Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

MyrskyklaaniJokiklaani Tuuliklaani Varjoklaani ⇔ Tähtiklaani Erakot ja kotikisut 

Varjoklaanilaisten tarinat

Puhe "näiden" sisään.

Ajattelu *näiden* tai 'näiden' sisään

Pisteet ja pilkut!

Ja mieluusti puhe aina seuraavalle riville :) Esim. EI näin:

"Hei", maukaisin. "Hei", päällikkö vastasi.

Vaan näin:

"Hei", maukaisin.

"Hei", päällikkö vastasi.

Näin tarinoita on helpompi lukea, ja saatpahan lisää pituuttakin tarinaan ;) Lisää ohjeita kirjoittamiseen löydät Muuta --> Oikeinkirjoitus ja muita vinkkejä tarinoihin liittyen.

 

 1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Yötassu

20.07.2017 01:32
Kidekuu palasi nopeasti hampaissaan orava. Irvistin pienesti, mutta nousin ylös ja kävelin hänen luokseen.
"Mitä?" naaras naukui kysyvällä äänensävyllä.
"Emo on aina sanonut, että oravista saa suun täyteen karvoja eikä niitä saa pois", vastasin, mutta en oikeastaan välittänyt, sillä minulla oli niin kova nälkä. Katselin oranssinruskeaa saalista ja tökkäsin sitä tassullani.
"Yötassu, voisitko syödä syödä sen, etkä vain tökkiä sitä", Kidekuu huomautti. Punastuin hieman ja haukkasin oravaa. Se oli yllättävän hyvää, melkolailla lämmintäkin vielä. Luut tulivat jotenkin tielle, mutta se ei haitannut paljoakaan. Viimeisteltyäni oravan nostin katseeni Kidekuuhun nuollessani samalla verta huulistani.
"Mitä minun nyt pitäisi tehdä sille?" kysyin ja katsoin Kidekuuta pää kallellani. Mitä emo oli sanonut syömisestä? Että piti kiittää Tähtiklaania tai jotain. Oikeasti? Miten kuolleet kissat auttoivat Kidekuuta metsästämään oravan. Mitä se heitä hyödyttäisi, että kiittäisin heitä ruuastani?
"Hautaat sen maahan", Kidekuu naukui. Nyökkäsin. Joo, se kävikin järkeen. Hautaa raadot maanalle, kiitä niistä kuolleita. Joo aivan varmasti.

Vähän matkan päässä metsä harveni ja paljasti leveän, puuttoman ja kasvittoman polun. Sen kummallakin puolella kasvoi puita, mutta polulta ne olivat kadonneet kuin taikuudesta. Värähdin hieman.
"Tuo tuossa on pieni ukkospolku. Sen päässä on kaksijalkojen pesä. Meidän on parempi pysyä piilossa ja liikkua hiljaa, ei sillä, että kaksijaloilla olisi hyvää kuuloa tai ylipäätään muita aisteja, mutta olisi ikävää joutua napatuksi", Kidekuu sanoi. Nyökkäsin. Kaksijalat saivat kauhun väreet liikkumaan selkäpiissäni, mutta silti uteliaisuuteni sai vallan.
"Voimmeko mennä katsomaan kaksijalkojen pesää ja miltä se näyttää?" kysyin ja kuulostin jopa innostuneen jännittyneeltä, vaikka olisin halunnut lähteä hyvin kauas ukkospolusta ja kaksijalkojen pesästä. Kidekuu heilautti korviaan.
"Jos sinä sitä haluat", hän vastasi. En halunnut, olin melkein kauhuissani, mutta sitten olin innostunut ja periaatteessa kiinnostunut. Kidekuu lähti kulkemaan polun viertä hiljaa. Yritin liikkua samallailla kuin hän, astua pehmeästi joka askeleella, mutta se ei ollut kovin helppoa. Oikeastaan epäonnistuin surkeasti. Kuitenkin pääsimme nopeasti kaksijalkojen pesälle. Se oli punainen ja puinen. Miten kaksijalat saivat puun punaiseksi? En halunnut täysin tietää.
"Onko se autio?" kysyin. Mestarini pudisti päätään.
"Ei. Siellä asuu kaksijalka ja ainakin kaksi kotikisua. Parempi, etteivät ne löydä meitä", hän vastasi tarkkailen pesää ja reikiä sen seinissä. Miksi kukaan haluaisi asua reikäisessä pesässä?
"Kotikisuja? Pelkäätkö sinä kotikisuja?" kysyin tahtomattanikin hieman halveksivan ja huvittuneen äänensävyn sekoituksella. Kidekuu mulkaisi minua kuin olisin ollut ketunraato.
"Vaikka ne ovatkin kotikisuja ei tarkoita, etteivätkö ne osaisi tapella. Jäisimme alakynteen, varsinkin kun sinä et osaa taistella melkein yhtään", hän murahti. Laskin katseeni maahan hieman häpeissäni.
"Anteeksi", mumisin. Kidekuu hymähti ja kääntyi kävelemään syvemmälle metsään. Seurasin häntä helpottuneena siitä, että pääsin pois karmivan kaksijalkojen pesän luota.

Tarkkailin metsää samalla, kun kävelimme eteenpäin. Näin ainakin kuusisataa hämähäkkiä ja paljon hämähäkin seittiä. Parempi pitää paikka mielessä, jos joku joskus kysyisi, mistä sitä löytäisi. Metsässä ei ollut paljoa muuta kuin kuusia ja mäntyjä, jotka kohosivat korkealla yläpuolillamme.
"Minne me olemme menossa?" kysyin hetken kuluttua Kidekuulta. Hän käänsi katseensa minuun ja hymyili.
"Näytän sinulle kaksijalkojen viherlehtipaikan. Se on osa reviiriämme. Sen lähellä on yleensä paljon riistaa, kuten oravia, sillä lähellä on tammia. Kaksijalat käyvät siellä silloin tällöin eli jos ne ovat siellä, älä mene näkyville. Varsinkaan, jos heillä on mukana koiria", naaras selitti. Miksi reviirimme oli täynnä kaksijalkojen alueita? Miksi kukaan viitsisi tuhlata aikaa koirien kanssa, nehän vain purivat ja haukkuivat, ainakin emon mukaan.
"Oravat ovat hyviä", sanoin. Mestarini hymähti.
"Kaksijalkojen viherlehtipaikka on myös meidän ja Myrskyklaanin rajan lähellä. Kun menemme sinne, haistat myös Myrskyklaanin hajun", hän jatkoi. Silmäni alkoivat kiiltää innostuksesta.
"Oliko se mätä haju lähellä pientä ukkospolkua Jokiklaani?" kysyin. Kidekuu loi minuun varoittavan silmäyksen, mutta vastasi:
"Kyllä. He saavat ruokansa kalastamalla, joten heidän hajunsa on erilainen. Ei silti ole ystävällistä haukkua sitä mädäksi hajuksi. Heidän hajunsa muistuttaa jonkun verran märkää turkkia ja kalaa". Nyökkäsin tiedolle, mutta en silti pyytäisi anteeksi tai mitään. Olivatkohan Jokiklaanin kissat normaaleja kissoja. Mutta miksi he haluaisivat elää soisella ja aina märällä reviirillä sekä kalastaa, se oli kissan luonnon vastaista. Kala haiseekin pahalle, eihän sellainen voi olla yhtä hyvää kuin kunnon hiiri tai orava. Tuhahdin, mutta seurasin mestariani pidemmälle metsän synkkään syvyyteen. Yritin pitää aistini kunnossa ja haistella poikkeuksia metsässä, mutta en haistanut mitään, paitsi puita, märän maan homeista hajua ja Kidekuun, joka kulki edelläni väistäen matalia puiden oksia.

Kun saavuimme kaksijalkojen viherlehtipaikalle, siellä oli kaksijalka. Kidekuu käski hyvin nopeasti minun olla hiljaa ja kumartui matalaksi. Minun ei tarvinnut, sillä ne vähäiset kasvit edessämme peittivät minut hyvin. Kerrankin pienemmästä koostani oli hyötyä. Naaras viittoi hännällään minua seuraamaan häntä takaisin metsään. Aloin liikkumaan hitaasti hiipimään hänen perässään, kunnes huomasin aivan lähellämme rymyävän kaksijalan ja jäädyin täysin paikoilleni. Kidekuu jatkoi matkaansa hieman pidemmälle ennen kuin huomasi, että olin pysähtynyt. Sydämeni hakkasi täysillä ja kynteni liukuivat esiin tahtomattanikin.
"Miksi sinä pysä... Juokse!!" hän aloitti, ennen kuin huusi minulle käskyn ja ilomielin noudatin sitä. Ampaisin juoksuun Kidekuun perään. Kaksijalat varmaan kuulivat meidät, sillä kuulin takaamme ryskettä. Se ei kuulostanut luonnolliselta. Oliko mikään noissa hirviöissä? Yritin juosta nopeampaa ja nopeampaa väistellen tielleni tulevia puita. En edes tiennyt missä päin reviiriämme olimme. Haistoin oudon hajun lähelläni, sekä kissoja. En antanut sille paljoakaan ajatusta. Minun olisi päästävä piiloon ja... Hetkinen, mihin ihmeeseen Kidekuu oli kadonnut. Melkein pysähdyin paikoilleni tajutessani, että päättömästi paetessani olin hukannut mestarini. Mihin ihmeeseen olin paennut. Olin varma, että olin silti reviirillämme. Olin silti erittäin peloissani kaksijalkojen takia ja jatkoin ravaamistani metsässä, kuulostellen samalla parhaan kykyni mukaan, oliko lähistöllä kaksijalkoja, tosin ne olisi helppo kuulla. Olisin mielelläni jatkanut juoksua, mutta hidastamiseni mukana hyytävä pelko kylmäsi sisintäni ja hengitykseni oli lähinnä huohotusta. Jalkani alkoivat selvästi väsyneet ja tarvitsin piilopaikan. Sysäsin itseni yhden tiheäoksaisen kuusen alle. Yritin kiivetä puuta, mutta en jaksanut. Kynteni lipsuivat rungosta, kun yritin jotenkin saada itseäni ensimmäiselle oksalle. Pinnistettyäni pääsin ensimmäiselle oksalle ja jäin makaamaan ja huohottamaan voimattomana siihen. Pelko loimusi rinnassani ja pieninkin räsähdys sai minut nostamaan pääni ja tuijottamaan suuntaan, josta ääni kuului.

Kidekuu löysi minut hetken kuluttua. Tai no, hän pääsi lähelle. Hän huuteli nimeäni samalla kuin tutki lähistöäni, joten hyppäsin alas oksalta ja kiirehdin hänen luokseen. Olin äärettömän helpottunut, että löysin hänet, enkä joutunut jäämään metsään yksin yöksi. Hän tarkisti, että olin kunnossa, ja sitten sanoi, että meidän pitäisi lähteä takaisin leiriin. Nyökkäsin pienesti, mutta tärisin liikaa pystyäkseni jatkamaan matkaani kovin nopeasti. Kidekuu kuitenkin auttoi, hän antoi tukea ja kulki sopivalla vauhdilla takaisin leiriin.

//Joo. En tiiä mitä sanoo tästä. Mun piti jatkaa tätä vielä, mutta päätinki taas mennä nukkuu

Nimi: Yötassu

18.07.2017 01:58
"Yöpentu ja Liskopentu, tulkaa tänne eteen", Ruohotähti maukui. Vilkaisin kellanvaaleaa veljeäni innoissaan. Hän hymyili aivan yhtä jännittyneenä takaisin ja kietoi häntänsä nopeasti omaani. Kävelimme päällikön eteen.
"Yöpentu, olet täyttänyt kuusi kuuta ja on sinun aikasi tulla oppilaaksi. Tästä päivästä siihen päivään asti kunnes saat soturinimesi sinut tunnetaan Yötassuna. Kidekuu, olet vahva ja luotettava soturi ja olen varma, että pystyt kouluttamaan tämän oppilaan ja siirrät taitosi hänelle!" Ruohotähti naukui ja käänsi katseensa oranssihtavaan naaraaseen, jonka hän nimesi mestarikseni. Kävelin nopeasti Kidekuun luokse ja kurotin koskettamaan hänen kuonoaan leveä hymy naamallani.
"Yötassu! Yötassu!" klaani hurrasi. Sitten Ruohotähti nimesi Liskopennun Liskotassuksi ja antoi hänelle mestariksi Metsäsielun, mustan kollin.
"Liskotassu! Liskotassu!" huusimme hänenkin nimeään. Piikkipentu huusi nimiämme, vaikkakin hieman vaisusti. Ymmärsin sen kyllä, mutta silti se ärsytti. Miksei hän voinut olla iloinen meidän puolestamme? Huokaisin ja lähdin kävelemään Piikkipentua kohti. Liskotassu kiirehti perääni.

"Yötassu, Liskotassu! ...Onnea oppilaaksi pääsystä. Olen iloinen teidän puolestanne", hän onnitteli ja yritti hymyillä aidosti. Ja aivasti muutamaan kertaan.
"Et vaikuta siltä", vastasin hieman kärkkäästi. Emomme käveli luoksemme kauempaa ja antoi minulle vihaisen mulkaisun.
"Yötassu, älä syytä veljeäsi siitä. Teistä kahdesta tuli oppilaita, mutta hänestä ei", hän sanoi tiukasti ja katsoi meitä molempia vaativasti. "Mutta olen iloinen teidän puolestanne", hän jatkoi hymyn noustessa hänen kasvoilleen. Hän nuolaisi meidän molempien päitä.
"Emo, olen jo oppilas. Tuo on noloa", Liskotassu vastusti. Minä käänsin katseeni Piikkipentuun ja näytin hänelle kieltä. Emomme tietenkin huomasi sen ja katsoi minua vaativasti, kuin sanoen 'Pyydä anteeksi!'.
"En minä voi sille mitään, että Piikkipentu oli niin ampiaisaivoinen, että lähtee ulos ja vielä pois leiristä keskellä kaatosadetta! Ihan kuin se ei olisi ollut arvattavissa, että hän tulisi kipeäksi! Tämä on hänen syynsä ja hänen on turha kiukutella siitä minulle!" sähisin. Liskotassu nyökkäsi pienesti. Piikkipentu mulkaisi meitä molempia ja näytti siltä kuin alkaisi itkemään. Tuhahdin.
"Minun ja Liskotassun pitää mennä etsimään mestarimme ja tekemään oppilaiden asioita, sillä aikaa kun Piikkipentu kiukuttelee omalle typeryydelleen", ärähdin ja nyökkäsin Liskotassulle, joka keskeytti turkkinsa pesun ja nousi ylös, loi halveksuvan katseen pikkuveljeensä ja seurasi minua kohti mestareitamme, jotka aamuisessa auringossa olivat keskustelemassa.

"Oletteko te valmiita lähtemään kiertämään reviiriä?" Kidekuu kysyi ja hymyili meille. Kaikki suuttumus ja ärtymys katosi nopeasti noiden sanojen myötä ja olin taas täynnä intoa ja kärsimättömyyttä.
"Joo!" Liskotassu huudahti leveästi hymyillen. Minunkin silmäni kiilsivät innosta. Kidekuu hymyili.
"Liskotassu, sinun on parempi syödä nyt, ennen kuin lähdemme", Metsäsielu kehotti. Liskotassu nyökkäsi ja kiiruhti hakemaan itselleen hiireä.
"Etkö sinä aio hakea itsellesi syötävää? Me olemme poissa hyvinkin mahdollisesti koko päivän", Kidekuu kysyi. Pudistin päätäni ja hyppelin leirin suuaukolle. Naaras naurahti hieman ja seurasi perässäni ulos kosteaan metsään. Hengitin raikasta metsäilmaa sisääni mahdollisimman paljon.

"Eli siis mitä kautta kuljemme rajat ja alueet läpi? Menemmekö ensin Myrskyklaanin vai Jokiklaanin rajan? Aiotko opettaa metsästystä tai taistelua tänään? Miten pitkään rajojen läpikäynti kestää?" kyselin samalla, kun kävelimme metsää pitkin. Kidekuu huokaisi ylidramaattisesti.
"Kuljemme Jokiklaanin kautta ensin. Saatamme metsästää jossain kohtaa, mutta emme vielä pitkään aikaan. Läpikäynnin aika vaihtelee, mutta kuitenkin se kestää kauan, kuten jo sanoin, luultavasti melkein koko päivän. Reviirimme ei ole pieni, sen pitää ruokkia kymmeniä kissoja, myös lehtikadon aikaan", Kidekuu vastasi kaikkiin kysymyksiini rauhallisesti. Hymyilin hieman.
"Mutta meidän on parempi pitää hiljaista profiilia kaksijalkojen alueiden lähellä, kissoja on kadonnut niillä alueille", hän jatkoi taas, mutta paljon vakavemmin.
"Kaappaavatko kaksijalat kissoja?" kysyin hieman epävarmasti. Oranssi kissa katsahti alaspäin minuun ja nyökkäsi hieman.
"Mutta... mutta miksi? Mitä ne haluavat meistä?" mumisin hiljaa järkyttyneenä. Kidekuu pudisti päätään.
"En minä tiedä. Mutta älä huoli, me olemme varovaisia emmekä jätä merkkejä itsestämme niille, joten meillä ei ole mitään hätää. Olemme myös nopeampia kuin ne kaksijalat ja pystymme kiipeämään puihin. Olemme täysin turvassa" hän jatkoi ja hänen äänensä muuttui lempeämmäksi. Nyökkäsin, mutta silti kammo kaksijalkoja kohtaan levisi sisälläni. Ne olivat kammottavia otuksia.

"Eli tuossa on rajamme Jokiklaanin kanssa. Tuo on kaksijalkojen viherlehtipaikka, tähän aikaan siellä vilisee kaksijalkoja. Meidänkin reviirillämme on samantyyppinen alue, jossa kaksijalat ravaavat kaiken aikaa. Nykyään kannattaa vältellä näitä alueita, mutta lehtisateen ja lehtikadon aikana siellä ei ole oikein ketään. Kaksijalat eivät pidä kylmästä", Kidekuu kertoi. Nyökkäsin. Se oli kiinnostavaa.
"Voimmeko me metsästää nyt? Minun on nälkä", kysyin, kun mahani murisi hieman. Kidekuu vilkaisi minua.
"Minähän sanoin leirissä, että sinun pitäisi syödä", hän hymähti ja käänty katsomaan minua.
"Mutta kun minulla on nälkä. Ja haluan oppia metsästämään", vastustin. Naaras huokaisi ja katsahti ympärillemme. Hän alkoi haistella ympäristöä.
"Minä käyn metsästämässä jotain ruuaksi, odota sinä tässä", hän sanoi ja loi minuun tiukan katseen käskien minun jäädä odottamaan.
"Mutta kun..", yritin vastustaa, mutta Kidekuu keskeytti minut:
"Minun pitäisi opettaa sinua, ja todennäköisesti et edes onnistuisi nappaamaan mitään, mikä veisi vain aikaa. Minä nappaan jotain, sillä tiedän miten metsästää. Meillä on vielä paljon kierrettävää". Nyökkäsin vaisusti ja istahdin maahan pesemään takkuuntunutta turkkiani.

//Jätän tän nyt tähän, koska haluun mennä nukkumaan. Toivottavasti tää on ihan ok. Yön ja Liskon emo suosii Piikkiä eniten ja on yleensä sen puolella kaikessa. Piikki siis häipy leiristä kun oli kaatosade ja tuli kipeeks, joten siks sitä ei nimitetty.

Nimi: Servaalitassu

10.07.2017 14:41
Oli kulunut neljäsosa kuuta siitä, kun minä ja Pimeävarjo putosimme haukan hyökkäyksen takia puusta. Pimeävarjo oli päässyt pari auringonhuippua sitten jatkamaan soturin tehtäviään. Makoilin tylsistyneenä parantajan pesässä. Taivutin lonkkaani ja totesin, ettei siihen särkenyt juuri ollenkaan.
”Värelehti?”, maukaisin kohti pesän syventymää, jossa sijaitsi naaraan yrtit. Kilpikonnakuvioinen parantaja työnsi päänsä pois varjoista ja katsoi minua kysyvä ilme kasvoillaan.
”Minusta tuntuu, että olen valmis jatkamaan soturikoulutustani”, sanoin ja venytin takajalkaani. Värelehti asteli luokseni ja katsoi lonkkaani. Hän tunnusteli sitä ja lopulta totesi:
”Hyvä on, mutta jos siitä alkaa uudelleen särkeä, tule heti takaisin tänne.” Katsoin parantajaa ja nyökkäsin. Lähtiessäni pesästä, kiitin naarasta vielä kerran ja pujahdin ulos.

Aukiolle astuessani paikansin Hämytassun leirin laitamilla yksin sukimassa turkkiaan. Kipitin hänen taakseen. Loikkasin hänen niskaansa ja painoin hänet maata vasten. Yllättynyt kolli ei ehtinyt tehdä vastarintaa vaan makasi maassa alistuneena. Kun hän tajusi, että hyökkääjä olin minä, hänen kasvoilleen levisi helpottunut ilme ja hän kiemurteli pois otteestani.
”Pääsitkö lopultakin pois parantajan pesästä?” Hän kysyi innoissaan. Nyökkäsin ja nuuhkaisin ilmaa.
”Turkkini tulee tuoksumaan yrteiltä varmaan seuraavan kuun”, naukaisin hiljaa ja aloin sukimaan turkkiani. Veljeni päätti auttaa minua ja istuimme vierekkäin maassa. Huomasin, että joku katsoi meitä. Vilkaisin Hämytassun yli ja näin Unikkotassun. Naaraan silmät olivat lukittautuneet Hämytassuun.
”Onko sinulla ketään läheistä oppilasta?” Kysyin veljeltäni. Hän nosti katseensa turkistani ja sanoi varmasti:
”Sinä.” Läimäisin häntä leikkimielisesti korvalle ja vastasin:
”Luonnollisesti, mutta joku muu?” Kolli mietti hetken aikaa.
”Ei oikeastaan ketään kenen kanssa tulisin todella hyvin toimeen”, hän vastasi lopulta. Nyökkäsin.
*Hän ei selvästikään ajatellut Unikkotassusta mitenkään erikoisesti*, ajattelin ja vilkaisin naaraaseen uudelleen. Unikkotassu oli juuri nousemassa ja lähti kohti oppilaiden pesää. Huomasin oppilaiden pesästä pujahtavan ulos Harmaatassun, joka melkein törmäsi Unikkotassuun. Käänsin kasvoni heti pois kollin suunnasta, kun katseemme kohtasivat. Tunsin harmaan oppilaan tuijotuksen niskassani, mutten välittänyt siitä.
”Kysytäänkö Pimeävarjolta ja Koivarjolta, jos meillä voisi olla yhteinen harjoittelutuokio?” Hämytassu ehdotti. Nyökkäsin hyväksyvästi ja nousin ylös. Etsin katseellani mestariani, mutta häntä ei näkynyt aukiolla.
”Menen kysymään missä he ovat”, veljeni sanoi ennen kuin tassuteli sotureiden pesälle.

”Ei noin, vihollisesi tietää minne aiot hyökätä jos katsot tiiviisti sitä kohtaa”, kuulin Koivarjon sanovan Hämytassulle. En ehtinyt katsoa hänen suuntaansa, koska samassa Pimeävarjo loikkasi päälleni ja painoi minut helposti maahan. Nostin hieman huultani ja väläytin hampaitani kollille.
”Keskity omaan taisteluusi”, hän murahti ja nousi päältäni.
”Eiköhän ole aika antaa heidän taistella toisiaan vastaan?”, Koivarjo sanoi ja Pimeävarjo nyökkäsi. Mestarit astuivat sivummalle. Hämytassu oli aukion toisella reunalla ja minä toisella. Lähdimme kiertämään kehää lihakset jännittyneinä. Hämytassun häntä heilui puolelta toiselle.
*Minun kannattaa varmaankin hyökätä hänen lapaansa päin*, ajattelin ja valmistauduin iskuun. Ennen kuin ehdin hyökätä, kolli lensi suoraan minua kohti. Väistin hänet juuri ja juuri, mutta kolli oli taas jaloillaan ja ponnisti uudelleen minua kohti. Tällä kertaa hän osui ja jäin hänen kookkaan kehonsa alle. Ilma pakeni keuhkoistani ja rentoutin lihakseni. Hämytassu selväsi säikähti ja nousi päältäni. Samassa loikkasin veljeni selkään ja hän alkoi rimpuilla. Pidin tiukasti kiinni ja läimäisin hänen kylkeään. Kolli heittäytyi selälleen ja jäin toistamiseen hänen alleen. Tällä kertaa hän ei noussut päältäni, vaikka veltostuin. En saanut kunnolla henkeä, joten raapaisin hänen selkäänsä. Hämytassu pomppasi pois ja nousin hitaasti istumaan.
”Erinomaista Hämytassu”, Koivarjo sanoi tyytyväisenä. En tahtonut katsoa mestariani, joten ryhdyin puhdistamaan turkkiani.
”Seuraavalla kerralla sinun kannattaa miettiä useampia taisteluvaihtoehtoja”, Pimeävarjo sanoi lopulta. Nyökkäsin hieman ja nousin ylös.
”Voisimme metsästää hieman, sillä tuoresaaliskasa näytti melko tyhjältä”, Koivarjo ehdotti ja nuuhkaisi ilmaa.

Saalistettuamme jonkin aikaa palasimme leiriin. Hämytassu oli saanut oravan ja mustarastaan. Kannoin hampaissani saamaani hiirtä.
*Olen jäljessä soturikoulutuksessani*, ajattelin. Olin päästänyt oravan pakoon astuessani oksan päälle ja Pimeävarjo oli nähnyt sen. Hän oli ollut sen jälkeen huonolla tuulella. Kipitin leirin sisäänkäynnistä aukiolle ja laskin hiiren tuoresaaliskasaan. Nappasin kasasta pienen sisiliskon ja astelin oppilaiden pesän eteen. Harmaatassu ja Kidetassu juttelivat parin hännänmitan päässä minusta. Hämytassu tuli luokseni sammakko hampaissaan ja ryhtyi syömään sitä. Söin sisiliskoni nopeasti ja menin oppilaiden pesään. Käperryin makuualuselleni ja nukahdin.

Nimi: Zare

03.07.2017 18:50
___________________________________________________

Nimi: Zare

03.07.2017 18:48
Servaalitassu// 20kp, 32kp, 27kp

Nimi: Servaalitassu

24.06.2017 22:28
Avasin silmäni ja sähähdin kissan seisovaa hahmoa kohti.
”Varoisit vähän”, sihisin Kidetassulle, joka oli juuri astunut häntäni päälle. Kolli säpsähti ja mutisi:
”Anteeksi.” Tämä ei selvästi pitänyt minun määräilystäni, koska olen nuorempi kuin hän. En kuitenkaan anna kenenkään astua vain päälleni ja jatkaa matkaansa. Kidetassu tassutteli ulos pesästä häntä ärsyyntyneenä vispaten puolelta toiselle. Nousin istumaan ja aloin nuolla turkkiani siistiksi.
”Servaalitassu?” Hämytassu mumisi puoliksi hereillä. Käänsin katseeni veljeeni ja nuolaisin hänen korvaansa vastaukseksi. Hämytassu kampesi itsensä ylös ja alkoi laiskasti siistiä itseään.


Puhdistettuani turkkini astelin ulos aukiolle ja hain tuoresaaliskasasta itselleni pienen hiiren.
”Syö nopeasti, jotta pääsemme harjoituksiin”, kuulin takaatani äänen haukattuani palan hiirestä. Yskäisin vähän melkein tukehduttuani palaan ja nyökkäsin pikaisesti Pimeävarjolle.
*Hän on jo aamusta yhtä vihainen kuin vanha mäyrä*, ajattelin nyreästi ja söin hiiren loppuun. Etsin mestarini ja kipitin hänen luokseen.


Katsoin tarkkaan, kun Pimeävarjo jahtasi oravaa puuhun saakka. Korkealla oksistossa hän sai viimein puraistua sen niskat poikki. Hän lähti laskeutumaan runkoa pitkin orava suussaan ja loikkasi maahan.
”Yritä paikantaa itsellesi orava ja jahtaa se puuhun. Siten opit puuhun kiipeämistä nopeasti ja saalistamista”, Pimeävarjo sanoi ja hautasi oravan. Kohotin nenäni ilmaan ja hengitin syvään.
*Kottarainen, hiiri*, ajattelin tunnistaessani eri saaliseläinten tuoksuja. Haistoin pian oravan ja lähdin jäljittämään matalana tuoksun sijaintia. Muutaman hännämitan päässä minusta istui orava korkean männyn vierellä. Orava jyrsi pähkinää. Jännitin lihakseni ja ponnistin nopeasti oravaa kohti. Orava huomasi minut nopeasti ja hyppäsi puun rungolle. Lähdin kipuamaan sen perässä. Minulla oli vaikeuksia saada otetta puun rungosta, koska kynteni olivat lyhyet.
*Hiirenpapanat*, sähähdin mielessäni ja jatkoin sinnikkäästi kipuamista. Orava oli hännänmitan minun yläpuolellani.
”Lopeta jahtaaminen”, kuului huuto puun juurelta. Pysähdyin ja katsoin alas. Olin melkein männyn latvassa ja Pimeävarjo näytti kerrankin pieneltä maan kamaralla. Nielaisin.
”Miten pääsen alas?” Mietin ääneen ja yritin muistella miten soturi oli laskeutunut puusta aiemmin. Lähdin todella hitaasti hivuttautumaan alas kynnet tiukasti puussa kiinni. Ketunmitan laskeuduttuani pysähdyin ja siirryin paksulle oksalle.
”En pysty laskeutumaan alas”, sanoin.
”Sanoitko jotain?” Kuului Pimeävarjon huuto.
”En pääse alas”, puoliksi huusin ja puoliksi sähisin. En vain pystynyt laskeutumaan alas lyhyiden kynsieni takia ja minua hieman karmaisi ajatus pudota alas. Mestarini ryhtyi kiipeämään mäntyä ylöspäin tiukka ilme kasvoillaan. Päästyään luokseni hän ei sanonut mitään ja tarttui niskastani kiinni. Normaalisti en antaisi kenenkään paitsi emoni ottaa minua niskasta kiinni, mutta muuten en varmasti pääsisi alas. Kolli lähti laskeutumaan hitaasti alas. Roikuin hänen hampaistaan, jotka olivat pureutuneet tiukasti niskanahkaani. Yhtäkkiä kuului linnun kimeä ääni. Kotka lensi meitä kohti kynnet ojossa. Pimeävarjo loikkasi nopeasti meidän vieressä olevaa oksaa kohti. Hän sai etutassuillaan kiinni oksasta, mutta muuten roikuimme ilmassa. Hänen otteensa ei tuntunut kestävän ja hän sanoi pikaisesti turkkini seasta:
”Valmistaudu raskaaseen pudotukseen.” Kotka oli kaartanut puun ympäri ja syöksyi meitä kohti uudelleen. Samassa Pimeävarjon ote lipesi. Olimme päässeet vasta korkean männyn puoliväliin ja männyssä ei enää ollut kissoja kestäviä oksia. Kotka oli syöksynyt peräämme ja tarttui minua lonkasta. Sähähdin hurjasti ja soturin ote irtosi vahingossa niskastani. Rimpuilin kotkan otteessa ja sivalsin sitä rintaan. Kotka rääkäisi ja päästi irti minusta. Kuulin tömähdyksen ja ulvaisun. Minulla ei ollut aikaa ajatella ja yritin kääntyä jaloilleni. En ehtinyt kääntyi ympäri ajoissa ja putosin maahan kyljelleni. Päästin vaimean inahduksen, kun ilma karkasi keuhkoistani. Pimeävarjo makasi liikkumattomana muutaman ketunmitan päässä. Lonkkaani kirveli enkä saanut kerättyä voimiani noustakseni. Tärisin hiljaa paikallani ja kuuntelin, kuinka meitä lähestyi kahden kissan askeleet.
”Juokse takaisin leiriin ja kerro Värelehdelle, että valmistautuu potilaisiin”, kuulin kuinka Vaahteraloimu sanoi jollekin. Arvelin kissan olevan Tuiketassu, joka oli soturin oppilas. Vaahteraloimu loikkasi nopeasti Pimeävarjon luokse.
”Pystytkö nousemaan ylös?” Kolli naukaisi ja tönäisi hieman maassa makaavaa Pimeävarjoa. Mestarini nousi hitaasti ylös ja lähti sanaakaan sanomatta astelemaan kohti leiriä. Hän kuitenkin sähähti laskettuaan painoa vasemmalle etujalalleen. Suljin silmäni, koska kipuaalto lävisti kehoni. Säpsähdin, kun tunsin jonkun tarttuvan minua jälleen niskasta. Vaahteraloimu oli tullut luokseni ja kantoi minua hampaissaan kohti Pimeävarjoa. Hän antoi soturin ottaa tukea kollin kyljestä. Hetken aikaa matkattuamme Kekälekukka juoksi meitä kohti. Sanaakaan vaihtamatta Pimeävarjo vaihtoi tuenantajaa ja nojasi Kekälekukkaan. Matkamme sujui nopeammin ja olimme viimein leirin suuaukolla. Toinen kipuaalto valtasi kehoni. Inisin surkeasti ja tärisin. Räväytin silmäni auki, mutta siinä samassa menetin tajuni.


Avasin hitaasti silmäni. Olin parantajan pesässä ja vähän matkan päässä makasi Pimeävarjo. Yritin nousta istumaan, mutta lonkkaani vihlaisi ja sihahdin.
”Älä yritä nousta ylös. Lonkassasi on viilto ja se on myös revähtänyt. Saatte kiittää Tähtiklaania, ettette murtaneet mitään”, naaras sanoi huokaisten. Olin vaiti ja katsoin mestariani. Tunsin pienen syyllisyyden pistoksen, koska haavoittumisemme oli suurimmaksi osaksi minun syytäni.
”Kauanko minun pitää olla täällä?” Kysyin hiljaa.
”Ainakin viisi päivää, riippuu kuitenkin kuinka hitaasti lonkkasi paranee. Ei hätää, Pimeävarjon tarvitsee olla täällä vain muutaman päivän”, naaras sanoi myötätuntoisesti kuin lukien ajatukseni. Nyökkäsin ja laskin pääni tassujeni päälle. Tuttu tuoksu leijui luokseni ja näin Hämytassun kurkistavan pesään.
”Saanko tulla?” Hän kysyi Kekälekukalta.
”Saat, mutta puhukaa hiljaa, jotta Pimeävarjo saa levättyä”, naaras vastasi. Hämytassu nyökkäsi ja kipitti luokseni. Kolli nuolaisi korvaani ja istui vierelleni. Hän katsoi minua huolissaan.
”Ei hätää, paranen pian”, sanoin vaimeasti.
”Mitä sinulle tapahtui? Kukaan ei vielä oikeastaan tiedä mitä teille tapahtui, koska sinä menetit tajusi ja Pimeävarjo oli liian uupunut sanoakseen mitään”, veljeni kysyi uteliaana.
”Jahtasin oravaa puuhun, mutten saanut sitä kiinni. Lähdin laskeutumaan alas puusta, mutta..” Aloitin ja epäröin hieman. Jatkoin vastahakoisesti:
”En kuitenkaan päässyt omin voimin alas vaan Pimeävarjon piti tulla hakemaan minua. Roikuin hänen hampaissaan, kun laskeuduimme. Hetken päästä kuitenkin kotka hyökkäsi kimppuumme ja putosimme puusta.” En pystynyt tulkitsemaan Hämytassun ilmettä.
”Onneksi olet kunnossa”, hän sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen ja nuolaisi poskeani. Kurotin kollia kohti ja puskin tämän rintaa.
”Tässä. Syö nämä”, kuulin parantajan tulevan luoksemme ja sanovan. Kekälekukka pudotti eteeni pari unikonsiementä ja jotakin yrttiä. Nyökkäsin ja nuolaisin siemenet ja yrtin suuhuni. Lehti maistui kitkerältä, mutten valittanut.
”Hämytassu, sinun olisi parasta jättää Servaalitassu lepäämään rauhassa. Voit tulla myöhemmin tai huomenna uudelleen.” Naaras sanoi. Veljeni nyökkäsi ja asteli kohti pesän uloskäyntiä.
”Tulen käymään uudelleen”, Hämytassu sanoi ennen kuin pujahti ulos pesästä. Silmäluomeni alkoivat tuntua raskaammilta ja avasin suuni suureen haukotukseen. Samassa pesän sisään asteli Aurinkohehku. Naaras oli selvästi huolissaan Pimeävarjosta. En kuullut mitä hän sanoi Kekälekukalle, koska olin todella väsynyt. Ei mennyt kauaa, kunnes olin täysin unessa.

Nimi: Servaalitassu

18.06.2017 19:25
Kirkas aamuaurinko valaisi pesän. Raotin silmiäni ja haukottelin. Hämytassu nukkui vielä sikeästi vierelläni ja nuolaisin nopeasti hänen lapaansa. Nousin ylös ja taivutin itseni venytykseen. Vilkaisin ympärilleni ja totesin kaikkien muidenkin oppilaiden nukkuvan vielä. Suin turkkini puhtaaksi ja haukottelin vielä toistamiseen.
”Sinunkin kannattaa alkaa heräillä, jollet halua nukkua auringonhuippuun asti toisena päivänäsi oppilaana”, naukaisin ja tökkäsin veljeäni. Hän murahti puoliunessa ja ei tehnyt elettäkään noustakseen ylös. Päätin antaa hänen nukkua vielä ja astuin ulos pesästä.

Aukion reunalla Routamyrsky ja Kidekuu vaihtoivat kieliä. Muita sotureita ei ollut leirissä. Astelin heitä kohti ja kysyin:
”Tiedättekö missä Pimeävarjo on?” Kidekuu nosti katseensa Routamyrskyn turkista ja katsoi aivan kuin olisi arvioinut minua. Heilautin hermostuneesti korviani peittääkseni hämmentyneen olemukseni.
*Miksi hänellä olisi mitään syytä arvostella minua*, ajattelin tuohtuneena. Lopulta naaras käänsi katseensa takaisin Routamyrskyyn ja sanoi:
”Hän on soturien pesässä. Hänellä oli eilen vahtivuoro, joten hän ei varmaan nouse ennen auringonhuippua.” Naaraan äänensävystä paistoi selvästi ärtymys. Mulkaisin ja käännyin ympäri.
”Kiitos paljon tiedosta”, nälväisin takaisin ja otin suunnakseni leirin suuaukon.
*Voisin yrittää saalistaa jotakin leirin läheisyydestä*, ajattelin ja pujahdin ulos leiristä.

Nuuhkaisin ilmaa uudelleen. Olin seurannut sammakon tuoksua, mutta se oli mystisesti kadonnut. Vilkuilin ympärilleni muiden kissojen varalta, jos joku olisi napannut sen ja haudannut maahan. Ketään ei kuitenkaan näkynyt.
”Jos minulle olisi eilen opetettu metsästystaitoja, tämäkin sujuisi helpommin”, mutisin ja poljin maata. Yhtäkkiä kuului oksan rasahdus. Käännyin ympäri äänen suuntaan, mutten nähnyt ketään. Nuuhkaisin ilmaa, mutten haistanut tunkeilijoita.
*Olen tuulen yläpuolella*, ajattelin nopeasti ja laskeuduin matalaksi. Hiivin kohti pusikkoa. Jännitin lihakseni ja ponnistin kömpelösti. Puskan takana oli kissa ja ennen kuin ehdin tehdä mitään väistöliikettä, lensin suoraan kissan kylkeen. Kolli päästi hätääntyneen sähähdyksen ja kiepahti ympäri ja painoi minut maahan. Tummanharmaa turkki peitti näkyvyyteni ja sieraimeni valtasi lämmin, tuttu tuoksu.
”Hämytassu, se olen minä”, mumisin kollin alta. Tämä ei varmaan kuullut ääntäni ja näykkäisi lapaani. Rääkäisin ja läimäisin veljeäni kynnettömällä käpälällä. Hämytassu horjahti päältäni ja nousin ylös vältellen astumista vasemmalle etujalallani. Suuren kollin silmät kirkastuivat ja hän sanoi:
”Olisit sanonut, että se olit sinä, Servaalitassu! Anteeksi, että puraisin sinua. Luulin sinun olevan tunkeilija” Katsoin kollia vihaisesti silmiin. En niinkään ollut Hämytassulle vihainen, vaan omalle hölmöydelleni.
”Ei se mitään”, mutisin ja käännyin kohti leiriä. Kipu säteili kohdasta, josta Hämytassu oli puraissut. Irvistin hieman, mutta jatkoin matkaani.
”Tarvitsetko tukea?” Hämytassun huolestunut ja pahoillaan oleva ääni kuului. Pudistin päätäni ja naukaisin:
”Pärjään kyllä, voit jatkaa sitä, mitä olit tehnyt aiemminkin” Minua ei huvittanut kysyä, mitä kolli oli tehnyt puskan takana joten kipitin takaisin leiriin. En välittänyt jomottavasta kivusta ja istahdin oppilaiden pesän vierelle. Nuolaisin lapaani ja totesin, ettei siinä ollut verta vuotavaa haavaa.

Hetken paikoillaan istuttuani Pimeävarjo tuli luokseni. Hänellä oli tuima ilme ja hän sanoi ärtyneesti:
”Missä olet ollut?” Luimistin korviani.
”Olin leirin ulkopuolella saalistamassa”, vastasin närkästyneesti. Kollin häntä vispasi puolelta toiselle.
”Kerro aina jollekin minne menet! Nyt menemme taisteluharjoituksiin ja älä yhtään yritä luistaa niistä”, mestarini melkein sähähti. En ollut varma oliko hän ollut huolissaan vai vain pettynyt oppilaansa tekoihin. En jaksanut välittää seikasta enempää, vaan nousin ylös ja seurasin mestariani ulos leiristä. Pimeävarjo juoksi kohti harjoitteluaukiota. Hän vaikutti närkästyneeltä, joten olin vaiti. Yritin pysyä hänen tahdissaan, mutta jalkaani särki vieläkin hieman. Matkassa ei mennyt kauaa ja mestarini asteli aukion keskelle.
”Noniin, hyökkää minua kohti, niin näen mistä meidän kannattaisi aloittaa”, kolli sanoi ja minä nyökkäsin vastaukseksi. Pudottauduin matalaksi ja kävelin kohti suurikokoista soturia. Pimeävarjo istui täysin rentona paikallaan.
*Hän ei selvästi odota minulta paljoa*, ajattelin harmistuneena. Tuijotin hänen lapojaan.
*Hän on ainakin kaksi kertaa suurempi kuin minä ja paljon voimakkaampi. Miten voin muka hyökätä hänen kimppuun?* Päätin hyökätä hänen rintaansa kohti. Jännitin takajalkani ja ponnistin. Syöksyin suoraan kollia kohti, mutta tämä väisti hyökkäykseni nopeasti ja läimäisi minut maahan. Sähähdin raivoissani, kun tämä painoi minut maahan.
”Mietit aivan liian pitkään ja katseesi kertoi minne aioit hyökätä. Yritä uudelleen”, Pimeävarjo sanoi tiukasti ja nosti tassunsa pois päältäni. Nousin nopeasti ylös ja ravistin itseäni. Mulkoilin soturia ja jännitin jalkani. Ponnistin nopeasti ja syöksyin kiinni kollin kylkeen. Tarraudun häneen kiinni ja aloin potkimaan häntä takajaloillani. Kolli säpsähti vain hieman ja heittäytyi kyljelleen. Jäin jälleen kerran kollin alle. Aloin melkein sähistä, kunnes keksin jotakin. Annoin lihakseni rentoutua ja valahdin täysin veltoksi. Pimeävarjo nousi nopeasti ylös.
”Servaalitassu?” Tämä sanoi ja hänen äänestään kuului hieman huoli. Samassa nousin ylös nopeasti ja heittäydyin takaisin mestarini kimppuun. Huidoin hurjasti tassujani ja pyörimme hetken aikaa yhtenä karvapallona aukiolla. Lopulta otteeni heltyi ja lensin maahan. Pimeävarjo ponnisti ylleni ja painoi voimakkaalla tassullaan rintaani.
”Se oli jo parempi yritys, mutta sinulla on kuitenkin vielä pitkä matka, kunnes pystyt taistella kuin soturi” ,hän naukaisi yläpuoleltani. Katsoin suoraan hänen vihreisiin silmiin. Kolli mulkaisi minua ja sanoi:
”Sinuna kunnioittaisin mestariasi ja hänen antamiaan ohjeita” Pimeävarjo nosti tassunsa päältäni ja nuolaisi rintaansa. Nousin ylös ja aloin siistimään itseäni, koska turkkini oli täynnä tomua ja sammalpalloja. Päätin jättää kollin kommentin huomioimatta.
”Ennen kuin menet syömään tuoresaalista, hae klaanivanhimmille uudet makuualuset” Pimeävarjo lisäsi vielä, enne kuin hän lähti takaisin leiriä kohti.
*Miksi hän sanoi sen aivan kuin se olisi rangaistus*, mietin vihaisena.

Sain vaihdettua klaanivanhimpien makuualustat ilman suurempia ongelmia. Astuin ulos heidän pesästään aukiolle. Minulla oli kova nälkä, koska en ollut syönyt mitään auringonhuipun jälkeen. Astelin kohti tuoresaaliskasaa ja nappasin itselleni paksun oravan. Tunsin niskassani jonkun katseen. Käännyin ympäri orava suussani ja näin Harmaatassun katsovan minua silmiin. Kolli käänsi katseensa kohti tassujaan, kunnes pujahti nolostuneena oppilaiden pesään.
”Hän ei koskaan yritä puhua minulle, tuijottaa vain sivusta”, mutisin orava suussani itsekseni. Näin Hämytassun leirin laidalla syömässä päästäistä. Kipitin veljeni luokse ja aloin syömään oravaa. Kumpikaan meistä ei sanonut sanaakaan. Syötyäni oravan totesin, että aurinko oli jo laskemassa puiden taakse.
”Mitä teit pienen kamppailumme jälkeen?” Hämytassu kysyi.
”Minulla oli taisteluharjoitukset Pimeävarjon kanssa ja kävin myös..” Lopetin lauseeni kesken, koska en ollut varma tahtoisinko kertoa Hämytassulle rangaistuksen omaisesta tehtävästä vaihtaa klaanivanhimpien makuualuset.
”Ja kävit myös?” Kolli kysyi mielenkiinnolla. Vilkaisin maahan ja sanoin:
”Kävin myös vaihtamassa klaanivanhimpien makuualuset” Hämytassun ilme kirkastui.
”Kuulitko heiltä mitään tarinoita suurista sotureista?” Hän kysyi innokkaasti. Hämmennyin. En ollut edes ajatellut, että klaanivanhimpien pesässä käyminen voisi olla jollekin mielenkiintoista.
*Ehkä minun pitäisi nähdä asia uudessa valossa*, ajattelin.
”No, Piikkipaatsamavirta kertoi todella vanhan kertomuksen siitä miten eräs kissa auttoi Taivasklaanin uudelleenrakentamisessa ja Hierakkakuono kertoi eräästä taistelusta Myrskyklaanin kanssa, jossa hän kynsi suuren soturin melkein turkittomaksi”, sanoin.
”Mennään oppilaiden pesään niin voit kertoa lisää mukavammalla paikalla”, hän naukui innokkaasti ja loikki kohti oppilaiden pesää. Katsoin hänen peräänsä hymyillen ja lähdin myös kohti pesää.

”.. heti sen jälkeen Varjoklaani perääntyi, mutta Myrskyklaani oli saanut raskaan varoituksen.” Lopetin tarinani. Hämytassu oli nukahtanut jo ja haukotus karkasi suustani. Muutama oppilas oli vielä ulkona, mutta kuuhuipun hetki lähestyi. Päätin itsekin ruveta lepäämään, koska huomenna olisi varmasti taas rankka päivä soturioppilaankoulutusta.

//Toivottavasti ei haittaa, että kuvaan Pimeävarjon tiukkana mestarina ^^’//

Nimi: Servaalitassu

16.06.2017 23:53
Astelin ulos pentutarhasta Hämypentu vierelläni. Veljeni loikki ympäriinsä kunnes naaraan kärsinyt naukaisu kuului.
”Tähtiklaanin tähden Hämypentu, sain juuri turkkisi suittua!”. Sysikorva otti tiukan otteen Hämypennusta ja yritti vielä nopeasti saada kollin turkin siistiksi. Katsoin vierestä ja huokaisin.
*Miksi hänen täytyy käyttäytyä kuin järjetön varis?* ajattelin ja astelin isäni Koivarjon viereen. Ruohotähti oli kutsunut klaanin koolle klaanikokoukseen. Minä ja Hämypentu olimme vihdoin kuusi kuuta vanhoja ja meistä oli aika tulla oppilaita. Kohotin hieman kuonoani ja katselin ympärilleni. Vesitassu ja Harmaatassu kuiskivat toisilleen katsoessaan Hämypentua. Mulkaisin heitä ja nuolaisin pikaisesti rintaani. Hämypentu kipitti vierelleni ja istui alas.
”On aika nimittää kaksi uutta oppilasta. Hämypentu ja Servaalipentu ovat saavuttaneet kuuden kuun iän, ja he ovat valmiit soturioppilaan koulutukseen”, Ruohotähti lausui. Täytyin tyytyväisyyden tunteesta ja Hämypentu vieressäni nosteli tassujaan kärsimättömästi ilmaan.
”Tästä päivästä aina siihen päivään, jona hän on ansainnut soturinimensä, kutsuttakoon tätä oppilasta Hämytassuksi. Sinun mestarisi tulee olemaan Koivarjo. Uskon, että Koivarjo välittää kaiken tietämänsä sinulle”, kolli sanoi ja heilautti häntäänsä kutsuakseen soturin eteen.
”Koivarjo, olet valmis ottamaan ensimmäisen oppilaasi. Olet saanut erinomaista koulutusta Routamyrskyltä, ja olet osoittanut olevasi armollinen ja nokkela. Odotan, että siirrät kaiken tälle nuorelle oppilaalle”, päällikkö sanoi ja he koskettivat toistensa neniä. Veljeni melkein kompastui omiin käpäliinsä, mutta pysyi pystyssä. Ruohotähti lausui samat virkkeet toistamiseen ja määräsi mestarikseni Pimeävarjon. Katsoin kollia suoraan silmiin ja kurotin koskettaakseni soturin nenää.
”Hämytassu, Servaalitassu!” Klaani kajautti ilmoille. Ruohotähti päätti kokouksen ja useat tulivat luoksemme onnittelemaan meitä. Sysikorva asteli meitä kohti.
”Hienosti meni”, naaras sanoi ja nuolaisi kummankin päälakea. Käännyin ympäri kohti oppilaiden pesää ennen kuin Koivarjo asteli paikalle.
*Hämytassu luulee varmasti saavansa helpotusta koulutuksesta vain, koska isä on hänen mestarinsa*, ajattelin turhautuneena.
Pimeävarjo hölkkäsi luokseni ja naukui:
”Etsi itsellesi sopiva paikka oppilaiden pesästä ja etsi sitten minut niin voimme lähteä rajakierrokselle.” Nyökkäsin kollille pikaisesti ja jatkoin matkaani oppilaiden pesään. Harmaatassu seurasi minua katseellaan koko matkan, kunnes käännyin ja kohtasin hänen katseensa.
”Onko sinulla jotakin asiaa?”, maukaisin ärtyneesti. Kolli värähti ja pudisti päätään. Pyöräytin silmiäni ja otin suunnakseni sammalmättään, joka oli oppilaiden pesän takana. Otin hampaisiini sammalta ja kipitin oppilaiden pesään. Pesä oli melko pieni ja valitsin itselleni paikan pesän suuaukon läheltä. Hämytassu astui sisään suu täynnä sammalta. Kolli vilkaisi minuun ja laski sammaleet vierelleni. Katsoin vaitonaisena, kun hän teki itselleen pedin.
”Mitä Pimeävarjo tekee kanssasi ensiksi?” Veljeni uteli lopetettuaan sammaleen asettelun.
”Hän näyttää minulle reviirimme rajat”, naukaisin peitellen innostustani.
”Minä pääsenkin metsästyspartioon”, Hämytassu sanoi rintaansa pörhistäen. Hymyilin hieman ja vilkaisin ulos pesästä.
”Jos haluat ehtiä partion mukaan, sinuna menisin ulos”, sanoin nähtyäni partion leirin suuaukon luona. Kollin silmät kirkastuivat ja hän vilahti ulos. Astelin hänen jälkeensä ulos ja etsin katseellani Pimeävarjoa. Mestarini istui varjossa muiden sotureiden kanssa. Kipitin häntä kohti. Kokenut soturi nousi ylös ja otti suunnakseen leirin sisäänkäynnin.
”Lähtekäämme matkaan”, hän sanoi ja pujahti ulos. Juoksin kollin perään. Pimeävarjo lähti johdattamaan minua rämeen poikki kohti tiheää kuusimetsää. Nuuhkin ilmaa ja haistoin useita erilaisia riistan tuoksuja.
”Yritä pysyä perässä”, kolli tuhahti usean ketunmitan päästä. Vilkaisin uhmakkaasti mestariini, mutta tämä oli jo jatkanut matkaa. Hölkkäsin mestarini kiinni ja tämä alkoi kertoa mitä missäkin suunnalla on.
Kaksijalan pesällä käytyämme lähestyimme pientä ukkospolkua. Kitkerä haju valtasi sieraimeni.
”Hirviöt kulkevat tätä pitkin. Ne harvoin kuitenkin poikkeavat ukkospolulta.” Mestarini selitti. Lähestyin polkua ja kosketin kovaa pintaa käpälälläni. Samassa maa alkoi täristä ja nenäni edestä kiisi kovaa vauhtia isokokoinen hirviö. Hypähdin taaksepäin ja nostin karvani pystyyn. Sydämeni hakkasi kiivaasti ja käännyin kohti Pimeävarjo. Kollilla oli huvittunut virne naamallaan.
”Muista olla ensi kerralla varovaisempi. Tuo hirviö oli onneksi pieni ja meni normaalia hitaammin”, hän naukui.
*Tuoko meni tavallista hitaammin? Siilitkin varmaan lentävät huomenna*, ajattelin ja tasasin hengitykseni.
”Olisit voinut sanoa, että hirviöitä kulkee useasti”, murahdin hieman häpeissäni. Mestarini kääntyi nopeasti minua kohti ja sanoi:
”Kuuntelisit asiani loppuun asti, niin olisit saanut tietää.” Kolli oli oikeassa. Olin mennyt suoraan ukkospolun viereen omaa hölmöyttäni. Katsoin nyreästi tassuihini.
”Pahoittelut”, mumisin. Pimeävarjo huokaisi ja kääntyi kohti järveä.
”Jatketaan matkaa, jotta ehdimme takaisin leiriin ennen pimeää”, hän sanoa ja kääntyi ympäri. Nyökkäsin pikaisesti ja lähdin kollin perään.
Pitkän päivän jälkeen saavuimme takaisin leiriin. Minulla oli suden nälkä, koska olin syönyt viimeksi ennen auringonhuippua.
”Voit mennä valitsemaan itsellesi jotain syötävää tuoresaaliskasasta”, Pimeävarjo naukaisi ennen kuin jolkutti matkoihinsa. Valitsin kasasta pienen myyrän ja asetuin oppilaiden pesän viereen syömään. Aurinko oli alkanut jo laskea ja useat kissat olivat jo pesissään lepäämässä. Hotkin myyrän nopeasti suihini ja pujahdin sisään oppilaiden pesään. Hämytassu makasi omalla vuoteellaan ja käperryin hänen viereensä. Aamuinen huonotuulisuuteni oli poissa ja tökkäisin veljeäni.
”Saitko yhtään saalista?”, kysyin hiljaa.
”Vesimyyrän ja sammakon”, Hämytassu vastasi puoliunessa ja käpertyi tiiviimmäksi keräksi. Hymyilin hieman ja käperryin samanlaiselle kerälle kuin veljeni ja annoin itseni vajota uneen.

Nimi: Zare

05.11.2016 16:23
______________________________________________

Nimi: Zare

05.11.2016 16:16
Kipinäsydän// 36kp

Nimi: Kipinäsydän

24.10.2016 17:57
"Söisit nyt edes! Olet pelkkää luuta ja nahkaa", Savuisku tökki minua, mutta lasittunut katseeni ei värähtänytkään.
"Uskomatonta, että olit kerran soturi, jota kunnioitin pelastajanani!" Savuisku tuhahti ja häipyi omalle paikalleen klaaninvanhimpien pesässä, jonne myös minä olin muuttanut, kauanko aikaa sitten? En muistanut, eikä sillä ollut mitään merkitystä. Millään ei ollut. Näykkäisin haluttomasti mautonta riistanpalaa, jonka vanha naaras oli laskenut eteeni.
*Kuivaa*, oli ainut ajatukseni, mutta jo se riitti laukaisemaan muiston.

"Kuivaa tassusi", Taivaltuuli maukui. Hinkkasin märkiä tassujani voimakkaasti kuivaan sammaleeseen, joka imi suurimman kosteuden pois.
"Huomaatko? Tassut kannattaa aina pestä hyvin, kun on käsitellyt hiirensappea", mestarini ohjeisti lempeällä tavallaan. Nuuhkaisin pestyjä tassujani ja huomasin Taivaltuulen olleen oikeassa; hiirensapen haju oli kadonnut.
"Tule, Kipinätassu, niin opetan sinulle, miten voit käyttää häntääsi hyödyksi taistelussa", mestarini kutsui ja niin loikin tämän perään syvemmälle metsään, jonka jokainen puu huojui uhkaavasti tuulessa. Korppi lensi taivaalla ja raakkui hiljaa pilvien ajelehtiessa harmaana massana kaukana sen yläpuolella. Maassa oli hitusen lunta, mutta pakkasen takia se ei ollut niin märkää kuin mitä se olisi voinut olla.
"Muutin mieleni. Haistatko jotain?" Taivaltuuli maukaisi pysähdyttyään niin äkkinäisesti, että lähestulkoon törmäsin häneen. Nostin kuuliaisesti vaaleanpunaisen kuononi ilmaan ja vedin sisääni kuivaa ilmaa.
"Haistan väljähtäneen ketunhajun ja oravan", ilmoitin ylpeänä kehittyneistä taidoistani. Taivaltuuli näytti tyytyväiseltä.
"Hienoa. Luuletko, että pystyisit jäljittämään ja nappaamaan sen oravan?" mestarini kysyi ystävällisesti. Juuri tuosta hänessä pidin eniten; hän ei koskaan pakottanut minua tekemään mitään, mitä ajattelin liian vaikeaksi.
"Taatusti pystyn", mau'uin itsevarmasti. Taivaltuuli saisi olla ylpeä minusta! Lähdin seuraamaan hajujälkeä tavoitteenani viedä klaaninvanhimmille pulska orava ateriaksi. Hiivin vatsa maata laahaten kohti korkeaa mäntyä, jonka luokse oravan haju tuntui johtavan. Tuoksu voimistui voimistumistaan ja katosi sitten. Kiersin männyn monta kertaa, mutta haju oli tyystin kadonnut. Istahdin pettyneenä kylmälle kivelle ja odotin saarnaa virheistäni lähestyvältä Taivaltuulelta.
"Älä sure, Kipinätassu. Se meni ihan hyvin", mestarini maukui yllättäen, "Joskus sitä menettää yhden saaliin, mutta se ei tarkoita, että olisit huono metsästäjä. Ei saa jäädä murehtimaan mennyttä mahdollisuutta vaan pitää jatkaa eteenpäin ja napata seuraava saalis ja sitä seuraava ja sitä seuraava, kunnes lopulta olet onnistunutkin unohtamaan epäonnistumisen ja ajattelet tapahtunutta ainoastaan opetuksena, etkä virheenä." Taivaltuulen rohkaiseva selostus valoi minuun uutta puhtia.
"Ja nyt, käydään läpi, mitä olisit voinut tehdä vielä paremmin."

"Tervehdys Kipinäsydän! Haluaisitko tulla käymään ulkona? Siellä on oikein kaunis päivä." Eteeni ilmestynyt raidallinen kolli keskeytti muistoni aivan liian kovalla äänellään. Tarkensin katseeni vaivalloisesti kissan kasvoihin, mutta en aluksi saanut päähäni hänen nimeään.
"Routamyrsky sanoi, että suki turkkisi jo tänään aamulla, mutta tulin silti käymään. Tiedätkö, tänään sattui hassu juttu. Setriviiksi ja Liitomieli olivat kanssani partiossa, mutta juuri kun olimme merkkaamassa rajaa, Kidetassu hyökkäsi pensaasta Setriviiksen kimppuun. Hän sanoi jäljittäneensä riistaa ja kuulleensa rapinaa ja hyökännyt. Hän oli tosi nolona, mutta olihan se huvittava tilanne, eikö vain?" En ymmärtänyt kissan puheesta juuri sanaakaan, enkä jaksanut edes yrittää. Miksi olisin? Kullankeltainen kolli oli tarinansa aikana asettunut makaamaan viereeni ja nojasi hellästi kylkeeni. Vaahteraloimu! Sehän kollin nimi oli! Yritin pinnistää muistiani, joka hämärästi viestitti minulle, että olimme olleet joskus läheisiä. Vai olimmeko? En ollut uskaltanut luottaa mieleeni enää moneen kuuhun. Vaahteraloimu nousi hetken päästä ylös vierestäni ja vei mukanaan suloisen lämmön, joka oli hohkannut hänen turkistaan omalle, laihalle, riutuneelle kyljelleni.
"Olet tervetullut ulos aterioimaan, jos haluat", kolli tarjosi ääni väristen, kuin lause olisi satuttanut. Sitten lihaksikas kissa vielä kumartui korvani vireen kuiskaamaan:
"Minun silmissäni olet aina kaunis." Sitten hän lähti. Jokin tuossa kollissa sai jonkin kumman tuntemuksen heräämään sisimmässäni ja jäin tuijottamaan hänen peräänsä hämmentyneenä.
*Nähdään Vaahteraloimu*, ajattelin turtana ja nukahdin.

Epäilisin, että oli saman päivän ilta, kun heräsin, vaikka ei sillä niin hirveästi väliä ollut. Ajattelin jo nukahtaa uudestaan, kun keskustelu klaaninvanhimpien pesän ulkopuolella kiinnitti huomioni.
"Miten hän voi?" naaraskissan ääni kysyi.
"Voi Täpläkaste, kunpa tietäisinkin!" Vaahteraloimun epätoivoinen ääni parahti, "Hän laihtuu päivä päivältä, ei puhu kenellekään ja tuijottaa vain apaattisena eteensä."
"Kauanko luulet, että tuota vielä kestää? Tai siis, ei kai hän jää tuollaiseksi ikuisesti?" Täpläkaste maukui varovasti. Vaahteraloimu huokaisi raskaasti.
"En tiedä. Joskus minusta tuntuu, että hän reagoi sanoihini, mutta oikeastaan en ole edes varma, kuuleeko hän enää mitään. Ensimmäisen kuun aikana ajattelin, että alakuloisuus katoaisi. Että se oli vain normaalia läheisen kuoleman aiheuttamaa surua, mutta enää en ole varma. En enää näin pitkän ajan jälkeen", Vaahteraloimu maukui ääni tummana huolesta, "Kunpa Taivaltuuli ei olisi kuollut. Silloin Kipinäsydän olisi vielä oma itsensä." Taivaltuulen nimen mainitseminen tuntui nostavan möykyn kurkkuuni ja nostatti tunneaallon, jollaista en ollut pitkään aikaan kokenut. Ilo, suru, katkeruus, kaipuu, rakkaus ja monet tunteet, joita en osannut nimetä lähestulkoon salpasivat henkeni, mutta en silti kyennyt sulkemaan korviani seinämän toisella puolella käytävältä keskustelulta.
"Ja kunpa olisin osannut näyttää tunteeni paremmin hänelle silloin. Minun olisi pitänyt osoittaa rakkauteni hänelle vielä, kun se oli mahdollista", Vaahteraloimu jatkoi katumuksen musertamalla äänellä.
"Älä syytä itseäsi. Tunnen Kipinäsydämen ja voin sanoa, että hän todella rakasti sinua ja rakastaa varmasti vieläkin jossain tuon masentuneen kuoren alla. Onko Värelehti sanonut mitään hänen tilastaan?" Täpläkaste naukui.
"Vain sen, että hänen tilansa on huonontunut sen jälkeen, kun Ruohotähti päätti siirtää hänet klaaninvanhimpien pesään." Puheen äänet vaimenivat. Ilmeisesti Vaahteraloimu ja Täpläkaste siirtyivät kauemmas. Nieleskelin kamalaa tunteiden sekamelskaa alas, mutta en onnistunut. Miksi tänään kaikki tuntui niin oudolta? Väritkin vaikuttivat jotenkin terävämmiltä kuin eilen, vai kuvittelinko vain?

Oli jo varmasti aamuyö, kun viimein sain nukahdettua, mutta tunteet eivät jättäneet minua rauhaan unissanikaan.
"Anna rakkauden ohjata sydäntäsi, äläkä anna tilaa... vihalle", Taivaltuulen sanat kaikuivat mielessäni, kun näin ensimmäisen kunnollisen uneni moneen kuuhun. Unessa kertautuivat kaikki ihanat muistoni Taivaltuulesta. Taivaltuuli koskettamassa neniä kanssani oppilasseremoniassani, me yhdessä metsällä, taistelussa, vaihtamassa kieliä ja puhumassa muuten vain. Ja se rakastava, ylpeyttä pursuava ilme, kun sain soturinimeni.
"Anna rakkauden ohjata sydäntäsi, äläkä anna tilaa vihalle." Tuo virke toistui kaikissa kohtauksissa tuoden mieleeni Vaahteraloimun surullisen ilmeen viime näkemiseltämme.
"Pitäkää toisistanne huolta." Taivaltuulen viimeiset sanat jäivät päähäni kaikumaan, kun heräsin.
*Minun täytyy lopettaa tämä. Minun täytyy parantua itseni, läheisteni, klaanini ja Taivaltuulen takia*, päätin voimalla, jollaista en ollut eläissäni tuntenut. Avasin silmäni, nousin istumaan heikkojen lihasteni avulla ja silmäilin pesää. Klaaninvanhimmat nukkuivat, eikä ulkoa kuulunut ääntäkään, joten oli ilmeisesti vielä aikaista. Lähdin verkkaisesti kohti oviaukkoa, josta tulvi sisään utuista valoa. Työnsin pääni ulos ja jouduin siristelemään valoon tottumattomia silmiäni tovin aamuauringossa.
"Täältä tullaan", kuiskasin itselleni ja astuin kokonaan ulos. Hetken raikasta ilmaa haisteltuani suuntasin tuoresaaliskasalle, jos vaikka siellä olisi eilisiä tähteitä jäljellä. Ilokseni sainkin huomata pienen varpusen jääneen aivan pohjalle. Se hampaissani käännähdin etsimään itselleni ateriapaikkaa, mutta sen etsiskely jäi, kun huomasin Vaahteraloimun seisovan parin ketunmitan päässä tuijottamassa minua. Laskin varovasti riistaeläimen maahan ja karaisin kurkkuani.
"Huomenta Vaahteraloimu, haluaisitko aterioida kanssani?" raakuin käyttämättömällä äänelläni, mutta kolli ei vastannut vaan ryntäsi luokseni ja alkoi nuolla minua sellaisella vimmalla, että olin kaatua. Vastasin kollin nuolaisuihin ja tajusin, kuinka paljon olinkaan kaivannut tätä. Miten olin saattanut menettää itseni sillä tavoin ja antanut muiden kärsiä takiani? Hetken päästä raidallinen soturi irtaantui minusta, kietoi häntänsä oman luisevan häntäni ympärille ja maukui ääni hieman väristen:
"Minä rakastan sinua." Vastasin kolli intensiiviseen katseeseen ja painoin kuononi hänen kuonoonsa.
"Minäkin rakastan sinua", mau'uin koko sydämestäni. Naurahdus karkasi suustani.
"Mikä nyt huvittaa?" Vaahteraloimu kysyi.
"Ei mikään. Olen vain niin onnellinen", vastasin totuudenmukaisesti ja nuolaisin kollin poskea.
"Minäkin olen onnellinen, että sain sinut takaisin", Vaahteraloimu kehräsi, "Jos vielä haluat aterioida, niin olisin iloinen saadessani liittyä seuraasi."
"Tietysti haluan. Kuolen nälkään", kehräsin ja astelin Vaahteraloimu rinnallani syrjemmälle syömään elämäni parasta varpusta.

Nimi: Zare

25.08.2016 17:37
__________________________________________________________

Nimi: Zare

20.07.2016 22:38
Jääsielu// 14kp
Nokkostassu// 31kp
Kipinäsydän// 23kp

Nimi: Kipinäsydän

17.05.2016 19:43
Astelin nyreissäni kohti sotureiden pesää. Olin juuri palannut rajapartiosta ja käynyt kysymässä, haluaisiko Vaahteraloimu vaihtaa kieliä kanssani, mutta kolli oli vain ilmoittanut olevansa liian kiireinen juuri sillä hetkellä. Niin oli tapahtunut usein viime aikoina. Siitä asti, kun tästä oli tullut Sammaltassun mestari, oli kolli ollut yötä päivää puuhassa.
*Ihan kuin hän yrittäisi vältellä minua*, mietin hämmentyneenä. Onneksi Täpläkaste tassutteli juuri silloin luokseni, sillä tarvitsin jonkun, jolle purkaa huoliani.
"Hei Täpläkaste! Lähtisitkö kanssani metsälle? Olisi asiaa", mau'uin ystävälleni. Tämä pudisti hieman päätään.
"Taivaltuuli on määrännyt niin paljon metsästyspartioita, että tuskinpa metsällä käyminen kannattaa. Olemme pian korviamme myöten täynnä riistaa!" kilpikonnakuvioinen naaras kehräsi lipoen haaveksivasti huuliaan, kuin olisi jo maistanut mehevän riistaeläimen maun.
"No mennään sitten vaikka ihan vain kävelylle", ehdotin ja viittasin Täpläkastetta seuraamaan.

Leirin ulkopuolella alkoi olla jo melko vehreää hiirenkorvan ajan kiirehtiessä kohti viherlehteä. Lintujen laulu kaikui joka puussa ja muutama kukkanenkin oli jo availlut terälehtensä.
"Onko jotain sattunut?" Täpläkaste kysyi huolehtivasti. Istahdin sammaleiselle kivelle ja ystäväni seurasi esimerkkiäni.
"Onko Vaahteraloimu sinun mielestäsi käyttäytynyt viimeaikoina jotenkin...erilailla?" utelin naaraan mielipidettä. Täpläkaste kohotti kulmiaan.
"En oikein tiedä. Onhan hän tietty kiireinen mestarin toimessaan, mutta muuten hän on ollut minusta aivan oma itsensä", kirjava naaras maukui vakavoituen nähdessään tuskaisen ilmeeni.
"Sinä et ymmärrä! Hän välttelee minua kuin viheryskää! Ennen me kävimme metsällä yhdessä useinkin, mutta nykyään on hyvä, jos hän vaihtaa kanssani edes puolta sanaa! Miksi hänellä on aikaa Sammaltassulle, muttei minulle?" parkaisin turhautuneena. Olin näkevinäni Täpläkasteen silmiin hiipivän huvittuneen pilkkeen.
"Oletko sinä mustasukkainen oppilaalle?" ystävä kysyi kiusoittelevasti viikset väpättäen.
"Mitä? En! Minä vain...", änkytin, mutta puheeni keskeytyi, kun Täpläkaste pukkasi minua rennosti kylkeen.
"Minä vain kiusasin. Anna Vaahteraloimulle aikaa. Hän ottaa mestarin tehtävänsä hyvin vakavasti. Yritä puhua hänen kanssaan", pesätoverini kehotti ja lähti kulkemaan edeltä kohti leiriä.
*Helpommin sanottu, kuin tehty*, huokaisin mielessäni ja jolkotin ystäväni perään.

Kidekuun ja Tomusydämen saapuminen leiriin hätkähdytti minut ateriani rippeiden äärestä. Saatoin aistia heistä virtaavan pelon ja hätäännyksen aallon ja höristin valppaana korviani kuullakseni, millainen viesti kaksikolla oli tuomisinaan.
"Taivaltuuli on haavoittunut! Koira hyökkäsi hänen kimppuunsa." Sydämeni tuntui jättävän useita lyöntejä välistä, enkä saanut kunnolla henkeä. Ympäri leiriä kissat reagoivat uutisiin kauhistuneilla henkäyksillä ja levottomalla mourunalla. Hetken päästä verinen Taivaltuuli saapui leiriin nojaten Jääsielun kylkeen. Pinkaisin siltä seisomalta entisen mestarini luo, mutta Värelehti tuli häätämään minut kauemmas ennen kuin ehdin sanoa mitään. Odotin hermot riekaleina, kun parantaja tutki minulle niin rakasta kissaa ilme yhä epätoivoisemmaksi muuttuen.
"Hän on Tähtiklaanin oma", tämä julisti tuomionsa hiljaa ja raahusti pesälleen häntä painuksissa. Hämärästi tajusin myös Ruohotähden matkaavan pesälleen, mutta näillä asioilla ei ollut minulle enää juurikaan merkitystä. Sanat takertuivat kurkkuun, kun viimein aloin astella vapisevin jaloin kohti varapäällikköä, joka makasi maassa eleettömänä. En tosin ehtinyt hänen luokse, sillä tämän olivat jo ympäröineet Taivaltuulen kumppani, Roihuaskel, sekä näiden kahden pennut, Routamyrsky, Hallatuuli ja Pakkashuuru. Perheen murheelliset äänet musersivat rohkeuteni, joten jäin kauemmas katsomaan. Kadotin ajantajuni istuessani siinä katselemassa Taivaltuulta jättämässä jäähyväisiään. Saatoin vain nieleskellä kurkkuani polttavaa suunnatonta surua. Entinen mestarini, opastajani ja ystäväni, joka oli ollut minulle kuin emo, teki kuolemaa. Rukoilin Tähtiklaanilta, että nämä eivät veisi rakastettua varapäällikköämme meiltä, mutta valkoharmaan naaraan loppu näytti väistämättömältä. Kenties hetken, kenties ikuisuuden kuluttua Routamyrsky asteli luokseni lasittunut katse silmissään.
"Hän haluaa nähdä sinut", kolli ilmoitti, joten nousin vapiseville, jäykille jaloilleni ja seurasin tätä yhä maassa makaavan Taivaltuulen luokse. Saapuessani naaras avasi hitaasti yhä säihkyvät harmaansiniset silmänsä ja loi katseensa minuun samalla tavalla emollisesti, kuin hänellä oli tapana oppilasaikoinani.
"Taivaltuuli?" sopersin nieleskellen.
"Kipinäsydän, rakas oppilaani", naaras aloitti, "haluan vain sanoa, että...minä todellakin toivon, että olisit syntynyt minun pennukseni", kuoleva varapäällikkö raakkui. Hänen sanansa saivat silmäni kirveltämään.
"Anna rakkauden ohjata sydäntäsi, äläkä anna tilaa...vihalle", Taivaltuuli kähisi väsyneesti.
"Minä rakastan sinua! Älä jätä meitä!" parkaisin ja kumarruin nuolaisemaan hellästi entisen mestarini päälakea.
"Nämä ovat nyt hyvästit", Taivaltuuli kuiskasi ja loi katseensa vuorotellen minuun, pentuihinsa ja kumppaniinsa.
"Pitäkää toisistanne huolta", naaras maukui ja sulki silmänsä. Samalla hetkellä tämän rintakehä ja kyljet lakkasivat liikkumasta.
"Ei! Ei ei ei!" rääkäisin ja jatkoin vainajan päälaen nuolemista epätoivon vimmalla. En halunnut päästää irti rakkaasta naaraasta. Kuinka Tähtiklaani saattoi olla niin julma, että otti hänet meiltä pois? Kuulin ympärilläni kaikuvat suru-ulvonnat, jotka olivat lähtöisin Taivaltuulen läheisistä, mutta itse en kyennyt muuhun kuin nyyhkimään hiljaa kuolleen varapäällikön turkiin, joka yhä haisi vereltä.

Valvojaiset sujuivat minulta pimennossa. En nukkunut, mutten myöskään pystynyt havannoimaan aikaa tai ympäristön tapahtumia. Kuinka pystyisin elämään ilman Taivaltuulta? Kuinka klaani pärjäisi ilman häntä? Tajusin jossain vaiheessa hämärästi, että Ruohotähti oli noussut Suuroksalle ja nimittänyt Jääsielun uudeksi varapäälliköksi, mutta se kaikki tuntui kuuluvan ihan toiseen maailmaan. Minun maailmaani ei mahtunut ketään muita, paitsi Taivaltuuli, joka näytti enemmänkin nukkuvalta kuin kuolleelta. Kuun valo säihkyi hänen turkillaan ja ilme oli mitä levollisin. Kuolleenakin Taivaltuuli sädehti yhtä arvokkaasti kuin eläessään.
"Kipinäsydän, on aamu. Taivaltuuli viedään haudattavaksi."

//Joku?

Nimi: Nokkostassu

10.05.2016 18:40
Makoilin pehmeän sammaleisella lohkareella, kuunnellen leirin ääniä. Auringon kelmeä valo laikutti turkkiani, saaden mustat raitani näyttämään kastanjanruskeilta. Pidin silmiäni puoliksi ummessa ja venyttelin. Olin ennättänyt aamupartion jälkeen harjoittelemaan Vesitassun kanssa, vaikken ollutkaan nähnyt kollia sen koommin. Kahdenkeskisten ’harjoitustemme’ yhteydessä olin oppinut vanhemmalta oppilaalta rutkasti taistelusta, saaden kunnian miellyttää mestariani omissa taisteluharjoituksissani.
Höräytin korviani, kun Taivaltuuli kutsui sotureita ympärilleen. Avasin silmäni ja loikin tottuneesti alas lohkareelta, laskeutuen lähes varapäällikön hännälle. Hopeankirjava naaras ei ollut huomaavinaankaan, vaan tervehti minua kohteliaasti.
”Hiirenkorvan aika on jättämässä viimat ja kylmät tihkusateet taakseen. Metsä vihertää, ja saaliseläimet ovat tulleet esiin koloistaan hakemaan omaa osaansa alkavan viherlehden lämmöstä”, varapäällikkö julisti hieman juhlalliseen sävyyn. Naaraan äänessä oli onnellisuudesta hohkavaa lämpöä, joka lähes kilpaili auringon lämmön kanssa.
”Niinpä järjestämme tänään kolme metsästyspartiota ja neljännen, jos on joutilaita kissoja yömetsästyspartioon lähtijöiksi. Olkoon Varjoklaani tänään yltäkylläinen.”
Leirin joka kolkasta kuului hyväksyvää ja innokasta mau’untaa, varsinkin nuorten sotureiden ja vanhimpien oppilaiden joukosta. Kehräsin tyytyväisenä.
”Jääsielu ja minä johdamme ensimmäisiä metsästyspartioita. Mukaani tulevat Vatukkatassu, Metsäsielu ja Paatsamatassu”, Taivaltuuli maukui.
”Auringon laskiessa voi Routamyrsky ottaa muutaman kissan mukaansa ja käydä etsimässä riistaa reviirin syrjimiltä kolkilta.”
”Entä rajapartiot? Tarvitsemme kissoja vielä auringonlaskun jälkeiseen partioon”, Routamyrsky totesi väliin. Kolli ei ollut jättänyt muita velvollisuuksiaan huomiotta. Ennen kuin varapäällikkö ennätti vastata, oli Ruohotähti ottanut asian kontolleen.
”Synkkätaival, Soraviiksi ja Unikkotassu tulevat mukaani. Eiköhän kuunnousun metsästyspartiokin saada vielä järjestettyä.” Ruohotähden ääni oli rauhallinen, mutta kollin lihakset olivat jännittyneet ja turkki puolihuolimattomasti suittu. Tutkailin päällikön ilmettä yrittäen arvailla, mikä sai hänen kellanvihreät silmänsä kiilumaan huolesta. Ruohotähti kuitenkin kääntyi ja asteli Värelehden luo. Katselin kiinnostuneesti, miten päällikkö ja parantaja keskustelivat hiljaa ja suuntasivat yhdessä päällikön pesän taa, ilmeisestikin parantajan pesälle. Taivaltuuli aikoi päättää viimeiseen metsästyspartioon lähtijät, joten siirsin katseeni taas häneen.
”Vaahteraloimu, ota mukaasi jokunen kissa”, Taivaltuuli määräsi. Kullanruskearaidallinen soturi nyökkäsi ja vilkaisi nopeasti ympärilleen.
”Aurinkohehku, Sammaltassu ja Nokkostassu”, kolli päätti. Taivaltuuli heilautti häntäänsä ja kipitti leirin sisäänkäynnille muutama kissa perässään. Jääsielu otti Tomusydämen ja Kidekuun mukaansa, jonka jälkeen kaksi partiota hävisi piikkipensastunneliin. Kuunnousuun olisi vielä aikaa, joten päätin etsiä Harmaatassun käpäliini.

Hätkähdin, kun nopeat askeleet voimistuivat, ja Kidekuu ja Tomusydän pelmahtivat aukiolle. Soturikaksikko näytti jokseenkin hätääntyneeltä, vaikka Tomusydän tekikin parhaansa pitääkseen äänensä mahdollisimman vakaana.
”Taivaltuuli on haavoittunut! Koira hyökkäsi hänen kimppuunsa.”
Järkyttynyt mourunta ja säikähtäneet vingahdukset räjähtivät ilmoille. Nousin Harmaatassun viereltä ja sihahdin. Yritin saada lisää selville, mutta sekamelska ympärilläni sai minut voimaan pahoin. Meteli lakkasi kuitenkin kuin puuhun törmäten, kun Jääsielu talutti verta vuotavan varapäällikön leiriin. Taivaltuuli irvisteli ja ähki kivusta, turkki verestä märkänä. Joka askeleella naaras nilkutti yhä raskaammin, kunnes kaatui mätkähtäen leirin keskelle.
”Värelehti!” joku soturi huusi. Parantajanaaras suorastaan kiiti paikalle turkki säikähdyksestä pörhössä. Ruohotähti seurasi perässä, murheesta rikkonainen katse Taivaltuuleen luotuna. Päällikön askeleet olivat raskaat, melkein yhtä raskaat kuin Taivaltuulenkin olivat olleet. Tunsin vierelläni Katajatassun pidättävän hengitystään. Värelehti nuuhki vakavasti loukkaantunutta varapäällikköä, voihkaisten toivottomasti.
”Hän on Tähtiklaanin oma”, Värelehti sopersi surullisesti pitkän hiljaisuuden jälkeen. Vilkaisin päällikköön, joka pudisteli päätään tuskaisesti ja laahusti pesäänsä. Klaani teki kollille tietä, ja leirissä vallitsi pitkään kuolemanhiljaisuus.

Ruohotähti tuli pesästään vasta auringon laskettua. Monet olivat kyyristyneet pää painuksissa Taivaltuulen ruumiin ääreen, eikä riittoisa tuoresaalis maistunut kenellekään. Ruohotähti istahti pähkinäpensaan oksien alle, vetäen häntänsä tiukasti ympärilleen. Oli aika valita uusi varapäällikkö, eikä valinta tainnut olla Taivaltuuleen syvästi luottaneelle päällikölle helppo. Kuitenkin, Ruohotähti julisti verenvuodatuksen kunniaksi punertuneen taivaan alla Varjoklaanin seuraavan varapäällikön. Jääsielu, jonka valinnan Taivaltuulen seuraajaksi Tähtiklaani oli myönnyttänyt, seisoi häkeltyneenä onnitteluhuutojen keskellä. Katselin arvioivasti soturia, pienen paheksunnan käydessä sydämessäni. Taivaltuuli oli ollut loistava varapäällikkö, enkä uskonut Jääsielun olevan lainkaan samaa maata. Nytkäytin häntääni turhautuneesti, mutta yhdyin kuitenkin viimeiseen huutoon. Ruohotähti pysyi vaitonaisena, kunnes leiri hiljeni omaa vauhtiaan. Vasta sitten pilkukas valkoinen kolli nosti suurta päätänsä.
”Olkoon Tähtiklaani suopea metsästyspartiollemme, ja kulkekoon Taivaltuuli heidän joukossaan.”

”On aika mennä”, Vaahteraloimu huomautti. Nyökkäsin vaitonaisesti ja lähdin kulkemaan sammaltassun perässä. Yö oli hiljainen, mutta jokainen pinnisteli kuullakseen koiran haukkua. Vasta järven rantaan päästyämme uskalsi räkättirastas rikkoa rauhallisen hiljaisuuden. Aurinkohehku loi minuun merkitsevän katseen ja nyökkäsi kuusen juurelle laskeutuneeseen lintuun. Sammaltassu oli kuitenkin jo ehtinyt kyyristyä vaaniakseen lintua. Oppilaan häntä huitoi ilmassa miten sattuu, joten Vaahteraloimu iski sen pehmeästi maahan. Sammaltassu vilkaisi mestariinsa ja keskittyi sitten takaisin lintuun. Katselin sivusilmällä naarasta ja valmistauduin nappaamaan rastaan, jos se pääsisi karkuun. Sammaltassu loikkasi ja laskeuduttuaan sivalsi etutassuillaan ilmaa. Lintu oli pyrähtänyt lentoon ja onnekkaasti väistänyt oppilaan kynsiä. Sammaltassu loikkasi vikkelästi kiinni havupuun runkoon ja hätyytteli rastasta järven suuntaan. Lintu käännähti ja laskeutui lentäessään hetkeksi hieman alemmas. Nopeasti hain ponnistusvoimaa pienellä takaruumiin heilautuksella ja hyppäsin.
Sain kynsilläni vain huteran otteen linnun selästä, mutta tarpeeksi pitävän saadakseni sen pysähtymään. Purin siltä niskat poikki ja laskeuduin jokseenkin vaikeasti takajaloilleni. Sihahdukseni tukahtui rastaan höyheniin, ja nakkasin saaliin Aurinkohehkun jalkoihin. Nostin toista takatassuani ja äkkäsin siitä vuotavan verta. Polkuantura oli ilmeisesti repeytynyt, mutta kipu ei onneksi ollut kovin voimakas.
*Näytän sitä Värelehdelle myöhemmin*, päätin ja nousin vedenrajasta. Sammaltassu pudisteli turkkiaan ja katsahti kuolleeseen räkättirastaaseen, jonka Aurinkohehku nappasi leukoihinsa. Vaahteraloimu sipaisi oppilaansa kylkeä ohi kävellessään ja katsahti yölliselle taivaalle.
”Parempi jatkaa, yö on vielä nuori.”

Leiriin palatessamme muutamat kissat valvoivat Taivaltuulen vierellä. Ruohotähti nuoli entisen varapäällikkönsä otsaa silmät ummistettuina. Päällikkö tervehti meitä hännän heilautuksella, silmiään avaamatta. Laskin rastaan tuoresaaliskasan päälle, ja Sammaltassu ja Vaahteraloimu tekivät samoin muutaman hiiren kanssa.
”Voitte ottaa tuoresaalista, jos olette nälkäisiä”, Vaahteraloimu mutisi uupuneena. Loin pienen vilkauksen Sammaltassuun, jonka väsymys suorastaan hohkasi hänestä.
”Luulen, että syön saatuani ensin hieman unta”, naaras vastasi. Murahdin yksimielisenä nuoremman oppilaan kanssa ja haukottelin. Aurinkohehku nyökkäsi.
”Nokkostassu, olet huomenna vapaa harjoituksista. Lepää hyvin”, mestarini sanahti hiljaa ja suuntasi soturien pesälle. Mennessään tämä katsahti surumielisesti Taivaltuulen ruumiiseen ja pujahti lopulta vatukkatiheikön suojiin. Lähdin tassuttelemaan oppilaiden pesää kohti, Sammaltassu perässäni. Lihakseni tuntuivat kivikovilta, eikä tykytys toisen takajalkani polkuanturassa ollut vieläkään hellittänyt. Työnnyin vatukanoksien ohi ja pysähdyin pitääkseni yhtä oksaa hännälläni, jottei se räpsähtäisi Sammaltassun kasvoille. Hiivin nukkuvien kissojen välistä pesän reunimmaiselle sammaleelle. Viereisellä sammalalusella nukkui Vesitassu, jota nyt tunsin koko päivän kaivanneeni. Sammaltassu puolestaan nukahti toisen puolimmaiselle sammaleelle lähes heti sen päälle astuttuaan. Laskeuduin makuulleni ja katsoin vielä hetken tyynesti nukkuvaa Vesitassua, kuunnellen kollin tasaista hengitystä. Vedin häntäni nenälleni ja ummistin silmäni.
”Hyvää yötä”, mutisin tuskin ääneen, enkä edes varmana siitä, kenelle.

Nimi: Jääsielu

09.05.2016 17:15
Aamuauringon ensimmäiset säteet lämmittivät tummaa turkkiani, ja ensimmäistä kertaa moneen kuuhun tunsin itseni elinvoimaiseksi. Maa kirkasvetisen järven rannan tuntumassa oli märkää ja pehmeää, mutta litteät kivet kestivät hyvin painoni, kun kumarruin juomaan kylmää vettä. Käännyin muun partioni puoleen, väräytin vesipisarat viiksistäni ja loin heihin miettivän katseen.
"Me emme ole metsästyspartiossa, mutta minusta me voisimme napata muutaman saaliin leiriin vietäväksi. Ei siitä olisi klaanille haittaakaan", maukaisin, ja ehdotukseni sai lähes välitöntä kannatusta. Höristin korviani, ja suhteellisen läheltä kuuluva koiran haukunta sai karvani nousemaan pystyyn.
"Mutta ei jäädä tänne. En tahdo kenenkään joutuvan koiran hampaisiin."

Metsä oli oudon hiljainen jollakin sanoinkuvaamattoman uhkaavalla tavalla. Linnut puissa lakkasivat äkkiä laulamasta, ja paha aavistus sai kylmät väreet valumaan pitkin niskaani. Metsän pohjalla lojuvat, puoliksi maatuneet kasvit sekoittuivat veren ja Varjoklaanin tuoksuun, ja Tomusydän urahti vaimeasti. Pujahdin havupuiden vehreiden oksien ali pienelle aukion tapaiselle ja näky sai minut sähähtämään. Tuore veri oli tahrinut maan, ja ohut verinoro kulki isomman verinoron luota sammaleisen kivenjärkäleen taakse.
"Mitä täällä on tapahtunut?" Kidekuu kuiskasi hiljaa. Pudistin päätäni ja seurasin verinoroa hypähtäen kiven päälle.
"Onko täällä ketään?" maukaisin lujalla äänellä, valmiina joko hyökäämään tai juoksemaan pakoon.
"Jääsielu, oletko se sinä? Olen täällä, kiven alla", liiankin tuttu ääni vingahti tuskaisen kuuloisesti.
"Taivaltuuli, oletko se sinä?" kysyin kauhistuneesti ja hypähdin alas. Varapäällikkömme makasi pienessä kolossa kiven alla turkki veressä ja siniharmaat silmät kivusta kirkkaina. Tartuin varovasti varapäällikköäni niskasta, eikä Taivaltuuli vastustellut. Hän jäi makaamaan kyljelleen pihisevästi hengittäen, mutta katse tiukasti minussa.
"Koira. Ei mikään kovin vanha, oikeastaan pentu vielä, mutta sillä oli turhankin terävät hampaat", Taivaltuuli maukui. Hänen kyljestään valui verta, ja turkki -tai se mitä siitä oli jäljellä, oli paakkuuntunut verisiksi piikeiksi. Myös naaraan naamassa oli verta vuotavia naarmuja, ehkä kynnenjälkiä.
"Kidekuu ja Tomusydän, lähtekää viemään sana leiriin. Minä tuon hänet", käskin tiukasti, eikä yksikään sotureista vastustellut. Kumarruin varapäällikön puoleen huolestuneena, ja kosketin häntä varovasti kuonollani.
"Pystytkö kävelemään?"
"Jos tuet minua, niin kyllä todennäköisesti." Taivaltuulen kivun aiheuttama irvistys kertoi kuitenkin aivan muuta, mutta en yrittänyt estää häntä. Hän oli kuitenkin yhä varapäällikkö, ja ymmärsin hyvin ettei hän halunnut antaa itsestään heikkoa kuvaa.

Ihme kyllä Taivaltuuli jaksoi leiriin asti, vaikkakin jouduin raahaamaan häntä lähes puolet matkasta. Sinne päästyämme hän kuitenkin lysähti aukiolle ja jäi makaamaan paikoilleen silmät ummessa. Taivaltuuli kuoli lopulta vähän auringonlaskun jälkeen, ja Ruohotähden ilme oli sanoinkuvaamattoman surullinen. Värelehti saattoi lopulta vain helpottaa hänen tuskiaan, jotta hän saattoi jättää jäähyväisensä. Ruohotähti hävisi pesäänsä pitkäksi ajaksi, mutta lopulta hän tuli takaisin julkistaakseen uuden varapäällikön. Istuin yhä Taivaltuulen ruumiin vierellä, kuten olin istunut paluustamme asti, sillä naaras oli selkeästi ollut kiitollinen tuesta.
"Minä näin unen, jonka Tähtiklaani lähetti minulle, ja se varmisti päätökseni uudesta varapäälliköstä." Ruohotähti huokaisi raskaasti ja jatkoi: "Lausun nämä sanat Taivaltuulen hengen edessä, jotta hän voi kuulla ja hyväksyä valintani. Varjoklaanin uusi varapäällikkö on Jääsielu!"

//Anteeksi tämmöinen kura ^^" Jää on vähän hämmentynyt mutta pitää pokerinaamansa, ja aukiolta voisi kuulua hieman tyytymätöntä supinaa tms?

Nimi: Harha

02.05.2016 16:23
Nokkostassu: 31kp, 31kp, 32kp
___________________________________________________________________ ____

Nimi: Nokkostassu

30.04.2016 09:04
Tunsin jonkun tönivän minua hereille. Murahdin lähes kuulumattomasti ja avasin haukotellen silmäni.
”Taivaltuuli määräsi sinut aamupartioon”, Vatukkatassu kertoi unisen käheästi. Nyökkäsin kollioppilaalle ja nousin venyttelemään uinuvia lihaksiani. Vielä hieman unenpöpperöisenä kampesin itseni sammalaluseltani, hiipien ulos oppilaiden pesästä. Aamu oli jo alkanut valjeta, vaikka pilvet peittivätkin taivaan. Haistelin ilmaa, jossa tuntui yhä sateen tuoksu. Suuren lohkareen juuressa seisoi klaanin varapäällikkö, ja jo hereillä olevat klaanitoverit siinä hänen ympärillään.
”Nokkostassu”, Kidekuu kutsui piikkipensastunnelin edustalta.
”Olemme lähdössä.”
Ravasin aukion halki Kidekuun johtaman partion luo. Aurinkohehku nousi ja kipitti tunnelin läpi, Vaahteraloimu perässään. Kidekuu jättäytyi hetkeksi viimeiseksi, vaihtaakseen ilmeisesti vielä pari sanaa oppilaansa kanssa. Oranssiturkkisen soturin ottaessa partion johdon, suuntasimme reviirimme päätyä kohti. Vaahteraloimu kuittasi asian sillä, että metsästyspartio oli viimeksi havainnut kauimmaisella rajalla erakon hajua.
Metsä oli viime neljännesosakuun jälkeisten sateiden johdosta kostea, saaden havut ja lehtisateen ajalta jääneet lehdet tarttumaan tassuihin. Puikkelehtiessani katajanpensaan oksien välistä tunsin virkoavani unisuudestani. Ennen rajalle saapumista saatoin jo kepeästi hypellä sammalten peittämien kivien yli. Aurinko oli viimein päättänyt suoda valoaan ja se pilkotti pikkuhiljaa harvenevien kuusenoksien välistä, luoden maahan ja oksiston alla juoksevien kissojen turkeille lämpöisiä valopilkkuja. Ilmassa leijui heikko tuntemattoman kissan tuoksu, jonka haistaessaan Kidekuu kiristi tahtia. Kasvavan voiman tunne tuntui valavan tassuihini nopeutta, enkä innostuksen hurmassa olisi tahtonut hidastaa ja keskittyä erakkokissan jäljittämiseen. Varjoklaanin reviiri päättyisi kuitenkin pian, joten jarrutin aivan Vaahteraloimun kintereille. Kollin paksu häntä kutitti nenääni, joten astuin pari askelta taaksepäin ja siirsin katseeni Kidekuuhun.
”Mitä luulet, Aurinkohehku?” harmaantunut soturi kysyi, vilkaisten nuorempaa naarasta. Aurinkohehku upotteli kynsiään sammaleisin ennen kuin vastasi. Mestarini tuntui hieman jännittävän, panin merkille.
”Jälki… Hajujälki on valju, joten tunkeutuja ei ole käynyt täällä enää”, Aurinkohehku arvioi. Kidekuu nyökkäsi hyväksyvään tapaan, mikä sai ylpeyden pilkahtamaan Aurinkohehkun silmissä. Tämä sai minut hetkeksi pohtimaan, josko Aurinkohehku oli ollut Kidekuun oppilas.
”Kannattaisi varmaankin seurata hajua ja varmistaa, ettei rajanylittäjä ole ollut riistavarkaissa”, Vaahteraloimu tuumi. Kidekuu nyökkäsi.
”Ota Nokkostassu mukaasi. Minä ja Aurinkohehku jatkamme toiseen suuntaan.”
Vaahteraloimu heilautti korviaan, kutsuen minut mukaansa. Lähdimme kulkemaan hajujäljen johtamana lähemmäs reviirimme rajaa.
”Pidä silmät auki varastetun riistan varalta”, kullankeltainen soturi maukui tyynesti. Äänestä päätellen tämä ei ollut huolissaan, vaikka soturin lihakset värähtelivätkin odottavaisesti.

Auringonhuipun aikaan olimme palanneet takaisin leiriin. Kidekuu suuntasi heti varapäällikön puheille, joka istuikin pähkinäpensaan juuressa päällikön kanssa. Loppujen lopuksi erakosta ei ollut näkynyt jälkeäkään, eikä myöskään saaliin varastamisesta löytynyt merkkejä.
”Pidämme yhteiset taisteluharjoitukset Routamyrskyn ja Vesitassun kanssa”, Aurinkohehku ilmoitti. Sukaisin muutaman kerran turkkiani ja heilautin häntääni rennosti.
”Tiedän”, vastasin, lisäten sitten hieman ilkikuriseen sävyyn:
”vaan ehtisinkö sukimaan turkkini ensin?”
Aurinkohehku näpäytti kevyesti korvaani hännällään.
”Aloitamme auringon laskiessa, joten eiköhän sinulla ole aikaa valmistautua.”

Hidastin askeleitani, kun saavuimme kaksijalkojen polulle. Yhtään kaksijalkaa ei juuri sillä hetkellä näkynyt lähimain, mutta kipitimme kuitenkin sen yli hieman valppaampana. Vesitassun ruskeanvalkoinen hännänpää silitti rintaani, kun kolli johti minut sekametsän puiden suojaan. Oppilas pysähtyi pienelle aukiolle, jota ympäröivät koivut ja vaahterat soivat paljon harvemman suojan kuin kuusimetsä. Aurinko kuitenkin valotti aukion helposti lehtipuiden yhä lehdettömien oksien välistä.
”Tässä pitäisi olla hyvä”, Vesitassu totesi puoliksi itselleen. Kallistin päätäni, kun Vesitassu loikki erään paksun puun eteen ja naulitsi katseensa minuun. Kollin lihakset pullottivat ruskean turkin alta, eikä sinertävä katse harhautunut hetkeksikään irti minusta. Oppilaalla ei kuitenkaan ollut aikomusta liikahtaakaan, ja tämän häntä heilui odottavasti puolelta toiselle. Tunsin turkkiani pitkin kulkevat väreet, jotka olivat jotain jännityksen ja kiehtoutuneisuuden väliltä. Asettauduin Vesitassua vastapäätä, ottaen tukevan asennon ja painautuen aavistuksen lähemmäs maata.
”Näytä ensin mitä osaat”, Vesitassu ehdotti. Räpäytin silmiäni ja pyyhkäisin hännälläni maata. Muistelin, miten olin napannut ensimmäisen saaliini; jännitin lihakseni ja siirsin painoa enemmän takajaloille. Kohtasin Vesitassun tarkkaavaisen tyynen katseen ja ponkaisin tätä kohti.

Tunsin tuulen tunkeutuvan viiksieni ohi ja tassujeni osuvan vastustajani pehmeään kylkeen. Upotin kynteni Vesitassun turkkiin ja heilautin hänet painollani kumoon. Kolli älähti, painien kanssani havujen ja lehtien suojaamalla maalla. Saadessani jalansijan hyppäsin taaksepäin ja jäin seuraamaan pystyyn kömpivää toveriani. Vilkaisin harjoitteluaukean reunalla istuvia mestareitamme, jotka yhä meitä katsellen vaihtoivat sanoja. Käänsin huomioni jälleen Vesitassuun, joka oli varoen alkanut nuolla kylkeään siltä kohdin, johon olin kynsilläni iskenyt.
”Iskinkö liian syvälle?” kysyin rauhallisesti, lähestyessäni vanhempaa oppilasta. Vesitassu ei heti vastannut, mutta katsahti pian minuun.
”Sait pikku kyntesi turkkini läpi, ei paha”, Kolli maukui virnistäen. Tunnistin virneen läpi tunkevan kuitenkin lämpimän hymyn, joten aloin kehrätä vaimeasti.
”Eiköhän tämä riitä tältä päivältä”, Aurinkohehku tokaisi astellessaan Routamyrskyn rinnalla luoksemme. Mestarini pysähtyi eteeni ja katseli minua silmät vihreinä auringonvalossa hehkuen. Tämä ei kuitenkaan sanonut mitään, antaen vain pienen rohkaisevan hymyn.
Lähdimme pian leiriä kohti Routamyrskyn johdolla. Vesitassu jättäytyi sotureiden jälkeen, ja kuljimme hetken rinnatusten. Laskeva aurinko sai taivaan näyttämään vaaleanpunaiselta silloin, kun se sattui pilkistämään oksien välistä.
”Miten kävisi pieni iltainen metsästysretki?” kysyin kuiskaten Vesitassulta. Kollin kääntäessä päättään minua kohti, soin hänelle pienen hymyn ja ummistin silmiäni hieman. Vesitassu hymähti ja hivuttautui hieman lähemmäs.
”Lähdetään järven suuntaan, niin voimme etsiä jonkun hyvän paikan...” Vesitassun ääni mataloitui viirun verran. Kolli oli niin lähellä, että turkkimme koskettivat. Katseeni oli kiinnittynyt sinivihreisiin silmiin, joiden pupillit laajentuivat peittämään värin lähes kokonaan. Tunsin matalan hurinan kumpuavan syvältä rinnastani ja nuolaisin huuliani.
”Parempi siis hipsiä jo”, sanahdin omahyväinen hymy huulilleni kiirien. Olimme saapuneet leirin lähelle ja Routamyrsky ja Aurinkohehku olivat jo pujahtaneet piikki- ja vatukkapensaiden muodostamasta tunnelista sisään. Vaihdoin katseita Vesitassun kanssa ennen, kuin kiepahdimme ympäri ja lähdimme nelistämään polkua pitkin järvelle. Ilta oli jo viilennyt, mutta saatoin tuntea ruskeaturkkisen oppilaan hohkavan lämpöä vierelläni...

Nimi: Nokkostassu

23.04.2016 10:42
Aamun kosteudesta märät havunneulaset tarttuivat tassuihini, kun hölkkäsin tiiviisti Aurinkohehkun perässä. Edestä kajasti auringon kelmeää valoa, mutta ilmassa tuntui vahvana sateen tuoksu. Kun viimeiset puut jäivät taaksemme, pysähdyin maistelemaan kosteaa ilmaa.
”Orava”, Aurinkohehku totesi juuri, kuin ehdin paikantamaan saaliseläimen tuoksun. Nyökkäsin pienesti ja lähdin seuraamaan hajujälkeä. Tihkusade vaikeutti jäljittämistä, vaikka onnistuinkin saamaan punaruskean pörröhännän näkyviini melko vaivattomasti. Olin ennen oppilaaksi nimittämistä maistanut oravan lihaa, ja pelkkä sen ajatteleminenkin sai veden kielelle.
Tunsin mestarini katseen niskassani, vaikka yritinkin parhaani mukaan keskittyä edessäni pähkinää mutustelevaan oravaan. Olin jo aikaisemmin tänä aamuna saanut saalistusmahdollisuuden, mutta pulu mokoma oli ennättänyt karkuun ja siinä samassa iskenyt siivillään minua korville.
Asettelin askeleeni hitaasti ja varoen. Yritin pitää häntääni parhaani mukaan paikallaan, kuten Aurinkohehku oli opettanut. Jännitin lihakseni, kun orava höristeli korviaan ja vilkuili ympärilleen. Se oli vain ketunmitan päässä, joten nyt oli mahdollisuuteni. Silmänräpäykseksi siirsin painoni takajalkojeni varaan ja ponnistin lyhyeen loikkaan. Laskeuduin kynnet esillä liejuiseen maahan ja menetin hetkeksi tasapainoni. Orava pinkaisi tällä välin pakokauhuissaan kohti rajajokea edeltäviä lehtipuita. Aikaa hukkaamatta ponkaisin perään tassut ja kynnet ohuen mudan peitossa. Onnistuin juuri ajoissa kaartamaan puiden ja pakenevan saaliin väliin, sekä koukkaamaan sen kynsilläni ilmaan. Kun orava putosi mätkähtäen alas, painoin sen pikaisesti maata vasten ja upotin kynteni sen selkään.
Aurinkohehku jolkutteli luokseni vihreät silmät kirkastuneina.
”Hyvin napattu. Ensi kerralla koita kuitenkin saada saalis kiinni ennen kuin se pötkii karkuteille.”
Tunsin ylpeyden lämmittävän mukavasti rinnassani. Nappasin veltostuneen oravan hampaisiini ja lähdin kiikuttamaan sitä kohti leiriä.

Heti leiriin saavuttuamme vein saalistamani oravan pentutarhaan. Aurinko oli jo huipussaan ja Ruusujalka venytteli pesän edustalla turkki huolellisesti suittuna. Pentutarhan ja oppilaiden pesän välissä Seittipentu ja Kirkaspentu puuhailivat jotain. Kaksikko ei ollut minua kuutakaan nuorempi, ja heidätkin nimitettäisiin oppilaiksi varmasti pian.
*Taitaa tulla oppilaiden pesään vähän ahdasta*, ajattelin välinpitämättömästi ja kipitin Ruusujalan luo. Mustaraitainen kuningatar räpytteli silmiään nähdessään oravan.
”Näen että ensimmäinen saalistuksesi sujui mukavasti”, kuningatar tokaisi.
”Se on sinulle ja nuorukaisillesi, jos teillä on nälkä”, sanahdin laskettuani oravan maahan. Ruusujalka nyökkäsi kiittäen ja kutsui Seittipentua ja Kirkaspentua luokseen. Metsästyspartio oli vasta lähdössä, joten päättelin kolmikon olevan hyvillään tuoresaaliista. Käännähdin ja äkkäsin Harmaatassun klaanivanhimpien pesällä. Päätin käydä tervehtimässä kollia, joten hyppelehdin suuren aukion poikki ja väistin samalla sammaleista palloa, joka oli osua suoraan naamaani.
”Hei! Heittäisitkö sen takaisin tänne?” Sammaltassu huusi hieman kauempaa, oppilaiden pesän läheltä. Hän ja muutamat muut oppilaat olivat ilmeisesti pelaamassa sammalpalloa.
”Toki”, vastasin kepeästi ja nakkasin sammalpallon takaisin oppilaille. Varistassu nappasi sen taidokkaasti ilmasta ja heilautti korviaan kiitokseksi. Katsoin hetken pesätovereideni harjoittelua, kunnes kipitin Harmaatassun luo. Harmaa oppilas oli juuri vaihtamassa klaanivanhinten sammalia uusiin. Istahdin parin hännänmitan päähän ja ilmoitin läsnäolostani vaimealla kurnahduksella. Harmaatassu vastasi häntää heilauttamalla ja siirsi pistelevänvihreän katseensa minuun.
”Jos haluat olla avuksi, niin hae kerällinen sammalta tuolta lohkareen takaa”, kolli ohjeisti nyökäten verkkaisesti suuren, sammaleiden laikuttaman kiven suuntaan.
Päästin hienoisen naurahduksen ja pyyhkäisin hännälläni Harmaatassun korvia.
”Kyllä kai minä nyt tiedän missä sammalta on.”
Jolkutin kiireettömästi sisäänkäynnin edessä mahtailevan kiven reunalle. Hyppäsin aivan sen vieressä makaavalle matalammalle kivelle ja nousin takajalkojeni varaan, lohkareeseen etutassuillani painautuen. Kivestä vierähti kuonolleni vesipisara, jonka ravistelin joutuin pois. Nyhdin muutaman mukavan kokoisen sammalkaitaleen kiven kylmästä seinämästä, jonka jälkeen pudottauduin neljälle tassulle ja kokosi sammaleet hampaisiini. Ne kuitenkin putoilivat vähän väliä, enkä ollut enää aivan varma, kuinka niitä pitäisi kantaa.
”Annas kun autan”, kuului naaraan ääni viereltäni. Laventelitassu nappasi tassujeni edestä pari sammaltilkkua ja puristi ne leukansa ja rintansa väliin.
”Kätevää”, myönsin ja kerin loput sammaleet samalla tavoin kannettavaksi.
”Tarvitsisin hieman sammalta hiirensappea varten, Savuiskulla on taas punkkeja”, parantajaoppilas myönsi, kun laskin sammalkerän Harmaatassun eteen.
”Ei tässä tarvitakaan enempää”, Harmaatassu murahti selvästikin tyytyväisenä siitä, että hän oli viimein valmis klaanivanhinten makuualustojen vaihtamisen kanssa. Laventelitassu räpytteli silmiään itsekin tyytyväisenä ja kipitti sitten leirin halki, kadoten parantajan pesään. Itse puolestani suuntasin oppilaiden pesälle, Harmaatassun lähtiessä mestarinsa kutsumana.

Pesän lähellä Vesitassu suki turkkiaan samalla, kun monet soturit vaihtoivat kieliä. Oppilas nosti päätään ja tervehti minua.
”Routamyrsky ehdotti, että pitäisimme yhteiset taisteluharjoitukset”, kolli maukui, ennen kuin ehdin pujahtamaan oppilaiden pesään.
”Niinkö?”
Peruutin karhunvatukanoksista ja astelin ruskeaturkkisen oppilaan vierelle. Istahtaessani Vesitassu viittoi minua kumartumaan hieman. Laskin päätäni lähemmäs, jolloin kolli nappasi sammalroskan niskakarvoistani ja viskaisi sen maahan.
Ravistelin turkkiani vielä siltä varalta, että siihen olisi jäänyt lisää sammalta tai havuja. Asetuin Vesitassun vierelle ja suin vastapalveluksena mutaroiskeita tämän turkista. Hyväksyimme hiljaisesti toistemme turkkien sukimisen ja kuuntelimme samalla muiden klaanilaisten satunnaisia keskusteluja.
”Millainen mestari Routamyrsky on?” kysäisin nuolaisujen välissä.
”Hän on isällinen, ja taitava taistelija”, Vesitassu vastasi vilpitöntä kunnioitusta äänessään, ”erittäin hyvä soturi ja samanveroinen mestari.”
Jatkoimme kielten vaihtamista hetken hiljaisuudessa, jonka Vesitassu rikkoi ensimmäisenä.
”Jos tahdot, voin näyttää ennalta muutaman taisteluliikkeen, jonka olen oppinut.”
Upottelin kynsiäni pehmeään, havunneulasten peittämään maahan ehdotuksesta kiinnostuneena. Auringonvalo oli löytänyt tiensä synkkään havumetsään, saaden pupillini kaventumaan viiruiksi.
”Milloin siis aloitetaan?”

Nimi: Nokkostassu

21.04.2016 17:20
Yksinäinen auringonsäde pilkahti muhkeiden pilvien lomasta, mutta sen hehku ei yltänyt koskettamaan maata tiheiden kuusenoksien välistä. Kevyessä tuulessa kipristelevä lehtikadon viima oli lähes kokonaan kaikonnut, vaikka maa tuntuikin vielä vähän viileältä tassujeni alla. Pysähdyin katselemaan ympärilleni, hämärään kuusimetsään, jonka suojissa olin syntynytkin. Nyt kuitenkin jokainen vastaan tuleva puu johdatteli aivan uudelle maaperälle, pois metsän syvyyksistä tai syvemmälle sen uumeniin. Leiristä kantautui leppoisaa rapinaa, mutta se oli liian kaukana kissojen äänien erottamiseksi. Pieni hermostuneisuus kalvoi minua, mutta se haihtui heti, kun kuulin jo tutuksi käyneen äänen kutsuvan nimeäni. Vielä hetken ympäristöä tutkittuani lähdin loikkimaan mestarini perään, joka jo odottikin seuraavan puun luona häntä hieman nytkähdellen. Oma häntäni varmaankin puolestaan viuhtoi innosta, kun pysähdyin naaraan syvänvihreän katseen alle.
”Saalistammehan tänään? Minähän saan nyt saalistaa, vai mitä?” Miu ’uin toiveikkaasti, mutta Aurinkohehku pudisteli päätään. Häntäni ehti valahtaa jo alemmas, vaan vaaleanruskean soturin kurkusta alkoikin kantautua vaimeaa kehräystä.
”Ensin näytän sinulle reviirimme”, juurinimitetty mestarini selitti ja lisäsi viekas pilke silmäkulmassaan, ”minkälainen soturi muka metsästää reviirillä, jonka oravatkin tuntevat häntä paremmin?”
Innostukseni roihahti uuteen villiin kipinöintiin, ja käpäliäni alkoi jo syyhyttämään lähteä pinkomaan ja nelistää koko reviirin ympäri. Jännitin lihakseni ja hypähdin paikoillani, vilkaisten mestariini odottavasti. Aurinkohehkun viikset väpättivät huvittuneesti, ja tämä hipaisi ohi kävellessään kylkeäni hännänpäällään.

”Tuo on kaksijalkojen viherlehtipaikka. Se on reviirimme rajalla, ymmärrätkö? Sinuna en menisi sinne, edes silloin kun kaksijalat eivät ole paikalla.”
Kuuntelin kiinnostuneena mestariani, katsellen samalla viherlehtipaikan takana aukeavaa, melko laakean näköistä aluetta.
”Tuo on Jokiklaanin reviiriä”, Aurinkohehku kertoi, heilauttaen korvia katseeni suuntaan. Nostin päätäni ja raotin leukojani haistellakseni ilmaa. Suuhuni tulvi erikoinen Jokiklaanin haju, johon sekoittui myös jonkin saaliseläimen hajua. Annoin katseeni harhailla koko nähtävän reviirin yli ja nyökkäsin sitten. Siellä täällä Jokiklaanin puolella seisoi puu jos toinenkin, ja nurmia halkoi kauempana joki, joka laski hiljaa kohisten valtavan näköiseen, tyyneen järveen. Järvi oli niin suuri, että jopa valtavat harmaan- ja valkoisenkirjavat pilvet tanssivat väärinpäin veden luomassa kuvajaisessa. Pilvet olivat hetkeksi väistyneet auringon tieltä, joten myös valo heijastui säihkeenä veden sileästä pinnasta.
”Entä mille klaanille tuo kuuluu?” kysyin silmät mielenkiintoa säkenöiden. Mestarini tuntui hetken olevan hämillään, yrittäen ymmärtää mistä puhuin. Naaras kuitenkin lopulta äkkäsi tarkoittaneeni hieman kauempana uinuvaa saarta.
”Se on kokoontumissaari. Se ei kuulu kenellekään, vaikka onkin lähimpänä Jokiklaania.”
Saatoin huomata pienen paheksunnan pilkkeen ruskean soturin äänessä. Hän ei ilmeisestikään pitänyt rajanaapuristamme -toisaalta, kuka nyt toisten klaanien kissoista välittäisi, kun oma klaani on aina tärkein.
*Ja Varjoklaani on kaikista mahtavin*, ajattelin huuliani nuolaisten, *on varsinkin sitten, kun minusta tulee soturi. *

Hyppelehdin huolettomasti pientä jokea pitkin Aurinkohehkun perässä. Olimme pysähtyneet puolisillan kohdille, kun vastaamme oli tullut Taivaltuulen johtama metsästyspartio. Harmaatassu oli kantanut mehevää metsähiirtä hampaissaan, vaikka muuten partio ei ollut ollut kovin onnekas.
Kotvan kuluttua Aurinkohehku pysähtyi ja haisteli ilmaa. Tein samoin ja katsahdin joen taakse metsänreunaan. Aukion toisella puolella kulki neljä kissaa, joista yksi huomasi meidät. Se ilmeisesti sanoi jotain partion johdossa astelevalle lumenvalkoiselle, suurikokoiselle kollille. Koko partio pysähtyi, jääden katselemaan meitä epäluuloisina. Hetki oli hieman tukala, sillä vihollisklaanilaiset eivät tuntuneet hellittävän katsettaan meistä. Aurinkohehku kuitenkin istahti aloilleen ja kietoi häntänsä tassujensa ympärille.
”Paina haju mieleesi”, naarassoturi kehotti. Hänen äänensä kuulosti kylmältä, kun hän samalla siristeli silmiään vihollisklaanin rajapartiolle, ”nuo ovat myrskyklaanin kissoja.”
Istahdin mestarini kylkeen kiinni ja haistelin rajalta leijuvaa tuoksua vielä toistamiseen, tällä kertaa tarkemmin. Nyrpistin kuitenkin nenääni, kun partio jätti pistävän hajuiset rajamerkkinsä aukion toiselle puolelle.
”Toivon etten joudu haistelemaan heitä kovin useasti”, myönsin virnistäen epämiellyttävän läpitunkevalle hajulle. Aurinkohehku hymähti ja nousi takaisin tassuilleen.
”Jollet kerta halua jäädä noita häntänsä jahtaajia haistelemaan, voisimme varmasti jatkaa matkaa”.

Tassujani särki hieman, kun viimein palasimme leiriin. Aurinkohehku oli määrännyt, että huomenna lähtisimme saalistamaan heti auringonnoususta. En ollut varma olinko asiasta nyt niin hyvilläni, mutta luotin olevani pirteämpi nukuttuani ensin ensimmäisen yöni oppilaiden pesässä.
Venyttelin kävelystä väsyneitä lihaksiani ennen kuin noudin itselleni Harmaatassun aiemmin saalistaman hiiren. Houkutteleva tuoksu sai veden kielelleni, kun roikotin eläintä oppilaiden pesän nurkille. Pesän uumenista puikkelehti ruskea kolli, jonka sinivihreä katse kävi ensin nopeasti tyhjentyneessä tuoresaaliskasassa ja sitten hampaissani roikkuvassa hiiressä. Oppilas huiskaisi hännällään ja asteli reippaasti luokseni.
”Mahtaisitko haluta jakaa tuota?” Vesitassu kysyi tarpeeksi lähelle päästyään. Hän oli minua ehkä pari kuuta vanhempi, mutta paljon lihaksikkaampi. Laskin tuoresaaliin sammaltuneen kiven juurelle ja töytäisin sitä pienesti nenälläni uutta pesätoveriani kohti.
”Jos maltat jättää minullekin”, kiusoittelin. Vesitassu päästi pehmeän murahduksen kiitokseksi, ja asetuimme hiiren ääreen aterioimaan.

Muu klaani jatkoi yhä ateriointia hämärtyvässä valossa, mutta minä puolestani pujahdin jo oppilaiden pesään. Sisällä kuusen oksien suojassa minut ympäröi lämmin kissojen tuoksu, vaikka vain Varistassu lepäsi sammalpedillään puoliunessa. Avasin kitani väistämättömään haukotukseen, jonka jälkeen astelin hiljaisesti omille sammaleilleni, jotka olin kasannut nukkuma-alustaksi pesän reunalle aiemmin auringonnousun aikaan. Asettauduin mukavasti ja painoin pääni tassulleni. Katselin vielä pienen hetken ympärilleni, kunnes ummistin silmäni ja unen rajamailla tunsin energian palautuvan tassuihini.

Nimi: Zare

18.04.2016 14:16
Varistassu// 30kp
Katajatassu// 28kp
Kipinäsydän// 20kp
Sammaltassu// 5kp

Nimi: Sammaltassu

01.04.2016 13:46
Vaahteraloimu oli luvannut, että menisimme tänään ensimmäistä kertaa saalistamaan. Eilen mestarini oli näyttänyt rajat minulle ja Varistassulle. Olin jakanut tämän jälkeen kieliä Varistassun kanssa ja hän vaikutti ihan mukavalta kissalta. Haluaisin tuntea hänet edes vähän paremmin. Tunsin tassujeni hieman kihelmöivän, mutta se oli normaalia. Maltoin tuskin odottaa ensimmäistä saalistus harjoituksiani. Katselin leiriä hieman tylsistyneenä. Halusin tehdä jotain, enkä vain istua paikoillani kuin olisin vielä pentu. Olin jo täyttänyt kuusi kuuta ja saanut oppilasnimeni. Ei minun enää tarvinnut, eikä pitänyt istuskella tai maata sammalissa. Minun täytyi kuitenkin myöntää, että kaipasin pentutarhaan jääneitä klaanitovereitani, jotka vaativat päästä oppilaiksi. Mieleeni juolahti ajatus siitä, että saattaisin olla joskus monen kuun päästä pentutarhassa, omat pentuni vatsani vieressä. Tuuhea häntäni olisi niiden ympärillä ja pentujen pienet suut imisivät ahkerasti maitoa. Työnsin ajatuksen kuitenkin toistaiseksi mielestäni, sillä siihen oli vielä monta kuuta aikaa. Minut oli vasta nimitetty oppilaaksi ja vain klaanini suojelemisella ja sille uskollisuudella oli nyt merkitystä. Kun näin Vaahteraloimun tulevan ulos sotureiden pesästä Kipinäsydämen kanssa, valpastuin. Kissat sanoivat toisilleen pikaiset hyvästit ja sitten mestarini tuli luokseni. Tunsin itseni hauraaksi ja voimattomaksi hänen vahvojen lapojensa rinnalla. Kolli tarkkaili minut hetken ennen kuin kääntyi kohti leirin uloskäyntiä. Seurasin häntä, häntä pystyssä ja enemmän intoa kuin olisi ollut tarpeen. Halusin tuntea jokaisen kiven, mättään ja kolon Varjoklaanin reviiriltä. Halusin opetella taistelemaan kaikenlaisia vihollisia ja uhkia vastaan. Halusin osata tunnistaa kaikki mahdolliset hajut ja ennen kaikkea totella soturilakia ja päällikköämme.

//Lyhyt, mutta voisiko joku oppilas jatkaa?

Nimi: Kipinäsydän

27.03.2016 11:21
Aamun valonsäteet siivilöityvät tuuheiden latvusten läpi aamupartion kulkiessa varhaisen aamun kosteassa ilmassa. Tuuli toi mukanaan sateen tuoksua, mutten antanut sen häiritä. Heinätassu kulki edelläni valkoinen häntä pystyssä. Takanani ravasi Sadetuuli, joka oli hiljattain nimitetty soturiksi. Se sai minut ajattelemaan, että ehkäpä olisi jo aika pitää Heinätassun arviointi, sillä kolli oli jo todellakin valmis siihen. Klaani oli juuri saanut uusiksi oppilaikseen Varistassun, Katajatassun, Yötassun ja Sammaltassun, joten oppilaista ei ainakaan tulisi pulaa, vaikka Heinätassusta tulisikin soturi. Sammaltassusta oli tullut Vaahteraloimun oppilas ja tiesin ystäväni olevan mestarin asemastaan enemmän kuin ylpeä. Sammaltassusta tulisi erinomainen soturi sitten, kun Vaahteraloimu olisi kouluttanut hänet. Kiihdytin aivan partiomme kärkeen Taivaltuulen luokse. Varapäällikkö vilkaisi minua kysyvästi.
"Ajattelin pitää Heinätassun arvioinnin tänään. Uskon, että hän on valmis", maukaisin tarpeeksi hiljaa, jottei oppilaani kuulisi.
"Varmasti on. Varsinkin, kun sinä olet kouluttanut hänet. Mehän kumpikin tiedämme, että sinä itse olet saanut erinomaisen koulutuksen", Taivaltuuli maukui pilkettä silmäkulmassaan. Pukkasin naurahtaen naarasta ja hetken kumpikin vain hyrisimme hyväntuulisesti.
"Olet varmastikin iloinen Vaahteraloimun puolesta. Sammaltassu sai loistavan mestarin", entinen mestarini maukaisi hieman hillitymmin.
"Tietysti olen iloinen Vaahteraloimun puolesta. Mehän olemme ystäviä", naukaisin kehräten. Taivaltuuli vilkaisi minua hymyillen jotenkin tietäväisesti, kuten hän teki nykyään aina, kun puhe oli Vaahteraloimusta. Huokaisin hieman naaraan ilmeelle.
"Oikeastaan voisin lähteä saman tien pitämään Heinätassulle arviointia, jos se sopii sinulle", sanoin vaihtaakseni puheenaihetta. Taivaltuuli nyökkäsi.
"Kyllä se minulle käy. Pärjäämme kyllä loppumatkan ilman teitä." Hidastin tahtia päästäkseni oppilaani vierelle. Nyt vasta aloin huomata, kuinka paljon kolli muistuttikaan soturia. Pennun pörheys oli täysin kadonnut tämän olemuksesta ja näytti olevan ehkä hieman minua isompikin. Siihen ei tosin paljon vaadittu, koska itse olin hyvin pienikokoinen. Heinätassu vilkaisi minua ja viittasin hänet seuraamaan perässäni vielä lumisen metsän siimekseen.

Heinätassun arviointi meni loistavasti. Olin pelkkää hymyä ja kehräystä, puhumattakaan oppilaastani, kun saavuimme takaisin leiriin.
"Valmistaudu ja siisteydy. Ilmoitan asiasta Ruohotähdelle", naukaisin tälle. Tassutin päällikön pesälle. Tämä luikahti juuri ulos siristellen silmiään kirkkaassa valossa.
"Tuota...Ruohotähti, olisiko sinulla aikaa?" kysyin varovasti. Kolli hymyili rennosti ja nyökkäsi.
"Arvioin Heinätassun. Hän on mielestäni valmis soturiksi", ilmaisin asiani. Päällikkö kohotti kulmiaan.
"Sitten minun on ilmeisesti järjestettävä nimitysmenot. Hoidan asian auringon laskiessa. Hienoa saada uusi soturi nyt, kun oppilaiden pesä on täyttynyt näin lyhyellä aikavälillä. Siellä ollaan varmasti iloisia, kun saavat lisää tilaa", Ruohotähti maukui hyväntuulisesti. Hymähdin tälle ujosti hymyillen ja poistuin kumartaen. Nopealla vilkaisulla havaitsin Vaahteraloimun syömässä myyrää sotureiden pesän edustalla. Kävelin reippaasti tämän luo.
"Hei! Haluaisitko lähteä metsästämään?" kysyin kollilta. Emme olleet pitkään aikaan metsästäneet kahdestaan.
"Olen pahoillani, mutta lupasin pitää koulutustuokion Sammaltassulle. Joku toinen kerta sitten", Vaahteraloimu maukui anteeksipyytävästi ja viittasi oppilaansa luokseen ennen kuin lähti leiristä. Katsoin tämän perään pettyneenä. Täytyisi siis keksiä jotain muuta puuhaa.

Lopulta päädyin klaaninvanhimpien pesään kuuntelemaan heidän juttujaan.
"Mukavaa, että joku soturikin viitsii tulla tänne. Yleensä täällä käy lähinnä pentuja ja oppilaita." Nyökkäsin kohteliaasti ja kuuntelin vanhusten keskustelua siitä, kuka nuorista oppilaista oli lupaavin.
*Väliäkö sillä, mitä he ovat nyt. Se, mitä he ovat sotureina, ratkaisee*, ajattelin, mutten viitsinyt tuoda kantaani julki. Klaani saisi varmasti olla ylpeä jokaisesta oppilaastaan!

Kutsu klaanikokoukseen kajahti ilmoille auringon viimeisten säteiden värittäessä taivasta. Pomppasin jaloilleni ja riensin sivummalla istuvan Heinätassun rinnalle.
"Tule. On aika", tokaisin tälle kehräten ja tassutimme rinta rinnan eturiviin. Ruohotähti kutsui Heinätassun eteensä. Lopulta Heinätassu antoi soturilupauksensa kaikua pimenevälle taivaalle, minkä jälkeen Ruohotähti julisti:
"Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi. Heinätassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Heinäturkkina. Tähtiklaani kunnioittaa uskollisuuttasi ja rohkeuttasi ja hyväksymme sinut täydeksi Varjoklaanin soturiksi." Menot olivat hädin tuskin lakanneet, kun jo kohotin kuononi ja aloin hurraamaan:
"Heinäturkki! Heinäturkki!" Muu klaani liittyi mukaan. En olisi voinut olla valkoisesta kollista enää yhtään ylpeämpi.

Nimi: Katajatassu

23.03.2016 15:21
Ensimmäinen luku ~ We promised the world we'd tame it


Kalpeat auringonsäteet kajastivat repaleisen pilviharson lomasta. Aamuun heräilevät kissat alkoivat ilmestyä pesistään, valmistautuen uuteen päivään. Aamupartio lähti matkaan, parantaja Värelehti suunnisti kohti klaaninvanhimpien pesää suussaan yrttitukko, oppilaat lähtivät seuraamaan mestareitaan. Istuin veljeni Yöpennun rinnalla pentutarhan suuaukolla, katsellen jännittyneinä klaanielämää. Askareet leirissä olivat aivan tavallisia, arkipäivää – mutta tämä päivä olisi kahdelle pennulle aivan erityinen.

Aurinkohuipun hetki koitti, jolloin Ruohotähti, klaanin päällikkö, kutsui klaanikokouksen paikalle. Kuningattaret olivat auttaneet minua ja Yöpentua siistiytymään, ja turkkimme kiilsivät puhtaina viherlehden ajan auringossa.
”Nyt sitä mennään”, kuiskasin ja päästin ilmat ulos keuhkoistani. Yöpentu ei sanonut mitään, mutta nyökkäsi kireästi.
”Katajapentu ja Yöpentu, astukaa eteenpäin”, sanoi Ruohotähti koko klaanin ollessa koolla. Tunsin ystävälliset ja innostuneet katseet selässäni, ja korvankärkiäni alkoi kuumottaa. Kävelimme rinnatusten päällikön eteen.
”Yöpentu ja Katajapentu ovat saavuttaneet kuuden kuun iän ja ovat valmiita soturikoulutukseen. Tästä päivästä saakka aina siihen päivään saakka, jona ansaitsette soturinimenne, teitä kutsuttakoon Yötassuksi ja Katajatassuksi.”
Röyhistin rintaani silmät loistaen. Nimeni oli Katajatassu! Olin oppilas!
”Haukkataivas. Sinusta tulee Yötassun mestari”, Ruohotähti maukui juhlallisesti. ”Olet rohkea ja uskollinen soturi, ja oletan sinun siirtävän nämä ominaisuudet uudelle oppilaallesi.”
Seurasin onnellisena, miten mestari tapasi oppilaansa. He koskettivat toistensa neniä ja kävelivät sitten sivummalle.
”Kekälekukka. Sinusta tulee Katajatassun mestari.”
Heilautin korviani. Kekälekukasta, päällikön tyttärestä tulisi minun mestarini! Kihisin innosta ja korvankärkiäni alkoi jälleen kuumottaa. Hoikka soturi käveli kepein askelin luokseni.
”Olet urhea ja taitava soturi, ja olen varma että välität kaiken oppimasi tälle oppilaalle”, Ruohotähti lopetti. Kekälekukka kumartui koskettamaan nenääni, ja tärisin innosta.
”Ihan rauhassa”, soturi kehräsi hiljaa. Nyökkäsin ja räpäytin silmiäni. Silloin koko klaani ryhtyi huutamaan uusien oppilaidensa nimiä.
”Yötassu! Katajatassu! Yötassu! Katajatassu!”
Sydämeni oli pakahtua ilosta ja enkä voinut estää itseäni hymyilemästä. Klaanin huomio tuntui vain niin kerta kaikkiaan uskomattomalta – eilen olin ollut pelkkä pentu, mutta nyt olin soturioppilas ja harjoittelisin uuden, mahtavan mestarini johdolla parhaaksi soturiksi mitä Varjoklaanissa oli koskaan nähty!

”No niin”, sanoi Kekälekukka kääntyen puoleeni kokouksen päätyttyä ja kissojen hajaannuttua.
”Ensiksi saat mennä raivaamaan itsellesi pedin oppilaiden pesästä. Tule sitten ilmoittautumaan minulle.” Nyökkäsin innoissani.
”Selvä, Kekälekukka!”
Sitten käännähdin ympäri ja pingoin oppilaiden pesälle – jossa tulisin nukkumaan monien kuiden ajan. Pentutarha jäi nyt taakse.
Kurkistin uteliaana sisään. Yötassu oli siellä yhdessä Kidetassun ja Harmaatassun kanssa. Kollit käännähtivät ympäri kuullessaan minun astuvan sisään.
”Hei Katajatassu!” Yötassu tervehti virnistäen.
”Katajatassu, täällä on tyhjä paikka sinulle”, Kidetassu maukaisi hännällään huiskaisten. Hymyilin ja heilautin korviani. ”Kiitos!” hihkaisin ja riensin tekemään uutta makuualustaansa. Se oli jonkun uuden soturin entinen makuualusta, ja sammalet olivat vielä hyvässä kunnossa eivätkä vaatisi vaihtoa.

Riensin ulos pesästä – ei siellä ollut enää mitään tehtävää minulle – ja lähdin etsimään Kekälekukkaa. Harmaa naaras istui sotureiden pesän edessä juttelemassa Metsäsielun kanssa. Saapuessani paikalle mestarini nousi.
”Katajatassu”, sanoi Metsäsielu nyökäten minulle.
”Lähdemme kiertämään rajoja”, Kekälekukka naukaisi. Häntäni kohosi innostukesta. ”Hienoa!” hän hihkaisi. ”Lähdetäänkö jo?”

~

Palasin rajakierrokselta tassut turtana ja lihakset uupuneina, mutta mieli yhä innostuneena. Olin nähnyt Jokiklaanin partion rajan toisella puolella, ja haistanut Myrskyklaanin reviirin löyhkän. Järven rannalta olin nähnyt kokoontumissaaren ja järven toisella puolella olivat näkyneet Tuuliklaanin nummet.
”Käy hakemassa jotain tuoresaaliskasasta”, Kekälekukka maukui. Nyökkäsi – vatsani oli kurninut jo kauan. Kävelin tuoresaaliskasalle ja nappasin hampaisiini mehevän myyrän. Tepastelin oppilaiden pesän eteen aterioimaan.

Silloin Yötassu tuli luokseni klaaninvanhimpien pesältä. Veljeni oli laitettu vaihtamaan klaaninvanhimpien sammalia – hän menisi rajakierrokselle vasta huomenna.
”Hei!” huudahdin nähdessäni veljeni. Yötassu kehräsi, ja haki itselleenkin ruokaa. Hän tuli nakertamaan valitsemaansa päästäistä viereeni.
”Millainen oli ensimmäinen päiväsi oppilaana?” Yötassu kysyi hyväntuulisesti. Veljeä ei näyttänyt haittaavan, että hänet oli pistetty huolehtimaan klaaninvanhimmista. Yötassu ei koskaan valittanut mistään.
”Ihan mahtava!” maukaisin suu täynnä myyrää. ”Näin kaikkien klaanien reviirit, ja näin järvenkin! Se oli tosi kaunis. Sinäkin näet sitten huomenna.”
Yötassu nyökkäsi ja työnsi päästäisen luut kauemmaksi itsestään. Nuolaisin huuliani, putsasin viikseni ja aloin sukia veljeni selkäturkkia, ja musta kolli vastasi eleeseen. Vaihdoimme hetken kieliä hiljaisuuden vallitessa.
”Meistä tulee hyviä, tiedätkös”, sanoin rikkoen hiljaisuuden ja hymyilin itsekseni
”Niin tulee”, Yötassu vastasi viikset väristen. Kiepahdin ympäri ja iskin tassuni veljeni laihoihin lapoihin ja painoin tämän maata vasten. Kolli huudahti hiljaa ja nauroi sitten. Minultakin karkasi hihitys.
”Katso miten hyvä jo olen!” mau'uin ylpeästi. Yötassu heilautti häntäänsä. Samassa kolli vääntäytyi irti otteestani, kiepahti huitovien käpälieni ohi ja puski minulta ilmat pihalle. Päästin ilmoille äänekkään ähkäisyn. Hetkessä veljeni oli päälläni ja piteli minua paikoillaan.
”Katso miten hyvä minä olen”, Yötassu maukui omahyväisesti. Virnistin veljelleni hengästyneesti ennen kuin vastasin:
”Meistä tulee Varjoklaanin parhaita sotureita!”

Nimi: Varispentu/-tassu

20.03.2016 12:54
Ruusujalka loi minuun pitkän katseen ja naukaisi väsyneesti: “Pysy edes hetki paikoillasi, Varispentu. Et voi näyttäytyä pentutarhan ulkopuolella jos turkkisi on törkyinen.” Sihahdin turhautuneesti Ruusujalalle ja maukaisin puolustelevasti: “Minun turkkini ei ole törkyinen!”
“Miksi se sitten näyttää siltä kuin joku olisi kieritellyt sinua karhunvatukoissa?” Ruusujalka kysyi pistävästi ja suki turkkiani pitkillä kielenvedoilla. Yritin rimpuilla pois ja naukaisin turhautuneella äänellä: “Leikin piilosta Vatukkapennun kanssa ja löysin täydellisen piilon. Vatukkapentu ei löytänyt minua ennen kuin hän oli kysynyt apua jokaiselta oppilaalta.” Vatukkapentu päästi vastustelevan äännähdyksen omilta sammaliltaan ja hyökkäsi väitteeseeni kiinni: “En pyytänyt apua! Kysyin vain Vesitassulta olisiko hän nähnyt sinua.” Kohotin leukaani ylemmyydentuntoisesti ja maukaisin väheksyvästi: “Se oli avunpyyntö.” Vatukkapentu oli vastaamassa minulle, kun Liitomieli veti hänet lähemmäs kylkeään ja kuiskasi jotain hiljaa Vatukkapennulle. Vatukkapennun korvat värähtivät hieman ja utelias ilme valui hänen kasvoilleen. Ärtymys alkoi kipristellä sisälläni, koska olisin voinut vannoa vaikka Tähtiklaanin edessä, että Liitomieli oli kieltänyt häntä tekemästä jotain minun kanssani tai keksinyt jonkin tavan saada Vatukkapentu inhoamaan minua. Se ei näyttänyt kuitenkaan toimivan kovinkaan hyvin, koska hetken päästä harmaa pentu vain kohautti lapojaan ja naukaisi Liitomieleen vilkaisten: “Voinko pyytää Varispentua nyt leikkimään?” Liitomieli soi minulle inhottavan katseen ja naukaisi sitten päättäväisellä äänellä omalle jälkikasvulleen: “Ei nyt, Vatukkapentu. Voit mennä kuuntelemaan Piikkipaatsamavirtaa.” Vatukkapentu käänsi päänsä nyrpistellen toiseen suuntaan ja murisi: “Jos hän mainitsee vielä kerrankin Taivasklaanin niin työnnän hänen suunsa täyteen sammalta!” Liitomieli loi ankaran katseen Vatukkapentuun ja naukui: “Sinun pitää kunnioittaa Piikkipaatsamavirtaa ja sitä että hän uskalsi jättää Taivasklaanin Varjoklaanin vuoksi.” Liitomielen ääni paljasti kuitenkin sen, että vaalea kuningatar ei pystynyt suvaitsemaan kunnolla sitä, että klaanin hyysättävänä eli entinen Taivasklaanin soturi. Ainakin olin jostakin samaa mieltä hänenkin kanssaan. Vatukkapentu ei osoittanut pienintäkään merkkiä yhteistyökyvykkyydestä Liitomielen ehdotuksen suhteen ja halusin ennen kaikkea päästä näpäyttämään edes vähän Liitomieltä, joten naukaisin Ruusujalkaan vedoten: “Voinko mennä kuuntelemaan klaaninvanhimpien tarinoita kun olen tarpeeksi siistin näköinen, Ruusujalka?” Räpyttelin sameanvihreitä silmiäni anovasti Ruusujalalle, joka katsoi minua merkitsevästi, mutta myöntyi lopulta sen verran, että hän sai nyökättyä minulle. Ruusujalka sipaisi vielä pari kertaa kielellään niskaani ja lopulta puoliksi työnsi minut ylös. Hypähdin vähän lähemmäs Vatukkapentua ja Liitomieltä ja naukaisin Vatukkapennulle: “Et kai sinä jää tänne?” Kolli venytteli hetken sammalillaan ja naukaisi sitten Liitomielelle: “Voinko mennä nyt sinne?” Liitomieli siristi silmiään ja naukaisi piikikkäästi: “Äsken sinä et olisi halunnut mennä.” Se sai Vatukkapennun edes hetkeksi hiljaiseksi, mutta pian kolli nosti häntänsä pystyyn ja naukaisi emolleen: “Minä muutin mieltäni. Haluan mennä sinne Varispennun kanssa.” Liitomieli näytti melkein epätoivoiselta, mutta nähdessään Ruusujalan ilmeen, hän päästi pitkän huokaisun ja naukaisi: “Älä viivy liian pitkään siellä ja muista käyttäytyä kauniisti.” Vatukkapennun kasvot kirkastuivat ja hän ponkaisi minua kohti yllättäen. Väistin nopeasti toista pentua ja hypähdin sitten hänen päälleen, mutta kierähdin pois ennen kuin kukaan ehtisi perua minun tai Vatukkapennun lupaa lähteä ulos pentutarhasta. Vatukkapentukin suoristautui ylös ja ravisti turkkinsa puhtaaksi ja syöksyi sitten edelläni vatukoiden läpi aukiolle. Säntäsin hänen peräänsä ja värähdin hieman kun jalkani upposivat inhottavasti puoliksi sulaneeseen lumeen, joka oli liukasta, kylmää ja kosteaa ja lävisti vatsakarvani ennen kuin ehdin jatkaa liikkumista. Tuuli oli kuitenkin paljon leudompi kuin viimeksi kun olin käynyt pentutarhan ulkopuolella ja se paransi mielialaani huomattavasti. Ehkä saisin pian syödä jotain muutakin kuin näivettyneitä hiiriä. Liitomieli ei ollut halunnut näännyttää Vatukkapentua syöttämällä niitä hänelle ja siksi Vatukkapentu vuorotteli tuoresaaliiden ja Liitomielen maidon välillä. Tavoitin Vatukkapennun katseellani ja loikin hänen peräänsä kiitollisena siitä, että minua hieman pienikokoisempi Vatukkapentu räpiköi lumessa kuin veden varaan joutunut lintu. Pääsimme klaaninvanhimpien pesän luokse samaan aikaan ja päästin helpottuneen henkäisyn tunkeuduttani sisälle lämpimään ja tiiviiseen pesään. Valkoisen ja harmaan kirjava tabbykuvioinen naaras raotti suutaan kuullessaan meidän tulevan sisään ja pian hän naukaisikin hiljaisella äänellä: “Varispentu ja Vatukkapentu.” Piikkipaatsamavirta nosti päätään tunnistaessaan meidät ja hetken päästä iäkkäämmän puoleinen naaras naukuikin hieman rahisevalla äänellä: “Tulitteko kuuntelemaan tarinaa?”
“Jos se ei haittaa sinua”, Vatukkapentu naukaisi melkein kohteliaasti. Kolli ei selvästikään ollut unohtanut emonsa käskyä. Piikkipaatsamavirta kehräsi huvittuneesti aivan kuin jo ajatuskin siitä että tarinan kertominen haittaisi häntä olisi huvittava. Hän räpäytti silmiään ja heilautti häntäänsä kutsuvasti. Rynnistin Vatukkapennun kanssa hänen lähelleen niin että saisimme molemmat mahdollisimman hyvät paikat ja pääsimme lopulta sulaan sopuun siitä, kumpi sai istua missäkin. Piikkipaatsamavirta loi meihin tietäväisen katseen ja naukaisi sitten: “Olen varmasti kertonut teille jo kaikki tarinat Taivasklaanista. Mistä te haluaisitte nyt kuulla? Jostakin toisesta klaanista vai kenties ihan vain Varjoklaanista?” Oli itsestäänselvyys että oman klaanin tunteminen oli tärkeää, mutta vihollisten tunteminen saattoi oli vielä tärkeämpää ja siksi maukaisinkin nopeasti: “Kerro jotakin Myrskyklaanista.” Myrskyklaani oli ensimmäinen klaani joka putkahti mieleeni ja sitä paitsi se oli yksi meidän vihollisklaaneistamme. Piikkipaatsamavirta kallisti hieman päätään ja aloitti sitten hitaasti tarinansa: “Varjoklaanin sotureilla on ollut jo pitkään side Myrskyklaaniin, koska Varjoklaanissa oli joskus jopa naaras, joka syntyi Myrskyklaanissa. Myrskyklaani oli hyvin kauan sitten puhtaampi klaani, mutta nyt siellä on paljon kissoja, joiden veri ei ole enää niin puhdasta. Joissakin heissä on myös Varjoklaanin verta. En tuomitse heitä heidän verensä vuoksi, koska he kuuluvat Myrskyklaaniin aivan kuten heidän vanhempansakin ja heidän isovanhempansa.” Vatukkapentu loi hämmästyneen katseen ensin minuun ja sitten Piikkipaatsamavirtaan ja pystyin samaistumaan hänen ajatuksiinsa. Olisi kauheaa jo ajatellakin, että en olisi puhdas Varjoklaanin kissa. Piikkipaatsamavirta ei tuntunut huolestuvan ajatuksistamme, vaan sen sijaan klaaninvanhin jatkoi Myrskyklaanista ja sen tavoista kertomista, vaikka en enää edes kuunnellut häntä kuin puolella korvalla, vaikka olin ensin halunnut oppimaan tuntemaan viholliseni. Kun Piikkipaatsamavirta lopultakin oli valmis, olin keskittynyt ajattelemaan melkein mitä tahansa muuta kuin hänen ääntään. Vatukkapentu palautti minut maan pinnalle töykkäisemällä minua kylkeen. Tunsin kollin epäluuloisen katseen seuraavan minua kun poistuin klaaninvanhimpien pesästä. Emme puhuneet toisillemme sanaakaan kun loikimme leirin läpi pentutarhalle ja pujahdimme vatukoiden läpi sisään. Olin juuri päässyt Ruusujalan tyhjille sammalille ja ehtinyt ihmettelmään sitä missä naaras oli, kun kuulin Ruohotähden kajauttavan kokouskutsun aukiolla. Vilkaisin Vatukkapentua, joka vain kohautti lapojaan minulle ja menin sitten hänen ja Liitomielen perässä ulos. Ruusujalka tuli minua puolitiessä vastaan ja saattoi minut istumaan syrjään muista kissoista. Yritin säikähtäneenä etsiä Vatukkapentua kissojen seasta, mutta en löytänyt häntä. Ruusujalka pitää häntäänsä levollisesti lavallani ja yritti ilmeisesti tyynnytellä minua sillä. Ruohotähti seisoi suurella matalalle kasvaneella oksalla ja maukui kovalla äänellä: “Varjoklaanin kissat, olen kutsunut teidät koolle nimittääkseni uuden oppilaan.” Ruohotähti oli hetken hiljaa ja sanoi sitten: “Varispentu.” Hätkähdin päällikön sanoessa nimeni ja hoipertelin eteen Ruusujalan töytäistyä minua. Ruohotähti katsoi minua suoraan silmiin ja maukui: “Varispentu, olet täyttänyt kuusi kuuta ja on sinun aikasi tulla oppilaaksi. Tästä päivästä lähtien aina siihen päivään asti jolloin sinä ansaitset soturinimesi, kutsuttakoon sinua Varistassuksi.” Jännitys nousi niin suureksi että se oli tukehduttaa minut, mutta jotenkin pystyin silti kohtaamaan päällikön katseen.
“Jääsielu”, Ruohotähti jatkoi, “sinusta tulee Varistassun mestari. Sadetuuli sai erinomaista koulutusta sinulta ja luotan siihen, että koulutat Varistassun yhtä hyväksi soturiksi.” Mustan ja valkoisen kirjava naaras astui ilmeettömästi esiin kissojen rivistä ja tuli eteeni seisomaan. Hän kumartui hieman koskettamaan kuonoani omallaan, mutta hän ei sanonut mitään. Sen sijaan hän tarkkaili kasvojani koko ajan kylmillä silmillään ja pelkäsin tuottaneeni hänelle pettymyksen jo nyt. Klaani alkoi huutamaan uutta nimeäni taivaalle ja pian ympärilläni oli kissoja, jotka onnittelivat minua. Jääsielu ei kuitenkaan liittynyt heihin ja se sai epävarmuuden kasvamaan sisälläni. Minun pitäisi näyttää tuoreelle mestarilleni, että en pettäisi hänen luottamustaan vaan olisin hänelle kaikkien aikojen paras oppilas!

 

©2017 Metsäketo - suntuubi.com