Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

MyrskyklaaniJokiklaani Tuuliklaani Varjoklaani ⇔ Tähtiklaani Erakot ja kotikisut

 

Tuuliklaanilaisten tarinat

Tänne kaikki Tuuliklaanin kissojen tarinat.

Tuuliklaanin kuulumisia

Parantajilla: Lampisilmä (vanhuus, menehtyy piakkoin)

Uhat: ~

Lähestyvät nimitykset: Riikkitassun ja Korretassun soturinimitykset  ||  Sointupennun ja Minttupennun oppilasnimitykset

Huomioitavaa: Viimajalka on lähtenyt klaanista.

 << <  2  3  4  5  6  7  8  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Viimatassu

08.06.2018 15:14
//alkaa Viimapentuna//
Olin viettämässä muun perheeni kanssa aikaa pentutarhan ulkopuolella. Olin hiipimässä kohti Juuripentua, joka kieritteli löytämäänsä sammalmötikkää käpälissään, tietämättömänä lähestymisestäni. Pöyhötin turkkiani kun leirin läpi puhaltava viileä tuuli pureutui pentukarvojeni ohi iholle ja sai minut palelemaan. Miksei aurinko voinut paistaa?
Kun olin riittävän lähellä, ponnistin isolla loikalla veljeni selkään. Kolli älähti säikähdyksestä ja yritti väistää, minkä johdosta iskeydyin selälleni maahan. Kieräytin itseni takaisin jaloilleni ja loikkasin kauemmas valmiina, jos Juuripentu päättäisi tehdä vastaiskun. Veljeni kuitenkin vain mulkaisi minua äkäisenä ja kävi istumaan häntä nykien edestakaisin. Juuripennun kanssa ei sitten ikinä voinut painia.
”Älkää jo liatko teidän vastasuittuja turkkeja”, Aamusammal huudahti lempeästi. Hän ja Sammalsielu istuivat vierekkäin pentutarhan edustalla, Pitkäkiven alla. Nuolaisin rintaani pari kertaa kiusaantuneena, sillä huomasin Raudustassun katselevan Sirpaletassun kanssa minua ja Juuripentua. Raudustassu oli viimeinen kissa, kenen edessä halusin nolata itseni. Tassuttelin kiireisesti takaisin vanhempieni luokse. Aamusammal ja Sammalsielu lopettivat verkkaisen keskustelun ja käänsivät katseensa minuun. Emoni kosketti minua nenällä otsaani, kuten oli aina tehnyt minun saapuessa hänen luokseen. ”Ei tuo sinun turkki onneksi pahasti mennyt likaiseksi”, hän totesi. ”Näytät ihan pennulta josta tehdään tänään oppilas.”
Kurkustani nousi kevyt kehräys. Tänään Sadetähden oli tarkoitus nimetä minut ja Juuripentu oppilaiksi, olimmehan jo kuusi kuukautta vanhoja. Pääsisimme vihdoin soturikoulutukseen! Vilkaisin olkani yli veljeäni, joka oli edelleen hieman erillään meistä, kuten aina. Olikohan hänkin mielissään oppilaaksi pääsemisestä?
”En olekaan kuullut, ketä toivot mestariksesi”, Sammalsielu sanoi. En ollut yllättynyt, isäni harvoin jaksoi kuunnella pitkiä keskusteluita joiden lomaan olen saattanut sanoa tämänkin asian.
Käännyin katsomaan Sammalsielua vakavan kysyvä ilme kasvoillani.
”Kuunteletko tällä kertaa oikeasti, jos kerron?” kysyin. Huomasin Aamusammaleen huvittuneen kysymyksestäni, mutta hän antoi sen näkyä vain viiksien värinänä.
”Totta kai”, isäni sanoi ja kiersi häntänsä käpäliensä ympärille merkiksi keskittyneisyydestä.
”Hyvä”, sanoin ja käännyin katsomaan avonaista leiriä. Suurin osa klaanilaisista oli leirissä ja ulkona. He taisivat odottaa klaanikokouksen kutsua, tai ainakin oletin niin. Annoin katseeni kiertää sotureissa yhden toisensa jälkeen, kerraten aiempia pohdiskelujani vanhemmista klaanitovereistani. Unituuli voisi olla hyvä mestari, koska hän on järkevä ja napakka. Kuutamonkatsekin kävisi, mutta Tuuliklaanissa oli parempiakin vaihtoehtoja. Pidin Varpusmyrskyn elämänasenteesta joten hän olisi ehdottoman hyvä mestari. Häivesiipi oli hieman lapsellinen, ja vaikka pidin hänestäkin, ei tummanharmaa naaras olisi minulle paras vaihtoehto. Kuupuro oli tätini, joten häntä toivoin myös mestariksi. Kukkavirta ja Liljamieli olivat melko nuoria ja sitä myöten kokemattomampia. Hirvitaival oli kokenut ja myöskin järkevä soturi, joten hänkin olisi oikein hyvä vaihtoehto mestariksi. Ja olihan täällä vielä…
”No, miten on?” isäni lempeän odottava kysymys keskeytti ajatusteni juoksun.
”Niin, joo”, sanoin räpäyttäen silmiäni. ”Tuota… Hirvitaival, Unituuli tai Kuupuro ovat ehkä päätoiveeni.”
Sammalsielu nyökkäsi tyytyväinen ilme kasvoillaan. ”Toivotaan että Sadetähti näkee jonkun heistä sinulle parhaimpana vaihtoehtona.”
Silloin Juuripentu asteli luoksemme.
”Ihan tiedoksi, Hirvitaipaleesta tulee minun mestarini”, veljeni ilmoitti luoden minuun katseen jossa tuikki leikkimielinen haaste.
”Se on sitten Sadetähden päätös ja minä kunnioitan hänen päätöstä”, tuhahdin kollipennulle. Juuripentu ei vastannut mitään, mutta hänen hännänpäänsä nytkähti pari kertaa kun hän kävi istumaan. Seurailin hetkisen klaanin toimintaa, kunnes tajusin sanoa pitkään miettimäni asian ääneen. ”Minua vähän epäilyttää nukkua taivasalla jatkossa.”
Tunsin Aamusammaleen koskettavan selkääni hännällään ja katsahdin emooni.
”Olen varma että tulet pitämään siitä. Pesättömänä nukkumisestahan meidät tunnetaan muissa klaaneissa”, naaras sanoi.
”Niin, no onneksi on tunnelit joihin voi mennä huonolla kelillä”, totesin puoliksi itselleni ja puoliksi emolleni vastaukseksi. Samassa minulle tuli vahva halu mennä tutkimaan maanalaista tunneliverkostoa lisää. Olin Sammalsielun johdolla käynyt kiertämässä päätunnelit läpi Juuripennun kanssa kun olimme kolme kuukautta vanhoja, ja sen jälkeen olin käynyt tunneleissa vain pari kertaa muiden sotureiden kanssa. En tuntenut niiden verkostoa vielä juuri ollenkaan, joten joka kerralla sieltä löytyi uusia, tuntemattomia tunneleita. Toivottavasti tuleva mestarini opettaisi minulle miten niissä suunnistettiin.
”Niinpä. Mutta voin sanoa että tähtien alla on kaikkein mukavinta nukkua”, Sammalsielu vastasi toteamukseeni. Hymähdin. Ehkä olisin jossain vaiheessa vanhempieni kanssa samaa mieltä, mutta tällä hetkellä katotta nukkumisen ajatus ei miellyttänyt.
”Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Pitkäkivelle klaanikokoukseen!”
Terästäydyin. Sadetähti oli näköjään päässyt kapuamaan Pitkäkivelle minun huomaamatta vaikka istuimme ihan kiven juurella. Samalla kun joukkomme siirtyi eteenpäin niin, että näimme päällikön valkoruskean turkin, minuun iski äkillinen jännitys. En uskaltanutkaan istua itsekseni, kuten olin aiemmin tänään suunnitellut, vaan painauduin kiinni emoni kylkeen. Olimme ensimmäisten joukossa istumassa puolikaaressa Pitkäkiven alla, joten jouduimme odottamaan muiden klaanikissojen saapumista.
Etsin Juuripennun silmiini. Hän oli näköjään päättänyt olla itsenäinen, sillä veljeni oli mennyt istumaan muutaman hännänmitan päähän meistä. Pian en enää nähnyt häntä, sillä väliimme tuli kissoja.
Tunsin turkissani kissojen uteliaat katseet. Saattoi toki olla, että kuvittelin, mutta minä ja Juuripentu olimme klaanin ensimmäiset pennut vähään aikaan. Kissoilla olisi siis syy uteliaisiin katseisiin. Yritin kuitenkin sysätä mietteeni ja jännitykseni mieleni perimmäisimpään nurkkaan, suoristin ryhtiäni ja nostin korvani pystyyn. Nyt pitäisi antaa klaanille hyvä kuva itsestäni.
Kun kaikki kissat olivat paikalla ja hiljentyneet, Sadetähti aloitti kokouksen.
”Olemme kokoontuneet tänään vastaanottamaan kaksi uutta oppilasta Tuuliklaaniin”, päällikkö puhui. Hänen äänensä oli selvä ja kantoi voimakkaana leirin läpi puhaltavasta tuulesta huolimatta. ”Viimapentu ja Juuripentu, astuisitteko esiin?”
Nousin kuin ammuttuna jaloilleni ja astelin puolikaaren eturivistä sen sisään. Juuripentu tuli oikealta puoleltani samaa tahtia. Samassa jännitys pääsi pois mieleni peränurkasta ja valtasi jälleen kehoni. Tassujani kihelmöi, kun istuin veljeni viereen puolikaaren sisälle. Aika tuntui hidastuvan hurjasti odottaessani Sadetähden jatkosanoja.
”Nimitän ensin Viimapennun. Viimapentu, olet saavuttanut kuuden kuun iän ja olet valmis soturioppilaan koulutukseen. Tästä päivästä aina siihen päivään asti, jona olet ansainnut soturinimesi, kutsuttakoon sinua Viimatassuksi. Mestarinasi tulee olemaan Varpusmyrsky. Toivon, että hän siirtää kaiken tietämänsä sinulle.”
Yllättyneisyyden ja eräänlainen huojennuksen aalto kulki ylitseni, kun kuulin mestarini nimen. Vaikken ollutkaan nimennyt Varpusmyrskyä suosikkieni listalla, en ollut todellakaan pettynyt.
Kollin tummakuvioinen hahmo ilmestyi sivusilmääni, kun tämä asteli viereeni vasemmalta puoleltani. Käännyin katsomaan uutta mestaria kunnioittavasti, ja kun kosketimme neniä, jännitykseni haihtui kuin kuiskaus ilmaan.
Siirryimme sivuun jättäen Juuripennun itsekseen puolikaareen. Yritin saada veljeeni nopean katseyhteyden, mutta kollipentu katsoi tiukasti ylöspäin. Mielessäni kävi ajatus siitä, että minusta ja veljestäni tulisi etäisiä oppilasnimityksen jälkeen. Toivoin ettei niin kävisi.
”Juuripentu, olet täyttänyt kuusi kuuta ja olet valmis soturikoulutukseen. Tästä päivästä aina siihen päivään asti, kun ansaitset sotunimesi, kutsuttakoon sinua Juuritassuksi. Mestariksesi tulee Kuutamonkatse. Toivon, että hän siirtää sinulle kaiken tietämänsä”, Sadetähti julisti. Katselin kuinka Kuutamonkatse asteli ylpeän näköisenä uuden oppilaansa viereen. Kaksikko kosketti neniä ja siirtyivät sitten pois puolikaaresta. Juuritassu ei ollut saanut Hirvitaivalta mestarikseen, kuten oli uhonnut, mutta uskoin että veljeni ja harmaaraidallinen kolli tulisivat hyvin toimeen.
”Viimatassu! Juuritassu! Viimatassu! Juuritassu!”
Klaanin tervehdykset tuntuivat voimaannuttavilta. Katsahdin eturivissä, puolikaaren toisella puolella istuviin vanhempiini, jotka hurrasivat voimakkailla, ylpeyttä pursuavilla äänillä.
Tajusin tulleeni osaksi klaania. Nyt olisin omalta osaltani vastuussa sen hyvinvoinnista, ja omasta soturikoulutuksestani, jonka tulisi palkita tulevaisuudessa. Olin valmis ottamaan sen vastuun vastaan.
Luulin että kokous olisi ohi, mutta Sadetähti ei ollutkaan lopettanut vielä. Päällikkö hiljensi jo supisemaan aloittaneen kissajoukon rykäyksellä, ja sai huomion itseensä sekunneissa.
”Minulla on ilo nimittää myös kaksi uutta soturia tänään. Pähkinätassu ja Raudustassu, astuisitteko esiin?” Sadetähti maukui. Viikseni värähtivät yllätyksestä. Raudustassusta tulisi soturi? Katselin iloisena, kuinka sisarukset astelivat puolikaareen kissojen antaessa tietä. Olin salaa hienoisesti ihastunut tuohon lumenvalkoiseen kollinpahaseen, joten tunsin pienen kateuden pistävän rinnassani, kun katselin hänen soturinimitystään. Minusta ei tulisi vielä hetkeen soturi. Tajusin pettymyksekseni myös, ettei minulla ollut vielä vähään aikaan asua edes samassa pesässä Raudustassun kanssa.
”Pähkinätassu, saat soturinimesi ensin”, päällikkö sanoi ja paransi ryhtiään Pitkäkiven päällä. ”Minä, Sadetähti, Tuuliklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Pähkinätassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja suojella klaaniasi vaikka henkesi uhalla?”
Sadetähti oli kääntänyt katseensa naarasoppilaaseen ja odotti häneltä nyt vastausta.
”Lupaan”, Pähkinätassu vastasi napakasti.
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Pähkinätassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Pähkinäkuonona. Tähtiklaani kunnioittaa tarmokkuuttasi, ja hyväksymme sinut täydeksi Tuuliklaanin soturiksi”, päällikkö julisti. Sitten Sadetähti jatkoi Raudustassun soturinimityksellä. ”Minä, Sadetähti, Tuuliklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Raudustassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja suojella klaaniasi vaikka henkesi uhalla?”
”Lupaan”, kolli vastasi.
”Siinä tapauksessa, Tähtiklanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Raudustassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Rauduskyntenä. Tähtiklaani kunnioittaa peräänantamattomuuttasi, ja hyväksymme sinut Tuuliklaanin täydeksi soturiksi.”
”Pähkinäkuono! Rauduskynsi! Pähkinäkuono! Rauduskynsi!”
Sisarukset ottivat klaanin tervehdykset ylpeästi vastaan. Pähkinäkuono pöyhisti rintaansa ja Rauduskynsi paransi ryhtiään. Mikäköhän minun soturinimekseni tulisi sitten joskus?
”Pähkinäkuono ja Rauduskynsi, perinteen mukaisesti te valvotte seuraavan yön valvoen ja vartioiden klaania”, Sadetähti muistutti ylpeyden tihkuessa hänen äänestään kuten joka kerta uuden soturin saadessa nimensä. ”Kokous on tältä kertaa päättynyt.”

Olin jo ihan unohtanut että kokouksessa on onnitteluosuus. Yritin kokouksen jälkeen jutella uuden mestarini kanssa, mutta vanhempani halusivat onnitella minua ja niiden perässä monta muuta kissaa. Olin iloinen siitä miten monet kissat kävivät onnittelemassa minua, esimerkiksi Varpustassu, Vaahterakasvo, Kivitassu, Piikkitassu ja Kuupuro, mutta kaikille vastaaminen oli hieman tuskallista. Onnitteluja tuli välillä nimittäin monelta suunnalta yhtä aikaa. Lisäksi olisin halunnut käydä onnittelemassa Rauduskynttä ja Pähkinäkuonoa, mutta onnittelut päättyivät liian aikaisin.
”Mitä olisit mieltä, lähtisimmekö kiertämään rajoja?” Varpusmyrsky kysyi näpäyttäen minua hännällä lapaan.
”Nyt hetikö?” kysyin hieman harmistuneena. Olisin halunnut käydä onnittelemassa veljeäni ensin. ”Tai siis, mennään vaan.”
Kollisoturi katsahti Aamusammaleen kanssa juttelevaan Juuritassuun, kuin olisi lukenut ajatukseni.
”Etkö aio käydä onnittelemassa veljeäsi ensin?” hän kysyi virnistäen.
”Aion”, vastasin hieman häkeltyneenä. Minulta ei tarvinnut kysyä kahdesti, lähdin siltä seisomalta tummemman ruskeaa kollioppilasta kohti. Tunsin oloni hieman hölmöksi siitä, etten ollut edes kysynyt lupaa onnitella veljeäni, vaan olin heti olettanut että lähtisimme heti. Minulla oli vielä paljon oppimista.
”Hei Juuritassu”, tervehdin veljeäni ystävällisesti, keskeyttäen hänen ja emoni keskustelun. Juuritassu käänsi katseensa minuun kysyvä ilme silmissään. ”Halusin vain tulla onnittelemaan. Ollaan kumpikin nyt soturioppilaita!”
”Niin”, Juuritassu naukaisi nyökäten. ”Onnea sinullekin. Oletko lähdössä jonnekin?”
”Varpusmyrsky haluaa esitellä minulle reviirin vielä tänään”, vastasin väräyttäen korviani. Veli nyökkäsi ymmärtäneenä, joten nyökkäsin Aamusammaleelle heipat ja lähdin takaisin mestarini luokse. Mestarini oli istumassa ja odottamassa minua tyytyväinen katse silmissään.
”Se oli nopeaa”, hän hymähti ja nousi. Naurahdin hieman, kun en osannut kommentoida vastaukseksi mitään.
Varpusmyrsky ohjasi minut leirin reunalle ja siitä ylös tuulisille nummille. Aurinko ei ollut vieläkään tullut esiin pilviverhon takaa, mutta arvioin että se oli jo ylittänyt huippunsa. Tässä kohtaa käyvä tuuli oli myös huomattavasti voimakkaampi, ja jouduin ottamaan paremman asennon, etten olisi lentänyt puuskan mukana kauemmas. Tuuli oli tänään epätavallisen voimakas.
”Oletko käynyt aiemmin muualla reviirissä?” mestarini tiedusteli ystävällisesti.
”En tarpeidentekopaikkaa kauempana”, vastasin.
”Hienoa. Sitten minä otan kunnian olla ensimmäinen, joka sitä sinulle esittelee”, kolli naukui hilpeästi. ”Käydään tänään kiertämässä Hevospaikan puoleinen reviiri. Tuuliklaanin alue on niin suuri, että meidän on paras tehdä rajojen kierto kahtena päivänä.” Sitten mustakuvioinen soturi käänsi katseensa minuun. ”Tiesitkö että Tuuliklaanilla on kaikista neljästä klaanista suurin reviiri?”
Olin kuunnellut mestariani tähän mennessä vain puolella korvalla, sillä minua oli alkanut paleltaa paikoillaan seisominen, mutta nyt terästin kuuloani.
”Onko vai?” kysyin epäuskoisena. Varpusmyrskyn viikset värisivät huvittuneena. ”Eikö rajojen merkkaaminen päivittäin ole hirveä homma?”
”Oletko joskus pistänyt merkille, että joinain päivinä leiristä voi lähteä neljä rajapartiota päivässä?” kolli kysyi. ”Sadetähti pitää huolta, että jokainen ketunmitta tulee merkatuksi, se on varmaa.”
Nyökkäsin. Kuulosti siltä että oppilasaikana saisin partioida paljon.
”Nyt me ollaan seisottu tässä riittävän kauan, lähdetään”, Varpusmyrsky maukaisi helpotuksekseni. Lähdimme hänen johdolla alas nummilta, kohti järveä, mitä ihmettelin hetken. Mestarini seuraava toteamus antoi menosuunnalle kuitenkin selityksen. ”Kierretään järven rantaa pitkin Kaksijalkalaan ja palataan nummia pitkin takaisin ylös.”
Nyökkäsin ymmärryksen merkiksi.

Laskeuduimme melkein suoraan alas nummilta järven tuntumaan. Rikkoutunut puolisilta ja sille johtava Kaksijalkojen polku ei ollut kaukana edessämme. Mestarini lähti kävelemään polkua kohti vain pari askelta edelläni, rannan muotoja myötäillen. Kuljin eteenpäin aistit valppaina, sävähtäen pienesti jokaista ääntä, joka ei tullut meidän kävelemisestä. Tämä oli minulle uutta aluetta, joten olin turhankin varuillani, vaikken peloissani ollutkaan.
”Tuon hajonneen puolisillan luona on erinomainen sammaleenkeräyspaikka”, Varpusmyrsky sanoi yllättäen, kun lähestyimme puolisillan puisia jäännöksiä. Ne törröttivät vedestä yksittäisinä paaluina, joita sieltä täältä yhdisti vain poikkipuu tai pari. Kolli katsahti minua olkansa yli. Rupesin miettimään, oliko mestarini ollut alun perinkin tarkoitus kertoa tämä minulle, vai yrittikö hän vain helpottaa jännitystäni. Varpusmyrsky jatkoi samalla, kun kuljimme eteenpäin. ”Siinä nimittäin maa on rannan kohdasta matalaa ja vetistä, juuri sammaleelle otollinen kasvupaikka. Toinen hyvä paikka on tuon kosteikon alue lähellä Hevospaikkaa.”
”Menemmekö katsomaan?” kysyin kiinnostus äänestäni tihkuen. Tällaiset pienetkin asiat oli tärkeä hallita. Olin iloinen että mestarini joka tapauksessa kertoi paikasta, oli syy mikä hyvänsä.
Varpusmyrsky kuitenkin puisteli päätään.
”Emme tänään, sillä emme ole sammaleenhaussa”, hän vastasi pysäyttäen meidän ketunmitan päähän Kaksijalkojen polusta. Emme siis edes tainneet ylittää polkuakaan, sillä kohdasta jossa seisoimme, näki hyvin sen kapean kaistaleen reviiriä, joka päättyi kosteikkoon. Varpusmyrsky varmisti ajatukseni. ”Jatketaan tästä polkua pitkin Ukkospolkua kohti. Tästä näkee hyvin tuon loppukaistaleen. Sitä siis rajaavat Hevospaikan aita vasemmalta, kosteikko päädystä ja järvi oikealta. Tuolla tulee myös Jokiklaanin reviirin raja vastaan.”
Nyökkäsin.
”Onko tämä polku muuten Kaksijalkojen käytössä?” kysyin.
”Ei, ainakaan aktiivisessa. Eihän niillä ole enää syytä käyttää tätä, kun puolisiltakin on ollut rikki monta vuodenaikaa”, Varpusmyrsky vastasi. Nyökkäsin jälleen. Se oli totta, mitä kolli sanoi.
Jatkoimme matkaa polun reunaa pitkin, Varpusmyrskyn ollessa edelleen johdossa. Samalla, kun silmäilin Kaksijalkojen pesiä ja pistin merkille erinäisiä yksityiskohtia, ruskeanmusta soturi puhui jälleen rikkoen hiljaisuuden.
”Kai näet tuon tästä suunnasta viimeisimmän Kaksijalkojen pesän?” kolli kysyi luoden minuun kysyvän katseen.
”Joo”, vastasin ja siirsin katseeni siihen.
”Sen takana tämä polku ja Ukkospolku yhdistyvät. Se ja Ukkospolku merkkaavat Tuuliklaanin rajaa tuolla päässä”, Varpusmyrsky sanoi.
”Eli siis… Tuon pesän jälkeen tätä polkua ei saa ylittää tai on ylittänyt reviirin rajan”, varmistin. En nähnyt reunimmaisen pesän taakse tästä kohtaa, joten olin hieman epävarma siitä, mitä Varpusmyrsky tarkoitti.
”Juuri niin”, soturi naukaisi ja näpäytti minua hännällään lapaani tyytyväisenä. Kurkustani nousi pirteä kehräys. ”Muistathan myös, ettei Kaksijalkojen reviiriä rajaavia aitoja tule ylittää.”
”Totta vie muistan”, maukaisin napakasti. Mieleeni tulivat Jokitaival, Häivesiipi ja Riikkitassu. He olivat joutuneet Kaksijalkojen kynsiin noin kuu sitten. Heidän katoamisensa sai edelleen puistatuksen kulkemaan lävitseni. Olin päättänyt pysyä kaukana Kaksijaloista, ja päätin pysyä vastedeskin.
”Hyvä”, Varpusmyrsky nyökkäsi. Samassa huomasin mustavalkoisen kissan kävelevän polkua pitkin meitä vastaan. Kissan kaulassa oli oranssi panta, mistä päättelin että hän oli kotikisu. Valpastuneesta katseestani tihkui inho, ja nenänvarteni rypistyi aavistuksen. Varpusmyrsky huomasi nopeasti muuttuneen ilmeeni ja kääntyi katseeni suuntaan, huiskaisten häntäänsä kissan nähdessään. Mestarini pysähtyi, minun tehdessä samoin.
”Ajetaan se pois reviiriltämme”, sihisin nostaen niskakarvojani pystyyn. Kotikisu oli vielä muutaman ketunmitan päässä, mutta lähestyi koko ajan. Valmistauduin hyökkäämään hänen eteensä heinikosta, mutta Vaahteramyrsky antoi hännällään merkin pysyä paikoillaan.
”Väkivalta ei ole ratkaisu”, kolli sanoi jämäkästi. ”Tuo kotikisu on Tuuliklaanille entuudestaan tuttu. Yritetään hoitaa hänet pois puhumalla.”
Vastaustani odottamatta Varpusmyrsky asteli heinikosta hiekkapohjaiselle polulle tukkien kotikisun tien. Seurasin vaitonaisena perästä, niskakarvat edelleen pystyssä.
”Päivää, Rousku”, Varpusmyrsky aloitti kylmänkohteliaasti. Mustavalkea kotikisu pysähtyi eteemme rauhallisin ilmein. Mittalin tätä katseellani; kissa oli Varpusmyrskyä kookkaampi ruumiinrakenteeltaan, mutta hävisi korkeudessa lyhyvillä jaloillaan. Hänen keskipitkä turkkinsa kiilsi, vaikka aurinko ei edes paistanut. Hän ei näyttänyt minkäänlaista vihamielisyyttä, joten en pystynyt päättelemään, osasiko kotikisu taistella ja millainen vastus hän olisi. Vaikka tuskin minä Rouskua olisin voittanut missään tapauksessa.
”Hyvää päivää”, kotikisu tervehti.
”Vieläkö sinua pitää muistuttaa Tuuliklaanin reviirillä olemisesta?” Varpusmyrsky kysyi mennen suoraan asiaan.
”Minä kuljen missä haluan, ja nyt ajattelin kulkea täällä”, Rousku tuhahti vailla minkäänlaista aikomusta liikkua. Tuhahdin kotikisun huonolle vasta-argumentille.
”Sinulla on runsaasti tilaa Ukkospolun toisella puolella, jos et ahneudeltasi sattunut muistamaan. Tällä puolen Ukkospolkua alue ja riista on Tuuliklaanin”, Varpusmyrsky naukui. Hän pysyi minun näkökulmasta ihmeellisen rauhallisena ja asiallisena, vaikka tuo Rousku-niminen kotikisu yritti selvästi hyppiä nenille. ”Jos et poistu reviiriltämme välittömästi, saat fyysisen muistutuksen tottelemattomuudesta.”
Kun Rousku ei aluksi liikahtanut vieläkään, rutistin kuononvarteni irvistykseen ja laskin päätäni hyökkäysasentoon. Varpusmyrsky vain nosti selkäkarvansa pystyyn, pitäen katseensa kotikisussa. Se sai Rouskun jalkoihin liikettä, ja kolli poistui häntä mielenosoituksellisesti huiskien Kaksijalkojen aidan toiselle puolen.
”Onko tuo Rousku asunut tuolla pitkäänkin?” kysyin tuhahtaen.
”Viime vuodenajan hiirenkorvasta lähtien. Jo silloin hänelle tehtiin selväksi että nämä nummet ovat Tuuliklaanin reviiriä, että vaellelkoon Ukkospolun toisella puolella”, Varpusmyrsky sanoi. Hänen äänestään kuului kyllästyneisyys, kuin hän olisi saanut jo tarpeekseen tuosta mustavalkoisesta kotikisusta. ”Vielä se kuitenkin näyttää naamaansa täällä, ei onneksi kovin usein.” Kolli kääntyi katsomaan minua vekkuli pilke silmissään. ”Tämä olikin hyvä oppitunti sinulle siitä, ettei väkivalta ole aina ratkaisu ongelmaan. Jatketaankos?”
”Joo”, nyökkäsin. Mestarini lähti johdattamaan kahden hengen joukkoamme eteenpäin, kohti Ukkospolkua. Päätin ottaa Varpusmyrskyn näyttämästä mallista opikseni. Sadetähti ei ollut erehtynyt valitessaan Varpusmyrskyn minun mestarikseni!

//tää oli tämmönen mahottoman tylsä aloitustarina x3 toivottavasti en poikennut pahasti Varpusmyrskyn luonteessa, en oikein tiennyt millainen hää on. Heittäkää mua märällä rätillä jos meni metsään//

Nimi: Zare

04.06.2018 21:48
________________________________________________________
Savuturkki// 5kp

Nimi: Savuturkki

31.05.2018 12:44
Olin metsästyspartiossa Kuupuro, Kaurisjalka ja Pähkinätassun kanssa. Vaikka oli viherlehden aika, riistaa ei ollut liian paljon ylimääräistä kaksijalkojen vuoksi. Niiden liikehdintä häiritsi riistan metsästystä ja partioiden kulkemista. Paikka, missä metsästimme oli hieman korkeampaa heinikkoa eikä kaksijalkojen tuoksu ollut tuore. Pähkinätassu oli ensimmäinen meistä, joka sai linnun kiinni vikkelästi. Pian jokainen meistä kantoi vähintään yhtä riistaa klaanille vietäväksi.

Leiriin saavuttuani olin mennyt keskustelmaan emoni kanssa. Se ei sujunut kovin hyvin, kun sisareni saapui yllättäen paikalle. Emomme tiesi pienestä ristiriitaisuudestamme, mutta ei tehnyt sille mitään. Saatoimme olla pitämättä toisistamme niin kauan, kun emme käyttäisi kynsiä sen ratkaisemiseen. Vaikka sisareni puhuisi järvestä taivaalle, en koskaan nostaisi kynsiäni häntä vastaan. Olin varma, että en koskaan pärjäisi sisareni taidoille. Olihan hän minua vanhempia ja selvinnyt soturiksi ilman suurta murhetta elämässään. Toisin kuin minä, joka olin kierinyt säälissä ja kurjuudessa. Rankaissut itseni mielessäni, vaikken ansainut sitä muiden mielestä. Tie takaisin turvalliselle mielentilalle oli aina ankara ja periksiantamaton, mutta se olisi sen arvoista. Jos Tammiviilto tunsi minua kohtaan samoin kuin minä häntä. Se olisi suuin kiitos, mitä saatoin Tähtiklaanilta toivoa. Päivät saattaisivat kulkea loputtomiin, mutta olin tullut varmaksi siitä, että olin rakastunut Tammiviiltoon. Mutta sen sanominen ääneen, olisi kuin repisin selkääni kynsillä. En ikinä pystyisi siihen. Vai pystyisinkö? Kuka tietää? Ehkä jonain päivänä lausuisin ne hänelle toivoen samallaisia tunteita takaisin.

Nimi: Zare

26.05.2018 21:26
__________________________________________________________
Kekäletassu// 12kp

Nimi: Kekäletassu

13.05.2018 21:17
Kävellessäni leirin kuivissa olotiloissa katselin ympärilleni, jos sattuisin näkemään Kettulammen.
Onnekseni näin mestarin kävelemässä minua päin. Ryhdistäydyin heti mestarin tullessa paikalle ja yritin näyttää mahdollisimman isolta ruskean kirjavan naaraan edessä.
"Tervehdys Kekäletassu."
Naaras aloitti pehmeästi.
"Toivon että olet mahdollisimman pirteä, sillä ensimmäisenä lähdemme katsomaan klaanimme rajat."
Kettulampi maukui ja lähti liikkeelle. Lähdin itse ripeästi kävellen naaraan perään.
Ulos leiristä päästyämme katsoin ympärilleni. Reviiri näytti valtavalta sieltä katsottuna.
Näin isot kukkulat... ison lammen ja sen ympärillä olevat klaanien alueet ensimmäistä kertaa.
Siristin silmiäni katsellessani kaukana olevaa lampea, en malttanut odottaa että saisin tietää missä on mikäkin klaani ja missä rajat menisivät. Halusin tietää kaiken...
"Hmm... käydäänpä ensimmäisenä Myrskyklaanin välinen raja läpi."
Kuulin Kettulammen lämpimän nau'unnan. Katsahdin tähän nopeasti, hieman epävarmana.
"Myrskyklaanin rajat ovat täälläpäin."
Kettulampi maukui ja lähti liikkeelle. Lähdin tämän perään sitten, kun olin saanut tarpeeksi tuijottaa lampea. Hetken kun kävelimme, kuulin viereltäni lempeän äänen:
"Olet kovin hiljainen... kaikki hyvin?"
Kettulampi katsoi minua silmiin meripihkasävyisillä silmillään.
"On! Eihän tässä mitään erikoista..."
Aloitin epäröiden... pitäisikö kertoa Kettulammelle miten Hopeapuro kohtelee minua niin kylmästi. En tunne mestariani niinkään hyvin... joko hän ei ymmärtäisi tai ei uskoisi minua... tai jopa välittäisi! En edes tiennyt oliko Hopeapuro syynä alakuloisuuteeni.
"Jännittää vain vähän..."
Maukaisin nopeasti.
Kettulampi hymyili.
"Ei tarvitse jännittää... olet oppilas, harjoittelet soturiksi. Minä pidän huolen siitä että opit kaiken mitä oppilaan tarvitsee opetella, jotta olet valmis olemaan soturi."
Kettulampi maukui lempeällä äänensävyllä.
En kääntänyt katsettani mestariini, mutta tunsin tämän katseen... jotenkin.
"Olemme täällä."
kettulampi maukui kun hän käveli eteenpäin.
Nostin katseeni ylös jokeen, joka katkaisi tasaisen maan kahdeksi.
"Myrskyklaanin raja alkaa tästä."
Kettulampi maukui, katsellen joen toiselle puolelle, tähyillen.
"Kun tätä jokea seuraa tuonne, päätyy kuulammelle."
Kettulampi selitti. Nyökkäsin lyhyesti, tuijottaen suuntaan.. missä Kettulampi kertoi kuulammen olevan.
"Kuulammelle pääse matkaamaan silloin.. jos nimitetään päälliköksi, ja parantajat kokoontuvat siellä myös."
Kettulampi maukui.
"Noh! Jatketaanko matkaa?"
Kettulampi kysyi.
"Sopii."
Vastasin, kääntyen toiseen suuntaan Kettulammen perään... kun tämä lähti liikkeelle.


Nimi: Zare

13.05.2018 18:09
_____________________________________________________________

Nimi: Pajutaivas

12.05.2018 16:35
Kannoin hampaissani lihavaa jänistä, joka oli pöhkönä keskittynyt juomaan eikä ollut huomannut hiippailemistani.
Kuiva ruoho kahisi mustien tassujeni alla ja se jopa kutitti hiukan. Lähestyin pikkuhiljaa leiriä, mutta pysähdyin laskemaan painavan jäniksen maahan, sillä sitä oli raskasta kantaa. Muistelin mielessäni Liekkitassua, jonka luokse en ollut mennyt, vaikka niin oli sovittu. Se tuntui ilkeältä, mutta sen tekeminen olisi silti ollut väärin. Huokaisin raskaasti, nostin jäniksen ja vaihdoin suuntaa. Lämmin tuuli poltti mustaa turkkiani tuoden Liekkitassun yhä paremmin mieleen. Kiihdytin vauhtiani, vaikka se tuntui haastavalta raskaan jäniksen kanssa. Pian Myrskyklaanin raja oli suoraan keltaisten silmieni edessä. Hiivin hitaasti Myrskyklaanin reviirille, laskin jäniksen ja peräännyin äkisti. Tämän täytyi olla oikein. Katselin nopeasti ympärilleni, ettei vaan kukaan katselisi tekemisiäni jossain piilossa. Sitten hiivin takaisin vihollisklaanin reviirille ja aloin piirtää hiekkaan kuvaa, joka näyttäisi kenelle jänis oli tarkoitus antaa. Piirsin parhaani mukaan liekkejä pullean jäniksen ympärille, ja minusta ne olivat aika hienot. Sitten kastoin tassuni vielä viileässä vedessä ja painoin etutassuni kuvan liekkien viereen. Pyörin siinä vielä hetken, jotta hajuni pinttyisi siihen tarkkaan. Ihan sama vaikka jäisin kiinni, kunhan hän olisi iloinen. Hän.. Siis Liekkitassu.

//Hehee, täällä taas! :33

Nimi: Zare

01.05.2018 22:45
____________________________________________________________
Kekäletassu // 14kp
Savuturkki// 5kp

Nimi: Savuturkki

29.04.2018 05:40
Olin johtamassa rajapartiota Jokiklaanin rajan luona, kun heidän oma rajapartionsa tuli tervehtimään.
”Savuturkki”, Seittinenä tervehti minua. Mietin, mitä asiaa tällä saattoi olla.
”Seittinenä”, vastasin nyökäten jokiklaanilaisen partiota johtamaa kissa.
”Haluaisin tiedustella klaaninne kissankatoamistilannetta. Ovatko kaksijalat vierailleet teidän reviirillä?” kohteliaaseen sävyyn esitetty kysymys tuli ilmi. Korvani heilahtivat kysymyksestä. Tietysti olimme samassa tilanteessa kaikki, mutta mitä tulisin antamaan toiselle klaanille.
”Mitä se teille kuuluu?” Lukkisydän kysyi arvostelevasti. Katsahdin kissaa.
”Kyllä me heille voimme vastata, klaanit ovat samassa tilanteessa, Lukkisydän”, sanoin tälle. Kääntäen sitten huomioni Jokiklaaniin.
”Muutama kissa on kateissa, kadonneet lähiaikoina. Mikä Jokiklaanin tilanne on?” vastasin jättäen mainitsematta nimiä. Varapäällikön menetys ei kuulunut toiselle klaanille, joten helpointa oli pysyä vain yleistyneesti. Nyt odotin Seittinenän omaa kertomusta.
”Jokiklaanista muutama klaanilainen on kadonnut ihan tämän neljäsosakuun sisällä”, Seittinenä vastasi vakaasti. Hänkin kertoi vain yleispiirteet.
”Kaipaamme heitä kovasti”, tämä lopetti asiansa. Nyökkäsin yhteismielin. Pitäen tunteet kurissa.
”Voimme vain toivoa parasta heidän suhteen.”
Partiot katselivat hetken toisiaan, kunnes Seittinenä huiskautti häntäänsä.
”Me jatkamme. Riistaonnea Tuuliklaanille”, kolli toivotti kohteliaasti ennen kuin jatkoi matkaansa. Samalla pääsimme itsekin jatkamaan matkaa. Lisäksi antamaan muistutuksen Lukkisydämmelle, että klaanit olivat samoissa ongelmissa.

Nimi: Kekäletassu

23.04.2018 21:31
"Hopeapuro!"
Pajutassun kimeän rohkea naukaisu kaikuii pitkin pentutarhan seiniä.
"Ei sinun kiljua tarvitse..."
Ärähdin luimien, häntä viskaten ilmassa.
"Tulkaa peremmälle vain."
Kuulin oudon pehmeän äänen pentutarhan varjoista. Pari askelta otettuani tunnistin Hopeapuron hopeanvaalean tiikeriraitaisen turkin, ja sinivihreät kirkkaat silmät. Aloin mulkoilla ympärilleni, muistaen niitä vanhoja aikoja pentutarhassa.
"Voi minun Pajupentuani..."
Hopeapuro kehräsi, hänen katseessaan leimahti valo ylpeydestä. Tunsin kylmien väreiden härnäävän niskassani, en ollut naaraan kehräävän pitkään aikaan. Tajusin hetken päästä... että Hopeapuro ei edes katsonut minua kohti. Hänen katseensa oli kiinni Pajutassussa.
"En ole enää Pajupentu, Hopeapuro... olen Pajutassu! Minusta tulee yksi Tuuliklaanin parhaimmista sotureista!"
Pajutassu maukui ylpeänä.
"Toivotaan niin."
Hopeapuro vastasi, katse kiertäen Pajutassun punertavaa hahmoa ihaillen.

"Enkä.. minä ole ainut joka sai oppilasnimensä Hopeapuro... Kekäletassukin sai."
Yllätyin Pajutassun mainistevan minut. Odottiko Pajutassu oikeasti Hopeapuron piittaavan pätkääkään minusta?
"N..niin."
Hopeapuro vastasi lyhyesti, katsoen minua syvästi silmiin.
Hopeapuron katse poltti silmiäni, en tiennyt miksi.. mutta siltä se tuntui. Käänsin katseeni muualle pää ja häntä roikkuen, kiinni maassa.
"Ryhdistäydy nyt vähän Kekäletassu."
Pajutassu kuiskasi.
"Ei ole syytä yrittää saada Hopeapuroa pitämään minusta, hän vihaa minua jo tarpeeksi paljon todistakseen sen olevan mahdotonta."
Kuiskasin takaisin.
"Voidaanhan me silti yrittää. Kekäletassu... kiltti!"
Käänsin katseeni Hopeapuroon vielä kerran... vain nähdäkseni ilmeettömät kylmän sinivihreät silmät, tuijottavan alas suoraan oranssiin silmiini.
"Ei.. menen odottamaan Kettulampea."
Ärähdin, kääntyen terävästi ympäri ja alkaen tallustelemaan kohti pentutarhan uloskäyntiä.

"Kekäletassu!"
Kuulin takaani Pajutassun kimeän huudon... mutta en reagoinut tämän huutoon mitenkään. Ripeästi kävellen tuijotin alas alakuloisena. Pajutassun ei tarvitsisi kuluttaa aikaansa saadakseen Hopeapuron pitämään minusta. Hopeapurohan kun on todistanut vihaavan minua, ja pitänyt huolta siitä että minä vihaan häntä. En edes itse tiennyt syytä emoni vihaan... joka raivostutti minua vielä enemmän.
Tämän pitäisi loppua... minun pitäisi tehdä asialle jotain. Hopeapuron viha luultavasti jatkuisi koko elämäni... mitä jos naaraan viha kasvaisi, ja suuren vihan mukana Hopeapuro yrittäisi päästä minusta eroon jollain tavalla? Pajutassu ei antaisi hänen tehdä niin.. eihän?

Ravistelin päätäni... minun pitäisi päästä eroon näistä ajatuksista ennenkuin ne ajaisivat minut hulluksi. Kysymyksiä pyöri pääni sisällä, joka sai minut hoipertelemaan eteenpäin.
Tämän pitäisi loppua. Minun pitäisi tehdä jotain ennenkuin on liian myöhäistä.

//kaikki mitä ehdin kirjottaa tälläkertaa ^^

Nimi: Zare

22.04.2018 20:09
____________________________________________________________
Kekäletassu // 7kp
Savuturkki// 6kp
Vaahterakasvo// 32kp

Nimi: Vaahterakasvo

19.04.2018 20:37
Aamuni oli alkanut erittäin hyvin, sillä viime yönä olin saanut nukkuttua kuin pieni pentu emon lähellä. Kiitos hyvien unieni oloni oli virkeä ja tuntui kuin kaikki olisi tänään mahdollista. Tulisi siis hyvä päivä, ja onnekseni myös ilma näytti suosivan minua tänään. Taivas oli puhdas pilvistä ja aurinko nousi koko ajan korkeammalle taivaalle. Myös kaikki lumi oli alkanut sulaa kunnolla, eikä sitä ollut enää kuin muutamia suurempia läiskiä.
Astelin ripeästi Surusydämen ja Lehmusmielen jäljessä samalla, kun Lukkisydän jäi hieman jälkeen saalistamaan haistamaamme hiirtä. Hiiret eivät olleet reviirillämme kovin yleisiä jäniksiin verrattuna, mutta hiirenkorvan aika sai pienempiäkin riistaeläimiä uskaltautumaan ankaralle, tuuliselle nummellemme.
Olimme juuri kiertäneet rajat eteläiseltä puolelta reviiriämme, emmekä olleet havainneet siellä mitään normaalista poikkeavaa, ja nyt palasimme kohti leiriä. Leiriin ei ollut enää pitkä matka, sillä lumien sulattua nummella oli paljon nopeampaa liikkua. Piti silti olla varovainen liukkauden takia; lumen alta oli paljastunut oikeastaan vain ruskeaa maata ja litistyneitä viime viherlehden kasveja.
”Niin mukava ilma!” Lukkisydän mumisi pirteästi hampaidensa välistä ilmestyessään taakseni. Hajusta päätellen kolli oli onnistunut nappaamaan kyseisen hiiren, jota oli lähtenyt jäljittämään hetki sitten. Vilkaisin lapani yli varmistukseksi, ja kohtasin valkomustaturkkisen kollin – jonka turkki oli oikeastaan ruskeamusta, kiitos tämän hetkisen mutaisen maastomme -, joka kantoi hampaissaan rusehtavan väristä riistaeläintä.
”Sanoppa muuta”, kehräsin häntääni heilauttaen. ”Suosittelen muuten peseytymään heti, kun pääsemme leiriin. Näytät oikealta ahman sukulaiselta.”
”Liukastuin hieman äsken, siksi”, Lukkisydän tuhahti huvittuneena, eikä häntä tuntunut kummemmin haittaavan likainen turkki. Ei sen toisaalta pitäisikään, turkin sai aina pestyä.
Nyökkäsin hymyillen, ja jatkoimme matkaa kahden muun soturin vanavedessä.

Pientä polkua pitkin saavuimme leirin sisäänkäynnille, joka sijaitsi reviirimme ainoiden matalien puiden ja pensaiden suojassa syvässä montussa. Sisäänkäynti oli kahden suuren siirtolohkareen väliin jäävä tila.
”Kiitos seurasta”, Lehmusmieli maukaisi nyökäten, ennen kuin lähti etsimään varapäällikköä partioraporttia varten. Hyvästelin muut partion jäsenet nopealla viiksen väräytyksellä ja suuntasin aukion laidalta keskemmälle aukiota. Katselin ympärilleni mitään tai ketään enempää etsimättäni, mutta yllätyksekseni huomasin sivummalla veljeni ja Varpustassun juttelemassa keskenään. Tammiviilto oli kahlinnut Varpustassun otteeseensa niin, että Varputassun kuono oli ruskean, mustakuvioisen kollin turkissa kiinni. Huomasin veljeni katseessa jotain, mikä sai minut erittäin ärtyneeksi – loukkaantuneeksi. He irrottautuivat toisistaan, mutta jatkoivat hyväntuulista keskusteluaan. Mitä oli meneillään? Jäykästi astellen menin hieman lähemmäs ja naukaisin kireästi:
”Tammiviilto?”
Nopeasti sain molempien kissojen huomion, kun Tammiviilto ensin käänsi päänsä terävästi minua kohti. Varsputassun katse seurasi perässä korvat vaimeasti luimussa. Yritin hillitä häntäni piiskautumista, mutta oloni oli hyvin tuohtunut, ja se teki siitä lähes mahdotonta.
”Olimme menossa syömään”, Varpustassu sanoi katsoen minua oudolla tavalla, joka sai minut levottomaksi. Vilkaisin naarasta pettyneen vihaisena, mutta siristin silmiäni Tammiviillolle.
”Se voi odottaa”, vastasin ärtyneenä, enkä ollut tällä hetkellä yhtään kiinnostunut mistään näiden kahden keskeisestä ruokailuhetkestä. Tai mistään muustakaan.
”Olen pahoillani, muistin juuri, että taisin luvata mennä metsälle hänen kanssaan”, Tammiviilto kertoi pää painuksissa, ja väläytti Varpustassulle katseen. Varpustassu ei näyttänyt uskovan sitä hetkeäkään ja naaraan kasvoille nousi pieni ärtymys.
”Etkä luvannut”, naaras napautti. ”Mutta olkoot. Niin, ja kiitos kysymästä, en tahdo juuri mukaan.”
Tämän häntä heilahti äkäisesti ennen kuin tämä käänsi selkänsä jättäen Tammiviillon kanssani. Veljeni katsoikin Varpustassun perään hieman haikeasti, ja kun naaras oli tarpeeksi kaukana kysyin terävästi:
”Mitä sinä oikein teet?”
”Miten niin? Enkö minä saisi jutella Varpustassulle?” Tammiviilto kysyi hieman turhautuneen kuuloisena. Pitikö hän minua täysin tyhmänä? Tärähtänyt oravakin huomaisi, ettei hänen aikeensa olleet täysin puhtaita.
”Tiedät itsekin, että tuossa oli mukana jotain ihan muuta”, murisin hampaideni välistä yrittäen yhä hillitä äänenvoimakkuuttani. Tammiviilto painoi päätään kiusaatuneena, kun kaksi soturia kulki ohitsemme kiinnittämättä meihin kuitenkaan suurempaa huomiota.
”Älä viitsi, Vaahterakasvo, olet ihan vainoharhainen”, veljeni mutisi nyt. ”Tiedän kuinka paljon sinä pidät hänestä.”
”Nimenomaan! Siksi en ymmärräkään miksi teet minulle näin”, äyskäisin kovempaa. Minua ärsytti enemmän kuin pystyin edes myöntämään. Silmänräpäyksessä hyvä päiväni oli muuttunut, kiitos heidän.
”Minä lupaan sinulle, veli. Meidän välillämme ei ole yhtään mitään muuta kuin ystävyyttä”, Tammiviilto lausui katsoen minua silmiini. Halusin uskoa häntä enemmän kuin mitään – niin paljon välitin Varpustassusta, heistä molemmista. Tammiviillon veljenä kuitenkin tiesin, milloin hän ei puhunut totta ja tämä oli juuri yksi sellaisista.
”Huomaan, kun sinä valehtelet, Tammiviilto”, kähisin. ”Tässä asiassa lupauksesi ei merkitse minulle mitään.” Sen sanottuani käännyin ympäri sinne suuntaan mistä olin tullutkin. Poistuin leiristä häntä ilmaa viiltäen myrskyn myrskyessä sisälläni.

Olin kuljeskellut ympäri reviiriämme jo pidemmän aikaa, ja olin saanut itseni rauhoittumaan. Koko tämän ajan päässäni ei ollut pyörinyt kukaan muu kuin Varpustassu – ja Tammiviilto. En ollut enää niin vihainen, vaan sisimpäni oli täyttänyt sen sijaan loukkaantuminen, pettyneisyys ja surkeus. Olin kovin varma siitä, että Tammiviillon ja Varpustassun välillä oli jotain, vaikka se oli juuri sellainen asia, joka oli suoraan painajaisistani. Tiesin, että Tammiviilto oli kiinnostunut Varpustassusta, mutta mitä jos Varsputassukin piti Tammiviillosta enemmän kuin ystävänä? Silloin minulla ei kai olisi muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä asia… Pelkkä kyseisen asian ajatteleminen sai minua vajoamaan syvemmälle epätoivoon. Minä todella pidin Varpustassusta, oli vaikeaa kuvitella hänestä luopumista. Ja sillä aikaa kun painajaiseni koskivat Tammiviillon ja Varpustassun suhdetta, parhaimmat uneni koin yhdessä Varpustassun kanssa, joissa hän nojasi minuun auringon laskiessa. Sain kertoa hänelle kaikki tunteeni häntä kohtaan. Ja mikä sydäntä lämmittävintä, Varpustassu kertoi kauniiden silmiensä tuikkiessa tuntevansa sitä kaikkea samaa minua kohtaan.
Painoin päätäni alemmas korvieni ollessa luimussa, ja kävelin eteenpäin masentuneesti. Pahus, ajattelin huokaisten mielessäni.
Sitten kuulin läheltäni taistelun ääniä, ja arvelin joidenkin olevan harjoittelemassa harjoitusaukiolla, joka oli aivan lähelläni. Astelin hiukan eteenpäin ja näkökenttälleni avautui loskainen aukio, jonka sekaan harmaavalkoinen kissa oli heittäytynyt. Hienoa, ajattelin heti tunnistaessani Varpustassun kellahtaneena maahan. Vähän kauempana hänestä seisoi Yrttijalka, joka oli jo huomannut minut ja kysyit, mitä tein täällä.
”Osuin vahingossa paikalle”, vastasin pienesti vaivaantuneena, kun Varpustassu oli avannut silmänsä.
”Loistavaa, ehkäpä sinä saat Varpustassuun hieman tolkkua. Hän on unessa kuin mäyrävanhus”, Yrttijalka kertoi hyvillään silmät välkähtäen. Säpsähdin hämmentyneenä.
”Mitä?” kysyin siristäen silmiäni, mutta turhaan. Soturi loikki matkoihinsa ennen kuin ehdin sanoa sanaa edes loppuun. Katsoin hänen peräänsä mahdollisimman pitkään, mutta lopulta käännyin katsomaan Varpustassua, joka kyyhötti yhä loskan seassa. Hengähdin huomaamattomasti syvään.
”Tuota…” aloitin hankalasti.
”En tarvitse sinua avuksi”, Varpustassu ilmoitti ankarasti tahtomatta kuulemaan mitä minulla oli sanottavana. Luimistin korviani pienesti.
”En minä sitä…” yritin jälleen, mutta Varpustassu käski minua lähtemään ennen kuin ehdin kertoa. Räpäytin silmiäni vaikeana, ja lähdin astelemaan naarasta varovasti lähemmäs. Minun olisi kerrottava hänelle tai saattaisin menettää hänet Tammiviillolle. Minun tosiaan pitäisi tehdä se nyt.
”Varpustassu, minä olen pahoillani”, sanoin samalla, kun Varpustassu nousi kyyryyn nostaen niskakarvansa pystyyn. ”Se vain, Tammiviilto liehitteli sinua ja te-”
Samassa naaras loikkasi kimppuuni kaataen minut selälleni märälle maalle. Se sai minut todella pettyneeksi, mutten yrittänyt rimpuila pois Varpustassun alta. Hän painoi minun kurkkuani tassullaan ja katsoi minua raivostuneesti.
”Me mitä?” hän rääkäisi.
”Anna olla!” kähähdin silmät epätoivoisena kiiluen. ”Minä tahdon vain…” yritin jatkaa yhtä epätoivoisena, kunnes tulin jälleen naaraan keskeyttämäksi tämän paljastaessaan hampaansa varoittavasti.
”Sinä olet naurettava, ja mustasukkainen kuin pentu”, Varpustassu sihisi. Hän laukoi minua lauseillaan, jotka satuttivat minua enemmän kuin hän tiesikään. Nielaisin tukahtuneesti ja vajosin hetkeksi mietteisiini. Hänen on saatava tietää juuri nyt mitä minä tunnen. Vain sitten hän voi ymmärtää minua.
Rohkaisin itseäni mielessäni, kunnes oikean hetken tullen painoin kuononi Varpustassun kuonoa vasten. Pidin kuonoani siinä hetken, ja vetäisin päätäni sitten kauemmas. Tarkkailin Varpustassun ilmettä ja reaktiota vakaana. Ensimmäisenä naaras siristi silmiään, ja sanoi sitten tyhjästi:
”Minä en ymmärrä.” Hän nousi päältäni luimistaen korviansa viistompaan.
”Ymmärrät sinä”, vastasin hiljaa katsoen Varpustassua kevyesti silmiin. Naaras pudisti voimakkaasti päätään.
”Jos se on tällaista, en tahdo tätä. Olet vain ystäväni, niin sen pitääkin olla… En halua sotkea mitään…”, harmaavalkoinen naaras vastasi ääni väristen. Tämän vastaus iski minua kasvoille… Ei, se iski minua sydämeen kuin piikki ja tunsin katseeni lasittuvan paikoilleen. Tyhjä tuntemus alkoi ottaa minusta vallan sisäisesti ja ulkoisesti hiljalleen.
”Etkö sinä pidä minusta?” kysyin yrittäen kaikkeni, ettei ääneni särkyisi. Katsoin häntä yhä lasittunein silmin, kasvot peruslukemilla, mutta tiesin, että minusta huomasin paremmin kuin kenestäkään mitä tunsin.
”Olet minulle paras kissa koko klaanissa”, Varpustassu väisti vastaamatta suoraan kysymykseeni hiljaa, ”Siksi en ole valmis… siihen mitä sinä tahdot.” En tiennyt mitä sanoa tai tehdä. Olin ontto sisältäni, ja tuskin pystyin enää puhumaan.
”Tahdon vain, että kerrot tuntevasi samoin.”
”Juuri sitä minä tarkoitan. Olen… pahoillani”, naaras sanoi, ääni pienesti värähtäen. En sanonut enää mitään, jäin vain katsomaan kuinka hän kääntyi ympäri ja lähti juoksemaan nummea kohti. Yhä kaueammas minusta.
Olin aina ajatellut, että tarinat särkyneistä sydämistä oli liioiteltuja tai jotenkin väärästi ilmaistuja, mutta juuri nyt ymmärsin niiden perän. Tämä tuntui tismalleen siltä, että sydämeni olisi pieninä palasina rinnassani. Menetin Varpustassun ja se sattui niin kovasti. En voinut kuvailla oloani millään tavalla, sillä ainoa mitä todella tunsin oli tyhjyys.
Pahinta oli, etten tiennyt pääsisinkö siitä koskaan yli.

Nimi: Savuturkki

16.04.2018 23:29
Lehtikato oli poistumassa ja hiirenkorvan aika saapumassa, mutta rajapartiot ja metsästyspartiot olivat jatkuvassa valmiudessa. Kaksijalat aiheuttivat yhä ongelmia eikä riistan kiinni saaminen ollut vielä parantunut paljoa lehtikadosta. Suurin ongelma kuitenkaan ei ollut enää riistan puute, vaan kaksijalkojen häiritsevä liikkuminen reviirillä. Riista saatavuus saattoi kasvaa vähitellen hiirenkorvan ajan edetessä pidemmälle, mutta se ei auttanut, jos ei saanut mitään kiinni.

Rajapartiossa kulkiessa saatoimme joutua välttämään kaksijalkoja pidemmän kautta. Reviirillämme ei ollut montaa suojaisaa paikkaa taikka ruoho kasvanut tarpeeksi piilottaaksemme meitä. Nyt olin yhdessä auringonhuipun rajapartiossa ja jouduimme kiertämään yhtä kaksijalkaa. Onneksemme se ei huomannut meitä ja saatoimme livahtaa pois tämän ulottuvilta, jonka jälkeen pääsimme leirille turvallisesti. Olin menossa makuusijalleni lepäämään, kun huomasin Tammiviillon. Rintani tuntui pysähtyvän hetkeksi, kun katsoin kollia. Tämä ei ollut vielä huomannut minua enkä tajunnut kääntää katsettani ennen kuin tämän silmät kohtasivat omani. Hengitykseni oli hieman epätasainen, mutta otin syvään henkeä ja jatkoin, mitä olin tekemässä. Pääsin makuusijalleni eikä Tammiviilto tullut keskustelemaan minulleni. Osa minusta olisi kaivannut hänen ääntää tulevan kuulustelemaan, miksi olin käyttäytynyt niin. Joka hetki hänen seurassaan tuntui vievän ajatukseni muualle. En miettinyt epäonnistumisiani taikka huonoja puolia itsessäni. Saatoin olla vapaa negatiivisista ajatuksista kollin seurassa. Olin alkanut ajatellan sen johtuvan yhdennäköisyydestä Vaahterakasvon kanssa. Saatoin olla avoin puheissani tämän kanssa, jos siihen sattui aikaa. Tämä tiesi tuskani ja osasi puhua paremman puolen itsestäni esille. Ehkä näin Tammiviillon veljensä korvaajana, kun tarvitsin lohtua, mutta siinä tuntui olevan jotain muutakin syvempää ja haavoittuvaisempaa. En osannut kuvaillani, mitä tunsin Tammiviillon seurassa taikka mitä haluasin häneltä. Tunne oli niin käsittämätön, etten osannut kuvailla sitä. Se vahvistui päivä päivältä enkä osannut tuoda sitä esille kenekään kanssa.

Nimi: Kekäletassu

15.04.2018 22:24
Oli ensimmäinen päiväni oppilaana. Olin hieman hermostunut, sillä minulla ei ollut hajuakaan mitä minun olisi pitänyt tehdä. Istuin pehmeällä maalla kärsimättömästi häntää heilutellen, samalla kun heittelin katsettani ympäri leiriä. En ollut saanut nukuttua viimme yönä melkein ollenkaan, sillä ajatukset tulevaisuudesta olivat pyörineet mielessäni.
"Kekäletassu!"
Kuulin kovan kiljahduksen noin parin ketunmitan päästä, ja säpsähdin niin, että olisin voinut ponkaista ylös ja huitaista tulijaa kuonoon... jos olisin ollut vielä epävarmempi kissasta. Tulija oli Pajutassu, hänenhän tunnisti jo äänensävystä.
"Mitä sinä täällä varjoissa istuskelet? Täällähän on paljon muuta tekemistä kuin varjoissa istuminen!"
"Istuskelen vain... tulee vähän liian kuuma auringossa."
"Älä istuskele täällä kuin mikäkin variksen raato! Nouse nyt ja tule vaikka minun kanssani Hopeapuroa katsomaan, ennenkuin mestarimme laittavat meidät töihin."
*Hopeapuroa katsomaan? Kuka nyt häntä katsomaan haluaisi mennä?*
"istun mielummin täällä-"
"Pajutassu!"
Säpsähdin niskakarvat nousten automaattisesti, kun kuulin äkäisen äänensävyn. Hopeapurohan se tietenkin oli, tunsin äänen jo liiankin hyvin.
"Vau... hän taisi jo tietää että olen tulossa. Tuletko sinä?"
Pysyin hetken hiljaa, tuijottaen suuntaan mistä Hopeapuron kireä karjaisu oli tullut.
"Kekäletassu?"
"Eh? V..voinhan minä."
"Mahtavaa! Vipinää koipiin sitten, ethän halua nähdä Hopeapuroa taas kireänä?"
"Koskakohan hän ei ole ollut kireä?" murahdin katsoen maahan, nousten häntä kiinni maassa.
Katsahdin taakseni toivoen mestarini tulevan mahdollisimman pian, ettei minun tarvisi nähdä Hopeapuron kylmää katsetta uudelleen.

Nimi: Zare

11.04.2018 15:37
_____________________________________________________________

Nimi: Zare

11.04.2018 15:37
Vaahterakasvo// 15kp
Liekkitassu// 6kp
Varpustassu// 29kp

Nimi: Varpustassu

10.04.2018 23:24
Haukottelin leveästi, hiirenkorvan aikaa lupailevan auringon säteiden tanssahdellessa harmaavalkealla turkillani. Venyttelin niskaani tyytyväisenä, ja katselin oppilaitten pesään, jossa minun lisäkseni nukkui enää Kuutamotassu. Hetken unta karisteltuani nousin, ja tassuttelin ulos viileään aamuilmaan.
Lihaksiani särki edellispäiväinen taisteluharjoitus - Yrttijalka tuntui yrittävän kaikkensa saadakseen minulle hieman lisää lihasmassaa. Aloin saavuttaa toki aikuisen soturin mittojani, enää en kasvaisi paljon, mutta lihasta minuun tuskin saisi. Lapani ja jalkani olivat jäntevät ja kiinteät, ja voimaa oli ikään kuin piilossa, mutta ymmärsin kyllä, että näytin mestarini silmään hintelältä.
“Huomenta!” kajahti iloinen naukaisu viereltäni, ja käännyin katsomaan tulijaa korvat hörössä. Tammiviilto virnisti leppoisasti ja läpsäytti minua hännällään.
“Unikeko”, kolli irvaili vilkaisten ympärilleen leirissä.
“Jos sinä olisit eilen illalla myöhällä harjoitellut Yrttijalan kanssa taistelua Myrskyklaanin sotureita vastaan - nukkuisit vielä ensi kuussakin”, napautin, tönäisten ystävääni kuonolla rintakehään.
“Äläpäs hypi nenilleni, oppilas”, Tammiviilto vastasi kehräten, laskien leukansa pääni päälle ja vangitsi näin kuononi hautautuneeksi hänen turkkiinsa.
“Suuren soturin ego kärsii”, mutisin tukahtuneesti, ja kehräsin itsekin kovaäänisesti. Pidin Tammiviillosta kovasti, vaikka toinen oli suurisuinen ja välillä yhtä höntti kuin kottarainen. Toinen vapautti naamani turkistaan ja naurahti. Katsoin suurempaa soturia yläviistoon ja hymyilin leveästi, ja Tammiviilto pukkasi nenällään otsaani.
“Oletko jo syönyt?” kysyin soturilta. Minulla oli nälkä, ja toki olisi kiva saada seuraa.
“Itse asiassa e-”
“-Tammiviilto?”
Luimistin korviani äänensävylle. Tammiviilto käänsi terävästi päätään kohti veljeään, jonka kireä ääni keskeytti keskustelumme.
“Olimme menossa syömään”, naukaisin väliin ja katsoin kollia aavistuksen loukkaantuneena. Inhosin keskeyttämistä.
“Se voi odottaa”, Vaahterakasvo vastasi tylysti, ja hänen silmissään välkehti jokin, jota en tunnustanut.
“Olen pahoillani, muistin juuri että taisin luvata mennä metsälle hänen kanssaan”, Tammiviilto sanahti sitten, pää painuksissa ja vilkaisi minuun anteeksipyytävästi.
“Etkä luvannut”, napautin ja heilautin häntääni äkäisesti. “Mutta olkoot. Niin, ja kiitos kysymästä, en tahdo juuri mukaan”, murahdin sitten, kääntäen selkäni veljeksille. Kuulin takaani matalaa puhetta, jonka sävy oli terävä, ja mietin, että mikä Vaahterakasvoon oli oikein mennyt. Toinen oli kuin ampiaisen pistämä mäyrä - ei ollenkaan se ystävä, minä häntä pidin. Tiesin, että tässä oli jotain suurempaa tekeillä. Olinko tehnyt Vaahterakasvolle jotain väärää?

Paha tuuleni karisi, ja päätin silkasta turhautumisesta olla syömättä. Tassuttelin etukäpäläänsä nuolevan Yrttijalan luokse, korvat luimussa, lavan lihakset kiukusta väreillen.
“No mutta sinäpä olet aurinkoinen”, soturi naukui, laskien tassunsa maahan.
“Enkä ole”, murahdin suu mutrussa.
Yrttijalka tuhahti huvittuneena.
“Nuoret veljekset aiheuttavat harmaita karvoja, hm?” mestarini kysyi, päätään kallistaen.
“Mitä? Hm. Ehkä.”
“He selvästi pitävät sinua kuin silmäteräänsä, mutta ovathan he täysiä puupäitä toisinaan.”
Nyrpistin kuonoani. “En tarvitse henkivartijoita”, puuskahdin hiljaa, vetäen päätäni lapojen väliin.
“Vaahterakasvo on selvästi toista mieltä”, Yrttijalka sanahti, ja nousi tassuilleen. Kurtisti kulmiani.
“Mitä tarkoitat?”
“Harjoitukset odottavat.”
Seurasin mestariani vaitonaisena, miettien hänen outoa puhettaan. Olinhan minä ystävä molempien kanssa - mutta olinko heille tosiaan vain pikku penikka josta pitää huolta? Tahdoin olla tasavertainen soturi, en mikään rääpäle.
“Koska minusta oikein tulee soturi?” kysyin tuimana, katse Yrttijalan hännänpäässä.
“Riippuu sinusta itsestäsi, mutta ei siihen pitäisi mennä kauan. Minä puhun piakkoin Sadetähden kanssa.”
Murahdin vastaukseksi. Olin toki iloinen, mutta olin yhä pahalla tuulella veljesten vuoksi.
“Ehkä pieni taisteluharjoitus olisi paikallaan, niin karisee tuo turhanpäiväinen murjotus”, vanhempi kolli totesi sitten, vilkaisten lapansa yli. Katsoin häntä ja nyökkäsin pienesti. Miten vain.

Rysähdin märälle hangelle lapa edellä, ja veri kuohahti korvissani. Tunsin kuononselkäni rutistuvan ylähuulen rullautuessa kulmahampaiden päältä.
“Mitä te täällä teette?”
Nostin pääni loskasta. Toista poskea pitkin valui vettä, korvassa kihelmöi sulava sohjo ja ohimoilla tykytti ärsyynnys. Olin ottanut osumaa mennen tullen, enkä ollut edes horjuttanut Yrttijalkaa kertaakaan. Nyt turhautuminen otti oikein kuristavan yliotteen, kun näin ylimääräisen silmäparin, joka tuijotti mietteliäänä.
“Osuin vahingossa paikalle”, Vaahterakasvo sanahti korvaansa taittaen.
“Loistavaa, ehkäpä sinä saat Varpustassuun hieman tolkkua. Hän on unessa kuin mäyrävanhus.”
“Mitä?” soturi kysyi silmät kaveten, mutta Yrttijalka oli jo loikkinut matkoihinsa.
Vaahterakasvo katseli hänen peräänsä, ja kääntyi sitten hetken paikallaan seisottuaan katsomaan minua, silmissään kummallinen katse.
“Tuota…”
“En tarvitse sinua avuksi.”
“En minä sitä…”
“Mene jo!”
Kolli luimisti korviaan, ja asteli varovasti lähemmäs. Nousin maasta kyyryyn, nostaen niskakarvat pystyyn.
“Varpustassu, minä olen pahoillani. Se vain, Tammiviilto liehitteli sinua ja te-”
Kollin sanat katkesivat, kun loikkasin tämän kimppuun. Tassuni hakeutuivat tämän kurkulle, ja kollin hiekanvärinen selkäturkki kastui läpimäräksi sohjoon painoni alla.
“Me mitä?” rääkäisin. Painoin tassullani Vaahterakasvon kurkkua, en kovaa, mutta tosissani. Silmissäni paloi raivo. Syytökset olivat täysin epäreiluja ja naurettavia.
“Anna olla!” kolli kähisi silmät epätoivoisena.
“Minä tahdon vain…”
Työnsin naamani kiinni Vaahterakasvon kuonoon, ja paljastin taas hampaani.
“Sinä olet naurettava, ja mustasukkainen kuin pentu”, sihisin hiljaa. Vaahterakasvon ilme muuttui tutkimattomaksi, kun hän yritti vajota maan sisään. Tassuni, joka lepäsi kollin omaani verrattuna jykevällä rintakehällä, tunsi sykkeen, joka tuntui oudon pinnalliselta. Vilkaisin, painoinko käpälälläni väärää kohtaa, että haittaisin hänen hengitystään, kun yllättäen tunsin pehmeän kuonon omaani vasten, ja silmäteräni vetäytyivät viiruiksi.
Vaahterakasvo nykäisi päätään taaemmas, jäi tarkkailemaan ilmettäni. Siristin vihreitä sielunpeilejäni.
“Minä en ymmärrä.” Toteamus oli tyhjä. Nousin pois Vaahterakasvon päältä, ja luimistin korviani tiukemmin niskaa vasten.
“Ymmärrät sinä”, kolli vastasi vaimeasti. Pudistin päätäni pelokkaasti. Tajusin kyllä, mutta en ymmärtänyt. En tiennyt, tunsinko mitään, vai oliko tunteet niin suuria, ettei niille ollut nimeä.
“Jos se on tällaista, en tahdo tätä. Olet vain ystäväni, niin sen pitääkin olla… En halua sotkea mitään…”, vastasin vain, ääni väristen. Vaahterakasvon silmät olivat lasittuneet.
“Etkö sinä pidä minusta?” hän kysyi ontosti.
“Olet minulle paras kissa koko klaanissa”, sanoin hiljaa.
“Siksi en ole valmis… siihen mitä sinä tahdot.”
“Tahdon vain, että kerrot tuntevasi samoin.”
“Juuri sitä minä tarkoitan. Olen… pahoillani.”
Räpytin silmiäni, koska niitä kirveli, ja käännyin pinkomaan kohti nummea. Kylmä viima sai silmäni vuotamaan - ainakin niin minä uskottelin, ja pysähdyin vasta reviirin rajalla. Koko totuus valkeni minulle nyt. Vaahterakasvo oli rakastunut minuun. Minuun. Rakastunut. Asia oli iso. Pelottava. Vieras.
“Mitä minä teen?” kuiskasin pilviselle taivaalle. Sohjo suli poskilleni ja turkkiini.
Pystyin vain kuvitella, miltä soturista tuntui. Miten ikinä pystyisin kohtaamaan hänet? Ei soturi uskoisi, että oli minulle tärkeä, hän vihaisi minua.
Kylmä ilma kuivasi turkkiani terävänä ja hiljaisena. Aurinko tuli esiin jossain vaiheessa, lämmitti turkkiani ja sulatti lunta kulottuneiden korsien päältä. Hiirenkorva koittaisi, mutta tuntui, että sydämeeni saapui lehtikato pitkäksi aikaa.

Nimi: Liekkitassu

05.04.2018 20:51
Kokoontuminen oli ollut melko samanlainen kuin edellinenkin. Kun palasimme leiriin olin rättiväsynyt. Nukahdin heti kun pääsin vuoteelleni. Näin mahtavaa unta, jossa olin päällikkö. Sitten Vaahterakasvo tuli herättämään minut.
"Menemme aamupartioon", tämä kertoi.
"Mahtavaa", murahdin mutta seurasin kuitenkin Vaahterakasvoa leirin reunalle. Väsymys ei ollut vähentynyt nukkumalla. Leirin reunalla sain huomata että partioon osallistui meidän lisäksemme Aamusammal, Savuturkki ja Kivitassu. Partiota johti Hirvitaival.
"Miksi partiossa pitää olla näin monta kissaa?" kysyin.
"Kaksijalkojen vuoksi", Aamusammal maukui pyöritellen silmiään.
"Ahaa." Olisi minun se pitänyt tajuta. Kaksijalat olivat kaapanneet kissoja klaaneista ja siksi partiossa piti olla erityisen varovainen. Minun harjoitukseni olivat sentään edenneet hyvin. Painostavan uhan alla keskityin tavallista paremmin harjoituksiin jotta voisin suojella klaaniani.
"Minne muuten menemme?" kysyin.
"Myrskyklaanin rajalle", Hirvitaival vastasi. Olin ajatuksissani. Olin huolissani kaikista järven ympärillä asuvista kissoista. Koskaan ei voinut tietää kuka kaapattaisiin seuraavaksi. Sille pitäisi tehdä loppu.
"Liekkitassu!" Hirvitaipaleen ääni tunkeutui ajatuksiini.
"Oletko sinä partiossa vai nukkumassa?" tämä kysyi.
"Partiossa", vastasin nolona. Sen jälkeen yritin keskittyä enemmän.

Nimi: Vaahterakasvo

05.04.2018 18:22
Taivas kohosi yläpuolellani uhkaavannäköisenä - se oli tummanharmaan pilvipeitteen peittämänä, eikä Hopeahännästä tai Kuusta näkynyt vilaustakaan. Sen sijaan vettä satoi ankarasti leirin aukiolle. Jo usemman päivän sadejakso oli saanut lumen sulamaan aukiolta, ja nyt tilalla oli ruskea, mutainen maa. Olimme epäilemättä menossa kohti Hiirenkorvan aikaa – sateen määrästä päätellen, mutta pakkastakaan saattoi olla enää öisin, jos silloinkaan. Kaikki olivat innoissaan uuden ajan alkamisesta, mutta tämä sade ja märkyys sai kissat toisaalta nyrpeiksi ja valittaviksi. En itsekään nauttinut olostani tässä istuskellessani, kun turkkini oli painautunut täysin nahkaani vasten. Yöpartioivuoroina - kuten juuri nyt - toivoin, että omistaisin jokiklaanilaisten kaltaisen vettähylkivän turkin, ja jos totta puhuttaisiin, heitä saattoi jopa kadehtia tällaisina aikoina.
Luimistin korviani inhosta, kun ajattelin, ettei turkkini voisi olla tästä enää paljoa märempi. Odotin vain sitä hetkeä, että aamuvartiolaisen vuoro tulisi ja pääsisin pesään kuivattelemaan. Uskoin tällä hetkellä olevan Kuunhuippu, sillä olin istunut tässä vasta muutamia hetkiä, joten menisi vielä pitkä tovi ennen kuin odottamani tapahtuisi.
En minä kuitenkaan niin paljoa sadetta vihannut, että alkaisin valittamaan. Se nimittäin kylmyydestään ja märkyydestään huolimatta tuntui omalla tavallaan raikkaalta ja puhtaalta, ja sen jälkeen oli kevyt olo – ellei märkää turkkia laskettaisi. Lisäksi nautin yövartioista, jolloin sai ajatella omat ajatuksensa rauhassa ja levätä omassa rauhassa. Päästää irti mieltäpainavista asioista ja antaa niiden kadota yön hiljaisuuteen. Miettiä tulevaisuutta ja omia tavoitteita. Siitä minä todella pidin.

Sade oli lakanut, kun huomasin, että pesissä alkoi näkyä liikettä. Sotureita työntyi pesistä ulos - ensimmäisenä Jokitaival, jonka joka aamuinen tehtävä oli järjestää päivän partiot valmiiksi. Myös muutamia oppilaita ilmestyi aukiolle valmistautumaan aikaisiin koulutustuokioihinsa. Liekkitassun koulutustuoki olisi vasta auringonhuipun aikaan, jotta ehtisin nukkua sitä ennen.
Tunnistin minua kohti saapuvan mustan naaraan heti Kuupuroksi, joka olisi luultavammin seuraava vartiovuorossa, joita järjestimme nykyään kuunhuipusta auringonlaskuun, sillä kaksijalat alkoivat olla todellinen vaara.
”Tulinpas yhtäkkiä kiitolliseksi, siitä, että olen vartiossa vasta sinun jälkeen”, naaras maukaisi huvittuneesti mittailen katseellaan märkää turkkiani. Hymähdin väsyneesti.
”Hauskaa”, vastasin sarkastisesti, mutta hymyilin Kuupurolle. ”Minä menen nyt nukkumaan.”
”Toivottavasti saat nukuttua hyvin”, Kuupuro huikkasi perääni, kun lähdin hänen seurastaan. Heilautin häntääni kiitokseksi ja kipitin reippaasti sotureiden pesää kohti. Palasin halusta päästä pesemään turkkini ja nukkumaan pesän suojaan.
Ennen kuin ehdin sisään, kuulin nimeäni huudettavan. Tiesin äänen heti kuuluvan Jokitaipaleelle. Pyörähdin ympäri ja astelin varapäällikön luo kysyvästi viiksiä väräyttäen.
”Tarvitsetko partioon lähtijöitä?” aavistelin. Jokitaival nyökkäsi aavistuksen pahoillaan ja sanoi: ”Sitä juuri. Tiedän kyllä, että olit juuri yövartioissa, mutta aamupartioon tarvitaan vielä yksi osallistuja. Se lähtee ihan pian. Voisitko mitenkään mennä?”
”Totta kai. Voin nukkua hetken partion jälkeen, jos vain siirrän Liekkitassun koulutustuokion myöhemmäksi”, vastasin ymmärtäväisesti.
”Tai voisit ottaa Liekkitassun mukaasi”, Jokitaival ehdotti, ”Keksit varmasti jotain opetettavaa partion aikana.”
”Hyvä idea”, myönsin nyökäten hyväksyen ehdotuksen ja kysyin vielä keitä partioon oli osallistumassa. Sain vastaukseksi, että Hirvitaival johti partiota ja mukana olevia olisi Aamusammal, Savuturkki ja Kivitassu. Sekä nyt lisäksi minä ja Liekkitassu. Normaalisti nelihenkinen partio olisi riittänyt, mutta sattuneista syista oli turvallisempaa järjestää partiota isommalla ryhmällä. Lopuksi Jokitaival kiitti minua ja jatkoi sitten partioiden jakamista.
Minun pitäisi varmaankin käydä herättämässä Liekkitassu, ajattelin. Olin sanonut hänelle eilen, että tänään hän voisi nukkua pidempään yövartioni takia, joten en uskonut hänen olevan vielä hereillä.
Nopeasti kävin unisen Liekkitassun matkaani oppilaiden pesältä ja kaarsimme sitten suoraan uloskäynnille, jossa muut partion jäsenet olivat jo odottamassa. Tervehdin kaikkia hymyillen ja hipaisin vielä Savuturkin lapaa hännälläni iloisena.
”Pitkästä aikaa samassa partiossa?”
”Näköjään”, Savuturkki maukaisi takaisin hymyillen.
Hirvitaipaleen merkistä lähdimme poistumaan leiristä ja viimeisenä ollessani Kuupuro virnisti minulle vielä ilkikurisesti. Pyöräytin tälle olevinaan silmiäni, sillä tiesin mitä hän tarkoitti. Oli oikea unelmien täyttymys lähteä partioon yön valvomisen jälkeen ja vieläpä märällä turkilla, mutta ei sille mitään voinut.

//Savu, Liekki? c:

Nimi: Zare

05.04.2018 12:18
__________________________________________________
Vaahterakasvo// 10kp
Savuturkki// 6kp

Nimi: Savuturkki

01.04.2018 20:42
Katselin oppilaiden makuupaikkoja lähellä, missä soturit viettivät yönsä. Oloni ei ollut oikein hyvä eikä muiden seura houkuttanut. Oloni oli ollut samanlainen aina siitä lähtien, kun Tammiviilto oli seisonut päälläni vahingossa. Siinä olisi voinut käydä pahemmin, mutta olimme onnekkaas välttyneet vahingoilta. Tammiviilto asia ei tuntunut vaivaavan, kun tämä jatkoi tavalliseen tahtiinsa klaanissa tehtäviään. Olinko vain pelästynyt, kuinka lähellä lähtöni Tähtiklaaniin oli vai oliko kyse jostain muusta? Mutta jos kyse oli jostain muusta, mikä se mahdollisesti saattoi olla? En ehtinyt ajatella asiaa enemmän, kun muita sotureita tuli paikalle rajapartiosta. Se muistutti, etten ollut ehtinyt syödä vielä mitään, mutten ollut käynyt metsästämässäkään. Ehkä joku oppilaista olisi innostunut lähtemään kanssani. Poistuin muiden soturien luota ja lähdin etsimään, jos joku oppilaista olisi kiinnostunut lähtemään kanssa. Ketään ei ollut kuitenkaan innostunut lähtemään. Suurin osa heistä oli joko mestareidensa kanssa tai vielä metsästyspartion matkassa eikä heitä kiinnostaisi sen jälkeen lähteä kanssa. Päätin lähteä sitten leirin ulkopuolelle. En kuitenkaan poistunut liian kauas leiristä. Vain saadakseni muuta ajateltavaa edes hetkeksi.

Päivä lähestyi auringonhuipun hetkeä. Aamuinen metsästyspartio oli jo palannut enkä itse saanut itseäni lähtemään metsästämään. Nyt Sadetähti kutsui klaania koolle. Varmasti ilmoittaakseen, ketkä lähtsivät kokoontumiseen illalla. Viime kokoontumisten aiheesta tietäen kaksijalat olivat varmasti esillä. Kissoja oli kadonnut eikä sitä tulisi ottaa missään nimessä kevyesti. Kokouksen päätyttyä minun oli lähdettävä partioon. Vaikka olin yksi lähtijöistä kokootumiseen, oli minun vielä tehtävä osuuteni partiossa. Ajatukseni harhailivat koko rajapartion matkan enkä tiennyt edelleenkään, miksi asiat olivat niin.

Partion jälkeen pääsin syömään emoni kanssa. Jaon hänen kanssaan tämän nappaamaan riistan. Se oli herkullista, mutta ajatukseni harhailivat yhä. Emoni huomasin tämän hetkessä. Kuka vain olisi arvailut sitä, jos vastapuoli ei vastaisi tämän puheassa toiselle. En pitänyt asiaa vakavana eikä emoni halunnut kaivella asiaa paljon. Hän tahtoi, mikä olisi minulle parasta. Olin nykyisin avoin emolleni, mutta nyt en voinut. En itsekään tiennyt, mikä minua vaivasi.

Nimi: Vaahterakasvo

31.03.2018 13:03
“Joten? Aiotko kenties kertoa minulle jossain vaiheessa mitä sinun ja Varpustassun välillä on?” Tammiviilto sutkautti kovaan ääneen. Hätäisesti läimäisin häntä kynnettömällä tassulla tämän kuonolle, ja tunsin kuinka poskeni alkoivat punoittaa nolostuksesta.
”Et yhtään kovempaa voisi puhua, hiirenaivo”, mumisin nolostuneena, kun kaksi soturia kulki ohitsemme kohti tuoresaaliskasaa. Tammiviilto virnisti ilkikurisesti ja istahti viereeni aukion laidalle. Pyyhkäisin tassullani korvantaustojani vaivaantuneena, mutta Tammiviilto sen kuin jatkoi:
”Kaikki sen näkevät, veli-kulta, olet täysin lumoissasi siihen naaraaseen.”
”Kaikki? Ketkä kaikki?” pälyilin ympärilleni pelästyneenä. En voinut kieltää sitä ettenkö pitäisi Varpustassusta enempää kuin kaverina, mutten halunnut sentään kaikkien tietävän siitä. Varsinkaan Varpustassun! Mitä hän minusta ajattelisi? Naaras kyllä tietää, että hän on minulle tärkeä ja, että olemme hyviä ystäviä, mutta… Hiirenpapanat sentään, sehän olisi varsinainen kaaos.
”Olet oikea pelkuri, Vaahterakasvo! Et uskalla kertoa Varpustassulle, että rakastat häntä”, Tammiviilto nauraa kätkätti. Vilkaisin veljeäni murhaavasti.
”Enkö minä äsken juuri sanonut, että voisit olla hiljempaa!” tuhahdin. ”Ja mitä sinä olet minun pelkuruudestani puhumaan? Itse et uskalla myöntää edes itsellesi, että haluaisit Savuturkin olevan sinulle enemmän kuin ystävä!”
”E-enkä haluaisi!” Tammiviilto sävähti sopertaen, vältellen yllättäen katsettani. Pyöräytin silmiäni. Hän se aina oli niin mahtava ja suuri Tammiviilto, mutta onnekseni ja hänen epäonneksensa osasin iskeä takaisin samalla mitalla.
”Taasko veljekset on täällä kinastelemassa?” tuttu ääni kujeili tassujen askelten soinnussa. Käänsin katsettani ja näin Varpustassun lähestyvät meitä solakin askelin. Naaraan ilme oli yllättäen kiusoitteleva.
”Ei tässä mitään sen kummempaa”, Tammiviilto aloitti. ”Puhuimme vain si-”
”Sienistä! Aivan, sienistä. Tammiviilto kertoi, että on maistanut sellaista joskus, eikä olisi kuulemma kannattanut. Maku jäi suuhun päiviksi!” keskeytin sukkelaan, ja loin Tammiviillolle nopean pidä-kuonosi-kiinni katseen. Varpustassu kurtisti kulmiaan kummastuneesti vuoroin veljeäni, vuoroin minua. Nyökkäilin pienesti ja yritin pitää poskeni viileinä.
”Okei, en aio edes kysyä”, Varpustassu mumahti siristäen silmiään. Huokaisin mielessäni helpottuneena.
”Oliko sinulla jotain asiaa?” vaihdoin aihetta ennen kuin Tammiviilto ehtisi ottaa asiaa uudestaan esille.
”Eipä juurikaan, näin vain teidät ja ajattelin spontaanisti tulla tervehtimään”, naaras hymyili selvästi unohtaneena äskeisen.
”Aivan”, hymyilin takaisin ja siirsin katseeni veljeeni. ”Eikös sinun pitänyt mennä partioon?” körähdin pienesti kohottaen kulmiani. Tammiviilto katsoi minua hetken, ja kun painostin häntä katseellani, hän nyökkäsi.
”Joo, kyllä, pitäähän minun”, tummakuvioinen kolli sanoi nousten seisomaan. ”Nähdään myöhemmin.”
”Hyvää partiota”, Varpustassu huikkasi perään.
”Meidän pitäisi varmaan alkaa valmistautumaan kokoontumiseen”, Varpustassu jatkoi minulle, kun Tammiviilto oli jo kauempana.
”Jep, kuljetaanko yhdessä?” kysyin viiksiäni väräyttäen. Harmaavalkoinen nyökkäsi vihreät silmät välkähtäen. Tiesin, ettei minun olisi tarvinnut edes kysyä, mutta halusin jollain tapaa päästä tietoisemmaksi Varpustassun tunteista, tai tulisi muuten hulluksi tämän tietämättömyyden takia. Vaatisi se sitten tyhmiä kysymyksiä, tekoja tai sanoja.

Nimi: Zare

26.03.2018 19:01
__________________________________________________
Savuturkki// 8kp

Nimi: Savuturkki

19.03.2018 11:32
Olin rajapartiossa Unituulen, Kuupuron ja Raudustassun kanssa. Kiersimme hieman varovaisemmin Jokiklaanin läheisen rajan, kun näimme kaksijalan liikkuvan pesänsä lähellä. Liika varovaisuus ei ollut yliarvostettua, kun viimeisen kuun tapahtumat lisäsi mukaan. Muuta erikoista ei koko matkalla tapahtunut, joten pääsimme palaamaan leirille melko nopeasti.

Päivä kulki muuten hiljalleen, kunnes Tammiviilto kutsui minut mukaansa metsästämään parin muun kissan kanssa. Olin saanut vietettyä aikaa hänen ja tämän veljen Vaahterakasvon kanssa siten, että pystyin kutsumaan meitä ystäviksi. Vaahterakasvo oli kiireinen oppilaan koulutuksessa ja vietti aikaa muiden kissojen kanssa. Tammiviilto oli hyvä korvaamaan veljensä paikan, kun tarvitsin jonkun rinnalleni eikä emoni tai Vaahterakasvolla ollut aikaa. Kuutamonkatsetta en halunnut vaivata ongelmillani, vaikka pysyimme vielä väleissä. Tammiviilto ei ehkä tiennyt veljensä tavoin, mistä yllättävät mielialan syöksyt johtuvat, mutta kyselimisen sijaa tämä perääntyi aiheesta ja haki muiden seuraa keskusteluun. En juuri koskaan ollut virallisesti yksin Tammiviillon kanssa. Tämä vietti aikaa monien muiden kanssa. Itse vain satuin kaipaamaan seuraa ja liittyin tällöin seuraan kollin seurueeseen.

Metsästys ei sujunut kenenkään osalta hyvin. Hajaannuimme hieman kauemmas toisistamme ja olin saanut juuri jäniksen selvän hajujäljen nenääni. Otin mukavan metsästysasentoni ja aloin valmistautua juoksuun. Lähestyin nopein askelin jänistä, joka rupesi pinkomaan pois kynsieni alta. Kun silmänräpäyksessä jänis oli tulossa selkä minua kohti, en ehtinyt reagoida lainkaan siihen. Avatessani silmiäni tunsin jonkun seisovan päälläni. Ensin näin vain riistan veltoksi menevän kehon, mutta muutamaa hetkeä myöhemmin tunnistin tutun kasvot. Tammiviilto seisoi päälläni jänis suussaan roikkuen ennen kuin otti askeleen taakse päin.
"Oletko kunnossa? En yhtään huomannut sinua, kun jänis lähti liikkeelle", kollin selvästi huolestunut ääni kuului tämän pudotettuaan jäniksen maahan.
"Tähtiklaanin kiitos jänis oli se joka sai iskusi minun sijaan. Minä jo luulin sen käyvän päälleni", yritin vitsailla tilanteelle. Tilanne rauhoittui hetken päästä, mutten saanut mielestäni Tammiviillon katsetta, joka tällä oli seisoessaan päälläni. Purin hammasta nolostuneena, kun tajusin, miten oli vitsaillut tilanteelle. Se ei ollut nolostumisen paikka, koska kolli olisi voinut helposti tappaa minut, jos tämä ei olisi osunut jänikseen. Muutaman pään pudistamisen jälkeen jatkoin metsästystä vielä hetken, mutten saanut napatuksi mitään. Tammiviilto oli toisen kissan lisäksi ainoa tuoda mitään klaaniin, kun palasimme leirille.

//pientä tuuppausta tammen ja savun välil. toivottavst ei ihan kamala x_x

Nimi: Camo

18.03.2018 14:34
Vaahterakasvo// 25kp
Pajutaivas// 5kp
Savuturkki// 7kp

 

©2019 Metsäketo - suntuubi.com