Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
<  1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Sädetassu

31.12.2018 14:54
Makaan pedilläni oppilaiden pesässä. Pian Hohkapentu ja Kaikupentu astelevat sisälle. Nuoret oppilastoverit hppivät innokkaasti ympäriinsä ja tönivät toisiaan.
"Enkö minä saanutkin mahtavan saaliin tänään?" Hohkapentu hyppii luokseni.
"Minäpä sain jäniksen! Kukaan muu kuin minä ei nähnyt sitä, sillä oli valkoinen talviturkki", Kaikupentu kertoo. Käännän pääni heitä kohti. He istuvat vierekkäin odottaen minun reaktiota.
"Saalii olivat varmasti hienoja", Myönnyn lopulta sanomaan. "Varjoklaani on onnellinen kun meillä on teidänkaltaiset oppilaat käytettävissä."
Huidon häntääni heitä kohti leikillä ja oppilaat nauravat iloisesti. He kummatkin lopulta kellahtavat maahan heidän omille sammalilleen ja huokaisevat.
"Eikö Riekomieli olekkin sinun veljesi?" Kysyy Kaikupentu. Nyökkään pennulle vastaukseksi. "Miksei hän ole sitten oppilas sinun kanssasi?"
"Tai paremmin sanottuna mikset sinä ole soturi hänen kanssaan", oikeisee Hohkapentu. Nousen istumaan ja kohautan lapojani.
"Varjotähdelle tuli", tulee hetken hiljaista kunnes jatkan taas puhumista. "Pieni virhe." Hännänpääni nykii ärsytyksestä. Kaikupentu ja Hohkapentu nousevat myös istumaan.
"Minkälainen virhe?" Kaikupentu kysyy. Hohkapentukin katsoo minua silmät pyöreänä.
"Heti kun vain he tajuavat kuinka hyvä minä olen he päästävät minut soturiksi", naukaisen. "Siinä ei kestä kauaa!"
Kuljen ulos oppilaiden pesästä kohti tuoresaaliskasaa. Nappaan sieltä hiiren ja lössähdän kylmälle lumiselle maalle syömään sitä. Riekomieli rientää luokseni ja laskeutuu alas minun vierelleni. Tunnen hänestä kumpuavan iloisuutta.
"Eikö olekkin mahtavaa, kun minä olen soturi?" Hän kysyy minulta. Katson vain vähän syötyä hiirtäni iäänkuin en edes huomaa kollin tuloa.
"Soturina voin tehdä mitä vaan", hän sanoo. "Me voimme mennä kahdestaan metsästämään milloin haluamme, eikä tarvitse ottaa sotureita mukaan. Tai itse asiassa vihaiset mestarit eivät odota meitä sen jälkeen leirissä. En olisi kestänyt enää päivääkään oppilaana."
Olen vieläkin aivan hiljaa, mutta selkäkarvani värähtävät ärtyneesti, ja lopetan hiiren syömisen. Riekomieli aikoo silti vielä jatkaa.
"Voin kysyä Varjokynneltä että voisinko tulla sinun mestariksesi", hän naukuu. "Ei Tomusydäntä varmaankaan haittaa."
"Älä turhaan vaivaudu", naukaisen ha nousen ylös. "En minä kauaa oppilaana pysy."
Riekomieli karsoo minua ensin kummissaan, mutta sitten hymy leviää hänenkin kasvoilleen ja hän sanoo: "Mahtavaa!" Heilautan häntääni ja kävelen veljeni luola pois. Jätän myös hiiren syömättä. Tomusydän seisoskelee sotureiden pesän edustalla. Huomatessaan minut hän nostaa häntänsä iloisesti tervehtäen ja tulee luokseni.
"Mukavaa että olet hereillä", mestarini maukuu. "Nyt voisitkin mennä auttamaan Saniaistassua pentutarhan siivouksessa. Kaikki pennut on häädetty sieltä ulos siksiaikaa."
"Selvä", nyökkään mestarilleni. "Sehän on sitä oppilaiden hommaa."

"Sinä et näytä kovin iloiselta tänään", Saniaistassu ilmoittaa kun olen ottamassa likaisia sammaleita pois pesän lattialta. "Tosin eihän se minulle kuulu."
"On vain niin epäreilua, minä haluaisin jo soturiksi", kerron. Saniaistassu alkaa pyyhkimään pölyjä lattialta sitämukaa kun olen saanut sammaleet pois.
"Niin kuule haluaisin minäkin. Luulen että se tapahtuu pian", kolli sanoo. Heilautan korviani.
"Minkäköhän soturinimen saat?" Mietin ääneen. "Saniaisturkki?"
"Saniaistäplä, Saniaiskorva", Saniaistassu ehdottaa. Lopetan hetkeksi sammaleiden pois oton.
"Saniaishäntä, Saniaisnenä", jatkan luettelua. "Tai vaikkapa Saniaispentu."
Saniaistassu sivaltaa minua leikisti hännällään. Hän naurahtaa hieman ja sitten yrittää esittää vihaista.
"Harmi vain että klaanin vanhimmilla ei ole erillisiä nimiä", hän sanoo. "Koska jos olisi, sellainen sopisi juuri sinulle."
"Hah, minut nimitetään suoraan Sädetähdeksi, usko tai älä", naukaisen.
"Ja pyh! Ensin sinun pitäisi päästä soturiksi!"
"Ja se tapahtuukin! Aion järjestää metsästyspartion, ja vakuuttaa että minä olen tarpeeksi hyvä soturiksi", keksin. Sitten kierähdän nopeasti ympäri. "Aion tehdä sen juuri nyt! Pyydän Hohkatassua ja Kaikutassuakin mukaan!"
Pinkaisen aukiolle niin nopeasti kuin voin.

"Minne me olemmekaan menossa?" Kaikupentu kysyy. Hän ja Hohkapentu kävelevät aivan takanani. Annan heille hännällä merkin pysähtyä.
"Tähän", vastaan. "Olemme sen verran syvällä ettei partiot kulje tästä, ainakaan heti. Aiomme saalistaa niin paljon ettei Varjotähti voi olla huomaamatta meitä", selitän.
"Mahtavaa! Sitten voimmekin päästä sotureiksi jo nyt", Hohkapentu ymmärtää. Nyökkään.
Viritän kaikki aistini valmiiksi. Aion metsästää niin paljon riistaa kuin vain on mahdollista.

//Kaiku? Hohka? Voin myös jatkaa tätä ens tarinassa jos te ette haluu :)

Nimi: Hohkatassu

30.12.2018 10:23
”Herätys, Hohkatassu”, jonkun kuiskaus värisytti ikävästi korvakarvojani herättäen minut pehmoisesta ja lämpimästä unimaailmasta.
”Mene pois”, murahdin ääni puuroutuen unisuudesta ja heilautin käpälääni kohti herättäjääni. Tassujen töminä vasten hiekkalattiaa kertoi kissan väistäneen.
”Hohkatassu”, tällä kertaa ääni oli vaativampi ja selvempi; korvani olivat jo heränneet eivätkä äänet kaikuneet hassusti. ”Rangaistuksesi on ohi, joten voimme jatkaa tavalliseen tapaan harjoituksia. Etkö halunnutkin klaanin parhaaksi soturiksi? Tulehan, on aika ottaa muut oppilaat kiinni.”
Räväytin silmäni välittömästi auki ja hoipertelin pystyyn niin nopeasti, että silmissäni pimeni hetkeksi. Ravistin päätäni saadakseni sen selväksi ja käänsin katseeni herättäjääni päin.
”Heräsithän sinä”, mestarini Kaamosturkki huomautti hyväksyvästi. ”Tarvitaan vain tarpeeksi motivoimista, niin voin herättää sinut kuolleestakin.”
Siristin silmiäni. Olin vasta herännyt, enkä oikein ollut vitsituulella. ”Odottaisitko hetkisen?” kysyin, ja Kaamosturkki kallisti päätään kysyvästi. ”Suin turkkini, niin voimme mennä.”
”Selvä”, tuhkanharmaa naaras napautti hännällään ilmaa ja poistui pesästä. ”Ole pian valmis tai tulen hakemaan!”
Istuuduin takaisin pedilleni ja puuskahdin. *Kuka Tähtiklaanin nimeen keksi aikaiset herätykset?* Oppilaiden pesän suuaukosta sisään virtaava tumma kajastus kertoi, ettei aurinkokaan ollut vielä noussut. *Onneksi sentään minun ja Kaikutassun rangaistus on ohi*, tuumin. En olisi jaksanut enää yhtäkään iltaa kuunnella, kun vanhemmat oppilaat irvailivat meille. Sotureiden valvovien silmien alla en ollut kuitenkaan voinut paljastaa kynsiäni rasittaville pesätovereilleni. Olin vain painanut korvani niskaani vasten ja laskenut häntäni kuononi päälle, kun Huuhkajatassu ja Virtatassu ilkkuivat. Nälvintä oli kuitenkin loppunut melkein puolikuuta sitten, kun Huuhkajatassu oli lähtenyt metsästämään Tähtiklaanin maille saatuaan klaaneille tuntemattoman taudin. Virtatassu ei ollut sen jälkeen sanonut meille sanaakaan.
Väräytin korviani ja painauduin syvään venytykseen herättääkseni yön jäljiltä jäykät lihakseni. Sitten vilkaisin ympärilleni ja järkytyin. Kaikki muut nukkuivat vielä! Päästin hiljaisen sadatuksen ja kumarruin sukimaan turkkiani samalla, kun muu pesä veteli sikeitä unisesti tuhisten. Siinä vaiheessa, kun viimeistelin aamupesuani antamalla silottavia nuolaisuja vielä sinne tänne Kaikutassu raotti varovasti silmiään ja haukotteli.
”Onko jo aamu?” naaras mumisi ja kömpi pystyyn pörhistäen turkkinsa. Sitten tämä vilkaisi ympärilleen, murahti: ”Jaahas”, ja painui takaisin makuusijalleen.
”Onnenkissa”, hymähdin ja poistuin pesästä. Leiri oli paksun, valkean hangen peitossa, joka säihkyi mustien kuusten taakse katoavan kuun valossa. Taivas oli yhä tummansininen, vaikkakin taivaanrannassa näkyi jo kynnenpaksuinen vaaleansinervä kajastus. Ilma tuoksui kylmältä ja oli kyllästetty jäisen kuusen pihkan tuoksulla.
”Tulithan sinä sieltä”, Kaamosturkki kehräsi, ja ravasin mestarini luokse, joka istui keskellä leiriä.
”Eivätkö muut ole vielä hereillä?” kysyin vilkaisten ympärilleni. Meitä lukuun ottamatta luminen, tassunjäljillä koristeltu aukion oli autio.
Tuhkanharmaa naaras pudisti päätään. ”Eivät. Ensimmäinen aamupartio lähtee kierrokselleen vain hivenen ennen auringonnousua. Me kuitenkin lähdemme harjoittelemaan jo nyt. Aikainen kissa hiiren nappaa!”
”Selvä”, murahdin, mutta muutin äänensävyäni välittömästi. *Halusinko olla klaanin paras soturi? Kyllä. Halusinko ottaa muut oppilaat kiinni? Kyllä. Ja eikös se tarkoittanutkin rankkaa, uupumaton harjoittelua? Kyllä!* Lisäsin pirteämmin mestarilleni: ”Tarkoitan selvä! Mennäänkö jo?”
Kaamosturkki päästi naurahduksen ja kiepahti ympäri laukaten uloskäynnille. Yövartiossa oleva Hunajakynsi tervehti meitä nyökkäyksellä ja toivotti vielä saalistusonnea, kun kiiruhdimme metsikköön.
”Mistä aloitamme?” kysyin hengitys huuruten, kun Kaamosturkki lähti johdattamaan meitä suoraan kuusikon läpi; polku oli aivan eri, kuin se mitä olimme Kaikutassun kanssa seuranneet ensimmäiselle metsäretkellämme. Mutta ei siitä nyt sen enempää.
Soturi pysähtyi. ”Menemme ensin harjoitusaukealle. Itse asissa, sinä voitkin johdattaa meidät sinne.”
Otin askeleen mestarini viereen. *Tästä tulee helppoa!* Avasin suuni ja nuuhkin hetken tuulta. Se ei kantanut vaaran hajuja. ”Reitti selvä”, huomautin ja lähdin johdattamaan meitä kohti harjoitusaukeaa, joka sijaitsi reviirimme toisella laidalla. Loikin eteenpäin, kuusen varjosta toiseen aivan kuten Kaamosturkki oli ensimmäisellä harjoituskerrallamme opettanut. Käytin paksujen hankien muotoja ja puiden tummia varjostuksia apuna, kun kiiruhdin eteenpäin niin huomaamattomasti kuin pystyin.
”Osaatko nyt sanoa, missä päin olemme?” Kaamosturkki kysyi hetken kuluttua, kun puunmitan päässä meistä metsikkö näytti harvenevan ja päästävän enemmän valoa havumetsään. ”Ja mitä saaliita täältä voisi löytyä.”
”Olemme pian metsän reunassa.” *Aha, ihanko totta?* ”Tämä osa metsästä on suunnilleen reviirimme keskellä. Heti, kun pääsemme pois puiden suojasta edessämme aukeaa pienoinen jänkäinen alue, jonka toisessa päässä harjoitusaukea on. Täältä voi löytää saaliiksi myyriä, hiiriä ja päästäisiä sekä tietenkin kaikenlaisia liskoja. Voimme myös törmätä kyykäärmeeseen viherlehden aikaan.”
”Upeaa tietämystä”, Kaamosturkki kehui kehräten ja ravasi rinnalleni. ”Miltä kuulostaisi, jos yrittäisimme saada jotakin saaliiksi noista luettelemistasi eläimistä heti harjoitustuokiomme jälkeen?”
Päästin itsekin kehräyksen. ”Kuulostaa hyvältä.” Lähenimme metsän reunaa ravissa. Täällä päin hanki ei ollut aivan niin kovaa, kuin kuusimetsän sydämessä, sillä aurinko päästi paistamaan tänne päivällä ja yläpuolellamme ei ollut niin paljon oksia estämässä lumen tuloa. Minun täytyi ponnistella eteenpäin, sillä aina kun jännitin lihakseni ja ponnistin vauhtia pakkaslumi petti allani. Kaamosturkilla oli hivenen helmpompaa, sillä tämä köpötteli jäljessäni asettaen tassunsa aina omiin jälkiini. Lopulta kuitenkin pääsimme metsän reunaan ja edessämme aukeni muutaman puunmitan pituinen jänkäalua, jota tällä hetkellä peitti hännänmitan korkuinen nietos.
”Olen aivan puhki”, jäin tasaamaan hengitystäni erään kuusen juurakkoon. Sen lumiset, ikivihreät oksat kaartuivat ylleni, kuin suojaksi ja paljas epätasainen juurakko pisteli polkuanturoitani; kuusen alla kun lunta oli vain kynnenpaksuinen kerros.
”Et kai sentään?” Kaamosturkki hyrähti kurkistaessaan kuusen alta jänkää. ”Emmehän me ole vielä perillä!”
Nielaisin pistävän vastaukseni ja nousin pystyyn puistellen lunta. ”Selvä sitten”, murahdin ja poistuin lumisuojastamme. ”Jatketaan matkaa.”
Onneksi päivittäin harjoitusaukealla käyvät mestarit ja oppilaat olivat raivanneet lumeen kahden kissan levyisen polun, jota nyt lähdimme tarpomaan. Viime yönä satanut lumi oli peittänyt tassunjäljet, muttei onneksemme polkua. Hetken kuluttua olimmekin jo perillä, ja Kaamosturkki laukkasi loppumatkan.
Harjoitusaukea oli juuri sopivankokoinen, tasaiseksi tampattu alua, jonka ympärillä kasvoi muutama tuulenpieksämä mänty ja pensas, jotka olivat kuitenkin tällä hetkellä lumivaipan alla.
”Aloitetaan!” Kaamosturkki kehotti, kun asetuin tuhkanharmaan naaraan vastapäätä, keskelle aukeaa. ”Katsotaanpas ensin vaanimisasentosi.”
Painauduin lunta vasten vetäen jalat koukkuun alleni. Sitten lähdin varovasti kulkemaan eteenpäin laskien tassuni tuskin maahan ja pitäen ne koko ajan solakan vartaloni alla. Askellukseni oli hivenen tasapainotonta, mutta levitin hieman varpaitani saadakseni painoni leviämään tasaisemmin. Kaamosturkki katseli koko toimituksen, ennen kuin naukui: ”Hyvältä näyttää. Sinun täytyy kuitenkin katsoa tarkkaan mihin kohtaan asetat tassusi ja mukailla vartalollasi varjoja. Hännän täytyy olla matalalla ja suorassa, jottei se huiski aluskasvillisuutta. Muista myös, että Varjoklaani saalistaa varjoissa. Sinun täytyy sulautua, jottei saalis huomaa sinua. Otahan uudestaan.”
Painaudin jälleen matalaksi ja lähdin varovaisin askelin hiipimään eteenpäin. Tällä kertaa otin kuitenkin mestarini ohjeet käyttööni. Laskin tassuni pehmeästi lumelle, pidin jalat lähellä kehoani. Keinutin itseäni eteenpäin. Pidin myös häntäni niin alhaalla kuin pystyin, niin että tunsin karvojeni päissä viileän lumen kosketuksen. Luimistin myös korvani; minun täytyi maastoutua.
”Loistavaa!” Kaamosturkin kehut saivat minut nousemaan pystyyn ja röyhistämään rintaani. ”Olet oikea luonnonlahjakkuus. Yritähän nyt liikkua nopemmin.”
Jatkoin harjoittelua niin kauan kunnes askellukseni ei ollut enää horjuvaa ja pystyin kulkemaan vaanimisasennossa aukion päästä päähän väsymättä. Siinä vaiheessa aurinko oli kohonnut jo puolipilviselle taivaalle ja tuuli oli noussut.
Kohotin hivenen päätäni, kun harjoitusaukiolla puhaltavassa viimassa tuntui klaanitoverien tuoksu. Itse asissa minua vanhempien oppilaiden Karpalotassun ja Sädetassun sekä heidän mestariensa tuoksut. Kuulin jo kaukaa Sädetassun marinan: ”Miksi täytyi lähteä harjoittelemaan näin aikaisin?”
Pyöräytin nopeasti silmiäni. *Vai on hänellä aikainen aamu?* Istuuduin mestarini viereen odottamaan nelikkoa.
”Tervehdys”, Kaamosturkki maukui heti, kun oppilaiden kirjavat päät ilmestyi esiin hangen takaa.
”Kas, olinkin haistavinani, että täällä on jo muitakin”, oppilaiden takaa ilmestyvä Tomusydän hymähti. ”Hei, menkäähän jo.” Tummanruskea kolli tönäisi oppilaat liikkeelle. ”Turha tähän on jäädä. Ei ole koko päivää aikaa.”
Naarasoppilaat kömpivät unisina aukealle ja jäivät räpyttelemään silmiään, kun Tomusydän ja Harmaahäntä tassuttivat tervehtimään Kaamosturkkia. Itse jäin istumaan Kaamosturkin viereen; en ollut vielä tutustunut muihin oppilaisiin kunnolla.
”Huomenta”, Harmaahäntä naukui leppoisammin kuin Tomusydän. ”Mitä olette jo harjoitelleet?”
”Ihan vain vaanimisasentoa käytiin läpi, nyt kun Hohkatassun rangaistuskin on ohi”, mestarini vastasi kohauttaen olkiaan.
Korvani kääntyivät aavistuksen taaksepäin, kun molemmat kollit käänsivät katseensa minuun. Mulkaisin nopeasti Kaamosturkkia. *Pitikö muistuttaa rangaistuksesta?*
”Niin”, Harmaahäntä yskäisi. ”Kävisikö, jos Karpalotassu ja Sädetassu näyttäisivät hänelle joitakin vaanimistekniikoita? Vaikkapa miten hiirien ja oravien vaaniminen eroaa toisistaan? Hei!” Kolli kääntyi haukottelevien naaraiden puoleen. ”Karpalotassu, näytä sinä miten hiiriä vaanitaan, niin Sädetassu voi näyttää miten oravia vaanitaan.”
”Katsohan tarkkaan”, Kaamosturkki kumartui puoleeni. ”Klaanitovereilta oppiminen on yksi soturin tärkeimmistä taidoista. Toisia kuuntelemalla ja opettamalla kehitymme kaikki. Näin voimme auttaa toisiamme parempiin suorituksiin.”
Nyökkäsin nopeasti ja tarkensin katseeni kahteen muuhun oppilaaseen, jotka olivat asettuneet vierekkäin valmiina toteuttamaan mestariensa käskyt. Karpalotassu lähti vaanimaan eteenpäin varovasti. Tuhkanharmaa raidallinen naaras liikkui kepeästi eteenpäin, niin että näytti aivan kuin oppilas ei olisi koskettanut edes maata. Tämä hiipi varpahillaan ohitseni, hitaasti ja hiljaa kuin hiiri.
”Loistavaa Karpalotassu”, Harmaahäntä ylisti oppilastaan, joka kiiruhti mestarinsa viereen viikset ylpeästi värähtäen. ”Sitten Sädetassu”, Tomusydän naukui. ”Muista kaikki mitä opetin sinulle.”
Sädetassu lähti etenemään eteenpäin paljon nopeampaan tahtiin kuin Karpalotassu. Naaras laski käpälänsä maahan paljon raskaammin, mutta piti lihaksensa enemmän jännittyneinä. Karpalotassu oli liitänyt eteenpäin; Sädetassu liikkui valmistautuen nopeaan iskuun. Hetken kuluttua Sädetassu jännitti takajalkansa, paljasti etukäpäliensä kynnet ja loikkasi räjähtävällä voimalla kohti kuvittelemaansa puuta.
Tuijotin naaraita hivenen kateellisena. Miten ikinä itse oppisin kulkemaan noin?
”Tajusitko?” leopardikuvioinen oppilas kysyi pirteästi. ”Tämä on helpompaa kuin miltä näyttää, jos harjoittelee vain tarpeeksi.”
Tomusydän nyökkäsi hyväksyvästi. ”Orava yleensä pakenee puuhun. Silloin täytyy yrittää loikata puun toiselle puolelle, estää sen pääsy latvaan ja ajaa orava takaisin maahan. Tämä tosin toimii vain alueilla, joilla kasvaa mäntyjä; kuusiin on hivenen vaikeampi kiivetä.”
”Ja me varjoklaanilaiset harvoin syömme oravia”, Sädetassu paljasti etuhampaansa. ”Sellaiset karvakasat ovat useimmiten myrskyklaanilaisten ruokaa.”
”Totta, mutta näin lehtikadon aikaan mikään saalis ei ole tarkoitettu hukkaan heitettäväksi”, Tomusydän murahti ankarasti, ja Sädetassu hiljeni vinkaten minulle silmää.
Aurinkohuippuun asti sain harjoitella eri vaanimistekniikoita Sädetassun ja Karpalotassun kanssa. Vanhemmat oppilaat näyttivät aina erilaisen taktiikan miten vaania lintuja, liskoja ja jopa jäniksiä, jos sellaisia Varjoklaanin reviirille joskus eksyisi. Tomusydän kertoi kuitenkin sen olevan harvinaista; kolli sanoi itse syöneensä kania vain kaksi kertaa elämässään. Liha oli kuulemma ollut sitkeää ja mautonta verrattuna esimerkiksi sisiliskon pehmeään, verevään lihaan. Auringon ohittaessa huippunsa, olin onnistunut kerran täydellisesti näyttämään Kaamosturkille hiirien vaanimistekniikan. En ollut aivan käsittänyt kanien, lintujen ja oravien vaanimista, mutta Kaamosturkki lupasi opettaa ne minulle myöhemmin.
”Joko lähdemme saalistamaan?” kysyin mestarilta, kun olin vielä kerran hiipinyt matalassa asennossa pienen kehän tämän ympärille. Tomusydän ja Harmaahäntä olivat vieneet oppilaansa ukkospolun vierustalle saalistamaan, joten olimme jääneet kahdestaan harjoitusaukiolle.
”Voimmehan me mennä, jos olet aivan varma”, tämä hymähti ja pönkäsi itsensä pystyyn etujaloillaan. ”Miltä kuulostaisi, jos yrittäisimme napata hiiren tai pari kuusimetsän reunalta?”
”Loistavalta”, nuolaisin huuliani ja hetkessä vaanimisesta väsyneitä tassujani alkoi kutkuttaa jännitys. Nappaisinkohan ihka ensimmäisen saaliini? Kaamosturkki lähti johdattamaan meitä pois aukealta takaisin varjojen suojiin. Matkalla tapasimme Saniaistassun ja Tuhkaviirun, joka kertoi opettevansa suurelle kollille jonkin uuden taisteluliikkeen. Saniaistassu siristi minulle silmiään ohittaessaan minut ja nyökkäsi tuskin huomattavasti, johon vastasin hännännäpäytykselle. Sitten jatkoimme matkaa. Kaamosturkki pysäytti meidät erään korpipaatsaman varjoon ja nuuhkaisi ilmaa.
”Olen napannut täältä monta kertaa hiiren”, tuhkanharmaa naaras sihahti ja painautui pensaan ohutta runkoa vasten korvat höröllä ja silmät välkkyen. ”Toivottavasti löydämme nyt jotakin. Seuraahan minua.”
Kyyristyin vaanimisasentoon ja lähdin hiipimään Kaamosturkin perässä, kun tämä poistui korpipaatsaman alta suu ammollaan hajujen varalta ja lähti hipsimään eteenpäin asettaen tassunsa kevyestä hangelle. Naaras loikki pensaiden ja puiden varjosta varjoon sulautuen niihin, kunnes pysähtyi kuusen juurelle korvat pystyssä. Tämä viittoili hännällään minuakin pysähtymään ja osoitti sitten seuraavan kuusen alustaa. En ensin nähnyt mitään, mutta sitten kaksi pientä korvaa ponnahtivat pystyyn ruskean juuren takaa. *Hiiri!* Imin itseeni lämpimän olennon myskistä tuoksua, kun se ilmestyi kokonaan näkyviimme ja jäi puuhailemaan itsekseen. Kaamosturkki otti varovasti askeleen eteenpäin ja kiertyi kuusen oksan ympärille aivan kuin olisi ollut sen varjo. Sitten naaras ojentautui täyteen mittaansa ja leiskautti sulavasti harmaaaruskean olennon päälle tappaen sen viillolla niskaan. Kiiruhdin nopeasti tämän luokse ja nuuhkaisin tuoresaalista innokkaana.
”Vau!” En osannut muuta sanoa.
”Kiitoksia”, Kaamosturkki kehräsi ja kuopi pienen kolon lumeen, kuusen juurakon viereen. Hän pudotti hiiren ja kuopi sen päälle hivenen lunta. ”Näin hiiri pysyy tuoreena, kunnes noudamme sen”, tämä selitti. ”Lehtikadon aikaan hautaamme saaliimme lumeen, mutta muuten sammaleiden joukkoon, jolloin se pysyy viileänä. Saalin haju myös peittyy, jolloin kutsumattomat vieraat eivät voi noutaa sitä. Meidän on kuitenkin muistettava tarkkaan piilpaikkamme.” Kaamosturkki noukki vierestään kuivuneen kuusenoksan ja laski se piilonsa päälle. ”Noin.”
Nyökkäsin ymmärryksen merkiksi. ”Minun vuoroni?” ehdotin ja nuuhkaisin raikkaankirpeää kuusen tuoksua. En aistinyt ilmassa yhtään häivähdystä pikkuolentojen ruumiin lämmöstä tai näiden liikkkeistä, mutten aikonut luovuttaa. Minähän nappaisin jotakin, ennen kuin palaisimme leiriin! Lähdin tassuttamaan varovasti eteenpäin, puskien tieni läpi harvojen vatukkapensaiden ja lumen alta paljastuvien mustikka- ja sammalmättäiden. Silloin tällöin näin kohdan, jossa paljaalle lumelle oli tippunut kuivuneita, vaaleanruskeita neulaisia sekä kuusenkäpyjä. Näitä ympäroi yleensä pienenpienet tassunjäljet ja vaimea oravantuoksu. Harmaasti kävynpurijasta ei kuitenkaan näkynyt jälkeäkään. Itse asissa näytti siltä, että koko metsä oli tyhjä. Hiljaisuus painoi korviani ja ainoa ääni minkä kuulin oli omien tassujeni ääni sekä minua seuraavan Kaamosturkin hengitys.
Olimme kulkeutuneet jo pitkälle paikasta, johon hiiren jätimme. Kuulin Kaamosturkin pysähtyvän takanani. ”Käpäläni alkavat olla jäässä.” Lumen narskunta kertoi tämän nostelevan tummia tassujaan. ”Haluatko vielä jatkaa, vai palataanko leiriin? Minulla olisi vielä yksi paikka, josta voisimme löytää hiiriä, mutta se on reviirin toisella laidalla. Voin näyttää sen myöhemmin.”
Turhautuminen pisteli sisuksissani, kun käännyin takaisinpäin. Hiiren nappaaminen oli sujunut Kaamosturkilta niin helposti ja nopeasti, että olin elätellyt toiveita tehdä itsekin samoin. Minun täytyi kai nyt vain palata leiriin ja yrittää myöhemmin uudelleen. Sitä paitsi olin ollut ulkona koko aamun ja enemmänkin. Pakkanen alkoi pistellä omia tassujanikin. ”Hyvä on”, huokaisin. ”Palataan leiriin.” Ensikerralla nappaisin koko metsän suurimman hiiren. Tai rotan, jos tuuri kävisi. Mutta tämän päivän epäonnistumista olisi turha viljellä eteenpäin.

//Haluatko jatkaa, Kaiku? :D

Nimi: Zare

20.12.2018 19:35
________________________________________________

Nimi: Zare

20.12.2018 19:35
Saniaistassu// 16kp, 40kp
Kaikutassu// 19kp, 23kp, 15kp
Karpalotassu// 7kp
Hohkatassu// 47kp
Varjotähti// 6kp
Aamupentu// 30kp
Hunajakynsi// 23kp
Kuolotassu// 13kp

Nimi: Kaikutassu

19.12.2018 11:19
"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Suuroksalle klaanikokoukseen!"
Raotin murahtaen silmiäni ja katsahdin oppilaiden pesän sisäänkäynnin suuntaan. Varjotähden tutun kutsun vaiettua aukiolta alkoi kuulua uteliasta puhetta ja lumen narskumista kissojen tassutellessa päälliköä kuulemaan. Vilkaisin nopeasti ympärilleni. Pesä oli tyhjä, kunnes muistin miksi; oli auringonhuipun hetki, ja olimme olleet aikaisin aamulla Vuolaspuron kanssa harjoittelemassa metsästystä. Mestarini lupasi että menisimme vielä myöhemmin taisteluharjoituksiin, mutta sitä ennen minun olisi hyvä kerätä voimia, niinkuin päällikkömme sisar oli todennut. Jokainen harjoitukseton hetki ei ainakaan edistäisi koulutustani, olisin halunnut huomauttaa, mutta olin purrut kieltäni ja pysynyt vaiti. Ummistin silmäni. Kokous tuskin olisi niin tärkeä, että kaikkien olisi tarpeellista saapua paikalle, vaikka kokouskutsussa niin mainittiinkin.
Olin juuri vaipumassa uudelleen unien maailmaan, kun askeleet sisäänkäynnillä havahduttivat minut.
"Etkö kuullut kutsua?" Saniaistassun ääni sai toisen silmäni avautumaan. Pakkashuurun poika tuijotti minua ilmeettömästi, mutta hänen korvansa nytkähtivät ärtymyksestä. Hänet oltiin siis käsketty hakemaan minut. Kohotin liioitellun hitaasti päätäni ja avasin suuni makeaan haukotukseen.
"Mikä nyt on niin tavattoman tärkeää?" maiskahdin ja nousin istumaan ryhtyen ilman mitään kiirettä sukimaan sotkussa olleita rintakarvojani. Saniaistassu siristi hienoisesti vihreitä silmiään.
"Se selviää kunhan saat itsesi raahatuksi ulos", hän vastasi tuhahtaen.
"Voi, älä sitä sure. Saan itseni minne vain jos haluan", tokaisin sukimisen lomassa.
"Sovitaan niin", kollioppilas vastasi jo välinpitämättömästi ja pyörähti ympäri astellen sitten ulos. Jatkoin asiasta enempää välittämättä turkkini puhdistamista, ja saatoin kuulla kuinka Varjotähti aloitti kokouksen. Erotin vain sanoja sieltä ja täältä, mutta jonkinlaista puhetta oli aamuisesta rajapartiosta ja laimeita hajujälkiä ketusta. Nousin jaloilleni, venyttelin nautinnollisesti ja sallin itseni viimein astella ulos kylmään lehtikadon ilmaan. Kissat istuivat siisteissä riveissä Suuroksan alla, katseet kiinnitettynä pikimustaan naaraspäällikköön. Varjotähden jatkaessa varoitteluaan ketusta siirryin takarivissä istuneiden Hohkatassun ja tämä mestarin Kaamosturkin luo. Nyökkäsin hiljaa ystävälleni ja istahdin lumeen tämän viereen.
"Nyt kun kokouksen ikävä puoli on hoidettu pois alta, on aika siirtyä iloisempaan aiheeseen", Varjotähti naukui selvästi iloisempana. "Tänä kauniina lehtikadon päivänä on aika nimittää klaaniimme uusi oppilas. Tulipentu, tulisitko lähemmäs?"
Kaikkien katseet liukuivat nopeasti tai vielä nopeammin pieneen valkoturkkiseen kolliin, jonka eriväriset täplät kiilsivät himmeästi puolipilvisen taivaan auringossa. Huokaisin tylsistyneenä. Hurraa, lisää asukkaita jo valmiiksi ahtaaseen pesään. Vilkaisin Hohkatassua, joka silmäili klaanilaisten eteen siirtynyttä kollia mietteliäänä. Lopulta hän räpäytti meripihkaisia silmiään ja minua vilkaistuaan kohautti lapojaan.
"Toistaiseksi mtäänsanomattoman oloinen", hän kuiskasi. Nyökkäsin pienesti. Tulipentu oli ollut kanssamme samaan aikaan pentutarhassa, mutta jän oli aina ollut se hiljainen hiiri, joka sulautui massaan, pysytteli paljon omissa oloissaan ja puhui lähinnä jos joku sattui kysymään häneltä jotain. Kolli oli menettänyt molemmat vanhempansa vanhat reviirit tuhonneessa tulipalossa, aivan kuten minä ja monet muut, ja tarhan kuningattaret olivat yhteistuumin osallistuneet hänen kasvatukseensa.
"Tulipentu, olet saavuttanut kuuden kuun iän ja on aikasi tulla soturioppilaaksi. Tästä päivästä lähtien sinut tunnetaan Tulitassuna. Mestariksesi nimitän Kärppäjalan. Kärppäjalka, olet taitava ja kokenut soturi, ja oletan sinun siirtävän kaiken tietosi ja taitosi tälle nuorukaiselle."
Kärppäjalka nyökkäsi syvään ja asteli klaanilaisten muodostaman polun kautta uuden oppilaansa luo. Tulitassu kosketti kohteliaasti neniä hänen kanssaan, jonka jälkeen kaksikko siirtyi muiden joukkoon eturiviin.
"Tulitassu, Tulitassu,Tulitassu!" alkoivat onnitteluhuudot kajahdella ilmassa. En sanonut mitään, hymyilin vain vinosti - sisäisesti. Nyt enopuolellani olisi muutakin tekemistä kuin vahtia jokaista liikettäni ja puuttua kaikkiin asioihini.

Nimi: Kuolotassu

12.12.2018 22:20
Katsoin sammaliltani kuinka aurinko nousi hitaasti taivaalle. En ollut vielä nousta ylös, koska en vain jaksanut nousta, tai siis jaksoin, mutta minua ei kiinnostanut. Katsoin karkeasti tassujani, ja mietin kuinka kauan olin loppujen lopuksi olin nukkunut öisten harjoituksien takia. No, ihan tarpeeksi. Voin silti aina taistella, ja tehdä mitä minua huvittaa. Huomasin mestarini tassuttavan pesän suulle, ja katsovan minua yli-pirteällä-katseellaan. Ei ei nyt, en jaksaisi katsoa ilo pommia, joka jankkaisi minulle yli helppoja kysymyksiä. Tiesin katsovani häntä et-voi-olla-tosissasi ilmeelläni, ja mietin mitä tylsää tämä teettäisi minulle.
”Nousepas ylös ilopillerini! Harjoituksien aika", Pimeävarjo sanoi yli pirteällä äänellään, niin kuin olisin arvannut. Murahdin, ja nousin istumaan tämän eteen.
”Tule, mennään", tämä sanoi. Lähdin tämän perässään, katsomattani taakseeni. Tassutin kuopalle asti mitään sanomatta, ja jäin katsomaan tarkkaillen Pimeävarjoa.
”Luettele minulle soturilain kaikki kohdat”, Pimeävarjo sanoi. Istuin, sillä tiesin tästä tulevan pitkä päivä jos niitä jouduin luettelemaan.
”pentua ei saa laiminlyödä, vaikka se olisi toisesta klaanista, rajat on tarkistettava päivittäin, ja kaikki tunkeilijat on ajettava pois, mutta kun joku klaani on vaarassa, klaanit yhtyvät, ja taistelevat rinta rinnan rajoista piittaamatta. Klaanilaisen täytyy halveksia kotikisun pehmeää elämää, ja sinun pitää uhrata vaikka henkesi klaaniasi", luettelin.
”Aika hyvin, mutta tässä ovat loput.
Älä saalista tai tunkeile toisen klaanin alueella.
Klaaninvanhimmat ja pennut ruokitaan ennen sotureita ja oppilaita. Oppilaat eivät, ilman erikseen myönnettyä lupaa, saa syödä ennen kuin ovat metsästäneet ruokaa klaaninvanhimmille.
Saalista tapetaan vain syötäväksi. Kiitä Tähtiklaania sen hengestä.
Pennun on oltava vähintään kuusi kuuta vanha tullakseen oppilaaksi.
Uudet soturit vartioivat yhden yön hiljaa nimittämisensä jälkeen.
Kissasta ei voi tulla varapäällikköä ellei hän ole ollut vähintään yhden oppilaan mestari.
Varapäälliköstä tulee klaanin päällikkö kun edellinen päällikkö kuolee tai eläköityy.
Varapäällikön kuoltua tai eläköidyttyä, uusi varapäällikkö on valittava ennen seuraavaa kuunhuippua.
Kaikkien neljän klaanin kokoontuminen pidetään täydenkuun yönä rauhan vallitessa. Klaanien välistä taistelua ei saa esiintyä tänä aikana.
Kunniakkaan soturin ei tarvitse tappaa vastustajaansa voittaakseen, ellei vastustaja ole soturilain ulkopuolella tai tappo on välttämätön itsepuolustukseksi”, Pimeävarjo luetteli, pitäen jokaisen lain jälkeen erillisen tauon, kuin varmistaakseen että ymmärtäisin. Hänen silmänsä suorastaan paloivat halusta, halusta opettaa. Kuolotassu mietti viimeistä lakia, voisiko sitä kenties muokata? Se olisi hyvä. Jokaisen joka ei tehnyt tarpeeksi itse, tai oli liian heikko voitaisiin tappaa. Niin sen täytyisi olla.
”Näytä miten vaanit", Naaras sanoi. Nyökkäsin, ja pudottauduin hiipimis asentoon. Häntäni ei ollut ylhäällä, eikä raahannutkaan.
”yllättävän hyvä", tämä sanoi. Nyökkäsin, ja hyppäsin lehden kimppuun. Siitäs sait! Kaikkien heiveröisten hiiren aivoisten pentujen elämät.

Nimi: Lasipallo

11.12.2018 22:42
Tuijotin käpäliäni hölmistyneenä. Toinen oppilaistani kuoli ja toinen on jo soturi, mihin tämä aika valuu oikein? Vastahan se oli muutama auringonnousu sitten kun komensin Riekotassua alas taon lauman majapaikan kattoparruilta kiipeilemästä. Tähtiklaanin tähden aika rientää nopeasti. Varpukynsi tassutteli aukion halki luokseni.
"Hei, miten päivä meni?" Kysyin häneltä heräten ajatuksistani.
"Hyvin, minulla on vähän kerrottavaa lähdetäänkö vaikka metsälle?" Hän ehdotti
Katsoin häntä hetken kummissani, oliko jotain sattunut? Karistin huolet mielestäni, ehkä hänestä tulisi Aamupennun mestari tai vastaavaa josta hän haluaisi kertoa. Niin se varmasti on, mitä nyt olisi sattunut keskellä kirkasta päivää?
"Toki lähdetään vaikka heti, ilmoitan vain Piiskaviimalle niin Varjotähti ei huolestu." Maukaisin hellästi ja katsoin häntä lempeästi muistellen niitä kertoja oppilaana kun olin saanut kuulla kunniani Varjotähdeltä aina häipyessäni leiristä ilmoittamatta.
"Sopii" hän maukuu ja huokaisee helpotuksesta hiljaa.
"Piiskaviima" kutsuin varapäällikköämme joka puhui poikansa kanssa.
"Hei Hunajakynsi, kerkeäisitkö auringonnousun rajapartioon?" Hän kysyy.
"Toki, voimmeko lähteä Varpukynnen kanssa metsälle?" Kysyn häneltä.
"Mikä ettei, älkää nyt ihan koko yötä olko ulkosalla Laventelikasvon mukaan tulee kylmä yö" hän huikkaa ja hymyilee hiukan ennen kun taas syventyy keskusteluun poikansa kanssa.
"Tule" naukaisen Varpukynnelle.
Kuljimme kuusimetsän läpi suolle. Tuuppasin Varvun alas partulta ja naaras kiljahti säikähdyksestä.
"Odotas kun saan sinut kiinni" hän uhosi ja ennen kun huomasin olin itsekkin suossa korviani myöten.
"Kuules" tuhahdin.
Kapusimme partulle ja ravistimme vedet pois turkistamme.
Nämä parrut oli Varpukynnen lempipaikkoja reviirillämme. Olin viime päivinä miettinyt suhdettani naaraaseen useaan otteeseen. Tiesin ettemme olleet vain ystäviä ja todella välitin hänestä. Mutta silti en tiedä uskaltaisinko kertoa hänelle. Jos hän ei pitäisikään minusta?
"Varpukynsi, tiedätkö taidan rakastaa sinua" maukaisen pyatymättä muotoilemaan sitä paremmin.
Kirjava naaras katsoi minua kun pöhköä.
*voi vattu, nyt ei mennyt putkeen* tajusin.
Kiusallinen hiljaisuus leijui yllämme ja vain tuulen heikko humina rikkoi täydellisen hiljaisuuden.
"Nyt sinä karvapallo sen sitten kakistit ulos" Varpukynsi lopulta maukuu hihittäen hiljaa.
Katsoin häntä hiukan nolona, oliko se ollut niin selvää? Tai siis kyllähän me olimme aikaa viettäneet ja tehneet vaikka mitä, ei mennä siihen sen tarkemmin mutta luulin että hän piti minua vain ystävänä, toivoin koko sydämmeni pohjasta että hänkin rakastaisi minua mutta en ollut uskaltautunut kysymään.
"Siittä päivästä saakka kun tulin klaaniin olen pitänyt sinusta, saat minut iloiseksi tavalla jolla mikään muu ei minua ilahduta ja paransit kaikki haavani erosta emoon aina yhdellä hymyllä. Saat kaiken tuntumaan paremmalta ja satumaiselta. Oli se sitten rajapartioo aamukuurassa tai metsästysreissu keskellä ukkosta." Varpukynsi maukui ja painautui kylkeeni.
*wow, tuohon en osaa vastat mitään.* olin aivan sanaton kauneimman naaraan sanoista jonka saatoin kuvitella.
Kiersin häntäni hänen ympärilleen ja painoin pääni hänen päälleen, lämmin hehku lämmitti sisintäni ja tunsin olevani taas elossa, kun raskas salaisuus olisi nyt julki.
"Niin mitä halusit kertoa?" kysyin hetken kuluttua.
"Niin tuota noin, muistatko sen illan kuunkierto sitten kun olimme korkokivien suunnalla iltasella." Hän aloitti varoen.
Muistin kyllä illan kirkkaasti, parhaimpia koskaan. Silloin kun salama kirkkaalta taivaalta ymmärsin mitä hän haki takaa.
"Tarkoitatko sitä mitä luulen" kysyin kohottaen kulmiani varoen ja viitaten yöksi venyneeseen iltaan.
"Kyllä, tai kai tätä olisi pitänyt odottaakkin sen jälkeen mutta en uskonut että se kävisi niin helposti. Pitäisiköhän kertoa Varjotähdelle, hän kuitenkin on kun emoni" Varpukynsi maukui hiukan hämillään lopulta.
"Ai mennä päällikölle vain että hei emo tiedätkös kun minä ja Hunajakynsi tuossa reilu kuunkierto sitten teimme sitä ihaninta asiaa tähtiklaanin alla niin sinusta tulee isoemo tuossa reilu kuun päästä" naurahdin miettien Varjotähden reaktiota.
Sain korvilleni Varpukynneltä ja hän katsoi minua pahasti.
"En nyt ihan noin ajatellut sentään, voisin vaikka kysyä ehdotuksia pennunnimistä" hän ehdotti.
*naaraat,aina vihjailemassa jostakin no varmaan itse ymmärtävät toisiaan*
"Mm kuulostaa paremmalta kun minun ideani" totesin.
"Mutta nyt meidän pitää lähteä kohti leiriä, et saa rasittaa itseäsi nyt." Huolehdin.
"En ole mikään pikku pentu" hän kivahti.
"Mutta odotat pikku pentuja" huomautin lempeästi.
"Ja vasta äsken pokkana tuupit minua suohon"hän huudahti muka loukkaantuneena.
"Anteeksi kuningattareni, saatan sinut pentutarhaan" vastasin kumartaen kumppanilleni.
*kumppanilleni* niin kai hän olisi nyt kumppanini. En voisi kuvitella parempaa kumppania.
"En minä nyt vielä sinne muuta" hän uhosi.
"Tules nyt" hoputin.
"Ehehei tehdääs nyt yksi asia selväksi, minä en ole muuttamassa pentutarhaan vielä" Varpukynsi maukui päättäväisenä.
"Varjotähti päättäköön siittä" kuittasin tietäen että tämä passittaisi ottotyttärensä pentutarhaan.

---

Tai sitten ei...
Olin yrittänyt taivutella häntä muuttamaan pentutarhaan mutta turhaan Varjotähden mielestä hänen ei tarvitsisi ihan vielä muuttaa mutta pian kyllä.


Nimi: Aamupentu

08.12.2018 11:11
Suuri merkillinen ihme oli tunkeutunut leiriin!

Hirmuinen tuuli riepotteli pikkiriikkisisä valkoisia luun palasia.

"Emo!" huusin hädissäni astuessani ulos pentutarhasta.

"Niin pikkuinen" Vaahterapilkku hymähti

"Luita sataa taivaalta" selitin kauhuissani katsoessani miten pienet luun sirut valtasivat leiriämme.

"Ei ne ole luita höpsö, kokeile vaikka yhtä se ei ole yhtään kova" hän kehräsi ja tökkäsi kynnellään maassa olevaa valkoista juttua.

Uskaltauduin itsekin koskemaan sitä hetken kerättyäni rohkeutta. Varovasti työnsin tassuni ulos pesästä ja hipaisin valkoista höttöä, sehän oli ihan pehmeää! Nyt se suli pois siitä mihin olin koskenut.

*Hurjaa* ajattelin.

"Mitä tämä on jos ei luunsiruja?" Ihmettelin ääneen.

"Se on lunta Aamupentu" hän selitti rauhallisesti

"Miksi se valtaa leirin?" Kysyin

"Ei se sitä valtaa, lunta sataa lehtikadon aikaan kun on tosi kylmä." Hän kertoi.

"Onko se vaarallista?" Varmistin vielä silmät selälläni tästä ihmeellisestä lumesta joka nyt satoi

"Ei se ole yhtään vaarallista, voit mennä leikkimään sen kanssa." Vaahterapilkku kehotti.

"Jippii!" Hihkaisin ja säntäsin pyydystämään taivaalta tippuvia lumihiutaleita.

*Aijon saalistaa ne ihan kaikki!" Päätin-





Kesken leikkini näin Varjotähden kiipeävän suurkuusen oksalle. Nyt pitäisi kertoa emolle, meillä olisi klaanikokous! Ihan super jännää!

Tohkeissani unohdin katsoa eteeni ja törmäsin Vuolaspuroon.

"oi oi, anteeksi ei ollut tarkoitus olen tosi pahoillani en katsonut eteeni." Takertelin soturin edessä yrittäen löytää sanoja.

"Ei se mitään pikkuinen, tuletko Varjotähti kutsuu meidät kohta koolle. On Riekotassun nimitysseremonia." Kaunis naaras maukui.

Emmin hetken, haluaisin kovasti päästä kertomaan uutiset emolle mutta Vuolaspuron tarjous kuulosti kiinnostavalle.

"Voit tulla selkäni päälle niin näet ihan kaiken" Hän maukui veitikkamaisena kallistaen päätään hiukan oikealle

"Joo!" Iloitsin ja seurasin häntä puun lähettyville, tassuttelin hänen edellään ja painoin tassunjälkäni lumeen, niistä jäi hassu jälki ja lumi kutkutti tassujani.

Kiipesin hänen selkäänsä ja asetin etutassuni hänen päänsä päälle jotta näkisin sen yli.

"Näetkö nyt?" Tätini kysyi.

"Näen ihan kaiken!" Riemuitsin.

"Muista sitten meidän pitää olla ihan hiljaa seremonian ajan" hän maukui vakavampana

"Osaan tosi hyvin olla hiljaa." Makaisin ja suljin suuni.

Pian raikuikin Varjotähden kutsuhuuto leirissä ja varjoklaani kokoontui ympärillemme.

"Riekotassu on kunniakkaasti selvittänyt arviointinsa ja on hänen aikansa palvella varjoklaania soturina-" Varjotähti lausui

"Tähtiklaani pyydän teitä kääntämään katseenne tähän oppilaaseen joka on kovasti opiskellut ymmärtääkseen jalot lakinne ja on hänen aikansa päästä soturiksi. Niimpä minä Varjotähti varjoklaanin päällikkö kysyn sinulta Riekotassu lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa klaaniasi jopa henkesi uhalla?" Isoemoni maukui muinaiset sanat jotka jokaiselle klaanikissalle oli lausuttu heidän nimitysseremoniassaan.

"Lupaan" Riekotassu vastasi vakaalla äänellä.

"siinä tapauksessa tähtiklaanin minulle suomin voimin tästä hetkestä lähtien sinut tunetaan Riekomielenä, tähtiklaani kunnioittaa valppauttasi ja epäitsekkyyttäsi ja hyväksyy sinut varjoklaanin täydeksi soturiksi" Varjotähti makui ja laski kuononsa tämän päälaelle.

"Riekomieli, Riekomieli" klaani hurrasi uutta soturia.

"Perinteiden mukaisesti sinun tulee valvoa ensimmäinen yösi soturina vartioiden leiriä ja me muut saamme nukkua yömme rauhassa." Varjotähti lausui lopettaen kokouksen.

Epä huomiossani innostuessani tupsahdin alas Vuolastassun selästä. Mitä pienestä kiirehdin onnittelemaan Riekomieltä!

Kompastelin tassuihini monesti ennenkun saavuin vastanimetyn soturin luokse.

"onnea olet hirmu hyvä soturi" maukaisin.

"Voi kiitos Aamupentu, sinusta tulee varmastui metsän hurjin soturi." Hän myhäilee.

"Joo" hihkaisin ja lähdin kipittämään kohti emoa ja pentutarhaa.

Olin nukahtaa käpälilleni, kun emo saapui pesään.

"Tulehan pikkuinen sinua varmasti jo väsyttää" hän maukui ja ohjasi lempeästi nukkumaan.

"Arvaa mitä" aloitin mutta lause peittyi haukotukseen

"minusta tulee metsän hurjin soturi" naukaisin ja silmäni painuivat kiinni.

Nimi: Kurre

07.12.2018 21:02
"Tämä neiti halusi näyttää epäileville sukulaisilleen ja koko klaanille, ettei ole enää mikään pieni pentu jota täytyy koko ajan pitää tassusta kiinni, ja lähti iltapäiväkävelyn merkeissä sammalmetsälle. Vieressäni seisova neiti lähti mukaan - omasta tahdostaan -, sillä hän halusi myös näyttää olevansa iso tyttö jo. Retken lomassa tulimme ottaneeksi juoksukisan huuhkajan kanssa-"
"Huuhkajan?" Kekälekukka kauhistui. "Ei riitä että lähdit luvatta leiristä ja otit tyttäreni mukaasi, vaan saatoit hänet hengenvaaraan! Jos se peto olisi siepannut tai haavoittanut teitä, voisitte nyt maata jossain henkitoreissanne emmekä tietäisi missä, emmekä voisi myöskään auttaa teitä.."
"Emo, rauhoitu", Hohkatassu naukaisi. "Mitään ei tapahtunut, olemmehan tässä. Ehjinä ja terveinä."
"Ehkä fyysisesti", Metsäsielu totesi vakavana Pakkashuurun nyökytellessä vieressä. Huomasin harmaavalkoisen soturin takaa lähestyvän hahmon, ja pian Roihuaskel oli liittynyt sekalaiseen seuraamme.
"Te palasitte", vanhempi soturi huokaisi selvästi helpottuneena. "Ehdimme jo toden teolla huolestua."
"Saanko jatkaa?" kysyin vuorostani kyllästyneisyyden värittämällä äänellä, enkä antanut sotureille ja päällikölle mahdollisuutta sanoa mitään kun kerroin tarinan loppuun:
"No, pääsimme pakenemaan huuhkajalta, löysimme sammaleet ja lähdimme sen jälkeen suorinta tietä takaisin leiriin. Sitten tulimme tänne, näimme teidät, ja loppu on historiaa. Nyt, jos suotte anteeksi, on kovin myöhä ja haluamme nukkumaan. Lähdemme tekemään itsellemme pedit oppilaiden pesään. Mennään, Hohkatassu."
"Ei niin nopeasti", Varjotähti naukaisi matalasti, kun olin jo poiminut osan maahan pudottamistani sammalista uudelleen leukoihini. Laskin kantamukseni uudelleen ja jäin tapittamaan klaanimme päällikköä mitäänsanomattomasti. "Kai ymmärrätte, että tekonne oli varsin ajattelematon ja hiirenaivoinen? Pystyttekö mitenkään käsittämään, miten paljon nämä soturit", musta naaras sanoi osoittaen sukulaisiamme, "pelkäsivät puolestanne? Mestarinne olivat myös erittäin huolissaan, sen voin kertoa."
"Meidän oli tarkoitus viipyä vain lyhyen aikaa, eikä lähteä kauas leiristä. Roihuaskel kertoi lähimmän paikan mistä löytää sammalta, ja kävimme ensimmäisinä siellä, mutta paikka oli lähes tyhjä sammalista, joten siirryimme-"
"Ai Roihuaskel kertoi?" Kärppäjalka naukaisi yhtäkkiä oltuaan tähän asti tyystin hiljaa, keskeyttäen samalla tökerösti Hohkatassun. Kullanruskea kolli siirsi tiukan katseen samantien serkkunsa puoleen. "Hienosti toimittu. Voisit sinäkin ajatella mitä suustasi päästät."
"En kai minä nyt ajatellut, että he lähtisivät luvatta ja vielä ilmoittamatta leiristä", Roihuaskel tuhahti puolustavasti. "Pennutkin tietävät ettei niin tehdä."
"Täytyy kyllä myöntää, että luulin heitä fiksummiksi", Pakkashuuru totesi puoliksi itsekseen. Vaihdoimme katseita Hohkatassun kanssa, mikä sai Kärppäjalan heittämään vettä vesiputoukseen.
"Mitä te kaksi yleensäkään teette tässä keskustelussa?" enopuoleni kysyi kulmaansa kohottaen. "Ette tietääkseni ole näiden kahden nuoren lähisukulaisia."
"Miten lähisukulaisuus liittyy tähän yhtään mitenkään?" kysyin kollilta haastavan palon syttyessä vihreään katseeseeni.
"Siten, että he eivät kuuluu perheeseen, eikä heillä näin ollen ole mitään oikeutta puuttua asioihimme", Kärppäjalka selitti haastaen katseellaan lähinnä Roihuaskeleen. Siristin silmiäni. Vaikka ruskeavalkoinen soturi olikin minulle sukua "vain" emoni serkkuna, oli hän ollut minulle eräänlainen isähahmo vanhempieni kuoleman jälkeen. Ja muutenkin paljon enemmän tekemisissä kanssani kuin Kärppäjalka.
"Tarkkaan ottaen sinäkään et kuulu perheeseen", sanoin hienoisen murinan säestämänä, jolloin Kärppäjalka käänsi katseensa puoleeni. "Hohkatassu, Kekälekukka ja Metsäsielu ovat perhe. Pakkashuuru, Aamutoive ja Saniaistassu ovat perhe. Omasta perheestäni minä olen ainut elossa oleva. Sinulla ei ole kumppania eikä pentuja, joten sinulla ei edes ole perhettä. Eli sinulla ei ole mitään oikeutta tulla puuttumaan kenenkään asioihin. Keskity vain omaan elämääsi."
"Sinä et puhu minulle tuolla tavalla", Kärppäjalka sihahti terävästi. "Emosi pyysi minua huolehtimaan sinusta, ja niin aion myös tehdä, halusit tai et."
"Sehän nähdään", murahdin.
"Riittää", Varjotähti sanahti häntäänsä heilauttaen. "Perhekeskustelulle löytyy aikaa myöhemmin. Soturit saavat luvan poistua omaan pesäänsä, ja te," hän naukaisi Hohkatassua ja minua silmäillen, "saatte rangaistukseksi teostanne pysyä tiukasti leirissä silloin, kun teillä ei ole partioita tai harjoituksia, ja teidän seurassanne liikkuu koko ajan soturi. Olkoon se mestarinne tai joku muu, mutta ette jää hetkeksikään yksinään tai keskenänne. Rangaistus kestää puoli kuuta tästä hetkestä. Nyt voitte poistua."

*Kiitos, tarvitsinkin huomautuksen että nyt täällä on kaksi paikkaa, joihin en halua koskea pitkällä kepilläkään*, ääni päässäni suhisi. Purin kieltäni etten sanoisi ajatuksiani kaikkien kuullen, ja tyydyin vain tuijottamaan ilmeettömänä Karpalotassun kullanruskeita silmiä, jotka kiilsivät syvästä surusta. Lopulta käännyin petipaikkani puoleen ja astelin sen luo asettuen makuulle tuoreille sammalille. Olin valinnut paikkani Hohkatassun viereltä, enkä siirtyisi siitä ellei ollut aivan pakko. Vaikka se sijaitsikin Ruostetassun vanhalla paikalla. Punertavanruskean kollin hajua vahvempana tuntui Huuhkajatassun tuoksu. Virtatassun vierellä ollut peti oli nyt tyhjä; hailakanruskea kolli oli myös siirtynyt ajasta iäisyyteen, Tähtiklaanin maille, tai mihin hän nyt ikinä oli uskonutkaan. Ironista miten vanhempi oppilas oli edellisenä päivänä saarnannut minulle, kuinka kuolema oli osa elämää ja siihen oli totuttava jos aikoi klaanissa elää, ja nyt hän oli poissa. Virtatassu suri valtavasti ystäväänsä - hän oli jäänyt yöksi valvomaan kollin ruumiin vierelle -, mutta tiesin ettei se yltäisi mitenkään kolmen kollille erityisen tärkeän kissan surun rinnalle. Vilkaisin Karpalotassua, joka näytti hyvin murtuneelta. Tuhkanharmaa naaras oli juuri menettänyt veljensä, ja Jääruusu ja Pihkaviiru toisen poikansa.
"Olen pahoillani Huuhkajatassusta", kuulin mutisevani pesätoverini laskeuduttua makuulle. Tämä katsahti minuun kysyvästi, mutta käänsin vain selkäni tälle ja käperryin tiukalle kerälle kasvot Hohkatassua kohti. Tummaturkkinen naaras oli jo sikeässä unessa, ja hänen rauhallinen hengityksensä sai silmäni hitaasti sulkeutumaan. Kesti kuitenkin hetken, ennen kuin todella nukahdin.

Nimi: Kurre

05.12.2018 20:21
Lasi, Hohka ja Kaiku ei saa liikkua puoleen kuuhun yksikseen/kahdestaan, vaan niillä on oltava koko (hereilläolon) ajan joku soturi mukana (tai kauempana vahtimassa).

Nimi: Varjotähti

04.12.2018 23:32
"Eivätköhän he pian palaa" Kekälekukka totesi.
"Parasta olisi" Pakkashuuru maukaisi pettyneenä.
Kun tähtiklaanin käskystä kuului hentoja askelia leirin ulkopuolelta, ne pysähtyivät hetkeksi ennen kun jatkoivat sisään leiriin.
*he haistoivat meidät* arvastin
He pujahtivat leiriin vähin äänin ja kohtasin Kaikutassun ilmeettömät silmäy.
Katsoin kahta juuri nimitettyä oppilasta pettyneenä ja tuomitsevana heidän palatessaan leiriin. Olin jo alkanut huolestua kun Vuolaspuro kertoi ettei löytänyt oppilastaan mistään ja kun Nuorilla neideillä oli mukanaan sammalklimppien rippeitä.
*ja mitäs tähtiklaanin nimeen täällä tapahtuu jos ei kokoajan vahtaa*
Heidän turkissaan oli havujen tuoksu joten oletan heidän käyneen kuusimetsässä. Hyvä valinta toisaalta jos sammalta halajaa. Silti heidän rikkomuksensa sääntöjä kohden on huomattava. Ei edes auringonlaskua oppilaana ja jo ongelmissa. Tulee mieleen eräs nimeltä mainitsematon oppilas joka varmaan hiljalleen pitäisi nimittää soturiksi. Kiersin hännän käpälieni ympärille kun kylmä lehtikadon tuuli puhalsi leirissä.
Pudistin hiljaa päätäni. En olisi halunnut uskoa tätä Ruohotähden ja Värelehden tyttärestä.
"Mitäs tuli tehtyä neidit?" Kysyin kohottaen kulmiani odottavana.
Nuorukaiset katsahtivat toisiinsa pikaisesti vaihtaen merkittäviä katseita ennen kun Kaikutassu vastasi:


//juu juu not my business sekaantua mutta inspi kateissa joten nappasin vain kiinni mirrini maininnasta. Kiitokset siittä saa käyttää useamminki. Mites kaiku, minkä rangaistuksen ne saa? Mietin vaa vuolaan tarinaa

Nimi: Saniaistassu

04.12.2018 18:29
Katsoin sivusta, kuinka Kaikutassu poistui pesästä kylmän rauhallisesti. Oliko hänellä jonkin sortin ongelma? En tarkoittanut, että kuolemalla leikkiminen olisi arvostettavaa, mutta ei siitä suurta numeroa tarvinnut tehdä. Sillä olihan Huuhkajatassullakin hyvä pointti – kuolema oli pakostakin osa klaanielämää, vaikka Kaikutassu olikin kokenut sitä ikäisekseen hyvin paljon. Siirsin katseeni takaisin Huuhkajatassuun, Virtatassuun ja Hohkatassuun, josta jälkimmäisin oli pistänyt uuden näytöksen pystyyn.
”Kai tajuat, senkin hiirulainen, että hän on kokenut ja nähnyt paljon enemmän kuolemaa, kuin sinä tulet koskaan tajuamaan!? Jos Ruostetassun kuolema on sinusta ihan kiva juttu, niin omapahan on ongelmasi”, kilpikonnakuvioinen naaras uhosi terävästi. Odotin hieman tympääntyneenä kaksikon vastalausetta, joka alkoikin Virtatassun pilkkaavalla katseella, ennen kuin hän sanoi:
”Vai saimme sitten kaksi ongelmapentua niskoillemme.”
Lausahdus sai Virtatassun vieressä makaavan ruskean, mustapilkkuisen Huuhkajatassun naurahtamaan tunteettomasti.
”Painuhan takaisin pentutarhaan kantelemaan meistä”, kolli siristi silmiään ja katsoi Hohkatassua alaspäin. Olin aikeissa keskeyttää kolmikon lapsellisen, ärsyttävän kinastelun, mutta Hohkatassun olemus täyttyi kiukusta niin paljon, että sen saattoi tuntea luissaan.
”Jos täällä on joku, jonka oikeasti pitäisi sinne palata, niin se olet sinä”, Hohkatassu äyskäisi, ”Sinulla olisi yhtä sun toista opittavaa käytöstavoista!”
Sitten naaras kiepahti kannoiltaan saaden lopen kyllästyneen katseeni seuraamaan hänen häntänsä katoamiseen pensaiden välistä, kunnes hänen turkkinsa vilkkui oksien välistä kauempana pesästä. Tuhahdin kuuluvasti, jolloin sain Huuhkajatassun ja Virtatassun huomion tahtomattani.
”Oikeita pentuja, vai mitä?” Huuhkajatassu irvaili omahyväisenä yrittäen selvästi saada ääneni kekoon. Murahdin vain välinpitämättömästi ja käännyin uloskäynnin puoleen astuen kylmälle aukiolle. Nopea vilkaisu aukion ympäri kertoi, ettei Hohkatassusta tai Kaikutassusta näkynyt pilkahdustakaan. Tiesin tasan tarkkaan mitä he aikoivat, mutten jaksanut välittää heidän tekemisistään. Itsepähän hankkivat itsensä vaikeuksiin kuten idiootit.
Päätin unohtaa äskeisen kahinan kokonaan niin kuin sitä ei olisi edes tapahtunutkaan ja muistutin itseäni keskittymään vain itseeni ja koulutukseeni. Harmikseni loppuilta oli määrätty minulle vapaaksi, sillä Tuhkaviiru oli joutunut menemään sairastuneen Liljaaskeleen tilalle iltapartioon. Tassuni kuitenkin kihisivät halusta päästä harjoittelemaan, vaikka olinkin aamusta päässyt jo taisteluharjoituksiin.
”Saniaistassu, mitä sinä täällä kylmässä vain seisoskelet?” emoni tuttu ääni tavoitti minut pentutarhalta päin. Oranssinpunainen naaras kurkisti pentutarhan suojaisan oksiston välistä ja viittoi tassullaan minua tulemaan sisään. Väräytin viiksiäni ja astelin pentutarhalle lumisella aukiolla. Aamutoive oli jo kadonnut sisään, joten seurasin häntä lämpimään pesään, jossa tuoksui tuoreen maidon tuoksu. Haju ei oikeastaan ollut enää erityisen houkutteleva, päinvastoin. Pidin naamani kuitenkin neutraalina, kun viimein aloin erottaa hahmoja pesässä. Pentutarha oli melko tyhjä, sillä vain yhdellä sen peteistä makasi täplikäs naaras, jonka mahan viereen oli käpertynyt kaksi pentua, jotka tuhisivat tyytyväisenä.
”Voi, kun sinä olet jo iso Saniaistassu”, Susikaiku, kyseinen täplikäs naaras, naukui kohtalaisen hiljaa lempeä kajo silmissään. Nyökkäsin pienesti.
”Sinäkin näytät pääsevän pian pentutarhasta pois”, vastasin tarkkailen kahta pentua, jotka alkoivat olla oppilaiden kokoisia. Susikaiun kurkusta kumpusi kehräystä, kun hän katseli pienokaisiaan.
”Olet oikeassa. Alle kuun päästä he aloittavat oman polkunsa”, kuningatar hymyili. Aamutoive päästi lempeän ’mrrauh’ äännähdyksen.
”Et ole tullut hetkeen kertomaan minulle ja isällesi, kuinka koulutuksesi etenee”, emo huomautti. Kohautin harteitani, ja vastasin hieman piittaamattomasti:
”Ei ole ollut aikaa. Haluan keskittyä koulutukseeni sataprosenttisesti, joten päiväni menee harjoitteluun, syömiseen ja voimien keräämiseen.”
”Sinä se et sitten ole tainnut muuttua yhtään, vai? Olit samanlainen jo pienenä pentuna”, Susikaiku hyrähti huvittuneena suunnaten ymmärtäväisen katseen Aamutoiveelle. Aamutoive pudisti päätään toivottomana.
”Alkaa olla jo melko myöhä, taidan mennä nukkumaan. Minulla on huomenna aikaisin metsästysharjoitus”, sanahdin ja käännyin lähteäkseni ulos pesästä. Aamutoiveen naukaisu sai katseeni vielä kääntymään.
”Tulethan sitten pian käymään. Haluan, että muistat, että koskaan ei ole liian kiireistä läheisille.”
En vastannut mitään, heilautin vain häntääni hyvästiksi ja poistuin pesästä suunnaten kohti oppilaiden pesää.

Venyttelin käpäliäni eteenpäin ja haukottelin hyvin nukkuneena. Noustuani istumaan huomasin kahden hahmon ääriviivat pesän toisella puolella. Haistoin heidät Kaikutassuksi ja Hohkatassuksi, vaikken muuten heitä hämärän takia erottanutkaan. Muutkin oppilaat tuhisivat vielä peteillään, kun kömmin ulos oppilaiden pesästä. Ulkona oli lähes yhtä pimeää kuin pesässä, mutta lumikerros valaisi näkymää aavistuksen verran.
Siirryin oppilaiden pesästä hieman kauemmas ja ryhdyin pesemään ruskeavalkoista, raidallista turkkiani. Onnekseni turkkini oli pysynyt suhteellisen siistinä yön yli, joten turkin siistimisessä ei mennyt kauaa. Viimeistellessäni korvieni taustoja, näin silmäkulmassani liikettä. Kohotin katsettani ja huomasin Tuhkaviirun astelevan tarpeidentekopaikalta. Nousin seisomaan jänteville jaloilleni. Tuhkaviiru kipitti luokseni tyytyväinen ilme kasvoillaan.
”Hienoa, että olet jo hereillä. Lähdetään sitten, on ehdittävä ennen kuin alkaa valaistua”, harmaa kolli tuumasi ja viittoi hännällään minua seuraamaan. Uloskäynnin ulkopuolella vaaleanruskea naaras tummemmalla tabby-kuvioinnilla istui ryhdikkäästi, ja huomasin hänen korvien kääntyvän meidän suuntaan.
”Huomenta Unikkovirta”, Tuhkaviiru tervehti soturiystäväänsä.
”Huomenta”, Unikkovirta tervehti nyökkäämällä, ”Oletteko kenties menossa harjoittelemaan metsästystä hämärässä?”
”Olemmehan me. Nyt on hyvä aamu siihen”, Tuhkaviiru jatkoi nopeasti ja pyysi jälleen seuraamaan minua Unikkovirran ohi.
”Onnea harjoituksiin!” naaras huusi vielä perään.

”Noniin. Kuten tiedät, me kissat näemme todella hyvin pimeässä, mutta mitkä aistit meillä toimivat näköä paremmin pimeässä?” mestarini kysyi, kun saavuimme harjoitteluaukealle, lähelle ukkospolkua.
”Kuulo- ja hajuaisti”, vastasin hetimiten ja Tuhkaviiru nyökkäsi ylpeänä.
”Se voi olla aluksi vaikeaa, mutta totut siihen. Aluksi käytämme harjoitteluun pelkkää aamuhämärää, mutta lopulta harjoittelemme jopa silmät kiinni.”
Nyökkäsin tarkkaavaisena ja seurasin, kuinka Tuhkaviiru nuuhki ilmaa silmät kiinni. Ei mennyt pitkään, kun hänen viiksensä värähtivät, ja sitten hän aukaisi silmänsä.
”Seuraa minua. Näytän miten se tehdään, ja sitten sinä saat kokeilla”, harmaa kolli sanoi keskittyneenä. Hän lähti johdattamaan meitä nenänsä avulla, ja hän kulki yllättävän nopeasti väistäen suurimmat esteet hyppäämällä. Seurasin häntä hiljaisuudessa pitäen myös omat aistini tarkkana lämmittelyksi. Pian Tuhkaviiru heilautti minulle häntäänsä merkiksi pysähtyä.
”Tuolla on varpunen, kuuden ketunmitan päässä kuusen alla”, Tuhkaviiru kuiskasi korvaani. Kurtistin kulmiani kysyvästi, sillä en nähnyt niin kauas tässä synkässä metsässä. Tuhkaviiru tuntui aistivat hämmentyneisyyteni ja päästi hiljaisen naurahduksen.
”Älä huoli, opit sen kyllä. Se vaatii jonkin verran harjoittelua”, kolli hymähti. Sitten hän jännitti lihaksiaan ja lähti hiipimään äänettömästi varpusen olinpaikkaa kohti. Kyyristyin kuuraisen mustikkavarvikon sekaan siihen sulautuen ja seurasin Tuhkaviirun toimintaa.
Kun Tuhkaviiru oli päässyt tarpeeksi lähelle, hän ponkaisi pystyyn ja syöksähti kohti kuusen juurakkoa.
Samassa hän kipitti takaisin luokseni harmaaruskea pikkulintu hampaissaan. *Minä todellakin aion oppia tuon*, ajattelin määrätietoisesti.
”Sitten on sinun vuorosi. Älä kiirehdi, ja luota vaistoihisi.”

Työnnyin sisään leiriin sisäänkäynniltä hännänpää ärtyneenä nykien. Suuremmaksi ärsytykseksi kuulin Tuhkaviirun hyrähtelevän huvittuneena takanani.
”Kyllä sinä vielä opit. Se ei ole niin helppoa kuin miltä se näyttää”, Tuhkaviiru yritti helpottaa oloani.
”Mutta en saanut mitään kiinni. Yhtä turhan kanssa”, murisin silmät viiruina. Mestarini tönäisi minua lapaan, mutta ei saanut minua hievahtamaan.
”No vahva sinä ainakin alat olla. Sinähän taidat olla jo minua hivenen isompi”, kolli hämmenteli, mutta heilautin hänelle vain häntääni ja kipitin kohti oppilaiden pesää. Juuri, kun olin pujahtamassa pesään lämmittelemään, Varjotähden kutsuhuuto kaikui aukiolla:
”Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Suurkuuselle klaanikokoukseen!”
Ennen kuin ehdin kääntyä ympäri siirtyäkseni lähemmäs kuusta, joku törmäsi minuun tullessaan oppilaiden pesästä. Käännähdin salamannopeasti loikaten samalla hieman kauemmaksi tulijasta. Samassa olin vastakkain Kaikutassun kanssa. Molempien silmissä leiskui tulisuus, kuin olisimme ärsyttäneet toisiamme pelkästään olemalla. Pian Kaikutassun perästä esiin ilmestyi Hohkatassu, hieman yllättyneen näköisenä.
”Mitä sinä keskellä kulkureittiä kökötät?” naaras kysyi pienesti tiuskaisten.
”Olin juuri siirtymässä, mutta sinä se et taida katsoa eteesi”, murahdin takaisin mulkoiltuani kaksikkoa ensin, ”Antaa olla. Minulta jää kokoontuminen kuulematta, jos jään kinastelemaan kanssasi.” Sen sanottuani marssin mahdollisimman kauas kahdesta naaraasta ja vilkaisin vielä jälkeeni, ettei kumpikaan heistä tullut lähelleni.
”…Kokoontuminen on tänä iltana ja otan mukaani seuraavat kissat”, olivat ensimmäiset sanat joista sain kiinni, kun vihdoin pystyin keskittymään.
”Piiskaviima, Laventelikasvo, Tomusydän, Viistoraita, Kotkankatse, Liekkitassu, Saniaistassu, Aurinkotassu ja Kuolotassu.”
Tähtiklaanille kiitos, ettei Hohkatassu tai Kaikutassu päässeet mukaan. He olisivat vain aiheuttaneet turhia ongelmia.

//En tiennyt minkä rangaistuksen kaksikko sai, joten en kirjoittanut siitä c: Jatkoa, jos keksitte jotain tästä kohtaa, Hohka, Kaiku?

Nimi: Hohkatassu

03.12.2018 18:54
Jäin seisomaan hämmentyneenä keskelle oppilaiden pesää ja tuijotin Kaikutassun perään, kun tämä poistui pesästä karvat ja häntä pystyssä. Saniaistassun tunteettomat silmät eivät paljastaneet mitään, mutta tämä jyrsi hampaillaan alahuultaan, mikä paljasti hämmentyneisyyden. Huuhkajatassun ego leijaili aivan pilvissä, kun tämä niiskaisi ylimielisesti ja painautui takaisin Virtatassun viereen nuolaisten tämän kylkeä. Harmaa raidallinen naaras heitti vielä viimeisen katseen uloskäynnille ennen kuin jatkoi kielien vaihtamista Huuhkajatassun kanssa.
Ensimmäinen asia, mikä minulle tuli mieleen, oli tietenkin emoni sisaren puolustaminen. Vedin kasvoni peruslukemille ja muutin siristetyt silmini kylmiksi valmistautuen iskuun. Otin askeleen lähemmäs kahta vanhempaan oppilasta ja pörhistin niskani.
”Vedä sanasi takaisin, käärmeenmieli!” uhontani sai Huuhkajatassun nostamaan ylimielisenä päätään. Virtatassu teki samoin antaen vileä yhden nuolaisun käpälälleen. ”Kai tajuat, senkin hiirulainen, että hän on kokenut ja nähnyt paljon enemmän kuolemaa, kuin sinä tulet koskaan tajuamaan!? Jos Ruostetassun kuolema on sinusta ihan kiva juttu, niin omapahan on ongelmasi.”
”Vai saimme sitten kaksi ongelmapentua niskoillemme”, Virtatassun kylmä huomautus sai Huuhkajatassun naurahtamaan ja luomaan minuun alentavan katseen: ”Painuhan takaisin pentutarhaan kantelemaan meistä.”
”Jos täällä on joku, jonka oikeasti pitäisi sinne palata, niin se olet sinä”, niiskaisin kuono pystyssä meripihkanväriset silmät salamoiden. ”Sinulla olisi yhtä sun toista opittavaa käytöstavoista!” Sen sanottuani kiepahdin ympäri ja säntäsin lämpimästä oppilaiden pesästä ulos pakkaseen tuntien selässäni Saniaistassun tympääntyneen katseen. Sillä hetkellä vähän välitin siitä, mitä kaukainen sukulaiseni minusta ajatteli.
Ulkona kieliä vaihtaneet soturit nostivat säikähtäneinä päitään, kun syöksähdin ulos oppilaiden pesästä ja jäin tarkkailemaan kylmän väristä maisemaa. Enpä olisi koskaan uskonut, että ensimmäinen päiväni oppilaana voisi alkaa riitelyn merkeissä. Tuhahdin paheksuvasti itselleni ja päätin etsiä Kaikutassun, jotta päivä voisi jotenkin parantua. Vilkaisin eteeni. Aukiota peittävässä ensilumessa erottuivat selvästi tuoreet, pienet tassunjäljet, jotka johtivat ulos leiristä. Hymähdin tyytyväisesti ja lähdin seuraamaan niitä. Ennen kuin ehdin ottaa kuin vain muutaman askeleen, soturin huuto keskeytti aikomukseni.
”Minnes tuore oppilas on menossa? Kai tiedät, että et voi poistua leiristä yksin?”
*Hiirenpapanat.* Huutanut soturi oli Pimeävarjo. Yksi klaanin kokeneimmista sotureista ja vieläpä päällikön kumppani. Siristin silmiäni valmiina puolustamaan itseäni ja käännyin suurikokoisen tummanruskean kollin puoleen.
”Minne olet menossa?” Pimeävarjo tiukkasi, vihertävät silmät hivenen lempeämmin tuikahtaen.
Minun oli pakko keksiä jotain ja äkkiä. ”Olen menossa tarpeidentekopaikalle”, huomautin kylmästi nostaen leukaani aavistuksen. ”En ole enää pentu, joten ei tarvitse tulla pitämään kiinni käpälästä.”
”Jos et huomannut vielä, nuori oppilas”, kolli hymähti painottaen sanoja nuori oppilas ja osoittaen hännällään päinvastaiseen suuntaan, ”niin terpeidentekopaikka on tuolla päin.”
”Kai minä nyt sen tiedän!” huiskaisin häntääni ärsyyntyneenä, kiepahdin ympäri ja marssin pois ennen kuin Pimeävarjo ehti muuta sanoa.
Tunsien monien soturien katseet selässäni, kun pujottelin tarpeidentekopaikan sisään- tai oikeastaan uloskäynnistä ulos. Ehkei minun ollut järkevää tiuskia paljon itseäni kokeneemmalle kissalle. Nyt varmistin ainakin, että tämä pitäisi minua silmällä. Ravistin päätäni. Nyt täytyi keskittyä Kaikutassun löytämiseen eikä huolehtia Pimeävarjosta.
Vilkaisin vielä kerran olkani yli ja poistuin tarpeidentekopaikalta ahtautuen ahtaasta raosta kahden pensaan välistä. Onneksi olin vielä tarpeeksi pieni tehdäkseni niin ja solakkuutenikin auttoi asiassa. Muutama hassu roska kiinnittyi täplikkääseen turkkiini, mutta ne sain irti ravistelemalla itseäni. Sitten kiinnitin huomioni ympärilleni avautuvaan metsään.
Vaikka olinkin kokenut ja nähnyt paljon ja nuoreen ikääni nähden, minun oli pakko tunnustaa, että en ollut ennen ollut Varjoklaanin uudelle reviirillä. Varsinkaan myöhään. Mahtavat, paksurunkoiset kuuset kurottautuivat joka puolella yläpuolelleni. Maa oli paljas niiden alla silmänkantamattomiin, ellei muutamia mustikka- ja puolukkavarvikoita laskettu. Ikivihreiden kuusten varjot lankesivat ylleni peittäen pimenevän, pilvisen taivaan, ja ensilumi ja kuura kiiltelivät kasvien pinnalla.
*Kaunista! Ja varjoisaa!* tajusin tyytyväisenä ja päästin hiljaisen kehräyksen painaen polkuanturani hyiseen maahan. Minulla ei kuitenkaan ollut aikaa jäädä ihastelemaan maisemia, sillä katoamiseni leirissä huomattaisiin pian. Laitoin tassuani toisen eteen ja tahkoin neulasten peittämää maata suunnatessani leiriä myötäillen sen sisäänkäyntiä kohden. Ohuessa kerroksessa lunta näkyi monien sotureiden ja oppilaiden tassunjäljet, mutta selvimmät niistä veivät kohti oletettua sammalpaikkaa. Nostin katsettani hivenen ja äkkäsin Kaikutassun selän. Naaras istui muutaman ketunmitan päässä minusta hartiat kyyryssä ja katsoi erään kuusen juuristoa. Tämän hengitys huurusi ilmassa.
Tassutin ystäväni luokse ja istuuduin tämän viereen siirtäen katseeni kuuseen, jossa piti olla sammalta. Tällä hetkellä siinä oli vain yksi pieni sammalmätäs. Se ei riittäisi meidän molempien makuusijoihin.
”Ei ole sammalta.” Huomautukseni ei ollut kysymys.
”Miksi seurasit minua?” Kaikutassu kysyi hienoinen terävyys äänessään. ”Kai tajuat, että nyt sinäkin joudut ongelmiin.”
”Ei siinä olisi ollut mitään hauskaa, jos olisit saanut kaikki syyt pelkästään itsellesi”, mau’uin. ”Sitä paitsi vaihtoehtoina oli Huuhkajatassun löylyttäminen tai sinun seuraaminen, ja vaikka ensimmäinen vaihtoehto kuulostaakin houkuttelevalta, valitsin seurata sinua.”
Kaikutassu nosti katseensa ja siirsi sen omaani. Olin näkevinäni pienen ilon pilkahduksen tämän vihreissä silmissä. ”No sitten”, tämä aloitti hivenen pirteämmin kuin tavallisesti, ”eiköhän käytetä aika hyväksi ja haetaan sammalta nyt kun kukaan ei ole pitämässä tassusta kiinni.”
”Loistava ehdotus”, kehräsin ja nousin ylös ravistellen jalkoihini tarttuneen irtolumen pois. ”Mutta minne päin?”
”Tämä on kuusimetsä”, Kaikutassu huomautti nousten itsekin ylös ja vilkaisten ympärilleen. ”Eiköhän jostain löydy edes vähän sammalta. Lähdettäisiinkö tuonne päin?” Naaras osoitti kullanvärisellä hännällään oikealle vievää polkua, joka mutkitteli ruskearunkoisten kuusten taakse kadoten varjoihin.
”Minulla ei mitään hajua minne päin se johtaa”, mau’uin. ”Kirjaimellisesti. Mutta voimme toki mennä siihen suntaan, jos haluat.” Kohautin olkapäitäni ja silmäilin polkua.
”Hyvä!” Kaikutassu maukui. ”Sillä minä haluan mennä siihen suuntaan. Juostaan vähän matkaa, niin saadaan etumatkaa. Minusta tuntuu, että katoamisemme leirissä huomataan pian.”
Kaikutassu otti johdon ja lähti ravaamaan rivakkaan tahtiin polkua pitkin. Seurasin aivan ystäväni perässä ja annoin tassujeni laskeutua Kaikutassun jälkiin. Pidin kuonoani koko ajan ylhäällä ja vedin aina silloin tällöin suun kautta keuhkot täyteen ilmaa haistaakseni minka tahansa lähestyvän olennon.
Metsä pimeni aina vain ympärillämme, kun jatkoimme teenpäin. Kyyhkynharmaa taivas oli alkanut muuttua myrskynharmaaksi ja sitten lähes mustaksi. Koska ei tuullut, taivasta peittävä pilvipeite ei rakoillut, eikä myöskään tähdet ja kuu ilmestyneet näkyviin valaisemaan tietämme. Varjot syvenivät, kunnes oli niin pimeää, ettei niitä edes erottanut.
Kaikutassun ravi hidastui reippaaksi kävelyksi ja tämän korvat kääntyilivät eri suuntiin tiuhalla tahdilla. Naaraan hengitys huurusi ilmassa ja tämä sävähti tuskin huomattavasti, kun jostain kiiri pöllön huuto.
”Mitä jos vaihdetaan suuntaan?” ehdotin pitäen ääneni mahdollisimman leppoisana. En todellakaan halunnut ilmaista sydämeeni hiljaa hiipivää pelkoa. ”En minä näe missään sammalta.”
Kaikutassu pysähtyi eteeni. ”Polku loppui”, ystäväni totesi ykskantaan, ”mutta se ei tarkoita, että lähtisimme takaisin. Minähän en palaa leiriin ilman sammalta kuuntelemaan Huuhkajatassun nälvintää!”
En katsonut naaraaseen vaan annoin katseeni liukua suureen vihreään kuuseen. Sydämeni pysähtyi hetkeksi nähdessäni suuret, pyöreät ja meripihkanväriset silmät töllistelemässä meitä. Ja mikä vie pelottavampaa, ne kuuluivat suurelle tummalle hahmolle, joka levitti siipensä.
”Kaikutassu mikä tuo!” henkäisin ja painoin korvani luimuun.
Kaikutassu seurasi katsettani salamannopeasti ja tämän silmät levisivät nähdessään olennon. ”Se on huuhkaja! Juokse!”
Minua ei tarvinnut kahta kertaa kehottaa. Otin jalat alleni ja pinkaisin suntaan, josta olimme juuri tulleet. Samaan aikaan ylhäältä puusta kuului tuulta muistuttava ääni, kun huuhkaja heittäytyi peräämme. Sydän takoi kurkussani ja jalkani lennättivät puuterilunta ilmaan pinkoessani polkua pitkin. Adrenaliini antoi minulle vauhtia ja juoksin päättömästi eteenpäin, kuin tuli hännän alla. Niskakarvani olivat pörhössä ja rukoilin Tähtiklaania, jotta päiväni oppilaana ei päättyisi näin.
Kaikutassu pinkoi aivan takanani, kuono lähes kiinni hännässäni. Kuulin naaraan pelokkaan hengityksen yli mahtavia siiveniskuja, jotka halkoivat ilmaa.
”Tänne päin!” kaarsin lennokkaasti sivuun ja olin liukastua. Sain kuitenkin käpäläni nopeasti taas oikein päin ja syöksyin erään onton puun sisään. Pian Kaikutassukin rysähti sisään, ja jäimme tasaamaan hengityksemme sydän kurkussa.
Ulkoa kuului vielä muutamia siiveniskuja ja vihainen ”huhuu”-ääni, ennen kuin huuhkaja lehahti pois etsimään helpompaa saalista.
”Se oli lähellä”, pihisin ja painoin kynteni märkää puulattiaa vasten tuntien sydämeni hakkaavan rintaani vasten. ”Meistä oli todellakin tulla pöllönruokaa.”
”Olisi laskeutunut maahan, niin oltaisiin voitu viedä klaanille saalista”, Kaikutassu piilotteli säikähdystään uhonnolla. Tämän vihreät silmät välkähtivät säikkyinä, kun tämä kurkisti nopeasti ulos. ”Se taisi mennä jo.”
”Toivotaan”, huokaisin. ”Sitä paitsi, syövätkö varjoklaanilaiset edes pöllöjä. Tai muut klaanit?”
”Myrskyklaanilaiset nyt varmaan syövätkin. He kun ovat outoja.”
Naurahdin varovasti ennen kuin jokin syvänvihreä silmäkulmassani herätti mielenkiintoni. ”Katso, Kaikutassu! Täällä on sammalta!” Kiepahdin ympäri ja silmäilin tyytyväisenä mätästä.
”No kappas”, Kaikutassu hymähti. ”Ei tultu tänne ihan turhaan. Otetaan niin paljon kuin jaksetaan ja palataan leiriin. Minusta tuntuu, että Varjotähti laittaa pian jonkun pelastuspartion peräämme.”
Nyökkäsin vastaukseksi ja kumarruin sammaleen ylle. Taivutin tassuni kaarelle ja ojensin kynteni niin pitkälle kuin pystyin, aivan niin kuin Kekälekukka oli minulle opettanut Suuren vaelluksen aikana, kun meidän joutui tehdä omat petimme. Sitten leikkasin nopeasti sammaleen irti puusta niin että juuret ja irtoroskat jäivän puuhun ja käpälissäni roikkui siisti, puhdas sammalkaistale. Toistin saman monta kertaa, kunnes käpälieni juuressa oli suuri kasa sammalia ja puussa enää muutama. Kaikutassukin sai samaan aikaan omat sammaleensa valmiiksi, viiltäen vielä itselleen yhden paksun palan.
En osannut yhtään sanoa, paljon meillä oli mennyt aikaa koko retkeemme, mutta se nyt oli selvää, että meidän täytyi hetimmiten palata takaisin leiriin. Sulavalla liikkeellä painoin tassuni sammalkekoni päälle ja puristin ylimääräisen veden pois. Tasaiseksi litistyneet kaistaleet kieritin palloiksi ja säilöin leukani alle. Loput poimin suuhuni.
”Oletko valmis?” Kaikitassun ääni oli vaimea, sillä naaras oli itsekin sullonut sekä leukansa alle että suuhunsa mojovan kasan vihreää kasvustoa.
En pystynyt nyökkäämään enkä puhumaan, jotta sammaleet eivät tippuisi, joten tyydyin heilauttamaan häntääni.
Poistuimme varovasti ulos ontosta puusta ja nuuhkaisimme ilmaa huuhkajan varalta. Yötuuli ei onneksemme kuljettanut neniimme yhtän pöllön tai muunkaan vaaran hajua, ja metsä oli hiljainen kuin hiiren pesä. Paluumatka leiriin tuntui kestävän ikuisuuden. Pudotin itse omat sammaleeni ainakin kahdesti, ja Kaikutassu pysähtyi molempina kertoina odottamaan kärsivällisesti aina kun minä kiroten noukin ne takaisin suuhuni. Loppujen lopuksi, pienen lumisessa metsässä harhailun jälkeen, näimme kuusten välistä pilkottavan leirin. Siinä vaiheessa melkein puolet sammalmäärästäni oli tippunut ja aloin tuntea pienoista jälkihäpeää siitä, että karkasin leiristä.
Edessäni kulkeva Kaikutassu pysähtyi aivan leirin suulle ja kuulin tämän vetävän syvään henkeä. Naaras vilkaisi minua nurmenvihreillä simillään ennen kuin astui sisään leiriin. Seurasin aivan ystäväni perässä ja jähmetyin paikoilleni.
Keskellä aukiota istuivat Varjotähti, Kekälekukka, Metsäsielu, Pakkashuurre ja Kärppäjalka.

//Kaiku tai Saniainen jatkoa? :3

Nimi: Karpalotassu

02.12.2018 15:58
Katsoin vaitonaisena Vuolastassun ja Liekkitassun nimitys seremoniaa. Olimme tulleet Vuolaspuron kanssa toimeen hyvin ennen kotikisu välikohtausta, sen jälkeen hän ja Kastanjatassu olivat käyttäytyneet kun olisin ilmaa. Ette arvaakkaan miten kovasti olen noudattanut soturilakia saadakseni taas ystäväni hyväksynnän
Olisittepa muuten nähneet Vuolaspuron ilmeen kun Tuhkaviiru kömpelösti kyseli häntä metsälle, olisin voinut vannoa että jos joku katse voisi jäädyttää sydämmen se oli juuri se katse.
Nyt olisin vanhin oppilas, Huuhkajatassu oli lähtenyt veherimmille soille viime yönä matkan heikentämänä sairauden levittyä klaanissa.
En vieläkään saanut ajatuksiani selväksi, perheeni kuoli ympärilläni, veli veljeltä kuka olisi seuraava?
Kyynel pyrki silmäkulmaani. Suljin silmäni ja päätin etten enään ikinä itkisi klaanin nähden. Minä olisin nyt se soturi josta uudet oppilaat katsoisivat mallia. Olisin seuraava joka nimitetään soturiksi. Harmaahännällä ja minulla oli vielä siihen kyllä tekemistä.
Loikin takaisin oppilaiden pesään seremonian jälkeen, tahdoin nukkua. Tahdoin sulkea mielestäni veljeni kuoleman, en ollut ollut Huuhkajatassun kanssa niin läheinen kun Loikkatassun kanssa mutta isoveljen menetys oli silti kun menettäisin puolet itsestäni. Hän oli aina tiennyt vastauksen jos kysyi, hän oli torunut ja kehunut. Tiesin että hän olisi ollut vierelläni vaikka koko maailma romahtaisi. Nyt hän olisi tähtiklaanissa, luona mutta silti poissa.
Kömmin lämpimään pesään ja käperryin nukkumaan pehmeille sammalille.
Vasta eilen oli sanaharkkaa käyty nukkumapaikoista kun uudet oppilaat olivat saapuneet pesään. Kaikutassun tassuttaessa pesään nousin istumaan ja maukaisin.
"Voit tulla nukkumaan minun paikalleni jos et halua jakaa petiäsi tai nukkua kuolleen kissan pedillä, voin hyvin vaihtaa veljeni pedille" viitaten Huuhkajatassun petiin.
Katsoin häntä surullisin silmin ja yritin hymyillä vaisusti Kaikutassulle.

//jatkoa kaiulla?

Nimi: Kaikutassu

01.12.2018 20:55
"Näen kyllä milloin seuraani ei kaivata", totesin viileästi ja siirsin viiltävän katseeni Roihuaskeleen ja Pakkashuurun puoleen. "Kertokaa missä kasvaa parhaiten sammalta, niin lähden itse hakemaan sitä."
"Lähin paikka löytyy muutaman ketunmitan päässä leiristä. Ja et muuten missään nimessä lähde", Roihuaskel sanoi välittömästi, jolloin siristin silmiäni.
"Osaan pitää huolen itsestäni."
"Oppilaat eivät saa poistua leiristä yksinään. Sääntö koskee aivan jokaista", ruskeavalkoinen soturi selitti.
"Sääntö, mutta ei laki?" huomautin. "Eli poikkeus on mahdollinen. Hienoa, lähden heti."
"Jos sen teet, voit olla varma että Varjotähti saa kuulla asiasta, nuori neiti. Ja sen jälkeen saat palata pennuksi", Roihuaskel maukui. Häntäni alkoi nykiä ärtymyksestä. Miksi minulle ei annettu mahdollisuutta edes todistaa, etten tarvinnut vahtijaa käpäliäni tallomaan? Vielä typerämpää oli, että jos sammalta kasvoi aivan leirin ulkopuolella, eikä sitä silti saisi mennä hakemaan.
"Voisimmeko nyt ensin mennä katsomaan paikat, ja sitten te voisitte tulla mukaamme leirin ulkopuolelle?" Hohkatassu ehdotti rauhallisesti viereltäni. Vilkaisin kilpikonnakuvioista sisarentytärtäni, joka silmäili ensin Saniaistassua ja sotureita, ja viimeisenä minua, meripihkaisen katseen muuttuessa rauhallisen pyytäväksi. 'Älä nyt väitä vastaan, ettet joudut ongelmiin', hän tuntui viestittävän. En vastannut mitään, kohautin vain lapojani, vaikka sisintäni yhä poltti ärtyneisyys.
"Meidän on valitettavasti lähdettävä pian partioon, mutta mestarinne voisivat hyvin lähteä mukaanne. Voitte ehkä vielä ehtiä kiertämään leirin ympäristön ennen pimeää", Pakkashuuru maukui, ja Hohkatassu nyökkäsi ymmärtämisen merkiksi. Otin kasvoilleni tyypillisen neutraalin ilmeen. Vilkaisu Saniaistassuun kertoi ettei hänkään erityisemmin välittänyt enää seistä paikoillaan, saati olla seurassamme, joten heti kun soturit olivat lähteneet hakemaan samaan partioon lähteviä jäseniä, kolli kiepahti kannoillaan ja lähti marssimaan oppilaiden pesän suuntaan, antaen kuitenkin hännällään nopean merkin meille seurata perässä. Vaihdoin katseita Hohkatassun kanssa ja lähdimme vieretysten, hiljaisina kuin aaveet seuraamaan.
Pesässä oli lämmintä ja hiljaista; ainoastaan pesän perällä vierekkäin sijainneet Virtatassun ja Huuhkajatassun pedit olivat käytössä, kun hailakanruskea kolli ja harmaa naaras vaihtoivat kieliä kaikessa rauhassa. Virtatassu väräytti korviaan jonkinlaiseksi tervehdykseksi, johon ainoastaan Hohkatassu vastasi nyökkäämällä kohteliaasti. Saniaistassu katseli ympärilleen mietteliäästi murahdellen, kunnes osoitti tyhjää tilaa lähellä pesän keskiosaa.
"Tuo on ainoa vapaana oleva paikka. Mahdutte jos tiivistätte", hän totesi lopulta.
"Kyllä sopu sijaa antaa, vai mitä?" Hohkatassu naukaisi lapaani kevyesti ja hyvätahtoisesti tönäisten. Päästin kyllästyneen 'mmh' äännähdyksen. Osoitetussa paikassa leijui tuoksu joka tuntui kuonossani tutulta, mutta en saanut päähäni mikä se oli. Lopulta muistin; haju kuului Ruostetassulle, vain vähän aikaa sitten menehtyneelle Hunajakynnen oppilaalle. Heitin tuiman katseen Saniaistassun suuntaan. Hänkö todella aikoi että nukkuisimme kuolleen kissan paikalla?
"Hei, vähän kunnioitusta", kuului pesän perältä, ja siirsin katseeni Huuhkajatassuun. "Paikka mikä paikka, ja tuoksu kyllä katoaa päivän parin päästä."
"Jos se sopii sinulle, niin vaihda paikkaa, minä tulen tilallesi", vastasin. Virtatassu säpsähti sanojani ja katsahti ystäväänsä nopeasti. Huuhkajatassu kohosi hitaasti seisomaan, jolloin huomasin vanhemman oppilaan melko karaistuneet lihakset. Ei epäilystäkään; jos ryhtyisimme fyysisesti tappelemaan, hän voittaisi minut hetkessä.
"Kaikutassu, älä viitsi", Hohkatassu yritti.
"Häiritseekö se sinua todella niin paljon? Ei Ruostetassu sentään juuri tuossa poisnukkunut", Huuhkajatassu maukui katse silmissäni.
"Olen saanut olla kuoleman kanssa läsnä varsin paljon elämäni aikana, joten ei sanalla sanoen huvita tehdä niin enää", vastasin kylmästi.
"No sitten klaanielämä ei ole sinua varten. Kuolema on täällä aika olennaisessa osassa, ja siihen on ikävä kyllä totuttava, jos aikoo sopeutua", ruskeaturkkinen oppilas sanoi leukaansa hienoisesti kohottaen, ja jatkoi ennen kuin ehdin vastata: "Vai onko päällikön ja parantajan iltatähti eri mieltä?"
Silmäni alkoivat sinkoilla kipinöitä ja niskakarvani pörhistyivät tahtomattani. Hohkatassu ja Saniaistassu vierelläni seurasivat tilannetta vaiti, sisarenyyttäreni joskin jännittyneenä ja valmiina puuttumaan tilanteeseen. Huiskaisin kuitenkin nopeasti häntääni hänelle käskien olemaan sekaantumatta, vedin syvään henkeä rauhoittuakseni ja siloitin niskakarvani. En soisi kenellekään sitä nautintoa, että räjähtäisin julkisesti.
"Niin kai sitten", vastasin antaen ääneni hiipua asteittain kyynisen kyllästyneeksi. Huuhkajatassu kohotti toista kulmaansa tuskin näkyvästi hämmentyneenä. Hänen vierellään Virtatassu hymyili omahyväisen ärsyttävästi, mutta en kiinnittänyt siihen enempää huomiota. Suljin silmäni, käännyin ympäri ja kävelin rauhallisesti ulos pesästä. Aukiolla otin välittömästi suunnakseni leirin uloskäynnin. Lumen narskuessa vaaleiden anturoitteni alla onnistuin pääsemään ulos ilman perään huutelua. Sanoi kuka mitä tahansa, hakisin itse sammaleeni. Ja jos en nyt tällä hetkellä pääsisi omaan rauhaan, pahoinpitelisin jokaisen kymmenen ketunmitan säteellä.

Nimi: Saniaistassu

29.11.2018 11:37
Istuin isoisäni Roihuaskeleen sekä isäni Pakkashuurun seurassa aukiolla ja odotin Varjotähden aloittavan kokoontumisen. Roihuaskeleen silmät säkenöivät ylpeydestä, kun hän katsoi kissojen yli kuusen läheisyyteen. Huokaisin turhautuneena paikallaan istumisesta ja toivoin vain, että kokoontuminen olisi nopeasti ohi.
”Olemme kokoontuneet nimittämään kaksi uutta oppilasta”, Varjotähti aloitti hiljaisuuden laskeuduttua aukiolle. *Joo, joo*, ajattelin kyllästyneenä. Eikö olisi parasta jättää turhat mau’unnat sikseen ja mennä suoraan asiaan? *Kaikupentu on täyttänyt kuusi kuuta ja on sinun aikasi tulla oppilaaksi… blaa, blaa*
Pakkashuuru tuntui lukevan ajatuksiani kuten aina, ja hän tönäisi minua tassullaan niin, että hievahdin pienesti paikoillani. Murahdin.
”Kaikupentu ja Hohkapentu, olette eläneet klaanissa kuusi kuuta ja nyt on teidän aikanne tulla oppilaiksi. Tästä päivästä aina siihen päivään asti, jona ansaitsette soturinimenne, kutsuttakoon teitä Kaikutassuksi ja Hohkatassuksi”, Varjotähti julisti uudet nimet uusille oppilaille kuono pystyssä. Tunsin Roihuaskeleen jännittyvän, kun hän odotti mestarien valintaa.
”Kaikutassun mestariksi tulee Vuolaspuro”, päällikkö sanoi siirtäen katseensa sitten nuoreen, vastanimitettyyn soturiin ennen kuin jatkoi, ”Vuolaspuro, olet valmis ottamaan oppilaan. Olet saanut hyvää koulutusta minulta itseltäni, ja olet osoittanut olevasi periksiantamaton ja luotettava soturi. Odotan, että siirrät kaiken tietosi Kaikutassulle.”
Nuori soturi näytti pakahtuvan onnesta saadessaan jo nyt ensimmäisen oppilaansa. Hän asteli muiden antamaa tietä pitkin Kaikutassun luo, ja he koskettivat toistensa neniä. Katsoessani Kaikutassua en aistinut hänestä minkäänlaista olotilaa. Se häiritsi minua.
Huomio oli siirtynyt jo Hohkatassuun, kun seuraavan kerran keskityin kuuntelemaan Varjotähden puhetta.
”… Kaamosturkki, olet valmis ottamaan uuden oppilaan. Olet jo aikaisemman oppilaasi kohdalla osoittanut kärsivällisyytesi ja pätevyytesi, ja luotan sinun siirtävän näitä piirteitä myös uudelle oppilaallesi Hohkatassulle.”
Tuhkanharmaa naaras nyökkäsi tyytyväisennäköisenä ja kosketti sitten Hohkatassun kuonoa tämän luokse päästyään.
”Kaikutassu! Hohkatassu! Kaikutassu! Hohkatassu!” klaani hurrasi korvia särkevästi, etenkin takanani istuva Roihuaskel.

Kun suurin osa oli käynyt onnittelemassa uusia oppilaita, Roihuaskel lähti kohti Kaikutassuaan pyytäen meitä seuraamaan. Pyöräytin silmiäni, mutta Pakkashuuru tönäisi minua jälleen, jolloin pakotettuna suuntasin naaraita kohti.
”Onneksi olkoon, Kaikutassu!” Roihuaskel hyrähti. ”Onnea myös sinulle, Hohkatassu!”
Isäni onnitteli kaksikkoa myös, mutta minä pysyin vain hiljaa hieman taempana.
”Saniaistassu, olette varmasti tavanneet aikaisemminkin, mutta Kaikutassu on minun emoni veljen, Tammiroihun, tyttärentytär. Hohkatassu on Tammiroihun tyttärentyttärentytär. Olette siis sukua kaikki keskenään”, Roihuaskel kertoi siirtäen katseensa minusta Kaikutassuun ja sitten Hohkatassuun. Nyökkäsin välinpitämättömästi, eikä Kaikutassukaan tainnut sanoa mitään. Hohkatassu nyökkäsi.
”Tehän voisitte mennä yhdessä valitsemaan Kaikutassulle ja Hohkatassulle petit oppilaiden pesästä?” Roihuaskel kehotti häntä heiluen.
”Eivätköhän he osaa etsiä petit ihan itse?” murahdin.
”Kyllä me pärjätään”, Kaikutassu sanoi viimein jotain katsoen Roihuaskelta.
”Saniaistassu, sinä tarvitset ystäviä”, Roihuaskel vaati, ”En ole nähnyt sinua hirveämmin kenenkään seurassa.”
”En minä tarvitse ystäviä. Sellaiset ovat vain tiellä”, tiuskaisin tyytymättömänä.
”Isoisäsi on oikeassa, Saniaistassu. Älä viitsi olla tuollainen kylmäsydän”, Pakkashuuru liittyi keskusteluun vakavalla äänensävyllä. Painelin lunta tassullani hetken ärtyneenä, mutta sanoin sitten häntä ilmaa piiskaten:
”Hyvä on sitten.”

//Kaiku? Hohka? :)

Nimi: Tikru

28.11.2018 16:30
________________________________________

Nimi: Tikru

28.11.2018 16:19
Varjotähti: 22kp, 9kp, 21kp
Aamupentu: 10kp
Vuolastassu: 22kp
Hunajakynsi: 0kp (15 riviä on minimi määrä tekstiä)
Kuolotassu: 14kp

Nimi: Kuolotassu

28.11.2018 13:33
Tiesin tuijottavani lehtikadon kylmää ilmaa, joka höyrysi kun hengitin. Katsoin metsään juuri satanutta lunta, ja mietin mitä tein. Olisiko mestarini herännyt jo, vai joutuisinko jonkun muun kanssa heti ekana päivänä. Katsoin tassujani, ja mietin kuka minua seuraavaksi satuttaisi. Katsoin murahtaen, kun tajusin Pimeävarjon astelevan minua kohti.
”Onpa täällä kylmä", Kolli mumisi.
Murahdin, ja katsoin ympärilleni. Kolli oli ollut ainut, joka oli suostunut kouluttamaan minua. Minut oltiin nimitetty eilen niin myöhään, ettemme olleet kiertäneet rajoja. Oli vain kuulemma ”parempi", että saisin kerätä voimiani ”rankan" päivän takia. Joo tiedän, minun täytyi myöntää että päivä ei ollut normaali, mutta ei se mielestäni ollut vaikein mitä olin nähnyt kokonaisuudessaan. Jäin katsomaan mestariani ja mietin mitä tämä teettäisi minulle.
”lähdetään kiertämään rajoja", Pimeävarjo sanoi.
Lähdin vain kulkemaan tämän perässään, ja katsoin kun tämä mietti mitä selostaisi. Minun täytyisi painaa rajat mieleeni, että tiesin missä olisi parhaat taistelupaikat, missä väijyttäisin parhaiten muita ja missä yllättäisin heidät.
”Tämä on harjoitus kuoppa, harjoittelemme täällä taistelua", Pimeävarjo neuvoi.
Katsoin monttua, mutta ei se kummoiselta näyttänyt. Ei olisi voinut uskoa, että tämmöisessä romussa minun pitäisi harjoitella liikkeitä, jotka saattaisivat ratkaista elämäni. Jatkoimme matkaa kohti rajoja ja katselin hyvin tarkasti paikkoja missä menimmekään.
”ja tuolla on se raja josta puhuinkin…”, Pimeävarjo selitti.
Hän selitteli rajoista kaikkea, mitä vain voisi tulla hetkellä mieleen. Voisiko tuo olla edes hetken hiljaa?! Ja opettaa minulle taistelu liikeitä?! Miksi hänen täytyi olla noin ärsyttävä?! Katsoin Pimeävarjoa hyvin pitkään, mutta jatkoin matkaa ilman valitustakaan. Menimme rajoilta toisiin, eikä mikään pysäyttänyt meitä, oli jopa outoa miten meitä ei pysäytetty mitenkään. Katselin paikkoja, mutta en löytänyt paljon hyviä tappo paikkoja. Väijytys paikkoja löytyi mielin määrin, myös yllätys paikkoja, mutta ei tappo paikkoja. Katselin silmät viiruina, kun kukaan ei rajalla yrittänytkään pysäyttää meitä, mutta silti jatkoimme omalla puolellamme. Mietin miksi emme menneet toisen rajan sisälle ja lähteneet valtaamaan alueita, ellei meitä estetty ollenkaan. Katsoin kun mestarini vei minua aina vain muualle, enkä tiennyt mitä tämä aikoi. Se oli varmaan pelottavinta tässä. Minun pitäisi luottaa tuohon kolliin kaikissa liikkeissä, ja muissa asioissa. Viimein kun pääsimme leiriin takaisin, oli jo aika pimeä. Silti lumi loisti valoa ja kimelsi yllättävän kauniilta. Mietin miltä tuo näyttäisi veren peitossa, varsinkin Pimeävarjon veressä.
”Meneppäs nyt lepäämään, on ollut rankka päivä", Pimeävarjo sanoi.
”Etkö voisi vain opettaa minulle kuinka taistellaan?”, kysyin.
Hänen ilmeensä näytti harkitsevan mitä minulle oli joskus käynyt, kun jaksoin tuon raja kierroksen.
”Olen kokenut kovempiakin, tuo oli pieni osa vain mitä jaksan", Murahdin.
”Ei, mene nyt vain lepäämään", Pimeävarjo sanoi.
Murahdin taas, ja jatkoin matkaani kohti oppilaiden pesää. Pitäisikö minun muka jaksaa tuollaista ”yksi työ päivässä", tekniikkaa? Mahdotonta. Halusin lisää! Halusin taistella! Halusin tehdä parhaani! Tappaakseni kaiken jonka voin!!

Nimi: Hunajakynsi

25.11.2018 10:32
Katsoin kun Ruostetassu laahusti harjoituskentälle.
"Miten voit?" Kysyin oppilaaltani joka oli eilen valittanut vatsakivuista.
"Ihan hyvin" hän vastasi hiljaa.
"No aloitetaan sitten" maukaisin rohkaisevasti vaikka näin ettei kaikki ollut kunnossa.
"Harjoitellaan suoeläinten saalistamista, kun vaanit..." aloitin kertomaan perusasioita suoeläinten saalistuksesta ja siirryimme lopulta harjottelemaan.

--

En olisi ikinä voinut uskoa viime päivästä harjoitustamme viimeiseksi ikinä. Kissoja koetteleva tauti levisi klaanissa kun pahinkin pirulainen, se iski häikäilemättä kaikkiin jotka olivat vielä heikkoja matkan jäljiltä.
Valvoin nuoremman oppilaani kalman kylmeytämän ruumiin vierellä. Painoin kirsuni ruosteen väristen karvojen sekaan. Karpalotassu tuli vierelleni valvomaan ystävänsä matkaa tähtiklaaniin. Ruostetassu emokin liittyi seuraamme. Kyynel putosi poskelleni, ei mestarin saati vanhempien kuuluisi valvoa lapsen viimeistä matkaa. Sen kuului mennä toisin päin. Valitettavasti elämä metsässä ja klaaneissa on joskus vaikeaa. Vaikka klaanit pärjäsivätkin paremmin kun erakot luonto piti silti huolen että vain vahvimmat selviävät.


Nimi: Vuolastassu

20.11.2018 22:45

"Minun opintonihan piti olla valmiit, miksi halusit minut tänne?" Ihmettelin mestariltani.
"Koska tahon jakaa sinulle vielä yhden opeistani,uskon että olet ensimmäinen ja viimeinen oppilaistani joka on valmis ottamaan sen opin vastaan." Mestarini maukui.
Katsoin häntä ihmeissäni, osasin jokaisen hänen taisteluliikkeensä ja ne oli hiottu äärimmilleen jokaista yksityiskohtaa myöten. Olin nopea kun haukka ja vaarallinen kun itse tiikeriklaanin kissa. Mitä Varjotähti vielä voisi opettaa, mitä hän voisi muka opettaa mitä Kallalilja jo ei ollut opettanut? Ihmettein.
"Vaikka olet teknillisesti valmis soturiksi, muista että loppujen lopuksi taistelun voittaa se joka on mielellisesti vahvin." Siskoni maukui arvoituksellisesti.
"Mitä ihmettä mau'ut Varjotähti? Taitonihan käytännössa takaavat minulle voiton päihitän sinutkin ja tiedät sen" maukaisin itsevarmana.
"Aito soturi ei puhuisi noin Vuolastassu. Muista ettet ikinä saa aliarvioida vastustajaasi." Pieni musta kissa maukui silmät viiruina tuijottaen minua.
Laskin pääni "Anteeksi Varjotähti " mau'uin.
Hän nyökkäsi hyväksyen anteeksipyynnön.
"Olet ehkä tällä taistelukentällä peloton, mutta et tule todennäköisesti ikinä taistelemaan oikeasti harjoituskentällä. Sinua tulee pelottamaan, meitä kaikkia pelottaa taistelussa. Jos emme pelkäisi todennäköisesti kuolisimme kun emme olisi varuillamme, mutta muista että pelottomuus on lopulta sitä että rakastaa enemmän kun pelkää." Varjotähti maukui.
Aamuinen usva alkoi hälvetä jänkältä ja hennot tuoksut tulvivat nenääni.
"Kun illalla vannot soturin valan mieti mitä kaikkea vannot, jopa minä voin myöntää että aina sen noudattaminen ei ole minullekkaan ollut helppoa. " Varjotähti aloitti katseensa kohottaen.
Arvasin että hän tarkoitti waruita. Matka mahtoi olla rankka hänelle.
"Tiedät varmaan ketä tarkoitan, sydäntäni riipii ajatus jos joutuisin hyökkäämään häntä vastaan. Miten satuttaisinkaan tytärtäni jos hän haavoittuisi mutta juuri se tekee minusta myös vahvemman. Ennen jokaista taistelua johon kissamme johdan ajattelen aina että onko tämä taistelu sen arvoinen että voisin haavoittaa pahasti Kielosydäntä." Hän jatkoi.
"Rakkaus tekee meistä heikkoja ja vahvoja samaan aikaan" totesin.
"Se antaa elämällemme merkityksen. Mutta rakkauttakin tärkeämpää soturille on uskollisuus" Varjotähti kääntää asiaa.
"Siksikö et siedä Waruita silmissäsi?" Kysyin varoen tietäen kolauttavani moukarin herkkään paikaan.
"Juuri siksi" hän vastasi nielaisten.
"Minä en puollusta klaaniani vain koska siellä on kissoja joita rakaatan vaan koska kunnioitan jokaista kissaa klaanissani. Osoitan osaltani uskollisuuttani kun he ovat tunnustaneet minut päällikökseen. Lähden taisteluun ensimmäisenä ja olen vannonut kuolevani klaanini tähden. Uskollisuus on yksi soturin tärkeimmistä hyveistä. Vaikka pidän ahkerista kissoista ja tavoitteellisista oppilaista. Jos he eivät ymmärrä rakkauden ja uskollisuuden merkitystä he ovat vain tyhjiä ohjelmoituja taistelukoneita jotka haavoittavat silmäänsäkkään räpäyttämättä." Mestarini lausui aivan kun ajattelisi jotakuta tiettyä.
"Muista kun sinusta tulee päällikkö joudut luopumaan myös aikaisemmasta hengestäsi mutta samalla myös edellisisestä elämästäsi. "Siskoni kertoi.
"Meillä on yksi elämä ja miljoona mahdollisuutta yrittää uudelleen vaikka murhaisimme klaanitoverimme" aloitin tarkoittaen siskonitytärtä Leikopuroa
"Mutta sinulla on yhdeksän elämää etkä saa uutta mahdollisuutta jos tyyrit" lopetin miettien tuuliklaanin entistä päällikköä ennen sadetähteä.
"Niin, päällikön harteilla on vastuu klaanin kaikista kissoista nuorimmasta vanhimpaan. Muista se kun vannot valojasi. Jokaisella klaanilaisella on omat vastuunsa." Siskoni maukui.
Huomasin vasta miten paljon vanhempi hän oli minua. En ikinä ollut aikaisemmin ajatellut häntä kovin vanhana, nyt vasta huomasin että hän on vanhimpia kissoja klaanissa. Klaaninvanhimmat ja nelisen soturia, laskeskelin. Yhtäkkiä hopeutuva kuono ja pitkät valkeat viikset olikin helposti selitettävissä. Tulipalon jäljet näkyvät vieläkin koko klaanissa mutta eritoten päällikössämme, hän oli seissyt kuumassa savuisessa järvessä kunnes kaikki kissat oli lähetetty eteenpäin kohti kaksijalkaa. Laventelikasvon mukaan varjosydän olisi varmaan kuollut savumyrkytykseen muutaman päivän sisällä jos hän ei olisi lähtenyt niin pian kuulammelle. Edes Varjotähti ei tiennyt siittä, ehkä parempi niin. Olin huolissani siskoistani, hän ei käyttäytynyt ihan normaalisti.
"Mikä mieltäsi painaa?" Kysyin pää kallellaan.
"Mietin emoa" hän naukaisi lopulta.
"Ja että olet viimeinen oppilaani" hän jatkoi hetken kuluttua.
"Ja tiedät yhtä hyvin kun minäkin että sinut olisi pitänyt nimittää jo kuunkiertoja sitten." Varjotähti totesi.
"Mutta et halua päästää irti" maukaisin ja katsoin siskoani silmiin.
"Niin, ehkä nähtyäni miten taistelit kettua vastaan ymmärsin että nyt on aika kääntää uusi luku kirjassa." Hän kuiskasi hennosti katsoen minua lempeästi syvän sinisillä silmillään.
Hilajisuus laskeutui hänen sanottuaan sen. Vain hento tuulen kuiske kuului.
"Meidän pitäisi varmaan mennä jo" maukaisin rikkoen hiljaisuuden.
"Mene edeltä, minä tulen pian perästä" Siskoni maukui ja kuulosti ensi kerran keskustelumme aikana päälliköltä joka seisoo selkä suorana.
"Nähdään leirissä" huikkasin ennen kun lähdin kohti leiriä.
Sain vastaukseksi epämääräisen mutinan. Loikin halki kuuraisen jänkän. Silmiini osui lentoon pyrähtävä lintu ketunhännän päässä minusta.
Ponnistin parrun päältä lintua kohden. Sain kun sainkin kiinni linnun siivestä!
Lentoni loppui lyhyeen sillä huomasin laskeutuessani maahan ettei jalkojeni alla ollutkaan mata vaan olin hypännyt suoraan suohon. Rämmin ylös suosta takaisin parrulle lintu hampaissani. Kylmä viima kalvoi sisintäni kun märkä turkki tuntui vain kylmemmältä.
Katsahdin likaista märkää turkkiani pitäisi sukia se kuntoon ennen nimitystäni.
Kiiruhdin leiriin ennenkun jäätyisin pystyyn. Hohka- ja Kaikupentu leikkivät aukiolla Aamupennun kurkistellessa sotureiden pesään. Susikaiku suki Oliivipennun turkkia ja Laventelikasvo pujahti ulos päällikön pesästä Varjotähti vana vedessä.
*miten hän ehti tänne ennen minua?* ihmettelin.
"Vuolastassu" Kalmasydän huudahti.
"Miltä turkkisi näyttääkään? Annas kun autan sen sukimisessa" ystäväni tarjoutui.
"Kiitos, putosin suohon saalistaessani tämän" huokaisin kohottaen mutaista ja märkää lintua.
"Aamupentu " kutsuin.
"No?" Pikkuinen hihkui innoissaan juostessaan luoksemme.
"Vie tämä savuiskulle ja pyydä häntä kertomaan tarina suuresta pelastusoperaatiosta pidät siittä tarinasta varmasti" maukaisen ja lasken linnun hänen eteensä.
"Jippii" pikkuinen hihkaisee ja lähtee raahaamaan suurta saalistaan kohti klaaninvanhimpien pesää.
"Sehän kävi kätevään" Kalmasydän naurahti lempeästi.
Tassuttelin sotureiden pesän edustalle Kalmasydämen jäljessä. Ryhdyimme yhteistuumin putsaamaan turkkiani joka oli läpimärkä suovedestä ja mudasta.
"Onneksi meillä on aikaa" naurahdan
"Älä muuta virko" Hän vastasi nyppien jotain kasvia turkistani.
Auringon laskiessa olimme vaihtaneet kieliä siistineet turkkini ja syöneet. Nimitys seremoniani alkaisi hetkenä minä hyvänsä.
Varjoklaanin kerääntyessä kuusen juurelle seisoin veljeni kanssa ylpeänä. Näin haavekynnen hailakkana kissa joukon laitamilla, tiesin hänen näyttäytyvän vain minulle. En ollut nähnyt vanhaa mestariani aikoihin, iloitsin niin että olisin halunnut juosta hänen luokseen mutta Varjotähti aloitti seremonian jo.
Lausuessani soturinvalaa mietin keskusteluamme siskoni kanssa.

Nimi: Aamupentu

16.11.2018 11:30
"Aamupentu" Tiikeriliekki maukui pehmeästi saapuessaan pentutarhaan.
"Isii!" Huudahdin innoissani ja pomppasin tohkeissani melkein Kaikupennun päälle kun loikkasin emoni viereltä tervehtimään isääni.
"Hei!" Kaikupentu kivahtaa minulle talloessani hänen häntäänsä laskeutuessani
"Huomenta" kuittaan vitsikkäänä.
"Aamupentu" Vaahterapilkku murahtaa ja katsoo minua odottavana.
Istuin maahan ja katsoin tassujani.
"Anteeksi Kaikupentu, olen ensi kerran varovaisempi" mau'uin.
"Saat anteeksi " kaikupentu nauraa muka katuvalle ilmeelleni.
"Mitäs minun prinsessani tänään?" Tiikeriliekki kysyy roikottaen herkullista hiirtä hampaissaan.
"Kuuntelin kun Savuisku kertoi hurjaa tarinaa siittä miten Varjotähti kävi muiden kissojen kanssa hirmu pitkällä matkalla taon lauman luo taistelemaan suurta ja pahaa kissalaumaa vastaan jotta he saisivat klaanitoverimme pelastettua kaksijalkojen kynsistä. Sitten Vuolastassu opetti minulle vaanimisasentoa katso osaan sen jo melkein!" Kerroin innoissani ja laskeuduin matalaksi esittäen hienointa väijymisasentoani.
"No mutta, kyllähän noin hienon pikku soturin pitää vähän saalista saada. Tässä sinulle pieni hiiri ,muista kiittää tähtiklaania salisstasi" isäni opastaa.
"Selvä Tiikeriliekki " maukaisin kuuliaisesti ja nappasin jättimäis kokoisen hiiren hampaisiini.
*kiitos tästä saalista tähtiklaani* ajattelin ja raahasin suuren saalini peremmälle pentutarhaan jotta saisin syödä rauhassa.
Herkullinen riistan maku tulvi suuhuni ja punainen veri sotki tassuni. Aterioituani kävin hautaamassa luut ja palasin emon luo.
"Voi sinua Aamupentu, sinut pitäisi nimittää oppilaaksi muutaman neljänneskuun jälkeen etkä vieläkään osaa syödä siististi" Vaahterapilkku naurahti.
"Ei ole minun vikani että turkkini on valkoinen!" Kitisin kun emoni alkoi reippain vedoin siistimään minua.
"Ei ei ole mutta sinä et voi näyttää ihan ojasta nostetulta nyt kun olet käytännössä päällikön tyttärentytär" Tiikeriliekki muistutti.
"En kai sitten voi muuta kun pestä itseäni koko ajan?" Ihmettelin.
"Tai syödä vaan siististi" Oliivipentu totesi näsäviisaana.
Jätin hänen huomaituksen omaan arvoonsa ja suuntasin ulos pesästä aukiolle. Täällä hyöri aina hurjan paljon kissoja, tunsin lähes jokaisen nimeltä!
"Aamupentu , mitäs sinä täällä teet?" Vuolaspuro ihmetteli minun työntäessäni pääni sotureiden pesään.
"En mitään" vastasin ja pikaisin tieheni
Varjotähti seisoskeli pesänsä edustalla ja keksueteli jostain piiskaviiman kanssa.

Nimi: Varjotähti

16.11.2018 11:03
"Kaikki oman riistansa metsästämään kykenevä saapukoon suurenkuusen luokse klaanikokoukseen" lausuin kutsuen klaaniani ja kiipesin kuusen paksulle alimmille mutta murtuneelle oksalle. Oksalta puhuminen vaatisi minulta vielä vähän totuttelua, vanhassa leirissä suuri kivikasa oli toimittanut samaa roolia nyt klaani kokoontui kuusen juurelle.
Odotin että kaikki olisivat paikalla ennen kun aloitin seremonian.
"Meillä on aihetta iloon, sillä Vuolastassu ja Liekkitassu ovat suorittaneet soturikoulutuksensa päätökseen ja nyt on aikamme juhlistaa heitä" ilmoitin ilosuin ja laskeuduin aukiolle Vuolas- ja Liekkitassun luokse.
Klaani hurrasi, oppilailla ei ollut sen kummemmin ketään kenen kanssa he eivät olisi tulleet toimeen.
"Minä Varjotähti, varjoklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Vuolastassu, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania - jopa henkesi uhalla?" Lausuin sanat joiden kuulemisen jokainen soturi muistaa loppuelämänsä.
Katsoin ylpeänä Vuolastassua joka lausui vakaalla äänellä silmät säihkyen "Lupaan"
" Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi: Vuolastassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Vuolaspurona. Tähtiklaani kunnioittaa uskollisuuttasi ja taitojasi, ja hyväksymme sinut Varjoklaanin täydeksi soturiksi.
Kosketin nenälläni Vuolaspuron päälakea ja hän lipaisi kylkeäni.
"Olen ylpeä sinusta sisko" kuiskasin.
Vuolaspuro asettui ylpeänä Piiskaviiman ja Kalmasydämen väliin sotuteiden joukkoon.

"Minä Varjotähti, varjoklaaninpäällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään katseensa tähän oppilaaseen. Hän on opiskellut kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on hänen vuoronsa tulla soturiksi. Liekkitassi, lupaatko elää soturilain mukaisesti ja puolustaa tätä klaania - jopa henkesi uhalla?" Kysyin veljeltäni
"Lupaan" hän vastasi rohkeana
" Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan sinulle soturinimesi: Liekkitassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Liekkiraitana. Tähtiklaani kunnioittaa älyäsi ja lojaaluuttasi ja hyväksymme sinut Varjoklaanin täydeksi soturiksi." Lausuin ja kosketin Liekkiraidan päälakea.
"Vuolaspuro, Liekkiraita!" Klaani hurrasi ja juhli uusia sotureitamme.
Odotin kunnes he rauhoittuisivat ennen kun jatkoin.
"Tapojen mukaisesti heidän tulee valvoa koko yö sanomatta sanaakaan kun me muut saame nukkua yömme rauhassa" mau'uin ja lopetin kokoontumisen.
Näin oli viimeinenkin oppilaani koulutettu. Rauhaisin mielin vaihdettuani kieliä Pimeävarjon kanssa kävin nukkumaan.
--
Raottelin silmiäni vielä pimeässä aamussa. Näin että kuuraa oli kaikkialla. Viiksiänikin peitti hento kerros lumikiteitä. Hengitin syvään ja tunsin ilmassa että pian sataisi taas. Ilma tuoksui enemmän jokiklaanin vesille ja vähemmän kuusimetsien takaisten soiden ympäristölle.
Venyttelin antoisasti ennenkun pujahdin ulos aukealle. Katselin valppaana ympärilleni. Klaani nukkui vielä sikeästi. Paitsi uudet soturimme jotka istuivat vartioiden leiriä.
"Varto vuoronne on loppunut voitte mennä nukkumaan lähtekää molemmat auringonhuipun partioon" maukaisin ja nuorukaiset venyttelivät antoisasti.
"Huomenta" kuului hento naukaus takaani. Käänsin pääni äänen suuntaan ja näin luunvalkean pienen pennun.
"Hyvää huomenta Aamupentu" mau'uin pennulle.
"Nukuitko hyvin?" Kysyin häneltä.
"Nukuin oikein makeasti" hän maukui ja pörhisti kaikki karvansa pystyyn haukotellessaan suuresti.
Kehräsin hiukan pikkuiselle karvapallolle.
"Miten sinä olet näin aikaisin jalkeilla?" Kysyin häneltä.
"Haluan nähdä kun auringonnousun partio lähtee" hän vastasi hymyillen.
"Vai niin, haluatko sinäkin isona aamu partioihin?" Kysyin häneltä.
"Haluan kaikkiin partioihin mukaan!" Hän nauroi.
"Ai ihan kaikkiin" Ihmettelin.
"Niin! Mutta nyt en saa poistua leiristä" hän maukui harmistuneena.
"Minun pitäisi käydä hakemassa Laventelikasvolle muutama yrtti haluaisitko tulla mukaani? Olet jo melkein oppilas" totesin ja ehdotin pikkuiselle.
"Joo!" Hän huudahti innoissaan.
"Tulehan sitten" maukaisin ja suuntasin ulos leiristä.
Vähän matkan päässä leiristä olin törmännyt muutamaan vadelma ryteikköön. Herkullisen tuoksuinen kasvi näkyi jo.
"Wow, onko metsä näin suuri?" Aamupentu kysyi.
"Se on vielä suurempi, ja sen takana aukeavat jänkät ja suot" kerroin pikkuselle.
Koin olevani vastuussa pikku neidistä vaikken ollut hänen emonsa enkä mestari mutta ehkä se että Alessa oli hänen emonsa oli syy. En ole varma.
"Katso tämä on se yrtti, sen nimi on vadelma. Keräämme siittä vain lehdet mutta voit maistaa jos löydät marjan ne ei ole myrkyllisiä" maukaisen ja alan keräämään puskasta lehtiä varoen vahingoittamasta kasvia enempää.
"Katso " Aamupentu kuiskasi.
Katsoin pikkuisen osoittamaan suuntaan. Pieni ja hyvin vanha hiiri uinui puun kolossa.
"Mene nappaamaan se" viiton ja katselin kun pikkuinen asettautui vaanimis asentoon. Reilu nelikuinen pentu ei osannut vaania vielä täydellisesti mutta hyvin näyttävästi pennuksi.
Aamupentua vastaan hiirivanhuksella ei ollut mahdollisuuksia ja pikku pentu sai kun saikin ensimmäisen saaliinsa. Siinä hän nyt seisoi sätkivä hiiri hampaissaan.
"Taita siltä niskat" opastin pikkuista.
Aamupentu puri pienet hampaansa tiukemmin hiiren niskaan ja otus vaikeni vähin äänin. Hän katsoi minua silmät säihkyen.
"Hienoa nyt muista kiittää tähtiklaania saliistasi " muistutin pentua lempeästi.
Keräsin vielä hiukan lehtiä ja nappasin ne suuhuni varoen ja lähdimme kohti leiriä joka oli noin seitsemän ketunloikan päässä meistä.
Tassuttelimme vaiti leiriin.
#tule# viitoin pikkuselle ja askelsin aukion halki Laventelikasvon pesään.
"Huomenta Varjotähti " Laventelikasvo maukui.
"Huomenta" maukaisin ja laskin Vadelman lehdet hänen eteensä.
"Katsos kuka se siellä, näytät jo paljon paremmalta kun toissa päivänä" Laventelikasvo maukui hellästi Aamupennulle.
"Voin erinomaisesti Laventelikasvo, kiitos sinun. Katso mitä saalistin sinulle!" Hän maukui ja laski hyvin vanhan hiiren parantajan eteen.
"Voi kiitos, laitan vain nämä vadelman lehdet varastoon kuivumaan ja syön sen sitten. Haluaisitkos viedä näistä lehdistä muutaman Kekälekukkalle" parantaja kysyi ja viittasi vadelmanlehtiin.
"Joo!" Pikkuinen makui innoissaan ja otti varovasti kaksi lehteä ja kipitti ulos pesästä.
"Hänestä tulee ahkera oppilas" Laventelikasvo maukui
"Niin tulee, ja erinomainen metsästäjä. Olisit nähnyt miten hän saalisti tuon hiiren ilman ainuttakaan oppituntia nappasi hiiren" ihmettelin.
"Voin uskoa, mitäs sinulle kuuluu?" Hän maukui
"Hyvää kiitos, totuttelemista siinä ettei tarvitse nousta joka aamu kukonlaulun aikaan vuolaspuron kanssa harjoittelemaan" naurahdin.
"Kyllä sinä totut" hän maukuu sydämmellisesti.
"Mm, miten oliivipentu muuten voi?" Kysyin
"Elossa" Laventelikasvo vastaa syvä huoli silmissään.
Nyökkään hitaasti ymmärtäen että hän ei voi yhtään paremmin.
"Tähtiklaani häntä siunatkoon" mau'un hiljaa
Laventelikasvo nyökkää ja totuus palauttaa minut pinnalle, tämäkään reviiri ei ole paratiisi maan päällä. Pian klaanien välinen ystävyys haihtuisi kun lehtikato tekisi tuloaan. Pian taisteltaisiin taas kynsin hampain jokaisesta tassunmitasta reviiriä.


Nimi: Varjotähti

10.11.2018 22:29
"Varjotähti" Vaahterapilkku maukui saapuessamme leiriin.
"Niin" vastasin huolestuneesti tiesin ettei tytäreni tulisi puheilleni ihan suotta syyttä.
"Tiedän että sinulla on töitä emo mutta Aamupennulla ei ole kaikki hyvin" Hän maukui.
*ai niin se Alessan pentu* minulla välähti. Olin unohtanut koko karvapallon.
Seurasin Vaahterapilkkua sinne missä pentutarha sijaitsee. Pieni luunvalkea nyytti makasi kippuralla sammalpedillä Tiikeriliekkiä vasten.
"Tiikeriliekki tiedän että olet kiintynyt pentuunne mutta mene auttamaan muita sotureita jos lapaasi aristaa vielä voit mennä Virtatassun kanssa keräämään sammalia. " Ojensin entistä oppilastani joka korviaan luimistellen lähti.
*kolleja pentutarhassa, nyt olen kaiken nähnyt* ajattelin.
"Emo olit aika töykeä" Vaahterapilkku huomautti.
"Ja leirikö valmistuu itsekseen pöhkö, hän tietää sen vallan mainiosti että kaikkien apua tarvitaan jotta leirin tuoma suoja on mahdollisimman nopeasti kasattu ja valmiina puollustamaan meitä ulkopuolisilta. Keskitytääs nyt siihen pentuun" naukaisin hellästi.
"Niin, hän on ollut vähän kuumeinen koko aamun ja minusta vain tuntuu ettei hän ole ihan kunnossa" Vaahterapilkku maukui varovasti.
Kosketin hellästi kuonollani häntä ja hän oli selkeästi kuumeessa vaikken mikään parantaja olekkaan.
"Oletko näyttänyt häntä Laventelikasvolle?" Kysyin.
"Laventelikasvo lähti aikaisin aamusta jo keräämään yrttejä joita partiot oli nähnyt." Tyttäreni vastasi päätään pudistellen.
"Lupaa näyttää Aamua hänelle heti kun hän palaa" vannotin hänet.
Alessa tappaa minut tuonpuoleisessa jos tapan hänen pennun, Aamun on selvittävä tästä. Katsoin pientä viattoman näköistä pentua kipuuralle kiertnyttä.
"Näytän hänelle Aamupennun heti kun hän palaa" Vaahterapilkku maukaisi ja kumarsi kiitokseksi, kehräsin viattomasti ja nuolaisin tyttäreni päälakea.
Pujahdin ulos pentutarhasta aukiolle ja mielessäni pyöri vain Aamupentu. Miten olin pystynyt unohtamaan pikkupennun?

Nimi: Varjotähti

04.11.2018 21:06
Venyttelin antoisasti lähettäessäni Vuolastassun metsälle harjoituskentältä. Tulisin kaipaamaan tätä. Tiesin että Vuolastassu olisi viimeinen oppilaani. Tottakai luotan sotureihini oppilaiden koulutuksessa siittä ei ole kyse, mutta kaipaisin tätä suuresti. Minulla on omat vastuuni ja työni klaanin puolesta, Vuolastassun nimityksen jälkeen se ei enään olisi mestarina toimiminen. Olen kiitollinen kuitenkin että olen saanut toimia mestarina monille hienoille sotureille. Ikuisuusliekki, Tiikeriliekki, Kotkankatse, Tuhkaviiru ja Vuolaspurokin pian.
He jakaisivat oppini eteenpäin seuraavalle sukupolvelle. Katsellessani ympärilleni uudella reviirillämme näin silmän kantamiin jänkää ja sen takana kohoavan metsän varjot, ukkospolun katku kantautui tänne hennosti ja korkokivet kohosivat takanani jylhinä muistuttaen matkasta jonka taitoimme.
Klaanini pärjäsi hyvin täällä. Paremmin kun kuihin. Vanhat reviirit kuihtuivat ja matkakaan tänne ei ollut sotureitani lihottanut lehtikatoa varten.
Siittä puheenollen lehtikato oli selkeästi tuloillaan, maata ja kasveja peitti hiljainen huurre kerros auringonnoustessa.
Illalla olisi kokoontuminen, ensimmäinen jossa olisin päällikkönä. Vuolastassun nimittäisin seuraavana aurigonnousuna, en voisi pakottaa häntä valvomaan koko yötä vielä kokoontumisen jälkeen.
Katsahdin suolle päin ja totesin että minun on jo aika palata leiriin ennenkun minua aletaan kaivata.
Loikin halki jänkän ja tulin tukeville puoli lahoille parruille, jotenkin pidin tästä paikasta reviirillämme. Aurinko loisti matalalla lämmittäen enään tuskin paljoa. Lämpö oli ehkä juuri ja juuri yli pakkasen. Kirpeä keskipäiväinen ilma kutkutti kirsuani ja kylmyys tunkeutui lyhyen turkkini läpi.
Kiihdytin taas keinuvaan juoksuun ja hidastin vasta leirin lähettyvillä. Ulkomuuri oli jo pystyssä tukevana ja vihollisille uhkaavan piikikkäänä kiitos piikkipensaan ja karhuvatukka punoksen. Pujahdin sisään leiriin vaivatta tunnelista ja ravistelin turkkiani hiukan. Katselin kiinnostuneena ympäri aukiota. Kaikupentu leikki innoissaan Hohkapennun kanssa. Minua osin harmitti etten pystyisi toimimaan mestarina Kaikupennulle mielestäni hänessä on potenttiaalia ja hän vaikuttaa oppivan nopeasti.
Minun tosiaan täytyisi kysellä heidän vanhemmiltaan onko heillä toiveita mestareiden suhteen, sitten pitäisi keksiä Vuolaalle ja liekille soturinimet siinä minulle riittäisi puuhaa loppu illaksi.
"Piiskaviima" kutsuin varapäällikköäni ja suuntasin pesälleni. Olimme kaivaneet sen muutaman soturin avustuksella suuren kuusen juurakkoon. Mukavan viileä pesäkolo oli mielestäni ideaalissa paikassa ja pääsin puhumaan klaanille käyevästi vain kiipeämällä yhdelle havuttomalle kuusen haaralle.
Pujahdin kuusenoksien ali ja suuren kuusen alle. Piiskaviima seurasi vanavedessä.
"Tänä yönä on kokoontuminen" pohdin.
"Ketkä haluat mukaasi" hän kysyi.
"Laventelikasvon ja Hallatuulen ainakin" mietin.
"Mites oppilaista, kävisikö Sädetassu, Aurinkotassu ja Ruostetassu?" Hän ehdotti.
"Luet ajatuksiani mutta haluan ottaa mukaan myös Vuolastassun, tämä on hänen viimeinen kokoontuminen oppilaana ja minä lähden joten oppilaani seuraa luonnollisesti mukana" maukaisin.
"Sitten muutama muukin soturi vielä" Piiskaviima muistutti.
"Hunajakynsi, Pihkaviiru ja Tiikeriliekki" ehdotin.
"Kuulostaa hyvälle, entä minä" Kolli maukui mietteliäänä.
"Leiriin jää monta hyvää ja taitavaa soturia haluan sinut mukaan kokoukseen, eikä kukaan nyt kesken kokouksen toisen leiriin hyökkäisi" mietin ääneen.
"Totta,käyn ilmottamassa lähtijöille ja lähden sitten metsälle Jääruusun, Aurinkotassun, Pakkashuurun, Viistoraidan ja Kaamosturkin kanssa. " Piiskaviima maukuu ja nyökkää nopeasti hyväksi ja lähtee pesästäni.
"Vuolastassulla on jotain asiaa" hän huikkaa suulta lähtiessään.
"Tule sisään vaan" maukaisen siskolleni.
"Hei Varjotähti" hän aloittaa varovasti ja kumartaa hiukan.
"No mitä sinulla on sydämellä pikkuinen?" Kysyn oppilaaltani arvaten että hänellä on jotain mielessään.
"Mietin soturinimeäni, saisinko itse päättää sen" hän lopulta uskaltautui sanomaan.
"Toki jos sinulla on jo jokin mielessä." Maukaisin ja viitoin häntä jatkamaan.
"Tiedäthän että olin hyvin läheinen Leikopuron kanssa" hän maukui sekalaisin tuntein.
Nyökkään hiljaa ja sipaisen muutaman neulasen hänen turkista hännälläni.
"Ja nyt koko klaani tuntuu unohtaneen kaiken sen hyvän mitä hän on tehnyt elämänsä aikana klaanille. Siksi toivon soturinimekseni Vuolaspuroa" hän lausui.
"Tuo on kauniisti ajateltu pikkusisko. Oletko ihan varma kuitenkin että haluat hänen nimensä?" Varmistin.
"Olen miettinyt tätä pitkään" hän maukui hiljaa.
"Tottakai se sopii. Veljelläsi on arviointi huomisaamusta joten pidetään seremonia illasta?" Ehdotin ja nuolaisin rohkaisevasti oppilastani korville.
"Sopii" hän hihkaisi ja pinkaisi ulos pesästäni.
Minulla on outo tunne ettemme olleet ollut yksin äskeisessä keskustelussa mutta eihän pesässäni ketään muuta nyt ole. Ilmassakin leijui vain valju varjoklaanin haju minun,vuolaan,piiskan ja aurinkotassun lisäksi.
Pudistin päätäni ja ajattelin ajatelleeni varnasti omiani.

----

Suuntasin tunneleille jotka johtivat ukkospolun ali, nämä oli partio löytänyt kiertäessään rajoja ja en todellakaan haaskaisi sotureitani ylittämällä ukkospolun joka kerta kokoontumiseen tämä olisi pajon parempi reitti. Jäinen pinta raksui tunnelin pohjalla kissojeni tassutellessa sen yli.
Kaikii aistini oli viritettynä kun astuin ensimmäisenä ulos tunnelista tuuliklaanin reviirille. Ilmassa leijui vahvana tuoksu tuuliklaanista ja huomasin että moni muukin nyrpisti nenäänsä löyhkälle. Pudistin päätäni tuntiessani myös myrskyklaanin löyhkän tänne asti. Luulivatko ne sammakonaivot tosiaan että minua kiinnostaisi lähettää kissani heidän mädille reviireille kun omamme oli ylivoimaisesti suurimmat. Niitäkin tosin täytyisi laajentaa vähän ennen lehtikatoa, ei muiden klaanien suuntaan mutta Tiikeriliekin tiedistelupartion mukaan taakseppäin nelipuu-tunneli suunnassa elelisi vain muutama erakko jotka soturini häätäisi nopeasti. Emme tarvitse kun kunnon partion säikyttämään ne karvapallot tiehensä sitten reviirimme ruokkisi toivottavasti meidät koko lehtikadon ajan.
Viitoin klaanini ympärilleni vielä ennenkun lähtisin kokoontumisaukealle tunnelilta.
"Kaikki pitävät kuononsa ummessa reviirimme hyvistä taistelu puolista meille ja suo alueiden tarkasta sijainnista en halua että kukaan klaanin ulkopuolinen saa tietää minkälainen maasto heillä on ukkospolun tällä puolen tarkalleen vastassa. Mukava harva jänkä ja kuusimetsä riittäköön heille tiedoksi." Mau'uin hiljaa ja katsoin merkitsevästi oppilaisiin joilla oli tapana ollut puhua sivu suunsa.
Kaikki nyökyttelivät ymmärtäväisenä joten viitoin heitä järjestäytymään ja siloitin karvani. Johdin meidät hyvää vauhtia aukiolle.
Jokiklaani ja Tuuliklaani olivat jo paikalla. Kisssani hajaantuivat muiden kissojen sekaan tervehtimään vanhoja ystäviään.
"Iltaa" tervehdin Takiaistähteä ja Suosointua saapuessani heidän luokseen puhujankiven luo.
"Iltaa Varjotähti" Takiaistähti maukui ja hymyili.
" erikoista kun emme enään ole rajanaapureita" Takiaistähti jatkoi.
"Älä muuta virko" naukaisin. Olin niin tottunut törmäämään Suosointuun tai Takiaistähteen partiossa että tuntui ihan oudolta kun näkisi heitä enään vaan kokoontumisissa.
"Katsos myrskyklaanikin saapuu" Sadetähti maukui hiukan erikoinen sävy puheessaan.
"Viimein tänne jäätyy pystyyn" Jokitaival tuhahti ja pörhisti turkkiaan.
Kun kaikki olivat asettuneet paikoilleen kiipesin puhujankivelle.
"Varjoklaani on sopeutunut hyvin uusiin reviireihin ja saanut itselleen tarpeeksi suuren reviirin ruokkiakseen meidät koko lehtikadon ajankin." Ilmoitin esiksi.
Vendin syvään henkeä ja jatkoin.
"Olemme saaneet klaaniimme uuden jäsenen Aamupennun ja hän on Vaahterapilkkun hovissa pentutarhassa. " kerroin uutiset Alessan pennusta.
"Riistaa riittää uusilla reviireillä, klaanini on toipunut vaelluksesta ja tähtiklaani on siunannut meitä monella tapaa viime aikoina. Laventelikasvokin on löytänyt tarvitsemansa yritit." Lopetin ja annoin paikkani Takiaistähdelle.






 

©2019 Metsäketo - suntuubi.com