Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Myrskyklaani Jokiklaani Tuuliklaani Varjoklaani  Tähtiklaani Erakot ja kotikisut 

 

Varjoklaanilaisten tarinat

 

<  1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Leikopuro

24.07.2018 16:57
"Riekopentu, sinun vanhimpana pitäisi tietää ettet saa jättää nuorempia sisaruksiasi yksin leiriin!" Ojensin pentuani.
"Minä pidin huolta Sädepennunsta!" Hän puollustautui.
"Siskosi näytti pitävän huolta sinusta" huomautan. Pikkuiset olivat lähteneet omin luvin kiertelemään leiriä, okeu sen vielä ymmärsin mutta he jättivät kaksi muuta pentua pois matkasta.
"Pidimme huolta toisistamme" Sädepentu puuttui peliin.
"Rakas Sädepentu, meneppä jo pentutarhaan. Minä olen nuhtelemassa velheäsi ja lupaan että seuraavaksi on sinun vuorosi" maukaisin pienelle naaralle joka pyöritteli silmiään. Jo ensimmäisen päivänä kun hän oli avannut silmänsä okin kuullut kaikki kirosanat hänen suustaan. Mistälie oppinut.
"Lupaatko olla jättämättä siskojasi leikkuen ulkopuolelle?" Kysyin Riekopennulta joka ei selvästikkään enään keskittynyt minuun.
"Emme me leikkineet, me tutustuimme leiriin" hän maukuu
"Riekopentu!" Korotin hiukan ääntäni
"Lupaan" tämä marisi
"Hyvä menehän nyt sisälle" maukaisin pennulleni.
Olin aivan pulassa, kasvattamisessa ei Omenamyrskystä ollut paljoakaan apua. Tämä ensimmäinen päivä kun kaikilla oli silmät auki oli ollut yhtä kaaosta, odotan kauhulla huomista
Pujahdin poikani jäljessä pesään.
" sädepentu"kutsuin iltatähteäni
"No?" Tämä kysyi ja kallisti päätään hiukan
"Älä jooko mene mukaan ihan kaikkiin tyhmiin ideoihin joita veljesi keksii" maukaisin.
"Ei se ollut tyhmää, meillä oli hauskaa kunnes isä löysi meidät soturien pesästä" Sädepentu puollusteli
Kohotin kulmiani ja pentu maukui "en mene" ja pyöritteli silmiään.
*voi apua* ajattelin.
Kiipesin makuusijalleni ja olin juuri kiepahtamassa mukavasti kerälle kun Hurrepentu tassutti vatsani vierelle.
* ai niin*
"Riekopentu" kutsuin kun kolli mökötti yksin pesän laitamilla. Pikkuinen katsoi minua varovasti ja hymyilin lempeästi. Kai minun oli pakko välillä komentaa tai saisin laumallisen riiviöitä.
Riekopennun tassutellessa luokseni tulin ensikerran miettineeksi mestareita pikkuisille. Hunajatassu oli selvästi kiinnostunut pennuistani vaikkei sitä sanonutkaan, jos hän olisi jo soturi pyytäisin ehdottomasti tuota kullattua soturia Huurrepentu mestariksi.

Nimi: Varjosydän

24.07.2018 16:31
Venyttelin antoisasti sammalkuopan reunalla katsellen oppilaitteni taistelevan toisiaan vastaan
"Vuolastassu, kynnet piiloon" huusin huomatesani pienen valkoisen välkähdyksen karva mytyssä.
Olin pyytänyt Tuhkatassua ja Vuolastassua taistelemaan toisiaan vasten luvaten voittajalle vapautuksen aamupäivän harjoituksista. Toivoin toisaalta että kerrankin Vulastassu häviäisi jotta saisin mahdollisuuden korjailla hänen liikkeitä heti mutta tiesin ettei se tulisi tapahtumaan.
Olin jutellut Tomusydämmen kanssa ja sopinut että hän tulisi taistelemaan Vuolastassun kanssa huomenna ja minä huolehtisin Liljatassusta ja Tuhkatassusta huomisen. Vanhempi oppilaani kaipaisi vähän haastetta kun taas tuhkatassulle tekisi hyvää välillä voittaa, ei ole kannustavaa harjoitella kun aina häviää. Kieltämättä Vuolastassu antaisi suurimman haasteen oppilaista hänelle ja hän oppii paljon mutta halusin antaa Tuhkatassulle myös voittamisen kokemuksia jotta hän luottaisi itseensä enemmän.
"Voitin" kuului riemakas kiljaus Vulastassulta ja katsahdin heihin. Joko Vuolastassu oli heittänyt Tuhakatassulle hiekkaa suuhun tai Tuhkatassun kuono edellä hiekkaan mutta oppilaani syljeskeli hiekka paakkuja suustaan. Missä täällä edes oli hiekkaa?
"Phyi" tämä tuhahti.
" Hienoa Vuolastassu, voit mennä" maukaisin taputtaen oppilastani pään päälle.
"Tuhkatassu. Mikä meni pieleen?" Kysyin istuen alas harjoitus paikan reunalle kun Vuolastassu pinkoi kohti ylärajaa
"En ole tarpeeksi nopea Vuolastassulle" hän maukui suoraan.
"Mm, mitä muuta" kysyin
"Hän on paljon taitavempi taistelija mitä en ymmärrä lain mehän harjoittelemme saman mestarin alaisena!" Yleensä niin rauhallinem kolli tiuskaisi
"En itsekkään ymmärrä aina kaikkea mutta asetetaampa kysymys näin, monestikko hän on vaikka vaihtamassa kieliä muitten klaanilaisten kanssa? Monestikko hän metsästää enempää kun on pakko? Monestikko hän nukkuu yli 5/6 tuntia yössä?" Maukaisin hiljaa tietäen että Vulastassu teki tupalasti enemmän varmaan harjoituksia kun muut oppilaat.
"Ei koskaan" Tuhkatassu maukui hiljaa.
"Ei niin, mieti mitä kaikkea hän on vaihtanut pois unelmaansa tavoitellen, yrittäen päästä taitavimmaksi taistelijaksi niin maan päällä kun kuolleissa" maukaisin oppilaalle
"Hänellä ei ole ystäviä samalla tavalla kun sinulla, hän ei vietä aikaa heidän kanssaan eikä sisarustensa kanssa." Jatkoin.
"Hän vain harjoittelee" tuhkatassu maukui
"Oletko yhä kateellinen?" Kysyin
"En tippaakaan, olkoon vain miten hyvä taistelija hänellä ei ole elämää sen ulkopuolella" Tuhkan värinen kolli maukui päättäväisesti.
"Kuten näet liittyvät asiat toisiinsa jos epäilet sanaani voit mennä vanhan tammen luo jokiklaanin vastaisella rajalla harjoitusten jälkeen löydät hänet sieltä harjoittelemasta. Hän on siellä aina mutta älä lähesty ääneti jos et halua kynsiä niskaasi" varoitin vitsillä.
"Aloitammeko?" Hän kysyi
"Vaikka, kuten varmaan tiedät ei minulla ole sinulle enään opettamista metsästyksessä. Joten käydään läpi pari taisteluliikettä joista voi olla hyötyä huomenna kun saat vastaasi siskosi" maukaisin reippaasti.
Näytin hänelle liikkeen jolla pääsisi nopeasti kynsistä pois. Liljatassu oli tiedettävästi nopein oppilaista joten tästä liikkeestä olisi hyötyä. Potkaisin "vastustajan" ilmaan päältäni ja pinkaisin pois hänen altaan pudotessaan. Kiskaisin matkalla tätä hännästä niin että hän menettäisi tasapainonsa.
"Sinun vuorosi " maukaisin ja hyppäsin oppilaani kimppuun tunsin jämäkän potkaisun js lensin hiukan.
"uudestaan, korkeammalle" huikkasin ja syöksyin häntä päin uudelleen.
Tälläkertaa lensin korkeammalle. Liike onnistui täydellisesti mutta tuhkatassu juoksi liian kauas
"Tuoltako ajattelit hyökätä" kiusasin ja hyökkäsin uudelleen.
Nyt liike meni oikein.
"Hienoa, uudelleen" maukaisin ja hyppäsin oppilaan kimppuun taas.
Tälläkertaa nostin häntäni selkäni päälle niin ettei siihen tarttuminen olisi niin helppoa, mutta Tuhkatassu aavisti ajatukseni.
"Hienoa työtä, taidan olla liian tapoihini kangistunut kun aavistat liikkeenu. Onneksi emme ikinä oikeasti taistele vasten toisiamme" kehuin. Läähätimme molemmat, ilma oli kuuma ja päivä läheni selkeästi keskipäivää.
"Mennään leiriin, liian kuuma harjoituksille" maukaisin ja lähdimme varjojen täplittämän metsän halki kohti leiriä.
Kuivat neulaset pistelivät poluanturoitani. Ilma oli jo tukalan kuuma. Pääsimme leiriin saakka ja aloitin tarkistamalla että kaikki olivat leirissä. Rauha valtakunnassa, kaikki olivat leirissä. Tai kaikki paitsi Vuolastassu mutta tiesin hänen olevan harjoittelemassa. Tähän aikaan päivästä viherlehden aikaan lepäsimme koska ulkona oli kertakaikkiaan vain liian kuuma.
Oli ihanaa istuutua sotureiden pesän ulkopuolelle viimein varjon suojaan kuumuutta hohkaavalta auringolta.
"Ihana että olet kotona" Pimeävarjo maukui vierstäni ja nuolaisi päälakeani.
"Ihanaa olla kotona" vastasin ja suutelin kumppaniani.
Miten olinkaan kaivannut Pimeävarjoa pelastuspartiossa, oli miltein kuu kun olimme viimeksi vaihtaneet kieliä. Olin tullut eilisiltana kotiin ja tämä aamu oli ollut täysin omistettu oppilaille.
"Sinulla oli näköjään tassut täynnä töitä oppilaittesi kanssa, Tuhktassu näyttää kuolleemmalta kun yleensä sinun harjotustesi jälkeen." Hän naurahti
"Pitihän se palauttaa taas mieleen kaikki mitä he olivat unohtaneet" maukaisin muka loukkaantuneena ja sain pehmeän naurahduksen vastaukseksi.
"Onko sinulla mitään illalla?" Pimeävarjo kysyi
Katsoin häntä yllättyneenä.
" iltapartio mutta ei mitään muuta" maukaisin
"Nähdään sen jälkeen rannassa." Hän maukui
"Sopii" kehräsin.
Suimme toistemme turkit vaihtaessamme kieliä. Auringonhuippu alkoi olla ohi ja pian olisi aika taas jatkaa harjoituksia.
"Nähdään" huikkasin Pimeävarjolle
"Nähdään rakas" tämä maukui.
Tassuttelin Ruohotähden luokse päällikönpesälle.
"Ruohotähti" kutsuin pesän suulta.
"Tule sisään Varjosydän " hän maukui
Puhahdin jäkälä verkon läpi viileään pesään.
"Mitä mietit?" Hän maukui saapuessani pesään.
"Tuoresaalista, itse asiassa." Maukaisin
"Onko nälkä?" Hän vitsaili
"On, mutta tarkoitin että partiot eivät tuo yhtä paljon saalista kun yleensä viherlehden aikaan. Tuoresaaliskasa näyttää samalta kun aikaisin hiirenkorvan aikaan eikä viherlehden ajalta" mau'uin.
"Mitä ajattelit asialle tehdä asialle?" Hän maukui tietäen että minulla olisi ehdotus.
"Ajattelin pienentää rajapartioita 2-3 kissan partioihin ja kissoista yksi olisi soturi. Loput kissat saisivat metsästää" ehdotin.
"Samalla tavalla kun lehtikadon aikaan?" Hän kysyi.
"Kyllä mutta muistaen tauon auringonhuipun aikaan" maukaisin .
"Sopiihan se, miten parhaaksi näet" Ruohotähti maukui.
"Kiitos" naukaisin ja lähdin aukiolle kumarrettuani.
Päätin lähteä katsomaan mitä vuolastassu puuhasi.
Pujahdin ulos leiristä nopeasti minkä jälkeen suuntasin askeleeni kohti rajaa. Kuiva sammal rätisi tassuejni alla ja mustikan alut olivat nahistuneen kuivia. Tasaista vauhtia etenin metsässä, polkuanturoitani särki vieläkin pelastusretken jäljiltä. Olin tähtiklaanille sanattoman kiitollinen etten ollut syntynyt kotikisuksi.
Huomasin pian hopeisen tabbykirjavan nuoren naaraan puoden alla. Hän esitti mitä vaikeimpia taisteluliikkeitä vuoro toisensa jälkeen.
Voimakkaat lihakset väreilivät oppilaani turkin alla joka oli hennosti hiestä kostunut. Näytti kun Vuolastassulla olisi ollut tiikerin kynnet ja muinaisten kissojen nopeus. Notkeat liikkeet ja salakavalan täydellinen tekniikka yllätti minut täysin.
"No pidätkö?" Hän kysyi yhtäkkiä puhkaisten ajatukseni.
"Olet kehittynyt." Maukaisin tyynesti.
"Parannettavaa?" Hän kysyi arvoituksellisena.
"Rentouta niskasi, jännität sitä yhä siittä mistä kalmasydän aikanaan viilsi vahingossa." Mau'uin, hennot arvet olovat enään jäljellä siittä kahakasta jonka tyttäreni ja siskoni saivat aikaan.
"Selvä" hän maului kuuliaisesti ja jatkois sitten harjoitteluaan huomattuaan etten korjaosi enempää sillä kertaa.
Korjasin yleensä oppilaitani vähä kerrallaan miyta oletin että he korjaisivat sen mitä käsken. En uskonut siihen että kaken pitäisi mennä heti nappiin enkä sitä olettanutkaan, liikkeet pitäisi hioa hiljalleen eikä oppilas ole valmis ennenkun päästän hänet soturiksi.
Seurasin tarkkaavaisena hänen harjoitteluaan pitkän tovin kunnes olisi aikani liittyä iltapartioon..
"Minun täytynee lähteä partioon. Menisit kerrankin nukkumaan ajoissa" maukaisin oppilaalleni äänellä joka kertoi että se oli käsky eikä tarjous.
"Hyvä on Varjosydän, mutta vain jos lupaat minulle taisteluharjoitukset huomiselle. Ilman Tuhkatassua" vuolastassu maukui
"Lupaan" naurahdin ja oppilaani tassutti tiehensä.
Minäkin suuntasin leiriin. Ohitseni vilahti punaruskea pörröhäntä. Salamana säntäsin sen perään, jahtasin puaruskeaturkkista otusta. Viimein sain kiinni hampaillani pörröisestä hännästä ja kuulin inhottavan rusahduksen puraistessani niskat oravalta poikki.
* kiitos tähtiklaani*
Katsahdin taivaalle jä näin sen jo punertavan. Olisin pian myöhässä. Kiiruhdin metsän halki leiriin. Kuiva sammal rätisi allani, metsä näytti kärsivän kuivuudesta yhtä paljon kun mekin.
Leirin suulla minua odotti Tiikeriliekki ja Liekkitassu.
"Mennään" maukaisin ja suuntasimme ylärajalle.
"Liekkitassu, näytä tietä" Tiikeriliekki maukui ja jättäydyimme taaemmas.
"Varjosydän, minusta jokin on pielessä" poikani maukui.
"Kerro?" Maukaisin.
"En tiedä minusta vain tuntuu sille" hän totesi.
Yhtäkkiä liekkitassu pysähtyi rajalle. Kohotin kulmaani hiukan. Sitten joku kolli pujahtaa rajan yli.
Ponnistin ketterästi mustikkapuskan takaa ja juoksin rajalle kaksikon luo, Tiikeriliekki seurasiminua kun varjo.
"Mitä täällä tapahtuu!" Kysyin silmäillen vuorotellen oppilasta ja erakkoa.
Erakko ja Liekkitassu olivat selkeästi nähneet aijemminkin.
"No söikö joku kielenne?" Tiikeriliekki murahti.
Odotin oppilan kertovan asian.
#listin sinut tästä hyvästä# viitoin Liekkitassulle joka painoi päänsä maahan.
"Liekkitassu vastaa kun varapäällikkösi kysyy, odotan sinulta parempaa käytöstä jatkossa. Olet melkein soturi muttet osaa edes vastata." Tiikeriliekki nuhteli veljeäni.
"Varjosydän, Tiikeriliekki tässä on ystäväni Kairo" Liekkitassu aloitti.
"Liekkitassu oletko sinä kaveerannut klaanin ulkopuolisten kanssa?!" Kysyin nenänvarttapitkin katsellen veljeäni, en voinut uskoa että tämä oli pettänyt klaaniaan niin.
"Olen Varjosydän" Liekkitassu maukui ja laskeutui maahan selälleen, alistuen.
"Olen hyvin pettynyt sinuun Liekkitassu, puhun asiasta mestarisi kanssa ja Ruohotähden kanssa. He saavat päättää kohtalosi. Nyt kerro kuka tämä kolli on" maukaisin pehmeämmin kun nokkimisjärjestys oli palautettu mieleen.
"Tässä on Kairo, kolli maittemme takaa. Liljatassun, Varputassun ja Tuhkatassun veli. Hän olisi halukas liittymään klaaniin" Liekkitassu esitteli.
"Kairo, kiitos tarjouksestasi mutta en voi ottaa sinua noin vain klaaniin. Jos aijot liittyä meihin sinun pitää luopua kaikista suhteistasi klaanin ulkopuolelle, sinun tulee käyttäyttä tapojemme ja uskomme mukaan ja mikä tärkeintä sinun on tehtävä osasi klaanin hyväksi. Klaaniin liittyminen ei ole asia joka tehdään kevyin perustein. Jos liityt meihin on sinun elettävä kanssamme et voi elää tassu kummassakin mailmassa." Selitin nuorukaiselle punniten hänen mahdollisuuksiaan selvitä.
"Varjosydän olen harkinnut päätöstäni kuun verran" erakko maukui yllättäen.
"Liekkitassu kuinka kauan olet tapaillut erakkoa" Tiikeriliekki kysyi.
"En pitkään" hän maukui ja katsoin veljeäni kulma kohollaan
"Lähes koko oppilasaikani" Liekkitassu myönsi
Pudistin päätäni turhautuneena.ja maukaisin "Tästä puhutaan vielä"
"Varjosydän, en tiedä onko tämä hyvä ajatus." Tiikeriliekki maukui viimein
"Kerro" kehotin
"Vaikka hän onkin veljeni on eri asia ottaa klaaniin pentuja jotka eivät muista muuta kun elämän klaanissa kun ottaa soturiksierakko, empä tiedä" Tiikeriliekki maukui.
"Ymmärrän näkökulmasi, mutta tämä asia on Ruohotähden päätettävissä." Maukaisin.
"Mikä tässä nyt on niin vaikeaa. Varjosydän tiedät ettei sotureita ole ikinä liikaa lehtikadon aikana ja löysin kissan joka.." Leikkitassu ei edes saanut lopettaa lausettaan kun kyllästyin nuorimman veljeni selityksiin.
#vei sanaakaan tai listin sinut oikeasti# viitoin hänelle ja Leikkitassu vaikeni sydämmenlyönnnissä.
"Oletko Kairo aivan varma että haluat liittyä klaaniimme ja myös kuolla sen puolesta?" Kysyin.
Nuorukainen hämmentyi selvästi kysymyksestä. .
"Olen Varjosydän" nuori kolli maukui viimein
"Kairo, tämä asia on päällikkömme päätettävissä. Puhun hänen kanssaan ja lähetän jokun soturin tuomaan sanan huomis aamuna sinulle. " lupasin
Liekkitassu oli maukaisemassa jotakin hyvästiksi mutta näpäytin hännälläni hänen kuonoa ja veljeni pujahti metsään takaisin
"Miten ikinä onkaan Kairo, ellet halua aiheuttaa ongelmia Liekkitassulle lisää olisi sinun hyvä olla tapaamatta häntä enään jos päätös ei ole myönteinen" maukaisin katsoen kollia silmästä silmään.
Kairo nyökkäsi ja viitoin Tiikeriliekkille merkikisi lähteä. Pujahdimme metsään.
Kävelimme hetken metsäässä rajan tuntumassa kunnes kairo varmasti oli kuuloetäisyyden ulkopuolella.
Hyppäsin veljeni kimppuun. Kellistin hänet maahan selälleen.
"Mitä ihmettä tämä on?" Huusin hänelle.
" hän on ystäväni" veljeni puollusti
"Hän on erakko, tiedätkö että erakot tappavat meitä! He vievät riistaamme" sihahdin.
"Odota vaan kun Ruusujalka kuulee tästä" murahdin ja jatkoimme partio vuoromme loppuun. Muita ongelmia emme havainneet. Leiriin palatessamme maukaisin Leikkitassulle
"Sinulla ei ole lupaa poistua leiristä ilman jotakuta mestareista etkä saa metsästää ilman valvontaa ja pysyt leirissä kunnes toisin käsken" ilmoitin ja marssin päällikönpesälle.
"Ruohotähti" kutsuin
"Tule vain" hän maukui.
Astuin sisään kuumaan pesään ja tunsin itseni nöyryytetyksi jouduttuaan selittämään miten veljeni oli töpeksinyt.
"Mitä mieltä olet?" Kysyin selitetttäni tilanteen.
"Meillä ei ikinä ole liikaa sotureita, mutta on eroa siinä otammeko pennun vai soturin kokoisen kissan klaaniin." Hän aloitti.
"Lieklitassun määräsin vahdittavaksi ja kielsin leiristä poistumisen ilman lupaa, mietin pitäisikö hänen myös hoitaa klaaninvanhimpia kuun verran" ajattelin ääneen.
"No san nyt ainakin saa tehdä" Ruohotähti naurahti.
"Entä kairo?" Muistutin.
"Jospa annamme hänelle mahdollisuuden" päällikkäni maukui.
"Mm, mielommin hän on meillä kun muilla klaaneilla" mietin.
"Niin, hänet on ilmeisesti potkittu pesästä kuten Tiikeriliekkikin" Ruohotähti maukui
"Niin, osasin melkein odottaa häntä" maukaisin puoli ääneen.
"Kuinka niin?" Hän kysyi
"Näin alessan kantavana kun olin metsästämässä" maukaisin.
"Jaa, mutta sinun pitäisi varmaan mennä nukkumaan" hän naukaisi
"Niin, käsken Tiikeriliekkin ja Metsäsielun hakea hänet aamulla" mietin ääneen.
"Entä hänen nimensä?" Utelin
"Kävisikö Huuhkajanhuuto" Ruohotähti maukui
" soturinimi?" Ihmettelin
"Niin, kokeilet häntä aurimgon laskuun saakka. Jos hän on ikäisensä tasolla eli soturin tasolla hän saa jäädä klaaniin" päällikköni maukui.
"Kuulostaa reilulle" myötäilin.
"Hyvä yötä" toivotettuani ja kumarrettuani hiivin sotureidenpesään.Pihkaviiru oli yö vahdissa.
"Hyvää yötä" toivotin ja kömmin makuusijalleni Pimeävarjon vierelle. Nukahdin häntä kuonon päällä.
Heräsin kun ensimmäiset auringonsäteet valaisivat aukiota, Vuolastassu oli peseytymässä aukion laidalla. Tassuttelin hänen luokseen napaten suuren lokin tuoresaaliskasasta.
"Anteeksi veljeni puolesta" Vuolastassu maukui yllättäen
"Ai kuulit siittä jo?" Ihmettelin
"Koko oppilaidenpesä tietää" hän naurahti.
"No, mitä mietit Kairosta?" Kysyin ja repäsin palan lokin rintaa, en pitänyt lintujen sulista mutta liha oli herkullista.
"En ole erityisen tykästynyt erakoihin, ymmärräthän" hän maukaisi ja nuolaisi tassuaan ja pyyhkäisi sirosti korvaansa.
"Ymmärrän" maukaisin ja haukkasin suurehkon palan lokin siipeä.
"Milloin aloitamme" hän kysyi
"Ilmoitan vain Tiikeriliekkille ja Pihkaviirulle että he saavat hakea Kairon rajalta ja sen jälkeen hän liittyy seuraani Liljatassun ja Tuhkatassun kanssa. Sinä pääset taistelemaan Tomusydämen kanssa" ilmoitin
"Kuulostaa hyvälle" oppilaani maukui innoissaan.
"Niin ajattelinkin, käyn kertomassa Tiikeriliekkille ja Pihkaviirulle. Ota sinä loput lokista" sanoin viitaten lokkiin josta oli melkein puolet jäljellä
"Nähdään rannassa" Vuolastassu huikkasi ja repäisi palan lokin kyljestä. Siskoni nautti linnunlihasta yhtä paljon kun minäkin.
//jatkan vuolaalla ja hunajalla

Nimi: Aurinkotassu

23.07.2018 13:41
Havahduin siihen, että joku sanoi kovaan ääneen sanan ”Herätys!” ja tökkimisen tunteeseen kyljessäni. Avasin uneliaasti silmäni ja räpyttelin niitä uneliaana. Missä olin? Paikka ei näyttänyt tutulta, aivoni eivät toimineet. Yritin muistella, mitä olin tehnyt viimeksi, mutta unen hämärät varjot unesta pyörivät vielä mielessäni.
”Olethan sinä hereillä”, kissa edessäni tokaisi. Hänellä oli melkolailla kokonaan valkoinen turkki, mutta läikkä selässään. Vaaleanvihreät silmät tuijottivat minua. Hänen kasvonsa olivat jotenkin tutun näköiset.
”Mestarisi käski minun herättää sinut. Menemme taisteluharjoituksiin”, hän jatkoi jo hivenen ärsyyntyneenä, kun vain toljotin häntä. Samalla mieleeni muistui edellisen päivän tapahtumat. Olin oppilas ja nukkumassa oppilaiden pesässä.
”Onko nyt edes vielä aamu?” mumisin väsyneenä kollille ja vilkaisin ympärilleni pesässä. Muutama oppilas nukkui vielä, mutta Kastanjatassu oli poissa. Nousin ylös ja venyttelin itseäni. Olisi turha pestä turkkia.
”On. Aurinko on ollut ylhäällä jo hyvin kauan”, Saniaistassu, kyseinen oppilas ja serkkuni, vastasi. Nyökkäsin ja seurasin häntä ulos pesästä. Aurinko paistoi, mutta taivaalla oli pilviä, kätkien osan auringosta. Klaani oli hereillä, kissoja oli syömässä ja juttelemassa sekä nauttimassa auringosta. Etsin mestariani, joka huomattuaan minut ja Saniaistassun käveli luoksemme.
”Huomenta! Toivottavasti nukuit hyvin. Syö nopeasti aamupalasi, sitten lähdetään”, hän sanoi ja viittasi hännällään saaliskasaan. Kävelin ripeästi sinne ja nappasin hiiren syötäväksi. Minun ei ollut kauhean nälkä, enkä halunnut viivytellä muita kauaa, joten söin nopeasti ja menin Kideloisteen luokse. Hän nyökkäsi ja lähti johtamaan meitä ulos leiristä taistelupaikkaa kohti. Seurasin hänen perässään, mutta olin täynnä energiaa ja innostusta.

Saavuimme Saniaistassun ja Kideloisteen kanssa perille. Saniaistassun mestari oli ilmeisesti partiossa tai muuta, eikä ollut ottanut häntä mukaan, joten mestarini oli ottanut hänet mukaan. Vaikka kolli oli vain muutamia kuita minua vanhempi, oli hän paljon minua isompi.
”Noniin, menkää vastakkain. Muistakaa, ei kynsiä”, Kideloiste neuvoi. Menimme seisomaan vastakkain kuin oli käsketty.
”Ensimmäisenä, Aurinkotassu. Lyö Saniaistassua tassullasi naamaan. Saniaistassu, väistele”, hän maukui. Yritin lyödä Saniaistassua naamaan, mutta hän hyppäsi taaksepäin. Minä loikkasin eteenpäin, mutta hän tönäisi minut maahan ja pisti tassunsa kaulalleni. Sitten hän päästi minut nousemaan ylös ja yritin uudestaan. Usean väistön ja maahan tömähtämisen jälkeen onnistuin muutaman kerran osua Saniaistassuun. Sitten vaihdoimme paikkoja ja Saniaistassu yritti lyödä minua. En ollut niin taitava väistelemään kuin Saniaistassu enkä saanut häntä niin helposti tönäistyä maahan. Kerran onnistuin kaatamaan hänet, hän potkaisi minua mahaan.

”Hienoa!” Kideloiste kehui jonkin ajan päästyä, kun olimme molemmat hakanneet toisiamme ja väistelleet pitkään aikaan. Huohotin hieman väsähtäneenä.
”Noniin. Nyt, näytän teille muutaman liikkeen, joita harjoittelette sitten”, hän jatkoi ja loikkasi luoksemme. Hän näytti meille muutaman toisen lyönnin ja joukon väistöliikkeitä.
”Saniaistassu, hyökkää Aurinkotassun kimppun. Aurinkotassu, väistele ja yritä hyökätä itsekin”, hän käski lopetettuaan. Nyökkäsin ja Kideloisteen heilauttaessa häntäänsä Saniaistassu hyökkäsi minua kohti ja osui kylkeeni, kaataen minut. Kierähdin kuitenkin seuraavan hyökkäyksen alta pois serkkuni mahan lähelle ja potkaisin häntä. Hän horjahti ja joutui tavoittelemaan tasapainoaan, jolloin löin häntä naamaan.
”Hienoa!” Kideloiste kehui hymyillen.Virnistin ja käännyin katsomaan Saniaistassua, joka ravisteli turkkiaan pölystä. Kideloiste julisti harjoituksemme olevan ohi ja suuntasimme takaisin leiriin päin.

Kun saavuimme leiriin, oli siellä paljon kissoja, jotka näyttivät kaukaisesti tutuilta. Heissä oli heikko hivahdus Varjoklaanin hajua, mutta en oikein pystynyt muistamaan yhdenkään nimeä. Katseeni skannasi leiriä, kunnes huomasin emoni ja Kastanjatassun hänen vierellään. Puikkelehdin kissojen välistä heidän luokseen.
”Hei! Keitä nuo kissat ovat?” kysyin hiljaa emoltani saavuttuani heidän luokseen. Hän kääntyi katsomaan minua hymyillen.
”Muistatko, kun kerroin, että muutamat kissat olivat kadonneet? Ja jotkut menivät etsimään heitä?” hän vastasi ystävällisesti. Kyllähän minä muistin. Olin pelännyt, että emo tai Kastanjatassu olisivat kadonneet, mutta he eivät onneksi olleet.
”Ja nuoko ovat ne?” Hallatuuli nyökkäsi. Katsoin kissoja, joita oli noin kymmenen. Heidän turkkinsa olivat sotkuiset ja muutama näytti hieman laihalta ja väsyneeltä, mutta jotenkin helpottuneilta ja iloisilta olla takaisin kotonaan. Hymyilin ja katsoin kuin parantajamme haali heidät pesäänsä tarkistettaviksi.

”Emo, opiskelimme taistelua tänään Saniaistassun kanssa. Hän on minua paljon parempi taistelemaan”, kerroin emolleni myöhemmin syödessämme illallista.
”Hän on sinua isompi ja voimakkaampi. Sinä olet pieni ja ketterä, joten käytä sitä eduksesi”, hän neuvoi. Siinä oli järkeä. Olin myös nopea. Vilkaisin Kastanjatassua, joka tuijotti sumuisesti taivaalle. Hän vaikutti olevan jotenkin… etäinen.
”Hei oletko kunnossa?” kysyin häneltä. Hän käänsi katseensa minuun ja nyökkäsi hitaasti.
”...Joo”, hän mutisi hiljaa, muttei näyttänyt hiljaa.
”Mitä teit tänään?” Hallatuuli kysyi, hänkin näytti hieman huolestuneelta.
”Me… metsästettiin. Olen tosi väsynyt, menen nukkumaan”, Kastanjatassu vastasi poissaolevasti. Sitten hän nousi ylös ja käveli oppilaiden pesään. Vilkaisin emoani. Hän kohautti lapojaan hyvin huolestuneen näköisenä. Kastanjatassu ei ollut tuollainen. Hän oli iloinen ja pirteä ja nauroi paljon.
”Minäkin taidan mennä nukkumaan”, sanoin ja haukottelin väsyneenä. Kehoni oli kipeä monesta kohtaa. Kävelin väsyneenä oppilaiden pesään. Kastanjatassu näytti nukkuvan jo. Käperryin kerälle pedilleni ja suljin silmäni

Nimi: Aurinkotassu

20.07.2018 15:42
Heräsin aikaisin aamulla tylyyn tapaan, kun Kastanjapentu potkaisi tassunsa suuhuni. Hampaani pureutuivat kiinni karvaiseen koipeen ollessani yhä puoliunessa.
”Auts!” kuului huudahdus, joka repi viimeisenkin unen verhon palasiksi ja pakotin itseni avaamaan silmäni. Kastanjapentu mulkoili minua ja imaisi tassuaan loukkaantuneen näköisenä.
”Oma vikasi, mitä potkit unissasi, ampiaisaivo”, murahdin ärtyneenä yllättävästä herätyksestäni. Siskoni kohautti lapojaan ja alkoi nuolemaan turkkiaan puhtaaksi. Hänen turkkinsa oli omani vastakohta, se pysyi siistinä, kun taas minun oli sotkuinen hetkessä, vaikka olisin käyttänyt koko päivän sen siistimisessä. Huokaisin ja aloin siistimään turkkiani, jos se pysyisi siististi edes hetken. Kastanjapentu meni herättämään emomme, Hallatuulen, tönimällä häntä.
”Emo, herääää!” hän mankui. Hallatuuli avasi silmänsä hitaasti auki ja avasi suunsa makeaan haukotukseen. Sitten hän nuolaisi päälakeani ja yritti tasoitella pystyssä olevia karvojani.

Vääntäydyin ulos pentutarhan ahtaudesta ja venytin itseni pitkäksi. Vaikka oli aikainen aamu, aurinko oli jo kiivennyt korkealle taivaalla ja ulkona oli lämmin. Muutama soturi oppilaineen oli ulkona tai juuri lähdössä. Kastanjapentu räpytteli harmaita silmiään tullessaan hämärästä pesästä kirkkaaseen auringonvaloon emomme perässä.
”Menkääs ottamaan aamupalaa”, Hallatuuli naukui ja heilautti häntäänsä tuoresaaliskasaa kohti. Nyökkäsin ja pompein kasaa kohti siskoni laahatessa perässäni. Valitsin itselleni pienen, pullean hiiren ruuaksi, Kastanjapentu taas valitsi pienen linnun. Etsiydyimme pentutarhan läheisyyteen varjoon syömään herkullisia aamupalojamme. Päällikkömme Ruohotähti oli sinä aikana, kun olimme hakeneet ruokamme, mennyt juttelemaan emomme kanssa. Kastanjapentu vilkaisi minua merkitsevällä katseella. Virnistin hänelle suu täynnä hiirtä. Hetken kuluttua, kun olin saanut hiireni syötyä, emomme käveli meitä päin hymyillen.
”Mitä Ruohotähti -”, Kastanjapentu kysyi suu vielä täynnä lintua ”- sanoi?”
”Että hän nimittää teidät oppilaiksi aamupartion palattua”, Hallatuuli sanoi ylpeästi. Heilautin häntääni iloisesti.
”Oikeasti?” kysyin innostus äänessäni. Jokainen pentu joutui odottamaan niin kauan, kuusi kuunkiertoa, että pääsi oppilaaksi. Minusta tulisi Varjoklaanin paras oppilas – ja myöhemmin soturi. Emomme nyökkäsi.
”Onneksi he eivät palaa ihan vielä, joten meillä on aikaa siistiä sinun turkkiasi”, hän totesi, asettui makuulle viereeni ja alkoi pestä turkkiani. Kastanjapentu kikatti, mutta alkoi hieman siistimään omaa turkkiaan, joka pysyi siistissä kunnossa muutamalla nuolaisulla.
”Emoo! Tuo on noloa. Ei se kumminkaan pysy siistinä”, vastustin ja yritin päästä emon otteesta, mutta turhaan. Mulkaisin siskoani, mutta asetuin paikoilleni ja annoin Hallatuulen siistiä turkkiani.

Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen aamupartiossa olleet kissat tulivat leiriin. Hetkien päästä Ruohotähti hyppäsi kokoontumiskiville.
”Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä klaanikokoukseen!” hän kajautti. Hyppäsin ylös tassuilleni ja melkein juoksin sisareni rinnalla eturiviin. Puraisin samalla poskeani ja murahdin pienesti kivusta, mutta pakotin sen mielestäni. Kissoja, sekä sotureita että oppilaita että muita klaanimme jäseniä kokoontui joukoksi ympärillemme. Pystyin hädintuskin pysymään paikallani ja hiljaa, minua jännitti.
”Aurinkopentu, olet nyt kuusi kuuta vanha ja on sinun aikasi tulla oppilaaksi. Tästä päivästä siihen päivään asti, kun saat soturinimesi, tunnettakoon sinut Aurinkotassuna. Mestariksesi tulee Kideloiste. Kideloiste, olet taitava ja rohkea soturi ja odotan, että opetat kaiken tietämäsi Aurinkotassulle!” päällikkömme julisti. Silmäni kimmelsivät, kun astuin eteenpäin ja kosketin mestarini nenää. Sitten Ruohotähti siirtyi Kastanjapennun puoleen ja nimesi tämänkin oppilaaksi, hänen saaden mestarikseen Pihkaviirun. Hänen kosketettuaan tuon nenää, klaanimme alkoi huutamaan uusia nimiämme.
”Aurinkotassu! Kastanjatassu! Aurinkotassu! Kastanjatassu!” Hymyilin hurjan onnellisena ja huudahdin kerran siskoni nimeä. Huutojen loputtua klaanijäsenemme erkaantuivat kukin omiin tehtäviinsä. Muutavat sanoivat nopeat onnittelut ja menivät sitten. Emomme asteli luoksemme hymyillen.
”Onnea kultapienet”, hän naukui iloisesti.
”Kiitos!” vastasimme yhteen ääneen.
”Mennäänkö sitten kiertämään rajat?” käännyin kysymään Kideloisteelta, joka nyökkäsi. Pinkaisin ulos leiristämme lämpimään metsään. Hengitin sen kaunista hajua sisääni. Metsä oli kaunista, puut kasvoivat hyvin korkealle yläpuolellemme.
”Tulkaa jo!” huusin taakanani tuleville Kastanjatassulle, joka juoksi minua kiinni, ja mestareillemme, jotka kävelivät reippaaseen tahtiin, mutteivat juosseet peräämme.

Käytimme koko päivän rajojen kiertämiseen. Aloitimme järven rannalta, ja vaikka emme niinkään välittäneet vedestä, menimme ihan rannan tuntumaan kastelemaan tassumme. Poistuimme rannalta metsään ja mestarimme opettivat meille metsän eri hajuja ja ääniä. Aurinkohuipun jälkeen Pihkaviiru ja Kideloiste nappasivat saalista syötäväksi, kun minä ja Kastanjapentu kiipesimme läheisen kuusen alimmille oksille. Söimme ensimmäisen ateriamme oppilaina metsässä ja jatkoimme sitten matkaamme. Meille näytettiin kaksijalkojen pesä, ja varoitettiin menemästä liian lähelle paikkaa. Menimme Jokiklaanin viereiselle rajalle ja haistoimme Jokiklaanin hieman kalalta haisevan hajun.

Istuimme puiden juurella varjossa lepäämässä. Aurinko paahtoi metsää ja liikkuminen oli epämukavaa painostavassa kuumuudessa, joten odotimme hieman, että viilenisi vähän ja voisimme viimeistellä rajakierooksen. Lisäksi Kastanjatassu oli kompastunut ja hänen tassuaan aristi vielä vähän. Varjossa ei ollut niin tukahduttavaa. Pihkaviiru oli haistanut jotain etäämmällä ja mennyt katsomaan, jos se vaikka olisi saalista.
”Mitä asioita odotatte eniten oppivanne?” Kideloiste kysyi.
”Saalistamista!” vastasin innokkaasti. Kastanjatassu kohautti lapojaan.
”En tiedä. Kaikkea kai”, hän naukui hetken mietittyään. Lähistöltä alkoi kuulua kahinaa ja melua. Nousimme kaikki seisomaan. Astuin Kastanjatassun viereen. Kideloiste haisteli ilmaa tarkkaillen ympäristöämme.
”Kiivetkää puuhun! Kaksijalkoja!” hän sihahti ja heilautti korviaan. Loikkasin läheisintä puuta päin ja tarrauduin kiinni runkoon. Vedin itseni ylöspäin oksalle ja iskin kynteni siihen. Kastanjatassu kiipesi perässäni ja mestarini tuli hänen perässään. Olimme sopivasti ehtineet puuhun, kun kaksijalat tallustivat remuten läheltä siitä, missä olimme levänneet. Pelkäsin, että ne huomaisivat meidät, mutta ne olivat selvästi melkein sokeita, ilman kunnon aisteja. Painauduin silti kiinni oksaan ja katselin kaksijalkojen etenemistä pelästyneenä. Pysyimme puussa vielä hetken ja varmistimme, että kaksijalat oli varmasti kaukana ennen kuin kapusimme alas. Tasasin hieman hengitystäni. Odotimme Pihkaviirua, joka ilmestyi nopeasti luoksemme lintu hampaissaan.
”Kierrämme vielä viimeiset rajat ja sitten menemme leiriin”, kolli sanoi, mutta antoi meidän ensin syödä linnun puoliksi. Se oli hyvää.

Saavuimme leiriin illalla, hämärän jo hiipiessä metsään. Olin älyttömän uupunut ja halusin vain nukkua. Tassujani särki koko päivän kävelystä metsässä. Kastanjatassu melkein nukkui tassujensa päällä, kun pääsimme takaisin leiriin. Olin silti nauttinut päivästä, miinus kaksijalkoihin törmäämisestä, mutta muuten päivä oli mennyt mukavasti. En jaksanut edes etsiä emoamme kertoakseni päivän tapahtumia, sitäpaitsi hän varmaan oli jo nukkumassa soturien pesässä. Raahauiduin sisareni perässä oppilaiden pesään, toivoen, että siellä olisi muutama tyhjä peti, joissa nukkua. Etsin hetken, mutta löysin pesän perältä pedin, joka ei haissut keneltäkään muulta ja romahdin siihen. En edes tarkistanut, oliko Kastanjatassu löytänyt petiä, vaan nukahdin saman tien.

Nimi: Zare

18.07.2018 17:11
_________________________________________________________

Nimi: Zare

18.07.2018 17:10
Varjosydän// 24kp
Leikopuro// 14kp, 7kp
Hunajatassu// 21kp, 33kp
Sädepentu// 24kp
Saniaistassu// 35kp

Nimi: Hunajatassu

16.07.2018 12:24
Varpustassu viipotti edelläni häntä pystyssä.
Vaahteraloimu oli lähettänyt meidät metsälle. Suuntasimme oravan nälkäisinä myrskyklaanin vastaiselle rajalle. Metsä siellä päin oli sekametsään mäntypuiden ja lehtipuiden sekasotkua. Lehtipuita kasvoi pääasiallisesti myrskyklaanin reviirillä mutta pari oli levinnyt meidän puolelle.
Muistan kuinka Varjosydän oli joskus lähettänyt minut keskellä lehtikatoa oravajahtiin, tuntui että jokainen oppilas jota Varjosydän on opettanut on saanut lähteä ensikerran oravajahtiin. Minä putosin puusta Tiikeriliekin niskaan aiknaan. Sain kyllä häneltä vinkin mennä myrskyklaanin läheisiin metsiin.
Kirjavan naaraan kaunis turkki välkehti aamuauringossa. Kolmikko oli sopeutunut hyvin klaaniin, Liljatassulle muutos oli ollut vaikein mutta musta naaras oli sopeutunut. Nyt heitä luulisi kukatahansa täysin klaanisyntyisiksi kissoiksi. Tuhkatassu oli kolmikon viimeinen, yksi hyvistä ystävistäni. Hän oli Varapäällikkömme yksi lempi oppilaista, Varjosydän oli kamala mestari kuulema. Vuolastassu ja Tuhkatassulla oli kunnon lomaa nyt kun varapäällikkömme oli pelastusretkellä. Vuolastassu oli vähän väliä naarmuilla ja lähtökohtaisesti aina mustelmilla joten oli Varjosydämen oltava hyvin vaativa mestari. Metsästystä hänen oppilaansa harvemmin harrastivat mikä on sääli, itse ainakin nautin suuresti metsästyksestä. Olin viimeaikoina miettinyt paljon varapäällikköämme ehkä juuri siksi ettei hän ollut täällä, Vaahteraloimu oli hoitanut hyvin varapäällikön työt Varjosydämen ollessa poissa mutta oli heidän tyylinsä tehdä työt aika erillainen. Vaahteraloimu oli rennompi ja kysyi monesti tahdimmeko lähteä metsälle. Kun taas Varjosydän vain määrää partiot tai sitten hän määrää partioon johtajan ja sitten johtaja valitsee mukaansa kissat. Varjosydän piti kiinni rutiineista eivätkä partiot ikinä palanneet tai lähteneet eri aikaan ellei ongelmia ilmennyt.
Aamuinen viherlehden aurinko täplitti metsää. Neulasten ja sammalien peittämästä maasta kasvoi mistikan varpuja hurjasti, herkulliset marjat nuokkuivat lehtien varjossa. Mansikan alkujakin oli siellä täällä. Tuoksut kutkuttivat nenääni, kuumuus oli hirvittävä ja olimme melkein rannassa.
"Hei varputassu, jatkaisitko odottaa hetek jos käyn vähän viilentymässä" maukaisin kirjavalle naaraalle.
"Tulen kanssasi, tänne paistuu" hän huokaisi.
Tassuttelin kivistä rantaa pitkin veden äärelle. Kaislat kohosivat kuin pienet puun varvut vedestä. Pujottelin kaislojen lävitse matalassa ranta vedessä ja Varputassu seurasi perässä, kun vesi ylsi vatsakarvoihini sukelsin lyhyesti. Vain niin että pääni kastui korvia myöten.
"Höpsö ei noin uida, anna kun näytän" naaras nauroi ja kahlasi kunnes oli vähän syvemmällä kun minä. Varputassu alkoi tasaisesti polkea vettä ja pysyi pinnalla kun ihmeen kaupalla.
" miten?" Ihmettelin.
"Emoni, Alessa opetti meille kun olimme pieniä. Tulimme aina kaksjalkojen ojalle ja harjoittelimme siellä, nyt olen vähän ruosteessa kun en ole uinut aikoihin." Naaras vastasi hämillään
"Osaatko kalastaakkin?" Kysyin
"En todellakaan ole jokiklaanilainen" tämä tuhahti.
"Pitihän se tarkistaa" naurahdin ja läppäsin tassullani veden pintaa niin että vesi roiskui hänen päälleen.
"Kuules tuosta hyvästä saat oppia uimaan" hän uhosi ja katosi pinnan alle.
Hetkeä myöhemmin huomasin hänen ilmestyvän viereeni veden alta.
"Hei " huudahdin.
Varpustassu kuitenkin puski minut veteen syvemmälle kunnes tassuni eivät enään yltäneet pohjaan. Poljin vettä tassuillani kuten naaraskin oli tehnyt huomasin että se kellutti minua ja pysyin kun pysyinkin pinnalla, en niin näyttävästi kun Varputassu mutta pinnalla kuitenkin.
"Mennään ennen kun joku soturi löytää meidät" Varputassu maukui
Nyökkäsin vain ja kahlasimme rantaan. Paksu turkkini oli liimautunut ihoani vasten.
Kierimme savisessa hiekassa jota oli auurehkojen ranta kivien jälkeen ennen mänty metsää. Routamyrsy oli opettanut tämän tempun pysyä viileänä kuumimpian helle päivinä. Muta kuori suojaa auringolta ja jopa piilottaa osan tuoksuista, ja varsinkin vaaleat ja räikeät turkit kun sotkee mutaan on helpompaa metsästää. Jatkoimme metsästystä mutaisina karvapalloina.
Aurinko kuivatti mudan nopeasti ja pian olimme kaksi panssaroitua oppilasta.
Aamu kääntyi nopeasti metsästäessä iltaan ja aloimme keräillä saaliitamme. Varputassu oli erinomainen saalistaja, hänen nenänsä haistoi riistan käsittämättömän hyvin.
Saimme neljä hiirtä, kaksi lintua ja kolme oravaa. Itse sain vain kolme hiirtä ja oravan. Olin hyvin tyytyväinen saaliisiimme ottaen huomioon että leikimme vedessä varmaan tunnin ja palasimme hyvissä ajoin ennen iltapartiota.
"Haluaisitko tulla syömään kanssani? " kysyin arasti.
"Mikäettei" Varputassu maukui
Hymyilin hänelle.
Veimme saaliit tuoresaaliskasaan ja valitsin meille peipot. Varputassu valitsi paikan vähän kauempana oppilaiden pesästä. Kannoin peipposet sinne ja toisen asetun hänen eteensä.
"Kiitos" hän maukui ja ryhtyi aterioimaan. Minäkin sen suurempia kyselemättä iskin kiinni lintuun. Sulat kutittivat kuonoani kun nyhdin niitä irti päästäkseni käsiksi lihaan.
"Hei, oletteko nähneet Vaahterapilkkua?" Tiikeriliekki kysyi yhtäkkiä meiltä
"Emme" Varputassu maukaisi
Samassa huomasin miksi kolmikko oli muistuttanut minua hurjasti Tiikeriliekistä tullessaan. Tiikeriliekin hienoinen korostus puheessa oli sama kun kolmikolla.
"Hei Tiikeriliekki saanko kysyä yhtä asiaa?" Maukaisin mietteissäni
"Toki?" Hän ihmetteli
"Miten tulit klaaniin" kysyin
"Viime lehtikadon aikana emoni jätti minut ylärajallemme. Olin varma että jäätyisin elävältä mutta emoni sanoi että he eivät voisi huolehtia minusta enään ja että muut kissat huolehtisivat minusta kyllä. Lumi oli kylmää mutta odotin ja odotin kylmyys hiipi ytimiini, silloin Routamyrsy löysi minut partionsa kanssa. Varjosydän oli juuri menettänyt yhden pennuistaan kaksijaloille joten hän oli mukana partiossa ja huolehti minusta alkuun ja sittemmin koulutti minusta Varjoklaanin soturin. Siittä lähin olen ollut Varjoklaanissa olin ehkä viisiviikkoinen kun saavuin klaaniin mutta Ruohotähti katsoi minun olevan valmis oppilaaksi. Kuinka niin?" Tiikeriliekki maukui.
"Mietin vain miksi muistutat niin paljon Varputassua sisaruksineen" maukaisin.
"Mitä tarkoitat Hunajatassu?" Varputassu ihmetteli
"Niin etkös kertonut että emosi jättäessä teidät tänne oli Alessa kysynyt poikansa vointia. " muistelin
"Ja varjosydän oli vastannut hänen voivan hyvin ja että he olivat juuri saaneet ensimmäisen pentunsa kumppaninsa kanssa" Varputassu lopetti lauseeni.
"Ainoat muut pentutarhassa silloin olivat koivuturkki ja Varjosydän, molemmat ovat puhtaita Varoklaanilaisia" Tiikeriliekki henkäisi.
"Oletko sinä silloin veljeni?" Varputassu arvasi.
"Sen tietää yksin Varjosydän" Tumman ruskea tiikerikuvioinen kolli maukui hiljaa.
Ymmärsin ettei varapäällikkömme tekemiset siis olleet niin läpinäkyviä kun olin luullut, hänelläkin siis oli salaisuuksia.
"Minulle tuli huono olo", Varputassu maukui ja säntäsi ulos leiristä
"Anteeksi" maukaisin
"Ei mitään, olin arvellut asiaa jo pitkään" kolli maukui ja tassutteli tiehensä.
"Menen Varputassun perään, hän tarvitsee sinua juuri nyt" tämä jatkoi olkansa yli.
Nyökkäsin vain ja lähdin leiristä. Seurasin Varputassun hajujälkeä aina ylärajalle saakka ja kerkesin jo pelätä pahinta. Helpotuksekseni näin kirjavan naaraan huhuilevan metsään. Pian rajamme ulkopuolelta astui esiin Vuolastassun veli Liekkitassu.
* mitä ihmettä *
Kuin yhteisestö päätöksestä sukelsivat molemnat metsään reviirimme ulkopuolelle. Olin hyvin ymmälläni tapahtuneesta mutten halunnut mennä vielä nukkumaan vaikka yö oli jo alkamaisillaan. Vaeltelin metsässä rajaa pitkin kohti kaksijakojen viherlehti paikkaa. Näin leopardikuvioidun kissan tulevan rajan yli. Piilouduin sammalten peittämän vanhan kuusen alle ja kiitin tähtiklaania etten ollut vielä kerennyt pesemään muta kuorta pois yltäni.
Naaraaksi paljastunut kissa hidasti kulkuaan tultuaan reviirillemme. Hänen lihaksensa rentoutui hiukan ja hän jatkoi matkaansa kohti leiriä. Tietäen tekeväni kettumaisen tempun odotin että olin hänen takanaan ja hyppäsin hänen niskaansa sitten. Upotin kynteni hänen turkkiinsa syvälle jottei hän saisi munta katistettua selästään heti. Ilma hänen keuhkoistaan pakeni ja hän lysähti yllätyshyökkäyksen seurauksena maahan.
"Kuka luulet olevasi, kun tulet Varjoklaanin metsästysmaille" sihisin selkeästi naaraan korvaan.
"Hunaja pentu?" Naaras kysyi ihmeissään käheästi.
"Mitä?" Ihmettelin ja hööläsin hiukan otettani.
"Olen Susitassu,muistatko minut vahdin sinua monesti kun olit vielä pentu"hän maukui altani
"Susitassu? Oletko se todella sinä?" Kysyin.
"Yhtä totisesti kun tähtiklani on taivaalla" tämä mourusi huvittuneena.
Hyppäsin pois Susitassun päältä iloisena.
"Miten ihmeessä pääsit pakoon kaksijaloilta?" Kysyin hänen noustessa ylös.
"Myrskyraidan avulla." Hän maukui hiljaa
"Missä hän on muuten?" Ihmettelin
"Hän ei selvinnyt tänne asti"Susitassu vastasi
"Osannottoni, te olitte varmasti läheiset. Tule Ruohotähti haluaa varmasti tavata sinut" maukaisin ja lähdin ravaamaan kohti leiriä.
Susitassu seurasi perässä parin askeleen päässä. Johdatin meidät suorinta tietä leiriin. Hidastin vasta juuri ennen leiriä. Leiri oli autio sillä kaikki olivat nukkumassa
Onnekseni Ruohotähti oli vielä hereillä. En ollut aivan varma miten kohdella Susitassua, hän oli minua vanhempi mutta silti vähemmän koulutettu.
"Odota tässä" maukaisin ja viittasin istumaan aukiolla. Kirehdin päällikön pesäälle.
"Ruohotähti" huhuilin pesään.
"Hunajatassu tule sisään" päällikkö maukui
Tassuttelin hiljaa sisään pesään joka tuntui kuumemmalta kun mikään ennen kokemani, kuuma kivinen seinämä hohkasi lämpöä ja Ruohotähti näytti paistuvan pesässään mutta nousi silti istumaan.
"Miten voin auttaa?" Hän kysyi.
"Susitassu on palannut" maukaisin
"Hienoa, hänellä on varmasti paljon mitä kertoa meille mutta juuri nyt hän taitaa tarvita kunnon yöunet. Näyttäisitkö hänelle jonkun paikan oppilaiden pesästä?" Päällikkö kysyi.
Nyökkäsin hänelle ja kumarsin ennenkun lähdin.
Susitassu istui aukiolla vähän hämillään mutta selvästi iloisena.
"Ruohotähti käski sinun tulla ensiksi nukkumaan. Voit kertoa matkasta hänelle sitten." Maukaisin ja loikin oppilaiden pesälle.
"Kiitos" hän maukui kun johdatin hänet leikopuron entiselle pedille.
Toivotin hyvät yöt ennenkun nukahdin itsekkin. Huomasin ettei Liekkitassu tai Varputassu ollut vielä palannut.

Nimi: Saniaistassu

14.07.2018 00:34
Raotin silmiäni varovaisesti, kun tunsin jonkun kierähtävän minuun kiinni. Kirjava naarasoppilas oli vierinyt pedilleni, ja tuhisi nyt tyytyväisenä minua vasten. Silmäni kapenivat viiruiksi ärtymyksestä. Nousin räväkästi ylös niin, että Varputassu kellahti toiselle kyljelleen.
”Hei! Mit...”, naaras huudahti yllättyneenä, mutten jäänyt kuuntelemaan hänen ääntään kauemmaksi aikaa. Pujahdin juurakoiden välistä pois. Aurinko oli nousemassa ja se loi kellertävän punaisia säteitä aukiolle kuusimetsän puiden välistä. Vasta venyteltyäni tunsin kuinka kipeät lihakseni olivatkaan. Eilen olin kiertänyt rajat mestarini kanssa, ja se oli ollut rankempaa kuin olin kuvitellut. Olin silti täynnä uutta energiaa hyvien yöunien jälkeen – täysin valmis ensimmäisiin metsästysharjoituksiin.
Havahduin ajatuksistani, kun näin vaaleanharmaan soturin tulevan minua kohti sotureiden pesältä.
”Huomenta, Saniaistassu. Oletko jo syönyt?” Liitomieli kysyi hymyillen tullessaan luokseni.
”En ole.”
”No sitten syö nyt, ja tule sen jälkeen heti Kalliolle. Käytetään matka sopivasti eilisen oppimiseen”, nuori soturinaaras sanoi meripihkaisia silmiään räpäyttäen. Nyökkäsin ymmärryksen merkiksi ja lähdimme eri suuntiin. Suuntasin tuoresaaliskasalle häntä pitkänä. Kaksi hiirtä, rastas ja vesimyyrä olivat jäljellä matalassa kuopassa. Valitsin rastaan ja siirryin syömään sitä lähelle oppilaiden pesää.

Saniaiset kahisivat, kun poistuin polkua pitkin ulos leiristä. Muistin, että leiristä pitäisi lähteä suoraan eteenpäin, jotta pääsisi Kalliolle. Haistoinkin Liitomielen tuoreen tuoksun menevän tästä suoraan. Pitäisi kuitenkin kiertää se kaksijalan pesä, ajattelin mietiskellen. Liitomielen jäljestä huolimatta päätin, että kulkisin kaksijalkojen polkua myöten reviirimme pohjois-osaan ja sieltä kääntyisin vasemmalle.
Kaksijalkojen polulle ei ollut pitkä matka, ja sen taittoi nopeasti jopa kävellen. Vaikka oli aikainen aamu, eivätkä kaksijalat varmaankaan liikkuneet aktiivisesti tähän aikaan, pitäisi silti olla varovainen kaiken varalta, ja pysytellä metsän puolella piilossa. Viritin siis aistini täysille, kun kiihdytin juoksuun. Lihakseni eivät aluksi tuntuneet antavan periksi juoksemiselle, mutta hetken päästä ne olivat vertyneet parempaan suuntaan.
Juostessani Myrskyklaanin rajaa pitkin saatoin haistaa, että vihollisklaanin partio oli mennyt tästä vasta vähän aikaa sitten. Sen metsäinen tuoksu oli todella voimakas, mutta pehmeä. Tunnistaisin sen eilisen jälkeen missä vain, sillä sen haju oli niin erikoinen. Se ei saanut minussa pahoinvointia aikaan, muttei se niin hyväkään ollut. Jokiklaanin haju oli ollut paha – täynnä kalan hajua. Tuuliklaania en ollut haistanut, mutten uskonut heidän tuoksuvat oikein millekään, kun he elivät tuulisella nummella. Ehkä he tuoksuisivat raikkaalta? Tai sitten tunkkaiselta nummelta.

Hetkien päästä olin saapumassa Kalliolle, ja erotin jo vaaleanharmaan mestarini istuvan kuusen juurella. Hölkkäsin hänen luokseen puiden välistä ja tervehdin terävällä hännän heilautuksella.
”Tulitko kaksijalkojen polkua pitkin?” Liitomieli aavisti viiksiään väräyttäen, kun näki minun tulevan sieltä suunnasta. Nyökkäsin vastaukseksi.
”Hienoa. Mietin aluksi seuraisitko jättämääni hajujälkeä keskeltä metsää, mutta valitsin varmasti turvallisemman reitin, kuin kaksijalkojen pesän ohittamisen.”
Tunsin pientä ylpeyttä itsessäni Liitomielen kehuessa minua noin. Se oli jo toinen kerta, kun naaras oli yllättynyt osaamisestani. Eikä tämä varmasti olisi viimeinen kerta, jos se minusta olisi kiinni.
”Aloitetaan sitten. Näytän sinulle ensimmäisenä vaanimisasennon”, Liitomieli hymähti selvästi, ja pyysi minua sen jälkeen seuraamaan tarkkaavaisesti. Katsoin kuinka hoikka naaras painautui lähes kokonaan maata vasten. Tämä asetti takajalkansa niin, että toinen oli suoraan kehon alla, mutta toisen hän laski vähän kauemmas taakse. Etutassut olivat samalla tasolla valmiina kuromaan vauhtia juoksemiseen. Hännän naaras oli laskenut ruumiinsa jatkoksi.
”Pidämme takajalkoja näin, jotta saamme oikean hetken tullessa nopeasti lähdettyä loikkaan ja syöksyyn”, Liitomieli selitti, ”Häntä pidetään alhaalla, jotta riistaeläin ei näe meitä.” Sen jälkeen hän nousi asennosta ja nuolaisi rintaansa tarttuneet neulaset pois.
”Kokeile sinä nyt”, mestarini kehotti. Epäröimättä laskeuduin alas karvat maata hipoen. Asettelin etutassuni alleni samoin kuin toisen takajaloistani. Toisen laskin kauemmas, kuten Liitomieli oli näyttänyt.
”Miltä näyttää?” kysyin, vaikka tunsin oloni hieman tukalaksi tässä asennossa. Kuulin Liitomielen naurahtavan pienesti ja se sai turkkini nousemaan pystyyn. Kohosin ylös ja murahdin nolostuneena.
”Hei, en tarkoittanut nauraa”, Liitomieli pahoitteli yhä hymyillen, ”Tee se uudestaan niin minä autan sinua.” Mietin hetken suostuisinko enää menemään vaanimisasentoon ainakaan hänen lähellään, mutta ei minulla varmaan ollut muutakaan vaihtoehtoa. Laskeuduin samaan tukalaan asentoon ärtyneenä.
”No niin, ensinäkin sinut kannattaisi vaihtaa takajalkasi toisin päin, sillä tasapainosi saattaisi olla parempi. Näyttää aika huteralta nyt.” Vaihdoin oikean jalkani taakse ja vasemman eteen, ja tunsin heti kuinka minun oli helpompi olla.
”Juuri noin. Sitten voisit laskea takana olevaa jalkaa vähän koukkuun ellet meinannut saalistaa peppu pystyssä”, Liitomieli sanoi hieman tukahtuneella äänellä ja tiesin hänen pidättävän naurahdusta. Tuhahdin kuuluvasti ja tein niin kuin hän käski. Hän oli kuitenkin oikeassa. Asento ei ollut enää ollenkaan tukala, päinvastoin, minusta tuntui, että saisin kaikki metsän riistaeläimet helposti kiinni.
”Vielä yksi juttu – laske häntäsi alas.”
Pahus, ajattelin, miten pystyin unohtamaan tuon. Laskettuani häntäni ruumiini jatkoksi, tiesin, että asento oli juuri nyt täydellinen.
”Nyt näyttää hyvältä. Hyvää työtä”, Liitomieli hyrisi tyytyväisenä. Nousin seisomaan ja yritin kiittää häntä jollain tasoa katseellani.
”Joko metsästetään?” ehdotin murahtaen, ikään kuin olisin vieläkin ärtynyt hänen naurahduksestaan minun vaanimisasennolleni.
”Ilman muuta. Kunhan muistat, että asentosi ei ole vielä täydellinen ellei kukaan sinua siihen ole laittamassa etkä ole ennen metsästänyt, meillä saattaa mennä jonkin aikaa ennen kuin onnistaa”, Liitomieli nyökytteli häntä ilmaa piiskaten. Kohautin lapojani ilmeettömänä, enkä halunnut myöntää ettenkö muka saisi ensiyrittämällä mitään kiinni.
”Lähdetään järvelle päin”, Liitomieli sanoi viittoen minua mukaansa.

”Laita jalkasi vähän enemmän koukkuun niin saat paremmin voimaa loikkaan”, Liitomieli kuiskasi korvaani minun vaaniessa maahan laskeutunutta lintua. Väräytin korvaani merkiksi, että olin kuullut ja koukistin jalkaani hieman lisää. Olin jo jännittänyt lihakset valmiiksi, mutta päätin odottaa vielä vähän aikaa. Vaaleanvihreät silmäni olivat porautuneet lintuun, joka nokki maahan pudonnutta käpyä.
Yhtäkkiä se alkoi levitellä siipiään uhkaavasti, ja yllätin jopa itseni kuinka nopeasti syöksähdin eteenpäin. Lintu pyrähti lentoon, mutta suurella loikalla onnistuin tavoittamaan sen hampaisiini.
Laskeuduin maahan tasaisesti kuollut lintu suussani. Olin onnistunut ensimmäisellä kerralla saamaan hiiren ja nyt vielä tämän linnun! Olin toki saanut molemmilla kerroilla apua Liitomieleltä, mutta olin silti ylpeä itsestäni. En melkein pystynyt pidätellä intoani, mutta pakotin itseni pysymään tyynenä. Liitomieli tuli esiin puun takaa riemuitseva ilme kasvoillaan.
”Tämä riittää tältä päivältä”, vaaleanharmaa naaras hymähti vilkaisten taivaalle, jossa aurinko loimotti jo hieman länteen päin kääntyneenä. Nyökkäsin lintu suussani, ja lähdimme hakemaan aikaisemmin kätkemääni hiirtä sekä Liitomielen oravaa.

Kannoin hampaissani saalistamaani hiirtä sekä lintua parantajan pesää kohti. Ennen kuin saisin syödä, mestarini oli kehottanut viemään syömistä ensin parantajille. Parantajan pesä sijaitsi melko kaukana kaikista muista pesistä, ja uskoin parantajien saavan siellä oman rauhan työhönsä.
”Värelehti, sinun täytyy muuttaa pentutarhaan pian”, kuulin tutun äänen sanovan huolehtivaisesti, ”En usko, että sinulla on enää pitkään aikaa ennen kuin pennut syntyvät.”
Pysähdyin vaistomaisesti pesän suuaukolle, kun kuulin Värelehden vastaavan hieman vähättelevästi:
”Ei tässä nyt vielä mikään kiire ole. Olet kuitenkin oikeassa, että pian.”
”Tarkoitin kuitenkin, että tänään”, Ruohotähti lisäsi ääni kiristyen. Kuulin kollin äänestä kuinka paljon hän rakasti naarasta, mutta se sisälsi juuri nyt paljon huolta. Luimistin korviani, kun kuulin Värelehden vastaavan jotain kieltäytymisen kaltaista, mutta siinä vaiheessa päätin ettei minun kannattanut häiritä heidän välistä keskusteluaan. Olin kuitenkin samoilla linjoilla Ruohotähden kanssa, sillä vasta eilen olin nähnyt Värelehden, ja hänen valtavan vatsan. Vaikken juurikaan tiennyt asiasta pahemmin, huomasi sen nyt pieni pentukin, että parantajan tiineys oli jo lähes loppusuoralla.
Ehkä minun pitäisi puhua Roihuaskeleelle, ajattelin. Isoisäni oli Värelehden serkku, ja he olivat aina pennusta asti olleet todella läheisiä. Tai niin olin ainakin kuullut. He kyllä viettivät yhä paljon aikaa yhdessä silloin, kun heillä oli siihen mahdollisuus ja aikaa.
Etsin aukiolta katseellani ruskeavalkoista tiikeriraitaista turkkia, ja kuin tilauksesta, Roihuaskel asteli leiriin saniaisten piilottamaa polkua pitkin partion johdossa. Hänen jäljissään seurasi valkoinen, mustalaikukas kolli, vaaleanruskea naaras sekä yksi pesätoverini, Tuhkatassu. Minun olisi puhuttava Roihuaskeleelle nyt.
”Hei, vie nämä parantajan pesään?” pysäytin edestäni kulkevan oppilaan ilmeettömästi, mutta yritin kuulostaa edes hiukan siltä, että kysyin asiaa. Onnekseni harmaa naaras – Ohratassu – vain nyökkäsi, ja noukki maahan laskemani tuoresaaliit. Suorinta teitä kipitin kohti isoisääni, ja hän huomasikin minut hyvissä ajoin ja asteli hitaasti minua vastaan.
”Saniaistassu, mitenkäs koulutus sujuu?” Roihuaskel taputti kylkeäni hännällään.
”Ihan hyvin”, päädyin vastaamaan kiinnostumattomasti, ”Voidaanko puhua vähän sivummalla?” Roihuaskel nyökkäsi hieman hämmentyneenä, mutta suostui seuraamaan minua hieman kauemmaksi kaikesta liikkeestä.
Isoisäni ei sanonut mitään, vaan painosti katseellaan kertomaan mikä minulla oli.
”Kuulin Värelehden ja Ruohotähden keskustelun, ja-”, aloitin katsoen isoisääni suoraan silmiin, mutta Roihuaskel keskeytti minut silmänräpäyksessä.
”Tarkoitatko, että salakuuntelit päällikön ja parantajan yksityistä keskustelua?”
”Satuin kuulemaan, mutta ei ole asiani!” tuhahdin turhautuneena. En pitänyt siitä, että minut keskeytettiin kesken kaiken.
”Olin sanomassa, että Värelehti ei taida suostua muuttamaan pentutarhaan, vaikka hänen tiineytensä on jo pitkällä.”
”Mitä?”
”Niin, minusta tuntuu, että sinun pitäisi puhua hänelle järkeä.”
”Totta kai minä puhun hänelle. Hän se osaa olla itsepäinen hiirenaivo vieläkin”, Roihuaskel urahti hieman huvittuneena.
”Kiitos, kun kerroit”, isoisäni kiitti pienesti hymyillen, ”Mutta älä silti enää koskaan kuuntele toisten keskusteluja salaa.”
Kohautin lapojani välinpitämättömästi, ja katsoin kuinka kolli poistui seurastani suoraan parantajan pesää kohti. Nousin seisomaan ja suuntasin tuoresaaliskasalle. Vihdoin jotain syömistä, ajattelin vatsan kurinaani tukahduttaen.

Haukottelin raukeasti auringonlaskun tehdessä taivaasta oranssin, ja kiepahdin jaloilleni tasaiseksi pinnaksi painautuneella maalla ja lähdin kohti oppilaiden pesän juurakkoa. Ennen kuin ehdin hypähtää pesään, kuulin Roihuaskeleen kiusoittelevan hiljaisen äänen vasemmalla. Vilkaisin lapani yli, ja näin kuinka Roihuaskel ja Värelehti kävelivät vieretysten kohti pentutarhaa. Näemmä Roihuaskel oli onnistunut suostutella Värelehden muuttamaan pentutarhaan. Räpäytin silmiäni hyvilläni ja pujahdin pesään omalle pedilleni nukkumaan.

Nimi: Sädepentu

11.07.2018 19:50
Viritin kaikkia aistejani. Kuuntelin korvat höröllä mitä pentutarhan ulkopuolella tapahtuu. Pentutarha itsessään oli aika hiljainen, mutta leiri taas ei. Kuuntelin kun kissat tervehtivät toisiaan, ja kun oppilaat painivat onnessaan aukiolla. Venyttelin vuoteellani ja yritin saada itseäni mahdollisimman korkealle jotta kuulisin paremmin. Samalla haistoin lämpimän emoni maidon, jota Huurretassu lutkutti. Kaikki pesätoverini tuoksuivat minulta. Ulkopuolella pesästä hajutkin olivat erilaisia. Oli nokkosen pisteliäs tuoksu, parantajien pesän yrttien sekalainen häivähdys ja tuoresaaliskasan ihana ruoan tuoksu. Nostan etukäpäläni ilmaan, tutkistelen ympäristöäni korvin ja kuonoin, mutta menetän tasapainon ja kellahdan suoraan Riekopennun päälle. Kolli tuhahtaa ja tunnen hänen kääntävän päänsä kohti minua.
”Varo vähän, Sädepentu”, hän sanoo. Nousen heti veljeni päältä pois.
”Anteeksi, mutta en nähnyt sinua”, pahoittelen silti äänellä, joka ei ole ollenkaan sitä.
”Miten niin nähnyt? Et tietenkään”, kolli sanoo. Samassa räpäytän silmäni auki. Kirkas valo sokaisee minut ensin. Alan räpytellä jotta näkisin paremmin. Kun silmäni ovat tottuneet valoon, näen asioita. Pentutarhan kuivat seinät ovat väriltään ruskeat. Emollani on kaunis hopeatiikerinraidallinen turkki. Sisaruksellani Virtapentu on väriltään hieman samanlainen. Riekopentu on taas musta, ei yhtään meidän kaltainen. Hallapentu on harmaa, mutta entäs minä? Katsoin turkkiani. Jos pidin Riekopentua erilaisena niin katsotaan minua. Minulla oli kullan ruskeanpunainen turkki, jossa oli mustia ympyröitä ja läiskiä. Naurahdin hieman.
”Sädepentu minä yritän nukkua”, Hallapennun pieni naukaisu kuului sammalten seasta. ”Mikä on niin huvittavaa?”
”Ei mikään, vain turkkini väri”, sanon ja pomppaan ilmaan. ”Se ei ole lainkaan niin kuin teidän!”
”Minkä värinen se on?” Kysyy silmiään avaamaton Hallapentu.
”Se on kullanruskeanpunainen”, sanon. ”Ja siinä on mustia läikkiä.”
Siskoni nousee istumaan. Tunnen hänen mielenkiintonsa väreilevän. Hän tarkastelee minua nenällä ja korvilla. Sitten sipaisee minua hännällänsä kylkeen.
”Minkä värinen turkki minulla on?” Sisareni kysyy. Tarkastelen hänen värityksiään.
”Enimmäkseen harmaa, mutta siinä on valkoisia juovia”, kerron mietteliäästi. Siskoni hymyilee leveästi. Hän pörhistelee turkkiaan ja alkaa nuolla sitä itse. Ponnahdan iloisesti ilmaan ja kun laskeudun sammalpallo lentää emoni Leikopuron selkään. Naaras kääntää katseensa minuun.
”Sädepentu, sanoin ettet saa hypellä täällä”, hän sanoo ensin ankarasti, ja sitten hänen silmänsä kirkastuvat. ”Taisitkin avata silmäsi.”
Nyökkään ylpeästi. Vilkaisen pentutarhan uloskäyntiä. En näe paljoa ulos mutta siellä on selvästi liikettä. Katson sitten taas emooni ja menen häntä lähemmäksi, melkein turkkiin kiinni.
”Vonko mennä ulos? Tahdon nähdä miltä leiri näyttää”, ilmoitan. Leikopuro vilkaisee sisaruksiini.
”Onko kukaan muu avannut silmiään?” Hän kysyy muilta pennuiltaan. Hallapentu katsoo häneen silmät kiinni. Virtapentu nostaa kasvonsa silmät kiinni lipoen huuliaan maidosta. Riekopentu nostaa päänsä sammaleiltaan ja pudistelee päätään silmät kiinni. Leikopuro katsoo minuun pahoittelevasti.
”Odota sisaruksiasi”, hän sanoo. ”Menette kaikki yhdessä ulos.”
Katson emoani vielä kerran. Höristän korviani ja avaan silmäni niin suuriksi kun voin. Näytänköhän söpöltä? Toivottavasti tämä toimii. Leikopuro näyttää kyllä lämpenevän.
”Jooko?” Kysyn. Emoni vain pudistaa päätään. Miksei se toiminut?
”Jaksat kyllä odottaa”, hän maukuu. Kellahdan selältäni ja oikaisen tassuni ylös, jonka jälkeen pudotan ne taas maahan. Tuijotan pentutarhan kattoa ja pidän pitkän huokauksen.
”Minä tylsistyn täällä niin, että minusta tulee ihan variksenruokaa”, sanon ja Leikopuro värähtää.
”Mistä olet tuollaisen sanan kuullut!? Älä puhu rumia”, hän kimmastuu ja sivaltaa korvaani tassullansa. Onko se niin paha sana. Kuulin sen eilen leirissä, kun kaksi soturia juttelivat. ’En varmasti mene sinun kanssasi partioon, senkin ketunläjä’ joku oli sanonut, ja toinen vastasi: ’En minä tahalleen sinulle antanut sitä pilaantunutta hiirtä, ymmärrä jo!’ ’Se oli ihan variksenruokaa, hiirenaivo!’ Noin olivat jotkut soturit kinastelleet. En viitsinyt kertoa tuosta emolleni, vain katsoin maata ja pyysin anteeksi. Riekopentu katsoi minuun hämmästellen.
”Sädepentu sanoi pahan sanan? Vau, sä varmaan joudut pimeyden metsään”, veljeni kauhisteli. Mulkaisin tuota vihaisesti, mutta sitten muistin ettei hän ollut vielä avannut silmiään.
”Noniin, riittää jo. Ei Sädepentu tiennyt mitä se tarkoittaa. Variksenruoka on pilaantunutta lihaa. Me emme syö sitä. Nyt kukaan ei sano enää sitä”, Leikopuro sanoi. Nyökkäsin emolleni.
”Entä ketunläjä ja hiirenaivo?” Kysyn kummissaan. Emoni mulkaisee minua vihaisesti.
”Sädepentu!”

Päivä on ollut niin tylsä kuin vain voi olla. Ensiksi keksin hyppyleikin, jossa pitää saalistaa hiiri, mutta emo oli kieltänyt sen. Miksi hiiri ei saa olla hänen häntänsä? Täällä oli käynyt pari soturia ja oppilasta leikkimään kanssani. Se oli hauskaa, mutta nyt he ovat omissa puuhissaan. Riekopentu on kuulemma eläväisin pentu mitä ollaan täällä nähty, mutta kuulemma olen häntä villimpi. Pompin pesätovereideni päällä.
”Avatkaa jo silmänne! Haluan mennä ulos, mutta en pääse ilman teitä”, huudan heille. Silti he vain mumisevat kerällä kuin pikku pennut. En tajua mikseivät he ole avanneet silmiään? He näkisivät tämän kaiken, ihan niin kuin minä. Pian tunnen kuonon kosketuksen kyljessäni.
”Minä voin avata silmäni, jos tahdot”, Hallapentu sanoo. ”Sinun mieliksesi.”
Kehrään kiltille siskolleni. Vaikka se ei paljoa auta, silti on se hyvä alku että edes yksi minun lisäkseni avaa silmänsä. Odotan ja katson kun siskoni avaa silmiään, räpytellen kun minäkin. Hänellä on jään siniset silmät. Tunnen jo kylmän väristyksen katsoessani niitä. Hymyilen siskolleni, joka katsoo turkkiani ja kehrää. Sitten hän katsoo omaansa.
”Juuri nii kuin sanot”, hän kehrää. Sitten hän katsoo toisten turkkeja.
”Todella kauniit”, naaras sanoo. Kehrään ja sitten säntään kohti pesän uloskäyntiä, kunnes Leikopuro laittaa häntänsä tielleni. Ainiin, kaikkien pitää avata silmänsä. Miten saatoin unohtaa sen.

----Kun kaikki ovat avanneet silmänsä----

Emo käy vielä meidän kaikkien katseet läpi varmistaakseen, että olemme avanneet silmämme.
”Hienoa”, hän kehrää. ”Mennään kaikki yhdessä.”
Hän taluttaa meidät pois pentutarhasta leiriin. Katson silmät pyöreinä ja huokaan ”Vau!” Niin isoa paikkaa en ole nähnyt ennen. Täällä on enemmän kissoja kun olen kerralla nähnyt. Suurin osa on kerääntynyt katsomaan, kun tulemme ulos ensimmäistä kertaa. Minä ja Riekopentu menemme ensimmäisenä tutkimaan paikkoja. Se on kyllä vaikeaa, sillä niin monet soturit tulevat tielle katsomaan.
”Hei katsos”, Riekopentu osoittaa hännällään toista pentutarhan laista pesää. Se on kyllä isompi ja siinä on monen kissan haju. Katsomme Riekopennun kanssa hetken uteliaina toisiamme.
”Mennään tutkimaan se heti paikalla”, sanon innoissani, ja Riekopentu tukee minua iloisella ulvaisulla. Menemme pesän sisään ja haistelemme paikkoja. Pesä on suuri, ja siellä on monta petiä. Se taitaa olla koko paikan isoin pesä. Haistelemme makuusijoja. Nämä hajut kuuluvat toisille kissoille.
”Mitä luulet, ketkä täällä nukkuu?” Riekopentu kysyy minulta. Kohautan hartioitani.
”Varmaan kaikki muut jotka eivät ole pentutarhassa”, ehdotan, mutta veljeni pudistaa päätään.
”Näin täällä neljä muutakin pesää”, kolli sanoo. Pohdin mietteliäänä. Näin monta pesää?
”Mitä me tiedämme, eri arvot ovat eri pesissä. On soturit, oppilaat, parantaja ja öö… Päällikkö”, pohdiskelen Riekotassulle. Kolli katsoo minua silmät pyöreinä.
”Vau, olet tosiaan kuunnellut paljon”, hän sanoo. Kehrään sillä tuo on totta. Kuulemme pesänsuulta rapinaa. Vilkaisemme toisiamme ja menemme pesän reunoille piiloon. Paina tassuni naamalleni. Suuri tummankirjava kolli astuu pesään. Kun otan tassuni pois naamaltani, näen kun soturi tuijottaa meitä.
”Mitä te täällä teette? Tämä on sotureiden pesä”, hän sanoo ankaralla, mutta lempeällä äänellä.
”Me vain halusimme tutkia”, Riekopentu sanoo. Nyökkään hänen tukena.

//Tää loppu nyt vähän töksähtäen, mutta saa jatkaa jos joku haluu. Se miks Sädepentu tietää niin paljon on että se että se on kuunnellu kaikkea sieltä pentutarhasta

Nimi: Hunajatassu

11.07.2018 13:41
Vaanin mahtavaa oravaa, tuuhea punaruskea häntä väpätti tämän hampaiden jyystäessä pähkinää. Hiivin hiljaa lähemmäs vatsakarvojen viistäessä lyhyitä kuusenhavuja. Pidin häntäni varoen paikallaan etten antaisi vihiä saaliille sijainnistani. Ponnistin hiljaa ja laskeuduin oravan päälle tarkasti, puraisin niskat poikki nopeasti. Tunsin luiden rasahtavan hampaissani ja tiesin oravan kuolleen.
*kiitos tästä oravasta tähtiklaani*
Hengitin riistan lämmintä tuoksua pitkien punaruskeiden karvojen lomasta.
Kaivoin kuopan maahan ja laskin oravan kuoppaan. Peitin oravan havuilla ja lehdillä joita olin kuopasta kaivanut.
Kohotin kataeeni luulin kuulleeni rasahduksen vähän matkaa oikealle, pian sain kiinni linnun tuoksusta. Seurasin hiipien lintua jonkin matkaa ylärajalle päin kunnes tämä pysähtyi nokkimaan mustikoita kuusen juurelta. Itsekkin pidin mustikoista vaikka en sitä myöntäisi. Etenkin mustikan kukat olivat herkullisia, mesi sisällä maistui taivaalliselta. Makeaa herkullista nestettä miettien melkein kadotin linnun. Hyppäsin viime tingassa ja pysäytin tämän lennon ennen aikojaan. Laskeuduin huonosti ja kuulin linnun kylkiluiden rusahtavan rikki. Lintu rääkäisi viimeisen kerran
*auts, tuo varmaan sattui*
*no nyt kun tuo rääkäisi puoli metsää tietää paikallaoloni. Taidan palata leiriin* ajattelin ja jatkoin matkaani leiriin poimien pari pörröhäntää matkalta.
Leirissä oli täysi melske päällä, Leikopuro oli poikinut eilen onneksi pikkuiset eivät vielä valloittaisi leiriä.
Laskin linnun tuore saalis kasaan ja oravat vein klaaninvanhimmille. Ruusujalka oli mieleissään oravista.
Vuolastassu ja Leikopuro olivat vaihtaneet sammalet kuningattarille ja klaaninvanhimmille hetki sitten joten sitä ei tarvitsisi tehdä, ehkä lähtisin ilta partion mukana kiertämään rajoja. Kenties. Nyt kuitenkin nappasin hiiren tuoresaaliskasasta ja menin Vuolastassun ja Vehnätassun luokse, he olivat jo aterioimassa yhteistä vesimyyrää.
"Hei!" Huikkasin ystävilleni
"Hei!" Vuolastassu maukui
"Mukava nähdä sinuakin" vehnätassu kiusoitteli, siskoni oli ilmeisesti vähän näreisään etten ollut aterioinut heidän kanssaan hetkeen. Olin ollut kovin kiireinen harjoituksissa ja metsästäessä.
Hymyilin vaisusti siskolleni, välimme olivat parantuneet viimeisten kuitten aikana mutta en aika ollut vieläkään varma hänestä.
"No miten teidän päivä on mennyt?" Kysyin haukaten palan hiirestäni.
"Ihan mukavasti, Tomusydän repi minut aamupartioon. Törmäsimme vain mytskyklaanin partioon heidän rajallaan rannantuntumassa ja erakon tuoksua oli laimeasti ylärajalla mutta kaikki muuten hyvin. Harjoituksissa hän paiskoi minua vain vasten puita mutta opimpahan väistämään" Vuolastassu naurahti.
"Ja sitten metsästimme loppu päivän, saalista on muuten hyvin suojaisimmisa osissa metsiä" Vehnätassu maukui mietteliäästi.
"Totta puhut, mutta oraviakin löytää nykyään enemmän" maukaisin.
"Mitäs sinä olet puuhaillut?" Vehnätassu puolestaan uteli
"No olin Ruohotähden ja Väretassun kanssa taisteluharjoituksissa ja sen jälkeen metsällä" kerroin.
"Näittekö jo Leikopuron pentueen, toivon niin pääseväni virtapennun mestariksi" Vuolastassu huokaisi.
"Ethän sinä ole kun vasta oppilas" Vehnätassu maukui.
"Niin mutta pian olen soturi" hän selitti pyöritellen silmiään. Näin hänen katseessaan turhautumista kommentistani
"Me kaikki olemme pian sotureita" täydensin. En nyt viitsinyt mainita että olin vähän katsellut Huurrepennun perään, toivoin pääseväni hänen mestariksi
"Niistä pennuista puheen ollen en ole vielä nähnytkään niitä" mietin.
"Käy ihmeessä katsomassa" siskonu kehotti
"Taidamapa käydäkkin" maukaisin ja siivosin hiiren luut.
Kiitin seurasta ja lähdin kohti pentutarhaa.
"Hei" huhuilin pesään.
"Hunajatassu?" Vaahterapilkku kysyi
"Minä vain" maukaisin ja astuin pentutarhaan.
Maidon makea tuoksu leijaili pesässä.
"Noniin melkein odotinkin sinua puoli klaania on ravannut täällä sitten eilis illan" Leikopuro maukui makuusijaltaan.
Hänen vatsaansa vasten nukkui tyytyväisenä neljäpentua, yksi kolli ja kolme kuvan kaunista naarasta.
Kolli oli Riekopentu, pidin nimestä sillä Rieko tarkoitti elämää. Tai itseasiassa edusti. Rieko oli elämän lintu, täällä päin niitä ei nähty mutta kuulema suurella vaelluksella yli vuorten oli nöitä tarunhohtoisia valkoisia lintuja punaisin poskin nähty. Nimi puki pientä kollia sillä eläväisempää pentua ei oltu klaanissa hetkeen nähty.
Nyt nukkuessaan nimi kuulosti hassulle sillä hän oli täysin rento.
Jäätyneen näköinen pentu oli saanut nimekseen Huurrepentu, kaunis nimi mielestäni. Katsellessani pentua tosiaan mieleen tuli huurre ruusut jotka kirjailivat lehtikadon luonnon ha satoivat alas taivaalta lumihiutaleina.
Mieleeni muistui lumiset aamut jolloin olimme leikkineet pentutarhan edessä hippaa.
"Ne ovat kauniita" maukaisin.
Eniten pentueesta Virtapentu muistutti emoaan, Leikopuro oli kun hopeinen tiikeri ja virtapennulla väritys vain oli tummempi. Naaraan korvat lotkahtivat unessa ja hän mumisi jotai.
"Ovathan ne suloisia" Leikopuro maukui pehmeästi.
Pentueesta eniten erottui Sädepentu, hän muistutti emonsa veljeä. Väretassua joka oli myös kirjava. Joki Sädepennun turkissa sai minut katsomaan häntä pidempään. Kaunis kuviointi kirjaili naaraan turkin leopardikuvioiduksi.
Pienin pennuista, musta kolli. Oli Riekopentu. Ihmettelin vieläkin kuinka Riekopentu saattoi muistuttaa niinpaljon varapäällikköämme Varjosydäntä. Kollin pikimusta turkki ja pitkähäntä, olisin voinut vannoa että nuorukainen oli kopio isoemostaan.
"Minun pitää varmaan mennä, tulen taas tevehtimään" maukaisin ja pujahdin ulos tmraikkaaseen yö ilmaan. Hopeahäntä oli jo ilmestymässä taivaallle auringon painuessa horisonttiin värjäten taivas punaisen ja oransiin sävyillä. Aivan kuten taivas olisi liekeissä.
Tassuttelin oppilaiden pesälle ja asetuin nukkumaan sammalpedilleni pesän keskustaan. Vieressäni nukkui jo täyttä häkää Vuolastassu ja Ohratassu.
Laskin pääni tassuilleni ja kiersin hännän ympärilleni. Sulkiessani silmäni näin vain pehmeät sammalet pesässäni.

Nimi: Leikopuro

11.07.2018 00:37
Kävelin ensikertaa pitkään aikaan kohti klaaninvanhinten pesää, aika pentutarhassa käy hiukan rasittavaksi silloin tällöin. Olin luvannut "siskolleni" Vuolastassukle että auttaisin tätä sammalten kanssa. Kai voisin olla hyödyksikin?
Pyörittelin vanhoja sammalia kasalle kun Vuolastassu levitti uusia tilalle.
"No miten koulutus edistyy?" Kysyin varovasti
"Ihan hyvin, odotan malttamattomana että Varjosydän palaa" hän maukui ja ilmaisi selvästi olevansa hiukkasen tyytymätön tilanteeseen.
Vaahteraloimu oli hyvä varapäällikkö Varjosydämen ollessa poissa.
"Kaikkihan me kaipaamme kissoja jotka ovat poissa" Ruusujalka maukui astuessaan pesään.
"Niin" hymähdin isoemolleni
"Voisitko kertoa tarnan?" Kysyin ja muistenin aikoja jolloin pentuna klaaninvanhemmat olivat kertoneet tarinoita suuresta vaelluksesta. Nostalgia mielessäni oli erikoista
"Vai tarinan, kun nyt puheeksi tuli haluatteko kuulla ajoista jolloin Varjosydän oli nuori?" Ruusujalka maukui
"Mielellämme" naurahdimme yhteen ääneen. Muistin kuinka Ruusujalka oli kertonut juuri tarinoita emostamme aikanaan oentutathassa,Varjosydän oli aina kiemurrellut nolostuneena ja se oli naurattanut meitä huimasti
"No vuoden aikoja sitten emonne oli nuori huoleton naaras jolla ei aina ollut parhaita ideoita joka asian suhteen. Hänen mestaristaan olette varmasti kuulleetkin, Jääsielu oli klaanimme entinen varapäällikkö. Hän ei erityisemmin pitänyt nuorista näsäviisaista myöhöstelevistä oppilaista.
Varjosydän kuuluu juuri nimeämääni joukkoon.
He olivat korviaan myöten ihastuneita toisiinsa Sysiraidan kanssa, isäsi" hän aloitti vinkaten minulle Sysiraidasta.
"Eräänä iltana he olivat lähteneet kävelylle ja Varjotassu sai tuntea kynnet kirsussaan. Sen koomin wi enäään myöhästellyt" Ruusujalka naurahti.
Tunnelma oli lämmin ja saatuamme sammalet vaihdettua kiitimme tarinasta ja suuntasin pentutarhalle.
Oli mukavaa tehdä vaihteeksi jotain, tosin kaikki oli hitaampaa kun yleensä koska vatsani oki vähäsen tiellä jo.
" hei! " Huikkasin Hallalle pujahtaessani sisään pentutarhaan.

// aamulla kirjotan pennuista ei jakasa nyt pakko nukkua

Nimi: Leikopuro

11.07.2018 00:05
Leuto tuuli puhalteli leirissä, istuin Pentutarhan suulla. Viherlehden lempeä aurinko lämmitti leiriä. Katselin kuinka nuoremmat oppilaat leikkivät aukiolla ja miten klaaninvanhimmat kertoivat satuja toisilleen. Ruohotähti putkahti ulos pesästään.
"Käykö neidillä aika pitkäksi?" Vaahterapilkku kiusoitteli. Pujahtaessaan ulis pesästä istuen vierelleni. Hallatuuli oli myös siirtynyt pentutarhaan mutta hän nukkui tällähetkellä. Mokomakin unikeko.
"Sinähän sen sanoit" totesin hiukan huvittuneena.
"No menee sinulla paremmin kun emollamme" hän vitsaili ja nauroimme molemmat.
Tiesimme ettei hän viihtynyt leirin vankina ha oli ollut aivan yhtä turhautunut ja raaittava odottaessaan meitä molempia. Siskoni pentueesta hän oli ainut elossa, vanhin veljeni oli kaapattu aikoja sitten kaksijalkojen toimesta. Yksi oli kuollut pentuna kuumeeseen karattuaan ulos sisarustensa kanssa ja viimeinen oli joutunut erakon tappamaksi, samassa hyökkäyksessä oli kuollut emoni mestari entinen varapäällikkö Jääsielu.
Olin soturina kaivannut siskoni seuraa, toki hän oli kuningatar. Ei hän nyt muuten täällä asuisi.
"Miten sinulla menee?" Kysyin ajatellen Kielotassua joka oli karannut klaanista. Ruohotähti oli tuonut eilen uutisen että Kielosydän oli elossa ja eli onnellisena. Kukasn muu ei tiennyt missä hän eleli, paitsi tietysti Hunajatassu mutta ei hän mitään paljastaisi.
"Mikäs tässä, nautin rauhallisista ajoista" hän maukui mutta huoli paistoi hänen silmistään.
"Entä itse?" Vaahterapilkku maukui huolettomasti joten päätin jättää mainitsematta Kielosydämmestä
" Mikäs tässä, tuntuu että halkean." Totesin ja se kuvasti tilannetta hyvin.
"Sinusta tulee hyvä emo, ja Omenamyrskykin tuntuu olevan valmis isäksi" siskoni maukui rohkaisevasti
"Hän on hyvä kumppani ja tuleva isä, Laventelikasvon mukaan pennut saapuvat reilu nejänneskuun aikana." Maukaisin, olin päättänyt pitää pentujen oikean isän salassa vaikka hautaani asti.
"Oho, sitten meidän kannattaa siirtyä sisälle ettet vain vilustu" Vaahterapilkku kehotti ja pujahti sisään.
Kiertelin hetken aikaa sammalilla ja asetuin makuulleni.
"Hyvinhän tämä päivä näinkin menee" naurahdin.
En muista koska olisin viimeksi ollut näin hyvällä tuulella pentutarhassa. Päivä oli jo reilusti yli auringonhuipun ja rajapartio palasi näin ollen, metsästyspartionkin pitäisi palata hiljalleen.
"Juu ei huolen häivää, pelastuspartio on varmasti jo lähellä. Viherlehden lämpöä ja riistaa riittää. Pentuja on tulossa ja oppilaita sekä sotureita riittää." Vanhempi kuningatar maukui.
Hljaisuus laskeutui pentutarhaan hänen lausuttua nämä sanat, toki pelastuspartion olisi pakko jo olla lähellä sillä Takiaisroihukin oli jo palannut.
"Oletko kuullut jo huhun että Värelehtikin odottaisi pentuja?" Hän mainitsi.
"En ole kuullut" ihmettelin, täällä kyllä kuulisin kaikki huhut mietin.
Illan jo käänyttyessä pidemmälle saapui Omenamyrskykin metsältä parin karvahännän ja linnun kanssa.
Hän laski saaliit kasaan ja valitsi yhden Vuolastassun tuomista suurista oravista. Niitä suurempia karvahäntiä tuli harvoin myrskyklaanin metsistä meidän viielämpiin soisiin metsiin.
Omenamyrsky tassutteli luokseni ja tulin häntä vastaan. Katsoin haltioituneena hänen kauniin punertavaa turkkiaan joka leiskui auringon valossa.
"Näytät siltä että halkeat" hän kiusoitteli.
"Siltä vähän tuntuukin" naurahdin.
" oliko mukavaa metsällä?" Kysyin tahtoen tietää miten hänen päivänsä oli mennyt.
"Varsin mukavaa, harmi ettei sadetta ole tullut aikoihin." Hän totesi
"Niin, vähään aikaan ei tosiaan ole satanut" Mietin.
" mutta sait hienosti saalista" kehuin
"Oppilaatkin saivat enemmän" tämä nauroi ja haukkasi palan oravasta.
"Ota sinäkin,en tätä saa yksin syötyä" hän maukui suu täynnä oravaa
Hymyilin kumppanilleni ja haukkasin suuren suullisen herkullista oravaa, riistan lämmin liha vietteli makuaistejani.
"En ymmärrä miten kotikisut pärjäävät ilman riistaa" maukaisin
"En minäkään" Kolli maukui
Jaoimme herkullisen illallisen.
Vaihdoimme kieliä pitkälle yöhön ja kun viimein pääsin nukkumaan tuntui että voisin nukkua kokonaisen kuun.
Pentutarhassa leijui makea maidon tuoksu. Laskin pääni tassujen päälle ja nukahdin syvään uneen.

//jatkan vrm huomenna

Nimi: Varjosydän

10.07.2018 18:21
Katselin hämilläni miten taolaiset olivat muuttaneet päämajan valtavaksi juhlasaliksi, kaikkialle oli levitetty kukkia ja ruokaa oli joka sorttia. Myös kissat kantoivat kukkia. Keith näytti ikionnelliselta, miten voisinkaan riistää tämän kaiken häneltä? Hän näytti onnellisemmalta kun ikinä klaaneissa. Pitäisi jutella Koin ja Jetin kanssa voisiko hän jäädä. Olisin kiitollinen jos hän palaisi kanssamme klaaniin mutten voisi pakottaa häntä siihen.
"Hei Varjosydän, nyt kun Stalin tulee klaaniin. Voisimmeko antaa hänelle klaaninimen?" Vesiturkki kysyi herättäen minut ajatuksistani.
"Hmm, yleensä tämmöinen kuuluu Ruohotähden päätettäväksi mutta kai minä päätän siitä nyt?" Mietiskelin.
"Toki voitte, mutta harkitkaa tarkkaan. Hän joutuu kantamaan sitä niin maanpäällä kun kuolleissa, esiisistämme lähtien kaikki tulevat tuntemaan hänet sillä nimellä" maukaisin.
"Kiitos" Keith maukui
" menkääs nyt juhlimaan" hoputin ja nuorukaiset kipittivät matkoihinsa.
Tunsin itseni hyvin vanhaksi, näin poikani kasvavan, rakastuvan ja perustavan perheen. Lapsenlapsenikin odotti pentuja erään kaapatun erakon mukaan joka kuulema tunsi waruin. Minä en edes pystynyt juoksemaan kunnolla ja joka paikkaan särki, kuononikin näytti säälittävältä kaksijalkojen tökötin alla.
Hymyilin katsellessani ihmeissään taolaisten juhlaa. Tunsin Routamyrsyn turkin turkissani ja kehräsin kiitollisena tuesta.
"Huomenna lähdemme jo kotiin" tämä haikaili
" niin" hymähdin.
Joku naaraista asetti päälaelleni valkoisen kukan,
"Kiitos" maukaisin.
Ehkä kukka koristaisi minua siedettävän näköiseksi heidän silmissään, naurahdin iloisena
Juhlat olivat pian täydessä vauhdissa, parit toisensa jälkeen kävivät pyytämässä siunaustaa litoilleen ja pennuilleen. Keith näytti onnellisemmalta kun koskaan viedessään
Vesiturkin eteen rakennetulle alttarille.
Yllätykseksemme tämän seremonian jälkeen Koi luovutti paikkansa Jackille.
Ilta meni hujauksessa kukkien loistossa ruuista nauttien jokainen jakoi omastaan ja kaikki myös klaanikissat nauttivat olostaan uusien ystäviemme seurassa.
Ilta pimeni liian pian, olisi aika hyvästellä ystävämme. Viimeinen etsintäpartio oli lähetetty kaupungin kaduille ja palannut juuri tuloksetta voisimme vain toivoa että he löytävät tiensä kotiin mahdollisimman pian.
Kokosimme klaanikissoja taolaisten joukosta.
"Myskyklaani valmis!" Joku ilmoitti
"Samoin tuuli ja joki!" Vaahterakasvo maukui laskettuaan kaikki kissat.
Kaikkia kadonneita emme olleet löytäneet mutta palaisimme nyt, olisimme paremmassa turvassa kotona kun kaupungissa. Olimme kiittäneet Koita ja jetiä vieraan varaisuudesta.
Odotin vain Keithiä. Hän oli hyvästelemässä perhettään.
"Odotamme vielä Kotkankatsetta" maukaisin Hohtolehdelle ja tämä nyökkäsi.
Pian kolli saapuikin, katsoin hetken viimeisen kerran taon laumalle. Viimein tehtävämme olisi ohi.
Jäisin kaipaamaan uusia ystäviäni erityisesti Tuiskua mutta nyt olisi polkujemme aika erota.
"Oletko varma?" Kysyin Keithilitä
"Mistä?" Hän maukui hämillään.
"Että haluat palat metssään?" Kysyin
"Miten kovaa löit pääsi? Tottakai olen pöhkö!" Hän nauroi.
"En tiedä, näköjään aika kovaa" naurahdin helpottuneena että huoleni oli aiheeton
Ravasin joukon johtoon muitten varapäälliköiden rinnalle, tunsin taas vastuuni kasaantuvan kun ukkospilvet joita tosiaan kaivattaisiin.


Skip

Juoksin partion johdossa järven rantaa pitkin, ilta oli jo pitkällä saapuessamme kotiin joten en ihmettynyt kun emme tavanneet yhtäkään soturia matkalla leiriin.
Hiemain leirin ulkopuolella vastaan tuli Hunajatassu joka juuri palasi metsästämästä
"Varjosydän!" Hän hihkaisi
"Olet kasvanut huimasti!" Totesin katsellessani lähes soturin mittoihin kasvanutta kollia.
"Ja sinä olet kutistunut, arpisempi ja haiset hassulle" hän maukui kiusoitteli
Saapuessamme leiriin viimein oli meitä vastassa iloinen joukko. Silmäni kostuivat kun Leikopuro putkahti ulos pentutarhasta, Sysiraita ei ollut valehdellut.
"Emo" hihkaisi Vaahterapilkku joka oli palannut rajapartiosta Tiikeriliekin ja Ohratassun kanssa.
Ei olisi voinut matkamme päättyä paremmin, olimme onnistuneet tehtävässämme. Olimme kotona rakkaittemmme luona ja saisimme vielä nauttia pitkästä viherlehdestä rauhan vallitessa metsässä. Kaksijalkojenkaan pelko ei enään painaisi yhtä vahvasti kun tiesimme miten varoa heitä.
Halasin ystävääni Vaahteraloimua "kiitos kun pidit heistä huolen" maukaisin ja tämä vain kehräsi.
Viimein kaken hälinän jälkeen pääsin nukkumaan, omalle makuusijalleni, rakkaani vierelle.
Tuudittauduin turvalliseen uneen Pimeävarjon tuoksu nenässäni. Uneni oli pahin painajaiseni taaa,pikkuinen pentu vaikeroi toistelleen sanoja, veri veren marja marjalta pimeys saapuu.
Viimeksi olin kuullut ennustuksen sanat kun sysiraita oli lähtenyt, ei kai taas. Ajattelin.

Aamu sarasti varhain uni mietitytti minua mutta j
olin onnellinen saadessani taas järjestellä partioita mutta vielä enemmän nautin kun pääsin oppilaitteni kanssa metsälle.
"Mahtavaa että palasit" Vuolastassu maukui yllättäen kun olimme matkalla harjoitus paikalle
"Oliko Vaahteraloimun opissa erillaista?" Kysyin
"Olen iloinen että sinä olet oikea mestarini" Tuhkatassu nauroi.
*jaha, vai kaipasit sinä minua tyhmä karvapallo* ajattelin mielissäni että edes jollekkin olin mieli mestari
"Noniin, mutta koska Vaahteraloimu on selvösti ollut teille liian kiltti saamme aloittaa sillä että näytätte mitä kaikkea olette unohtaneet" kiusasin oppilaitani
"Annakun arvaan, vanhoja kunnon kuono maahan harjoituksia " Tuhkatassu maukui vitsillä
"Naulan kantaan!" Nauroin
"Et ole tosissasi?" Vuolastassu maukui
"Olen olen" maukaisin huvittuneena
Katselin kun oppilaat ottovat paikkansa ja aloittivat tutun taistelu harjoituksen jossa ideana oli että voittaja saa painettua vastustajan kuonon kolmeksi sydämmenlyönniksi maahan.
Ensi silmäyksellä huomasin että vuolastassu ei enään keskittynyt häntänsä kurissa pitämiseen vain ainoastaan viholliseen. Nyt kukavaan muu kissa taistelussa voisi hyökätö ja kiskaista hänen huomionsa pois hännästä vetämällä ja Tuhkatassu saisi yli voimaisen yllätys mahdollisuuden.
"Vuolastassu häntäsi!" Huomautin ja tämä lukitsi sen taas kiinni jalkoihinsa.
* parempi mutta nyt et muista keskittyä tasapainoosi*
Tuhkatassun nopeus iskuissa oli parantunut mutta niiden tarkkuus oli kärsinyt
"Vuoas, muista tasapaino. Tuhka iske tarkemmin" huomautin ja molemmat korjasivat
"Vuolastassu olet hidas kun etana" marisin
Nuorukaiset yrittivät vuoron perään kaataa toinen toisensa mutta näin jo nyt ettei Tuhakatassu tulisi päihittämään Vuolastassua, hänen äärettömän hyvä kykynsä asetella askeleet ja iskujen voimakkuus tulisivat takaamaan voiton hänelle.

Nimi: Zare

10.07.2018 14:11
___________________________________________________

Nimi: Zare

10.07.2018 14:11
Varjosydän// 58kp, 21kp
Leikopuro// 9kp
Hunajatassu// 28kp
Kotkankatse// 60kp, 39kp
Saniaistassu// 29kp

Nimi: Saniaistassu

09.07.2018 15:56
Istuin turkki moitteettomaksi suittuna suuren kivenlohkareen edessä. Olin kietonut häntäni tassujeni ympärille, ja katsoin kunnioittavasti kiven päällä istuvaa, ruskea pilkullista kollia, joka odotti hiljaa klaanin asettumista paikoilleen. Monta kuuta olin odottanut tätä hetkeä, ja viimein se tapahtuisi. Minusta tulisi oppilas ja aloittaisin soturioppilaan koulutuksen tulevan mestarini johdolla. Toivoin kovasti, että mestarini – jonka Ruohotähti minulle päättäisi – olisi yksi Varjoklaanin vahvimmista sotureista.
”Varjoklaani kukoistaa ja olemme jälleen kokoontuneet nimittämään kolme uutta oppilasta”, kolli kiven päältä aloitti ylpeys silmissään loistaen. Kohensin ryhtiäni, mikäli oli mahdollista istua enää yhtään suoremmassa, mutta pidin katseeni tiukasti päällikössämme.
”Loikkapentu ja Huuhkajapentu ovat täyttäneet kuuden kuun iän, ja he ovat valmiita koulutukseen. Tästä päivästä aina siihen päivään saakka, jona hän ansaitsee soturinimensä, kutsuttakoon heitä Lokkitassuksi ja Huuhkajatassuksi”, Ruohotähti julisti. ”Loikkatassun mestariksi nimeän Synkkätaipaleen ja Huuhkajatassun mestariksi Piiskaviiman.”
Vilkaisin vieressäni istuvia oppilaita, joiden kanssa olin viettänyt aikani pentutarhassa. Viettänyt oli ehkä väärä sana, sillä olin leikkinyt heidän kanssaan vain ihan pienenä. Jo neljän kuun ikäisenä olin huomattavasti heitä isompi, enkä pitänyt siitä, että voitin heidät taistelussa helposti kokoni ansiosta.
Suurikokoinen Piiskaviima asteli Huuhkajatassun vierelle ja he koskettivat toistensa neniä. Samoin kuin Synkkätaival ja Loikkatassu.
Kateudenpistos käväisi sydämessäni, kun näin Huuhkajatassun mestarin. Piiskaviima olisi varmasti kova mestari.
”Saniaispentu on saavuttanut kuuden kuun iän, ja hän on valmis soturioppilaan koulutukseen. Tästä päivästä aina siihen päivään saakka, jona hän ansaitsee soturinimensä, kutsuttakoon tätä oppilasta Saniaistassuksi.”
Pieni innostuksen väristys kulki selkärankaani pitkin, mutta pidättelin sen näkymistä muille. Halusin heti osoittaa, että olin valmis ja motivoitunut soturikoulutukseen. Sen sijaan en halunnut näyttää yli-innokkaalta pikkupennulta, jota muut kutsuisivat söpöksi. Olin päättänyt, että se olisi viimeinen asia mitä koskaan olisin.
”Saniaistassun mestariksi ryhtyy Liitomieli. Toivon, että Liitomieli siirtää kaiken tiedon uudelle oppilaalleen”, Ruohotähti naukaisi arvokkaasti kutsuen soturin eteenpäin. Käännyin ympäri katsomaan, kuka mestarini oli, sillä en ollut kuullutkaan hänestä aiemmin. Kissojen välistä puikkelehti todella pienikokoinen, vaaleanharmaa naaras-soturi, jonka meripihkanväriset silmät kiilsivät kiitollisena, otettuna. Minä sen sijaan en ollut yhtään kiitollinen.
Ei voi olla totta, ajattelin ärsyyntyneenä, naarashan on nyt jo minua pienempi. Jopa Loikkatassun mestari Synkkätaival vaikutti paremmalta soturilta useine arpineen. Vastahakoisesti kosketin naaraan vaaleanpunaista nenää, ja käännyimme klaanin puoleen.
”Loikkatassu! Huuhkajatassu! Saniaistassu!” klaani hurrasi huutamalla uusia nimiämme. Ennen kuin kissat alkoivat vyöryä minua kohti onnittelemaan, Liitomieli tökkäsi minua kylkeen lempeästi.
”Tule onnittelujen jälkeen oppilaiden pesälle niin etsitään sinulle pesästä paikka ennen reviirin rajojen kiertämistä”, tämä sanoi ja kierähti ympäri. Mulkaisin tämän perään tyytymättömänä ja ryhdyin ottamaan vastaan onnitteluita.

Nopeasti suurin osa oli käynyt luonani onnittelemassa.
”Minun pieni pentuni”, oranssiturkkinen naaras naukaisi kaipaavasti tullessaan luokseni ja hieroi nenäänsä poskeeni, ”Hän aloittaa soturikoulutuksen. Voitko uskoa Pakkashuuru, voitko? Aika menee niin nopeasti.” Naarasta oli seurannut harmaa, suurempi kokoinen kolli, joka oli naaraan kumppani – minun isäni. Tuhahdin ja siirryin kauemmas emostani. Samassa seuraamme liittyi isovanhempani, Roihuaskel ja Taivaltuuli sekä tätini Hallatuuli. Roihuaskel oli isäni mukaan melko suurikokoinen, mutta lihakset eivät näkyneet huomattavasti valkoruskean turkin alta. Valkoruskeaa turkkia peitti tiikerinraidat, samanlainen kuin minunkin turkkiani. Sukulaisteni mukaan raidat olivat periytyneet isoisäni emon isältä, Graniittitähdeltä.
”Sinusta on paras tulla Varjoklaanin paras soturi, olethan sentään ensimmäinen pennunpentuni”, Roihuaskel hyrisi. Taivaltuuli tönäisi tätä huomauttavasti lapaan ja torui:
”Älä aseta hänelle tuollaisia paineita. Saniaistassu tekee varmasti parhaansa.”
”Haluan kyllä parhaaksi soturiksi, mutten usko, että se onnistuu Liitomielen avulla”, murahdin pyöräyttäen silmiäni.
”Liitomieli on oikein hyvä soturi, Saniaistassu”, emoni ääni kiristyi, ”Hän saattaa olla pieni, mutta huomaat vielä, että hänellä riittää taitoa.”
”Ja siilit lentävät…”, mutisin niin hiljaa, ettei kukaan kuullut. Hyvästelin heidät ja kipitin oppilaiden pesälle, kuten Liitomieli oli pyytänyt. Naaras olikin jo odottamassa, ja tajusin, että hän oli ollut siinä koko onnitteluiden ajan. Liitomieli tervehti hännänheilautuksella ja pujahti puun juurakoiden välistä pesään, joka oli kaivettu juurakkoon.
”Tällä hetkellä ei näytä olevan yhtään vapaata paikkaa, mutta voimme tehdä sinulle pedin, kun palaamme takaisin leiriin”, soturi naukui katsellen ympäri pesää. Nyökkäsin vastaukseksi, ja seurasin tätä sitten ulos pesästä.
”Voisimme sitten kai lähteä kiertämään rajoja”, Liitomieli sanoi hieman ehdottavaan sävyyn, ”Käydään samalla läpi hieman riistaeläinten perustuoksuja.” Nyökkäsin jälleen sanomatta sanaakaan. Naaras viittoi minua seuraamaan ulos saniaisten piirittämästä leiristä. Uloskäynti oli korkeiden saniaisten välissä, johon oli talloutunut polku, joka johti metsään. Liitomieli kulki edessäni kepein askelin, mutta hän pysähtyi heti, kun metsä aukeni eteemme.
”Reviirimme on pääasiassa kokonaan kuusimetsää, joten maasto on usein hieman kosteaa, sillä aurinko ei paista tänne kovin paljoa, eikä pääse siksi sateen jälkeen kuivumaan kokonaan. Tällä hetkellä on kuitenkin jotain omituista meneillään, eikä ole satanut useisiin vuorokausiin, sen sijaan aurinko on porottanut todella kuumasti”, Liitomieli selitti pieni huolestuneisuuden häive äänessään. Katselin ympärilleni todeten, että kaikkialla oli tosiaan melkoisen kuivannäköistä.
”Aloitetaan järvenrannasta, josta siirrymme kohti Jokiklaanin vastaista rajaa. Se ei ole leiristämme kaukana. Selitän sinulle matkalla riistasta.”
Kuljimme pientä, havunneuloista täyttynyttä polkua pitkin, jonka suunnasta aistin raikkaan, kostean ilman tulevan. Havunneulasetu pistelivät anturoitani välillä, mutten antanut sen häiritä keskittymistäni, kun tarkkailin ympäristöäni korvat höröllä.
”Koska metsämme koostuu kuusista, reviirillämme esiintyy todella paljon käpyjen siemeniä syöviä lintuja sekä oravia. Joissakin kohdissa metsää esiintyy runsaasti myös varpuja, joiden marjat ovat ravintoa erilaisille nisäkkäille, kuten metsämyyrille ja hiirille. Toisin sanoen viherlehden aikaan reviirimme täyttyy riistasta”, mestarini vilkaisi minua taaksensa kertoessaan, kun lähestyimme järvenrantaa. Saatoin jo nähdä sinisen veden puiden välistä.
”Mutta koska riistaeläimiä on niin paljon, sittenhän petoja esiintyy myös enemmän?” kysyin kuin tietäen vastauksen.
”Totta, hyvin keksitty”, Liitomieli kehui, ”Kettuja esiintyy säännöllisesti reviirillämme, mutta kyllä nekin jo tavallaan osaavat kiertää reviirimme kauempaa. Mäyriä nähdään myös, muttei niin usein.” Pitikö hän minua tyhmänä? Kuka tahansa olisi tiennyt, että riistaeläimet houkuttelevat petoeläimiä. En kuitenkaan jaksanut vaivautua huomauttamaan asiasta, sillä saavuimme järvelle kuusten lomasta. Se kimmelsi auringon alla kauniisti, mutta näytti jäätävän kylmältä ja märältä. En koskaan haluaisi koskea tassullakaan tuohon.
”Onko järvestä meille mitään hyötyä?” esitin kysymyksen katsomatta Liitomieleen.
”On, paljonkin. Vaikka reviirimme maasto onkin melko kosteaa yleensä, järvestä saamme puhdasta, raikasta vettä juotavaksemme”, harmaa naaras nyökkäsi ja jatkoi sitten toisesta aiheesta, ”Et pysty juuri nyt haistamaan Tuuliklaania, mutta kun järveltä puhaltaa, saattaa hyvällä tuurilla haistaa järven toiselta puolelta kantautuvan hajun, joka kuuluu tuuliklaanilaisille.”
Jatkoimme matkaa oikealle, jossa saisin nähdä ensimmäistä kertaa ukkospolun ja jotain kaksijalkojen aluetta. Liitomieli oli myös luvannut, että haistaisin Jokiklaanin hajun rajalta.
Kuusimetsä jatkui samanlaisena kokoajan, kaikki näytti samanlaiselta minun silmiini. Ei kuitenkaan mennyt hetkeäkään, kun jo saavuimme metsän reunaan, jossa mustalla aineella päällystetty polku oli. Ukkospolku. Liitomielen mukaan se oli vielä melko pienikokoinen sellainen. Sen toisessa päässä oli puinen alusta, jonka päästä lähti puolisilta. Mestarini kertoi, että siellä viherlehden aikaan oli useasti kaksijalkoja suurina ryhminä nauttimassa ilmasta ja räpiköimässä vedessä. Minua puistatti ajatuskin siitä, että kaksijalat parveilivat näinkin lähellä leiriä. Ukkospolku jatkui toiseen suuntaan ja teki sitten käännöksen metsään. Metsä jatkui sen toisella puolella.
”Ylitetään nyt tämä ja sitten näytän sinulle Kalliot, jotka ovat erään kaksijalan pesän takana. Siellä koulutamme oppilaitamme ja vietämme aikaa. Sieltä jatkamme matkaamme Myrskyklaanin rajalle ja takaisin leiriin.”

Palattuamme leiriin, jokaista osaa kehossani särki ja uuvutti. En halunnut edes ajatella miltä minusta tuntuisi aamulla. Lisäksi vatsaani kuristi kauhea näläntunne.
”Sinä voisit tässä välissä syödä”, Liitomieli kehotti, ”Minä käyn hakemassa sinulle puhdasta sammalta petiisi. ” Hän oli varmaankin kuullut kurinan, joka kuului vatsastani, kuin vanhan kissan katkonainen kehräys. Mietin hetken, että olisin kiittänyt häntä, mutta nostin sitten häntäni pystyyn ja astelin tuoresaaliskasalle. Valitsin syötäväkseni pullean vesimyyrän. Kannoin sen hampaissani aukion laidalle. Sain syötyä sen muutamalla hotkaisulla, ja tunsin jälleen kuinka voima hiipi takaisin kehooni väsymyksestä huolimatta. Ja vaikken olisi halunnut sitä myöntääkään, reviirien kiertäminen oli saanut minut väsyneemmäksi kuin koskaan. Siispä hautasin rippeet, ja lähdin katsomaan oppilaiden pesään josko Liitomieli olisi jo palannut sammaleiden kanssa.

Nimi: Kotkankatse

08.07.2018 19:05
Parantajilla ja vähemmillä vammoilla selvinneillä sotureilla ja Taolaisilla oli täysi työ paikata epäonnnisempia kissoja. Taistelukenttä oli muuten hiljennyt, mutta välillä pystyin kuulemaan kissojen valituksia kaatuneiden ystäviensä ruumiiden viereltä. Olin kuitenkin onnellinen, että enää oli jäljellä klaanikissojen pelastaminen. Yhtäkkiä kaikki pimeni ja kaaduin voimattomana maahan.
"Kotkankatse!", kuulin Hohtolehden huudahtavan jossain lähistöllä,mutta pian kaikki hiljaisetkin äänet katosivat.

Säpsähdin takaisin tajuihini tutulla niityllä. SYdämeni tuntui täyttävän jonkinlainen ilo ja rauha, sillä olin kaivannut tätä paikkaa. Jos muistan oikein, olin käynyt täällä viimeksiyö ennen kaupunkiin lähtöä. Tähdet tanssivat taivaalla, mutta tällä kertaa, niitä oli paljon enemmän. Hiljainen tuuli puhalsi niityn halki ja liikutteli tasaisessa rytmissä violettina hohtavaa nurmikkoa. Tuulen mukana, korviini kantautui hiljainen kutsu. Se ei käyttänyt sanoja, mutta jotenkin tunsin, että se pyysi minua saapumaan jo tutuksi tulleeseen paikkaan. Rupesinkin siis kulkemaan kohti järveä, joka muistutti niin kovasti kotijärveä klaanien reviireillä. Kävellessäni kohti rantaa, laskeutui muutama tähti luokseni. Ne lentelivät ympärilläni ja sitten ottivat kissan muodon. Hohtavat siluetit lähtivät juoksemaan kohti järven rantaa.
"Odottakaa", naukaisin huvittuneena ja lähdin juoksemaan heidän kanssaan. Askel askeleelta pystyin yhä selvemmin erottamaan tutun hahmon vedenpinnan yläpuolella. Hidastin tahtiani ja loplta pysähdyin ihan vesirjan tuntumaan. Suuri tiikeri katsoi minua hiljaa pieni haikea hymy kasvoillaan. Tähtikissat juoksivat tämän rinnalle veden päälle ja jäivät leikkimään keskenään.
"Keith", Uskonsiipi tervehti hiljaa.
"Uskonsiipi, kiitos avustasi taistelussa. Olisimme kaikki olleet pulassa jos et olisi ollut siellä", kiitin surta kollia. Tämä kuitenkin pudisti päätään puolelta toiselle.
"Olen kiitollinen siittä, että ajattelet noin ja kiität minua siitä mitä tein. Se tuo minulle mielenrauhan, että tein oikean päätöksen, vaikka joudummekin kohtaamaan seuraukset ystäväni", tämä sanoi haikeasti.
"Kuinka niin?", kysyin hämilläni, mistä kolli puhui, mitkä seuraukset?
"Kuten tiedät, olen muinainen henki jolla on muinaisen tiikeriklaanin soturin voimat. Kun huusit nimeäni ja pyysit apuani, autoin sinua antamalla sinulle joitakin voimiani jotta jaksaisit taistella loppuun asti. Tekemällä näin, rikoin kuitenkin yhtä muinaista sääntöä, mikä minullekkin on asetettu", tämä selitti.
"Mitä niin? Mitä sääntöä voisit rikkoa auttamalla minua?"
"Jotta pystyin antaa sinulle osan voimistani, minun piti ottaa osa kehostasi hallintaani eli toisin sanoen riivata se. Riivaaminen on henkimaailmassa kiellettyä, mutta päätin rikkoa sitä sääntöä omasta tahdostani ja nyt joudun vastaamaan seurauksista",tämä kertoi. Riivannut, itse sana kuulosti paljon pelottavammalta mitä itse kokemus oli. Se tietenkin saattoi yös riippua siittä, millainen henki oli kyseessä. Olin sitäpaitsi tuntenut Uskonsiiven jo niin kauan, että luotin tähän täysin ja tiesin,ettei hän satuttaisi minua.
"Mistä seurauksista puhut?", kysyin jälleen. Tiikeri pysyi hetken hilja, ikäänkuin miettien, miten asiansa kertoisi. Lopulta tämä loin katseensa minuun ja huokaisi syvään.
"Minua on kielletty puhumasta sinulle niin kauan kuin maan päällä kuljet. En saa myöskään kutsua sinua tähän tilaan enää", tämä kertoi. En voinut uskoa korviani, kolli ei voinut olla tosissaan.
"Ei.. ei, ei, ei! Tämän täytyy olla pelkkä vitsi, älä valehtele minulle näin!", huusin ja tunsin kuinka kyyneleet kipusivat silmiini.
"Olen niin pahoillani Keith...", Uskonsiipi sanoi hiljaa, tämän ääntä ei miltein edes pystynyt kuulemaan.
"Ei, en salli sitä! Et sinä vahingoittanut minua mitenkään ja jos olisit kysynyt, olisin tottakai antanut luvan! On pakko olla jotain, mitä voimme tehdä tämän kiellon purkamiseksi! On pakko olla!", huusin ja kyynyleet alkivat valua vuolaasti poskiani pitkin. Uskonsiipi otti askeleen lähemmäs minua ja painoi valtavan otsansa otsaan vasten.
"Keith, valitettavasti emme voi tehdä mitään. Jos olisi, olisin jo tehnyt sen. Poikkeuksia ei voi kuitenkaan sallia, silä silloin niitä pitäisi sallia kaikille. Myös niille, jotka käyttävät sitä väärii tarkoituksiin", tämä selitti.
"Mutta, etkö voi vaikka salaa tulla puhumaan minulle? Pyydän Uskonsiipi, et voi jättää minua näin", anelin, vaikka tiesin itsekkin, ettei se onnistuisi.
"Valitettavasti mikään ei jää huomaamatta henkimaailmassa. Älä kuitenkaan itke. En aio jättää sinua. Vaikka et enää näkisi tai kuulisi minua, tulen kuitenkin aina kulkemaan rinnallasi ja seuraamaan sinua, ihan sama missä kuljet. Sen minä lupasin jo eläessäni", tämä sanoi ja nosti päänsä ylös.
"Mitä tarkoitat?"
"Keith, on tuntenut minut paljon kauemmin, mitä voit kuvitellakkaan. Olen iloinen kaikesta, mitä olet saanut elämältäsi. Ja vaikka se välillä ongelmia tuottaakin, on hyvä, että vanha taistelutahtosi on edelleen läsnä", Uskonsiipi sanoi. Pian yksi tähdistä lähestyi tätä ja tökkäsi tätä hiljaa tassullaan lapaan. Uskonsiipi nyökkäsi tälle hymyillen ja kääntyi vielä kerran katsomaan minua.
"Minun on nyt aika mennä. Tao antoi minulle tehtävän saattaa ystäviemme henget lepopaikkaansa... Keith, olen sydämeni pohjasta kiitollinen että sain tavata sinut ja nähdä sinun kasvavan kissaksi, joka tänä päivänä olet. Muista olla kiitollinen kaikesta mitä saat äläkä ikinä luovuta. Vaikka joudunkin nyt sanomaan hyvästit, muista, että rinnallasi kulkee vielä monia ystäviä. Älä sure sitä mitä sinulla ei ole, vaan iloitse siittä, mitä sinulla on. Rohkaise niitä jotka sitä tarvitsevat. Kanna niitä, jotka eivät itse jaksa kävellä. Kuule niitä, joita kukaan muu ei kuule. Puhu niitten puolesa, jotka eivät siihen itse pysty. Katso maailmaa avarin silmin ja avoimin sydämin. Älä pelkää turhaa, sillä silloin sinulta saattaa jäädä kokematta jotain upeaa. Keith, kiitos kaikesta ystäväni ja hyvästi, kunnes taas tapaamme", Uskonsiipi ausui viimeiset sanansa ja ojensi tassunsa minua kohti. En voinut tehdä mitään muuta kuin itkeä.
"EI, kiitos sinulle kaikesta pitä olet tehnyt vuokseni. Sinä johdatit minut klaanien luokse ja neuvoit aina kun olin hukassa. Tulen säilyttämään sanojasi aina sydämessäni. Kiitos rakas ystävä ja hyvästi", naukaisin heikosti ja laskin tassuni tämän tassun päälle. Uskonsiipi hymyili lämpimästi ja alkoi itsekkin hohtaa valkeana kuten tähdet. Valkea valo laajeni tämän ympärillä ja nimensä mukaan, pian kolli kantoi selässään paria valkeita siipiä. Ne olivat kauniit ja puhtaan valkoiset, kuten joutsenten siivet kirkkaan järven pinnalla. Minulle tulisi kauhea ikävä kollia ja tätä paikkaa, mutta tieto siittä, että vielä kerran ehkä palaisin tänne, lohdutti. KUiskasin vielä hiljaisen kiitoksen, ennen kuin kaikki haihtui ympäriltäni muuttuen valkean kimaltavaksi mailmaksi. Hymyillen suljin silmäni ja valmistauduin palaamaan.

"Kotkankatse? Hohtolehti hän heräsi! Tähtiklaanin kiitos olet taas tajuissasi!", Vesiturkki naukui helpottuneena ja nuolaisi korvaani. Palasin tajuihini Taon tukikohdassa. Minut oltiin asetettu makaamaan vanhan tyynyn päälle ja oikea lapani oli miltein kokonaan vuorattu hämähäkinseitillä.
"Kotkankatse, hyvä että olet taas tajuissasi, säikäytit meidät kun kaaduit pyörryit yhtäkkiä. Olit tosin menettänyt niin paljon verta, että ihme ettet aiemmin pyörtynyt", Hohtolehti sanoi ja varmisti, ettei mitään ollut jäänyt paikkaamatta. Vesiturkki kertoi, kuinka veljeni oli kantanut minut tukikohtaan taistelukentältä. Kuulemma kumppanini olisi itse halunnut kantaa minut, mutta koska hänkin oli ottanut rankemmin osumaa, oli Hohtolehti kieltänyt tätä. Ilmeisesti taistelusta oli kulunut vasta muutama tunti, mutta se tuntui paljon lyhyemmältä ajalta. Sydämeni tuntui raskaalta hyvästien takia, mutta tiesin, että ystäväni olisi edelleen vierelläni.

--- Skip ---

Koko tukikohta oli kuin pyörremyrskyn jäljiltä. Taolaiset siirtelivät talon kalustoa ympäriinsä ja valmistautuivat tulevaan juhlaan. Kuljin kuin rinnalla katsomassa, että kaikki olisi kunnossa iltaa varten. En tosin vieläkään täysin ymmärtänyt miksi tällainen juhla järjestettiin.
"Setä, tai siis Koi. Viitsisitkö vielä selittää, mitä virkaa tällä juhlalla on? Klaanikissat kun eivät yleensä mitään tällaista tee", pyysin. Koi naurahti hieman.
"Sano vain setä poikaseni. Turhaa näin perheen kesken oikeita nimiä käyttää", nämä naukaisi ja tönäisi minua hieman. Välillä oli vaikea uskoa, että tämä kissa oli sukua veljelleni. Setäni oli paljon rennompi mitä isäni. Hän jopa vitsaili välillä.
"Selvä, mutta niin setä, mitä järkeä tällaisessa voitonjuhlassa on?", kysyin jälleen.
"Voitonjuhla tastelun tai uuden liittolaisen jälkeen on ollut perinne jo Lordi Yangin ajoista lähtien. Voitonjuhlissa juhlimme voittoa ja rauhaa. Juhlat järjestetään kaksi tai kolme päivää taistelun jälkeen, jotta kerekämme surra kaatuneita ystäviämme ja lopulta juhlia heidän kanssaan. Uskomme nimittäin, että myös ystäviemme ja esi-isiemme henget osallistuvat juhlaan juhlimaan yhdessä saavutettua voittoa", kolli selitti ja huikkasi muutaman ohjeen kissajoukolle, jotka hääräsivät kukkaläjän kimpussa.
"Se on aika kaunis ajatus", totesin ja setäni nyökkäsi.
"Mutta ajatus ei olemitään verrattuna itse juhlaan. Toki juhlaan kuuluu paljon perinteitä ja sen takia myös tekemistä, mutta se on vaivan arvoista", Koi naukaisi ja nappasi yhden kukan maasta ja asetti sen pääni päälle.
"Et ole muuten ajatellut ottaa vastaan esi-isien siunausta juhlissa?", tämä kysyi mietteliäänä ja asetti toisenkin kukan pääni päälle.
"Tämä saa kyllä jäädä ammattilaiselle, minulla kun ei ole värisilmää", tämä tuhahti.
"Ööö, minkä siuauksen?", kyyin ja kallistin päätäni kysyvästi.
"Sitä kai voisi verrata ihmisten hääjuhliin. Voitonjuhlat ovat oiva aika pytää esi-isiltä siunausta onnellisen ja hedelmälliseen liittoon kahden kissan välillä. Olen itse tosin kerran pyytänyt siunausta kolmen kissan joukolle. Noh, rakkaus ei tunne rajoja ja välillä sitä on niin paljon että siittä riittää useammalle. Kuitenkin, koska kissoja on niin paljon, pareille pyydetään siunausta yhtä aikaa koko liito edessä. Kiinnostaako? Vai oletteko jo tehneet jotain samanlaista klaanissasi?", Koi selitti.
"Klaanikissat eivät juhlista kumppanuuttaan mitenkään isosti, yleensä se vain on", kerroin ja sain Koin kiepsahtamaan salaman nopeasti 180 astetta ympäri.
"Te. Osallistutte. Siunaukseen", tämä käski, pitäen pienen tauon jokaisen sanansa välissä. Siunaus oli tälle selvästi iso asia.
"Selvä on!", naukaisin äkkiä jotta sain setäni vaativan katseen katoamaan. Muistaakseni olin kysynyt taistelukentällä Vesiturkin mielipidettä asiaan, mutta en vielä silloin tiennyt millainen kumppanuuden juhlistus Taolaisilla oli. En itse, asiassa edes silloin tiennyt oliko heillä edes sellaista.
"Hyvä~ Tästä tulee todella jännittävää, pääsen pyytämään siunausta kahdelle veljen pennulleni. Myös Taolaiset ovat varmasti innoissaan kunhan kuulevat uutiset", tämä naukaisi kuin innokas pentu.
"Kahdelle? Aikooko Mary myös ottaa osaa siunaukseen?", varmistin ja Koi nyökkäsi.
"Jep, emosi kuultuaan siskosi raskaudesta uhkasi tuhota hänen lempityynynsä kotona jos tämä ei ottaisi siunausta vastaan", tämä naurahti. Kehräsin itsekkin hieman huvittuneesti. Järjestelyt oltiin miltein hoidettu ja joka paikka tuoksui kukkasilta. Kissat olivat tuoneet kaikenlaista syötävää. Kotikissat olivat tuoneet nappuloitaan ja jotain ihmistenkin antamia herkkuja. Kujakissat olivat pyydystäneet riistaa kujilta ja puistoista ja jotkut rotukissat toivat mukanaan ihmisten valmistamaa ruokaa, joita hekin välillä nauttivat. Olin nähnyt joukossa myös kanaa. Pelkkä ajatus herkullisesta kanasta sai veden herahtamaan kielelleni. Yhtäkkinen huudahdus sai kuitenki minut unohtamaan kanan.
"Klaanikissat ovat palanneet!", huudahti valkea naaras tukikohdan suuaukosta. Sprinttasin salin halki Koin ja joidenkin muiden Taolaisten seuratessa perässämme. Päästessäni ulos, osa tukokohtaan jääneistä sotureista oli jo heitä vastassa. Itse oli joutunut jäämään tukikohtaan Hohtolehden käskystä, olin kuulemma menettänyt niin paljon vert, että lähtöni olisi ollut vaarallista. Oli hienoa nähdä että kaikki lähteneet palasivat yhtenä kappaleena ja että heillä oli monia muita klaanikissoja mukanaan. Pujottelin Taolaisten ohi ja etsin katseellani mustaa naarasta. Helpotuksekseni näin tämän puhumassa yhden kotikissan kanssa, joka irrotti tältä muovista päähinettä. Astelin tämän luokse nopeasti.
"Varjosydän!", naukaisn äänekkäästi ja miltein kaadoin naaraan halatessani tätä.
"Varo vähän Kotkankatse, kaksijalat tekivät ehkä hyvää työtä paikatessaan minut, mutta en ole kuitenkaan vielä tarpeeksi ehjä haleillesi", tämä sanoi, mutta yrityksestään huolmatta, ei hänkään voinut piilottaa pientä hymyään. Päästin tästä irti, mutta en kerennyt sanoa tälle mitään muuta, ennen kuin pieni mustavalkoinen pallo kiilasi väliimme.
"Keith, Kotkankatse, Keith, Kotkankatse!", Stalin nakui innoissaan, eikä selvästikkään osannut päättää, millä nimellä minua kutsuisi.
"Vou, rauhoituhan pikkuinen, mitä nyt?", naukaisin huvittuneena ja laskin tassuni tämän päälaelle yrittäen saada tämän pysymään edes hetken paikoillaan.
"Varjosydän antoi minun tulla mukaanne!", tämä hihkaisi. Tämä tuli ihan puskista. Katsoin tätä hetken ja sitten käänsin katseeni varapäällikköömme joka nyökkäsi sen olevan totta. SYdämeni täyttyi lämmöllä ja halasin naarasta jälleen.
"Kiitos Varjosydän, kiitos kovasti! Lupaan että et kadu tätä, kasvatamme hänestä kelpo klaanikissan!", nau'un miltein puristaen naraan kokoon.
"Voi pikkuinen, meistä tulee sittenkin perhe", sanoin napatessani Stalininkin kainalooni. Päivä oli kääntymässä entistä paremmaksi. Juhlat, siunaus, klaanikissojen paluu ja nyt meistä tulisi vihdoin perhe ja voisimme palata kotiin.


// Lasi? Ja kuka tahansa voi kirjoittaa tottakai juhlista. Aatelin että Keith pyytäisi Vesiturkin kanssa antamaan Stalinille klaaninimen. Kolli on iältään kolme kuuta, eli ei vielä tarpeeksi vanha soturiksi, mutta pysyy kuitenkin klaanikissojen tahdissa matkalla kotiin. Juhlissa moni kissa ottaa vastaan siunauksen ja Koi ottaa ja yllätyksenä luovuttaa paikkansa johtajana Jackille.

Nimi: Varjosydän

05.07.2018 15:44
Kiemurtelin pöydällä johon kaksijalat olivat minut nostaneet.
Kaulapantani oli inhottavan kireällä kiinni narussa ja jouduin seisomaan ettei se kuristaisi minua hengiltä.
Yksi kaksijaloista yritti kammeta leukojani auki. Kun hänen kätensä lähestyi päätäni sihahdin häijysti ja tämä vain nauroi huvittuneena.
Kun hän tunki käpälänsä kuonooni kiinni murahdin, en pitänyt tästä lain. Koitin pyrkiä taakse päin tai väistämään sivuille mutta panta ei antanut senttiäkään periksi.
Aikansa yritettyä tunkea jotian suuhuni hän huusi muille kaksijaloille jotain mitä en ymmärtänyt.
Toinen kaksijalka lähestyi minua, hän nappasi minusta kiinni!
Hänen käpälänsä piti päätäni paikallaan etten voisi riuhtoa sitä puolelta toiselle.
*nyt tämä ei mene suunnitelmien mukaan*
Toinen kaksijalka painoi leukojani sivulta, se sattui.
Raotin suutani hiukan ja juuri kun hän oli tunkemassa käpäläänsä sinne purin häntä inhottavasti sormeen.
Tämä kavahti taammas ja ulahti.
Virne puhkesi kasvoilleni.
*hää hää, etpäs onnistuunu!*
Nyt kaksijalka näytti vihaiselta. Ei varmaan hyvä juttu?
Pitkän taistelun jälkeen minut palautettiin häkkiini, suussani maistui kuolemaakin pahemmalle. Samaa tökättiä oli yritetty ujuttaa ruokaani mutta siihen en ollut koskenutkaan.
"Tuisku?" Huhuilin viereiseen häkkiin.
" niin" hän vastasi uneliaasti.
"Milloin tuo tänne tuotiin?" Ihmettelin viereisessä häkissä lojuvaa karva kasaa jonka tuoksua en tunnistanut lain sillä kaksijalat olivat pesseet hänet vastikään.
"Vähän aikaa sitten sinun poissa ollessasi. Esiteli itsensä Sysiraidakasi, hänkin tulee puhumastasi metsästä!" Tuisku vastasi innokkaasti odottaen että olisin iloinen uutisista.
Silmäni räjhätivät ammolleen, Sysiraita. Ajatus kollista vierssä pelotti.
"Tuttuja" Sysiraita kähisi
"Tunnetteko te?" Tuisku kysyi hämillään
"Tämä kaunis naaras oli kumppanini" Sysiraita virnuili
"Kunnes tuo kiittämätön sammakkonlima tappoi pentujani ja petti minut" täydensin sihahtaen.
"Voi oletko jo kuullut että tyttäremme odottaa pentujani?" Hän pudotti pommina.
"Mitä!" Huusin järkyttyneenä.
"Niin kultaseni, kun palaat kotiin niin sinua vastassa on lapsenlapsesi." Hän nauraa räkätti
Olin sanalla sanoen kauhuissani, minun pikku tyttöni.
"Mitä olet mennyt tekemään tyttärelleni, kuinka saatoit pakottaa hänet pentuihin" kauhistelin
"Minä? Pakottaisin? Ehei Leikopuro vaihtoi omasta tahdostaan vapautensa, en minä täällä muuten olisi" tämä maukui maireasti.
Laskeuduin makuulteeni, en ollut varma pysyisinkö tajuissani seisten.
*Leikopuro,minun pikku Leikopuroni*
"Miksi juuri Leikopuro?" Päivittelin.
"Koska hän on lempi pentuni" hän vastasi viattomasti.
"He ovat Pimeävarjon ja minun pentuja eivät sinun!" Huusin Sysiraidalle.
"Mikäs ongelma pennuissa Leikopuron kanssa sitten on?"hän piikitti takasin
"Sinä" sylkäisin
"Katso" Tuisku maukui ja osoitti katon rajassa olevia ikkunoita
Katon rajassa olevan ikkunan aukeaminen kuitenkin sai ajatukseni muualle.
"Taolaiset!" Huudahdin.
Pian tuttu kaksikko pujahti sisään kiiveten häkin seinämää pitkin alas.
"Hys" nämä kuiskasivat ja kaikki kissat hiljenivät.
Kynsillään nämä hetken lukkoja kääntelivät ja sitten ne napsahtivat auki. Minun häkille saapuessaan Tuisku oli jo vapaana mutta odotti vielä minua.
"Kiitos" kuiskasin ja sain nyökkäyksen vastaukseksi kun nämä jo kiirehtivät seuraaville häkeille.
"Oi Varjosydän, muistathan nimetä pennun Verimarjaksi. Niinkuin nimesin Leikopuron voinen kai nimetä hänen ja minun pennuistain ainakin yhden? Muistoksi meistä, kuulostaisi nimeltä joka sopii sinulle armaani. Yhtä myrkyllinen ja kamala" Sysiraita huusi perääni
*ei ikinä*
Suuntasimme Tuiskeen kanssa muitten kissojen mukana oville.
Ovi toisensa jälkeen avattiin kätevästi taolaisten toimesta. Kissat häkeistä pujahtivat käytäville ja keräännyimme oven eteen joka johti toimiston kautta ulos. Kekälekukka! Kidekuu! Tunnistin sotureitani ja olin sanattoman kiitollinen Tähtiklaanille että tämä oli säästänyy soturini
Kuulimme taolaisten hiutavan oven toiselta puolen ja ovi aukeni yhtäkkiä, syöksyimme valtavana laumana ulos toimiston läpi. Kaksijalat juoksivat vain pois kynsien myräkän tieltä.
Viimeinen esteemme vapaiden välillä oli suuri portti jota kaksijalat koittivat saada suljettua. Huomasin tutut kasvot kuitenkin hyökkäävän kaksijalan kimppuun joka yritti vangita meidät kaiken jälkeen.
Pihkaviiru, Metsäsielu ja muiden klaanien kissoja jotka olivat pelastuspartiossa kaatoivat kaksijalkojen turhat yritykset ja pian koko kissalauma oli teillä tietämättömillä.
Kokosimme klaanikissoja taon majapaikalle.
"Onnistuimme paikkaamisessasi!" Pihkaviiru vitsaili
"Toden teolla, mutta kuulu kyllä siihen ei ikinä enään sarjaan" maukaisin.
Mielessäni pyöri monta ajatusta mutta yksi oli päällimmäinen, tahdoin nähdä poikani.
Katseeni etsi kissojen joukosta Keithiä. Vastaan minua kuitenkin tuli Stalin.
"Varjosydän!" Hän huudahti.
*mites tuo ny noin sekosi?*
"Saanko kiltti lähteä mukaanne?" Tämä aneli ja arvasin että Vesiturkki oli kertonut kieltäneeni pennun mukaan tulon.
"Oletko ihan varma, et voi elää tassu milemmissa mailmoissa. Jos päätät lähteä mukaamme et enään ikinä näe taon laumaa. Joudut elämään meidän sääntöhen ja uskon mukaan. Mutta jos olet aivan varma saat tulla mukaan" vastasin pikkuiselle.
" jipii!" Tämä huudahti innoissan ja katosi näkyvistäni.
*voi noita pikkuisia*
"Koska voinemme lähteä?" Pihkaviiru kysyi.
"Niin pian kun mahdollista" vastasin ja painotin sanaa pian, olimme olleet poissa jo liian kauan.
"Hei, aijotkos kantaa tuota kauankin?" Kysyi joku taolainen viitaten kaulapantaani
"En tiedä miten päästä siittä eroon." Myönsin
"Annas kun autan" hän vastasi huvittuneena
Kätevästi nuorukainen painoi hampaillaan mustaa palikkaa jossa oli hakaset ulos päin ja panta irtosi siinä samassa.
"Kiitos, se hiersi inhottavasti" maukaisin ja tämä vain nauroi sydämmellisesti
"Mitäpä pienestä" hän maukui.

Nimi: Kotkankatse

04.07.2018 22:13
Joukkomme oli hyvin pieni verrattuna muihin ryhmiin, vahvuutena pelkästään 10 kissaa. Joukkoamme, jonka tehtävänä oli kukistaa vihollislauman johtaja, johti isäni, Kenraali Jeti. Joukossamme oli kolmenlaisia kissoja joista jokainen nähtiin tarpeelliseksi tehtävän suorittamiseksi. Siskoni oli nimennyt ryhmämme "nuoleksi" ryhmän kokoonpanon takia. Nuolen "sulan" muodosti kolme hyvin solakkaa ja nopeaa kissaa. Hei eivät olleet ehkä vahvimpia tai kestävimpiä, mutta harjoitusten aikana, olimme huomanneet, kuinka he osasivat kadota kuin savuna ilmaan ja piiloutua, kunnes olivat hyökänneet suoraan vastustajansa selkään. Heidän tehtävänsä oli ensinnäkin selvittää johtajan sijainti ja sen jälkeen löytää paras reitti sinne. Taistelun aikana, he toimisivat siis silminämme ja jos joku joutuisi vaikeuksiin, he hyökkäisivät ja antaisivat meille muille mahdollisuuden jatkaa. Tämän jälkeen heidän tarkoituksenaan oli taas kadota ja jatkaa tarkkailua, tai perääntyä, jos siis pääsisivät pakoon. 'Ensimmäinen loikkasi alas, saattaa jäädä viimeiseksesi', Kenraali oli sanonut. Nuolemme "varren" muodosti kolme vankkaa ja paksunahkaista kollia, mukaan lukien veljeni, joka harjoituksissa osoittautui loistavaksi tankiksi. Kyllä, tiedän mikä tankki on, pentu ihmiseni kerran puhui niistä ystävänsä kanssa. Isäni ei olisi halunnut päästää veljeäni mukaan, mutta tiesi ihan hyvin itsekkin, että hän sopisi joukkoon paljon paremmin kuin kukaan muu. Kollien tehtävänä oli auttaa meitä muita raivaamaan tie vihollislauman sydämeen ja kun lopullinen taistlu alkaisi, pitää kaikki ylimääräiset kissat loitolla mahdollisimman kauan. Emme tienneet, montako kissaa meill olisi vastassa, joten emme voineet arvioida heidän osansa vaikeutta. Kolmas "kärjeksi" nimetty ryhmä, johon kuului kaksi kollia ja naaras, tehtävänä oli raivata tie ja auttaa tappamaan johtaja sekä kaikki jotka yrittivät estää sen. Minut oltiin valittu tähän ryhmään taistelu taitoni takia. En tosin ymmärtänyt, miksi juuri minut, sillä vaikka osasinkin taistella, ei se tarkoittanut, että olisin paras vaihtoehto. Moni klaanikissa oli minua taitavampi taistelia, mutta ei, isäni halusi minut mukaan. Hänestä puheen ollen. Kenraali oli ryhmämme kymmenes kissa ja samalla ryhmämme johtaja. Hänen tehtävänsä oli varmistaa, että jokainen hoiti osansa niin, että lopulta vihollis johtaja kukistettaisiin. Voisi kai siis sanoa, että hän oli "jousi" sillä hän lähetti meidät matkaan ja antoi voiman iskeä. Vaikka hän olikin tätä vastaan, oli hän harjoitusten aikaan luonut uskoa Taolaisiin ja tehnyt parhaansa koulutuksessa. Koi oli kysynytkin tältä syytä, miksi hän nyt auttoi harjoituksissa, vaikka oli niitä vastaan. Kenraali oli vastannut lyhyesti, mutta hänen sanansa kertoivat paljon hänestä itsestäänkin. 'Sinä annoit meille käskyn taistella, on siis parempi varmistaa, että mahdollisimman moni palaa kertomaan siittä', hän oli sanonut. Kissat alkoivat jakautua omin ryhmiinsä hyvästeltyään rakkaimpansa. Itsekkin etsin Vesiturkkia tämän ryhmän suunnilta. Kumppanini oli sijoitettu vasempaan sivulinjaan, eli toiseen kahdesta ryhmästä, jonka tarkoitus oli hyökätä sivulta ensimmäisen vahvistusjoukon hyökättyä. Olisin mieluusti ollut tämän rinnalla taistelun aikana, mutta niin vain ei ollut käynyt. Pian löysinkin ajatuksiinsa vaipuneen kollin ryhmäläistensä joukosta.
"Hei", sanoin hiljaa jolloin tämä käänsi katseensa minuun. Vaikka tämän kauniissa turkooseissa silmissä näkyikin huoli, oli tämän katse myös täynnä rohkeutta ja uskoa. Tiesin, että vaikka mitä kävisi, vaikka kuinka itse pelkäisin ja huolehtisin, hän rinnallani ja tukenani, pystyisin mihin vain. Mutta nyt kun en näkisi häntä ennen kuin taistelu olisi ohi, pelko siittä, etten näkisi häntä enää valtasi sydämeni. Se puristi rintaani ja sai jo noiden pienien sanojen sanomisen miltein mahdottomaksi. Jo pentuna isäni oli opettanut, ettei heikkoutta sovi näyttää ja kyyneleet tulee piilottaa. Olinkin siis kai alitajuisesti aina noudattanut sitä oppia, vaikka tiesinkin ettei itkeminen ollut heikkouden merkki. Niinpä nytkin yritin vain niellä kyyneleeni ja vetää kasvoilleni rohkaisevan hymyn. Katsoimme toisiamme hetken hiljaa, kunnes Vesiturkki veti minut itseään vasten.
"Älä pakota itseäsi tuohon. Kuten sinä niin useasti sen olet tehnyt, anna minun vuorostani olla sinulle olkapää mitä vasten itkeä", tämä sanoi. Vaikk aaluksi yritinkin, en lopulta vointut enää pidätellä kyyneleitäni ja niinpä luovutin.
"Älä sinäkään minun takiani pidättele kyyneleitäsi. Olet vahvempi meistä, mutta se ei tarkoita, ettetkö sinäkin saisi näyttää suruasi", sanoin tälle hiljaisten kyyneleideni välistä. Ja pian tunsin rakkaani lämpimät kyyneleet turkillani, mutta sillä hetkellä, meistä kummastakaan ei ollut lohduttajaksi.
"Rakkaani, olemme kokeneet molemmat paljon yhdessä, ja kuten silloin joskus puhuimme, lupasimme olla toistemme rinnalla jokaisessa elämän käänteessä. Mutta nyt kun me molemmat lähdemme ensimmäiseen sotaamme, et olekkan siinä vierelläni. En pelkää kohdata kuolemaa, enkä pelkää antaa henkeäni suojellessani minulle rakkaita. Mutta... mutta pelkään että en näe sinua enää. Pelkään että näen kun sinua kannetaan pois taistelukentältä ja jodun valvomaan vierelläsi viimeisen yön ja tuntemaan, kuinka kehosi lämpö hiipuu rinnallani. Pyydän, lupaa että palaat luokseni, lupaa että palaamme yhdessä takaisin kotiin. Lupaa että hymyilet minulle vielä ja kuljet rinnallani vielä monia kuita"
"Lupaan, jos sinä lupaat saman minulle. Mutta vaikka jompikumpi rikkoisi lupauksensa, pitäköön toinen silti vielä yhden lupauksen. Elämäni valo, pyydän, lupaa että vaikka en palaisikaan, sinä et unohda minua, niin kuin en minä sinuakaan. Mutta vaikka kannatkin muistoja meistä, älä jää ikuisesti suremaan, vaan lupaa jatkaa myös elämääsi ja elää sitä täysin rinnoin. Sillä vaikka lähtisin, olisin aina rinnallasi ja haluaisin nähdä sinun hymyilevän. Vaikka et enää hymyilisi minulle, lupaa silti hymyillä, jolloin myös minä voin hymyillä. Lupaa se ja minä lupaan odottaa sinua jokaisessa yössä ja päivässä, rakastaa sinua hiljaa jokainen hetki kun olemme erossa ja kun taas joskus tapaamme. Lupaan hymyillä sinulle niin kuin aina ennen. Lupaa tämä minulle."
"Lupaan"
"Lupaan"
*Uskonsiipi, jos kuulet minua, pyydän, pidä hänet turvassa*, pyysin hiljaa. pysyimme siinä vielä hetken, kunnes lopultaolimme vuodttaneet tarpeeksi kyyneleitä, Vaikka lähdön hetki olikin lähellä, en olisi halunnut millään päästää irti tästä. OLisin vain halunnut pitää tämän luonani vielä hetken toisensa jälkeen. Hengittää tämän tuttua tuoksua ja tuntea tämän hakkaavan sydämen rintaani vastaan, mutta lopulta minun oli pakko päästä tämä menemään. Minun ryhmäni lähti paikoilleen viimeisenä, joten jäin vielä hetkeksi istumaan paikoilleni, kun tämä nousi ylös mutta jäi vielä hetkeksi paikoilleen. Katsoimmetoisiamme pitkään, ikään kuin yrittäen pistää muistiin jokaisen pienimmänkin yksityiskohdan toisesta. Mielessäni pyörivät kaikki yhteiset hetkemme siittä asti, kun olin saapunut klaaniin aina tähän hetkeen asti. Lopulta Vesiturkin joukon johtaja antoi käskyn lähteä liikkeelle.
"Rakastan sinua", tämä kuiskasi hiljaa.
"Niin minäkin sinua", kuiskasin takaisin. Emme enää sanoneet toisillemme mitään, vaan suutelimme vielä kerran. Se ei ollut intohimoinen suudelma, vaan hyvin hellä ja lyhyt. Mutta sillä hetkellä, muuta ei tarvittu. Laskin hiljaa sydämenlyöntejä, kunnes tämän selkä katosi oviaukosta ulos. Istuin hiljaa paikallani vielä hetken, kunnes nousin ylös ja lähdin oman ryhmäni luokse. Ohitin matkalla myös Varjosydämen ryhmän. Minun ja varapäällikön katseet kohtasivat vain hetken. Naaras oli tuonut minut hyvin pitkälle elämässäni. Hän oli opettanut minulle kaiken mitä tiesin, ja ilman häntä, olisivat minnunkin selviämis mahdollisuuteni tässä taistelussa hyvin pienet. Naaras oli ehkä tehnyt asioita jotka olivat väärin, tai ainakaan hän ei ollut selittänyt tekoaan, mutta oli häntä pakko silti ihailla. Näin lyhyessä ajassa tämä oli onnistunut kouluttamaan joukosta taistelutaidottomia kissoja ryhmän sotureita. He evät ehkä olleet yhtä taitavia mitä klaanikissat, mutta nyt he osasivat puolustaa itseään ja toisiaan. Olimme viettäneet jo aivan liian kauan aikaa kauungissa, mutta siittä huolimatta en ollut saanut puhuttua naaraan kanssa. Jos totta puhutaan, kaipasin tätä ja yhteisiä juttutuokioitamme. Hän oli ollut minulle kuin emo, ja toivoin, että pian hän voisi olla sitä taas. Olin toki edelleen pettynyt siihen, että tämä oli kieltäytynyt Stalinin mukaan ottamisesta, mutta en aikonut luovuttaa vielä. Nyökkäsin naaraalle kunnioittavasti ja sitten kiirehdin ryhmäni luokse. Kaikki muut olivat jo paikalla. Astelin veljeni vierelle ja istuin tämän kylkeen kiinni. Pian myös siskomme ilmestyi hyvästelemään meidät emomme kanssa. Emomme ei ollut osallistunut taisteluharjoituksiin, joten hän ei lähtisi taisteluun. Mary taas oli ottanut osaa harjoituksiin, mutta oli päättänyt jäädä Koin kanssa tukikohtaan odottamaan paluutamme. Oli selvää, että jos veljeni ei palaisi, hänestä tulisi uusi johtaja Taolle, eikä naraita jotka olivat raskaina, edes ensimmäisellä viikolla olevia päästetty mukaan. Mary kävi halaamassa isäämme pitkään ja tuli sitten istumaan rinnallemme. Emomme seurasi pian perässä, mutta ei ollut yksin. Tämän mukana oli kaksi muutakin kissaa. Setämme Koi asteli luoksemme vanavedessä Stalinin kanssa. Olimme parhaamme mukaan selittäneet edellisenä iltana pikkuiselle, tai noh, hän oli jo kolme ja puoli kuuta. Olimme kuitenkin yrittäneet selittää kollille sodasta ja luvanneet, että tulisimmi takaisin. Istuimme siinä kaikki yhdessä hetken, kunnes oli aika.


"Hyvää työtä kaikki, olemme miltein perillä. Pian voimme päättää tämän kaiken", Kenraali sanoi. Olimme onnistuneet pysymään suunnitelmassa ja nyt meidän tulisi vain hyökätä. Emme olleet kuulleet mitään muista ryhmistä, mutta oletimme, että kaikki sujui hyvin. Ainakin toivoin niin. Olimme piiloutuneet tiheään pusikkoon, josta oli suora näkyvyys vihollis lauman johtajan olin paikkaa. Yksi "sulista" oli lähetetty selvittämään, montako kissaa meillä olisi vastassamme samalla, kun toinen oli lähetetty selvittämään tilanne muiden ryhmien osalta. Adrenaliini virtasi suonissani jo valmiiksi, mutta en ollut onnekseni vielä menettänyt hallintaa kehostani, ja toivottavasti en sitä tällä kertaa tekisikään. Yhtäkkiä Nerow ja Altea laskeutuivat alas viereisestä puusta.
"Kerro Nerow", Kenraali sanoi ja Ruskea kolli kumarsi tälle hieman.
"Johtajaa suojaa noin 11 kissaa, mikä on huomattavasti vähemmän, mitä olettaa voisi tilanteen huomioon ottaen", kolli kertoi.
"Entä johtajan sijainti?", Kenraali kysyi.
"Puun suojissa on vanha ihmisten penkki, hän istuu sillä kahden muun kissan kanssa", Nerow kuvaili.
"On miltein mahdotonta päästä suoraan tämän kimppuun herättämättä vartioiden huomiota. Enkä usko myöskään yhden sivun salaa eliminoinnin auttavan myöskään, meidät kuultaisiin kuitenkin", tämä jatkoi. Kenraali näytti hetken mietteliäältä.
"Olisi siis parasta suosiolla rynnätä läpi ja tappaa kaikki 12", tämä lopulta sanoi. Muutama kissa oli samaa mieltä, mutta itse näin suunnitelmassa aukon.
"Ei tulisi toimimaan. Sillä välin kun taistelisimme vartioita vastaan, kerkeäisi johtaja pakenemaan paikalta", sanoin. Olimme siis hetken umpikujassa.
"Minulla olisi idea", veljeni sanoi.
"Tarvitsemme siis tavan pitää sekä vartiat kiireisenä, että estää johtajaa karkaamasta. Ehdotankin siis, että minä, Ramune ja Slash hyökkäämme edestä oikealta ja Keith, Stone ja Pallero hyökkäävät edestä vasemmalta jolloin kaikki vartiat ryntäävät etulinjaan ja johtaja pääse karkaamaan takakautta", Jack kertoi, kunnes Altea keskeytti tämän.
"Ja pääsisi karkuun?"
"En lopettanut vielä. Kun me hyökkäämme edestä, te olette Kenraalin kanssa piiloutuneet heidän taakseen ja estätte heidän pakonsa. Altea, sinun, Nerown ja Remixin ottaessa yhteen mahdollisten vartioiden kanssa, Kenraali taistelee johtajan kanssa. Heti, kun Keith, Slash ja Ramunne pääsevät läpi puolustuksesta, he tulevat auttamaan teitä", Veljeni selitti. Jack oli loistava taktikoija kuten minäkin, mutta en olisi voinut itse keksiä yhtä nopeasti toimivaa suunnitelmaa.
"Entä te kolme sitten?", Kenraali kysyi epävarmana. Jack nyökkäsi varmana.
"Älä murehdi isä, me kolme olemme sen verran kovia paloja purtavaksi, että eivät he ihan helpolla meitä voita. Kunhan suoritatte tehtävänne tarpeeksi nopeasti, niin meillä ei ole mitään hätää", tämä kertoi ja Stone sekä Pallero nyökkäsivät olevansa samaa mieltä. Kaksi Norjalaista metsäkissaa olisivat aika varmasti kenelle tahansa kovia paloja purtavaksi, puhumattakaan veljestäni. Oli varmaa sanomattakin selvää, että luotin tähän täysin ja uskoin tämän suunnitelman toimivan.
"Hyvä on, Jack pistän sinut vastuuseen etulinjasta, mutta emme voi odottaa remixiä. Jokainen sekuntti on tässä taistelussa tärkeä, joten hyökkäämme ilman häntä. Taolaiset, onnea matkaan, oli kunnia taistella kanssanne ja jos onnistumme, meitä tullaa kaikkia juhlimaan sankareina", Kenraal puhui ja lähti sitten Altean ja Nerown kanssa hiippailemaan kohti asemiaan. Minä ja Jack katsoimme isämme perään hiljaa. Vaikka en pitänyt Kenraalia hyvänä isänä, oli hän silti kunnioitettava johtaja ja olin taisteluharjoituksissa oppinut häneltä asian jos toisen johtamisesta ja taistelemisesta. Käännyin pikkuveljeni puoleen.
"No, mitä teemme nyt johtaja?", kysyin tältä virne kasvoillani. Tämän ilme oli yllättynyt, mutta lopulta tämä hymyili hieman.
"Vau, tuleva lordi osaa jopa hymyillä. Enpä olekkaan nähnyt kummankaan vanhuksista ainakaan hymyilevän", naukaisin. Jack pyöräyti silmiään.
"Noh, jos kaikki menee pieneen, niin aina voi syyttää sinua", tämä naurahti.
"Kuten jo sanoin, Slash ja Ramune, te seuraatte minua. Kierrämme vähän kauempaa asemiimme. Keith, tarkkaile tuota vastapäistä pusikkoa. Kun annan merkin, lähtekää juoksemaan suoraan etulinjaa kohti", Jack selitti. Vielä ennen lähtöään, tämä kääntyi puoleeni.
"Veli, kiitos että taistelet rinnallani", Jack sanoi.
"Älä kuole tuolla pikkuveikka", vastasin. Pian kolme kissaa katosi pusikkoon ja minä jäin kahden muun kollin kanssa odottamaan.

Kaikki oli sujunut velejni suunnitellman mukaan. Kaikki yhdeksän johtajaa ympäröivää kissaa olivat hyökänneet kimppuumme etulinjaan. He elivät kai edelleen siinä uskossa, että Taolaiset eivät osaisi taistella ja niinpä jätivät johtajansa suojaksi vain kaksi vartijaa. Sillä välin, kun Veljeni, Palleron ja Stonen kimpussa oli yhteensä kuusi kissaa, jätti se minut, Slashin ja Ramunen taistelemaan jokainen yhtä vastustajaa vastaan. Oli tosin selvää, että nämä kissat, eivät olleet mitään kotikissoja. Jokainen vartija taisteli ilman armoa ja kun valkea kolli viilsi selkääni pitkillä kynsillään, teki tämä selväksi sen, että jos en taistelisi kaikin voimin tätä vastaan, veisi tämä minulta hengen. Ajatus oli karminut selkäpiitäni jo muutamia päiviä ennen taistelua, mutta minun täytyi tehdä mitä minun täytyi. Minun oli tapettava kissa. Ensimmäistä kertaa tahrisin tassuni vihollisen vereen ja riistäisin tältä hengen omin kynsin. Miksi? Koska jos en tekisi sitä, niin tämä tappaisi minut ja silloin rikkoisin lupaukseni Vesiturkille. Koska silloin en pääsisi enää palaamaan rakkaitteni luokse. Koska soturin piti tehdä mitä täytyi ja koska sotaa ei voi voittaa, ellei henkiä riistä. Valkean kolin iskeässä kyntensä taas selkääni, väistin tätä nopeasti ja tartuin tätä kurkusta paiskaten tämän samalla maahan. Uskonsiipi oli kerran kertonut kuinka Tiikeriklaanilaiset olivat eläessään taistelleet pelkästään selvitäkseen ja niinpä he olivat myös armotta ottaneet henkiä, mutta jälkeenpäin he olivat kunnioittaneet myös kaatuneiden vihollistensa muistoa. 'Elämä on taistelua, joskus annat elämän, joskus otat sen. Taistelukentällä ei ole sääntöjä, jos selviät käyttämällä likaista temppua, se on sen arvoinen', tämä oli sanonut. Valkoinen kolli raapi vatsaani kaikilla voimillaan, mutta en päästänyt tätä karkuun. Siinä sätkiessään, tämä onistui tarttumaan korvaani ja repi sitä parhaansa mukaan. Tunsin kuinka veri alkoi valumaan korvanlehteäni pitkin.
"Nyt", kuulin matalan äänen rinnallani ja käskystä purin leukani yhteen. Tunsin kuinka hampaani lävistivätkollin nahan, lihan ja lopulta katkaisivat tämän henkitorven. Suuni purskahti täyteen lämmintä ja suolaista verta. Vastustajani päästi enää vain pienen korinan ja tämä loi katseensa minuun. Tämän katse oli täynnä tuskaa ja sai niskakarvani pystyyn. Tämän silmät tuntuivat seuraavan minua lasittumiseensa asti. En saanut henkeä ja kenohi ei halunnut liikkua, pystyin vain tuijottamaan kollin ruumista samalla, kun tämän veri värjäsi nurmikon tumman punertavaksi.
"Keith, se ei ole vielä ohitse", kuulin Uskonsiiven sanovan vierelläni. Hän oli oikeassa. Pakotinkin siis kehoni liikkeelle ja siirryin auttamaan SLashiä, jolla oli vaikeuksia oman vastustajansa kanssa.
*Olen soturi, tämä on osa elämääni. Lepää rauhassa ja anteeksi*, lausuin hiljaa mielessäni ja hyökkäsin Kirjavan naaraan selkään. Slash hyökkäsi heti perääni tämän jalkaan. Naaras yritti ravistaa meidät irti mutta turhaa. Tartuin tätä niskasta ja lyödessöni tämän vieressämme olevaa kiveä vasten, kuului pieni napsahdus kun tämän niska katkesi ja tämäkin valahti kuolleena maahan. Vetäessäni pikaisesti henkeä, huomasin, että Slash oli jähmettynyt, ihan niinkuin minäkin äsken.
"Slash, mene auttamaan Stonea tai pian hän on tuon paikalla!", sähähdin tälle ja onnistuin herättämään tämän transsistaan. Itse ryntäsin kohti veljeäni, jolla oli tassut täynnä kahden kollin kanssa. Nämä olivat painaneet tämän maahan, ja suusrista vaikeuksista huolimatta, onnistuivat pitämään Jackin pinteessä.
"Irti veljestäni!", huudahdin ja hyökkäsin oranssin raidallisen kissan kimppuun lennättäen tämän pois veljeni kimpusta. Hetken taistelemisen jälkeen tämä juoksi karkuun minkä tassuistaan pääsi. Hän oli kuitenkin onnistunut tekemään minullekkin kunnolla vahinkoa, varsinkin vasempaan lapaani, joka oli täynnä haavoja. Kaikki tuntui sujuvan suunitelmien mukaan ja pian Jack antoi minulle ja Slashille käskyn edetä. Ramune oli melkein pässyt hegestään, joten Jack oli käskenyt Stonen kantaa tämä kauemmas turvaan, samalla, kun hän ja Pallero huolehtivat jäljelle jääneistä vartioista. Kun saavuimme penkille, missä Johtaja oli hetki sitten ollut, löysimme Isäni taistelemassa suurta tumman harmaata kollia vastaan, sekä hyvin arpista ja lihaksikasta kollia vastaan, jonka turki oli kolme eri ruskean sävyä.
"Surullista vai mitä Kenraali. Täällä sinä yrität muutaman kissan voimin tappaa minut, kun omat joukkoni riistävät Taolaisilta henkiä kuin vettä vain. Kunhan olen lähettänyt sinut helvettiin, ja teloitan sekä veljesi, että kaski kakaraasi, on Taon lauma historiaa ja minä hallitsen tätä kaupunkia", julisti Ruskea kolli itsevarmasti ja nauroi räkäisesti.
"Niin ei tule käymään Diablo! Esi-isäni ovat tehneet tästä kaupungista rauhan tyyssian, ennemmin siis kuolen kuin petän heidät!", Isäni sähisi.
"Noh, tämä teidän sotaan lähtemisenne rikkoi sen esi-isiesi rauhan ja sen lisäksi kuolette kaikki", Diablo totesi ja kohautti olkiaan.
"Te rikoitte sen kun ette tyytyneet siihen, mitä teillä oli. Ja nyt, Taon armeija, joka tunnettiin aikoinaan rauhan armeijana, tuo rauhan jälleen kaupunkiin!", Isäni sanoi. Harmaa kissa hyökkäsi Diablon käskystä isäni kimppuun ja pian vihollisten johtaja hyökkäsi tämän perässä. Isäni rääkäisi kun harmaa kissa upotti hampaansa tämän vatsaan ja Diablo piteli tätä maassa hymyillen karmean tyytyväisenä.
*Ei... EI, EI!*
"ISÄ!", huusin lopulta ja juoksin suoraan kiinni harmaan kollin rintaan ja upotin kynteni tähän lihaan. Kolli irrotti otteensa isästäni, jolloin tämä onnistui potkaisemaan Diablon kauemmas itsestään ja nousemaan ylös. Loikkasin kauemmas harmaasta kollista ja asetuin isäni rinnalle. Diablo katsoi minua hetken ihmeissään, kunnes tämän suulopulta vääntyi raivoisaan irvistykseen.
"Kuka oikein luulet olevasi nulikka? Revin sinut riekaleiksi kun keskeytät hupini!", tämä sähisi.
"Nimeni-", tunsin uuden voiman virtaavan kehooni ja otin askeleen isäni eteen, kohdaten Diablon meripihkan oransseina roihuavat silmät jäisillä miltein lävistävillä silmillä.
"Nimeni on Kotkankatse. Olen Varjoklaanin soturi, Kenraali Jetin vanhin poika. Olen saapunut takaisin pitkän matkan takaa taistelemaan muiden klaanikissojen kanssa Taon lauman rinnalla jälleen kerran!", julistin kuuluvasti. Diablon ilme muuttui entistä raivokkaammaksi.
"Kolmas pentu? Klaanikissoja?! Kuinka kehtaat nolata minut näin?! Olin aikeissa tappaa sinut verisesti mutta nopeasti säästääkseni aikaa, mutta nyt revin sinulta sisälmykset ulos yksi kerrallaan kun olet vielä hengissä samalla kun poikasi saa katsoa ja huutaa omaa tuskaansa vieressäsi!!!", tämä huusi hysteerisesti ja hyökkäsi meitä kohti. Harmaa kolli seuraten ihan kannoillaan. Vedin nopeasti henkeä ja valmistauduin väistämään, mutta yhtäkkiä varjo hyökkäsi puustä käsin harmaan kollin kimppuun ja pian tätä seurasi toinen varjo. Slash painoi suuren kollin maahan yhdessä juuri takaisin palanneen Remixin kanssa.
"Kenraali, yllätyshyökkäys, Taolaiset ovat pulassa!", Remix huudahti nopeasti harmaan kollin päältä. Sydämeni jätti lyönnin välistä.
*Vesiturkki, Varjosydän!*
"Keith, auta perhettäsi!", isäni huudahti yhtäkkiä.
"Mutta isä, muut ovat pulassa ja-"
"Kotkankatse, auta perhettäsi. Mene heidän luokseen", isäni keskeytti minut. En voinut uskoa sitä todeksi, oliko isäni juuri sanonut mitä luulen hänen sanoneen? Pieni nyökkäys ja rohkaiseva hymy varmistivat asian ja niinpä lähdin kiitämään kohti taistelupaikkaa. Jack ja kaksi muuta kollia olivat päihittäneet omat vihollisensa ja suuntasivat auttamaan isää. Maailma tuntui hiljenevän ympärilläni kun suuntasin kohti taistelupaikkaa. Mutta oloni oli kuin painajaisessa, sillä minusta tuntui, etteivät jalkani liikkuneet tarpeeksi nopeasti. Pelko siittä, että saapuessan paikalle olisi jo liian myöhäistä, tuntui hidastavan askeleitani heti hetkeltä enemmän. En tienyt mitä tehdä.
"Uskonsiipi!", huusin hiljaisuuteen.
"Uskonsiipi!", huusin jälleen.
"USKONSIIPI!", Huusin niin kovaa kuin pystyin. Räpäyttäessäni silmiäni, raidallinen kolli ilmestyi juoksemaan vierelleni.
"Juokse", tämä sanoi rauhallisesti.
"Mutta jos en ehdi paikalle ajoissa?"
"SIinä ehdit kyllä, pidän siittä huolen", tämä sanoi ja yhtäkkiä tämä otti mutaman suuren loikan eteenpäin ja kääntyi eteeni. Tämän silmät hohtivat normaalia kirkkaammin. EN ehtinyt hidastamaan, kun jo melkein kiinni törmännyt tähän, suljinkin siis silmäni ja valmistauduin törmäykseen, mutta en koskaan törmännytkään tähän. Sen sijaan tunsin, kuinka kehoni tuntui paljon kevyemmältä ja kuinka jokin hyvin voimakas tuli osaksi kehoani. Kuulin ympärilläni Uskonsiiven voimakkaan karjaisun. Se soi korvissani pitkän aikaa ja avatessani silmäni, tunsin, että todella pystyisin siihen. Kiristin tahtiani ja pian juoksin kuin tuuliklaanilainen niityillä, ei, kuin tiikeri metsässä. Ja pian, olinkin taistelupaikalla. Koko alue oli veren peitossa ja Taon joukot olivat huomattavassa alakynnessä. Tällaisessa tilanteessa, ainoa asia lisä sotureiden lisäksi, mikä saisi taistelun kääntymään eduksemeen, oli johtajan kuolema. Vaikka se ei ollutkaan vielä varmaa, pystyin aina väittämää niin ja aiheuttamaan edes vähän sekasortoa. Niinpä juoksin taistelun keskellä sijaitsevan kummun päälle, väistellen taistelevia kissoja ja husin.
"Taon liiton kissat. Vihollisen johtaja on kukistettu Kenraali Jetin tassujen kautta. Voitto on meidän!", Huusin minkä pystyin ja muutamaksi sekunniksi taistelun äänet hiljenivät, kunnes alkoivat taas, mutta tällä kertaa, seassa oli myös Taon kissojen rohkaisevia ulvauksiaa ja Klaanikissojen kehotuksia edetä. Hetken etsittyäni, paikansin Vesiturkin kymmenen metrin päästä minua taistelemassa kahta kissaa vastaan. Sen enempää miettimättä, ryntäsin taisteluun auttamaan kumppaniani ja muita.
*Isä, veli, tehkää tästä loppu*
"Vesiturkki!", huusin kumppanini nimeä, joka juuri silloin paiskasi toisen kissan kimpustaa, joka pakeni nopeasti paikalta ja saapuessani kumppanii rinnalle, toinenkin lähti karkuun.
"Kotkankatse! Onneksi olet kunnossa!", Vesiturkki naukui helpottuneena.
"Kuin myös. Mutta taistelu ei ole vielä ohi, mutta loput tästä, taistelemme rinta rinnan ja kun tämä on lopulta ohi, julistamme olevamme pari Taon tapaan. Suostutko siihen?", kysyin ja väistin pikaisesti hyökkäävää vihollislaumalaista.
"Suostun, ja tahdon", Vesiturkki naukaisi ja läimäisi toista vihollista.


Taistelu loppui siihen paikkaan, kun isäni julisti Diablon valtaamien alueiden kuuluvan Taon liitolle roikottaessaan samalla vihollisten johtajan veristä ja elotonta ruumista hampaissaan. Viholliset juoksivat karkuun yksi toisensa jälkeen Taolaisten ajaessa heitä pois. Olimme menettäneet paljon hyviä kissoja, mukaan lukien Nerow. Altea oli Slashin tavoin haavoittunut pahasti, mutta he sentään olivat vielä hengissä. Parantajilla oli tassut täynnä töitä ja tukikohdasta oli haettu lisä apua loukkaantuneiden hoitamiseen. Mutta nyt se oli viimein ohi.

/kyllä, ole jäljessä ja yritän seuraavaksi kirjoittaa Keithin viimeisestä keskustelusta Uskonsiiven kanssa ja sitten voiton juhlista, kunhan muutkin klaanikissat on pelastettu. (+ yhden sortin häistä siinä sivussa)

Nimi: Hunajatassu

04.07.2018 14:50
Lensin kaaressa kivikkoon.
"Oletko jo valmis kertomaan?" Tiikeriliekki kysyi.
Mulkaisin Kielotassun isää vain.
"Tämä on hyödytöntä, minulla on kaksi omaakin oppilasta" Routamyrsy maukui.
"Ei, hänen täytyy kertoa" Tiikeriliekki ulahti.
Routamyrsky hengitti syvään ja loikki luokseni
"Kuule en pidä paiskomisestasi, voisitko vain kertoa?" Hän maukui rauhallisella äänellään.
"Minä rakakstin häntä, en aijo paljastaa hänen salaisuuttaan. Kuolen ennemmin. Valitan" Maukaisin suurehkolle soturille.
"No nousehan pystyyn poikaseni" hän maukui hyväksyvästi ja auttoi minut pystyyn kuonollaan.
"Tiikeriliekki ei hän aijo kertoa, tämä on turhaa" Routamyrsy sanoi Tiikeriliekkille .
"Annahan kun minä näytän tuolle!" Tiikeriliekki tuhahti ja oli jo syöksymässä minua kohti kunnes Routamyrsy puski hänet maahan.
"Ei, Ruohotähti kielsi." Hän maukui järkkymättömästi.
"Viha ja rakkaus ovat sokaisseet kykysi hallita voimiasi oppilasta vastaan." Routamyrsy selitti soturille joka vain tuhahti mutta kääntyi kohti leiriä.
" Kiitos" maukaisin
" ei tämä vie mihinkään ja minulla on omiakin oppilaita koulutettavana, voit liittyä seuraamme täksi päiväksi" hän tarjosi.
"Mielelläni" Kiitin ja seurasin häntä harjoitus paikalle jossa liekkitassu ja Varputassu jo odottivat.
"Oletteko lämmitelleet?" Routamyrsy kysyi.
"Tietenkin, Tiikeriliekkikö?" Varputassu kysyi.
"Vaikea arvata " Liekkitassu vitsaili ja Ruotamyrsky nyökkäsi huvittuneena.
Näiden harjoitustulkioilla oli selvästi rennompi ilmapiiri kun Varjosydämen tai Vaahteraloimun harjoituksissa.
"Tänään harjoittelemme vaanimista" Routamyrsy ilmoitti.
Istuuduimme hänen eteensä .
"Kun saalistatte lintuja on tärkeintä mikä Varputassu?" Routamyrsy aloitti.
"Mm, ajoitus?" Varputassu arvasi.
"Se on aina tärkeää. Mitä muuta?" Routamyrsy kysyi
"Olla hiljaa" Liekkitassu maukui vuorostaan ja Ruotamyrsky nyökkäsi.
"Hyökätä nopeasti" ehdotin.
"Hyvä näillä pärjätään pitkälle. Muistatteko kun Varjosydän opetti teitä hyppäämään puuhun?" Hän kysyi.
"Juu" vastasimme yhteen ääneen,kukapa nyt sen olisi unohtanut! Yksikään oppilas ei pystynyt kävelemään kunnolla seuraavan päivänä. Niin kipeiksi lihaksemme olivat tulleet. Se oli ollut ensimmäisiä päiviäni oppilaana. Kehräsin huvittuneena muistolle.
"Hienoa! Sillä aloitamme tänään" Routamyrsy maukui pilke silmäkulmassa.
Katsoimme Routamyrsyä ilmeellä -onko ihan pakko?-
" no matkoihinne nyt" hän naukui
"Kuka vika puilla on ketunraato" Varputassu maukui ja kaikki säntäsivät lähimmille puille.
Puun kuori oli pehmeää ja ensimmäiset 10 onnistui ihan hyvin mutta sen jälkeiset muuttuivat yhä raskaammiksi ja laskeutumiset yhä nopeammiksi.
" voitte lopettaa" Routamyrsy maukui ja ojentelin jalkojani suoraksi.
"Noniin kolme tärkeintä asiaa linnun pyydystyksessä Varputassu?" Hän kysyi.
"Ajoitus, nopeus ja hiljaisuus" hän luetteli
"Hienoa, pitäkää nämä mielessänne kun yritätte napata tuon lehden." Häs sanoi ja osoitti kynnellään suurta vaahteran lehteä noin kahden ja puolen hännän mitan korkeudessa
"Sehän on kamalan korkealla!" Liekkitassu nurisi
"Se joka saa sen kiinni pääsee luistamaan punkkien nyppimisestä tänä iltana" Routamyrsy ilmoitti.
"Minä kokeilen eka!" Huudahdin ja asetuin vaanimis asentoon, hiivin hiiren hiljaa lähemmäs. Ponnistin voimalla nopeasti mutta hyppy jäi vajaaksi ja jäin puolen hännänmitan päähän.
"Minä nyt!" Varputassu huusi ja hyppäsi.
Loikimme iltaan asti mutta lehti jäi puuhun.
"Nyt pitää lähteä, teillä on punkit nypittävänä" Routamyrsy ilmoitti ja tassuttelimme hänen perässään leiriin. Leirissä oli yhtä hiljaista kun aina. Nyt kun 12 klaanin kissoista oli poissa. Osa väliikaisesti ja osa lopullisesti, oli hyvin paljon hiljaisempaa.
Viherlehden tuoma saaliin yltäkylläisyys oli saanut kaikki kissat normaaleihin linjoihin. Vain Leikopuro oli muita huomattavasti paksumpi, milloinkohan hän muuttaisi pentutarhaan?
Suuntasin ystävieni kanssa parantajien pesälle.
"Vuolastassu kävu jo nyppimässä punkit" Värelehti ilmoitti kuin arvaten mitä olimme hakemassa.
"Hei sitten meillä on vapaata!" Hihkaisin.
"Jep!" Varputassu maukui innoissaan.
"En tiedä teistä mutta minulla on nälkä" Liekkitassu ilmoitti huvittuneena ja lähdimme kohti tuoresaaliskasaa.
Olin juuri nappaamassa hiirtä itselleni kun Ruohotähti viittoi minut luokseen.
"Voi räkä" Liekkitassu nurisi.
"Liity seuraamme kun pääset tuolta" Varputassu maukui ja nyökkäsin kiitollisena ottaen kutsun vastaan.
Tassuttelin leirin halki päällikönpesälle. Arvaten oli Ruohotähti pesässä mutta muut puuttuivat.
"Iltaa" tervehdin ja kumarsin hiukan.
" iltaa Hunajatassu" hän maukui.
"Arvaatkin varmasti jo mitä asiani koskee?" Hän aloitti ja nyökkäsin vastaukseksi.
"Routamyrsyn mukaan sinua ei saa kertomaan asiaa voimalla eikä kurilla eikä rangaistuksilla" hän aloitti ja silmäilin päällikköä varoen.
"Minulle jää vaihtoehdoksi vain yksi tapa" hän maukui.
"No?" Kysyin
"Kaikkea on koitettu mutta kysyn nyt vielä sinulta, keksitkö mitään tapaa miten kertoa missä hän on?" Hän kysyi yllättäen.
"Ruohotähti, sinun kuuluu tietää että hän on turvassa ja rakkaansa luona. Hän on onnellinen, etikö Tähtiklaani juuri sitä toivokkin?"mau'uin hiljaa.
"Niin, taisit pitää hänestä?" Hän maukuu
"Paljon, ja hän kai minusta mutta hän löysi oikean rakkaansa muualta. Hän löysi paikkansa muualta, ei hän palaisi vaikka pyytäisimme. Hän valitsi itse lähteä" maukaisin
"Jos vain me kaksi lähtisimme tarkistamaan että kaikki on hyvin ja hän saisi mahdollisuuden palata suostuisitko kertomaan missä hän on?" Ruohotähti maukui
"Vain me kaksi" varmistin ja päällikkö nyökkäsi.
"Ja hyväksyt hänen päätöksen" kysyin ja hetken kuluttua hän nyökkäsi.
"No seuraa minua" maukaisin ja lähdimme leiristä sanaakaan sanomatta.
Johdatin päällikkömme reviirimme ulkopuolelle ylärajalta myrskyklaanin rajojen yläpuolelle.
"Karlos! Kielosydän!" Huhuilin metsään.
Pian näköpiiriimme harhaili solakka harmaan kirjava naaras.
"Keitä olette?" Hän kysyi.
"Olen Hunajatassu ja tässä on päällikköni Ruohotähti, tahtoisimme tavata Kielosydämen. Karloksen kumppanin." Maukaisin
"Tarkoittatte kenties Waruita?" Hän arveli.
"Kirjava naaras?" Varmistin.
"Jep"hän maukui.
"Haen hänet tänne, hänen pitäisi olla jossain lähistöllä. Odottakaa tässä. Niin tosiaan olen Naomi" naaras huikkasi olkansa yli ja pujahti metsään
"Hunajatassu oletko varma että tämä on oikea paikka? " Ruohotähti kysyi.
"Tiedän sen" maukaisin ja suuntasin karseeni metsään.
Hetken kuluttua näin Naomin palaavan Kielosydän mukanaan.
"Hunajatassu!" Hän huudahti innoissaan.
"Kielosydän!" Maukaisin ja hyppäsin ystäväni kaulaan.
Halaismme pitkään kunnes Kielosydän huomasi Ruohotähden odottavan.
"Iltaa Kielosydän" hän maukui.
"Iltaa Ruohotähti, nykyään minut tunnetaan waruina" ystäväni maukui varautuneesti.
"Oletko varma päätöksestäsi, isäsi on ollut huolesta sairaana." Kysyin ystävältäni ennenkun Ruohotähti sössisi koko tilaisuuden kysyä.
"Olen tyytyväinen elämääni näin, lauma on kotini" warui maukui ja lisäsi vielä
"Kertokaa vanhemmilleni että olen onnellinen täällä" osoittaen sanansa enemmänkin Ruohotähdelle.
"Meidän on varmaan aika mennä jo" Naomi maukuu Waruille ja hyvästelen ystäväni.
Palaamme leiriin.
"Syö jotain ja nuku niin pitkään kun haluat, saat tulla huomenna minun kanssani harjoittelemaan, kunhan kekälekukka palaa pääset taas oman mestarisi oppiin" päällikkömme maukuu.

Nimi: Leikopuro

03.07.2018 14:42
Istuimme järven rannassa, huomasin Omenamyrskyn katseen karkaavan vatsaani.
"No?" Kysyin ihmetellen mikä kumppaniani vaivasi.
"En vain uskonut että se noin helposti kävisi." Hän maukaisi.
En vieläkään ollut kertonut hänelle ettei pennut ollut hänen. Ehkä parempi näin.
"En minäkään" totesin hiljaa
"Sinusta tulee hyvä emo" hän kehräsi ja hieroi päätään päätäni vasten.
Kehräsin takaisin ja vastasin "Toivotaan"
"Milloin saan häätää sinut pentutarhaan?" Omenamyrsky kysyi aivan kun se olisi mailman luonnollisin asia.
"En ole ajatellut asiaa erityisemmin, varmaan kun Ruohotähti tai Laventelikasvo käskee." Maukaisin.
"Ole sitten kiltisti, en halua joutua istumaan päälläsi että pysyt siellä. Älä hanki itsellesi emosi mainetta" hän kiusasi
"Eihän hän nyt niin paha ole" hymähdin ja nauroimme molemmat.
Oli mukavaa puhua vapautuneesti hänen kanssaan.
Vuolastassu ja Tuhkatassu putkahtivat metsästä Vaahteraloimun perässä.
"Hei" tervehdin.
"Hei" Vaahteraloimu maukaisi.
"Partiossa?" Omenamyrsky kysyi
"Jep, järvrnranta on kauempana kun aikaisemmin" Tuhkatassu huomautti
"Toivottavasti vuorilta puhaltavat tuulet toisivat lisää sateita" Vaahteraloimu maukui.
"Toivotaan" myötäilin.
"Me voimme jatkaa rajapartiota jos te tahdotte mennä harjoittelemaan" Omenamyrsky ehdotti.
Vuolastassu antoi minulle tappavan katseen, siskoni ei kai vieläkään ollut päässyt yli siittä että minä olin soturi mutta hän ei. Harmitti varmasti kun oma mestarikin oli muualla ja joutui olemaan sijaistavan mestarin huostassa.
Kaikkihan kaipasivat pelastuspartion kissoja ja kadonneita kissoja, olimme odottaneet jo kuita ensimmäisten katoamisesta. Partionkin lähdöstä oli yli kuu.
* mitenköhän he pärjäävät*
"Kiitos" Vaahteraloimu maukui ja he suuntasivat takaisin metsään.
Olimme myrskyklaanin rajan tuntumassa joten jatkoimme matkaa rantaa pitkin kohti jokiklaanin reviiriä.
Kaksijalkojen puolisilta oli korkeammalla kun yleensä eikä kaksijalkoja ollut näkyvissä niin paljoa kun yleensä.
Kaikki oli rauhallista, merkitsimme rajan ja jatkoimme ylös ylä rajalle.
Tunnistin tutun erakko tuoksun rajan tuntumassa. Olin haistanut sen monesti viime aikoina, missäköhän?
Pysähdyin haistelemaan ilmaa, tuoksu muistutti tuoksua joka oli tarttunut pentuihin jotka Varjosydän oli tuonut!

Nimi: Varjosydän

27.06.2018 12:46
Johdin ryhmää joka sisälsi sitkeimmät taistelijat taon laumasta olimme suurin vahvistus joukkoryhmä, oikeastaan meitä oli kaksi ryhmää. Meidän oli määrä iskeä heti kun Jeti antaisi merkin tai kun aloituksesta olisi kulunut 120 sydämenlyöntiä. Takanani odotti parisen kymmentä kissaa suurimmaksi osaksi erakoita, kolleja joita elämä ei ollut hellinyt. Muutama taolainen ja kolmisen muuta naarasta mahtui myös joukkoon. Kaikki olivat pienillä naarmuilla eilisten väistöliike harjoitusten jälkeen.
Odotimme kaksikerroksisten pesien katoilla. Olimme kylän laitamalla erään puistikon reunassa sijaitsevien rivitalojen katolla, hiukan hirvitti ajatus taistelusta täällä mutta päätin pysyä kylmän viileänä ettei hernostus tarttuisi muihin. Tämä olisi ensimmäinen taisteluni jossa tiesin häviön olevan hyvinkin todellinen vaihtoehto. Katseeni kierteli aukiota ja näin että muut kissat olivat asemissa. Suurin osa odotti kauempana ja tulisivat olemaan vahvistus jouķkoja. Klaanikissat ja pari hyvin taitavaa taolaista olivat piikoutuneet aukion laitaisiin puskiin.
Yhtäkkiä taistelu syöksyi käyntiin. Jonku oppilaan kokoinen kissa ryntäsi pois asemistaan
*ei se voi noin vaikeaa olla!* ajattelin turhautuneena mitä jos muutkin lähtisivät? Nyt meillä olisi kaksi minuuttia aikaa antaa jetin ryhmän tunkeutua ongelman ytimeen.
Vieressäni seisova Rieko niminen kolli aloitti laskemaan sydämenlyöntejä mutta noin 90 kohdalla kuului jetin korvia viiltävä ulvaus.
"Pysykää osoittamissani pareissa, te ette eroa paristanne. Mennään turvaamaan Jetin ryhmän onnistuminen. Luotan teihin" maukaisi
ryhmälleni ennenkun vilistimme kohti taiston ydintä. Laskeuduimme onnistuneesti pitkin kaksijalkojen puutarha aitaa laskeuruen tiiliä pitkin vikkelämmin kun ikinä kiipesin puita kotona. Jatkoimme tiukassa muodossa kissojen läpi, kirjaimellisesti. Rieko ja minä ensimmäisinä muut takanamme, heittäydyin mustan suurehkon kollin niskaan ja ennenkun hän kerkesi lihastaankaan hievauttamaan purin niskat poikki nopeasti ja kivuttomasti. Muutkin ryhmäni kissat olivat taistelun tuoksinnassa mutta silti lähelläni. Etenimme kynsien ja hampaiden sekametelissä.
* hyvä tähtiklaani anna tämä syntini anteeksi*
Olimme jo lähellä,miksi ihmeessä nämä talot olivat näin kaukana?. Olimme ensimmäinen vahvistus joukko, jakaannuimme kahtia Rieko lähti puollustamaan vastaan vyöryä josta tuli lisää kissoja ja me menisimme jetin ryhmän tueksi sillä hänen ryhmäänsä vastassa oli todennäköisimmin kovimmat vastukset. Pieni noin kahdeksankuinen pentu lensi kuonoani kohden, avasin vain suuni ja pikkuisen niska rusahti kahtia purressani.
"Pentuni" kuului naaraan hirvittynyt kiljaisu vierestäni .
" Anteeksi " maukaisin, sydäntäni kalvii jo nyt tekoni mutta tiesin että tämäkin pentu oli lähetetty tappamaan minut.
Piki musta naaras hyökkäsi liekehtivin silmin kohti minua ja tiesin että nyt voisi kuolo minut korjata. Ensimmäinen isku oli helppo väistin sivulle ja puraisi häntä koivesta, tunsin kaarevat ja pitkät kynnet selässäni. Ja suurehkompi kissa oli hypännyt selkääni ja karsi karvojani jo. Huusin kivusta kun karvat irtosivat ihon mukana. Tunsin Jääsielun tuoksun yhtäkkiä ja tiesin että tähtiklaani olisi kanssani. Mieleeni palasi vuodenaikoja sitten käydyt harjoitukset vihollisen pois heitosta valahdin veltoksi ja päälläni oleva.kissa selvästi pelästyi. Sitten ponnistin ilmaan kaikin voimin ja sain kun sainkin hänet pois selästäni. Vain kynnet kun olivat olleet kiinni minussa jäi selkääni kamala polte.
" Kiitos tähtiklaani " maukaisin.
Emo syöksyi minua kohden uudelleen ja tälläkertaa olin täysin valmistautumaton. Sain kynsistä lapaani ja takajalkoihin.
Nappasin naaraan hännästä kiini ja kiskoin niin kovaa että tiesin nikamien naksahtaneen sijoiltaan. Korvia hyytävä ujelluksen saattelemana lähti naaras nopeammin kun kissaa kerkesi sanomaan.
Taistelun tuoksinnassa huomasin että klaanikissat taistelivat yksinään.
Lähentyeasämme keskustaa sain vastaani leopardi kuvioisen kissan. Hyökkäsin "ovelasti" upottaen kynteni hänen kylkeensä ja viiltäen suoraan alas päin. Ennen kun sain kynteni irti naaraasta hän upotti hampaansa lapaani.
"Auu" huusin
Kutotin etutassuni ja huitaisin häntä korville. Tumman punainen helakka veri purskahti korviin osuneista kynnen viilloista. Naaraan ote helleni hetkeksi ja sain riuhataistua itseni irti niin paljonnkun se sattuikin. Hyökkäsin suoraan kasvoihin ja samassa tunsin jonkun tönäisevän minut sivuun.
" Hei! " huusin
" minä jatkan etsi jeti" joku taolainen huusi.
" missä merkin antajan huuto vahvistus joukoille on?" Ihmettelin samassa erotin merkinantajamme ruumiin kissojen jaloissa.
"Taolaiset ja Klaanikissat järjestäytykää" huusin niin kovaa kun jaksoin.
* miksi nämä kissat ovat täällä?* ihmettelin , he eivät osaa taistella ja heidän ainoa toivonsa on massana tuleminen.
Enempää miettimättä heittäydyin takaisin totuuteen kun jokin lennähti päin selkääni. Tunsin Pihkaviirun tutun tuoksun ja tiesin että nyt olivat asiat pahasti sekaisin. Pihkaviirun olisi pitänyt olla täysin toisella puolen aukiota.
Aurinko porotti täyttä häkää ja kuolleiden kissojen ruumit alkoivat haista kamalalle. Tiesin että olisimme mennyttä kalua jos taistelu ei loppuisi pian. Toivoin vain että joku tappaisi päällikön sillähän tämä loppuisi.
Hyökkäsin erään mustan kollin kimppuun ja hetkeä myöhemmin taistelin kolmea kissaa vasten.
" Tähtiklaani auta!" Kuiskasin voimani olivat lopussa ja haavoihin särki niin etten voinut käyttää jokaista liikettä jonka tunsin etten rikkoisi haavoja enempää
Yritin parhaani mukaan puollustautua mutta kolmea kissaa vasten taistellessa ei jäänyt paljoa aikaa hyökkäilyyn ja pelkäsin todenteolla kuolevani.
Sain naarmuja kuonoon ja rintakehääni yrittäessäni hyökätä, ponnistin uudelleen vielä viimeisin voimin tälläkertaa Vuolastassun käyttämällä liikkeellä. Pidin itseni hyvin matalana ja syöksyin nopeasti ensimmäisen kissan luokse, viilsin vain korutta kaulan auki ja käännyin seuraavan kimppuun tunsin kynsien viiltävän naamaani rujosti hiukan silmän alapuolen, tähtiklaanin kiitos etten menettänyt näköäni.
Viilsin kynnelläni yhden kirsun auki ja se riitti säikäyttämään kissan tarpeeksi ja hän lähti vikkelään.



----skip joku saa nyt leikkiä sankaria ja kääntää taisyon voitoksi.


Taistelu päättyi yhtä nopeaan kun oli alkanutkin. Kissat hajaantuivat kun "päällikö" oli saatu hengiltä.
Aukiolla lojui kymmeniä ruumiita ja nurmikko oli verestä punainen. Lähtisimme hiljalleen kohti taon majapaikkaa. Katsoin että jokainen pahastihaavoittunut kissa saisi hoitoa jo täällä, Hohtolehti ja muutamat taolaiset olivat jo pailkaamassa pahiten haavoittuneita kissoja
" Varjosydän anna minun nyt katsoa noita haavojasi, nuo selässä olevat ovat jo aika etovan näköisiä" Hohtolehti maukui.
" onko muut hoidettu?" Kysyin
" ei, mutta nuo tulehtuvat pian elleivät ole jo" tämä vastasi happamasti.
" hoida heidät sitten kyllä minä pärjään, olen pärjännyt tähänkin saakka" totesin ja katselin kun parantaja lähti matkoihinsa.
Kun viimein kaikki kissat olivat lähteneet matkaan kohti taon lauman asuinpaikkaa sallin itsekkin lähteä,Karhumieli oli jäänyt odottamaan minua. Tuin kävelyäni häneen sillä en olisi pysynyt kaiken verenhukan jälkeen itse pystyssä.
Mitä pidemmän aikaa meni sitä enemmän selässä olevia haavoja särki. Tassuttelin hitaasti varoen taistelussa rikkoutuneita polkuanturoita, en totisesti ollut tottunut siihen että hyökätessä jonkun kynnet osuisivat polkuanturoihin. Teki muuten kipeää. Oikea etutassu oli pahin, onneksi takatassut olivat kunnossa niin sain laskettua enemmän painoa niille. Mitä pidemmän matkaa kävelimme sitä enemmän jouduin tukemaan Karhumieleen. Emme olleet päässeet vielä kauaskaan taisteluaukiosta kun maukaisin
"Minun on pakko pysähtyä hetkeksi, minua huimaa aika pahasti"
Karhumielikin pysähtyi ja laskeuduin makuulleni hetkeksi koittaen selvittää päätäni joka tuntui hyvin sekavalta, silmissäni pyöri enkä enään erottanut selkeästi ääriviivoja.
------
Heräsin taon majapaikassa mukavasti vuoratun heinä pedin päältä. Räpsytttelin silmiäni ihmeissäni, olo oli sanalla sanoen hirveä. Selkääni ja lapojani särki kamalasti ja yrtit niissä kirvelivät, tuntoaistini oli selvästi palannut.
Olin varmaan menettänyt tajuni matkalla takaisin.
"Hän heräsi"kuului kimeä pennun ääni vierestäni.
Huimasin vasta nyt pikkuruisen parikuisen pennun joka istui petini reunalla.
"Hohtolehti "kysyin epävarmasti.
"Ai olet vielä hengissä? Olin jo aika varma että tulet kuolemaan tuohon tulehdukseen" Hohtolehti maukui happamasti.
"Minusta tuntuukin siltä" sihahdin kun kylkeäni kosketti korsi.
" tulenko kuntoon?" Kysyin hetken päästä
"En tiedä, ehdotin jo Jetille ja Lordille että annamme sinut kaksijalkojen hoidettavaksi." Hohtolehti maukui pudistellen päätään.
Totuus iski päin kuonoani, aivan kun Mikaelin kohdalla. Parantajat eivät pystyisi kaikkeen.
Nyökkäsin hiljaa, en tiennyt mitä sanoa. Turkistani oli jäljellä noin puolet ja syvät haavat oikeassa lavassani ja kyljessä olevat puremajäljet sekä selässä olevat haavat.
"Nuku nyt, tarvitset lepoa jos et aijo lähteä tähtiklaaniin" Hohtolehti pyysi ja antoi neljä unikon siementä.
* jaa näillä lähtee älli päiväksi sopiihan se*
"Kauanko olen ollut täällä?" Kysyin kun olin liponut siemenet.
"Taistelu oli eilen illalla, eli noin puoli päivää. On aamu." pentu maukui ja tunsin luomieni painuvan kiinni.
Vaivuin syvään uneen, tasaiseen unettomaan uneen .

---------------
" Varjosydän, en pysty tekemään enempää. Sovimme että annamme sinut kissatarhan kaksijaloille. Niin saamme todennäköisemmin pelastettua sinut myöhemmin" Hohtolehti maukui ja näin Keithin tulevan luokseni.
"Kyllä sinä pärjäät." Hän rohkaisi ja kosketti nenääni ikään kun hyvästiksi.
*tiedämme molemmat että tästä tulee helvettiä*
"Tulkaa pelaatamaan minut." Maukaisin ja taivalsade lupasi että he tulisivat kuhan keksisivät miten vapauttaa meidät.
Aamu oli aikainen, taistelusta oli kulunut kolme päivää ja haavni olivat Hohtolehden mukaan hänen taitojensa ulkopuolella. Pihkaviiru nosti minut suurehkon taolaisen selkään ja tämä vei minut pitkin kaksijalan mustia polkuja kissatarhalle. Hän laaki minut kynnysmaton eteen.
" Kiitos kaikesta Varjosydän" hän maukui.
" Kiitos teille" maukaisin.
" mene nyt ettet jää kiinni" maukaisin ja kosketin naaraan kanssa neniä.
Hän katosi nousevan auringon suuntaan.
Pian aukesi ovi edessäni. Vihreisiin pukeutunut kaksijalka oli astumassa ulos kun hän huomasi minut. Varovasti hän nosti minut käsiinsä ja kantoi sisälle. Sihahdin häijysti kun hän osui haavaani.
Tämä puhui minulle omalla kielellään ja vei minut johonkin huoneeseen joka oli täynnä mustia pieniä häkkejä joita oli pinottu toistensa päälle. Hän laski minut pöydälle ja pujotti kaulaani ohuen metallisen pannan, kytki minut kiinni johonkin naruun. Pyöritin silmiäni. Näytänkö siltä että liikuttaisin evääninään kun tänne kerran vaivauduin?
Hän puhui joillekkin toisille ja pian saapui muitakin kaksijalkoja huoneeseen. He pujottivatalleni valkoisen nahan ja siirsivät minut pieneen häkkiin.
Laskin pääni käpälieni päälle. Kaulapanta hiersi inhottavasti ja kylmät metalliset palat tuntuivat epämukavilta ohuen naarmuista turkkia vasten.
Häkkini peitettiin jollain tummalla nahalla ja yö saapui?
Vankilaani siirreltiin aikansa kunnes joku laksi sen aavistusta rujommin. Sihahdin kovaan ääneen sillä en pitänyt siittä.
Joku kaksijalka otti nahan pois vankilanivpäältä.
Hän avasi oven ja pujotti remmin pantaani.
Hitaasti hän nykäisi remmiä ja minun kai pitäsi liikkua. Yritin nousta seisomaan mutta polkuanturoihini sattui liikaa. Laskeuduin takaisin makuulleni tassujeni päälle suojaten vatsani. Eihän noista ikinä tietäisi.
Hammasta purren käyttäydyin kiltisti kun hän pujotti kuononi ympärille nahan jonka kiinniti korvieni taakse. Sitten hän siirsi minut häkistäni samalla kankaalla jolla makasin.
Kirkas vaalo iski silmilleni ja tunsin pienen pistoksen terveessä lonkassani. Vaivuin uneen tahtomattani.

---
Heräsin taas jossain häksissä, minut oli pesty sillä en enään haissut metsäkissallle vain kotikissalle, pantanikin olo vaihdettu normaaliin. Käännyin ja näin ihmeelliset ompeleet selässäni, kyljelläni ja lavassani.
Yritin nuolla niitä mutta kaulani ympärillä oli kaulus josatin ihmeellisestä materiaalista, näin sen läpi mutta en voinut koskettaa mitään.
Kaikki haisi väkevälle, tavallaan puhtaallr mutta samalle aineelle jolla kaksijalan pennut taon lauman lähellä olivat putsanneet haavansa. Miksihän Mikael oli sitä nimittänyt? Desifointi? Tesifiointi? En tiedä. Enkä välitä.
Häkkiäni lähestyi nuori kaksijalkanaaras.
Hän puhui minulle jotain ihmeellisellä soljuvalla kielellään.
Sitten hän nosti häkkini ja vei minut hirviöön. Hirviö söi minut ja näin mustia nahkoja ympäriinsä. Matka kesti vain hetken mutta pian huomasin että olemme takaisin kissatarhalla. Naaras kuljetti minut sisään taloon missä joku otti kaulapantani minulta ja kiinnitti kauluksen uudelleen.
Sitten naaras kuljetti minua sylissään ensin läpi monituisten ovien ja sitten valtavalle käytävälle minkä varrella oli häkkejä.
Tunnistin paljon klaani kissoja.
" Routamyrsy!" Kiljaisin kun kuljimme hänen ja muutaman muun kissan häkin ohi.
"Varjosydän?" Tämä ihmetteli ja nyökkäsin.
Kaksijalka laski minut häkkiin joka oli pienempi kun monet muut. Kehräsin hiljaa ja kaksijalka hymähti iloisena. *parempi miellyttää sinua, sinusta saattaa olla hyötyäkin*
Silmäilin uutta asumustani. Ainoa varjopuoli oli ettei täältä olisi muita pakoteitä kun ovi josta olin tullutkin.
Perällä oli kulhollinen "ruokaa" ja vettä. Join vettä antoisasti mutta ruokaan en koskenutkaan.
" Miksi tämä haiseekin näin pahalle?" Ihmettelin.
" jaa a" maukui viereisessä häkissä oleva kolli.
Säikähdin hiukan.
" kuka sinä olet?" Kysyin
" olen Tuisku, erakko kaukaa täältä" hän maukui.
"Kuinka kaukaa" utelin
" parin päivän matka, asuin erään metsän laitamilla siellä missä neljä hullua kissa joukkoa asuvat,oletko kuullut heistä?" Tämä maukui.
"Olen tuollaisen hullun joukon varapäällikkö, nimeni on Varjosydän" esittelin itseni.
" no justiinsa" hän murahti.
" oi oi, varo vain tuolta tulee yksi hoitajista." Hän murahti ja siirtyi perimmäiseen nurkkaan häkissään ja pörhisti karvansa
Ihmettelin kollin käytöstä. En liikkunut mutta seurasin varoen mitä kaksijalka teki. Hän vain kävi täyttämässä kissojen ruuat. Naurahdin, mitä vaaraa tuosta olisi.
Tämä tuli pian oman häkkini kohdalle. Hän luki laattaa häkkini ovessa ja katsoi minua säälivästi. Kallistin päätänu minulla ei ollut aavistustakaan miksi kaksijalka oli niin tehnyt.
Hän tuli sisälle häkkiini ja kumartui tasolleni. Jotain hän leperteli ja näytti paria nappia kissan ruokaa kädessään, ne tuoksuivat paljon paremmalle kun ruoka kipossa. Hiivin lähemmäs nälän yllyttämänä. Kurotin kaulaani ja nappasin varoen yhden napeista. Ja peräännyin syömään sen rauhassa. Se maistui lähes riistan veroiselle. Pidin ehkä jopa näistä napeista.
Hivuttauduin varoen nappaamaan toisen napin kaksijalan kämmeneltä mitään pahaa ei tapahtunut joten en perääntynyt tällä kertaa. Ehkä tästä kakskjalasta ei olisi vaaraa.
Olin syönyt ehkä kuusi nappia kun kaksijalka antoi seuraavan kämmenensä sisällä hänen kämmen oli suljettu, tökkäsin sitä tassullani. Taohdoin herkun. Muisti että viime kaksijalka oli pitänyt kehräyksestä, ehkä tämäkin? Kehräsin äänekkäästi js puskin päälläni tämän kättä. Ja kaksijalka meni ansaa.
* buahahaa* ajattelin
Söin napin antaumuksella en tiennyt milloin saisin seuraavan kerran syömäkelpoista ruokaa.
Kaksijalka puhui minulle jotain omallq kummallisella kielellään ja nousi seisomaan. Hän täytti kipponi samalla haisevalla pahalla ruualla kun ennen ja lähti häkistä antaen vain pienen rapsutuksen korvieni väliin.
" hei en tahdo rapsutuksia haluan lisäö ruokaa" maukaisin
Tämä ei kuitenkaan näyttänyt ymmärtävän minua vaan sulki oven jäljessään.
Hän siirtyi Tuiskun häkille mutta vain nappasi hihnan käteensä ja kun Tuisku yritti paeta hän sujautti sen Tuiskun kaulaan lenkille ja sitoi tuiskun seinässä olevaan koukkuun. Sitten hän hymähti tyytyväisenä ja täytti ruokakipon. Nappasi hihnan Tuiskun kaulasta vasta kun oli ulkona ja lähti matkoihinsa.
"Niin miten sairas varaääliö olet?" Tämä huudahti kun kaksijalka oli mennyt.
"Sairas?" Ihmettelin.
" ei kukaan täysjärkknen anna kaksijalan koskea itseensä" hän huudahti.
"Niin mutta tuo ruoka on syömäkelvotonta" maukaisin puollustukseksi
" saat syödä sitä loppu ikäsi jos kaksijalat tekevät sinusta kotikisun, ja tuolla tavoin vain näytät heille että olet täydellinen kotikisu, kehräät ja pusket ja syöt kädestä. Yäk, hyi . Ihan puistataa" kolli sanoi.
"Jahas, no kotikisuksi en halua" totesin.
" ai siellä korvien välissä oli muutakin kun höytyviä?" Tuisku totesi pyöräyttäen silmiään.
"Hei!" Huudahdin
"No terve! Eikun ei olet sairas" hän vastasi ja sai semmoisen nauruhepulin että ohoijakkaa..
* jaahas vai olen minä ainoa sairas täällä* vitsailin itsekseni.
Käperryin kerälle vankilani perälle ja suljin silmäni jääden odottamaan että pelastuspartio saapuisi.



/// eli lyhyesti koko krääsä. Varjosydän vähän tuli pipiksi kun haavta tulehtui ja hänet annettiin kaksijaloille parannettavaksi ja nyt hän on kissatarhassa. Taistelusta kulunut noin neljäpäivää.
Seuraavana päivänä viereiseen häkkiin sijoitetaan Sysiraita ja saadaan aikaan kivaa pikku draamaa ja kotiikävä iskee.

En tuennyt miten taistelu tulee loppumaan joten jätin auki. Joku muu saa leikkiä sankaria varjo on liisn palasiana siihen.
Toivottavasti edes osa nyt meni jokseenkin oikein koitin lukea muitten tatinoita ja blogia jotent ämmönen tällä kertaa. Kun pelastus operaatio käynnistyy toden teolls niin varjo vois olla semi ekojen joukossa jotka pelastetaan jotta se voisi edes vähän auttaa häkkien ovien avaamisessa? Mutta joo tämmöstä kivas tällä kertaa
Ainiin ja varjon haavat siis vain puhdistettiin ja ommeltiin. Ja ss pakotetaan syömään antibiotteja ja siittä saankin mahtavan tarinan kun joku yrittää avat varjon suuta..

Nimi: Zare

23.06.2018 13:22
_____________________________________________________
Kotkankatse// 51kp
Varjosydän// 5kp

Nimi: Varjosydän

18.06.2018 09:35
"Ei,ei ehdottomasti ei" maukaisin varmaan sadannen kerran
"Mutta miten hän eroaa Tuhkatassusta! Tai Tiikeriliekistä, Kotkankatseesta, Varpu ja liljatassusta?" Vesiturkki haastoi.
"Kuules oletko ajatellutkaan että Stalinilla on perhe!" Aloin suuttumaan aivan oikeasti.
"Hänen perheensä kuoli!" Vesiturkki vastasi samalla mitalla.
"Olisiko sitten oikein pakottaa Keith jäämään tänne? Ei hänenkään perheensä asu klaanissa" vertasin.
"Mutta keith kuuluu klaaniin" tämä puollusti
"Ja stalin Taon laumaan. Nämä kissat ovat kasvattaneet hänet ja tukeneet häntä vaikeina aikoina aivan kuten klaani keithiä." Maukaisin painottaen että stalin ei tule mukaan.
"Kuule, tiedän että tämä tekee kipeää mutta näköjään ajattelette vain miten te tunnette stalinia kohtaan. Et sinäkään tuon ikäisenä myöntäisi rakastavasi jotain sijaisemoa enemmän kun kahta mukavaa kollia." Maukaisin ja hyppäsin alas kiviseltä aidalta jättäen Vesiturkin kököttämään itsekseen sinne.
Olin päästäni pyörällään että sotureideni ajatuksissa oli edes käynyt viedä pentu kodistaan.

//mini tarina kun ei kerkee enempää..

Nimi: Kotkankatse

13.06.2018 03:44
Siittä oli aikaa kun olin jakanut ruokani sisaruksieni kanssa. Olin heti herättyämme lähtenyt metsästämään jotain oikeaa riistaa, sillä tukikohdassa oli tarjolla pelkkiä ihmisten tähteitä tai kuivaruokaa. Olin toki pentuna syönyt molempia, mutta ensimmäisen tuoresaaliini syömisen jälkeen, en edes halunnut syödä ihmisten ruokaa. Paitsi ehkä grillattua kanaa, se oli edelleen herullista. Olin pian napannut lihavan pulun läheisestä puistosta ja tuonut sen sisaruksilleni. Heidän kertomansa mukaan, he eivät yleensä syöneet tuoreriistaa. Onnekseni se näytti maistuvan heille ja minun jopa piti pitää huoli siittä, että sain itsekkin syötyä tarpeeksi, sillä siskoni meinasi hotkia jopa minun osuuteni pulusta. Syötyämme puhuimme kaikista asioista mitä olin matkoillani tehnyt, nähnyt ja kokenut.
"Sinä siis revit klaanitoveriltasi korvan irti?!", Jack kysyi hämmentyneenä. Pudistin päätäni.
"Ei hän siinä vaiheessa ollut enää osa klaania ja nykyisin kadun, etten tehnyt sen enempää. Palattuani leiriin sain kuulla tämän tappaneen yhden pennuista. Yritin juosta vihan sokaisemana suoraan Jokiklaanin ja Varjoklaanin rajan yli, mutta onneksi oppilastoverini pysäyttivät minut. MYöhemmin saimme pennun takaisin, mutta tämä ei olisi selvinnyt klaanissa, joten Ruohotähti antoi minulle luvan viedä tämä läheiseen pikkukylään ihmisten hoidettavaksi", kerroin.
"Tarkoitatko kenties Mikaelia? Se musta kolli joka vieraili Varjosydämen luona Hamiltonin kanssa?", Mary viittoi hännällään. Oli hienoa keskustella tään kanssa 'sanoin'. Vaikka ymmärsimmekin kaikki kolme toisiamme ilman sanoja, teki selvien sanojen käyttö selvän eron siihen, miten ennen puhuimme.
"Juuri hän. Oli hienoa nähdä, että tästä on kasvanut komea nuori kolli, joka kuitenkin kylässä asumisesta huolimatta muistaa juurensa", totesin.
"Jep, toivottavasti Stalinkin tulee muistamaan juurensa kaupungissa", Jack totesi ilmekkään värähtämättä. Kallistin päätäni hieman hämillään. En ollut vielä puhunut heille pikkuisen adoptoinnista, vaikka se olikin tämän kertaisen yhteisen juttutuokiomme tarkoitus. Olimme päättäneet Vesiturkin kanssa ottaa pikkuise mukaamme klaaniin ja kasvattaa hänet omanamme. Biologisten pentujen hankkiminen ei tulisi onnistumaan, joten adoptointi olisi ainut mahdollisuus. Vesiturkki oli aikonut puhua Varjoydämen kanssa pikkuisen mukaan ottamisesta, kun taas minun piti saada lupa Taon johtoportaalta. Olinkin päättänyt ensin kääntyä sisarusteni puoleen, ennen Koin kanssa puhumista.
"Anteeksi?", kysyin veljeltäni joka virnisti hieman.
"Siitähän sinä halusit puhua vai mitä? Olet selvästikkin kumppanisi kanssa kiintynyt pikkuiseen ja toisin päin. On siis aika selvää, että halusit puhua kanssamme hänen adoptoimisstaan", Jack kertoi ja kääntyi Maryn puoleen.
"Sinähän olit jo puhunut sedän kanssa aiheesta vai mitä? Mitä hän sanoi?", Jack kysyi ja Mary vinkkasi silmäänsä vastaukseksi 'kyllä'. Olin lievässä shokissa, mutta myös hyvin, hyvin kiitollinen Jackille ja Marylle. Parempia sisaruksia saa hakea.
"Miten ajattelitko milloin kertoa Stalinille?", Jack kysyi. Se oli erittäin hyvä kysymys. Ensin pitäisi tietenkin saada lupa Varjosydämeltä, mutta tämä tuppasi ottamaan kaikki orvot pennut mukaansa joten ongelmaa ei pitäisi olla.
"Mahdollisimman pian. Vesiturkki aikoo tänään puhua Varjosydämen kanssa. Yleensä päällikkö on se, joka hyväksyy uudet jäsenet, mutta tällä hetkellä Varjosydän on lähimpänä johtajaa, joten tarvitsemme ensin häneltä luvan ottaa pikkuinen mukaan", kerroin ja Mary nyökytteli ymmärtäväisesti. Yhtäkkiä kuulimme huutoa ulkoa ja salista missä Koi ja Jeti olivat olleet puhumassa vasta hetki sitten. Vaistomaisesti nousin ylös ja juoksin saliin, sillä muut klaanikissat olivat ulkona ja hoitaisivat asian. Ryntäsin sisään saliin janäin kuinka portaiden juurella seisoi kaksi tuntematonta kissaa. Raidallinen kolli huusi jotain uhkaavaan, mutta myös hyvin nokkavaan sävyyn, samalla kun toinen vaaleampi kolli roikoti suussaan jotain.
"Tämä on viimeinen mahdollisuutesi arvon Koi. Luovuttakaa tämä alua suosiolla johtajallemme ja säästätte paljon henkiä", tumma kolli naukui itseensä tyytyväisenä. Koin mietti selvästi mitä tehdä, samalla kun Jeti murisi hampaat paljastettuna.
"Emme ikinä luovuta päämajaamme kaltaisillenne!", Jeti sylkäisi ja otti askeleen alas portaita kohti kolleja.
"Älä tule lähemmäs Kenraali tai muuten pennun käy kalpaten", kolli naukaisi ja samalla vaaleampi puri hampaansa kovemmin kiinni valkomustaan möykkyyn ja sai tämän rääkäisemään. Tämä sai Jetin pysähtymään kuin seinään.
*Tiedän ton äänen.... Voi ei!*
Kylmäät väreet hiipivät selkäpiitäni pitkin kun tajusin, ketä kolli roikotti suussaan. Stalinin pelkotuoksu leijui vahvana ympäri huonetta ja kun veri alkoi valua tämän turkkia pitkin, muistot Sysraidasta ja Taivalpennusta välähtivät kirkkaina mieleeni. Pelkkä ajatus siittä, että pikkuinen joutuisi käymään saman kuin Varjosydämen poika, sai minut unohtamaan kaiken muun ympäriltäni ja aloin juoksemaan kohti kolleja hurjaa vauhtia. Tunne oli tismalleen sama, kuin silloin, kun otin Sysiraidan kanssa yhteen ja kun taistelin Ruohotähden kanssa. Olin jälleen raivon vallassa, enkä enää hallinnut kehoani.
"Ku-!", huudahti tummempi kolli, kun huomasi minut, mutta liian myöhään. Syöksyin katse tähän lukittuna ja kynnet edellä suoraan tämän kylkeen ja lähetin tämän lentäen kauemmas toveristaan. Käänsin jäisen ja murhanhimoisen katseeni vaaleaan kolliin sanoen vain muutaman sanan.
"Irti pojastani", äänenin oli kylmä kuin talvinen pakkas yö ja katseeni pistävä. En edes vaivautunut ottamaan taisteluasentoa, vaan keskityin näyttämään mahdollisimman uhkaavalta. Stalin avasi heikosti silmäänsä ja loi minuun apua pyytävän katseen. Hieman minua isompi, muttei lainkaan yhtä lihaksikas kolli epäröi selvästi hieman, mutta puri jälleen leukansa yhteen kun huomasi liikettä sivultamme. Tumman raidallinen kolli juoksi suoraan kohti sivulta, mutta oli ihan liian hidas. Pienellä loikalla taaksepäin onnistuin helposti väistämään tämän puskun ja samalla tarttumaan tätä niskavilloista ja lyömään kollin maahan.
"Pistä pikkuiseni huutamaan vielä kerran ja toverisi huutaa viimeisen kerran", käskin ja purin kollia niskasta saden tämän rääkäisemään. Vaalea kolli epäröi ja vaihtoi katseita tumman kanssa.
"Ei se voi kahtaa voittaa yksin!", tummempi sähähti vedettyään hieman henkeä rääkäisynsä jälkeen. Tämän seurauksena Vaalea heitti Stalinin kauemmas meistä ja pikkuinen tömähti ikävän kuuloisesti lattiaan. En yhtään ihmettele jos tältä meni ilmat pihalle. Seuraavaksi tämä hyökkäsi suoraan edestä valmiina puremaan kurkkuni auki.
*Säälittävää*, totesin ja nopealla liikkeellä nostin tummemman kollin väliimme, jolloin vaalea upotti hampaansa suoraan tämän lapaan. Toisella liikkeellä heitin molemmat kollit oikealle puolelleni. Vielä puoli vuotta sitten en olisi varmasti uskonut, että joku päivä omistaisin tällaiset lihakset. Varjosydän ei ollut päästänyt minua helpolla oppilas aikoinani ja naaraan keksimät lihas harjoitukset olivat tehneet työnsä. Vastustajani olivat myös selvästi laihempia ja heikompia kuin minä, joten heidän paiskomisensa ympäri aulaa oli verrattavissa jäniksellä leikkimiseen. Raidalliset kollit pyrkivät nousemaan äkkiä ylös ja vaihtoivat katseita.
"Max, pomo sanoi että tämä olisi ollut helppo tehtävä. Eihän Taolaisten pitänyt osata taistella?", vaalea sanoi tummalle joka nyökkäsi ja loi sitten epäilevän katseen minuun.
"Ei niin, mutta tämä ei taida olla Taolainen, olenko oikeassa?!", Max kysyi. En tiedä miksi, mutta tämän jälkeen kasvoilleni ilmestyi huvittunut virnistys.
"Enpä niin. Erittäin terävä havainto, hyvä te~", nau'uin huvittuneena, joka tuntui karmivan kaksikkoa.
"Tietenkin, ainut Taolainen joka osaa taistella jotenkuten on Kenraali, kuka siis oikein olet muukalainen?" Max kysyi ja yritti vaikuttaa rohkealta, vaikka epäonnistuikin surkeasti. Istuin alas, joka on klaanikissojen keskuudessa kuin itsemurha pyyntö taistellessa, ja hymyilin kollille.
"Mieleni tekisi sanoa 'painajaisesi', mutta se kuulostaisi vain typerältä. Nimeni on Keith ja olen Kenraalin poika ja alkuperäinen perijä", esittäydyin. Kaksikon ilmeistä kävi selväksi, että he tiesivät sisaruksistani. Mutta se, että pentuja oliki kolme tuntui yllättävän heidät täysin. Olisin normaalisti tietenkin esittäytynyt Kotkankatseena, mutta oli parempi, ettei klaanikissojen paikalla olosta tiedetty.
"Aivan.... Noh, poika tai ei, ei se yksin voi meitä voittaa", Max sanoi ja yritti näin kai rohkaista toveriaan.
Seuraavaksi kaksikko lähti juoksien minua kohti. Toinen hyökkäsi oikealta ja toinen vasemmalta. Oppilaana en ollut ikinä onnistunut väistämään vastaavaa hyökkäystä, vaikka kuinka mestarini oli yrittänyt opettaa. Harjoituksissa minun oli pitänyt hypätä pois alta juuri oikeaan aikaan, jolloin hyökkääjät osuvat toisiinsa ja itse selviän vahingoittumattomana. Valitettavasti, en vieläkään osannut väistää oikein. Loikkasin liian myöhään pois alta ja vaalea kolli onnistui upottamaan kyntensä suoran lonkkaani. Max oli tähdännyt liian ylös ja näin ollen vain liisi ylitsemme.
"Hyvä Latte!", tämä naukaisi vaalealle kollille, joka yritti upottaa hampaansa lihaani. Onnistuin kuitenkin potkimaan tätä kasvoihin ja pitämään tämän loitolla. Latten keskittyessä takaruumiiseeni iskin tätä tämän oikeaan silmään kynsilläni ja sain tämän sähähtämään. Isku sai tämän helittämään otteensa ja kun tämä yritti lyödä minua kasvoihin ja Max juoksi meitä kohti auttaakseen toveriaan, potkaisin Lattea rintaan takajaloillani ja käytin potkun voimaa pyörähtääkseni kauemmaa kolleista. Vaikka olinkin varautunut taistelemaan koulutettuja sotureita vastaan, oli kahta kokenutta kollia vastaan taistelu saanut minut hengästymään. Jos olisin ollut täysissä järjissäni, olisin miettinyt, miten voisin päihittää nämä mahdollisimman helposti, mutta koska olin edelleen raivon vallassa,hyökkäsin vain suoraan heitä kohti. Miksi? Samasta syystä kuin usea muukin klaanikissa, samasta syystä kuin moni emo. He satuttivat pentuani joten armoa ei tunneta. Oli kuitenkin selvää, että taistelusta piti tehdä loppu mahdollisimman pian. Silloin tajusin miten saisin tämän loppumaan. Otin tutun asennon ja valmistauduin hyökkäykseen. Kaksi kollia lähestyivät hitaasti ja alkoivat piirittää minua. Kunhan toinen hyökkää, tämä on ohi. Pidin parhaani mukaan molempia kissoja silmällä näiden kiertäessä kehää ymprilläni. Lopulta Latte hyökkäsi kimppuuni takaapäin. Käännyin etutassujeni varaan ja potkaisin kaikin voimin kollin kaus minusta.
"Jack, Mary!", huusin jolloin sisarukseni ryntäsivät kollin luokse ja painoivat tämän kaikin voimin maahan. Nyt Max oli yksin ja tajutessaan tämän, yritti tämä juosta karkuun.
"Älä luulekkaan!", huusin ja syöksyin kollin perään. Saavutin hätääntyneen kissan nopeasti ja tartuin tätä hännästä ja kiskaisin tämän taaksepäin. Pian olin upottanut hampaani kollin kurkkuun ja olin valmis riistämään tältä hengen. Max potki ja kiemurteli allani, mutta turhaa.
"Viimeisiä sanoja?", kysyin sarkastisesti kauhuissaan olevalta kollilta.
"Anna armoa murhaaja!", tämä anoi. En ollut aikeissakaan päästää tätä pälkähästä, tai siis, ennen kuin kuulin hiljaisen äänen portaiden juurelta.
"Keith...", Stalin naukui heikolla äänellä. Pikkuisen ääni tuntui saavan minut takaisin järkiini ja päästin irti Maxin kurkusta. Kolli haukkoi happea allani ja vilkaisu Latten itkuisiin kasvoihin kertoi, että tämä oli ollut peloissaan Maxin puolesta.
"Veli!", Latte huusi Maryn ja Jackin alta.
"Pyydän, säästä veljeni, johtaja käski meidän ottaa joku Taolainen panttivangiksi, sanoi ettei meidän tarvitsisi taistella siinä tapauksessa. Olemem vain kokemattomia kujakissoja joille luvattiin ruokaa jos näin tekisimme. Pyydän, säästä veljeni!", Latte naukui hädissään. Katsoin tätä silmiin, eikä tämän katseessa tuntunut olevan valheen pilkahdusta.
"En ole murhaaja, mutta jos törmään teihin taas, en epäröi riistää henkeänne. Pitäkääkin siis huoli, että pysytte pois silmistäni", uhkasin ja nousin pois Maxin päältä. Kollin ryömiessä kauemmas minusta nyökkäsin sisaruksilleni merkiksi päästää myös Latte menemään. Kolli juoksikin heti veljensä luokse ja auttoi tämän ylös.
"Menkää!", sähähdin kaksikolle jolloin nämä lähtivät juosten karkuun. Minulla ei kutenkaan ollut aikaa jäädä katselemaanheidän peräänsä. Käännyin samoin tein kohti Stalinia joka edelleen makasi maassa samalla, kun Koi ja Jeti istuivat tämän rinnalla.
*Eivätkö nuokaan osa tehdä mitään?!*,
"Keith?...", Stalin naukui heikosti. Tämän selkä oli veren peitossa ja tämä hengitti raskaasti. Rojahdin maahan tämän vierelle ja vedin tämän varovasti etutassujeni varaan.
"Ei hätää pikkuinen, olen tässä", sanoin huoli äänessäni.
"Hakekaa nyt joku apua!", sähähdin muille kissoille, jolloin Mary lähti juosten kohti pentuhuonetta.
"Keith...", Stalin toisti jälleen nimeäni.
"Niin pikkuinen?", kysyin ja yritin pysyä vahvana, samalla kun huoli ja itsesyytös jylläsivät mielessäni.
*Miksen voinut olla nopeampi? Miksei kukaan auttanut?*
"Keith, onko tähtiklaanissa tiikereitä?", pikkuinen kysyi. Tämän sanat saivatminut säikähtämään.
*Ei hyvät henget, älkää viekö häntä minulta!*
"Kuinka niin?", kysyin purren hampaani yhteen ja pidätellen itkua.
"Näen yhden, sanoo olevansa ystäväsi", tmä vastasi hiljaa ja veti heikkona henkeä. Kuulin Stalinin puhuessa Jetin sanovan puoliääneen, kuinka tämä olisi juuri se asia, mitä tulee käymään, kun väkivaltaa käytetään ja jos Taolaiset pistetään taistelemaan. Vaikka mieleni tekikin katkaista täm'n kaula siihen paikkaan, pyrin kuitenkin pysymään tyynenä Stalinin vuoksi.
"Haluaako hän, että lähdet hänen mukaansa?", kysyin, sydämeni pohjasta toivoen, ettei vastaus olisi sitä mitä pelkäsin.
"Ei, hän haluaa, että annat kenraalille kunnon tällin", Stalin naukaisi, ennen kuin jatkoi.
"Kuulemma vielä ei ole aikani ja Keith... anna yksi tälli minunkin puolestani", pieni kolli pyysi. Siinä vaiheessa pieni helpotuksen kyynel vierähti poskelleni ja laskin pikkuisen varovasti maahan, nousin ylös, käännyin kohti isääni ja vedin tätä kuonoon kynsien kanssa. Tämä älähti kaatuessaan maahan. Koi ja Jack katsoivat minua kuin järkensä menettänyttä.
"Arvon Lordi Koi, kuten juuri kuulimme ja näimme, vihollisenne käyvät päivä päivältä agressiivisemmiksi, ja näin ollen hyökkäys ei ole kaukana. Ja teidän silmissänne olen varmasti vajonnut hyvin alas kun olen valmis vuodattamaan verta tuosta noin vain. Uskokaa pois, tiedän sen itsekkin. Hyökkäsin jopa isäni kimppuun ilman 'kunnon syytä'... Mutta sen te ja hän olette ansainneet", aloitin. Yhtäkkiä kuulin emoni kutsuvan nimeäni hämmentyneenä.
"Keith!", tämä huudahti.
"Hiljaa!", käskin sen enempää huomioimatta tätä ja käännyin isäni puoleen.
"Sinä sanoit että klaanikissat ovat barbaareja, jos näin on, niin siloin minäkin olen. Mutta hyväksyn asian, eikä se ole minun vikani. Jos et nimittäin ole huomannut, niin tällä hetkellä veren vuodatus, barbaarien tavat ovat ainut asia, mikä voi pelastaa teidät. Nyt onkin siis viimein aika jakaa oikeutta, vaikka sitten kynsin ja hampain.
"Keith, kuuntele", Emoni yritti uudestaan ja käveli isäni rinnalle, mutta tiesin, että heille oli turha puhua asiasta, sillä he eivät tehneet lopullista päätöstä. Käännyinkin siis Koin puoleen ja kohtasin tämän mietteliään katseen.
"Nyt jos joskus on aika valita, nousetteko sortajia vastaan taistelemaan omasta kodistanne ja rauhasta, vai luvutatteko jolloin monien kissojen henki joutuu vaaraan? Minun kohdallani on vain yksi oikea vaihtoehto ja tiedän teidänkin tietävän sen olevan ainut mahdollisuus. Minä olen valmis taistelemaan, sillä tiedän tekeväni oikein. Minä ja muut klaanikissat olemme valmiita ja tiedän myös Taolaisten olevan valmiita siihen. Ainakin niin valmiita henkisesti, kuin ikinä voivat olla. Tämän valmiimmiksi he eivät tule, älä siis anna heidän taisteluhenkensä hiipua ja kadu sitä myöhemmin", puhuin ja Koi tuntui kuuntelevan jokaista sanaani ajatuksella.
"'Muista, elämä on tasapainoa hyvän ja pahan välillä. Jos toinen katoaisi, ei sitä voisi kutsua elämäksi. Sama pätee rauhaan. Se koostuu sanoista ja teoista, kielestä ja kynsistä. Kun katsot ympärillesi, voitko tosiaan kutsua tätä rauhaksi', niin eräs kissa pyysi minua sanomaan sinulle", kerroin Koille. Tämä katsoi minua hetken hiljaa mietteliäänä, kunnes lopulta vastasi.
"Onneksi esi-isämme on siunannut nuo sanat sellaiselle, jolla on vahva mieli ja joka tietää mihin väliin ne tulee käyttää. Olet oikeassa, emme voi enää odottaa. Muistan emoni kertoneen, että Taon laumalla oli perustajan aikoina vahva armeija joka oli valmis taistelemaan, jos sanat eivät riittäneet. Onkin siis aika kunnioittaa menneitä ja koota tuo mahtava armeija uudelleen suojelemaan tätä laumaa ja sen ystäviä, suojelemaan rauhaa", tämä sanoi juhlavasti.
*Vihdoin!*, riemuitsin mielessäni. Kuun olime vain istuneet paikoillamme ja vihdoin saimme alkaa toimiin. Valehtelisin jos väittäisin, etteikö tämä olisi saanut hiljaista kehräystä karkaamaan kurkustani. Myös Jack näytti tyytyväiseltä setämme päätökseen. Pieni vilkaisu edelleen maassa makaavaan pikkuiseen kertoi tämänkin olevan iloinen.
"Veli, et voi olla tosissasi. Et voi lähettää taistelutaidottomia sotaan!", Jeti huudahti järkyttyneenä ja vihaisena, mutta ensimmäistä kertaa koko vierailumme aikana, Koi hiljensi tämän hännän huitaisulla.
"Valitettavasti se ei ole sinun päätöksesi. Sitäpaitsi, eivät he kauaa ole taistelu taidottomia", Kois sanoi kohottaen kulmiaan.
"Rakas, tiedän miltä sinusta tuntuu, mutta minusta meidän on pakko yrittää", emoni sanoi, johon isäni vain tuhahti katkerasti vastaukseksi. Pian myös Mary saapui Taon parantaja kissojen kanssa ja he alkoivat pian paikata pikkuista. Olisin halunnut jäädä tämän vierelle, mutta Koi halusi että olin mukana, kun hän ilmoittaisi taisteluharjoituksista.



"Ensinnäkin, vaikka synnyin tähän laumaan, ei se tarkoita, että olisin yksi heistä. Eivät kykymme ole verrattavissa", vastasin entiselle mestarilleni. Oli totta, että olin tämän kuu ajan tehnyt paljon tuttavuutta Taon kissoihin, mutta ei se tehnyt minusta yhtä heistä, en ainakaan ajatellut niin.
"En myöskään usko, että Taolaisilla olisi jokin yksi yhteinen asia, missä he kaikki olisivat hyviä. Joukossa on nimittäin sekä kujakissoja, että rotukissoja. Siinä missä jotkut ovat tavallisia, osaa osa kiipeillä todella hyvin, osa mahtuu pieniin tunneleihin ja jotkut nauttivat uimisesta ihan uudella tasolla. He ovat siis vähän niin kuin klaanit yhdessä. Ehdottaisinkin, että jaamme kissat pienen koulutus tuokion jälkeen eri ryhmiin, riippuen siittä, missä he ovat hyviä ja jakaudumme kouluttamaan heitä sen mukaan. Näin mahdollisimman moni pääsee kehittämään ja hyödyntämään omia taitojaan", ehdotin kokouksessa oleville klaanikissoille.


//Sori kun en jaksa enempää kirjottaa :'/

 

©2018 Metsäketo - suntuubi.com