Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Myrskyklaani Jokiklaani Tuuliklaani Varjoklaani  Tähtiklaani Erakot ja kotikisut 

 

Varjoklaanilaisten tarinat

 

 1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Hunajakynsi

07.10.2018 22:03
Tassuttelin Piiskaviiman ja Pimeävarjon kanssa tiheään kasvavalle jängälle. Soinen maa tuntui kotoisalta tassujen alla. Hilla täplitti maata harvakseltaan, soiset heinikköiset kasvit tuntuivat pehmeältä kaiken hiekan ja ukkospolun jälkeen. Maasto oli soisempaa kun kotopuolessa mutta ei niin vetistä että kissa sinne uppoaisi. Kohtalaisen korkea kasvillisuus peittäisi hyvin metsästävät kissat ja soinen maasto hankaloittaisi vastustajien taistelua. Tälläista maata ei varmasti muualla olisi joten se olisi meidän ehdoton etu taistelussa.
Toisaalta saamme kulkea tassut kosteina koko ajan. Eipä jokiklaanikaan siihen vielä ole kuollut. Sammakoita, liskoja ja lintuja olk riittämiin täällä yksittäisiä peurojakin tuli vastaan kuivemmalla puolen reviiriä. Olimme taivaltaneet halki jängän ja saavuimme sammaleiseen kuusimetsään. Suuret havupuut varjostivat koko metsän täysin kesken päivänkin.
"Varjotähti rakastaisi tätä paikkaa." Pimeävarjo maukui haltioissaan.
"Tämä reviiri on kun luotu varjoklaanille" Piiskaviima huomautti
" vain leiri ja harjoituspaikka puuttuu" huomautan.
"Eiköhän ne löydy" Piiskaviima maukui.
Kun tilauksesta saavumme pian aukealle jonka reunoilla ja keskellä kasvaa piikkihernettä ja karhunvatukkaa. Sorainen suurirakeinen pohja takaisi kuivan leirin.
"Tämähän menee kuin unelmissa" Pimeävarjo naurahti.
"Tänne olisi helppo muovata leiri" Piiskaviima toteaa.
"Tämä on myös kaukana muista klaaneista joten yllätyshyökkäys leiriin saakka on todella epätodennäköistä" huomautin.
"Hyvä pointti Hunajakynsi" Pimeävarjo maukui.
"Kuten sanottu olemme aika kaukana mitä jos katsotaan mitä löytyy lähempää korkokiviä?" Piiskaviima ehdotti.
Yhdymme varapäällikön kantaan ja seuraamme häntä halki metsän takaisin jängälle. Matkalla korkokiviä kohti löysimme joen reunustalta selkeää suota ja taas lisää jänkää. Maa alkoi kohota tassujemme alla varoen.
Jänkä muuttui hiekkapohjaksi ja ruostuneet teräksiset aidat sojottivat maasta reunustaen hajanaisesti aluetta.
"Viimeinenkin toiveemme näyttää toteutuneen" Pimeävarjo maukui haltioissaan.
"Lähdetään takaisin vaikka ukkospolun vartta" Piiskaviima ehdotti
Seurasimme ukkospolkua nelipuun tuntumaan ja käännyimme sen ylitettyämme nelipuun suuntaan.

---
"Sotureideni kertoman mukaan ehdotan ukkospolkua varjoklaanin rajaksi muiden klaanien kanssa. " Varjotähti ehdotti kuuluvalla äänellä.
"Ukkospolun takana on maita jotka koostuu kuusimetsästä ja soista sekä jängästä" klaanini on tottunut sellaiseen maastoon, Myrskyklaani tarvitsee lehtimetsän, Jokiklaani jokensa ja Tuuliklaani avarat nummensa. Mitään niistä ei löyty ukkospolun takaa. Myöskään sen tältä puolen ei löydy meille kuusimetsää saati soita" Hän jatkoi.
"Ei olisi meille järkeä pyytää enempää maita kun joutuisimme niille päästäksemme ylittämään ukkospolun" Piiskaviima huomautti.
"Minusta se kuulostaa reilulle jaolle. Meidän ja Varjoklaanin välillä ukkospolku. Meidän ja jokiklaanin väkillä joki. Tuuliklaanin kanssa raja suorana viivana sillalta ukkospolulle. " Myrskyklaanin päällikkö maukui.
"Meidän ja Tuuliklaanin väillä rotko" Takiaistähti lisäsi.
"Alue pöllöpuulta kokoontumisaukealle meidän mutta samalla tavalla käytettävissä kun rantakaistale vanhoilla reviireillä" Sadetähti lisäsi.
"Kuulostaa reilulta" Suosointu myötäili.
"Nyt voinemme kai lähteä kukin omille maillemme" Varjotähti kysyi.
"Odotetaanko aamuun?" Sadetähti ehdotti.
"Ei ole vielä niin myöhä, minä vien ainakin kissani jo reviirillemme auringonnoususta alkaen reviiri jako päteköön siihen asti voinemme elää sovussa" Varjotähti maukui.
Takiaistähti nyökkäsi hyväksyvästi Varjotähden päätökselle.
"Näemme sitten varmaan seuraavan kerran kokoontumisessa" Vinhatähti arveli.
"Siihen sakna siis, tähtiklaanin kulkekoon kanssanne" Varjotähti hyvästeli päälliköt ja viittoi Piiskaviima kokoamaan klaanin.
"Varjoklaanin kissat, valmistautukaa. Lähdemme reviirillemme jotta pääsemme päättämään pitkän taivalluksemme." Varjotähden ääni kaikui illan laskeutuessa.
Viimeisen kerran lähdimme kohti kotia. Uutta kotiamme.

//tynkä...

Nimi: Varjotähti

07.10.2018 21:18
"Hienosti napattu Saniaistassu" kehuin nuorta oppilasta joka oli napannut jäätävän kokoisen linnun.
Saniaistassu kuittasi kehut nyökkäyksellä ja vei saaliin klaaninvanhemmille.
Olimme juuri leiriytyneet ensimmäisen yön ajaksi. Lähdimme auringonnoustessa mutta koska suurin osa oli loukkaantuneena emme edenneet kovin nopeasti. Tahdoin perille mahdollisimman nopeasti mutta en halunnut riskeerata enään yhdenkään kissan henkeä, olimme menettäneet jo aivan tarpeeksi. Olin pyytänyt Laventelikasvoa tarkistamaan kaikki joilla oli vakavempia vammoja ja kertomaan pystyisivätkö he jatkamaan matkaa auringin noustessa.
Ilta hämärsi jo ja taivas punersi kaksijalan taakse pilvettömällä hopeahännällä. Hiljakseltaan tuuli hyväili klaaneja ja haavat humisivat jossain lähistöllä. Kierähdin kerälle varjoklaanin kissojen sekaan.

-------------

"Miksi se sattuu" Vuolastassu maukui taivaltaessamme pellon laitta.
"Koska sillä on väliä. Koska surun jälkeen tulee muistot, ja jokainen niistä koskettaa vuorollaan" mietin.
"Milloin sinusta tuli viisas" Hän pohti.
"Silloin kun kaikki kaatui" vastasin epämääräisesti.
"Onko väärin jos suren emoa?" Oppilaani kysyi
"Onko väärin surra kissaa joka rakasti sinua enemmän kun itseään?" Esitin.
Hetken syvä hiljaisuus laskeutui yllemme, vain askeleet hiekalla kuuluivat sitten kysymys halkoi hiljaisuuden.
"Rakastatko sinä Leikopuroa?"
Mietin hetken, olin niin kovasti yrittänyt työntää Leikopuron pois mielestäni. Olin yrittänyt unohtaa hänet, vakuuttaa ettei se ollut minun vikani. Raskaat muistot pennustani vyöryivät ylleni. Vaikken aina sitä sanokkaan silti rakastan kaikkia pentujani.
"Voiko se olla väärin?" Kysyin hiljaa laskien katseeni maahan.
"Oliko väärin rakastaa Sysiraitaa?" Siskoni vastasi.
"Olisimmeko tässä tilanteessa ilman häntä?" Pohdin.
Mietin mitä kaikkea meillä ei olisi ilman häntä, Vaahterapilkku pentuineen, Leikopuron pennut, olisinko vielä saanut pentuja? olisinko minä rakastunut Pimeävarjoon? Olisinko löytänyt Tiikeriliekkiä metsästä? Olisiko Ruostetassu tai Kielosydän ikinä syntynyt? Olisiko Jääsielu kuollut jos hän ei olisi lähtenyt Roihumielen kanssa partioon? Olisinko minä päällikkönä ilman häntä?
Siihen vastauksen tietäisi yksin tähtiklaani.
"Siinä vasta kysymys" Hän henkäisi.
"Teidän keskusteluthan on syvällisiä" Liekkitassu naurahti liittyen seuraamme.
"Niin me naaraat olemmekin teitä kolleja sen verran aivokapasiteetiltamme laajempia että pystymme tämän tasoiseen keskusteluun" Vuolastassu kiusaa vieljeään.
"Mokomakin narttu" hän tuhahti siskolleen
Jättäydyin taaemmalle katsellen kun kaksi niin samanlaista, kaksi niin voimakasta ja erillaista kissaa kävelivät vieretysten välillään aivan erityinen side. Sisarusten side on eri asia olla sisatuksia vanhemmasta pentueesta mutta minä pilasin oman ja siskoni mahdollisuuden tuollaiseen jo aikoja sitten.
"Ajattelet taas Leikotassua" Jääruusu maukuu
Nyökkäsin vain ja katsahdin kuvankaunista naarasta silmiin ja räpäytin niitä kiitollisena tarvitsin vain pienen muistutuksen että vielä ei olisi aika surra.
"Miten luetkaan minua kun avointa kirjaa?" Hymähdin.
"Ei se niin vaikeaa ollut arvata, katselet sisarustesi perään." Naaras maukui.
"Kaipaatko ikinä sisaruksiasi?" Kysyin.
"Vaikea kaivata sitä mitä ei muista. Toivon että olisin oppinut tuntemaan heidät ennen liittymistäni tähtiklaaniin." Jääruusu vastaa.
"Vaeltavatkohan he kanssamme?" Pohdin.
"Vaelsivathan he viimeksikin" Pimeävarjo maukui ilmestyessään vierelleni.
Hymyilin kumppanilleni varoen.
"Varjotähti katso" Piiskaviima huikkasi.
Pujottelin kissajoukon johtoon. Edessämme siinsi suuret kiviröykkiöt ja niiden takana jänkää. Nummet oikealla huojuivat viljoista joita ei oltu niitetty. Henkäisin haltioissani. Katsoin ukkospolun takana aukeavaa soista tiheikköä.
*täydellistä* ajattelin.

-----

".... ja Hunajakynsi" ilmoitin lähtijät klaanistani. Kullankeltainen kolli nosti päänsä hämmästyneenä.
Katselin tuota kolli miettien.

Nimi: Zare

03.10.2018 16:10
__________________________________________________________

Nimi: Zare

03.10.2018 16:10
Vuolastassu// 12kp
Saniaistassu// 8kp
Kotkankatse// 31kp

Nimi: Kotkankatse

02.10.2018 13:42
Aikaa tuntui kuluneen ikuisuus siittä, kun olin herännyt Taon tukikohdasta metsäpalon jälkeen. Vesiturkki ja Kyyhkypentu olivat nukkuneet vierelläni ja pitäneet huolen siittä, että olin pysynyt lämpimänä. Sain pian herättyäni kuulla, että olin vaipunut koomaan pelastettuani Kiitotassun palavasta metsästä. Onnekseni naaras oli säilynyt ilman vakavempia vammoja. Minä taas... Viimeinen hyppy palavan tukin ylitse oli aiheuttanut jalkaani ikävän palovamman. Parantajat uskovat, että se tulee tuntumaan ilkeältä vielä muutamia päiviä ja että se tulee arpeutamaan niin, ettei siihen kasva enää karvaa. Muuten jalastani pitäisi tulla kuin uusi. Pian herättyäni monet tuttuni tulivat kysymään vointiani ja kertomaan uutiset. En aluksi halunnut uskoa sitä, että metsäpalo oli vienyt niin monen tutuksi tulleen klaanitoverin hengen ja vielä sen lisäksi tuhonnut klaanien reviirit kokonaan. Kuullessani Ruohotähden kuolleen, olivat kaikki muistot päälliköstä riipineet sydäntäni. Valkea kolli oli uskonut minusta olevan soturiksi. Hän oli testaannut minua ja voitettuaan kantanut minut klaaniin. Olinko ikinä kiittänt soturi aikanani tästä mahdollisuudesta, saatika pyytänyt anteeksi kaikkea sanomaani. Nyt se oli kuitenkin myöhäistä. Varjosyd... Varjotähden vierraillessa luonani sain kuulla mitä kaikkea Taon tukikohtaan saavuttuamme oli tapahtunut ja kuinka hän oli joutunut nimittämään jo kolme varapäällikköä. Viimeisimpänä niistä oli ollut Vesiturkin isä, Piiskaviima. Kolli oli uskollinen ja vahvamielinen soturi jota klaani juuri nyt tarvitsikin. Olin tiennyt alusta asti, että Varjotähdestä tulisi hyvä päällikkö. Hän oli ulospäin vahva ja arvokas naaras, jonka taistelutaidoista tiedettiin myös muissa klaaneissa. Hän klaanimme johdossa herätti arvostusta ja ehkä myös vähän pelkoa vihollisissa, mikä oli hyvä. Mutta kovan kuoren alla hänellä oli emon sydän. ästä kaikesta oli kuitenkin kulunut jo useita päiviä, ja nt jalkani oli kävely kunnossa ja hyvä niin, sillä tänään lähtisimme kohti uutta kotia. Oli upeaa, että olimme näin pian löytäneet mahdollisen paikan asustaa, mutta valitettavasti matka oli pitkä. Toisin sanoen, oli aika jättää jäähyväiset perheelleni Taossa.

Oli aikainen lehtisateen aamu kun nousin ylös pediltäni Vesiturkin ja Kyhkypennun viereltä. Aurinko ei ollut kerenyt vielä edes nousta, kun astelin lähdin etsimään veljeäni ja muita Taon johtohahmoja. Kulkiessani pitkin tukikohdan hiljaisia käytäviä, satuin törmäämään Reikaan, naaraaseen, joka oli toiminut Taon lähettiläänä. Tämä osasi kertoa, että Lordi Lune ja emoni olivat juuri menneet ulos takapihalle. Pyysin tätä etsimään muut johtohahmot ja kertomaan heille, että odotin heitä takapihalla.

"Emo, Lordi Lune", tervehdin kaksikkoa kun astelin lehtisateen lehtien tättämään takapihan puutarhaan.
"Keith pyydän, sano vain Jack. Tuo nimi kuulostaa todella oudolta kun sinä sanot sen", Jack naurahti. Istuin alas heidän vierelleen. Tuttu lohduttava tuoksu leijui sieraimiini nojautuessani emoni turkkia vasten, niin kuin olin aina pentunakin tehnyt.
"Klaanit lähtevät tänään kohti uusia reviireitä", kerroin. Tietenkin molemmat tiesivät tämän jo, mutta en keksinyt mitään muutakaan miten aloittaisin.
"Niin... sinne taitaa olla aika pitkä matka", Jack totesi haikeana ja otti askeleen lähemmäs meitä. Istuimme siinä hetken kaikki kolme hiiren hiljaa, kunnes hiljaisuuden rikkoi Koin ääni.
"Keith, Reika kertoi että sinulla oli asiaa", Koi naukaisi. Mukanaan kollilla oli isäni Jeti ja pikkusiskoni Mary, joka oli ilmeisesti onnistunut hiippailemaan pois pentujensa luota. Nyökkäsin tälle pienesti ja odotin, että he olivat kerenneet rinnallemma ennen kuin aloitin.
"Lähden tänään klaanini kanssa, ja halusin jättää teille hyvästit ennen sitä", kerroin hiljaa.
"Aivan...", Koi sanoi löytämättä sanoja jatkaa.
"Oletko varma että haluat lähteä?", isäni kysyi. Hänen äänensä ei ollut epäilevä, vaan siinä oli haikeutta, sillä hän tiesi vastauksen yhtä hyvin mitä me kaikki. Yritin hymyillä pienesti tälle.
"Klaanini tarvitsee minua, he ovat myös perhettäi, enkä voi hylätä heitä tällaisina aikoina... Uskon, että tämä tulee olemaan viimeinen kerta kun näemme ja haluan vain kertoa teille että olette kaikki minulle suunnattoman tärkeitä... Koi, vaikka en olekkaan tuntenut sinua kauaa, olet opettanut minulle paljon, näyttänyt miten hyvä päällikkö miettii asiat läpi usealta kannalta ennen päätöksen tekoa. Olet mös ollut loistava setä. Kiitos kaikesta ja pyydän, pidä huoli itsestäsi", kiitin mustavalkeaa kollia, joka nyökkäsi pieni hymy kasvoillaan.
"Ilman sinua ja muita klaanikissoja olisimme olleet pulassa. Olen onnekas kun voin kutsua noin urheaa ja jääräpäistä kollia veljen pojakseni", tämä sanoi.
"Isä... On totta, että välimme eivät aikoinamme olleet ihanteelliset, mutta jos näin ei olisi ollut, en ehkä olisi ikinä kasvanut kissaksi, joka olen nyt. Kiitän sinua siittä ja pyydän, ettet syytä itseäsi mistään. OLen kiitollinen siittä, että sain sinut isäkseni", kerroin ja yriti pidätellä kyyneleitäni. Jeti tärisi hieman ja naurahti hiljaa.
"Minä taas olen pahoillani siittä, että olin niin ankara sinua kohtaa, mutta se on helpotus jos siittä oli mitään apua.... Halusin vain sanoa, että olen ylpeä sinusta poikani. Lupaa minulle, että vaikka mitä vaikeuksia kohtaat elämässäsi, et anna periksi. Taistele, ei väliä voititko vai hävisitkö, kunhan selviät. Pyydän, lupaa se minulle", Jeti pyysi.
"Lupaan isä, olet rakas", lupasin, jolloin tunteet lopulta nousivat pintaan meillä molemmilla. Halasimme isäni kanssa ja hän pikaisesti nuolaisi päälakeani. Seuraavaksi käännyin sisarusteni puoleen.
"Jack, Mary... Pennusta pitäen olemme olleet erottamattomia. Olimme aina yhdessä, oli kyseessä millainen seikkailu hyväänsä. Asiat toki muuttuivat kun lähdin, mutta ei ole ikinä ollut päivää, milloin en olisi muistellut teitä lämmöllä. Te uskoitte minuun aina ja ilman teitä, en olisi ikinä uskaltanut ottaa sitä ensimmäistä askelta ulos ovesta silloin huurteisena aamuna. Sille ei löydy sanoja, miten paljon teitä rakastan ja kuinka olen teille kiitollinen. Jack, sinusta tulee loistava johtaja Taolle, uskon niin. Ja Mary, sinä olet opettanut minulle myös niin paljon. Tiedän, että tulet olemaan loistava emo ja neuvonantaja. Pitäkää huolta toisistanne, isoveljenne luottaa siihen", Sanoin kyneleiden valuessa silmäkulmistani. Mary itki lohduttomasti ja painautui rintaani vasten. Pystyin tuntemaan turkkini läpi tämän lämpimät kyyneleet.
"Voit luottaa meihin. Äläkä itsekkään aiheuta kauheasti ongelmia klaanissa Keith", Jack naukaisi ja suuren kokonsa ansiosta miltein peitti minut ja Maryn halatessaan meitä. Sisarusteni lämpö oli lohduttava. Pystyin haistamaan heidän turkeistaan pinttyneen ihmisteni talon hajun. Kaikki muistot tuosta ensimmäisestä kodista tulvivat mieleeni. Olisimpa voinut jättää hyvästit myös ihmisilleni, he kuitenkin pitivät minusta ja perheestäni hyvää huolta. En olisi halunnut päästää irti sisaruksistani, mutta lopulta irrottauduimme toisistamme ja käännyin itkuisin silmin kohti emoani. Hänen lämpimän kultainen turkkinsa ja säteilevät kasvonsa eivät olleet muuttuneet yhtään siittä päivästä, kun olin ensimmäisen kerran jättänyt hänelle jäähyväiset.
"Emo, minä...", aloitin, mutta en saanut mitään sanoja ulos ilman, ettei ääneni olisi katkennut itkun takia. Pian tunsin tutut pehmeät tassut ympärilläni.
"hyss pikkuinen... Ei sinun tarvitse sanoa mitään", hän snoi lempeästi ja alkoi hiljaa laulaa sitä samaa laulua, minkä hän oli meille pentuina laulanut joka ilta.
"Mua muistathan, vaikka tiemme erkanee. Mua muistathan, jo kuivaa kyyneleet. Mä vaikken ole vierelläs, sä sdämmeeni jäät, ja laulun siivin luokses tuun sä vaikket mua nää~", hiljainen ja kaunis sävelmä soi ja pian yhdyin emoni lauluun.
"Mua muistathan, joudun jälleen lähtemään. Mua muistathan, kun ilta alkaa hämärtää. Sulle laulut kauneimmat mä aina omistan. Kunnes syliin sut taas saan... Mua muistathan~", jos klaanissa olin ikinä tuntenut oloni yksinäiseksi, tai koti ikävä iski, hyräilin hiljaa itsekseni tätä laulua. Jotenkin nuo sanat sopivat naurettavan hyvin tähän hetkeen.
"Olen niin ylpeä sinusta pikkuiseni, pyydän, älä ikinä unohda mistä tulet ja vaikka mitä tapahtuisi, muista että me olemme aina tukenasi", Emoni kehräsi hiljaa.
"Minulle tulee kauhea ikävä, rakastan sinua", sain sanottua nojautuessani emoni rintaa vasten, jouduin tosin kyyristymään tehdessäni niin, olinhan nkyisin häntä pidempi.
"Niin minullekki. Rakastan sinua poikani, älä ikinä unohda sitä", emoni naukui ääni vapisten.

Oli miltein lähdön aika ja klaanikissat alkoivat kokoontua. Olin itsekkin ollut matkalla kertomaan Varjotähdelle Kiitotassun päätöksestä jäädä Taon luokse asustamaan. Hän ei halunnut hidastaa klaania ja jonkun piti jäädä kertomaan mahdollisesti selvinneille klaanikissoille, minne muut olivat menneet. Sitä paitsi hän syntyi järvellä ja halusi tulla myös haudatuksi sinne kun aika koittaa. Matkalla Varjotähden luokse Ollie kuitenkin pysäytti minut.
"Keith, voisitko tulla pikaisesti käymään pentuhuoneessa?", Siskoni kumppani kysyi. En tiennt mistä oli kyse, mutta nyökkäsin ja seurasin tätä tukikohdan käytävältä avautuvaan huoneeseen, missä emot kasvattivat pentujaan ja missä orvot pikkuiset asustivat. Ollie johdatti minut pienen avonaisen kaapin luokse, missä Mary makoili tyynyn päällä viisi pientä karvapalloa vierellään. Pennut olivat vasta korkeintaan viikon vanhoja, eivätkä niiden silmät olleet vielä avautuneet. Ollie kosketti neniä Maryn kanssa ja kääntyi sitten minua kohti.
"Keith. Saanen esitellä siskon pentusi. Harmaa naaras on Ovall, kilpikonnakuvioinen Fael ja kirjava Puma. Sitten on kaksi poikaamme. Punertava laikullinen on Kulo ja sitten",Ollie sanoi kunnes piti pienen tauon viimeisen ruskean ja raidallisen pennun kohdalla.
"Vanhin poikamme Eagle", Mary viittoi hännälään.
"Mary halusi nimetä vanhimman poikamme mukaasi. Uskomme, että hänestä kasvaa vielä yhtä vahva kuin sedästään", Ollie kertoi. Olin hyvin yllättynyt, mutta myös otettu siittä, että he halusivat nimetä poikansa mukaani. HYmyilin täynä lämpöä ja kumarruin pikkuisen puoleen.
"Eagle, ole kiltti emollesi ja sisaruksillesi. Kasva viisaksi äläkä tee samoja virheitä kuin minä. Puolusta perhettäsi ja rakkaitasi kaikin voimin ja elä elämäsi niin, ettet kadu lopussa mitään", kuiskasin ruskealle karvapallolle joka hakotteli syvään. Noustessani ylös Ollie piteli jotain punaista suussaan.
"Jotain muistoksi meistä", Mary viittoi. Hymyilin tälle kiitoksena ja kumaruin niin, että Ollie sai pudotettua vanhan pantani kaulaani. Olin irrottanut sen lähtiessäni ihmisteni kodista. Pystin haistamaan siinä vanhan tutun tuoksun. Toki klaanikissat saattaisivat katsoa minua kummissaan, mutta aion ottaa pannan mukaani ja kantaa sitä matkan ajan ylpeästi. Voisin sitten uusilla reviireillä piilottaa sen nukkumapaikkani viereen. Pian saatuani pannan paikoilleen, kuulin Piiskaviiman kutsun. Oli aika. Loin viimeisen katseen siskooni ja tämän perheeseen, ennen kuin astelin ulos huoneesta ja kiiruhdin oman klaanini luokse. Taon lauman jäsenet olivat tulleet toivottamaan meille hyvää matkaa johtohahmojensa kanssa. Setäni, vanhempani ja veljeni istuivat kaikki rappusilla katselemassa kun lopulta lähdimme matkaan. Loin vielä kerran pikaisen katseen perheeseeni lämmin hymy kasvoillani ja äänettä lausuin heille kiitokseni. Sen jälkeen astelin ulos tukikohdan ovesta lehtisateiseen päivään yhdessä muiden klaanikissojen kanssa. Tiedossa olisi pitkä matka, eikä ikinä voisi tietää, mitä se tuo tullessaan.


//Lopultakin sain kirjoitettua Keithillä, sori ku tässä kesti näin kauan. Toivottavasti kellaan ei oo ongelmia tarinan tapahtumien kanssa.

Nimi: Saniaistassu

01.10.2018 10:35
Venyttelin selkääni taivuttamalla selkärankaani käyrälle, jonka jälkeen haukottelin valkoiset, terävät hampaani paljastaen. Käänsin tassuni niin, että näin hiertyneet anturani. Kahden päivän matkustaminen suurelle vuorelle oli kuluttanut melkein jokaisen anturani rikki, ja nyt niille astuminen teki hieman kipeää. Laskin tassuni alas ja ryhdyin pesemään turkkiani nopeatempoiseen tahtiin, jotta olisin valmis matkaa jatkettaessa. Ympärilläni muutkin kissat olivat jo hereillä tai viimeistään alkoivat heräillä ja ryhtyivät tekemään aamutoimiaan. Ketunmitan päästä minusta istui Aamutoive ja Pakkashuuru, jotka keskustelivat keskenään hiljaisella äänellä, mutten pystynyt erottamaan yhtäkään sanaa, vaikka höristin korvani niin hyvin kuin voin. Vanhempieni takanaan seisoi Hallatuuli – minun tätini – ja hänen pentunsa Aurinkotassu – serkkuni -, sekä lähes heidän vierellään isoisäni Roihuaskel, ja hänen sisaruksensa Vuonohelmi, Räntäturkki ja Veistosjalka. Kaikki näyttivät nopeasti vilkaistuna hyvin levänneiltä.
Lopetin turkkini pesemisen korvantaustoihin ja nousin jaloilleni seisomaan. Annoin katseeni kulkea ympärilläni olevissa kissoissa, jotka kuuluivat niin Joki-, Tuuli-, Myrsky- ja Varjoklaaniin. Huomasin kuitenkin jokaisen klaanin päälliköiden seisovan erillään muista, hieman muita korkeammalla ja tiesin heti, että heillä oli jotakin ilmoitettavaa. Samassa Myrskyklaanin päällikkö Vinhatähti ulvaisi kokouskutsun. Kissat keskeyttivät puuhansa ja riensivät joko lähemmäs päälliköitä tai jäivät paikoilleen odottamaan. Vilkaisin vanhempieni suuntaan, jolloin emoni viittoi minua tulemaan heidän seuraansa. Kipitin nopein askelin heidän luokseen ja istahdin seuraamaan päälliköiden asiaa.
”Tähtiklaani on antanut meille merkin”, Vinhatähti aloitti pontevalla äänellä, toivonkipinä silmissään. Valkoinen, oranssitäpläinen kolli antoi katseellaan puheenvuoron Sadetähdelle, Tuuliklaanin päällikölle.
”Tähtiklaani kertoi, että olemme löytäneet paikan asua”, Sadetähti sanoi ja viittoi sitten hännällään takanaan aukeavalle alueelle, ”Täällä esi-isämme ovat asuneet ennen muuttamista järvelle.”
Valtavan hämmentyneisyyden, huojentuneisuuden, pelon, toivon ja innokkuuden sekoittama äännähdyksen tulva kumpusi joukostamme. Korvani kohosivat pystyyn, ja adrenaali alkoi virrata suonissani aiheuttaen minulle jännityksenväristyksiä.
”Seuraavaksi lähdemme etenemään aluetta kohti”, Varjotähti kertoi, ”Etsimme sopivan paikan, jossa annamme sitten uudet ohjeet päälliköiden kesken.”
”Valmistautukaa lähtöön hetimiten!”

Nimi: Vuolastassu

20.09.2018 22:20
"Vuolastassu sinulla on lupa tehdä virheitä mutta ei samoja virheitä uudelleen" Kallalilja maukui selkeästi
"Sinun täytyy hyväksyä se että ne asiat mitä tulemme opettamaan ovat vaikeampia kun ne mitä entinen mestarisi opetti sinulle, ja kilpailu siittä ketä opetamme on kovaa joten älä pidä tätä itsestään selvyytenä." Hän jatkoi
"Sinut voidaan korvata koska vain" Vanilijakynsi huomautti. Tiesin että ei hän minua korvaisi sen mukaan mitä Tiikeritähti oli kertonut.
"Tulet kokemaan kipua jos et opi väistämään, mutta maan päällä et saa ikinä mainita siittä. Onko pelisäännöt selvät?" Kallalilja varmisti.
"On" vastasin pää kumarassa.
Haavekynsi oli "kadonnut" palon aikana joten nuori kolli, Kallalilja otti koulutukseni vastuulleen. Tiesin että Haavekynsi oli murhattu täällä sillä hän oli kertonut minulle ettei tämä olisi oikein minulle että hän koulutti minua. En aikonut siittä silti mennä huutelemaan tai kertoa Kallaliljalle siittä.
"Hyvä ettei erimielisyyksiä ole, nyt säännöt on selvät joten aloitetaan. Katsotaan vaikka aluksi mitä kaikkea mestarisi ei opettanut sinulle." Hän maukui ylimielisesti.

-----

Lopen väsyneenä heräsin heinäpellon katveesta. Tökin Harmaahännän vierestäni hereille ja venyttelin makeasti.
"Ei vielä ole aika herätä senkin karvapallo" hän mutisi.
"Ylös nyt, olet sen verta kunnossa että lähdetään metsälle. Minulla on sudennälkä" ilmoitin ja pujottelin kissojen läpi siskoni luo.
"Lähdemme Harmaahännän ja Liljaaaskelen kanssa metsälle" kuiskasin.
Siskoni kuittasi korvien heilautuksella ja käpertyi uudelleen kerälle pimeävarjoa vasten. Hymähdin mielessäni siskolleni, mokoma unikeko.
Haettuani Liljaaskeleen suuntasimme pellolle. Eilen sieltä oli löytynyt hirmuisesti hiiriä ja rottia, joten toivoimme saavamme ihan kunnolla saalista.
Aurinko värjäsi taivasta purpouraan orannssein sävyttein. Muut klaanit uinui vielä. Halusin lähteä aikaisin tänään ja edetä mahdollisimman pitkälle jotta pääsisimme kotiin eroon muista klaaneista. Se oli nähty miten ne sekottavat kissojen mieliä. Meidän on tarkoitus elää erilleen, neljänä klaanina ei yhtenä. Karpalotassukin oli heilahtanut johonkin kotikisun kuvotukseen vietettyään liikaa aikaa taolaisten kanssa. Sentään Kastanjatassu oli järjissään.
Olimme hajaantuneet etsimään riistaa. Taivaan purppuran sävyn vaihduttua oranssiin olimme koonneet jo keon saalista. Minä sain kymmenisen hiirtä ja muut suunnilleen saman verran. Tällä määrällä ruokkisimme klaanin ainakin hetkeksi. Pelto oli ihan täynnä hiiriä, saalistus ei ollut ollut näin helppoa aikoihin! Saapuessamme muitten luo oli suurinosa klaanista jo hereillä. Katseeni kiinnittyi ystävääni Karpalotassuun joka raahusti surkeana Isänsä vierellä kohti Harmaahäntää. Vein omat saaliini kuningattarille ja klaaninvanhimmille. Liljaaskel vei hänen ja Harmaahännän saaliit sotureille ja oppilaille. Piiskaviima ja Jääruusu palasivat pian jäljessämme tuoden lisää riistaa, nyt kaikille riitti osansa. Valmistauduimme lähtöön.

---
Illan hämärtyessä tassujani särki vietävästi. Olin ollut jokseenkin hereillä pari päivää enkä jaksaisi Kallaliljaa tänä yönä, haluan nukkua. Olimme saapuneet risteykseen tänään. Olin rätti väsynyt mutta kukaan ei ollut vielä käynyt saalistamassa joten etsin Varjotähteä käpäliini.
"Kuules nuori neiti, sinä nukahdat pian tassuillesi" hän ilmootti ennenkun avasin edes suutani.
"Mutta klaani ei saa ruokaa jos nukun" naurahdin.
"Minä menen metsälle, ja sinä menet nukkumaan!" Hän ilmoitti.
"Selvä sisko.." huokaisin ja etsin Liljaaskelta, kävisin nukkumaan hänen lähettyvilleen jos vaikka aamulla lähtisimme taas metsälle.


// mini,jatkoa joku?

Nimi: Huuhkajanhuuto

20.09.2018 21:55
Olin päättänyt kertoa päätöksestäni Varjotähdelle. Klaani elämä ei ollut sitä mitä olin odottanut. Kaikki suru ja haikeus, elämä täällä ei ollut ruusuin tanssia. Kukaan ei hyväksynyt minua klaaniin, ei sen komin Varjotähti tai sisarukseni. Tai siis sisarukseni olivat iloisia että olin elossa mutta heistä oli kiusallista näyttäytyä seurassani tai puhua minulle,tiesin että heillä oli mennyt pitkään löytää paikkansa klaanista mutta en ollut valmis heidän varautuneisuuteensa. Klaani oli tuntunut täydelliselle vaihtoehdolle karkotuksen jälkeen mutta tämä ei ollut kotini. Jäisin kaksijalkaan, elämä kotikisuna olisi varmasti helpompaa. Liekkitassukaan ei halunnut enään olla kanssani tekemisissä, kuulema näyttäisi huonolta jos liikkuisi erakon seurassa.
"Varjotähti" maukaisin saapuessani päällikön luo.
"Huuhkajanhuuto" hän vastasi yllättyneenä.
"Minusta tuntuu ettei taivallus ole minua varten, jään kaksijalkaan lähtiessänne" myönsin ja painoin pääni.
"Tämä taitaa johtua meistä." Naaras arvaa ja räpäyttää silmiään hievahtamatta.
"Elämä klaanissa ei ollut sitä mitä oletin eikä vala jonka vannoin jotain mitä voisin pitää. En ymmärtänyt että olen niin erillainen kuin klaanikissat. Luotin että ystävyys kestää mitä vain." Myönsin
"Ei elämä hymyile nyt kieltämättä, elämme vaikeita aikoja ehkä paras näin Kairo. Kunnioitan kykyäsi ymmärtää ettei yhteinen polku aina ole sitä mitä ajattelee ja hyväksyn päätöksesi." Varjotähti maukui.
"Kiitos"
"Nyt sinun on kuitenkin poistuttava joukostamme, haluatko hyvästellä sisaresi?" Leikopuro maukui.
"Ei tarvitse he selviävät kyllä, polkumme eroavat tässä" maukaisin mietittyäni. En pystyisi kohtaamaan sisaruksiani tämän jälkeen. En ole ikinä kyennyt hyvästeihin.
"Selvä, saatan sinut vähän matkaa" Leikopuro lupautui.
Hymyilin vaisusti naaraalle joka pomppasi tassuilleen. Varapäällikkömme katsoi lähtöämme ihmeissään.Seurasin naarasta.
"Eikö sinua pelota lähteä klaanista?" Hän kysyi.
"Ei. Todennäköisesti tulen selviämään paremmin ilman sitä" naurahdin.
"Saapi nähä, Laventelikasvo ennusti kuolemasi jo aikoja sitten. Hän sai enteen jossa väärä kissa lähtee joukostamme ryhdyttyään siihen mihin ei kuuluisi." Leikopuro maukui pahaenteisesti
Hän johdatti minut läpi kaksijalan kunnes saavuimme suuren vanhan talon luokse.
"Täällä asuu eräs erakko joka odottaa sinua" hän maukui hunajaisesti ja jätti minut porstuaan kadotessaan takaisin kaksijalkaan. Pujahdin sisään kissanluukusta innokaana.

Hiljainen tuuli narisutti kissanluukua. Homeen tuoksu oli vahva. Epävarmuus hiipi niveliini. Kuulin askeleita. Ne tulivat kohti. Viereinen ovi avautui. Hitaasti se työntyi auki. Pitkä varjo lankesi lattiaan saapujasta. Himmeä auringonvalo siivilöityi pölylle. Suuri ruskea kolli pujahti huoneesta. Hänen kasvonsa oli kovia nähneet. Suuret arvet halkoi hänen kasvoja. Vanha kolli oli aavemmaisen näköinen.
"Kuka olet ja mitä haluat?" Hän kysyi.
Katsoin pölystä kissaa. Hänen korvat olivat repaleiset. Viikset harmaantuneet. yhtäkkiä minua alkoi karmia tilanne. Peräännyin. Tunsin kissanluukun olevan lukossa. Se toimi näköjään vain yhteen suuntaan. Harkitsin pakenemista hänen ohi. Pölyisen vanhuksen turkin alla näkyi silti vahvat lihakset. Jännitin lihakseni epävarmana. Nielaisin. Räpäytin silmiäni.
"Leikopuro toi minut tänne" kerroin.
Kissa hymyili maireasti. Hänen keltaiset hampaat paljastuivat.
"Ai. olet siis maksu, sehän käy" hän hykersi.
"Mitä" ihmettelin.
*mihin tähtiklaanin nimessä leiko minut toi*
"Taidat erehtyä kissasta" totesin vetäen terävästi henkeä.
"Enpä usko" hän vastasi maireasti hymyillen.
Kylmähiki kohosi ja hengitykseni tiheni. Nyt pelkäsin kollia. Hänen hymynsä oli kavala.
"Kuka olet?" Henkäisin.
"Olen Kiuruveen poeka Vesa. Kissanne melkein tappoi meikäläiset. Nykyään toimin palkkasoturina." Kissa maukui hyytävällä äänellä
"Olet, olet kissoja suuresta taistelusta!" Ymmärsin. Sydämmeni jätti lyönnin välistä. Varjotähteä olisi varoitettava. Leikopuro aikoisi murhauttaa jonkun. Ei, ainoan kissan joka oli hänen tiellään varapäälliköksi.
"Ei!" Huusin.
"Etpä sinä asialle vanajana paljoa mahda" Vesa tuumi kohauttaen olkiaan.
Luita ja ytimiäni kylmi tuo kajahtava nauru. Turkkini nousi pystyyn. Tähän en ollut varautunut.

///jätän tän nyt vaan tähän, mulla ei tosiaan riitä aika enään kuudelle? Hahmolle joten time to kill one of them.
Huuhkaja ei pääse tähtiklaaniin ja juu kiitokset sille rakas hahmo on mutta ei aika enään riitä ja sile ei ollut suunnitelmia ihmeemmin joten luovun siittä siksi..

Nimi: Zare

20.09.2018 20:00
______________________________________________

Nimi: Zare

20.09.2018 20:00
Saniaistassu// 11kp
Karpalotassu// 39kp
Hunajakynsi// 9kp
Sädetassu// 18kp

Nimi: Sädetassu

20.09.2018 13:34
Minusta ja Riekotassusta on tullut oppilaita, ja tietenkin meidän siskoistammekin. Tosin huno puoli tässä on se, että heti kun pääsimme oppilaiksi metsä paloi. Noh eikai voi mitään. Tällähetkellä olen tutkimassa Riekotassun kanssa ympäristöä, ja tietenkin luvatta. Ajattelimme vain niin, että olisimme hyödyksi jos jotkut katsoisivat paikat. Astun kosteille sammalille hiiren hiljaa veljeni vierellä. Me olemme kyyristyneet matalaksi, koska muut kissat eivät ole kauhean kaukana.
“Katso, mitä tuolla on”, kysyn veljeltäni kun näen edessä jotain punaista.
“Hys! Jos et ole hiljaa me jäämme kiinni”, Riekotassu sanoo. Pyöräytän silmiäni.
“Ollaan tehty tätä niinkun sata kertaa aikaisemmin, ja ei olla jääty kiinni silloinkaan”, ilmoitan.
“Niin, paitsi melkein jokaisella kerralla”, veljeni huomauttaa. “Mennään nyt katsomaan mitä tuolla sitten on.”
Kuljimme hiiren hiljaa ja matalalla niin kauan kunnes olemme saaneet tarpeeksi välimatkaa muihin kissoihin. Sitten ripeytämme tahtia kohti punaista juttua. Kun saavumme perille huomaan ikäväkseni että se onkin pelkkä kaksijalan pesän katto. Huokaan ja vilkaisen Riekotassua. Veljeni ei näytä yhtä tylsistyneeltä, vain hänen katseensa on jähmettynyt johonkin. Seuraan hänen katsettaan ja kauhukseni huomaan kaksijalan pesän pihalla koiran. Koira ei tosin ole vielä huomannut meitä.
“Se ei näe meitä”, kuiskaan Riekotassulle. Veljeni nyökkää ja samaan aikaan käännähdämme ympäri. En ole varma oliko se onni vain ei, koska heti eteemme ilmestyy Tomusydän. Hänen katseensa on kaikkea muuta kuin lempeä. Tunnen hänen katseensa polttavan turkkiani.
“Ei voi olla totta! Päätimme tehdä vain pienen levähdystauon ja te kaksi päätitte jo livahtaa omille teille”, hän sanoo ja vilkuilee meitä vuorotellen. “Eikö teillä kulje järki päässä.”
“Me vain ajateltiin tutkia ympäristöjä vaarojen varalta, kun näköjään kukaan teistä muista ei pysty siihen”, Riekotassu tiuskii. Käännän katseeni häneen.
“Mitä sinä teet”, sähisen hänelle hiljaa. “Joudumme vielä enemmän vaikeuksiin.”
“Riekotassu, ympäristön tutkiminen ei ole sinun vastuulla. Sitäpaitsi emme tee sitä, kun kyseessä on vain pieni levähdystauko. Voin olla varma, että te kumpikin saatte tästä sopivan rangaistuksen, ja nyt seuratkaa minua”, Tomusydän ilmoittaa.

“Päätit siis tehdä retken veljesi kanssa”, Karpalotassu sanoo minulle kun kävelemme kissojen mukana. Nyökkään pienesti katsoen eteen. En tiedä halusiko hän kysellä jotain, koska minulla ei olisi vastausta.
“Hän taitaa olla aika jääräpäinen”, vieressäni kävelevä oppilastoveri rikkoi hiljaisuuden, joka oli hyvä asia.
“Joo, mutta hän on myös tosi kiva”, selitän. “Kyllä siihen tottuu.”
“Mutta eikö sinua välillä kyllästytä joutua pulaan veljesi tempauksilta?” Kysymys yllättää minut hieman. Minun ei tarvitse edes sen enempää miettiä vastausta. Ei hän ole aina syypää.
“Kyllä minäkin olen yhtä lailla mukana niissä”, ilmoita vieläkin ystävällisellä äänellä. “Tämän takia me kai olemme sukua.”
Tosin on totta, että monet ideat keksii myös hän.

Kävellessäni eteenpäin Tomusydän vierelläni, koska rangaistukseksi minä saan olla hänen tarkkailun alla ainenkin tämän päivän. Huokaan ja painan pääni matalalle. Kuitenkin kuulen jostain vinkaisun, niinkuin pennun vinkaisun. Käännän nopeasti pääni äänen suuntaan. Näen kaksi pentua kaatuneen maahan vähän matkan päässä. Vaikka tiedän etten saisi liikkua Tomusydämmen luolta, minun oli pakko katsoa onko pennuilla kaikki hyvin, vieläpä kun ne näyttivät olevan Varjoklaanista.
“Onko teillä kaikki hyvin?” Kysyn ja samalla tunnistan Hohkapennun ja Kaikupennun. Pennut kömpivät ylös maasta ja nyökkäävät.
“Joo”, ilmoitti kilpikonnakuvioinen pentu. “Kaaduin vain Kaikupennun päälle vahingossa ja nyt jäimme jälkeen emoista.”
Nyökkään ja vilkaisen Tomusydäntä, joka katsoo minua haastavalla katseella. Tämä on taas niitä hetkiä jolloin hän haluaa nähdä miten toimin. Katson taas peltuihin rauhoittavasti.
“No eiväthän he kauhean kaukana voi olla”, sanon määrätietoisesti, vaikka suuressa väkijoukossa saattaa eksyä helposti. Pitää silti tehdä jotain, koska Tomusydän katsoo. Ei sillä ettenkö muutenkin auttaisi pentuja hädässä. Auttaisin vaikka hän ei olisi tässä, mutta nyt oli eri tilanne. Minun piti osoittaa vastuuta Tomusydämmelle.
“Lähdetään etsimään heitä”, ilmoitan ja alan taluttamaan pentuja hännästä.
“Etkö sinä ollutkin se Sädetassu?” Kaikupentu kysäisee yllättäen. Katson ja nyökkään hänelle.
“Ja minä olen hänen mestarinsa Tomusydän”, Tomusydän esittäytyy ennokoiden seuraavan kysymyksen. Nyökkään mestarilleni ja sen jälkeen vilkaisen eteenpäin näkyisikö jo kuningattaria.
“Miltä tuntuu olla oppilas?” Hohkapentu kysyy seuraavan kysymyksen. Mietin vastausta hetken, kunnes päätän vastata.
“Erillaista, mutta tavallaan kivempaa. Saa ottaa enemmän vastuuta omista asioistaan”, vastaan lopulta, ja Tomusydän luo minuun piikittävän katseen. Sanoinko jotain väärää?
“Kyllä, mutta sinä olet ottanut vähän liikaakin vastuuta viimepäivinä”, hän ilmoittaa kivisellä äänellä. Naurahdan pienen “heh” naurun siihen, mutta selvästikkin mestarini mielestä se ei sovi tilanteeseen. Hän sivaltaa minua hännällä takaraivoon.
“Tiedätkö ketkä tulevat meidän mestareiksi?” Kysyy Kaikupentu, johon pudistan päätäni.
“Isoemoni päättää sen”, sanon tarkoittaen Varjotähteä. Tämän jälkeen hetken päästä Metsäsielu ryntää meitä kohti.
“Onneksi löysin teidät, muutkin kuningattaret ovat olleet teistä erittäin huolestuneita”, hän sanoo helpottuneen oloisena. “Mihin te jäitte?”
“Anteeksi, me kaaduimme. Sitten Sädetassu ja Tomusydän auttoivat meitä”, Hohkapentu ilmoitti. Metsäsielu katsoo meitä kiitollisena.
“Kiitoksia teille, en tiedä mihin he olisivat joutuneet”, kuningatar sanoo. Kehrään iloisena.
“Itse asiassa Sädetassu heitä auttoi, olin vain tilanteessa mukana”, Tomusydämmen yllättävät kehut laittoivat minut katsomaan häntä haltioissani silmiin. “Siispä rangaistuksesi päättyy, mutta älä anna sen toistua, ymmärrätkö?”
“Joo joo”, sanon iloisena. Olin saanut kehuja mestariltani, jolta ei niitä yleensä saa.

Nimi: Hunajakynsi

16.09.2018 20:06
"Ihan sama minulle kuule tule takaisin kun haluat siihen saakka saat kuule tehdä ihan mitä lystää! Ei voisi vähempää kiinnostaa tulevaisuutesi soturina" huusin Riekotassulle.
"Mahtavaa nyt voitkin keskittyä mahtavaan oppilaaseesi Ruostetassuun!" Hän vastasi samalla mitalla.
"En kuuntele tuollaista puhetta sinulta hetkeäkään! Ole hyvä ja häivy silmistäni!" Ärähdin mittani tullessa täyteen.
"Ei tarvitse kahdesti käskeä Humalakynsi" Riekotassu tuikkasi.
*nyt kuules nulikka riittää, en ole tippaakaan humalassa!*
Pikimusta kolli marssi tiehensä häntä pystyssä mielenosoituksellisesti ja korvat luimussa. Pudistin päätäni, hän saisi tulla taisin kun haluaisi minua ei kiinnosta kouluttaa oppilasta joka käyttäytyy kun mikäkin riiviö. Jotakin kunnioitusta nyt mestaria kohtaan pitää löytyä.
"Anna olla, hän on aina ollut tuommoinen" Varpukynsi maukaisi.
"Olen lopen kyllästynyt hänen touhuihinsa" tuhahdin.
"Mitä jos kysyisit neuvoa Varjosyd- tarkoitan Varjotähdeltä? Vuolastassukaan ei ollut helpoin koulittava ja hän on koulinut jopa erakosta lähemmäs täydellisen taistelijan" Naaras ehdotti
"Taidan turvautua Kekälekukan vanhaan oppiin että mestari on valmis opettamaan mutta vain jos oppilas on valmis oppimaan siten minäkin löysin motivaationi harjoitteluun kun ystävät pääsivät sotureiksi" Mietin ääneen.
"Nimityksemme taisi olla kolaus?" Hän arvasi
"Kieltämättä" vastasin.
"Meitä harmitti kun ette päässeet sotureiksi kanssamme, olimme nuorempia ja erakkotaustaisia kissoja joten muutenkaan meihin ei luotettu se että ystävämme katsoi mietä vähän kieroon ei helpottanut." Varpukynsi paljasti.
"Mietin aina olisiko Kielosydän lähtenyt klaaneista jos meidätkin olisi nimitetty" totesin ääneen.
"Taisit pitää hänestä?" Tämä kysyi varoen.
"Niin, mutta hänen sydämmensä kuului tois'saalle." Huokaisin.
"Pääseekö siittä ikinä yli? Kun kissa rakastuu toiseen?" Naaras pohti.
"Ei, kun sydän rakastuu se ei lakkaa rakastamasta. Rakkaus vain muuttuu ja lopulta rakastaa jotakuta toista enemmän. Niin minulle kävi" myönnän hiljaa.
Hiljaisuus laskeutui sanomani jälkeen, katselin kaunista kirjavaa naarasta varoen.
"Kai meillä kaikilla on toivoa huomisesta" Varpukynsi viimein kuiskasi.
"Huominen on kaukana ja ehkä siihen asti selviäminen on arvoitus. Eletään jokainen hetki kuten viimeinen niin emme voi ainakaan katua" Mietin ääneen.


//tynkä...

Nimi: Karpalotassu

15.09.2018 00:43
Katselin Ruostetassua hänen vanhempiensa vierellä.
Vaahterapilkku ja Tiikeriliekki näyttivät onnellisilta. Heidän ainut pentunsa oli selvinnyt palosta. Erityisesti Tiikeriliekki näytti pakahtua ilosta, hänen vanhempi tyttärensä Kielosydän oli myös näyttäytynyt eilen illalla, nykyään hän oli lokin lauman kissa nimeltä Warui. Tietysti heitä kirpaisi nähdä tyttärensä tietäen ettei hän tulisi palaamaan heidän luokseen mutta olivat onnellisia kun hän oli hengissä. Voikun minullakin olisi sellainen tuuri. Loikkatassu oli kuulema menehtynyt roihuille, emo oli palannut eilen Huuhkajatassun kanssa. Loikkatassusta ei ollut kuulunut mitään ja oli jo neljäs aamu palosta. Varjotähti oli murheen murtama menetettyään varapäällikkönsä. Kekälekukkallakin oli vaikeaa.
En tiennyt mitä ajatella kun varapäällikkö oli menehtynyt niin pian. Klaanissa kiersi huhu ettei se olisi ollut vain onnettomuus. Uusi varapäällikkö oli Leikopuro, Sädetassun emo. Pidin kovasti tuosta kirjavasta hiukan nuoremmasta naaraasta. Hänen siskonsa oli salaperäisesti kadonnut. Kukaan ei tiennyt missä Huurretassu oli ja hänen mestari oli huolissaan oppilaastaan.
"Riekotassuuu!" Kuulin Hunajakynnen huudon kun tämän oppilas taiteili talon katto parrujen päällä.
"Juu juu, tulen alas ja olen varovainen eikä tämä ikinä toistu" Riekotassu maukui pyöritellen silmiään. Kätevästi hän liukui alas pylvästä pitkin ja laskeutui vähän matkan päähän mestaristaan.
"Älä ikinä enään anna minun löytää sinua pahan teosta! Isoemosi ei olisi tyytyväinen sinuun. Sinun jos jonkun Riekotassu täytyisi käyttäytyä, olet päällikön tyttären poika ja varapäällikön pentu, sinun oletetaan osaavan käyttäytyä. Et kuule tietäisi millaisen turkkipöllyn saisit jos Varjotähti olisi mestarisi.." Hunajakynsi paasasi ja Riekotassu näytti ajattelevan jo seuraavaa kujettaan.
"Juu juu ei tule toistumaan ja olen hyvin pahoillani blaa blaa blaa" Riekotassu maukui hyvin epäillyttävään sävyyn.
"Ja sait juuri kuun nakin nyppiä punkit klaaninvanhimmista!" Hunajakynsi tiuskaisi oppilaalleen kyllästyneenä hänen kujeisiinsa.
"Ei, en varmastu nypi" Riekotassu tuhahti.
"Kyllä nypit, käyttäytyisit edes puoliksi niin hyvin kun Ruostetassu niin saisit olla vapaammin häntä ei sentäs tarvitse vahtia yötä päivää" Hunajakynsi vastasi napakasti.
"Hmph" Riekotassu tuhahti ja kierähti kannoillaan.
Säntäsin oppilaan perään.
"Mm, Rieko klaaninvanhimmat ovat tuossa suunnassa" huomautin hiljaa minua nuoremmalle oppilaalle.
"Kuules söpöläinen tiedän sen hyvin. Jos suonet etsin siskoni ja lähdemme tutkimaan tätä kaksijalan louhkoa." Kolli maukui maireasti.
"Aa, mmm hän on kuuntelemassa Kiitotassun tarinaa neljästä suuresta klaanista" maukaisin varovasti
"En tarkoita Virtatassua, tarkoitan Sädetassua" Riekotassu selitti muka isona.
"Sädetassu on kuuntelemassa tarinaa" toistin.
"Kuule menehän nyt tiehesi nuppunen osaan kyllä löytää siskoni" Riekotassu maukui esittäen vanhempaa kun olikaan.
Kohautin olkiani ja pujahdin takaisin vanhempieni luokse.
"Mitäs Riekotassu?" Emoni maukuu
"Ei mitään, turhautui kun Hunajakynsi käski etsiä punkkeja"selitin.
Varjotähti pujahtu oppilaansa kanssa taon majapaikalle. Heillä oli mukanaan sammalia. Kaksikko suuntasi kuningattarien ja klaaninvanhimmpien luokse.
"Emo, miksi Varjotähti tuo sammalia?" Ihmettelin.
"Miksei hän toisi niitä?" Jääruusu esitti.
"Koska hän on päällikkönämme, soturitkaan ei tuo yleensä sammalia klaaninvanhemmille" mietin ääneen
"Joku viisas joskus sanoi että se joka on joukossanne suurin hänen on muita palveltava" emoni maukui.
"Mutta varjotähti on pienin varmaan kaikista täyskasvuisita kissoista mitä olen kuunnaan nähnyt" Ihmettelin.
"Suurilla sanoilla on suuret merkitykset, lausahdus tarkoitti että se joka on klaanimme suurimman johtajan. Eli päällikkömme on tehtävä on suurin kaikista, sotureiden kuuluu saalistaa ja suojella klaania, oppilaat harjoittelevat sotureiksi ja kantavat kortensa kekoon, kuningattaret kasvattavat pennut ja klaaninvanhimmat ovat palvelleet ikänsä klaania ja on heidän aika jakaa tietoaan. Päällikön tehtävänä on viimekädessä päättää kaikesta ja pitää pakka kasassa niin että kaikki toimii." Jääruusu maukui.
"Mutta miten se liittyy siihen että Varjotähti tuo sammalia?" Toistin saamatta selvää emoni selityksestä
"Toisin sanoin Varjotähti tekee sen koska hän välittää meistä ja koska nämä himputin oljet pistelee inhottavasti, suurin osa on repaleina joko turkistaan tai sielustaan, hänen täytyy kantaa päänsä ja keskittyy tärkeimpään" Harmaahäntä maukui takaani.
"Aa" vastasin yllättyneenä mestarini saapumisesta.
"Olet oikeassa siinä ettei Varjotähti yleensä tuo sammalia ja juuri siksi sinä saatkin hakea niitä lisää, susikaijun makuusijalle ei riittänyt tarpeeksi vuolastassun ja varjotähden tuomista sammalista." Harmaahäntä käski.
"Selvä" maukaisin innoissani.
Suuntasin häntä iloisesti puolelta toiselle keinuen ulos taon suojapaikasta. Katselin kaunista aurinkoa joka porotti edelleen armotta taivaalta, hentoinen tuulen hiven toi tuoksua jokiklaanin märästä maasta, sadetta luvassa. Innostuin entisestään uutisesta sateesta, kuihin ei ollut satanut pisaraakaan ja vaikkei nytkään paljon tulisi satamaan kun tuoksu ilmassa oli niin hento. Ilmassa leijui myös savun haju mutta sekin alkoi valjeta hiljalleen. Tassuttelin läheiseen puistoon, sen laitamilla virtaavan puron luo. Sitä reunustavilla kivillä kasvoi maltaittain sammalta. Viilsin paloja kuivista mättäistä. Taivutin kynteni niin ulos kun vain sain sen ja viilsin tarkasti juuren viereltä jättäen multaisen juuren kiveen kiinni. Palat nostin siistiin pinoon törmälle. Paloista tuli pala palalta suurempia ja vähemmän repaleisia, taito palautui mieleeni hiljalleen.
"Kuka sinä olet?" Tuttu ääni kysyi takaani.
Sydämmeni oli hypätä kurkkuun kun kuulin kollin lähestyvän minua. Harmahtava kotikisu, Ixio nimeltään sirpaleisinen silmineen. Ihailin silmin komeaa kollia jonka jäntevät lihakset ja selkeät poskipäät näyttivät laskevan auringon aikaan paremmalta kun yleensä.
"Sanoin jo että olen sinulle kiellettyä riistaa, naaraita riittää näillä seuduin" takertelin suustani tietäen että Varjotähtk nirhaa minut jos jään kiinni.
"minun silmät kysyy ja sinun keho, vastaa en silloin sanojas usko lain villi ruususein" hän lasketteli leikkiä häntä hipsuttaen selkääni.
"Vastuussa olen vain siittä minkä sanon" lausahdan.
"Luen välistää rivien" hän kuittaa.
Katsoin häntä ja tiesin ihastuneeni väärään kissaan vaikkei se ollut kesktänyt silmänräpäystä pitempään silti tiesin sen olevan väärin.
Hän kiersi häntänsä kaulalleni ja sydämmeni löi tiheästi jännityksestä. Tiesin rajan olevan nyt ylitrtty. Olimme kielletyn lähellä. Katseeni kävi hänen silmissään vaikka ei olisi saanut.
"Olemme lähdössä huomenna" kuiskasin.
"Luulin että ihastuit minuun enemmän kun siihen ruosteiseen tassun rohjoon" kolli esitti viattoman puhtaasti.
*Hän on Ruostetassu ja harvinaisen komea oppilas!* ajattelin mutten hennonut sanoa sitä ääneen tuntiessani hänen viiksiensä koskettavan omiani. Suljin silmäni ja vedin terävästi henkeä yritteän koota itseni. Tämä oli liikaa.
"Sydämmeni kuuluu tähtiklaanille" henkäisin hiljaa
Hän naurahti hiljaa ja sipaisi kuonollaan poskeani. Tämä teki minut hulluksi, ajattelin en tiedä kauanko kestäisi että tämä särkyy. En tiedä mutten aijo jättää mahdollisuutta kokeilla.
"Sydämmesi kuuluu minulle, eikös Honey?" Kolli kysyy.
Avasin hennosti silmiäni ja havahduin vasta siihen miten lähekkäin olimme, katsoin suoraan kollin kauniin kuultavan sinisiin silmiin. Liike silmäkulmassani herätti minut.
"Sen minäkin tahdon kuulla Karpalotassu" kuului vakaa, tuomitseva ja pettybeen välinpitämätön ääni takaani. Minua pienempi pikimusta kissa siroineen ja arvokkaineen piirteineen, Varjotähti istui häntä tassujen yli kierrettynä nelisen ketunmitan päässä.
*miten en ollut kuullut hänen tuloaan?!*
"Ei" voihkaisin.
Varjotähden ilme oli säälimätön vilpittömän armoton. Hän viittoi hännällään yksinkertaisen merkin silloin Pihkaviiru, Harmaahäntä, Piiskaviima, Tuhkaviiru ja Tiikeriliekki nousivat hänen takanaan seisomaan ja tyynesti kävelivät luokseni. Pihkaviiru ja Tuhkaviiru asettuivat vierelleni ja Piiskaviima taakseni. Varjotähti nyökkäsi Tiikeriliekille ja Harmaahännälle. Hän johdatti meidät vähän matkan päähän eräälle kujalle. Silloin Pihkaviirun kärsivällisyys loppui totaalisesti.
"Mitä tähtiklaanin nimeen sinun päässäsi pyöri nuori neitiseni! Aj että jos saisin päättää repisin sinut riekaleiksi ja levittäisin palasesi täältä järvelle saakka! Et kuules tiedäkkään miten vihainen olen!" Hän sihisi aivan liian lähellä naamaani.
"Elles ollos ilkeä ja puhu ilmsn sylkeä" vikisin.
"Ei pieni läheisyys sinua äsken haitannut" Piiskaviima huomautti
"Ette te tiedä kaikkea, ette nähneet -" yritin.
"Pimeä metsä soikoon näin ihan tarpeeksi" isäni kuisasi.
Tilanne oli kamala, jos isäni olisi edes huutanut olisi se ollut parempi mutta silloin koko kaksijalka raikaisi.
"Et sinä ymmärrä" sihahdin.
"No en todellakaan ymmärrä!" Hän sihahtti.
"Mutt, äp-tjäk" yritin.
"Piiskaviima käytkö hakemassa ne saaliit sekä Karpalon sammalet ja ilmoittamassa Tiikeriliekkille ja Harmaahännälle että he voivat lopettaa" Varjotähti maukui varapäällikölleen kun isäni sihisi jotain.
Tunsin kovan painavan iskun jysähtävän suoraan kasvoihini
"Ettäs kehtaat olla kuuntelematta isääsi kuules pimeän metsän pentu!" Pihkaviiru manasi.
Kyyneleet kohosivat silmiini, isäni piti minua hirviönä.
"En ikinä enään halua sinun edes puhuvan kenellekkään klaanin ulkopuolisille! En ikinä! Ja uskallakkin poistua edes sekunniksi minun, Harmaahännän tai veljesi seurasta niin teen sinusta variksenruokaa!" Hän uhosi.
Olin painauntuneena vasten tiilimuuria kulmaan perääntyneenä pienenä myttynä.
"Et ole enään pentu nouse ylös ja kohtaa tekosi seuraukset kuten soturi äläkä vajoa kotikisun tasolle nurkkaan kyhjöttämään! Varjoklaanin soturi ei peräänny, sinä et tosin ikinä kelpaisi soturiksi edes ketunraadolle olisitpa edes puoliksi yhtä hyvä kun veljesi!" Isäni sylkäisi ja kääntyi kannoillaan suureleisesti.
Kyyneleet valuivat pitkin poskeani, haukoin happea, nyyhkytin ja itikin.
"Ylös" Varjotähti määräsi tylysti kohottaen kulmiaan ja kallistaen hiukan päätään.
Nousin huterin jaloin. Nyyhkytin valtoimenaan. Pihkaviiru ja loput partiosta palasi kujan suuaukolle missä isäni jo odotti.
"Lopeta ja ota sammalesi Tiikeriliekilltä, ymmärrät ehkä ettei tästä kannata mainita kunnollisille Varjoklaanilaisille" hän maukui värittömästi, kuivasi hyvin nopeaan kyyneleeni ruoskamaisella hännällään. Se tuntui iskuilta halki sielun. En ikinä ollut nähnyt mestariani niin pettyneenä. Laahustin häntä maata viistäen, kantaen palloa sammalista joka oli kiedottu taidokkaasti kiinni. Harmaahäntä käveli vierelläni täysin ilmeettömänä. Saapuessamme taon lauman majapaikalle Varjotähti johdatti meidät suoraan Lordin luo.
"Löysimme koiran tappaman kotikisun kaksijalan aivan laitamalta siellä missä ukkospolku halkoo heitikön. Hautasimme hänet taistelupuiston laitamalle. Sinne mihin haudattiin ne joita ei tunnistettu mutta kaatui suuressa kahakassa." Varjotähti ilmoitti.
"Hän kitui eikä mitään olisi ollut tehtävissä enään hänen kurkkunsa oli hampaiden reijittämä ja hän olisi kuollut tuskaisasti, saimme koiran häädettyä mutta emme kerenneet tarpeeksi ajoissa pelastaaksemme kissaa. Soturini lopettivat hänen kärsimyksensä kivuttomasti, ei ole oikein antaa kenekään kuolla hitaasti ja kamalasti. Siunasin hänet tapojemme mukaan" Varjotähti jatkoi.
"Kiitos Varjotähti, osan ottoni hänen läheisten puolesta. Kiitos klaanisi avusta ja uhrin hautaamisesta" Lordi maukui viisaasti.
"Se on vähintä mitä voimme tehdä vieraanvaraisuudestanne kiitoksena" Piiskaviima maukui ja hän sekä Varjotähti kumarsivat Lordille.
"Olisiko jotain yrttiä mikä auttaisi tätä oppilasta nukkumaan ennen huomista, hän on kovin järkyttynyt näkemästään" Isäni maukui, mahtavaa nyt hän ei edes kutsu minua tyttärenään.
"Tyttäresi oletan?" Lordi kysyi
"Kyllä Lordi" Pihkaviiru maukui
"Teissä on samaa näköä, ole kiitollinen että saat tuntea pentusi. Tämän pitäisi auttaa" Lordi Koi, nentinen Lordi maukui ja ojensi jotain yrttiä minulle. Söin ne kiltisti ja kiitettyämme lähdimme alakertaan.
Nukahdin kovalle lattialle veljeni vahdissa maaten oljilla. Uni oli rauhatonta ja mustaa


// aio? Jatkoa?
Karpalolla tosiaan joko isänsä metsrinsa tai veljensä kokoajan vierellä ja on vähän hiljanen

Nimi: Saniaistassu

05.09.2018 21:03
Astelin suuren kissamassan reunalla omissa ajatuksissani pitäen katseeni kuitenkin määrätietoisesti edessäpäin. Ympärilläni oli paljon pelokkaita, epävarmoja ja lohduttomia kissoja. Jokainen meistä oli menettänyt läheisiä kissoja, mutta mielestäni nyt ei ollut aika heittäytyä säälittäviksi, tarpeettomiksi sieluiksi. Kaikkien täytyisi olla vahvoja, jotta löytäisimme uuden paikan asua. Ja jos minulta kysyttäisiin, tällaisella meiningillä emme saavuta mitään Kaksijalkalan reuna-aluetta kauempaa. Terävä murahdus.
Voisinpa takoa järkeä näiden sietämättömien, itseään sotureiksi kutsuvien kissojen ajatuksiin jotain muutakin kuin epätoivoisia ajatuksia. Ei ollut mitään syytä murehtia Tähtiklaaniin siirtyneitä enää – he olivat sentään paremmassa paikassa, eikä meistä eloonjääneistä voinut sanoa samaa. Meillä ei ollut asuinpaikkaa, ruokaa tai tietoa siitä minne meidän pitäisi mennä, ja silti… Silti kaikki jaksavat tarpoa samassa säälissä kuin aikaisemmat viisi päivää taaksepäin.
Havahdun kireistä ajatuksistani, kun joku edelläni oleva pysähtyy ja meinaan törmätä häneen. Katsahdan pysähtyneen kissan yli, ja näen kuinka päälliköt joukon edessä viittovat ja puhuvat samaan aikaan; ensimmäinen yöpymispaikkamme. Tosissaanko? Olimme ehtineet kulkea vasta auringonnoususta lähemmäs auringonlaskuun asti, ja aikaa ennen pimeän tuloa olisi vielä reilusti. Huokaisin turhautuneena, mutta työnsin ajatuksen päästäni ja yritin keksiä jotain hyödyllistä tekemistä. Ehkä partio on lähdössä metsästämään?
Tiesin mestarini – uuden mestarini – Tuhkaviirun kulkevan hieman minua taempana auttaen kuningattaria kantamaan pentujaan, joten käännyin kannoillani ja pujottelin istumaan asettuneiden kissojen välistä selvä päämäärä tiedossa. Silmäni etsivät aktiivisesti harmaata, sinisilmäistä kollia, kuulostellen samalla korvillani kaikkea ympärilläni tapahtuvaa.
”Viimeinkin levähdys tauko. Anturoitani pakottaa hirveästi.”
”Niinpä, ehkä niitä pitäisi näyttää parantajalle?”
Siristin silmiäni inhosta valituksille, jotka kuuluivat enää jossakin takanani. On siinäkin sotureita, tuhahdin. Väistettyäni vielä yhden kissan, näin Tuhkaviirun seisovan Aamutoiveen ja Roihuaskeleen seurassa. Isoisäni etujalkojen välissä istuskeli kullanruskean ja mustavalkoisen kirjava naaraspentu. Kaikki kolme soturia keskustelivat keskenään vilkaisten sanojen välillä Ruohotähdeltä ja Värelehdeltä jäänyttä pentua. Emoni silmistä paistoi huoli, kun hänen silmänsä silloin tällöin osuivat pennun poskessa kiiluvaan palovammaan.
”Kaurisjalka ja Varpusmyrsky, te lähdette metsästämään. Ottakaa Kekäletassu mukaan.”
Unohdin vanhempani sekä Tuhkaviirun, ja kiinnitin huomioni oikealla puolellani keskusteleviin sotureihin. Nuuhkaisin ilmaa saaden pienesti selville, että kyseessä oli Tuuliklaani. Vilkaisin vielä Tuhkaviiruun, mutta tulin siihen tulokseen, että kolli ei tiennyt lähtevistä partioista sen enempää kuin minäkään. Niinpä käännyin tuuliklaanilaisten puoleen.
”Tarvitsette varmaan lisä käpäliä saalistukseen”, sanoin neutraalisti keskusteluun liittyen. Tuuliklaanilaiset katsoivat minua ilmeettöminä hetken aikaa.
”Olet Varjoklaanista? Eiköhän se käy”, siniharmaa tabbykuvioinen kolli vastasi matalasti, ”Olen Jokitaival, Tuuliklaanin varapäällikkö. Tässä ovat Kaurisjalka ja Varpusmyrsky sekä Kekäletassu.”
Nyökkäsin pienet tervehdykseni, ja esittelin itseni Varjoklaanin oppilaana, Saniaistassuna.
”Lähdetään sitten. Meillä kaikilla on monta suuta ruokittavana”, Kaurisjalaksi osoitettu naaras viittoi pellon suuntaan. Seurasin äänettömästi ryhmän kannoilla aistit riistan varalta viritettyinä.

Nimi: Zare

28.08.2018 17:15
__________________________________________________
Aurinkotassu// 31kp
Varjotähti// 6kp

Nimi: Varjotähti

26.08.2018 22:11
Pujottelin varjoklaanilaisten seassa. Piiskaviima oli johdossa, tahdoin tarkistaa että kaikki olisi hyvin ennenkun jatkaisimme pidemmälle. Olimme lähteneet taon lauman suojista aamulla sillä emme olleet siellä sen enempää turvassa kun missään muuallakaan, mihin tahansa jäisimme pidemmäksi aikaa olisimme auttamatta vaarassa. Reilua satakuntaa kissaa ei niin vain piilota. Kun pääsemme perille huokaisen helpotuksesta. Ennen kun löydämme reviirimme emme ole turvassa. Olimme vaarassa vain olemalla, suojaa vaaroilta ei ole näin suurelle joukolle.
Kuljimme pellon laitta ja heinät taipuivat kauniisti tuulen puhaltaessa pohjoisen vuorilta. Karpalotassu nuokkui mestarinsa lähettyvillä hyvin väsyneen näköisenä
"Vähän matkaa enään jaksat kyllä" Harmaahäntä rohkaisi oppilastaan.
Tunsin vihlaisun sydämmessäni, tuntui etten ollut ansainnut olla osa tätä klaania. Oma tyttäreni oli pettänyt klaanin mitä hirveimmällä tavalla. Tiesin etten ikinä pystyisi antamaan sitä anteeksi mutten ikinä voisi lopettaa hänen rakastamistaan. Rakastin yhä häntä yhtenä omana pentunani. Toivoin että kaikki tämä olisi vain pahaaunta.
Kipu vihlaisi läpi kehoni kun laskin liikaa painoa oikealle etutassulleni. Valtava palovamma kulki samalla kyljeltäni jossa oli arpi taontaistosta aina yli rintakehäni vasempaan olkapäähän saakka. Liekkien läpi hyppääminen ei ollut fiksuin valinta mutta vaihtoehdot oli vähissä kun kyse oli elämästä ja kuolemasta. En vieläkään pystynyt astumaan kunnolla oikealle etutassulleni sillä yläosaa tassusta peitti palovamma ja viereisiä lihaksia sattui palovamman alla. Polkuanturoistani ei ollut paljoa mitään jäljellä sen kivisessä järvessä seisomisen jälkeen ja olin vielä onnistunut suistumaan sen päälle paetessani halki reviirien matkalla järveltä kaksijalkaan. Olin kaatunut kun en huomannut kaksijalkojen kissa - ansaa maassa ja jouduin väsitämään sitä yhtäkkiä hyvin nopeasti.


Nimi: Aurinkotassu

26.08.2018 11:28
Heräsin aamulla, kun emoni tönäisi minua kuonollaan. Muutaman sekunnin ajattelin olevani yhä pentu ja oppilasaikani sekä metsäpalo oli ollut vain kamalaa painajaista, mutta viiltävä kipu palasi kehooni ja tassuihini samaan aikaan muistuttaen edellisen päivän kauheuksista.
”Herää kultapieni”, Hallatuuli naukui korvaani. Pystyin kuulemaan kissojen puhetta läheltämme.
”M-mitäh?” mumisin haukotukseni keskeltä ja avasin silmäni. Taolaisten pesässä oli paljon enemmän kissoja, kuin saapuassamme sinne hieman ennen auringonnousua. Edessäni istui solakka, vaaleanruskea naaras, jota en tuntenut sekä klaanimme parantaja Laventelikasvo. Yritin nousta seisomaan, mutta kipu tassuissani yltyi ja irvistin.
”Makaa vain, pallero”
”Hei, minä olen Terho. Tunnen jotain yrttejä ja mistä niitä löytää. Katsomme millaisia vammoja teillä on ja miten voimme auttaa. Saanko tarkistaa sinun vammasi?” naaras selitti puhuen hieman liian nopeasti ja näyttäen hermostuneelta. Hän ei varmaankaan ollut tottunut niin isoon määrään kissoja. Siskoni, joka nukkui emon toisen kyljen vieressä oli myös heräilemässä ja mulkaisi Terhoa. Laventelikasvo siirtyi tarkistamaan häntä sekä Kastanjatassua.
”Joo, toki, tarkista vain”, vastasin hieman hämmentyneenä ja yhä uneliaana. Terho nyökkäsi selvästi helpottuneena, ettem vastustellut ja alkoi tutkia palovammojani ja tassujani.
”Joo, meillä on jotain yrttejä näihin vammoihin”, naaras sanoi lopulta ja hymyili hieman.
”Anna ne mielummin muille, jotka tarvitsevat niitä enemmän. Minä pärjään kyllä”, vastustelin. Joku muu tarvitsisi niitä kuitenkin enemmän.
”Höpsis, et sinä parane ilman apua”, Terho naurahti pudistellen päätään, kääntyi ympäri ja asteli jonnekin. Pudistin omaa päätäni. En voisi ottaa yrttejä vastaan. Emoni tuntui tietävän ajatukseni.
”Sinä otat ne yrtit vastaan. En halua, että kuolet”, hän sanoi tiukasti. Laventelikasvo vei Kastanjatassua jonnekin.
”Joku muu tarvitsee nootä enemmän”, vastustin. Emoni oli hetken hiljaa.
”Et voi auttaa klaaneja, jos olet loukkaantunut. Klaanit tarvitsevat kaiken avun, jonka voimme antaa”, hän sanoi. Tiesin hänen puhuvan totta. Minusta olisi paljon enemmän apua, jos olisin kunnossa.
”Hyvä on”, mumisin. Hallatuuli hymähti ja nuolaisi päälakeani. Terho palasi luoksemme mukanaan iso tukko erilaisia yrttejä. Hän asetti ne maahan ja lajitteli ne pieniin kasoihin.
”Tuossa on jotain helpottamaan hengittämistä ja kurkkukipua. Pureskele ne, älä juo sen jälkeen hetkeen mitään. Tuo kasa tuossa, pureskele se ja laita tahna palovammoihin. Sen pitäisi auttaa. Ja nuo, levitä se tahnana anturoillesi, se auttaa hiertymiin ja haavoihin niissä”, naaras selitti osoittaen jokaista kasaa erikseen. Tein niinkuin hän neuvoi ja vaivuin takaisin uneen.

Heräsin kunnolla vasta seuraavana aamuna. Toki olin herännyt useamman kerran yöllä kipuun ja painajaisiin. Jossain kohtaa olin käyttänyt loput yrteistä. Herättyäni huomasin oloni olevan valtavasti parempi. Pystyin hengittämään lähes kivutta ja yskimättä ja pääsin istumaan melkein kokonaan kivutta. Kissoja oli hereillä jo jonkun verran, iso osa klaanikissoista tosin nukkui yhä. Olimme kaikki pakkautuneet lähes klaaneittain, erilleen taolaisista. Katselin ympärilleni, etsien jotain varjoklaanilaista, jonka kanssa jutella tai jotain. Terho oli jalkeilla ja huomattuaan minut hän kiirehti luoseni hymyillen.
”Miten voit?” hän kysyi ystävällisesti.
”Paljon paremmin”, vastasin todenmukaisesti ja vilkuilin ympärilleni. En ollut enää väsynyt, mutten uskaltaisi lähteä minnekään yksin.
”Se on loistava juttu. Olemme lähdössä metsälle ja etsimään yrttejä, haluatko tulla mukaan?” naaras kysyi kuin huomaten ahdinkoni. Ponkaisin tassuilleni.
”Mielelläni!” kiirehdin vastamaan. Terho hymyili ja viittoi minua seuraamaan häntä hännällään. Sanoin nopeasti kertovani jollekin varjoklaanilaiselle ennen kuin lähtisin, jottei emoni pelästyisi taas, kun ei löytäisi minua. Tavoitin yhden sotureistamme ja kerroin hänelle asiani. Sitten palasin Terhon luo ja astelin hänen perässään ulos taolaisten pesästä pilviseen aamuun. Ilma oli kirpeä ja ulkona oli ihana tuuli. En ollut ollut ulkona pitkään aikaan ja raikas ilma tuntui älyttömän hyvältä keuhkoissani. Hymyilin iloisesti.
”Nuo kaksi ovat Miro ja Lovisa”, Terho kertoi ja viittasi mustaan kolliin ja mustavalkoiseen naaraaseen. Nyökkäsin tervehdykseksi kaksikolle.
”Olen Aurinkotassu”, esittäydyin kohteliaasti. He tervehtivät minua myös kohteliaasti. Terho hymähti ja tönäisi minua leikkisästi.
”Menemme ensin metsälle, jos se sopii sinulle. Osaathan sinä metsäsätää?”
”Sopii minulle. Ja osaan, ainakin jotenkin. Minun… mestarini painotti taistelua.. Hän halusi, että olen valmiina, jos tulisi taistelu. Mutta sitten tulikin metsäpalo ja...”, selitin heille, mutta vaikenin Kideloisteen tullessa aiheeksi. Muutama kyynel valui kasvoilleni. Kaipasin mestariani, hän oli ollut ystävällinen ja mukava, vaikkakin tiukka.
”Hei, se on okei. Mennään vain metsästämään”, Terho kiiruhti sanomaan lohduttamaan. Nyökkäsin kiitollisena ja Miron luvattua näyttää tie, lähdimme kävelemään kohti heidän metsästysaluettaan. Se näytti etäisesti siltä, miltä emo oli kuvaillut Tuuliklaanin reviirin näyttäneen. Se oli puutonta aluetta, jossa kasvoi pitkää ruohoa.
”Se on peltoa”, Terho kertoi kysyttyäni häneltä. Nyökkäsin.
”Meidän kannattaa hajota ja mennä eri suuntiin etsimään saalista”, Lovisa naukui ja vastausta odottamatta kääntyi ruohikkoon ja loikki kauemmas. Mirokin lähti pois.
”Tavataan tässä saaliiden kanssa myöhemmin”, Terho sanoi ja niine hyvineen lähti. Tuijotin hänen peräänsä. Kiva. He jättivät minut yksin keskelle jonnekin tuntematonta paikkaa. Murahdin, mutta päätin silti metsästää. Sehän oli syy miksi olin tullut mukaan.

Olin onnistunut nappaamaan yhden linnun ja olin ylpeä itsestäni. Jätin sen maahan haistettuani jotain muuta. Se haisi saaliille, muttei kovin tutulle. Olin onnekseni oppinut liikkumaan hiljaa ja hiivin hitaasti kohti hajua. Näin heinän välistä ison, ruskean olennon ja tiesin saman tien mikä se oli. Rusakko. Se ruokkisi monen kissan. Hymy levisi huulilleni ja asetuin maahan, valmiina hiipimään lähemmäs ja hyökkäämään sen kimppuun. Tiesin, että jos se haistaisi minut, minun pitäisi juosta nopeasti ja tappaa se. Samalla toiselta puolelta kuului rysähdys ja rusakko nosti korvansa ylös ja tuijotti äänen suuntaan. Kuulin ärähdyksen kauempaa. Se riitti laukaisemaan jäniksen pakorefleksin ja se säntäsi karkuun. Onnekseni, se juoksi suuntaani. Loikkasin nopeasti sen kimppuun, sen melkein törmätessä minuun. Upotin hampaani sen kurkkuun ja revin sen auki. Rusakko raapaisi minua, mutten irrottanut otettani.
”Hienosti tehty!” joku kehui. Käännyin ympäri ja näin Lovisan. Hän heilautti korviaan ärtyneenä.
”Minä astuin oksan päälle. Äsh, ei sen väliä, hyvä vain, että sait sen. Tule, näytän tien takaisin tapaamispaikalle”, hän sanoi.
”Odota hetki”, pyysin, käännyin ja noudin lintuni. Lovisa oli saanut muutaman hiiren, mutta antoi ne minulle kannettavaksi ja kantoi itse rusakon, sillä se oli jokseenkin minun kokoinen, enkä olisi saanut sitä kuljetettua ongelmitta. Tapasimme Miron ja Terhon, missä Terho oli kertonut meidän tapaavan. Sen jälkeen lähdimme etsimään yrttejä.

Saavuimme takaisin taolaisten pesään ja annoin saaliini Mirolle, sillä halusin löytää perheeni. Aurinkohuippu oli mennyt aikoja sitten, olimme olleet poissa kauan. Ei mennyt kauaa, kun löysin Kastanjatassun peseytymistä.
”Sinä olit taas poissa”, siskoni sanoi syyttävästi.
”Menin metsästämään taolaisten kanssa. Sain kiinni linnun ja rusakon. Sen jälkeen menimme Terhon ja muiden kanssa etsimään yrttejä”, selitin hänelle ja istahdin hänen viereen.
”Sinä olit erakkojen kanssa!” hän kivahti vihaisena. Hänen vihansa yllätti minun kokonaan.
”Mitä sitten?” ärähdin takaisin. Miksi hän käyttäytyi noin?
”He ovat erakkoja! Sinä et voi olla heidän kanssaan! Oletko edes uskollinen klaanillemme enää? Sinä vain vietät aikaa erakkojen kanssa! Mikä sinua vaivaa?” hän sähisi raivon vallassa silmät viiruina. Hänen niskakarvansa olivat pystyssä ja kynnet esillä.
”Mikä SINUA vaivaa? Käyttäydyt, kuin kaikki muut kissat kuin syntyperäiset varjoklaanilaiset ovat roskaa! Terho on kiva! Ja niin ovat muutkin! Sinun elämäsi olisi kivempaa, jos sinulla ei kokoajan olisi sontaa nenäsi alla! Mieti asennettasi joskus, äläkä raivoa minulle, kun ystävystyn muiden kanssa!” kivahdin takaisin vihaisena, nousin ylös ja marssin pois.

Reviirejä tutkimaan lähtenyt partio palasi illalla. Kastanjatassun mestari Pihkaviiru oli ollut siinä partiossa. Kastanjatassu oli pyytänyt anteeksi, että oli huutanut minulle. Hän oli ollut huolissaan mestaristaan, minkä ymmärsin. Omani oli kuollut. Keräännyimme partiokissojen ympärille. Heitä pommitettiin kysymyksillä.
”Hiljaisuus!” Jokiklaanin päällikkö huusi ja kissat hiljenivät silmät silti naulattuina partioon.
”Me kävimme tarkistamassa reviirit ja palon jäljen. Meillä on vain huonoja uutisia, kaikki reviirimme ovat palaneet maan tasalle”, yksi Myrskyklaanin partion jäsenistä aloitti. Se oli kuin jäinen viilto rintaani. Mitä?
”Me emme voi mennä sinne takaisin”, Tomusydän jatkoi vakavana.
”M-mutta! Jotain on varmasti jäljellä?” joku huusi järkyttyneenä.
”Niin. Ei palo ole voinut totaalisesti tuhota kaikkia reviirejä!” toinen kissa jatkoi. Kukaan ei halunnut uskoa heidän sanojaan.
”Se poltti kaiken. Puut ovat mustia, missään ei ollut hiventäkään vihreää, koko paikka oli palanutta ja hiljaista, missään ei näkynyt riistaa”, Pihkaviiru sanoi kärsineesti. Tilanne oli selvästi erittäin paha
”Meidän pitää löytää toinen paikka asua”, Jokiklaanin partiokissa sanoi surullisesti. Minne me edes menisimme?
”Kasvit kasvavat takaisin! Ja niiden mukana palaa riista!” Taas joukosta kuului vastustusta.
”Kasvit eivät ehdi kasvaa lehtikatoon mennessä, kenties ei sitä seuraavaankaan. Me kaikki kuolisimme. Hyväksykää se fakta, ettemme voi palata. Meidän pitää mennä muualla”, se sama Myrskyklaanin kissa, joka oli aloittanut, jatkoi.
”Voisimme jäädä tänne, eikö?” joku ehdotti hiljaa. Muutama partion kissa pudisti päätään.
”Epäilen. Olemme kaksijalkalan lähellä, he huomaavat meidät pian. Tämä on taolaisten reviiriä, eikä se pystyisi elättämään meitä kaikkia pitkään”, Piiskaviima vastasi. Kaikki tuntui hajoavan. Mitä tekisimme? Minne menisimme?
”Rauhoittukaa! Me keskustelemme tästä vielä ja uskon, että Tähtiklaani kertoo kohta mitä voisimme tehdä!” Varjotähti sanoi kovalla äänellä. Nyökkäsin. Tähtiklaani varmasti tietäisi.

Nimi: Zare

12.08.2018 23:12
______________________________________________________

Nimi: Zare

12.08.2018 20:56
Karpalotassu// 18kp, 15kp
Aurinkotassu// 25kp, 20kp
Ruostetassu// 11kp
Kotkankatse// 21kp
Varjotähti// 10kp

Nimi: Karpalotassu

07.08.2018 21:52
Ei ollut kulunut edes auringonlaskua siittä kun minut oli nimetty oppilaaksi. Iltapartio oli juuri palannut leiriin ja ilmoittanut metsän palavan. Lähdin kiireen vilkkaa ulos leiristä seuraten Ruohotähden käskyä. Kompastuin johonkin ja lensin naamalleni. Kissojen jaloissa oli vaikea päästä ylös mutta yhtäkkiä tunsin hampaiden tarttuvan niskaani. Isäni oli nostanut minut hampaisiinsa ja juoksi nyt täyttä vauhtia metsässä.
"Osaan kyllä juosta itsekkin" nurisin.
"Ihan sama en jätä sinua palamaan, nyt kuono umpeen neiti ja sulje silmäsi" isäni vastasi hampaittensa takaa.
Isäni ikuinen käytös kun olisin vielä kaksikuinen ärsytti minua mutta suljin silmäni huomatessani kuinka savu kirveli niitä. Pihkaviiru loikki läpi liekkien meren.
Kuuma hohkaus poltteli minua mutta olin hiljaa. Kipristin itseni pieneksi palloksi ja yritin tehdä isälleni helpommaksi kantaa minut. Viimein saavuimme rantaan. Isäni laski minut järveen.
"Au au au, se on kuumaa" ulahdin kuuman veden koskettaessa minua.
"Vai niin" hän vastasi ja kahlasi syvemmälle. Sitten hän laski minua hiukan veteen vain niin että turkkini kastui.
Kehräsin hiljaa lämpimälle vedelle joka hyväili turkkiani liekkien jälkeen. Vesi oli lämmintä muttei niin kuumaa kun rannassa. Lämmin tuuli puhalsi pohjoisesta vuorilta ja liekit hehkuivat kirkkaampina hetken.
"Kaksijalkaan" Varjosydän passitti ja isäni nyökkäsi lyhyesti kunnes jatkoimme matkaa.

// skip karpalo menettää tajunsa hengitettyään liikaa savua

"Hän heräsi"kuului Vuolastassun naukasu joka hälytti isäni sekunnissa paikalle.
"Voi pikkuiseni luulin jo että menetän sinut tähtiklaanille, olen niin iloinen että olet elossa. Voi Karpalotassu olin niin huolissani sinusta onneksi Laventelikasvo sai sinut kuntoon." Hän maukui hysteerisesti.
"Rauhoitu" henkäisin käheästi.
"Älä puhu, Laventelikasvo kielsi. Odota tuon sinulle hunajaa jota Leikopuro löysi aamulla. Laventelikasvon mukaan sinun pitää syödä sitä" isäni hössötti.
Vuolastassu pyöritti silmiään isäni käytökselle ja tuhahti huvittuneena.
"Menetit tajusi ja isäsi oli jo varma että kuolet kuten Värelehtikin." Vuolastassun kertoi.
"Missä emo?" Kysyin kuiskaten
"Jääruusua ei ole näkynyt"hän vastaa huolettomasti mutta hänen synkkä ilmeensä paljastaa paljon.
*eihän hän voi olla, vai voiko?*
Pihkaviiru palasi hunajaisen kennonpalan kanssa. Taitavasti hän valutti suuhuni tahmeaa, makeaa nestettä. Kultainen tahna helpotti oloani huomattavasti.
"Noin, tuon pitäisi riittää" Laventelikasvo maukui hellästi pihkaviirun olan yli.
"Selvä" isäni maukui ja kipaisi viemään kennon takaisin.
"Hei Karpalotassu. Olet nyt turvassa olemme taon majapaikalla. Käyn ilmoittamassa Varjlsydämelle että olet hengissä." Parantaja maukui myötätuntoinen katse silmissään.
"Ja koita kestää isääsi olet todennäköistä ainut mitä hänellä on jäljellä, emosi ja veljesi ovat varmaan kuolleet" hän jatkoi kuiskaten.
Nyökkäsin parantajallemme. Nyt ei olisi aika surra mahdollisesti kuolleita. Hänelläkin mahtoi olla rankkaa menettää mestarinsa,varmasti kamalaa.
Isäni palsi pian luokseni ja käpertyi ympärilleni. Painoin pääni tyytyväisenä, lohduttavasti hänen kyljelleen. Kehräsin hiljaa ja hän laski häntänsä kylkeni yli kuonolleni ja silitti minua. Nukahdin hetkessä. Ja tunsin isänikin hengittävän jo rauhaisammin.
Lohdullinen pimeys nielaksi minut unohtaen kipuni rinnassa ja hankalan hengitykseni, unohtaen suruni ja menetykseni. Se vain sulki minut hellään huomaansa hetkeksi pois kaikesta. Kyyneleet ja kaipaus jäivät, olin vain. Mieleni oli tyyni tämä oli pakopaikkani todellisuudesta, tänne ei mikään seuraisi minua.

-----

ennen yötä Pihkaviiru oli passittanut meidät läpi kaksijalan mutta onneksi lordi luna oli ollut myöteinen ja ottanut meidät suojaan. Lisää kissoja oli tulvinut sen jälkeen kun olimme saapuneet. Viimeisimpinä uusi päällikkömme, Varjotähti ja Laventelikasvo parantajamme. He olivat taivaltaneet takaisin metsään, kuukiville ja takaisin.
"Hei" Huurretassu maukui.
Nuori oppilas tassutteli luikseni jäiset silmät loistaen. Naaras oli hyvin kaunis. Tulin hänen kanssaan ihan hyvin juttuun.
" hei" vastasin.
"Mitä mieltä olet varapäälliköstä?" Hän Kysyi
"No Haukkataivas on taitava soturi siittä ei epäilystäkään. " maukaisin.
"Mm,olet oikeassa" Huurretassu myötäili.

Nimi: Aurinkotassu

07.08.2018 16:16
Havahduin hereille tulen piinaamasta painajaisestani. Kastanjatassu nukkui kieräytyneenä viereeni näyttäen paljon rauhallisemmalta kuin oma oloni oli. Olimme menneet sivulle muutamasta muusta kissasta, jotka olivat samassa kohtaa kuin me. Lähellämme ei oikein ollut ketään. Oloni oli kamala, enkä halunnut vain pysyä paikallani. Kun olimme paenneet tulta, olin voinut työntää ajatukseni taka-alalle, mutta nyt ne tunkivat mieleeni. Voisin lähteä kävelylle, jos en menisi kauas enkä olisi kauaa, kukaan ei huomaisi. Pakotin itseni jaloilleni ja irvistin hieman, kun kipu viilsi anturoissani. Toivoin, että kaksijalkalassa tai parantajilla olisi jotain siihen. Käännyin ympäri, ja astelin mahdollisimman hiljaa kauemmaksi, puiden ja pensaiden taakse ja istahdin taas. Oloni ei parantunut, mutta kukaan ei nähnyt minua. Nostin tassuni naamani eteeni ja tuijotin sitä. Olisin voinut vannoa,että olisin nähnyt verta siinä. Yritin hengittää normaalisti, mutta kauhukseni en meinannut saada henkeä. Läimäisin kurkkuani tassullani. En voisi tukehtua nyt, kun pääsin pakoon tulelta. Kyyneleet nousivat silmiini. Aloin yskimään ja henkeni aukesi hivenen. Kasvoni olivat märät kyynelvirrasta. Oloni oli kamala. Asetuin makaamaan ja katsoin taivasta, tähtiä ja savua. Tähtiklaani suokoon, että selviäisimme.

Makasin hetken paikallani, kunnes kuulin rapinaa kauempaa, joka sai minut jaloilleni. Hiivin lähemmäksi ääntä, toivoen sen olevan jotain saalista. Se olikin, linnunpoikanen, joka oli pudonnut puusta. Virnistin. Linnunpoikanen olisi hyvää saalista. Loikkasin linnun kimppuun ja puraisin sen niskat poikki. Otin sen suuhuni ja päätin siirtyä takaisin muiden luokse, sillä tajusin, että olin ollut kauan poissa. Kastanjatassu olisi varmasti herännyt ja huomannut poissaoloni. Kirosin mielessäni, mutta kiirehdin eteenpäin. Olin kävelemässä siskoni luokse, kun emoni huomasi minut ja kimpaisi luokseni.
”Missä sinä olit?! Olin kuollakseni huolissaan!” hän huusi. Painoin korvani luimuun ja pudotin linnun maahan. Mitä edes sanoisin? En halunnut kertoa oikeaa syytä.
”Minä… näin tämän linnun...mutta… eksyin matkalla takaisin. Olen pahoillani. Anteeksi”, mumisin katse maassa. En ollut edes tajunnut, että emoni oli ollut niin huolissaan, mutta sitten tietenkin hän oli ollut. Hän oli pelännyt menettevänsä meidät paloon.
”Olisit sanonut jotain! Olist voinut jättää sen rauhaan!” hän kivahti, mutta selvästi helpottuneena sekä vähemmän vihaisena.
”Halusin vain auttaa”, jatkoin hiljaa. Emo huokaisi ja sulki silmänsä.
”Minä vien tämän. Mene siskosi luokse ja pyydän, älä enää katoa”, hän naukaisi väsyneesti. Vastausta odottamatta hän otti linnun suuhunsa ja käveli pois. Kävelin siskoni luo, joka näytti happamalta hänkin.
”Anteeksi. Metsästin linnun. En tarkoittanut kadota niin”, sanoin jo ennen kuin hän ehti avata suutaan. Hän nyökkäsi ja nuolaisi kaulaani.

Istuimme vierekkäin Kastanjatassun kanssa hännät kiedottuna yhteen. Muutamia kissoja oli tullut lisää, muttei edes neljäsosaa minkään klaanin kissoista.
”Meidän pitäisi tehdä jotain. Mennä jonnekin tai jotain. Emme ole turvassa tässä”, joku jokiklaanin kissa naukui hiljaisuuteen. Olin miettinyt samaa. Minne menisimme? Emme voisi palata reviireillemme ennen kuin tuli olisi sammutettu, eikä se olisi varmastikaan turvallista ainakaan ennen seuraavaa iltaa
”Taolaisten lauma asuu lähellä. Voisimme mennä sinne”, Pihkaviiru sanoi. Hän tunsi tien sinne, hän oli ollut yksi etsintäpartion jäsenistä.
”Kotikisulauman luo?” myrskyklaanilainen kolli kysyi epäilevästi.
”Erakkolauman. He asuvat kaksijalkalan toisella puolella”, sisareni mestari korjasi. Matka olisi pitkä.
”Ja meidän pitäisi mennä sinne asti? Sinne on pitkä matka, olemme kaikki väsyneitä ja enemmän tai vähemmän loukkaantuneita. Entä jos he eivät halua auttaa meitä? Silloin olisimme kävelleet sinne asti turhaan?” joku toinen jokiklaanin kissa huomautti.
”Uskon, että he auttavat. He ovat mukavia. Ja jos he jostain syystä kieltäytyisivät auttamasta meitä, lähellä on paljon aluetta, jossa voisimme levätä ja metsästää”, Pihkaviiru vakuutteli. Se kuulosti kyllä hyvältä.
”Entä jos he ajavat meidät pois? Emme voi taistella tässä kunnossa”, Kaamosturkki huomautti.
”He ovat enimmäkseen pasifistejä. Eivät he aja meitä pois, Sitä paitsi, onko teillä parempia ideoita? Kaksijalat löytävät meidät aamulla”, Pihkaviiru kysyi hiven ärtyneisyyttä äänessään.
”Onko meillä vaihtoehtoja?” Hallatuuli kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen pitäen meidät molemmat, minut ja Kastanjatassun vierellään.
”Ei, ei oikeastaan”, kolli naukaisi mietittyään hetken. Tiesin sen olevan totta. Meitä oli jo tarpeeksi, että jos pysyisimme siinä, missä olimme, kaksijalat näkisivät meidät.

Hetken kuluttua olimme kaikki valmiina seurasimme Pihkaviirua kaksijalkalaan. Olimme peloissamme, mutta onneksi pystyimme liikkumaan yön varjoissa. Emme edes päässeet etenemään nopeasti, sillä kaikki olivat väsyneitä ja nälkäisiä sekä pysähdyimme vähän väliä odottamaan jotakuta, joka pysähtyi hengittämään tai yskimään. Etenimme silti, hitaasti, mutta etenimme. Aamun sarastaessa olimme päässeet jo läpi kaksijalkalan ja lähestyimme kaksijalkojen pesää, jossa taolaisten lauma kuulemma asui. Vilkaisin siskoani, joka mulkoili pesää. Tiesin hänen mielipiteensä erakoista ja kotikisuista, mutta hän ei voisi sanoa mitään mielipiteistään, jos saisimme jäädä taolaisten lauman luokse. Pihkaviiru pyysi minut ja Kastanjatassun mukaansa, kun menimme kolmisin lähemmäs taloa. Hän puhui vartiossa olevalle kissalle jotain ja jäi odottamaan tuon mennessä sisään ja tullen pian ulos toisen kissan seurassa.
”Lord Jack, olen pahoillani aikaisesta herätyksestä”, kolli naukui ja nyökkäsi toista kohtaan.
”Pihkaviiru, olin jo hereillä. Mitä teet täällä?” harmahtava kolli naukui hieman uneliaana.
”Järvi.. Järven ympäristö on tulessa. Meitä on muutamia mukana ja ajattelimme, että jos voisimme olla täällä – vain hetken. Monet ovat loukkaantuneet ja...”, Pihkaviiru selitti huolestuneena.
”Totta kai, me autamme”, Lord Jackiksi kutsuttu kissa lupasi keskeyttäen kollin. Pihkaviirun silmät kirkastuivat ja hän viittoi hännällään muita tulemaan lähemmäksi.
”Kiitos, Lord Jack. Meitä on paljon, osa on varmasti hukassa kaksijalkalassa ja muualla. Me metsästämme tietysti itse ruokamme”, hän lupaili, mutta Lord Jack pudisti päätään.
”Ei tarvitse huolehtia. Lähetän laumalaisiani etsimään heitä ja tuomaan tänne. Autamme teitä mielellämme, jaamme riistamme. Saatte levätä”, hän naukui. Emomme pääsi luoksemme ja seurasimme häntä sisälle. Anturoitani viilsi jokainen askel, jonka otin. Irvistin kivusta.
”Emo, minua väsyttää”, Kastanjatassu mumisi uneliaasti.
”Ei hätää kultapieni. Voimme nyt nukkua”, Hallatuuli hymähti ja käveli muiden klaanikissojen luokse, jotka olivat lähellä yhtä kulmista. Hän asettui makuulle, ja Kastanjatassu käpertyi aivan häneen kiinni makaamaan, kuin hän olisi yhä ollut pieni pentu. Asetuin myös makaamaan emoon kiinni. En ollut edes tajunnut, miten väsynyt olin ollut, mutta silmäni painuivat väkisin kiinni, joten annoin niiden ja vaivuin pehmeään uneen.

Nimi: Varjosydän

07.08.2018 00:05
//aika ennen Ruohotähden kuoleman paljastumista. Jälkeen illan jolloin klaanit olivat pelastuneet.
Jos klaaniin ei sovi pentua Aamu voi kuolla taivalluksen aikana, tahdoin vain kirjoittaa viimeisen kerran alessasta kun se vielä on mahdollista hän kuitenkin oli varjotähden läheisimpiä ystäviä.


Istuin pienen kissan haudalla. Kissan joka oli niin viattomasti minua lohduttanut. Kissan joka oli syytön kaikkeen tapahtuneeseen. Franco oli eilen näyttäytynyt. Alessa oli kuollut. Rakkain ystäväni oli kuollut. Alessaa ei ikinä löydettäisi mutta Franco ja hänen pienen pieni tyttärensä olivat tehneet haudan jonne haudanneet alessan kaulapannan, viimeisen lahjan minkä alessa oli tyttärelleen antanut.
Kyynel vieri poskellani. Annoin sen tippua kauniille sirolle kivikeolle joka oli pystytetty ukkospolun laitaan.
Mietin kaunista naarasta jonka kanssa olin jakanut unohtumattomia hetkiä. Miten naaras oli uskonut pentueen toisensa jälkeen huostaani peläten kumppaniaan. Nyt hän oli poissa.
Luulin etten ikinä pystyisi itkemään enempää kun olin jo itkenyt.
Alessan iltatähti tassutteli vierelleni. Hauta ei ollit vain alessan vain myös kauniin pikkupennun veljen. Hän kiipesi vierelleni ja katsoi kivikekoa. Keon keskellä lepäsi alessan panta. Pikkuinen kosketti nahkaista pantaa. Se oli kuin kauniin kotikisun panta. Kuin tähtien kirjailema panta. Se loisti kuun valoa vasten kelmeästi. Virheettömästi solki hiukan auenneena. Vanha panta oli hiertynyt hiukan rikki kullan valkean untuvan tavoin. Pentu kosketti tassullaan suurten kivien välissä olevaa pantaa säikähtäen sen viileyttä. Se oli luonnottoman kylmä ei enään lämmin niinkun aina alessan kaulassa.
"Lukas on kun enkeli" pieni pentu maukui merkillisesti ehkä itsekseen.
"Lukas on enkelten pentu" Franco maukui.
Enkeli oli kun tähtiklaani kissa. Sen oli Alessa kertonut.
Mieleeni palasi kylmä lehtikadon aamu jolloin tiikeripentu oli kysynyt oliko hän enkelten huomassa. Ymmärtämättä mitä hän oli tarkotittanut olin vastannut että hän oli turvassa.
"Kiitos Franco" maukaisin.
"Kiitos, sinä huolehdit pennuistamme eikö?" Hän vastasi.
"Niin, alessa ei halunnut ikinä muuta kun pentujensa parasta" vastasin hiljaa.
"Tiedän, mutta perinteisesti pentueen vahvin pentu on jätetty eloon. Perinteiden mukaan sinäkin elät" kolli maukui merkillisesti.
Perimteet olivat siis olleet syy miksei Alessa uskaltanut pitää pentujaan. Perinteet jotka veivät pienen kissan hautaan.
"Tähtiklaani valaiskoon polkujanne, kiitos mutta minun on palattava klaanini luo" mau'uin.
"Se valaiskoon Aamun tietä. Minä lähden omalleni. Pyydän vie Aamu ja kasvata hänestä kissa josta voin olla ylpeä. Minun aikani on loppumassa ja tämä on viimeinen tehtäväni ennen kun lähden paratiisiin kuten mimun kuuluu" vanha kolli maukui.
Nyökkäsin vain hiljaa ymmärtäen että Franco aikoi seurata kumppaniaan.
"Kiitos Varjosydän" Franco maukui ja katosi pimeyteen jättäen minut pienen pennun kanssa.
*mitä tähtiklaanin nimeen teen tuon kanssa* ajattelin.
Noukin pennun hampaisiini hän ei edes ulissut. Pikkuisella oli varmasti kamala nälkä.
"Tuleeko minustakin enkeli?" Aamu miukui hennosti.
"Ei tule rakas vien sinut sisarustesi luokse" kerfoin päättäen antaa hänet tyttärelleni kasvatettavaksi. Hänen oma pentunsa oli juuri päässyt oppilaaksi.
Katulamppujen valaistessa polkuani tassuttelin hylätylle kaksijalan pesälle jättäen pennun Vaahterapilkkulle ja käpertyen pimeävarjoa vasten.


Nimi: Kotkankatse

06.08.2018 13:50
Aukiolta kuului kissojen hätääntynetä huutoja jotka saivat minut heräämään unestani. Ensiksi luulin olevani edelleen unessa, mutta sitten savun haju leijaili sieraimiini. Säpsähdin täysin hereille ja silloin kuulin mitä kissat huusivat.
"Metsäpalo! Paetkaa järvelle!", huusivat kissat ohjeita toisilleen. Syöksyin ulos sotureiden pesästä ja järkytyin siittä, kuinka lähellä liekit jo olivat. Niiden kuumuuden pystyi jo tuntea, eikä menisi kauaa, ennen kuin ne olisivat nielleet leirin alleen. Kissat ryntäilivät paikastat toiseen ja sitten ulos leiristä. Yritin sekasorrossa nähdä, ketkä kaikki juoksivat ulos keidenki kanssa. Pian kuitenkin tajusin, ettei kumppanini tai poikani ollut heidän joukossaan. Käännyin nopeasti pentutarhan suuntaan ja pujottelin kissojen lävitse niin nopeasti kuin pystyin. Aikaa ei ollut hukattavissa, savu leijui jo tummana pilvenä Varjoklaanin leirin yllä ja se alkoi tuntua keuhkoissa. Palavan metsän kuumuus alkoi jo käydä sietämättömäksi. Syöksyin suin päin pentutarhan suuaukosta sisään ja olin miltein törmätä Piiskaviimaan, joka kantoi hampaissaan pelokasta Kyyhkypentua. Olimme kaikki silmin nähden helpottuneita nähdessämme toisemme.
"Kotkankatse, onneksi olet hengissä. Meidän on mentävä, Vesiturkki meni jo edeltä Vaahterapilkun pentujen kanssa, tapaamme heidät järvellä!", Piiskaviima kertoi ja lähti juosten ulos leirissä, juoksin hänen peräänsä. Päästessäni ulos leiristä, kiristin tahtiani saavuttaakseni Piiskaviiaman. Nyt oli jo kiire. Liekit olivat jo pitkällä ja nyt ne nuolivat jo leirin vieressä kasvavia puita. Silloin tajusin, että klaanivanhimpien en ollut nähnyt lähtevän pesästä.
"Piiskaviima, oletko nähnyt kenenkään kantavan Kiitotassua ulos leiristä?!", kysyin ratisevan metsän ja huutojen yli. Piiskaviima mietti hetken ja pudisti päätään. Pysähdyin siihen paikkaan ja kännyin takaisin.
"Kotkankatse, mitä luulet tekeväsi hiirenaivo, liekit ovat jo aivan liian lähellä?!", Piiskaviima mutisi Kyyhkypentu edelleen hampaissaan. Vilkaisin äkkiä olkani ylitse.
"Kyyhkypentu, muista että olet poikani ja rakastan sinua ja isääsi loppuun asti. Lupaa kasvaa kissaksi, josta klaanisi ja perheesi voi olla ylpeä!", huusin tietäen, että tämä saattoi olla viimeinen kerta, kun näen poikani. En kumminkaan voinut antaa Kiitotassun kuolla näin. Järki käski minun koko matkan takaisin leirin aukiolle kääntyä takaisin, mutta sydämeni ei voinut antaa minun lähteä. Palavat liekit olivat jo saavuttaneet leirin muurin ja nielivät sitä ahneesti. Ryntäsin Klaanivanhimpien pesän suuntaan ja sitten kuulin rusahduksen lähistöltä, jota seurasi rääkäisy. Vain muutaman ketunmitan päässä minusta, klaanivanhimpien pesä oli romahtanut. Sen ulkopuolella makoili tuttu valkea tabby, joka huusi hädissään Tuikesulan nimeä. Pesästä ei kuitenkaan enään kuulunut mitään. Muualta leiristä taas.. Näky oli kuin itse kaksijalkojen helvetistä. Jälkeen jäänet kissat yrittivät auttaa toisiaan. Jotkut olivat jääneet pesiin loukkuun ja jotkut... Pudistin päätäni ja yritin keskittyä olennaiseen, eli Kiitotassun pelastamiseen. Naaras itki avutomana maassa. Savu oli peittänyt koko leirin alleen ja se peitti alleen kaikki muut hajut. Ei siis ihme, ettei vanhin ollut vielä huomannut minua.
"Kiitotassu", keskeytin naaraan itkun ja tämä käänsi päänsä minua kohti, tämän sokeat silmät olivat itkusta punaiset ja kasvojen turki litimärkä paahtavasta kuumuudesta huolimatta.
"Kotkankatse?", tämä kysyi epäuskoisena.
"Kyllä, tulin hakemaan sinua. Pääsemme kohta pois täältä", kerroin ja aloin jo nostaa kevyttä kissaa selkääni.
"Kotkankatse miksi teet näin, et voi millään kantaa minua järvelle, tapatat itsesi yrittäessäsi pelastaa klaanille hyödyttömän vanhimman!", tämä sanoi ja alkoi kiemurrella, yrittäen tiputtautua alas selästäni.
"Koska olet ystäväni Kiitotassu, olit yksi niistä, jotka ensimäisenä toivottivat minut tervetulleeksi klaaniin. En aijo korvata ystävällisyyttäsi jättämällä sinua tänne kuolemaan! Minä olen jo hyvästini jättänyt, joten jos kuolen, niin kuolen kuin soturin kuuluu!", sähähdin, jolloin naaras lopetti kiemurtelunsa.
*Hyvät henget, antakaa tämän olla oikea päätös*, pyysin hiljaa mielessni, ennen kuin lähdin mahdollisimman nopeasti juoksemaan ulos leiristä, kohti järveä, missä toivon mukaan kaikki muut jo odottivat. Savu poltteli keuhkojani kiiruhtaessani liekeissä olevan metsän halki. Tuli loi punaoranssin valonsa turkilleni juostessani sen ohitse tukaluudesta huolimatta. Vähtellen juokseminen Kiitotassu selässäni, savu ja kuumuus kävivät liian tuskallisiksi ja pakottivat minut pysähtymään. Ilmassa ei ollut enään paljoa puhdasta happea, joten painauduin vatsaleni maahan vetämään henkeä maanrajasta, jossa oli vielä hieman hengitettävää ilmaa. Myös Kiitotassu veti nopeasti henkeä selässäni. Maanrajassa katselin ymärilleni. Olimme jo niin lähellä järven rantaa, mutta valitettavasti liekit olivat jo ehtineet meidän ja järven välille. Jos jatkaisimme suoraan, välttäisimme liekit, mutta joutuisin juoksemaan vielä jokiklaaninkin reviirille asti, ennen kuin pääsisimme ehkä kiertämään liekit. Jos olisin vielä hetken voinut levätä siinä, niin ongelmaa ei olisi, mutta aika kävi jo vähiin. Tiesin, että jos jäisin tähän vielä hetkeksi, niin liekit saavuttaisivat meidät ja olisimme mennyttä. Voimani olivat jo melkein loppu, joten jos yrittäisin päästä kaksijalkojen tielle asti, olisi hyvin paljon mahdollista, että lieit ehtisivät ensin, tai sitten voimani loppuisivat. Käänsin katseeni kohti vasta syttynyttä kasvustoa, jonka takaa pystyin jo erottamaan järven. Puut ja puskat eivät olleet vielä täysin liekeissä, ja pystyin jopa erottamaan pieniä liekittömiä reittejä sen lävitse. Vaikka kuinka mietin eri vaihtoehtoja, oli tämä paras niistä.
"Kiitotassu, tartu hampaillasi turkkiini ja pidä kaikin voimin kiinni. Jos haluamme selvitä, meidän täytyy mennä liekkien lävitse!", huusin tälle ohjeita. Ensin naaras oli hiljaa, mutta sitten tämä tarttui lyhyeen turkkiini kiinni hampaillaan. Vedin viimeisen kerran henkeä ja nousin ylös.
*Nyt tai ei koskaan*, totesin ja lähdin juoksemaan kohti liekkejä. En tiedä miksi, mutta sillä hetkellä, kun loikkasin liekkien sekaan, en tuntenut pelkoa tai huolta, samalla lailla kuin silloin, kun menetän hallinnan kehostani. Mutta toisin kuin silloin, hallitsin kehoni ja tiesin tiesin mitä tehdä. Liekkien keskellä ollessani molemmat puoleni tekivät yhteistyötä. Loikin väistellen liekejä ja astuen ainoastaan palamattomille mättäille. Tunsin, kuinka liika savu alkoi jo vaikuttaa ja maailma ympärilläni alkoi pyöriä, en kumminkaan voinut pysähtyä, en vielä. Olin enään muutaman ketunmitan päässä rannasta, jossa tiesin perheeni odottavan.
*Vielä vähän Keith, vielä vähän Kotkankatse*, hoin itselleni. Silloin huomasin, että tiellämme oli vielä yksi este. Puu oli kaatunut ihan rannan rajalle ja se roihusi umpi liekeissä. Sitä ei voinut kiertää, joten valmistauduin käyttämään viimeiset voimani sen ylittämiseen. Kiitotassu tajusn mitä olin tekemässä ja upotti hampaansa niskaani saadakseen paremman otteen. Tämän hampaat lihassani saivat minut irvistämään, mutta en sen enempää keskittynyt siihen. Ranta oli enää kolmen loikan päässä. Loikkasin ensimmäisen kerran, liekkien polttaessa takanamme kaiken. Loikkasin toisen kerran, jolloin olin vain muutaman askeleen päässä palavasta rungosta. Keräsin viimeisetkin voimani, kyyristyin ja sitten ponnistin ilmaan. Liekit polttelivat vatsakarvojani ja tassujani kun liisimme rungon ylitse. Korkeus ei kuitenkaan riittänyt ja niinpä, kun hyppy oli jäämässä vajaaksi, otin lisää vauhtia puun palavasta rungosta vasemmalla jalallani. Tuli poltti jalkaani ja se kipu sai minut huutamaan tuskasta, mutta sain siittä huolimatta tarvitsemani voiman itseni ja Kiitotassun lennättämiseen järven hiekalle. Kuului raskas tömähdys, kun iskeydyimme polttavalle hiekalle. Kiitotassu joutui irrottamaan hampaansa minusta iskun voimasta ja vierimme erilleen toisistamme. Pian kuulin kissojen huutoja järven vedestä ja näin, kuinka muutamat heistä kiirehtivät luoksemme. Olimme vihdoin turvassa. Maailma pyöri edelleen ympärilläni ja lopulta en enään pystynyt pidättelemään ja oksensin kuumalle hietikolle. Tämän jälkeen voimani lopulta loppuivat ja polttavan tuskan saattelemana pyörryin.


//Ei hän ei ole kuollut. Kotka sai jalkaansa ilkeän palovamman, mutta pääsee silti kävelemään muiden jalkojensa avulla. Palovamman takia, Kotkan vasempaan takatassuun ja vähän sen yläpuolelle jää karvaton alue, muta itse jalka kuntoutuu täysin ajan myötä.

Nimi: Ruostetassu

02.08.2018 23:34
"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä suurkivelle klaanikokoukseen ", kutsui Ruohotähti. Nousin emoni kanssa ylös ja siirryimme lähemmäs suurkiveä. Emoni alkoi sukia turkkiani ja silloin tajusin minkä vuoksi kokous pidettäisiin. Olin nyt kuuden kuun ikäinen ja valmis oppilaaksi. Kissoja alkoi kokoontua ympäri aukiota. Yritin piilottaa jännityksen tunteitani mutta emoni huomasi ne ja maukui: "Älä huoli, hyvin se menee. Minuakin jännitti". Huokaisin syvään ja olin vastaamassa kunnes Ruohotähden sanat keskeyttivät minut: "Ruostepentu ja Karpalopentu ovat valmiita oppilaiksi." Hän piti tauon sanomien välissä ja jatkoi "Ruostepentu, tulisitko tänne". Nousin emoni vierestä ja puikkelehdin kohti suurkiveä. "Ruostepentu, on saavuttanut kuuden kuun iän, ja hän on valmis soturioppilaan koulutukseen. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona hän ansainnut soturinimensä, kutsuttakoon tätä oppilasta Ruostetassuksi. Sinun mestarisi tulee olemaan Hunajakynsi. Toivon, että Hunajakynsi siirtää kaiken tiedon sinulle", maukui Ruohotähti ja katsoi suoraan silmiini. Nyökkäsin päälliköllemme pienesti. Samaan aikaan Hunajakynsi oli ilmestynyt vierelleni. "Hunajakynsi, olet valmis ottamaan oppilaan. Olet saanut hyvää koulutusta Kekälekukalta ja olet osoittanut olevasi taitava metsästäjä ja taistelija. Odotan, että siirrät kaiken tälle nuorelle oppilaalle.", päällikkö maukaisi. Kosketimme neniämme Hunajakynnen kanssa ja astuimme alas suurkiveltä. Astelin aukion reunalle Hunajakynnen perässä ja samaan aikaan Ruohotähti piti saman seremonian Karpalopennulle. Hunajakynsi onnitteli minua ja kertoi että kiertäisimme reviirin rajat huomenna.

Kun onnittelut vihdoin loppuivat huomasin Karpalotassun astelevan luokseni. Katselin naaraan harmaata juuri suittua turkkia. Hänellä oli tummempia juovia, juurikuin minulla. Katseemme kohtasivat hetkeksi ja jäin tuijottamaan hänen ruskeita silmiään. "Vihdoin olemme oppilaita, meinasin jo kyllästyä pesässä olemiseen", maukaisin hiljaa naaraalle. Hän nyökkää ja tajusin hänen olevan ujo. "Haluaisitko lähteä hakemaan sammalta kanssani?", kysyn. "Käy, pitäisikö meidän ilmoittaa jollekin?", hän naukaisi. "Taisin juuri nähdä Hunajakynnen, odota käyn kysymässä häneltä!", vastaan ja juoksen kohti sotureiden pesän sisäänkäyntiä. Katsoin taakseni ja näin Karpalotassun istuvan paikoillaan hämmentynyt ilme kasvoillaan. "Hunajakynsi?", maukaisin ja samalla tungsin pääni pesään. "Voimmeko lähteä Karpalotassun kanssa hakemaan sammalta?", jatkoin kysymystäni. Tunnistin lihaksikkaan kollin nousevan ylös ja astuvan ulos pesästä. Hän katseli hetken ympärilleen ja vastasi: "Menkää vain, mutta nopeasti sitten", mestarini maukaisee. "Pärjäättekö varmasti yksin", hän jatkoi. "Joo, kyllä me pärjätään", vastasin hänelle. "Selvä, olkaa varovaisia", hän sanoi vielä ja samalla lähdin juoksemaan kohti Karpalotassua. "Tule!", huusin olkani yli ja juoksin kohti leirimme uloskäyntiä. "Oliko pakko juosta?", Karpalotassu tiuskaisi ja pysähtyi istumaan. Huokaisin pienesti ja katselin ympärilleni. Auringonlasku hämärsi metsää ja maalasi taivasta kauniisti. Oli yllättävän hiljaista, jos ei laskettaisi leirissä olevien kissojen puhetta. "Tuletko?", Karpalotassu kysyi ja tepasteli ohitseni. Nousin ylös maasta ja otin naaraan kiinni. "En muuten ennen ole poistunut leiristä", sanoin hänellä ja kohautin olkiani. Hän katsoi minua epäuskoisesti ja hymähti: "Minä olen pari kertaa veljeni kanssa". Jatkoimme matkaamme hieman, kunnes huomasin sammalta maasta. "Tuossa sitä sammalta on", sanoin ja aloin irroittamaan sitä maasta. Karpalotassu ei kuitenkaan tehnyt samoin vain jatkoi matkaa. Sylkäisin sammaleet maasta ja kysyin: "Minne olet menossa?". "Tule käydään järvelle. Se on tässä vieressä", naaras vastasi. Epäilin hetken, mutta en halunnut jättää oppilastoveriani yksin. Jatkoimme taas matkaa, kunnes saavuimme järvelle. Aloin haistamaan savua ja epäuskoisena huomasin liekkimeren lähestyvän meitä järven reunamilta. Karpalotassun suu oli loksahtunut auki ja hän seisoi jähmettyneenä paikoillaan. "Meidän pitää varoittaa muita!", huusin ja ampaisin juoksuun. Karpalotassu tuli perässäni ja aloin jäädä häntä jälkeen. Yritin kuitenkin pysyä perässä ja juosta niin nopeasti kun tassuistani päästin. Olimme melkein leirissä, kunnes huomasin monen olevan jo ulkona leiristä. Liekkimeri oli jo levinnyt leiriin ja moni etsi ystäviään. Kissat joukoittain juoksivat poispäin leiristä. "Minne olette menossa?", huusin. "Kaksijalkojen pesälle, tuli ei pysähdy järvelle", joku huusi takaisin ja lähdin juoksemaan heidän peräänsä.

Nimi: Aurinkotassu

01.08.2018 23:47
Saimme hieman etumatkaa tulipalosta. Kideloiste näytti erittäin surulliselta, mutta olihan se ymmärrettävää. Kastanjatassu romahti tassuiltaan maahan ja alkoi yskiä keuhkojaan pihalle.
”Meidän pitää jatkaa”, Kideloiste sanoi, mutta pysähtyi. Loikkatassukin yski savun takia. Yritin saada kunnolla henkeä, mutta ilma oli paksua. Sydämeni jyskytti kurkussani, mutta tuntui, etten jaksaisi ottaa enää askeltakaa.
”En jaksa enää yhtään”, siskoni kähisi. Hän ei saisi antaa periksi. En suostuisi antamaan ainoan pentutoverini kuolla. Raahaisin hänet vaikka omin hampain turvaan. Ei, silloin me molemmat kuolisimme. Emo surisi silloin liikaa.
”Sinun on pakko. Meidän pitää jatkaa, et saa kuolla!” vastasin tiukasti ja tönäisin siskoani. Hän mulkaisi minua ja sähähti, mutta ponnistautui koivilleen ja otti muutaman haparoivan askeleen eteenpäin. Kiiruhdin hänen tuekseen. Olin itsekin niin väsynyt, mutta meidän pitäisi kiiruhtaa, sillä ellemme pääsisi pian pois savusta, kuolisimme sen myrkyllisiin vaikutteisiin. Työnsin siskoani eteenpäin samalla, kun taistelin pysyäkseni pystyssä ja hengissä. Loikkatassu meni edellämme ja Kideloiste kulki takanamme. Tuli oli kiertänyt sivultamme eteemme ja siellä oli palavaa maata. Hämärä taivas oli tummanaan savusta, mutta hohti tulen luoman valon takia. Takaamme kuului rysähtelyä ja kauhukseni muutama puu näytti olevan kaatumaisillaan ja palavaa tulta tippui oksien kanssa maahan.
”Juoskaa!” Kideloiste huusi ja me olimme taas kovassa vauhdissa, yritimme vältellä putoavia palasia, vaikka hädin tuskin näimme eteemme mustan savun keskellä eikä juokseminen helpottanut hengittämistä. Kirpeät kyyneleet nousivat silmiini, kun yritin nähdä jotain. Savu kirveli ja kipu tuntui muuallakin kehossani. Yskimme myös kokoajan, joka hidasti meitä.

Näköni alkoi pyörimään ja tajusin makaavani maassa. Olin kompastunut pimeässä metsässä ja kaatunut maahan. Räpyttelin silmiäni ja ponnistin ylöspäin. Etutassuni tuntui aralta, mutta kantoi painoni kuitenkin. Kyljessäni tuntui tönäisy ja kierin taas maassa ja löin pääni läheiseen kiveen. Olin juuri kysyä, miksi ja kuka, mutta kuului valtava rysähdys ja kivulias huuto. Käännyin ja saatuani silmäni tarkentamaan näkyyn henkäisin, kivusta ja järkytyksestä.
”Kideloiste, ei!” huusin ja juoksin mestarini luokse. Hän näytti olevan kivuissaan ja puu oli römähtänyt hänen takajalkojensa ja suuren osan hänen kehonsa päälle, murskaten ne palasiksi. Pelko sykki sisälläni, sillä tiesin, että hän vaatisi minun jättää hänet ja paeta. Emme saisi häntä puun alta, eikä hän pystyisi liikkumaan. Asetin tassuni hänen viereensä. Hänen hengityksensä rahisi. Kyyneleet täyttivät silmäni ja valuivat poskiani pitkin maahan sekä kollin päälle.
”Ei, ei, ei.. Älä huoli, me saamme sinut täältä”, vakuutin hätäisesti ja viitoin siskoni sekä Loikkatassun luokseni. Kastanjatassu oli nokinen ja näytti säälivältä, mutta käveli vierelleni pudistaen päätään. Kideloiste pudisti myös päätään, pienesti, vaikka se selvästi tuotti paljon kipua. Suru raastoi rintaani, kielsin tosiasian. Emme voisi jättää häntä, emme vain voisi. Mitenkään.
”Au..rinkotas..su”, hän kähisi, kuin kysyen jotain, anomusta äänessään.
”Ei.. palamis..ta”, Kideloiste jatkoi, pelko kuultavana hänen äänestään. Taisin ymmärtää, mitä hän meinasi. Hänkin pelkäsi kuolemaa palon kautta, mikä oli tietääkseni yksi kivuliaimmista tavoista kuolla. Mutta pitäisikö minun tappaa hänet? Valtavat liekit lähestyivät ja kuolisimme kaikki savuun hetkenä minä hyvänsä. Tein päätökseni ja asetin tassuni tämän kaulalle.
”Kiitos”, hän kuiskasi ennen kuin viilsin. Tunsin hänen sydämensä lyönnit samalla, kun kynteni puhkoivat nahan. Käännyin ympäri kahden muun oppilaan suuntaan ja ryntäsin suuntaan, johon olimme menossa. Syyllisyys painoi rinnassani, kun juoksin eteenpäin, ilman hajuakaan minne menin, väistellen tulta ja putoavia paloja mitä savun ja kyynelten sumentamilla silmilläni näin. Pystyin kuulemaan tulen rätinän takanani ja pelokkaan hengityksen takanani. Halusin pois painajaismaisesta metsästä, kuoleman keskeltä.

Me pakenimme tulta minkä pystyimme. Aina, kun olimme pääsemässä edes sopivasti sen edelle, jotain tapahtui. Joku pysähtyi yskimään, tuli yhtäkkiä kasvoi nopeammin. Meitä oli vain kolme. Kolme oppilasta sen lisäksi. Emme edes tienneet kauheasti minne mennä. Kideloiste, mieleni mustui surusta sekä vihasta itseäni kohtaan, kun muistin hänet, oli sanonut, että meidän pitäisi vain seurata suurta ukkospolkua, kunnes löytäisimme suuren määrän kaksijalkojen pesiä, tai ainakin hän oli kuullut kadonneiden kissojen etsijiltä niin. Joten me jatkoimme etenemistä. Vaikka anturamme sattuivat ja olivat hiertyneet melkein verille, vaikka paloja turkeistamme oli palanut ja olimme loukkaantuneita, olimme hädin tuskin pystyssä, jatkoimme matkaa.
”Meidän pitäisi ylittää ukkospolku”, nau’uin erään pysähdystauon aikana. Kastanjatassu köhi vieressäni Loikkatassun tukkiessa häntä.
”Tuli ei ole ylittänyt ukkospolkua. Voisimme...”, lopetin lauseeni siihen suuren yskäkohtauksen takia, mutta kaksi muuta nyökkäsivät. Päätin mennä ensin. Astelin ukkospolun lähelle ja katsoin molemmin puolin. En nähnyt, että hirviöitä olisi ollut lähistöllä, vaikka kuulin niiden ääntelyä ja ulvontaa kauempaa. Asetin tassuni mustalle kivelle, vedin henkeä ja juoksin. Pelko sykki sisälläni, pelkäsin jonkin hirviön hyppäävän pimeydestä, mutta onnekseni niin ei käynyt. Pääsin ukkospolun toiselle puolelle ja loikkasin turvaan, kierin ruohikolla ja nousin hieman pyörtyneen oloisena ylös.
”Oletko kunnossa?” siskoni hätääntynyt huuto kuului.
”Olen, tulkaa vain!” vastasin ja jäin odottamaan, että kaksikko seuraisi minua. Yskin hieman. Kastanjatassu seurasi pian perässä, Loikkatassu kannoillaan. He eivät jaksaneet juosta, mutta missään ei näkynyt hirviöiden kiiluvia silmiä, joten he eivät olisi vaarassa. Kaduin ajatuksiani saman tien, kun huomasin hirviön kiitävän ukkospolkua pitkin. Se juoksi lujempaa kuin mikään, minkä olin nähnyt. Sen silmät olivat mustat, eivätkä kiiluneet. Sekuntti sekuntilta se läheni siskoani.
”Varokaa!” huusin kauhuissani. Siskoni hyppäsi eteenpäin ja kieri ukkospolun syrjään. Loikkatassu ei kyennyt liikkumaan, hän näytti jäätyneen paikalleen ja tuijotti silmät aukinaisina hirviötä. Se ulvahti ja juoksi Loikkatassun yli. Kollin ruumis lensi ukkospolun reunalle.
”Ei!” Kastanjatassu kiljaisi. Hirviön mentyä hän juoksi takaisin ukkospolulle. Hän itki.
”Loikkatassu, ei! Et saa mennä, et sää jättää minua. Ei, ei”, hän kuiskasi ja nuoli kollin naamaa. Hänen kehonsa oli veressä ja ruumiin osat vääntyneet epäluonnollisiin asentoihin. Loikkatassun silmät olivat auki ja sumeat. En ollut tiennyt, että Loikkatassu oli ollut siskoni ystävä.
”Meidän on mentävä”, kuiskasin hetken päästä siskolleni. Palo oli yhä liikkeellä. Hän niiskutti, mutta ponnistautui tassuilleen.

Kuljettuamme jonkin aikaa eteenpäin, juosten, kun jaksoimme, mutta muuten kävellen, löysimme pienen puron. Sen vesi oli hieman likaista, mutta emme välittäneet yhtään, vaan melkein hyppäsimme veteen. Se helpotti niin ihanasti anturoiden viiltävää kipua ja poisti lähes kokonaan palanutta turkkia raapivan poltteen. Join vettä niin paljon kuin pystyin. Se viilensi kipeää kurkkuani ja poisti pistävän tunteen, joka tuntui aina kun hengitin. Kastanjatassu kierähti purossa ja huokaisi helpottuneena. Tein samoin ja se tuntui hyvältä. Join vielä jonkun verran ja kapusin ylös purosta. Siskoni seurasi minua. Oloni oli nyt reippaani, pystyin kävelemään helpommin. Jaksaisimme varmasti ainakin jonkin matkaa. Me jatkoimme hiljaisuudessa. Kieltäydyin ajattelemasta kuolleita klaanilaisiani, ainakin siihen asti, että pääsisimme turvaan. Olimme väsyneitä, sillä palo oli alkanut illalla ja molemmilla oli ollut rankat harjoitukset päivällä.

Raahauduimme ukkospolun reunaa pitkin, kunnes näimme kaksijalkalan. Se sytytti sisällämme toivoa pelastuksesta ja ehkä näkisimme muita klaanilaisiamme. Piristyimme hieman ja kiirehdimme kaksijalkalan reunamalle. Siellä oli pieni joukko kissoja. Muutamat kissat olivat tuntemattomia, mutta tunnistin kolme. Hunajakynsi, yksi uusista sotureistamme ja yksi pennuistamme. Sekä Hallatuuli, emomme. Henkäisin helpotuksesta ja pinkaisin kohti kissajoukkoa.
”Emo!” Kastanjatassu huudahti. Emomme kankesi itsensä ylös ja kiirehti luoksemme. Hän itki selvästi, mutta näytti niin helpottuneelta nähdessään meidät. Painauduin emoni turkkiin kiinni ja annoin itselleni luvan itkeä. Nyyhkytin, kun hän nuolaisi päätäni ja kehräsi. Kuulin siskoni itkevän ja mutisevan jotain. Emo vastasi hänelle, mutten välittänyt siitä. Tähtiklaanin kiitos, me olimme selvinneet. Minä ja Kastanjatassu sekä emo. Kukaan meistä ei ollut kuollut. Hengitin emon tuoksua sisääni varmistuakseni hänen läsnäolostaan. Hän haisi savulle, mutten edes jaksanut kiinnittää siihen kauheasti huomiota. Ilo kasvoi sisälläni kokoajan, kun se, että olimme kaukana palosta ja emomme luona varmistui. Väsymys ja kipu kuitenkin ottivat meidät kiinni yllättävän nopeasti, mutta Hallatuuli johti meidät muiden luokse. Käperryimme keräksi toistemme ympärillemme heti, kun emo lupasi herättää meidät, jos meidän pitäisi jatkaa matkaa. Silmäluomeni painoivat kuin kivet, joten suljin silmäni ja vaivuin uneen.

 

©2018 Metsäketo - suntuubi.com