Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

MyrskyklaaniJokiklaani Tuuliklaani Varjoklaani ⇔ Tähtiklaani Erakot ja kotikisut 

 

Varjoklaanilaisten tarinat

 

 

 
 1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Varjosydän

16.05.2018 22:57
Loikin keithin isän perään Hohtolehden jäljessä.
"Pahoittelut Keithin käytöksestä, olen Varjosydän" maukaisin kun Hohtolehti aloitti haavojen tutkimisen.
"Terve vain, olen Jeti kuten varmaan huomasit" tämä murhahti epäilevänä.
"Onko keith tosiaan kotoisin täältä" kysyin.
"On" hän vastasi lyhyesti.
"Osaavatko muutkin kissasi taistella?" Hän kysyi hiukan haastaen.
"Osaavat mutta maasto täällä tuottaa vaikeuksia vielä joillekkin" maukaisin hiukan varautuneesti sillä en vielä haluaisi paljastaa taitojamme tai heikkouksiamme. Ei sitä tiedä mitä nuo karvapallerot aaavat päähänsä.
"Oletko joukkosi johtaja?" Tämä kysyi.
"Miksi niin ajattelit?" Maukaisin
"Koska olit ainut joka ei nostanut karvojaan kun hyökkäsin. Luotit Keithiin, niin tekisi vain johtaja joka luottaa soturiinsa" Jeti vastasi yllättäen.
*miten tuo huomasi?...*
"On totta että luotan sotureihin kun harmaaseen kiveen mutta en ole varsinainen johtaja, kuljemme tasavertaisena joukkona mutta olen kyllä korkeammassa arvossa kun esimerkiksi Keith" maukaisin ja koitin olla vastaamatta epäselvästi mutta kolli ymmärsi hyvin onnekseni.
"Pidämme auringon noustessa kokouksen Lordin kanssa, liity kissoinesi mukaamme. Jos vaikka saisit hänet ymmärtämään että on aika paljastaa kynnet." Tämä maukui ja naurahti viimeisen kohdalla.
"Liitymme seuraanne ilomielin, siksihän me tulimme. Auttamaan teitä jotta te autatte meitä vuorostanne" maukaisin laskien pääni kumartaen kiitoksen ja kunnioituksen eleenä.
"Älä suotta kumarra Varjosydän. Mene nyt pitämään huoli että kissasi saavat levätä, olette taivaltaneet pitkän matkan kuten Lordi sanoi." Jeti maului viimein ja poistuin varmistuttuani että tämä oli rauhoittunut. En halunnut enempää konflikteja Jetin ja Keithin välille. En aivan ymmärtänyt miksi Keith oli lähtenyt, Jeti vaikutti mukavalta.
*ei ole minun murheeni* ajattelin
Tassuttelin Taolaisten ohi maukuen tervehdyksen ohimennessäni. He olivat otttaneet meidät vastaan mukavasti huolimatta keithin ja Jetin näytöksestä.
Löusin metsän kissat helposti, he olivat juuri aterioimassa. Kotkankatse oli turkki turkissa Vesiturkkin kanssa ja mulkaisi minua pahasti palatessani.
*voi sinua* mietin ja siirryin aterioimaan Pihakviirun ja Metsäsielun luokse. Heillä riitti juttua vaikka mistä mitä he olivat kuulleet Taolaisilta.
Ajatukseni keskeytti tuttu tuoksu.
*Taivalpentu!*
"Taivalpentu" huudahdin.
Kaikki ympärillämme hiljenivät ja suuri musta kissa kohotti katseensa.
"Emo" tämä hihkaisi ja pujotteli luokseni. Kyynel vierähti poskelleni.
Halasin tätä tiukasti ja irroitin vasta kun tämä luikerteli irti.
"Voi pentu pieni miten olen kaivannut sinua" kuiskasin saamatta enempää ääntä kurkustani.
"Minäkin sinua" hän maukui ääni täynnä lämpöä.
Pikku pennustani oli kasvanut oikea komistus.
"Olet kasvanut hurjasti" maukaisin.
"Tai sitten sinä kutistuit" tämä nauroi ja huomasin vasta nyt miten kaikki kissat olivat paljon suurempia ja olin itse oppilaan kokoinen.
"En taida" naurahdin huomatessani etten yleensä kiinnitä huomiota omaan kokooni.
"Tule, haluan esitellä sinut ystävilleni" tämä maukui ja johdatti minut joukon läpi eräiden valkoisten kollien luokse
"Varjosydän tässä on Fili ja Romeo, Fili ja Romeo tässä on emoni Varjosydän." Hän esitteli meidät.
"Mukava tavata ja nähdä että hänellä on hyviä ystäviä" maukaisin.
"Poikasi on oikea hurmuri, varmaan joka naaras kadullamme kuolasi hänen peräänsä kun tämä oli vähän kasvanut ja viimein pääsi ulos kaksijalkojensa pesästä." Suurempi kiusoitteli.
Katsoin poikaani kulmiani kohottaen ja hymähdin.
"Älä nyt Romeo" Taivalpentu maukui.
" vai sillä viissiin Taivalpentu" kiusasin leikillä.
"Taivalpentu?" Fili ihmetteli
"Nimeni klaanessa." Hän selitti ja jatkoi minulle "minut tunnetaan nykyään Mikaelina"
Aikani keskusteltua nuorukaisten kanssa toivotin hyvät yöt ja vetäydyin omien joukkoon.
Aamulla tulivat Taolaiset herättämään meidät.
Kiitin heitä saaliista jonka he toivat ystävällisesti.
Söin Pihakviirun ja Metsäsielun kanssa tänään, jaoimme kaksi varpusta.
*meidän pitäisi auttaa metsästyksessä* ajattelin ja päätin ehdottaa sitä myöhemmin Jetille.
"Varjosydän" Jeti kutsuikin pian ja johti meidät Lordi Koin ja keihtin sisarten luokse.
"On kunnia saada teidät vieraaksemme" Lordi koi maukui mietteliäästi.
"Ilo on meidän puolellamme" Säröpolte maukui muodollisesti.
"En kuitenkaan usko että väkivalta ratkaisee ongelmia" hän jatkoi painottaen sanojaan.
Nyökkäsin kunnioittavasti, olisi varmaan parempi olla suututtamatta heitä mutta haulsin saada klaanitoverimme takaisin mahdollisimman pian.
"Sanoilla on valtaa, mutta joskus on valittava mitkä taistelut on käytävä kynsin ja mitkä kielellä. Ja tämä ei vaikuta kuuluvan jälkimmäiseen." Maukaisin varoen sanomasta väärin.
"Taon lauma on aina ollut rauhan omainen mutta ei meillä kylkä ikinä ole tälläista vihollista ollut vastassa" Jeti maukui ja Koi vaimensi hänet hännän heilautuksella, keskustelu oli ilmeisesti käyty aijemminkin.
"Eivät kissamme osaa taistella, turha heitä on kuolemaan lähettää" Keithin veli puuttui keskusteluun huolissaan.
"Se ongelma on nopeasti ratkaistu" Pihkaviiru naurahti.
"Mutta se on vaarallista" Lordi koi totesi.
"Sitä en kiellä mutta onko vaarallista olla tekemättä mitään" Hohtolehti maukui.
Keith oli avaamassa suutan kun Jeti mulkaisi häntä niin että tämä sulki suunsa ja mielenosoituksellisesti istui lähemmäs Vesiturkkia.
Huomasin ette keskustelu johtaisi mihinkään vaan pyörisi ympyrää joten vaihdoin aihettam
"Sillä aikaa kunnes keksimme miten hoitaa sen vihollisenne voimmeko jotenkin olla avuksi?" Kysyin.
"Jos emme saa taistella, osaamme kyllä saalistaa" säröpolte maukui
"Saatte saalistaa kuhan jätätte kaksijalkojen lemmikit rauhaan" Keithin sisko maukui aivankun olisi vastannut kysymykseen aikasemminkin.
"Kiitos" maukaisin.
"Voitte tuoda aina minulle ehdotuksia miten hoitaa vihollinen, olen avoin TURVALLISILLE ehdotuksille" Lordi koi maukui ja samalla ilmoitti kokouksen loppuvan.
Peräännyimme takaisin sinne mistä tulimme.
Näin Mikaelin odottavan minua.
"Mietin että haluaisit mahdollisesti tavat erään kissan" tämä maukui.
"Näytä tietä" vastasin ja lähdin seuraamaan pentuani pitkin kaksijalan paahtavan kuumia teitä. Hirviöpolku poltti tassujani ja pistävät hajut peitrivät alleen kaiken.
"Voimmeko levätä hetken" kysyin.
"Toki" tämä maukui ja suuntasimme pienelle kujalle kadun sivussa, siellä oli viileämpi ja hirviöpolkukin oli viileä. Tiivis musta turkkini oli hirvittävä tällä säällä. Kaipasin osin kotiin kuusten alle mutta tahdoin ystäväni takaisin.
"Jatketaan vain" mau'uin viimein kun olin saanut hiukan viilenneltyä itseäni.
Kävelimme läpi kaksijalkojen puutarhojen. Mikael hyppäsi aidan päälle kuten keith oli tehnyt.
" voitko opettaa tuon minulle" kysyin.
"Toki" tämä vastasi ja naurahti.
Kiipesin pehmeän puu seinän huipulle jossa keinuin huterasti.
Hetken päästä pääsin tasapainoon ja uskalsin ottaa askeliakin hiljalleen opin säilyttämään tasapainon aidan päällä.
"Hei sinä opit" poikani innostui.
"Hiljalleen" naurahdin.
Tasapainottelimme loppumatkan hänen kodilleen.
"Aika suuri" huomautin verraten muihin taloihin.
"Ihan mukavan kokoinen" tämä totesi.
Tapasin kissoja hänen naapuristaan ja kissan joka oli ottanut hänet luokseen. Pidin siittä vamhuksesta. Hän oli pitänyt hyvää huolta pojastani. Olisin ikuisesti kiitollinen hänelle.
Mikael saattoi minut kotiin ja pääsin taas klaanitovereitteni seuraan

Nimi: Lasipallo

16.05.2018 12:57
Eli viimeisin tarina on oikea alemman voisi poistaa, kiitos

Nimi: Leikotassu/Leikopuro

16.05.2018 12:56
Istuin rannassa, tuuli puhalteli hiljallen tuoden viherlehden tuoksut mukanaan. Oli kulunut neljänneskuu isäni kanssa tapahtuneesta.
Katselin kateellisena Liekkitassun ja Varputassun harjoittelua Routamyrsyn kanssa, Ruusijalka oli kertonut että olisin saanut Routamyrsyn mestarikseni jos en olisi kynsinyt emoani kuonoon sinä iltana kun siskoni nimitettiin oppilaiksi.
Nyt nuoremmat oppilaat olivat saaneet Routamyrsyn ja minä sain Tomusydämen. Olin toisaalta oppinut paljon kokeneelta mestariltani.
"Leikotassu" mestarini kutsui
"Tulossa" hihkaisin ja hyppäsin kiveltä neulasten peittämälle maalle.
"Harjoittelemme tänään puolustustaktiikoita" Tomusydän ilmoitti.

---------

Hiirenkorvan auringonhuippu lähestyi huippuaan, aurinko paistoi lämpimänä.
*tämä on täydellinen päivä* ajattelin tyytyväisenä.
Kehräsin hiljalleen samoillessani metsässä. Olin saanut tämän päivän vapaata sillä Tomusydämellä kuulema oli muuta menoa ja hänen pitäisi auttaa Routamyrsyä kolmikon kanssa. Saisin siis olla koko päivän rauhassa. Tomusydän oli käskenyt minut metsästää vähän aikaa mutta en antaisi sen pilata päivääni. Olin saalistanut pari lintua, oravan ja tarvitsisin vielä yhden sitten voisin pitää vapaata lopun päivää. Minulla oli asiaa ystävälleni laventelikasvolle.

Olin jo tarpeeksi vanha soturiksi. Laventelikasvo oli ainoa siskoni lisäksi joka oli tietoinen Sysiraita episodista. Tahdoin vielä kysyä olisiko pennuista mitenkään mahdollista päästä eroon. En kyllä uskonut siihen itsekkään.

Kun tilauksesta lehahti lintu lentoon vierestäni. Loikkasin muutaman askeleen suon pinnalla joka oli tavallista märempää eilisen sateen jälkeen ja niin juuri ja juuri kesti painoni. Hyppäsin linnun perään ja kynteni upposivat sen siipeen. Tapoin sen ennenkun se älähtäisikään.
*nyt olen valmis.*
"Kaunista" kuului matala ja kirkas ääni takaani. Käänyin ja näin yllätyksekseni Ruohotähden takanani.
"Mitäs sinä?" Kysyin epäilevästi. Ei ollut tämän tapaista vaania oppilastaa. Yllättäen tämä loikkasi kimppuuni säikähdin jo kunnes huomasin tämän pitävän kyntensä piilossa. Tömäytin tätä korville.
"Senkin vanha hölmöläinen. Ajattelitko säikäyttää minut hengiltä?" Kysyin hengästyneenä.
"Totta puhuen kyllä" tämä vastasi viikset väpättäen. Katsoin suoraan tämän silmiin.
Päällikkömme näytti huvittavalta karvat märkänä suovedestä.
"Tomusydän pyysi katsomaan perääsi hiukan" tämä naurahti.
"Voi sitä" naurahdin ajatellessain mestariani

______



Kielotassu ei ollut palannut partion mukana vain oli kuulema jäänyt metsästämään. Päätin vaihtaa siis kieliä tänä iltana parantajamme kanssa. Laventelikasvo istuskeli pentutarhan liepeillä raivasin tieni hänen luokseen pentujen ohi.

"Hei" maukaisin
"Sinuakin näkee " tämä vastasi piikikkäästi ja muutin yhtäkkiä mieleni vaihtaa kielä hänen kanssaan.
" löysit viehreitä yrttejä" kehuin
"Jep, kaksjalkojen pesältä" tämä maukui mutta katsoi syvälle silmiini ja tiesi ettei minua kiinnosta pätkääkään yrtit.
"Tule" hän naukui kun ymmärsi mistä kiikasti. Hän hääti Värelehden pesästä.
"No? Mitäs olet taas mennyt tekemään?" Ystäväni piikitteli.
Mieleeni palasi syvälle haavoihin juurtuneet suolaiset sanat Varjosydämeltä.
"Totuus ei ikinä ole kaunis, valheet on mutta ne aiheuttavat vain harmia " tiesin niiden olevan totisinta totta. Silti ne kirvelivät aina mutta kipu antaa myös voimaa, senkin sani oppia jo pieneä pentuna.
"Olen tiineenä" huokaisin varmistettuani ettei kukaan muu kuulisi.
"Kenelle?" Laventelikasvo vitsaili mutta kun en vastannut hänen ilmeensä vakavoittui.
"Ihan oikeasti?" Tämä varmisti.
"Valitettavasti" murahdin.
"Voiko niistä päästä eroon?" Kysyin suoraan.
"Ei oikeen, voin vain antaa yrttejä ettei kukaan huomaa sitä hetkeen." Hän pahoitteli.
"Arvasin etten pääsisi niistä eroon,pahud" tuhahdin.
"Yriti käy hyvin" vastasin ystävälleni
"Haen sinulle" tämä maukui ja katosi pesän pohjalle.
Katseeni harhaili pitkin pesää. Yriiten tsijan omainen tuoksu leijaili ilmassa.
"Tässä,tämä on persiljaa, se estää maidon tulon. Hae joka aamu tätä minulta." Laventelikasvo neuvoi.
Kiitin ja nau'uin hyvät yöt ystävälleni.
Katselin Hopeahäntää vielä ennen kun suljin silmäni ja lausuin äänettömän ruokouksen että näkisin jonain päivänä sisareni

____


Olimme kaikkien oppilaitten voimin metsästämässä. Mestarit olivat jakaneet meidät pareihin ja meidän pitäisi metsästää yhteistyöllä. Olin Tuhkatassun parina. Hänestä oli tullut varsin taitava soturin alku jo. Vaikka hän ei ollut klaanisyntyinen oli Varjosydän koulinut hänestä silti kunnollisen ja taitavan oppilaan.

Hänen siskonsa Varputassun kanssa olin useimmin ollut metsällä mutta Tuhkatassun kanssa työskentely olisi mukavaa vaihtelua.
Saaliikksemme oli jäänyt jo pari lintua. Tuhkatassu huomasi oravan istuvan kuusen alla, "mene vain" viitoin ja lähdimme sanattoman kommunikaatiomme taidoin kiertämään puuta.
Tuhkatassun ollessa valmiina pelästytin oravan niin että se jouksi suoraan Tuhkatassun kynsiin.
"Hienoa työtä" maukaisi Vaahteraloimu takaamme astuessaan esiin puun takaa.
"Kiitos" kuittasimme kehut yhteen ääneen. Purskahdimme nauruun.
Jopa Vaahteraloimu naurahti
"Hienoa työtä, ottakaa loppu päivä vapaaksi mutta vaihtakaa kuningattarien makuualuset." Hän maukui.
"Kiitos" maukaisin ja Tuhkatassu nyökkäsi.
Keräsimme saaliimme.

Tunsin kumman hajun kun olimme lähdössä takaisin. Nuuhkaisin uudestaan. Kyllä. Erakko se oli.
#valmiina# viitoin ja ystäväni nyökkäsi.
Tavoitimme pian nuoren kissan ylittämässä rajaamme.
Saarroimme hänet Tuhkatassun kanssa. Nostin häntäni merkiksi ja ryntäsimme kohti erakkoa. Hän oli nuori joten emme me kamalasti häntä kynsineet vähän vain säikyteltiin nii ettei tuu takasin reviirillemme.
Palasimme naureskellen leiriin.

___


"Tomusydän , voinko ottaa iltapartion johdon?" Kysyi Vaahteraloimu
"Tottakai voin, otan mukaani vaikka tuhkatassun, Vatukkaturkin ja Leikotassun" tämä vastasi.
olin viimeisen kuun ajan ollut joka päivä jonkun metsästyspartion mukana ja oli hyvin tyytyväinen että pääsin rajapartioon kerrankin.
"Lähdemme ylärajalta ja kierrämme aina jokiklaanin rajaa myöten takaisin ylärajalle." Tomusydän ilmoitti.

Vaahteraloimu kuittasi hännän heilautuksella.
Pidin vieläkin tuosta kissasta, kumma ettei tällä ollut oppilasta, Ihailin tämän voimakkuutta ja taitoja.
Ilta pimeni ja Tuhkasydän käski etsiä tuhkatassun
"Leikotassu" kutsui hän.
Istuin tämän eteen.
"Hae tuhkatassu" Vatukkaturkki käski.
"Hän on metsällä tyttäresi kanssa" maukaisin.
"No nouda hänet" tämä sihahti.
Pyörähdin tassuilleni ja loikin luos leiristä, löysin kaksikon rannasta.
"Anteeksi, teidän kannattaa palata ja aika vikkelään. Vatukkaturkki on pahalla päällä" maukaisin ja kaksikko vaihtoi merkitseviä katseita mutta seurasivat minua leiriin.
"Mokoma ketunläjä minä nyljen tämän kun saan hänet kynsiini!" Kuulin Vatukkaturkin pihisevän.
"Ole armelias" Pimeävarjon ääni kuului.
"Hän on vasta nuori, et itsekkään ollut aina paikalla" tämä muistutti
"En niin mutta tunsin sen kyllä." Vastasi Vatukkaturkki
Kiihdytin askeliani kohti suuaukoa ja pujahdin kaksikon jälessä leiriin.

"Kuules Tuhkatassu tiedän että tyttäreni on hyvinkin kaunis ja puoleensavetävä" Vatukkaturkki maukui turhankin kovaa. Tuhkatassu kiemurteli kiusaantuneena ja ohratassua nauratti
"Mutta oletan sinun kaltaisen nuoren kollin selviävän ajoissa partioon seurustelultasi" tämä jatkoi silmät liekehtien.
"Selviätkö lyhyestä partiokierroksesta ilman mielittyäsi?" Hän kiusasi
"Ohratassu voinko lainata häntä?" Vatukkaturkki kysyi tyttäreltään.
Ohratassu ymmärsi vihjeeni samantien ja sanoi:
"Tottakai emo, ei meillä kai enään sitten ole mitään suunnitelmissa" hänen äänensä oli nyrpeä ja pahastunut, hän marssi oppilaiden pesälle kuono nyrpeästi taivasta kohden.
Heti kun pääsimme leirin ulkopuolelle Tuhkatassu katsoi minua leimuavin silmin ja kysyi:
"Mistä hyvästä tuo oli nyt?"
"Jaa kai häntä ärsytti vain ettet ollut paikalla" aavistin.
"Turhaa mokoma läksytys, ei hän ole mestarini" ystäväni nurisi.
"Niimpä" myötäilin.
Partio ei löytänyt mitään ihmeellistä joten palasimme kotiin rauhallisin mielin.

"Sinusta tulee soturi auringon noustessa ensi kerran" tämä ilmotti. Katsoin yllättyneenä Tomusydäntä
"Kiitos" mau'uin, kumarsin hiukan ja kipitin pesällemme. Käperryin maukuusijaani vasten ja tajusin vasta silloin etten ollut syönyt mitään.
*ähhh ei jaksa enää nousta* ajattelin laiskasti ja nukahdin hetkessä illan pimetessä. Turkki turkissa Omenatassun kanssa.


Tuntui kun en olisi edes kerennyt ummistaa silmiäni kun aamu jo saapui. Ilma oli lämmin saapuneen hiirenkorvan takia ja sää lämpeni päivä päivältä.
Olin ensimmäisenä hereillä ja harkitsin jo pesääni palaamista mutta päädyin kuitenkin jäämään aukiolle. Söin yhden hiiren aamiaiseksi jonka jälkeen latkin purosta vettä,puro oli heti leirimme ulkopuolella. tunsin kylmän ja raikkaan tunteen valtaavan kehoni. Astelin Sotureiden pesään hiljaa hiipien, tassuttelin nukkuvien sotureiden keskelle missä Tomusydän nukkui. Tökin mestariani hereille, tämä avasi silmänsä ja katsoi minua kummastuneena. Tajutessaan kuka olin tämä nousi salamana ja hymähdin mielissäni tämän käytökselle. Tassuttelin häntä heiluen ulos leiristä. leirin ulkopuolella tämä nappasi hännästäni kiinni ja painoi sen maahan.
"Sinulla on arviointi tänään" maukui mestarini silmät viisaasti mutta lempeästi minua tapittaen.
Nyökkäsin innoissani. Mietin jo minkä saisin tehtäväkseni.
"Saat metsästää, mene myrskyklaanin vastaiselle rajalle" hän ohjeisti.
Saadessani luvan aloittaa en suotta aikailluta vain suuntasin askeleeni kohti rajaa.
Huomasin linnun nokkivan siemeniä eräiden kivien takana. Hiivin hiljaa kivien väliin. Sammalet kivissä kutittivat nenääni, neulaset pistelivät tassujani mutta ne kivet suojasivat minua auringolta.
Odotin liikkumatta oikeaa hetkeä ja sen koittaessa ponnistin ilmaan ja laskeuduin siististi sen päälle painaen sen maahan. Purin linnun niskat poikki ja hautasin sen maahan odottamaan paluutani.

Auringon lämpö alkoi käydä sietämättömäksi auringon huipun lähestyessä joten kaarsin rantaan, kastelin turkkini ja pyörin mudassa jota löysin rannalta. Nyt muta suojaisi minua pahimmalta paahteelta, toivottavasti se toimi olin nähnyt Varjosydämen tekevän monesti näin tiiviin mustan turkkinsa vuoksi. Ei kyllä käynyt kateeksi häntä, kaksijalassa ei varmasti olisi yhtään viileämpi.
Jatkoin matkaani syvemmälle metsään ja sain saaliiksi vielä oravan ja vesimyyrän sillä joku myrskyklaanilainen oppilas oli ajanut sitä takaa ja saattanut sen suoraan kynsiini.

Palasin hakemaan lintuani mutta tapasin matkalla Tomusydämeen joka oli noutanut sen puolestani.
"Hui kamal, mikä kuraläjä siinä tulee" hän kiusoitteli.
"Hirmuinen Leikotassu tulee" hymähdin
"Voi sinua" Totesi mestarini.
Kierin sammalissa jotta pääsisin eroon kurapuvustani ja se toimi varsin hyvin.
"Tule palataan leiriin" mestarini maukui
"Ehdottiko isäni minun nimeä?" Kysyin yllättäen mestariltani.
"Tietääkseni, mutta muista että hänkin oli vain kissa. Hän ja Varjosydän olivat hyvin nuori pari. Isäsi löysi ehkä sen oikean rakastettunsa muualta." Tomusydän muistelee.
Silloin vasta muistin että tämä oli ollut hyvin läheinen isäni kanssa.
"Tiesitkö että hän aikoo lähteä" kysyin
"En, tiesin että hän oli tapaillut jokiklaanilaista naarasta jo kuiden ajan ennen sinun syntymääsi." Hän vastasi.
"Vai niin" msukaisin.
"Muista että isäsi oli hieno kissa, sääli että vain sinä, väretassu ja kalmatassu jäitte henkiin" hän maukuu
"Mitä muille kävi, olin niin pieni etten edes muosta aikaa jolloin meitä oli 5" maukaisen.
"Yksi kuoli synnytyjsessä ja toinen ei kestänyt matkaa takaisin jokiklaanista, kettu hyökkäsi isäsi kimppuun kun hän oli viemässä taivalpentua jokiklaaniin. Se oli kamalaa, niin nuorena." Hän muistelee
"Kamalaa etten muista heitä" päivittelin muistin kyllä hämärästi taivalpennun ja sen että kotkankatse lähti viemään häntä kaksijalkaa.
"Onko väärin jos pidän Omenatassusta?" Kysyin puoli ääneen
"Tykkäätkö hänestä?" Tomusydän kysyi
"Joo" vastasin punastuen hiukan
"En olisi arvannut, luulin että pidit tuhkatassusta" tämä toteaa.
Vastasin hiukan epäilevästi. Katsoin tätä mutta hän vain tuijotti kauas saarelle. Tämän kulmat kurtistuivat hiukan kuullessaan sanani.
Tuuli humisi pomuissa ja lumi leijaili hiljalleen maahan.

"Meidän varmaan pitäisi harjoitella" maukaisin hieman haikeana ajatellen että tämä olisi viimeinen mahdollisuuteni
"Ehkäpä, mutta joskus on hyvä myös jutella kaikkia taistoja ei voiteta kynsin" mestarini maukuu
"Huomasin " tämä maukui hiukan huvittuneena.
"Voi kuulle olisit kiitollinen ettei hän saanut arpia kuonoonsa ja raataisi yötäpäivää puli neljänneskuuta putkeen." Maukui mestarini hymähtäen
"Et sinä niin tekisi " maukaisin
"En ehkä" hän totesi
"Mutta emosi sai tehdä niin,Jääsielu oli ankara hänelle" hän jatkoi viikset väpättäen
"Oikeasti?" Kysyin
"Jep" hän maukui
Kehräsin ajatukselle pienestä Varjosydämestä keräämässä punkkeja.

Vietyäni saaliin leiriin totesin että minulla olisi vielä hybin aikaa ennen auringonlaskua kun saisin soturinimeni.

*sammalia tarvitsis lisää...* mietin ja päätin kipaista hakemaan.
Vaeltelin metsässä etsien mukheaa sammalta. Löysin hyvä paikan läheltä erästä puroa, sammal kasvoi muhkeina pehmeinä vihreinä pumpuli kasoina kivien päällä.

Revin kivestä suuria kimpaleita sammalia jotka kannoin leiriin ja pehmustin makuupaikkani mukavasti. Lisäsin sammalia myös Omenatassulle ja Varputassulle. Niitä jäi kuitenkin reilusti yli. Päätin yllättää siskoni ja jaoin loput tasan Kalmatassulle ja Väretassulle. Vein loput sammalet näiden makuusijoille. Kun olin valmis suin turkistani sammalen rippeet pois.
Katseli taivasta ja erotin hiljalleen sille piirtyvät tähdet.

Mieleeni muistui klaaninvanhimpien kertomukset kolmikosta joka piti tähtien voimaa käpälissään ja taistosta tähtiklaanin ja tädhdettömän maan välillä. Rakastin nuorena tarinoita tähdettömästä maasta ja uneksinkin joskus pääseväni harjoittelemaan sinne kunnes joku ilta päätti klaaninvanhimmat tarinansa kertomalla ettei siellä olisi vastassa mitään. Palasin silloin illalla itkien Varjosydämen luo ja itkin etten halua pimeään metsään. Muistin vieläkin tämän rohkaisevan minua etten ikinä joutuisi sinne jos seuraisin soturilakia. Tarina jota olin ihaillut ja pelännyt oli esiintynyt vuodenaikoja ja taas vuodeaikkoja sitten pidin siittä silti yhä. Yhtäkkiä tunsin kamalaa ikävää emoa kohtaan ymmärtäessäni ettei hän näkisi kun minusta tulisi soturi. Muistelin öitä joina sain vielä painautua hänen turkkinsa ja unohtaa murheet. Muistelin kylmiä öitä pentutarhan lämmössä. Ajatus minusta kuningattarena ei houkuttanut erityisemmin mutta ei minulla kai ole vaihtoehtoja.
Kyselisikö kukaan isää? Ajattelin.

Sama se päädyin siihen mietteeseen ettei sillä olisi väliä. Partioiden palatessa alkoi minuakin jännittää.

"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä suurkivelle klaanikokoukseen " Ruohotähden sanat kaikuivat leirissä.

Istuuduin Tomusydämen viereen ja katsoin tätä lämmin hehku silmissäni.

"Varjoklaanilla on tänään aihetta iloon. Leikotassun, Kalmatassun, Harmaatassun, Kidetassun, Viistotassun ja Omenatassu ovat suorittaneet soturikoulutuksesa loppuun ja on heidän aikansa saada soturinimensä ja palvella klaania sotureina" Hän jatkoi ja suuntasi katseensa hopeahännälle.

"Leikotassu, Kalmatassu, Harmaatassu, Kidetassu, Viistotassu ja Omenatassu" Ruohotähti maukui ja viittasi oppilaat eteen.

"Minä Ruohotähti, Varjoklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään kasvonsa näihin kuuteen oppilaaseen. He ovat opiskelleet kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on heidän vuoronsa tulla sotureiksi." Ruohotähti laski katseensa innokkaisiin oppilaisii ja räpäytti silmiään. Hymyillen rohkaisevasti

"Leikotassu, Kalmatassu, Harmaatassu, Kidetassu, Viistotassu ja Omenatassu, lupaatteko elää soturilain mukaisesti ja puollustaa Varjoklaania -jopa henkenne uhalla?"

Tunsin tassujemi kihelmöivän.
"Lupaan" vastasi Kalmatassu vakaalla äänellä.
"Lupaan" toistivat kaikki muut perässä vuorotellen
"Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan teille soturinimenne: 

Harmaatassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Harmaahäntänä. Tähtiklaani kunnioittaa urheuttasi ja voimaasi, hyväksymme sinut Varjoklaanin täydeksi soturiksi" Ruohotähti astui eteenpäin ja laski kuononsa Harmaahännän päälaelle ja Harmaahäntä nuolaisi kunnioittavasti päällikön lapaa. Harmaahäntä otti askeleen taakse ja istuutui Meidän viereen.

"Kidetassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Kideloisteena. Tähtiklaani kunnioittaa uskollisuuttasi ja taitojasi, hyväksymme sinut Varjoklaanin täydeksi soturiksi. " Ruohotähti astui eteenpäin ja laski kuononsa Kodeloisteen päälaelle ja tämä nuolaisi kunnioittavasti päällikön lapaa. Kideloiste istuutui ystävänsä viereen.

"Viistotassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Viistoraita. Tähtiklaani kunnioittaa uskoasi ja urheuttasi, hyväksymme sinut Varjoklaanin täydeksi soturiksi." Ruohotähti laski kuononsa Viistoraidan päälaelle ja tämä nuolaisi kunnioittavasti päällikön lapaa. Ja peruutti Kideloisteen ja Harmaahännän viereen.

"Kalmatassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Kalmasydämmenä. Tähtiklaani kunnioittaa urheuttasi ja taitojasi, hyväksymme sinut Varjoklaanin täydeksi soturiksi. " Ruohotähti maukui ja laski kuononsa tämän päälaelle ja Siskoni nuolaisi päällikön lapaa asettuen sen jälkeen istumaan Kideloisteen vierelle.

"Leikotassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Leikopurona. Tähtiklaani kunnioittaa voimaasi ja uskollisuuttasi, hyväksymme sinut Varjoklaanin täydeksi soturiksi " Ruohotähti maukaisi ja laski kuonosa päälaelleni tunsin itsemi juhlalliseksi ja nuolaisin hänen lapaansa kunnioittavasti. Istuuduin sitten siskoni vierelle.

"Omenatassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Omenamyrskynä. Tähtiklaani kunnioittaa uskollisuuttasi ja lempeyttäsi, hyväksymme sinut Varjoklaanin täydeksi soturiksi. " Ruohotähti maukui ja Omenatassu oli haöjeta ylpeydestä. Hän pääsi soturiksi niin aikaisin koska oli ollut mukana partiossa joka hääti ketun. Olin aavistuksen kateellinen hänelle. Mutta iloitsin että hänestäkin tuli soturi.

"Leikopuro, Kalmasydän, Harmaahäntä, Kideloiste, Viistoraita, Omenamyrsky!" Klaani huusi ja se kuului varmasti järvelle saakka. Tunsin yhteen kuuluvuuden vahvan tunteen kun klaanitoverini huutavat uutta nimeämme. Kaikki kuiden harjoittelu tuntui sen arvoiselta.

"Perinteiden mukaisesti on tuoreiden soturiemme vartioitava yö hiljaa sanomatta sanaakaan ja me muut saamme nukkua yömme rauhassa." Ruohotähti lopetti kokouksen ja suuntasi pesälleen.
Minä katsahdin hopeahäntään. *taivalpennunkin olisi pitänyt olla tuolla* ajattelin haikeana. Nyt ei kuitenkaan ole surun aika.
Asetuin uusien sotureiden, ystävieni kanssa keskelle leiriä vartioon. Tästä tulisi pitkä yö. Onneksi ei ollut lehtikato silloin vasta kylmä olisikin.

Nimi: Leikotassu/Leikopuro

16.05.2018 11:37
Istuin rannassa, tuuli puhalteli hiljallen tuoden viherlehden tuoksut mukanaan. Oli kulunut neljänneskuu isäni kanssa tapahtuneesta.
Katselin kateellisena Liekkitassun ja Varputassun harjoittelua Routamyrsyn kanssa, Ruusijalka oli kertonut että olisin saanut Routamyrsyn mestarikseni jos en olisi kynsinyt emoani kuonoon sinä iltana kun siskoni nimitettiin oppilaiksi.
Nyt nuoremmat oppilaat olivat saaneet Routamyrsyn ja minä sain Tomusydämen. Olin toisaalta oppinut paljon kokeneelta mestariltani.
"Leikotassu" mestarini kutsui
"Tulossa" hihkaisin ja hyppäsin kiveltä neulasten peittämälle maalle.
"Harjoittelemme tänään puolustustaktiikoita" Tomusydän ilmoitti.

---------

Hiirenkorvan auringonhuippu lähestyi huippuaan, aurinko paistoi lämpimänä.
*tämä on täydellinen päivä* ajattelin tyytyväisenä.
Kehräsin hiljalleen samoillessani metsässä. Olin saanut tämän päivän vapaata sillä Tomusydämellä kuulema oli muuta menoa ja hänen pitäisi auttaa Routamyrsyä kolmikon kanssa. Saisin siis olla koko päivän rauhassa. Tomusydän oli käskenyt minut metsästää vähän aikaa mutta en antaisi sen pilata päivääni. Olin saalistanut pari lintua, oravan ja tarvitsisin vielä yhden sitten voisin pitää vapaata lopun päivää. Minulla oli asiaa ystävälleni laventelikasvolle.
Olin jo tarpeeksi vanha soturiksi. Laventelikasvo oli ainoa siskoni lisäksi joka oli tietoinen Sysiraita episodista. Tahdoin vielä kysyä olisiko pennuista mitenkään mahdollista päästä eroon. En kyllä uskonut siihen itsekkään.
Kun tilauksesta lehahti lintu lentoon vierestäni. Loikkasin muutaman askeleen suon pinnalla joka oli tavallista märempää eilisen sateen jälkeen ja niin juuri ja juuri kesti painoni. Hyppäsin linnun perään ja kynteni upposivat sen siipeen. Tapoin sen ennenkun se älähtäisikään.
*nyt olen valmis.*
"Kaunista" kuului matala ja kirkas ääni takaani. Käänyin ja näin yllätyksekseni Ruohotähden takanani.
"Mitäs sinä?" Kysyin epäilevästi. Ei ollut tämän tapaista vaania oppilastaa. Yllättäen tämä loikkasi kimppuuni säikähdin jo kunnes huomasin tämän pitävän kyntensä piilossa. Tömäytin tätä korville.
"Senkin vanha hölmöläinen. Ajattelitko säikäyttää minut hengiltä?" Kysyin hengästyneenä.
"Totta puhuen kyllä" tämä vastasi viikset väpättäen. Katsoin suoraan tämän silmiin.
Päällikkömme näytti huvittavalta karvat märkänä suovedestä.
"Tomusydän pyysi katsomaan perääsi hiukan" tämä naurahti.
"Voi sitä" naurahdin ajatellessain mestariani

______



Kielotassu ei ollut palannut partion mukana vain oli kuulema jäänyt metsästämään. Päätin vaihtaa siis kieliä tänä iltana parantajamme kanssa. Laventelikasvo istuskeli pentutarhan liepeillä raivasin tieni hänen luokseen pentujen ohi.
"Hei" maukaisin
"Sinuakin näkee " tämä vastasi piikikkäästi ja muutin yhtäkkiä mieleni vaihtaa kielä hänen kanssaan.
" löysit viehreitä yrttejä" kehuin
"Jep, kaksjalkojen pesältä" tämä maukui mutta katsoi syvälle silmiini ja tiesi ettei minua kiinnosta pätkääkään yrtit.
"Tule" hän naukui kun ymmärsi mistä kiikasti. Hän hääti Värelehden pesästä.
"No? Mitäs olet taas mennyt tekemään?" Ystäväni piikitteli.
Mieleeni palasi syvälle haavoihin juurtuneet suolaiset sanat Varjosydämeltä.
"Totuus ei ikinä ole kaunis, valheet on mutta ne aiheuttavat vain harmia " tiesin niiden olevan totisinta totta. Silti ne kirvelivät aina mutta kipu antaa myös voimaa, senkin sani oppia jo pieneä pentuna.
"Olen tiineenä" huokaisin varmistettuani ettei kukaan muu kuulisi.
"Kenelle?" Laventelikasvo vitsaili mutta kun en vastannut hänen ilmeensä vakavoittui.
"Ihan oikeasti?" Tämä varmisti.
"Valitettavasti" murahdin.
"Voiko niistä päästä eroon?" Kysyin suoraan.
"Ei oikeen, voin vain antaa yrttejä ettei kukaan huomaa sitä hetkeen." Hän pahoitteli.
"Arvasin etten pääsisi niistä eroon,pahud" tuhahdin.
"Yriti käy hyvin" vastasin ystävälleni
"Haen sinulle" tämä maukui ja katosi pesän pohjalle.
Katseeni harhaili pitkin pesää. Yriiten tsijan omainen tuoksu leijaili ilmassa.
"Tässä,tämä on persiljaa, se estää maidon tulon. Hae joka aamu tätä minulta." Laventelikasvo neuvoi.
Kiitin ja nau'uin hyvät yöt ystävälleni.
Katselin Hopeahäntää vielä ennen kun suljin silmäni ja lausuin äänettömän ruokouksen että näkisin jonain päivänä sisareni

____


Olimme kaikkien oppilaitten voimin metsästämässä. Mestarit olivat jakaneet meidät pareihin ja meidän pitäisi metsästää yhteistyöllä. Olin Tuhkatassun parina. Hänestä oli tullut varsin taitava soturin alku jo. Vaikka hän ei ollut klaanisyntyinen oli Varjosydän koulinut hänestä silti kunnollisen ja taitavan oppilaan.
Hänen veljensä Varputassun kanssa olin useimmin ollut metsällä mutta Tuhkatassun kanssa työskentely olisi mukavaa vaihtelua.
Saaliikksemme oli jäänyt jo pari lintua. Tuhkatassu huomasi oravan istuvan kuusen alla, "mene vain" viitoin ja lähdimme sanattoman kommunikaatiomme taidoin kiertämään puuta.
Tuhkatassun ollessa valmiina pelästytin oravan niin että se jouksi suoraan Tuhkatassun kynsiin.
"Hienoa työtä" maukaisi Vaahteraloimu takaamme astuessaan esiin puun takaa.
"Kiitos" kuittasimme kehut yhteen ääneen. Purskahdimme nauruun.
Jopa Vaahteraloimu naurahti
"Hienoa työtä, ottakaa loppu päivä vapaaksi mutta vaihtakaa kuningattarien makuualuset." Hän maukui.
"Kiitos" maukaisin ja Tuhkatassu nyökkäsi.
Keräsimme saaliimme.
Tunsin kumman hajun kun olimme lähdössä takaisi. Nuuhkaisin uudestaan. Kyllä. Erakko se oli.
#valmiina# viitoin ja ystäväni nyökkäsi.
Tavoitimme pian nuoren kissan ylittämässä rajaamme.
Saarroimme hänet Tuhkatassun kanssa. Nostin häntäni merkiksi ja ryntäsimme kohti erakkoa. Hän oli nuori joten emme me kamalasti häntä kynsineet vähän vain säikyteltiin nii ettei tuu takasin reviirillemme.
Palasimme naureskellen leiriin.

___


"Tomusydän , voinko ottaa iltapartion johdon?" Kysyi Vaahteraloimu
"Tottakai voin, otan mukaani vaikka tuhkatassun, Vatukkaturkin ja Leikotassun" tämä vastasi.
olin viimeisen kuun ajan ollut joka päivä jonkun metsästyspartion mukana ja oli hyvin tyytyväinen että pääsin rajapartioon kerrankin.
"Lähdemme ylärajalta ja kierrämme aina jokiklaanin rajaa myöten takaisin ylärajalle." Tomusydän ilmoitti.

Vaahteraloimu kuittasi hännän heilautuksella.
Pidin vieläkin tuosta kissasta, kumma ettei tällä ollut oppilasta, Ihailin tämän voimakkuutta ja taitoja.
Ilta pimeni ja Tuhkasydän käski etsiä tuhkatassun
"Leikotassu" kutsui hän.
Istuin tämän eteen.
"Hae tuhkatassu" Vatukkaturkki käski.
"Hän on metsällä tyttäresi kanssa" maukaisin.
"No nouda hänet" tämä sihahti.
Pyörähdin tassuilleni ja loikin luos leiristä, löysin kaksikon rannasta.
"Anteeksi, teidän kannattaa palata ja aika vikkelään. Vatukkaturkki on pahalla päällä" maukaisin ja kaksikko vaihtoi merkitseviä katseita mutta seurasivat minua leiriin.
"Mokoma ketunläjä minä nyljen tämän kun saan hänet kynsiini!" Kuulin Vatukkaturkin pihisevän.
"Ole armelias" Pimeävarjon ääni kuului.
"Hän on vasta nuori, et itsekkään ollut aina paikalla" tämä muistutti
"En niin mutta tunsin sen kyllä." Vastasi Vatukkaturkki
Kiihdytin askeliani kohti suuaukoa ja pujahdin kaksikon jälessä leiriin.

"Kuules Tuhkatassu tiedän että tyttäreni on hyvinkin kaunis ja puoleensavetävä" Vatukkaturkki maukui turhankin kovaa. Tuhkatassu kiemurteli kiusaantuneena ja ohratassua nauratti
"Mutta oletan sinun kaltaisen nuoren kollin selviävän ajoissa partioon seurustelultasi" tämä jatkoi silmät liekehtien.
"Selviätkö lyhyestä partiokierroksesta ilman mielittyäsi?" Hän kiusasi
"Ohratassu voinko lainata häntä?" Vatukkaturkki kysyi tyttäreltään.
Ohratassu ymmärsi vihjeeni samantien ja sanoi:
"Tottakai emo, ei meillä kai enään sitten ole mitään suunnitelmissa" hänen äänensä oli nyrpeä ja pahastunut, hän marssi oppilaiden pesälle kuono nyrpeästi taivasta kohden.
Heti kun pääsimme leirin ulkopuolelle Tuhkatassu katsoi minua leimuavin silmin ja kysyi:
"Mistä hyvästä tuo oli nyt?"
"Jaa kai häntä ärsytti vain ettet ollut paikalla" aavistin.
"Turhaa mokoma läksytys, ei hän ole mestarini" ystäväni nurisi.
"Niimpä" myötäilin.
Partio ei löytänyt mitään ihmeellistä joten palasimme kotiin rauhallisin mielin.

"Sinusta tulee soturi auringon noustessa ensi kerran" tämä ilmotti. Katsoin yllättyneenä Tomusydäntä
"Kiitos" mau'uin, kumarsin hiukan ja kipitin pesällemme. Käperryin maukuusijaani vasten ja tajusin vasta silloin etten ollut syönyt mitään.
*ähhh ei jaksa enää nousta* ajattelin laiskasti ja nukahdin hetkessä illan pimetessä. Turkki turkissa Omenatassun kanssa.


Tuntui kun en olisi edes kerennyt ummistaa silmiäni kun aamu jo saapui. Ilma oli lämmin saapuneen hiirenkorvan takia ja sää lämpeni päivä päivältä.
Olin ensimmäisenä hereillä ja harkitsin jo pesääni palaamista mutta päädyin kuitenkin jäämään aukiolle. Söin yhden hiiren aamiaiseksi jonka jälkeen latkin purosta vettä,puro oli heti leirimme ulkopuolella. tunsin kylmän ja raikkaan tunteen valtaavan kehoni. Astelin Sotureiden pesään hiljaa hiipien, tassuttelin nukkuvien sotureiden keskelle missä Tomusydän nukkui. Tökin mestariani hereille, tämä avasi silmänsä ja katsoi minua kummastuneena. Tajutessaan kuka olin tämä nousi salamana ja hymähdin mielissäni tämän käytökselle. Tassuttelin häntä heiluen ulos leiristä. leirin ulkopuolella tämä nappasi hännästäni kiinni ja painoi sen maahan.
"Sinulla on arviointi tänään" maukui mestarini silmät viisaasti mutta lempeästi minua tapittaen.
Nyökkäsin innoissani. Mietin jo minkä saisin tehtäväkseni.
"Saat metsästää, mene myrskyklaanin vastaiselle rajalle" hän ohjeisti.
Saadessani luvan aloittaa en suotta aikailluta vain suuntasin askeleeni kohti rajaa.
Huomasin linnun nokkivan siemeniä eräiden kivien takana. Hiivin hiljaa kivien väliin. Sammalet kivissä kutittivat nenääni, neulaset pistelivät tassujani mutta ne kivet suojasivat minua auringolta.
Odotin liikkumatta oikeaa hetkeä ja sen koittaessa ponnistin ilmaan ja laskeuduin siististi sen päälle painaen sen maahan. Purin linnun niskat poikki ja hautasin sen maahan odottamaan paluutani.
Auringon lämpö alkoi käydä sietämättömäksi auringon huipun lähestyessä joten kaarsin rantaan, kastelin turkkini ja pyörin mudassa jota löysin rannalta. Nyt muta suojaisi minua pahimmalta paahteelta, toivottavasti se toimi olin nähnyt Varjosydämen tekevän monesti näin tiiviin mustan turkkinsa vuoksi. Ei kyllä käynyt kateeksi häntä, kaksijalassa ei varmasti olisi yhtään viileämpi.
Jatkoin matkaani syvemmälle metsään ja sain saaliiksi vielä oravan ja vesimyyrän sillä joku myrskyklaanilainen oppilas oli ajanut sitä takaa ja saattanut sen suoraan kynsiini.

Palasin hakemaan lintuani mutta tapasin matkalla Tomusydämeen joka oli noutanut sen puolestani.
"Hui kamal, mikä kuraläjä siinä tulee" hän kiusoitteli.
"Hirmuinen Leikotassu tulee" hymähdin
"Voi sinua" Totesi mestarini.
Kierin sammalissa jotta pääsisin eroon kurapuvustani ja se toimi varsin hyvin.
"Tule palataan leiriin" mestarini maukui
"Ehdottiko isäni minun nimeä?" Kysyin yllättäen mestariltani.
"Tietääkseni, mutta muista että hänkin oli vain kissa. Hän ja Varjosydän olivat hyvin nuori pari. Isäsi löysi ehkä sen oikean rakastettunsa muualta." Tomusydän muistelee.
Silloin vasta muistin että tämä oli ollut hyvin läheinen isäni kanssa.
"Tiesitkö että hän aikoo lähteä" kysyin
"En, tiesin että hän oli tapaillut jokiklaanilaista naarasta jo kuiden ajan ennen sinun syntymääsi." Hän vastasi.
"Vai niin" msukaisin.
"Muista että isäsi oli hieno kissa, sääli että vain sinä, väretassu ja kalmatassu jäitte henkiin" hän maukuu
"Mitä muille kävi, olin niin pieni etten edes muosta aikaa jolloin meitä oli 5" maukaisen.
"Yksi kuoli synnytyjsessä ja toinen ei kestänyt matkaa takaisin jokiklaanista, kettu hyökkäsi isäsi kimppuun kun hän oli viemässä taivalpentua jokiklaaniin. Se oli kamalaa, niin nuorena." Hän muistelee
"Kamalaa etten muista heitä" päivittelin muistin kyllä hämärästi taivalpennun ja sen että kotkankatse lähti viemään häntä kaksijalkaa.
"Onko väärin jos pidän Omenatassusta?" Kysyin puoli ääneen
"Tykkäätkö hänestä?" Tomusydän kysyi
"Joo" vastasin punastuen hiukan
"En olisi arvannut, luulin että pidit tuhkatassusta" tämä toteaa.
Vastasin hiukan epäilevästi. Katsoin tätä mutta hän vain tuijotti kauas saarelle. Tämän kulmat kurtistuivat hiukan kuullessaan sanani.

Tuuli humisi pomuissa ja lumi leijaili hiljalleen maahan.
"Meidän varmaan pitäisi harjoitella" maukaisin hieman haikeana ajatellen että tämä olisi viimeinen mahdollisuuteni
"Ehkäpä, mutta joskus on hyvä myös jutella kaikkia taistoja ei voiteta kynsin" mestarini maukuu
"Huomasin " tämä maukui hiukan huvittuneena.
"Voi kuulle olisit kiitollinen ettei hän saanut arpia kuonoonsa ja raataisi yötäpäivää puli neljänneskuuta putkeen." Maukui mestarini hymähtäen
"Et sinä niin tekisi " maukaisin
"En ehkä" hän totesi
"Mutta emosi sai tehdä niin,Jääsielu oli ankara hänelle" hän jatkoi viikset väpättäen
"Oikeasti?" Kysyin
"Jep" hän maukui
Kehräsin ajatukselle pienestä Varjosydämestä keräämässä punkkeja.

Vietyäni saaliin leiriin totesin että minulla olisi vielä hybin aikaa ennen auringonlaskua kun saisin soturinimeni.
*sammalia tarvitsis lisää...* mietin ja päätin kipaista hakemaan.

Vaeltelin metsässä etsien mukheaa sammalta. Löysin hyvä paikan läheltä erästä puroa, sammal kasvoi muhkeina pehmeinä vihreinä pumpuli kasoina kivien päällä.

Revin kivestä suuria kimpaleita sammalia jotka kannoin leiriin ja pehmustin makuupaikkani mukavasti. Lisäsin sammalia myös Omenatassulle ja Varputassulle. Niitä jäi kuitenkin reilusti yli. Päätin yllättää siskoni ja jaoin loput tasan Kalmatassulle ja Väretassulle. Vein loput sammalet näiden makuusijoille. Kun olin valmis suin turkistani sammalen rippeet pois.

Katseli taivasta ja erotin hiljalleen sille piirtyvät tähdet.
Mieleeni muistui klaaninvanhimpien kertomukset kolmikosta joka piti tähtien voimaa käpälissään ja taistosta tähtiklaanin ja tädhdettömän maan välillä. Rakastin nuorena tarinoita tähdettömästä maasta ja uneksinkin joskus pääseväni harjoittelemaan sinne kunnes joku ilta päätti klaaninvanhimmat tarinansa kertomalla ettei siellä olisi vastassa mitään. Palasin silloin illalla itkien Varjosydämen luo ja itkin etten halua pimeään metsään. Muistin vieläkin tämän rohkaisevan minua etten ikinä joutuisi sinne jos seuraisin soturilakia. Tarina jota olin ihaillut ja pelännyt oli esiintynyt vuodenaikoja ja taas vuodeaikkoja sitten pidin siittä silti yhä. Yhtäkkiä tunsin kamalaa ikävää emoa kohtaan ymmärtäessäni ettei hän näkisi kun minusta tulisi soturi. Muistelin öitä joina sain vielä painautua hänen turkkinsa ja unohtaa murheet. Muistelin kylmiä öitä pentutarhan lämmössä. Ajatus minusta kuningattarena ei houkuttanut erityisemmin mutta ei minulla kai ole vaihtoehtoja.
Kyselisikö kukaan isää? Ajattelin.
Sama se päädyin siihen mietteeseen ettei sillä olisi väliä. Partioiden palatessa alkoi minuakin jännittää.

"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä suurkivelle klaanikokoukseen " Ruohotähden sanat kaikuivat leirissä.
Istuuduin Tomusydämen viereen ja katsoin tätä lämmin hehku silmissäni.

"Varjoklaanilla on tänään aihetta iloon. Leikotassun, Kalmatassun, Harmaatassun, Kidetassun, Viistotassun ja Omenatassu ovat suorittaneet soturikoulutuksesa loppuun ja on heidän aikansa saada soturinimensä ja palvella klaania sotureina" Hän jatkoi ja suuntasi katseensa hopeahännälle.
"Leikotassu, Kalmatassu, Harmaatassu, Kidetassu, Viistotassu ja Omenatassu" Ruohotähti maukui ja viittasi oppilaat eteen.

"Minä Ruohotähti, Varjoklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään kasvonsa näihin kuuteen oppilaaseen. He ovat opiskelleet kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on heidän vuoronsa tulla sotureiksi." Ruohotähti laski katseensa innokkaisiin oppilaisii ja räpäytti silmiään. Hymyillen rohkaisevasti

"Leikotassu, Kalmatassu, Harmaatassu, Kidetassu, Viistotassu ja Omenatassu, lupaatteko elää soturilain mukaisesti ja puollustaa Varjoklaania -jopa henkenne uhalla?"
Tunsin tassujemi kihelmöivän.
"Lupaan" vastasi Kalmatassu vakaalla äänellä.
"Lupaan" toistivat kaikki muut perässä vuorotellen

"Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan teille soturinimenne: 
Harmaatassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Harmaahäntänä. Tähtiklaani kunnioittaa urheuttasi ja voimaasi, hyväksymme sinut Varjoklaanin täydeksi soturiksi" Ruohotähti astui eteenpäin ja laski kuononsa Harmaahännän päälaelle ja Harmaahäntä nuolaisi kunnioittavasti päällikön lapaa. Harmaahäntä otti askeleen taakse ja istuutui Meidän viereen.

"Kidetassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Kideloisteena. Tähtiklaani kunnioittaa uskollisuuttasi ja taitojasi, hyväksymme sinut Varjoklaanin täydeksi soturiksi. " Ruohotähti astui eteenpäin ja laski kuononsa Kodeloisteen päälaelle ja tämä nuolaisi kunnioittavasti päällikön lapaa. Kideloiste istuutui ystävänsä viereen.

"Viistotassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Viistoaskeleena. Tähtiklaani kunnioittaa uskoasi ja urheuttasi, hyväksymme sinut Varjoklaanin täydeksi soturiksi." Ruohotähti laski kuononsa Viistoaskeleen päälaelle ja tämä nuolaisi kunnioittavasti päällikön lapaa. Ja peruutti Kideloisteen ja Harmaahännän viereen.

"Kalmatassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Kalmasydämmenä. Tähtiklaani kunnioittaa urheuttasi ja taitojasi, hyväksymme sinut Varjoklaanin täydeksi soturiksi. " Ruohotähti maukui ja laski kuononsa tämän päälaelle ja Siskoni nuolaisi päällikön lapaa asettuen sen jälkeen istumaan Kideloisteen vierelle.

"Leikotassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Leikopurona. Tähtiklaani kunnioittaa voimaasi ja uskollisuuttasi, hyväksymme sinut Varjoklaanin täydeksi soturiksi " Ruohotähti maukaisi ja laski kuonosa päälaelleni tunsin itsemi juhlalliseksi ja nuolaisin hänen lapaansa kunnioittavasti. Istuuduin sitten siskoni vierelle.

"Omenatassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Omenamyrskynä. Tähtiklaani kunnioittaa uskollisuuttasi ja lempeyttäsi, hyväksymme sinut Varjoklaanin täydeksi soturiksi. " Ruohotähti maukui ja Omenatassu oli haöjeta ylpeydestä. Hän pääsi soturiksi niin aikaisin koska oli ollut mukana partiossa joka hääti ketun. Olin aavistuksen kateellinen hänelle. Mutta iloitsin että hänestäkin tuli soturi.

"Leikopuro, Kalmasydän, Harmaahäntä, Kideloiste, Viistoaskel, Omenamyrsky!" Klaani huusi ja se kuului varmasti järvelle saakka. Tunsin yhteen kuuluvuuden vahvan tunteen kun klaanitoverini huutavat uutta nimeämme. Kaikki kuiden harjoittelu tuntui sen arvoiselta.

"Perinteiden mukaisesti on tuoreiden soturiemme vartioitava yö hiljaa sanomatta sanaakaan ja me muut saamme nukkua yömme rauhassa." Ruohotähti lopetti kokouksen ja suuntasi pesälleen.
Minä katsahdin hopeahäntään. *taivalpennunkin olisi pitänyt olla tuolla* ajattelin haikeana. Nyt ei kuitenkaan ole surun aika.

Asetuin uusien sotureiden, ystävieni kanssa keskelle leiriä vartioon. Tästä tulisi pitkä yö. Onneksi ei ollut lehtikato silloin vasta kylmä olisikin


Nimi: Leikotassu

14.05.2018 00:07
Katselin kuun nousua taivaalle, järven jää oli sulanut ja lumi kaikonnut metsistä. Jokiklaanin purot solisivat taas ja tuuliklaanin nummilla puhalsi hiirenkorvan tuuli, myrskyklaanin puut puhkeilivat hiirenkorville ja meidän soinen maamme suli paljastaen pehmeän sammalen.
Istuin järvenrannalla.
" missä olet sisko kun tarvitsen sinua" ajattelin.
Tiesin etten saisi vastausta mutta juuri nyt vastaukset olisivat tarpeen. Huokaisin hiljaa ja suljin silmäni, tuntui että olisi kulunut kokonainen kuu siittä kun olimme viimeksi partioineet yhdessä.

Tomusydämen mielestä en oppisi mitään partiossa joten olisi hyödyllisempää harjoitella ja nyt hänkin oli lähtenyt kohti kaksijalkaa. Harjoittelimme aamusta iltaan mutta tuntui etten ikinä voittaisi tuota kollia.
"Ei, ei ei!" Tomusydän huusi torjuessaan iskuni.
"Minä yritän"murahdin.
"Et onnistu, siinä se ongelma onkin!" Hän vastasi samalla mitalla.
Sihahdin ja sain vastineeksi kynnet kuonoon.
*Vielä minä hälle näytän! * ajattelin.

------

Olin jäljittämässä mahtaisaa riistaa kunnes verkko tempaisi minut ylä ilmoihin. Kirosin mielessäni.
Nyt roikuin puussa ja kuulin korvissani soivan koiran haukunnan mieleeni palasi elävänä hetki jolloin Kidekuu ja Soraviiksi jäivät kaksijalkojen ansaan. Edes vatjosydän ei pystyisi pelastamaan minua ei edes tähtiklaani. Heitin toivon kun koirat saapuivat ja käperryin pienelle kerälle verkkoon.
*mitä järkeä taistellakkaan?* ajattelin ja tunsin kuinka joku alkoi hitaasti laskea verkkoa.
Kaksijalkojen pistävä haju tunkeutui sieraimiini. Aloin sisäistämään ajatusta minusta kotikisuna. Ajatus karmi,mutta olisiko minulla mahdolliskuksiakaan. Mieleeni tulvahti ajatus että pelastuspartio voisi pelastaa minut! Tiesin että minut olisi siepattu liian myöhään ja partio olisi jo takaisin ennenkun olisin edes taolaistem kuvailemalla tarhalla.
Pian olin taas maan kamaralla, minut sullottiin pieneen häkkiin ja ovi paiskattiin kiinni edestäni.
Kaksjalka nauroi ja koira haukkui iloisesti, kukaan ei tulisi pelastamaan minua ja pian olisin kotikisu jossain tarhassa kaukan täältä.
Tunsin pienen pistoksen lonkassani ja nukahdin.

Heräsin suuressa puisessa talossa,siellä oli heiniä ja hento jokiklaanin tuoksu tulvi sisään. Pian huomasin etten ollut yksin.
Tuttu, makea tuoksu putkahti sieraimiini.
"Katsos, kuka se siinä on?" Naukui isäni.
"Sysiraita!" Maukaisin innoissani.
Viis emostani, hän jätti minut. Isäni on tullut pelastamaan minut!
"Leikotassu?" Hän tervehti ja nyökkäsin. Kosketimme neniä tervehdykseksi.
"Miten sinä häkkiin jouduit?" Isäni kysyi.
"Olin varomaton" vastasin huolettomasti
" eikö Varjosydän varottanut sinua minusta?" Hän kysyi.
"Ei hän sanoi että olet nyt kotonasi, ja että olit hänelle rakas. Ei hän ikinä puhunut sinusta pahaa. Tosin jotkut juorusivat että olisit raadellut hänet vaikka hän vain otti yhteen epäreilun erakon kanssa" naukaisin ja kehräsin hiukan nojatessani kaltereitten läpi isäni paksuun turkkiin.
"Vai niin. " tämä maukui.
"Mitä sinä täällä teet?" Kysyin havahtuessani.
"Tulin tarjoamaan vaihtokauppaa" hän vastasi maireasti.
"Ei minulla ole enään mitään, olen pian kotikiau kaukan täältä." Murhadin
"On sinulla enemmän kun arvaatkaan" hän naurahti.
Hiljalleen alkoi tuo kolli minua karmia, mitä hän minusta haluaisi.
"Kerro" naukaisin varoen.
Tiesin että kaksijalka palaisi pian eikä minulla olisi paljoa aikaa.
"Oi pieni tyttäreni" hän naureskeli.
"Tahdon vain pienen vasta palveluksen niin vapautan sinut tuosta häkistä ja otan paikkasi kotikisuna, niin sinä pääset pentujen kanssa takaisin klaaniin turvallisesti." Hän maukui.
"Ei minulla ole pentuja" maukaisin varautuneesti ymmärtäessäni mitä kolli tahtoi.
"Se ongelma on nopeasti korjattu" hän hymähti.
"Mitä sinä tästä hyödyt?" Kysyin arvaten että tässä olisi koira haudattuna.
"Olen jo kohtalaisen vanha, tarvitsen jälkeläisiä. Mutta en ole naaras, sinä olet" tämä totesi turhautuneena odottamaan.
"Niin ja sinuna valitsisin nopeaan, kaksijalkasi palaa pian." Sysiraita muistutti turhaan.
Punnitsin vaakaa, jos jättäisin tarjouksen eiinulla olisi mahdollisuutta palata metsään, mutta minulla olisi kaikki mitä tarvitsisin. taas hyväksyisin sen saisin kantaa pennut mutta olisin vapaa ja kotona. Toisaalta saisin joka tapauksessa kantaa pennut Sysiraidan tuntien.
Päätös oli helppo, olisin pian soturi ei kukaan huomaisi että olin tullut tiineeksi ennen soturikisi tuloa.
"Sovittu" maukaisin turhautuneena ettei kolli ollut jättänyt paljoa valinnan varaa.
"Tiesin hän minä että olisit fiksumpi kun emosi" hän maukui maireasti.
Ketterästi hän avasi häkin hampaillaan, hetken harkitsin pakoa mutta tiesin ettei se olisi enään vaihtoehto.

//okei ehkä olen joku dramaguen mutta pakko saada rakentaa vähän draamaa kotikonnuillekkin yllätykseksi varjolle.

Nimi: Lasipallo

13.05.2018 23:14
Korjaan
*Kielotassu

Nimi: Lasipallo

13.05.2018 23:14
Aurinko laski jälleen taivaan rannan taakse, mutta pelastuspartiota ei näkynyt. Klaani oli painumassa nukkumaan mutta mielessäni pyöri vain Karlos.
Illan pimetessä hiivin ulos leiristä.
Viileän öinen tuuli pörrötti turkkiani tähtien tuikkiessa ylläni. Mieleeni palasi emon sadut kuolleista kissoista jotka nousivat tähtiin johdattamaan meitä tulevaan. Hymähdin itsekseni, eihän se olisi mahdollista? Toisaalta sadut loivat uskon ja uskolla jaksaisi kun toivo on mennyttä joten juuri se usko oli pitänyt klaani elossa, en sitä kai voisi moittia?
Valetelin ajatuksissani hiipiessäni halki öisen metsän, linnun laulu kaikui hiljaisena yössä. Suuntasin pois järveltä, kohti myrskyklaanin metsästysmaiden rajaa. Tunnistaessani marjaisan tuoksun kiihdytin askeliani kohti öistä sankariani.
Tymma kolli piirtyi kuun valossa silmänsä säihkyen ilosta. Kosketimme neniä ja vaihdoimme suudelman yön hiljaisuudessa.
"Kaipasin sinua" kuiskasin hiljaa.
"Minäkin sinua" hän vastasi.

Nimi: Zare

13.05.2018 18:12
________________________________________________________
Varjosydän// 15kp, 17kp, 6kp
Kotkankatse// 36kp, 54kp

Nimi: Kotkankatse

13.05.2018 14:55
Lähdettyämme väliaikaisesta leiristämme, otin nopeasti johdon, jättäen Vesiturkin puhumaan jonkun Tuuliklaanilaisen kanssa. Tuntui jotenkin kummalta kävellä tutun kaupungin katuja kaikkien näitten kuiden jälkeen. Kevät oli saanut jopa kaupungin asvalttiset kadut vihertämään. Musta kivinen pinta jalkojeni alla poltteli mukavastilämmittäen polkuanturoitani, jotka eivät oikeastaan vieläkän olleet haljenneet niin kuin muilla sotureilla. Johtui varmaan siittä, että olin syntynyt tähän asvaltti metsään.
Reikan ja Ollien astellessa joukon kärjessä kaduilla, itse hyppäsin ketterästi läheisen aidan päälle. Aluksi liikkumiseni oli huteraa, mutta pian vanhat taidot muistuivat taas mieleeni ja pian loikinkin ketterästi aitaa pitkin. Huomasin muutaman lähtijän, mukaanlukien kumppanini katselevan menoani. Vesiturkki pyöräytti silmiään 'taas se mahtailee' ilme kasvoillaan. Pieni virne levisi kasvoilleni. Tuttujen katujen tuoksu ja lämmin ilma saivat kuin taika iskusta huoleni tulevasta taistelusta katoamaan.
*Olen kotona*
Se oli hyvin outo tunne. Mahtaisinko tuntea samalla lailla kuin nyt, kun palaamme kotiin metsään? Reika ja Ollie kääntyivät pienelle kujalle ja hyppäsivät tottuneesti vihreän roskasäiliön päälle. Hyppäsin pois aidalta ja käännyin muitten klaanilaisten kanssa myös varjoiselle kujalle. Reika istui rauhallisena säiliön päällä, samalla kun Ollie loikkasi korkean tiilimuurin päälle ja katseli alas sen toiselle puolelle, ikään kuin etsien jotain.
"Miksi pysähdyimme?", Kysyi Varjosydän. Naaraan naukaistua, alkoi muurin toiselta puolelta kuulumaan armotonta haukkumista. Moni soturi säikähti ääntä ja nosti niskakarvansa pystyyn. Itsekkin säikähdin haukkumista, mutta pikemminkin huonojen muistojen takia. Koirien takia olin menettänyt häntäni, joten yllättävä haukkuminen sai myös minunniskakarvani pystyyn. Mutta hetke kuuneltuani, alkoi ääni kuulostamaan jotenkin oudolta. Se oli liian kimeä ollakseen sellaisen ison petokoiran. Ollie laskeutui muurilta roskasäiliön päälle sulavasti ja katsahti yllättyneenä taisteluasemissa olevia sotureita. Reikaa näytti hieman naurattavan varovaisuutemme.
"Mitä tämä tarkoittaa?! Me tulimme tänne auttamaan ja te yritätte syöttää meidät koirille?", sähähti Lukkisydän samalla, kun muut soturit upottivat jäiset katseensa Taolaisiin. Kaksikko vilkaisi toisiaan ja yritti parhaansa mukaan vakuuttaa, ettei kyseinen koira ollut vaaraksi. Tiesin kuitenkin, että klaanikissoja oli vaikea vakuuttaa tässä asiassa. Ollie loikin siis anovan katseen minuun.
*Tuo haukku on aivan liian outo ollakseen ison koiran, eikä meillä ole muutenkaan aikaa ruveta väittelemään tai kiertämään*, tuumin ja astelin muutaman kissan ohitse, hyppäsin ensin roskiksen päälle ja sitten muurille. Ollien kasvoille ilmestyi pieni kiitollinen pikahdus kun loikkasin tämän ohitse. Muurilla vedin syvään henkeä tasatakseni pulssiani ja sitten keräsin rohkeuteni katsoa alas. Seisoin hetken hiljaa paikallani tuijottaen alapuolella haukkuvaa olentoa.
*Onko tuo edes koira?*, tuumin hiljaa.
"Noh, tämä on noloa....", tuumin katse edelleen naulittuna olentoon.
"Mitä sanoit Kotkankatse?", kysyi Varjosydän huolissaan ja edelleen varuillaan. Käännyin lopulta katsomaan klaanikissoja hämmentynyt ilme kasvoillani.
"Jokainen teistä tietä minkä kokoisia oppilaat ovat. Noh, tämä olento jää koossa jopa Liekkitassulle kakkoseksi....", sanoin. KIssatrupesivat kuiskimaan hämmentyneenä keskenään ja vilkuilivat kahta oppilasta, varsinkin Liekkitassua. Lopulta myrskklaanin varapäällikkö loikki rinnalleni muurin päälle ja jäi hämmentyneenä ja nolona tuijottamaan koiraa, johon harvemmin metsässä törmäsi. Kermanvärinen Chihuahua hyppeli muuria vasten innoissaan ja haukkui minkä jaksoi.
"Onko tuo edes koira?" kysyi Säröpolte.
"Sitä minäkin mietin", totesin. Mielestäni kyseisen rodun edustajat muistuttivat ennemminkin rottaa kuin koiraa. Pienen koirakohtauksen jälkeen, pääsimme lopulta jatkamaan matkaa. Taolaisten mukaan tämä oli lyhin reitti, joten päätimme räksyttävästä rotasta huolimatta kulkea kahden pihan rajalla kulkevaa muuria pitkin, mikä oli kai Taolaisten useasti käyttämä. Matkaa olisi vielä hetki, mutta tiesin, että jokaisella askeleella mitä ottaisin, olisin lähempänä perhettäni ja isää... Mitähän he ajattelevat kun palaan näin.... Lähtiessäni olin nuori kotikissa joka halusi seikkailla, mutta nyt palatessani, olen aikuinen kolli, jolla on kumppani ja ystäviä. Mutta ennen kaikkea, palaan takaisin Varjoklaanin soturina, joka tuli taistelemaan, valmiina uhraamaan henkensä.


Astelimme pientä puiden suojaamaa kivirappuikkoa pitkin alas kohti oranssinrusekan kivitalon etupihaa. Ympärillemme oli kerääntynyt useita uteliaita katseita, tai noh, pikemminkin massoittain ja enemmän vain tuntui ilmestyän. Muutama ohitsemem viilettänyt kissa naukaisi tervehdyksensä johon Reika ja Ollie vastasivatkin hymy huulillaan. Itse tiesin, etteivät nämä kissat satuttaisi meitä, mutta klaanisyntyiset taas... He vilkuilivat koko ajan ympärilleen ja olivat selvästi varuillaan. En voinut syyttää heitä, tämä oli meille kaikille uusi paikka ja ainahan tuntemattomaan matkaaminen pistää varuilleen. Ja hyvä niin. Sydämeni hakkasi hurjaa vauhtia kulkiessani Vesiturkin vierellä. Kohta pääsisimme talon sisälle ja siellä kohtaisin isäni. Ajatus sai minut hermoilemaan, mutta pakotin kasvoilleni rohkaisevan hymyn. Nyt ei sopisi näyttää pelkoaan. Ensimmäiseltä vilkaisulta päämajan piha tuntui olevan kuin syksyn saapuessa. Se oli täynnä ruskeita lehtiä ja talven tiputtamia oksia. Oli selvää, ettei kukaan ihminen ollut käynyt täällä moniin vuosiin. Talon edustalla oli monia kissoja nautimasta lämpimästä auringosta. Näky oli kuin klaanin leiristä. Kissat keskustelivat keskenään, muutama pentu leikki hippaa lehtien seassa ja vanhemmat kissat nautiskelivat lämmöstä talon seinää vasten. Näin kissojen joukossa perus maatiaskissoja, sekarotuisia ja puhdasrotuisia kissoja. Valkeaturkkisia, kirjavia ja oransseja sekä muutamia karvattomia kissoja. Huomasin kuinka valtava Mainecoon naaras keskusteli töppöjalkaisen Munchkin kollin kanssa. Oli uskamatonta nähdä niin moni erilainen kissa tulemassa toimeen keskenään.
*Ottakaa klaanikissat mallia*
Reika ja Ollie viittoivat meitä seuraamaan perässä talon valkoisen oven raosta. Varapäälliköt vaihtoivat mietteliäitä katseita, kunnes Säröpolte lopulta kulki ensimmäisenä talon vajoihin. Seurueemme teki samoin yksi toisensa jälkeen. Sydämeni jyskytti niin kovaa, etten tuntunut kuulevan mitään muuta. Jännitys, inokkuus ja ahdistus kaikki yhdessä pulppusivat veressäni. Vesiturkki nuolaisi lapaani rauhoittavasti ja totta puhuen, se auttoi vähän. Vedin syvään henkeä ja astuin lopulta itsekkin talon varjoihin. Suuni loksahti auki kun pääsin talon sisään. Ympärillämme oli varmasti yhtä paljon kissoja, kuin klaaneissa yhteensä, ehkä jopa enemmänkin. En ollut odottanut Taon laumaan kuuluvan näin monta kissaa. Tiesin kaupungissa olevan hyvin paljon kissoja, mutta tämä oli jo ilmiömäistä.
*Onko todella mahdollista, ettei kukaan heistä osaa taistella?*, tuumin. Kissat olivat jättäneet huoneen poikki väylän, jota pitkin pääsimme kulkemaan. Reika ja Ollie astelivat hurrauksien saattelemana väylää pitkin aina suurien portaiden juureen. Portaat olivat vanha ja niitten päällä oleva punertava matto oli jo kauan sitten ohittanut loisteliaat päivänsä. Asetuin klaanikissojen kanssa tiiviiksi joukoksi kun kuljime kissalauman läpi. Ympärillämme taolaiset huutelivat tervetulotoivotuksiaan joukon kärjessä ylväästi astelevien varapäälliköiden johdattaessa meidät portaiden juurelle. Kohotimme kaikki katseemme kohti portaiden yläosaa ja pian eteemme ilestyi valkomusta kolli. Kissat ympärillämme hiljenivät ja painoivat päänsä alas kumartaen hyvin ylväälle kollille. Kollin tummansinisistä silmistä paistoi viisaus ja vaikka hän kantoikin itsensä hyvin, oli tämän silmissä myös huolen ja kiitollisuuden pilkahdus. Oli uskomatonta ajatella että näin ylväs kissa oli sukua minulle. Koi, tai kuten ihmiset ja isäni häntä kutsui, Rami istui alas ja jäi tutkimaan joukkoamme hiljaa katseellaan. Silloin sydämeni jätti lyönnin välistä. Koin rinnalle asteli miltein pikimusta, arpinen kolli. Mitä tälle oli tapahtunut? Lähtiessäni isäni oli näyttänyt voimissaan olevalta ketunläjältä, mutta nyt yläpuolellani seisoi hyvin väsynyt ja kovia kokenut kissa. Muistin kyllä tällä olleen arpia, mutta nyt niitä oli paljon enemmän ja myös tämän vasen korva oli puoliksi poissa.
*Mitä sinulle tapahtui?*
Pian kuulimme vielä kahden kissan askeleet ja sydämeni täytti helpotus ja lämpö. Jetin rinnalle ilmestyivät rakkaat pikkusisarukseni. Jack oli kasvanut valtavasti. Tämän turkki oli laittoman pitkää, ihan kuten emollamme ja tämän arka katse oli vaihtunut ilmeettömiin kasvoihin. Tiesin kuitenkin, että niiden takana oli edelleen se sama rakas pikkuveljeni. Ja Mary, hänestä oli kasvanut lumoava nuori naaras. Täm kasvoilla oli lempeä hymy kun hän asettui veljemme vierelle. Huomasin, kuinka hän vaihtoi muka huomaamatta katseita Ollien kanssa. Olin niin onnellinen kun näin rakkaat sisarukseni taas. Aikaa oli kulunut aivan liian kauan. Mieleni teki niin kovasti juosta heidän luokseen, halata heitä ja itkeä onnesta. Suurin pelkoni koko matkan ajan oli kuitenkin ehkä loppupeleissä ollut pelko siittä, olisivatko he enään edes hengissä. Pyrin kuitenkin pitämään kasvoillani perusilmeeni, eli pelottavan 'haluatko kuolla' ilmeen. Taolaiset nostivat päänsä, kun ilmeisesti kaikki johtohahmot olivat ilmestyneet. Koi nousi seisomaan.
"Kaukaisesta metsästä saapuneet soturit. Minä ja koko Taon lauma kiitämme teitä tulostanne ja toivon sydämeni pohjasta, että matkanne sujui ongelmitta. Nimeni on Lordi Koi ja olen Taon lauman nöyrä johtaja ja on iloni toivottaa teidät tervetulleeksi tälle pyhälle maalle, jonka ensimmäinen johtaja, Lordi Tao, nimesi paikaksi, missä kaikki apua tarvitsevat sitä saavat ja...", Koi puhui juhlavasti. Katsellessani tätä puhumassa, katseeni siirtyi sisaruksiini ja yhtäkkiä huomasin kuinka Mary ja minä tuijotimme toisiamme silmästä silmään. Tämän kasvot muuttuivat yllättyneiksi ja suu ammotti ihan kuin tämä olisi ollutvalmis huutamaan. Seuraavaski tämä nousikin seisomaan ja ryntäsi täyttä vauhtia alas portaita kohti minua.
*Oi voooooooooooooooooooooooooooooooo...!*, huusin pääni sisällä kun siskoni rynnisti minua kohti ja lopulta hyppäsi jopa muutaman soturin yli yhdellä valtavalla loikalla, laskeutuen päälleni ja kaataen minut nurin. Niin Taolaiset kuin Klaanikissatkin valtasi ihmetys ja hälinä, kun Mary itkien kehräsi minua vasten melkein rutistaen kylkiluuni kasaan.
"Keith? KEITH!", huusi lopulta myös Jack portaiden yläpäästä ja juoksi hurjaa vauhtia alas hymy huulillaan. Valtava kolli lässähti myös päälleni iskien samalla ilmat ulos keuhkoistani. Vesiturkki ja Varjosydän katsoivat muiden klaanilaisten kanssa läjäämme kummissaa. Luultavasti miettien, oliko kimppuuni juuri hyökätty vai mistä oli kyse.
"Mary, Jack... Mä. en. saa. happea!", huudahdin jolloin molemmat lopulta siirtyivät pois päältäni. Nousin ylös ja vedin syvään henkeä.
"Ei hyät henget, yritättekö te viedä juuri palanneelta isoveljeltänne hengen heti ensi töiksenne? Me ei olla enään pentuja, Jack susta on tullut niin painava että tuntui kuin olisi katuvan puun alle jäänyt!", soimasin näytä nauraen samalla. Kunnes vedin molemmat halaukseen. Nenäni täyttyi tuoksulla, jonka olin kaikkien klaanikissojen tuoksin lisäksi säilyttänyt mielessäni. Pentuaikojen kodin tuoksulla. Mary itki jo täyttä häkää onnesta turkkiani vasten, samalla kun Jack pyyhki silmäkulmaansa ilmestyneitä kyyneliä.
"Tervetuloa kotiin Keith", Jack naukaisi hymy huulillaan. Nuo sanat saivat kyyneleet kohoamaan silmiini ja hymyni tuntui leviävän korviini asti.
"Olen kotona", kuiskasin. Pyyhkiessäni kyyneleet silmistäni ja katsellessani ympärillemme, huomasin kuinka sadat silmät tuijottivat meitä hyvin hämmentyneinä. Vilkaistessani portaisiin, huomasin, kuinka myös setämme katsoi meitä selvästi tietämättä mitä sanoa. Jeti taas. Hänen katseensa oli kylmä ja täynnä raivoa. Irrotin sisarukseni otteestani ja ryhdistäydyin. Katsoin isääni suoraan silmiin täynnä rohkeutta ja valmiutta, sillä tiesin hyvin, että seuraavaksi oli tiedossa taistelu.
*Antaa tulla vanhus, sillä tällä kertaa, se olet sinä joka saa selkäänsä*, tuumin. Jeti alkoi murisemaan ja nosti niskakarvansa pystyyn. Siirryin itsekkin valmiusasemiin, niinkuin Varjosydän oli oppilas aikoinani opettanut.
"Kenraali?", Koi sanoi ihmeissään veljelleen, joka lähti kulemaan alas portaita hurjan näköisenä. Vaihdoin pikaisesti katseita Varjosydämen kanssa ja onnekseni naaras ymmärsi ja viittoi klaanikisoja antamaan tilaa. Koko talon täytti hiljaisuus. Kaikki jäivät katsomaan kauhuissaan, mitä seuraavaksi tapahtuisi.
"Mitä luulet tekeväsi täällä? Luulin sinun lähteneen etsimään "onneasi" ja nyt sen sijaan kehtaat palata takaisin!", isäni sähähti ja lähestyi askelma toisensa jälkeen. Otin askeleen eteenpäin.
"Niin lähdinkin ja löysin onneni, mutta nyt palasin auttamaan niitä, jotka apuamme tarvitsevat",vastasin tälle.
"Väitätkö hyvä lapsi, että löysit onnesi muka näiden kissojen luota? Sinulla olisi ollut kaikki mitä tarvitset täällä, mutta sinä kiittämätön nulikka jätit paikkasi ja hykäsit kaikki meidät naurettavan seikkailun himosi vuoksi!", tämä tuhahti.
"Sinä teit minusta perijän, vaikka tiesit hyvin, etten halunnut sitä elämää!", sähähdin lopulta takaisin. Tämä kommentti aiheutti suuren hälinän kissajoukossa. Mitä Ollien ja Reikan puheista oli käynyt ilmi, ei laumalle oltu kerrottu olemassaolostani. Jetin ilme kääntyi irvistykseen ja lopulta tämä hyökkäsi. Tässä se nyt oli. Olin lähtenyt kotoa tullakseni vahvemmaksi ja näyttääkseni isälleni pärjääväni. Tässä taitoni punnittaisiin. Jeti ponnisti ilmaan ja pyrki iskemään minua kynsillään ilmasta käsin. Muistin kuinka hän oli tehnyt samalaltavalla ollessani vielä pentu.
*Hän ei siis oleta minun osaavan taistella vieläkään?*, tajusin. Tämän hyökkäys oli huolimaton ja onnistuin väistämään sen helposti syöksymällä tämän vatsan alle. Pikainen käännös ja potku vatsaan saivat 'Kenraalin' lentämään vielä vähän pitemmälle. Tämä kuitenkin onnistui laskeutumaan jaloilleen. Hyökkäsin vuorostani tämän kimppuun ja nostaessani oikean käpäläni iskuun, isäni teki saman virheen mitä oppilaat ja yritti suojautua iskulta väistämällä vasempaan, mutta tällöin käännyinkin sivuttain ja puskin tämän kumoon koko voimallani. Jäin seisomaan paikalleni ja odottamaan kun tämä nousi ylös ällistyneenä.
"Lakkaa taistelemasta kuin pentua vastaan. Etkö näe, että vastustajasi on täysikavuinen ja taistelukykyinen kissa? Vai ovatko nämä todella Taon lauman ainoan taistelemisen taidon osaavan kissan taidot? Jos näin on, niin pistää miettimään onko kenestäkään tässä laumassa puolustamaan kotiaan", sylkäisin ja yritin tietoisesti saada isäni suuttumaan oikeasti ja ottamaan minut tosissaan. Samalla saisimme tietää, minkä tasoista joukkoa Taolaiset olivat ja millaisia taisteluliikkeitä he ja ehkä myös viholliset osasivat. Tässä samalla siis hoituisi minun ja isäni välien selvittely, sekä klaanikissojen tiedon hankinta. Isäni katsoi minua hetken hiljaa aivan kuin uusin silmin, ihan kuin miettien mitä minulle oli tapahtunut. Lopulta hän kuitenkin syöksyi uuteen hyökkäykseen. hän syöksyi kynnet esillä ja kohotti käpälänsä iskuun. Väistin helposti, mutta yhtäkkiä tunsin tämän hampaat niskassani. Olin väistäessäni jättänyt niskani avoimeksi ja sitä hän olikin kai suunnitellut. Yritinkemurrella tämän otteesta, mutta kollin ote piti.
*No jos et päästä minua pois niin tullaan sitten lähemmäksi*; keksin ja tartuin kollia alhaalta käsin kaulaan ja pyöräytin itseni ympäri kovaa maata vasten tämän seuratessa perässä. Onnistuin pyörähtäessäni saamaan tämän pään kolahtamaan ikävästi lattiaan, jolloin tämä hellitti otteensa ja pääsin irti tämän hampaista. Isäni kuitenkin onnistui potkaisemaan minua rintaan, kun olin vielä tämän yläpuolella ja kurkussa kiinni. Jouduin potkun voimasta irrottamaan otteeni tämän kurkusta ja ottamaan muutaman askeleen taaksepäin. Jeti nopeasti nousi ylös ja katsoimme toisiamme hetken hiljaa hengästyneenä. Kukaan ympäriltämme ei uskaltanut puhua tai estää meitä. Taolaisten katsellessa kauhuissaan ja jännittyneinä taisteluamme, klaanikisat arvioivat Taon parhaan taistelian jokaista liikettä. Pieni vilkaisi Varjosydämeen kertoi tämän olevan yllättävän vakuuttunut isäni taitoihin. Vesiturkki katseli taistelua hiljaa ikään kuin tottunut ilme kasvoillaan. Kun katseemme kumppanini kanssa kohtasivat, nyökkäsi hän pieni kannustava hymy kasvoillaan. Nyökkäsin takaisin ja sitten käännyin jälleen kohti vastustajaani. Isäni takana Mary ja Jack katselivat hiljaa taisteluamme. Heidän kasvoilleen oli levinnyt pelokas ilme.
*Tehdään tästä loppu Keith*
Isäni ja minä syöksyimme molemmat toisiamme kohti yhtä aikaa. Tämä nosti molemmat tassunsa ilmaan ja valmistautui iskemään. Tuntui kuin olisin taas menettänyt hallinnan kehostani. Kun näin avoimen kohdan, tähtäsin siihen ja valmistauduin iskuun. Mustan kollin terävän kynnet repivät ikävästi kasvojani kun syöksyin niiden lävitse hampaat paljastettuna ja iskin kollin kaulaan, upottaen hampaani tämän ihoon. Aika tuntui hidastuvan. Veritipat minun kasvoistani ja tämän kaulasta tuntuivat lentävän ilman mitään kiirettä ilman halki. Isäni veren suolainen maku täytti suuni kun kaadoin tämän maahan. Tämä rääkäisi kun pitelin tätä maassa. Vasen tassuni piti tämän pään alhaalla hampaani upotettuna yhä tämän ihoon. Kun tämä lopulta luovutti pyristelyn, irrotin otteeni tästä ja astuin askeleen taaksepäin, korjasin ryhtini ja kohotin katseeni taisteluamme seuranneisiin kissoihin.
"En olisi todellakaan halunnut aiheuttaa tällaista näytöstä, mutta kerta kenraalinne niin halusi, niin mikä minä olen vastaan sanomaan. Ehkä olisi parempi selittää tilanne. Nimeni on Kotkankatse, mutta kun vielä asuin täällä, minut tunnettiin nimellä Keith. Kuten varmaan arvasitte, olen Jackin ja Maryn veli ja alkuperäinen perijä. Päätin kuitenkin karata löytääkseni oman polkuni ja nyt olen Varjoklaanin soturi. Olen kuitenkin muiden klaanikissojen kanssa tullut auttamaan teitä vihollis ongelmanne kanssa. Tietenkin toivon syvästi, että ongelma ratkeaisi puhumalla, mutta jos ei. Noh, silloin te joudutte taistelemaan, mutta teistä itsestänne riippuu, kumpia te olette silloin. Minä vai Kenraali.... Hauska tavata~", sanoin suoraan miten asiat olivat. Isäni hivuttautui vähitellen pystyyn ja katsoi minua hiljaa. Itse katsoin tätä kuonon varttani pitkin. Lopultakin voitin tämän ja varmasti vakuutin tälle, että selviän itsekkin maailmassa, mutta sisälläni jokin silti halveksi tätä. Taistelu oli ollut aivan liian lyhyt ja nyt myös ensivaikutukseni Taolaisiin oli varmasti pilalla. En halunnut, että he näkisivät minua tai muita klaanikissoja barbaareina. Jack ja Mary tulivat auttamaan isäämme ja auttoivat tätäkävelemään syrjempään. Huomasin kuinka myrskyklaanin parantaja hiippaili heidän peräänsä ja hyvä niin. En ollut pyrkinyt puremaan tätä kovin lujaa, enkuitenkaan halunnut tappaa tätä. Laskin katseeni maahan ja kävelin muiden klaanikissojen joukkoon Vesiturkin vierelle. En jaksanut edes ajatella mitä kukakin minusta nyt ajatteli, ketutti kuitenkin niin paljon.
"... Arvon Taolaiset ja Klaanikissat, ehkä olisi parasta puhua suunnitelmastamme huomenna. Olette kuitenkin tueet pitkän matkan takaa ja varmasti jokainen teistä on enemmän tai vähemmän väsynyt. Jännitys saa muutenkin riittää tältä päivältä. Ehdotankin siis, että viestinviejät Ollie ja Reika tuleva minun ja klaanikissojen mukaan kierrokselle ympäri tukikohtaa, jonka jälkeen arvon vieraame pääsevät asettumaan aloilleen. Taolaiset, luotan siihen, että toivotatte KAIKKI vieraamme tervetulleeksi ja täytätte heille kuinka vieraanvaraisia osaamme olla", Koi julisti ja päätti sitten kokouksen.
*Juu tervetuloa vaan takaisin barbaari*


//Juuuh.... toivottavasti käy ja sori ku kesti niin kauna kirjoittaa tämä

Nimi: Varjosydän

12.05.2018 11:16
"Ylös" murahdin ja tökin Pihkaviirun ja Metsäsielun hereille.
"Mitä nyt Varjosydän?" Metsäsielu kysyi haukotellen.
"Tahdon matkaan mahdollisimman pian ja kohta muutkin jo heräävät aika hankkia riistaa." Totesin ja suuntasin läheiseen puistoon.
Puut olivat luonnottaman suoria ja asfaltti tuntui inhottavalta tassujen alla mutta tilanteemme ei ollut yhtä paha kun jokiklaanilaisten,heillä tassut halkeilivat vähän väliä.
Oravia ja lintuja oli mielin määrin joten saimme nopeasti kasaan tavittavan määrän. Itselläni oli kolme lintua ja orava.
Palatessamme väliaikaiseen leiriimme olivat muut jo hereillä.
"Riistaa" havahtui Taolainen.
*no katsos, puskissako olet elänyt?* hymähdin.
Aurinko oli nousemassa kun viimein pääsimme matkaan. Kuljimme ukkospolun reunaa, keith vitsaili uusien ystäviensä minun johtaessa joukkoa Tavisateen kanssa. Ruoho kutitti käpäliäni, hiirenkorva oli täydessä kukassaan. Linnut olivat palanneet jo metsään ja muutkin eläimet hääräilivät jo pesän rakennuksessa ja poikasten hoidossa.
Tunsin hienoista ikävää kotia kohtaan ja ajattelin etten välttämättä ikinä enään juoksisi havupuitten alla tai heräisi pentujen vikinään.
Karistin ajatuksen mielestäni ja kiihdytin askeliani. Sitä vähemmän meillä olisi työtä mitä aikaisemmin olisimme vapauttaneet ystävämme. Taistelu sitä ennen painoi raskaana huolena. Toisaalta on helpompi taistella kissoja vastaan kun kaksjalkoja.
Tunsin tutun makean tuoksun häivähdyksen ilmassa mutta sekin peittyi hirviön katkun alle.
*hänkin on siellä* ajattelin synkkänä.
Kaksijalka avautui edessämme suurena seikkailuna, seikkailuna jossa väärän valinnan tehdessäni murhauttaisin ystäväni ja viholliseni.
Keith saapui vierelleni lähti johdattamaan meitä kaksijalan syövereihin. Ukkospolun kuuma pinta poltteli polkuanturoita päivän lämmetessä.

Nimi: Varjosydän

04.05.2018 23:42
*vai että kettuntunut!?* odotas vain Keith, tästä keskustellaan vielä.
Suuntasin tappavan katseen Kotkankynnelle ja tämä ymmärsi viestin harvinaisen hyvin.
Kuuntelin kun muut jaarittelivat turhia.
" Hei" Tuuliklaanin Jokitaival maukui.
"Heipä hei" maukaisin varautuneesti mutta ystävällisempään sävyyn. Ei olisi haitaksi hankkia ystäviä klaanista jonka kanssa meillä ei ollut rajoja, liitosta voisi olla hyötyä.
"Olit siis Varjosydän" kolli täsmensi
"Pitää paikkansa, varjoklaanin varapäällikkö ja tuon näköjään kurittoman soturin klaaniemo."hymähdin.
"Vai niin, minä olen Jokitaival. Tuuliklaanin varapäällikkö." Hän maukui.
"Olen miettinyt että tämä tosiaan on valtava projekti." Hän maukui puoliääneen.
"Totta, lähdemme kouluttamaan armeijaa sotureita tietämättä kuka tai mikä on vihollisemme." Tarkensin.
"Enkö siis ole ainut jonka mielestä tämänon haastava?" Jokitaival huokaisi helpottuneena.
"Et totta vie ole, mietin mitä taitoja voisimme käyttää hyödyksi, niitä mitä heillänon,mitä meillä on ja mitä vihollusella on." Totesin lausuen ääneen ajatukseni.
"Huomaa että olet Varjoklaanin soturi ytimiä myöten." Tuuliklaanilainen naurahti.
"Kuinka niin?" Tuhahdin muka loukkaantuneena.
"No kaikissa tarinoissakin olette juonikkita, järjestäytyneitä sotureita joiden päämäärä on selvä ja kaikesta muusta tehdään hakkelusta hinnalla millö hyvänsä." Tämä kuvaili selvästi liioitellusti.
"Tapaamme tosiaan yleensä enne taisteluja käydä läpi stradegiaamme." Maukaisin varoen sanomasta liikaa.
"Se tulee hyötyyn täällä" Jokitaival toteaa.
"Ajattelin että nopeuttanne voitaisiin käyttää apuna hämäyksessä niin etteivät he tiedä oikein mistä aloittaa taisto. Jokiklaanilaisten refleksit tulevat tarpeeseen yllätys vaiheessa ja myrskyklaanin soturit, aivan soturit ainakin voivat varmasti auttaa johdattamaan sotureita oikeisiin paikkoihin kun viihtyvät korkealla niin näkevät tilanteen, näin olisi helpointa voittaa. Mutta mitä taitoja meillä on täällä vastassa?" Lopetin lauseeni.
"Olet oikeassa siinä ettei meidän kannata kaikkien taistella samalla tavalla mutta midän pitää myös löytää taolaisten jokosta ne jotka sopivat joukkoomme ja ne jotka opetamme perus taistelijoiksi jos ajattelee meitä erikois joukkoina" Tuuliklaanilainen pohtii.
Tämä oli se mitä rakasti, suunnitella miten nujertaa vihollinen nopeasti ja tehokkaasti.
"Ehdottomasti meidän pitäisi pitää taistelu yhdessä paikassa ja taistella aaltoina" huomautan.
"Ehdottomasti näin he eivät saa selvää kuvaa montako meitä on. Viimeiseen joukkoon kaikkein taitavimmat soturit sillä kun kaikki joukot ovat lyöneet yhden aallon palaavat kaikki kukistavaan aaltoon" selittää hän kohotan kulmaani.
" niin jos ajatellaan että ensimmäinen aalto tule tottakai ensimmäisenä, siinä voisi olla vahvoja taolaisia koska iskut pitää ottaa vastaan mutta erityisesti väsyttää vastustajia kun annamme merkin syöksyy kakkos aalto taistoon ja siihen pitää sijoittaa nopeita kissoja jotta päästään sisemmälle vihollisten joukkoon ja kolmannen joukon saapuessa vetäytyy ykkösjoukko. Näin he saavat hetken huilahtaa ja neljänne. Saapuessa tulee kakkonen takaisin ja lopuksi yhdistetään kaikki voimamme ja kukistetaan vihollinen." Selittää hän tarkemmin.
"Hyvä taktiikka mutta tarvitsemme paljon kissoja,jos heitä ei riitä saamme keksiä muuta. Mutta aallot ovat ehdotonta selviytyäksemme silloin meitä on tavallaan puolet enemmän sillä kokoajan tulee uusia sotureita ja aalloilla on helppo kukistaa nopeasti mutta jokaisen aallon on oltava toinen toistaan suurempu" huomautan.
"Selvähän se" hän nyökkää.
Ilta pimenee ja kaupunki edessämme avartuu.
"Meidän kannattaisi levätä ennenkun saavumme laumaan" ehdotan sillä tarvitsemme lepoa huomksta varten olisimme perillä noin auringonhuipun aikaan jos lähdemme auringonnousun jälkeen hiukan.
"Mutta olemme pian perillä" yrittäö Kotkankatse taivutella.
"voimme toki levätä, olemmehan kävelleet koko päivän." Maukuu toinen taolaisista.
"Hienoa, Meisäsielu jaksatko etsiä ruokaa. Kotkankatse tunnet tienot mene mukaan. Lähteekö joitan muitakin?"kysyin suunnaten kysymyksen varapäällikköille.
"Lukkisydän tulee kanssanne" Jokitaival ilmoittaa ja katsahtaa soturiinsa.
"Minö tulen" ruskatuuli ilmoittaa.
"Mahtavaa ruoka puoli järjestetty, autatteko etsimään mukavan paikan yöpyä?" Kysyi Säröpolte.
"Mieli hyvin" vastasi Ollie.
Nyökkäsin lyhyesti ja lähdimme kiertämään kaksijalan reunaa.
Saavuimme erään villiintyneen puutarhan luokse.
"Tämä kelpaa" ilmoitin nuuhkittuani ettei kaksijalat olleet olleet täällä kuihin.
Tallasimme pedit puskien alle ja aseruimme kodiksi.
Pihkaviiru löysi jostain myrskyklaanilaisten kanssa sammalia ja ne tulivat tarpeeseen.
Metsästys partion palatessa olimme tehneet yöpymis paikan ja kokoonnuimme vaihtamaan kieliä ja nauttimaan ensimmäistä ruokailua yhdessä.
Värelehden ytrit olivat vieneet nälästä terän mutta tuoreen riistan tuoksu sai nenäni heräämään ja mahaani kurni jo!


Varjo ja keithin faija vois olla hyvää pataa koska molemmat taitavii taistelijoit. Maydy? Kotka vois vähä vetää herneet nokkii siit ni saadaa aikaseks draamaa tännekkin.

Nimi: Kotkankatse

03.05.2018 12:30
Kun olimme vihdoin päässeet pikku kohtauksen jälkeen jatkamaa matkaamme, murheeni sodasta ja onelmist olivat haihtuneet ja mielessäni oli enää vain yksi ajatus.
*Voi hyvät henget miksi näiden kissojen pitää joka asiasta saada tappelu aikaan?*, tuumin. Menetimme äskeisen kinastelun takia paljon aikaa ja tällä vauhdilla olisimme vasta keskiyöllä kaupungissa. Ei sillä että se minua haittaisi, olin kuitenkin ainut klaanimme kissa joka metsästi miltein joka yö yksikseni. Muut soturit olivat varmaan klaanien elämäntyylin takia unohtaneet meidän olevan yö eläimiä. Reika ja Ollie taas vaikuttivat kissoilta, jotka liikuskelivat öisinkin, mutta varmaksi en voinut sitäkään sanoa. Joka tapauksessa joukkomme tulisi olemaan väsynyt päästessämme perille ja mitä väsyneempiä kissat olivat, sitä helpommin riitatilanteita syntyi. Kuljin sillä hetkellä joukon keskellä Vesiturkin vierellä Varjosydämen kulkiessa edessämme ja Jokiklaanin kissat takanamme. Joukkomme ei ollut ollenkaan sekoittunut matkan aikana ja katsellessa ympärilleni tajusin, etten tiennyt oikeastaan kenenkään nimiä.
*Aika yrittää nostattaa ryhmähenkeä*, tuumasin ja puikkelehdin kissojen välistä ryhmän kärkeen asti. Oli mukavaa ottaa muutama juoksuaskel kivikovalla asvaltilla, ei tarvinnut pelätä kompastuvansa mihinkään. Ollie ja Reika kulkivat ryhmän kärjessä, muisteekseni Tavisade nimisen myrskyklaanilaisen kanssa. Saavutettuani heidät käännyin kulkemaan sivuttain ja käänsin katseeni takana tulevaan joukkoon.
"Tuli tässä mieleeni, että vaikka olemmekin jo taittaneet tässä pitkän matkan yhdessä, emme ole tainneet kunnolla esittäytyä keskenämme", naukaisin pirteällä ja kuuluvalla äänellä saaden muiden huomion. Varjosydän katsahti minua nyrpeästi, mikä sinäänsä ei ollut uutta.
"Mitä hyötyä siittä on tutustua vihollisklaanilaisiin, nimiä olisi ainakin yksi liikaa muistettavaksi", musta naaras tokaisi ja mulkasi edessään kulkevaa Myrskyklaanin varapäällikköä joka sähähti tälle hieman hampaidensa välistä.
"En tiedä onko siittä niinkään mitään hyötyä, mutta olemme nyt kaukana klaanien kotikonnuilta ja meillä on yhteinen vihollinen ja päämäärä. Ehdotankin siis että hautaamme sotakirveemme toisiamme kohtaan edes tämän operaation ajaksi ja tutustuisimme niihin, jotka tulevat taistelemaan rinnallamme", totesin kohauttaen olkiani.
"No kuitenkin, olen Kotkankatse, Varjoklaanin soturi ja on ilo päästä taistelemaan näin kykenevältä vaikuttavan joukon rinnalla", sanoin ja onnekseni hetken hiljaisuuden jälkeen muutama muukin klaanikissa esitteli itsensä.
"Olen Vesiturkki, myös Varjoklaanin soturi"
"Jos joku ei vielä sitä ole kuullut niin nimeni on Tavisade. Kuulun Myrskyklaaniin ja lähdin aiemmin itse etsimään kadonneita tovereitamme", kertoi valkea naaras. Hän vaikutti aika lempeältä verrattuna muihin klaanikissoihin.
"Olen Hohtolehti, toimin tämän matkan parantajananne, hauska tutustua", esittäytyi Myrskyklaanin vaaleanharmaa naaras.
"Olen Jokiklaanin varapäällikkö Takiasroihu, jokiklaanista mukaan lähtivät myös Ruskatuuli, Lätäkköloikka, Ruokoraita ja Taivaltassu", Vaaleanruskea laikukas koli esitteli itsensä ja joukkonsa. Huomasin, kuinka Takiaisroihun mainitessa Taivaltassun, varapäällikköni tuhahti jotain itsekseen.
"Olen Metsäsielu ja ystäväni tässä tunnetaan nimellä Pihkaviiru. Olemme molemmat Varjoklaanista"
"Ja tuo musta kettuuntunut naaras on varapäällikkömme Varjosydän", kerroin Metsäsielun esittäydyttyä.
*Jos katseella voisi tappaa*, tuumasin Varjosydämen kohdistaessa lävistävän katseensa minuun.
"Lukkisydän Tuuliklaanista. Muita tuuliklaanilaisia ovat varapäällikkömme Jokitaival sekä soturimme Vaahterakasvo ja Nopsajalka", valkomusta kolli esitteli toverinsa.
"Jos nyt on pakko niin olen Myrskyklaanin varapäällikkö Säröpolte. Muita mukanamme olevia kissoja ovat soturimme Hallakasvo ja...", Maukui lopulta myös valkea naaras, mutta tämän keskeytti mukaan juuri otetun oppilaan hihkaisu.
"Minä olen Liekkitassu, Myrskyklaanin oppilas!", pieni, väritykseltään hieman Bengalia muistuttava kolli. Oppilaan enerisyys hieman huvitti minua ja hänen jääräpäisyytensä toi mieleeni nuoremman version minusta.
"Minä olen tosiaan Reika ja..."
"Minä olen Ollie", naukuivat vielä kilpikonnakuvioinen naaras ja tumman harmaa kolli. Vaikka olimmekin jo kaikki kuulleet heidän nimensä, olivat he kai halunneet osallistua.
"Tehdään kaikki parhaamme tämän tehtävän onnistumiseksi ja jotta saamme ystävämme vapaiksi", naukaisin kaikkien esitäysyttyä. Tiesin, ettei simppeli esittäytyminen saisi joukkoa tulemaan toimeen, mutta se paransi edes hiukan yhteishenkeä.
"Hei Kotkankatse", naukaisi Ollie viittoi hännällään minua tulemaan lähemmäs. Siittä asti, kun olin ilmestynyt luvatta hätäkokoukseen, olivat Taon lauman viestinviejät katsoneet minua mietteliäästi. Varmaan johtuen siittä, että olin kertonut syntyneeni taon laumaan. Otin muutaman askeleen näitä kohti ja vielä hiukan edemmäksi muita niin, ettei puhettamme kuullut yhtä hyvin.
"Kotkankatse, sinä siis olet alkujasi Taon laumasta?", kysyi harmaa kolli.
"Juu", vastasin hiljaa.
"Oikeasti? Olet paljon lihaksikkaampi kuin kukaan näkemämme Taolainen", Reika kysyi uteliaisuus tuikien silmissään.
"Aijaa? Se johtuu varmaan soturin koulutuksesta", totesin.
"Miten oikein päädyit klaanikissaksi, kerta synnyit laumaamme, joka kuitenkin sijaitsee aika kaukana järvestä?", kysyi vuorostaan Ollie. Aluksi meinasin vain kertoa koko tarinani, mutta sitten tulin ajatelleeksi, mitä kaksikko ajattelisi, jos saisi minun olevan heidän kenraalinsa poika. Päätinkin siis yksityiskohtia paljastamatta kertoa tarinani ympäripyöreästi.
"No sanotaanko vaikka, että olin jo pienestä asti halunnut seikkailemaan, mutta isäni ei uskonut minun selviytyvän yksin, niinpä karkasin. Elin jonkin aikaa yksikseni kaupungin kaduilla, kunnes päätin lähteä tutkimaan sen ulkopuolista elämää ja pitkän matkan jälkeen saavuin järvelle ja liityin Varjoklaaniin tullakseni vahvemmaksi, mutta nyt klaanistani ontullut minulle toinen perhe", kerroin Taolaisten kuunnellessa selvästi kiinnostuneina.
"Ja nyt palaat auttamaan myös kaupungissa asuvaa perhettäsi. Vanhempasi ovat varmasti ylpeitä sinusta kun palaat noin vahvan näköisenä. Kunhan ongelma on hoidettu, sinusta tulee varmasti hyödllinen koko laumalle. Ehkä voisit opettaa meille ja muille halukkaille joitakin klaanilaisten taisteluliikkeitä. Uskon, että myös Lordi Koi ottaisi sinut mielihyvin suojatikseen, kunhan onnistumme ensin vakuuttamaan hänet voimakeinojen käytöstä. Tulisit varmasti hyvin toimeen myös Perijän ja hänen siskonsa kanssa, vaikutatte olevan nimittäin saman ikäisiä", Reika selitti innoissaan, mutta itse hätkähdin tämän sanoja.
*Luulevatko he, että aion palata lopullisesti? EI se käy päinsä!*
Onneksi Ollie keskeytti matkakumppaninsa haaveilun.
"Reika, Mistä tiedät että Kotkankatse on jäämässä. Vaikka hän onkin Taolainen alkujaan, hän kuluu nykyisin Klaanikissoihin ja pitää heitä yhtälailla perheenään", kolli sanoi kilpikonnakuvioiselle ystävälleen, joka vaikutti tajunneenasian itsekkin.
"Aivan, anteeksi Kotkankatse. Päätöshän on tosiaan sinun ja uskon että perheesi hyväksyy valintasi, kunhan itse olet onnellinen", Reika pyysi anteeksi. Nyökkäsin tälle merkiksi, että hyväksyin hänen anteeksipyyntönsä.
"Toivotaan niin. Isäni ja minun välini eivät nimittäin olleet kovin hyvät, joten saa nähdä ajaako hän minut heti pois. Ei sillä, että hän onnistuisi, mutta olisi mukava palata KÄYMÄÄN kotona, ilman mitään perheensisäistä riitaa", totesin.
"Ymmärrän hyvin. Minun isäni halusi, että olisin seurannut hänen tassunjäljissään pentuyksikössä, mutta sen sijaan minusta tulikin viestinviejä. Hän kuitenkin myöhemmin näki, kuinka pidin työstäni ja hyväksyi sen lopulta", lohdutti Ollie. Kallistin hieman päätäni, sillä en ollut koskaan kullut, että laumassa olisi ollut erikseen tehtäviä.
"Anteeksi, mutta tietoni laumasta ovat hieman rajalliset, joten voisitteko kertoa hieman eri tehtävistä ja lauman johtajista?", pyysin. Jo ennen kuin Reika avasi suunsa, tämän ilmeestä näki, että tiedossa olisi pitkä tarina.
"Taon laumalla on ollut nyt neljä johtajaa, jokainen edellisen jälkeläinen. Nykyinen johtajamme Lordi tai Herra Koi, on neljäs johtaja. Hän on hieman vanhaan kaavaan kangistunut, mutta toivoa kai vielä on, sillä hän itse lähetti meidät hakemaan klaanikissoja apuun. Hän tietää miten sotaisaa joukkoa olette, joten pyyntö yllätti meidät täysin. Koi kumminkin ajattelee aina kahdesti ennen kuin toimii ja pyrkii saamaan kaikki osapuolet tyytyväisiksi. Siinä mielessä hän onkin siis hyvä johtaja. Valitettavasti hänet kuitenkin leikattiin, ennen kuin hän kerkesi saada verenperillisiä, mutta onneksi hänen veljensä on perustanut jo oman perheensä. Kenraali Jeti on kokenein taisteliamme ja veljensä oikea tassu. Kenraali käy uusien kissojen ilmestyessä neuvottelemassa heidän kanssaan ja pyrkii saamaan heidät mukaan Taon liittoon. Kollin kerrotaan pelastaneen kissoja jopa koirien hampaista ja ainakin yhdeltä ihmiseltä, joka yritti ampua erään nuoremman kissan. Tällä on merkkinä tästä arpi leuassaa juuri siinä kohdassa, mihin luoti teki viillon. Vaikka hän onkin hyvä taistelia, hänestä ei ole yksin vastusta vihollisille, eikä hän anna meidän muiden taistella. Hän ehkä pelkää menettävänsä turhaa henkiä. Tosiaan, koska johtajuuden on pysyttävä suvussa, jottei valtataistelua tulisi lauman keskuudessa, on Kenraali Jetin pennuista yksi valittu ottamaan paikka seuraavana johtajana. Tuleva johtaja, tai kuten me normaalit kissat sanomme, 'perijä' joka pentueesta valittiin, on nimeltään Jack. Jack on hyvin suuri ja pitkäkarvainen raidallinen kolli. Hän yleensä pysyttelee jonkun johtihahmon seurassa, eikä puhu paljoa. Silloinkun häneltä kuitenkin kysytään mielipidettä, on vastaus yleensä rauhallinen, lyhyt ja ytimekäs, sekä hyvin viisas. Uskomme, että hänestä tulee loistava seuraava johtaja. Henkilökohtaisesti kuitenkin toivon, ettei hänkin kangistu vanhoihin kaavoihin. Lisäksi perheeseen kuuluu myös hiljainen ja kauneudellaan lumoava neito, Mary. Mary on Perijän sisko ja hänestä tuleekin veljensä tahdosta tälle neuvonantaja. Naaras on valitettavasti syntynyt mykkänä, mutta Perijä ilmeisesti ymmärtää tätä myös ilman sanoja. Meille muille kissoille hän puhuukin käyttäen viittomakieltä. Kuten jo mainitsin, hänen ulkonäkönsä herätää monen kissan huomion, mutta Maryn huomion on tähän asti onnistunut kiinnittämään vain yksi kolli ja se onnenpekka on Ollie tässä~", Reika kertoi innoissaan. Moni Reikan kertoma asia oli saanut lyötyä mnut ällikälle. Puhuivatkohan he edes samasta perheestä. Ollie tökkäsi Reikaa punastuneena.
"Hiljaa Reika, ei Kotkankatseen tarvitse tietää minusta ja Marystä", tämä sanoi vaivaantuneena. Vai oli siskoni löytänyt itselleen mielitietyn. Ollie kyllä vaikutti kunnolliselta kollilta, joten ei minulla valittamista ollut.
"Äläs nyt Ollie, sinä ja Mary olette suloinen pari. Muistakaa kuitenkin kertoa minulle ensimmäisenä kun päätätte hankkia pentuja", Reika hihkaisi ja näillä sanoilla sai Ollien muuttumaan yhtä punaiseksi kuin liikennevalojen punainen valo. Minua kaskikko hieman nauratti.
"Noh, odotan innolla, että pääsen näkemään teidät yhdessä", totesin ja Ollien mulkaistessa minua ikään kuin käskien lopettaa, purskahdin nauruun yhdessä Reikan kanssa. Kun lopulta lopetimme nauramisen, Ollie kertoi puolestaan lauman sisäisistä tehtävistä. Jotkut veivät tarvittaessa viestejä liittolaisille, jotkut varmistivat, että kaikille laumalaisille ja kaupungissa asuville kissoille riitti ruokaa ja jotkut pitivät huolta sairaista kujalla asuvista kissoista. Ollien isä itse hoiti orvoksi jääneitä pentuja päämajassa muiden sen tehtävän saaneiden kanssa. Kaikkiin ryhmiin kuului enemmän tai vähemmän niin kujakissoja, kotikissoja kuin rotukissojakin. Oli ällistyttävää kuulla, kuinka kaikki pitivät huolta toisistaan ja näin pitivät rauhaa yllä. Miksihän siis tällainen sotatilanne oli päässyt syntymään? Ennen kuin huomasimmekaan, alkoi ilta jo hämärtämään, mutta pystyimme edelleen kulkemaan ongelmitta katulamppujen valaistessa tietämme.
"Miksi taivas tuolla edessäpäin on edelleen valoisa, vaikk muualle onkin jo laskeutunut pimeys?", kuului Liekkitassun kysymys kissarykelmästä. Katsahdimme kaikki taivaalle ja totta se oli. Vaikka taivas oli muuten pimeä, tähdet näkyivät vain hyvin himmeästi ja edessäpäin taivas hohti valoa. En ollut nähnyt moista pitkiin aikoihin, mutta tiesin edelleen, mitä se tarkoittaa.
"Se hohtaa tuolla tavalla, koska kaksijalkalan valot valaisevat sen noin. Olemme siis pian perillä", Tavisade kertoi. Vedin syvään henkeä. Pystyin jo täältä asti haistamaan kaupungin tutut tuoksut. PIan olisimme perillä ja todellinen tehtävä alkaisi. Kaiken lisäksi, näkisin taas perheeni. Siirryin joukon kärjestä takaisin Vesiturkin luokse, jotta voisin jutella tälle vielä hiukan, ennen kaupunkiin saapumista. Oli nimittäin hyvinmahdollista, että minun pitäisi siityä Taolaisten kanssa johtoon näyttämään klaanikissoille, miten uusilla pinnoilla tuli kulkea ja muun sellaisen vuoksi.
*Uskonsiipi ja muut henget. Antakaa meidän saapua ehjin nahoin perille asti*


//Ja näin kaikki tietävät nyt toisensa. Jos joku kerkeää kirjoittaa saapumisesta päämajaan, niin johtajan toivottaessa klaanikissat tervetulleeksi, Mary kaataa Keithin kumoon ja Jackin huomatessa myös tämän, muillekkin selviää, mikä Keith on miehiään. (Keithin isä tosin saattaa huutaa pojalleen mutta Koi keskeyttääs en ja päästää klaanikissat lepäämään.)

Nimi: Varjosydän

02.05.2018 16:29
Katsoin leiriä haikein silmin. Ymmärsin etten todennäköisesti palaisi. Kissojen silmissä paloi usko, toivo ja luottamus. Toivo ystävien kotiin paluusta, usko ja luottamus siihen että onnistumme. Haikeimman tuulen pyyhkuessä leiriä yritin painaa mieleen jokaisen yksityiskohdan, kaikki tuoksut, tunteet joita kotiini liittyi. Tunsin entistä selvemmin sen taakan jota Jääsielu oli kantanut ennen minua. Taakn kun hän johti muut taisteluun. En tuntenut kaipuuta pois kotoa, en halua johtaa joukkoni kuolemaan taistelemaan kissojen rinnalla jotka eivät taistele, en kuitenkaan tuntenut vastuuttomuutta joten nostin pääni ylväästi ja hengitin syvään. Kyynel vierähti silmäkulmaani. Katsoin viimeisen kerran olkani yli ja näin itseni heidän silmin, varapäällikkönä jonka päällikkö lähetti sotaan, soturina jonka odotettiin tuovan muut takaisin. Vaikka hengellään.
*minä palaan,lupaan sen* lupasin sen. Sen myös pitäisin. Mielessäni kävi väistämättä ajatus
*voitko pitää tuon lupauksen?*
Ajattelin emoani,mietin pentujani, sotureitani, ystäviäni. Kotiani.
Tätäkö ikävä on?
Suru raapaisi sydäntäni kun mietin että ainakin sain mahdollisuuden hyvästellä. Ei ei hyvästellä, sanoa näkemiin.
En saanut sortua, soturini luottivat minuun ja jos sorrun sortuvat hekin. Suljin silmäni sydämmenlyönniksi ja avatessani lupasin että johtaisin joukkoni ylpeänä. Pujahdin leiristä muut kannoillani kuullen kuinka Ruohotähti antoi paikkani Vaahteraloimulle.
*Tähtiklaani suo meille tukesi*rukoilin.
Varmin askelin lähdimme matkaan. Halki kuusten varjostavien aina myrskyklaanin rajalle ja siittä eteenpäin. En tuntenut syyllisyyttä kulkiessani toisen maalla, mietin mitä meitä odottaisi kun palaisimme. Saari tuli vastaan liian pian.
Arvelin keitä oli lähdössä, ainakin varapäälliköt joten myös ystäviäni on tulossa. Keitäköhän sotureita?
Olin aavistuksen huolissani omasta joukostani. Pihkaviiru oli ilmiselvä valinta sillä kolli totteli käskyjä ja osasi käyttää kynsiään harvinaisen tehokkaasti. Kotkakatse ja Vesiturkki, oli siinäkin minulla parivaljakko! Olin huolissani näistä nuorimmista, kyllä he osasivat metsässä pärjätä ja keith ehkä kaupungissa mutta heiltä puuttui täysin taiteluiden kokemus. Kiitos Metsäsielun meillä riittäisi saalista, ja oli hyvä saada kokenut soturi mukaamme. Saisimme käydä läpi monta päivää taistelu stradegioita varapäälliköiden kanssa ja minun pitää saada selvää muiden klaanien sotureiden vahvuudet jotta saamme maksimoitua pienen joukkomme voimat taistelussa, emme tienneet montako kissaa oli vastassa.
En pitänyt tilanteesta joutua lähtemään taistelemaan vieraalle maaperälle puolituttujrn kanssa. Omiin sotureihin luotin mutta muiden osilta olin hyvin skeptinen. Yleensä tiesin edes mitä on vastassa ja Vuolastassun kanssa hiotut erikoiset mutta kuolettavanhyödylliset liikket olisivat hyödyksi nyt. En tiedä mistä nuorukainen ne oppi mutta terävä hän on. Olen silti tyytyväinen että hän jäi kotiin, en kestäisi jos toinenkin siskoistani kuolisi.
Myrskyklaanilaisilla oli etua kiipeilytaidoistaan, jokiklaanilaisten refleksit tulisi käyttöön ja tuuliklaanilaisten nopeus.
* mitäköhän taitoja kaksjalassa tarvitaan? Ja mitä taitoja vihollisillamme on?* mietin.
*Keith oli saapuessaan, aika varovainen mutta vähän röyhkeä. Ehkä he ovat hyviä piiloutumaan. Hän myös kiipeili sujuvasti, he siis kiipeileveät. Taisteluliikkeitä keithillä ei erityisemmin ollut joten siinä on mahdollisesti etulyöntiasemamme. *
Kapusin pitkin kaatunutta puuta. Olimme ensimmäiset saarella. Tassujani kihelmöi johtaessani soturini keskelle saarta, aukiolle jossa kokoontuminen olisi huomenna.
* oliko viime kokoontumiseni viimeiseni?* mietin.
Muutkin näyttivät olevan omissa mietteisään mutta lohduttomimman näköinen oli Pihkaviiru, ymmärsin hyvin. Hänen kumppaninsa oli pentujen kanssa ja hän joutuisi lähtemään. Oli varnasti ollut kamalaa jättää pennut kotiin niin nuorina. Omani olivat jo lähes sotureita. He pärjäävät ilman minua.
Havahduin kun joku astui puunrungolle. Välitin vielä rohkaisevan katseen muille, tämä olisi viimeinen hetkemme vähään aikaan kun olisimme yhdessä, yksin varjoklaanina.
Taon kissat pujottelivat esiin myrskyklaanilaisten seasta tunnistin myrskyklaanin lähtijät: Säröpolte, Hallakasvo, Hohtolehti ja Tavisade.
Olin mielissäni kun tiesin mukana olevan parantaja. Se helpottaisi aina matkantekoa..
Pian tuuliklaanin ja jokiklaanin joukotkin saapuivat.
"Tässä sitä nyt ollaan" maukui hitaasti toinen taolaisista.
" hukkaamme auringon valoa, lähdetään" Metsäsielu murahti eikä kellään ollut vastalauseita joten lähdimme taolaisten johdolla saarelta.
Kuljin Säröpoltteen vierellä, hän vaikutti tyyneltä ajatellen mitä on tulossa.
Aurinko oli noussut juuri ja taivas oli pilvetön.


//jatkoa joku?
Varjosydän vois vetää kunnolla herneet nenää ku liekki äkätään, se ei tykkää hiippailijoista -murrr keith ja liekki

Nimi: Zare

01.05.2018 22:49
_________________________________________________
Kotkankatse// 23kp, 45kp, 51kp
Varjosydän// 13kp
Vuolastassu// 15kp

Nimi: Kotkankatse

01.05.2018 18:54
*Tästä se sitten kai lähtee*, tuumin astellessamme Vesiturkin kanssa Ruohotähden ja Varjosydämen kanssa leirin suuaukosta sisään. Matka oli tuntunut ikuisuudelta. Ei pelkästään siksi, että olin huolehtinut perheeni ja kaapatuista klaanilaisista. Vaan myös sen takia, että Ruohotähti oli pitänyt koko matkan mittaisen saarnan, puhumattakaan siitä, kuinka Varjosydän oli vähän väliä huutanut minulle tekoni takia. Aluksi olintoki väittänyt vastaan, mutta olin myöhemmin tajunnut, kuinka moni asia olisi voinut mennä pieleen ja pyysinnöyrimmin anteeksi. Toivoinkin siis, ettei minun tarvinnut lähteä salaa partion mukaan, jos Ruohotähti ei valitsisi minua yhdeksi lähtiöistä. Epäilin tosin, ettei minun tarvinnut huolehtia moisesta. Vaikka olinkin toiminut typerästi ja jopa rangaistavasti, olisin suureksi hyödyksi operaatiossa. Toki juureni ja sukulaisuuteni lauman johtohahmoihin olisi mahdollisessa suostuttelussa hyödyksi, mutta se ei olisi yksin riittänyt mitenkään valituksi tulemiseen. Olinkin siis saarnan välissä tiputellut puolustukseni joukkoon muutamia faktoja, jotka uskoin Ruohotähden huomanneen ja tiedostaneen hyödyllisiksi. Harva kissa klaanistamme oli käynyt metsän ulkopuolella, saatika paikassa missä asusti ihmisiä, joten kokemukseni asvalttiviidakoista olisi hyödyksi, eikä ryhmän tarvitsisi luottaa sokeasti ulkopuolistin ohjeisiin. Mitä nyt olin klaanissa eläessäni huomannut, useimmiten klaanikissat luottivat ennemmin toisiinsa, kuin ulkopuolisiin, joten mahdollisten epäilysten toimintatavoista ilmestyessä, voisin varmistaa tavan toimivaksi. Suunnannäyttäjäksi minusta ei ollut, sillä saaapumisestani järvelle oli kulunut jo niin monia kuita, mutta muistin kyllä muutamia maamerkkejä matkan varrelta. Vaikka siis kulkisimme hieman eri reittiä kuin minä aikoinani, tulisimme saman suunnan takia törmäämään varmasti ainakin muutamaan. Kaupungin kujat taas olivat hyvin säilyneet muistissani, joten perille saapuessamme osaisin johdattaa joukkoa ympäriinsä jos tarve tulisi sitä vaatimaan. Olin myös ainut klaanilainen, joka Myrskyklaanin Minttuturkin lisäksi tiesi jotain Taolaisista ja heidän elämästään, vaikka en itse ollutkaan niinkään ollut muiden, kuin perheeni kanssa tekemisissä. Päästessämme lopulta leirin suojiin, olivat useat kissat meitä vastassa, vaikka olikin jo melkein keskiyö. Tieto mahdollisesti löydetyistä rakkaista varmaan sai miltein kaikki pysymään valveilla ja odottamaan. Ruohotähti asteli nopeasti puhujankiven luokse ja hyppäsi ketterästi sen päälle. Varjosydän istui suuren kivenlohkareen juurelle, kun taas minä ja koko matkan hiljaa pysynyt Vesiturkki istuimme suurkiven välittömään läheisyyteen. Suuri osa valveilla olevista kissoista teki samoin ja melkein puolet leiristä oli kerääntynyt paikalle, ennen virallista kokous kutsua.
"Jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä saapukoon suurkivelle klaanikokoukseen " Ruohotähti maukui tämän äänen kaikuessa leirissä. Ruohotähti aloitti kertomalla ilouutisen kadonneiden löytymisestä.
"Miksi heeivät sitten ole täällä?", kysyi Vuolastassu kissajoukosta puoliääneen.
"Oiva kysymys Vuolastassu. Kissat jotka tietävät paikan, missä heitä pidetään, tarvitsevat apua ennen kuin voivat auttaa meitä", Varjosydän maukaisi oppilaalle. Ruohotähden kerrottua tarvitsevansa vapaaehtoisia lähtemään mukaan, Vuolastassu pomppasi heti pystyyn, mutta päällikön painotettua sanaa 'sotureita', oppilas tajusi ettei voinutpäästä mukaan vaika halusikin.
"Ette välttämättä palaa", olivat Ruohotähden sanat jotka saivat minut tajuamaan mitä oli tiedossa. Vaikka kyseessä olikin pelastusoperaaio, olimme oikeasti lähdössä sotaan. Sotaan, joka ei edes loppupeleissä ollut kenenkään heidän sotansa. Taolaisena, tämä taistelu ja ongelma koski minua heistä eniten ja jos Reikan ja Ollien kuivailema tilanne oli totta, olin yksi harvoista, jotka osasivat taistella. Vihollinen taas oli varmasti hyvä taistelemaan, eivätkä tietäessään olevansa ylivoimaisia, varmastikkaan perääntyisi helpolla. Tuleva taistelu tulisi siis olemaan vaikea ja molemmat osapuolet tulisivat kokemaan tappioita... Aivan.... Moni kissa tulisi menettämään henkensä tulevassa yhteenotossa molemmilta puolilta... Silloin todellisuus iski minua päin kasvoja. Saattoi olla, että joku tappaisi jonkun rakkaistani ja oli aika varmaa, että myös minäkin joutuisin ensimmäistä kertaa tahrimaan tassuni verellä. Sodassa ainut tavoite oli voittaa toinen ja selvitä itse hengissä. Ymmärsin lopulta oikeasti, miltä klaanikissoista tuntui, kun he antoivat lupauksen puolustaa klaaniaan jopa hengellään. Nämä kissat olivat valmiita tappamaan, jotta he ja heidän perheensä saisivat elää seuraavaan päivään. Mutta myös uhraamaan oman henkensä huomisen puolesta. Tunsin kuinka kylmät väreet kulkiat selkäpiitäni pitkin.
*Vihdoin ymmärrän mitä on olla soturi*, tuumin ja nousin ylös istumapaikaltani.
"Minä lähden", ilmottauduin kuuluvalla äänellä täynnä varmuutta. Kohdistin määrätietoisen katseeni päällikköömme joka katsoi takaisin minuun.
*Minäkin olen soturi ja aion antaa vaikka henkeni sen puolesta, että rakkalleni niin klaanissa kuin kaupungissa koittaa huominen*
"Minäkin tulen", ilmoitti Vesiturkki ja nousi seisomaan vierelleni. Pieni huolen pistos iski sydäntäni, kun kumppanini ilmoittautui myös lähtiäksi. Ehkä pelkäsin, että hänelle sattuisi jotain, mutta koska nyt tiesin miltä hänestä tuntui soturina, en aikonut väittää vastaan. Vaikka huoli kalvoikin sisintäni, oli minun muistettava, että meistä kahdesta hän oli parempi taistelia ja osasi pitää huolen itsestään. Päätinkin siis katsoa kollia kumppanin sijaan kanssa soturina. Soturina, joka tiedosti mahdolliset vaarat ja oli siittä huolimatta valmis seisomaan muiden sotureiden rinnalla valmiina taistelemaan.
*Olen ollut täysi idiootti tämän asian kanssa*
Yhä useampi kissa ilmoittautui mukaan ja pian lähtiöitä oli enemmän kuin tarpeeksi. Ruohotähti ilmoittikin keskustelevansa lähtiöistä Varjosydämen ja Laventelikasvon kanssa ja katosi pesäänsä. Klaanilaiset hajaantuivat tämän jälkeen omille teilleen. Huokaisin syvään yhä seistessäni paikallani ja luoden katseeni taivaalle.
*Uskonsiipi... pyydän, tarvitsen neuvojasi*, lähetin hiljaisen pyyntöni taivaille. Vesiturkki tuuppasi minua hieman ja saadessaan huomioni viittoi minua seuraamaan sotureiden pesälle. Meidän mahdollisten lähtiöiden tulisi kaikkien nukkua tämä yö hyvin ja kerätä voimia. Astelimme Sotureiden pesään, missä melkein kaikki soturit olivat jo asetuneet omille tai yhteisille makuusijoilleen. Vanhasta tottumuksesta kävelin oman havualustani luokse ja käperryin siihen. Sen sijaan, että Vesiturkki olisi suunnannut vähän matkan päässä olevalle omalle makuualustalleen, tämä astelikin hiljaa luokseni ja kumartui kuiskaamaan korvaani:
"Haittaako jos nukkuisimme tämän yön yhdessä? Emme vielä tiedä lähtiöitä ja jos toinen meistä ei lähde ja.... jos toinen ei palaa, on tämä viimeinen mahdollisuus"
Yllätyin hiemn kollin sanoista, sillä tämä itse oli pyytänyt, ettemme olisi heti siirtäneet makuusijojamme yhteen. Hän oli halunnut pitää suhteemme 'ei niin näkyvänä' isänsä alkuperäisen reaktion vuokis. Ymmärsin tietenkin tämän huolen silloin ja silloin. Siirryinkin siis hieman pedilläni antaen kollille tilaa. Tämä vilkaisi ympärillee muiden katseiden varalta, mutta jos totta puhutaan, ketään ei kiinnostanut. Vesiturkin käperryttyä kylkeäni vasten me molemmat nukahdimme hyvin nopeasti.

Heräsin jo hyvin tutuksi tulleelta niityltä, mutta yleisten epänormaalien asioiden lisäksi niityn pienellä kummulla seisoi pylväs joka kantoi palavaa punaista lyhtyä. Pylvään alla istui tuttu hahmo. Loikin Uskonsiiven luokse ripeästi, mutta lähestyessän tätä, huomasin, että tämän seurassa oli kaksi muuta hahmoa. Tämän oikealla puolella istui valkea, hyvin koristeellista kaulapantaa kantava valkea kolli. Kollista huokui jonkinlainen jalo aura ja lähestyessäni kolmikkoa, huomasin tämän vatsan olevan musta. Uskonsiiven vasemmalle puolelle taas oli asettunut musta naaras. Naaraan selässä komeili yksi iso valkea laikku ja tään häntä oli töpö samallalailla kuin minulla. Toisin kuin kolli, hän tuntui jotenkin hohtavan, hieman samalla tavalla kuin klaanivanhimpien tarinoissa tähtiklaanilaiset tekevät. Hidastintahtiani vähän ennen kummun huippua ja pysähdyin vasta ollessani muutaman loikan päässä joukosta. En yhtään tiennyt keitä nuo kaksi kissaa olivat, mutta jotenkin valkea kolli tuntui muistuttavan minua josakusta.
"Keith, mukava nähdä sinua pitkästä aikaa nuorukainen", sanoi Uskonsiipi arvokkaasti mutta samalla tuttuun lempeään sävyyn. Hymyilin hieman tälle ja nyökkäsin.
"Kuin myös ystäväni", olisin halunnut kertoa muutaman ajatuksen tämän ennustuksesta koskien minua ja Vesiturkia, mutta koska hän oli tuonut vieraita, en viitsinyt avata suutani kyseisestä aiheesta näiden edessä.
"Keith, tänä tärkeänä yönä olemme saaneet vieraita pyhästä metsästä, jossa sukusi henget majailevat", kolli selitti ja kääntyi sitten valkean kissan puoleen. Kolli kumarsi syvään ja naukui.
"Hauska vihdoin tavata nuori soturi. Taivailla minua kutsutaan Rauhan valkeaksi lapseksi, mutta maan päällä kannoin nimeä Yang. Olin Taon pyhän lauman toinen johtaja ja näin ollen jatkoin isäni Taon tassunjäljissä perheemme tavoitetta rakentaa rauhaa kunnioittava maailma. Aikana, jolloin ystäväni ja liittolaiset kutsuivat minua johtajaksi, oli aika jolloin liittomme suurimmat sodat käytiin, mutta myös silloin liittomme koki suurimmat laajetumiset", kolli kertoi ja nosti päänsä ylös.
*Yang, eli siis Lord Yang, Valkea johtaja. Muistelisin isäni kertoneen meille hänen isoisänsä olleen tämä kyseinen kissa. Eli tämä kolli oli ensimmäinen perijä ja Taon poikana myös kissa, joka syntyi Perhossielulle*
Seuraavaksi musta naaras laski päänsä painoksiin ja lausui voimakkaan kuuloisella äänellä.
"Keith, ilmeestäsi päätellen tunnistit veljeni. Onhienoa tietää, että hänestä kerrotaan tarinoita yhä nuoremmille sukupolville. Itse olen Yin, Taon tytär ja sen takia metsässä minua kutsutaan Rauhan mustaksi tyttäreksi. En kuitenkaan kuulu täysin metsään juuristani huolimatta, sillä päätin eläessäni seurata emomme tietä metsissä. Eläessäni kannoin monia nimiä, mutta jo kauan sitten kadonneen Taivasklaanin jätin soturina nimeltä Mustalootus. Vaellankin siis nyt taivaita tähtiklaanilaisena, mutta aina välillä käyn tervehtimässä veljeäni pyhän lammen luona", naaras kertoi.
*Yin. Isä ei ollut kertonut tästä oikeastaan yhtään. Korkeintaan ohimennen maininnut että Yangilla oli sisko, joka jätti lauman. Olikohan hän tiennyt tämän liittyneen klaaneihin?*
"O-on suuri kunnia tavata teidät molemmat. Luulin olevani onnekas saadessani tavata itse suuren Taon, mutta että myös kaksi hänen jälkeläistään, se saa minut sanattomaksi", sopersin. Yllätyksekseni kolmikko naurahti hieman.
"Aika muodollinen vai kuinka, vaikka vasta äsken väittikinvastaan päällikölleen", Yin naukaisi huvittuneena kahdelle kollille.
"Ettei vain olisi sitenkin sinun jälkeläsiäsi sisko hyvä", Yang naurahti. Oli yllättävää kuinka rentoja kaksi kissaa olivat huolimatta siittä, että heistä kerrottiin legendoja. Piikiteltyään toisiaan tarpeeksi sisarukset kääntyivät taas puoleeni.
"Keith, kuten tiedät, tulossa on taistelu joka määrittää Taon lauman ja näin ollen myös liiton tulevaisuuden. Onneksemme historia on jälleen toistanut itseään ja tuonut kaksi vastakohtaa yhdeksi. Ainut asia, mikä vielä on tehtävä, on saada yhteys puolikkaiden välille. Vain kahden puoliskan yhteys ja yhdistyminen yhdeksi, voi taata tasapainon", valkea kolli selitti.
"Kaksi vastakohtaa yhdeksi? Tarkoitatko klaaneja ja Taon laumaa?", kysyin saavani hieman tarkennusta. Yin nyökkäsi.
"Aivan. Kaksi perhettä, jotka ovat miltein täysin erilaisia, mutta silti niillä on jotain yhteistä. Välillä tosin tämä yhteys unohdetaan ja silloin jokin syntyy muistuttamaan siittä. Ensimmäinen muistutus tästä oli Taon rakkaus metsien neitoon. Vaikka he kaksi olivatkin erilaisia, niin edes pienen hetken he näkivät toisissaan palasen itseään. Toinen muistutus tästä oli minun ja veljeni syntymä. Vaikka maailmat olivat niin erilaisia, silti ne onnistuivat luomaan jotain joka teki niistä yhtä. Ja vaikka minä ja veljeni päätimme elää eri maailmoissa, veimme joka tapauksessa mukanamme palan toista", Yin selitti ja piti sitten puheessan pienen tauon.
"Nyt kun taistelu lähestyy ja puolikkaat, maailmat, ja henget taas kohtaavat, olet sinä muistuttamassa heitä siittä, että puoliskojen on mahdollista ymmärtää toisiaan", Yin jatkoi.
*Ei paineita*
Onnekseni Uskonsiipi näki epävarmuuteni.
"Sinulla ei kuitenkaan ole huolta. Et tee tätä matkaa yksin. Sukusi suojeliana tulen kulkemaan koko tämän matkan rinnallasi pyhän metsän henkien kanssa. Vaikka et siis näkisi meitä, olemme rinnallasi samalal tavalla kuin Tähtiklaanilaiset klaanien rinnalla. Vaikka sielusi onkin vahva, jos koet olevasi heikko, tulemme tueksesi. Ja jos kaadut, otamme sinut vastaan", Uskonsiipi sanoi ja ketoi pitkän raidallisen häntänsä ympärilleni.
"Kiitän... mutta jos sopii kysyä, mitä tarkoitat sukuni suojelialla?", kysyin hieman vaisusti. Yin pyöräytti silmiään ja tökkäsi suurta tiikeriä lapaan.
"Oletko ihan oikeasti seikkaillut hänen unissaan koko tämän ajan, etkä ole kertonut mikä oikeastaan olet?", naaras kysyi.
"En kokenut tarvetta", Uskonsiipi totesi yrittäen vältellä naaraan pistävää katsetta. Mieleni keveni hieman katsellessani suuren tiikerin pelkäävän pientä naarasta. Yang pyöräytti silmiään ja selitti minulle itse hieman lisää Yinin edelleen tökkiessä Uskonsiipeä.
"Kerta Uskonsipi ei ole kertonut niin minä kerron. Keith, Sukusi on ollut olemassa jo kauan ennen Taoa ja pyhää laumaa. Esi-isämme olivat rotukissoja nimelta Japanin bob-tail. Kun sukumm eeli vielä kotisaarellaan, oli heillä jo silloin yhteys muinaisiin henkiin. Henget auttoivat muinaisia johtajia tekemään oikeita päätöksiä ja taistelemaan vihollista vastaan, mutta he eivät ikinä auttaneet jos aikeena oli hyökätä. On hyvin mahdollista, että saarella asuu edelleen ainakin muutama alkuperäisessä muodossaan elävä tiikeriklaanilainen, mutta siittä edes me emme tiedä. Kun sukumme pää siirtyi ihmisten mukana tähän maahan, lähti muutama henki heidän mukaansa. Näistä hengistä yksi oli Uskonsiipi. Hän ei siis ole kovin nuori tapaus ajatellen, kuinka kauan tiikeriklaanin ajasta on. Uskonsiipi on siis toiminut sukumme suojeliana jo vuosikymmenien ajan", Yang selitti. Tää tieto sai lyötyä minut ällikälle. En ikinä olisi uskonut Uskonsiiven olevan niiiiiin vanha kurppa.... Siis henki... Yin lopulta lopetti tiikerin tökkimisen ja loi katseensa taivaille. Kuin tyhjästä ilmestynyt tuulenvire pöllytti naaraan turkkia ja tämä istui hiljaa kuunnellen sen suhinaa, ihan kuin se olisi tuonut mukanaan viestin. Puuskan kadottua naaras katsoi veljeään ja Uskonsiipea merkitsevästi.
"Toivotamme onnea matkallesi Keith", Yang sanoi ja käveli siskonsa rinnalle. Tiesin, että minun oli heättävä nyt, mutta ennen lähtöäni halusin vielä kysyä yhtä asiaa.
"Ennen kuin menen, mistä voitte tietää että minut valitaan pelastusoperaatioon mukaan?"
Uskonsiipi hymähti hieman.
"Tiedät itsekkin, että vaikkei sinua valittaisi, lähtisit kuitenkin vasten määräyksiä, etkö vain?", nämä sanat sanottuaan pimeys nielaisi niityn.


"Kotkakatse, Vesiturkki, Metsäsielu​ ja Pihkaviiru. Te lähdette kanssani kohti kaksijalkaa. Syökää kunnolla nyt ja hyvästelkää ystävänne. Lähdemme auringon noustessa." Varjosydän ilmoitti. Huokaisin helpotuksesta. Onnekseni sain lähteä mukaan, enkä näin ollen välttämättä joutuisi ongelmiin palatessani. Ennen kuin lähdin, oli minun vielä pyydettävä yhdeltä kissalta palvelusta. Astelin Piiskaviiman luokse, joka oli juuri sanonut näkemiin pojalleen.
"Piiskaviima. Tiedän että välimme eivät ehkä ole tällä hetkellä parhaat, mutta toivoisin että pitäisit Väretassun koulutuksesta huolta poissaollessani?", kysyin kolilta. Tämä vilkaisi minua ihan kuinei olisi ollut varma, kysyinkö tältä tosissani palvelusta. Hetken mietittyään tämä nyökkäsi.
"Lupaan pitäähänestä hyvää huolta ja opettaa nuorukaiselle muutaman liikkeen mitä osaan. Jote, tuo poikani takaisin hengissä", tämä pyysi. Tämä sai minut hieman hiljenemään mutta pian nyökkäsin tälle.
"Mitäänhän en voi luvata, mutta yritän. Poikasi on vahva ja uskon että hän pärjää", totesin ja käännyin pois. Olin ennen Piiskaviimalle puhumista hyvästellyt myös Viistotassun ja oppilaani. Nyt kuitenkin kun Varjosydän kokosi lähtiät yhteen ja kun naaras asteli ensimmäisenä ulos leiristä, minun oli pakko vielä hetkeksi pysähtyä ja katsoa ympärilleni. Tästä oksista ja muista sattuman varaisista metsän rakennusvälineistä tehdystä leiristä oli tullut minulle koti ja kaikista tapaamistani kissoista sen sisällä perhettä. Annoin katseeni kiertää leirin ympärille. Näkisinkö tätä paikkaa enään? Näkisinkö enään leirin aukeaa, missä kissat vaihtoivat kuulumisia, puhujankiveä minkä juurelle koko klaani kokoontui kuuntelemaan arvostettua päällikköämme joka minutkin kantoi metsän halki uuteen kotiini. Haistaisinko enään parantajan pesästä leijailevaa yrtiien tuoksua ja kuulisinko enään pentutarhan pienien asukkaiden kimeää naukumista. Näkisinkö enään sotureiden astelevan ulos sotureiden pesästä valmiina päivän toimiin. Saisinko enään ikinä hakea oppilastani oppilaiden pesän varjoista. Pääsisinkö enään kuulemaan klaanivanhimpien tarinoita muinaisista sotureista, joita edelleen mielelläni kuuntelin? Tämä lähtö tuntui ihan erilaiselta, kuin ihmisten pesästä lähtö. Silloin odotin innolla tulevia seikkailuita, mutta nyt sieluni täytti haikeus. Pystyin tuntemaan, kuinka pala yritti nousta kurkkuuni,mutta päätin nielaista sen ja hymyillä. En tiennyt tulisinko enään näkemään tätä paikkaa, joten päätin lähteä täältä hymyillen. Sillä täällä olin onnellinen ja siispä jos jotain halusin jättää hyvästiksi, niin se oli rakastava hymy. Soturin hymy. Soturin, joka ei tiennyt tulevaa, mutta halusi silti kiittää menneestä ja näyttää muille, että ihan sama mitä käy, hän lähti täältä onnellisena.
"Pysykää hengissä! Tapan henkilökohtaisesti ne, jotka ovat menneet kuolemaan kun palaamme!", huudahdin iloinen virne huulillani kunnes lopulta käännyin ympäri ja astelin muiden lähtiöiden joukossa ulos leiristä, nuuhkaisten vielä kerran perheeni tuoksua.
*Kiitos*
Ja niin alkoi aamuauringon vähitellen alkaessa valaista keväisen metsän, matkamme kohti yhtä suurimmista seikkailuistamme.


//// Ja tätä tuli kirjoitettua neljä tuntia että joo... Toivottavasti kaikille käy nää sekoilut~ Jatkaa saa kuka haluaa.

Nimi: Vuolastassu

29.04.2018 22:41
Varjosydän palasi leiriin Ruohotähden kannoilla.
"Varjosydän!" Naukaisin innoissani.
" odota" mestarini murahti.
* mikäs nyt?*
"Jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä saapukoon suurkivelle klaanikokoukseen " Ruohotähti maukui ja ääni kaikui leirissä. Varjosydän istui päällikön vieressä ja muut kissat kokoontuivat heidän ympärilleen.
"Kissoja kaksijalasta on tuonut mukanaan ilo uutisen, kadonneet ystävämme on löydetty." Ruohotähti jatkoi.
"Miksi he eivät ole tällä?" Mau'uin puoli ääneen.
" oiva kysymys Vuolastassu " Varjosydän maukui ja punastuin en tosiaan ajatellut päästää ajatusta suustani.
"Kissat jotka tietävät paikan tarvitsevat apua ennenkun auttavat meitä" Varapäällikkömme maukaisi.
Ruohotähti nyökkäsi ja jatkoi
"Tarvitsemme viidestä kissasta koostuvan etsintä partion joka liittyy muiden klaanien kanssa hakemaan ystävämme kotiin."
"Onko vapaa ehtoisia" hän kysyi.
" minä" huusin
"Muistakaa edessä on taistelu, vain sotureita lähtee mukaan. Ette välttämättä palaa." Ruohotähti lausui pahaenteiset sanat.
"Minä lähden" Kotkakatse ilmottautui palava katse silmissään.
" minäkin tulen" Vesiturkki säesti.
"Ilmottaudun vapaaehtoiseksi" Pimeävarjo maukui.
" samoin" pihkavarjo ja metsäsielu myötäilivät.
"Saanko minäkin lähteä" Värelehti kysyi.
"Näyttää siltä että joudumme valitsemaan" Ruohotähti maukui ja kiitti ilmottautuneita.
Ruohotähti katosi pesäänsä Varjosydän ja Laventelikasvo vanavedessä.
Kissat hajaantuivat ja minä suunnistin pesääni
* epäreilua etten pääse, olen harjoitellut kahta kovemmin kun kukaan muu!*
Kiukussani pyörähdin kerälle ja odotin unen tulevan. Silmäni painuivat kiinni ja heräsin.
Edessäni avartui paksu usva, minua kohti käveli hopeareunainen kissa.
"Vuolastassu, sinusta voi tulla metsän pelätyin taistelia, mutta vain jos astelet oikeuden nimissä. Muista nuorukainen Hyvä voittaa aina pahan, aina rakkaani. Muista-" tähtein kirjaillun kissan ääni katkesi kun Haavekynsi loikkasi hänen niskaansa purren sen poikkin. Inhan naksauksen kuuluttua katosi naaras savuna sumuun.
"Kuka hän oli?" Kysyin hiukan järkyttyneenä
"Hän oli. Hän oli painajaiseni" Haavekynsi takerteli.
" painajainen?" Kysyin kulmaani kohottaen.
" niin se karkasi, anteeksi" mestarini murahti turhautuneena.
" sinun pitää herätä" hän jatkoi ja käänsi selkänsä minulle.
" odota!" Huusin mutta liian myöhään Haavekynsi oli jo tiessään.
Heräsin hätkähtäen. Aamu sarasti jo hiljalleen.
Kissoja kokoontui aukiolle
"Kotkakatse, Vesiturkki, Metsäsielu​ ja Pihkaviiru. Te lähdette kanssani kohti kaksijalkaa. Syökää kunnolla nyt ja hyvästelkää ystävänne. Lähdemme auringon noustessa." Varjosydän ilmoitti.
"Emo!" Huusivat Leikotassu, Kalmatassu ja Väretassu.
"Hei kyllä minä tulen takaisin, tahdon nähdä teidän työskennelleen kovasti kun palaan." Hän naukui ja silitti hännällään pentujaan.
"Lupaatko?" Vaahterapilkku maukui huolissaan.
" Lupaan" tämä rauhoitteli.
Varjosydän jakoi nopeasti Pimeävarjon kanssa vielä vesimyyrän ennenkun alkoi koota joukkoaan.
"Näkemiin" maukaisin siskolleni ja kosketimme neniä.
"Pidä heistä huoli" hän maukui Pimeävarjolle jonka silmistä paistoi tuska.
"Tähtiklaani valaiskoon polkuanne" Ruohotähti toivotti partion kadotessa leiristä.
"Vaahteraloimu vastaat Varjosydämen tehtävistä hänen suorittaessan tehtävää." Ruohotähti määräsi ja kapusi pesäänsä.
"Voi pojat..." kuiskasin ymmärtäessäni että se tarkoittaisi minun kouluttamistani.

//ruhtinas?

Nimi: Varjosydän

29.04.2018 00:02
"Teinkö väärin?" Kysyin Ruohotähdeltä.
"Et, tiedät yhtä hyvin kun minäkin mitä heille olisi käynyt." Päällikköni vakuutti.
"Saimme seuraa" maukaisin haistaessani myrskyklaanilaisia.
Ruohotähti nyökkäsi ja lähdimme pesästä. Partio oli napannut harhailijan näköjään,tunnistin jäntevän kollin, Setriviiksi.
Haukkataivas tuuppasi myrskyklaanilaista ettenpäin Tomusydämmen liuttaessaan kyntensä ulos.
#odottakaa# viitoin klaanille ja Tomusydän sihahti turhautuneena.
Setriviiksi kumarsi korvat luimussa ja esitti asiansa.
"Ruohotähti, Vinhatähti on pyytänyt kaikka päälliköitä saapumaan hätäkokoukseen kokoussaarelle. Klaaniimme saapui kaksi ilmeisesti Tao nimiseen laumaan kuuluvaa kissaa, joilla on tietoa kadonneiden soturien olinpaikasta. He ovat saapuneet pyytämään apua klaaneilta"
"Setriviiksi kiitos tiedosta, Tomusydän ja Pimeävarjo saatakaa hänet nyt pois reviiriltämme." Ruohotähti maukui.
"Ettekö tule?" Myrskyklaanin soturi kauhistui.
"Harkitsen asiaa " Ruohotähti tokaisi ja viittoi soturia poistumaan.
"Tuhkatassu!" Kutsuin oppilastani.
"Niin" harmaa kolli maukui saapuessaan.
"Mene Tomusydämen mukaan." Käskin ja oppilas asettui sanaakaan sanomatta Tomusydämen vierelle.
"Varjosydän tulisitko?" Päällikköni maukaisi ja nyökkäsin.
"Mitä mieltä olet?" Hän kysyi yllättäen.
"Ei meillä ole hävittävää" totesin.
"Tule mukaani saarelle, en luota että yksikään muista päälliköistä tulee yksin."Ruohotähti käski.
"Entä klaani?" Kysyin
"Silloin kun päälliköt ovat poissa ei kukaan hyökkää" Hän rauhoitteli.
"En olisi niin varma" murahdin.
"Uhmaatko käskyäni Varjosydän." Ruohotähti murisi.
" En" maukaisin taipuen päällikköni tahtoon ja kumarsin syvään kunnes hän nyökkäsi.
"Lähdemme heti." Hän jatkoi.
"Leiri jää Vaahteraloimun vastuulle ja Vesiturkki tulet mukaa " Routamyrsy ilmoitti lähtiessämme.
Ravasimme läpi hiirenkorvan metsän, linnun laulu täytti ilman ja hailakka tuuli puhalsi nummien takaa. Saapuessamme rajalle asteli Ruohotähti veteen.
" tulkaa nyt, en aijo astua käpälän mittaa noiden hiirtenaivojen reviirille" hän selitti ja olin pyöritellä silmiä.
*olet mahdoton*
Tassuttelin kiltisti jäiseen veteen Vesiturkin perässä ja kahlasimme rantaa pitkin kaatuneelle puun rungolle. Nuuhkaisin ilmaa, olimme ensimmäiset. Kynteni lipsuivat liukkaalla puunrungolla.
Päästyämme saarelle valitsi Ruohotähti paikan puhujanpuun juurelta, mukavasti varjoisan. Istuuduin hänen viereensä kitoen häntäni tassujeni ympäri. Vesiturkki istuutui viereeni. Kun mitään erikoista ei tapahtunut aloin sukia hiukan pyörteille mennyttä turkkiani.
"Naaraat" Ruohotähti naurahti.
*kollit* ajattelin tuskastuneena mitä hyötyä olisi olla läpimärkä ja sottaturkkinen? Aivan ei mitään voisin aivan yhtä hyvin sukia turkkini ja koittaa saada sen kuivaksi.
Tuuliklaanin seurye saapui vanavedessä Myrskyklaanin kanssa, odottelimme vain Jokiklaania.
Aurinko oli kavunnut huippuunsa ja puu varjosti mukavasti.
Jokiklaanin kavutessa saarelle järvestä aloitti Myrskyklaanin päällikkö
" kiitos kaaikki että saavuitte näin lyhyellä varoitusajalla, asia on tärkeä." Hän jatkoi.
* rajat ovat myös tärkeitä! Tosin siittä hän te ette ikinä välitä hiirenaivot, tallaatte minne tahdotte milloin tahdotte ja luulette omistavanne koko järven. Niin tyypillinen myrskyklaanilainen*

Nimi: Kotkankatse

28.04.2018 12:54
Soturien pesän katossa olevista ohuista rei'istä paistoi himmeää valoa. Makoilin selälläni ja mietin monia asioita. Tai no, muutamaa asiaa. Päällimmöisenä mielessäni kuitenkin pyöri viikko sitten tapahtunut vesiturkin tunnustus ja sitä seuraneet päivät. En aluksi tiennyt mitä sanoa tai tehdä. Olin vain kertonut kollile että olin otettu, mutta en ollut vielää varma omista tunteistani. Kolli oli hyväksynyt tämän ja sanoi ettei minun tarvinnut päättää mitään heti. Arvostin kollia sen takia. Tällaisia päätöksiä ei päätetä heti. Ja nyt viikon pohdinnan, niin järjen kuin tunteidenkin kannalta olin päättänyt mitä tehdä seuraavaksi. Se tuntui hieman oudolta ajatella, että heti kun olin päästänyt Viistotassun menemään, seuraava kumppaniehdokas oli jo edessä. Olin pyrkinyt pohtimaan omia tunteitani Vesiturkkia kohtaan ja unohtaa vasta tajuamani Uskonsiiven sanat. Suuri tiikeri ei ollut koko viikkona ilmestynytuniini, vaikka olisinkin kaivannut tämän neuvoa. Tällä kai hän yritti sanoa, että minun tulisi selvitä tästä ongelmasa itse. Käännyin hieman pedilläni ja kohdistin katseeni muutamaan pikkukiveen makuusijani vierellä. Kun ajattelin Vesiturkkia nyt, olivat ajatukseni ja tunteeni selvästi erilaiset kuin jos niitä verrattaisiin oppilas aikojen tunteisiini. Oppilaana näin kollin jääräpäisenä ja riitaa haastavana oppilaana, johon silti halusin tutustua, sillä tiesin pinnan alla piilevän jotain, mitä en ulospäin nähnyt. Nyt kun katsoin Vesiturkkia, näin edelleen jääräpäisyyttä, samanlaista kuin minussa. Sen lisäksi näin rauhallisuutta, ymmärtäväisyyttä, uskollisuutta perheelleen ja klaanilleen sekä hieman ujoutta. Kolli oli loistava taistelia ja kalastaja, mikä oli erityinen taito. Hyvä opettaja oppilaalleen ja tämä seurasi esimerkillisesti soturilakea, mutta otti huomioon, että välillä sitä oli pakko venyttää. Eikä tämän ulkonäkökään ollut hassumpi. Viikon olin miettinyt ja lopulta olin ymmärtänyt mitä Vesiturkkia kohtaan tunsin. Sen lopulta tajuaminen oli tuonut eräänlaisen mielen rauhan. Oikeasti olin tajunnut tämän jo eilen, mutta olin halunnut nukkua yön yli ja varmistaa aamulla, olisivatko samat tunteet yhä läsnä. Olivathan ne. Heräämisestäni oli nyt ehkä muutama tunti ja klaani oli jo liikkeellä, ja niitten tuntien ajan, olin vain pohtinut miten kertoisin asiani. Valitettavasti näitten asioiden kertominen ei ollut yhtäyksinkertaista, kuin flirttailu joka ei tarkoittanut mitään erityistä. Olinkin siis sortunut perus sanojen valinnan sijaan miettimään liikaa ja käymään pääni sisällä kaikki mahdolliset lopputulokset kustakin vaihtoehdosta. Lopulta löin pääni pesän multaiseen maahan turhautuneena.
"Voi hyvät henget Keith! Älä mieti noin paljon! Tietenkään tämä ei ole mikään pikkujuttu, mutta se että mietit näin paljon ei tee tästä yhtään helpompaa! Hän pitää sinusta ja sinä lahopää pidät hänestä, eivät ne tunteetniin vain muutu jos kertoessasi tulee kauhea ajatuskatkos. Vesiturkki ymmärtää kyllä sen, ok, hyvä. Nyt vain nousen ylös ja menen kertomaan hänelle. Mutta entä jos hän.... Voi !#¤@$£$[]£ Keith!", Huusin tyhjässä soturien pesässä ja lopulta löysin itseni hakkaamasta päätäni maahan. Lopulta pähäni alkoi sattua moinen ja laskin sen hitaasti maahan.
Lopulta hiljaisuus laskeutui ympäröivään pesään.
*Emo, Jack, Mary....... Isä, miksette voi olla täällä kanssani ja käskeä minun ryhdistäytyä... Ei, miksettei voi olla täällä ja nähdä millaiseksi olen kasvanut. Nähdä kuinka rakkaanne on oppinut pitämään huolta itsestään ja kuinka vaikeuksista huolimatta, voin rohkein mielin tehdä mitä täytyy. Nähdä edessänne sen kissan, joka minun kuuluikin olla ja olla ylpeitä*, tuumin. Olin tyystin unohtanut. Nyt oli kevät.... Nousin lopulta ylös sammalpediltäni, otsa hieman naarmuilla ja kävelin ulos sotureiden pesästä. Aurinko oli kohta korkeimmillaan ja keskipäivän partio oli lähtenyt juuri kierrokselleen. Väretassu oli mennyt heidän mukansa Varjosydämen käskystä.Olin edelleen vihainen naaraalle, enkä ollut puhunut tälle oikeastaan ollenkaan uusien oppilaide saapumisen jälkeen. Puistelin ajatuksen Varjosydämestä pois mielestäni ja rupesin katselemaan ympärilleni. Toivoin, ettei Vesiturkki ollut lähtenyt leiistä minnekkään, sillä halusin kertoa tälle mahdollisimman pian. Annoin katseeni kiertää leirin ympäri, mutta en nähnyt kollia missään. Tämä oli hyvin turhauttavaa. Etsin vielä hetken kollia, mutta turhaan. En halunnut odottaa kolin paluuta, mutta en tiennyt missä tämä oli ja vaikka jäljittäisin tämän, oli se ehkä vähän liikaa. Istuin alas ja olin jo melkein hyväksynyt ajatuksen odottamisesta,kun yhtkkiä kuulin tämän äänen parantajan pesän luota. Käännyin pesän suuntaan ja näin Vesiturkin puhuvan jostain parantajamme kanssa. En edes kerennyt ajatella mitään, kun jalkani vain alkoivat liikkua itsestään, juosten kollia kohti.
"Kiitos että huolehdit Kalmatassusta Laventelikasvo", Vesiturkki sanoi vasta äskettäin nimitetyle parantajallemme.
"Teen van työtäni. Kalmatassun naarmut eivät ole vakavia mutta hyvä kuitenkin että tulitte näyttämään niitä. Oppilaasi on valmis harjoituksiin jo huomenna", parantaja kertoi. Itse sain jalkani takaisin hallintaani ja juoksemisen sijasta astelin ripeäsi kaksikon luokse. Laventelikasvo katsoi minua hetken huolissaan, samoin kuin Vesiturkki. Hetken mietin mitä kaksiko niin kovasti ihmetteli, kunnes Laventelikasvovasi suunsa.
"Voisin samalla hoitaa nuo sinunkin naarmusi Kotkankatse", tämä sanoi. Olinko tosiaan lyönyt päätäni niin lujaa maahan? Vesiturkki näytti hieman huolestuneelta.
"Kiitos Laventelikasvo, mutta enköhän minä jää henkiin. Hoidat vain Kalmatassun ensin, tulen kyllä kertomaan jos tarvitsen paikkausta", kerroinhieman hymyillen. Laventelikasvo kohautti olkiaan ja poistui sitten paikkaamaan Kalmatassun naarmuja parantajan pesän varjoihin. Tämän lähdettyä tajusin jääneeni kahden Vesiturkin kanssa ja vakavoiduin.
*Miksi minua jännittää näinpaljon?*, kysyin itseltäni. Kääntäessäni päätäni, kohtasin Vesiturkin kysyvän katseen. Sydämeni tuntui jättävän lyönnin välistä. Kuonojamme välillä oli ehkä vain muutama sentti ja me molemmat yritimme lukea toistemme katseista, mitä nyt tapahtuisi. Välillemme laskeutui täysi hiljaisuus. Lopulta rykäisin kurkkuni auki ja avasin suuni.
"Ömmm.... Vesiturkki... MInä tuota... No siis ensinnäkin pyydän anteeksi tulevia ajatuskatkoja sekä huono vitsailua tämän välissä, sillä olen jostain syystä todella hermostunut ja toivon että ymmärrät", aloitin. Vesiturkki kuunteli tarkkaavaisesti ja sanoi ymmärtävänsä. Pelkästään jännittämisen kertominen sai minut rentoutumaan paljon, sillä nyt toinen tiesi mistä kaikki sekoilu sanoissan johtui. Vedin yvään henkeä yrittäessäni rentoutua ja sitten päästin melkein kaiken ilman ulos keuhkoistani pitkällä uloshengityksellä.
*Syteen tai saveen*
"Olen miettinyt mitä kerroit minulle silloin neljäsosa kuu sitten ja sitä, mitä itse tunnen. Kuten jo silloin kerroin, olen iloinen siittä, että kerroit minulle mitä tunnet. En tosin ymmärrä miksi tunnet niin minua kohtaan, olen kuitenkin täysi lahopää, heh.... Mutta tosiaan, ennen kaikea sait minut ajattelemaan ja tajuamaan mitä itse koen sinua kohtaan.... Ömm... Niin... En ymmärä miksi tämä on niin hankala sanoa... pyydän, älä lyö", pyysin ja ennen kuin kolli kerkesi tajuta mitään, nojauduin eteenpäin sulkien välimatkatkan kuonojemme välillä, suljin silmäni ja seuraavaksi tunsinkin soturin huulet omiani vasten.
*MITÄ MINÄ JUURI TEIN?!?!?!?!?!*
Pian onnekseni tunsin tämän suutelevan takaisin. Aika tuntui pysähtyvän ja kaikki ympäröivät äänet tuntuivat katoavan tuuleen. Kaikki maailman murheet tuntuivat katoavan. Se tunne, se on sanoin kuvaamaton. Se vain on. Tämän lämpimien huulten kosketus sai ihoni kihelmöimään. Kollin lämmin hengitys liikutti kasvojeni lyhyttä turkkia edestakaisin. Suudelma välilläme oli hento, hellä ja kuitenkin siitä kävi ilmi niin moni asia. En tiedä kauanko se kesti, mutta lopulta meidän oli pakko irrottautua vetämään henkeä. Avasin silmäni sydämeni sykkien kuin viimeistä päivää. Vesiturkki avasi silmänsä myös pian. Katsoimme toisiamme silmiin sanomatta mitään. Ehkä emme halunneet rikkoa sen hetken taikaa, tai sitten emme vain tienneet mitä tehdä seuraavaksi. Tunsin kuinka punastuin korvanlehdistä aina hännäntöpöön asti. Sitä oli hankala nähdä Vesiturkin punertavan turkin alta, mutta tämäkin oli selvästi yhtä punastunut kuin minäkin, ehkä vähän enemmän jopa. Lopulta hetki rikkoutui vihaisen huudon seurauksena.
"Vesiturkki, mitä luulet tekeväsi tuon erakon kanssa?! Oletko menettänyt lopulta järkesi poika?", Kuului matala kollin huuto. Käännimm emolemmatäkkiä katsomaan suuntaan, mistä Piiskaviima viiletti ripein askelin kohti meitä. Kasvoillaan tällä oli joko erittäin vihainen ja pettynyt ilme, tai sitten joku oli vääntänyt tämän naaman kieroon ja sen lisäksi mehiläinen oli pistänyt tätä. Nousin äkkiä ylös ja asetuin vaistomaisesti Vesiturkin ja tämän isän väliin. Piiskaviima pysähtyi muutaman askeleen päähän minusta ja katsoi minua raivosta punaisin silmin.
"Väisty erakko, sinun takiasi poikani on mennyt ihan sekaisin!", tämä sähisi. Tunsin kuinka silmäni ottivat tämän sanojen takia 'jäisen' muotonsa. Katsoin tätä tuimasti takaisin. En aikonut väistyä ihan vähälä, joten jos tämä halusi päästä ohitseni, hän sai tehdä töitä sen eteen. Piiskaviima tuhahti epäuskoisesti.
"Uskallatko tosiaan uhmata itseäsi vanhempaa ja vahvempaa soturia erakko? Sinun tulisi tietää paikkasi kerta itse varapäällikkö sinut koulutti ja päällikkö kelpuutti. Älä unohda että vaikka mitä tekisit, et tule ikinä olemaan mitään muuta kuin erakko, etkä siis kuulu klaaniin niinkuin me oikeat soturin verta kantavat kissat. Samalla tavalla kuin minun ja poikani asiat eivät kuulu sinulle!", tämä mourusi uhkaavasti. Päässäni ei sillä hetkellä liikkunut enään mitään ylimääräistä. Korjasin ryhtini ja nostin päätäni niin, että silmäni olivat melkein samalla tasolla kollin kanssa. Vesiturkki yritti sanoa jotain vastaan, mutta keskeytin tämän itse.
"Kuinka väärässä voi yksi kissa ollakaan?", hymähdin ja samalla suuni kääntyi virneeseen ja otin askeleen eteenpäin. Piiskaviima ei hirveämmin liikahtanut, mutta tämän kasvoista näki, että hän odotti mitä sanoisin.
"Luuletko että muutama sana siittä kuinka soturinveri ei merkitse mitään ja kuinka päällikkö teki sinusta nimittäessään snut soturiksi täyden klaanimme jäsenen auttaa?", tämä solvasi. Hymähdin jälleen.
"Tiedän, sellainen puhe ei toimi oikeassa elämässä, joten en edes yritä. Olet kuitenkin väärässä oikeastaan kaikesta mitä sanoit~ Ensinnäkin, emme ole taistelleet, joten kumpikaan meistä ei voi tietää varmaksi, kumpi meistä on vahvempi. Enkä mielelläni selvitä sitä näissä merkeissä. Toiseksi. Vaikka milteinpä kaikki klaanissa niin luulevat, en ole alkujani erakko, ja muutenkin käytän mieluumin termiä 'vaeltaja'. Siinä missä sinä synnyit metsässä, minä synnyin ihmisten pesään läheisessä kaupungissa, eli siis käännettynä klaanikissojen kielelle, kaksijalkalassa. Emoni on ihmisten lemmikki ja isäni, noh, hän on kujakissa. Eli te varmaan sanoisitte, että olen syntyjäni 'kotikisu'? Mitä nyt olen kuullut kotikissoista puhuttavan klaanien keskuudessa, yleinen ajatus on, että kaikki olisivat heikkoja tai jotenkin huonompia kuin klaanikissat. Te myös tuppaatte ajattelemaan, etteivät kotikissat pärjää luonnossa. Ylläri, mä oon yhä hengissä~ Sen lisäksi, itse päällikkö ja varapäällikkö, jotka taustastani tiesivät, ovat, kuten sanoit, kelpuuttivat minut. Enkä usko, että olisin saanut soturinimeni jos en olisi ollut hyödyksi klaanille ja todistanut osaavani sekä taistella, että metsästää. Aika mielenkiintoista vai mitä? Mutta tämähän ei siis pääty tähän. On totta että olen alkujani ei klaanisyntyinen, mutta se ei tarkoita, etteikö minussa voisi virrata soturin veri. Shokki juu, niin se oli minullekkin kun sain kuulla. Aika mielenkiintoista eikö, kotikissa jossa virtaa samaa verta kuin kessä tahansa klaanikissassa. Sillä logiikalla meidän pitäisi olla saman arvoisia. Mutta, anteeksi on pakko, loppupeleissähän sillä ei ole väliä mistä tulemme tai kenen veri meissä virtaa, sillä kaikki veri on yhtä lailla punaista ja jokainen meistä päättää ise mitä elämällään tekee ja kuka päättää olla. Kuten eräs edesmennyt viisas soturi kerra sanoi, teot tekevät soturin. Tiedän että joku erakko teki anteeksiantamattoman teon, mutta se että kostat kaikille erakoille ei tuo rakaintasi takaisin saatika tee sinusta yhtään parempaa. Ajattele poikaasi, mitä luulet hänen ajattelevan jos käyttäydyt näin? Sinähän teet näin vain koska rakastat häntä, mutta huutamalla ja pakottamalla hänet ajattelemaan niinkuin sinä, se ei näy", kerroin. Sekä Piiskaviima että Vesiturkki katsoivat minua hämmennyksen vallassa. Tosiaan, en ollut kertonut kellekkään muulle oikeasta taustastani kuin Varjosydämelle ja Ruohotähdelle. Piiskaviima katsoi minua silmät suurina ja yrittäen prosessoida kaiken mitä olin juuri kertonut. Hänen katseensa siirtyi minusta Vesiturkkiin uudelleen ja uudelleen.
"Ei.... Ei se silti kuu...", Piiskaviima yritti väittää vielä vastaan.
"Oi kyllä se kuuluu, sinä olet ehkä hänen isänsä, mutta minä olen hänen kumppaninsa", sanoin. Sanottuani tään, suuri kolli otti askeleen taaksepäin ja katsoi poikaansa epäuskoisesti.
"Aiotko todella sanoa kaiken kuulemasi jälkeen että tämä kolli on todella kumppanisi? Rakastatko häntä vaikka hän on kotikisu?", piiskaviima kysyi huolestuneella äänellä. Vesiturkki sulki silmänsä ja nousi ylös.
"Kyllä. En itsekkään tiennyt tätä Kotkankatseen menneisyydestä, mutta se ei muuta sitä, että rakastan häntä. Ja toivon, että ymmärrät, että mieleni ei muutu. Olet isäni ja rakastan sinua, hän on kumppanini ja rakastan myös häntä. Pyydän, älä siis pistä minua valitsemaan teidän kahden väliltä", Vesiturkki kertoi astellessaan rinnalleni ja kohtasi isänsä epäröivän katseen silmin, jotka olivat jo hieman kosteat. Silmin, jotka anoivat ymmärrystä. Piiskaviima puri hampaansa yhteen ja katsoi poispäin.
"En ymmärrä, miksi... miksi oma poikani voi....", tämä mutisi, selvästi järkyttyneenä.
"Mikset isä ymmärrä sitä. Ei se ole sen oudompaa kuin sinun ja emon välinen rakkaus", Vesiturkki ritti vakuuttaa isäänsä, mutta tämä jatoi hampaidensa kiristelyä ja pysyi vaiti. Huokaisin syvän.
"Tiedän, että sitä on hankala ymmärtää ja että kokemasi jälkeen on hankala luottaa ulkopuolisiin, tai luottaa ylensäkään johonkin, mitä ei täysin ymmärrä. TIedän, että en ole klaanisyntyinen, enkä tuli koskaan oleman, mutta vaikka minä ja Vesiturkki, vaikka minä ja sinä olemme erilaisia, niin kuten kaikki kissat klaanissa ja maailmassa, jos vain katsomme tarpeeksi syvälle, me emme ole niin erilaisia kuin mitä päällepäin näyttää", sanoin ja laskin tassuni Piiskaviiman olalle. Kolli kuitenkin nousi pian ja kääntyi pois päin. Otettuaan muutaman askeleen, tämä kuitenkin pysähtyi.
"En todellakaan ymmärrä sitä, enkä ole varma, tulenko koskaan ymmärtämään erakon ja klaanikissan liittoa, mutta ihan sama mistä olet, sinun on parempi kohdellapoikaan hyvin. En nimittäin epäröi vetää sinulta silmiä päästä jos satutat häntä. Onko selvä Kotkankatse?",tämä sanoi. Olin yllättynyt, että vasta äsken niin raivoissaan ollut kolli, oli yhtäkkiä muuttunut niin hiljaiseksi ja antoi asian olla. Vilkaisin Vesiturkkia ja tämä näytti yhtä hämmentyneeltä kuin minäkin. Pian tämä kuitenkin hymyili vähän ja nyökkäsi. Asiat olivat siis hyvin.
"Lupaan Piiskaviima, hän on hyvissä tassuissa.... ja kiitos", naukasin tämän perään. Kolli höräytti korvaansa ja jatkoi sitten matkaansa kohti tuoresaaliskasaa. Pystyin vihdoin huokaista helpotuksesta ja tunsin, kuinka helpottunut hymy levisi kasvoilleni. Minä ja kumppanini, jotenkin uskomatonta sanoa niin, hymyilimme hieman toisillemme ja vähitellen pieni helpottunut nauru pääsi ilmoille. Kaikki tuntui taas oikealta, mutta se pieni onnellinen hetki ei kestänyt kauaa, sillä sillä hetkellä keskipäivän partio palasi mukanaan joukkoon kuulumaton kissa. Paikalla olevien klaanilaisen joukossa nousi hälinä myrskyklaanilaisen astellessa leiriin soturiemme mukan. Hälinä oli saanut Ruohotähden ja Varjosydämen ilmestymään paikalle. Myrskyklaanilainen lähestyi päällikköämme kunnioittavasti.
"Ruohotähti, Vinhatähti on pyytänyt kaikka päälliköitä saapumaan hätäkokoukseen kokoussaarelle. Klaaniimme saapui kaksi ilmeisesti Tao nimiseen laumaan kuuluvaa kissaa, joilla on tietoa kadonneiden soturien olinpaikasta. He ovat saapuneet pyytämään apua klaaneilta", myrskyklaanilainen kertoi asiansa. Viestinviejän sanoessa tuon sanan, tuntui kuin jokin olisi nielaissut minut.
*Taon lauma, ei liitto vaan lauma. He ovat siis perheeni laumasta ja tarvitsevat apua?! Mitä on sattunut?! Eikai isäni ole lähettänyt heitä etsimään minua? Ei... Nyt on jokin muu vialla! Onko perheeni vaarassa????.... Ei auta, minun on pakko tietää! Voi hyvät henget antakaa heidän olla hengissä!*



//Juuuuuuuu.... Jatkoa vaikka Varjo? Keith yrittää vaikka väkisin päästä mukaan kokoukseen koska huoli perheestä.

Nimi: Kotkankatse

25.04.2018 23:51
Olin palannut hetkeä ennen metsältä, ennen kuin Varjosydän oli saapunut leiriin kolmen melkeinpä oppilas ikäisen nuorukaisen kanssa. Istuin yhdessä Viistotassun kanssa lähellä oppilaiden pesää. Ei en ollut vieläkään onnistunut kertomaan tälle tunteistani ja noh, olin huomannut pientä silmäpeliä tämän ja erään naaraan välillä. Tajuttuani mistä oli kyse,olin joutunut pieneen shokkiin, mutta muutaman päivän pohdiskelun jälkeen tullut siihen tulokseen, että ehkä olisi parempi olla kertomatta. Elo oli ollut rauhallista klaanissa nyt kun muut olivat vihoin tajunneet että ihmisten ansoja pitäihan oikeasti varoa. Siinä kesti kyllä ihan tarpeeksi kauan aikaa tajuta. Seurasimme katseillamme Varapäällikön kulkua kohti päällikön pesää uudet tulokkaat perässään. Ei ollut hankalaa tietää mitä pennut olivat.
"Piiskaviima ei tule olemaan iloinen kun klaaniinliittyy taas lisää erakoita", totesin sarkastiseen äänensävyyn. Viistotassu nyökkäsi hieman ja katse edelleen nuorissa.
"Klaanille tekee vain hyvää saada uusia soturin alkuja", tämä totesi. Tottahan tuo oli, mutta oliko uusien pentujen harkinta ainut ratkaisu?
"Totta, mutta eikö olisi parempi että entiset, jo valmiiksi koulutetut soturit palaisivat takaisin? Vaikka on hyvä saada uutta verta klaaniin, ettei ihan täysin sisäsiittoisuudeksi mene, niin uusien oppilaiden koulutuksessa on kova työ. Itsehän toki mielelläni opetan oppilaita metsästämään ja varmastimyös Vesiturkki mielellään opettaa heitä myös kalastamaan", sanoin. Viistotassu kohautti olkiaan.
"Tottakai, mutta pennut ovat klaanin tulavaisuus. Varsinkin nyt kun kevät koittaa, nuoret ryhtyvät etsimään kumppania itselleen ja seuraavaksi kesällä parantajalla on tassut täynnä töitä... Et muuten itse ole iskenyt vielä silmiäsi keneenkään naaraaseen?", ystäväni kysyi ja virnisti lopuksi. Punastuin hieman,sillä hän ei ollut paras kissa kysymään tuota kysymystä. Mutta ennen kuin kerkesin edes väittämään mitään, mielessäni vilahtivat Vesiturkin ujo hymy. Vaikka ajatus viipyikin vain hetken, sai se minut hieman hätkähtämään.
*Mitä kettua Keith?*, kysyin itseltäni, ennen kuin Viistotassun kysyvä katse palauttiminut takaisin todellisuuteen.
"Minun pitäisi itse asiassa kysyä tuota sinulta ystävä rakas. Olen nimittäin nähnyt miten katsot erästä nuorukaista klaanissamme~", sanoin maireasti ja nousin ylös. Viistotassu tuhisi jotain vastaväitteitä perääni, mutta en viitsinyt kuunnella. Ehkä perus kuulijalle pieni ajatus toverista tuossa tilanteessa ei ole niin tärkeä tai ajatuksia herättävä, mutta itsemuistin mitä Uskonsiipi oli kertonut tämän päälliköstä ja siittä kuinka tämä oli löytänyt rauhan veden ääreltä.
*Uskonsiipi, KAUHEE PARITTAJA!*, Huusin pääni sisällä ja astelin Päällikön pesän läheisyyteen, olinnimittäin halukas tutustumaan uusiin tulokkaisiin.


"Sinä ostit heidät?!?!!?!?", Sähähdin Varjosydämelle. En voinut uskoa sitä todeksi. Olin pitkän odotamisen jälkeen vihdoin päässyt puhumaan Varjosydämen kanssa uusista tulokkaista. Olin maininnut kuinka outoa oli ollut, että olin haistanut naaraan metsällä ja vielä löytänyt verijälkiä riistasta, mutta tämä oli palannut ilman yhtäkään hiirtä. Olin tarkoittanut vain vitsailla asiasta, mutta jotenkin tämä muuttui vaisummaksi ja pitkän painostamisen jälkeen, tämä kertoi kuinka oli vaihtanut pennut nappaamaansa riistaan. Tunsin kuinka sydämeni pamppaili tiheään tahtiin ja pääni jyskytti. En voinut uskoa kuulemaani. Kaikista kissoista, juuri Varjosydän oli käynyt kauppaa pennuista? Ostanut nämä emoltaan ja tuonut klaaniin. Nuorukaisilla ei edes ollut valinnanvaraa! Minä itse olin saanut sentään päättää itse liittyä klaaniin, ja tiesin mitä edessä olisi. Soturin koulutus ja elämä eivät olleet leikin asia. Vaikka en itse olekkaan toiminut soturina kauaa, tiedän valitettavan hyvin, millaisia ongelmia soturi joutuu kohtaamaan. Ja nyt nämä pennut joutuisivat elämään sen elämän, koska entinen mestarini oli ostanut heidät.
"Tämä on väärin, tämä on pelkkää orjakauppaa! Kaitajuat, että vaikka klaani tarvitsee sotureita tämä ei ole ratkaisu!", Sähisin purren hampaani yhteen. Varjosydäntä sanani eivät tosin tuntuneet hetkauttavan.
"Olet vielä nuori Kotkankatse, etkävälttämättä sitä ymmärrä, mutta täällä heidän on parempi", tämä sanoi tyynen kuuloisesti. Tunsin, kuinka pettymys kasvoi sisälläni ja oli valmis räjähtämään. Minusta tuntui, kuin koko kehoni olisi vuorautunut jällä. Kohtasin naaraan katseen jään hohtoisila silmiläni.
"Otitko minutkin mukaasi vain sen taki, että klaani tarvitsi lisää kissoja pysyäkseen voimissaan, etkä sen takia, että näit minussa potenttiaaliatulla taitavaksi soturiksi?", töksäytin täysin värittömällä äänellä ja kännyin kannoilleni, ennen kuin tämä edes kerkesi vastata. Kiirehdin sisään sotureden pesään ja käperryin makuusijalleni. Mielessäni pyöri kaikenlaisia, ei niin mukavia ajatuksia. Vaikka yritin ajaa ajatukset pois mielestäni, ne eivät halunneet selvästikkään lähteä. Vaikka sainkin hetkeksi ajatukseni muualle, pian ajatukseni palasivat jälleen siihen yhteen kysymykseen.
*Miksi olin oikeasti saanut liittyä klaaniin?*
Ajatusteni lomasta, kuulin kuinka varovaiset askeleet lähestyivät makuualustaani. Olin sulkenut silmäni, joten en nähnyt tuliaa.
"Mene pois, kuten huomaat, en halua puhua kanssasi!", sähähdin ja puoliksi nousin pediltäni kohdatakseni naaraan, mutta yllätyksekseni tulia olikin Vesiturkki. Kollin katse oli hämmentynyt ja tämä räpäytti silmiään ilmaistakseen sen.
"Anteeksi nyt vain, mutta mitäolen nyt tehnyt kerta sinä, joka puhut vaikka puille, et halua puhua minulle?", tämä kysyi.
"Anteeksi Vesiturkki. Luulin sinua Varjosydämeksi ja noh... en halua nähdähäntä nyt hetkeen", kerroin hieman vaisusti.
"Ai, miksi niin?", punertavan ruskea kolli kysyi. Aluksi meinasin kertoa kollille kaiken, mutta sitten mieleeni pälkähti ajatus, mitä klaani ajattelisi, jos saisi tietää miksi pennut olivat oikeasti tulleet klaaniin. Vaikka olinkin vihainen Varjosydämelle, en halunnut vaikeuttaa heidän eloaan.
"Ei millään pahalla, mutta mieluummin en puhuisi siittä juuri nyt", sanoin vääntäen pienen haikean hymyn kasvoilleni. Vesiturkki nyökkäsi, mutta lähtemisen siaan, istui alas ja otti mukavan asennon.
"Noh, jos et halua puhua siittäniin haluaisitko sitten puhua jostain muusta?", tämä kysyi. Höräytin korvaan kysyvästi.
"En ole ehkä tuntenut sinua yhtä kauaa kuin Viistotassu, mutta näen kyllä että tällä hetkellä kaipaat jotain juttuseuraa, joten olen käytettävissäsi", tämä kertoi ja hymyili ujosti. Tunsin kuinka sydämmeni hypähti hieman.
*Ketun Uskonsiipi*, hymähdin mielessäni ja nyökäsin Vesiturkille kääntyen tätä kohti makusijalani.
"Sinustapas on tullut ajattelevainen", totesin pieni ilkikurinen virne levinneenä kasvoilleni.
"Noh, olet minulle tärkeä enkä halua nähdä sinua allapäin. 'Säilytän muistoja meistä sydämessäni', niinhän sinä sanoit. Sama pätee minuun", tämä kertoi ja loi hymyilevän katseensa minuun.
*Niin siis tältäkö se tuntuu kun sydän pomppaa rinnasta melkein ulos?*, Kollin sanat saivat minut punastumaan.Tiesikö tämä edes miltä tuo kuulosti??? Katsahdin Vesiturkkia ja huomasin tämän katselevan tassujaan ja punastuneen.
*Okei... Joko tämä itsekkin tajusi miten väärin tämän sanatpystyi tulkita, tai sitten.... Voi hyvät henget ///-3-///*



// Tällanen pikanen päivitystarina Keithillä. Toivottavasti käy Lasi et keith sai tietää?




"Miksi sinun pitää ollaniin suloinen?"
"Häh?!"
"Hääääääh?!?!?!?"
*Miksi sanoin noin??? Keskity Keith. Onhan hän loppupeleissä mukava ja aika söpökin ja kokonaisuudessaan ihana ja.... Uskonsiipi ulos mun päästä niitten sun sanojen kanssa!*
"Tu-tuota, tarkoitatko sitä?"
"ÖÖööö... Juu... kai?"
"Ai! No tuota.... Niin minustakin. Tai siis Minusta sinä olet myös aika suloinen! Tai siis todella suloinen, eikun komea! Eikun!!!..... Pidän sinusta...."

Nimi: Zare

22.04.2018 20:14
___________________________________________________________
Kotkankatse/ / 25kp, 39kp
Vuolastassu// 30kp, 6kp
Varjosydän// 15kp
Kielotassu// 13kp

Nimi: Vuolastassu

21.04.2018 21:05
Palasin leiriin mieli maassa.
"Kaksjalat?" Varjosydän kysyi palatessani.
" Harmaatassu tällä kertaa" maukaisin ja pudistelin päätäni.
"Otan osaa" Varjosydän naukui.
"Tule" hän kehotti ja kävelimme läpi keväisen metsän.
"No mitä haluat, en ole kovin hyvällä tuulella" totean.
"Olen pahoillani, niin pahoullani että he veivät Harmaatassun. Olen huomannut miten katsot häntä" Varjosydän maukuu yllättäen.
"Voiko se olla väärin" kysyn suunnaten kysymykseni Haavekynnelle.
'En minä parempaa valintaa tehnyt" Varjosydän maukuu.
"Ehkä hyvä näin" hän tokaisi.
Ajatukseni ovat riekaleina, en arvostanut tunteitani tarpeeksi ennen, nyt menetin ja ymmärsin vasta arvon.
"Ei hätää sisko, se menee ohi." Varjosydän maukaisi ja tuntui lukevan ajatuksiani. Kuulin hänen äänessään uuden sävyn, sävyn jolla emo puhui pennulleen. Ymmärsin vasta nyt että hänkin oli vain kissa. Mielikuva voittamattomasta, kauniista, täydellisestä naaraasta siskonani jota en ikinä päihittäisi klaanin silmissä murtui.
"voiko siittä päästä yli?" Kysyin valmistautumatta vastaukseen.
"Olet nuori vielä, sinulla on aikaa löytää joku toinen kolli." Siskoni toteaa karusti.
"Taidat tarvita vähän aikaa sulatella asioita" mestarinin maukuu ja katsahdin tätä kummissani. Tämä ei ollut hänen tapaistaan mutta hän oli oikeassa tarvitsin aikaa.
"Kiitos" maukaisen.
"Tule harjoituspaikalle kun olet valmis" hän maukaisee ja tassuttele pois

Nimi: kielotassu

20.04.2018 23:07
Nousin makuusijaltani. Tämä oli kummallista, ensin oppilaat katoavat ja sitten heitä tupsahtaakin yhtäkkiä kolme lisää.
Klaanin uudet oppilaat olivat saapuneet eilen. Varjosydän löysi heidät haahuilemasta rajan tuntumassa. Liljatassu nukkui vieressäni, Susitassun entisellä makuusijalla. Pidin naaraasta. Hän oli aika hiljainen mutta kolmikkolla ei vielä virallisesti ollut mestareita, he harjoittelivat meidän kanssa.
Tuhkatassusta en oikein saanut muodostettua mitään erikoista. Hän totteli Varjosydäntä epäilmättä vaikka häntä käskisi hyppäämään kaivoon tekisi Tuhkatassu sen varmasti. Tuhkatassun ja Liljatassun veli Varputassu on ehkä hauskin tapaamani kolli. Aluksi häntä näytti harmittavan joku mutta Varjosydämen sanat "olet nyt kotona, täällä sinun on parempi" tuntuivat herättävän kollin ja hänen luonteensa tuli esiin.
Varjosydän oli heitä kohtaan aika pehmo mutta eipä häntä siittä kai voi syyttää. Kukakohan emo ei olisi löytäessään uusia soturin alkuja mettästä yksinään.
" kielotassu, voisinko tulla teidän kanssa tänään?" Varputassu kysyi yllättäen. En ollut edes huomannut tämän heränneen.
"Sinun pitää kysyä Varjosydämeltä, hän, Tomusydän ja Routamyrsy jakavat koulutuksenne jotta muut soturit jäävät metsästys käyttöön klaanille." Selitin Varputassulle sen mitä olin kuullut.
"Miksi sinulla on oma mestari?" Hän jatkoi.
"Tiikeriliekki kysyi kyllä saisiko ottaa sinutkin mutta hänkin on niin nuori mestariksi ettei voi kahden perään katsoa joten kokeneimmat mestarit jakavat koulutuksenne, mieti saat oppia kolmelta taitavalta soturilta. He ovat kyllä aika vaativia minkä olen kuullut mutta opit varmasti paljon" rohkaisen.
"Ai, Tuikesulka sanoi että sain vitsauksen päälleni. Hänen mukaan Varjosydän on vaativin ja tiukin mestari varmaan koko metsässä. Tomusydän ei kuulema siedä vitsejäni eikä Routamyrsy sen lupaavammalta kuulosta." Kolli murahti.
"Tietäsit millasen mestarin Varjosydän sai!" Naurahdan ajatellen klaaninvanhimpien kertomuksia ajasta kun emoniemo oli oppilas.
"Kerro" Varputassu pyysi
"Ei varjosydämen kuono aina ollut viiruilla" totean.
"Oikeastikko?"hän ihmettelee.
"Varjosydämen mestari oli Jääsielu, entinen varapäällikkö varjoklaanissa. Varjosydän sai kuulema monesti kuonoonsa Jääsielun kynsistä ennenkun oppi väistämään taisteluliikkeitä ja ennenkaikkea ennenkun oppi tottelemaan epäilemättä. Siksi hän arvostaa veljeäsi." Kerroin.
"Ihmettelinkin miksi hän piti Tuhkasta" tämä miettii ääneen.
"Tuhkatassusta " korjaan vaivihkaa.
"Ai niin en ole vielä aivan tottunut näihin uusiin nimiin." hän maukaisee häpeissään.
"Millaista oli elämänne klaanin ulkopuolella?" Kysyn kaihoten
Kolli tuntuu yllättyvän kysymyksestä.
"Varjosydän sanoi että menneitä on turha murehtia ja olemme nyt kotonamme, täällä meidän on kuulema parempi" Hän maukuu hiljentäen ääntään loppuun.
"Mutta mitä sinä pidit?" Kysyin vedoten.
"Se oli ihmeellistä." Hän huokaa kaihoten.
"Kerro" kehotan.
"Elimme kaukana täältä onnellisena..."hän aloittaa mutta Varjosydämen maukaisu keskeyttää hänet.
"Rakas, luulin että puhuimme asiat jo halki. Seuraahan minua niin voit kertoa huolesi mutta älä kiltti kerro satuja ja vaivaa muita oppilaita, heidän ja sinun pitäisi keskittyä koulutukseenne. Voit kertoa minulle, sopiiko?" Hän sanoi ja hymyili hymyään jonka jokainen oppilas tiesi koituvan ongelmiksi.
"Sopii" Varputassu maukaisi siirrellen tassujaan vaivautuneena.
" hienoa, tulehan" Varjosydän kehottaa ja viittoo minulle Varputassun takana
#tästä puhutaan vielä#
*mitä minä muka tein?*

Nimi: Varjosydän

17.04.2018 12:09
Kuulin sen, kissa huusi apua. Tiesin kuka oli teon takana ja tiesin etten voisi auttaa. Kuulin vuolastassun ryntäävän leiristä, ei hänkään mahtaisi mitään hopeisille häkeille, ei niitä saa auki. Painoin pääni takaisin makuusijalleni hakien turvaa pehmeistä sammaleista mutta uni ei tullut. Viimein nukahtaessani huomasin tulleeni outoon paikkaan. Soinen sumu ympäröi minua ja huomasin kissanpennun lähestyvän minua.
#seuraa # hän viittoi ja seurasin pentua unten polulla. Savuimme tuttuun paikkaan,leiriimme mutta kauhukseni näin kuolemani. Näin itseni syömässä kuolonmarjan toisensa jälkeen. Kuolin hemki hengeltä ja liityin tähtiklaaniin.
"Veri veren, marja marjalta saapuu pimeys." Pentu lausuu pahaenteiset sanat. Yhtäkkiä pentu kasvaa jättiläisen kokoiseksi ja viiltää kurkkuni auki. Herään huohottaen keskellä soturien pesää. Muut nukkuvat paitsi minä. Katson tähtiin.
*onko tuo minun tulevaisuus?* kylmät väreet virtaavat lävitseni .
"Veri veren, marja marjalta saapuu pimeys" toistelen ennustusta.
*miten se voisi päteä? Ei kissakaan ollut tähdistäinä vain näen painajaisia* ajattelin huvittuneena

________

"Routamyrsy ei palannut vieläkään, hänestä ei ole jälkeäkään koko metsässä" Ruohotähti maukui.
"Mitä me teemme ei näin voi jatkua." Han kysyy
"Ikuisuustassu, Susitassu, Myrskyraita, Kekälekukka, Kidekuu, Soraviiksi, Harmaatassu ja nyt Routamyrsy." Pimeävarjo luettelee kadonneet.
Pudostan päätäni.
"Kiitos Metsäsielu ja Pimeävarjo jatkamme tästä" maukaisen ja viiton heitä häipymään.
"Sinulla oli asiaa" Ruohotähti tokaisi.
"Eräällä erakko naaralla rajantuntumassa on pentuja. Hän kysyi voinko viedä osan klaaniin sillä hän ei pysty ruokkimaan kaikkia" pamautan.
"Pentuja,miten vanhoja?" Ruohotähti epäröi.
" viisiikuisia, menevät kokonsa puolesta kuusikuisista. Kyllä he oppilaina pärjäävät" tokaisen.
"Montako?" Hän kysyy vieläkin epäilevänä
"Kuusi pentua 3 saisimme me" maukaisen.
"Jos kissojen sieppaus jatkuu ei meitä ole pian enään tarpeeksi" tokaisen.
" onko emo sama kun viimeksi" Ruohotähti kysyi.
" sama naaras, kelpo soturihan viime pennustakik tuli" tokaisen
"Olkoon, mutta he saavat luvan pärjätä oppilaina. Tiedät mitä tehdä" Ruohotähti maukui ja lähetti minut tehtävälle.
Järjestin partiot ja laitoin luotettavat soturit johtoon yksikään klaanilainen ei eksysisi tähän osaan metsää ajattelin tallustaessani metsän halki rajan yli kohtaamis paikallemme.
" saavuit sittekin" hän naukaisi.
"Toin sovitut kuusi oravaa ja yhden linnun" murahdin.
"Missä ne pennut" tivasin.
"Valitse itse" hän kuiskasi murtuneena ja paljasti viisii suurikokoista pentua.
"Missä viimeinen?"kysyin
"Ei kuulu sinulle" naaras sihahti
Tarkkaillessani pentuja. Yksi oli heiveröisempi kun muut selvästi "ylimääräinen". Vaalein pennuista loikkasi emonsa turviin kun tönäisin sitä.
*ei tuommoista hermorauniota*. Tumman ruskean kirjava turkkinen paljasti hampaat kun lähestyin sen vaaleaa siskoa.
"Otan ainakin tuon kirjavan" mau'uin ja silmäilin vielä muita pentuja. Yksi kolleista oli harmahtava, hänellä oli selkeä taipumus tottelevaisuuteen huomasin käskiessäni hänen astua esiin muut olivat karanneet muualle mutta tämä totteli. Piki musta naaras näytti suunnilleen kelvolliselta joten päätin ottaa sen heikoimman sijan.
"Kirjava,musta ja harmaa" ilmotin ja heitin saaliit emolle.
"Kirjava on Varpu, musta on Lilja ja Harmaa Tuhka" emo ilmoitti ja katsahti pentyihinsa viimeisen kerran noukki saaliit mukaansa ja käski kahden naaraaspennun, heiveron ja heikkoermon seurata häntä metsään.
"Emo.."Lilja kuiskasi.
"Häntä ei ole enään, kuulut nyt Varjoklaaniin. " Maukaisen hälle ja käsken Tuhkan seurata ja Liljan sekä Varvun noukin hampaisiini.
Kuljen metsän halki. Lasken kakaikon maahan vähän matkan päässä rajasta kun olen varma etteivät he lähde karkuun.
"Tervetuloa Varjoklaaniin. Uuteen kotiinne." Selitän .
"Koti on emon luona" Lilja väittää.
"Emosi myi sinut parista oravasta" tuhahdan.
"Sinun on parempi täällä usko pois" naurahdan ja nuolaisen hänen päälakeaan hellästi

Nimi: Kotkankatse

16.04.2018 22:49
"Noniin, se riittää tältä päivältä Väretassu", sanoin hengästyneelle oppilaalleni joka nyökkäsi ymmäertäneensä. Olin opettanut tälle muutamia taisteluliikkeitä, joita Varjosydän oli pistänyt minutkin aikoinaan uuvuksiin asti opettelemaan. Oppilaani oli edistynyt huimasti, mutta vielä oli hiottavaa. Ei ehkä liikkeissä, mutta asenteessa. Nuoren kollin pitäisi oppia hieman rentoutumaan, tämä oli kuitenkin pelkkää harjoittelua.
"Miten pärjäsin?", Väretassu kysyi vedettyään henkeä. Kertasin hetken oppilaani tekemiä hyviä ja ei niin avuliaita ratkaisuja, ennen kuin vastasin.
"Hyvin. Mietit liikkeitäsi tarkasti ennen kuin hyökkäät, mikä tekee niistä onnistuneita", totesin, ja sitten pyyhkäisin takajalallani tämän kumoon.
"Mutta oikeassa taistelussa sinulla ei ole aikaa miettiä niin kauaa. Jos et reagoi heti, jäät nopeasti alakynteen joten et voi aina vaatia täydellisyyttä", kerroin ja autoin nuorukaisen ylös.
"Tiedän, mutta tavoitteeni on kuulua klaanin parhaisiin taistelioihin, joten vaadin kai itseltäni aina vain enemmän ja enemmän", tämä kertoi johon nyökkäsin hieman vasaukseksi.
"Se on kunniallinen tavoite ja uskon että saavutatkin sen vielä, mutta vaikka kuinka harjoittelisit ja hioisit liikkietäsi, oikeat taidot tulevat esille vasta taistelussa. Sinun ei siis tarvitse koko ajan vaatia itseltäsi liikoja, sillä aikaa kyllä on", kerroin ja laskin tassuni tämän olalle hymyillen rohkaisevasti. Väretassu tuhahti hieman ja hymyili sitten kohauttaen olkiaan.
"Kai olet oikeassa", tämä sanoi.
"Kaippa olen~ Mutta ota vaikka loppupäivä vapaaksi ja pidä hauskaa ystäviesi kanssa, olet sen ansainnut", kehotin. Pian jo katselinkin kun oppilaani loikki leiriä kohti. Naurahdin hieman, nuorukainen muistutti kovasti emoaan. Mieleeni muistui norukaista katsellessani päivä, kun hänestä tuli oppilaani ja kun kävin kysymässä Varjosydämeltä neuvoa mestarina toimimisen suhteen. Olin hyvin hermostunut mutta kuten naaras olikin sanonut, kaikki oli sujunut hyvin. Elämäni klaanissa oli muutenkin ruvennut sujumaan rankasta alusta huolimatta. Tosin, vaikka minulle olikin selvinnyt ettei Vesiturkki vihannutkaan minua, emme kuitenkaan olleet puhuneet oikeastaan tämän jälkeen. Kollin vietyä sinä päivänä pyytämänsä kalat leiriin, eräs punertava laikukas kolli oli käskenyt tämän syrjään ja mennessään vielä mulkaissut minua. En muistanutkollin nimeä, mutta hän ei tainnut pitää minusta varmaankaan vaeltaja taustani takia. vaikka olinkin jo monien klaanilaisten hyväksymä, oli muutamia, jotka eivät kaikesta huolimatta siltikän hyväksyneet minua. En kuitenkaan antanut tämän haitata.
"Ehkä minun pitäisi käydä puhumassa Vesiturkille tänään, ellei Varjosydän ylätä minua leirissä ja käske metsälle tai partioon.

En nähnyt Varjosydäntä saapuessani leiriin, joten oletin tämän itse lähteneen partion mukaan. Hetken etsimisen jälkeen, huomasinkin Vesiturkin istuvan oppilaiden pesän läheisyydessä ja juttelevan omalle oppilaalleen. He olivat ilmeisesti itsekkin palanneet juuri metsästysharjoituksista.
"Hei!", naukaisin pirteän tervehdyksen. Kalmatassu tervehti takaisin hilpeästi, mutta Vesiturkki ensin vilkaistuaan ympärillee, ikään kuin varmistaakseen ettei joku nähnyt nyökkäsi pienesti. Tämä oli minusta outoa.
*Eikai hän pelännyt sen suuren kollin näkevän?*, tuumin.
*Se periaatteessa kävisi järkeen, sillä kollin käytös oli muuttunut varovaiseksi lähelläni heti tämän kadottua hetkeksi sen soturin kanssa jonnekkin. Kukahan se edes oli?*
"Miten harjoitukset sujuivat?", kysyin, kuten yleensä oli tapana kysyä metsältä palaavilta, mutta tavanomaisesta kysymyksestä huolimatta tarkkailin hieman Vesiturkin reagtiota. Kuten arvelinkin, hän oli hieman varuillaan kertoessaan harjoituksista.
"Hyvä kuulla. Tuota Kalmatassu, annoin veljellesi vapaata, niin mikset etsisi häntä ja viettäisi aikaa yhdessä, jos se siis Vesiturkille sopii?", ehdotin jotta saisin hetken aika jutella kollin kanssa kaksin. Kalmatassu katsoi mestariaan kysyvästi.
"Kaippa se käy, mutta olkaa varovaisia jos lähdette metsälle. Kaksijalat ovat vieneet monia sotureita ja oppilaita, emmekä halua menettää yhtään enempää", Vesiturkki varoitti. Kalmatassu vain nyökkäsi äkkiä ja lähti juoksujalkaa etsimään veljeään. Vesiturkki huokaisi hieman ja itse naurahdin.
"Toivottavasti varoitukseni ei mennyt toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos...", Vesiturkki huokaisi ja käänsi sitten katsensa minuun. Yllätyksekseni kollin katse oli jotenkin kylmä. Vähän samalla tavalla kuin silloin oppilasaikoina, mutta jotenkin arempi.
"Sinulla oli varmaan jokin syy lähettää oppilaan pois?", Vesiturkki kysyi, tai oikeastaan totesi nostaen toista kulmaansa kysyvästi.
"Mitäpä sitä kiertelemään. Halusin puhua kanssasi kahden kesken, mutta käytöksesi perusteella, et välttämättä halua puhua leirissä tai sen välittömässä läheisyydessä, vai olenko väärässä?", kerroin. Vesiturkki nousi ylös ja pudisti päätään.
"Tule", tämä käski ja seurasin perässä.

Saavuimme hyvän ajan jälkeen järvelle, lähelle ihmisten laituria, missä sijaitsi Varjo- ja Jokiklaanin raja. Vesiturkki ei ollut sanonut sanaakaan koko matkan aikana, enkä ollut itsekkään yritäänyt edes saada tätä puhumaan. Vesiturkki asteli ilmaatarpeeksi haisteltuaan laiturin alle ja viittasi hännällään minua seuraamaan perässä. Laskeuduin pientä lumikinosta pitkin laiturin vajoihin ja huomsin, kuinka jää sen alla oli sulanut pois melkein täysin. Yhtäkkiä vesi pärskähti hieman ja huomasin samanlaisten kalojen, kuinne jotka Vesiturki oli silloin tuonut leiriin, uskentelevan sulan aukon kohdalla välillä hypäten ilmaan.
"Ompa omalla tavallaan kaunis paikka", totesin. Järven vesi väreili laiturikattoa vasten luoden kauniita valoefektejä.
"Emoni toi minut tänne kun olin vielä pentu, olen käynyt täällä siittä asti", Vesiturkki kertoi.
"Sinulla oli siis asiaa?", tämä kysyi ja siirsi katseensa aukosa minuun. Katsoin tätä hetken tämän turkooseihin silmiin miettien samalla, miten ilmaisisin asiani parhaiten. Tuntui kuitenkin siltä, että olisin hetkeksi eksynyt kollin silmiin ja kadottanut ajatukseni.
"Öm niin siis... minä tuota...", änkytin alkuun j asitten pudistelin päätäni.
*Keskity Keith! Eivät hänen silmänsä niin lumoavat ole.... vai? Kuitenkin, olet ihastunut Viistotassuun ja Vesiturkki on pelkkä ystävä, tai pikemminkin tuttu?*, soimasin itseäni ja opulta sain koottua ajatukseni uudestaan ja kohtasin kollin odottavan katseen.
"Nin, halusin tietää, miksi heti kun olimme sopineet, aloit vältellä minua? Johtuuko se siittä laikukkaasta kissasta joka veti sinut syrjempään palattuamme leiriin?", kysyin. Vesiturkki katsoi minua syvälle silmiin, ikään kuin keksiäkseen jotain, mutta lopulta rupesi vilkuilemaan ympärilleen hieman ahdistuneen oloisena. En halunnut tehdä kollin oloa tietenkään epämukavaksi kysymykselläni, eihän asia kuitenkaan loppupeleissä kuulunut minulle. Emmekä tunteneet vielä niin hyvin.
"Jos et kuitenkaan halua kertoa niin..."
"Älä huoli, ei se sitä", Vesiturkki keskeytti ja sulki silmänsä, ennen kuin alkoi kertomaan tarinaansa.
"Se kolli jonka kanssa katosin sovintomme jälkeen on nimeltään Piiskaviima ja hän sattuu olemaan isäni. Hän saattaa vaikuttaa ehkä hieman pelottavalta ja ilkeältä, mutta ei hän ole aina ollut sellainen. Kuten jo kerroin, emoni Tippaturkkitoiminut tänne usein kun olin pentu. Hänen mestarinsa oli alkujaan Jokiklaanista ja opetti emoni kalastamaan. Emoni osottautui luonnon lahjakkuudeksi ja hän opetti myös minut kalastamaan."
*Siksi siis hänellä oli ne kalat! Hyvin hyödyllinen taito*
"Joskus jopa Piiskaviima liittyi seuraamme ja elimme onnellista elämää. Se ei kuitenkaan kestänyt kauaa... Vään ennen kuin minut nimitettiin oppilaaksi erakko hyökkäsi minun ja emoni kimppuun paluumatkalla kalareissulta. Emoni puolusti minua viimeiseen asti, mutta vaikka hän tappoikin erakon, oli hän itsekkin menettänyt paljon verta. Parantaja yritti kaikkensa, mutta hän ei kestänyt sen yön yli...", Vesiturki kertoi ja piti sitten hetken tauon kertomuksessaan. Tunsin syvää empatiaa kollia kohtaan. Sen täytyi olla todella raskasta tälle.
"Ai.... en tiennytkään.... Otan osaa ja tivon hänen saavan rauhan", osoitin pahoiteluni.
"Kiitos.... Muistan edelleen emoni viimeiset ohjaistavat sanat. 'Kulje katse kohti taivaita ja ole ylpeä siittä kuka olet ja keneksi tulet pieni kuningaskalastajani. Rakastan sinua aina'. Niin hän sanoi. Valitettavasti en ole elänyt hänen ohjeensa mukaan niin kuin lupasin. Emoni kuoltua Piiskaviima kielsi minulta kalastamisen ja sanoi sen kuuluvan Jokiklaanilaisille. Hänen mukaansa muut klaanilaiset pilkkaisivat minua jos saisivat tietää taidostani. Niinpä luovuin rakastamastani ajanvietteestä ja asiasta, mikä sai minut kokemaan olevani lähempänä emoani. Isäni esimerkkiä seuraten ja kantaen yhä kaunaa kaikille erakoille emoni menetyksestä, muutuin kylmäksi kaikkia ei klaanisyntyisiä kohtaan. Mutta myöhemmin oppilaana ja ensin tutustuttua Tiikeriliekkiin, tajusin ettei sellainen kauna muuttanut mitään. Isäni ei kuitenkaan ollut mielissään tästä. Hän käski minun lopettaa murhajien kanssa kaveeraaminen ja huomattuaan kuinka kateellinen olin sinulle, hän tuntui olevan sangen tyytyväinen. Siispä toissapäivänä, kun palasin kanssasi yhdessä nauraen leiriin kantaen samalla kaloja, hän suuttui ja huusi minulle oikein olan takaa. Hän kertoi minulle kaikki kauhukuvat mitä tulisi hänen mukaansa varmasti käymään, jos klaani saisi tietää olevani 'märkätassu' ja kuinka en saisi missään tapauksessa olla ystävä erakon kanssa. Hän yritti vakuuttaa minut siittä, että kaikki erakot ajoivat vain omaa etuaan ja olivat murhanhimoisia hylkiöitä, joita ei pitäisi ottaa osaksi klaania...", Vesiturkki lopetti tarinansa.Kuuntelin tätä hiljaa, vaikka sisimmässäni halusin väitää että Piiskaviima oli väärässä. Yhtäkkiä huomasin kollin, joka oli ollut aina niin vahva ja jotenkin tunteettoman oloinen ainakin minua kohtaan, tärisevän ja pidätellen itkua.
"Mutta... mutta en... en vain halua uskoa sitä todeksi! On niin turhauttavaa esittää vihaavansa toista vain sen takia, että joku ihan eri kissa teki jotain kauan sitten! En halua uskoa että sinä tekisit niin! Tämä on vain... tämä kaikki on vain niin raskasta! Miksei emo voi olla edelleen hengissä?! Jos hän ei olisi poissa, isä ei ehkä olisi tuollainen! Voisin ehkä edelleen tehdä sitä mitä rakastan! Olla kuka haluan! Minä vain haluan emoni takaisin!", tämä vuodatti katkeria kaipuun kyyneliä, ääni väristen ja lopulta murtuen lopullisesti samalla, kun muutamasta silmäkulman kyyneleestä muuttui vuolaan itkun virta. En sillä hetkellä ajatellut mitään, vaan vedin kollin äkkiä minua vasten ja halasin tätä tiukasti luoden katseeni kaukaisuuteen.
"Anna kaiken pahan tulla pois", kuiskasin, jolloin soturi purskahti lohduttomaan itkuun. Kollin itkiessä turkkiani vasten, tunsin kuinka kyyneleet kipusivat myös omiin silmiini. Muistelin omaa perhettäni kaupungissa ja kuinka paljon heistä välitin. En voinu tedes kuvitella, millaista oli menettää joku niin tärkeä, saatika pitää sitä surua sisällään niin kauan. Oli pakko myöntää, Vesiturkki oli todella vahva, mutta nyt hän oli ollut vahva liian kauan. Pitelin minua hieman isompaa soturia itseäni vasten vielä tovin, kunnes tämän hengitys alkoi jälleen tasaantua. Hetken kuunneltuani, ettei kolli saisi toista itkun puuska, koin hetken sopivaksi avata suuni.
"Älä huoli, kyllä me saamme asiat jälleen järjestykseen. En nimittäin usko, että kukaan klaanissa pitäisi kalastustaitoa jotenkin epäsopivana. Se on kuitenkin hyvin harvinainen taito ja nyt kun klaani tarvitsee kipeästi ravintoa, on tuollainen taito todellakin tarpeen. Uskon myös, että emosikin haluaisi sinun tekevän sitä mitä rakastat. Ajatelkoot isäsi mitä haluaa. Ja mitä tähän vaeltajaan tulee, autan sinua mielelläni oikaisemaan asiat, jos siis otat avun vastaan", kerroin. Vesiturkki kuunteli minua hiljaa kunnes irrottautui otteestani ja katsoi minua itkusta punaisin silmin tännä epäuskoa ja toivoa. Nyökkäsin tälle lempeän hymyn kanssa.
"Ja mitä ikinä tapahtuukin, minä lupaan seistä rinnallasi ja puolustaa sinua sitä vanhaa jäärää ja vaikka koko klaania vastaan jos se siihen tulee. Älä siis enään itke, sillä et ole enään yksin tämän asian kanssa", tämän luvattuani valmistauduin uuteen itkunpuuskaan, mutta sen sijaan Vesiturkki naurahti hieman. Hänen äänensä oli edelleenin itkuisen kuuloinen, mutta jotenkin hän sai vedettyä huulilleen pienen hymyn.
"Ja minäkun silloin aluksi ajattelin sinun olevan se heikko", tämä naurahti hiljaa. Painoin otsani tämän otsaa vasten.
"Emmekös me kaikki ole joskus. Jos siis haluat taas joskus itkeä, niin voit milloin vain käyttää olkaani sitä varten ja itse pyrin saamaan sinut unohtamaan kaikki maailman julmuudet ainakin sen pienen hetken ajan", sanoin lempeästi.
"En edelleenkään ymmärrä, miksi olet niin kiltti minua kohtaan sillä vielä hetki sitten, olin aivan kauhean ilkeä sinua kohtaan. En mielestäni ansaitse tätä sinulta",kolli ihmetelli.
"Koska loppujen lopuksi me emme ole niin erilaisia ja vaikket sitä ehkä heti usko, olen jo kauan halunnut tutustua sinuun kunnolla. Ja nyt, ainakin siis minusta tuntuu, että välillemme syntyi vahva yhteys, joka ei ihan vähällä katkeakkaan", totesin, jonka kolli varmisti todeksi nyökkäämällä hieman.
"Ja tulen säilyttämään tämän päivän muistoja sydämessäni aina. Päivä, jolloin lopultakin kahdesta riitapukarista tuli ystäviä", kuiskasin jonka seurauksena kolli tuntui hieman punastuvan ja alkoi jälleen valuttamaan kyyneliä.
*Lupaan pitää sinut, kuten kaikki muutkin ystäväni ja rakkaani lähellä sydäntäni. Ihan sama mitä muut ajattelevat, tästä päivästä lähttien, olet minulle tärkeä ystävä*



//They had a bonging moment! Vihdoinkin sain kirjotettuu, sori ku kesti niin kauan.

 

©2018 Metsäketo - suntuubi.com