkitse minulle mitään.” Sen sanottuani käännyin ympäri sinne suuntaan mistä olin tullutkin. Poistuin leiristä häntä ilmaa viiltäen myrskyn myrskyessä sisälläni.

Olin kuljeskellut ympäri reviiriämme jo pidemmän aikaa, ja olin saanut itseni rauhoittumaan. Koko tämän ajan päässäni ei ollut pyörinyt kukaan muu kuin Varpustassu – ja Tammiviilto. En ollut enää niin vihainen, vaan sisimpäni oli täyttänyt sen sijaan loukkaantuminen, pettyneisyys ja surkeus. Olin kovin varma siitä, että Tammiviillon ja Varpustassun välillä oli jotain, vaikka se oli juuri sellainen asia, joka oli suoraan painajaisistani. Tiesin, että Tammiviilto oli kiinnostunut Varpustassusta, mutta mitä jos Varsputassukin piti Tammiviillosta enemmän kuin ystävänä? Silloin minulla ei kai olisi muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä asia… Pelkkä kyseisen asian ajatteleminen sai minua vajoamaan syvemmälle epätoivoon. Minä todella pidin Varpustassusta, oli vaikeaa kuvitella hänestä luopumista. Ja sillä aikaa kun painajaiseni koskivat Tammiviillon ja Varpustassun suhdetta, parhaimmat uneni koin yhdessä Varpustassun kanssa, joissa hän nojasi minuun auringon laskiessa. Sain kertoa hänelle kaikki tunteeni häntä kohtaan. Ja mikä sydäntä lämmittävintä, Varpustassu kertoi kauniiden silmiensä tuikkiessa tuntevansa sitä kaikkea samaa minua kohtaan.
Painoin päätäni alemmas korvieni ollessa luimussa, ja kävelin eteenpäin masentuneesti. Pahus, ajattelin huokaisten mielessäni.
Sitten kuulin läheltäni taistelun ääniä, ja arvelin joidenkin olevan harjoittelemassa harjoitusaukiolla, joka oli aivan lähelläni. Astelin hiukan eteenpäin ja näkökenttälleni avautui loskainen aukio, jonka sekaan harmaavalkoinen kissa oli heittäytynyt. Hienoa, ajattelin heti tunnistaessani Varpustassun kellahtaneena maahan. Vähän kauempana hänestä seisoi Yrttijalka, joka oli jo huomannut minut ja kysyit, mitä tein täällä.
”Osuin vahingossa paikalle”, vastasin pienesti vaivaantuneena, kun Varpustassu oli avannut silmänsä.
”Loistavaa, ehkäpä sinä saat Varpustassuun hieman tolkkua. Hän on unessa kuin mäyrävanhus”, Yrttijalka kertoi hyvillään silmät välkähtäen. Säpsähdin hämmentyneenä.
”Mitä?” kysyin siristäen silmiäni, mutta turhaan. Soturi loikki matkoihinsa ennen kuin ehdin sanoa sanaa edes loppuun. Katsoin hänen peräänsä mahdollisimman pitkään, mutta lopulta käännyin katsomaan Varpustassua, joka kyyhötti yhä loskan seassa. Hengähdin huomaamattomasti syvään.
”Tuota…” aloitin hankalasti.
”En tarvitse sinua avuksi”, Varpustassu ilmoitti ankarasti tahtomatta kuulemaan mitä minulla oli sanottavana. Luimistin korviani pienesti.
”En minä sitä…” yritin jälleen, mutta Varpustassu käski minua lähtemään ennen kuin ehdin kertoa. Räpäytin silmiäni vaikeana, ja lähdin astelemaan naarasta varovasti lähemmäs. Minun olisi kerrottava hänelle tai saattaisin menettää hänet Tammiviillolle. Minun tosiaan pitäisi tehdä se nyt.
”Varpustassu, minä olen pahoillani”, sanoin samalla, kun Varpustassu nousi kyyryyn nostaen niskakarvansa pystyyn. ”Se vain, Tammiviilto liehitteli sinua ja te-”
Samassa naaras loikkasi kimppuuni kaataen minut selälleni märälle maalle. Se sai minut todella pettyneeksi, mutten yrittänyt rimpuila pois Varpustassun alta. Hän painoi minun kurkkuani tassullaan ja katsoi minua raivostuneesti.
”Me mitä?” hän rääkäisi.
”Anna olla!” kähähdin silmät epätoivoisena kiiluen. ”Minä tahdon vain…” yritin jatkaa yhtä epätoivoisena, kunnes tulin jälleen naaraan keskeyttämäksi tämän paljastaessaan hampaansa varoittavasti.
”Sinä olet naurettava, ja mustasukkainen kuin pentu”, Varpustassu sihisi. Hän laukoi minua lauseillaan, jotka satuttivat minua enemmän kuin hän tiesikään. Nielaisin tukahtuneesti ja vajosin hetkeksi mietteisiini. Hänen on saatava tietää juuri nyt mitä minä tunnen. Vain sitten hän voi ymmärtää minua.
Rohkaisin itseäni mielessäni, kunnes oikean hetken tullen painoin kuononi Varpustassun kuonoa vasten. Pidin kuonoani siinä hetken, ja vetäisin päätäni sitten kauemmas. Tarkkailin Varpustassun ilmettä ja reaktiota vakaana. Ensimmäisenä naaras siristi silmiään, ja sanoi sitten tyhjästi:
”Minä en ymmärrä.” Hän nousi päältäni luimistaen korviansa viistompaan.
”Ymmärrät sinä”, vastasin hiljaa katsoen Varpustassua kevyesti silmiin. Naaras pudisti voimakkaasti päätään.
”Jos se on tällaista, en tahdo tätä. Olet vain ystäväni, niin sen pitääkin olla… En halua sotkea mitään…”, harmaavalkoinen naaras vastasi ääni väristen. Tämän vastaus iski minua kasvoille… Ei, se iski minua sydämeen kuin piikki ja tunsin katseeni lasittuvan paikoilleen. Tyhjä tuntemus alkoi ottaa minusta vallan sisäisesti ja ulkoisesti hiljalleen.
”Etkö sinä pidä minusta?” kysyin yrittäen kaikkeni, ettei ääneni särkyisi. Katsoin häntä yhä lasittunein silmin, kasvot peruslukemilla, mutta tiesin, että minusta huomasin paremmin kuin kenestäkään mitä tunsin.
”Olet minulle paras kissa koko klaanissa”, Varpustassu väisti vastaamatta suoraan kysymykseeni hiljaa, ”Siksi en ole valmis… siihen mitä sinä tahdot.” En tiennyt mitä sanoa tai tehdä. Olin ontto sisältäni, ja tuskin pystyin enää puhumaan.
”Tahdon vain, että kerrot tuntevasi samoin.”
”Juuri sitä minä tarkoitan. Olen… pahoillani”, naaras sanoi, ääni pienesti värähtäen. En sanonut enää mitään, jäin vain katsomaan kuinka hän kääntyi ympäri ja lähti juoksemaan nummea kohti. Yhä kaueammas minusta.
Olin aina ajatellut, että tarinat särkyneistä sydämistä oli liioiteltuja tai jotenkin väärästi ilmaistuja, mutta juuri nyt ymmärsin niiden perän. Tämä tuntui tismalleen siltä, että sydämeni olisi pieninä palasina rinnassani. Menetin Varpustassun ja se sattui niin kovasti. En voinut kuvailla oloani millään tavalla, sillä ainoa mitä todella tunsin oli tyhjyys.
Pahinta oli, etten tiennyt pääsisinkö siitä koskaan yli.

Nimi: Savuturkki

16.04.2018 23:29
Lehtikato oli poistumassa ja hiirenkorvan aika saapumassa, mutta rajapartiot ja metsästyspartiot olivat jatkuvassa valmiudessa. Kaksijalat aiheuttivat yhä ongelmia eikä riistan kiinni saaminen ollut vielä parantunut paljoa lehtikadosta. Suurin ongelma kuitenkaan ei ollut enää riistan puute, vaan kaksijalkojen häiritsevä liikkuminen reviirillä. Riista saatavuus saattoi kasvaa vähitellen hiirenkorvan ajan edetessä pidemmälle, mutta se ei auttanut, jos ei saanut mitään kiinni.

Rajapartiossa kulkiessa saatoimme joutua välttämään kaksijalkoja pidemmän kautta. Reviirillämme ei ollut montaa suojaisaa paikkaa taikka ruoho kasvanut tarpeeksi piilottaaksemme meitä. Nyt olin yhdessä auringonhuipun rajapartiossa ja jouduimme kiertämään yhtä kaksijalkaa. Onneksemme se ei huomannut meitä ja saatoimme livahtaa pois tämän ulottuvilta, jonka jälkeen pääsimme leirille turvallisesti. Olin menossa makuusijalleni lepäämään, kun huomasin Tammiviillon. Rintani tuntui pysähtyvän hetkeksi, kun katsoin kollia. Tämä ei ollut vielä huomannut minua enkä tajunnut kääntää katsettani ennen kuin tämän silmät kohtasivat omani. Hengitykseni oli hieman epätasainen, mutta otin syvään henkeä ja jatkoin, mitä olin tekemässä. Pääsin makuusijalleni eikä Tammiviilto tullut keskustelemaan minulleni. Osa minusta olisi kaivannut hänen ääntää tulevan kuulustelemaan, miksi olin käyttäytynyt niin. Joka hetki hänen seurassaan tuntui vievän ajatukseni muualle. En miettinyt epäonnistumisiani taikka huonoja puolia itsessäni. Saatoin olla vapaa negatiivisista ajatuksista kollin seurassa. Olin alkanut ajatellan sen johtuvan yhdennäköisyydestä Vaahterakasvon kanssa. Saatoin olla avoin puheissani tämän kanssa, jos siihen sattui aikaa. Tämä tiesi tuskani ja osasi puhua paremman puolen itsestäni esille. Ehkä näin Tammiviillon veljensä korvaajana, kun tarvitsin lohtua, mutta siinä tuntui olevan jotain muutakin syvempää ja haavoittuvaisempaa. En osannut kuvaillani, mitä tunsin Tammiviillon seurassa taikka mitä haluasin häneltä. Tunne oli niin käsittämätön, etten osannut kuvailla sitä. Se vahvistui päivä päivältä enkä osannut tuoda sitä esille kenekään kanssa.

Nimi: Kekäletassu

15.04.2018 22:24
Oli ensimmäinen päiväni oppilaana. Olin hieman hermostunut, sillä minulla ei ollut hajuakaan mitä minun olisi pitänyt tehdä. Istuin pehmeällä maalla kärsimättömästi häntää heilutellen, samalla kun heittelin katsettani ympäri leiriä. En ollut saanut nukuttua viimme yönä melkein ollenkaan, sillä ajatukset tulevaisuudesta olivat pyörineet mielessäni.
"Kekäletassu!"
Kuulin kovan kiljahduksen noin parin ketunmitan päästä, ja säpsähdin niin, että olisin voinut ponkaista ylös ja huitaista tulijaa kuonoon... jos olisin ollut vielä epävarmempi kissasta. Tulija oli Pajutassu, hänenhän tunnisti jo äänensävystä.
"Mitä sinä täällä varjoissa istuskelet? Täällähän on paljon muuta tekemistä kuin varjoissa istuminen!"
"Istuskelen vain... tulee vähän liian kuuma auringossa."
"Älä istuskele täällä kuin mikäkin variksen raato! Nouse nyt ja tule vaikka minun kanssani Hopeapuroa katsomaan, ennenkuin mestarimme laittavat meidät töihin."
*Hopeapuroa katsomaan? Kuka nyt häntä katsomaan haluaisi mennä?*
"istun mielummin täällä-"
"Pajutassu!"
Säpsähdin niskakarvat nousten automaattisesti, kun kuulin äkäisen äänensävyn. Hopeapurohan se tietenkin oli, tunsin äänen jo liiankin hyvin.
"Vau... hän taisi jo tietää että olen tulossa. Tuletko sinä?"
Pysyin hetken hiljaa, tuijottaen suuntaan mistä Hopeapuron kireä karjaisu oli tullut.
"Kekäletassu?"
"Eh? V..voinhan minä."
"Mahtavaa! Vipinää koipiin sitten, ethän halua nähdä Hopeapuroa taas kireänä?"
"Koskakohan hän ei ole ollut kireä?" murahdin katsoen maahan, nousten häntä kiinni maassa.
Katsahdin taakseni toivoen mestarini tulevan mahdollisimman pian, ettei minun tarvisi nähdä Hopeapuron kylmää katsetta uudelleen.

Nimi: Zare

11.04.2018 15:37
_____________________________________________________________

 

©2018 Metsäketo - suntuubi.com