Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
<  1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Zare

11.04.2018 15:37
Vaahterakasvo// 15kp
Liekkitassu// 6kp
Varpustassu// 29kp

Nimi: Varpustassu

10.04.2018 23:24
Haukottelin leveästi, hiirenkorvan aikaa lupailevan auringon säteiden tanssahdellessa harmaavalkealla turkillani. Venyttelin niskaani tyytyväisenä, ja katselin oppilaitten pesään, jossa minun lisäkseni nukkui enää Kuutamotassu. Hetken unta karisteltuani nousin, ja tassuttelin ulos viileään aamuilmaan.
Lihaksiani särki edellispäiväinen taisteluharjoitus - Yrttijalka tuntui yrittävän kaikkensa saadakseen minulle hieman lisää lihasmassaa. Aloin saavuttaa toki aikuisen soturin mittojani, enää en kasvaisi paljon, mutta lihasta minuun tuskin saisi. Lapani ja jalkani olivat jäntevät ja kiinteät, ja voimaa oli ikään kuin piilossa, mutta ymmärsin kyllä, että näytin mestarini silmään hintelältä.
“Huomenta!” kajahti iloinen naukaisu viereltäni, ja käännyin katsomaan tulijaa korvat hörössä. Tammiviilto virnisti leppoisasti ja läpsäytti minua hännällään.
“Unikeko”, kolli irvaili vilkaisten ympärilleen leirissä.
“Jos sinä olisit eilen illalla myöhällä harjoitellut Yrttijalan kanssa taistelua Myrskyklaanin sotureita vastaan - nukkuisit vielä ensi kuussakin”, napautin, tönäisten ystävääni kuonolla rintakehään.
“Äläpäs hypi nenilleni, oppilas”, Tammiviilto vastasi kehräten, laskien leukansa pääni päälle ja vangitsi näin kuononi hautautuneeksi hänen turkkiinsa.
“Suuren soturin ego kärsii”, mutisin tukahtuneesti, ja kehräsin itsekin kovaäänisesti. Pidin Tammiviillosta kovasti, vaikka toinen oli suurisuinen ja välillä yhtä höntti kuin kottarainen. Toinen vapautti naamani turkistaan ja naurahti. Katsoin suurempaa soturia yläviistoon ja hymyilin leveästi, ja Tammiviilto pukkasi nenällään otsaani.
“Oletko jo syönyt?” kysyin soturilta. Minulla oli nälkä, ja toki olisi kiva saada seuraa.
“Itse asiassa e-”
“-Tammiviilto?”
Luimistin korviani äänensävylle. Tammiviilto käänsi terävästi päätään kohti veljeään, jonka kireä ääni keskeytti keskustelumme.
“Olimme menossa syömään”, naukaisin väliin ja katsoin kollia aavistuksen loukkaantuneena. Inhosin keskeyttämistä.
“Se voi odottaa”, Vaahterakasvo vastasi tylysti, ja hänen silmissään välkehti jokin, jota en tunnustanut.
“Olen pahoillani, muistin juuri että taisin luvata mennä metsälle hänen kanssaan”, Tammiviilto sanahti sitten, pää painuksissa ja vilkaisi minuun anteeksipyytävästi.
“Etkä luvannut”, napautin ja heilautin häntääni äkäisesti. “Mutta olkoot. Niin, ja kiitos kysymästä, en tahdo juuri mukaan”, murahdin sitten, kääntäen selkäni veljeksille. Kuulin takaani matalaa puhetta, jonka sävy oli terävä, ja mietin, että mikä Vaahterakasvoon oli oikein mennyt. Toinen oli kuin ampiaisen pistämä mäyrä - ei ollenkaan se ystävä, minä häntä pidin. Tiesin, että tässä oli jotain suurempaa tekeillä. Olinko tehnyt Vaahterakasvolle jotain väärää?

Paha tuuleni karisi, ja päätin silkasta turhautumisesta olla syömättä. Tassuttelin etukäpäläänsä nuolevan Yrttijalan luokse, korvat luimussa, lavan lihakset kiukusta väreillen.
“No mutta sinäpä olet aurinkoinen”, soturi naukui, laskien tassunsa maahan.
“Enkä ole”, murahdin suu mutrussa.
Yrttijalka tuhahti huvittuneena.
“Nuoret veljekset aiheuttavat harmaita karvoja, hm?” mestarini kysyi, päätään kallistaen.
“Mitä? Hm. Ehkä.”
“He selvästi pitävät sinua kuin silmäteräänsä, mutta ovathan he täysiä puupäitä toisinaan.”
Nyrpistin kuonoani. “En tarvitse henkivartijoita”, puuskahdin hiljaa, vetäen päätäni lapojen väliin.
“Vaahterakasvo on selvästi toista mieltä”, Yrttijalka sanahti, ja nousi tassuilleen. Kurtisti kulmiani.
“Mitä tarkoitat?”
“Harjoitukset odottavat.”
Seurasin mestariani vaitonaisena, miettien hänen outoa puhettaan. Olinhan minä ystävä molempien kanssa - mutta olinko heille tosiaan vain pikku penikka josta pitää huolta? Tahdoin olla tasavertainen soturi, en mikään rääpäle.
“Koska minusta oikein tulee soturi?” kysyin tuimana, katse Yrttijalan hännänpäässä.
“Riippuu sinusta itsestäsi, mutta ei siihen pitäisi mennä kauan. Minä puhun piakkoin Sadetähden kanssa.”
Murahdin vastaukseksi. Olin toki iloinen, mutta olin yhä pahalla tuulella veljesten vuoksi.
“Ehkä pieni taisteluharjoitus olisi paikallaan, niin karisee tuo turhanpäiväinen murjotus”, vanhempi kolli totesi sitten, vilkaisten lapansa yli. Katsoin häntä ja nyökkäsin pienesti. Miten vain.

Rysähdin märälle hangelle lapa edellä, ja veri kuohahti korvissani. Tunsin kuononselkäni rutistuvan ylähuulen rullautuessa kulmahampaiden päältä.
“Mitä te täällä teette?”
Nostin pääni loskasta. Toista poskea pitkin valui vettä, korvassa kihelmöi sulava sohjo ja ohimoilla tykytti ärsyynnys. Olin ottanut osumaa mennen tullen, enkä ollut edes horjuttanut Yrttijalkaa kertaakaan. Nyt turhautuminen otti oikein kuristavan yliotteen, kun näin ylimääräisen silmäparin, joka tuijotti mietteliäänä.
“Osuin vahingossa paikalle”, Vaahterakasvo sanahti korvaansa taittaen.
“Loistavaa, ehkäpä sinä saat Varpustassuun hieman tolkkua. Hän on unessa kuin mäyrävanhus.”
“Mitä?” soturi kysyi silmät kaveten, mutta Yrttijalka oli jo loikkinut matkoihinsa.
Vaahterakasvo katseli hänen peräänsä, ja kääntyi sitten hetken paikallaan seisottuaan katsomaan minua, silmissään kummallinen katse.
“Tuota…”
“En tarvitse sinua avuksi.”
“En minä sitä…”
“Mene jo!”
Kolli luimisti korviaan, ja asteli varovasti lähemmäs. Nousin maasta kyyryyn, nostaen niskakarvat pystyyn.
“Varpustassu, minä olen pahoillani. Se vain, Tammiviilto liehitteli sinua ja te-”
Kollin sanat katkesivat, kun loikkasin tämän kimppuun. Tassuni hakeutuivat tämän kurkulle, ja kollin hiekanvärinen selkäturkki kastui läpimäräksi sohjoon painoni alla.
“Me mitä?” rääkäisin. Painoin tassullani Vaahterakasvon kurkkua, en kovaa, mutta tosissani. Silmissäni paloi raivo. Syytökset olivat täysin epäreiluja ja naurettavia.
“Anna olla!” kolli kähisi silmät epätoivoisena.
“Minä tahdon vain…”
Työnsin naamani kiinni Vaahterakasvon kuonoon, ja paljastin taas hampaani.
“Sinä olet naurettava, ja mustasukkainen kuin pentu”, sihisin hiljaa. Vaahterakasvon ilme muuttui tutkimattomaksi, kun hän yritti vajota maan sisään. Tassuni, joka lepäsi kollin omaani verrattuna jykevällä rintakehällä, tunsi sykkeen, joka tuntui oudon pinnalliselta. Vilkaisin, painoinko käpälälläni väärää kohtaa, että haittaisin hänen hengitystään, kun yllättäen tunsin pehmeän kuonon omaani vasten, ja silmäteräni vetäytyivät viiruiksi.
Vaahterakasvo nykäisi päätään taaemmas, jäi tarkkailemaan ilmettäni. Siristin vihreitä sielunpeilejäni.
“Minä en ymmärrä.” Toteamus oli tyhjä. Nousin pois Vaahterakasvon päältä, ja luimistin korviani tiukemmin niskaa vasten.
“Ymmärrät sinä”, kolli vastasi vaimeasti. Pudistin päätäni pelokkaasti. Tajusin kyllä, mutta en ymmärtänyt. En tiennyt, tunsinko mitään, vai oliko tunteet niin suuria, ettei niille ollut nimeä.
“Jos se on tällaista, en tahdo tätä. Olet vain ystäväni, niin sen pitääkin olla… En halua sotkea mitään…”, vastasin vain, ääni väristen. Vaahterakasvon silmät olivat lasittuneet.
“Etkö sinä pidä minusta?” hän kysyi ontosti.
“Olet minulle paras kissa koko klaanissa”, sanoin hiljaa.
“Siksi en ole valmis… siihen mitä sinä tahdot.”
“Tahdon vain, että kerrot tuntevasi samoin.”
“Juuri sitä minä tarkoitan. Olen… pahoillani.”
Räpytin silmiäni, koska niitä kirveli, ja käännyin pinkomaan kohti nummea. Kylmä viima sai silmäni vuotamaan - ainakin niin minä uskottelin, ja pysähdyin vasta reviirin rajalla. Koko totuus valkeni minulle nyt. Vaahterakasvo oli rakastunut minuun. Minuun. Rakastunut. Asia oli iso. Pelottava. Vieras.
“Mitä minä teen?” kuiskasin pilviselle taivaalle. Sohjo suli poskilleni ja turkkiini.
Pystyin vain kuvitella, miltä soturista tuntui. Miten ikinä pystyisin kohtaamaan hänet? Ei soturi uskoisi, että oli minulle tärkeä, hän vihaisi minua.
Kylmä ilma kuivasi turkkiani terävänä ja hiljaisena. Aurinko tuli esiin jossain vaiheessa, lämmitti turkkiani ja sulatti lunta kulottuneiden korsien päältä. Hiirenkorva koittaisi, mutta tuntui, että sydämeeni saapui lehtikato pitkäksi aikaa.

Nimi: Liekkitassu

05.04.2018 20:51
Kokoontuminen oli ollut melko samanlainen kuin edellinenkin. Kun palasimme leiriin olin rättiväsynyt. Nukahdin heti kun pääsin vuoteelleni. Näin mahtavaa unta, jossa olin päällikkö. Sitten Vaahterakasvo tuli herättämään minut.
"Menemme aamupartioon", tämä kertoi.
"Mahtavaa", murahdin mutta seurasin kuitenkin Vaahterakasvoa leirin reunalle. Väsymys ei ollut vähentynyt nukkumalla. Leirin reunalla sain huomata että partioon osallistui meidän lisäksemme Aamusammal, Savuturkki ja Kivitassu. Partiota johti Hirvitaival.
"Miksi partiossa pitää olla näin monta kissaa?" kysyin.
"Kaksijalkojen vuoksi", Aamusammal maukui pyöritellen silmiään.
"Ahaa." Olisi minun se pitänyt tajuta. Kaksijalat olivat kaapanneet kissoja klaaneista ja siksi partiossa piti olla erityisen varovainen. Minun harjoitukseni olivat sentään edenneet hyvin. Painostavan uhan alla keskityin tavallista paremmin harjoituksiin jotta voisin suojella klaaniani.
"Minne muuten menemme?" kysyin.
"Myrskyklaanin rajalle", Hirvitaival vastasi. Olin ajatuksissani. Olin huolissani kaikista järven ympärillä asuvista kissoista. Koskaan ei voinut tietää kuka kaapattaisiin seuraavaksi. Sille pitäisi tehdä loppu.
"Liekkitassu!" Hirvitaipaleen ääni tunkeutui ajatuksiini.
"Oletko sinä partiossa vai nukkumassa?" tämä kysyi.
"Partiossa", vastasin nolona. Sen jälkeen yritin keskittyä enemmän.

Nimi: Vaahterakasvo

05.04.2018 18:22
Taivas kohosi yläpuolellani uhkaavannäköisenä - se oli tummanharmaan pilvipeitteen peittämänä, eikä Hopeahännästä tai Kuusta näkynyt vilaustakaan. Sen sijaan vettä satoi ankarasti leirin aukiolle. Jo usemman päivän sadejakso oli saanut lumen sulamaan aukiolta, ja nyt tilalla oli ruskea, mutainen maa. Olimme epäilemättä menossa kohti Hiirenkorvan aikaa – sateen määrästä päätellen, mutta pakkastakaan saattoi olla enää öisin, jos silloinkaan. Kaikki olivat innoissaan uuden ajan alkamisesta, mutta tämä sade ja märkyys sai kissat toisaalta nyrpeiksi ja valittaviksi. En itsekään nauttinut olostani tässä istuskellessani, kun turkkini oli painautunut täysin nahkaani vasten. Yöpartioivuoroina - kuten juuri nyt - toivoin, että omistaisin jokiklaanilaisten kaltaisen vettähylkivän turkin, ja jos totta puhuttaisiin, heitä saattoi jopa kadehtia tällaisina aikoina.
Luimistin korviani inhosta, kun ajattelin, ettei turkkini voisi olla tästä enää paljoa märempi. Odotin vain sitä hetkeä, että aamuvartiolaisen vuoro tulisi ja pääsisin pesään kuivattelemaan. Uskoin tällä hetkellä olevan Kuunhuippu, sillä olin istunut tässä vasta muutamia hetkiä, joten menisi vielä pitkä tovi ennen kuin odottamani tapahtuisi.
En minä kuitenkaan niin paljoa sadetta vihannut, että alkaisin valittamaan. Se nimittäin kylmyydestään ja märkyydestään huolimatta tuntui omalla tavallaan raikkaalta ja puhtaalta, ja sen jälkeen oli kevyt olo – ellei märkää turkkia laskettaisi. Lisäksi nautin yövartioista, jolloin sai ajatella omat ajatuksensa rauhassa ja levätä omassa rauhassa. Päästää irti mieltäpainavista asioista ja antaa niiden kadota yön hiljaisuuteen. Miettiä tulevaisuutta ja omia tavoitteita. Siitä minä todella pidin.

Sade oli lakanut, kun huomasin, että pesissä alkoi näkyä liikettä. Sotureita työntyi pesistä ulos - ensimmäisenä Jokitaival, jonka joka aamuinen tehtävä oli järjestää päivän partiot valmiiksi. Myös muutamia oppilaita ilmestyi aukiolle valmistautumaan aikaisiin koulutustuokioihinsa. Liekkitassun koulutustuoki olisi vasta auringonhuipun aikaan, jotta ehtisin nukkua sitä ennen.
Tunnistin minua kohti saapuvan mustan naaraan heti Kuupuroksi, joka olisi luultavammin seuraava vartiovuorossa, joita järjestimme nykyään kuunhuipusta auringonlaskuun, sillä kaksijalat alkoivat olla todellinen vaara.
”Tulinpas yhtäkkiä kiitolliseksi, siitä, että olen vartiossa vasta sinun jälkeen”, naaras maukaisi huvittuneesti mittailen katseellaan märkää turkkiani. Hymähdin väsyneesti.
”Hauskaa”, vastasin sarkastisesti, mutta hymyilin Kuupurolle. ”Minä menen nyt nukkumaan.”
”Toivottavasti saat nukuttua hyvin”, Kuupuro huikkasi perääni, kun lähdin hänen seurastaan. Heilautin häntääni kiitokseksi ja kipitin reippaasti sotureiden pesää kohti. Palasin halusta päästä pesemään turkkini ja nukkumaan pesän suojaan.
Ennen kuin ehdin sisään, kuulin nimeäni huudettavan. Tiesin äänen heti kuuluvan Jokitaipaleelle. Pyörähdin ympäri ja astelin varapäällikön luo kysyvästi viiksiä väräyttäen.
”Tarvitsetko partioon lähtijöitä?” aavistelin. Jokitaival nyökkäsi aavistuksen pahoillaan ja sanoi: ”Sitä juuri. Tiedän kyllä, että olit juuri yövartioissa, mutta aamupartioon tarvitaan vielä yksi osallistuja. Se lähtee ihan pian. Voisitko mitenkään mennä?”
”Totta kai. Voin nukkua hetken partion jälkeen, jos vain siirrän Liekkitassun koulutustuokion myöhemmäksi”, vastasin ymmärtäväisesti.
”Tai voisit ottaa Liekkitassun mukaasi”, Jokitaival ehdotti, ”Keksit varmasti jotain opetettavaa partion aikana.”
”Hyvä idea”, myönsin nyökäten hyväksyen ehdotuksen ja kysyin vielä keitä partioon oli osallistumassa. Sain vastaukseksi, että Hirvitaival johti partiota ja mukana olevia olisi Aamusammal, Savuturkki ja Kivitassu. Sekä nyt lisäksi minä ja Liekkitassu. Normaalisti nelihenkinen partio olisi riittänyt, mutta sattuneista syista oli turvallisempaa järjestää partiota isommalla ryhmällä. Lopuksi Jokitaival kiitti minua ja jatkoi sitten partioiden jakamista.
Minun pitäisi varmaankin käydä herättämässä Liekkitassu, ajattelin. Olin sanonut hänelle eilen, että tänään hän voisi nukkua pidempään yövartioni takia, joten en uskonut hänen olevan vielä hereillä.
Nopeasti kävin unisen Liekkitassun matkaani oppilaiden pesältä ja kaarsimme sitten suoraan uloskäynnille, jossa muut partion jäsenet olivat jo odottamassa. Tervehdin kaikkia hymyillen ja hipaisin vielä Savuturkin lapaa hännälläni iloisena.
”Pitkästä aikaa samassa partiossa?”
”Näköjään”, Savuturkki maukaisi takaisin hymyillen.
Hirvitaipaleen merkistä lähdimme poistumaan leiristä ja viimeisenä ollessani Kuupuro virnisti minulle vielä ilkikurisesti. Pyöräytin tälle olevinaan silmiäni, sillä tiesin mitä hän tarkoitti. Oli oikea unelmien täyttymys lähteä partioon yön valvomisen jälkeen ja vieläpä märällä turkilla, mutta ei sille mitään voinut.

//Savu, Liekki? c:

Nimi: Zare

05.04.2018 12:18
__________________________________________________
Vaahterakasvo// 10kp
Savuturkki// 6kp

Nimi: Savuturkki

01.04.2018 20:42
Katselin oppilaiden makuupaikkoja lähellä, missä soturit viettivät yönsä. Oloni ei ollut oikein hyvä eikä muiden seura houkuttanut. Oloni oli ollut samanlainen aina siitä lähtien, kun Tammiviilto oli seisonut päälläni vahingossa. Siinä olisi voinut käydä pahemmin, mutta olimme onnekkaas välttyneet vahingoilta. Tammiviilto asia ei tuntunut vaivaavan, kun tämä jatkoi tavalliseen tahtiinsa klaanissa tehtäviään. Olinko vain pelästynyt, kuinka lähellä lähtöni Tähtiklaaniin oli vai oliko kyse jostain muusta? Mutta jos kyse oli jostain muusta, mikä se mahdollisesti saattoi olla? En ehtinyt ajatella asiaa enemmän, kun muita sotureita tuli paikalle rajapartiosta. Se muistutti, etten ollut ehtinyt syödä vielä mitään, mutten ollut käynyt metsästämässäkään. Ehkä joku oppilaista olisi innostunut lähtemään kanssani. Poistuin muiden soturien luota ja lähdin etsimään, jos joku oppilaista olisi kiinnostunut lähtemään kanssa. Ketään ei ollut kuitenkaan innostunut lähtemään. Suurin osa heistä oli joko mestareidensa kanssa tai vielä metsästyspartion matkassa eikä heitä kiinnostaisi sen jälkeen lähteä kanssa. Päätin lähteä sitten leirin ulkopuolelle. En kuitenkaan poistunut liian kauas leiristä. Vain saadakseni muuta ajateltavaa edes hetkeksi.

Päivä lähestyi auringonhuipun hetkeä. Aamuinen metsästyspartio oli jo palannut enkä itse saanut itseäni lähtemään metsästämään. Nyt Sadetähti kutsui klaania koolle. Varmasti ilmoittaakseen, ketkä lähtsivät kokoontumiseen illalla. Viime kokoontumisten aiheesta tietäen kaksijalat olivat varmasti esillä. Kissoja oli kadonnut eikä sitä tulisi ottaa missään nimessä kevyesti. Kokouksen päätyttyä minun oli lähdettävä partioon. Vaikka olin yksi lähtijöistä kokootumiseen, oli minun vielä tehtävä osuuteni partiossa. Ajatukseni harhailivat koko rajapartion matkan enkä tiennyt edelleenkään, miksi asiat olivat niin.

Partion jälkeen pääsin syömään emoni kanssa. Jaon hänen kanssaan tämän nappaamaan riistan. Se oli herkullista, mutta ajatukseni harhailivat yhä. Emoni huomasin tämän hetkessä. Kuka vain olisi arvailut sitä, jos vastapuoli ei vastaisi tämän puheassa toiselle. En pitänyt asiaa vakavana eikä emoni halunnut kaivella asiaa paljon. Hän tahtoi, mikä olisi minulle parasta. Olin nykyisin avoin emolleni, mutta nyt en voinut. En itsekään tiennyt, mikä minua vaivasi.

Nimi: Vaahterakasvo

31.03.2018 13:03
“Joten? Aiotko kenties kertoa minulle jossain vaiheessa mitä sinun ja Varpustassun välillä on?” Tammiviilto sutkautti kovaan ääneen. Hätäisesti läimäisin häntä kynnettömällä tassulla tämän kuonolle, ja tunsin kuinka poskeni alkoivat punoittaa nolostuksesta.
”Et yhtään kovempaa voisi puhua, hiirenaivo”, mumisin nolostuneena, kun kaksi soturia kulki ohitsemme kohti tuoresaaliskasaa. Tammiviilto virnisti ilkikurisesti ja istahti viereeni aukion laidalle. Pyyhkäisin tassullani korvantaustojani vaivaantuneena, mutta Tammiviilto sen kuin jatkoi:
”Kaikki sen näkevät, veli-kulta, olet täysin lumoissasi siihen naaraaseen.”
”Kaikki? Ketkä kaikki?” pälyilin ympärilleni pelästyneenä. En voinut kieltää sitä ettenkö pitäisi Varpustassusta enempää kuin kaverina, mutten halunnut sentään kaikkien tietävän siitä. Varsinkaan Varpustassun! Mitä hän minusta ajattelisi? Naaras kyllä tietää, että hän on minulle tärkeä ja, että olemme hyviä ystäviä, mutta… Hiirenpapanat sentään, sehän olisi varsinainen kaaos.
”Olet oikea pelkuri, Vaahterakasvo! Et uskalla kertoa Varpustassulle, että rakastat häntä”, Tammiviilto nauraa kätkätti. Vilkaisin veljeäni murhaavasti.
”Enkö minä äsken juuri sanonut, että voisit olla hiljempaa!” tuhahdin. ”Ja mitä sinä olet minun pelkuruudestani puhumaan? Itse et uskalla myöntää edes itsellesi, että haluaisit Savuturkin olevan sinulle enemmän kuin ystävä!”
”E-enkä haluaisi!” Tammiviilto sävähti sopertaen, vältellen yllättäen katsettani. Pyöräytin silmiäni. Hän se aina oli niin mahtava ja suuri Tammiviilto, mutta onnekseni ja hänen epäonneksensa osasin iskeä takaisin samalla mitalla.
”Taasko veljekset on täällä kinastelemassa?” tuttu ääni kujeili tassujen askelten soinnussa. Käänsin katsettani ja näin Varpustassun lähestyvät meitä solakin askelin. Naaraan ilme oli yllättäen kiusoitteleva.
”Ei tässä mitään sen kummempaa”, Tammiviilto aloitti. ”Puhuimme vain si-”
”Sienistä! Aivan, sienistä. Tammiviilto kertoi, että on maistanut sellaista joskus, eikä olisi kuulemma kannattanut. Maku jäi suuhun päiviksi!” keskeytin sukkelaan, ja loin Tammiviillolle nopean pidä-kuonosi-kiinni katseen. Varpustassu kurtisti kulmiaan kummastuneesti vuoroin veljeäni, vuoroin minua. Nyökkäilin pienesti ja yritin pitää poskeni viileinä.
”Okei, en aio edes kysyä”, Varpustassu mumahti siristäen silmiään. Huokaisin mielessäni helpottuneena.
”Oliko sinulla jotain asiaa?” vaihdoin aihetta ennen kuin Tammiviilto ehtisi ottaa asiaa uudestaan esille.
”Eipä juurikaan, näin vain teidät ja ajattelin spontaanisti tulla tervehtimään”, naaras hymyili selvästi unohtaneena äskeisen.
”Aivan”, hymyilin takaisin ja siirsin katseeni veljeeni. ”Eikös sinun pitänyt mennä partioon?” körähdin pienesti kohottaen kulmiani. Tammiviilto katsoi minua hetken, ja kun painostin häntä katseellani, hän nyökkäsi.
”Joo, kyllä, pitäähän minun”, tummakuvioinen kolli sanoi nousten seisomaan. ”Nähdään myöhemmin.”
”Hyvää partiota”, Varpustassu huikkasi perään.
”Meidän pitäisi varmaan alkaa valmistautumaan kokoontumiseen”, Varpustassu jatkoi minulle, kun Tammiviilto oli jo kauempana.
”Jep, kuljetaanko yhdessä?” kysyin viiksiäni väräyttäen. Harmaavalkoinen nyökkäsi vihreät silmät välkähtäen. Tiesin, ettei minun olisi tarvinnut edes kysyä, mutta halusin jollain tapaa päästä tietoisemmaksi Varpustassun tunteista, tai tulisi muuten hulluksi tämän tietämättömyyden takia. Vaatisi se sitten tyhmiä kysymyksiä, tekoja tai sanoja.

Nimi: Zare

26.03.2018 19:01
__________________________________________________
Savuturkki// 8kp

Nimi: Savuturkki

19.03.2018 11:32
Olin rajapartiossa Unituulen, Kuupuron ja Raudustassun kanssa. Kiersimme hieman varovaisemmin Jokiklaanin läheisen rajan, kun näimme kaksijalan liikkuvan pesänsä lähellä. Liika varovaisuus ei ollut yliarvostettua, kun viimeisen kuun tapahtumat lisäsi mukaan. Muuta erikoista ei koko matkalla tapahtunut, joten pääsimme palaamaan leirille melko nopeasti.

Päivä kulki muuten hiljalleen, kunnes Tammiviilto kutsui minut mukaansa metsästämään parin muun kissan kanssa. Olin saanut vietettyä aikaa hänen ja tämän veljen Vaahterakasvon kanssa siten, että pystyin kutsumaan meitä ystäviksi. Vaahterakasvo oli kiireinen oppilaan koulutuksessa ja vietti aikaa muiden kissojen kanssa. Tammiviilto oli hyvä korvaamaan veljensä paikan, kun tarvitsin jonkun rinnalleni eikä emoni tai Vaahterakasvolla ollut aikaa. Kuutamonkatsetta en halunnut vaivata ongelmillani, vaikka pysyimme vielä väleissä. Tammiviilto ei ehkä tiennyt veljensä tavoin, mistä yllättävät mielialan syöksyt johtuvat, mutta kyselimisen sijaa tämä perääntyi aiheesta ja haki muiden seuraa keskusteluun. En juuri koskaan ollut virallisesti yksin Tammiviillon kanssa. Tämä vietti aikaa monien muiden kanssa. Itse vain satuin kaipaamaan seuraa ja liittyin tällöin seuraan kollin seurueeseen.

Metsästys ei sujunut kenenkään osalta hyvin. Hajaannuimme hieman kauemmas toisistamme ja olin saanut juuri jäniksen selvän hajujäljen nenääni. Otin mukavan metsästysasentoni ja aloin valmistautua juoksuun. Lähestyin nopein askelin jänistä, joka rupesi pinkomaan pois kynsieni alta. Kun silmänräpäyksessä jänis oli tulossa selkä minua kohti, en ehtinyt reagoida lainkaan siihen. Avatessani silmiäni tunsin jonkun seisovan päälläni. Ensin näin vain riistan veltoksi menevän kehon, mutta muutamaa hetkeä myöhemmin tunnistin tutun kasvot. Tammiviilto seisoi päälläni jänis suussaan roikkuen ennen kuin otti askeleen taakse päin.
"Oletko kunnossa? En yhtään huomannut sinua, kun jänis lähti liikkeelle", kollin selvästi huolestunut ääni kuului tämän pudotettuaan jäniksen maahan.
"Tähtiklaanin kiitos jänis oli se joka sai iskusi minun sijaan. Minä jo luulin sen käyvän päälleni", yritin vitsailla tilanteelle. Tilanne rauhoittui hetken päästä, mutten saanut mielestäni Tammiviillon katsetta, joka tällä oli seisoessaan päälläni. Purin hammasta nolostuneena, kun tajusin, miten oli vitsaillut tilanteelle. Se ei ollut nolostumisen paikka, koska kolli olisi voinut helposti tappaa minut, jos tämä ei olisi osunut jänikseen. Muutaman pään pudistamisen jälkeen jatkoin metsästystä vielä hetken, mutten saanut napatuksi mitään. Tammiviilto oli toisen kissan lisäksi ainoa tuoda mitään klaaniin, kun palasimme leirille.

//pientä tuuppausta tammen ja savun välil. toivottavst ei ihan kamala x_x

Nimi: Camo

18.03.2018 14:34
Vaahterakasvo// 25kp
Pajutaivas// 5kp
Savuturkki// 7kp

Nimi: Savuturkki

12.03.2018 12:09
Yritin parhaani mukaan nauttia joka päivästäni soturina, vaikka menneisyyden muistot eivät siitä aina helppoa tehneet. Saatoin purra hampaitani yhteen ja hymyillä muille, mutta avauduin tilaisuuden tullen emolleni. Tavallisesti hain vain hänen seuraa, mutta tämä tunsi minut sitä paremmin. Jopa Vaahterakasvo tiesi tilanteen paremmin kuin muut. Kuutamonkatse taas oli helpottunut, etten ollut luovuttanut täysin itseni kanssa. Nyt olin metsästämässä partion kanssa eikä se mennyt oikein hyvin. Minun oli välteltävä luotettavaa paikkaa saada riistaa klaanille eikä siksi että olisin halunnut haastaa metsästystaitojani enemmän, vaan kaksijalkojen aktiivisuus häiritsi liikaa metsästystä. Ei olisi enää pitkä aika hiirenkorvan aikaan, mutta ensin olisi selvittävä lehtikadon lopusta.

Metsästys ei ollut mennyt kovin hyvin muillakaan partion jäsenillä. Saimme sentään jotain tyhjien suiden sijaan. Ajatukseni harhaantuivat hetkeksi. Puraisin huuliani kevyesti, jonka jälkeen lähdin etsimään emoani. Tämä oli keskustelemassa muiden soturien ja sisareni kanssa. Sisareni oli viimeisin kissa, jonka lähellä tahtoisin olla. Menin sivummalle nuolemaan turkkiani. Ei minulla olisi kiire emon luokse. Tämä ansaitsi elää omaa elämäänsä ja minun olisi opittava selviämään negatiivisista ajatuksistani lopulta yksin. Emoni ei olisi joka tilanteessa vierelläni, jolloin minun olisi kestettävä kaikki yksin. Vatsani kurnaisi pienesti ja muistin, etten ollut syönyt vielä mitään koko päivänä. Ajatuksissani lähdin hakemaan pientä lintua, mikä näin olevan vielä tuoresaaliskasassa. Se riittäisi tällä kertaa. Olin ottamassa lintua suuhuni, kun löin pääni yhteen toisen kissan kanssa. Se oli yksi oppilaista. Annoin tämän ottaa ensin, minkä jälkeen nappasin oman osani. Kävelin sivummalle syömään ja totesin linnun todella olleen pieni, kun vatsaani kurnasi yhä, mutta olin syönyt jo oman osani riistasta. Huokaisin hieman syvään ja painoin ajatukseni sivuun. Huomenna söisin hieman enemmän, mutta nyt tämä saisi riittää.

Nimi: Pajutaivas

09.03.2018 14:37
Tuijotin Myrskyklaanilaista silmät pyöreinä. "Si-sinun pitäisi kai mennä omalle puolellesi rajaa" takeltelin. Olin yksin metsästämässä, enkä ollut varautunut tällaiseen.
"Anteeksi, näin linnun tässä rajalla enkä tajunnut ylittäneeni rajaa" Kolli, jonka tunnistin Liekkitassuksi, naukui.
Pyöräytin silmiäni "Niin teidän tapaista" jupisin. "No, menehän siitä" sanoin yllättävän lempeästi.
"Selvä, mutta.." Liekkitassu mutisi ja jatkoi sitten selkeämmällä äänellä "Saisinko saalistaa sen linnun?"
"Mitä?!" Huudahdin pilkkaavasti "Onko Myrskyklaani todella noin epätoivoinen, että pyytää lupaa saalistaa toisen klaanin reviirillä?"
Kolli tuijotti minua hetken anova, säälittävä katse silmillään. "Ei, vaan minä." Hän myönsi lopulta.
Tuhahdin. "Niin, ja minä olen hiiri. Voitko nyt lähteä?" Tunsin jo pienen murinan nousevan kurkustani.
"Älä kiihdy. Minä menen." Liekkitassu sanoi tuijottaen minuun aavistuksen surullisena.
"Tuota.. Liekkitassu, eikös se ole nimesi?" Sanoin ajattelematta mitään. Verenpunainen kolli nyökkäsi nopeasti, perääntyen samalla omalle puolelle rajaa.
"Nähtäisiinkö joskus?" Ehdotin. Kun tajusin mitä olin sanonut oppilaalle, kaduin ihan hirveästi.
"No.." Liekkitassu aloitti hiljaa. Katselin vuoroin muualle ja vuoroin Liekkitassuun. En voinut enää perua sanojani, joten päätin odottaa kollin vastausta.

//Sori ihan KAUHEEN lyhyt mut halusin et Kipinä päättää ite mitä Liekki vastaa tohon... Sori!!

Nimi: Vaahterakasvo

06.03.2018 17:54
”Liekkitassu, tule käymään täällä!”
Oppilaan turkki leimuaa liekinvärisenä, kun hän juoksahtaa aurinkoisen aukion halki luokseni. Katsoessani häntä huomasin, miten paljon hän oli kasvanut oppilaskoulutuksensa aikana. Ei hänestä minua isompaa tulisi, mutta lihaksia hänelle oli selvästi alkanut muodostua.
”Mitä me teemme tänään?” Liekkitassu kysyi siniset silmät säihkyen.
”Sinä menet tänään harjoittelemaan Kaurisjalan ja hänen oppilaansa Pähkinätassun kanssa. En tiedä tarkkaan mitä teidän on tarkoitus tehdä, mutta luulisin sen liittyvän jollain tapaa taistelemiseen”, kerroin selvästi, ”He tulevat hetken päästä leirin uloskäynnille, joten sinun on parempi mennä sinne jo odottamaan.”
”Hyvä on. Harjoittelemmeko huomenna kuitenkin yhdessä?”
”Harjoitellaan. Nähdään huomenna aamulla ennen auringonnousua harjoitteluaukiolla.”
Sen jälkeen oppilaani hyvästeli minut ja lähti tapaamispaikalle, josta he yhdessä lähtisivät päivän harjoituksiin.
Ajattelin itse käydä tervehtimässä Juolavirtaa ja Hiiritassua pitkästä aikaa. Kuulemani mukaan parantajakaksikolla oli pitänyt kiirettä lähipäivinä nuhatapauksien ja klaaninvanhimpien ansiosta. Päätin samalla viedä heille jotain mahantäytteeksi.
”Juolavirta, Hiiritassu, toin teille syömistä”, huhuilin hampaideni välistä, kun roikotin laihaa jänistä leuoissani. Laskin sen parantajan pesän lattialle kunnes olin tarpeeksi syvällä pesässä.
”Hauska nähdä, Vaahterakasvo”, Juolavirta maukaisi ilmestyessään esiin yrttivarastostaan. Hiiritassu tuli hänen perässään uupuneen näköisenä.
”Samoin. Ei tämä jänis koollaan hetkauta, mutta luulen sen riittävän teille kahdelle”, tuumasin ja osoitin kuonollani edessäni olevaa eläintä. Hiiritassun katse kirkastui ja hän laskeutui aterioimaan mahalleen. Juolavirta kiitti ja laskeutui oppilaansa tavoin syömään.
”Teillä on tainnut olla paljon kiireitä?” kysäisin istahtaessani. Kiersin häntäni tassujeni ympärille, jotta anturani lämpeäisivät hieman. Hiiritassu pureskeli suunsa tyhjäksi ja myönsi;
”Niin on. Minusta tuntuu etten ole nukkunut moneen yöhön.”
”Hiiritassu on oikeassa. Lisäksi meiltä on loppunut tärkeitä yrttejä, eikä niitä löydä mistään ennen lumien sulamista”, Juolavirta huokaisi, ”Meidän pitäisi hakea niitä toiselta klaanilta, mutta ei meillä ole aikaa.”
Myötätunnonpalo kasvoi kasvamistaan sisälläni vain katsoessani tätä rättiväsynyttä kaksikkoa. Korjasin ryhtiäni arvokkaasti ja korvani kohosivat teräviksi kohti yläoksistoa.
”Voin pyytää Sadetähdeltä lupaa lähteä hakemaan kyseisiä yrttejä Jokiklaanista. En usko, että Myrskyklaanin alueelle kannattaa tunkeutua, mutta Jokiklaanilta liikenisi meille varmasti osa yrteistä”, ehdotin silmiäni räpsäytellen. Juolavirta kohotti katseensa jäniksestä ja katsoi minua huojentuneena.
”Se olisi todellakin tarpeen, mutta vain, jos Sadetähti antaa luvan ja häneltä liikenee antaa sinut minun käyttööni päiväksi”, parantaja sanoi vakavana. Nyökkäsin syvään ja poistuin vikkelästi pesästä jättäen naaraat nauttimaan ateriastaan. Suuntasin suoraan päällikön pesälle, joka sijaitsi Korkeakiven takana sijaitsevan pensaan ja kyseisen kiven muodostamassa onkalossa.
”Sadetähti, saako tulla sisään?”
”Sisään vain.”
Työnnyin kevein askelin lämpimään pesään. Sadetähti istui ylväästi sammalleista ja linnun höyhenistä tehdyllä pedillään.
”Mitä asia koskee, Vaahterakasvo?” päällikkö kysyi uteliaspilke silmäkulmassaan. Kumarsin pienesti ennen kuin uskaltauduin istumaan pesän lattialle.
”Juolavirralta ja Hiiritassulta on loppunut tärkeitä yrttejä ja niitä tarvitsisi hakea lisää Jokiklaanilta”, ilmoitin katsoen Sadetähteä tämän sinisiin silmiin. Hänen ilmeensä pysyi peruslukemilla, vaikka olin juuri kertonut, että toimenpide vaatisi menemistä toisen klaanin alueelle.
”Olet näemmä vapaaehtoinen lähtemään. Toisaalta oppilaasi koulutusta ei voi jättää päiväksikään, tarvitsemme lisää sotureita”, Sadetähti maukui. Päällikön mielipidettä arvostavasti nyökkäsin, mutta sanoin;
”Liekkitassu on tänään harjoittelemassa Kaurisjalan ja Pähkinätassun kanssa. Minulla ei ole mitään esteitä lähtemiseen.”
”Hyvä on sitten. Haluan sinun kuitenkin ottavan jonkun mukaasi”, naaras nyökkäsi hyväksyvästi, mutta esitti vielä vaatimuksensa, ”Onko sinulla jokin ehdotus?”
Mietin hetken itsekseni Sadetähden vaativan katseen alla, mutten tuntenut minkäänlaista painostusta tai epävarmuutta itsessäni. Olin täysin varma päätöksestäni lähteä ja olin sitäkin varmempi tehtävän onnistumisesta.
”Varpustassu”, päätin varmana. Sadetähti hätkähti ja siristi epäilevästi silmiään.
”Varpustassu on vasta oppilas. Enpä tiedä… Eikö toinen soturi olisi varmempi?”
”Uskokaa pois, Sadetähti, Varpustassun minä tarvitsen mukaani.”
Arvioivan katseen jälkeen päällikkö nyökkäsi aavistuksen verran.
”Sinä ja Varpustassu lähdette Jokiklaanin reviirille heti, kun olette käyneet Juolavirran luona varmistamassa tarpeilla olevat yrtit ja määrän. Muistakaa olla varovaisia.”

Tuuli tuntui laantuvan mitä alemmas Tuuliklaanin reviiriltä pääsimme, mutta sen sijaan pakkanen kyllä jatkoi nousuaan mitä enemmän aikaa kului. Olimme päässeet jo lähes Kaksijalkalan paikkeille ripeän tahdin ansiosta. Aurinko oli hiljalleen alkanut laskea, eikä se suonut enää yhtäkään lämmittävää sädettä, joten turkki oli pidettävä pörheänä kokoaikaisesti. Kiitin Tähtiklaania mielessäni paksusta turkistani ja vilkaisin sivusilmällä vierelläni kulkevaa Varpustassua, joka ei tuntunut saavan suojaa ohuelta harmaalta turkiltaan. Jokin sisälläni käski minua painautumaan häntä vasten, mutta pakotin itseni olemaan tekemättä sitä, sillä nyt ei olisi oikea aika rueta vatvomaan tunteitani Varpustassua kohtaan.
Ajatukseni Varpustassusta unohtuivat, kun saavuimme Kaksijalkalan läheisyyteen. Viittasin Varpustassulle menemään matalaksi, kun huomasin aidan toisella puolella istuvan koiran. Nuuhkaisin ilmaa varovaisesti ja onneksemme olimme tuulen alapuolella eikä koira haistaisi meitä, jos pitäisimme kiirettä.
”Jatketaan”, kuiskasin hiljaa ja lähdin johdattamaan meitä matalana Kaksijalkalan ohi. Naaras seurasi minua tassunjäljissäni yhtä hiljaa, ja nopeasti pääsimmekin Kaksijalkalan ohi huomaamattomasti. Seuraavaksi -edessä oli Hevospaikan ylittäminen - olisi liian vaarallista kiertää ukkospolun kautta.
”Näkyykö niitä hevosia?” Varpustassu kysyi hiljaa kyyristellessämme korkean lumikasan takana. Hetken aikaa katsottuani Hevospaikkaa, en huomannut yhtäkään hevosta. Tähtiklaani kiitos, ajattelin.
”Ei näy mitään. Luulen, että on turvallista ylittää se”, vastasin, ”Haluatko, että menen ensin?”
”Minä menen. Vahdi selustaani”, Varpustassu tarjoutui ja astui edelleni lumikasan juurelle. Hän kurkisti kerran aidan toiselle puolelle, ja sitten hän pinkaisi vauhtiin. Nousin seuraamaan hänen menoaan tarkkaavaisena. Naaras ponkaisi ensin aidan päälle ja laskeutui sulavasti sen toiselle puolelle. Sitten hän lähti kiitämään kohti aukion toisella puolella olevaa aitaa. Kuin ilmassa kulkeva viima hän saavutti aidan ja loikkasi sen yli. Huomasin hänen jäävän aidan taakse odottamaan minua. Vedin syvään henkeä ja valmistauduin lähtemään vauhtiin. Astelin ketterästi aidan läheisyyteen ja yhdellä loikalla loikkasin sen yli. Jännitin takajalkani ja syöksähdin vauhtiin. Aukio ei ollut onneksi hautautunut lumen peittoon, mikä teki juoksemista paljon helpompaa.
Yhtäkkiä ollessani noin puolessa välin matkaa kuulin kuinka takaani alkoi kuului terävää haukkumista. Koira! Automaattisesti yritin kääntyä katsomaan millainen vastus minulla olisi vastassani, mutta Varpustassun kiljaisu sai minut jatkamaan matkaani entistä nopeammin: ”Vaahterakasvo, juokse! Se on valtava!”
Kaiken voimani suuntasin jalkoihini ja siihen, että ne kiidättäisivät minut turvaan tuolta verenhimoiselta viholliselta. Matkaa tuntui olevan ikuisuuden verran. Minusta tuntui etten pääsisi yhtään lähemmäs aitaa – turvaa. Suljin silmäni ja keskityin yhä enemmän juoksemiseen.
”Hyppää!”
Räväytin silmäni auki, ponkaisin ilmaan ja tartuin kynsilläni aitaan. Vetäisin itseni aidan yli, ja koira jäi haukkumaan ja hyppimään aitaa vasten. Sydämeni hakkasi tuhatta ja sataa rinnassani saaden minut tuntemaan pahoinvoivalta. Huomaamattani olimme Varpustassun kanssa painautuneet toistemme turkkeihin.
Kun hengitykseni alkoi tasaantumaan, hylkäsin Varpustassun lämpimän kehon, ja nousin istumaan.
”Onneksi olet kunnossa”, Varpustassu huokaisi aidosti helpottuneena.
”Niin… Kiitos”, sopersin. Naaras näytti hämmentyneeltä, mutta ei sanonut mitään. Hetken hengittelin vain syvään ja rauhoitun tapahtuneesta.
Juuri ennen kuin olimme jatkamassa matkaa, Varpustassu pysäytti minut hännän hipaisullaan, ja katsoi minua vihreillä silmillään.
”Mistä sinä kiitit minua?” naaras kysyi hämmennyksen palautuessa kasvoilleen.
”Siitä, että olet vierelläni.”

”Kiitos paljon, Esikkolampi. Myrskyklaani on kiitollinen avustanne”, kumarsin Jokiklaanin parantajalle, joka oli juuri ojentanut minulle kurkkuyrtin lehtiä ja leskenlehtiä – mitä Juolavirta oli pyytänytkin. Melkein heti ylitettyämme Jokiklaanin rajan, partio oli sattunut paikalle, ja kerrottuamme asiamme, he olivat johdattaneet meidät leiriinsä Esikkolammen puheille.
”Kerro terveisiä Juolavirralle ja Hiiritassulle”, parantaja hymyili lempeästi ja pujahti takaisin pesäänsä.
”Teidän olisi nyt parasta palata takaisin reviirillenne”, vieressäni seisova mustavalkoinen suuri kolli painosti, ”Partioni saattaa teidät rajalle.”
”Se sopii, Taivastähti. Vielä kerran, paljon kiitoksia”, Varpustassu maukaisi vuorostaan syvä kunnioituksen väre äänessään. Päällikkö nyökkäsi takaisin ja Jokiklaanin kolmehenkinen partio lähti johdattamaan meitä takaisin sieltä mistä olimme tullutkin.

Nimi: Zare

05.03.2018 16:38
__________________________________
Vaahterakasvo// 27kp
Liekkitassu// 7kp

Nimi: Liekkitassu

02.03.2018 18:49
Painoin Riikkitassun maahan.
"Juuri noin! Hyvin ymmärretty!" Vaahterakasvo kehui. Sitten oli Riikkitassun vuoro hyökätä. Hän teki syöksyn vasemmalle. Puolustukseni oli valmiina. hän hyökkäsi kimppuuni oikealta puoleltani, missä en ollut valmistautunut mitenkään. Hän voitti minut samalla tavalla kuin minä voitin hänet.
"Hyvä", Vaahterakasvo sanoi.
"Te molemmat olette hyviä hyökkäämään, mutta puolustuksessa on parantamisen varaa", Vaahterakasvo sanoi. Harjoittelin ahkerasti ja aurinkohuipun aikaan, harjoitusten lopussa, puolustukseni oli edistynyt hyvin. Siihen jäi kuitenkin vielä aukkoja, kuten selkäpuoleni ja vatsani.

Seuraavana päivänä saalistin yksin. Melkein sain kanin, mutta se pujahti koloon juuri kun olin saamassa sen kiinni. Istahdin turhautuneena maahan. *Miksi en osaa saalistaa?* kysyin itseltäni. *Ehkä en yritä tarpeeksi lujaa* ajattelin. *Ei, ei tässä siitä ole kyse* vastasin itselleni. *Mistä sitten* kysyin uudestaan. *Ehkä en ole kuunnellut Vaahterakasvoa kunnolla* ajattelin. *Ei. Vaikka ensimmäisenä ja toisena päivänä en ollut kuunnellut, sen jälkeisinä kahdeksanatoistana olin niidenkin edestä* sanoin itselleni. *Ehkä se on sukuvika* ajattelin seuraavaksi, mutta työnsin sen ajatuksen heti syrjään. *Lehmusmieli ja Kielolumi ovat molemmat hyviä saalistajia* ajattelin. *Vika on siis minussa* ajattelin. Hätkähtäen tajusin, että oli jo aurinkohuippu, ja olin istunut yli tunnin. Nousin seisomaan ja lähdin etsimään riistaa. Kohta huomasinkin kanin. Se istui syömässä. Hiivin lähelle ja loikkasin. Loikkani jäi hieman lyhyeksi. Kani huomasi minut ja lähti karkuun. Olin kuitenkin sitä nopeampi. Sain sen kynsiini ja tapoin nopealla puraisulla. *Ehkä en olekaan niin kelvoton metsästäjä* ajattelin. Metsästyksen aikana sain kiinni vielä varpusen, mutta kani ja hiiri pääsivät karkuun.

"Hyvin saalistettu", Vaahterakasvo kehui kun palasin leiriin. Nyökkäsin ja vein kanin ja varpusen saaliskasaan.
"Hyvät taisteluharjoitukset eilen", Riikkitassu sanoi kun huomasi minut. Nyökkäsin tälle. Taisteluharjoitukset olivat menneet hyvin ja olin saanut peräti kaksi saalista. Eihän kaksi ollut paljon, mutta ne kaksi olivat olleet ensimmäiset saaliini. Ensimmäistä kertaa elämässäni ajattelin, että olen hyödyksi klaanilleni.

Nimi: Vaahterakasvo

02.03.2018 06:13
“Pilkkutuuli”, nyökkäsin tervehdykseksi jokiklaanilaiselle ystävälleni, kun kuljin tämän ohitse eteenpäin kissamassan seassa. Törmäsin kävellessäni myös Virtasieluun – joka oli myös jokiklaanilainen - sekä varjoklaanin soturiin Soraviikseen. Minulla oli aikaisemmin – ennen Tuuliklaanin ja Myrskyklaanin välillä käytyä taistelua – ollut oppilasystäviä myös Myrskyklaanista, mutta tunnelma oli yhä hieman kireä klaaniemme välillä, joten en uskaltanut heittäytyä yhtäkkiä yhtä tuttavalliseksi myrskyklaanilaisten kanssa.
Vilkaisin taakseni varmistaakseni seurasiko veljeni minua yhä, mutta hän oli nähtävästi kadonnut jo tutustumaan Saareen, sekä muiden klaanien kissoihin, mikä oli varsin ymmärrettävää, sillä olihan tämä hänen ensimmäinen kokoontumisensa.
”Vaahterakasvo! Tule tänne istumaan”, hieman edempänä istuva suurikokoinen harmaa kolli heilautti häntäänsä minulle. Pujahdin kolmen kissan välistä notkeasti ja saavutin Varjoklaanin soturin parilla askeleella.
”Iltaa, Routamyrsky”, maukaisin kunnioittavasti, mutta toverillisesti, ”Miten Varjoklaanilla on mennyt viimeisen kuun aikana?” Routamyrsky oli minua huomattavasti kokeneempi ja vanhempi soturi, mutta siitä huolimatta olimme jokseenkin paljastuneet samanlaisiksi persooniksi, ja etenkin arvostimme samanlaisia arvoja ja moraaleja.
”Sitä samaa. Riistaa riittää kyllä jokaiselle, emmekä ole heikentyneet viime näkemän”, Routamyrsky vastasi vakaasti paljastamatta liikaa klaaninsa asioista. Nyökkäsin.
”Niin, Tuuliklaanikin pärjää hyvin”, mau’uin, ”Tosin toivoisin Hiirenkorvan koittavan pian. Alan kyllästyä tähän kylmyyteen.” Routamyrsky myönsi olevansa samalla kannalla.
Hetken keskusteltuamme jokainen päällikkö seisoi arvokkaasti Suurtammen oksalla. Sadetähti oli astunut ensimmäisenä eteen. Hänen siniset silmänsä näyttivät aavemaisilta, kun kuunvalo heijasti suoraan aukiolle.
”Hyvät kissat”, ruskeanvalkoinen naaras aloitti tervehtimällä.
”Tuuliklaani on selvinnyt kuluneesta kuusta hyvin, vaikka odotammekin jo kovasti Hiirenkorvan ajan alkua, kuten varmasti kaikki muutkin enemmän tai vähemmän. Riistaa on riittänyt kohtalaisen hyvin, sillä viimekuiset päivät ovat olleet hyvin aurinkoisia.”
”Lisäksi Tuuliklaanin neljä oppilasta ovat päättäneet soturikoulutuksensa”, Sadetähti maukui kuonoaan kohottaen, ”Aamusammal, Kuupuro, Pajutaivas ja Savuturkki ovat kaikki täällä tänään uusien nimiensä kera.”
Kissoista kohosi raikas onnittelujen tulva, mutta se lakkasi nopeasti, kun Sadeähti jatkoi puhettaan kertomalla, että olimme saaneet myös uuden oppilaan, Liekkitassun, jonka mestarina minä toimin. Ruohotähti nyökkäsi pienesti Sadetähdelle, kun he vaihtoivat paikkoja arvokkaasti.
Myös Varjoklaani oli saanut uusia oppilaita soturikoulutukseen, ja pentueita oli syntynyt. Heillä tuntui menevän yllättävän hyvin, vaikka mielestäni he asuivatkin niin kylmässä ja pimeässä metsässä.
Oli Vinhatähden – oranssilaikukkaan kollin – vuoro.
”… Mustikkaraita kuoli vaarallisen kaksijalan toimesta, joten kehotamme kaikkia olemaan varuillaan niiden varulta”, Vinhatähti naukaisi kerrottuaan peruskuulumiset, ”Mustikkaraidan kuoltua Myrskyklaanin uudeksi parantajaksi on noussut Pujopilkku.”
”Pujopilkku! Pujopilkku!” klaanit hurrasivat uutta, nuorta parantajaa, joka istui varman näköisenä edessä yhdessä muiden parantajien kanssa.
Vinhatähti jatkoi huolestunut ilme kasvoillaan; ”Mustikkaraidan kuoleman yhteydessä yksi kuningattaristamme – Liljavälke, kaapattiin kaksijalan toimesta. Jos hänestä näkyy jälkeäkään, toivoisimme pikaista ilmoittamista Myrskyklaanille.”
Henkäisin kauhistuneena. Jo monia kissoja oli kadonnut tai kaapattu kaksijalkojen toimesta, enkä voinut olla miettimättä miten pitkään tätä jatkuisi. Mitä kadonneille kissoile on edes käynyt? Ovatko he kuolleet? Vai ovatko heidät otettu kotikissoiksi?
Lopuksi Taivastähti ilmoitti asiansa, jonka jälkeen meillä oli vielä hetki aikaa seurustella toistemme kanssa.

”Tänään”, aloitin kertomaan, ”Te taistelette keskenänne ja minä arvioin sekä annan ohjeita. Ymmärsittekö?”
Liekkitassu nyökäytti päätään ja väräytti mustia korviaan, vilkaisi vieressään istuvaa toista oppilasta, joka nyökkäsi myös silmissään halunpalo aloittaa.
”Hienoa, Liekkitassu, sinä hyökkäät ensin. Riikkitassu puolustautuu.” Katselin, kun oppilaat ottivat asentonsa ja olivat valmiita harjoittelemaan taistelemista auringonhuippuun asti. Riikkitassu oli koollisesti heikommassa asemassa Liekkitassuun nähden, mutta hän oli sen sijaan ollut oppilaana pidempään, kuin oma oppilaani, joten ei harjoitus tulisi olemaan helppo kummallekaan.
Ensimmäinen hyökkäys Liekkitassulta epäonnistui täysin, kun hänen katseensa paljasti kohdan mihin hän aikoi iskeä. Riikkitassu oli oppinut jo seuraamaan vastustajan katsetta, joten sellainen tekniikka ei toimisi.
”Liekkitassu, käytä kokoasi hyväksesi. Huomaat kai, että Riikkitassu on sinua pienempi”, avustin. Oppilaani nyökkäsi pettyneen näköisenä, mutta heilautin häntääni rohkaisevasti.
Seuraavaksi liekinvärinen oppilas teki äkkiliikkeen oikealle, mikä sai Riikkitassun hämmennyksen valtaan. Hänen katseensa valitti, että idiootti-olen-täällä-enkä-siellä, mutta hänen yllätykseensä Liekkitassu teki äkkiliikkeen perään äkkiliikkeen ja tönäisi voimakkaasti ruskeankirjavan oppilaan kumoon. Sen jälkeen hän painoi Riikkitassun maahan.
”Juuri noin! Hyvin ymmärretty”, kehuin oppilastani, ja hetken ajan tämän silmistä paisui ylpeys.
”Kokeillaan nyt toisin päin. Riikkitassu, sinä et voi käyttää kokoasi voimakkuuden merkeissä isompaa vastusta vastaan, mutta koska olet pieni, se tekee sinusta nokkelamman ja vilkkaamman. Käytä niitä ominaisuuksia eduksesi.”

Auringonhuipun hetki oli mennyt aikaa sitten, mutta oli yhä päivä, kun katsoin kuinka pienikokoinen harmaavalkoinen naaras kyyristyi matalaksi katse tiukasti maata nuuhkivassa hiiressä pysyen. Hän otti sulavia askelia kohti saalista. Juuri, kun Varpustassu oli pinkaisemassa vauhtiin, lumi narskahti hänen allaan ja hiiri pyörähti ympäri lähteäkseen karkuun. Naurahdin huvittuneena, sillä hiirellä ei ollut mitään mahdollisuutta päästä Varpustassulta karkuun. Naaras olikin jo saavuttamassa harmaaturkkista olentoa, eikä mennyt hetkeäkään, kun se roikkui Varpustassun hampaissa.
”Olit melkein päästää sen karkuun”, kiusasin hymyillen, ”Ei yhtään tapaistasi.”
Varpustassu pudotti saaliinsa puhuakseen.
”Älä yhtään yritä, hiirenaivo. Olisit voinut jopa voittaa tämän kilpailun, ellet olisi päästänyt sitä rastasta karkuun. Ja mitenkäs siinä niin tapahtuikaan?” naaras iski takaisin virnistäen. En osannut sanoa, miksi olimme aina toistemme seurassa niin kiusoittelevia.
”Ei se ollut minun vikani! Sinä säikäytit minut”, puolustauduin muistellen hetkeä, kun olin ollut vaanimassa maahan laskeutunutta rastasta. Olin ollut niin keskittnyt lintuun, etten ollut kuullut Varpustassun tulleen lähistölle. Juuri kun olin hypännyt lintua kohti, Varpustassu oli päättänyt ilmestyä esiin sivulta niin, että luulin häntä aluksi viholliskissaksi. Sen seurauksena rastas oli päässyt karkuun.
”Niin, niin”, Varpustassu päivitteli totisesti, ”Kuka säikähtää omaa klaanitoveria, jonka kanssa on metsällä?”
Pyöräyttelin silmiäni tuhahtaessani olevinaan turhautuneesti. Naureskellessamme Varpustassu hautasi rastaan lumen alle odottamaan hakemista, jonka jälkeen lähdimme kulkemaan Myrskyklaanin ja Tuuliklaanin välistä rajaa kohti. Verkkaisesti kipittäen nostelin tassujani vuorotellen valkoisilla poluilla astellen. Anturani alkoivat olla jo melkoisen jäässä, mutta vielä olisi yritettävä saada jotain, jotta kaikille riittäisi syömistä.
”Katso, Myrskyklaanin partio”, Varpustassu kuiskasi yllättäen, kun olimme lähempänä jokea.
Nostin katsettani niin, että huomasin nelihenkisen partion astelevan metsänsuojista jokea kohti. Hidastimme vauhtiamme pysähtyen vastakkain partion kanssa joen toisille puolille. Tunnistin ensimmäisenä vaaleanruskean kollin – Okasilmän -, joka ilmeisesti johti partiota. Partiossa oli myös Vehnäturkki, jonka saatoin tunnistaa tämän vihreistä silmisä. Lisäksi mukana oli kolmas soturi sekä oppilas, joita en kumpaakaan ollut ennen nähnyt.
”Hyvää päivää, Okasilmä”, naukaisin nopeasti katsoen vakavaa kollia suoraan silmiin. Soturi nyökkäsi tervehdyksensä sanomatta sanaakaan. Kosketin vaivaantuneena Varpustassun lapaa hännälläni merkiksi jatkaa matkaa toiseen suuntaan. Saimme osaksemme ilkkuvan katseen Vehnäturkilta, mutten antanut sen häiritä – olihan se tietyllä tapaa ymmärrettävääkin. Käännyimme kannoillamme, ja lähdimme joen yläviistoa kohti. Vilkaisin aavistuksen verran taakse päin varmistaakseni, että partio jatkoi matkaa. Se oli lähtenyt vastakkaiseen suuntaan meistä nähden. Hyvä niin.
”Meidän olisi hyvä palata leiriin. Alkaa pakastua”, huomautin, kun olimme päässeet tarpeeksi etäälle joesta.
”Riittääköhän se jänis ja rastas?” Varpustassu kysyi hieman huolissaan vakaana. Kohautin lapojamme.
”Ehkä partio on saanut jotain kiinni ennen kuin palasivat leiriin. Meistä ei kuitenkaan ole pian hyötyä, jos vilustutamme itsemme.”
”Keksimme kyllä jotain, kuten aina.”

Nimi: Zare

01.03.2018 20:32
___________________________________________

Nimi: Zare

01.03.2018 20:08
Savuturkki// 9kp
Liekkitassu// 9kp

Nimi: Savuturkki

27.02.2018 18:29
Sadetähden ilmoitti kokoukseen lähtijät. Olin tietysti tyytyväinen pääsystä kokoukseen, mutta olisin voinut jättää tämän kerran väliin. Viime kertainen ilmapiiri oli jättänyt pahan maun suuhuni ja enkä tahtonut sen nousevan pintaan, mutta en voinut kuin annella tähtiklaanilta Myrskyklaanin ja Tuuliklaanin välien rauhoittumista.

Astellessa saarelle ilmapiiri oli selvästi edellistä parempi, mutta osalta ei ollut unohtunut edelliskerta. Saatoin vain pysyä muiden lähellä enkä innostunut lähestymään myrskyklaanilaisia. En osallistunut muiden keskusteluihin, vaan odotin kokouksen alkamista, mikä ei kestänyt kauan. Sadetähti aloitti kertomalla meidän klaanimme tapahtumat. Klaanimme keräsi yhä itsensä kasaan edellisen päällikön jäljiltä, mutta olimme muuten hyvissä voimissa.
"Lisäksi Tuuliklaani on saanut kuluneen kuun aikana neljä uutta soturia", Sadetähti kertoi.
"Heidän nimensä ovat Aamusammal, Kuupuro, Pajutaivas ja Savuturkki", hän kertoi klaanien kiinnostus heräsi hieman, muttei paljoa. Klaanimme oli saanut paljon sotureita kuluneessa kuussa, mutta oppilaita määrä väheni sen myötä.
"Olemme myös saaneet yhden uuden oppilaan, Liekkitassun", Sadetähti sanoi lisäsi ennen kuin luopui puheenvuorostaan. Kiinnittäen huomion hetkeksi oppilaaseen ennen kuin kaikki alkoi odottaa Ruohotähden puhetta. Tämä kertoi oman klaaninsa kulusta menneen kuun aikana ja nimitetyistä kissoista ennen kuin Vinhatähti aloitti oman vuoronsa. Heillä oli hieman synkempiä uutisia. Heidän parantajansa Mustikkaraita oli menehtynyt ja tämän tilalle noussut Pujopilkku. Lisäksi yksi sotureista oli kaapattu samassa yhteydessä, missä heidän parantajansa oli menettänyt henkensä. Se nosti kaksijalkojen tekemiset mieleen. He olivat tavallista enemmän aktiivisia, mutta tappaa ensin Myrskyklaanin parantaja ja sitten napata tämän seurassa ollut Liljavälke. Se tietäisi ongelmia Tuuliklaanille ja Jokiklaanille. Molempien klaanien reviiri ei ollut erityisen suojaisa niin kuin Myrskyklaanin ja Varjoklaanin reviirillä oleva metsä. Huoli mielessäni ei osunut kauas, kun Jokiklaanin päällikkö Taivastähti aloitti oman vuoronsa tuomalla samanlaisia murheita. Heiltä olivat kaksi soturia kadoksissa. Tuulikujeen ja Pilviliidon tarkemmin sanottuna ja heidän viimeisistä hajujälkien paikasta oli löytynyt kaksijalkojen hajua. Kokous päättyi huolestuneessa ilmapiirissä. Kaksijalat olivat selvästi enemmän kissojen perään eikä se koskaan tiennyt hyvää klaaneille. Klaanien välinen kireys oli jokseenkin unohtunut yhteisestä huolesta kaksijalkoja kohden. Jos ne alkaisivat käydä enemmän klaanien kimppuun? Entä jos ne löytäisivät jonkun klaanin leirin? Se ei tietäisi hyvää klaanien tasapainolle. Reviirejä ei voinut jakaa muiden kesken. Se ei koskaan toimisi kuin äärimäisissä hätätilanteissa lyhyen aikaa. Se toi mieleeni klaanienvanhempien tarinat, kuinka kaksijalat olivat alun perin ajaneet klaanit järvelle. Monta yksityiskohtaa oli unohdettu ajan kuluessa, mutta yksi asia oli jäänyt varmasti muistoihin. Klaanit saattoivat toimia yhdessä vain jos se tietäisi kaiken tuhoa, mutta siitä ei nyt ollut kyse.

//muutin hieman sateen sanoja, vaikka kyseessä olikin vain ncp-hahmoista ja kaiken muun kirjoitin blogin perusteel enkä mennyt yksityiskohtiin kun muut ei ole viel kirjottanu

Nimi: Liekkitassu

27.02.2018 08:11
Katselin Sadetähteä, joka luetteli illalla olevaan kokoontumiseen lähteviä.
"Tammiviilto, Vaahterakasvo, Pajutaivas, Raudustassu...", hän luetteli. Häntäni alkoi painua yhä alemmas kun nimeäni ei kuulunut. Nyt Sadetähti oli maininnut myös Savuturkin, Kuutamotassun ja Aamusammalen. Sitten hän sanoi, että myös Kuupuro ja Varpustassu tulisivat mukaan *Entä minä?* Ajattelin.
"... ja Liekkitassu", Sadetähti lopetti. Häntäni ponnahti pystyyn. *Minä pääsen kokoontumiseen!*
"Liekkitassu! Vaahterakasvo huusi leirin toiselta puolelta.
"Pidämme aamupäivällä harjoitukset, iltapäivällä saat levätä ennen kokoontumiseen lähtöä", Vaahterakasvo sanoi, kun olin tullut hänen viereensä.
"Metsästystä vai taisteluharjoituksia?" kysyin.
"Metsästystä", Vaahterakasvo sanoi.
"Tänään saat metsästää ensimmäistä kertaa yksin", Vaahterakasvo sanoi.
Mielialani laski hieman, mutta ei paljon. Pääsisinhän kuitenkin kokoontumiseen. Hiivin heinikossa lähemmäs varpusta, joka nokki siemeniä maassa. Heinien kahina kuitenkin paljasti minut. Varpunen lähti lentoon. Hyppäsin. Onnistuin saamaan käpälääni muutaman pyrstösulan, mutta varpunen lensi pois. Sitten menin lähelle Myrskyklaanin rajaa. Siellä minulta pääsi karkuun kani. Sitten huomasin, että on aurinkohuippu, jolloin minun ja Vaahterakasvon piti tavata leirissä. Vaahterakasvo oli saanut saaliiksi kaksi hiirtä ja kaksi päästäistä. Minä en ollut saanut mitään.

Sadetähti johti minut ja muun klaanin Jokiklaanin rajalle, missä näin saaren, johon pääsi puunrunkosillan kautta. Myrskyklaani ja Jokiklaani olivat jo paikalla, mutta Varjoklaani ei vielä ollut. Sadetähti ylitti sillan ensimmäisenä. Häntä seurasivat Jokitaival, Juolavirta, Vaahterakasvo, Savuturkki, Tammiviilto ja muut, jotka oli valittu kokoontumiseen. Tajusin, että olin jäänyt viimeiseksi. Lähdin ylittämään puunrunkosiltaa. Puolessa välissä meinasin pudota, mutta sain otteen puunrungosta. Melkein heti minun jälkeeni Varjoklaani saapui paikalle. Asetuin istumaan jonkun Myrskyklaanin oppilaan viereen. Sadetähti, Myrskyklaanin päällikkö Vinhatähti, Varjoklaanin päällikkö Ruohotähti ja Jokiklaanin päällikkö Taivastähti hyppäsivät puhujantammen oksille.
"Aloittakaame kokoontuminen" Taivastähti päätti.
"Tuuliklaani on saanut kuluneen kuun aikana kaksi uutta soturia", Sadetähti kertoi.
"Heidän nimensä ovat Pajutaivas ja Savuturkki", hän kertoi. Muiden klaanien kissojen huomio kääntyi kahteen uuteen Tuuliklaanin soturiin.
"Lisäksi olemme saaneet yhden uuden oppilaan, Liekkitassun", Sadetähti sanoi. Kaikkien kissojen huomio kiinnittyi minuun. Suljin silmäni ja avasin ne vasta kun olin varma ettei kukaan enää katsonut minua. Silloin olikin jo Ruohotähden vuoro. Hän puhui jostain Varjoklaanin uudesta oppilaasta. Kokoontumisen jälkeen olin tosi väsynyt.

//En oikein ole perillä muiden klaanien asioista, joten en kertonut niitä.

Nimi: Zare

25.02.2018 22:48
_________________________________

Nimi: Zare

24.02.2018 21:40
Liekkitassu// 6kp, 9kp, 7kp
Vaahterakasvo// 51kp, 21kp
Pajutaivas// 8kp
Savuturkki// 29kp

Nimi: Liekkitassu

23.02.2018 19:11
"Hiirenpapanat", murahdin, kun kani juoksi pois näkyvistäni. Olin metsästämässä, mutta en tietenkään ollut saanut vielä mitään. Oli viides päiväni oppilaana, mutta taitoni olivat yhtä huonot kuin ensimmäisenä päivänäni. Tai omasta mielestäni huonot. Vaahterakasvo kyllä sanoi, että tulisin pian paremmaksi, mutta minä en uskonut siihen. Siitä huolimatta kuuntelin tarkasti opetusta ja yritin kaikin keinoin nopeuttaa oppimistani. Nyt olin siis metsästämässä Vaahterakasvon kanssa. Ensimmäinen ongelmani saalistuksen kanssa oli poissa, mutta tilalle oli tullut uusi: hiipimisestä lähtevä ääni. En millään käsittänyt, miten Vaahterakasvo ja muut soturit pystyivät hiipimään saaliin lähelle äänettömästi. Vaahterakasvo oli jo saanut kanin ja varpusen, mutta minulla ei ollut mitään. Minulla ei tietenkään ollut mitään.
"Kyllä sinä pian jotain saat. Ehkä jopa seuraavalla yrityksellä", Vaahterakasvo sanoi. Mutta saalista ei tullut seuraavalla yrityksellä. Eikä sen jälkeisellä. Eikä sen jälkeisellä. Sitten Vaahterakasvo sai toisen kanin. Enkä minä edelleenkään saanut mitään.
"Metsästys riittää tältä päivältä. Meidän pitää mennä rajapartioon Myrskyklaanin rajalle.

Partiossa pärjäsin kohtuullisen hyvin, mikä johtui siitä ettei minun pitänyt tehdä muuta kuin kävellä muiden kissojen perässä ja asettaa muutama hajumerkki. Kun tulimme järven kohdalle, käännyimme takaisin ja menimme leiriin. Leirissä tapasimme Jokiklaanin rajalle lähtevän partion, joka oli juuri lähdössä.
"Ota jotain ruokaa. Et ole syönyt tänään vielä mitään", Vaahterakasvo kehotti.
"En ota, sillä en saa saalista, joten eikö se ole vain reilua että en ota muiden saalistamaa riistaa?" kysyin Vaahterakasvolta.
"Liekkitassu. Et muutu paremmaksi saalistajaksi olemalla syömättä ruokaa. Se vain hidastaa oppimistasi. Ota siitä ruokaa", Vaahterakasvo sanoi.
"Hyvä on", mutisin ja otin riistakasasta saaliseläläimen, mutta valitsin kaikkein pienimmän hiiren.

Nimi: Vaahterakasvo

22.02.2018 20:18
”Vaahterakasvo, vaihdettaisiinko muutama sananen?”, Lehmusmieli kysyin pyytävästi istuessani aukion laidalla raikkaasta ilmasta nauttien. Nyökkäsin.
”Mitä asia koskee?”
”Kuten varmasti tiedät, minun ja Kielolumen pentu on kuusi kuuta vanha. Tänään on hänen oppilasnimityksensä”, Lehmusmieli aloitti, kun oli ottanut paikkansa vierestäni.
”Niin, Liekkipentu. Aika on mennyt niin nopeasti, vastahan hän oli pieni punainen karvapallo”, hyrähdin muistellessani pienen pientä vikisevää palleroa pentutarhassa.
”Toden totta on”, ruskeavalkoisen kirjava kolli mietiskeli, ”Keskustelimme yhdessä Kielolumen kanssa mahdollisista mestariehdokkaista Liekkipennulle, ja ajattelimme sinun olevan hyvä mestari hänelle.”
Lehmusmielen lause oli kuin tassun isku poskelle, ja minusta tuntui, että naamaani alkoi kuumottaa. Katsoin soturia hämmentynein silmin.
”Ihanko totta? Eikö Nopsajalka tai vaikka Kettulampi olisi kokeneempi vaihtoehto?” onnistuin maukaista.
”Kettulampi oikeastaan oli yksi vaihtoehdoista, mutta emme usko hänen olevan erityisen kiinnostunut oppilaan koulutuksesta. Nopsajalka taas on… No tiedäthän sinä, hän on Nopsajalka”, Lehmusmieli kohautti lapojaan ja esitti haluanko-olla-Liekkipennun-mestari-kysymyksen katseellaan. En keksinyt hyvää syytä olla kieltäytymättäkään, ja rehellisesti olin haaveillut oman oppilaan saamisesta soturinimityksistäni asti.
”Totta kai voin ja haluan ryhtyä Liekkipennun mestariksi. Se olisi mitä suurin kunnia”, kumarsin kunnioittavasti yhä hämmennys äänestäni kummuten. Lehmusmielen silmät säihkyivät kiitollisena.
”Hienoa! Liekkipennun nimitykset ovat pian, joten ethän lähde mihinkään?” hän sanoi vielä ja lähti kipittämään sitten pentutarhaa kohti. Katsoin hänen peräänsä niin kauan kunnes ruskea häntä vilahti piiloon pentutarhaan. Minusta tulee mestari!

"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenenvä Korkeakiven alle klaanikokoukseen!" Sadetähden kutsu kaikui aukiolla viimeinkin. Aurinko oli noussut hivenen korkeammalle, ja mietin innostuneena jo mielessäni, että veisinkö Liekkipennun jo tänään kiertämään rajoja.
Kolme kissaa pujahti ulos pentutarhasta. Ensimmäisenä tepasteli ylpeän näköinen oranssi kolli, ja hänen takanaan Kielolumi ja Lehmusmieli yhtä ylpeän näköisenä. Kun koko klaani oli koolla, Sadetähti pyysi Liekkipentua astumaan eteenpäin.
”Olemme kokoontuneet, sillä soturikoulutuksen aloittaa jälleen uusi oppilas”, päällikkö aloitti, ”Liekkipentu, Lehmusmielen ja Kielolumen poika, on täyttänyt kuusi kuuta ja on valmis soturikoulutukseen.”
”Liekkipentu, tästä päivästä siihen päivään saakka, jona saat soturinimesi, sinua kutsutaan Liekkitassuksi. Mestariksesi tulee Vaahterakasvo.” Sadetähti siirsi katseensa minuun, kun nousin seisomaan ja laskin päätäni hyväksyen Sadetähden valinnan.
”Vaahterakasvo, olet saanut virheetöntä koulutusta Mutamieleltä ja toivon sinun välittävän kaikki taitosi ja tietosi, mitä koskaan olet oppinut, Liekkitassulle.”
Astuin lähemmäs Liekkitassua, joka katsoi minua hieman hätääntyneenä. Kumarruin häntä kohti ja kuiskasin lempeästi: ”Kosketa neniä kanssani.”
Liekkitassu teki työtä käskettyä ja kosketimme toisiamme nenillä, jonka jälkeen tuuliklaanilaiset ryhtyivät huutamaan oppilaani nimeä. Meitä molempia tultiin onnittelemaan, enkä olisi voinut olla yhtään näkyvämpi siitä, että olin todella otettu tästä kunniasta.


Heräsin aikaisin aamulla, sillä tänään kiertäisin reviirimme rajat Liekkitassun kanssa, kuten olimme eilen sopineet. Pesin turkkini nopeasti, mutta huolellisesti, ja menin uloskäynnille odottamaan oppilaani saapumista. Liekkitassusta ei kuitenkaan näkynyt vilahdustakaan. Ei kai hän vain ole yhä nukkumassa, ajattelin silmiäni pyöräyttäen. Kävelin oppilaiden pesälle ja kurkistin sisään. Oranssiturkkinen kolli oli käpertyneenä sammalpedille.
”Herätys!” naukaisin niin, että Liekkitassu säpsähti hereille hieman säikähtäneenä, mutta jatkoin: ”Et ole enää pentu, joten et voi nukkua niin pitkään kuin haluat.” Oppilaani ei vastannut mitään, vaan nousi jaloillensa horjahtaen. Tämä nuolaisi pariin kertaan turkkiaan ja kysyi sitten minne olisimme menossa tänään. Viitoin häntä tulemaan ulos pesästä.
”Näytän sinulle reviiriä”, muistutin suunnaten leirin uloskäynnille. ”Kun olemme kiertäneet reviirit, sinulla on vapaata, sillä se on aika raskasta ensimmäistä kertaa. Totut siihen kyllä pian.”

Olimme kävelleet Myrskyklaanin ja Tuuliklaanin rajalle nummen halki. Matkalla esittelin hänelle parhaita metsästyspaikkoja, sekä kukkulan, jonne kesäisin ei olisi niin hyvä mennä, sillä siellä saattoi törmätä käärmeisiin aina välillä.
”Tuollapäin on Myrskyklaanin reviiri”, kerroin osoittaen joen toisella puolella olevaan metsäiseen maisemaan.
”Miksi kukaan kissa haluaisi elää metsässä?” Liekkitassu esitti kysymyksen tuijottaessaan joen toiselle puolelle.
”Meillä kaikilla klaaneilla on omat tapansa”, vastasin, ”Mutta, pystyt haistamaan myrskyklaanilaisten hajun, sillä olemme tuulen yläpuolella. Koita pistää se mieleesi.” Liekkitassu veti syvään henkeä ja nyökkäsi vakaasti. Lähdin johdattamaan häntä jokea pitkin järven rannalle. Kerroin hänelle järvestä ja siitä miten kesäisin kaksijalat saattoivat istua rannalla ilman turkkeja makoillen auringossa. Silloin järvelle ei olisi mitään asiaa.
Järven rantaa pitkin me saavuimme Kaksijalkalaan, jossa sijaitsi myös Hevospaikka – reviirimme toiselle rajapyökille. Esittelin paikan määrätietoisesti ja painotin, ettei kaksijalkalaan saisi koskaan missään nimessä mennä, ellei kyseessä ollut kokoontuminen, jolloin meidän oli pakko ohittaa kaksijalkala.
”Kaksijalkalan toisella puolella on Jokiklaanin reviiri. Saatat haistaa tuoksun heikosti, mutta se on hyvin makea tuoksu. Johtuneen heidän syömistään kaloista.”
”Hyi, en koskaan voisi astua tassullanikaan veteen!” Liekkitassu maukaisi ällöksyen.
”Niin, en minäkään”, myönsin yhtyen hänen mielipiteeseensä.


Seuraava aamu koitti nopeasti, ja minusta tuntui, että olen väsyneempi kuin koskaan. Olin nukkunut huonosti läpi yön tietämättä mistä se sen kummemmin johtui. Kylmyys oli ainakin osasyy valvomiseeni.
Sadetähti oli kutsunut klaanin jo koolle, sillä edessä oli jälleen yhden soturin nimitykset. Se oli yllättänyt minut positiivisella tavalla, sillä nimitettävä oppilas oli kokenut koulutuksensa aikana paljon ylämäkiä, mutta onnistunut nyt pääsemään sellaisen huipulle lopullisesti koulutuksensa osalta.
”Minä Sadetähti, Tuuliklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla Tuuliklaanin soturiksi”, Sadetähti toisti minulle varsin tuttuja sanoja, kun ystäväni seisoi Korkeakiven edessä selvästi kokoontumisen keskipisteenä. Naaraan hopeanvalkoinen turkki oli huolietultu viimeisen päälle säihkyväksi. Savutassun lavat kohoilivat kiivaasti, mikä kertoi hänen olevan jännittynyt.
”Pian minäkin olen tuolla!” vieressäni istuva Liekkitassu naukaisi kovaan ääneen. Väräytin korvaani aavistuksen verran huvittuneena, mutta kehotin oppilastani olemaan hiljaa seremonian ajan. En voinut vieläkään kunnolla uskoa, että olin saanut oman oppilaan. Vieläpä Lehmusmielen ja Kielolumen pojan! Hänet oli nimitetty eilen oppilaaksi, joten olin ehtinyt kiertää hänen kanssaan vasta reviirimme rajat. Mutta silti yhden päivän aikana nuori kolli oli osoittautunut hyvin villiksi ja energiseksi tapaukseksi. Hänen kouluttamisensa saattaisi olla haastavempaa, mutten pitänyt sitä haitallisena vaan päinvastoin. Aikoisin kouluttaa Liekkitassusta mahtavan, lojaalin soturin.
”Savutassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania jopa henkesi uhalla?” Päällikön kirkas ääni herätti minut ajatuksistani nopeasti seremonian jatkuessa. Katsoin Savutassun reaktiota takaapäin, mutta hän näytti pysyvän niin tyynenä kuin suinkin.
”Lupaan”, Savutassu värähti pieni epäuskoisuuden pilkahdus äänessä kuuluen. Nyökkäsin itsekseni hyväksyvästi.
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi”, Sadetähti sanahti antaen katseen kiertää aukiolla, kunnes laski katseensa Savutassuun. ”Savutassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Savuturkkina. Tähtiklaani kunnioittaa uskollisuuttasi ja periksiantamattomuuttasi, ja hyväksyy sinut Tuuliklaanin täydeksi soturiksi!”
Savuturkki kääntyi silmät pyöreinä meihin muihin kohti, mutta hämmennyksestä huolimatta naaraan meripihkanvärisissä silmissä heijastui puhdas ilo.
”Savuturkki! Savuturkki!” huusin ystäväni nimeä. Jokainen onnitteli tuoretta soturia jälleen – kuten toissapäivänä Aamusammaleen ja Kuupuron kohdalla – kukin omalla tavallaan. Ensimmäisten joukossa Savuturkkia tepasteli onnittelemaan Kuutamonkatse ja Kukkavirta, jotka olivat hänen koulutuksensa hoitanut mestari sekä emo.
Lopulta, kun kissat alkoivat vähitellen hajaantua, onnittelin Savuturkkia yhdessä Liekkitassun kanssa.
”Paljon onnea! Olet ansainnut soturinpaikkasi”, kehräsin ja nuolaisin naaraan otsaa ystävällisesti.
”Kuulin, että olet ollut muita paljon kauemmin oppilaana!” Liekkitassu sujautti viattomasti Savuturkkia katsellen. Loin tähän ankaran katseen, kun Savuturkin ilme muuttui hieman loukkaantuneeksi.
”Ei soturiksi pääse tiettyyn ajankohtaan mennessä”, muistutin oppilaalleni, ”Sitä paitsi, sinulle voi käydä ihan samoin, jos et kunnioita vanhempia sotureita.” Liekkitassu käänsi säikähtäneet siniset silmänsä minuun.
”Ei varmasti käy! Anteeksi, Savuturkki!” hän maukui pahoittelevasti, mutta salamannopeasti hän vaihtoi aihetta: ”Voinko nyt mennä kuuntelemaan klaaninvanhimpien tarinoita yhdessä Riikkitassun kanssa?”
Nyökkäsin suostumukseksi, ja muistutin vielä huomisesta harjoitustuokiosta, joka pidettäisiin heti auringonnousun aikaan. Sen jälkeen liekinvärinen kolli oli vain välähdys kadotessaan klaaninvanhimpien pesään.
”Ei hän tarkoittanut. Liekkitassu on vain niin nuori vielä”, puolustelin oppilaani käytöstä.
”Ei se mitään. Ymmärränhän minä, eikä sillä loppujenlopuksi ole edes väliä enää”, Savuturkki sanoi hilpeänä. Hymyilin tälle ja hipaisin hännälläni hopeaa kylkeä ennen kuin annoin viimeisten päästä onnittelemaan häntä.
Tuskin ehdin yhtä ajatustakaan heittää ilmoille, kun Pajutaivas seisoa tönkötti edessäni. Naaras näytti hieman ärtyneeltä, kun hän sanoi: ”Vaahterakasvo, minulla olisi hiukan asiaa…”
Päädyin vain nyökkäämään hieman hämmentyneenä ja viittoin Pajutaivasta seuraamaan minua leirin reunalle, jossa saisimme puhua rauhassa. Seisahdin lähelle pentutarhaa.
”No?”
”Miksi halusit tietää minun ja veljesi väleistä?” Pajutaivas naukaisi suoraan vältellen katsettani. En tiennyt miten hän teki sen, mutta tuntui kuin hänen jokainen lauseensa saisi minua yhä enemmän hämilleni.
"Minä vain…”, aloitin yhä hämmennyksen vallassa, mutta Pajutaivas keskeytti minut terävästi.
”Ymmärrän, että hän on veljesi, mutta kuulostit jotenkin… Mustasukkaiselta.” Mitä? Mustasukkaiselta? Mistä? Kysymyksiä välähteli mielessäni, enkä osannut vastata niihin itsellenikään.
”En ymmärrä. En tosiaan ymmärrä”, toistelin itseäni yllättyneenä. Miksi tämä asia vaivasi häntä niin kovasti? Tarkoitukseni ei todellakaan ollut olla mustasukkainen hänen ja Tammiviillon ’suhteesta’, jos sitä siksi edes voisi kutsua. Halusin vain tietää, missä mennään.
"Sitten voit kertoa mitä et ymmärrä”, Pajutaivas tiuskaisi alkean kuulostaa kärsimättömältä.
"Hän on veljeni. Minulla on oikeus olla kiinnostunut hänen asioistaan. En ymmärtänyt sitä, että miksi olisin mustasukkainen. Näethän itsekin, ettei minulla ole mitään… Mitään…”, mau’uin ensin varmana, mutta sanani jäivät takeltelemaan loppuun. Pajutaivas vilkaisi minua painostavasti.
”Tarkoitan, ettei minulla ole mitään erilaisia tunteita sinua kohtaan. Jos satuit tarkoittamaan sitä”, maukaisin lopulta huojentuneena. Huomasin Varpustassun seisovan tuoresaaliskasalla. Minun teki kovasti mieli todistaa kantani valehtelemalla hänelle, että olin kiinnostunut Varpustassusta. Juuri, kun olin sanomassa, ajatuksiini lensi jälleen yksi kysymys, joka koski tällä kertaa Varpustassua. Olisiko se muka valehtelua, jos väittäisin olevani kiinnostunut Varpustassusta? Ei se olisi. Nyökkäsin siis lähes huomaamattomasti kohti Varpustassua. Pajutaivas näytti ymmärtävän mitä tarkoitin.
"Selvä. Anteeksi. Ei minullakaan Tammiviiltoa kohtaan, ymmärsitkö?" Pajutaivas kysyi.
”Kyllä ymmärsin, eikä se haittaa”, vastasin, ”Onko kaikki nyt siis hyvin?”
”Kyllä, uskon niin. Ihmettelin sillon vain uteliaisuuttasi, mutta onhan Tammiviilto tosiaan sinun veljesi”, naaras kehräsi hiljaisesti hetken ajan. Nyökkäsin pienesti hymyillen ja jätin Pajutaivaan seisomaan sijoilleen, kun lähdin astelemaan harmaanvalkoista naarasta kohti, joka valitsi ateriaansa tuoresaaliskasalla.
Olin oikeastaan lopulta enemmän kummastunut omista ajatuksistani, kuin Pajutaivaan käytöksestä. Juuri äsken olin myöntänyt itselleni, että pidin Varpustassusta – enemmän kuin kaverina. Rehellisesti sanottuna pidin hänestä todella paljon. Lämmin tunne valtasi minut, kun saavuin Varpustassun luo.
”Hei”, sanoin vain ja katsoin naarasta lämpimästi. Varpustassu katsoi minua huvittuneena ja oli ehkä sanomassa jotain, mutta hänen silmänsä pilkahtivat salaperäisesti ja naaras olikin hetken hiljaa.
”Hei”, Varpustassu vastasi takaisin hymyillen. ”Haluatko jakaa myyrän?”
”Totta kai. Miten sinun päivä on sujunut?”


Seuraavana päivänä olin lähtenyt aikaisin aamulla Liekkitassun kanssa harjoittelemaan metsästystä. Liekkitassu oli osoittautunut niin malttamattomaksi, että hän tuskin koskaan keskittyi kuuntelemaan kunnolla mitä ohjeita annoin.
”Olen sanonut ainakin neljä kertaa, että et voi lähteä ajamaan saalistasi takaa heti, kun huomaat sen”, huokaisin pienesti, ”Sinun pitää odottaa, että se tulee lähemmäksi tai mennä itse lähemmäksi vaanimalla. Ymmärsitkö?”
”Kyllä”, Liekkitassu mumisi pettyneenä. Pyysin häntä keskittymään ja etsimään uutta vainua. Pitkän aikaa oppilas nuuhki ilmaa kuljeskellen ympäriinsä, kunnes huomautin hiirestä, jonka tuoksu leijui lähistöllä. Kertasimme vielä kerran ohjeet, ennen kuin Liekkitassu laskeutui parhaimpaan vaanimisasentoonsa – joka todellisuudessa oli vielä kömpelö. Tällä kertaa kolli odotti jo pidempään, mutta sama virhe toistui jälleen, jonka seurauksena hiiri pääsi puikelehtimaan pienen kolonsa suojiin. Kannustin häntä jatkamaan luovuttamatta, mutta Liekkitassusta saattoi jo huomata turhautuneisuuden. Hänen olisi kuitenkin ymmärrettävä, että joskus koulutuksessa olisi mentävä mukavuusalueen ulkopuolelle ja yritettävä kaikkensa sekä keskittyä.

Iltaan mennessä Liekkitassu oli hyvin väsynyt tuloksettoman metsästyksen ja taisteluharjoituksien jälkeen. Liekkitassu oli pärjännyt ensimmäisenä päivänään aivan kuten lähes jokainen oppilas ensikertaa – hän ei ollut onnistunut nappaamaan yhtäkään saalista eikä taistelussakaan ollut suuremmalti kehuttavaa, mutta Liekkitassussa oli omanlaista energiaa, joka tekisi hänestä vielä hienon soturin. Ensin nuoreen kolliin olisi vain taottava kärsivällisyyttä, keskittymiskykyä ja rauhallisuutta. Uskoin sen kuitenkin hoituvan ajanmyötä.
”Palataan takaisin leiriin”, ilmoitin vilkaistessani taivaalle. Pilvet olivat tummuneet entisestään ja hyytävä viima pakotti minut pörhistämään turkkini mahdollisimman paksuksi. Liekkitassu nyökkäsi uupuneesti ja lähti tassuttelemaan vierelläni leiriä kohti.
Harjoitusaukiomme ei sijainnut kovin kaukana leiristä, joten olimme nopeasti juoksumatkan jälkeen leirin sisäänkäynnillä. Olimme lähes törmätä Varpustassuun, joka oli tulossa hautaamaan kahden hiiren ruhoja. Luultavammin ne olivat klaaninvanhimpien jäljiltä. Heilautin naaraalle iloisesti häntääni tervehdykseksi.
”Miten harjoitukset menivät?” Varpustassu kysyi viiksiään väräyttäen, kun hän laski jäämät suustaan.
”Huonosti”, Liekkitassu murahti ennen kuin ehdin sanoa mitään. Hymähdin pienesti oppilaani esittäen asiansa hyvin dramaattisesti.
”Miten niin huonosti?” naaras oppilas teki jatkokysymyksen aidosti kiinnostuneena tovereidensa asioista. En sanonut tähänkään väliin mitään, vaan annoin Liekkitassun kertoa miltä hänestä tuntui.
”Siten niin, että minä olen huono!” Liekkitassu korotti ääntään ärtyneenä.
”Rauhoituhan”, kehotin nopeasti, ”Et sinä ole huono. Tämä oli vasta ensimmäinen kertasi saalistus- ja taisteluharjoituksissa. Niin se melkein aina menee. Kyllä sinä tulet vielä paremmaksi, Liekkitassu.”
Hän näytti rentoutuvan hieman ja lähti laahustamaan kohti oppilaiden pesää häntä alhaalla roikkuen. Myötätuntoinen katseeni seurasi hänen peräänsä hetken, kunnes katsoin taas Varpustassun sammaleenvihreitä silmiä. Toivotin hänelle hyvät yöt ennen kuin tämä poistui ohitseni leiristä tekemään sen minkä oli aikonutkin ellei olisi törmännyt minuun ja oppilaaseeni.

//Hieman sekava tarina u.u

Nimi: Pajutaivas

22.02.2018 15:01
"Minun ja Tammiviillon?” Naukaisin epäuskoisena. Mietin miksi Vaahterakasvoa edes kiinnosti. Hänhän oli Tammiviillon veli, mutta... Jatkoin kummissani ”Ei todellakaan mitään sellaista. Olemme hyviä ystäviä, siinä kaikki.” Huokaisin aavistuksen harmissani, kun muistelin kuinka huonot välit minulla ja Tammiviillolla oli ollut. Onnekseni Vaahterakasvo ei kysellyt enää mitään, vaan jatkoimme hiljaisina metsästystämme.

Savuturkki! Savuturkki! Äänet kaikuivat hiljaisina päässäni, kun onnittelut olivat ohi. Naukaisin lopuksi omat onnitteluni, vaikka minusta tuntui ettei kukaan huomannut. Vilkaisin sivusilmällä Vaahterakasvoa, joka naukui omatkin onnittelunsa. Käännyin häntä kohti ja nau'uin "Vaahterakasvo, minulla olisi hiukan asiaa.." Kolli nyökkäsi hämmentyneenä ja viittoi hännällään merkin seurata. Kävelimme hiljaisina leirin reunaan, lähelle pentutarhaa. "No?" Vaahterakasvo kysyi tylysti, vaikka näytti hiukan katuvan sitä.
"Miksi halusit tietää minun ja veljesi väleistä?" Mietin kuinka jatkaa, ja huomasin vältteleväni kollin katsetta.
"No minä.."
"Ymmärrän, että hän on veljesi, mutta kuulostit jotenkin.." Keskeytin hänen lauseensa, koska halusin sanoa asian suoraan. "Mustasukkaiselta."
Vaahterakasvo näytti yllättyneeltä "En ymmärrä" hän sai sanotuksi. "En ymmärrä" hän toisti.
"Sitten voit kertoa mitä et ymmärrä." Tiuskaisin. Tarkoitukseni ei ollut olla töykeä, mutta halusin saada asiat selvitettyä, vaikkei mistään suuresta ollutkaan kyse.
"Hän on veljeni. Minulla on oikeus olla kiinnostunut hänen asioistaan. En ymmärtänyt sitä, että miksi olisin mustasukkainen. Näethän itsekin, ettei minulla ole mitään.. Mitään.." Vaahterakasvo etsi selkeästi sopivia sanoja. Katsoin kolliin tuiman painostavasti, ja tajusin kuinka ilkeä olin. Vaahterakasvo hätkähti pienesti muttei näyttänyt mitenkään kauhean loukkaantuneelta. "Minulla ei ole mitään erilaisia tunteita sinua kohtaan." Hän naukui lopulta. Huomasin hänen vilkaisevan sivusilmällä tuoresaaliskasalla olevaa Varpustassua, ja tajusin heti mistä on kyse. Nyökkäsin hitaasti.
"Selvä. Anteeksi. Ei minullakaan Tammiviiltoa kohtaan, ymmärsitkö?" Katsoin minua vanhempaa kollia painostavasti.
"Kyllä minä ymmärsin. Eikä se haittaa." Vaahterakasvo läppäisi minua hellästi korvaan. "Ollaanko me nyt väleissä?"
Katsoin kollia kummissani. Vaahterakasvo tuntui rennomalta, vaikka pienoista kireyttä leijaili vielä ilmassa.
"Kyllä minä uskon niin. Ihmettelin silloin vain uteliasuuttasi, mutta onhan Tammiviilto sinun veljesi" yritin kehrätä, mutta se vaipui aika pian kaukaisuuteen.
"Hyvä. En häiritse teitä enää." Kolli nyökkäsi ja lähti Varpustassua kohti.

//Kaipa minä pysyn nyt näissä lyhyissä tarinoissa. Ja camo, sori ku käytin Vaahtista noin paljon. Voit muutella sen reaktioita tai vaihtaa sen vuorosanoja jos haluat c:

 

©2018 Metsäketo - suntuubi.com