Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
 << <  3  4  5  6  7  8  9  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Savutassu

21.01.2018 14:31
Harjoittelimme väistöliikkeitä Kuutamonkatseen kanssa, mutta olin liian hidas. Kerta toisensa jälkeen mestarini heitti tai tönäisi minut lumeen. En jaksanut edes yrittää enää. Kehoni aneli, että lopettaisin liikkumisen, mutta Kuutamonkatse sai minut vilkaisullaan takaisin ylös.
"Jospa lopetamme tältä erää", mestarini sanat tulivat, kun tämä oli vielä kerran onnistunut saamaan minut kaadetuksi. Pysyin hiljaa. Purin hampaitani yhteen ja soimasin itseäni. En edistynyt lainkaan. Päinvastoin joka hetkellä tuntui, että tulin aina vain huonommaksi. Mitä järkeä olisi enää yrittää? Kuutamonkatseen pitäisi jättää minut kuolemaan johonkin kylmään koloon. En ansainnut mestarikseni Kuutamonkatsetta eikä hän ansainnut kaltaistani oppilasta. Kuka tahansa muu pärjäisi minua paremmin tällä hetkellä. Emoni sanat kaikuivat taas mielessäni. Aloin epäillä taas itseäni. Entä jos emo olisi oikeassa? Minun olisi vain ponnisteltava hieman enemmän eikä ajatella, että epäonnistuisin välittömästi.
"Savutassu, kuunteletko sinä minua?" Kuutamonkatseen tiukka ääni herätti minut.
"Anteeksi. Taisin saada hieman lunta korviini", sanoi valehtelevasti. En hänen tarvinnut tietää. Hän varmasti jo tiesi ennestään minun olevan huono oppilas eikä tarvinnut minun omaa mielipidettäni siihen.
"Sanoin vain, että kierretään hieman tuolta kautta, jos saisimme jotain leiriin vietäväksi", mestarini toisti itseään. Nyökkäsin kevyesti ennen lähdin liikkeelle. Seurasin tiukasti mestarini perässä ja pyrin haistamaan, jos lähistöllä olisi jotain. Joka kerta Kuutamonkatse oli ensimmäisenä liikkeellä ja saamassa riistaa kiinni. Saimme onneksi jotain leirille vietäväksi, vaikka se olikin vähän.
"Vie se riistakasaan. Uskon muiden oppilaiden vieneen jo klaaninvanhempien ja kuningattarien osuuden", Kuutamonkatse sanoi vielä ennen kuin lähti muiden soturien luokse. Jotain tämän sanoissa oli, mutten erottanut. Oliko se pettymystä? Vai huoli jostain? Tai häpeä minusta? En voinut tietää enkä tahtonut. Tottelin tätä ja menin sitten hieman muista sivummalle. Tahdoin olla yksin.

Nimi: Pajutassu

16.01.2018 18:38
Harjoistuokioni Kettulammen kanssa oli, ohi enkä voinut olla muutakuin ylpeä itsestäni. Olin oppinut kaksoiskierrehypyn sekä pari muuta vaikeaa temppua. En pitänyt taistelemisesta, mutta oli silti tärkeää, että osaisin taidot kuten muutkin. Metsästys oli mielestäni mukavaa, ja minua turhautti se, ettei se ollut parhaimpia taitojani. "Pajutassu?" Kuulen takaani varovaisen maukaisun. Käännyn ja huomasin edessäni Kettulammen. Yllätyksekseni en katsonut häntä enää paljoa ylöspäin, ja mieleni teki kehrätä. "Niin, mitä asiaa?" Kysyn takaisin. "Meidän olisi aika matkustaa Kuulammelle" Kettulampi sanoi pieni virne huulillaan "ellet halua jäädä tuijottelemaan klaanivanhimpia kuin pöllö." Nolostuin, ja pistin korvani luimuun loukkaantumisen merkiksi. Kettulampi nuolaisi lohduttavasti korvieni välistä ja naukui "Haetaan vaellusyrtit" Hän kääntyi parantajan pesää kohti reippain askelin, joten seurasin perässä häntääni heiluttaen. Maa tuntui katoavan altani, sillä jännitin hermostuneena tulevaa matkaa. Työnnyin pesään sisään ja siristelin silmiäni, sillä pesään paistoi suoraan aurinko. Se paljasti siisteissä riveissä sekä pinossa olevat yrtit, tosin niitä ei ollut paljoa, olihan sentään lehtikato. Äkillinen kylmyys valtasi minut, joten pörhistin karvani lämmittämään minua. Kettulampi huomasi vihdoin tuloni ja naukui "Voit mennä odottamaan leirin uloskäynnille, tuon yrtit kyllä" pieni ärtymys kumpusi sisältäpäin, mutten inttänyt vastaan vaan kumarsin ja poistuin vähin äänin. Tassuttelin leirin uloskäynnille ja katselin leiriä. Huomasin Sirpaletähden klaanivanhimpienpesän edustalla, ja mulkaisin tätä ylimielisesti. *Millainen päällikkö luopuisi tehtävistään noin vain?* Yritin saada Sirpaletähden vastaamaan katseeseeni, mutta hän oli keskittynyt juttelemaan Kaurisjalan kanssa. Siirsin katsettani parantajan pesää kohti, sillä odotin Kettulammen saapumista. Yllätyksekseni hän saapui väkevän hajuisen yrtit suussaan kohti minua. Kettulammen pudotettua yrtit päätin kysyä "Tuleeko muita mukaan?"
Kettulampi katsoi minuun hölmistyneenä "Ei"
"Selvä, ei sitten" oikeastaan olisin halunnut kenet tahansa oppilaan mukaan. Tuntui tylsältä kokea kaikki yksin.
"Älä valita, ajattele asian hyviä puolia" Kettulampi tiuskaisi. *Mikä ihme hänellä oli?* Vilkaisin Kettulampea kummissani ja kumarruin syömään yrtit.
"Älä irvistele siinä, joudut tottumaan tuohon" Kettulampi murahti "ja päästä minut ohitsesi, ennenkuin suutun" Siirryin niin hämmentyneenä, että horjahdin. Kettulampi tuhahti ja lähti leiristä. Tiesin, että minun olisi pitänyt seurata, mutten kyennyt siihen. *Miksi hän oli tuollainen?* Kuulin takaani murahduksen, ja tunnistin Kettulammen äänen "Tule, tai jää sinne, aivan sama minulle" Horjahdin jälleen, mutta tottelin ja lähdin seuraamaan mestariani. Minua hermostutti. Mieleni teki jatkuvasti kysyä, mikä Kettulampea hermostutti, mutta en uskaltanut. Huomasin, että Kettulampi vilkuili jatkuvasti ympärilleen, kuin pelätäkseen, että joku näkisi heidät. Keräsin rohkeuteni, kiiruhdin Kettulammen vierelle ja kysyin "Mikä sinulla on? Luulisi, että yrität rohkaista minua käskyttämisen sijaan! Murahtelet ja käyttäydyt yhtä oudosti kuin kaksijalat!" Tiesin, että vertauskuvani ei ollut täydellinen, mutta en keksinyt muutakaan. Kettulampi pysähtyi vierelläni ja päästi pitkän, harkitun huokauksen. "Olet oikeassa, Pajutassu. Mutta minua huolestuttaa jatkuvasti, etten ole kyllin hyvä mestari... Sinulle." Ihmettelin suuresti Kettulammen vastausta.
"Mi-miksi ihmeessä?" Naukaisin.
"Taistelit tänään paremmin kuin minä sinun iässäsi, ja olet muutenkin kehittyneempi. Ajattelin.. Ajattelin.." Kettulammen naukuminen vaipui kaukaisuuteen ja hän katsoi minuun sumeni silmin.
"Kerro vain" kehotin.
"Ajattelin, että jos olisin sinulle tiukka ja pelottava, et uskaltaisi taistella enää niinkuin tänään, ja.. Ja et pääsisi soturiksi nopeammin kuin minä pääsin" Kettulampi katsoi minuun nyt pelokkaasti, aavistuksen tuskaisesti, enkä pitänyt siitä.
"En, en tiedä mitä sanoa" Vilkaisin taivasta. Kuu olisi pian korkealla. "Mutta puhutaanko myöhemmin?" Olisin halunnut jatkaa vielä, mutta ymmärsin ajankulun enkä halunnut myöhästyä kuulammelta.
"Hyvä on" Kettulampi nyökkäsi varovasti ja jatkoi matkaa ketunmitan päässä minusta. Käännyin takaisinpäin, mutta pysähdyin Kettulammen kohdalla kylki kiinni hänen kyljessään. Hän oli mestarini, eikä hän saanut pelätä minua.

Nimi: Zare

16.01.2018 09:44
______________________________________
Kuutamotassu// 24kp

Nimi: Kuutamotassu

14.01.2018 20:11
Raotin silmäni pikkuhiljaa auki ja katsoin vasemmalle puolelleni. Muutama oppilas oli vielä nukkumassa, mutta suurin osa oli näköjään jo hereillä. Yhtäkkiä muistin, että tänään olisi ensimmäinen kerta, kun pääsisin saalistamaan - tai no, ainakin harjoittelemaan sitä. Innoissani siitä nousin nopeasti ylös ja lähdin leirin keskiaukiolle katsomaan, näkyisikö Jokitaivalta. Emme olleet sopineet mestarini kanssa mitään paikkaa missä tapaisimme, enkä nähnyt häntä lähistöllä, joten päätin käydä katsomassa olisiko hän vielä nukkumassa. Hetken kuluttua löysin Jokitaipaleen nukkumasta sikeästi, ja jäin seisomaan vähän matkan päähän hänestä miettien samalla, antaisinko hänen nukkua vielä vai uskaltaisinko herättää hänet. Pelkäsin kollin suuttuvan, jos herättäisin hänet. Huomasin lähistöllä istuvan naaraan, jota en tuntenut, mutta arvelin hänenkin olevan soturi. Naaras huomasi minut ja avasi suunsa sanoakseen jotain.
"Taidat etsiä Jokitaivalta?" naaras kysyi ja vastasin myöntävästi. "Kyllä sinä kai voit herättää hänet, en usko että hän suuttuu ja sitä paitsi kaikki muutkin soturit ovat jo hereillä", hän jatkoi.
"Okei, kiitos", vastasin hieman epävarmaan sävyyn, enkä tiennyt, pitäisikö minun sanoa vielä jotain muuta.
Päätin kuitenkin olla sanomatta enää mitään, astelin hitaasti mestarini viereen ja tökkäisin tätä tassullani kylkeen kevyesti. Kolli liikahti vähän, mutta ei tainnut herätä vielä joten tökkäisin tätä uudestaan samaan kohtaan mutta vähän voimakkaammin, en kuitenkaan liian lujaa tai satuttaen. Jokitaipaleen suusta kuului epämääräistä hiljaista muminaa ja kolli avasi silmänsä.
"Huomenta", naukaisin ja huomasin sivusilmällä vieraan naaraan lähtevän kauemmas. "Muut ovat jo heränneet ja meidän piti tänään mennä harjoittelemaan saalistusta, niin ajattelin herättää sinut", jatkoin.
"Anteeksi... en oikein saanut illalla unta, joten heräsin vasta nyt. Lähdetäänkö?" kolli vastasi.
"Ymmärrän, minullekin on käynyt noin. Lähdetään", vastasin ja odotin että Jokitaival nousee ylös.
Kävelimme yhdessä leirin ulkopuolelle, ja Jokitaival pysähtyi ja istahti alas.
"Koska nämä ovat ensimmäiset metsästysharjoituksesi, sinun ei vielä tänään tarvitse saada saalista. Kerron sinulle tärkeimmät asiat saalistuksesta ja näytän mallia, mutta jos haluat, saat yrittää itsekin. En kuitenkaan pakota sinua siihen vielä", kolli kertoi ja nyökkäsin.
"Selvä, mutta haluan silti yrittää itsekin", vastasin.
Jatkoimme matkaa kauemmas leiristä.
"Kuinka pitkälle menemme vielä?" naukaisin hetken kuluttua ollessamme jo jonkin matkan päässä leiristä.
"Emme kovin paljoa kauemmas enää", hän vastasi.
Huomasin sivusilmällä liikettä vähän matkan päässä oikealla puolellani ja tönäisin kevyesti mestariani.
"Katso", sanoin hiljaisella äänellä kollille.
Jokitaival kääntyi katsomaan suuntaan johon minäkin katsoin.
"Kani", mestarini sanoi hiljaisella äänellä. "Se taitaa olla aika nuori tai muuten vain noin pienikokoinen. Seuraa minua, mutta älä säikäytä sitä ja yritä katsoa mallia."
Lähdin kulkemaan hitaasti mestarini perässä kohti kania. Kani ei ollut huomannut meitä, sillä emme olleet kovin lähellä sitä, ja se pysähtyi katse vastakkaiseen suuntaan. Jokitaival lähti kulkemaan sitä kohti matalana, ja seurasin perässä. Kani lähti liikkeelle ja kulki poispäin meistä, mutta hitaasti, sillä se ei vieläkään ollut huomannut meitä. Yhtäkkiä kani kuitenkin pysähtyi, ja kääntyi huomaten meidät. Se lähti juoksemaan pakoon samaan suuntaan kuin äskenkin meni, ja lähdimme jahtaamaan sitä. Jokitaival oli pienikokoista kania hieman nopeampi ja saavutti sitä pikkuhiljaa koko ajan vain enemmän. Pysyin hyvin kollin perässä, kunnes tämä lähti juoksemaan nopeammin joten lisäsin vauhtia itsekin, mutta jäin silti vähän jälkeen kollista. Jokitaival sai kanin kiinni, ja lujalla iskulla se menetti tasapainonsa ja kaatui hieman horjuen maahan. Kolli iski hampaansa kanin niskaan ja puraisi sitä lujaa. Huomasin kanin ruumiin veltostuvan elottomaksi ja Jokitaival päästi irti kanista.
"Kun saa saalista, on tapana kiittää Tähtiklaania siitä mielessään", mestarini kertoi.
"Selvä", naukaisin vastaukseksi.
"Kokeile sitä nyt, vaikka et itse kania saalistanutkaan."
En oikein tiennyt, millä tavalla minun pitäisi kiittää Tähtiklaania, tai mitä minun pitäisi sanoa mielessäni, mutta en uskaltanut kysyä.
*Kiitos saaliista, Tähtiklaani*, lausuin mielessäni lyhyesti.
"Kun saalistat, saalis kannattaa tappaa puraisulla niskaan. Silloin katkaiset siltä niskat, ja se kuolee nopeasti", siniharmaa kolli kertoi ja nyökkäsin ymmärryksen merkiksi.
Lähdimme jatkamaan matkaa ja Jokitaival kantoi saalistamaansa kania mukanaan. Olimme aika kaukana leiristä, joten lähdimme kävelemään takaisin leirin suuntaan. Yhtäkkiä Jokitaival kuitenkin pudotti kanin maahan.
"Mitä nyt?" kysyin tältä.
Kolli nyökkäsi eteenpäin. "Katso."
Katsoin Jokitaipaleen näyttämään suuntaan ja huomasin hiiren vähän alle neljän ketunmitan päässä minusta. Se kulki keskellä avointa nummea nopeasti kohti pientä koloa maassa, mutta hiirellä oli matkaa kololle vielä noin kolme hännänmittaa. Syöksähdin vauhdilla kohti hiirtä; se oli jo huomannut meidät, sillä se juoksi kohti maassa olevaa pientä koloa, joten en edes yrittänyt pysyä huomaamattomissa. Nopeilla loikilla lähestyin hiirtä ja pian saavutin sen, kun se oli enää alle hännänmitan päässä kolosta. Iskin kynteni hiireen ja puraisin siltä niskat poikki. Se ei ensin onnistunut, ja hiiri liikahti vähän. Iskin hampaani uudelleen sen niskaan ja nyt tunsin ruumiin veltostuvan. Nappasin hiiren ruumiin hampaisiini ja lähdin kävelemään takaisin mestarini luokse.
*Ai niin*, ajattelin. *Kiitos, Tähtiklaani.*
"Loistavaa, juuri noin!" Jokitaival naukui ja katsoi minua ylpeän näköisenä.
Mestarini kommentti sai minut iloiseksi, sillä olin onnistunut jossain.
"Eiköhän tämä riitä tältä päivältä. Lähdetään takaisin leiriin ja saat minun puolestani levätä loppupäivän, mutta toki jos haluat ja sinulla riittää energiaa, voit lähteä illemmalla vielä partioon", kolli jatkoi ja nyökkäsin. Lähdimme kävelemään takaisin kohti leiriä, minulla mukanani hiiri ja Jokitaipaleella saalistamansa kani.

Leiriin saavuttuamme kävin pudottamassa hiireni tuoresaaliskasan päälle ja juteltuaan muutaman muun soturin kanssa Jokitaivalkin toi oman saaliinsa kasaan. Kävelin keskiaukion reunalle sukimaan turkkiani puhtaammaksi.
"Hei, Kuutamotassu", kuulin Piikkitassun äänen viereltäni ja säpsähdin hieman, sillä en ollut huomannut naaraan tulevan luokseni.
"Ai hei, Piikkitassu", naukaisin ystävällisesti miettien samalla olikohan tällä jotain tärkeää asiaa, sillä en tuntenut naarasta kunnolla joten en uskonut että hän tulisi vain kyselemään kuulumisia.
"Oletko nähnyt Jokitaivalta?"
"Tulin juuri hetki sitten saalistamasta hänen kanssaan, mutta en ole varma missä hän on nyt", vastasin ja mietin, mitähän varten hän etsi Jokitaivalta.
"Okei", naaras naukaisi ja huomasin tuon äänessä ehkä aavistuksen pettymystä vastaukseeni. Piikkitassu kääntyi lähteäkseen ja käänsin katseeni maahan.
Päätin ottaa päiväunet ja menin makuulle, suljin silmäni ja yritin nukahtaa. En saanut unta heti ja aloin unelmoimaan tulevaisuudestani ja miettimään kaikkia tulevaisuuteen liittyviä asioita. *Olisi kivaa olla joskus päällikkö... mutta toisaalta, sitten minun pitäisi huolehtia monista asioista ja tehdä kaikkea sellaista... mutta ehkä vielä joskus*, olivat viimeiset ajatukseni ennen kuin vaivuin uneen.

// en tiiä onko Jokitaival oikeesti vielä ihan näin hyvässä kunnossa taistelun jäljiltä kun mitä tässä tarinassa se oli, mutta kirjotin tätä ennen taistelua ja piti julkasta jo sillon mutta loppuun kirjottaminen ja julkasu venyi aika paljon joten saanko armoa tän kerran c': //

Nimi: Zare

09.01.2018 20:30
_______________________________________

Nimi: Zare

09.01.2018 19:37
Vaahterakasvo// 55kp

Nimi: Vaahteratassu/-kasvo

09.01.2018 17:17
Ikuisuuksia tuntuneen matkan jälkeen saavuimme viimeisen nummen laelle, jonka takana leirimme olisi. Adrenaali oli alkanut haihtua suonistani ja enää tunsin vain särkyä jaloissani ja kirvelyä haavoissani, väsymystä sekä hiljattain luihini hiipinyttä kylmyyttä. Arvasin veljeni olevan aivan yhtä väsynyt pelkästä hengityksestä, jonka tunsin nojatessani tämän lapaa vasten.
Kohotin katsettani aavistuksen verran, kun kuulin jonkun huutavan jotain leirissä. Samassa näkökenttääni ilmestyi harmaavalkoinen kissa, joka juoksi tarmokkaasti paksussa lumihangessa meitä kohti. Tunnistin sen nopeasti Varpustassuksi ja pian tämä huusikin kauempaa olimmeko kunnossa. Tammitassu tyynnytteli naarasta hännän heilautuksella, mutta se ei saanut tätä hidastamaan vauhtiaan ja ennen kuin ehdin edes yrittää nousta kokopainoisesti omille tassuilleni, Varpustassu oli jo tukemassa minua toiselta puolelta. Tunsin kuinka naaraasta hehkuva lämpö hehkui turkkiani vasten ja säpsähdin hieman. Lämpö tuntui miellyttävältä hangessa kulkemisen jälkeen. Tiesin Varpustassun tunteneen säpsähdyksen, mutta tämä ei helpotuksekseni vilkaissutkaan minuun, joten päätin olla sanomatta mitään.
Varpustassu auttoi minut ja Tammitassun leiriin, ja odotti seurassamme, kunnes Juolavirta ehti luoksemme. Tämä kääntyi uloskäynnin suuntaan nuolaisten turkkiansa ja jäin seuraamaan naaraasta katseellani sillä aikaa, kun Juolavirta paineli hämähäkinseittiä muutaman syvemmän naarmun päälle. Kuulin myös kuinka parantaja kertoi, ettei etutassuni ollut murtunut, mutta olin keskittynyt seuraamaan Varpustassun reaktiota, kun kaksi soturia astelivat vierekkäin leiriin. Juuri, kun tämä oli pinkaisemassa vanhempiensa luo, Sirpaletähden ääni keskeytti naaraan aikeet. Havahduin itsekin kuuntelemaan meidät taisteluun johdattaneen päällikön sanoja.
“Hyvät Tuuliklaanin kissat”, päällikkö aloitti niin, että tämän äänestä saattoi kuulla viha. Viha? Mitä se kertoi päälliköstä, jonka äänessä kuulu viha, kun tämän omat soturinsa olivat juuri vaarantaneet henkensä pienen maakaistaleen takia? En syyttänyt Sirpaletähteä, mutta olisin toivonut, että naaras olisi miettinyt asiaa vähän usemmalta näkökannalta, ennen kuin tehnyt hätiköityä päätöstä ja vaatia Myrskyklaanilta lisää reviiriä.
”Hävisimme tänään, mutta emme anna sen lannistaa itseämme!” Sirpaletähti jatkoi, ”En kuitenkaan usko, että kuulun Tuuliklaanin päällikön asemaan tästä eteenpäin. Ja tiedän, että moni teistä on myös samaa mieltä. Näinpä paikkani jää varapäällikölleni. Tuuliklaanin uusi päällikkö on siis Sadeputous!” Annoin hämmentyneen katseeni kiertaa jokaisen klaanimme kissan, ja pysäytin sen Sadeputoukseen, joka nousi jäykästi tassuillensa.
“Mikäli se on Sirpaletähden tahto, aion palvella teitä päällikkönänne niin hyvin, kuin vain voin”, valkoruskean kirjava naaras sanoi vakaasti. Klaani tervehti uutta päällikköään hämmentynein huudahduksin, mutta silti joukosta kumpusi omanlainen helpotuksensa.
“Kiitän Sirpaletähteä hänen päällikkyydestään ja luottamuksestaan, ja nimeän uuden varapäällikön nyt, jotta hän ja Tähtiklaani saa hyväksyä valintani”, Sadeputous puhui kuuluvasti hypättyään Korkeakiven päälle.
“Jokitaival, sinä olet uskollinen, rohkea ja oikeamielinen soturi. Olet minun valintani Tuuliklaanin uudeksi varapäälliköksi.”
Katsahdin siniharmaaseen kolliin ymmärtäväisesti. Ymmärsin hyvin miksi Sadeputous oli valinnut hänet varapäällikökseen. Kolli oli yksi klaanimme parhaimmista sotureista, eikä koskaan hylkäisi tovereitaan. Hän oli täydellinen valinta. Jokitaival lupasi tekevänsä parhaansa ja viimeisenä Sadeputous ilmoitti lähtevänsä Sirpaletähden kanssa seuraavana iltana kuulammelle.
Tammitassu kosketti hännällä lapaani ja auttoi minut ylös paikaltani. Pystyin jo kävelemään paremmin itse, joten kerroin veljelleni, etten tarvinnut enää apua. Tammitassu tassutti kaiken varalta vieressäni oppilaiden pesälle, jossa Savutassu istui. Asetuin omalle pedilleni, mutta Tammitassu istahti naaraan viereen. En ollut varma mistä he alkoivat juttelemaan, sillä olin yhtä nopeasti ajatuksissani kuin joki keväisin virtasi. Mieleni ja ajatukseni olivat tällä hetkellä yhtä suurta piikkipensasta, josta minun piti lähteä käsittelemään asioita yksi kerrallaan, jos haluaisin pysyä tervejärkisenä.
Emo. Hän oli kuollut vain muutamia päiviä sitten, mutta kävin mielessäni yhä uudelleen viimeistä keskustelua hänen kanssaan. ’Olen aina sydämissänne’ tämä oli sanonut. Jos tarkoitat tätä kipua, niin ainakin se on totta, ajattelin. Tiesin mitä emo ajatteluuni vastaisi, jos pystyisi minulle vastaamaan. ’Kipu lakkaa ajanmyötä, sitä nopeammin mitä aikaisemmin uskallat päästää irti.’ Hymähdin hiljaa itsekseni ja jatkoin kuvitelmallista keskusteluani päässäni.

“Toin syötävää”, kuulin Varpustassun ilmaantuvan seuraamme. Vilkaisin jänistä kantavaa naarasta nopeasti, mutta laskin katseeni takaisin sammaliini.
”Hieno saalis!” Savutassu naukaisi kehui ja myös Tammitassu kehräsi kiitokseksi.
“Syökää te ensin, olitte tänään urheita”, Varpustassu naukaisi vielä. Minun ei ollut yhtään nälkä, kun ajattelinkin emoani kärsimässä viheryskässä yksinään eristetyssä pedissä. Juolavirran mukaan hän ei ollut edes syönyt mitään niinä kahtena päivänä. Niinpä en liikahtanutkaan paikallani, vaan jatkoin sammalten tuijottelua mietteissäni.
“Oletko kunnossa? Sattuuko johonkin?” Varpustassu kysyi yllättäen. Naaras istahti viereeni ja saatoin tuntea hänen sammaleenvihreän katseensa niskassani.
“Olen minä kai”, vastasin hiljaa, kääntämättä katsettani makuusammalista. En halunnut olla tylsä tai vaikuttaa negatiiviselta, mutta Kirkaskasvon menetys oli ollut minulle kova paikka. En sanonut etteikö se ollut Tammitassulle, mutta meissä erosi myös tapa käsitellä surua ja menetystä. Ja vaikka Kirkaskasvo oli jo hyvästelty ja lähetetty Tähtiklaaniin, taistelun jälkeen ajatukseni palautuivat häneen uudelleen. Olihan myrskyklaanilaisistakin kuollut kolme kissaa meidän tassuihimme.
“Olen niin pahoillani Kirkaskasvosta”, Varpustassu herätti minut jälleen todellisuuteen lempeällä äänellään, ja tämä kosketti kylkeäni hännällään ja jatkoi varovasti; “Mutta sinun pitää syödä. Ei hän halua, että kuihdut.” Nostin päätäni ja katsoin naarasta tuikkiviin silmiin. Tunsin lämpöä sydämessäni, kun tiesin, että minulla on hänen kaltaisensa klaanitoveri. Emme olleet tunteneet edes kovin pitkään, mutta sisimmässäni tiesin, että Varpustassu tulisi olemaan minulle hyvin tärkeä ystävä. Oli naaras sen jo tänään todistanut.
“Eipä kai”, yritin kuulostaa virkeämmältä ja käännähdin tassulleni seoisomaan. Varpustassukin kääntyi jo muiden puoleen, mutta enempää ajattelematta kosketin hellästi Varpustassun harmaata lapaa. Naaras kääntyi puoleensa aina yhtä ystävällisellä, mutta tällä kertaa myös kysyvällä katseella.
“Mikä hätänä?” Varpustassu kysyi hieman jopa huolestuneena.
“Ei mikään… minä vain halusin kiittää”, vastasin ja hymyilin Varpustassulle kiitokseni parhaimpani mukaan.
“Ei kestä”, naaras vastasi takaisin hymyillen.
Veljeni ja Savutassu saivat syötyä, joten oli minun ja Varpustassun vuoro täyttää vatsamme tällä herkullisen näköisellä jäniksellä. Hetken päästä vatsani oli kuin olikin täynnä ja nuolaisin viimeisen kerran huuliani. Vaikka suurin kipeys olis jo poissa – kiitos Juolavirran – niin silmäluomiani painava väsymys tuntui joka ikisessä pienimmässäkin lihaksessa ja pääni tuntui raskaalta. Kiitin Varpustassua tämän saalistamasta jäniksestä ja kerroin meneväni nukkumaan, sillä halusin osallistua huomenna jo mahdollisimman paljon klaanin tehtäviin. Pedilleni asetuttua nukahdin miltein heti, enkä ehtinyt edes alkaa vatvomaan asioita päässäni.

Yhtäkkiä tunsin kylmän ilmavirran virtaavan pesän läpi ja aukaisin silmäni närkästyneenä. Räpyttelin silmiäni ja vilkaisin ympärilleni katsoakseni oliko joku toinenkin herännyt ilmavirtaan. Pesässä ei ollut ketään. Nousin unisena tassuilleni ja pesin turkkini nopeasti hyvään kuntoon. Työnnyin oppilaiden pesästä ulos ja olin törmätä veljeeni.
”Huomenta, uninkeko! Olinkin juuri tulossa herättämään sinua”, Tammitassu naukaisi, enkä voinut olla kuulematta innostusta tämän äänessä, ja samalla hänen silmänsä pilkahtivat jännittyneenä. Väräytin korvaani ja kallistin päätäni kysyvästi.
”Olenko jäänyt jostain paitsi vai mitä?” kysäisin ennakkoluulottomasti. Tammitassun häntä heilahti villisti.
”Hiirenaivo, sinun olisi pitänyt olla kuulemassa mitä Mutamielellä ja Nopsajalalla oli kerrottavana”, Tammitassu sanoi ja jatkoin muutaman hetken päästä pitäen minut jännityksessä: ”Meillä on tänään loppuarvioinnit, oikeastaan ihan kohta. Sen takia olin tulossa herättämään sinua.”
”Mutta eihän aamukaan ole viel-”, aloitin kummastuneena ja vasta silloin ymmärsin katsahtaa taivaalle ja kiinnittää ympäristööni huomiota vain huomatakseni, että ilma oli jo kohtalaisen kirkas, ainakin yli auringonnousun. Sen jälkeen katsahdin takaisin Tammitassuun. En voinut peitellä tyytyväisen innokasta tuiketta silmissäni.
Tammitassu kertoi, ettei Mutamieli aikonut pitää minulle taistelusta loppukoulutusta, koska oli kuulemma nähnyt minut taistelussa Myrskyklaania vastaan ja oli ollut tyytyväinen taitoihini. Sain myös tietää, että loppuarvioinnissamme kaniina toimi Varpustassu. Ilahtuneena nyökkäsin ja kerroin, että hän oli hyvä valinta.
”Tuolla Yrttijalka ja Varpustassu ovatkin”, veljeni kertoi ja nyökäytti päätään taakseni. Käännyn ympäri ja tassutamme soturin ja tämän oppilaan luokse. Tammitassu huitaisi Varpustassun häntää leikkisästi. Tammitassu virnisti minulle ilkikurisesti ja se sai minutkin hymyilemään pienesti.
“Sinäkö olet meidän kaniinimme?” Tammitassu kysyi naurahtaen.
“Varo vain”, Varpustassu vastasi takaisin samalla mitalla. “Tämä kaniini nimittäin antaa teille kuonoon niin, että teitä ei tunnisteta soturinimityksissä!”
“Kaniinin sopii yrittää”, yhdyin keskusteluun ja siristin silmiäni minua nuoremmalle oppilaalle.
“Mennään. Uhoamisen sijaan voisitte todistaa taitonne käytännössä - se kun on arviointien idea”, Nopsajalka maukaisi katsellessaan meitä oppilaita huvittuneena. Poistuimme yhdessä leiristä samalla, kun kirkkaan oranssina loistava aurinko alkoi nousta taivaanrannan takaa luoden lumisista puista kauniin väriseksi.

Juoksin polkua pitkin ja, kun katsoin vasemmalle silmäkulmastani, näin Tammitassun juoksevan vierelläni kauemmalla polulla. Jahtasimme kania, joka oli juossut jonnekin edessä näkyvien lumipenkkojen taakse. Katseeni poltti lumista maata, kun yritin etsiä harmaavalkoista kaniiniamme. Haistoin tämän tuoksun selvästi, mutta nyt ei ollut tarkoitus jäädä haistelemaan, vaan napata se ennen kuin se ehtisi koloonsa.
Näin vähän kauempana liikettä ja tiesin, että se oli jahtaamamme kani. Ilmoitin asiasta Tammitassulle hännän heilautuksella, jolloin Tammitassu lähti kiertämään lumipenkkaa jalat maata takoen. Itse kiristin vauhtiani, jotta saavuttaisin kanin takaa. Jalkani tuntuivat vielä hieman raskailta, mutta olin jo melkein valmis juoksemaan omaa, luonnollista nopeaa vauhtiani, jota Mutamieli minussa aina kehui. Pian näin Tammitassun ruskeamustan turkin vilahduksen edessäpäin. Hän hyppäsi kanin eteen jo jonkin matkan päässä, jolloin saaliimme joutui hidastamaan vauhtiaan ja keksimään toisen pakotien. Olin kuitenkin nopeampi ja ponkaisin ilmaan.
“Nyt kohtaat loppusi, senkin harmaantunut kanivanhus!” huudahdin samalla. Iskeydyin kanin selkään ja pidin tätä paikoillaan, vaikka se yritikin rimpuilla allani.
“Senkin ketunmielinen!” kanimme, Varpustassu murahti leikkisästi. En antanut hänen päästä altani.
“Jestas, Vaahteratassu, nappasimme puhuvan kaniinin!” Tammitassu huusi kauempaa innokkaana. Naurahdin huvittuneena .
“Pitäkää suunne!” Varpustassu sihahti pidättäen nauruaan parhaansa mukaan. “Päästä jo ylös, onneton kissasoturi, tai minä ja Kaniklaani tulemme ja syömme makuusijasi!”
Henkäisin terävästi muka pelokkaana ja halusin pelon vallassa mennä kauemmaksi tästä hirveästä kanisoturista.
“Päästä se!” Tammitassu kiljaisi helpotuksekseni ja loikkaisin kauhuissani pois tämän päältä ottaen pari askelta kauemmaksikin. Naaras ravisteli turkkiaan nauraen samalla.
“Olitte hyviä”, Varpustassu kehui saatuaan lumihippuset suurimmaksi osaksi turkistaan. Tammitassu asteli luoksemme ylpeän näköisenä.
“Kieltämättä kanitkin menettävät sinussa aika paljon. Oletko harkinnut muuttamista?” Tammitassu kysyi naama peruslukemilla. Totta kai hän laski vain leikkiä, mutta tämä oli hauskaa ja huomasin olevani paremmalla tuulella kuin eilen.
“Varo, tai teen niin ja käännän koko kanipataljoonan metsän klaaneja vastaan. Minusta tulisi Kanikuningas!” Varpustassu jatkoi leikkiä tuiman näköisenä.
“Et voi olla kuningas, olet naaras!” veljeni muistutti.
“Ole hyvä ja tule kertomaan se minulle samalla, kun mahtavaa pesääni vartioivat hurjat kanisoturit tekevät sinusta variksenruokaa”, naaras sihisi takaisin.
“Ei Varpustassu mihinkään muuta”, sanoin katsoen naarasta. Kuulin Tammitassun tuhahtavan leikkisästi. Varpustassu virnisti ja sanoi; “En, varsinkaan nyt kun saan teidän makuusijojenne pehmusteet omaan petiini.”
“Olethan kunnossa?” kysyin kallistaen päätäni, kun kohtauksemme oli ohi.
“Aivan kunnossa. Vaikka tunnuitkin mäyrän painoiselta”, Varpustassu sanoi. Katsoin tätä anteeksipyytävästi, sillä en ollut yhtään ajatellut, että voisin painaa niinkin paljon. Olin juuri sanomassa jotain, mitä päähäni tuli, kun Varpustassu keskeytti.
”No ei oikeasti, kaninaivo!”
Naurahdin huvittuneesti ja sanoin yhä muka leikkiä leikkien: ”En minä luullut, että olit tosissasi!” Varpustassu virnisti silmiään pyöräyttäen. Sen jälkeen lähdimme takaisin leiriin.

“Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Korkeakivelle klaanikokoukseen!” Sadetähti kuulutti. Naaras oli toissapäivänä saanut uuden nimensä ja yhdeksän henkeään, mutta Sirpalesydän ei koskaan palannut takaisin leiriin Kuulammelta. Kaikki olivat hetken aikaa olleet hämmentyneitä, mutta lopulta uskoin jokaisen olevan mielissään siitä.
Olimme Tammitassun kanssa eturivissä turkit hienoiksi suittuna. Katsoin taakseni nähden, että klaani oli kanssamme tässä suuressa tilaisuudessa. Isämme Varpusmyrsky istui lähes eturivissä ylpeä ilme kasvoillaan. Tiesin hänen olevan yhä surullinen emon kuolemasta – niin kuin mekin -, mutta ensimmäistä kertaa tapahtuneen jälkeen hänen silmistään paistoi jokin muukin kuin suru.
“Olemme kokoontuneet tänään tuomaan lehtikadon synkkyyteen kaivattua valoa uusien sotureiden muodossa. Vaahteratassu ja Tammitassu - astukaa eteen”, Sadetähti naukaisi. Käänsin katseeni takaisin päällikköön ja siirryimme eteenpäin erottuen muista.
“Minä, Sadetähti, Tuuliklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa näihin oppilaisiin. He ovat opiskelleet kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on heidän vuoronsa tulla täysivaltaisiksi sotureiksi.”
”Tammitassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa klaania, jopa henkesi uhalla?” Sadetähti kysyi painostavasti katsoen nyt vain Tammitassua, joka istui vieressäni lihakset jännittyneinä.
”Lupaan”, veljeni vastasi epäröimättä ja hymyilin tämän vastaukselle. Tiesin hänen sanovan niin, mutta nyt se oli sanottu, ja hänestä tulisi soturi.
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi”, päällikkö aloitti, ”Tammitassu, tästä hetkestä elämäsi loppuun saakka sinua kutsutaan Tammiviiltona. Tuuliklaani kunnioittaa rohkeuttasi ja uskollisuuttasi, ja hyväksymme sinut Tuuliklaanin täydeksi soturiksi!” Kosketin veljeni lapaa onnitteluksi.
“Entä sinä, Vaahteratassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa klaania, jopa henkesi uhalla?”
”Lupaan.” Kohotin leukaani kunniakkaana vastatessani ja huomasin pienen hymyn Sadetähden kasvoilla.
“Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Vaahteratassu, tästä hetkestä alkaen sinut tunnetaan Vaahterakasvona, nimesi olkoon kunniaksi emollenne, joka katselee sinua ylpeänä Tähtiklaanista. Tuuliklaani kunnioittaa sydämesi voimaa ja oikeudenmukaisuuttasi, ja hyväksymme sinut Tuuliklaanin täydeksi soturiksi”, Sadetähti julisti nyökäyttäen päätään.
“Tammiviilto, Vaahterakasvo!” klaani ulvoi onnittelunaukaisujaan. Vaahterakasvo oli nyt nimeni. Sain nimeni emoni muiston kunniaksi, joten pidin nimestäni ehkä jopa enemmän kuin pitäisi. Hymyilin sisäisesti, sillä olin jälleen lähempänä omaa tavoitettani. Päätin kuitenkin, että aion elää hetkessä, sillä koskaan ei tiennyt mitä tapahtuisi. Oma emoni oli hyvä esimerkki siitä, joten juuri tällä hetkellä tavoitteeni oli vain elää yhtenä Tuuliklaanin soturina.

Ilta saapui yllättävän nopeasti ja uusina sotureina minun sekä Tammiviillon tehtävänä oli jäädä leirin vartioon. Katselimme yhdessä kuinka klaani alkoi vaipua uneen hiljalleen. Viimeisetkin soturit ja oppilaat painuivat pedeilleen – tai ainakin melkein viimeiset. Tuttu kaniinimme, harmaavalkoinen Varpustassu, asteli meitä kohti kevein askelin.
”Eikö kaniinin pitäisi olla tähän aikaan jo nukkumassa?” Tammitassu virnuili jälleen leikkisästi, mutta tönäisin tätä lapaan merkiksi lopettaa pilailun jo. Ei hän mikään kaniini kuitenkaan ollut, hän oli Tuuliklaanin oppilas ja nimeltään Varpustassu.
Varpustassu ei kuitenkaan ollut milläskään, kun hän saapui luoksemme ja istui eteemme sulavasti hännällä tervehdyksen heilauttaen.
”Eikös Tuuliklaanin mahtavan soturin, Tammiviillon, pitäisi keskittyä oikeisiin vaaroihin, eikä kaniineihin?”, Varpustassu näpäytti. Tammitassu murahti ja silmiäni pyöräyttäen huokaisin olevinaan turhautuneena.
”Oliko sinulla jotain asiaa?” kysyin, sillä en tosiaankaan tiennyt miksi naaras oli vielä tähän aikaan hereillä.
”Kunhan ajattelin tulla vielä onnittelemaan”, tämä väräytti korviaan iloisena.
”Sinähän olet onnitellut meitä jo kolme kertaa tänään”, muistutin hieman huvittuneena. Tammitassu nyökkäsi olevansa samaa mieltä. Varpustassu nuolaisi rinnustansa vilpittömästi.
”No ehkä teidän pitäisi kiittää sitten minua?” hän naukaisi ilkikurisesti. Tammitassu läimäytti tätä kynnettömällä tassullaan lapaan, jotta naaras horjahti hieman. Nauroimme niin hiljaa kuin pystyimme, kunnes joku tyytymätön klaaninvanhin äyskäisi ärtyneenä olemaan hiljaa.
”Ei vaan oikeasti, kiitos hyvänä kaniinina olemisesta”, myönsin ja katsoin syvälle naaraan sammaleenvihreisiin silmiin. Niissä oli jotain erityistä - jotain joka sai minut tuntemaan Tuuliklaanin kodiksi ilman emoakin. Tajutessani kuinka pitkään olin jo naarasta tuijottanut, pudistin päätäni vaivautuneena irrottaen katseena tämän silmistä. En ollut varma hymyilikö naaras, vai oliko hän kummastunut, sillä en tohtinyt katsoa häntä ennen kuin tämä avasi suunsa.
”Eipä mitään, sitähän varten toverit ovat”, Varpustassu sanoi hymyillen. Nyökkäsin tälle vielä kiitokset ennen kuin hän toivotti hyvää vartiovuoroa ja minä toivotin hänelle hyvää yötä yhdessä Tammitassun kanssa. Katsoin hänen peräänsä, viimeiseenkin vilahdukseen asti, kunnes tämän häntä katosi oppilaiden pesään.
Tunsin Tammitassun katseen polttavan itseäni, joten käännyin veljeni puoleen kysyvä ilme kasvoillani. Tämän ilme oli vihjaileva ja täynnä ilkikurisuutta.
”Mitä?”
”Ei mitään.”

Nimi: Zare

08.01.2018 13:18
__________________________________________

Nimi: Tähtitaivas

07.01.2018 23:00
Vaahteratassu// 40kp
Varpustassu// 58kp
Savutassu// 22kp

Arvioinnista saa valittaa chatissä :D

Nimi: Savutassu

07.01.2018 21:48
Leirissä vammani olivat mitättömät, kun katselin muiden käydessä parantajan luona hakemassa hoitoa vammoihinsa. Olin ollut vain puolustuskyvytön karvapallo, joka sai mitättömät haavat ja mestarinsa haavoittumaan pahemmin. Kuutamonkatse makoili parantajan pesän ulkopuolella. Tämän selässä oli hämähäkinseittiä, mutten uskaltanut lähestyä mestariani, koska tunsin häpäiseväni tämän taidoillani.

Sirpaletähti kutsui klaanin koolle. En tiennyt, mitä odottaa, koska olin lähtenyt kesken taistelun, mutta muiden ilmeet ja vammat kertoivat tarpeeksi.
"Hyvät Tuuliklaanin kissat", päällikkö kovalla äänellä. Luimistin korviani, koska äänestä päätellen tämä ei tulisi loppumaan hyvin eikä tämän katse ollut kovin ystävällinen.
"Hävisimme taistelun tällä kertaa, mutta emme anna sen lannistaa itseämme!" päällikkö jatkoi. Hämmennyin, koska miten emme voisi lannistua. Olimme juuri käyneet taistelun Myrskyklaania vastaan eikä se selvästi päättynyt hyvin. He saattaisivat hakea kostoa, koska olimme käyneet heidän kimppuunsa. Sekä klaanin ruokkiminen olisi nyt vieläkin vaikeampaa, jotkut soturit olivat haavoittuneet liian paljon saadakseen tehtävänsä täytäntöön ja sitten olin sellaisia kuin minä itse, joka sai juuri mitään kiinni harjoittelusta huolimatta. Solvasin itseäni, kunnes ajatukseni keskeytti Sirpaletähden ilmoitus:
"- Tuuliklaanin uusi päällikkö on siis Sadeputous!"
Mutta eihän se ollut mahdollista, oliko Sirpaletähdestä tullut kelvoton johtajaksi ja luovutti nyt asemansa varapäällikölle. Hyväksyisikö Tähtiklaani tämän? Miten klaanissa saattoi olla useampi kissa, jolla olisi Tähtiklaanin hyväksyntä. Vai olisiko? Miten klaanin pitäisi reagoida tähän? Entä kuinka monta henkeä Sirpaletähdellä oli jäljellä? Oliko tämä menettänyt niitä? Elikö tämä viimeistä vai oliko hänellä niitä enemmän? Miten Sadeputouksen pitäisi saada yhdeksän henkeä, jos Sirpaletähdellä olisi enemmän kuin yksi henki jäljellä.
"Käyn vasta huomenna hakemassa Tähtiklaanin hyväksynnän Kuulammelta. Vältämme näin turhan kohtaamisen Myrskyklaanin kanssa", Sadeputous lisäsi ennen kuin kertoi, miten taistelussa oli käynyt. Ajatukseni virtasivat villinä sivuuttaen lopun klaanin kokoontumisesta. Hermoilin niin, että emoni hännän kosketus sai minut vasta tajuamaan kokoontumisen olevan ohi. Painoin pääni välittömästi tämän rintaan. Tunsin oloni niin turvattomaksi. En ymmärtänyt mitään, mistä oli kyse. Tiesikö emoni tästä? Tiesikö hän Sirpaletähden suunnitelmasta käydä Myrskyklaanin kimppuun ja vaatimaan lisää reviiriä? Sanoja vaihtamatta emoni nuolaisi päälakeani ja poistui soturien pesälle. Tämä turkki oli vähän värinen enkä erottanut selviä vammoja enää näin kaukaa.

Metsästyspartioita lähetettiin hakemaan riistaa, mutta yllätyin, ettei minua käsketty heidän mukaansa. Haavani olivat mitättömät eivätkä tehneet kipeää, jollei se johtunut huonosta metsästystaidoistani. Muserruin jälleen solvaamaan itseni hyödyttämäksi kotikissaksi. Oliko minun järkeä enää edes yrittää? Olisin paremmassa paikassa, jos olisin vain menehtynyt taistelussa eikä Kuutamonkatseen olisi tarvinnut murehtia hyödyttömästä oppilaastaan.
"Savutassu", ääni säikäytti minut yllättäen. Se oli Kuutamonkatse. Hänen täytyi olla pettynyt minuun, kun jäin taistelussa taitavampien kissojen raavittavaksi. Tämä sanoi, mutta korvani ohittavat täysin tämän sanat. En tahtonut kuulla niitä. Hän varmasti vain moitti minua ja tahtoi järjestää lisää harjoituksia. Mitä merkitystä harjoittelemisella oli, jos jäisin hyödyttömäksi ensimmäisessä taistelussa? Kuutamonkatseen kävellessä pois menin oppilaiden nukkumasijojen läheisyyteen. Laskeuduin maaten ja toivoin vajoavani lumen läpi maan alle. Huomasin jonkun lähestyvän vierelleni. Se oli Tammitassu Vaahteratassun veli. Tervehdin tätä hieman laimeasti, mutta yritin piristyä, ettei tämä alkaisi tuntea sääliä minua kohtaan. Sydämeni musertui joka ilonpilkahduksesta, jota osoitin kollille. En tuntenut sitä oikeaksi. Tahdoin vain kadota klaanista jopa vastasyntynyt pentu olisi minua hyödyllisempi. Kolli oli vähä sanainen eikä se haitannut minua. En ollut itsekään kovin puheliaalla tuulella.

"Toin syötävää", iloinen ääni ilmoitti yllättäen. Huomasin Varpustassun. Tämä kantoi mukaan saalista, minkälaista olin aina itse toivonut nappaavani ja tuovani klaanille.
"Hieno saalis!" kehuin oppilastoveriani ja nousin ylös. Tuntien pettymyksen tunteen puristaen minut kasaan. Tammitassu kehräsi Varpustassulle.
"Syökää te ensin, olitte tänään urheita", tämä naukaisi päättäväisesti. Varpustassun viimein sana iskeytyi kuin kynnet rintaani. En ollut urhea, jos edes sain mitään aikaiseksi koko taistelun aikana. Painoin ajatukseni kuitenkin sivuun ja katsoin Varpustassu ja nyökkäsin myönteisesti tämän ehdotukseen. Jokainen suupala tuntui kuin en olisi ansainnut sitä. Varpustassukin oli minua taitavampi. Hän oli vielä yksi nuorimmista oppilaista ja hän ylitti minut metsästystaidoillaan. Syötyämme Tammitassun kanssa osuutemme Varpustassu ja Vaahteratassu kävivät syömään.

//Päivä on kuulunut siitä, kun Myrskyklaani on käynyt Kuulammella//

Uuden aamun sarastaessa tunsin kehoni olevan jumissa. En ollut tehnyt mitään enkä saanut kehoni liikkeelle tai sitten en vain tahtonut lähteä liikkeelle toissa päivän jälkeen. Kylmä aamuinen tuuli sai minut kuitenkin nousemaan nopeasti. Huomasin ensimmäisenä Vaahteratassun, Tammitassun ja Varpustassun olevan jo poissa. Muut oppilaat olivat heräilemässä tai toipumassa parantajan pesässä vieläkin toissapäiväisestä taistelusta myrskyklaanin kanssa. Aloin nuolla turkkiani puhtaaksi aina irvistäen haavan kirveltäen, kun osui niihin. Niistä ei jäisi arpeja tai muuta pahempaa, kunhan ne eivät repeytyisi jatkuvasti auki. Kuutamonkatse ei varmasti ollut kunnossa viedäkseen minua harjoittelemaan, koska tätä ei näkynyt missään. En olisi kaivannutkaan sitä. Olisin ollut vain epäonnistunut jälleen.

Olin halunnut viettää koko päivän pedilläni pyörien, mutta parantajan ja tämän oppilaan tassut olivat täynnä pahemmin haavoittuneiden kanssa, jonka vuoksi ne jotka eivät olleet mestarien kanssa harjoittelemassa tai partioissa olivat nyt auttamassa kaksikkoa näiden sanojen mukaan. Päivä kului sulavasti ennen kuin Sadetähti kutsui klaanin koolle
Klaanin ilmapiiri oli selvästi parantunut kaksi päivää sitten käydystä taistelusta, kun se kerääntyi kuulemaan Sadetähden asian. Ennen kuin Sadetähti alkoi puhua kuulin muminaa Sirpaletähdestä, mutten ymmärtänyt, mistä he puhuivat, kun Sadetähti aloitti.
"Olemme kokoontuneet tänään tuomaan lehtikadon synkkyyteen kaivattua valoa uusien sotureiden muodossa. Vaahteratassu ja Tammitassu - astukaa eteen", Sadetähden naukui aukiolle. Tiesin sen. Hetkenä jona Sadetähti lausui veljeksien nimet tiesin olevani oikeassa. Olin vakavasti jäljessä tullakseni soturiksi, koska Vaahteratassu ja Tammitassu olivat aloittaneet vasta minun jälkeeni. Kuvittelin, kuinka pettyneeltä Kuutamonkatseesta mahtoi tuntua, koska minua en ollut heidän joukossaan tulossa soturiksi.
"Minä, Sadetähti, Tuuliklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa näihin oppilaisiin. He ovat opiskelleet kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on heidän vuoronsa tulla täysivaltaisiksi sotureiksi", päällikkö jatkoi nimitystilaisuutta, kun kaksikko oli astunut eteen. Olin tietysti iloinen heidän puolestaan. Se oli asia, mitä en koskaan kieltäsi. Olin vain niin pettynyt itseeni ja taitoihini. Sadetähti aloitti Tammitassusta ja antoi tälle nimeksi Tammiviilto. Nimi tuntui sopivalta kollille. Hymyilin pienesti, kun Sadetähti oli lausunut tämän nimen. Sitten kaikkien huomio kiinnittyi Vaahteratassun, joka sai nimekseen Vaahterakasvo emonsa kunniaksi. En tuntenut Vaahterakasvoa kunnolla, joten en ollut tiennyt, ketä menehtynyt kissa oli Vaahterakasvon emo. Halusin kuitenkin uskoa, että Vaahterakasvon emo olisi iloinen tämän nimityksestä.
"Tammiviilto, Vaahterakasvo!" klaani ulvoi äänessään ja sitten alkoi onnitella uusia sotureita. He olivat ansainneet nimityksensä. He olivat palanneet taistelusta minun jälkeeni ja olivat selvästi onnistuneet paremmin. Nyt saisin viettää aikani pysyen ikuisesti oppilaana, koska en onnistunut saavuttamaan Kuutamonkatseen tavoitteita. Siinä ajassa, missä opin itse metsästämään kunnolla veljekset olivat saaneet taisteluharjoituksia.

"Savutassu, voimme keskustella", emoni ääni kuiskasi vakavana takaani. Käännyin katsomaan tätä silmiin. Se tiukka eikä tavallisen lempeä. Hivuttauduimme kauemmas muista.
"Kuutamonkatse kertoi, ettet kuunnellut lainkaan, mitä hän yritti puhua sinulle", tämä aloitti. Ennen kuin ehdin vastata tälle. Emoni katse muuttui tiukasta huolestuneeksi.
"Ethän ole sairastumassa? Voi pikku pentuni. Mikä on vialla? Tiedän, että jokin ei ole nyt kunnossa. Sisaresi kävi joskus samaa vaihetta, mutta se alkoi kun sinä synnyit ja puhuimme asian yli. Voit puhua minulle", tämän sana tulva alkoi hyökätä päälleni. Purin huuliani niin kovaa, että se alkoi sattua ennen kuin muserruin emoni rintaan.
"Olen täysin hyödytön. Ensin en saa kiinni melkein mitään ennen kuin vasta hiljattain ja Kuutamonkatseen oli pelastettava minut taistelussa enkä voinut tehdä muuta kuin paeta. Hän vahingoittui minun takiani. Jos vain oli.. jos vain..", ääneni mureni lopussa ennen kuin sain sanottua kaiken. Hetken hiljaisuuden jälkeen emoni painoi päänsä päälleni.
"Tuo ei ole totta. Tiedät sen. Teet parhaasi niin kuin kuka tahansa Tuuliklaanin oppilas", emoni yritti lohduttaa. Sana oli turhia. Olin mitätön karvakasa. Taakka klaanille enkä muuta.
"Nyt kuuntele minua äläkä ala masentua. Sinun on vain yritettävä kovemmin. En itsekään oppinut kaikkea hetkessä. Olin pitkään oppilaana ja näin monta nimitystä, joista osa oli minua nuorempia. Saat vuorosi, kunhan lopetat itsesi syyllistämisen", tämä rauhoitteli. Tahdoin väittää vastaan. Tahdoin sanoa, että tämä oli väärässä ja että isänikin häpeäisi minua. Olin valmis avaamaan suuni, kun kuulin jonkun lähestyvän meitä. Se oli sisareni. Tämä ei koskaan ollut hyvällä tuulella minun lähellä eikä minun ongelmani kuuluneet hänelle. Hän olisi vain juorunnut siitä muille. Se, että emoni tiesi tuntui olevan liikaa. Tahdoin vain kadota enkä koska palata. Sisareni puhui jotain emolleni ja tämä sitten kosketti päälakeani poistuen sisareni mukaan. Oloni oli yhä surkea, mutta emoni sanat alkoivat palata mieleeni vielä kerran. Jos todella yrittäisi, ehkä en olisi hyödytön. Sain pienen innostuksen ajatuksesta ennen kuin se lakkasi. Mestarini täytyi silti olla pettynyt minuun. Sillä mielin aion mennä makuusijalle ennen kuin pari soturia pysäytti minut. Heidän joukossaan Kuutamonkatse, joka ilmeisesti oli päässyt pois parantajan pesästä.
"Mennään partioimaan rajat", soturi sanoi minulle vikkelästi. Viittoen hännällä otti minut mukaan. Tunsin oloni heti ahdistuneeksi mestarini läsnäolossa. Pysyin hiljaa rajapartion mukana sanomatta juuri mitään ennen kuin palasimme leirille. Saatoin vaihtaa muutaman sanan toisten kanssa ennen kuin poistui oppilaiden makuusijoille päästäkseni nukkumaan. Nyt alue tuntui hieman tyhjältä, kun Vaahterakasvo ja Tammiviilto olivat vartiossa yön ja menisivät sitten soturien makuusijoille.

Yöni oli levoton enkä saanut juuri nukuttua. Emoni sanat kaikuen samalla, kun mietin, kuinka huono olin. En tiennyt enää, mihin uskoisin. Emoni sanoihin vai omiin sanoihin, jotka perustuivat taitoihini. Olinko vain lisäharjoituksen tarpeessa vai olinko todella niin surkea kuin olin itseni nähnyt. Mestarini kutsuva ääni oli keskeyttävä hetki. Olisi aika yrittää jälleen pärjätä harjoituksissa tai todellisuudessa nähdä, olinko niin huono kuin olin itseni sanonut.

Nimi: Varpustassu

07.01.2018 17:38
Makasin makuusijallani taivasta tuijotellen. Hännänpääni vääntyili rauhattomasti, ja aloitin jo kolmatta kertaa laskemaan kaikki näkemäni pilvet. Lopulta aikaa oli kulunut niin, että ne sekoittuivat pumpulimaisista, erilaisia kuvioita muodostavista palleroista yksittäiseksi, harmaaksi massaksi, joka peitti auringon, ja joka enteili lisää lunta. Tunsin sydämeni hakkaavan rintaani vasten, ja käännähdin kyljelleni. Venytin kaulaani nähdäkseni Korkeakiven, ja annoin korvieni luimistua. Muistelin Sirpaletähden yhtäkkistä uhkausta kokoontumisessa, ja sen toteuttamista edeltävää klaanikokousta. Kokoontuminen oli muutenkin ollut pelottava kokemus, mutta muiden klaanien silmätikuksi joutuminen teki kokemuksesta vielä kamalamman. Vatsaani väänsi, kun katselin suljettujen silmieni läpi mielikuvia, joissa soturimme lähtivät taisteluun, jota pidin täysin kohtuuttomana. Hirvitaipaleen silmät olivat peilanneet inhotustani, mutta hän oli uskollinen soturi, ja lähtenyt taistoon siitä huolimatta. Polkuanturoitani kihelmöi inhosta. Soturilaki velvoitti tottelemaan päällikköä. Oliko Sirpaletähdellä oikeasti oikeus tehdä sellaista, jota puoli klaania halveksui? Naaras oli tavallisen klaanikissan valinta. Ei Tähtiklaanin. Hän saattoi olla ihan yhtä hyvin väärässä, kuin kuka tahansa muu.
Mitä kauemmin olin ajatellut, sitä vihaisemmaksi tulin. Ymmärsin kyllä, miksi päälliköitä oli. Ilman heitä klaanit hajoaisivat - jonkunhan täytyi tehdä päätökset. Mutta olin myös äärettömän vihainen siitä, että päällikkö sattui olemaan sen kaltainen, kuin Sirpaletähti. Me olisimme pärjänneet ilman sitä typerää maatilkkuakin. Olin varma siitä. Häntäni piiskasi puolelta toiselle, enkä edes huomannut Kaurisjalan tuloa. Isoemoni kumartui ylleni, ja kosketti korvaani kuonollaan.
“Oletko kunnossa?” hän kysyi lempeästi, räpäyttäen silmiään.
“En!” ulvaisin, kääntyen nopealla liikkeellä vatsalleni. Kynsin lampaanvilloja makuusijallani, ja katsoin häneen silmät leimuten.
“Minä ymmärrän. Olen minäkin huolissani”, naaras maukui lämpimästi, nuolaisten päälakeani.
“Mitä jos he kuolevat? Myrskyklaanilaiset ovat kuulemma valtavia!” mau’uin yhä kiihtyneesti, ja nousin seisomaan. Kaurisjalka silitti hännällään käpälääni.
“Soturit taistelevat. Se on meidän elämäämme”, hän naukui sitten vakavammin.
“Elämäämme? Tehdä järjettömiä päätöksiä vain siksi, että olemme aina tehneet?”
Isoemoni kohtasi katseeni rävähtämättä.
“Minä tiedän, miltä se tuntuu. Soturilaki on erehtyväinen. Soturit ovat erehtyväisiä. Päällikkökin on erehtyväinen. Jopa Tähtiklaani. Mutta me olemme neljä klaania, jotka elävät ja kuolevat kaikkiin näihin asioihin uskoen, ja se on asia, joka vain on. Aivan kuten joet, nummet ja metsät. Ne vain ovat. Aikojen alusta aikojen loppuun”.
Niskakarvani silisivät, mutta häntäni piiskasi edelleen.
“Se tuntuu väärältä”.
“Ehkä se toisinaan on”, Kaurisjalka sanahti vain värittömästi, ja lähti sitten vaiteliaana pois. Jäin katselemaan hänen jälkeensä. Yhtäkkiä minuun iski tunne, että hänen elämäänsä verhoutui salaisuuksia, joista minulla ei ollut aavistustakaan.

Lähdin tassuttelemaan leiriaukiolle, käpäliäni ravistellen, ja istahdin sitten keskelle aukiota. Kuikuilin hermostuneesti ylös leirin reunamille, ja kiipesin sitten hetken mietittyäni sinne päivystämään.
Mitään ei näkynyt. Nummi oli onnettoman hiljainen, ja tuuli kiirehti repimään karvojani tavallista äänettömämmin. Höristin korviani, kuin olisin voinut muka kuulla taistelun melskeen. Kirosin mielessäni sitä, että en ollut aloittanut koulutustani taisteluharjoituksin, vaikka epäilin, että minua ei silti olisi päästetty. En edes halunnut taistella, mutta ajatus toimettomuudesta oli vielä kammottavampi. Ajattelin isääni, emoani ja muita taistelevia kissoja; Vaahteratassua ja Tammitassua. Savutassuakin, vaikka en heitä tuntenut vielä ollenkaan. Vaahteratassu oli näyttänyt minulle ystävällisesti vapaan paikan oppilaitten makuusijalta, ja kertomansa mukaan lisännyt yhdessä muitten kanssa sinne lämpimiä pehmusteita. Se lämmitti mieltä. Käännyin vilkaisemaan alapuolelle leiriin, ja huomasin Pajutassun katselevan minua.
“Näkyykö mitään?” naaras huusi, ja huomasin hänenkin häntänsä nykivän hermostuneesti.
“Ei edes kaneja”, vastasin taivuttaen toista korvaani taaksepäin pahoittelevasti. Naaras nyökkäsi, ja kiipesi hetken päästä vierelleni.
“Toivottavasti he ovat kunnossa”, naaras naukaisi istahtaen alas, ja sulkien silmänsä. Näin hänen raottavan suutaan, luultavasti toivoen tavoittavansa klaanitoverien tuoksun, mutta viima toi ainoastaan sadetta enteilevää kosteaa viileyttä.
“Pajutassu! Tulisitko tänne? Juolavirta tarvitsee apua makuusijojen kanssa.”
Kaurisjalan kutsun kuultuaan Pajutassu nousi, selvästi hyvillään siitä, että pääsi tekemään jotain.
“Huuda heti, jos näet jotain,” oppilas naukui terävästi ennen lähtöään. Heilautin häntääni ymmärtämisen merkiksi.
Jäin katselemaan edessäni kumpuilevaa nummea, mutta tällä kertaa sydämeeni ei levinnyt villi riemu, eikä korvissa suhiseva tuuli saanut sytytettyä samanlaista halua juosta, kuin ennen. Käpäliäni kihelmöi innostuksen sijasta pelko, ja innostamisen sijasta kylmä tuuli tuntui ahdistavalta.

Kohotin katseeni pilviselle taivaalle, ja ajattelin vastikään kuollutta Kirkaskasvoa. Sydäntäni puristi suru, ja sääli Vaahteratassua ja tämän veljeä kohtaan. Mietin, kuinka he pystyivät keskittymään taistoon niin tuore suru sisimmässään, ja rukoilin tähtiklaanilaissotureita tukemaan heitä, ja kaikkia muitakin sotureita.
Yhtäkkiä näin kaukana nummen korkeimmalla laella pientä liikettä. Valkealla lumella liikkuvat hahmot erottuivat kyllä selkeästi. Pomppasin käpälilleni sydän takoen, ja juoksin leirin laitaa pitkin Myrskyklaanin puoleiselle reunalle.
“He tulevat!” ulvaisin alas leiriin. “Vaahteratassu ja Tammitassu!” jatkoin kiihtyneesti, ja huiskaisin hännälläni rikkoakseni kuvitteellisen kahleen, jonka Surusydämen komento oli ympärilleni kietonut. Käsky ei pitäisi nyt. Kiihdytin umpihankeen rinnettä alas, vaivautumatta etsimään polkua. Lähestyin veljeksiä niin nopeasti kuin pystyin, ja näin, että nummen laelle ilmestyi enemmän sotureita.
“Oletteko kunnossa?” huusin jo kaukaa, ja Tammitassu heilautti tyynnyttelevästi häntäänsä. Pelmahdin nopeasti oppilaiden vierelle, ja kyselemättä ryhdyin tukemaan Vaahteratassua tämän toiselta puolelta. Kolli sävähti, mutta ei sanonut mitään.
Molemmat oppilaat olivat mukiloituja, ja toivoin sen johtuvan vain kokemattomuudesta. Tokihan Hirvitaival ja Tihkutuuli ja muut olivat paljon paremmassa kunnossa? Vilkaisin lapani ylitse, mutta päätin sitten keskittyä vain yhteen asiaan kerrallaan.

Autettuani veljekset leiriin, ja Juolavirran saavuttua heidän luokseen, käännyin nuolaisemaan Vaahteratassun haavoista peräisin olevaa verta turkiltani, ja jäin sydän pamppaillen katselemaan leiriin virtaavia sotureita. Veren ja pettymyksen haju karehti ilmassa sakeana, mutta sain lopulta ilahtua huomatessani, että sekä emoni että isäni astelivat leiriin omin tassuin, eivätkä he olleet vahingoittuneet pahasti.
En ehtinyt mennä tervehtimään, kun Sirpaletähti jo kutsui klaanin koolle. Luimistin korviani - sotureiden ilmeistä päätellen taistelu ei ollut mennyt nappiin.
“Hyvät Tuuliklaanin kissat”, naaras aloitti kovalla äänellä, ja hänen hurjistuneet silmänsä leimusivat. Painoin päätäni näyn edessä, ja vilkaisin sivuilleni, kovin moni muukaan kissa ei ehkä ollut mielissään päällikkönsä tempauksesta.
“Hävisimme taistelun tällä kertaa, mutta emme anna sen lannistaa itseämme!” hän jatkoi sitten häntä piiskaten. Painoin kynteni maata vasten. Vielä mitä, nyt loukkaantuneet soturit jaksoivat saalistaa vielä vähemmän kuin aikaisemmin! Etsin katseellani Vaahteratassun, Tammitassun ja Savutassun yksitellen, ja ihmettelin heidän kummastuneita ilmeitään, ennen kuin tajusin itsekin keskittyä siihen, mitä Sirpaletähti sanoi.
“- Tuuliklaanin uusi päällikkö on siis Sadeputous!” hän ilmoitti. Luimistin korviani. Johdattiko Sirpaletähti klaaninsa ensin turhaan, vaativaan taisteluun, ja jätti sitten varapäällikkönsä vastaamaan seurauksista? Katselin nimettyä naarasta, ja näin tämän olemuksen kiristyvän. Siitä huolimatta hän nousi ylös, ja nyökkäsi klaanille.
“Mikäli se on Sirpaletähden tahto, aion palvella teitä päällikkönänne niin hyvin, kuin vain voin”, naaras sanoi päättäväisesti.
“Sadeputous! Sadeputous!” klaani tervehti uutta päällikköään.
Sadeputous heilautti häntäänsä, ja loikkasi kivelle aavistuksen epävarmana, mutta pää pystyssä.
“Kiitän Sirpaletähteä hänen päällikkyydestään ja luottamuksestaan, ja nimeän uuden varapäällikön nyt, jotta hän ja Tähtiklaani saa hyväksyä valintani”, Sadeputous kuulutti.
“Jokitaival, sinä olet uskollinen, rohkea ja oikeamielinen soturi. Olet minun valintani Tuuliklaanin uudeksi varapäälliköksi.”
Katsoin Jokitaivalta kunnioittavasti. Kolli räpäytti yllättyneenä silmiään, ja istui hetken paikallaan katsoen Sadeputousta vaiti, mutta nousi sitten kumartamaan ensin hänelle ja Sirpaletähdelle, ja sitten klaanille.
“Lupaan tehdä parhaani”, hän naukui ylpeästi.
Kuuntelin menot loppuun ihmetyksen vallassa, mutta olin silti salaa tyytyväinen. Odotin Sadeputoukselta parempaa päällikkyyttä, kuin huonon ensivaikutelman tehneeltä Sirpaletähdeltä. Naaraat lähtisivät tänä iltana yhdessä Kuulammelle vastaanottamaan ja luopumaan hengistään.
Soturit hajaantuivat aukiolta kokouksen päätyttyä. Jotkut vaikuttivat kivuliailta, jotkut terveiltä, jotkut kireiltä ja jotkut tyytyväisiltä. Astelin joukossa yrittäen näyttää siltä, että tietäisin minne olen menossa.
“Varpustassu!” Käännähdin katsomaan huutajaa, ja näin Yrttijalan heilauttavan häntäänsä kauempana. Nopeasti soturi oli luonani. Katsoin tätä kuonosta hännänpäähän, ja totesin, että kolli oli kunnossa, lukuunottamatta kahta lovea korvassa, ja viiltoa kuonossa.
“Metsästämään. Klaani tarvitsee kahta enemmän ruokaa nyt, kun soturit toipuvat”, hän maukui lujasti, mutta silmissä välähti varjo. Arvosteliko hän Sirpaletähteä?
“Selvä”.
“Minä tulen mukaan”, Hirvitaival naukui läheltä, ja tassutti luoksemme. Yrttijalka nyökkäsi hymyillen. Olin tyytyväinen, että mestarini oli isäni hyvä ystävä. Se tarkoitti, että hänen täytyi olla hyvä kissa.

“Kaninpapanat!” sähähdin, kun upposin jälleen kerran lumeen kohdassa, jossa lumi näytti kovalta kuin jää.
“Ole jo hiljaa, tai säikytät kaikki kanit täältä varjoklaaniin saakka”, isäni naurahti lempeästi, ja kiskoi minut ylös. Pudistin päätäni saadakseni lumet korvistani, ja tuhahdin. Metsästysretki jatkui hiljaisissa merkeissä - aistin vanhemmissa kissoissa jännittyneisyyttä. He olivat kireitä, ja vilkuilivat taakseen kuin odottaen Myrskyklaanin kostoa. Saimme sentään saalista enemmän kuin osasimme odottaa, ehkä Tähtiklaanin armosta. Ylpeänä raahasin leiriin jäniksen, joka oli ensimmäinen kokonaan itse nappaamani saalis.
“Saatte jakaa sen oppilaitten kesken”, Yrttijalka maukui, ja nyökkäsin iloisesti. Saavuin oppilaitten makuusijojen läheisyyteen, jossa Savutassu ja Tammitassu istuivat keskustelemassa, ja Vaahteratassu makasi paikallaan taivasta tuijotellen.
“Toin syötävää”, sanoin iloisesti.
“Hieno saalis!” Savutassu kehui, ja nousi ylös. Tammitassu kehräsi.
“Syökää te ensin, olitte tänään urheita”, naukaisin päättäväisesti. Kaksikko vilkaisi minuun, ja nyökkäsi sitten. Vaahteratassu ei liikahtanut makuusijaltaan, ja käännyin katsomaan kollia korvat takaviistossa.
“Oletko kunnossa? Sattuuko johonkin?” kysyin astellen lähemmäs. Istuin oppilaan vierelle silmät huolestuneesti tuikkien.
“Olen minä kai”, kolli vastasi hiljaa, kääntämättä katsettaan makuusammalista. Hänessä ei näkynyt fyysisiä jälkiä, joten uskoin vammojen olevan suurimmat kollin sisimmässä.
“Olen niin pahoillani Kirkaskasvosta”, sanoin lempeästi, ja kosketin vanhemman oppilaan kylkeä hännälläni.
“Mutta sinun pitää syödä. Ei hän halua, että kuihdut”, sanoin varovasti.
Vaahteratassu käänsi katseensa minuun.
“Eipä kai”, hän sanahti aavistuksen tomerammalla äänellä, ja vääntäytyi käpälilleen.
Käännyin kohti Tammitassua, joka oli sanonut jotain leiriin palaavasta rajapartiosta, mutta tunsin kosketuksen lavallani, ja käännähdin takaisin Vaahteratassun puoleen katse kysyvänä.
“Mikä hätänä?” tiedustelin.
“Ei mikään… minä vain halusin kiittää”, nuori kissa vastasi, ja hymyili urheasti surunsa läpi. Kehräsin hiljaa.
“Ei kestä”, vastasin iloisemmin. Tammitassu ja Savutassu olivat syöneet, joten oli minun ja Vaahteratassun vuoro. Kun vatsani oli täynnä, jäin makaamaan aukion laidalle, ja katselemaan sen hyörinää. Klaani toipuisi kyllä hyökkäyksestä, mutta mieltäni kalvoi Sirpaletähden ilmoitus kuolleista Myrskyklaanin kissoista. En voinut uskoa, että kuolleita oli kolme. Tuuliklaani oli riistänyt kolme henkeä, joista yksi oli ollut Kajotähti. Tunsin vihan kuohahtavan sisuksissani, mutta en tiennyt ketä syyttää. En kykenisi inhoamaan omia klaanitovereitani sen vuoksi, mutta jotkut heistä on väistämättä ollut vastuussa kuolemista. Ehkä jopa vanhempani, vaikka en halunnut ajatella sellaista. En suostunut miettimään yhtään pidemmälle. Enkä ikinä kysyisi.


Yö hiipi nummien ylle hiljaa, tuoden mukanaan kiristyneen pakkasen. Käperryin makuusijalleni, ja oli kateellinen niille kissoille, joilla oli joku, kenen vieressä nukkua. Emolla oli isä. Vaahteratassulla oli Tammitassu, ja Kuutassulla ja Aamutassulla toisensa.
Värähdin vilusta, tungin kuonoani paremmin häntäni alle, ja puristin silmiäni kiinni. Pikkuhiljaa levoton uni kietoi minut syleilyynsä, turruttaen pahimman kylmyydentunteen.

“Ole jo hiljaa!”
Uninen sihahdus havahdutti minut horteestani, ja kohottaessani päätäni näin Kuutassun läimäisevän Aamutassua kuonolle.
“Mitä sinä teet?” toinen oppilas sihahti, ja käpertyi tiukemmalle kerälle. Äkkiä molemmat sisarukset nukahtivat uudelleen.
Makasin jälleen valveilla, ja katselin nukkuvia oppilaita.
Oli jo hitusen valoisampaa, joten aamu ei voinut olla kaukana.
En saanut enää unta, ja tiesin, että enempää olisi turha yrittää, joten livahdin ulos.
Kylmä iski kynsillään turkkiini ja polkuanturoihini, ja hengitykseni muodosti pieniä pilviä aamuilmaan.
Olin ainut valveilla, lukuunottamatta Mutamieltä ja Kettulampea, jotka olivat vartiossa leirin laidalla.
Istuin hetken oppilaitten pesän edustalla, mutta hiippailin sitten vartioivien soturien luokse.
Kettulampi säpsähti saapuessani, ja käänsi päätään nopeasti kuin käärme. Myös Mutamieli kääntyi katsomaan.
“Varpustassu!” naaras tervehti yllättyneenä. “Onko kaikki hyvin?”
“On, en vain saanut enää unta”, vastasin totuudenmukaisesti.
“Tahdotko vartiovuoron?” Mutamieli kysäisi. Leikillään - mutta ruhjeinen kolli vaikutti oikeasti väsyneeltä. Nyökkäsin välittömästi.
“Tottahan toki.”
Kolli räpäytti silmiään. “Siis, oikeasti? Sinua ei väsytä?”
“Ei vähääkään”, vakuutin, ja istahdin hänen viereensä, kuin vakuuttaakseni sanojeni todenperäisyyden.
“Ei kai siinä sitten. Ehkäpä minä voisin vielä hieman nukkua, kun huomenna on ne Vaahteratassun ja Tammitassun arvioinnitkin...”
Kolli lähti nyökättyään laskeutumaan leiriin, ja minä katselin hänen jälkeensä. Arvioinnit? Olivatko Vaahteratassu ja Tammitassu jo niin pitkällä koulutuksessaan? Ja minä en osannut edes pysyä poluilla vaan olin hukkumassa joka käänteessä hankeen kuin ruttoinen jäniksenpoika.
“Reilusti tehty”, Kettulampi naukui hymyillen, ennen kuin naaras keskittyi jälleen katselemaan nummelle vaitonaisena.
Heilautin hämmentyneenä häntääni, mutta olin kehuista ylpeä. Aamu valkeni hitaasti nummien ylle, ja hiljaisuus lepäsi vartiovuoromme yllä. Olin siitä kiitollinen. Sain aikaa ajatella. Silmäni kuitenkin kiiluivat aamun hämärässä viiruina alati valppaana - minun vartiovuorollani Myrskyklaani ei valtaisi leiriämme.
Auringon kiivetessä esiin kokonaan ja luodessaan kylmiä, harhaanjohtavan kultaisia säteitä turkeillemme, aloin huolestua Sadeputouksen ja Sirpaletähden viipymisestä. Ei Tuuliklaanin matka Kuulammelle ollut pitkä. Pörhistin turkkiani. Eihän mitään ollut sattunut? Eihän Myrskyklaani ollut hyökännyt päällikkömme kimppuun? Kostaakseen Kajotähden kuoleman? Ravistin päätäni karistaakseni ajatuksen mielestäni kuin rikan turkista - Kettulampi vaikutti rauhalliselta.
“Onko sinulla muurahaisia turkissa?” naaras tiedusteli sitten puoliksi huvittuneena, puoliksi huolissaan.
“Ei - minä vain ajattelin sitä taistelua”, tunnustin vähän hämilläni.
“Taisteluja on käyty aina. Välillä ne ovat toisia epäreilumpia, mutta kyllä se siitä. Sirpaletähti korjaa, minkä on rikkonut. Mutta hänen nimensä oli enne, sano minun sanoneen.”
Katsoin naarasta mietteliäänä, ennen kuin nyökkäsin.
“Niin kai. Sadeputouksesta tulee varmasti hyvä päällikkö. Etkö luule, että Sirpaletähti pelkää tulevaa?”
“Me kaikki pelkäämme, tai muuten olemme typeryksiä”, naaras vastasi yksinkertaisesti. “Ei päällikkyys tee kissasta virheetöntä”.
Olin täsmälleen samaa mieltä, ja tuntui huojentavalta kuulla soturin sanovan noin.


“Varpustassu! Tule tänne!” mestarini naukui yllättäen alhaalta leiristä. Vilkaisin kysyvästi Kettulampeen.
“Mene vain, pärjään kyllä mainiosti yksinkin. Eivät myrskyklaanilaiset meitä yllätä”, hän lupasi kehräten. Väläytin soturille hymyntapaisen, ennen kuin kipaisin alas Yrttijalan luo.
“Mitä asiaa? Joko me harjoittelemme?” Mestarini räpäytti silmiään, nostaen häntänsä hiljaisuutta pyytääkseen.
“Tavallaan. Sinusta tehdään tänään kani”, hän naukui merkillisen tyytyväisenä.
Kani? Olinko tosiaan niin umpisurkea oppilas, että minusta tehtiin kani? Vietäisiinkö minut kaninkoloon asumaan, heinää syömään ja papanoimaan pitkin nummia? Ei, niin hyödytön edes minä en ollut. En silti käsittänyt.
Yrttijalka päästi kovaäänisen naurahduksen.
“Älä ota kaikkea niin tosissasi” soturi murahti leikkisästi. Klaanitoverit kääntyivät katsomaan meitä - nauru tuntui jo vieraalta asialta leirissä. Koko lehtikato oli kulunut minun osaltani hyvin vakavissa merkeissä. Kukaan ei nauranut juuri koskaan. Kylmyys tuntui jäädyttäneen suupielet ala-asentoon. Mutta nyt näiden klaanitovereiden silmissä kiiltävän tuikkeen huomasin kielivän siitä, kuinka kaivattua se oli.
“On Vaahteratassun ja Tammitassun arvioinnit, ja he tarvitsevat elävän kohteen juoksemaan karkuun - tarkemmin sanottuna olemaan kani”.
Silmissäni välkähti ymmärrys. Totta kai, miksen heti tajunnut? Ehkäpä olinkin kanimielinen -- ehkäpä minusta olisi sittenkin tullut loistava pitkäkorva?
Noh, nyt kaniiniuteni menisi hukkaan, ja ehkä hyvä niin.
“Mutta eikö joku vanhemmista oppilaista olisi parempi?” en malttanut olla kysymättä. Entä jos tyrisin? Olisin liian helppo vastus?
“Olet sopivan pieni piilottelemaan polkujen reunojen alla - aivan kuten kaniinit tekevät.”
Nyökkäsin. Nyt kävi jo järkeen.
“Sitä paitsi, olet osoittanut olevasi nopea.”
Yhtäkkiä veljekset pelmahtivat äänettömin askelin ympärillemme, ja tunsin Tammitassun käpälän huitaisevan hännänpäätäni.
“Sinäkö olet meidän kaniinimme?” hän kysyi silmät naurua kuplien.
“Varo vain”, murahdin hänelle, ja vilkaisin sitten kulmieni alta Vaahteratassuun. Toinen vaikutti mietteliäältä edelleen, mutta jo paljon reippaammalta.
“Tämä kaniini nimittäin antaa teille kuonoon niin, että teitä ei tunnisteta soturinimityksissä!” uhosin.
“Kaniinin sopii yrittää”, Vaahteratassu naukaisi sitten silmiään siristäen. Olin tyytyväinen, että nuori kolli oli jo saanut enemmän omaa itseään takaisin.
“Mennään. Uhoamisen sijaan voisitte todistaa taitonne käytännössä - se kun on arviointien idea”, Nopsajalka maukaisi. Vilkaisin soturia, joka katseli meitä huvittunut katse silmissään. Auringon mukana noussut soturien hilpeys taistelun, kylmyyden ja nälän varjostamina aikoina oli sydäntälämmittävää. Tässä oli Tuuliklaani, johon halusin kuulua!

“Minä nappaan sinut, töpöhäntä!” kajahti ulvaisu kauempaa.
“Hiljaa, senkin rastaanpää!”
Mutta oli jo myöhäistä, olin paennut Tammitassun kiljaisua kauas polkujen verkostossa, jonka olin omaksi yllätyksekseni oppinut jo kohtalaisen hyvin.
Pysähdyin toviksi kyyryyn kuuntelemaan. Maalikseni oli asetettu hevospaikan reunimmaisin aidantolppa, ja sitten olisin omassa kolossani turvassa, kuten ehta kaniini.
Kuulin etäältä käpälänaskelten töminää, ja hillitsin haluni kurkistaa lumipenkan yli. Puristin kynsilläni maata, ja jatkoin sitten levottomasti matkaa.

“Nyt kohtaat loppusi, senkin harmaantunut kanivanhus!”
Tunsin hyvin tähdätyn loikan iskeytyvän selkääni, ja ilmat pakenivat keuhkoistani välittömästi.
“Senkin ketunmielinen!” kähisin ja sätkyttelin raajoillani joka ilmansuuntaan.
“Jestas, Vaahteratassu, nappasimme puhuvan kaniinin!” kuulin toisen äänen kauempaa. Tammitassu oli onnistunut katkaisemaan tieni, ja minun oli ollut pakko jarruttaa - samassa hetkessä olin kiikissä.
“Pitäkää suunne!” sihahdin naurun seasta.
“Päästä jo ylös, onneton kissasoturi, tai minä ja Kaniklaani tulemme ja syömme makuusijasi!” uhkasin hampaat irvessä.
Vaahteratassu henkäisi terävästi.
“Päästä se!” Tammitassu kiljaisi, ja hänen veljensä loikkasi muka kauhuissaan yltäni. Nousin ylös ja ravistelin turkkiani naurun kehräyksen hyristessä rintakehässäni.
“Olitte hyviä”, kehuin silmät loistaen. Tämä oli ollut mahtavaa!
“Kieltämättä kanitkin menettävät sinussa aika paljon. Oletko harkinnut muuttamista?” Tammitassu tiedusteli käpäläänsä nuolaisten.
“Varo, tai teen niin ja käännän koko kanipataljoonan metsän klaaneja vastaan. Minusta tulisi Kanikuningas!”
“Et voi olla kuningas, olet naaras!” Tammitassu protestoi.
“Ole hyvä ja tule kertomaan se minulle samalla, kun mahtavaa pesääni vartioivat hurjat kanisoturit tekevät sinusta variksenruokaa”, sihisin.
“Ei Varpustassu mihinkään muuta”, Vaahteratassu keskeytti tuikeammin kuin aiemmin. Virnistin.
“En, varsinkaan nyt kun saan teidän makuusijojenne pehmusteet omaan petiini”. Vaahteratassu räpäytti silmiään huvittuneesti. “Olethan kunnossa?” kolli kysyi sitten päätään kallistaen.
“Aivan kunnossa. Vaikka tunnuitkin mäyrän painoiselta.”
Oppilas vaikutti hetken pelästyneeltä.
“No ei oikeasti, kaninaivo!”
Vaahteratassu naurahti. “En minä luullut, että olit tosissasi!” hän väitti, mutta virnistin tälle tietävästi.


“Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Korkeakivelle klaanikokoukseen!”
Klaani virtasi vastikään nimetyn Sadetähden kutsusta kokoukseen innokkaasti. Lehtikadon aurinko ja paranevat haavat tuntuivat valavan kissoihin rohkeutta, ja uutta tarmoa. Vaahteratassu ja Tammitassu istuivat jo eturivissä turkit suittuina, ja katselin heitä ylpeänä. Minun ansiostani he olivat tuolla! Minä olin ollut loistava kaniini, jäin jopa kiinni, kuten kanin kuuluu. Virnistin omalle vitsilleni kuin typerys, ja kohtasin Tammitassun katseen vaivihkaa. Tämä heilautti minulle korvaansa.
“Olemme kokoontuneet tänään tuomaan lehtikadon synkkyyteen kaivattua valoa uusien sotureiden muodossa. Vaahteratassu ja Tammitassu - astukaa eteen.”
Oppilaat astahtivat eteenpäin silmät loistaen. Yhdyin heidän intoonsa vilpittömästi, ja tunsin leukani kohoavan, kuin ylpeällä emolla. Minun ystäviäni!
“Minä, Sadetähti, Tuuliklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa näihin oppilaisiin. He ovat opiskelleet kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on heidän vuoronsa tulla täysivaltaisiksi sotureiksi.”
Olin niin iloinen, etten edes huomannut aavistuksenomaista epäröintiä naaraan aloittaessa sanansa ja lausuessaan oman nimensä.
Ensin nimensä sai Tammitassu, joka tunnettaisiin vastaisuudessa Tammiviiltona.
“Vaahteratassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa klaania, jopa henkesi uhalla?”
Nuori kolli nyökkäsi juhlallisesti, eikä hänen äänessään ollut epäilyksen häivääkään.
“Lupaan.”
“Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Vaahteratassu, tästä hetkestä alkaen sinut tunnetaan Vaahterakasvona, nimesi olkoon kunniaksi emollenne, joka katselee sinua ylpeänä Tähtiklaanista. Tuuliklaani kunnioittaa sydämesi voimaa ja oikeudenmukaisuuttasi, ja hyväksymme sinut Tuuliklaanin täydeksi soturiksi”.
“Tammiviilto, Vaahterakasvo!” klaani ulvoi äänessään pontta, joka lupaili parempia aikoja. Tahdoin luottaa lupaukseen, ja heittäydyin mukaan kuoroon kirkkain äänin ja sydämin. Vilkaisin taivaalle, jossa parvi lintuja lennähti vaaleaa taustaa vasten muodostelmana, kadoten nopeasti näkyvistä.

"Varpunen lentää ilmojen halki ja näkee muutakin, kuin pelkän maan kamaran. Olet rohkea ja kunnioitan sinua sen takia. Toivon, että jatkossakin toimit niinkuin varpunen".
Keithin sanat mielessäni kaikuen annoin sydämeni täyttyä villistä riemusta. Minä toimisin täsmälleen niin kuin varpunen. Minä pitäisin omista näkemyksistäni kiinni, avartaisin ajatuksiani niin, että sinne mahtuisi muutakin kuin soturilaki. Mutta varpunen ilman parveaan olisi hukassa. Minä olin klaanikissa henkeen ja viimeiseen veripisaraan, mutta ei se estäisi minua olemasta oma itseni. Ei ikimaailmassa! Maailma oli avoin ja kaunis paikka, ja katsellessani vastanimettyjä ystäviä ylpeyden kiilto silmissään, tiesin, että mikä tahansa olisi mahdollista, jos vain olisimme yhtä. Me olimme Tuuliklaani.



Nimi: Vaahteratassu

05.01.2018 21:43
Istuskelin yhdessä veljeni Tammitassun vieressä aukion laidalla. Olin kertonut veljelleni edellispäiväisestä kokoontumisesta ja sen tapahtumista, sillä Tammitassu ei ollut päässyt mukaan kokoontumiseen. Kerroin hänelle niin jokaisen klaanin kissoista ja heidän lukumääristään ja käyttäytymisestään, Kipinämyrskyn kiusallisesta kohtaamisesta kuin Vesitassusta ja päälliköiden kertomista asioista – myös Sirpaletähden esittämästä uhkauksesta. Olimme yhdessä veljeni kanssa miettineet päällikkömme uhkauksen aitoutta, emmekö todellakaan olleet varmoja mitä Sirpaletähti seuraavaksi meinasi.
Oli hyvin varhainen aamu ja, jos aurinko kaikkien tummien pilvien takaa voisi näkyä, ei se olisi tähän aikaan sädehtinyt ensimmäisiä säteitäkään. Leirimme uinuvassa hiljaisuudessa me nyt vain kuuntelimme ja seurasimme muutamien aikaisin heränneiden kissojen kielenvaihtoa ja muita aamutouhuja. Huomasin harmaanruskean pienen naaraan pujahtavan ulos parantajan pesästä. Tiesin sen olevan Juolavirran oppilas Hiiritassu. Parantajaoppilas pysähtyi hetkeksi katselemaan aukiota, mutta hämmennyksekseni tämän katse pysähtyi minuun ja veljeeni. Vaihdoimme Tammitassun kanssa pikaisesti katseita.
”Huomenta”, Hiiritassu sanoi silmät pelokkaasti välkähtäen, kun saapui luoksemme, ”Tulisitteko mukaani?” Kysymyksiä esittämättä lähdimme naaraan perässä parantajan pesälle. Ilmeni, että parantajan pesässä oli hereillä minun, veljeni ja Hiiritassun lisäksi parantajamme Juolavirta, sekä koko ajan enemmän yltyväksi hämmennyksekseni myös isämme Varpusmyrsky. Juolavirta nyökkäsi tervehdyksensä, mutta isä vain katsoi meitä. Hänen katseensa oli vakaa ja rauhallinen, mutta olin näkevinäni niissä myös jotain muuta. Surua? Kipua? Ennen kuin ehdin päättää, Juolavirta rikkoi lyhyen aikaa kestäneen hiljaisuuden.
”Minulla on huonoja uutisia”, parantaja aloitti vakaana, ”Se koskee emoanne, Kirkaskasvoa.” Istahdin alas varovasti ja Tammitassu teki samoin. Veljeni kohautti lapojaan kysyvästi.
”Mitä hänestä? Onko jotain sattunut?”
”On”, isä töksäytti ja samalla tämän ääni värähti. Ikään kuin kolli olisi juurikin yrittänyt olla näyttämättä mitään merkkejä surumielisyydestä, mutta siinä se sitten oli. Se sai minut yhä enemmän varautuneeksi ja jännitin sen seurauksena lihaksiani. Juolavirta vilkaisi sivusilmällä Varpusmyrskyä, mutta isä vaipui jälleen hiljaisuuteen antaen Juolavirran kertoa. Painostin jokaista kolmea katseellani tahtomattani, mutten kyennyt odottaa enää kauempaa.
”Kirkaskasvolle ilmeni pari päivää sitten todella vakava viheryskä”, Juolavirta sanoi osaanottavasti meitä katsoen. Sydämeni jätti yhden lyönnin välistä. Olin ollut jo muutaman päivän niin kiireinen koulutukseni kanssa, etten ollut ehtinyt edes huomata emoni vointia. Sitten tajusin, etten ollut edes nähnyt häntä pariin päivään minkään asian yhteydessä, en edes ohimennen.
”Missä hän sitten on? Kai voit parantaa hänet, Juolavirta? Sinähän olet parantaja”, ääneni vapisi aavistuksen verran, mutta veljeni kevyt painautuminen lapaani vasten rauhoitti minua. Tiesin ääneni kuulostaneen painostavalta ja syyttävältä, mutten voinut sille mitään, vaikka tarkoitukseni ei todellakaan ollut loukata tai arvostella Juolavirran parantajakykyjä.
”Niin olen, ja olen tehnyt kaiken voitavani, mutta Kirkaskasvon sairastama viheryskä on yltynyt erittäin pahaksi. En usko hänen selviävän enää paljoa pidempään. Hänet on eristetty hieman kauempana leiristä olevaan pesään.”
Silloin viimeisetkin rauhanrippeet karisivat lavoiltani. Tammitassu ponnahti pystyyn äkkinäisesti.
”Miksi meille ei ole kerrottu aikaisemmin?” veljeni korotti ääntään osoittamatta kysymystä kenellekään henkilökohtaisesti. Tämä katsoi silmät leimuten vuorotellen isäämme, Juolavirtaa ja Hiiritassua.
”Siksi, koska emonne ei halunnut huolestuttaa teitä, Tähtiklaani sentään”, siihen asti hiljaa istunut Varpusmyrsky puuskahti Tammitassulle. ”Hän ei halunnut häiritä koulutustanne, olette niin lähellä soturinimityksiä.” Sen sanottuaan vaivuin ajatuksiini katse tassuissani. En kuullut enää mitään. En kuullut mitä Tammitassu vastasi – jos tämä edes vastasi mitään. Ainoa asia, jonka ajatuksissani pyöri, oli emo. Juolavirta oli juuri sanonut tämän kuolevan. Kissa, joka oli hoitanut minua ja veljeäni kuusi kuuta sekä huolehtinut vielä senkin jälkeen syömisistämme, juomisistamme ja siitä, että varmasti pesimme turkimme joka aamu. Hän oli kissa, joka rakasti meitä enemmän kuin mitään, enemmän kuin kukaan muu voisi koskaan rakastaa. Ja pian hän olisi poissa elämästämme. Enkä voinut tehdä asialle mitään, jos edes parantajamme ei voinut. En silti voinut hyväksyä asiaa.
”Vaahteratassu?” Hiljainen ääni herätti minut todellisuuteen, joka oli täysin sama kuin ajatukseni. Katsoin minua kutsunutta veljeäni. Hän näytti huolestuneelta, ei vain emosta, mutta myös minusta. Kuinka monta kertaa tämä oli kutsunut minua? Räpäytin silmiäni kysyvästi.
”Juolavirta sanoi, että saamme nyt mennä tapaamaan emoa sinne pesälle. Hän ei välttämättä selviä enää tästä päivästä”, Tammitassu sanoi hiljaisen varovasti. Pakotin itseni nyökkäämään. Poistuimme parantajan pesästä ja lähdin laahustamaan Juolavirran ja Varpusmyrskyn perässä ulos leiristä Tammitassu vierelläni.

Isä ja Juolavirta olivat jääneet kauemmaksi odottamaan, jotta saisimme veljeni kanssa hyvästellä emon rauhassa. Saavuimme tiheään rakennetulle pienelle pesälle. Juolavirta oli käskenyt olla menemättä sisälle pesään, jotta emme varmasti saisi Kirkaskasvolta tartuntaa. Ajatus hyvästelemisestä näkemättä viimeistä kertaa emoa elonpilke silmissään sai askeleeni vieläkin raskaimmaksi.
”Emo?” Tammitassu huhuili ja yritti katsoa sisään pesään, mutta siellä ei näkynyt muuta kuin mustaa ja pimeyttä. Kuului koriseva yskäisy. Suljin silmäni murheellisena.
”Tammitassu? Vaahteratassu? Tekö siellä?” emon ääni kysyi kipeästi. Asetuimme aloillemme pesän suuaukolle.
”Me täällä”, vastasin puolestani katse tassuissa, ”Miten sinä voit?” Pieneen hetkeen pesästä ei kuulunut mitään, ja samassa tiesin, ettei emo voinut voida kovin hyvin, kun jo pelkkä puhuminen vei hänestä paljon voimia.
”Paremmin nyt, kun te olette siinä”, kuului lempeä vastaus. Halusin murtua kyyneliin, mutta nielin ne vakaana ja jatkoin:
”Olen niin pahoillani, emo. Sinun ei kuuluisi lähteä vielä Tähtiklaaniin.”
”Voi rakkaat pentuni”, Kirkaskasvo naukaisi ja kuulin hänen nyyhkäisevän, ”Kaikella on tarkoituksensa, ja jos minun tarkoitukseni on lähteä Tähtiklaaniin, olen siihen valmis. Mutta ensin haluan teidän tietävän jotain.” Kuulin emon haukaisevan syvään henkeä ja yskäisevän jälleen. Saatoin tuntea hänen kipunsa sisälläni.
”Vaikka lähdenkin pian Tähtiklaaniin, tulen aina, aina seuraamaan ja suojelemaan teitä Tähtiklaanista. Missä ikinä olettekin, olen läsnä.”
”En olisi voinut toivoa hienompia pentuja. Niin kunniaallisia, ystävällisiä, lojaaleja… Mitä ikinä teettekään, älkää koskaan unohtako niitä piirteitä. Ne ovat hyvin kunnioitettavia piirteitä. Olette jo nyt mahtavia oppilaita, mutta teistä tulee vielä yksiä metsän mahtavimpia kissoja. Tiedän sen. Älkääkä koskaan lannistuko vastoinkäymisistä, sillä voin luvata, että niitä tulee jokaisen kissan elämässä. Muistakaa aina pitää kiinni läheisistänne ja ennen kaikkea toisistanne. Luvatkaa minulle, että pidätte aina toisistanne huolta.”
Hänet keskeytti voimakas yskäpuuska. Puristin silmiäni tiukasti kiinni ja tunsin, kuinka kyynel vierähti poskelleni. Kuinka tämä pystyikään sattumaan niin paljon. Tuntui kuin olisin tuntenut fyysistä kipua – sydäntäni puristi.
”Me lupaamme, emo. Me rakastamme sinua ikuisesti, vaikket olekaan kanssamme”, Tammitassu sanoi hiljaa. Tiesin emon hymyilevän, koska sellainen hän oli. Aina niin lempeä ja ystävällinen, hänelle pentujensa – eli meidän hyvinvointi oli kaikki kaikessa.
”Olen aina kanssanne, sydämissänne. Ja minäkin rakastan teitä, enemmän kuin mitään muuta”, hän sanoi hyvin hiljaa. Korvani olivat luimussa ja pidin yhä silmiäni tiukasti kiinni. Yritin keksiä jotain sanottavaa, mutta pääni löi jostain syystä tyhjää. Halusin vain painaa kuononi emon turkkiin ja unohtaa kaiken ikävän.
”Haluatko jotain vielä, emo? Juomista? Mitä vain, niin lupaan tuoda sitä sinulle”, kysyin. Odotin vastausta hetken, mutta sitä ei kuulunut. ”Emo?” toistin sydänmen lyönnit tihentyen. Hän oli nukahtanut lopulliseen uneen, josta ei enää koskaan heräisi. Toinen kyynel vierähti alas poskeani pitkin. Ainoa asia mikä minua helpotti, oli se, ettei emolla ollut enää kipuja. Hetken ajan me vain istuimme ja ajattelimme omia asioitamme, mitä ikinä mielessä liikkuikaan. Lähetin Tähtiklaanille äänettömän pyynnön, että he pitäisivät emostamme huolta, eikä hänen tarvitsisi kokea enää koskaan vastaavanlaista kipua.

Päivä oli kulunut Kirkaskasvon kuolemasta. Klaanille oli ilmoitettu tästä murheellisesta tapahtumasta ja halukkaat olivat saaneet valvoa edellisen yön klaaniaan palvelleen soturin vierellä. Yön jälkeen olimme Tammitassun ja muutaman muun valvoneen kissan kanssa menneet pienille unille, jotta – emon kuolemasta huolimatta – jaksaisimme tehdä päivän aherruksia, sillä näin lehtikadon aikaan jokainen tassu tarvittiin pitämään klaanimme elossa. Herättyäni olin kuitenkin varsin pirteä unien lyhyyteen verrattuna. Aamupäivänpartio – johon minun oli määrä osallistua - oli peruttu, koska Sirpaletähdellä oli jotain kerrottavaa klaanillemme. Se oli minusta epäilyttävää, sillä emme koskaan peruttaisi partioitamme, oli kyseessä sitten mikä asia tahansa. Jokainen klaanimme kissa istui aukiolla valmiina kuuntelemaan Korkeakivellä istuvaa päällikköään. Suurin osa sotureista näytti tietävän mitä vastassa olisi, mutta oli myös monia, jotka olivat lähes yhtä hämmästyneitä, kuin me oppilaat. Emon kuolema painoi harteillani yhä, mutta olin silti utelias kuulemaan päällikköämme.
”Kuten moni teistä varmasti tietää, kaksijalat ovat laajentamassa hevospaikkaansa nummillemme, jonka seurauksena tarvitsemme välittömästi lisää alueita Tuuliklaanille”, Sirpaletähti puhui. ”Näinpä puhuttuani yhdessä varapäällikköni, ja muutaman kokeneen soturin kanssa, olen päättänyt, että meidän on saatava pieni kaistale Myrskyklaanilta. En usko, että saamme kaistaletta taistelutta, joten jokainen kykenevä soturi ja oppilas alkaa valmistautua taisteluun.” Kuului muutamia henkäyksiä, mutta lähes kaikki tuntuivat tietäneen mitä oli odotettavissa.
”Klaaniin jäävät oppilaat, jotka ovat vasta aloittaneet koulutuksensa, Varpustassu ja Pajutassu. Lisäksi Surusydän ja Kaurisjalka jäävät leiriin pitämään huolta, että kaikki täällä ovat kunnossa.” ”Lähdemme muutaman hetken päästä.” Päällikön sanat sisälsivät erittäin paljon voimaa ja uhmaa, mutta samalla varmuutta. Sirpaletähti oli maininnut leiriin jääviksi oppilaiksi vain Varpustassun ja Pajutassun. Minun ja Tammitassun olisi osallistuttava hyökkäyspartioon. Myös Savutassu ja loput muut oppilaat lähtisivät mukaan. Jokainen mukaan lähtevä soturi ja oppilas alkoi valmistautua lähtöön yhdessä. Kokoonnuimme yhdessä oppilaiden kanssa oppilaiden pesälle. Jokaisen oppilaan ilme oli aavistuksen verran pelokas, mutta samalla innokas. Pääsimmehän sentään näyttämään kykyjämme oikeaan taisteluun. En itse varsinaisesti ollut innokas asiasta, että klaanimme taistelisi hengellään jokin kaistaleen puolesta, mutten tässä tilassa keksinyt parempaakaan tapaa purkaa pahaa oloani.
Meitä lähestyi neljä soturia; harmaa ruskearaitainen kolli, harmaaturkkinen, pitkäjalkainen naaras ja ruskeanvalkoisen kirjava kolli sekä mustanruskea kolli. He olivat minun, Tammitassun, Savutassun ja Kivitassun mestarit.
”Kuulkaas, te jokainen”, Mutamieli naukaisi naama vakavassa perusilmeessä, ”On luultavasti tullut aika teidän ensimmäiselle oikealle taistelulle. Nyt ei ole kyse enää harjoituksista, vaan tarvittaessa teidän on näytettävä ihan kaikki mitä osaatte.” Nyökkäsimme yhteisymmärryksessä.
”Ajattelimme, että teidän olisi hyvä pysyä pareittain, jos joudumme taistelemaan. Näin pystytte suojaamaan toistenne selustaa ja käyttämään enemmän voimaa. Siispä, Tammitassu ja Vaahteratassu, te olette pari, Kivitassu ja Savutassu, Aamutassu ja Kuutassu, sekä Piikkitassu ja Pähkinätassu”, Lehmusmieli jatkoi soturitoverinsa, minun mestarini sanoja. Sen jälkeen soturit käskivät meidät jo leirin uloskäynnille odottamaan.

Lähestyimme Myrskyklaanin ja Tuuliklaanin välistä rajajokea. Jokainen lihakseni oli jännittynyt, kun kuljin vierekkäin veljeni kanssa. Yritin työntää emoni pois mielestäni, mutta se tuntui lähes mahdottomalta, sillä ihan kuin kuulisin välillä emoni kuiskaukset korvissani. Tammitassu tuntui olevan yhtä ristiriitaisissa tunnelmissa taistelun suhteen kuin minä. Emme kuitenkaan voineet tehdä mitään muuta, kuin olla lojaaleja ja totella päällikkömme sanaa. Saavutimme pian joen, jonka toisella puolella Myrskyklaanin partio seisoi meitä epävarmasti katsellen.
”Myrskyklaanilaiset! Poistukaa mailtamme hyvällä, niin emme joudu häätämään teitä pakolla!” Sadeputous murahti kuuluvasti myrskyklaanilaisille.
”Me olemme Myrskyklaanin mailla”, ruskeanvalkoisen kirjava lihaksikkaan näköinen kolli murahti takaisin, ”Millä oikeudella väität tätä aluetta klaanisi omaksi, Tuuliklaanin Sadeputous?”
”Koska se on sitä tästä päivästä lähtien”, Sadeputous uhmasi ja jatkoi, ”Kuten myös kaikki kymmenen ketunmitan säteellä joesta. Vai valitsetko mieluummin taistelun, Myrskyklaanin rotta?”
Myrskyklaanilaisten ja tuuliklaanilaisten välit alkoivat sähköistyä yhä vain enemmän, minkä oikein tunsin lopulta, kun viimeinenkin myrskyklaanilainen pinkaisi metsän suojiin. Olin itse jo ylittänyt joen, kun edelläni olevat kissat pinkaisivat kissan perään. Sain isältäni Varpusmyrskylta rohkaisevan katseen tämän seisoessa vielä joen toisella puolella. Nyökkäsin tuskin huomattavasti, mutta sen jälkeen loimme Tammitassun kanssa toisillemme katseen, jonka tarkoituksena oli viestiä ”yhdessä” ja lähdimme juoksemaan muiden perässä.

Ketunmittoja myöhemmin saavuimme Myrskyklaanin leirille ja minun kulmastani silmänräpäyksissä taistelu oli käynnissa; Myrskyklaani vastaan Tuuliklaani. Jokainen tuuliklaanilainen oli valinnut itselleen vastustajan, kuten myös minä ja Tammitassu. Iskin tassuni kynnet esillä vihreä silmäistä myrskyklaanin oppilasta kohti, mutta tämä väisti juuri ja juuri iskuni. Tämä loikkasi niskaani ja hetken pyörimme yhtenäisenä karvapallona. Se ei kuitenkaan kestänyt kaua, sillä Tammitassu iski leukansa vihollisoppilaaseen ja sai hänet irrottamaan otteensa jalastani. Tammitassu raapaisi oppilasta lavasta jättäen haavat vuotamaan verta. Oppilas hairahtui hetkeksi kiroamaan haavaansa ja annoin tälle loppuksi iskun kasvoja kohti, jonka jälkeen kolli loikki karkuun. En ehtinyt kiittää veljeäni, kun tunsin jälleen tasapainoni katoavan ja löysin itseni punaruskena kollin alta. Piilotin nopeasti vatsani, jottei kissa saisi iskuja perille vatsaan asti. Huomasin Tammitassun kadonneen jonnekin, joten en voinut taas odottaa veljeni apua. Potkaisin kissaa – selvästi soturia – mahaan niin voimakkaasti kuin pystyin, ja onnekseni se sai soturin horjahtamaan. Tilaisuuden tullen kierähdin pystyyn ja ponkaisin kollia kohti. Kynsin ja purin punaruskeaa turkkia ja maistoin lämpimän veren suussani. Juuri, kun ajattelin soturin pakenevan, hän potkaisi minut kauemmaksi. Murahdin tyytymättömänä ja toivoin pikaisesti lisää voimaa emoltani Tähtiklaanista. Sinun on autettava minua, pyysin mielessäni. Ennen kuin ehdin lähteä uuteen iskuun, mestarini Mutamieli loikkasi myrskyklaanilais soturin kimppuun, ja tämä lähti häntä jalkojen välissä pakoon.
”Oletko kunnossa?” tämä kysyi hampaiden välistä. Nyökkäsin syvään, jonka jälkeen mestarini katosi jälleen taisteluun. Katseeni osui Savutassuun, joka pujahti ulos leiristä. Toivottavasti hänelle ei sattunut pahasti, ajattelin ystävääni hetken. Sen jälkeen etsin itselleni uuden kohteen. Pähkinätassu taisteli parinsa kanssa soturia vastaan. He eivät tarvinneet apua, mutta vähän kauempana Kivitassu oli jäänyt yksin Savutassun lähdettyä takaisin leiriin. Tämä taisteli parhaimpansa mukaan kahta pientä soturia vastaan. Juoksin taistelevien kissojen välistä kollin avuksi iskien kynteni toisen soturin lapaan. Kolli ulvaisi ja puraisi hampaansa omaan lapaani. Irvistin kivusta ja kaaduin maahan päästäen otteeni irti. Yritin parhaani potkia ja raapia kollia, mutta minusta tuntui, että voimani alkoivat loppua. Hetken kuluttua riehumiseni teki tulosta ja soturi lähti matkoihinsa. Kivitassu katsoi minua kiitollisena. Ilmeisesti myös toinen soturi oli lähtenyt tai vaihtanut vastustajaa.
Haavojani kirveli suunnattomasti ja oikea etujalkani oli kipeä, enkä pystynyt astumaan sille kunnolla. Sain silti vielä muutamia iskuja perille, häädettyä kaksi oppilasta. Samassa näin Tammitassun suurehkon kollin alla, kun kolli puri pahannäköisesti veljeni niskaa. Murahdin vihaisesti ja lähdin juoksemaan niin lujaa kuin kipealla jalallani pystyin. Heittäydyin kaikilla viimeisillä voimillani soturia kohti, mikä onnistui saamaan Tammitassun pois alta. Ennen kuin soturi ehti reagoida pahemmin, Tammitassu tuli vierelleni ja tuki minua.
”Meidän pitää palata leiriin”, tämä sanoi vakavasti enkä pistänyt vastaan. Lihaksiani uuvutti enemmän kuin koskaan, vaikka adrenaliini virtasi suonissani suurina määrinä. Eikä haavat ympäri kehoani auttanut asiaa yhtään. Nojasin veljeeni, kun tämä johdatti meidät nopeasti huutavien kissojen sekamelskeestä pois.

Nimi: Zare

04.01.2018 22:34
_____________________________________________

Nimi: Zare

04.01.2018 21:12
Vaahteratassu// 26kp
Savutassu// 13kp, 20kp

Nimi: Savutassu

04.01.2018 11:57
Istuin emoni kanssa, jotta voisin keskustella ensimmäisistä taisteluharjoituksista ja kokoontumisesta, missä olin ollut muiden oppilaiden kanssa. Aion kertoa myös, kuinka tunsin pettävänäni Kuutamonkatseen huonolla edistymiselläni, kun Sirpaletähden kutsu katkaisi keskustelumme. Emoni jäykistyi kuin olisin pelästynyt tämän kutsua. Tämä meni sanomatta sanaakaan muiden kissojen joukkoon, missä itse liityin lähelle muita oppilaita. Jännitys kasvoi kuuntelijoiden joukossa, kun Sirpaletähti alkoi puhua. Puhe tuntui kestävän ikuisuuden ajatuksissani. Mieleeni muistui Sirpaletähden puhe kokoontumisessa, mikä ei ennustanut hyvää, muttei yllättänyt sotureita. Soturien oli siis tiedettävä, mistä oli kyse. Olivatko kaksijalat todella anastamassa lisää maata hevospaikalleen? Eikö heillä ollut tarpeeksi, että suuret olennot saivat juosta? En ollut päässyt rajapartioihin, koska olin keskittynyt metsästämään klaanille ja taisteluharjoituksiin Kuutamonkatseen käskystä, joten en ollut tietoinen asian todellisesta tilannetta. Sirpaletähti oli viimeistelemässä puhettaan ja sanoi, että lähtisimme välittömästi kohti Myrskyklaani vaatimaan, mikä kuuluisi meille. Se ei tuntunut todelliselta, mutta Kuutamonkatse oli opettanut, että päällikkö on johtaja. Hänen sanansa ja käskynsä oli ehdottamat, jos se ei tietäisi täyttä tuhoa klaanille. Edes hiirenaivoinen kissa ei saisi kyseenalaistaa sitä, jollei Tähtiklaani tai jokin muu selvästi osoita sen tuovan täyden tuhon klaanille. Ymmärsin reviirin tarpeen, mutta sisimmässäni ei tuntunut hyvältä hyökätä toista klaania kohden. Olin vasta oppilas enkä voisi kyseenalaistaa edes soturin sittemmin päällikön sanaa. Nyt minun olisi vain tehtävä se, mikä palvelisi klaani etua.

Lähestyimme rinteen huippua, mikä alapuolella kulki klaanien välinen raja. Haistelin ilmaa, mistä selvästi alkoi erottua rajamerkit molemmilta klaaneilta. Kuutamonkatse oli tullut keskustelemaan hyökkäyksestä kanssa juuri ennen kuin olimme poistuneet leiristä kohti Myrskyklaania. Olin vielä kokematon oppilas, joka oli vasta äskettäin saanut taisteluharjoituksia. Enkä saisi vaarantaa henkeä turhaan, jos kohtaisin selvästi vahvemman soturin. En myöskään saisi perääntyä ilman, että pistäisin oman osuuteni klaanille taistelussa. Ajatukseni katkesivat, kun kuulin varapäällikön sanovan:
”Myrskyklaanilaiset! Poistukaa mailtamme hyvällä, niin emme joudu häätämään teitä pakolla!”
”Me olemme Myrskyklaanin mailla”, kuului vastaus yhtä kovaa ja jatkoi: ”Millä oikeudella väität tätä aluetta klaanisi omaksi, Tuuliklaanin Sadeputous?”
”Koska se on sitä tästä päivästä lähtien”, varapäällikkö ilmoitti uhmakkaasti ja lisäsi: ”Kuten myös kaikki kymmenen ketunmitan säteellä joesta. Vai valitsetko mieluummin taistelun, Myrskyklaanin rotta?”
Sananvaihdot saivat koko kehoni kihelmöimään. Olimme jo kohdanneet myrskyklaanin kissat emmekä olleet kuin vasta ylittämässä rajamerkit. Sitten jotain alkoi tapahtua, kun joku syöksi pois joukoista yli rajamerkkien Myrskyklaanin puolelle.
”Missä on Sirpaletähti? Vaadin kunnollisen syyn tälle loukkaukselle!” myrskyklaanilaisen kissan ääni huusi vaativasti meitä kohti. Sirpaletähden ja myrskyklaanilaisen soturin äänet kuuluivat heikosti kohtaan, missä seison odottamassa käskyä hyökätä muiden tavoin. Saatoin kuulla vain, jos he korottivat ääntään. Tilanne raukesi, kun joukko alkoi lipua kohti myrskyklaanin leiriä. Myrskyklaanilainen kissa oli kadonnut kohti metsää varmasti kohti leiriä. Tunsin, kuinka jännitys valtasi tassuni. Jos heitä oli ollut kaksi, toinen lähtenyt edeltä ja nyt viimeinen juoksemassa kohti leiriä vastassamme olisi varmasti koko Myrskyklaani.

Myrskyklaanin haju kävi yhä voimakkaammaksi, kunnes edessämme oli selvästi leiri. Luminen maisema erotti kissanhahmot selvästi ja jos tilanne ei ratkea rauhanomaisesti veri olisi varmasti tahria tämän valkoisen puhtaan maan. Näin Sirpaletähden selvästi puhuvan jotain ja Myrskyklaanin vastasin siihen, mutta olin liian kaukana saadakseni selvää, mutta tiesin, että myrskyklaanilaiset eivät olleet rauhanomaisella tuulella. Heidän katseensa kertoi enemmän kuin minun oli tarvittava kuulla.
”Siinä tapauksessa aloitamme hänestä”, joku sanoi ja kuulutti käskyn läpi koko hyökkäysjoukon: ”Tuuliklaani, hyökkäykseen!”
Kaaos levisi noista sanoista ympärille. Seurasin Kuutamonkatsetta, mutta erkanin hänestä jotenkin vastassani myrskyklaanilainen. Tämä oli selvästi vanhempi kuin oppilas ja ulkonäöllisesti voisi toimia soturina. Tämä käytti pilkkasanoja, mikä sattui. Tämä ei kuitenkaan ollut taistelu sanoilla vaan kynsillä. Tein parhaani tätä vastaan, mutta kokemattomuuteni sai minut alakynteen yhtä nopeasti kuin taistelu oli alkanut. Olin ehkä alkanut päästä jyvälle Kuutamonkatseen opetuksista taistelussa, mutta tässä verenpeittelemässä taistelussa oli muutakin. Toisia myrskyklaanilaisia, jotka saattoivat hyvin puolustaa toisiaan enkä ikinä pärjäisi yksin kahta soturia tai saati yhtä kokeneempaa oppilasta vastaan. Tunsin, kuinka kynnet viilsivät ja veri alkoi vuotaa haavoista. Minun oli päästä pois tästä tai olisin variksenruokaa. Harmaa hahmo syöksyi toisessa suunnasta hyökkääjääni päin ja tunnistin tämän välittömästi Kuutamonkatseeksi. Tämän katse oli tiukka, mutta minun oli autettava häntä edes jotenkin. En saisi jäädä vain verta vuotavaksi karvapalloksi. Toinen soturi kävi Kuutamonkatseen selkään, kun oli toipunut mestarini yllättävästä syöksystä. Kävin tämän takajalkaan ja revin tätä irti mestarini kimpusta. Tämä potki ja syöksyi kynsillä takaisin minun kimppuuni. Yritin varoa, etten kaatuisi niin että paljastaisin vatsani, mutta epäonnistui siinä täydellisesti. Kuutamonkatseen avuksi tuli toinen soturi joka ajoi hyökkääjäni pois päältäni.
"Häivy ja palaa klaaniin. Kuolet muuten", mestarini murisi nopeasti ennen kuin syöksyi muualle taisteluun. Pettymys peitti sydämeni. Olin epäonnistunut edes naarmuttamaan myrskyklaanilaista pahasti, vaikka tunsin iskujen osuvan kunnolla. Juoksin pettymys mielessäni ulos myrskyklaanin leiristä. Taistelu oli tuntunut lyhyeltä, mutta oli edennyt jo pitkälle. Juostessani kohti omaa leiriäni näin lumessa verivanoja. Lumi oli tahrittu verellä, joka erottui selvästi eikä ollut kaunis näky. Päästessäni lähelle rajamerkkejä, mistä kaikki tämä oli alkanut erotin muutaman muunkin tuuliklaanilaisen. En siis ollut ainoa, joka pakeni paikalta, mutta en selvästi ollut saanut omaa osuuttani laitettu taisteluun. Olin aivan liian kokematon tällaiseen. Ajatukseni syvenivät siihen ajatukseen, kunnes aloin viimein tuntea kivun haavoistani. En ollut parantaja, mutta muiden verenvuodatuksen perusteella omani eivät olleet hengenvaaralliset yhdellä leiriin palaavista sotureista vuoti pahemmin ja joutui hakemaan tukea toiselta. Juolavirran ja Hiiritassun tassut tulisivat olemaan täynnä, kun loput soturi ja oppilaat palasivat taistelusta. Silloin huoleni iski Vaahteratassuun, Tammitassun ja Pajutassuun. Tiesin Vaahteratassun ja Tammitassun olevan mukana taistelussa, mutta olin ollut täysin ajatuksissa enkä tiennyt, oliko Pajutassu liittynyt hyökkäysjoukkoon. Toivoin, että he olisivat kunnossa eivätkä loukkaantuisi kovin pahasti. En mietti, oliko Varpustassu mukana, koska tämä oli vasta aloittanut matkansa soturiksi. Hänen oli oltava lahjakas, jos pääsi taisteluun mukaan sen ikäisenä. Mutta ketä minä olin tuomitsemaan iän mukaan. Olin nimitetty ennen Vaahteratassua ja Tammitassua enkä ollut lähelläkään heidän kanssaan taidoissa. Olin ollut alusta asti surkea metsästäjä, vaikka parantanut nyt äskettäin taitojani, mutta he onnistuivat muutaman päivän harjoituksien jälkeen tuomaan saalista leirille ilman ongelmia. Nyt olin palaamassa leirille taistelusta tietämättä, miten tämä kaikki päättyisi, mutta yksi asia oli varmaa. Molempien klaanien verta oli vuodatettu.

//Vaahtera? Paju? Varpus?

Nimi: Savutassu

02.01.2018 03:38
Oli vielä pimeää, mutta uusi päivä vasta alkamassa. Kylmä lehtikadon tuuli puhalsi minut lopulta hereillä ja menin sivummalle siivoamaan turkkini. Jos Kuutamonkatse tahtoi minun olevan aikaisin hereillä, olin täysin hermostunut eilen illasta lähtien. Sain nukutuksi juuri sen verran, etten nukahtaisi ennen kuin aurinko laskisi jälleen.
"Hyvä. Oletkin jo hereillä", ääni maukui. Hypähdin ilmaan karvat pystyssä joka suuntaan. Kauhun hetki tuntui kestävän kauemmin kuin se todellisuudessa oli. Pieni naurahdus sai minut sitten ymmälleni. Laskin häntäni maahan, mutta pysyi yhä valppaana. Onnistuin viimein rauhoittumaan kunnolla, kun tunnistin harmaa turkin, jossa oli ruskeita raitoja.
"Kuutamonkatse", sanoin tälle närkästyneenä. Tämän siniset silmät katsoivat minua tarkkaavaisena.
"Nyt, kun olet valppaana ja hereillä unesta, voimme lähteä", tämä sanoi ja suuntasi ulos leiristä. Nuolin pari kertaa turkkiani rauhoittaakseni hermoni ja ravistin vielä pääni ennen kuin seurasin mestariani ulos leiristä.

Saavuimme alueelle, missä yleensä harjoittelimme metsästystaitojani. Luimistin korvani taakse ja painoin pääni alas pettymyksestä. En edistynyt tarpeeksi nopeasti ja Kuutamonkatse varmasti alkoi pettyä metsästystaitoihini.
"Shh", kuului äkisti, kun tunsin jonkin kaatavan minua kumoon. En ehtinyt saada tassullani otetta, jonka vuoksi kaaduin maahan.
"Tarkkana nyt Savutassu. Muuten sinusta tulee variksenruokaa, kun on aika puolustaa klaania", mestarini ääni sanoi jäykkänä. Kesti hetken ennen kuin tajusin, mistä oli kyse. Sinä aikana pyrin parhaani mukaan väistämään mestarini syöksyliikkeet, mutta hän oli aivan liian nopea eikä silmäni pysyneet mukana. Sitten se sain ajatuksen, mistä oli kyse. Kuutamonkatse antoi minulle taisteluharjoituksia, vaikken ollut täyttänyt tämän kriteerejä siihen.

Aurinko alkoi nousta ja maailma ympärillä kirkastua. Samalla aloin päästä jyvälle, miten väistäisin parhaiten syöksyliikkeitä, kun mestarini yllättäen lopetti.
"Siinä oli nyt aamuinen lämmittely. Nyt saat luvan napata meille jäniksen", tämä sanoi ja kääntyi kävelemään kohti parempia metsästysaluetta. Seurasin tätä perässä nenä ilmaa haistellen. Nyt en saisi epäonnistua. Minun oli napattava se jänis, jos tahdoin jatkaa matkaani soturiksi enkä olisi ikinä kunnon soturi, jollen saisi vikkelää jänistä kiinni.
Pari päivää kului iloisemmin. Olin viimein saanut otteen metsästyksestä ja mestarini opetti minua puolustautumaan taisteluissa. Kun osaisin hallita puolustautumisen, saisin viimein taisteluharjoituksia. Nyt ajatukset kulkivat kuitenkin klaanien kokoontumisessa. Olin ensimmäistä kertaa siellä mukana muuta oppilaat, jotka olin vasta alkanut tuntea. Kokoontumisessa istuin lähellä oman klaanin sotureita, missä tunsin oloni turvallisemmaksi. Kuuntelin myös jokaisen päällikön julistuksen omista klaaneistaan. Sitten tuli Sirpaletähden vuoro puhua.
”Tuuliklaani voimistuu voimistumistaan. Meillä kouluttautuu parhaillaan nuori ja vahva sukupolvi uusia sotureita”, tämä aloitti ylpeästi ja jatkoi, ”Uusia oppilaitamme ovat Vaahteratassu, Tammitassu, Savutassu, Pajutassu ja Varpustassu. Heistä vain Tammitassu ei ole täällä paikalla!”
Se loi iloisia naukaisuja kuuntelijoissa, jotka hiljeni äkisti Sirpaletähden jatkaessa.
”Kaikki ei kuitenkaan ole täydellistä. Kaksijalat saattavat laajentaa hevospaikkaansa nummille päin!”
Katsoin muita klaanikissoja. Mitä he ajatteli asiasta? Katsoin Jokitaivalta, joka istui lähimpänä minua. Tämä oli huolettoman näköinen sillä hetkellä.
”Onneksi löydämme helposti lisää tilaa jos hevospaikka vie alueitamme!” Sirpaletähti sanoi. Hämmennys levisi aukiolle. Katsoessani Sirpaletähteä tämä vilautti katsetta Myrskyklaanin päällikössä ja sitten varapäällikköön. Olin ymmälleni, mistä oli kyse. Miten saisimme lisää tilaa, jos hevospaikka vietäisiin. Joka klaanin oli haettava muualla aluetta tai käytä toisen kimppuun. Huoli nousi ajatuksiini, mikä jatkui lopun aikaa, kunnes pääsimme takaisin leirille. Siellä viimein sain levätä, mutta ajatukset jäivät mieleeni. Kuka lähti vapaaehtoisesti haastamaan riita toisen klaanin kanssa. Olisi vain parempi, jos ottaisimme muualta tilaa tai jättäisimme asian käsittelemättä ellei se alkaisi vaikuttaa riistaan.

Nimi: Vaahteratassu

31.12.2017 14:20
Viimein oli aika lähteä kokoontumiseen. Poistuimme leiristä Sirpaletähden, Sadeputouksen sekä Juolavirran johdolla. Heidän takanaan kuljimme me oppilaat ja lopuksi takanamme kaksi soturia, Kielolumi ja Jokitaival, varmistamassa ettemme jäisi jälkeen. Olihan meidän jokaisen ensimmäinen kokoontuminen, niin minun kuten myös Savutassun, Pajutassun ja vasta nimitetyn Varpustassun. Meidän oli pysyttävä mahdollisimman hyvin piilossa, koska lehtikadon aikaan, maa valkoisena, lähes jokainen kissa erottui paremmin maastosta. Erityisesti Kaksijalkala olisi vaikeasti ohitettava, mutta aina siinä oli jotenkin onnistuttu, ajattelin mielessäni järven rannalla sijaitsevaa pientä polkua kulkien, meidän tapauksessamma vain Kielolumi sulautui täydellisesti puhtaanvalkoisen turkkinsa ansiosta. Kuljin aivan Pajutassun takana ja loput oppilaista – Varpustassu ja Savutassu kulkivat minun takanani. Tahtimme ei ollut kovin nopea, muttei hidaskaan, ja tiesin sen johtuvan tosiaan siitä, että oli oltava varovainen.
Pysähdyimme äkisti rikkinäisen puolisillan kohdalle ja Pajutassu vilkaisi minua äkisti polkaistessani tämän tassuille. Mumisin tälle anteeksipyyntöni nopeasti.
”Kuunnelkaa, oppilaat”, Sadeputous oli kääntynyt meihin päin. ”Ohitamme seuraavaksi Kaksijalkalan. Näettekö tuon suuren pensaan? Teemme niin, että jokainen yksikerrallaan juoksee sen alle odottamaan muita.” Katsahdin kauemmas menosuuntaamme ja näin suuren pensaan, joka oli täysin lumen peitossa. Nyökkäsimme yhdessä ymmärryksen merkiksi.
”Kielolumi, mene sinä ensin ja näytä mallia”, Sirpaletähti maukaisi vakaasti ja astui hieman tieltä. Myös me annoimme Kielolumelle tietä ja tämä asettui lumikasan taakse kyyryyn. Naaras katsoi tarkkaillen ympärilleen varmistaakseen, että reitti oli selvä. Sen jälkeen hän pinkaisi juoksuun. Noin kolmenkymmenen ketunmitan jälkeen naarassoturi saavutti lumisen pensaan ja pujahti sen alle. Ei näyttänyt vaikealle, ajattelin. Oli Pajutassun vuoro. Naaras teki täysin samoin kuin Kielolumi ja pian hänkin oli pensaan alla.
”Vaahteratassu”, Sadeputous naukaisi kertoakseen, että oli minun vuoroni. Nyökkäsin ja asetuin lumikasan viereen. Kuten Kielolumi ja Pajutassukin, katsoin ensin kaksijalkalan pesiin, mutta en nähnyt mitään epäilyttävää. Sen jälkeen katsoin järveen päin. Kaikki oli kunnossa ja voisin juosta pensaalle. Jännitin takajalkani ja ponnistin itseni juoksuun. Annoin jalkani viedä minut pensaalle. Se oli ohi nopeammin, kuin olin aavistanut ja työnnyin pensaan alle, jossa Kielolumi ja Pajutassu odottivat.
”Se oli jännittävää! Eikö ollutkin?” Pajutassu naukaisi innostuneena. Istuuduin tämän viereen ja hymähdin minua vähän nuoremmalle oppilaalle.
”Olihan se aika jännittävää”, myönsin naaraan iloksi. Samassa seuraamme saapui Savutassu.
Lopulta jokainen oli turvallisesti päässyt pensaalle ja jatkoimme matkaa yhdessä.
”Meidän pitää kiertää vielä niemi, niin olemme Saaren luona.”

Ennen meitä Saarelle oli saapunut vain Myrskyklaani, joten meillä oli vapaa valita minne menisimme seuraamaan kokoontumista. Hajaannuimme oppilaiden kesken innokkaana etsimään mahdollista juttuseuraa myrskyklaanilaisista. Istuuduin pienen matkan päähän muutaman myrskyklaanilaisen taakse. Yksi heistä katsahti minuun. Hän oli tulenpunainen naaras ja hänellä oli vihreät silmät. Tämä nousi tassuillensa ja yllätyksekseni naaras tuli luokseni.
”Hei, olen Kipinämyrsky”, naaras esittäytyi ystävällisesti. Olin hieman hämmentynyt siitä, kuinka nopeasti joku tuli minulle juttelemaan. Ja vieläpä soturi, ajattelin. Karistin ajatukseni hajamielisenä.
”Minä olen Vaahteratassu”, kerroin kunnioittavasti nyökäten. Tämä hymyili lempeästi.
”No, miten teillä siellä nummilla?” Kipinämyrsky jatkoi esittäen kysymyksen. Luimistin hieman vaivautuneena korvia, koska en tiennyt pitäisikö kysymykseen vastata kovinkaan totuudenmukaisesti.
”No ihan hyvin kai”, vastasin hieman kysyvästi itsekin. Myrskyklaanin soturi nyökkäsi anteeksipyytävän näköisenä ja poistui seurastani. Huokaisin hieman. Mitä ihmettä Vaahteratassu? Moitin itseäni. Hän yritti olla ystävällinen, ajattelin. Päätin, että seuraavat juttutuokiot eivät olisi niin kiusallisia. Hetken kuluttua Saari oli täyttynyt ensin myös varjoklaanilaisista ja lopulta myös jokiklaanilaisista, mikä tarkoitti, että kaikki olivat koolla valmiina kuulemaan päälliköitämme. Pujottelin kissojen välistä ja huomasin yksinäisen oppilaan istumassa hieman taempana. Kipitin ruskean oppilaan eteen ja tämä kohotti katseensa ensin kysyvänä, mutta hymyili sitten.
”Olen Vaahteratassu. Voinko istua tähän?” esittäydyin ja viitoin paikkaa hänen vierellään. Kolli nyökkäsi.
”Minun nimeni on Vesitassu”, varjoklaanilais-kolli vastasi. Istuuduin kiitollisena tämän viereen.
”Olen ensikertaa kokoontumisessa. Entä sinä?” kerroin ja esitin kysymyksen uteliaana. Tämä Vesitassu näytti minua vähän vanhemmalta.
”Toista kertaa. Viimeinen kokoontumiseni oppilaana!” hän naukaisi ylpeästi. ”Loppukoulutukseni on huomenna.”
”Paljon onnea siinä tapauksessa”, onnittelin puhtaasti iloisena kollin puolesta. ”Taidammekin kuulla soturinimestäsi sitten seuraavassa kokoontumisessa.” Tämä nyökkäsi.
”Hei, katso. Kokoontuminen alkaa.”
Katsahdin tammen suuntaan ja huomasin jokaisen päällikön istuvan sen oksalla vierekkäin. Jokainen kissa vaikeni kuuntelemaan, mitä päälliköillä oli kerrottavanaan.
”Varjoklaanille on mennyt hyvin!” valkoruskeanvärinen kolli aloitti. En ollut varma aluksi minkä klaanin päällikkö hän oli, mutta Vesitassu kertoi hänen olevan oman klaaninsa päällikkö Ruohotähti. Ruohotähti kertoi uusista oppilaista ja uudesta soturista, Varjosydämestä. Muutamat kissat päästivät onnitteluhuutoja ilmoille. Seurasin kiinnostuneena, kun Ruohotähti perääntyi palasi istumaan ja tunnistin seuraavan päällikön Jokiklaanin päälliköksi, Taivastähdeksi. Hän oli juuri sen näköinen, kuin minulle oltiin kuvailtu.
”Jokiklaanillakin on mennyt hyvin! Meillä on monta uutta oppilasta. Tervehtikäämme Lieskatassua ja Varjotassua, jotka ovat täällä tänään!”
”Valitettavasti kunnioitettu varapäällikkömme Fasaanipilkku on poistunut luotamme”,Taivastähti jatkoi ilmoittaen suru-uutisen, ”Ja hänen paikkansa otti nuori, mutta vahva Takiaisroihu!” Näin kuinka yksi kissa varapäällikköjen joukosta nousi seisomaan ja otti vastaan onnitteluhuutoja. Jonain päivänä minäkin aion olla tuolla, ajattelin päättäväisenä.
Seuraavaksi oma päällikkömme Sirpaletähti nousi pystyyn hädin tuskin odottamatta, että Taivastähti oli ehtinyt paikoilleen.
”Tuuliklaani voimistuu voimistumistaan. Meillä kouluttautuu parhaillaan nuori ja vahva sukupolvi uusia sotureita”, hän aloitti ylpeästi ja jatkoi, ”Uusia oppilaitamme ovat Vaahteratassu, Tammitassu, Savutassu, Pajutassu ja Varpustassu. Heistä vain Tammitassu ei ole täällä paikalla!”
Vesitassu vieressäni hymyili minulle vielä onnitteluksi ja nyökkäsin tälle kiitollisena. Saimme kuulla vielä muutamia iloisia naukaisuja, jonka jälkeen Sirpaletähti jatkoi.
”Kaikki ei kuitenkaan ole täydellistä.” ”Kaksijalat saattavat laajentaa hevospaikkaansa nummille päin!” Säpsähdin aavistuksen ja toivoin äkisti toivoin, ettei Vesitassu huomannut sitä. Mitä? En ollut edes kuullut moisesta. Vilkuilin ympärilleni ja etsin katseellani Tuuliklaanin sotureita, mutta kukaan heistä ei näyttänyt yllättyneeltä. Ehkä oppilaita ei haluttu huolestuttaa.
”Onneksi löydämme helposti lisää tilaa jos hevospaikka vie alueitamme!” Sirpaletähti sanoi ja vilkaisi Myrskyklaanin päällikköä, jonka jälkeen sen varapäällikkö. Hämmennys pyyhkäisi koko aukion yli, kun myrskyklaanilaiset alkoivat supista keskenään. Vesitassu vilkaisi minuun huolestuneena, mutta en osannut kertoa tälle mitään. Lopulta Sirpaletähti istuutui paikoilleen jättäen meistä jokaisen kysymyksien valtaan.
”Myrskyklaanikin on voimissaan ankarasta lehtikadosta huolimatta”, viimeinen päällikkö, Myrskyklaanin päällikkö aloitti pienen kuiskailun päälle.
”Meilläkin on uusia sotureita: Haukkapolte, Aurinkokajo, Kirkaslampi sekä Höyhensiipi, joka jäi leiriin hoitamaan uutta tervettä pentuettaan. Heistä vain Aurinkokajo on täällä!” Aavistuksen vaimeampi onnittelutula alkoi jälleen, mutta Sirpaletähden varoittavan katseen kiertäessä omissa sotureissaan, lähes jokainen tuuliklaanilainen oli hiljaa. Vaikenin itsekin varovasti.
Päälliköt loikkasivat alas Puhujantammelta ja kissat alkoivat sorista ympärilläni. Vesitassukin poistui hyvästeltyään minut. Mielessäni oli vain yksi kysymys. Mitä Sirpaletähti aikoi?

Vapaan seurusteluhetken jälkeen palasimme leiriin, eikä kukaan ollut sanonut mitään matkan aikana. Tunnelma oli ollut matkalla hyvin outo mielestäni, ehkä jopa kireä?
Leirissä painuin heti nukkumaan, sillä ensinäkin tassujani särki pitkästä matkasta. Toiseksi pääni tuntui painavan enemmän kuin kivi kaikesta siitä tiedosta mitä olin kokoontumisessa kuullut. Ei mennyt hetkeäkään, kun jo vaivuin syvään, mutta levottomaan uneen.

Nimi: Zare

31.12.2017 12:24
_____________________________________

Nimi: Zare

31.12.2017 12:24
Varpustassu// 54kp
Vaahteratassu// 18kp

Nimi: Vaahteratassu

29.12.2017 11:33
“Vinhapentu löytyi!” aukiolta kuului huudahdus ja samassa Hallalaikku säntäsi ulos pentutarhasta. Kiirehdin hänen perässään ja ulos päästyämme huomasin Savutassun pujahtavan parantajanpesään. Hallalaikku edessäni seurasimme hopeanvalkoisen oppilaan perässä pesään.
”Voi minun pieni pentuni, onko se kunnossa? Onko?” Hallalaikku uikutti ja nuoli Vinhapennun turkkia hellästi tämän vierelle. Kysymyksen jälkeen kuningatar vilkaisi minua kysyvästi.
”En ole parantaja, mutta olen varma, että se on ihan kunnossa, mutta Juolavirta tulee pian”, naukaisin lohduttavasti. Hetkeä myöhemmin parantajamme pujahti sisään ja usutti meitä – minua, Savutassua ja Pajutassua - kauemmaksi, jotta hän saisi tehdä työnsä rauhassa. Hallalaikku ei suostunut siirtymään kauemmaksi pennustaan, joten Juolavirta joutui hieman joustamaan tämän kohdalla. Savutassu ja Pajutassu poistuivat pesästä melkein samoin tein, mutta minä halusin nähdä miten Juolavirta hoiti pentua. Tämä painoi korvansa pennun kylkeä vasten, ja luultavastikin kuunteli sydämenlyöntejä. Sen jälkeen hän kävi pari yrttiä varastostaan, jotka Vinhapentu söi aavistuksen vastahakoisesti.
”Vinhapennulla ei ole hengenvaaraa, mutta pienen nuhan hän saattaa saada. Hän on kuitenkin vahva pentu”, Juolavirta julisti viimein ja Hallalaikku huokaisi helpottunuttakin helpottuneemmin. ”Toivoisin, että jäisitte yhdeksi yöksi, jotta voin pitää Vinhapentua kaiken varalta silmällä.” Hymyilin itsestään ja pujahdin ulos pesästä kirpeään pakkastuulen.

Oli kulunut muutama päivä Vinhapennun löytymisestä eikä hänelle ollut ilmennyt edes minkäänlaista nuhaa. Hallalaikku piti Vinhapentua nykyään katseensa alla jatkuvasti, mutta Vinhapentu ei tuntunut olevan enää moksiskaan viime kertaisesta tempustaan.
Olin juuri palannut aamupartiosta yhdessä mestarini Mutamielen kanssa. Hän istui vieressäni aukion laidalla.
”Ajattelin tässä sinun loppukoulutusta. Minusta tuntuu, että se on pian ajankohtainen”, mestarini sanoi. Korvani nousivat pystyyn ja silmäni laajenivat yllätyksestä.
”Todellako? Tai siis, se olisi mahtavaa”, naukaisin hieman nolona, mutta en oikein osannut peittää innostustani. Mestarini mietti loppukoulutustani! Se tarkoitti, että minusta tulisi ehkä pian soturi.
”Niin, olethan sinä kehittynyt valtavasti”, kolli hymähti. ”Hyvällä tuurilla pidämme sen kuuden päivän jälkeen.”
”Mitä kaikkea olet ajatellut loppukoulutukseen?” kihisin innoissani häntä vipattaen. Mutamieli naurahti pienesti.
”Nämä pitäisi luultavasti pitää mestarin tiedossa itsellään, mutta ensiksi tarkkailen metsästystaitojasi. Olet varmasti kuullut siitä? Se on yleensä tavallisin loppukoulutus, mutta ajattelin, että voisimme tehdä vielä ikään kuin lisätehtävän.” Kallistin päätäni kysyvästi.
”Sinun pitäisi voittaa minut taistelussa”, Mutamieli paljasti. ”Mutta se ei niin suuresti vaikuta loppukoulutuksesi tulokseen kuitenkaan. Kävisikö tämä?”
”Tietysti käy”, maukaisin haastavasti. ”Päihitän sinut mennen tullen”, kiusoittelin heti perään. Mutamieli tönäisi lapaani niin, että horjahdin, mutta sain pidettyä tasapainoni. Olin juuri sanomassa jotain, kun Sirpaletähden ääni kajahti Korkeakiveltä kutsuen klaanimme koolle. Vilkaisin pentutarhalle, josta pentu kipitti Korkeakiven läheisyyteen. Oli selvästikin nimitysmenojen aika, ajattelin katsoen innokasta, nuorta oppilaanalkua. Kun koko klaani oli tullut aukiolle päällikköään kuulemaan, Sirpaletähti aloitti:
”Varpuspentu, olet elänyt klaanissa kuusi kuuta, ja nyt on sinun aikasi tulla oppilaaksi.”
”Tästä päivästä alkaen aina siihen päivänkoittoon asti, kun ansaitset soturinimesi, sinut tunnetaan Varpustassuna. Mestariksesi tulee Yrttijalka”, päällikkö puhui kuuluvalla äänellä. Olin iloinen, että isäni Varpusmyrskyn ystävä Yrttijalka sai uuden oppilaan koulutettavakseen. Yrttijalka oli tarjoutunut monesti pitämään muutamia minunkin harjoitustuokioita. Kaiken lisäksi Yrttijalka oli vielä minun mestarini veli. Vilkaisin Mutamieltä, joka näytti ylpeältä veljensä puolesta.
“Yrttijalka, olet osoittanut olevasi rohkea ja oikeamielinen soturi, ja oletan sinun välittävän nämä ominaisuudet myös Varpustassuun”, Sirpaletähti jatkoi sanansa tummanharmaalle kollille.
“Teen parhaani”, Yrttijalka vastasi kumartaen. Toivoin, että saisin itsekin soturiksi päästyäni oman oppilaan. Lopulta klaani yhdessä kajautti ilmoille uuden oppilaamme Varpustassun nimen.
”Varpustassu! Varpustassu!”

”Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Korkeakivelle klaanikokoukseen!” Sirpaletähti huusi Korkeakiveltä. ”On aika ilmoittaa kokoontumiseen lähtijät.”
Oli seuraava päivä Varpustassun nimityksestä. Työnnyin ulos oppilaiden pesästä yhdessä Tammitassun ja Savutassun kanssa. Jäimme lähelle oppilaiden pesää, jotta näkisimme paremmin. Olimme kaikki yhtä innokkaita, koska meistä kukaan ei ole ollut vielä kokoontumisessa. Pohdimme yhdessä, että mahtaisiko joku meistä päästä tämän kuun kokoontumiseen.
”Kokoontuminen on tulevana kuunhuippuna, joten meidän on aika valmistautua matkaan Saarelle. Minun ja Sadeputouksen lisäksi mukaan lähtee myös parantajamme Juolavirta.” ”Lisäksi Kielolumi ja Jokitaival, sekä oppilaistamme Vaahteratassu, Savutassu, Pajutassu ja Varpustassu.”
Katsahdin veljeeni ja ystävääni hämmästyneenä. Ennen kuin ehdin sanoa mitään, Savutassu naukaisi iloisena: ”Pääsimme kaikki mukaan!” Nyökkäsimme veljeni kanssa myöntyväisenä. Pajutassu liittyi seuraamme yhtä innokkaana. Ensimmäinen kokoontumiseni, ajattelin silmät säihkyen.

Nimi: Varpustassu

28.12.2017 23:25
Lehtikadon kalpea aurinko kurkotteli haalealla valollaan pentutarhaa suojaavan piikkipensaan oksien lomaan, tuoden viereiseltä pesältä Lämpökatseen rauhallisen hengityksen tahtiin kohoilevan kyljen selkeästi näkyviin. Räpyttelin pari kertaa yllättyneesti silmiäni - olin nukkunut myöhään. Tihkutuulen tuoksu makuusijallamme oli jo valjennut, vaikkakin voimakas, eli emo oli lähtenyt pesästä jo aikaa sitten. Ei sillä, että se olisi minua haitannut, olinhan jo ihan tarpeeksi vanha pärjäämään ilman emoakin. Nousin hiljaa käpälilleni, ja venytin notkeaa selkääni köyristämällä sitä etujalat eteenpäin ojennettuna, ja takapää kohti piikkipensaistoa nostettuna. Pitkä häntäni huiskaisi aamu-unen pois, ravisuttaen vahingossa koko oksistoa. Piikki tipahti katosta suoraan Lämpökatseen korvalle, ja nukkuva kuningatar nosti äkisti päätään.
“Olen pahoillani”, miukaisin hätäisesti, ja kiirehdin huitaisemaan piikin pois naaraan niskasta, jonne se oli valunut.
“Varpuspentu! Sinä alat olla jo liian suuri tänne. Etkö ymmärrä, että ulkona on tilaa riehumiselle?” naaras sanoi äkeästi, nykäisten häntänsä paremmin ympärilleen.
“Se oli vahinko, häntäni osui kattoon”, selittelin, tassujani tuijotellen, ja huidoin hännälläni piikin kauas makuusijoista.
“Ei se mitään. Jos nyt kuitenkin jatkaisit leikkejäsi ulkona, niin täällä saisi nukuttuakin.”
Leikkejä. Minä olin jo melkein oppilas! Jätin kuitenkin vastalauseet sikseen, ja pujahdin kilpikonnakuvioisen kuningattaren ohitse, työntyen pensaan alta kylmään ulkoilmaan. Ärtymys kihelmöi tassuissani, kun otin teräviä askeleita kauemmas pentutarhasta. Pörhistin turkkiani pakkasta vastaan, ja maistoin ilmaa. Pakkanen kipristeli kitalaessani, ja sai hännänpääni vääntyilemään.
“Varpupentu! Sinä heräsit viimeinkin.”
Käänsin katseeni äänen suuntaan, ja havaitsin isäni Hirvitaipaleen makaavan leirin laitamilla. Tihkutuuli istui hänen vieressään, ja kummatkin katselivat minua kohti silmät tuikkien. Huiskaisin hännälläni turkin alle tunkevan kylmyydentunteen pois, ja loikin heidän luokseen. Kosketin pikaisesti neniä leoparditäpläisen soturin kanssa, ja kehräsin emolleni, joka nuolaisi poskeani.
Hän jatkoi turkkini sukimista lapojen tietämiltä, ja annoin katseeni kiertää leirissä, matalasti samalla hyristen. Huomasin monia tuttuja naamoja; sotureita, kuten tuoresaaliskasaa penkovan Kielolumen sekä vieressä hölisevän Sammalsielun, vanhukset Läikkäturkki ja Lumiaamu paistattelemassa kalpeassa auringossa, ja parantajaoppilaan, Hiiritassun, menossa heitä kohti hampaissaan tukko yrttejä. Katselin hyörinää ylpeänä siitä, että sain olla osa tätä kaikkea. Osa Tuuliklaania, ja sen arkea. Jonain päivänä olisin yksi noista jäntevistä sotureista, jotka tekisivät kaikkensa klaanin eteen. Täyttäisin tuoresaaliskasaa pahimpina lehtikadon aamuinakin, ja taistelisin viimeiseen veripisaraan tuulen tuivertamien nummien puolesta. Kohotin vaistomaisesti leukaani, ja kehräys kurkussani voimistui.
“Kuulostat ihan ukkospolulta”, naurahti Hirvitaival, ja huitaisi minua hännänpäällään lapaan.
Olin vastaamassa pisteliäästi, mutta samassa havaitsin liikettä silmäkulmassani, ja käännyin katsomaan. Korvani ponnahtivat pystyyn, kun tajusin sen olevan Sirpaletähti, joka loikkasi Korkeakivelle.

“Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Korkeakivelle klaanikokoukseen!” hän kajautti, ja saatoin aistia, kuinka Tihkutuuli jännittyi hetkeksi, ennen kuin veti viimeisen, pitkän kielenvedon turkkiani pitkin.
“Nyt on siis aika”, Hirvitaival naukaisi ylpeyttä äänessään, ja nousi tassuilleen. Vilkaisin vanhempiani. Olisi aika? Todellako?
“Ovatko ne minun nimitysmenoni?” miukaisin, mutta vastausta odottamatta hyppäsin tassuilleni, ja lähdin vanhempieni edellä hölkkäämään kohti Korkeakiveä.

“Varpuspentu, olet elänyt klaanissa kuusi kuuta, ja nyt on sinun aikasi tulla oppilaaksi.”
Silmäni olivat jännityksestä suuret, ja tunsin korvieni värähtävän pelokkaasti, kun Sirpaletähden voimakas ääni, ja ikiaikaiset sanat kaikuivat niissä. Päällikkö vastasi katseeseeni tyynesti, vakaasti ja lämpimästi. Ylpeästi.
“Tästä päivästä alkaen aina siihen päivänkoittoon asti, kun ansaitset soturinimesi, sinut tunnetaan Varpustassuna. Mestariksesi tulee Yrttijalka.”
Hännälläni oli suuria vaikeuksia pysyä paikallaan, kun käännyin kohti soturien rivistöä, kohtaamaan mainitun soturin katseen, josta tunnistin vilpitöntä ilahtuneisuutta. Yrttijalka nyökäytti minulle päätään, ja astahti eteenpäin, koskettamaan kuonoja kanssani. Soturi kohotti katseensa pääni ylitse, puhettaan jatkavaan päällikköön.
“Yrttijalka, olet osoittanut olevasi rohkea ja oikeamielinen soturi, ja oletan sinun välittävän nämä ominaisuudet myös Varpustassuun”.
Kollin vihreät silmät säkenöivät, kun hän kumarsi.
“Teen parhaani.”
Annoin lopultakin häntäni heilahtaa, ja kehräyksen kohota kurkustani, kun Yrttijalka kääntyi hymyilemään minulle.
“Varpustassu!” kajautti Hirviloikan tuttu ja voimakas ääni, ja samassa koko klaani liittyi siihen.
“Varpustassu! Varpustassu!”. Käpäliäni kihelmöi into, odotus, ja pieni pelkokin. Mitä, jos en olisikaan soturiainesta? Kohtasin emoni ylpeyttä hehkuvan katseen, joka karisti epäilyksen pois kuin tomun turkiltani. Totta kai minä olisin!

“Mitäpä sitä turhia sitten odottelemaan”, kuulin maukaisun takaani, ja Yrttijalan tuoksu häivähti ympärilläni voimakkaampana, kollin astahtaessa vierelleni ja koskettaessaan hännällään turkkiani rohkaisevasti. Sikäli kun olisin rohkaisua tarvinnutkaan.
“Minne menemme?” kysyi innostustani peitellen, ja yritin vaikuttaa asialliselta. Kollin vihreissä silmissä pilkahti lämmin huvittuneisuus.
“Kierrämme reviirin. Ehkä ehdimme tehdä vielä jotain muutakin, jos pidämme kiirettä”, hän naukaisi, ja lähti pujottelemaan kokouksesta hajaantuvien kissojen välistä ylös kuopan reunalle.
“Jopas sitä ollaan kiireisiä”, kuulin isäni maukuvan lämpimästi, kun seurasin mestariani päättäväisyys silmissäni loistaen.
“Minun täytyy, jos tahdon parhaaksi soturiksi”, vastasin, sydän pamppaillen, mutta kiersin kulkuani sen verran, että pyyhkäisin leoparditäpläistä kylkeä omallani.
“Totta kai”, emoni vastasi, ja nuolaisi pikaisesti korvaani Hirvitaipaleen selän yli.
Tuhahdin muka loukkaantuneesti läpsäisten emon kuonoa korvanlehdelläni, vaikka oikeasti emon ja isän ylpeys tuntui lämpönä sisälläni.
“Kiirehdi, Varpustähti”, isä maukaisi sitten, hännällään huiskaisten, eikä minua tarvinnut kahdesti käskeä. Kiepahdin ympäri ja säntäsin Yrttijalan perään. Soturi oli jo ylhäällä nummen reunalla, katsellen minua samalla, kun kipitin hänen vierelleen.
“Anteeksi, isä ja emo-”
“Ei se mitään. He ovat kovin ylpeitä sinusta”, kolli maukui lämpimästi.
En ollut varma, oliko lauseeni katkaissut kesken Yrttijalka, vai olinko vain unohtanut puhua, kun näin nummen ensimmäistä kertaa.
“Se on…” aloitin taas, mutta tämäkään lause ei päässyt loppuunsa.
“Upea koti Tuuliklaanille”, päätti tummanharmaa kolli lauseeni, ja heilautti häntäänsä laajassa kaaressa.
“Jatketaan matkaa, ei me tultu sitä kauempaa ihastelemaan.”
Ravistin turkkiani, ja annoin sen pörhistyä purevaa viimaa vastaan, joka iski minuun koko voimallaan heti, kun vanhempi kolli astui viereltäni pois. Korvani liimautuivat niskaa vasten, ja tunsin viiksien painuvan kiinni poskiin.
Kylmyys raastoi kylkiäni terävin kynsin, mutta innostukseni peittosi sen, kun seurasin mestarini askellusta polulla, jonka klaanitoverit olivat hangelle polkeneet.
“Menemme ensin Hevospaikkaan, ja siitä sitten järven rantaa pitkin”, Yrttijalka maukui, ja huomasi sitten äärimmilleen pörhistyneen turkkini.
“Lämmittäisikö juokseminen?” hän kysyi viikset värähtäen.
Höristin korviani, ja nyökkäsin.
Mitään vastaamatta mestarini kiihdytti vauhtiaan, ja jouduin tekemään kovasti töitä pysyäkseni edes joten kuten soturin vauhdissa.
“Taivuta selkääsi, ja keskitä voima takajalkoihin. Pidennä askelta!” kolli neuvoi hidastaessaan hetkeksi vierelleni. Siristin silmiäni, ja keskityin. Ponkaisin takajaloillani, ja venytin etukäpäliä eteenpäin. Tunsin selkälihaksieni venyvän ja supistuvan, ja sain rytmistä nopeasti kiinni.
Tästä juoksemisessa oli siis kyse! Ulvaisin riemukkaasti, ja kiihdytin Yrttijalan vierelle, ja kolli huiskaisi hännällään.
“Juuri noin!”
Ylpeys käy lankeemuksen edellä, sanotaan, ja niinpä minäkin tunsin, kuinka etukäpäläni tapasivat liukkaan, jäisen kohdan, ja tuiskahdin räpiköiden pehmeään hankeen polun vierellä. Kierin käpälien ja hännän sekamelskana pari kertaa, kunnes vauhti pysähtyi tumahtaen. Makasin selälläni keskellä kimaltelevaa hankea.
“Oletko kunnossa?”
Yrttijalan naama oli yläpuolellani, sinistä taivasta vasten, ja kollin viikset väpättivät.
“Olen”, pihahdin, ravistin päätäni ja vääntäydyin tassuilleni.
“Polut voivat olla liukkaita”.
“Kiitos varoituksesta”, murahdin ravistellessani turkkiani. Lehtikadon aurinko sai karvojen seasta pöllyävät kiteet kimaltamaan kauniisti, kuin nekin nauraisivat epäonnitumiselleni. Korviani kuumotti.
“Ei se mitään, opit pian varomaan.” Huiskaisin hännälläni puuterilunta, pölläyttäen sitä ilmaan. Loikin kuin kauris umpihangen poikki kohti soturien polkua, ja siellä puistelin loputkin lumet tassuistani.
“Jos en olisi-”
“Hiljaa!”.
Jähmetyin niille sijoilleni, ja katselin, kuinka Yrttijalka jännittyi. Kollin sihahdus ei ollut ollut vihainen, joten lähdin vain seurailemaan tämän katsetta. Alhaalla järven rannassa erotin pientä liikettä.
“Jänikset ovat etsimässä sulaa vettä rikkinäisen puolisillan luona”, kolli maukui.
“Minä käyn nappaamassa yhden, mene sinä Hevospaikan aidan luo odottamaan, mutta älä mene aidan sisäpuolelle, tai liiku muutenkaan mihinkään”.
Nyökkäsin vakavana.
“Metsästämään opit pian, mutta nyt on parempi, että minä menen”, kolli selvensi, mutta olin jo kääntynyt. En minä loukkaantunut - enhän osannut metsästää. Olisin vain säikytellyt kanit pois.
Yrttijalka katosi nopeasti loivan kummun taa, ja minä jatkoi taivallustani. Testasin juoksemista uudemman kerran, hitaammin, ja onnistuin välttämään uudet kaatuilut. Kehräsin itsekseni. Saavutin aidantolpat, ja katselin pelokkaasti sisäpuolelle hevosten varalta. Eläimiä ei kuitenkaan näkynyt. Istahdin kuuliaisesti tolpan vierelle katselemaan järvelle avautuvaa näkymää, kun yhtäkkiä näkökentän laitamilla näkyi liikettä. Höristin korviani. Kissa!
Nousin tassuilleni, ja yritin tunnistaa liikkujaa. Se oli nuori, mutta ei muistuttanut yhtäkään tuntemaani oppilasta. Vieraan kulkusuunta oli kohti rikkinäistä puolisiltaa, mutta täältä käsin ei voinut nähdä jäniksiä, eikä sen paremmin Yrttijalkaakaan.
“Seis!” huusin, mutta yritin pitää ääneni vaimeana. Kulkija säpsähti, pysähtyi, ja kääntyi katsomaan suuntaani.
Vilkaisin ensin ympärilleni, ja lähdin kahlaamaan umpihankea pitkin kohti vierasta, nuorta kissaa. Tulija luimisti korviaan, ja painui kyyryyn. Nuori kolli.
“Et saa mennä säikyttelemään jäniksiä, Yrttijalka metsästää niitä”, varoitin lujasti, ja nostin leukaani.
“Kuka sinä olet?” kysyin sitten, kollin katsellessa minua arvioiden.
“Keith”. Kollin ääni oli viileä, ja hänen silmänsä tuntuivat mittailevan minua. Samassa tajusin, että tämä kissa ei nimensä, tuoksunsa eikä käytöksensä puolesta tuntunut kuuluvan mihinkään klaaniin.
“Olet erakko!” sihahdin sitten, ja annoin korvieni luimistua.
“Mikä?” kolli kysyi sitten, antaen päänsä kallistua. Hän vilkaisi eteenpäin, menosuuntaansa, ja kääntyi sitten suoraan minua kohti.
“Olet Tuuliklaanin reviirillä”, kerroin, ja tunsin rohkeuteni rippeiden valuvan tassuistani alas kylmään maahan.
“Mikä se on?” Keithiksi esittäytynyt kysyi, ääni aavistuksen verran epäuskoisena, mutta ei vihamielisenä. Sain hieman lisää rohkeutta - minä tiesin paremmin, kuin tämä tunkeilja.
“Klaanini. Nummet ovat meidän reviiriämme”, kerroin.
“Vai niin.” Erakko ei tuntunut laittavan asialle paljonkaan painoarvoa.
“Mikä sinun nimesi on?” Hämmennyin äänensävystä, joka muuttui vähemmän teräväksi joka lauseella.
“Öh.. olen Varpustassu. Tuuliklaanin oppilas. Olen harjoittelemassa mestarini kanssa.” Toisen oli varmasti hyvä tietää, että minulla oli mukanani soturi.
“Oppilas? Mestari? Puhut outoja”, Keith hymähti.
“Yrttijalka - mestarini - kouluttaa minua soturiksi”, selitin, sydän hakaten. Toisen ei tarvinnut tietää, etten osannut tehdä vielä mitään.
“Aika hienoa”, erakko myönsi nyökäten.
“Onko se hauskaa? Metsästättekö tosiaan itse omat riistanne? Talvellakin?”
“Talvella?”.
“Väitätkö, ettet tunne talvea? Nythän on talvi!” kolli naurahti perään ja osoitti vierellämme kohoavia kinoksia. Silmissäni välkähti ymmärrys.
“Me sanomme sitä lehtikadoksi”, vastasin vähän ärtyneesti. Toisin kuin kaksijalat, lisäsin mielessäni vähän halveksuen.
“Lehtikato”. Kolli maisteli sanaa suussaan, ja nyökkäsi. “Käy järkeen”.
Nykäisin tyytyväisenä hännänpäälläni. Eikö vain käynytkin?
“Mistä sinä tulet?” kysyin sitten, vilkuillen kollin tulosuuntaan.
“Kaukaa”, Keith naukaisi hetken mietittyään, ja vilkaisi itsekin jättämäänsä jälkijonoa.
“Synnyin kaukana kaksijalkalassa, ja olen matkustanut pitkään”.
Katselin kollia, ja mietin, minkälaista olisi matkustaa pitkästi. Olisiko se vapauttavaa, vai pelottavaa?
“Minä olen elänyt koko ikäni täällä. Klaanit eivät vaeltele”, kerroin, ja vilkaisin taakseni, huomaamatta lujaa vauhtia lähestyvää hahmoa takavasemmalla. Ilmeisesti Keithkään ei huomannut.
“Onko teitä enemmänkin?”.
“M-”
“Varpustassu!”
Säpsähdin, ja kiepahdin ympäri. Yrttijalan turkki viisti kylkeäni, kun kolli heittäytyi Keithin kimppuun. Nuori kolli lennähti hankeen kevyesti kuin lehti, ja ulvaisi järkyttyneenä.
“Tunkeilija! Varpustassu, mitä sinä oikein kuvittelit tekeväsi?” soturi kysyi lapansa ylitse.
“Hän ei tunne reviirejä!” vinkaisin avuttomasti, ja luimistin korviani.
“Sinun olisi pitänyt huutaa minut ajamaan hänet pois, kun ei kerran ymmärtänyt itse lähteä!” soturi murahti häntä piiskaten. Painoin päätäni.
“Ei hän vaikuttanut uhalta, eikä hän metsästänyt!” Sisimmässäni alkoi kyteä tuli. Yrttijalka oli epäreilu! Ihan kuin olisin avuton pentu ja tyhmyyttäni antanut erakon vaeltaa reviirillä.
“No, nyt hän kuitenkin tietää, ja on tahallaan reviirillämme”, soturi murisi. Keith paljasti hampaansa, ja yritti upottaa ne tuuliklaanilaisen tassuun.
Yrttijalka kohotti käpälänsä ja läimäisi nuoren kissan poskea lujasti, mutta kynnet piilossa. Erakko sähähti, ja kiemurteli hurjasti, potkaisten soturia vatsaan. Syntyi pieni painiottelu, jossa Yrttijalka vei ylivoimaisesti, mukiloiden oppilasta. Hangelle pirskahti verta, mutta en erottanut, kumman se oli.
Yrttijalka oli taas vanginnut Keithin maata vasten.
“Anna olla viimeinen kerta, kun näen sinua täällä!” tummanharmaa soturi ärisi.
Katselin vierestä suurin silmin. En pitänyt tästä, eihän erakko ollut tehnyt mitään pahaa! Keith käänsi päätään, ja kohtasin hänen katseensa hetken ajaksi. Viittasin nopeasti hännälläni merkin, että kolli käyttäisi tilaisuutensa ja pakenisi. En halunnut, että hän satuttaisi itseään.

Nimi: Zare

23.12.2017 18:36
____________________________________________

Nimi: Zare

23.12.2017 18:16
Savutassu// 6kp

Nimi: Savutassu

23.12.2017 13:02
Vinhapentu oli turvassa ja Hallalaikku kiitollinen pentunsa löytämisestä. Tämä oli saanut pienen vilustumisen seikkailustaan leirin ulkopuolelle. Pystyin kuulemaan mielessäni, kuinka oma emoni oli suuttunut minulle, kun pentuna melkein poistuin leiristä. Vinhapentu oli varmasti saamassa emoltaan paljon rakkautta, mutta kovaa puhetta, ettei saisi koskaan poistua leiristä tuolla tavoin. En ollut jäänyt kuulemaan, mitä pentu oli maukunut emolleen, miksi tämä oli harhaillut ulos leiristä. Olin väsynyt kovin sinä päivänä ja pennun etsiminen lopulta kulutti viimeiset rippeet voimistani. Olin menossa pedilleni, kun joku kutsui minua nimeltä. Harmaa soturi lähestyi minua.
"Huomenna harjoittelemme hieman taitojasi, joten herää ajoissa", mestari ääni maukui. Katsoin Kuutamonkatsetta ja nyökkäsin pienesti.
"Voimme harjoitella jotain muuta kuin metsästystä", anelin tältä. Tiesin taitojeni olevat heikosti kehittyvät, mutta tahdoin muutakin kuin metsästysharjoituksia.
"Ole ajoissa hereillä", tämä vastasi ennen kuin poistui muiden soturien luokse. Painoin katseeni jalkoihini. Vihastuin ja halusin käydä jokin kimppuun. En ollut vihainen mestarilleni. Ei ollut hänen vikansa, että hänen oppilaansa kehittyi liian hitaasti. Oli minun vikani, etten saanut jalkojani juoksemaan tarpeeksi nopeasti.
"Tuuliklaanilainen, joka ei edes osaa juosta saalistaan kiinni", mutisin suutuksissani ääneen. Joku toinen oppilas kiinni minuun huomion, mutta käänsin selkäni häntä kohti, mikä jälkeen nukuin levottomasti odottaen yön.

 

©2018 Metsäketo - suntuubi.com