Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

MyrskyklaaniJokiklaani Tuuliklaani Varjoklaani ⇔ Tähtiklaani Erakot ja kotikisut

 

Tuuliklaanilaisten tarinat

Tänne kaikki Tuuliklaanin kissojen tarinat.

Tuuliklaanin kuulumisia

Parantajilla: Lampisilmä (vanhuus, menehtyy piakkoin)

Uhat: ~

Lähestyvät nimitykset: Riikkitassun ja Korretassun soturinimitykset  ||  Sointupennun ja Minttupennun oppilasnimitykset

Huomioitavaa: Viimajalka on lähtenyt klaanista.

 << <  3  4  5  6  7  8  9  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Savuturkki

12.03.2018 12:09
Yritin parhaani mukaan nauttia joka päivästäni soturina, vaikka menneisyyden muistot eivät siitä aina helppoa tehneet. Saatoin purra hampaitani yhteen ja hymyillä muille, mutta avauduin tilaisuuden tullen emolleni. Tavallisesti hain vain hänen seuraa, mutta tämä tunsi minut sitä paremmin. Jopa Vaahterakasvo tiesi tilanteen paremmin kuin muut. Kuutamonkatse taas oli helpottunut, etten ollut luovuttanut täysin itseni kanssa. Nyt olin metsästämässä partion kanssa eikä se mennyt oikein hyvin. Minun oli välteltävä luotettavaa paikkaa saada riistaa klaanille eikä siksi että olisin halunnut haastaa metsästystaitojani enemmän, vaan kaksijalkojen aktiivisuus häiritsi liikaa metsästystä. Ei olisi enää pitkä aika hiirenkorvan aikaan, mutta ensin olisi selvittävä lehtikadon lopusta.

Metsästys ei ollut mennyt kovin hyvin muillakaan partion jäsenillä. Saimme sentään jotain tyhjien suiden sijaan. Ajatukseni harhaantuivat hetkeksi. Puraisin huuliani kevyesti, jonka jälkeen lähdin etsimään emoani. Tämä oli keskustelemassa muiden soturien ja sisareni kanssa. Sisareni oli viimeisin kissa, jonka lähellä tahtoisin olla. Menin sivummalle nuolemaan turkkiani. Ei minulla olisi kiire emon luokse. Tämä ansaitsi elää omaa elämäänsä ja minun olisi opittava selviämään negatiivisista ajatuksistani lopulta yksin. Emoni ei olisi joka tilanteessa vierelläni, jolloin minun olisi kestettävä kaikki yksin. Vatsani kurnaisi pienesti ja muistin, etten ollut syönyt vielä mitään koko päivänä. Ajatuksissani lähdin hakemaan pientä lintua, mikä näin olevan vielä tuoresaaliskasassa. Se riittäisi tällä kertaa. Olin ottamassa lintua suuhuni, kun löin pääni yhteen toisen kissan kanssa. Se oli yksi oppilaista. Annoin tämän ottaa ensin, minkä jälkeen nappasin oman osani. Kävelin sivummalle syömään ja totesin linnun todella olleen pieni, kun vatsaani kurnasi yhä, mutta olin syönyt jo oman osani riistasta. Huokaisin hieman syvään ja painoin ajatukseni sivuun. Huomenna söisin hieman enemmän, mutta nyt tämä saisi riittää.

Nimi: Pajutaivas

09.03.2018 14:37
Tuijotin Myrskyklaanilaista silmät pyöreinä. "Si-sinun pitäisi kai mennä omalle puolellesi rajaa" takeltelin. Olin yksin metsästämässä, enkä ollut varautunut tällaiseen.
"Anteeksi, näin linnun tässä rajalla enkä tajunnut ylittäneeni rajaa" Kolli, jonka tunnistin Liekkitassuksi, naukui.
Pyöräytin silmiäni "Niin teidän tapaista" jupisin. "No, menehän siitä" sanoin yllättävän lempeästi.
"Selvä, mutta.." Liekkitassu mutisi ja jatkoi sitten selkeämmällä äänellä "Saisinko saalistaa sen linnun?"
"Mitä?!" Huudahdin pilkkaavasti "Onko Myrskyklaani todella noin epätoivoinen, että pyytää lupaa saalistaa toisen klaanin reviirillä?"
Kolli tuijotti minua hetken anova, säälittävä katse silmillään. "Ei, vaan minä." Hän myönsi lopulta.
Tuhahdin. "Niin, ja minä olen hiiri. Voitko nyt lähteä?" Tunsin jo pienen murinan nousevan kurkustani.
"Älä kiihdy. Minä menen." Liekkitassu sanoi tuijottaen minuun aavistuksen surullisena.
"Tuota.. Liekkitassu, eikös se ole nimesi?" Sanoin ajattelematta mitään. Verenpunainen kolli nyökkäsi nopeasti, perääntyen samalla omalle puolelle rajaa.
"Nähtäisiinkö joskus?" Ehdotin. Kun tajusin mitä olin sanonut oppilaalle, kaduin ihan hirveästi.
"No.." Liekkitassu aloitti hiljaa. Katselin vuoroin muualle ja vuoroin Liekkitassuun. En voinut enää perua sanojani, joten päätin odottaa kollin vastausta.

//Sori ihan KAUHEEN lyhyt mut halusin et Kipinä päättää ite mitä Liekki vastaa tohon... Sori!!

Nimi: Vaahterakasvo

06.03.2018 17:54
”Liekkitassu, tule käymään täällä!”
Oppilaan turkki leimuaa liekinvärisenä, kun hän juoksahtaa aurinkoisen aukion halki luokseni. Katsoessani häntä huomasin, miten paljon hän oli kasvanut oppilaskoulutuksensa aikana. Ei hänestä minua isompaa tulisi, mutta lihaksia hänelle oli selvästi alkanut muodostua.
”Mitä me teemme tänään?” Liekkitassu kysyi siniset silmät säihkyen.
”Sinä menet tänään harjoittelemaan Kaurisjalan ja hänen oppilaansa Pähkinätassun kanssa. En tiedä tarkkaan mitä teidän on tarkoitus tehdä, mutta luulisin sen liittyvän jollain tapaa taistelemiseen”, kerroin selvästi, ”He tulevat hetken päästä leirin uloskäynnille, joten sinun on parempi mennä sinne jo odottamaan.”
”Hyvä on. Harjoittelemmeko huomenna kuitenkin yhdessä?”
”Harjoitellaan. Nähdään huomenna aamulla ennen auringonnousua harjoitteluaukiolla.”
Sen jälkeen oppilaani hyvästeli minut ja lähti tapaamispaikalle, josta he yhdessä lähtisivät päivän harjoituksiin.
Ajattelin itse käydä tervehtimässä Juolavirtaa ja Hiiritassua pitkästä aikaa. Kuulemani mukaan parantajakaksikolla oli pitänyt kiirettä lähipäivinä nuhatapauksien ja klaaninvanhimpien ansiosta. Päätin samalla viedä heille jotain mahantäytteeksi.
”Juolavirta, Hiiritassu, toin teille syömistä”, huhuilin hampaideni välistä, kun roikotin laihaa jänistä leuoissani. Laskin sen parantajan pesän lattialle kunnes olin tarpeeksi syvällä pesässä.
”Hauska nähdä, Vaahterakasvo”, Juolavirta maukaisi ilmestyessään esiin yrttivarastostaan. Hiiritassu tuli hänen perässään uupuneen näköisenä.
”Samoin. Ei tämä jänis koollaan hetkauta, mutta luulen sen riittävän teille kahdelle”, tuumasin ja osoitin kuonollani edessäni olevaa eläintä. Hiiritassun katse kirkastui ja hän laskeutui aterioimaan mahalleen. Juolavirta kiitti ja laskeutui oppilaansa tavoin syömään.
”Teillä on tainnut olla paljon kiireitä?” kysäisin istahtaessani. Kiersin häntäni tassujeni ympärille, jotta anturani lämpeäisivät hieman. Hiiritassu pureskeli suunsa tyhjäksi ja myönsi;
”Niin on. Minusta tuntuu etten ole nukkunut moneen yöhön.”
”Hiiritassu on oikeassa. Lisäksi meiltä on loppunut tärkeitä yrttejä, eikä niitä löydä mistään ennen lumien sulamista”, Juolavirta huokaisi, ”Meidän pitäisi hakea niitä toiselta klaanilta, mutta ei meillä ole aikaa.”
Myötätunnonpalo kasvoi kasvamistaan sisälläni vain katsoessani tätä rättiväsynyttä kaksikkoa. Korjasin ryhtiäni arvokkaasti ja korvani kohosivat teräviksi kohti yläoksistoa.
”Voin pyytää Sadetähdeltä lupaa lähteä hakemaan kyseisiä yrttejä Jokiklaanista. En usko, että Myrskyklaanin alueelle kannattaa tunkeutua, mutta Jokiklaanilta liikenisi meille varmasti osa yrteistä”, ehdotin silmiäni räpsäytellen. Juolavirta kohotti katseensa jäniksestä ja katsoi minua huojentuneena.
”Se olisi todellakin tarpeen, mutta vain, jos Sadetähti antaa luvan ja häneltä liikenee antaa sinut minun käyttööni päiväksi”, parantaja sanoi vakavana. Nyökkäsin syvään ja poistuin vikkelästi pesästä jättäen naaraat nauttimaan ateriastaan. Suuntasin suoraan päällikön pesälle, joka sijaitsi Korkeakiven takana sijaitsevan pensaan ja kyseisen kiven muodostamassa onkalossa.
”Sadetähti, saako tulla sisään?”
”Sisään vain.”
Työnnyin kevein askelin lämpimään pesään. Sadetähti istui ylväästi sammalleista ja linnun höyhenistä tehdyllä pedillään.
”Mitä asia koskee, Vaahterakasvo?” päällikkö kysyi uteliaspilke silmäkulmassaan. Kumarsin pienesti ennen kuin uskaltauduin istumaan pesän lattialle.
”Juolavirralta ja Hiiritassulta on loppunut tärkeitä yrttejä ja niitä tarvitsisi hakea lisää Jokiklaanilta”, ilmoitin katsoen Sadetähteä tämän sinisiin silmiin. Hänen ilmeensä pysyi peruslukemilla, vaikka olin juuri kertonut, että toimenpide vaatisi menemistä toisen klaanin alueelle.
”Olet näemmä vapaaehtoinen lähtemään. Toisaalta oppilaasi koulutusta ei voi jättää päiväksikään, tarvitsemme lisää sotureita”, Sadetähti maukui. Päällikön mielipidettä arvostavasti nyökkäsin, mutta sanoin;
”Liekkitassu on tänään harjoittelemassa Kaurisjalan ja Pähkinätassun kanssa. Minulla ei ole mitään esteitä lähtemiseen.”
”Hyvä on sitten. Haluan sinun kuitenkin ottavan jonkun mukaasi”, naaras nyökkäsi hyväksyvästi, mutta esitti vielä vaatimuksensa, ”Onko sinulla jokin ehdotus?”
Mietin hetken itsekseni Sadetähden vaativan katseen alla, mutten tuntenut minkäänlaista painostusta tai epävarmuutta itsessäni. Olin täysin varma päätöksestäni lähteä ja olin sitäkin varmempi tehtävän onnistumisesta.
”Varpustassu”, päätin varmana. Sadetähti hätkähti ja siristi epäilevästi silmiään.
”Varpustassu on vasta oppilas. Enpä tiedä… Eikö toinen soturi olisi varmempi?”
”Uskokaa pois, Sadetähti, Varpustassun minä tarvitsen mukaani.”
Arvioivan katseen jälkeen päällikkö nyökkäsi aavistuksen verran.
”Sinä ja Varpustassu lähdette Jokiklaanin reviirille heti, kun olette käyneet Juolavirran luona varmistamassa tarpeilla olevat yrtit ja määrän. Muistakaa olla varovaisia.”

Tuuli tuntui laantuvan mitä alemmas Tuuliklaanin reviiriltä pääsimme, mutta sen sijaan pakkanen kyllä jatkoi nousuaan mitä enemmän aikaa kului. Olimme päässeet jo lähes Kaksijalkalan paikkeille ripeän tahdin ansiosta. Aurinko oli hiljalleen alkanut laskea, eikä se suonut enää yhtäkään lämmittävää sädettä, joten turkki oli pidettävä pörheänä kokoaikaisesti. Kiitin Tähtiklaania mielessäni paksusta turkistani ja vilkaisin sivusilmällä vierelläni kulkevaa Varpustassua, joka ei tuntunut saavan suojaa ohuelta harmaalta turkiltaan. Jokin sisälläni käski minua painautumaan häntä vasten, mutta pakotin itseni olemaan tekemättä sitä, sillä nyt ei olisi oikea aika rueta vatvomaan tunteitani Varpustassua kohtaan.
Ajatukseni Varpustassusta unohtuivat, kun saavuimme Kaksijalkalan läheisyyteen. Viittasin Varpustassulle menemään matalaksi, kun huomasin aidan toisella puolella istuvan koiran. Nuuhkaisin ilmaa varovaisesti ja onneksemme olimme tuulen alapuolella eikä koira haistaisi meitä, jos pitäisimme kiirettä.
”Jatketaan”, kuiskasin hiljaa ja lähdin johdattamaan meitä matalana Kaksijalkalan ohi. Naaras seurasi minua tassunjäljissäni yhtä hiljaa, ja nopeasti pääsimmekin Kaksijalkalan ohi huomaamattomasti. Seuraavaksi -edessä oli Hevospaikan ylittäminen - olisi liian vaarallista kiertää ukkospolun kautta.
”Näkyykö niitä hevosia?” Varpustassu kysyi hiljaa kyyristellessämme korkean lumikasan takana. Hetken aikaa katsottuani Hevospaikkaa, en huomannut yhtäkään hevosta. Tähtiklaani kiitos, ajattelin.
”Ei näy mitään. Luulen, että on turvallista ylittää se”, vastasin, ”Haluatko, että menen ensin?”
”Minä menen. Vahdi selustaani”, Varpustassu tarjoutui ja astui edelleni lumikasan juurelle. Hän kurkisti kerran aidan toiselle puolelle, ja sitten hän pinkaisi vauhtiin. Nousin seuraamaan hänen menoaan tarkkaavaisena. Naaras ponkaisi ensin aidan päälle ja laskeutui sulavasti sen toiselle puolelle. Sitten hän lähti kiitämään kohti aukion toisella puolella olevaa aitaa. Kuin ilmassa kulkeva viima hän saavutti aidan ja loikkasi sen yli. Huomasin hänen jäävän aidan taakse odottamaan minua. Vedin syvään henkeä ja valmistauduin lähtemään vauhtiin. Astelin ketterästi aidan läheisyyteen ja yhdellä loikalla loikkasin sen yli. Jännitin takajalkani ja syöksähdin vauhtiin. Aukio ei ollut onneksi hautautunut lumen peittoon, mikä teki juoksemista paljon helpompaa.
Yhtäkkiä ollessani noin puolessa välin matkaa kuulin kuinka takaani alkoi kuului terävää haukkumista. Koira! Automaattisesti yritin kääntyä katsomaan millainen vastus minulla olisi vastassani, mutta Varpustassun kiljaisu sai minut jatkamaan matkaani entistä nopeammin: ”Vaahterakasvo, juokse! Se on valtava!”
Kaiken voimani suuntasin jalkoihini ja siihen, että ne kiidättäisivät minut turvaan tuolta verenhimoiselta viholliselta. Matkaa tuntui olevan ikuisuuden verran. Minusta tuntui etten pääsisi yhtään lähemmäs aitaa – turvaa. Suljin silmäni ja keskityin yhä enemmän juoksemiseen.
”Hyppää!”
Räväytin silmäni auki, ponkaisin ilmaan ja tartuin kynsilläni aitaan. Vetäisin itseni aidan yli, ja koira jäi haukkumaan ja hyppimään aitaa vasten. Sydämeni hakkasi tuhatta ja sataa rinnassani saaden minut tuntemaan pahoinvoivalta. Huomaamattani olimme Varpustassun kanssa painautuneet toistemme turkkeihin.
Kun hengitykseni alkoi tasaantumaan, hylkäsin Varpustassun lämpimän kehon, ja nousin istumaan.
”Onneksi olet kunnossa”, Varpustassu huokaisi aidosti helpottuneena.
”Niin… Kiitos”, sopersin. Naaras näytti hämmentyneeltä, mutta ei sanonut mitään. Hetken hengittelin vain syvään ja rauhoitun tapahtuneesta.
Juuri ennen kuin olimme jatkamassa matkaa, Varpustassu pysäytti minut hännän hipaisullaan, ja katsoi minua vihreillä silmillään.
”Mistä sinä kiitit minua?” naaras kysyi hämmennyksen palautuessa kasvoilleen.
”Siitä, että olet vierelläni.”

”Kiitos paljon, Esikkolampi. Myrskyklaani on kiitollinen avustanne”, kumarsin Jokiklaanin parantajalle, joka oli juuri ojentanut minulle kurkkuyrtin lehtiä ja leskenlehtiä – mitä Juolavirta oli pyytänytkin. Melkein heti ylitettyämme Jokiklaanin rajan, partio oli sattunut paikalle, ja kerrottuamme asiamme, he olivat johdattaneet meidät leiriinsä Esikkolammen puheille.
”Kerro terveisiä Juolavirralle ja Hiiritassulle”, parantaja hymyili lempeästi ja pujahti takaisin pesäänsä.
”Teidän olisi nyt parasta palata takaisin reviirillenne”, vieressäni seisova mustavalkoinen suuri kolli painosti, ”Partioni saattaa teidät rajalle.”
”Se sopii, Taivastähti. Vielä kerran, paljon kiitoksia”, Varpustassu maukaisi vuorostaan syvä kunnioituksen väre äänessään. Päällikkö nyökkäsi takaisin ja Jokiklaanin kolmehenkinen partio lähti johdattamaan meitä takaisin sieltä mistä olimme tullutkin.

Nimi: Zare

05.03.2018 16:38
__________________________________
Vaahterakasvo// 27kp
Liekkitassu// 7kp

Nimi: Liekkitassu

02.03.2018 18:49
Painoin Riikkitassun maahan.
"Juuri noin! Hyvin ymmärretty!" Vaahterakasvo kehui. Sitten oli Riikkitassun vuoro hyökätä. Hän teki syöksyn vasemmalle. Puolustukseni oli valmiina. hän hyökkäsi kimppuuni oikealta puoleltani, missä en ollut valmistautunut mitenkään. Hän voitti minut samalla tavalla kuin minä voitin hänet.
"Hyvä", Vaahterakasvo sanoi.
"Te molemmat olette hyviä hyökkäämään, mutta puolustuksessa on parantamisen varaa", Vaahterakasvo sanoi. Harjoittelin ahkerasti ja aurinkohuipun aikaan, harjoitusten lopussa, puolustukseni oli edistynyt hyvin. Siihen jäi kuitenkin vielä aukkoja, kuten selkäpuoleni ja vatsani.

Seuraavana päivänä saalistin yksin. Melkein sain kanin, mutta se pujahti koloon juuri kun olin saamassa sen kiinni. Istahdin turhautuneena maahan. *Miksi en osaa saalistaa?* kysyin itseltäni. *Ehkä en yritä tarpeeksi lujaa* ajattelin. *Ei, ei tässä siitä ole kyse* vastasin itselleni. *Mistä sitten* kysyin uudestaan. *Ehkä en ole kuunnellut Vaahterakasvoa kunnolla* ajattelin. *Ei. Vaikka ensimmäisenä ja toisena päivänä en ollut kuunnellut, sen jälkeisinä kahdeksanatoistana olin niidenkin edestä* sanoin itselleni. *Ehkä se on sukuvika* ajattelin seuraavaksi, mutta työnsin sen ajatuksen heti syrjään. *Lehmusmieli ja Kielolumi ovat molemmat hyviä saalistajia* ajattelin. *Vika on siis minussa* ajattelin. Hätkähtäen tajusin, että oli jo aurinkohuippu, ja olin istunut yli tunnin. Nousin seisomaan ja lähdin etsimään riistaa. Kohta huomasinkin kanin. Se istui syömässä. Hiivin lähelle ja loikkasin. Loikkani jäi hieman lyhyeksi. Kani huomasi minut ja lähti karkuun. Olin kuitenkin sitä nopeampi. Sain sen kynsiini ja tapoin nopealla puraisulla. *Ehkä en olekaan niin kelvoton metsästäjä* ajattelin. Metsästyksen aikana sain kiinni vielä varpusen, mutta kani ja hiiri pääsivät karkuun.

"Hyvin saalistettu", Vaahterakasvo kehui kun palasin leiriin. Nyökkäsin ja vein kanin ja varpusen saaliskasaan.
"Hyvät taisteluharjoitukset eilen", Riikkitassu sanoi kun huomasi minut. Nyökkäsin tälle. Taisteluharjoitukset olivat menneet hyvin ja olin saanut peräti kaksi saalista. Eihän kaksi ollut paljon, mutta ne kaksi olivat olleet ensimmäiset saaliini. Ensimmäistä kertaa elämässäni ajattelin, että olen hyödyksi klaanilleni.

Nimi: Vaahterakasvo

02.03.2018 06:13
“Pilkkutuuli”, nyökkäsin tervehdykseksi jokiklaanilaiselle ystävälleni, kun kuljin tämän ohitse eteenpäin kissamassan seassa. Törmäsin kävellessäni myös Virtasieluun – joka oli myös jokiklaanilainen - sekä varjoklaanin soturiin Soraviikseen. Minulla oli aikaisemmin – ennen Tuuliklaanin ja Myrskyklaanin välillä käytyä taistelua – ollut oppilasystäviä myös Myrskyklaanista, mutta tunnelma oli yhä hieman kireä klaaniemme välillä, joten en uskaltanut heittäytyä yhtäkkiä yhtä tuttavalliseksi myrskyklaanilaisten kanssa.
Vilkaisin taakseni varmistaakseni seurasiko veljeni minua yhä, mutta hän oli nähtävästi kadonnut jo tutustumaan Saareen, sekä muiden klaanien kissoihin, mikä oli varsin ymmärrettävää, sillä olihan tämä hänen ensimmäinen kokoontumisensa.
”Vaahterakasvo! Tule tänne istumaan”, hieman edempänä istuva suurikokoinen harmaa kolli heilautti häntäänsä minulle. Pujahdin kolmen kissan välistä notkeasti ja saavutin Varjoklaanin soturin parilla askeleella.
”Iltaa, Routamyrsky”, maukaisin kunnioittavasti, mutta toverillisesti, ”Miten Varjoklaanilla on mennyt viimeisen kuun aikana?” Routamyrsky oli minua huomattavasti kokeneempi ja vanhempi soturi, mutta siitä huolimatta olimme jokseenkin paljastuneet samanlaisiksi persooniksi, ja etenkin arvostimme samanlaisia arvoja ja moraaleja.
”Sitä samaa. Riistaa riittää kyllä jokaiselle, emmekä ole heikentyneet viime näkemän”, Routamyrsky vastasi vakaasti paljastamatta liikaa klaaninsa asioista. Nyökkäsin.
”Niin, Tuuliklaanikin pärjää hyvin”, mau’uin, ”Tosin toivoisin Hiirenkorvan koittavan pian. Alan kyllästyä tähän kylmyyteen.” Routamyrsky myönsi olevansa samalla kannalla.
Hetken keskusteltuamme jokainen päällikkö seisoi arvokkaasti Suurtammen oksalla. Sadetähti oli astunut ensimmäisenä eteen. Hänen siniset silmänsä näyttivät aavemaisilta, kun kuunvalo heijasti suoraan aukiolle.
”Hyvät kissat”, ruskeanvalkoinen naaras aloitti tervehtimällä.
”Tuuliklaani on selvinnyt kuluneesta kuusta hyvin, vaikka odotammekin jo kovasti Hiirenkorvan ajan alkua, kuten varmasti kaikki muutkin enemmän tai vähemmän. Riistaa on riittänyt kohtalaisen hyvin, sillä viimekuiset päivät ovat olleet hyvin aurinkoisia.”
”Lisäksi Tuuliklaanin neljä oppilasta ovat päättäneet soturikoulutuksensa”, Sadetähti maukui kuonoaan kohottaen, ”Aamusammal, Kuupuro, Pajutaivas ja Savuturkki ovat kaikki täällä tänään uusien nimiensä kera.”
Kissoista kohosi raikas onnittelujen tulva, mutta se lakkasi nopeasti, kun Sadeähti jatkoi puhettaan kertomalla, että olimme saaneet myös uuden oppilaan, Liekkitassun, jonka mestarina minä toimin. Ruohotähti nyökkäsi pienesti Sadetähdelle, kun he vaihtoivat paikkoja arvokkaasti.
Myös Varjoklaani oli saanut uusia oppilaita soturikoulutukseen, ja pentueita oli syntynyt. Heillä tuntui menevän yllättävän hyvin, vaikka mielestäni he asuivatkin niin kylmässä ja pimeässä metsässä.
Oli Vinhatähden – oranssilaikukkaan kollin – vuoro.
”… Mustikkaraita kuoli vaarallisen kaksijalan toimesta, joten kehotamme kaikkia olemaan varuillaan niiden varulta”, Vinhatähti naukaisi kerrottuaan peruskuulumiset, ”Mustikkaraidan kuoltua Myrskyklaanin uudeksi parantajaksi on noussut Pujopilkku.”
”Pujopilkku! Pujopilkku!” klaanit hurrasivat uutta, nuorta parantajaa, joka istui varman näköisenä edessä yhdessä muiden parantajien kanssa.
Vinhatähti jatkoi huolestunut ilme kasvoillaan; ”Mustikkaraidan kuoleman yhteydessä yksi kuningattaristamme – Liljavälke, kaapattiin kaksijalan toimesta. Jos hänestä näkyy jälkeäkään, toivoisimme pikaista ilmoittamista Myrskyklaanille.”
Henkäisin kauhistuneena. Jo monia kissoja oli kadonnut tai kaapattu kaksijalkojen toimesta, enkä voinut olla miettimättä miten pitkään tätä jatkuisi. Mitä kadonneille kissoile on edes käynyt? Ovatko he kuolleet? Vai ovatko heidät otettu kotikissoiksi?
Lopuksi Taivastähti ilmoitti asiansa, jonka jälkeen meillä oli vielä hetki aikaa seurustella toistemme kanssa.

”Tänään”, aloitin kertomaan, ”Te taistelette keskenänne ja minä arvioin sekä annan ohjeita. Ymmärsittekö?”
Liekkitassu nyökäytti päätään ja väräytti mustia korviaan, vilkaisi vieressään istuvaa toista oppilasta, joka nyökkäsi myös silmissään halunpalo aloittaa.
”Hienoa, Liekkitassu, sinä hyökkäät ensin. Riikkitassu puolustautuu.” Katselin, kun oppilaat ottivat asentonsa ja olivat valmiita harjoittelemaan taistelemista auringonhuippuun asti. Riikkitassu oli koollisesti heikommassa asemassa Liekkitassuun nähden, mutta hän oli sen sijaan ollut oppilaana pidempään, kuin oma oppilaani, joten ei harjoitus tulisi olemaan helppo kummallekaan.
Ensimmäinen hyökkäys Liekkitassulta epäonnistui täysin, kun hänen katseensa paljasti kohdan mihin hän aikoi iskeä. Riikkitassu oli oppinut jo seuraamaan vastustajan katsetta, joten sellainen tekniikka ei toimisi.
”Liekkitassu, käytä kokoasi hyväksesi. Huomaat kai, että Riikkitassu on sinua pienempi”, avustin. Oppilaani nyökkäsi pettyneen näköisenä, mutta heilautin häntääni rohkaisevasti.
Seuraavaksi liekinvärinen oppilas teki äkkiliikkeen oikealle, mikä sai Riikkitassun hämmennyksen valtaan. Hänen katseensa valitti, että idiootti-olen-täällä-enkä-siellä, mutta hänen yllätykseensä Liekkitassu teki äkkiliikkeen perään äkkiliikkeen ja tönäisi voimakkaasti ruskeankirjavan oppilaan kumoon. Sen jälkeen hän painoi Riikkitassun maahan.
”Juuri noin! Hyvin ymmärretty”, kehuin oppilastani, ja hetken ajan tämän silmistä paisui ylpeys.
”Kokeillaan nyt toisin päin. Riikkitassu, sinä et voi käyttää kokoasi voimakkuuden merkeissä isompaa vastusta vastaan, mutta koska olet pieni, se tekee sinusta nokkelamman ja vilkkaamman. Käytä niitä ominaisuuksia eduksesi.”

Auringonhuipun hetki oli mennyt aikaa sitten, mutta oli yhä päivä, kun katsoin kuinka pienikokoinen harmaavalkoinen naaras kyyristyi matalaksi katse tiukasti maata nuuhkivassa hiiressä pysyen. Hän otti sulavia askelia kohti saalista. Juuri, kun Varpustassu oli pinkaisemassa vauhtiin, lumi narskahti hänen allaan ja hiiri pyörähti ympäri lähteäkseen karkuun. Naurahdin huvittuneena, sillä hiirellä ei ollut mitään mahdollisuutta päästä Varpustassulta karkuun. Naaras olikin jo saavuttamassa harmaaturkkista olentoa, eikä mennyt hetkeäkään, kun se roikkui Varpustassun hampaissa.
”Olit melkein päästää sen karkuun”, kiusasin hymyillen, ”Ei yhtään tapaistasi.”
Varpustassu pudotti saaliinsa puhuakseen.
”Älä yhtään yritä, hiirenaivo. Olisit voinut jopa voittaa tämän kilpailun, ellet olisi päästänyt sitä rastasta karkuun. Ja mitenkäs siinä niin tapahtuikaan?” naaras iski takaisin virnistäen. En osannut sanoa, miksi olimme aina toistemme seurassa niin kiusoittelevia.
”Ei se ollut minun vikani! Sinä säikäytit minut”, puolustauduin muistellen hetkeä, kun olin ollut vaanimassa maahan laskeutunutta rastasta. Olin ollut niin keskittnyt lintuun, etten ollut kuullut Varpustassun tulleen lähistölle. Juuri kun olin hypännyt lintua kohti, Varpustassu oli päättänyt ilmestyä esiin sivulta niin, että luulin häntä aluksi viholliskissaksi. Sen seurauksena rastas oli päässyt karkuun.
”Niin, niin”, Varpustassu päivitteli totisesti, ”Kuka säikähtää omaa klaanitoveria, jonka kanssa on metsällä?”
Pyöräyttelin silmiäni tuhahtaessani olevinaan turhautuneesti. Naureskellessamme Varpustassu hautasi rastaan lumen alle odottamaan hakemista, jonka jälkeen lähdimme kulkemaan Myrskyklaanin ja Tuuliklaanin välistä rajaa kohti. Verkkaisesti kipittäen nostelin tassujani vuorotellen valkoisilla poluilla astellen. Anturani alkoivat olla jo melkoisen jäässä, mutta vielä olisi yritettävä saada jotain, jotta kaikille riittäisi syömistä.
”Katso, Myrskyklaanin partio”, Varpustassu kuiskasi yllättäen, kun olimme lähempänä jokea.
Nostin katsettani niin, että huomasin nelihenkisen partion astelevan metsänsuojista jokea kohti. Hidastimme vauhtiamme pysähtyen vastakkain partion kanssa joen toisille puolille. Tunnistin ensimmäisenä vaaleanruskean kollin – Okasilmän -, joka ilmeisesti johti partiota. Partiossa oli myös Vehnäturkki, jonka saatoin tunnistaa tämän vihreistä silmisä. Lisäksi mukana oli kolmas soturi sekä oppilas, joita en kumpaakaan ollut ennen nähnyt.
”Hyvää päivää, Okasilmä”, naukaisin nopeasti katsoen vakavaa kollia suoraan silmiin. Soturi nyökkäsi tervehdyksensä sanomatta sanaakaan. Kosketin vaivaantuneena Varpustassun lapaa hännälläni merkiksi jatkaa matkaa toiseen suuntaan. Saimme osaksemme ilkkuvan katseen Vehnäturkilta, mutten antanut sen häiritä – olihan se tietyllä tapaa ymmärrettävääkin. Käännyimme kannoillamme, ja lähdimme joen yläviistoa kohti. Vilkaisin aavistuksen verran taakse päin varmistaakseni, että partio jatkoi matkaa. Se oli lähtenyt vastakkaiseen suuntaan meistä nähden. Hyvä niin.
”Meidän olisi hyvä palata leiriin. Alkaa pakastua”, huomautin, kun olimme päässeet tarpeeksi etäälle joesta.
”Riittääköhän se jänis ja rastas?” Varpustassu kysyi hieman huolissaan vakaana. Kohautin lapojamme.
”Ehkä partio on saanut jotain kiinni ennen kuin palasivat leiriin. Meistä ei kuitenkaan ole pian hyötyä, jos vilustutamme itsemme.”
”Keksimme kyllä jotain, kuten aina.”

Nimi: Zare

01.03.2018 20:32
___________________________________________

Nimi: Zare

01.03.2018 20:08
Savuturkki// 9kp
Liekkitassu// 9kp

Nimi: Savuturkki

27.02.2018 18:29
Sadetähden ilmoitti kokoukseen lähtijät. Olin tietysti tyytyväinen pääsystä kokoukseen, mutta olisin voinut jättää tämän kerran väliin. Viime kertainen ilmapiiri oli jättänyt pahan maun suuhuni ja enkä tahtonut sen nousevan pintaan, mutta en voinut kuin annella tähtiklaanilta Myrskyklaanin ja Tuuliklaanin välien rauhoittumista.

Astellessa saarelle ilmapiiri oli selvästi edellistä parempi, mutta osalta ei ollut unohtunut edelliskerta. Saatoin vain pysyä muiden lähellä enkä innostunut lähestymään myrskyklaanilaisia. En osallistunut muiden keskusteluihin, vaan odotin kokouksen alkamista, mikä ei kestänyt kauan. Sadetähti aloitti kertomalla meidän klaanimme tapahtumat. Klaanimme keräsi yhä itsensä kasaan edellisen päällikön jäljiltä, mutta olimme muuten hyvissä voimissa.
"Lisäksi Tuuliklaani on saanut kuluneen kuun aikana neljä uutta soturia", Sadetähti kertoi.
"Heidän nimensä ovat Aamusammal, Kuupuro, Pajutaivas ja Savuturkki", hän kertoi klaanien kiinnostus heräsi hieman, muttei paljoa. Klaanimme oli saanut paljon sotureita kuluneessa kuussa, mutta oppilaita määrä väheni sen myötä.
"Olemme myös saaneet yhden uuden oppilaan, Liekkitassun", Sadetähti sanoi lisäsi ennen kuin luopui puheenvuorostaan. Kiinnittäen huomion hetkeksi oppilaaseen ennen kuin kaikki alkoi odottaa Ruohotähden puhetta. Tämä kertoi oman klaaninsa kulusta menneen kuun aikana ja nimitetyistä kissoista ennen kuin Vinhatähti aloitti oman vuoronsa. Heillä oli hieman synkempiä uutisia. Heidän parantajansa Mustikkaraita oli menehtynyt ja tämän tilalle noussut Pujopilkku. Lisäksi yksi sotureista oli kaapattu samassa yhteydessä, missä heidän parantajansa oli menettänyt henkensä. Se nosti kaksijalkojen tekemiset mieleen. He olivat tavallista enemmän aktiivisia, mutta tappaa ensin Myrskyklaanin parantaja ja sitten napata tämän seurassa ollut Liljavälke. Se tietäisi ongelmia Tuuliklaanille ja Jokiklaanille. Molempien klaanien reviiri ei ollut erityisen suojaisa niin kuin Myrskyklaanin ja Varjoklaanin reviirillä oleva metsä. Huoli mielessäni ei osunut kauas, kun Jokiklaanin päällikkö Taivastähti aloitti oman vuoronsa tuomalla samanlaisia murheita. Heiltä olivat kaksi soturia kadoksissa. Tuulikujeen ja Pilviliidon tarkemmin sanottuna ja heidän viimeisistä hajujälkien paikasta oli löytynyt kaksijalkojen hajua. Kokous päättyi huolestuneessa ilmapiirissä. Kaksijalat olivat selvästi enemmän kissojen perään eikä se koskaan tiennyt hyvää klaaneille. Klaanien välinen kireys oli jokseenkin unohtunut yhteisestä huolesta kaksijalkoja kohden. Jos ne alkaisivat käydä enemmän klaanien kimppuun? Entä jos ne löytäisivät jonkun klaanin leirin? Se ei tietäisi hyvää klaanien tasapainolle. Reviirejä ei voinut jakaa muiden kesken. Se ei koskaan toimisi kuin äärimäisissä hätätilanteissa lyhyen aikaa. Se toi mieleeni klaanienvanhempien tarinat, kuinka kaksijalat olivat alun perin ajaneet klaanit järvelle. Monta yksityiskohtaa oli unohdettu ajan kuluessa, mutta yksi asia oli jäänyt varmasti muistoihin. Klaanit saattoivat toimia yhdessä vain jos se tietäisi kaiken tuhoa, mutta siitä ei nyt ollut kyse.

//muutin hieman sateen sanoja, vaikka kyseessä olikin vain ncp-hahmoista ja kaiken muun kirjoitin blogin perusteel enkä mennyt yksityiskohtiin kun muut ei ole viel kirjottanu

Nimi: Liekkitassu

27.02.2018 08:11
Katselin Sadetähteä, joka luetteli illalla olevaan kokoontumiseen lähteviä.
"Tammiviilto, Vaahterakasvo, Pajutaivas, Raudustassu...", hän luetteli. Häntäni alkoi painua yhä alemmas kun nimeäni ei kuulunut. Nyt Sadetähti oli maininnut myös Savuturkin, Kuutamotassun ja Aamusammalen. Sitten hän sanoi, että myös Kuupuro ja Varpustassu tulisivat mukaan *Entä minä?* Ajattelin.
"... ja Liekkitassu", Sadetähti lopetti. Häntäni ponnahti pystyyn. *Minä pääsen kokoontumiseen!*
"Liekkitassu! Vaahterakasvo huusi leirin toiselta puolelta.
"Pidämme aamupäivällä harjoitukset, iltapäivällä saat levätä ennen kokoontumiseen lähtöä", Vaahterakasvo sanoi, kun olin tullut hänen viereensä.
"Metsästystä vai taisteluharjoituksia?" kysyin.
"Metsästystä", Vaahterakasvo sanoi.
"Tänään saat metsästää ensimmäistä kertaa yksin", Vaahterakasvo sanoi.
Mielialani laski hieman, mutta ei paljon. Pääsisinhän kuitenkin kokoontumiseen. Hiivin heinikossa lähemmäs varpusta, joka nokki siemeniä maassa. Heinien kahina kuitenkin paljasti minut. Varpunen lähti lentoon. Hyppäsin. Onnistuin saamaan käpälääni muutaman pyrstösulan, mutta varpunen lensi pois. Sitten menin lähelle Myrskyklaanin rajaa. Siellä minulta pääsi karkuun kani. Sitten huomasin, että on aurinkohuippu, jolloin minun ja Vaahterakasvon piti tavata leirissä. Vaahterakasvo oli saanut saaliiksi kaksi hiirtä ja kaksi päästäistä. Minä en ollut saanut mitään.

Sadetähti johti minut ja muun klaanin Jokiklaanin rajalle, missä näin saaren, johon pääsi puunrunkosillan kautta. Myrskyklaani ja Jokiklaani olivat jo paikalla, mutta Varjoklaani ei vielä ollut. Sadetähti ylitti sillan ensimmäisenä. Häntä seurasivat Jokitaival, Juolavirta, Vaahterakasvo, Savuturkki, Tammiviilto ja muut, jotka oli valittu kokoontumiseen. Tajusin, että olin jäänyt viimeiseksi. Lähdin ylittämään puunrunkosiltaa. Puolessa välissä meinasin pudota, mutta sain otteen puunrungosta. Melkein heti minun jälkeeni Varjoklaani saapui paikalle. Asetuin istumaan jonkun Myrskyklaanin oppilaan viereen. Sadetähti, Myrskyklaanin päällikkö Vinhatähti, Varjoklaanin päällikkö Ruohotähti ja Jokiklaanin päällikkö Taivastähti hyppäsivät puhujantammen oksille.
"Aloittakaame kokoontuminen" Taivastähti päätti.
"Tuuliklaani on saanut kuluneen kuun aikana kaksi uutta soturia", Sadetähti kertoi.
"Heidän nimensä ovat Pajutaivas ja Savuturkki", hän kertoi. Muiden klaanien kissojen huomio kääntyi kahteen uuteen Tuuliklaanin soturiin.
"Lisäksi olemme saaneet yhden uuden oppilaan, Liekkitassun", Sadetähti sanoi. Kaikkien kissojen huomio kiinnittyi minuun. Suljin silmäni ja avasin ne vasta kun olin varma ettei kukaan enää katsonut minua. Silloin olikin jo Ruohotähden vuoro. Hän puhui jostain Varjoklaanin uudesta oppilaasta. Kokoontumisen jälkeen olin tosi väsynyt.

//En oikein ole perillä muiden klaanien asioista, joten en kertonut niitä.

Nimi: Zare

25.02.2018 22:48
_________________________________

Nimi: Zare

24.02.2018 21:40
Liekkitassu// 6kp, 9kp, 7kp
Vaahterakasvo// 51kp, 21kp
Pajutaivas// 8kp
Savuturkki// 29kp

Nimi: Liekkitassu

23.02.2018 19:11
"Hiirenpapanat", murahdin, kun kani juoksi pois näkyvistäni. Olin metsästämässä, mutta en tietenkään ollut saanut vielä mitään. Oli viides päiväni oppilaana, mutta taitoni olivat yhtä huonot kuin ensimmäisenä päivänäni. Tai omasta mielestäni huonot. Vaahterakasvo kyllä sanoi, että tulisin pian paremmaksi, mutta minä en uskonut siihen. Siitä huolimatta kuuntelin tarkasti opetusta ja yritin kaikin keinoin nopeuttaa oppimistani. Nyt olin siis metsästämässä Vaahterakasvon kanssa. Ensimmäinen ongelmani saalistuksen kanssa oli poissa, mutta tilalle oli tullut uusi: hiipimisestä lähtevä ääni. En millään käsittänyt, miten Vaahterakasvo ja muut soturit pystyivät hiipimään saaliin lähelle äänettömästi. Vaahterakasvo oli jo saanut kanin ja varpusen, mutta minulla ei ollut mitään. Minulla ei tietenkään ollut mitään.
"Kyllä sinä pian jotain saat. Ehkä jopa seuraavalla yrityksellä", Vaahterakasvo sanoi. Mutta saalista ei tullut seuraavalla yrityksellä. Eikä sen jälkeisellä. Eikä sen jälkeisellä. Sitten Vaahterakasvo sai toisen kanin. Enkä minä edelleenkään saanut mitään.
"Metsästys riittää tältä päivältä. Meidän pitää mennä rajapartioon Myrskyklaanin rajalle.

Partiossa pärjäsin kohtuullisen hyvin, mikä johtui siitä ettei minun pitänyt tehdä muuta kuin kävellä muiden kissojen perässä ja asettaa muutama hajumerkki. Kun tulimme järven kohdalle, käännyimme takaisin ja menimme leiriin. Leirissä tapasimme Jokiklaanin rajalle lähtevän partion, joka oli juuri lähdössä.
"Ota jotain ruokaa. Et ole syönyt tänään vielä mitään", Vaahterakasvo kehotti.
"En ota, sillä en saa saalista, joten eikö se ole vain reilua että en ota muiden saalistamaa riistaa?" kysyin Vaahterakasvolta.
"Liekkitassu. Et muutu paremmaksi saalistajaksi olemalla syömättä ruokaa. Se vain hidastaa oppimistasi. Ota siitä ruokaa", Vaahterakasvo sanoi.
"Hyvä on", mutisin ja otin riistakasasta saaliseläläimen, mutta valitsin kaikkein pienimmän hiiren.

Nimi: Vaahterakasvo

22.02.2018 20:18
”Vaahterakasvo, vaihdettaisiinko muutama sananen?”, Lehmusmieli kysyin pyytävästi istuessani aukion laidalla raikkaasta ilmasta nauttien. Nyökkäsin.
”Mitä asia koskee?”
”Kuten varmasti tiedät, minun ja Kielolumen pentu on kuusi kuuta vanha. Tänään on hänen oppilasnimityksensä”, Lehmusmieli aloitti, kun oli ottanut paikkansa vierestäni.
”Niin, Liekkipentu. Aika on mennyt niin nopeasti, vastahan hän oli pieni punainen karvapallo”, hyrähdin muistellessani pienen pientä vikisevää palleroa pentutarhassa.
”Toden totta on”, ruskeavalkoisen kirjava kolli mietiskeli, ”Keskustelimme yhdessä Kielolumen kanssa mahdollisista mestariehdokkaista Liekkipennulle, ja ajattelimme sinun olevan hyvä mestari hänelle.”
Lehmusmielen lause oli kuin tassun isku poskelle, ja minusta tuntui, että naamaani alkoi kuumottaa. Katsoin soturia hämmentynein silmin.
”Ihanko totta? Eikö Nopsajalka tai vaikka Kettulampi olisi kokeneempi vaihtoehto?” onnistuin maukaista.
”Kettulampi oikeastaan oli yksi vaihtoehdoista, mutta emme usko hänen olevan erityisen kiinnostunut oppilaan koulutuksesta. Nopsajalka taas on… No tiedäthän sinä, hän on Nopsajalka”, Lehmusmieli kohautti lapojaan ja esitti haluanko-olla-Liekkipennun-mestari-kysymyksen katseellaan. En keksinyt hyvää syytä olla kieltäytymättäkään, ja rehellisesti olin haaveillut oman oppilaan saamisesta soturinimityksistäni asti.
”Totta kai voin ja haluan ryhtyä Liekkipennun mestariksi. Se olisi mitä suurin kunnia”, kumarsin kunnioittavasti yhä hämmennys äänestäni kummuten. Lehmusmielen silmät säihkyivät kiitollisena.
”Hienoa! Liekkipennun nimitykset ovat pian, joten ethän lähde mihinkään?” hän sanoi vielä ja lähti kipittämään sitten pentutarhaa kohti. Katsoin hänen peräänsä niin kauan kunnes ruskea häntä vilahti piiloon pentutarhaan. Minusta tulee mestari!

"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenenvä Korkeakiven alle klaanikokoukseen!" Sadetähden kutsu kaikui aukiolla viimeinkin. Aurinko oli noussut hivenen korkeammalle, ja mietin innostuneena jo mielessäni, että veisinkö Liekkipennun jo tänään kiertämään rajoja.
Kolme kissaa pujahti ulos pentutarhasta. Ensimmäisenä tepasteli ylpeän näköinen oranssi kolli, ja hänen takanaan Kielolumi ja Lehmusmieli yhtä ylpeän näköisenä. Kun koko klaani oli koolla, Sadetähti pyysi Liekkipentua astumaan eteenpäin.
”Olemme kokoontuneet, sillä soturikoulutuksen aloittaa jälleen uusi oppilas”, päällikkö aloitti, ”Liekkipentu, Lehmusmielen ja Kielolumen poika, on täyttänyt kuusi kuuta ja on valmis soturikoulutukseen.”
”Liekkipentu, tästä päivästä siihen päivään saakka, jona saat soturinimesi, sinua kutsutaan Liekkitassuksi. Mestariksesi tulee Vaahterakasvo.” Sadetähti siirsi katseensa minuun, kun nousin seisomaan ja laskin päätäni hyväksyen Sadetähden valinnan.
”Vaahterakasvo, olet saanut virheetöntä koulutusta Mutamieleltä ja toivon sinun välittävän kaikki taitosi ja tietosi, mitä koskaan olet oppinut, Liekkitassulle.”
Astuin lähemmäs Liekkitassua, joka katsoi minua hieman hätääntyneenä. Kumarruin häntä kohti ja kuiskasin lempeästi: ”Kosketa neniä kanssani.”
Liekkitassu teki työtä käskettyä ja kosketimme toisiamme nenillä, jonka jälkeen tuuliklaanilaiset ryhtyivät huutamaan oppilaani nimeä. Meitä molempia tultiin onnittelemaan, enkä olisi voinut olla yhtään näkyvämpi siitä, että olin todella otettu tästä kunniasta.


Heräsin aikaisin aamulla, sillä tänään kiertäisin reviirimme rajat Liekkitassun kanssa, kuten olimme eilen sopineet. Pesin turkkini nopeasti, mutta huolellisesti, ja menin uloskäynnille odottamaan oppilaani saapumista. Liekkitassusta ei kuitenkaan näkynyt vilahdustakaan. Ei kai hän vain ole yhä nukkumassa, ajattelin silmiäni pyöräyttäen. Kävelin oppilaiden pesälle ja kurkistin sisään. Oranssiturkkinen kolli oli käpertyneenä sammalpedille.
”Herätys!” naukaisin niin, että Liekkitassu säpsähti hereille hieman säikähtäneenä, mutta jatkoin: ”Et ole enää pentu, joten et voi nukkua niin pitkään kuin haluat.” Oppilaani ei vastannut mitään, vaan nousi jaloillensa horjahtaen. Tämä nuolaisi pariin kertaan turkkiaan ja kysyi sitten minne olisimme menossa tänään. Viitoin häntä tulemaan ulos pesästä.
”Näytän sinulle reviiriä”, muistutin suunnaten leirin uloskäynnille. ”Kun olemme kiertäneet reviirit, sinulla on vapaata, sillä se on aika raskasta ensimmäistä kertaa. Totut siihen kyllä pian.”

Olimme kävelleet Myrskyklaanin ja Tuuliklaanin rajalle nummen halki. Matkalla esittelin hänelle parhaita metsästyspaikkoja, sekä kukkulan, jonne kesäisin ei olisi niin hyvä mennä, sillä siellä saattoi törmätä käärmeisiin aina välillä.
”Tuollapäin on Myrskyklaanin reviiri”, kerroin osoittaen joen toisella puolella olevaan metsäiseen maisemaan.
”Miksi kukaan kissa haluaisi elää metsässä?” Liekkitassu esitti kysymyksen tuijottaessaan joen toiselle puolelle.
”Meillä kaikilla klaaneilla on omat tapansa”, vastasin, ”Mutta, pystyt haistamaan myrskyklaanilaisten hajun, sillä olemme tuulen yläpuolella. Koita pistää se mieleesi.” Liekkitassu veti syvään henkeä ja nyökkäsi vakaasti. Lähdin johdattamaan häntä jokea pitkin järven rannalle. Kerroin hänelle järvestä ja siitä miten kesäisin kaksijalat saattoivat istua rannalla ilman turkkeja makoillen auringossa. Silloin järvelle ei olisi mitään asiaa.
Järven rantaa pitkin me saavuimme Kaksijalkalaan, jossa sijaitsi myös Hevospaikka – reviirimme toiselle rajapyökille. Esittelin paikan määrätietoisesti ja painotin, ettei kaksijalkalaan saisi koskaan missään nimessä mennä, ellei kyseessä ollut kokoontuminen, jolloin meidän oli pakko ohittaa kaksijalkala.
”Kaksijalkalan toisella puolella on Jokiklaanin reviiri. Saatat haistaa tuoksun heikosti, mutta se on hyvin makea tuoksu. Johtuneen heidän syömistään kaloista.”
”Hyi, en koskaan voisi astua tassullanikaan veteen!” Liekkitassu maukaisi ällöksyen.
”Niin, en minäkään”, myönsin yhtyen hänen mielipiteeseensä.


Seuraava aamu koitti nopeasti, ja minusta tuntui, että olen väsyneempi kuin koskaan. Olin nukkunut huonosti läpi yön tietämättä mistä se sen kummemmin johtui. Kylmyys oli ainakin osasyy valvomiseeni.
Sadetähti oli kutsunut klaanin jo koolle, sillä edessä oli jälleen yhden soturin nimitykset. Se oli yllättänyt minut positiivisella tavalla, sillä nimitettävä oppilas oli kokenut koulutuksensa aikana paljon ylämäkiä, mutta onnistunut nyt pääsemään sellaisen huipulle lopullisesti koulutuksensa osalta.
”Minä Sadetähti, Tuuliklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla Tuuliklaanin soturiksi”, Sadetähti toisti minulle varsin tuttuja sanoja, kun ystäväni seisoi Korkeakiven edessä selvästi kokoontumisen keskipisteenä. Naaraan hopeanvalkoinen turkki oli huolietultu viimeisen päälle säihkyväksi. Savutassun lavat kohoilivat kiivaasti, mikä kertoi hänen olevan jännittynyt.
”Pian minäkin olen tuolla!” vieressäni istuva Liekkitassu naukaisi kovaan ääneen. Väräytin korvaani aavistuksen verran huvittuneena, mutta kehotin oppilastani olemaan hiljaa seremonian ajan. En voinut vieläkään kunnolla uskoa, että olin saanut oman oppilaan. Vieläpä Lehmusmielen ja Kielolumen pojan! Hänet oli nimitetty eilen oppilaaksi, joten olin ehtinyt kiertää hänen kanssaan vasta reviirimme rajat. Mutta silti yhden päivän aikana nuori kolli oli osoittautunut hyvin villiksi ja energiseksi tapaukseksi. Hänen kouluttamisensa saattaisi olla haastavempaa, mutten pitänyt sitä haitallisena vaan päinvastoin. Aikoisin kouluttaa Liekkitassusta mahtavan, lojaalin soturin.
”Savutassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania jopa henkesi uhalla?” Päällikön kirkas ääni herätti minut ajatuksistani nopeasti seremonian jatkuessa. Katsoin Savutassun reaktiota takaapäin, mutta hän näytti pysyvän niin tyynenä kuin suinkin.
”Lupaan”, Savutassu värähti pieni epäuskoisuuden pilkahdus äänessä kuuluen. Nyökkäsin itsekseni hyväksyvästi.
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi”, Sadetähti sanahti antaen katseen kiertää aukiolla, kunnes laski katseensa Savutassuun. ”Savutassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Savuturkkina. Tähtiklaani kunnioittaa uskollisuuttasi ja periksiantamattomuuttasi, ja hyväksyy sinut Tuuliklaanin täydeksi soturiksi!”
Savuturkki kääntyi silmät pyöreinä meihin muihin kohti, mutta hämmennyksestä huolimatta naaraan meripihkanvärisissä silmissä heijastui puhdas ilo.
”Savuturkki! Savuturkki!” huusin ystäväni nimeä. Jokainen onnitteli tuoretta soturia jälleen – kuten toissapäivänä Aamusammaleen ja Kuupuron kohdalla – kukin omalla tavallaan. Ensimmäisten joukossa Savuturkkia tepasteli onnittelemaan Kuutamonkatse ja Kukkavirta, jotka olivat hänen koulutuksensa hoitanut mestari sekä emo.
Lopulta, kun kissat alkoivat vähitellen hajaantua, onnittelin Savuturkkia yhdessä Liekkitassun kanssa.
”Paljon onnea! Olet ansainnut soturinpaikkasi”, kehräsin ja nuolaisin naaraan otsaa ystävällisesti.
”Kuulin, että olet ollut muita paljon kauemmin oppilaana!” Liekkitassu sujautti viattomasti Savuturkkia katsellen. Loin tähän ankaran katseen, kun Savuturkin ilme muuttui hieman loukkaantuneeksi.
”Ei soturiksi pääse tiettyyn ajankohtaan mennessä”, muistutin oppilaalleni, ”Sitä paitsi, sinulle voi käydä ihan samoin, jos et kunnioita vanhempia sotureita.” Liekkitassu käänsi säikähtäneet siniset silmänsä minuun.
”Ei varmasti käy! Anteeksi, Savuturkki!” hän maukui pahoittelevasti, mutta salamannopeasti hän vaihtoi aihetta: ”Voinko nyt mennä kuuntelemaan klaaninvanhimpien tarinoita yhdessä Riikkitassun kanssa?”
Nyökkäsin suostumukseksi, ja muistutin vielä huomisesta harjoitustuokiosta, joka pidettäisiin heti auringonnousun aikaan. Sen jälkeen liekinvärinen kolli oli vain välähdys kadotessaan klaaninvanhimpien pesään.
”Ei hän tarkoittanut. Liekkitassu on vain niin nuori vielä”, puolustelin oppilaani käytöstä.
”Ei se mitään. Ymmärränhän minä, eikä sillä loppujenlopuksi ole edes väliä enää”, Savuturkki sanoi hilpeänä. Hymyilin tälle ja hipaisin hännälläni hopeaa kylkeä ennen kuin annoin viimeisten päästä onnittelemaan häntä.
Tuskin ehdin yhtä ajatustakaan heittää ilmoille, kun Pajutaivas seisoa tönkötti edessäni. Naaras näytti hieman ärtyneeltä, kun hän sanoi: ”Vaahterakasvo, minulla olisi hiukan asiaa…”
Päädyin vain nyökkäämään hieman hämmentyneenä ja viittoin Pajutaivasta seuraamaan minua leirin reunalle, jossa saisimme puhua rauhassa. Seisahdin lähelle pentutarhaa.
”No?”
”Miksi halusit tietää minun ja veljesi väleistä?” Pajutaivas naukaisi suoraan vältellen katsettani. En tiennyt miten hän teki sen, mutta tuntui kuin hänen jokainen lauseensa saisi minua yhä enemmän hämilleni.
"Minä vain…”, aloitin yhä hämmennyksen vallassa, mutta Pajutaivas keskeytti minut terävästi.
”Ymmärrän, että hän on veljesi, mutta kuulostit jotenkin… Mustasukkaiselta.” Mitä? Mustasukkaiselta? Mistä? Kysymyksiä välähteli mielessäni, enkä osannut vastata niihin itsellenikään.
”En ymmärrä. En tosiaan ymmärrä”, toistelin itseäni yllättyneenä. Miksi tämä asia vaivasi häntä niin kovasti? Tarkoitukseni ei todellakaan ollut olla mustasukkainen hänen ja Tammiviillon ’suhteesta’, jos sitä siksi edes voisi kutsua. Halusin vain tietää, missä mennään.
"Sitten voit kertoa mitä et ymmärrä”, Pajutaivas tiuskaisi alkean kuulostaa kärsimättömältä.
"Hän on veljeni. Minulla on oikeus olla kiinnostunut hänen asioistaan. En ymmärtänyt sitä, että miksi olisin mustasukkainen. Näethän itsekin, ettei minulla ole mitään… Mitään…”, mau’uin ensin varmana, mutta sanani jäivät takeltelemaan loppuun. Pajutaivas vilkaisi minua painostavasti.
”Tarkoitan, ettei minulla ole mitään erilaisia tunteita sinua kohtaan. Jos satuit tarkoittamaan sitä”, maukaisin lopulta huojentuneena. Huomasin Varpustassun seisovan tuoresaaliskasalla. Minun teki kovasti mieli todistaa kantani valehtelemalla hänelle, että olin kiinnostunut Varpustassusta. Juuri, kun olin sanomassa, ajatuksiini lensi jälleen yksi kysymys, joka koski tällä kertaa Varpustassua. Olisiko se muka valehtelua, jos väittäisin olevani kiinnostunut Varpustassusta? Ei se olisi. Nyökkäsin siis lähes huomaamattomasti kohti Varpustassua. Pajutaivas näytti ymmärtävän mitä tarkoitin.
"Selvä. Anteeksi. Ei minullakaan Tammiviiltoa kohtaan, ymmärsitkö?" Pajutaivas kysyi.
”Kyllä ymmärsin, eikä se haittaa”, vastasin, ”Onko kaikki nyt siis hyvin?”
”Kyllä, uskon niin. Ihmettelin sillon vain uteliaisuuttasi, mutta onhan Tammiviilto tosiaan sinun veljesi”, naaras kehräsi hiljaisesti hetken ajan. Nyökkäsin pienesti hymyillen ja jätin Pajutaivaan seisomaan sijoilleen, kun lähdin astelemaan harmaanvalkoista naarasta kohti, joka valitsi ateriaansa tuoresaaliskasalla.
Olin oikeastaan lopulta enemmän kummastunut omista ajatuksistani, kuin Pajutaivaan käytöksestä. Juuri äsken olin myöntänyt itselleni, että pidin Varpustassusta – enemmän kuin kaverina. Rehellisesti sanottuna pidin hänestä todella paljon. Lämmin tunne valtasi minut, kun saavuin Varpustassun luo.
”Hei”, sanoin vain ja katsoin naarasta lämpimästi. Varpustassu katsoi minua huvittuneena ja oli ehkä sanomassa jotain, mutta hänen silmänsä pilkahtivat salaperäisesti ja naaras olikin hetken hiljaa.
”Hei”, Varpustassu vastasi takaisin hymyillen. ”Haluatko jakaa myyrän?”
”Totta kai. Miten sinun päivä on sujunut?”


Seuraavana päivänä olin lähtenyt aikaisin aamulla Liekkitassun kanssa harjoittelemaan metsästystä. Liekkitassu oli osoittautunut niin malttamattomaksi, että hän tuskin koskaan keskittyi kuuntelemaan kunnolla mitä ohjeita annoin.
”Olen sanonut ainakin neljä kertaa, että et voi lähteä ajamaan saalistasi takaa heti, kun huomaat sen”, huokaisin pienesti, ”Sinun pitää odottaa, että se tulee lähemmäksi tai mennä itse lähemmäksi vaanimalla. Ymmärsitkö?”
”Kyllä”, Liekkitassu mumisi pettyneenä. Pyysin häntä keskittymään ja etsimään uutta vainua. Pitkän aikaa oppilas nuuhki ilmaa kuljeskellen ympäriinsä, kunnes huomautin hiirestä, jonka tuoksu leijui lähistöllä. Kertasimme vielä kerran ohjeet, ennen kuin Liekkitassu laskeutui parhaimpaan vaanimisasentoonsa – joka todellisuudessa oli vielä kömpelö. Tällä kertaa kolli odotti jo pidempään, mutta sama virhe toistui jälleen, jonka seurauksena hiiri pääsi puikelehtimaan pienen kolonsa suojiin. Kannustin häntä jatkamaan luovuttamatta, mutta Liekkitassusta saattoi jo huomata turhautuneisuuden. Hänen olisi kuitenkin ymmärrettävä, että joskus koulutuksessa olisi mentävä mukavuusalueen ulkopuolelle ja yritettävä kaikkensa sekä keskittyä.

Iltaan mennessä Liekkitassu oli hyvin väsynyt tuloksettoman metsästyksen ja taisteluharjoituksien jälkeen. Liekkitassu oli pärjännyt ensimmäisenä päivänään aivan kuten lähes jokainen oppilas ensikertaa – hän ei ollut onnistunut nappaamaan yhtäkään saalista eikä taistelussakaan ollut suuremmalti kehuttavaa, mutta Liekkitassussa oli omanlaista energiaa, joka tekisi hänestä vielä hienon soturin. Ensin nuoreen kolliin olisi vain taottava kärsivällisyyttä, keskittymiskykyä ja rauhallisuutta. Uskoin sen kuitenkin hoituvan ajanmyötä.
”Palataan takaisin leiriin”, ilmoitin vilkaistessani taivaalle. Pilvet olivat tummuneet entisestään ja hyytävä viima pakotti minut pörhistämään turkkini mahdollisimman paksuksi. Liekkitassu nyökkäsi uupuneesti ja lähti tassuttelemaan vierelläni leiriä kohti.
Harjoitusaukiomme ei sijainnut kovin kaukana leiristä, joten olimme nopeasti juoksumatkan jälkeen leirin sisäänkäynnillä. Olimme lähes törmätä Varpustassuun, joka oli tulossa hautaamaan kahden hiiren ruhoja. Luultavammin ne olivat klaaninvanhimpien jäljiltä. Heilautin naaraalle iloisesti häntääni tervehdykseksi.
”Miten harjoitukset menivät?” Varpustassu kysyi viiksiään väräyttäen, kun hän laski jäämät suustaan.
”Huonosti”, Liekkitassu murahti ennen kuin ehdin sanoa mitään. Hymähdin pienesti oppilaani esittäen asiansa hyvin dramaattisesti.
”Miten niin huonosti?” naaras oppilas teki jatkokysymyksen aidosti kiinnostuneena tovereidensa asioista. En sanonut tähänkään väliin mitään, vaan annoin Liekkitassun kertoa miltä hänestä tuntui.
”Siten niin, että minä olen huono!” Liekkitassu korotti ääntään ärtyneenä.
”Rauhoituhan”, kehotin nopeasti, ”Et sinä ole huono. Tämä oli vasta ensimmäinen kertasi saalistus- ja taisteluharjoituksissa. Niin se melkein aina menee. Kyllä sinä tulet vielä paremmaksi, Liekkitassu.”
Hän näytti rentoutuvan hieman ja lähti laahustamaan kohti oppilaiden pesää häntä alhaalla roikkuen. Myötätuntoinen katseeni seurasi hänen peräänsä hetken, kunnes katsoin taas Varpustassun sammaleenvihreitä silmiä. Toivotin hänelle hyvät yöt ennen kuin tämä poistui ohitseni leiristä tekemään sen minkä oli aikonutkin ellei olisi törmännyt minuun ja oppilaaseeni.

//Hieman sekava tarina u.u

Nimi: Pajutaivas

22.02.2018 15:01
"Minun ja Tammiviillon?” Naukaisin epäuskoisena. Mietin miksi Vaahterakasvoa edes kiinnosti. Hänhän oli Tammiviillon veli, mutta... Jatkoin kummissani ”Ei todellakaan mitään sellaista. Olemme hyviä ystäviä, siinä kaikki.” Huokaisin aavistuksen harmissani, kun muistelin kuinka huonot välit minulla ja Tammiviillolla oli ollut. Onnekseni Vaahterakasvo ei kysellyt enää mitään, vaan jatkoimme hiljaisina metsästystämme.

Savuturkki! Savuturkki! Äänet kaikuivat hiljaisina päässäni, kun onnittelut olivat ohi. Naukaisin lopuksi omat onnitteluni, vaikka minusta tuntui ettei kukaan huomannut. Vilkaisin sivusilmällä Vaahterakasvoa, joka naukui omatkin onnittelunsa. Käännyin häntä kohti ja nau'uin "Vaahterakasvo, minulla olisi hiukan asiaa.." Kolli nyökkäsi hämmentyneenä ja viittoi hännällään merkin seurata. Kävelimme hiljaisina leirin reunaan, lähelle pentutarhaa. "No?" Vaahterakasvo kysyi tylysti, vaikka näytti hiukan katuvan sitä.
"Miksi halusit tietää minun ja veljesi väleistä?" Mietin kuinka jatkaa, ja huomasin vältteleväni kollin katsetta.
"No minä.."
"Ymmärrän, että hän on veljesi, mutta kuulostit jotenkin.." Keskeytin hänen lauseensa, koska halusin sanoa asian suoraan. "Mustasukkaiselta."
Vaahterakasvo näytti yllättyneeltä "En ymmärrä" hän sai sanotuksi. "En ymmärrä" hän toisti.
"Sitten voit kertoa mitä et ymmärrä." Tiuskaisin. Tarkoitukseni ei ollut olla töykeä, mutta halusin saada asiat selvitettyä, vaikkei mistään suuresta ollutkaan kyse.
"Hän on veljeni. Minulla on oikeus olla kiinnostunut hänen asioistaan. En ymmärtänyt sitä, että miksi olisin mustasukkainen. Näethän itsekin, ettei minulla ole mitään.. Mitään.." Vaahterakasvo etsi selkeästi sopivia sanoja. Katsoin kolliin tuiman painostavasti, ja tajusin kuinka ilkeä olin. Vaahterakasvo hätkähti pienesti muttei näyttänyt mitenkään kauhean loukkaantuneelta. "Minulla ei ole mitään erilaisia tunteita sinua kohtaan." Hän naukui lopulta. Huomasin hänen vilkaisevan sivusilmällä tuoresaaliskasalla olevaa Varpustassua, ja tajusin heti mistä on kyse. Nyökkäsin hitaasti.
"Selvä. Anteeksi. Ei minullakaan Tammiviiltoa kohtaan, ymmärsitkö?" Katsoin minua vanhempaa kollia painostavasti.
"Kyllä minä ymmärsin. Eikä se haittaa." Vaahterakasvo läppäisi minua hellästi korvaan. "Ollaanko me nyt väleissä?"
Katsoin kollia kummissani. Vaahterakasvo tuntui rennomalta, vaikka pienoista kireyttä leijaili vielä ilmassa.
"Kyllä minä uskon niin. Ihmettelin silloin vain uteliasuuttasi, mutta onhan Tammiviilto sinun veljesi" yritin kehrätä, mutta se vaipui aika pian kaukaisuuteen.
"Hyvä. En häiritse teitä enää." Kolli nyökkäsi ja lähti Varpustassua kohti.

//Kaipa minä pysyn nyt näissä lyhyissä tarinoissa. Ja camo, sori ku käytin Vaahtista noin paljon. Voit muutella sen reaktioita tai vaihtaa sen vuorosanoja jos haluat c:

Nimi: Liekkitassu

21.02.2018 19:33
"Savuturkki! Savuturkki!" klaani huusi. Vetäydyin sivummalle, mestarini Vaahterakasvon viereen.
"Mitä teemme huomenna? kysyin mestariltani.
"Menemme metsästämään" Vaahterakasvo vastasi.

Vaahterakasvo huokaisi.
"Olen sanonut ainakin neljä kertaa että et voi lähteä ajamaan saalistasi takaa heti kun huomaat sen", hän sanoi
"Sinun pitää odottaa että se tulee lähemmäksi tai mennä itse lähemmäksi. Tuliko selväksi?" Vaahterakasvo kysyi.
"Kyllä", vastasin. Sitten tosissaan yritin mutta en saanut yhtään saalista aurinkohuippuun mennessä.
"Mennään leiriin" Vaahterakasvo sanoi.
"Mitä teemme iltapäivällä?" kysyin.
"Pidämme taisteluharjoitukset" mestarini vastasi.

"Hyökkää kimppuuni" Vaahterakasvo käski. loikkasin ja löin mestariani selkään.
"Liekkitassu! Kynnet sisällä!" Vaahterakasvo huusi
"Anteeksi", sanoin kun näin että Vaahterakasvon selästä vuoti verta. Ei paljoa, mutta sen verran että sen huomasi karvojen välistä.
"Ei se mitään", Vaahterakasvo sanoi.
"Jatketaan" hän sanoi.
Kahdeksantoista epäonnistuneen yrityksen jälkeen minun onnistui hyökätä kelvollisesti Vaahterakasvon kimppuun.
"Hyvä. Nyt sinä puolustaudut ja minä hyökkään", Vaahterakasvo päätti. Vaahterakasvo loikkasi selkääni ja läimi sitä. Hän lopetti hetken päästä.
"Liekkitassu, puolustaudu! Jos olisin ollut oikea vihollinen, olisit kuollut", Vaahterakasvo sanoi. Sitten hän hyökkäsi kimppuuni uudestaan. Tällä kertaa yritin torjua hänet käpälillläni, mutta hän väisti torjunnat helposti. En onnistunut suojautumaan hyväksyttävästi Vaahterakasvon hyökkäyksiltä koko iltapäivän aikana. Sitten tuli ilta ja Vaahterakasvo vei minut takaisin leiriin.
"Miten harjoitukset menivät" Varpustassu kysyi.
"Huonosti", minä murahdin.
"Miten niin huonosti?" Varpustassu kysyi.
"Siten niin, että minä olen huono!" huusin.
"Liekkitassu, rauhoitu. Et sinä ole huono. Tämä oli vasta ensimmäinen kertasi saalistus- ja taisteluharjoituksissa. Kyllä sinä tulet vielä paremmaksi, Liekkitassu", Vaahterakasvo sanoi. Toivoin hartaasti että Vaahterakasvo olisi oikeassa.
// Ekasta tarinasta tuli vähän lyhyt. Yritän jatkossa tehdä pidempiä.

Nimi: Savutassu/-turkki

21.02.2018 16:07
Metsästysretki Tammiviillon kanssa sujui hyvin. Emme ehkä saaneet paljoa, mutta tunsin oloni paremmaksi joka hetkellä. Tunteenpurkaukset olivat vieneet minut aivan rajalle saakka ja nyt saattoi poistua sieltä Vaahterakasvon sanojen ansiosta. Jättämättä huomioon emoni ja mestarini tukea. Emoni kertoi, joka keskustelullamme, että isäni olisi ylpeä minusta, koska saatoin kerätä rohkeuteni kertoakseni ongelmasta välttämisen sijaan. Tulevat nimitykset eivät alistaneet minua viimeiseen nurkkaan, vaan pysyin muiden lähellä, mutta pidin silti pienen etäisyyden. Tietysti se aina vihlaisi, kun uusi soturi tai oppilas nimitettiin, koska se kertoi minun jäävän aina vain jälkeen. Kolmelle soturille tekemäni lupaus tulisi pitämään tassunsa lujasti maassa. Yrittäisin vielä ja enkä antaisi itseni vajota maahan.

Heräsin aikaisin seuraavana aamuna, kun Liekkipentu oli nimitetty Liekkitassuksi. Muut oppilaat nukkuivat vielä, kun poistui sivummalle puhdistamaan turkkiani. Olisin aamupartiossa ja minun olisi sen jälkeen oltava valmis Kuutamonkatseen taisteluharjoituksiin. Edistyin, vaikka se oli hidasta ja kylmää. Maistoin yhä kylmän lumen suussani enemmän kuin otteeni mestarissani.
"Hei, valmista?" yksi sotureista kysyi. Tämä kuului samaan aamupartioon ja nyökkäsin vikkelästi. Seurasin tätä sitten perässä muiden luokse. Jouduimme vielä odottaa yhtä partion jäsentä, mutta liikkeelle päästyämme kirimme menetetyn ajan kiinni jättämättä yhtään rajamerkkiä tarkastamasta. Muut puhuivat hieman keskenään, mutta en osallistunut heidän keskusteluunsa. Pyörin omissa ajatuksissani yhä, mutta keskityin keskitykseni positiivisiin asioihin.

Leiriin palattua Kuutamonkatse nappasi minut mukaansa. Harjoittelimme koko päivän väistö- ja hyökkäysliikkeitä, kunnes Kuutamonkatse sai tarpeeksi ja näki minun väsyvän lähes kokonaan.
"Riittää tältä päivältä. Huomenna menemme metsästämään", kolli selitti minulle vikkelästi ennen kuin lähdimme takaisin leiriin. Jokainen lihaskehossa huusi lepoa ja vatsani taas riistaa. En ollut ehtinyt syödä vielä mitään koko päivän, kun olin keskittynyt tekemään parhaani.
"Jollakulla on nälkä. Jaetaanko jänis kanssani, kun palataan leiriin. Ehkä emosi kanssa myös. Tämähän vain oli vilustunut eikö? Hän varmasti tahtoisi keskustella kanssani", mestarini ehdotti selvästi kuulleen vatsani mouruamisen. Luimistin nolostuneena korvani taakse päin, mutta nyökkäsin suostuvasti tälle. Onnekas eikä ollut sairastunut viheryskään vain vilustunut.

Emoni tuli meitä vastaan, kun olimme muutaman askeleen leirissä. Mestarini ehdotti tälle riistan jakamista kolmisin. Emoni suostui hymyilen mestarini ehdotukseen ja lähti hakemaan tuoresaaliskasasta meille kolmelle sopivan pienen jäniksen. Syötyä osuutemme pari oppilasta kävivät hakemassa jäniksen jakaen lopun keskenään. Aloin sitten nuolla turkkiani, kun emoni ja mestarini vaihtoivat kieliä keskenään. Nämä keskustelivat jostain, mutta en pitänyt tärkeänä kuunnella heidän keskustelua. Katselin sen sijaa leirissä olevia muita kissoja. Silmäni seurasivat luonnollisesti Vaahterakasvoa, joka vietti aikaansa muiden kanssa. Annoin kiitokseni tälle. Etääntymiseni oli täysin sulkenut ystäväni pois, mutta tämä oli livahtanut raosta auttaakseen minut ylös itsesäälistä. Tämä veli Tammiviilto vaikutti yhtä mukavalta, vaikka karvan verran etäisemmältä. Nautin metsästysretkistä molempien veljesten kanssa. Tammiviilto ei ehkä tiennyt totuutta kuin Vaahterakasvo, mutta yhdennäköisyys sai minut rauhoittumaan, koska veljekset eivät toisistaan paljoa eronneet kuin turkin tummuudesta.
"Savutassu?" emoni kysy ääni keskeytti silmieni harhailun leirissä.
"Niin", vastasin hieman epävarmasti, sillä en tiennyt, mistä oli kyse. Emoni katsoi Kuutamonkatsetta ja sitten takaisin minuun. Odotin emoni sanovan jotain, mutta sen sijaan.
"Keskustelimme tässä hieman koulutuksesi edistymisestä", Kuutamonkatse aloitti puhumaan emoni sijaan ja jatkoi: "Emosi uskoo, että minun olisi hyvä tehdä loppuarviointi sinulle. Olet saanut tassusi takaisin oikealle tielle eikä nimitystä soturiksi voi pian pitkittää. Olin vain epävarma samoista asioista, joista varmasti itsekin tiedät, mutta puhuttua emosi kanssa. Olen varma, että olet valmis huomenna siihen."
Katsoin tätä silmät suurena. Kuulinko varmasti oikein? Kuutamonkatse tahtoi suorittaa loppuarvioinnin, mutta se tehtäisiin vain, jos mestari näkisi oppilaansa valmiiksi tulemaan soturiksi. Yritin sanoa jotain, mutta olin yhä jumissa mestarini yllätyksestä.
"Mutta ilman enemmän kertomatta, ole valmis huomenna. Tarvitset voimia siihen", Kuutamonkatse sanoi vielä ennen kuin jätti minut ja emoni kaksin. Olin yhä shokissa. Pystyin tuskin hengittämään. Se tuntui liian paljon unelta kuin todellisuudelta.
"No pikku pentuni. Mene keräämän voimiasi. Tarvitset niitä huomenna, jos tahdot näyttää taitosi, mitkä tekevät sinusta vielä Tuuliklaanin soturin", emoni sanoi painostaen viimeistä sanaa. Keskityin tasaantunuttakaan hengitykseni ja nyökkäsin sitten emolleni.

Seuraava päivä tuli nopeasti eikä minulla ollut aikaa haaskata. Minun olisi näytettävä taitoni Kuutamonkatseelle, joka käveli minun luokseni parin muun soturin ja oppilaan kanssa. Saatoin vain tehdä sen, mitä Kuutamonkatse saneli minulle. Tunsin kuin olisin pidättänyt hengitystäni ja valmis kaatumaan maahan, koska en hengittänyt tarpeeksi. En tiennyt, miten selviydyin eikä Kuutamonkatse kertonut minulle paljoa. Loppuarvioinnin päätyttyä jäin muiden oppilaiden seuraan. Nämä olivat innoissaan puolestani ja olivat varmoja, että minut nimitettäisiin illalla. Tahdoin itsekin riemuita, mutta näin vain virheitä, mitä enemmän mietin menestystäni. Olin huolissani, jos en ollutkaan valmis. Entä jos Kuutamonkatse nyt näkisi jotain, mikä estäisi soturiksi pääsyn? Aloin panikoida sisäisesti enkä voinut osallistua muiden keskusteluun matkalla leiriin tai leirissä. Odotus oli yhtä tuskaa. Kuutamonkatseen oli pakko tietää, että pitäminen minut pimennossa ei auttanut minua. Tämä oli oppinut harjoittaessaan minua avautumiseni jälkeen kertomaan positiivia asioita lähes välittömästi. Nyt tämä oli vain nyökännyt eikä selitellyt paljoa, miten menettelin saatoin vain odottaa, että Sadetähti kutsuisi klaanin koolle. Sitä ei tapahtunut. Ilta saapui ja kissat alkoivat mennä nukkumaan eikä kokousta pidetty. Epätoivo sai vallan. En sittenkään ollut sopiva soturiksi. Astelin pedilleni ja painauduin mahdollisimman pieneksi.

Aamu alkoi vilkkaasti seuraavana päivänä, mutta innostukseni oli täysin kadonnut. Tunsin pettymystä ja epätoivoa. En koskaan nousisi soturiksi, jos Kuutamonkatse ei minua sen arvoiseksi eilen nähnyt. Metsästyspartion jälkeen hautauduin omiin ajatuksiin syrjässä. Kävin kuitenkin levottomaksi, kunnes huomasin tutun hahmon lähestyvän. Olin luulla kollia ensin Vaahterakasvoksi, mutta hetkessä tajusin tämän olevan Tammiviilto. Tervehdimme toisiamme, kun Tammiviilto jatkoi matkaa. Tekemään luultavasti omia askareitaan. Tassujani kihelmöi. Tekemisen puute ja pettymys saivat minut levottomaksi. Ehkä saisin Vaahterakasvotsta ystävän metsästysretkelle. Tämä vaikutti kuitenkin kiireiseltä, kun viimein löysin kollin ja jätin tämän rauhaan. Hetkeä myöhemmin törmäsin kirjaimellisesti Tammiviiltoon. Olin täysin huolimaton ja kävellyt soturia päin. Pahoittelin välittömästi tapahtunut.
"Ei kehenkään sattunut. Ei tarvitse panikoida", kolli vastasi kuitenkin rauhallisesti. Pahoittelin jälleen. Katsoin kollia ja sitten tämän veljeä sivusilmällä. He olivat liian mukavia minua kohtaan, vaikka eroa heissä oli.
"Etsin vain jotakuta metsästysretkelle, mutta muilla on selvästi jo puuhaa", sanoin vielä ennen kuin aioin lähteä kyselemättä kollilta tahtoisi tämä mahdollisesti lähteä.
"Jos soturia mukaan kaipaa, voin tulla mukaasi. Uskon, että Pajutaivas ehkä liittyisi seuraamme", tämä ehdotti ennen kuin oli poistunut kuuloetäisyydeltä. Tahdoin kieltäytyä, mutta sen sijaan nyökkäsin suostuvasti kollin ehdotukseen. Kolmisin saisimme jotain tuoduksi leiriin ja saisin itse muuta ajateltavaa.

Ilta lähestyi jälleen vääjäämättä, kunnes Sadetähti kutsui leirin koolle. En odottanut paljoa, mutta menin kuitenkin muiden sekaan kuuntelemaan. Yllätyin kuitenkin täysin, mihin kokous keskittyi. Päällikkö kutsui minua eteenpäin. Oliko tämä todellista? Enhän vain lyönyt päätäni sulkeutaessani nappamaan jänistä, mikä oli päässyt pakoon aiemmin tänään.
”Minä Sadetähti, Tuuliklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän opiskelleet kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on heidän vuoronsa tulla soturiksi.”
”Savutassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania – jopa henkesi uhalla?” Sadetähti kysyi painostavasti. Hetki tuntui mahdottomalta ja kestävän ikuisuuden ennen kuin sain suuni auki.
”Lupaan”, lausui epäuskoisena edelleen, mitä tapahtui nyt olisi todellista.
"Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Savutassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Savuturkkina. Tähtiklaani kunnioittaa uskollisuuttasi ja periksiantamuutta, ja hyväksyy sinut Tuuliklaanin täydeksi soturiksi!”
Katsoin päällikköä silmät mahdollisimman auki. Tahdoin herätä välittömästi, jos tämä todella olisi unta. Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan päinvastoin. Klaanin huutaessa uutta nimeäni se iski hetki hetkeltä todellisemmalta. Olin saanut soturinimen enkä ollut enää oppilas. Silmäni etsivät Kuutamonkatseen ja emoni. Molemmat nyökkäsivät ja tulivat onnittelemaan. Olin lähellä murtua itkuun kesken onnitteluiden. Katsoin mestarini silmiin, joka onnitteli minua ensin ennen kuin pahoitteli viivästystä. Naurahdin pienesti ja hymyilin tälle. Olin vain kiitollinen, että taitoni riittivät sittenkin soturiksi.

Nimi: Liekkipentu/Liekkitassu

21.02.2018 10:50
"Milloin ne alkavat?" Liekkipentu kysyi.
"Aivan pian", Kielolumi vastasi. Liekkipentu odotti malttamattomana oppilasnimitystään.*Kenestäköhän tulee mestarini?* Liekkipentu mietti. Sitten Kaurisjalka, Tammiviilto ja Mutamieli palasivat metsästämästä.
"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenenvä Suurkiven alle klaanikokoukseen" Sadetähti huusi. Äkkiä Liekkipentua alkoi jännittää hirmuisesti.*Entä jos teen jotain väärin? Entä jos kosketan neniä väärässä kohdassa? Entä jos puhun vaikka minun ei pitäisi?*
"Hyvin se menee" Kielolumi rauhoitteli. Liekkipentu tuli hieman luottavaisemmaksi.
"Astu eteen, Liekkipentu" Sadetähti käski. Liekkipentu astui eteen vapisevin jaloin.
"Tästä päivästä siihen päivään jolloin saat soturinimesi asti, sinua kutsutaan Liekkitassuksi. Mestariksesi tulee Vaahterakasvo. Vaahterakasvo, välitä kaikki taitosi Liekkitassulle." Sadetähti sanoi. Vaahterakasvo nyökkäsi. Sitten hän katsoi Liekkitassua odottavasti.Äkkiä Liekkitassu hätääntyi.*Mitä minun piti tehdä? Mitä minun piti tehdä?*
"Kosketa neniä kanssani" Vaahterakasvo käski. Liekkitassu kosketti neniä uuden mestarinsa kanssa.
"Liekkitassu! Liekkitassu" Tuuliklaani hurrasi. Liekkitassun pään täytti yksi ainoa ajatus. *Nyt olen oppilas!*

"Herätys!" Liekkitassu heräsi säpsähtäen. Vaahterakasvo katsoi Liekkitassua.
"Et ole enää pentu, joten et voi nukkua niin pitkään kuin haluat", Vaahterakasvo sanoi.
"Minne menemme" Liekkitassu kysyi mestariltaan.
"Näytän sinulle reviiriä" Vaahterakasvo kertoi.
Vaahterakasvo vei Liekkitassun ulos leiristä nummelle. Kaksikko lähti kävelemään nummilla.
"Tuollapäin on Myrskyklaanin reviiri" Vaahterakasvo sanoi osoittaen hännällään kohti metsää.
"Miksi kukaan kissa haluaisi elää metsässä?" Liekkitassu kysyi.
"Myrskyklaani on omituinen" Vaahterakasvo vastasi. Sitten hän vei Liekkitassun toiseen suuntaan.
"Tässä on hevospaikka", Vaahterakasvo kertoi.
"Ja tuollapäin on Jokiklaanin reviiri" Hän sanoi osoittaen hännällään reviiriä nummien takana.
"Mennään nyt takaisin leiriin" Vaahterakasvo sanoi. Liekkitassu seurasi Vaahterakasvoa leiriin ja meni sitten oppilaiden pesään nukkumaan.

Nimi: Vaahterakasvo

20.02.2018 20:04
Makasin lumisella aukiolla auringon heijastaessa aukiolle vaaleanoransseja säteitään ja luoden joihinkin kohtiin pimeitä varjoja. Aurinko oli ensimmäistä kertaa alkanut lämmittää aavistuksen verran turkkia, mistä saattoi aavistaa hiirenkorvanajan lähestyvän.
”Myönnä nyt, Kettulampi, sinä kompastuit omiin jalkoihisi ja siksi jänis pääsi sinulta karkuun!” Tammiviilto naukaisi naurahtaen luoden punertavalle naaraalle ilkikurisen katseen. Kettulampi virnisti.
”En, koska niin ei tapahtunut”, naaras väitti huvittuneena yrittäen saada katseellaan muita sotureita puolelleen. Lehmusmieli ja Kielolumi naurahtivat kuuluvasti, mutta myös Kaurisjalka, Yrttijalka ja Unituuli hymyilivät maireasti kahden soturin käymästä kinastelusta.
”Sanoisin ettei tuo ole mitään verrattuna Unituulen saalistamisyritykseen”, Yrttijalka kehräsi, ”Hän ei huomannut maassa olevaa jäätä ja liukastui kuin kömpelö mäyrä!” Ryhmä puhkesi jälleen nauramaan hulvattomasti. Ei tällaisena kauniina päivänä lähes kukaan pystynyt olemaan huonolla tuulella. Aurinkoinen, lämmittävä sää sai jokaisen pirteäksi.
”Miten Varpustassun koulutus suhuu muuten, Yrttijalka?” Lehmusmieli kysäisi, kun sai hengityksensä tasaantumaan nauramisen jälkeen. Tummanharmaa kolli näytti olevan mielissään, kun ystävä oli ottanut asian puheeksi.
”Todella hyvin. Tietenkin hänellä on vielä paljon oppimista, mutta Varpustassu on nopea oppimaan”, Yrttijalka maukaisi ylpeästi ja jatkoi, ”Mitenkäs Kivitassun kanssa sujuu?”
”Hyvin myös, täytyy kyllä sanoa, ettei metsästys onnistu häneltä taistelun tavoin, mutta eiköhän se opita ajan myötä.”
Yrttijalka nyökytteli vastaukseksi, kunnes Unituuli puhkesi puhumaan: ”Olemme Tihkutuulen kanssa miettineet Aamutassun ja Kuutassun loppuarviointia. He ovat valmiita sotureiksi.”
”Sehän on hieno juttu! Milloin olette ajatelleet pitää arvioinnit?” kysyin ensimmäisenä onnittelun jälkeen.
”Ajattelimme huomista. Tänään heillä on nimittäin klaanienvanhiempien hoitovuoro”, Unituuli kertoi. Nyökkäsin hyvilläni. Oli aina yhtä mahtavaa saada klaaniimme uusia sotureita.

Aurinko oli jo alkanut laskemaan hiljalleen. Se loi syvemmän oransseja vivahteita leirimme ylle ja sai sen näyttämään uskomattoman kauniilta. Nuolaisin aukiolla istuskellessani rinnustani pari kertaa tasoittaen pöyhöttävää turkkiani. Olin käynyt aikaisemmin partiossa ja nyt minulla ei oikeastaan ollut mitään varsinaista tekemistä.
”Vaahterakasvo!” kuulin käskyltä kuulostavan huudon ja kohotin katseeni turkistani, ja näin kauempana seisovan entisen mestarini Mutamielen. Pinkaisin itseni ylös ja kipitin mudanvärisen kollin luo.
”Niin?” kysyin kallistaen päätäni tervehdittyäni kollia terävällä hännänheilautuksella.
”Voisitko mennä Pajutaivaan kanssa vielä metsästämään? Juolavirralle ja Hiiritassulle ei riittänyt tuoresaalista”, Mutamieli kysyi ja selitti tilanteen.
”Tietenkin. Missä Pajutaivas on?”
”Hän taisi mennä jo leirin ulkopuolelle odottamaan”, entinen mestarini sanoi viitaten kivikkoiseen ylämäkeen joka oli täynnä suuria lumisia pensaita. Niiden välissä kulki kapea väylä, joka johti ulos leiristä. Nyökkäsin kiitokseni.
Ulkopuolella Pajutaivas tosiaankin odotteli polulla istuen. Hän kuuli tuloni, kun tämän mustat korvat kääntyivät äänen lähteen suuntaan.
”Lähettikö Mutamieli sinut seurakseni?” naaras kysyi empimättä ja nousi jaloillensa seisomaan.
”Joo, oletko valmis lähtemään?”
Pajutaivas nyökkäsi ja lähdimme kipittämään kauemmas leiristä auringon laskiessa yhä lähemmäs maankamaraa. Pysyimme valppaina ja hiljaa jo leirin läheisyydessä, koska tällaisena ilmana ei olisi mahdotonta, että tuoresaalis tai pari olisi vahingossa tullut näin lähelle leiriä.
Lopulta en kuitenkaan voinut olla peittämättä uteliaisuuttani erääseen tätä naarasta ja veljeäni koskevaan asiaan.
”Pajutaivas, saanko kysyä jotain?” maukaisin kysyvästi. Hän katsahti minuun keltaisilla silmillään tunnistamaton tunne niissä leimahtaen, mutta hän nyökkäsi.
”Mitä sinun ja veljeni välillä oikein on?”
Saatoin kuulostaa hitusen verran syyttävältä, vaikkei tarkoitukseni todellakaan ollut olla ilkeä tai mustasukkainen. Olin vain muutamia auringonnousuja sitten huomannut, että he viettivät enemmän aikaa yhdessä kuin yleensä.
”Minun ja Tammiviillon?” Pajutaivas naukaisi epäuskoisena, ”Ei todellakaan mitään sellaista. Olemme hyviä ystäviä, siinä kaikki.” Kuulin pienen harmistuneen huokaisun, kun hän lopetti lauseensa. En kuitenkaan viitsinyt sanoa, että mitään, etten varmasti vahingossakaan ärsyttäisi tätä suorasukkaista naarasta. Parasta vain, että keskittyisimme saamaan saalista paranatajillemme.


Seuraavan auringonlaskun aikaan oli Unituulen ja Tihkutuulen oppilaiden soturinimitykset, niin kuin he olivat eilen lupailleet. Soturit olivat kertoneet Aamutassun ja Kuutassun selviytyneen hienosti loppuarvioinnista.
”Minä Sadetähti, Tuuliklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa näihin kahteen oppilaaseen. He ovat molemmat opiskelleet kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on heidän vuoronsa tulla soturiksi.”
”Aamutassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania – jopa henkesi uhalla?” Sadetähti kysyi painostavasti, kun Aamutassu oli nimensä kuultuaan astunut eteenpäin siskonsa Kuutassun viereltä. Naaras nyökkäsi vakaasti ja sanoi:
”Lupaan.”
Päällikkö jatkoi: ”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Aamutassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Aamusammaleena. Tähtiklaani kunnioittaa sydämellisyyttäsi ja uskollisuuttasi, ja hyväksyy sinut Tuuliklaanin täydeksi soturiksi!”
Hymyilin naaraan uudelle, hienolle soturinimelle. Aamusammal oli selvästikin saanut nimensä kauniista vihreitä silmistään.
Oli Kuutassun vuoro astua eteen, kun Aamusammal oli peruuttanut taaksepäin.
”Kuutassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania, jopa henkesi uhalla?”
”Lupaan.”
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi”, päällikkö puhui, ”Kuutassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Kuupurona – Tähtiklaani kunnioittaa aloitekykyäsi ja urheuttasi, ja hyväksyy sinut Tuuliklaanin täydeksi soturiksi!”
”Aamusammal! Kuupuro! Aamusammal! Kuupuro!”
Kaksi nuorta soturia jäi kissamassan alle iloisten onnittelujen kummutessa meistä jokaisesta.

Nimi: Zare

13.02.2018 21:34
_________________________________________________

Nimi: Zare

13.02.2018 15:05
Savutassu// 21kp

Nimi: Savutassu

07.02.2018 19:59
Vaahterakasvo oli rohkaisut minua itse kertomaan, mistä tämä kaikki johtui. Tiesin, että se olisi oikein, mutta saisinko ääneni kuuluviin. Olin kuitenkin suostunut kollin ehdotukseen. Mestarin olisi kuultava se omalta oppilaaltaan, miksi tämä oli kuin maahan haudattu kuollut kettu.

”Minä jo aloin luulla ettet vain pitänyt minusta”, Kuutamonkatse huokaisi helpottuneena, mutta jatkoin heti, ”Sinussa ei ole mitään vikaa, Savutassu. Ensimmäinen taistelusi käytiin aivan liian pian ja se on aiheuttanut sinulle traumoja omasta osaamisestasi. Luulen, että sinun on vain päästävä siitä yli. Kuvittelet olevasi huono sen takia, että minä pelastin sinut taistelussa, mutta totuus on se, että et ole ainut joka on jähmettynyt ja kadottanut sen myötä taistelutaitonsa.”
Mestarini sanoi, kun olin lopettanut selittämästä kaikkea alusta loppuun. Kohotin katsettani häkeltyneenä mestariani silmiin. Oliko tämä tosissaan?
”Enkö?” onnistuin viimein saamaan äänen irti kurkustani. Kuutamonkatse pudisti lempeästi päätään. Tunsin itseni typeräksi, joka hetki aina vain enemmän.
”Lupaathan siis yrittää uudelleen, Savutassu?” Vaahterakasvo toisti aiemman kysymyksensä, minkä olin välttänyt vastaamista silloin.
”Lupaan”, vastasin, kun olin miettinyt asiaa hetken. Ehkä olin vain lannistanut omat taitoni, koska olin niin traumatisoitunut taistelusta enkä antanut itseni nousta, vaikka yritin aiemmin. Aiemmin kukaan ei edes tiennyt, miksi sulkeuduin muilta niin hiljaa. Vaahterakasvo katsoi minua ja sitten Kuutamonkatsetta nyökäten hymyillen. Tämä oli varmasti kiitollinen avautumisestani, mutta nyt alkaisi todellinen haaste. Uudelleen yrittäminen. Nouseminen takaisin samalle tasolle kuin ennen. Vaahterakasvo kertoi, että toivoin meidän menevän jatkossakin yhdessä metsälle. Nyökkäsin tälle myönteisesti ennen kuin tämä poistui jättäen minut kahden Kuutamonkatseen kanssa.
"Nyt, kun tiedän, mitä tämä kaikki johtui. Miltä kuulostaisi harjoitukset heti huomisaamusta? Olet varmasti jo väsynyt tästä. Ei ole helppoa myöntää virheitään. Tein itsekin nuorena niitä. Ehkä kadun niistä jotain, mutta nyt opetan sinulle, miten saat voimaa jatkaa juuri tällaisista kokemuksista", Kuutamonkatse aloitti Vaahterakasvon poistuessa kuuloetäisyydeltä. Otin syvään henkeä ennen kuin nyökkäsin mestarilleni. Se oli totta. Olin väsynyt enkä ollut tehnyt muuta kuin aamupartion ja metsästystä Vaahterakasvon kanssa. Ehkä se johtui, kun paineet olivat kadonneet harteiltani jossain määrin. Vain kolme kissaa tiesi, mitä olin käynyt viime aikoina läpi eikä sen tarvinnut tulla klaanin tietoisuuteen. Se ei uhannut suuresti klaania tai soturilakia. Viheryskän vaara oli sitäkin suurempi vaara. Nyt kuitenkin tahdoin syödä jotain, koska en ollut syönyt paljoa eilen enkä ollut myöskään saanut mahdollisuutta ottaa muruakaan tänään vielä.
"Miten pikku pentuni jaksaa?" emoni tuttu ja lempeä ääni kysyi sivulta. Katsoin tätä.
"Ehkä hieman paremmin. Ajattelin vain käydä syömään jotain", vastasin pienesti. Emoni kehräsi minua vasten. Selvästi yrittäen parantaa oloani.
"Itselläni kurnii hieman. Syödäänkö yhdessä?" emoni ehdotti piristävästi ja painautui sitten minua vasten. Nyökkäsin myönteisesti.

Seuraavana aamuna kaikki tuntui unelta. Jokainen sana, mikä olin sanonut eilen. Kuin en olisi sanonut niistä ainuttakaan, tiesin kuitenkin sen olleet todellista. Nyt Kuutamonkatse oli hakemassa minua. Etenisimme rauhassa emmekä kiiruhtaisi. Jokainen nousi soturiksi aikanaan. Toiset nousivat aikaisemmin toiset paljon myöhemmin. Nyt minun olisi nousta kuopasta, minkä olin kaivanut. Se saattoi tuntua mahdottomalta, mutta nyt mestarini tiesi, mitä kävin läpi jokaisella yritykselläni. Tämä tuki ja panosti enemmän kuin aiemmin. Edistyin parempaan, mutta vaatisin vielä aikaa ennen kuin nousisin soturien tasolle. Kuutamonkatse kertoi, että näki minussa sen saman vanhan kipinän, joka oli minussa ennen taisteluun lähtöä. En todella ollut niin huono kuin olin nähnyt omissa silmissäni. Olin vain kieltänyt asian tahtomattani. Nousu olisi kuitenkin vaativa eikä missään nimessä helppo. Välttelimme taisteluharjoituksia puhumista. Kuutamonkatse varmasti näki epävarmuuden kasvoiltani. Saatoin saada metsästystaitoni entiselle tasolleen, mutta taistelutahtoani. Jos olisi minusta ollut kiinni, en olisi harjoitellut taistelua enää lainkaan. Se oli kuitenkin yksi kriittisistä asioista soturilla. Soturien oli pyrittävä ruokkimaan, mutta myös suojelemaan klaani lisäksi opettamaan uusille oppilaille omat taitonsa parhaan mukaan. En yltäisi siihen, jos jättäisin yhden asian elämästä kummittelemaan ikuisesti silmäkulmaani, mutta samalla en voinut päästää siitä irti. Kaivamani kuoppa tulisi aikanaan täytettyä, mutta siitä jäisi selvä jälki. Oli hyvä aloittaa muutama päivä rauhallisesti.

"Tämä riittää tältä päivää", Kuutamonkatse sanoi, kun olin napannut vielä yhden pikkuisen linnun. Tämä kertoi edistymiseni. Kehujen kuuleminen oli ollut niin ihanaa, että täysin melkein jäin kuulematta, mitä kolli sanoi seuraavaksi.
"Jos se ei vaivaa liikaa, huomenna voisimme kokeilla muuta. Olet selvästi edistynyt metsästyksessä Vaahterakasvon kanssa, vaikkei hän vienyt kuin sinut kerran", tämä aloitti varoen ja kehuen jälleen metsästystaitojeni edistymistä. Tiesin, mitä tämä haki tällä. Hän halusi taisteluharjoituksia. Sitä mitä välttelin, mutta tiesin kohtaavani.
"Yritetään", vastasin sitten nyökäten tälle. Olin erittäin epävarma tämän ajatuksesta. Nyt otimme nappaamamme linnut ja lähdimme viemään niitä leiriin. Aloin matkalla hermoilla jälleen mestarini ehdotusta, mutta minun olisi yritettävä. Leiriin päästyämme vein oman osani parantajan pesälle, missä parantajalla ja tämän oppilaalla oli tassut täynnä töitä viheryskän vuoksi. Emoni oli hieman kuumeinen edellisenä iltana ja nyt tullut parantajan pesälle. Jätettyäni linnun poistuin pesästä sulavasti, vaikka olisin halunnut käydä puhumassa emoni kanssa. Tämä ei varmaan sairastuisi viheryskään, jos parantajat saivat vain hoidettua kaikki kuntoon. Valkoyskä oli heikompi ja emoni oli yleensä terve, mutta en voinut tietää, jos tämä salaisi heikompaa terveyttää, mikä tekisi hänestä herkemmän sairastumaan viheryskään. Halusin ajatukseni pois tästä kaikesta. *Vaahterakasvo sanoi, että voi käydä metsästämässä hänen kanssa*, ajattelin, kun mietin ajatuksia harhauttavaa tekemistä. Etsin leiristä Vaahterakasvoa. Ehkä Tammiviilto tietäisi, missä tämän veli mahtaisi olla. Löysin Tammiviillon hetkessä läheltä soturien makuusijoja.
"Hei... Tammiviilto..." aloitin varovasti, koska tämä näytti keskustelevan toisen soturin kanssa, mutta keskittyi sitten kuultuaan minut ja tervehti minua.
"Sattuisitko tietämään, missä veljesi on? Vaahterakasvo sanoi, että voisimme käydä metsästämässä ja ajattelin", ehdin sanoa ennen kuin jäin odottamaan kollin vastausta.
"Hänellä oli jotain muuta tekemistä, mutta jos tarvitset metsästysseuraa", kolli vastasi ja ehdotti sitten itseään. Myönnyin kollin ehdotukseen. Tärkeintä olisi saada ajatukseni muualle kuin emooni tai huomiseen taisteluharjoitukseen.

//toivottavasti toi oli kelpoinen. seuraavas tarinas ehkä tarkemmin metsästyksestä ja loppukoulutuksia kuutamonkatseen kanssa. sen jälkeen ehkä nimitys

Nimi: Zare

06.02.2018 16:56
____________________________________________________________

Nimi: Zare

06.02.2018 16:12
Pajutaivas// 14kp, 9kp
Savutassu// 26kp, 12kp, 28kp
Vaahterakasvo// 29kp, 33kp, 16kp

Nimi: Vaahterakasvo

06.02.2018 15:34
"Muistatko, kun hyökkäsimme Myrskyklaaniin?"
Nyökkäsin vakavana ja odotin naaraan jatkavan ja kertovan, mistä oli kyse. Höristin korviani kuulaisena valmiina kuulemaan Savutassun ahdinkoa.
"Kaikki taistelivat kuin heidän henkensä riippuisi siitä, mutta min.. minä vain ajauduin niiden kissojen eteen ja Kuuta.. Kuutamonkatseen piti tulla lähes heti pelastamaan minut. En.. en tehnyt mitään. Silloin tajusin, etten saanut edes metsästettyä klaanille mitään. En tehnyt mitään. En mer.. merkinnyt mitään", Savutassu naukui eksyneesti. Katsoin naarasta hetken aikaa ja, kun olin juuri vastaamassa, Savutassu keskeytti aikeeni:
"Ei.. ei minusta soturiksi. Kuutamonkatse ei i.. ikinä saa minusta soturia. Ei minun taidoillani. Nytkin hän lähetti sinut hoitamaan minut, koska ei kykene hoitamaan omaa oppilastaan..."
"Savutassu.”
"Jos vielä yrittäisi, onnistut varmasti. Voit pyytä apua, jos kaipaat sitä. Kuutamonkatse vain oli huolissaan sinusta. Lupaathan vielä yrittää?" vakuutin ja poimin nappaamani linnun suuhuni. Savutassu ei katsonut minua, mutta hän näytti ajattelevan asiaa eri kannalta. Odotin hänen vastaustaan kärsivällisesti, mutta vastauksen sijaan naaras kysyi tietäen: ”Sinä aiot puhua tästä Kuutamonkatseelle?”
Nyökkäsin syvään. Minun täytyisi kertoa, että Kuutamonkatse tietäisi mitä tehdä hänen kanssaan. Ja, että Savutassu itse tietäisi mitä tehdä. Hänen olisi päästävä yli itseinhostaan.
"Voin.. voinko tulla mukaasi? En tahdo kertoa sitä monelle, mutta sinä, emo ja Kuutamonkatse saatte tietää. En vain tahdo... En tahdo koko klaanin tietävän asiaa", hän kysyi vielä perustellen ja poimi hiiren suuhunsa. Tämä katsoi minua silmiin ja ymmärsin mitä hän tarkoitti. Olin jopa yllättynyt, mutta samalla ylpeä siitä, että hän vihdoin uskaltaisi kertoa siitä mestarilleen. Olin myös otettu siitä, että hän oli avautunut minulle. Minä ainakin aikoisin pitää hänen salaisuutensa.
Nyökkäsin vielä kerran ja loin häneen katseen, jolla yritin antaa hänelle rohkeutta. Lähdimme vierekkäin leiriä kohti valmiina kertomaan Kuutamokatseelle Savutassun tilanteesta.

”Ja niin… Olen tuntenut itseni merkityksettömäksi sen päivän tapahtumien jälkeen”, Savutassu lopetti kertomuksensa ääni kadoten loppua kohden. Silitin tämän lapaa hännälläni rohkaisevasti ja nostin katseeni Kuutamonkatseeseen, joka oli kuunellut Savutassun asian oikein tarkkana. Olin kehottanut Savutassua kertomaan itse mistä oli kyse, ja pienen epäröinnin jälkeen hän oli siihen pystynyt.
”Minä jo aloin luulla ettet vain pitänyt minusta”, Kuutamonkatse huokaisi helpottuneena, mutta jatkoin heti, ”Sinussa ei ole mitään vikaa, Savutassu. Ensimmäinen taistelusi käytiin aivan liian pian ja se on aiheuttanut sinulle traumoja omasta osaamisestasi. Luulen, että sinun on vain päästävä siitä yli. Kuvittelet olevasi huono sen takia, että minä pelastin sinut taistelussa, mutta totuus on se, että et ole ainut joka on jähmettynyt ja kadottanut sen myötä taistelutaitonsa.”
Savutassukin kohottautui katsomaan mestariaan suoraan silmiin aavistuksen häkeltyneenä.
”Enkö?” hän onnistui sanomaan. Kuutamonkatse pudisti lempeästi päätään.
”Lupaathan siis yrittää uudelleen, Savutassu?” kysyin silmät pilkahtaen.
”Lupaan”, naaras vastasi hetken hiljaisuuden jälkeen. Katsoin ensin Savutassua ja sitten Kuutamonkatsetta ja nyökkäsin tälle varmasti hymyillen. Kiitin Savutassua vielä tämän seurasta ja kerroin, että toivoin meidän menevän jatkossakin yhdessä metsälle. Naaras oli vain nyökännyt ja jäänyt sitten kahden mestarinsa kanssa.
Olin todella hyvällä tuulella – kiitos siitä kuului kokonaan Savutassulle. Astelin kohti oppilaiden pesää, sillä halusin juuri nyt löytää yhden tietyn ystäväni, jonka kanssa en ollut hetkeen viettänyt aikaa.
”Sinähän näytät oikein säteilevän”, takaani kuului ilkikurinen kehräys, joka sai minut kääntymään ympäri. Jo ennen kuin ehdin kääntyä, tunnistin puhujan olevan Varpustassu.
”On ollut hyvä päivä”, vastasin kertomatta tarkempaa syytä, mutten paljastanut mitään epäilyttävää. ”Oikeastaan minä olinkin juuri etsimässä sinua.”
”Minua?” Varpustassu naukaisi. ”Olenko jäänyt jostain paitsi? Unohdinko lähteä partioon?” Naurahdin pienesti ja läpäisin häntä kynnettömällä tassullani lapaan.
”Ei mitään sellaista”, sanoin, ”Ajattelin vain, että… Tuota noin.” Sanani takeltelivat ärsyttävästi, enkä tiennyt mistä se johtui. Varpustassu katsoi minua kummastuneesti.
”Niin? Sylkäise ulos nyt vain.”
”Ajattelin, että haluaisitko lähteä kanssani metsälle”, paljastin pienoinen epävarmuuden häivähdys äänessäni. Minä tein sen, ajattelin hätääntyneenä päässäni. Minä pyysin Varpustassua metsälle!
”Tuoko sinun oli niin vaikea sanoa? Voi Tähtiklaani sentään”, Varpustassu pyöräytti muka silmiään, mutta aistin hänessä aurinkoisuutta.
”Niin, niin”, päivittelin nolostuneena, ”No, mitä sanot?”
”Tietenkin haluan, senkin hiirenaivo”, naaras virnisti ja helpottuneisuuden aalto pyyhkäisi ylitseni.
”Mennään sitten”, naukaisin peittääkseni tämän oudon tunteen, joka valtasi minut hiljalleen.

 

©2019 Metsäketo - suntuubi.com