Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

MyrskyklaaniJokiklaani Tuuliklaani Varjoklaani ⇔ Tähtiklaani Erakot ja kotikisut

 

Tuuliklaanilaisten tarinat

Tänne kaikki Tuuliklaanin kissojen tarinat.

Tuuliklaanin kuulumisia

Parantajilla: Lampisilmä (vanhuus, menehtyy piakkoin)

Uhat: ~

Lähestyvät nimitykset: Riikkitassun ja Korretassun soturinimitykset  ||  Sointupennun ja Minttupennun oppilasnimitykset

Huomioitavaa: Viimajalka on lähtenyt klaanista.

 << <  4  5  6  7  8  9  10  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Savutassu

05.02.2018 23:32
Rajapartiosta palattuani Kuutamonkatse oli kertonut muutoksista harjoituksissa. Hän itse ei tulisi osallistumaan siihen. Juuri niin kuin olin ajatellut. Nyt edes mestarini ei uskonut voivansa hoitamaa koulutustani. Tämä oli vain sanonut, että soturi tulisi hakemaan minua, kun olisi aika.

”Savutassu, oletko valmis?” tuttu ääni kysyi, kun olin hukuttautunut omiin ajatuksiini. Se oli Vaahterakasvo. Mitä hän täällä teki? Ei kai hän ollut soturi, joka hoitaisi Kuutamonkatseen tehtävän tänään. Nyökkäsin pienesti ja kävelin Vaahterakasvon ohi. En tiennyt, mitä tehdä sitten. Kuutamonkatse oli maininnut, että Vaahterakasvo määräisi, mitä tekisimme? Olisiko se metsästystä? Entä taisteluharjoitusta? Jos tekisimme taisteluharjoituksia, en voinut olla muistamatta huonoa menestystäni taistelussa Myrskyklaania vastaan. *Kuin kuollut kettu*, ajattelin säälittävästi.
”Mennäänkö kävelylle ensin? Voitaisiin yrittää metsästää jotain samalla”, Vaahterakasvo lopulta sanoi, mikä tuntui ikuisuuden kestävältä ehdotukselta.
”Ihan miten vain”, sanoin vältellen Vaahterakasvon katsetta. En tahtonut katsoa kollia silmiin, koska tunsin kuin silmäni olisivat kertoneet täsmälleen, mitä ajattelisin. Lähdimme kävelemään lähes vieretysten ulos leiristä paitsi, että kävelin hieman taempana. Olimme molemmat hiljaa, mikä kehitti välillemme kiusallisen jännitteen.

”Hiirenpapanat, olin ihan varma, että täältä löytyisi jotain saalistettavaa”, Vaahterakasvo tuhahti, kun olimme seuloneet suojaisimman kohdan nummelta läpikotaisin löytämättä yhtäkään tuoretta vainua tuoresaaliista. Tunnelma oli yhä kiusallisen jännittynyt, koska olin alkanut mietti, että miksi juuri Vaahterakasvo hoitaisi Kuutamonkatseen tehtävän, kun hänellä oli muitakin tehtäviä hoidettavana.
”Luulisin, että lähempänä kaksijalkalaa voisi olla jotain”, miukaisin kuitenkin hiljaa, kun muistin kaksijalkojen tekemiset. Katse Vaahterakasvolta ensin oli hämmentynyt, mutta tämä ei kyseenalaistanut ehdotusta. Tämä vain nyökkäsi ja antoi minut johdattaa kohti kaksijalkalaa.

Vaahterankasvo kävi ensimmäisenä metsästysasemaan ja sai nopeasti napattua linnun suuhunsa. Se oli hyväksi klaanille. Edes sen, jonka meistä pitikin kyetä tuomaan jotain, sai sen näyttämään niin helpolta kuin pentukin olisi saanut jotain.
”Mistä tiesit, että täällä olisi saalista?” kolli kysyi innoissaan, kun laski linnun maahan. Mietin hetken ennen kuin vastaisin. Tämä oli paikka, mistä edes itse sain napattua tavallisesti jotain, mistä en ollut puhunut muille klaanissa.
”Olen nähnyt aikaisemmin kaksijalkojen heittävän joitain siemeniä tänne maahan. Linnut ja jotkut jyrsijät syövät niitä hyvinä päivinä”, vastasin hiljaa. Mitä väliä sillä oli, miten tiesin tästä, jos klaani sai jotain syödäkseen.
”Hyvin huomattu! Tuosta tiedosta olisi hyötyä koko klaanille. Oletko kertonut jollekin?” Vaahterakasvo kehui ja kysyin lopuksi asian, mikä vaikeuttaisi tilannetta. Pudistin päätäni. En jaksanut valehdella. Emoni oli aina sitä vastaan eikä auttaisi minua tässä asiassa.
”Ajattelin, ettei sillä ole mitään väliä”, sanoi vielä ennen kuin Vaahterakasvo vastaisi.
”Täältä saa yllättävän paljon saalista tällaisina kauniina päivinä, kun eläimet uskaltautuvat esiin pesistään. Tulemme syömään paljon paremmin, kiitos sinun!” Vaahterakasvo kehuskeli metsästyspaikkaani. *Osasin sentään tehdä jotain*, ajattelin hieman myönteisemmin ennen kuin Vaahterakasvo kehotti asian kertomista klaanille.
”Yritä sinä nyt”, Vaahterakasvo pyysi vähän käskevään sävyyn, mutta hymyili ystävällisesti. Uskalsin viimein katsoa kollia silmiin ja aloin sitten etsiä tuoreen saaliin hajua ilmasta. Pienen hetken päästä löysin hiiren. Vähemmän taitoja vaativamman saalis, mutta sai riittäisi klaanille. Aloin ottaa sopivaa asentoa, että saisin napattua jyrsijän, mutta Vaahterakasvo keskeytti minut. Ennen kuin sain liikautettua lihastakaan.
”Älä pyri liian täydelliseen asentoon. Asennon pitää olla sinulle itsellesi luonnollinen, silloin saat myös todennäköisemmin saaliin kiinni”, kolli kuiskasi. Mieleeni muistui kaikki Kuutamonkatseen kerrat, kun tämä oli yrittänyt opettaa minulle metsästystä eikä ollut onnistunut siinä. Pyrin hieman mukavampaan asentoon, mutten tiennyt, olisiko tämä paras asento saadakseni jotain kiinni. Seurasin Vaahterakasvoa kuin Kuutamonkatsetta. Se kirpaisi mieltäni. Pyyhkäisin se mielestäni ajatellakseni, että nyt minun olisi keskityttävä tuohon hiireen.
Kynnet edellä ja parilla terävällä liikkeellä sain harmaanotuksen hengiltä. Kiitin tähtiklaania sen hengestä ennen kuin tajusin, että olin saanut todella jotain tassuihini.
”Hienoa työtä! Oliko parempi noin kuten neuvoin?” Vaahterakasvo kysyi ennen kuin otin hiiren suuhuni.
”Oli. Kiitos”, naukaisin tälle sanomatta, että Kuutamonkatse opetti samalla tavoin ja muistutti täsmälleen samoista asioista. Nyt olin vain viimein onnistunut siinä. Kolli nyökkäsi minulle ja antoi sitten merkin, että lähtisimme takaisin leiriin.

”Savutassu. Saisinko kertoa sinulle jotain?” Vaahterakasvo tiedusteli kysyvästi lähestyessämme leiriä yhä enemmän. Pelästyin täysin tämän puhetta, mutta mumisin myönteisesti tälle. Jännite, mikä oli alkanut lähdettyämme leiristä alkoi purkautua enkä tuntenut oloani mukavaksi.
”Niin, tuota, mehän olimme samaan aikaan oppilaita, kuten tiedät? Ja sitten minusta ja Tammiviillosta tuli sotureita ja niin…”, tämä takelteli. Selvästi miettien, mitä sanoisin minulle. Tunsin, kuinka rinnassani lyönti jäi väliin, kun mietin, mihin kolli pyrki tällä. Oliko emoni sittenkin puhunut ja Vaahterakasvo lähetetty puhumaan minulle, koska olimme hänen oppilas aikana olleet ystäviä.
”Sanon nyt tämän ihan suoraan. Tarkoitukseni ei todellakaan ole loukata sinua, mutta haluan vain tietää, että oletko luovuttanut soturiksi pääsemisessä sen takia, koska minusta ja Tammiviillosta tuli sotureita jo aikaa sitten, mutta sinä olet yhä oppilas? Ja nyt kun Pajutaivaskin nimitettiin, vaikka hän on sinua nuorempi?” tämä tokaisi hieman tökerösti. Nyt en voinut peitellä hätkähdystäni. Henkäisin syvään. Ajatukseni jumittuivat. Siitä tässä oli kyse. En tahtonut puhua siitä. Eikä riittänyt, että emoni tiesi jo kuin epätoivoiseksi olin mennyt. Ei muiden sitä tarvinnut tietää. Saati en tahtonut luopua ajatuksesta tulla soturiksi, vaikka se tuntui mahdottomalta.

Lähestyimme leiriä yhä enemmän, kun Vaahterakasvo astui eteeni.
”Savutassu, voit luottaa minuun. Johtui se sitten tuosta mitä juuri sanoin tai mistä tahansa, en minä aio pilkata sinua. Haluan ainoastaan vain auttaa!” Vaahterakasvo yritti todella saada minut puhumaan. Tuntui sanat olisivat jääneet suuhuni. En tiennyt edes mistä aloittaisin tai että puhuisinko lainkaan entiselle läheiselle ystävälleni. Tämän katse tuntui kovalta ja tiesin, etten voisi palata leiriin sanomatta mitään kollille.
"Muistatko, kun hyökkäsimme Myrskyklaaniin?" aloitin päättäen aloittaa täsmälleen sieltä, mistä se kaikki alkoi. Kolli nyökkäsi odottaen minun jatkavan.
"Kaikki taistelivat kuin heidän henkensä riippuisi siitä, mutta min.. minä vain ajauduin niiden kissojen eteen ja Kuuta.. Kuutamonkatseen piti tulla lähes heti pelastamaan minut. En.. en tehnyt mitään. Silloin tajusin, etten saanut edes metsästettyä klaanille mitään. En tehnyt mitään. En mer.. merkinnyt mitään", lausuin sanat pidätellen samanlaista tunteenpurkausta kuin oli emoni kanssa käynyt. Vaahterakatse katsoi minua hetken ja oli aikeissa ehkä sanoa jotain, mutta jatkoi vielä vähän.
"Ei.. ei minusta soturiksi. Kuutamonkatse ei i.. ikinä saa minusta soturia. Ei minun taidoillani. Nytkin hän lähetti sinut hoitamaan minut, koska ei kykene hoitamaan omaa oppilastaan..." sain viimeiset sanat ennen kuin painoin pääni tassuihini. *Siinä. Sanoin sen. Sanoin sen jollekin muulle kuin emolle*, ajatukseni virisivät päässä kuin olisin odottanut saavani armoiskun Vaahterakasvolta.
"Savutassu", tämä aloitti hetken tauolla. Tämä puhui varoen kuin olisi voinut satuttaa minua sanoillaan. Vaahterakasvon sanat muistuttivat emoni sanoja, mutta rohkeampia. Vaahterakasvo ei ehkä ollut emoni tai hyvin läheinen ystävä enää, mutta kukaan ei ollut läheinen kanssa. Olin itse sulkenut heidät pois Vaahterakasvon ja Tammiviillon nimityksien jälkeen, kun koulutukseni tuntui huononevan. Lopulta tunsin vain, kuinka se kaikki oli alkanut tavallisesta kateellisuudesta kahta veljestä kohtaan. Tunsin itseni niin typeräksi. Vaahterakasvo oli selvästi avomielinen tilanteesta ja osasi puhua minut pois tassujeni välistä.
"Jos vielä yrittäisi, onnistut varmasti. Voit pyytä apua, jos kaipaat sitä. Kuutamonkatse vain oli huolissaan sinusta. Lupaathan vielä yrittää?" Vaahterakasvo kysyi ennen kuin poimi linnun maasta. En tiennyt, mitä minun olisi pitänyt vastata kollille.
"Sinä aiot puhua tästä Kuutamonkatseelle?" sanoin kysyvästi välttäen kollin vastauksen. Tämä nyökkäsi tyynesti, mutta odotti minun vastaustani.
"Voin.. voinko tulla mukaasi? En tahdo kertoa sitä monelle, mutta sinä, emo ja Kuutamonkatse saatte tietää. En vain tahdo... En tahdo koko klaanin tietävän asiaa", sanoin Vaahterakatseelle. Katsoin tätä silmiin hetki, kun olin poiminut maahan pudottamani hiiren.

//en ollut täysin varma itsekään, mitkä sanat saisi Savun tuntemaan toisin, joten toivottavasti toi olisi hyvä, kun kerran vaahteran luonne on myöteinen ja avomielisempi, mikä todella auttaa savua tässä tilantees

Nimi: Vaahterakasvo

05.02.2018 21:31
Raotin silmiäni. Mietin hetken mikä minut oli herättänyt, kunnes tunsin jonkun jalan painavan minua selkään. Vilkaisin ylitseni Tammiviiltoa, joka oli valtautunut puoliksi pedilleni. Tahtomattani kömmin ylös uneliaasti ja venyttelin takajalkojani taakse päin. Suuni avautui valtavaan haukotukseen.
Peseydyin nopeasti, mutta huolellisesti ja juuri kun olin astumassa pesästä ulos, Kettulampi maukaisi vielä puoliksi unessa: ”Voisitko käydä sanomassa Pajutaivaalle, että hän voi tulla nyt nukkumaan?”
Olin aivan unohtanut eilen illalla nimitetyn Pajutaivaan. Naaras oli varmasti väsynyt ja valmis tulemaan tänne lämpimämpään nukkumaan. Nyökkäsin Kettulammelle ja poistuin pesästä. Kukaan ei tainnut olla vielä hereillä. Suuntasin katseeni leirin uloskäynnille, jossa musta naaras istui kankeana. Ilmassa oli kirpeyden tuntu, josta tiesin, että yö oli ollut hyvin kylmä. Lähdin kipittämään Pajutaivasta kohti, joka oli jo leimannut katseensa minuun.
”Voit puhua, Pajutaivas”, naukaisin ja Pajutaivaan katse muuttui erittäin väsyneeksi, mutta siitä paistoi suunnaton ylpeys. ”Voit mennä pedilleni, se on varmaan vielä lämmin.”
”Kiitos, Vaahterakasvo”, naaras sanoi pidemmittä puheitta ja paineli sotureiden pesää kohti. Katsoin tuoreen soturin perään kunnes näin hänen asettuvan yhdelle pedeistä. Seuraavaksi astelin tuoresaaliskasalle, josta nostin hampaisiini riutuneen hiiren. Se saisi riittää siihen saakka, kunnes leiriin tuotaisiin lisää saalista.
Kannoin hiiren aukion laidalle. Laskeuduin aterioimaan hiirtäni samalla, kun huomasin, että sotureiden pesällä näkyi liikettä. Muutamia sotureita tuli ulos pesästä valmistautumaan aamupartioon. Seurasin heidän tekemisiään sivusilmällä, kun ajatukseni pyörivät milloin missäkin.
”Vaahterakasvo?” Sävähdin yllättyneenä, kun harmaa kolli oli ilmestynyt viereeni.
”Kuutamonkatse”, tervehdin säikähdyksen jäljiltä jäykästi ja heilautin häntääni ystävällisesti. Kuutamonkatse istahti viereeni.
”Tarvitsisin hieman apua”, hänen äänensä oli huolestunut, mikä ei ollut tälle itsevarmalle kollille tyypillistä. Väräytin korviani ja nousin istumaan hänen viereensä. Katsoin tätä suurilla silmilläni.
”Mitä nyt?”
”Kyse on oppilaastani Savutassusta”, Kuutamonkatse paljasti, ”Olen huolissani hänen koulutuksestaan. En tiedä mikä häntä vaivaa, enkä ole saanut selville sitä hänen emoltaankaan.”
”Miksi olisit huolissasi hänen koulutuksestaan?” kallistin päätäni hämmentyneenä, sillä en yhtään ymmärtänyt mitä kolli ajoi takaa. Kuutamonkatse oli hetken hiljaa ja etsi varmasti oikeita sanoja.
”Tuntuu kuin hän olisi luovuttanut koulutuksensa suhteen. Hänen emonsa sanoi vain, että Savutassu tarvitsee enemmän tukea. Mutta minusta tuntuu niin turhalta, kun en tiedä mikä häntä oikeasti vaivaa, siksi en myöskään oikein osaa auttaa”, minua vanhempi kolli sanoi ja loi minuun katseen. Nyökkäsin ymmärtäväisenä.
”Haluat, että viettäisin tänään aikaa hänen kanssaan.”
”Niin, voisit tehdä hänen kanssaan joitain harjoituksia ja puhua hänelle. Olen huomannut miten onnistuit Riikkitassun kanssa”, Kuutamonkatse hymyili pienesti.
”Tietenkin auttaisin sinua, mutta minun kuuluisi kouluttaa vielä tänään Riikkitassua. Lukkisydän on vielä parantajan pesässä”, sanoin pahoittelevasti.
”Voisin huolehtia hänen koulutuksestaan tänään, jos sinä viettäisit tämän päivän Savutassun kanssa”, Kuutamonkatse pyysi. Katsoin hetken häntä syvälle silmiin ja aistin kuinka tosissaan hän oli tämän asian kanssa.
”Hyvä on. En kuitenkaan lupaa mitään, kaikki on kiinni hänestä itsestään loppujen lopuksi”, myönnyin. Kuutamonkatse nyökkäsi kiitollisena. Hän puski toverillisesti poskeani, ennen kuin poistui seurastani.
Söin hiiren nopeasti loppuun ja kävin hautaamassa sen leirin ulkopuolelle. Palatessani oli melkein törmätä Riikkitassuun.
”Huomenta, Vaahterakasvo!” hän naukaisi pirteänä.
”Hyvää huomenta”, hymyilin, ”Kuulitko jo Kuutamonkatseelta uutiset?”
Kolli nyökkäsi ja sanoi: ”Kuulin. Olisi ollut kivaa, jos olisit päässyt mukaan. Mutta ainakin Tammiviilto tulee ja aion tällä kertaa voittaa hänet!”
En voinut estää naurahdusta, joka kumpusi syvältä sisimmästäni. Riikkitassu oli todellakin muuttunut.
”Älä unohda sitten kertoa miten kävi!” huudahdin hänen peräänsä.
Jatkoin matkaani etsien katseellani Savutassua aukiolta, mutten nähnyt harmaata naarasta missään. Ehkä hän on vielä pesässä, ajattelin ja suuntasin kyseistä pesää kohti. Ennen kuin ehdin pesällä huomasin klaaninvanhimpien pesällä harmaavalkoisen naaraan, jonka tunnistaisin missä vain. Varpustassu. En ollut ehtinyt vaihtaa sanastakaan naaraan kanssa pariin päivään ja oloni oli haikea siitä hyvästä. En tiennyt miksi, mutta hänen seurassaan oli eritavalla mukava olla.
Minun teki mieli pyytää häntä metsälle, mutta jostain syystä tuntui, etten uskaltanut. Pudistin kärsimättömänä päätäni ja kurkistin sisään oppilaiden pesään. Etsimäni oppilas istui pedillään ja katseli tassujaan. Säälin pistos käväisi sydämessäni.
”Savutassu, oletko valmis?”
Naaras kohotti epävarman katseensa ja nyökkäsi pienesti. Hänen ilmeensä kertoi, että Kuutamonkatse oli ennättänyt kertoa hänelle muutoksesta. Astuin pois Savutassun tieltä, kun tämä pujahti ulos oppilaiden pesästä. Odotin hänen sanovan jotain, mutta sen sijaan hän pysyi vain hiljaa ikään kuin odottaisi minulta jotain käskyä. En ollut kovin varma mitä minun pitäisi sanoa. Hän oli ollut ihan hyvä ystäväni, kun olin ollut oppilas, mutta tuskin olimme jutelleet sen jälkeen, kun minusta tuli soturi.
”Mennäänkö kävelylle ensin? Voitaisiin yrittää metsästää jotain samalla”, päädyin sanomaan ja yritin katsoa Savutassua tämän meripihkaisiin silmiin.
”Ihan miten vain”, naaras sanoi vältellessään katsettani. Lähdimme kävelemään lähes vieretysten ulos leiristä paitsi, että Savutassu käveli hieman taempana. Olimme molemmat hiljaa, mikä kehitti välillemme kiusallisen jännitteen.

”Hiiren papanat, olin ihan varma, että täältä löytyisi jotain saalistettavaa”, tuhahdin, kun olimme seuloneet suojaisimman kohdan nummelta läpikotaisin löytämättä yhtäkään tuoretta vainua tuoresaaliista. Annoin häntäni viuhtoa ilmaa närkästyneenä.
”Luulisin, että lähempänä kaksijalkalaa voisi olla jotain”, Savutassu miukaisi hiljaa. Katsahdin häneen hämmentyneenä. Miksi hän niin luuli? Ei jukaan järkevä menisi lähellekään kaksijalkalaa. Päätin kuitenkin olla lyttäämättä naaraan mielipidettä, sillä tämänhän piti olla hänen itsetuntoaan nostattava päivä.
Nyökkäsin hänelle ja annoin hänen johtaa meitä kohti kaksijalkalaa.

Asetuin kyyryyn pienen pensaan suojaan ja pidin silmäni tiukasti hieman kauempana olevassa maata nokkivassa linnussa. Jännitin takajalkani valmiiksi ja laskin häntäni kehoni jatkoksi. Astuin pienen askeleen eteenpäin ja lopulta syöksähdin kohti valkoharmaata eläintä. Se pyrähti nopeasti lentoon, mutta olin sitäkin nopeampi – kiitos pitkien jalkojeni – ja loikkasin sen perässä ilmaan niin, että hampaani tavoittivat sen pehmeän höyhenpeitteen. Puraisin leukani yhteen ja kuulin linnun niskojen rasahtavan. Laskeuduin sulavasti maahan lintu hampaissani.
”Mistä tiesit, että täällä olisi saalista?” kysyin innoissani, kun laskin linnun suustani. Savutassu vaihteli painoaan tassulta toiselle vaivaantuneena.
”Olen nähnyt aikaisemmin kaksijalkojen heittävän joitain siemeniä tänne maahan. Linnut ja jotkut jyrsijät syövät niitä hyvinä päivinä.” Hänen äänensä oli yhä hiljainen.
”Hyvin huomattu! Tuosta tiedosta olisi hyötyä koko klaanille. Oletko kertonut jollekin?” kehuin ja kysyin lopuksi. Savutassu pudisti päätään.
”Ajattelin, ettei sillä ole mitään väliä”, naaras sanoi.
”Täältä saa yllättävän paljon saalista tällaisina kauniina päivinä, kun eläimet uskaltautuvat esiin pesistään. Tulemme syömään paljon paremmin, kiitos sinun!”
Savutassun ilme kirkastui aavistuksen verran ja hän nyökkäsi pienesti. Kehotin häntä vielä kertomaan klaanille, kun palaisimme leiriin.
”Yritä sinä nyt”, pyysin vähän käskevään sävyyn, mutta hymyilin tälle ystävällisesti. Tällä kertaa Savutassu uskaltautui katsomaan minua silmiin ja lähti etsimään tuoresaaliin hajua. Seurasin tätä kevyin ja hiljaisin askelin. Ei mennyt pitkään, kun hänen kuononsa oli löytänyt hiiren. Naaras asettui saalistusasentoon ja arvioin hänen asentoaan katseellani.
”Odota”, sanoin hiljaa, ennen kuin hän ehti hyökätä hiirtä kohti. Astelin lähemmäs häntä.
”Älä pyri liian täydeliseen asentoon. Asennon pitää olla sinulle itsellesi luonnollinen, silloin saat myös todennäköisemmin saaliin kiinni”, kuiskasin. Savutassu näytti mietteliäältä – myös loukkaantuneelta huomautuksesta -, mutta päätyi ottamaan mukavemman asennon. Nyökyttelin päätäni hyväksyvästi. Annoin hännälläni merkin tehdä loput niin kuin Kuutamonkatse oli hänelle opettanut.
Hienoinen lumi pöllähti hänen allaan ponnistaessaan eteenpäin. Kynnet ojossa Savutassu loikkasi kohti harmaaturkkista olentoa ja sai sen käpäliinsä. Parilla terävällä iskulla hiiri oli maassa pökertyneenä valmiina viimeiseen iskuun.
Savutassu kohotti leukaansa hiiri hampaissaan silmät kiiltäen.
”Hienoa työtä! Oliko parempi noin kuten neuvoin?” kysäisin.
”Oli. Kiitos”, Savutassu naukaisi. Nyökkäsin iloisesti ja väräytin korvaana merkiksi, että lähtisimme takaisin leiriin.

”Savutassu. Saisinko kertoa sinulle jotain?” tiedustelin kysyvästi lähestyessämme leiriä yhä enemmän. Naaraan ilme muuttui pelästyneeksi ja hän mumisi myöntyvän vastauksen.
”Niin, tuota, mehän olimme samaan aikaan oppilaita, kuten tiedät? Ja sitten minusta ja Tammiviillosta tuli sotureita ja niin…”, takeltelin osaamatta pukea ajatuksiani sanoiksi.
”Sanon nyt tämän ihan suoraan. Tarkoitukseni ei todellakaan ole loukata sinua, mutta haluan vain tietää, että oletko luovuttanut soturiksi pääsemisessä sen takia, koska minusta ja Tammiviillosta tuli sotureita jo aikaa sitten, mutta sinä olet yhä oppilas? Ja nyt kun Pajutaivaskin nimitettiin, vaikka hän on sinua nuorempi?” tokaisin hieman tökerösti, mutten tiennyt miten muutenkaan olisin saanut asiani sanottua. Savutassu hätkähti huomattavasti ja henkäisi. Pitkään hetkeen hän ei vastannut, saati sanonut yhtään mitään ja olimme melkein leirissä, joten kiristin vauhtiani ja pysäytin hänet astumalla tämän eteen.
”Savutassu, voit luottaa minuun. Johtui se sitten tuosta mitä juuri sanoin tai mistä tahansa, en minä aio pilkata sinua. Haluan ainoastaan vain auttaa!”

//Miksu? c: Voit muuttaa joitakin kohtia, jos en osannut ilmentää Savua oikein!

Nimi: Savutassu

02.02.2018 18:16
Sadetähden sanat tuntuivat kaukaiselta kaiulta ajatuksieni keskeltä. Halusin olla iloinen Pajutassulle, mutta jokin veti minut aina takaisen pimeyteen. Kuulin klaanin huutavan uuden soturin nimeä. Pajutaivas, se oli täydellinen nimi hänelle. Yritin parhaani mukaan yhtä klaanin huutoon, mutta tuskin kukaan sitä huomaisi. Muut alkoivat onnitella tätä, mutta itse tyydyin nyökkäykseen. Peitellen pettymyksen itseeni. En saisi pihaustakaan irti suustani. Minun pitäisi olla onnellinen, että klaanissamme saattoi olla niin lahjakkaita ja voimakkaita kissoja suojelemassa sitä. Mutta miten todellisuudessa voisi, kun itse suoriuduin yhtä hyvin kuin kuollut kettu.
"Tänne ja heti", tiukka naukaisu kuului ennen kuin joku vetäisi korvastani. Sähähdin pelästyneenä. Vastassani oli emoni tiukka katse. Tämä oli selvästi tyytymätön johonkin.
"Nyt pentuni ala maukua, mikä sinua vaivaa? Tiedän, että petyit taitoihisi vain vähän aikaa sitten, mutta sen ei pitäisi ajaa sinua maan alle kuin pelokasta jänistä, joka juuri aisti jotain hieman epätavallista", emoni suu tulvi syyttävään, mutta huolestuneesti. Huokaisin tuskallisesti ja istuin tämän eteen.
"En vain pysty mihinkään", aloitin vuodatukseni. En kestänyt enää. Emoni saisi tietää kaiken, mitä ajattelin juuri nyt.
"Kuutamonkatse ei saa minusta soturia. Olen yhtä hyödyllinen kuin kuollut kettu. Isänikin varmasti tahtoisi minun jatkavan, mutta miksi edes yrittää? Vain jos siilit alkavat lentää kykenen koskaan etenemään soturiksi", sanoi itkun partaalla ja vetäisin syvään henkeä ennen kuin jatkoi itseni syyttämistä monista asioista. Olin täysin unohtanut, olivatko jotkin niistä edes omaa syytäni, mutta sillä ei ollut nyt väliä. Olin alkanut harkita klaanista lähtöä, vaikka se raapaisi emoni sydämen kahtia. Partioissa olin miettinyt, että karkaisin yöllä mennäkseni järvelle hukuttamaan itseni. En kuitenkaan päässyt kahta lausetta pidemmälle sanoissani, kun puheeni oli muuttunut päättömäksi muminaksi ja niiskutteluksi. Onneksi olimme syrjässä muista, joten kukaan ulkopuolinen ei kuulut purkaustani emolle, vaikka viimeisin selvin sana, mikä minusta oli päässyt, kun haukkui itsenä kuolleeksi ketuksi. Viimein kun sain vedettyä viimeiset epämääräiset sanat suustani. Tunsin jonkun painuvan kehoni vasten. Emoni painoi kehonsa ja kiersi häntänsä kehoni ympärille.
"Kaikki järjestyy pikku pentuni", tämä aloitti pehmeästi kuin puhuisi pennulle. Ainakin käyttäydyin sen mukaisesti. Painoin pääni kiinni emoni turkkiin hukuttaen kyyneleeni.
"Ei hätää. Itke kipu pois. Emo on tässä. Hengitä sisään ja ulos", tämä lausui hiljalleen. Rauhoituin lopulta, etten enää itkenyt hallitsemattomasti. Katsoin emonia silmiin, joka oli siirtynyt hieman irti minusta.
"Olen aina täällä, että voit puhua minulle. En voi muuttaa, mitä ajatellet itsestäsi, mutta tahdon sinun ymmärtävän, ettet ole yksin etkä koskaan tule olemaankaan", emoni sanoi tyynesti kuin pennulle. Tämä sanoi vielä jotain ennen kuin poistui kohti luotani. Jäin yksin hetkeksi. Emoni sanat lohduttivat, mutta olisivatko ne tarpeeksi. Viimeksi asia ei ollut näin, mutta emoni ei tiennyt vielä aivan kaikkea. Nyt hän tiesi ja itse tiesin voivani puhua hänelle. Tämä ei ollut vihainen tai surullinen. Hän puhui niin kuin aina silloin kun pelästyin turhaan pentuna. Oli kuitenkin myöhä ja väsymys painoi entistä kovemmin. Nuolin parhaani mukaan turkkini siistiksi, ettei kukaan muu saisi tietää tunteenpurkauksestani.

Aamu valkeni uuteen päivään. Nukuin levottomasti. Kuutamonkatse ei vaikuttavan tietävän, mistä olin kertonut emolleni vähän aikaa sitten eikä emoni ei tavallisesti ollut sellainen. Hän ei kertonut koskaan yksityisiä asioitani muille. Tai niin olin ymmärtänyt. Se selviäisi, jos Kuutamonkatse toisi asiaan koskaan esille. Kuutamonkatse kutsui minua. Ravistin lopun väsymyksen kehostani, mutta tunsin sen olevan yhä raskas. Hivuttelin mestarini luokse.
"Olet aamupartiossa ja halusin vain kertoa, että kun pääse takaisin leiriin tahtoisi viedä sinut vielä harjoittelemaan", tämä sanoi normaaliin tyyliinsä. Olin täysin unohtanut aamupartion. Nyökkäsin pienesti välttäen tämän katsetta. Liikuin sitten lähemmäs leirin uloskäyntiä, minne aamupartio alkoi kokoontua.

//ajattelin, että jos Kuutamonkatse pyytäisi Vaahteraa tai Pajua avuksi, koska Savu vaikuttaa luovuttaneen. Alunperin sehän ajateltiin että Vaahtera tulee ja saa selville asian, mutta jos tahtoo muuttaa käy mulle. Savu olis yhä sekasi emolle puhumisesta ja tää voi tapahtua pari tai enemmän päivää Pajun nimityksen jälkeen.

Nimi: Vaahterakasvo

02.02.2018 16:38
“Yritä uudelleen”, Tammiviilto sanahti jälleen kannustuksen maahan kellahtaneelle ruskeankirjavalle oppilaalle. Hän nousi päättäväisenä ylös, mutta vierestä seuraessani saatoin huomata väsymyksen nuoren kollin silmissä. Kolli hyökkäsi veljeäni päin – väisti Tammiviillon iskun ja ponnisti vihollisensa ruskeamustaa kylkeä kohti. Hetken ajan ajattelin Riikkitassun onnistuneen, mutta Tammiviilto oli jälleen onnistunut kamplaamaan oppilaan lumiselle maalle. Tammiviilto vilkaisi minuun harmistuneena sillä aikaa kun Riikkitassu kampesi itseään pystyyn. Hän hädin tuskin uskalsi katsoa meitä silmiin. Astuin oppilaan viereen ja istahdin siihen silittäen tämän selkää hännälläni.
”Älä masennu. Jokainen oppii eri tahtia nämä asia”, kehräsin lohduttavasti. Riikkitassu kohotti pettymyksen sumentamat siniset silmänsä minuun ja huokaisi:
”Mutta minä opin kaikista hitaiten… Olen huonompi kuin muut.”
Väräytin korvaani veljelleni merkiksi lähteä takaisin leiriin, sillä olimme harjoitelleet aamusta asti näinkin pitkälle päivää ja uskoin, että leirissä saatettaisiin kaivata apua. Tammiviilto nyökkäsi minulle ja lähti hölkkäämään leiriä kohti.
”Kuules, en ollut itsekään kummoinen taistelija sinun ikäisenä”, myönsin ja toivoin sen piristävän oppilasta, ”Tammiviilto oli minua paljon parempi – ja on vieläkin, mutta kovalla harjoituksella minä olen oppinut olemaan hyvä vastus.”
”Et varmasti ollut yhtä surkea kuin minä”, Riikkitassu jatkoi epätoivoisena tassujaan tuijottaen.
”Tietäisitpä vain”, naurahdin, mutta Riikkitassu vain kyyhötti hiljaa eikä tuntunut uskovan sanojani. Vedin syvään henkeä. Tunsin sääliä tätä oppilasta kohtaan. Hän uskoi itsestään pelkkää huonoa, eikä se auttaisi kehittymisessä yhtään. Päinvastoin.
”Katso minua silmiin, Riikkitassu”, pyysin painokkaasti ja yllätyksekseni kolli teki niin.
”Taidot eivät kartu itsestään. Joillakin on tietenkin luonnollisia lahjoja, jotka tekevät oppimisen heille helpommaksi, mutta se, ettei omista luonnollisiakykyjä, ei tee kenestäkään yhtään sen huonompaa. Kun harjoittelet tosissasi ja kovaa, sinusta tulee aivan yhtä hyvä – jopa parempi. Se riippuu vain sinusta itsestäsi.”
”Kukaan ei myöskään ole hyvä kaikessa. Jokaisella on heikkouksia ja jopa vara parantaa, mutta aina on yritettävä parhaansa.”
Riikkitassun katse oli muuttunut äskeisestä pettyneisyydestä, kun hän katsoi minua syvälle silmiin hämmentyneen näköisenä. Oppilas näytti huomattavasti varmemmalta, josta tiesin kollin ymmärtäneen mitä tarkoitin. Lopulta hän nyökkäsi syvään ja naukaisi pontevasti: ”Lupaan tehdä kovemmin töitä! Lukkisydän ja sinä olette vielä ylpeitä minusta!”
Lämmön tuntu paisui sisälläni, kun Riikkitassu oli viimein päässyt suurimmaksi osin yli epävarmuudestaan. Oppilas kiitti minua innoissaan ja lähti juoksemaan leiriä kohti häntä korkealla. Katselin tämän perään kehräyksen kummutessa syvältä kurkustani. Kun hän oli mennyt, käänsin katseeni harmaalle taivaalle.
Juuri tuollaista voimaa me tarvitsimme näinä vaikeina aikoina.

Palasin leiriin yhden rastaan kanssa, jonka olin onnistunut saamaan lähellä Tuuliklaanin leiriä. Laskin sen lähes tyhjänä ammottavaan tuoresaaliskasaan. Katselin ympärilleni ketään tiettyä etsimättä. Huomasin kuitenkin yksinään istuskelevan Pajutassun oppilaiden pesän lähellä, joten päätin pistäytyä hänen luonaan ennen kuin kävisin näyttämässä Juolavirralle aavistuksen pakottavia anturoitani.
”Joko koulutuksesi on ohi tältä päivältä?” kysyin saapuessani siron, mustan naaraan luo. Hän näytti yllättyneeltä – pelästyneeltä - seurastani, mutta se katosi nopeasti tyyneyden alle.
”Kyllä, tältä päivältä ja muiltakin”, hän ylpeili pienesti, ”Minusta tulee tänään soturi.”
”Sehän on hienoa!” onnittelin viiksiäni väräyttäen. En ollut oikeastaan ehtinyt seurata Pajutassun koulutusta hetkeen, mutta Kettulampi oli valmasti arvioinut hänen olevan valmis soturiksi. Naaras nyökkäsi ylpeänä.
”Myrskyklaani oli aika kantaaottamaton viime öisessä kokoontumisessa”, maukaisin tulevalle soturille mielipiteellisen, hieman testaavan lauseen.
”Ehkä näin on parempi”, Pajutassu vastasi tyynesti. Annoin katseeni kulkea aukiota pitkin.
”Totta”, kohautin lapojani, ”Tuntuu vaan hassulta, että Myrskyklaani otti sen vastaan niin hyvin.”
”Niin..”, oppilas mutisi mikä sai minut vähän huvittuneeksi.
"Ei sinun tarvitse olla samaa mieltä, Pajutassu”, kerroin ja naaraan ilme värähti, ”Se on minun mielipiteeni.” Hänen pitäisi oppia ilmaisemaan oma mielipiteensä. Se oli tärkeä taito, sillä toisten myötäileminen ei johtaisi mihinkään tietyissä tilanteissa. Sitten näin Juolavirran pujahtavan pesäänsä, joten heilautin Pajutassulle häntääni ja lähdin parantajan pesälle. Työnnyin sisään pesään, jossa ei nähnyt mitään, mutta nenäni osasi kertoa kaiken tarvittavan.
”Vaahterakasvo? Sinäkö?” Juolavirran lempeä ääni naukaisi.
”Kyllä, minä täällä”, ilmiannoin itseni, ”Anturoitani on tänään pakottanut vähän. Osaatko auttaa?” Silmäni olivat jo tottuneet pimeään, sillä erotin Juolavirran solakan kehon ääriviivat vähän kauempana edessäni.
”Annas kun katson”, hän sanoi ja pyysi minua nostamaan etutassuani. Koukistin etujalkaani niin, että parantaja pystyi näkemään tummat anturani. Kokeiltuaan anturoita kuonollaan Juolavirta antoi luvan laskea tassun maahan.
”Ne ovat vähän paleltuneet, muttei mitään vakavaa. Sen pitäisi mennä yössä ohi, jos pidät ne allasi lämpimässä. Voit saada illalla unikonsiemeniä, jos kipu häiritsee nukkumistasi”, Juolavirta naukaisi ystävällisesti ja palasi sitten takaisin syvemmälle pesään. Kehräsin kuuluvasti ja poistuin pesästä. Näin Sadetähden hyppäävän Korkeakivelle ja samassa hän kuulutti klaanin koolle. Jäin parantajan pesän ulkopuolelle. Myös Juolavirta tuli ulos pesästä ja tämä istahtikin viereeni.
”Tänään on päivä, jona jälleen yksi koulutuksensa päättäneistä oppilaista nimitettään soturiksi, mutta pidämme Pajutassun nimitykset illalla”, päällikkö naukui juhallisesti, mutta hänen äänen sävynsä muuttui yllättäen kireämmäksi:
"Nyt kuitenkin ilmoitan erään asian, joka on varsin tärkeä koko klaanille. Klaanissamme on viheryskää. Siksi jokainen pitää huolen siitä, että heikoimmat saavat ensin tuoresaalista. Lisäksi kukaan ei hankkiudu ongelmiin muiden klaanien kanssa, edes rajaongelmissa.”
Viheryskä ei koskaan tiennyt hyvää. Emoni viheryskä oli äitynyt erittäin vakavaksi ja kuollut. Meillä ei olisi kuitenkaan varaa menettää enää yhtään kissaa. Seuraavaksi vieressäni oleva Juolavirta puhkesi puhumaan kuuluvalla äänellä.
"Jos kuka tahansa löytää mitä tahansa yrttejä, tuokoon minulle välittömästi."
"Pitäkää siis nämä asiat mielessä. Kokous on päättynyt.”
Juolavirta kääntyi ja meni takaisin pesäänsä. Olin tunnistanut parantajan äänessä levottomuutta enkä mahtanut olla miettimättä mikä tällä kertaa oli menossa pieleen?

”Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Korkeakiven juurelle klaanikokoukseen!” Sadetähden tuttu ääni kantautui korviini sotureiden pesään, ja nuolaisin nopeasti pari kertaa rinnustaani, jonka karva oli sotkuinen päiväunieni ansiosta. Aavistelin, että oli Pajutassun soturinimitysten vuoro. Ulos tullessani lähes jokainen oli jo kerääntynyt kuuntelemaan Sadetähteä. Etsin nopeasti katseellani Mutamielen, jonka näin eturivissä yhdessä Kettulammen kanssa. Olisin halunnut hänen luokseen, mutta en viitsinyt tunkeutua muiden eteen enää. Jäin siis seuraamaan kokousta taempaa.
”Tuuliklaani”, päällikkömme hymyili, ”Olemme jälleen nimittämässä uutta soturia vahvaan klaaniimme. Pajutassu, astu eteen.” Onnistuin nähdä kuinka musta naaras asteli varmoin askelin eteenpäin erottuen muista. Hymyilin mielessäni.
”Minä, Sadetähti, Tuuliklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla täysivaltaiseksi soturiksi”, Sadetähti puhui juhlavasti kierrättäen katsettaan ympäri leiriä ja pysäyttäen sen sitten Pajutassuun.
”Pajutassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa klaania, jopa henkesi uhalla?”
”Lupaan.”
Näin Savutassun istuvan kauimmaisessa nurkassa pettyneen näköisenä, mutta siitä huolimatta tiesin naaraan olevan ylpeä klaanitoverinsa puolesta. Olin kuullut, ettei hän kehittynyt tasaiseen tahtiin, mutta en ollut varma oliko hänen alakuloisuudessaan pelkästään siitä kyse.
”-Annan sinulle soturinimesi”, Sadetähden nauünta keskeytti ajatukseni ja sai kiinnittämään huomioni uudelleen Korekakivelle.
”Pajutassu, tästä hetkestä elämäsi loppuun saakka sinua kutsutaan Pajutaivaana. Tuuliklaani kunnioittaa kekseliäisyyttäsi ja uskollisuuttasi, ja hyväksyy sinut Tuuliklaanin täydeksi soturiksi!”
”Pajutaivas! Pajutaivas!” kissat huusivat hänen nimeään. Yhdyin huutoihin, kunnes oppilaat ja soturit lähestyivät tuoretta soturia onnitellakseen häntä henkilökohtaisesti. Hämmästyksekseni huomasin Tammiviillon ensimmäisten joukossa. Olin nähnyt heidät oppilasaikoina muutaman kerran yhdessä, mutten tiennyt heidän olevan niin hyviä ystäviä. Tai ehkä veljeni oli vain ystävällinen, ajattelin.
Pahimman ruuhkan mentyä kävin naukaisemassa Pajutaivaalle onnitteluni.
Koska oli ilta, kissat alkoivat laskeutua pedeilleen tovereidensa kanssa, mutta minua ei jostakin syystä väsyttänyt yhtään. Päivän aikainen harmaus oli tiessään ja nyt taivaan tummalla taustalla paistoi kirkas kuunsirppi. Myös hopeapolku erottui tänä iltana hyvin, mikä sai minut tuntemaan itseni lohdulliselta. Ensimmäistä kertaa Kirkaskasvon kuoleman jälkeen taivas oli kirkas, joka salli minun nähdä emoni muiden urheiden Tähtiklaanin sotureiden riveissä.

Nimi: Pajutaivas

02.02.2018 13:48
"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Korkeakiven juureen klaanikokoukseen!"
Oli viimein ilta, ja tiesin mitä oli tulossa. Katselin kissoja, jotka jokainen vuorollaan istahti kuono kohti päällikköä.
"Tuuliklaani" Päällikkö aloitti hymyillen. "Olemme jälleen nimittämässä uutta soturia vahvaan klaaniini. Pajutassu, astu eteen." Olin jotenkin hämilläni, vaikka tiesin että hän tulisi sanomaan noin.
"Minä, Sadetähti, Tuuliklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla täysivaltaiseksi soturiksi.” Päällikkö naukui.
”Pajutassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa klaania, jopa henkesi uhalla?” Sadetähti kysyi lempeä katse silmillään.
”Lupaan”, vastasin ääni aavistuksen väristen. Vilkaisin sivusilmällä Kettulampea, joka istui ylpeänä eturivissä.
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi”, päällikkö jatkoi ”Pajutassu, tästä hetkestä elämäsi loppuun saakka sinua kutsutaan Pajutaivaana. Tuuliklaani kunnioittaa kekseliäisyyttäsi ja uskollisuuttasi, ja hyväksymme sinut Tuuliklaanin täydeksi soturiksi!” Sadetähti ilmoitti.
“Pajutaivas, Pajutaivas!" Klaani riemuitsi. Luimistin korviani, sillä meteli kuumotti korviani.
"Onnea!" Tammiviilto kajautti vierelläni. Kuutamotassu, Varpustassu sekä muut oppilaat naukuivat myös onnittelunsa, lukuunottamatta Savutassua, joka vain nyökkäsi ja siirtyi sivuun. Savutassu vaikutti mukavalta, ja päätin, että aioin vielä tutustua häneen. Lisäksi Vaahterakasvo onnitteli muiden soturien kanssa, ja minusta tuntui, että pian jokainen neljästä klaanista olisi ympärilläni. Onnekseni pian onnittelut päättyivät, ja pääsin kissavyörystä pois. Olin nyt soturi, ja Tammiviilto olisi ainakin jonkin aikaa paras ystäväni. En olisi soturi muiden keskellä. Yllättäen minua alkoi mietityttää, miten muut oppilaat eivät olleet vielä sotureita. Pohdin Savutassua, joka ei ollut sanonut sanaakaan onnitteluja. *Oliko hän kateellinen?* pudistin päätäni hämilläni ja etsin katseellani Kettulampea. Huomasin hänet tassuttelemassa minua kohti. "Hei Kettulampi." Naukaisin asiallisesti. "Hei vaan, Pajutaivas" Kettulampi kehräsi. "Sadetähti sanoi, että sinun pitäisi syödä, jonka jälkeen vartioit tapojen mukaisesti yhden yön leiriä. Nyökkäsin. En ollut edes muistanut asiaa. Kettulampi naukui vielä jotain, mutten kuunnellut, vaan syöksyin tuoresaaliskasaa kohti. Löysin itselleni laihan peipon, ja vaikka kasassa oli pulska jäniskin, muistin Sadetähden käskyn. Nappasin hampaitteni väliin jäniksenkin, ja raahasin sen parantajan pesään. "Juolavirta, Hiiritassu?" Mumisin suu täynnä riistaa. "Toin teille jäniksen"
"Mmmh! Ihana tuoksu!" Hiiritassu myhäili. Hän kiitti ja vei riistan peremmälle. Peruutin pois pesästä, ja söin peipon mielissäni. Syötyäni huomasin klaanin jo menneen nukkumaan. Olin kai niin keskittynyt syömään, etten huomannut aukion hiljenemistä. Kiiruhdin leirin uloskäynnille. Ja tuijotin välillä leiriä, välillä reviiriä. Tähyilin taivaalle. Oli kirkas tähtiyö, ja vain muutama pilven riekale leijaili taivaalla. Kuu loisti kirkkaana, ja olin iloinen siitä, että asuimme Nummella, jossa ei ollut puita tiellä. Olin tyytyväinen elämääni näin.

//Sanoin, että kirjoittaisin pidempiä tarinoita, kun Paju on soturi, mutta aika ei nyt riitä xc

Nimi: Savutassu

01.02.2018 22:01
Makoilin omassa rauhassani. En kaivanut muita, miksi edes olisivat. Kaikki oppilaat olivat minua taitavampia enkä ikinä yltäisi taidoillani Kuutamonkatseen vaatimuksiin. Henkisten haavojen repiminen keskeytyi Sadetähden kutsuun. Tämä ilmoitti ketkä lähtisivät kokoontumiseen. Viimeksi olin ollut enemmän innoissani, kun olin päässyt kuulemaan klaanien välisten kokoontumisen, mutta nyt se tarkoitti myös myrskyklaanin kohtaamista.

Ilta saapui ja lähdimme kokoontumiseen. Ylittäessämme järveä päästäksemme saarelle Unituuli seurasin meidän oppilaiden jälkeen. Lähestyessämme aukiota kaikkien klaanien tuoksut alkoivat erottua ilmasta. Pientä keskustelu kuului aukiolta, joka hiljeni suuressa määrin, kun tulomme oli huomattu. Katseeni osui myrskyklaanilaisiin, joiden ilme kertoi vihasta ja halvennuksesta. Painoi katseeni maahan ja rukoilin tähtiklaanilta, ettei tämän tarvitse keskeyttää kokoontumista. Keskeytyneet kokoontumiset olivat aina huono enne, mitä olin kuullut klaaninvanhemmilta. Toisaalta he rakastivat väritellä tarinoitaan voidakseen pelotella pentuja ja oppilaita viihdyttääkseen itseään. Pysyttelin muiden oppilaiden lähellä. Vaahterakasvo liittyi hetken päästä seuraamme. Oloni oli hieman turvallisempi kuin hetki sitten, koska mitä enemmän saisin pysyttyä oman klaani vierellä pysyisimme turvassa mahdollisilta välikohtauksilta. Aloin mietti, että osoitin vain heikkouttani ajatellessani pysyväni paremmassa turvassa muiden lähellä. Ajatukset keskeytyivät, kun kuulin Vaahterakasvon mainitsevan jotain Sadetähdestä ja myrskyklaanista, mutta Ruohotähden ääni keskeytti kaikki keskustelut aukiolla.
”Varjoklaanilla on mennyt hyvin ottaen huomioon lehtikadon ajan, riistaa on riittänyt tarpeeksi”, Ruohotähti aloitti asioilla, mitkä olivat hyvää heidän klaanilleen ennen kuin jatkoi:
”Meillä on kuitenkin myös huonoja uutisia liittyen kahteen klaanimme jäseneen. Myrskyraita ja Susitassu ovat kadonneet.”
Aukio täyttyi hetkessä supinasta, mitä näille olisi voinut käydä.
”Toivomme kovasti, että Varjoklaanille tulee heti ilmoitus, jos näistä kahdesta on minkäänlaisia näköhavaintoja. Kaksijalkoja on liikkunut lähellä Varjoklaanin reviiriä, tai jopa sen sisäpuolella. Emme ole varmoja liittyvätkö he Myrskyraidan ja Susitassu katoamiseen, mutta emme ole jättäneet sitä pois laskuista” , Ruohotähti sanoi vielä ennen kuin piti hetken hiljaisuuden antaen katseensa kiertää aukiolla, kunnes jatkoi:
”Varjoklaani on saanut kaksi uutta oppilasta, Kotkatassun ja Kielotassun, joista Kotkatassu on täällä tänään paikalla.”
Onnitteluhuudot täyttivät aukion varjoklaanilaisten olevan lujimmat. Ruohotähti astui sivuun antaen seuraavalle päällikölle puheenvuoron. Jokiklaanin päällikkö myös kertoi klaaninsa voivan hyvin, vaikka kaksijalkojen vuoksi piti olla varovaisempi. Nyt kuitenkin koitti hetki, mikä sai minua pidättämään henkeäni hieman ennen kuin rauhoitin itseni.
”Olen Tuuliklaanin uusi päällikkö Sadetähti ja uusi varapäällikkö on Jokitaival”, Sadetähti aloitti alustavasti. Tämän katse kiersi aukion läpi ennen kuin jatkoi:
”Tuuliklaanilla on paljon kerrottavaa kuun tapahtumista ja aloitankin ensimmäisenä pyytämällä Myrskyklaanilta anteeksi. Viime kokoontumisessa edeltäjäni Sirpaletähti mainitsi reviirillemme levittäytyvistä kaksijaloista ja halusi reviiriä Myrskyklaanilta.”
Päällikön silmät katsoivat Myrskyklaanin päällikön suuntaan ennen kuin jatkoi:
”Sen seurauksena hyökkäsimme Myrskyklaaniin tavoitteenamme saada lisää reviiriä.”
Halveksuvat kommentit ja katseet suuntautuivat meihin. Olin täysin valmis siihen, että jännityksen kupla puhkeaisi ja joutuisimme lähtemään nopeasti kokoontumisesta.
”Me tuuliklaanilaiset olemme täysin sisäistäneet tekemämme virheen – myös Sirpaletähti, joka tunnetaan nykyään Sirpalesydämenä, ja virheensä takia tämä jätti klaaninjohdon minulle ja lähti Tuuliklaanista”, Sadetähti jatkoi tasaisesti huomiosta huolimatta ja jatkoi vakaana, mutta katuvasti:
”Ymmärrämme kuitenkin, ettei anteeksipyyntö korvaa tekojamme, vaikka hävisimmekin taistelun, sillä taistelun seurauksena surmansa saivat kaksi myrskyklaanilaista, joista toinen oli Myrskyklaanin päällikkö Kajotähti.”
”Sen johdosta minä, Tähtiklaanin hyväksymä uusi Tuuliklaanin päällikkö, Sadetähti, pahoittelen tapahtunutta koko Tuuliklaanin ja Sirpaletähden puolesta Myrskyklaanille”, Sadetähti sanoi vielä pahoittelevasti tapahtumaa, vaikkei sitä saisi tekemättömäksi. Aukion tunnelman tunsi tiivistyvän ja hälinä suureni ennen kuin Sadetähti vaihtoi nopeasti puheenaihetta:
”Tuuliklaanilla on mennyt hyvin ja kahdesta entisestä oppilaastamme, Tammitassusta ja Vaahteratassusta kohosi sotureita, ja heidät tunnetaan nykyään Tammiviiltona ja Vaahterakasvona.”
Lausui pienet onnittelut itsekseni heille, mutta tahdoin välittömästi kadota, kun silmäni osui myrskyklaanilaisiin. Uudet nimitykset tuuliklaanilta jäivät lähes huomiotta Tuuli-ja Myrskyklaanin välisen asian vuoksin. Nyt olisi viimeisen päällikön vuoro. Myrskyklaanin päällikkö saisi osoittaa halvennuksen ja pettymyksen tuuliklaanilaisiin.
”Kuten Sadetähti sanoi, Tuuliklaanin käpäliin kuoli kaksi klaanimme jäsentä sekä yksi saamiinsa haavoihin. Joutsenaalto, Kanjonikorsi sekä entinen päällikkömme Kajotähti ovat siirtyneet Tähtiklaanin riveihin”, tämä aloitti painostavasti ja jatkoi:
”Minä olen Myrskyklaanin uusi päällikkö, Vinhatähti ja Tähtiklaani on hyväksynyt minut päälliköksi yhdeksällä hengellä. Uusi varapäällikkö on Säröpolte.”
Tunsin maan katoavan tassujeni alta. Oloni ei ollut lainkaan turvallinen enkä taidoillani ollut muuta kuin harjoitusriista, millä pennut leikkivät. Vinhatähti kertoi myös kohtaamisista kaksijalkojen kanssa, joita seurasi kuluneen kuun nimitykset ja uudet pennut, jotka olivat syntyneet klaanille. Onnittelut olivat paremmat ja rohkeammat kuin hetkeä aikaisemman tunnelmasi olisi ajatellut tulevan. Viimein päälliköiden puheenvuorot olivat ohi ja meille muilla oli nyt mahdollisuus jutella muiden klaanien kanssa ennen lähtöä omiin leireihin. Emme kuitenkaan jääneet juttelemaan paljoa, kun Sadetähti otti kaikki tuuliklaanilaisten huomion, jotta voisimme lähteä mahdollisimman nopeasti. Moni ei varmasti tahtonut jutella klaanimme kanssa, kun olimme pyytäneet anteeksi edellisen päällikön tekoja ja häpäisseet itsemme julkisella anteeksipyynnöllä.

Seuraava päivä kului itselleni tavalliseen tapaan. Koulutukseni ei edennyt. Olin keskustelemassa emoni kanssa, kun Sadetähti kutsui klaanin koolle. Tämä puhui muutamista asioista, mutta viimeiset lauseet saivat kylmän väreen kulkemaan kehoni lävitse.
"Nyt kuitenkin ilmoitan erään asian, joka on varsin tärkeä koko klaanille. Klaanissamme on viheryskää", Sadetähti maukui painostavasti ja jatkoi:
"Siksi jokainen oppilas sekä soturi pitää huolen siitä, että heikoimmat saavat ensin tuoresaalista. Lisäksi kukaan ei saa hankkiutua ongelmiin muiden klaanien kanssa, edes rajaongelmissa"
Painostaen viimeistä lausettaan tarkasti. Ehkä tämä oli huolissaan, että muut klaanit eivät olisi sopuisia kanssamme. Edes Jokiklaani ei ollut ottanut ilmoitusta hyökkäyksestämme Myrskyklaaniin iloisesti. Eikä anteeksipyynnöstä saanut takeita rauhaan.
"Jos kuka tahansa löytää mitä tahansa yrttejä, tuokoon minulle välittömästi", Juolavirta huusi parantajanpesän ulkopuolelta ennen kuin Sadetähti lopetti kokouksen. Sain kylmiä väreitä, koska isäni oli menehtynyt valkoyskään. Olin liian nuori muistamaan paljon hänestä, mutta emo kertoi hänestä paljon, kun isäni lakkasi käymässä katsomassa minua ennen kuin emoni lopulta kertoi, mitä hänelle oli käynyt. Olin menossa keskustelemaan emoni kanssa, mutta tämä otettiin muihin tehtäviin ennen kuin ehdin aukaista suutani.
"Hei voisimme lähteä metsästämään hieman", mestarini tuttu ääni kuului takaani. Hengitin syvään ja käännyin tätä kohti yrittäen näyttää tyytyväiseltä ehdotukseen. Sisimmässäni olisin vain halunnut jäädä emoni luokse, mutta minun olisi kuunneltava mestariani. Varsinkin nyt kun leirissä olisi viheryskä eikä lehtikadon aikaan ollut muutenkaan paljon syömistä, vaikka kaikki metsästämiseen kykenevät olisivat kykeneviä tekemään tehtävänsä. Päiväni kului siitä yrittäen maistaa muutakin kuin lumen suussani, kun syöksyin iskemään hampaani saaliiseen. Saimme lopulta molemmat jotain leiriin tuotavaksi, vaikkei se ollut juuri mitään ja olimme kuluttaneet siihen koko päivän. Olin hädin tuskin vienyt riistaani klaaninvanhemmille, kun aloin miettiä, että Sadetähti kutsuisi pian klaanin koolle, jos aikoi nimittää Pajutassun tänä iltana soturiksi. Se jättäisi minut edelleen vain mitättömäksi oppilaaksi.

Nimi: Pajutassu

30.01.2018 16:12
//En kirjoita tälläkään kerralla kokoontumista, sillä en koe sitä tarpeelliseks, tai sit en vaa jaksa c':

"Ehkä näin on parempi" Naukaisin tyynesti.
"Totta." Vanhempi kolli vastasi "Tuntuu vaan hassulta, että Myrskyklaani otti sen vastaan niin hyvin"
"Niin.." Mutisin, enkä ollut varma olinko samaa mieltä asiasta.
"Ei sinun tarvitse olla samaa mieltä, Pajutassu." Vaahterakasvo naukaisi kuin olisi lukenut ajatukseni. "Se on minun mielipiteeni" hän jatkoi.
Nyökkäsin vastaukseksi, mutta Vaahterakasvo oli jo mennyt. "Jaa" naukaisin.
"Hei! Pajutassu!" Käännyin ympäri ja näin Tammiviillon ryntäävän luokseni. *Meillä ei ole asiaa toisillemme!*
"Ai hei. Mitä asiaa?" Kysäisin tyynesti. "Ei meillä ole ollut asiaa toisillemme siitä asti, kun sinulla on ollut sinun 'soturitehtäviäsi'"
"Tule, mennään ulos leiristä" Tammiviilto naukui huomiomatta tylyyttäni. Hän viittasi hännällään merkin seurata, joten lähdin kävelemään ulos leiristä. Menimme pienen lumikasan taakse, joka sijaitsi leirimme takana järvestä päin. "Mitä asiaa?" Toistin ärsyyntyneenä. Käpäläni upposivat syvään lumeen, ja tunsin märän sulan turkissani. Häntäni oli kuin jäätynyt, ja jos en olisi täällä, pyytäisin parhaillaan yrttejä estämään tulevan nuhan, joka kutitti nenääni arvelluttavasti.
"Anteeksi, kun en ole puhunut sinulle sitten.." Tammiviilto aloitti "ikuisuuteen?.."
En vastannut mitään. Katsoin vain tyynesti hänen silmiinsä. Ne anoivat armoa, mutta en tiennyt miten reagoida.
"Tiedän, että olen ollut tyly ja epäkohtelias joissain määrin, mutta olet oppilas, ja minä soturi, joten.."
"Nytkö minä olen vain oppilas?" Huudahdin väliin. "Minusta tulee pian soturi, ja jos olen silloin sinulle pelkkä soturi muiden keskellä.." Ääneni vaipui kuiskaukseen "luulin sinua ystäväkseni." Tunsin Tammiviillon lämpimän henkäyksen. "Olemmeko enää ystäviä?" Päästin ajatukseni ilmaan. Tammiviilto oli ollut aina minulle tärkeä, ja loukkaannuin mielestäni syystäkin.
"Jos ei muuta, niin sinä olet minun ystäväni" Tammiviilto naukaisi rauhallisesti. "Et sinä ole 'pelkkä' oppilas. Ja kun olet soturi, et ole soturi muiden keskellä. Et koskaan. Olet minun ystäväni."
Katsoin pitkään hänen silmiinsä. Ne olivat ymmärtäväiset, ystävälliset ja rauhalliset.
"Tiedätkö.. Minä taidan uskoa sinua. Minulla on.. Ollut ikävä seuraasi. Muut oppilaat tuntuvat niin läheisiltä keskenään, etten tiedä kehtaanko olla heidän kanssaan. Kun sinusta tuli soturi, ajattelin, että nyt et enää halua olla ystäväni. Et jutellut minulle" huokaisin välissä "Mutta ei se enää haittaa. Ei enää"
Tammitassu silitti minua hännällään. "Yksi, tai kaksi asiaa vielä." Hän naukaisi. "En halua sitten olla enempää kuin ystävät, jos sopii?" Tammiviilto katsoi minuun odottavasti pää kallellaan.
"En minäkään." Nau'uin. Muistin yllättäen ihan oppilasaikojen alut. Olin ihan ihastunut Tammiviiltoon. Kehräsin miettiessäni sitä.
"Mitä?" Tammiviilto hämmästeli.
"Mietin vain.. Yhtä asiaa, jota sinun ei tarvitse koskaan tietää" naukaisin lempeästi. Tammiviilto nyökkäsi.
"Sitten vielä.."
"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Korkeakiven juureen klaanikokoukseen!" Vaimea huudahdus kuului leirin sisäpuolelta. *Minun nimitysmenoni!*
"Mennään!" Naukaisin ja pinkaisin vauhtiin. Ängin leiriin sisään, puhdistin itseni ja kävin istumaan. *Olisiko isäni minusta nyt ylpeä?* *Entä emoni? Katseleeko hän minua nyt?* pohdin. Tajusin että Sadetähti oli jo aloittanut.
"Mutta pidämme Pajutassun nimitykset illalla." Päällikkö naukui. Muutama pää kääntyi minuun päin, mutta koitin olla huomioimatta niitä.
"Nyt kuitenkin ilmoitan erään asian, joka on varsin tärkeä koko klaanille." "Klaanissamme on viheryskää" Sadetähti maukui painostavasti. Kauhun hengähdyksiä kuului lähes kaikilta, minut lukuun ottaen.
"Siksi jokainen -oppilas sekä soturi- pitää huolen siitä, että heikoimmat saavat ensin tuoresaalista. Lisäksi kukaan ei hankkiudu ongelmiin muiden klaanien kanssa, edes rajaongelmissa" päällikkö käski.
"Jos kuka tahansa löytää mitä tahansa yrttejä, tuokoon minulle välittömästi." Juolavirta huusi parantajanpesän ulkopuolelta.
"Pitäkää siis nämä asiat mielessä. Kokous on päättynyt" päällikkö lopetti.

//Kirjoitan sittenkin myöhemmin Pajun nimitykset, tajusin just huomisen äikän kokeen joten aika ei riitä xc

Nimi: Zare

30.01.2018 12:49
___________________________________
Vaahterakasvo// 32kp

Nimi: Vaahterakasvo

28.01.2018 20:04
“Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Korkeakivelle klaanikokoukseen!” Sadetähden ääni kajahti aukiolla. Käänsin korvat pystyssä katseeni Korkeakivelle, jossa valkoruskeanvärinen päällikkömme seisoi arvokkaasti.
”Hän taitaa ilmoittaa kokoontumiseen lähtijät”, vierelläni makaava Tammiviilto naukaisi. Tiesin hänen olevan oikeassa. Tänä yönä olisi kokoontuminen Saarella, jonne jokainen klaani kokoontuisi jälleen kertomaan kuulumisia. Se tarkoitti myös kertomista Tuuliklaanin ja Myrskyklaanin välisestä taistelusta, ajattelin.
”Mennään lähemmäs kuuntelemaan”, sanoin nousten jaloilleni. Asetuimme muutaman muun soturin viereen, josta oli suora näköyhteys kivellä seisovaan Sadetähteen.
”Kuten tiedätte, tänä yönä on kokoontuminen ja on aika ilmoittaa mukaan lähtijät”, päällikkö ilmoitti tavanomaisesti. ”Minä, Jokitaival ja Juolavirta lähdemme kaikki.”
”Unituuli, Nopsajalka ja Vaahterakasvo edustaa sotureitamme tällä kertaa. Oppilaista otan mukaan Pajutassun, Savutassun, Varpustassun, Kuutamotassun ja Pähkinätassun.”
Katsahdin veljeeni, joka näytti aavistuksen verran pettyneeltä, koska ei päässyt tälläkään kertaa kokoontumiseen. Tämä oli jo toinen kertani ja olisin voinut antaa paikkani Tammiviillolle, mutta halusin liikaakin päästä itse kuulemaan mitä klaaneilla oli kerrottavana. Ja eteenkin halusin olla ottamassa selvää Tuuliklaanin ja Myrskyklaanin väleistä.
”Jos ei ole kysyttävää, klaani kokous on päättynyt”, Sadetähti maukaisi vakaasti meitä kysyvästi katsellen.
”Meidänhän kannattaa olla ärsyttämättä myrskyklaanilaisia?” päästin ilmoille tahtomattani kysymyksen vilkaisten nopeasti Nopsajalkaa – yhtä klaanimme kiivaimmista sotureista – ja katsoen sitten päällikköämme. Aukio hiljeni hetkeksi, eikä Sadetähtikään sanonut mitään, mutta huomasin hänen vilkaisevan myöskin Nopsajalkaa.
”Olet oikeassa, Vaahterakasvo”, päällikkö sanahti nopeasti, ”Tehtyä ei saa tekemättömäksi, vaikka kuinka toivoisi. Tiedämme tehneemme virheen, mutta en ole varma antaako Myrskyklaani tekoamme anteeksi samalla ajattelutavalla. Turhien kohtausten takia on tärkeää, että annamme myrskyklaanilaisille aikaa toipua.” Kissat nyökyttelivät yhteisymmärryksessä muutamaa soturia lukuun ottamatta, mutta tiesin heidänkin olevan uskollisia päällikölleen, joten en uskonut heidän tekevän mitään tyhmää. Toivoin olevani oikeassa heidän suhteensa.
”Vaahterakasvo!” kuulin isäni äänen tulevan oikealta puoleltani ja käännyin Varpusmyrskyn puoleen. Tämän katse oli muuttunut muutaman päivän aikana aina vain eloisammaksi, ja oletin hänen pikkuhiljaa pääsevän yli emon kuolemasta. Olin itsekin alkanut päästä Kirkaskasvon kuolemasta yli, sillä tiesin hänen elävän sydämissämme ja seuraavan meitä Tähtiklaanista. Kipu sydämessä oli sammunut, ja sen tilalle oli tullut vain lisää päättäväisyyttä. Tietenkin kaipasin häntä, mutta hänen poissaolonsa ei enää rajoittanut jaksamistani.
”Niin isä?” kallistin päätäni, kun Varpusmyrsky seisoi edessäni.
”Lukkisydän on pari päivää parantajanpesässä kovan nuhan takia, eikä hän pysty kouluttaa sillä aikaa oppilastaan Riikkitassua”, Varpusmyrsky sanoi silmät välkkyen. Nyökkäsin merkiksi jatkaa.
”Hän haluaisi, että Riikkitassun koulutus ei pysähtyisi, joten ehdotin sinua ja Tammiviiltoa kouluttamaan tämän pari päivää Riikkitassua. Sopiiko se?”
Kysyvä ilmeeni oli muuttunut hämmentyneeksi, mutta siitä ei voinut olla huomaamatta paistavaa intoa.
”Tietenkin sopii, etsin Riikkitassun tassuihini ja ilmoitan muutoksesta. Kiitos isä”, ilmoitin ja kiitin isääni luottamuksesta minua ja veljeäni kohtaan. Emme olleet olleet edes kovin kauaa sotureina, mutta Varpusmyrsky luotti meihin Lukkisydämen kanssa tarpeeksi antaakseen Riikkitassun koulutuksen hetkellisesti meille. Kipitin kohti oppilaiden pesää, ja kurkistin lumen peittämään oksastoon, jossa yhdellä pedeistä erotin ruskeankirjavan kollioppilaan.
”Riikkitassu, tulisitko käymään ulkona?” pyysin ja jäin odottamaan ulkopuolelle. Hetkeäkään odottamatta pienikokoinen kolli ilmestyi esiin aavistuksen pelokkaan näköisenä.
”Tiedät varmaan, että mestarisi Lukkisydän on parantajan pesässä pari päivää, yhden päivän korkeintaan”, katsoin tähän kysyvästi. Hän nyökkäsi varovaisesti.
”Lukkisydän haluaa, että minä ja Tammiviilto jatkamme koulutustasi. Käykö se sinulle?”
”Käy, kai.”
”Hyvä. Aloitamme heti huomenna auringonnousun aikaan.”

Loikkasin Nopsajalan perässä kaatuneelle puunrungolle, joka oli tiemme Saarelle. Unituuli jäi toiselle puolelle katsomaan, että jokainen oppilas pääsisi turvallisesti järven yli. Sädetähti käveli edellämme Jokitaipaleen ja Juolavirran kanssa ja saatoin kuulla heidän puhuvan jostain, mutta en erottanut mistä. Tutkin Saaren ympäristöä tarkkaavaisena. Ilmassa haisi voimakkaasti myrskyklaanilaisten, varjoklaanilaisten ja jokiklaanilaisten haju, mikä tarkoitti, että olimme viimeisiä.
Mentyämme syvemmälle metsään haju vain voimistui, kunnes saavuimme aukion laidalle. Aukio oli täynnä puhelevia klaanien kissoja. Saapumisemme keskeytti kuitenkin suurimman osan keskusteluista. Puheen tilalle kissojen kasvoille muotoutui kysyviä, hämmentyneitä ja utelijaita katseita, jotka kohdistuvat Sadetähteen, joka lähti astelemaan muiden päälliköiden luo Suurtammen juurelle. Jokitaival seurasi kuuliaisesti päällikkönsä perässä. Joidenkin kissojen naamalta näkyi myös viha ja halveksunta, joiden tajusin olevan myrskyklaanilaisia.
Hiljalleen puheensorina palasi aukiolle, mutta se pysyi hiljaisempana. Pujottauduin aukiolla olevien kissojen sekaan etsien katseellani paikkaa, jonne istua. Huomasin huomioni herättävän harmaavalkoisen kissan istuvan hieman kauempana yhdessä mustan ja hopeanvalkoisen kissan kanssa. Mietin hetken pitäisikö mennä tutustumaan muiden kissojen kanssa, vai tyytyä näiden minulle tuttujen ystävieni seuraan. Valitsin tietoisesti jälkimmäisen vaihtoehdon ja kipitin solakasti pienikokoisen harmaavalkoisen naaraan viereen.
”Voinko istua tähän?” kysyin saaden naaraan kääntämään vihreän katseensa minuun. Myös kaksi muuta katsahtivat minuun, ja he nyökkäsivätkin jo hyväksyvästi.
”Tietysti”, Varpustassu hymähti ja siirtyi lähemmäs toisella puolella istuvaa Savutassua tehden minulle tilaa. Istahdin tämän viereen kieräyttäen häntäni tassujeni ympärille.
”Luuletko, että kaikki menee hyvin?” Varpustassu kysyi hiljaa osoittaen kysymyksen vain minulle, mutta tämä silmäili muiden klaanien kissoja sen sijaan, että olisi katsonut minua.
”Toivottavasti. Jos Sadetähti saa myrskyklaanilaiset vakuuttuneeksi, uskon, että säilymme suurimmilta välikohtauksilta.” Varpustassu nyökkäsi ymmärtävästi ja tuntui kuin olisi ollut sanomassa jotain, mutta Ruohotähden kuuluva ääni keskeytti jokaisen keskustelun mitä aukiolla oli meneillään.
”Varjoklaanilla on mennyt hyvin ottaen huomioon lehtikadon ajan, riistaa on riittänyt tarpeeksi”, Ruohotähti aloitti, mutta saatoin huomata välähdyksen huolta hänen silmissään. ”Meillä on kuitenkin myös huonoja uutisia liittyen kahteen klaanimme jäseneen. Myrskyraita ja Susitassu ovat kadonneet.”
Hiljainen supina täytti jälleen aukion. Kadonnut?
”Toivomme kovasti, että Varjoklaanille tulee heti ilmoitus, jos näistä kahdesta on minkäänlaisia näköhavaintoja. Kaksijalkoja on liikkunut lähellä Varjoklaanin reviiriä, tai jopa sen sisäpuolella. Emme ole varmoja liittyvätkö he Myrskyraidan ja Susitassu katoamiseen, mutta emme ole jättäneet sitä pois laskuista.”
Ruohotähti piti hetken hiljaisuuden antaen katseensa kiertää aukiolla, kunnes jatkoi:
”Varjoklaani on saanut kaksi uutta oppilasta, Kotkatassun ja Kielotassun, joista Kotkatassu on täällä tänään paikalla.”
Onnitteluhuutoja kumpusi joukostamme uusien oppilaiden kunniaksi kaikilta klaanin jäseniltä, mutta kovinta ääntä lähti itse varjoklaanilaisilta. Ruohotähti asteli taakse päin antaen tilaa Jokiklaanin päällikölle Taivastähdelle. Seuraavan päällikön myötä aukio hiljeni jälleen kuunnellakseen Jokiklaanin uutisia. Hän kertoi, että Jokiklaanilla on mennyt muuten hyvin, mutta reviirillä on joutunut olemaan varovaisempi, sillä hevospaikan lähellä kaksijalat ovat olleet yhä vilkkaampia.
”Olemme kuitenkin välttäneet kohtaamiset kaksijalkojen kanssa tähän asti, eikä kukaan ole loukkaantunut.”
Taivastähti palasi paikalleen ja seuraavaksi eteen astui Sadetähti. Hänen ilmeensä oli tyyni ja arvokas, mutta arvelin hänen olevan kuitenkin jännittynyt.
”Olen Tuuliklaanin uusi päällikkö Sadetähti ja uusi varapäällikkö on Jokitaival”, tämä aloitti alustavasti. Hän antoi katseensa kiertää ennen kuin jatkoi.
”Tuuliklaanilla on paljon kerrottavaa kuun tapahtumista ja aloitankin ensimmäisenä pyytämällä Myrskyklaanilta anteeksi. Viime kokoontumisessa edeltäjäni Sirpaletähti mainitsi reviirillemme levittäytyvistä kaksijaloista ja halusi reviiriä Myrskyklaanilta”, Sadetähti jatkoi tasaiseen sävyyn puhuen ja katsoen Myrskyklaanin päällikköä, ”Sen seurauksena hyökkäsimme Myrskyklaaniin tavoitteenamme saada lisää reviiriä.” Odotin kuplan puhkeavan ja samoin tein niin kävikin. Epäuskon tuulahdus pyyhkäisi kissojen yli ja sai aikaan halveksuvia kommentteja ja katseita.
”Me tuuliklaanilaiset olemme täysin sisäistäneet tekemämme virheen – myös Sirpaletähti, joka tunnetaan nykyään Sirpalesydämenä, ja virheensä takia tämä jätti klaaninjohdon minulle ja lähti Tuuliklaanista.”
”Ymmärrämme kuitenkin, ettei anteeksipyyntö korvaa tekojamme, vaikka hävisimmekin taistelun, sillä taistelun seurauksena surmansa saivat kaksi myrskyklaanilaista, joista toinen oli Myrskyklaanin päällikkö Kajotähti”, Sadetähden ääni pysyi yhä vakaana, mutta hänen äänestään huokui todellinen katumus, ”Sen johdosta minä, Tähtiklaanin hyväksymä uusi Tuuliklaanin päällikkö, Sadetähti, pahoittelen tapahtunutta koko Tuuliklaanin ja Sirpaletähden puolesta Myrskyklaanille.”
Ennen kuin aukiolle ehti puhjeta suurempaa hälinää, Sadetähti vaihtoi nopeasti seuraavaan aiheeseen:
”Tuuliklaanilla on mennyt hyvin ja kahdesta entisestä oppilaastamme, Tammitassusta ja Vaahteratassusta kohosi sotureita, ja heidät tunnetaan nykyään Tammiviiltona ja Vaahterakasvona.”
Tuskin kuulin onnitteluita edellisen paljastuksen jälkeen koskien Myrskyklaanin ja Tuuliklaanin välistä taistelua, mutta muutama Tuuliklaanilainen huudahti minun ja veljeni nimeä.
Varpustassu tönäisi minut hellästi lapaan katsoen minua lempeästi onnitellen. Räpäytin tälle kiitollisena silmiäni ja käänsin jälleen katseeni Suurtammen oksalle, jossa nyt Myrskyklaanin uusi päällikkö oli tullut eteenpäin.
”Kuten Sadetähti sanoi, Tuuliklaanin käpäliin kuoli kaksi klaanimme jäsentä sekä yksi saamiinsa haavoihin”, kissa naukui painostavasti. ”Joutsenaalto, Kanjonikorsi sekä entinen päällikkömme Kajotähti ovat siirtyneet Tähtiklaanin riveihin.” ”Minä olen Myrskyklaanin uusi päällikkö, Vinhatähti ja Tähtiklaani on hyväksynyt minut päälliköksi yhdeksällä hengellä. Uusi varapäällikkö on Säröpolte.”

//En ollut varma miten Vinhatähti reagoi, joten jätin sen kerrottavaksi myrskyklaanilaisille :D Jatkoa siis?

Nimi: Zare

28.01.2018 17:21
________________________________
Vaahterakasvo// 17kp
Pajutassu// 7kp, 8kp

Nimi: Pajutassu

28.01.2018 13:10
"Juolavirta?" Kysyin varovasti.
"Hän ei ole täällä, mutta minä olen. Mitä asiaa, Pajutassu?" Hiiritassu vastasi pesästä. Astuin sisään ja nenääni pisteli yrttien tuoksu. "Ei minulla nyt mitään tärkeää ole.." Mumisin ärsyyntyneenä siitä, että Juolavirta ei ollut paikalla.
"Selvä, jos sinulla oli tärkeää asiaa Juolavirralle, voin sanoa hänelle, että haluat jutella." Hiiritassu naukaisi ymmärtäväisesti.
"Kiitos" nyökkäsin oppilaalle "ja anteeksi, etten voi kysyä sinulta neuvoa" lisäsin tajutessani, että olin saattanut loukata Hiiritassua.
"Ei se oikeasti haittaa" Hän naukui ja kääntyi jälleen hommiinsa. Lähdin pesästä ja etsin katseellani Kettulampea. Näin Vaahterakasvon juttelevan Tammiviillon kanssa ja yritin olla kiinnittämättä huomiota heihin. Pelkäsin hiukan Vaahterakasvoa, sillä emme harjoitelleet kuin kerran yhdessä, ja sekin oli taisteluharjoitus, ja tietenkin olin hävinnyt. Tammiviillon kanssa emme ole jutelleet enää sen jälkeen kun hänestä tuli soturi. Päästin pitkän huokauksen. Huomasin Kettulammen tulevan partiosta vakavan näköisenä. Kiiruhdin hänen luokseen. "Mikä hätänä?" Kysyin huolestuneena.
"Myrskyklaani on kuulemma löytänyt Tuuliklaanin hajua ihan leirin vierestä, ja he uhkasivat, että jos tämä jatkuu, me saamme nähdä Myrskyklaanilaisten voiman." Sanoessaan sanan 'voiman' hänen suustaan kuului pilkallinen sävy. Hätkähdin heti. *Mitä jos he tunnistavat tuoksuni kokoontumisessa?!* "Mokomat kaninaivot!" Varpustassu naukaisi takaani "Kuka nyt olisi niin tyhmä että menisi sinne aivottomien leirin viereen?" Hän tiuskaisi.
"En tiedä, mutta sen tiedän että.." Lauseeni jäi kesken, kun Varpustassu pinkaisi Kettulammen perään. Huokaisin jälleen. Katsoin Kettulampeen ja Sadetähteen, kun he menivät Korkeakiven taakse keskustelemaan. Hetkeä myöhemmin Kettulampi tassutteli luokseni ja naukui;
"On loppuarviointisi aika"
Jähmetyin paikalleni "Nytkö jo!?" Takeltelin.
Kettulampi vilkaisi minuun virne huulillaan "Niin, ethän sinä olekaan kuin 13 kuuta vanha!"
Hämmästyin mutta en voinut olla kehräämättä "Et sinäkään niin nuorelta enää näytä!" Kiusasin.
Kettulampi läpsäisi minua hellästi korvaan, ja pyysi sitten seuraamaan leiristä ulos. Seurasin häntä pystyssä mestariani, ja olin todella iloinen. Kettulampi ei enää arkaillut, ja minä olisin pian soturi! "Mene Hevospaikalle päin, minä sitten seuraamaan sinua" Kettulampi määräsi.
"Selvä on, pomo" Naukaisin siinä toivossa että se olisi Kettulammestakin hauskaa. Onnekseni hän hymyili ja miltei kehräsi.

//Kirjoitan enskerral Pajun nimitykset, jus nyt en ehi. Pyrin myös tekemään pidempiä tarinoita kun Paju on soturi :3

Nimi: Pajutassu

26.01.2018 18:35
Olin jälleen yksikseni metsästämässä, ja päässäni pyöri ajatukset unesta, jonka olin nähnyt Kuulammella. Astelin varmasti eteenpäin, ja jos totta puhutaan, en seurannut yhtään, minne olin menossa. Tunsin narskuvan lumen tassujeni alla, mutta sää oli selvästi lämpimämpi kuin ennen. Maa oli aavistuksen jäässä, mutta vettä ja lunta oli sitä enemmän. Tuijottelin käpäliini, kun pohdin untani. Mitä se myrskyklaanilainen teki siellä rajalla? Entä ne pennut? Kenen ne olivat? Pudistin päätäni hämilläni. Ehkä se oli vain.. Vain joku paha uni.. Tiesin että en ollut oikeasti sitä mieltä, mutta uskottelin itselleni niin. Tajusin, että olin pysähtynyt Myrskyklaanin rajalle. *Taas täällä!* Heilautin turhautuneena häntääni. *Miksi olen aina täällä?* Samassa mieleeni juolahti uni, jonka olin nähnyt Kuulammella. Siinä oli paljon myrskyklaanilaisia! Ehkä se oli varoitus siitä, että Myrskyklaani hyökkäisi kostoksi Tuuliklaaniin! Mutta ne pennut.. Hämmennyin jälleen, mutta en jäänyt pohtimaan sitä. Tehtäväni oli saalistaa, enkä ollut saanut koko päivänä mitään.

Oli yö, ja olin edelleen saalistamassa. Olin käynyt leirissä kertomassa, että viipyisin pidempään. Kettulampi oli vastannut edelleen hiukan ujosti, että voisin olla niin kauan kuin haluisin, kunhan jaksan harjoitella huomenna. Olin nyökännyt, mutta en ole varma siitä, jaksaisinko huomenna juuri mitään, mutta en halunnut palata leiriin. Inhottava viima puhalsi naamaani, ja se sai minut pörhistämään karvojani. Vilkuilin ympärilleni. Minulla oli määränpää, joka ei saanut paljastua muille, ei kenellekään, ei ikinä. Hyppäsin joen yli, vaikka sitä peittikin pieni jääkerros. En kuitenkaan ollut mikään hiirenaivoinen pentu, joten en astunut jään päälle. Sydämeni tykytti. Olin tekemässä asiaa, mitä en haluaisi tehdä, mutta en halunnut olla tekemättäkään. Suuntasin syvemmälle aluskasvillisuuteen ja huomasin heti lumessa eron. Se oli sulempaa kuin nummilla, mutta liukkaampaa ja jäisempää. Saavuin aivan notkon viereen, ja tiesin olevani vaarassa. Halusin silti tehdä sen. Astuin vielä pari askelta eteenpäin kunnes kuulin äänen 'Ei vielä, pikkuiseni, ei vielä' Peruutin askeleen ja vilkuilin ympärilleni. Emoni oli kieltänyt minua. Minä tottelin. Käännyin nopeasti takaisin nummia kohti, ja pidin huolen, ettei minua nähty. Emoni ääni pyöri päässäni. Hän oli oikeassa. Olin tavallinen oppilas, ja vaikka tunsin kummallista kiintymystä Myrskyklaania kohtaan, ei se tarkoita, että minun pitäisi rikkoa soturilakia. Silti minua häiritsi emoni sanoissa jokin.. 'Ei vielä, pikkuiseni..' Pysähdyin ja kuiskasin katsellessani samalla kirkkaita tähtiä. "Ei vielä".

Nimi: Vaahterakasvo

26.01.2018 13:19
Nousin varhain aamulla sotureiden pesästä viileään ilmaan peseytymään, sillä halusin olla täysin virkeä ensimmäisessä johtamassani tehtävässä. Minä nimittäin johtaisin tämän aamun aamupartion kulkua Myrskyklaanin ja Tuuliklaanin välistä rajaa pitkin aina rantaviivan puoliväliin asti. Olin eilen valinnut mukaani Mutamielen – minua kouluttaneen soturin -, Häivesiipen, Nopsajalan ja Varpustassun. Tai jos tarkkoja oltaisiin, Varpustassu oli itse valinnut itsensä mukaan, koska hänen tämän päiväinen koulutuksensa olisi vasta auringonhuipun aikaan. Muistelin eilistä keskustelua isäni ja Tammiviillon kanssa, kun olin kertonut, että olin valinnut partiooni kaikki yhtä osapuolta lukuunottamatta. Yllättäen Varpustassu olikin kuullut keskustelumme, johon hän sitten liittyi sanomalla ”Koska sinulta sitten puuttuu yksi jäsen, ilmoitan itse itseni sinun partioosi”.
Pudistelin päätäni itsekseni samalla kun nuolaisin kerta toisensa jälkeen ruskeanmustaa rintaani siistien töyhöttävät tupsut. Viimein kun sain turkkini ojentoon, Nopsajalka työntyi ulos sotureiden pesästä turkki siistinä ja nyökkäsin tälle tervehdykset.
”Mutamieli ja Häivesiipi ovat peseytymässä, heidän pitäisi tulla kohta”, Nopsajalka sanoi heilauttaen häntäänsä pesää kohti.
”Toivottavasti rajalla ei tule ongelmia myrskyklaanilaisten kanssa”, naukaisin, ”Olemme olleet tähänkin asti aika varovaisia heidän kanssaan.” Nopsajalka tuhahti hyvinkin selvästi, joka sai nostamaan katseeni tämän aavistuksen uhkaavasti pilkahtaviin silmiin.
”Minun mielestäni heidän olisi syytä alkaa jo kohdella meitä kuin muitakin klaaneja”, naaras murisi pienesti.
”Mutta syyhän on meidän: hyökkäsimme Myrskyklaanin reviirille ja tapoimme kaksi heistä. En odottaisikaan luottavaista kohtelua.” Odotin varovaisena Nopsajalan vastausta, mutta onnekseni hän ei enää sanonut mitään, vaan pysyi vaiti. Sillä en olisi halunnut lytätä minua vanhemman soturin näkökulmaa omallani. Samassa Häivesiipi astui esiin Mutamieli perässään. Häivesiipi ja Nopsajalka lähtivät edellä kävelemään uloskäynnille, kun jäimme Mutamielen kanssa vielä paikoillemme. Minun ei tarvinnut sanoa mitään, kun entinen mestarini jo hymyili minulle rohkaisevasti ikään kuin olisi lukenut ajatukseni. Nyökkäsin kiitollisena ja lähdimme kahden muun soturin perään.
Vasta nyt huomasin, että Varpustassu oli jo istumassa uloskäynnillä. Hän istui ihan isänsä Hirvitaipaleen vieressä ja juttelivat oletettavasti toisilleen. Olimme Mutamielen kanssa kirineet jo Häivesiiven ja Nopsajalan vierelle, kun yritin maukaista arvokkaasti yövartiossa olleelle soturille:
”Huomenta Hirvitaival. Huomenta Varpustassu.” Siirsin katseeni harmaavalkoiseen oppilaaseen sanoessani hänen nimensä. Hirvitaival nyökkäsi, mutta Varpustassu tervehti minua ystävällisesti takaisin.
”Olemme siis valmiit?” varmistin jokaiselta yhteisesti, johon kaikki nyökkäsivät myöntyvästi, jonka jälkeen lähdin johdattamaan ihka ensimmäistä partiotani kohti Myrskyklaanin rajaa.

”Häivesiipi, merkkaa tuo puu tuolla”, pyysin tummanharmasta naarta nyökäyttämällä tarkoittamaani puuta kohti, ”Nopsajalalle nuo pensaat tuolla kauempana.”
”Etkö aio kertoa minulle mitä tehdä?” Mutamieli asteli vierelleni huvittuneen näköisenä. Väräytin korviani.
”On outoa sanoa sinulle mitä tehdä, kun vasta hetken aikaa sitten se oli täysin toisin päin”, myönsin. Mutamieli naurahti ja tökkäsi hännällään kylkeäni.
”Älä nyt ota tehtävääsi liian tosissaan, Vaahterakasvo”, Mutamieli ohjeisti.
”Mutamieli on oikeassa. Olet ollut tähän asti ihan jännittynyt ja hiljainen, vaikka olemme samoja klaanitovereitasi kuin oppilaana ollessasi”, Mutamielen toisella puolella asteleva Varputassu sanoi. En jostain syystä ollut tullut ajatelleeksi asiaa noin. Ei minun tarvinnut esittää mitään, sillä soturit olivat kirjaimellisesti nähneet koko kasvuni soturiksi asti ja tunsivat minut lähes yhtä hyvin kuin minä itse itseni. Varpustassun seurassa taas olin aina tuntenut itseni kotoisaksi.
”Taisin ymmärtää. No, Mutamieli mene Nopsajalan mukaan ja merkatkaa kohta lähellä joen laskukohtaa”, sanoin varmempana. Entinen mestarini lähti suuntaan, jonne olin Nopsajalan lähettänyt. Häivesiipi palasi takaisin minun ja Varpustassun luo, mutta lähetin hänet tarkistamaan vanhan ketunkolon siltä varalta, että sinne on eksynyt jokin punaturkkinen.
Kuljimme Varpustassun kanssa vierekkäin, mutta sen verran kaukana toisistamme, että turkkimme ei olleet missään kosketuksessa. Haistelimme maastoa tarkkaavaisina ja merkkasimme tasaisin välin puita esimerkiksi hieromalla turkkejamme niiden runkoon.
”Miten sinun koulutuksesi on sujunut?” kysyin ennen kuin hiljaisuus venyi liian kiusalliseksi.
”Hyvinhän se, Yrttijalka on hyvä mestari”, Varpustassu sanoi selvästikin sitä tarkoittaen. Nyökkäsin olevani samaa mieltä:
”Niin on.” ”Lyön vetoa, että olet pian soturi ja sitten voit määräillä meitä muita kuin olisimme alaisiasi.”
Varpustassu virnisti leikin merkiksi ja sanoi ilkikurisesti, ”Minä voin määräillä sinua jo nyt.”
”Etkä voi.”
”Voinpas. Käsken sinua saalistamaan minulle syötävää!”
Katsahdin häneen oletko-tosissasi-ilmeellä, mutta tahtomattani päädyin naurahtamaan naaraalle. Hetken jatkettuamme matkaa naurahdellen, Mutamieli, Häivesiipi ja Nopsajalka palasivat luoksemme. Nyt lähtisimme järvelle päin, jonka jälkeen saalistaisimme jotain leiriin vietäväksi.

//Tänäänkin näköjään sen verran kiire, etten kerkee tästä tän pidempää tehdä v.v

Nimi: Zare

23.01.2018 09:37
___________________________________
Pajutassu// 11kp, 6kp
Savutassu// 6kp

Nimi: Pajutassu

22.01.2018 21:48
Silmäni rävähtivät auki, ja tunsin pimeyden. Tunsin, kuinka putosin pitkään, pitkään alas, mutten pelännyt. Samassa tunsin maan käpälieni alla, ja huomasin olevani pystyssä pienen putouksen vierellä. Vilkuilin tuskissani ympärilleni. *Missä kaikki ovat?* Huomasin liikettä pensaissa, ja näin mustan, pitkän turkin vilahtavan vieressäni. "Hei, Pajutassu" Kissa oli hypännyt pois piilostaan, ja katsoi minuun lempeni silmin. "Emo?" Kysyin varovasti. Kissa kehräsi mielissään.
"Sinä tunnistit" hän naukui makeasti.
"Emo!" Huusin ja pompin ilosta, pyörin ja jankkasin 'Emo, emo, emo!'
"Rauhoitu, rakkaani" Emoni nuolaisi korvieni välistä, ja se jos mikä sai minut pysähtymään.
"Hetkinen, olet siis.." Naukaisin hädissäni. "siis.. Kuollut?"
"Niin, mutta nyt varjelen sinua täältä, kultaseni" hän nuolaisi minua jälleen, tällä kertaa rivakammin.
"Minulla on sinulle viesti" Emoni naukui vakavana "Toisinsanoen merkki"
Olin hämilläni, mutta nyökkäsin pienesti. "Liittyykö se klaaniini?" Halusin olla varma, että klaanini olisi turvassa.
"Hiukan, mutta eniten se koskee sinua. Katso nyt, mutta älä kerro näkemästäsi kellekkään"
Nyökkäsin. Katsoin emoni näyttämään suuntaan ja hämmennyin totaalisesti.
Näin minut Myrskyklaanin rajalla. Siellä oli joku toinenkin, en erottanut kuka,mutta Myrskyklaanista hän oli. Samassa kuva vaihtui kolmeen suloiseen pentuun, jotka kiemurtelivat vatsani vierellä. Kuva vaihtui jälleen. Näin vihaisia katseita, jotka ympäröivät minut kuin Kotka pennun. Samassa kaikki katosi ja pimeni.
"Mi-Mitä tuo.." Emoni vaimensi minut hännällään. "Shh, pikkuiseni"

Nimi: Savutassu

21.01.2018 14:31
Harjoittelimme väistöliikkeitä Kuutamonkatseen kanssa, mutta olin liian hidas. Kerta toisensa jälkeen mestarini heitti tai tönäisi minut lumeen. En jaksanut edes yrittää enää. Kehoni aneli, että lopettaisin liikkumisen, mutta Kuutamonkatse sai minut vilkaisullaan takaisin ylös.
"Jospa lopetamme tältä erää", mestarini sanat tulivat, kun tämä oli vielä kerran onnistunut saamaan minut kaadetuksi. Pysyin hiljaa. Purin hampaitani yhteen ja soimasin itseäni. En edistynyt lainkaan. Päinvastoin joka hetkellä tuntui, että tulin aina vain huonommaksi. Mitä järkeä olisi enää yrittää? Kuutamonkatseen pitäisi jättää minut kuolemaan johonkin kylmään koloon. En ansainnut mestarikseni Kuutamonkatsetta eikä hän ansainnut kaltaistani oppilasta. Kuka tahansa muu pärjäisi minua paremmin tällä hetkellä. Emoni sanat kaikuivat taas mielessäni. Aloin epäillä taas itseäni. Entä jos emo olisi oikeassa? Minun olisi vain ponnisteltava hieman enemmän eikä ajatella, että epäonnistuisin välittömästi.
"Savutassu, kuunteletko sinä minua?" Kuutamonkatseen tiukka ääni herätti minut.
"Anteeksi. Taisin saada hieman lunta korviini", sanoi valehtelevasti. En hänen tarvinnut tietää. Hän varmasti jo tiesi ennestään minun olevan huono oppilas eikä tarvinnut minun omaa mielipidettäni siihen.
"Sanoin vain, että kierretään hieman tuolta kautta, jos saisimme jotain leiriin vietäväksi", mestarini toisti itseään. Nyökkäsin kevyesti ennen lähdin liikkeelle. Seurasin tiukasti mestarini perässä ja pyrin haistamaan, jos lähistöllä olisi jotain. Joka kerta Kuutamonkatse oli ensimmäisenä liikkeellä ja saamassa riistaa kiinni. Saimme onneksi jotain leirille vietäväksi, vaikka se olikin vähän.
"Vie se riistakasaan. Uskon muiden oppilaiden vieneen jo klaaninvanhempien ja kuningattarien osuuden", Kuutamonkatse sanoi vielä ennen kuin lähti muiden soturien luokse. Jotain tämän sanoissa oli, mutten erottanut. Oliko se pettymystä? Vai huoli jostain? Tai häpeä minusta? En voinut tietää enkä tahtonut. Tottelin tätä ja menin sitten hieman muista sivummalle. Tahdoin olla yksin.

Nimi: Pajutassu

16.01.2018 18:38
Harjoistuokioni Kettulammen kanssa oli, ohi enkä voinut olla muutakuin ylpeä itsestäni. Olin oppinut kaksoiskierrehypyn sekä pari muuta vaikeaa temppua. En pitänyt taistelemisesta, mutta oli silti tärkeää, että osaisin taidot kuten muutkin. Metsästys oli mielestäni mukavaa, ja minua turhautti se, ettei se ollut parhaimpia taitojani. "Pajutassu?" Kuulen takaani varovaisen maukaisun. Käännyn ja huomasin edessäni Kettulammen. Yllätyksekseni en katsonut häntä enää paljoa ylöspäin, ja mieleni teki kehrätä. "Niin, mitä asiaa?" Kysyn takaisin. "Meidän olisi aika matkustaa Kuulammelle" Kettulampi sanoi pieni virne huulillaan "ellet halua jäädä tuijottelemaan klaanivanhimpia kuin pöllö." Nolostuin, ja pistin korvani luimuun loukkaantumisen merkiksi. Kettulampi nuolaisi lohduttavasti korvieni välistä ja naukui "Haetaan vaellusyrtit" Hän kääntyi parantajan pesää kohti reippain askelin, joten seurasin perässä häntääni heiluttaen. Maa tuntui katoavan altani, sillä jännitin hermostuneena tulevaa matkaa. Työnnyin pesään sisään ja siristelin silmiäni, sillä pesään paistoi suoraan aurinko. Se paljasti siisteissä riveissä sekä pinossa olevat yrtit, tosin niitä ei ollut paljoa, olihan sentään lehtikato. Äkillinen kylmyys valtasi minut, joten pörhistin karvani lämmittämään minua. Kettulampi huomasi vihdoin tuloni ja naukui "Voit mennä odottamaan leirin uloskäynnille, tuon yrtit kyllä" pieni ärtymys kumpusi sisältäpäin, mutten inttänyt vastaan vaan kumarsin ja poistuin vähin äänin. Tassuttelin leirin uloskäynnille ja katselin leiriä. Huomasin Sirpaletähden klaanivanhimpienpesän edustalla, ja mulkaisin tätä ylimielisesti. *Millainen päällikkö luopuisi tehtävistään noin vain?* Yritin saada Sirpaletähden vastaamaan katseeseeni, mutta hän oli keskittynyt juttelemaan Kaurisjalan kanssa. Siirsin katsettani parantajan pesää kohti, sillä odotin Kettulammen saapumista. Yllätyksekseni hän saapui väkevän hajuisen yrtit suussaan kohti minua. Kettulammen pudotettua yrtit päätin kysyä "Tuleeko muita mukaan?"
Kettulampi katsoi minuun hölmistyneenä "Ei"
"Selvä, ei sitten" oikeastaan olisin halunnut kenet tahansa oppilaan mukaan. Tuntui tylsältä kokea kaikki yksin.
"Älä valita, ajattele asian hyviä puolia" Kettulampi tiuskaisi. *Mikä ihme hänellä oli?* Vilkaisin Kettulampea kummissani ja kumarruin syömään yrtit.
"Älä irvistele siinä, joudut tottumaan tuohon" Kettulampi murahti "ja päästä minut ohitsesi, ennenkuin suutun" Siirryin niin hämmentyneenä, että horjahdin. Kettulampi tuhahti ja lähti leiristä. Tiesin, että minun olisi pitänyt seurata, mutten kyennyt siihen. *Miksi hän oli tuollainen?* Kuulin takaani murahduksen, ja tunnistin Kettulammen äänen "Tule, tai jää sinne, aivan sama minulle" Horjahdin jälleen, mutta tottelin ja lähdin seuraamaan mestariani. Minua hermostutti. Mieleni teki jatkuvasti kysyä, mikä Kettulampea hermostutti, mutta en uskaltanut. Huomasin, että Kettulampi vilkuili jatkuvasti ympärilleen, kuin pelätäkseen, että joku näkisi heidät. Keräsin rohkeuteni, kiiruhdin Kettulammen vierelle ja kysyin "Mikä sinulla on? Luulisi, että yrität rohkaista minua käskyttämisen sijaan! Murahtelet ja käyttäydyt yhtä oudosti kuin kaksijalat!" Tiesin, että vertauskuvani ei ollut täydellinen, mutta en keksinyt muutakaan. Kettulampi pysähtyi vierelläni ja päästi pitkän, harkitun huokauksen. "Olet oikeassa, Pajutassu. Mutta minua huolestuttaa jatkuvasti, etten ole kyllin hyvä mestari... Sinulle." Ihmettelin suuresti Kettulammen vastausta.
"Mi-miksi ihmeessä?" Naukaisin.
"Taistelit tänään paremmin kuin minä sinun iässäsi, ja olet muutenkin kehittyneempi. Ajattelin.. Ajattelin.." Kettulammen naukuminen vaipui kaukaisuuteen ja hän katsoi minuun sumeni silmin.
"Kerro vain" kehotin.
"Ajattelin, että jos olisin sinulle tiukka ja pelottava, et uskaltaisi taistella enää niinkuin tänään, ja.. Ja et pääsisi soturiksi nopeammin kuin minä pääsin" Kettulampi katsoi minuun nyt pelokkaasti, aavistuksen tuskaisesti, enkä pitänyt siitä.
"En, en tiedä mitä sanoa" Vilkaisin taivasta. Kuu olisi pian korkealla. "Mutta puhutaanko myöhemmin?" Olisin halunnut jatkaa vielä, mutta ymmärsin ajankulun enkä halunnut myöhästyä kuulammelta.
"Hyvä on" Kettulampi nyökkäsi varovasti ja jatkoi matkaa ketunmitan päässä minusta. Käännyin takaisinpäin, mutta pysähdyin Kettulammen kohdalla kylki kiinni hänen kyljessään. Hän oli mestarini, eikä hän saanut pelätä minua.

Nimi: Zare

16.01.2018 09:44
______________________________________
Kuutamotassu// 24kp

Nimi: Kuutamotassu

14.01.2018 20:11
Raotin silmäni pikkuhiljaa auki ja katsoin vasemmalle puolelleni. Muutama oppilas oli vielä nukkumassa, mutta suurin osa oli näköjään jo hereillä. Yhtäkkiä muistin, että tänään olisi ensimmäinen kerta, kun pääsisin saalistamaan - tai no, ainakin harjoittelemaan sitä. Innoissani siitä nousin nopeasti ylös ja lähdin leirin keskiaukiolle katsomaan, näkyisikö Jokitaivalta. Emme olleet sopineet mestarini kanssa mitään paikkaa missä tapaisimme, enkä nähnyt häntä lähistöllä, joten päätin käydä katsomassa olisiko hän vielä nukkumassa. Hetken kuluttua löysin Jokitaipaleen nukkumasta sikeästi, ja jäin seisomaan vähän matkan päähän hänestä miettien samalla, antaisinko hänen nukkua vielä vai uskaltaisinko herättää hänet. Pelkäsin kollin suuttuvan, jos herättäisin hänet. Huomasin lähistöllä istuvan naaraan, jota en tuntenut, mutta arvelin hänenkin olevan soturi. Naaras huomasi minut ja avasi suunsa sanoakseen jotain.
"Taidat etsiä Jokitaivalta?" naaras kysyi ja vastasin myöntävästi. "Kyllä sinä kai voit herättää hänet, en usko että hän suuttuu ja sitä paitsi kaikki muutkin soturit ovat jo hereillä", hän jatkoi.
"Okei, kiitos", vastasin hieman epävarmaan sävyyn, enkä tiennyt, pitäisikö minun sanoa vielä jotain muuta.
Päätin kuitenkin olla sanomatta enää mitään, astelin hitaasti mestarini viereen ja tökkäisin tätä tassullani kylkeen kevyesti. Kolli liikahti vähän, mutta ei tainnut herätä vielä joten tökkäisin tätä uudestaan samaan kohtaan mutta vähän voimakkaammin, en kuitenkaan liian lujaa tai satuttaen. Jokitaipaleen suusta kuului epämääräistä hiljaista muminaa ja kolli avasi silmänsä.
"Huomenta", naukaisin ja huomasin sivusilmällä vieraan naaraan lähtevän kauemmas. "Muut ovat jo heränneet ja meidän piti tänään mennä harjoittelemaan saalistusta, niin ajattelin herättää sinut", jatkoin.
"Anteeksi... en oikein saanut illalla unta, joten heräsin vasta nyt. Lähdetäänkö?" kolli vastasi.
"Ymmärrän, minullekin on käynyt noin. Lähdetään", vastasin ja odotin että Jokitaival nousee ylös.
Kävelimme yhdessä leirin ulkopuolelle, ja Jokitaival pysähtyi ja istahti alas.
"Koska nämä ovat ensimmäiset metsästysharjoituksesi, sinun ei vielä tänään tarvitse saada saalista. Kerron sinulle tärkeimmät asiat saalistuksesta ja näytän mallia, mutta jos haluat, saat yrittää itsekin. En kuitenkaan pakota sinua siihen vielä", kolli kertoi ja nyökkäsin.
"Selvä, mutta haluan silti yrittää itsekin", vastasin.
Jatkoimme matkaa kauemmas leiristä.
"Kuinka pitkälle menemme vielä?" naukaisin hetken kuluttua ollessamme jo jonkin matkan päässä leiristä.
"Emme kovin paljoa kauemmas enää", hän vastasi.
Huomasin sivusilmällä liikettä vähän matkan päässä oikealla puolellani ja tönäisin kevyesti mestariani.
"Katso", sanoin hiljaisella äänellä kollille.
Jokitaival kääntyi katsomaan suuntaan johon minäkin katsoin.
"Kani", mestarini sanoi hiljaisella äänellä. "Se taitaa olla aika nuori tai muuten vain noin pienikokoinen. Seuraa minua, mutta älä säikäytä sitä ja yritä katsoa mallia."
Lähdin kulkemaan hitaasti mestarini perässä kohti kania. Kani ei ollut huomannut meitä, sillä emme olleet kovin lähellä sitä, ja se pysähtyi katse vastakkaiseen suuntaan. Jokitaival lähti kulkemaan sitä kohti matalana, ja seurasin perässä. Kani lähti liikkeelle ja kulki poispäin meistä, mutta hitaasti, sillä se ei vieläkään ollut huomannut meitä. Yhtäkkiä kani kuitenkin pysähtyi, ja kääntyi huomaten meidät. Se lähti juoksemaan pakoon samaan suuntaan kuin äskenkin meni, ja lähdimme jahtaamaan sitä. Jokitaival oli pienikokoista kania hieman nopeampi ja saavutti sitä pikkuhiljaa koko ajan vain enemmän. Pysyin hyvin kollin perässä, kunnes tämä lähti juoksemaan nopeammin joten lisäsin vauhtia itsekin, mutta jäin silti vähän jälkeen kollista. Jokitaival sai kanin kiinni, ja lujalla iskulla se menetti tasapainonsa ja kaatui hieman horjuen maahan. Kolli iski hampaansa kanin niskaan ja puraisi sitä lujaa. Huomasin kanin ruumiin veltostuvan elottomaksi ja Jokitaival päästi irti kanista.
"Kun saa saalista, on tapana kiittää Tähtiklaania siitä mielessään", mestarini kertoi.
"Selvä", naukaisin vastaukseksi.
"Kokeile sitä nyt, vaikka et itse kania saalistanutkaan."
En oikein tiennyt, millä tavalla minun pitäisi kiittää Tähtiklaania, tai mitä minun pitäisi sanoa mielessäni, mutta en uskaltanut kysyä.
*Kiitos saaliista, Tähtiklaani*, lausuin mielessäni lyhyesti.
"Kun saalistat, saalis kannattaa tappaa puraisulla niskaan. Silloin katkaiset siltä niskat, ja se kuolee nopeasti", siniharmaa kolli kertoi ja nyökkäsin ymmärryksen merkiksi.
Lähdimme jatkamaan matkaa ja Jokitaival kantoi saalistamaansa kania mukanaan. Olimme aika kaukana leiristä, joten lähdimme kävelemään takaisin leirin suuntaan. Yhtäkkiä Jokitaival kuitenkin pudotti kanin maahan.
"Mitä nyt?" kysyin tältä.
Kolli nyökkäsi eteenpäin. "Katso."
Katsoin Jokitaipaleen näyttämään suuntaan ja huomasin hiiren vähän alle neljän ketunmitan päässä minusta. Se kulki keskellä avointa nummea nopeasti kohti pientä koloa maassa, mutta hiirellä oli matkaa kololle vielä noin kolme hännänmittaa. Syöksähdin vauhdilla kohti hiirtä; se oli jo huomannut meidät, sillä se juoksi kohti maassa olevaa pientä koloa, joten en edes yrittänyt pysyä huomaamattomissa. Nopeilla loikilla lähestyin hiirtä ja pian saavutin sen, kun se oli enää alle hännänmitan päässä kolosta. Iskin kynteni hiireen ja puraisin siltä niskat poikki. Se ei ensin onnistunut, ja hiiri liikahti vähän. Iskin hampaani uudelleen sen niskaan ja nyt tunsin ruumiin veltostuvan. Nappasin hiiren ruumiin hampaisiini ja lähdin kävelemään takaisin mestarini luokse.
*Ai niin*, ajattelin. *Kiitos, Tähtiklaani.*
"Loistavaa, juuri noin!" Jokitaival naukui ja katsoi minua ylpeän näköisenä.
Mestarini kommentti sai minut iloiseksi, sillä olin onnistunut jossain.
"Eiköhän tämä riitä tältä päivältä. Lähdetään takaisin leiriin ja saat minun puolestani levätä loppupäivän, mutta toki jos haluat ja sinulla riittää energiaa, voit lähteä illemmalla vielä partioon", kolli jatkoi ja nyökkäsin. Lähdimme kävelemään takaisin kohti leiriä, minulla mukanani hiiri ja Jokitaipaleella saalistamansa kani.

Leiriin saavuttuamme kävin pudottamassa hiireni tuoresaaliskasan päälle ja juteltuaan muutaman muun soturin kanssa Jokitaivalkin toi oman saaliinsa kasaan. Kävelin keskiaukion reunalle sukimaan turkkiani puhtaammaksi.
"Hei, Kuutamotassu", kuulin Piikkitassun äänen viereltäni ja säpsähdin hieman, sillä en ollut huomannut naaraan tulevan luokseni.
"Ai hei, Piikkitassu", naukaisin ystävällisesti miettien samalla olikohan tällä jotain tärkeää asiaa, sillä en tuntenut naarasta kunnolla joten en uskonut että hän tulisi vain kyselemään kuulumisia.
"Oletko nähnyt Jokitaivalta?"
"Tulin juuri hetki sitten saalistamasta hänen kanssaan, mutta en ole varma missä hän on nyt", vastasin ja mietin, mitähän varten hän etsi Jokitaivalta.
"Okei", naaras naukaisi ja huomasin tuon äänessä ehkä aavistuksen pettymystä vastaukseeni. Piikkitassu kääntyi lähteäkseen ja käänsin katseeni maahan.
Päätin ottaa päiväunet ja menin makuulle, suljin silmäni ja yritin nukahtaa. En saanut unta heti ja aloin unelmoimaan tulevaisuudestani ja miettimään kaikkia tulevaisuuteen liittyviä asioita. *Olisi kivaa olla joskus päällikkö... mutta toisaalta, sitten minun pitäisi huolehtia monista asioista ja tehdä kaikkea sellaista... mutta ehkä vielä joskus*, olivat viimeiset ajatukseni ennen kuin vaivuin uneen.

// en tiiä onko Jokitaival oikeesti vielä ihan näin hyvässä kunnossa taistelun jäljiltä kun mitä tässä tarinassa se oli, mutta kirjotin tätä ennen taistelua ja piti julkasta jo sillon mutta loppuun kirjottaminen ja julkasu venyi aika paljon joten saanko armoa tän kerran c': //

Nimi: Zare

09.01.2018 20:30
_______________________________________

Nimi: Zare

09.01.2018 19:37
Vaahterakasvo// 55kp

Nimi: Vaahteratassu/-kasvo

09.01.2018 17:17
Ikuisuuksia tuntuneen matkan jälkeen saavuimme viimeisen nummen laelle, jonka takana leirimme olisi. Adrenaali oli alkanut haihtua suonistani ja enää tunsin vain särkyä jaloissani ja kirvelyä haavoissani, väsymystä sekä hiljattain luihini hiipinyttä kylmyyttä. Arvasin veljeni olevan aivan yhtä väsynyt pelkästä hengityksestä, jonka tunsin nojatessani tämän lapaa vasten.
Kohotin katsettani aavistuksen verran, kun kuulin jonkun huutavan jotain leirissä. Samassa näkökenttääni ilmestyi harmaavalkoinen kissa, joka juoksi tarmokkaasti paksussa lumihangessa meitä kohti. Tunnistin sen nopeasti Varpustassuksi ja pian tämä huusikin kauempaa olimmeko kunnossa. Tammitassu tyynnytteli naarasta hännän heilautuksella, mutta se ei saanut tätä hidastamaan vauhtiaan ja ennen kuin ehdin edes yrittää nousta kokopainoisesti omille tassuilleni, Varpustassu oli jo tukemassa minua toiselta puolelta. Tunsin kuinka naaraasta hehkuva lämpö hehkui turkkiani vasten ja säpsähdin hieman. Lämpö tuntui miellyttävältä hangessa kulkemisen jälkeen. Tiesin Varpustassun tunteneen säpsähdyksen, mutta tämä ei helpotuksekseni vilkaissutkaan minuun, joten päätin olla sanomatta mitään.
Varpustassu auttoi minut ja Tammitassun leiriin, ja odotti seurassamme, kunnes Juolavirta ehti luoksemme. Tämä kääntyi uloskäynnin suuntaan nuolaisten turkkiansa ja jäin seuraamaan naaraasta katseellani sillä aikaa, kun Juolavirta paineli hämähäkinseittiä muutaman syvemmän naarmun päälle. Kuulin myös kuinka parantaja kertoi, ettei etutassuni ollut murtunut, mutta olin keskittynyt seuraamaan Varpustassun reaktiota, kun kaksi soturia astelivat vierekkäin leiriin. Juuri, kun tämä oli pinkaisemassa vanhempiensa luo, Sirpaletähden ääni keskeytti naaraan aikeet. Havahduin itsekin kuuntelemaan meidät taisteluun johdattaneen päällikön sanoja.
“Hyvät Tuuliklaanin kissat”, päällikkö aloitti niin, että tämän äänestä saattoi kuulla viha. Viha? Mitä se kertoi päälliköstä, jonka äänessä kuulu viha, kun tämän omat soturinsa olivat juuri vaarantaneet henkensä pienen maakaistaleen takia? En syyttänyt Sirpaletähteä, mutta olisin toivonut, että naaras olisi miettinyt asiaa vähän usemmalta näkökannalta, ennen kuin tehnyt hätiköityä päätöstä ja vaatia Myrskyklaanilta lisää reviiriä.
”Hävisimme tänään, mutta emme anna sen lannistaa itseämme!” Sirpaletähti jatkoi, ”En kuitenkaan usko, että kuulun Tuuliklaanin päällikön asemaan tästä eteenpäin. Ja tiedän, että moni teistä on myös samaa mieltä. Näinpä paikkani jää varapäällikölleni. Tuuliklaanin uusi päällikkö on siis Sadeputous!” Annoin hämmentyneen katseeni kiertaa jokaisen klaanimme kissan, ja pysäytin sen Sadeputoukseen, joka nousi jäykästi tassuillensa.
“Mikäli se on Sirpaletähden tahto, aion palvella teitä päällikkönänne niin hyvin, kuin vain voin”, valkoruskean kirjava naaras sanoi vakaasti. Klaani tervehti uutta päällikköään hämmentynein huudahduksin, mutta silti joukosta kumpusi omanlainen helpotuksensa.
“Kiitän Sirpaletähteä hänen päällikkyydestään ja luottamuksestaan, ja nimeän uuden varapäällikön nyt, jotta hän ja Tähtiklaani saa hyväksyä valintani”, Sadeputous puhui kuuluvasti hypättyään Korkeakiven päälle.
“Jokitaival, sinä olet uskollinen, rohkea ja oikeamielinen soturi. Olet minun valintani Tuuliklaanin uudeksi varapäälliköksi.”
Katsahdin siniharmaaseen kolliin ymmärtäväisesti. Ymmärsin hyvin miksi Sadeputous oli valinnut hänet varapäällikökseen. Kolli oli yksi klaanimme parhaimmista sotureista, eikä koskaan hylkäisi tovereitaan. Hän oli täydellinen valinta. Jokitaival lupasi tekevänsä parhaansa ja viimeisenä Sadeputous ilmoitti lähtevänsä Sirpaletähden kanssa seuraavana iltana kuulammelle.
Tammitassu kosketti hännällä lapaani ja auttoi minut ylös paikaltani. Pystyin jo kävelemään paremmin itse, joten kerroin veljelleni, etten tarvinnut enää apua. Tammitassu tassutti kaiken varalta vieressäni oppilaiden pesälle, jossa Savutassu istui. Asetuin omalle pedilleni, mutta Tammitassu istahti naaraan viereen. En ollut varma mistä he alkoivat juttelemaan, sillä olin yhtä nopeasti ajatuksissani kuin joki keväisin virtasi. Mieleni ja ajatukseni olivat tällä hetkellä yhtä suurta piikkipensasta, josta minun piti lähteä käsittelemään asioita yksi kerrallaan, jos haluaisin pysyä tervejärkisenä.
Emo. Hän oli kuollut vain muutamia päiviä sitten, mutta kävin mielessäni yhä uudelleen viimeistä keskustelua hänen kanssaan. ’Olen aina sydämissänne’ tämä oli sanonut. Jos tarkoitat tätä kipua, niin ainakin se on totta, ajattelin. Tiesin mitä emo ajatteluuni vastaisi, jos pystyisi minulle vastaamaan. ’Kipu lakkaa ajanmyötä, sitä nopeammin mitä aikaisemmin uskallat päästää irti.’ Hymähdin hiljaa itsekseni ja jatkoin kuvitelmallista keskusteluani päässäni.

“Toin syötävää”, kuulin Varpustassun ilmaantuvan seuraamme. Vilkaisin jänistä kantavaa naarasta nopeasti, mutta laskin katseeni takaisin sammaliini.
”Hieno saalis!” Savutassu naukaisi kehui ja myös Tammitassu kehräsi kiitokseksi.
“Syökää te ensin, olitte tänään urheita”, Varpustassu naukaisi vielä. Minun ei ollut yhtään nälkä, kun ajattelinkin emoani kärsimässä viheryskässä yksinään eristetyssä pedissä. Juolavirran mukaan hän ei ollut edes syönyt mitään niinä kahtena päivänä. Niinpä en liikahtanutkaan paikallani, vaan jatkoin sammalten tuijottelua mietteissäni.
“Oletko kunnossa? Sattuuko johonkin?” Varpustassu kysyi yllättäen. Naaras istahti viereeni ja saatoin tuntea hänen sammaleenvihreän katseensa niskassani.
“Olen minä kai”, vastasin hiljaa, kääntämättä katsettani makuusammalista. En halunnut olla tylsä tai vaikuttaa negatiiviselta, mutta Kirkaskasvon menetys oli ollut minulle kova paikka. En sanonut etteikö se ollut Tammitassulle, mutta meissä erosi myös tapa käsitellä surua ja menetystä. Ja vaikka Kirkaskasvo oli jo hyvästelty ja lähetetty Tähtiklaaniin, taistelun jälkeen ajatukseni palautuivat häneen uudelleen. Olihan myrskyklaanilaisistakin kuollut kolme kissaa meidän tassuihimme.
“Olen niin pahoillani Kirkaskasvosta”, Varpustassu herätti minut jälleen todellisuuteen lempeällä äänellään, ja tämä kosketti kylkeäni hännällään ja jatkoi varovasti; “Mutta sinun pitää syödä. Ei hän halua, että kuihdut.” Nostin päätäni ja katsoin naarasta tuikkiviin silmiin. Tunsin lämpöä sydämessäni, kun tiesin, että minulla on hänen kaltaisensa klaanitoveri. Emme olleet tunteneet edes kovin pitkään, mutta sisimmässäni tiesin, että Varpustassu tulisi olemaan minulle hyvin tärkeä ystävä. Oli naaras sen jo tänään todistanut.
“Eipä kai”, yritin kuulostaa virkeämmältä ja käännähdin tassulleni seoisomaan. Varpustassukin kääntyi jo muiden puoleen, mutta enempää ajattelematta kosketin hellästi Varpustassun harmaata lapaa. Naaras kääntyi puoleensa aina yhtä ystävällisellä, mutta tällä kertaa myös kysyvällä katseella.
“Mikä hätänä?” Varpustassu kysyi hieman jopa huolestuneena.
“Ei mikään… minä vain halusin kiittää”, vastasin ja hymyilin Varpustassulle kiitokseni parhaimpani mukaan.
“Ei kestä”, naaras vastasi takaisin hymyillen.
Veljeni ja Savutassu saivat syötyä, joten oli minun ja Varpustassun vuoro täyttää vatsamme tällä herkullisen näköisellä jäniksellä. Hetken päästä vatsani oli kuin olikin täynnä ja nuolaisin viimeisen kerran huuliani. Vaikka suurin kipeys olis jo poissa – kiitos Juolavirran – niin silmäluomiani painava väsymys tuntui joka ikisessä pienimmässäkin lihaksessa ja pääni tuntui raskaalta. Kiitin Varpustassua tämän saalistamasta jäniksestä ja kerroin meneväni nukkumaan, sillä halusin osallistua huomenna jo mahdollisimman paljon klaanin tehtäviin. Pedilleni asetuttua nukahdin miltein heti, enkä ehtinyt edes alkaa vatvomaan asioita päässäni.

Yhtäkkiä tunsin kylmän ilmavirran virtaavan pesän läpi ja aukaisin silmäni närkästyneenä. Räpyttelin silmiäni ja vilkaisin ympärilleni katsoakseni oliko joku toinenkin herännyt ilmavirtaan. Pesässä ei ollut ketään. Nousin unisena tassuilleni ja pesin turkkini nopeasti hyvään kuntoon. Työnnyin oppilaiden pesästä ulos ja olin törmätä veljeeni.
”Huomenta, uninkeko! Olinkin juuri tulossa herättämään sinua”, Tammitassu naukaisi, enkä voinut olla kuulematta innostusta tämän äänessä, ja samalla hänen silmänsä pilkahtivat jännittyneenä. Väräytin korvaani ja kallistin päätäni kysyvästi.
”Olenko jäänyt jostain paitsi vai mitä?” kysäisin ennakkoluulottomasti. Tammitassun häntä heilahti villisti.
”Hiirenaivo, sinun olisi pitänyt olla kuulemassa mitä Mutamielellä ja Nopsajalalla oli kerrottavana”, Tammitassu sanoi ja jatkoin muutaman hetken päästä pitäen minut jännityksessä: ”Meillä on tänään loppuarvioinnit, oikeastaan ihan kohta. Sen takia olin tulossa herättämään sinua.”
”Mutta eihän aamukaan ole viel-”, aloitin kummastuneena ja vasta silloin ymmärsin katsahtaa taivaalle ja kiinnittää ympäristööni huomiota vain huomatakseni, että ilma oli jo kohtalaisen kirkas, ainakin yli auringonnousun. Sen jälkeen katsahdin takaisin Tammitassuun. En voinut peitellä tyytyväisen innokasta tuiketta silmissäni.
Tammitassu kertoi, ettei Mutamieli aikonut pitää minulle taistelusta loppukoulutusta, koska oli kuulemma nähnyt minut taistelussa Myrskyklaania vastaan ja oli ollut tyytyväinen taitoihini. Sain myös tietää, että loppuarvioinnissamme kaniina toimi Varpustassu. Ilahtuneena nyökkäsin ja kerroin, että hän oli hyvä valinta.
”Tuolla Yrttijalka ja Varpustassu ovatkin”, veljeni kertoi ja nyökäytti päätään taakseni. Käännyn ympäri ja tassutamme soturin ja tämän oppilaan luokse. Tammitassu huitaisi Varpustassun häntää leikkisästi. Tammitassu virnisti minulle ilkikurisesti ja se sai minutkin hymyilemään pienesti.
“Sinäkö olet meidän kaniinimme?” Tammitassu kysyi naurahtaen.
“Varo vain”, Varpustassu vastasi takaisin samalla mitalla. “Tämä kaniini nimittäin antaa teille kuonoon niin, että teitä ei tunnisteta soturinimityksissä!”
“Kaniinin sopii yrittää”, yhdyin keskusteluun ja siristin silmiäni minua nuoremmalle oppilaalle.
“Mennään. Uhoamisen sijaan voisitte todistaa taitonne käytännössä - se kun on arviointien idea”, Nopsajalka maukaisi katsellessaan meitä oppilaita huvittuneena. Poistuimme yhdessä leiristä samalla, kun kirkkaan oranssina loistava aurinko alkoi nousta taivaanrannan takaa luoden lumisista puista kauniin väriseksi.

Juoksin polkua pitkin ja, kun katsoin vasemmalle silmäkulmastani, näin Tammitassun juoksevan vierelläni kauemmalla polulla. Jahtasimme kania, joka oli juossut jonnekin edessä näkyvien lumipenkkojen taakse. Katseeni poltti lumista maata, kun yritin etsiä harmaavalkoista kaniiniamme. Haistoin tämän tuoksun selvästi, mutta nyt ei ollut tarkoitus jäädä haistelemaan, vaan napata se ennen kuin se ehtisi koloonsa.
Näin vähän kauempana liikettä ja tiesin, että se oli jahtaamamme kani. Ilmoitin asiasta Tammitassulle hännän heilautuksella, jolloin Tammitassu lähti kiertämään lumipenkkaa jalat maata takoen. Itse kiristin vauhtiani, jotta saavuttaisin kanin takaa. Jalkani tuntuivat vielä hieman raskailta, mutta olin jo melkein valmis juoksemaan omaa, luonnollista nopeaa vauhtiani, jota Mutamieli minussa aina kehui. Pian näin Tammitassun ruskeamustan turkin vilahduksen edessäpäin. Hän hyppäsi kanin eteen jo jonkin matkan päässä, jolloin saaliimme joutui hidastamaan vauhtiaan ja keksimään toisen pakotien. Olin kuitenkin nopeampi ja ponkaisin ilmaan.
“Nyt kohtaat loppusi, senkin harmaantunut kanivanhus!” huudahdin samalla. Iskeydyin kanin selkään ja pidin tätä paikoillaan, vaikka se yritikin rimpuilla allani.
“Senkin ketunmielinen!” kanimme, Varpustassu murahti leikkisästi. En antanut hänen päästä altani.
“Jestas, Vaahteratassu, nappasimme puhuvan kaniinin!” Tammitassu huusi kauempaa innokkaana. Naurahdin huvittuneena .
“Pitäkää suunne!” Varpustassu sihahti pidättäen nauruaan parhaansa mukaan. “Päästä jo ylös, onneton kissasoturi, tai minä ja Kaniklaani tulemme ja syömme makuusijasi!”
Henkäisin terävästi muka pelokkaana ja halusin pelon vallassa mennä kauemmaksi tästä hirveästä kanisoturista.
“Päästä se!” Tammitassu kiljaisi helpotuksekseni ja loikkaisin kauhuissani pois tämän päältä ottaen pari askelta kauemmaksikin. Naaras ravisteli turkkiaan nauraen samalla.
“Olitte hyviä”, Varpustassu kehui saatuaan lumihippuset suurimmaksi osaksi turkistaan. Tammitassu asteli luoksemme ylpeän näköisenä.
“Kieltämättä kanitkin menettävät sinussa aika paljon. Oletko harkinnut muuttamista?” Tammitassu kysyi naama peruslukemilla. Totta kai hän laski vain leikkiä, mutta tämä oli hauskaa ja huomasin olevani paremmalla tuulella kuin eilen.
“Varo, tai teen niin ja käännän koko kanipataljoonan metsän klaaneja vastaan. Minusta tulisi Kanikuningas!” Varpustassu jatkoi leikkiä tuiman näköisenä.
“Et voi olla kuningas, olet naaras!” veljeni muistutti.
“Ole hyvä ja tule kertomaan se minulle samalla, kun mahtavaa pesääni vartioivat hurjat kanisoturit tekevät sinusta variksenruokaa”, naaras sihisi takaisin.
“Ei Varpustassu mihinkään muuta”, sanoin katsoen naarasta. Kuulin Tammitassun tuhahtavan leikkisästi. Varpustassu virnisti ja sanoi; “En, varsinkaan nyt kun saan teidän makuusijojenne pehmusteet omaan petiini.”
“Olethan kunnossa?” kysyin kallistaen päätäni, kun kohtauksemme oli ohi.
“Aivan kunnossa. Vaikka tunnuitkin mäyrän painoiselta”, Varpustassu sanoi. Katsoin tätä anteeksipyytävästi, sillä en ollut yhtään ajatellut, että voisin painaa niinkin paljon. Olin juuri sanomassa jotain, mitä päähäni tuli, kun Varpustassu keskeytti.
”No ei oikeasti, kaninaivo!”
Naurahdin huvittuneesti ja sanoin yhä muka leikkiä leikkien: ”En minä luullut, että olit tosissasi!” Varpustassu virnisti silmiään pyöräyttäen. Sen jälkeen lähdimme takaisin leiriin.

“Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Korkeakivelle klaanikokoukseen!” Sadetähti kuulutti. Naaras oli toissapäivänä saanut uuden nimensä ja yhdeksän henkeään, mutta Sirpalesydän ei koskaan palannut takaisin leiriin Kuulammelta. Kaikki olivat hetken aikaa olleet hämmentyneitä, mutta lopulta uskoin jokaisen olevan mielissään siitä.
Olimme Tammitassun kanssa eturivissä turkit hienoiksi suittuna. Katsoin taakseni nähden, että klaani oli kanssamme tässä suuressa tilaisuudessa. Isämme Varpusmyrsky istui lähes eturivissä ylpeä ilme kasvoillaan. Tiesin hänen olevan yhä surullinen emon kuolemasta – niin kuin mekin -, mutta ensimmäistä kertaa tapahtuneen jälkeen hänen silmistään paistoi jokin muukin kuin suru.
“Olemme kokoontuneet tänään tuomaan lehtikadon synkkyyteen kaivattua valoa uusien sotureiden muodossa. Vaahteratassu ja Tammitassu - astukaa eteen”, Sadetähti naukaisi. Käänsin katseeni takaisin päällikköön ja siirryimme eteenpäin erottuen muista.
“Minä, Sadetähti, Tuuliklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa näihin oppilaisiin. He ovat opiskelleet kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on heidän vuoronsa tulla täysivaltaisiksi sotureiksi.”
”Tammitassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa klaania, jopa henkesi uhalla?” Sadetähti kysyi painostavasti katsoen nyt vain Tammitassua, joka istui vieressäni lihakset jännittyneinä.
”Lupaan”, veljeni vastasi epäröimättä ja hymyilin tämän vastaukselle. Tiesin hänen sanovan niin, mutta nyt se oli sanottu, ja hänestä tulisi soturi.
”Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi”, päällikkö aloitti, ”Tammitassu, tästä hetkestä elämäsi loppuun saakka sinua kutsutaan Tammiviiltona. Tuuliklaani kunnioittaa rohkeuttasi ja uskollisuuttasi, ja hyväksymme sinut Tuuliklaanin täydeksi soturiksi!” Kosketin veljeni lapaa onnitteluksi.
“Entä sinä, Vaahteratassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa klaania, jopa henkesi uhalla?”
”Lupaan.” Kohotin leukaani kunniakkaana vastatessani ja huomasin pienen hymyn Sadetähden kasvoilla.
“Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Vaahteratassu, tästä hetkestä alkaen sinut tunnetaan Vaahterakasvona, nimesi olkoon kunniaksi emollenne, joka katselee sinua ylpeänä Tähtiklaanista. Tuuliklaani kunnioittaa sydämesi voimaa ja oikeudenmukaisuuttasi, ja hyväksymme sinut Tuuliklaanin täydeksi soturiksi”, Sadetähti julisti nyökäyttäen päätään.
“Tammiviilto, Vaahterakasvo!” klaani ulvoi onnittelunaukaisujaan. Vaahterakasvo oli nyt nimeni. Sain nimeni emoni muiston kunniaksi, joten pidin nimestäni ehkä jopa enemmän kuin pitäisi. Hymyilin sisäisesti, sillä olin jälleen lähempänä omaa tavoitettani. Päätin kuitenkin, että aion elää hetkessä, sillä koskaan ei tiennyt mitä tapahtuisi. Oma emoni oli hyvä esimerkki siitä, joten juuri tällä hetkellä tavoitteeni oli vain elää yhtenä Tuuliklaanin soturina.

Ilta saapui yllättävän nopeasti ja uusina sotureina minun sekä Tammiviillon tehtävänä oli jäädä leirin vartioon. Katselimme yhdessä kuinka klaani alkoi vaipua uneen hiljalleen. Viimeisetkin soturit ja oppilaat painuivat pedeilleen – tai ainakin melkein viimeiset. Tuttu kaniinimme, harmaavalkoinen Varpustassu, asteli meitä kohti kevein askelin.
”Eikö kaniinin pitäisi olla tähän aikaan jo nukkumassa?” Tammitassu virnuili jälleen leikkisästi, mutta tönäisin tätä lapaan merkiksi lopettaa pilailun jo. Ei hän mikään kaniini kuitenkaan ollut, hän oli Tuuliklaanin oppilas ja nimeltään Varpustassu.
Varpustassu ei kuitenkaan ollut milläskään, kun hän saapui luoksemme ja istui eteemme sulavasti hännällä tervehdyksen heilauttaen.
”Eikös Tuuliklaanin mahtavan soturin, Tammiviillon, pitäisi keskittyä oikeisiin vaaroihin, eikä kaniineihin?”, Varpustassu näpäytti. Tammitassu murahti ja silmiäni pyöräyttäen huokaisin olevinaan turhautuneena.
”Oliko sinulla jotain asiaa?” kysyin, sillä en tosiaankaan tiennyt miksi naaras oli vielä tähän aikaan hereillä.
”Kunhan ajattelin tulla vielä onnittelemaan”, tämä väräytti korviaan iloisena.
”Sinähän olet onnitellut meitä jo kolme kertaa tänään”, muistutin hieman huvittuneena. Tammitassu nyökkäsi olevansa samaa mieltä. Varpustassu nuolaisi rinnustansa vilpittömästi.
”No ehkä teidän pitäisi kiittää sitten minua?” hän naukaisi ilkikurisesti. Tammitassu läimäytti tätä kynnettömällä tassullaan lapaan, jotta naaras horjahti hieman. Nauroimme niin hiljaa kuin pystyimme, kunnes joku tyytymätön klaaninvanhin äyskäisi ärtyneenä olemaan hiljaa.
”Ei vaan oikeasti, kiitos hyvänä kaniinina olemisesta”, myönsin ja katsoin syvälle naaraan sammaleenvihreisiin silmiin. Niissä oli jotain erityistä - jotain joka sai minut tuntemaan Tuuliklaanin kodiksi ilman emoakin. Tajutessani kuinka pitkään olin jo naarasta tuijottanut, pudistin päätäni vaivautuneena irrottaen katseena tämän silmistä. En ollut varma hymyilikö naaras, vai oliko hän kummastunut, sillä en tohtinyt katsoa häntä ennen kuin tämä avasi suunsa.
”Eipä mitään, sitähän varten toverit ovat”, Varpustassu sanoi hymyillen. Nyökkäsin tälle vielä kiitokset ennen kuin hän toivotti hyvää vartiovuoroa ja minä toivotin hänelle hyvää yötä yhdessä Tammitassun kanssa. Katsoin hänen peräänsä, viimeiseenkin vilahdukseen asti, kunnes tämän häntä katosi oppilaiden pesään.
Tunsin Tammitassun katseen polttavan itseäni, joten käännyin veljeni puoleen kysyvä ilme kasvoillani. Tämän ilme oli vihjaileva ja täynnä ilkikurisuutta.
”Mitä?”
”Ei mitään.”

Nimi: Zare

08.01.2018 13:18
__________________________________________

Nimi: Tähtitaivas

07.01.2018 23:00
Vaahteratassu// 40kp
Varpustassu// 58kp
Savutassu// 22kp

Arvioinnista saa valittaa chatissä :D

 

©2019 Metsäketo - suntuubi.com