Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Myrskyklaani Jokiklaani Tuuliklaani Varjoklaani  Tähtiklaani Erakot ja kotikisut 

 

Varjoklaanilaisten tarinat

 

<  1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Zare

04.06.2018 21:58
_________________________________________________________
Kotkankatse// 11kp, 60kp
Warui// 8kp
Varjosydän// 7kp, 14kp, 5kp
Hunajatassu// 18kp
Vuolastassu// 12kp

Nimi: Varjosydän

03.06.2018 17:05
Säröpoltteen, Vesiturkin, Hallakasvon, Talvisateen, Takiaisroihun, Ruskatuulen, Lätäkköloikan, Lukkisydämen, Nopsajalan, Liekkitassun ja Metsäsielun opettaessa valtavalle kissaryhmälle hyödyllisimpiä taistelu ja puollustus liikkeitä kokoonnuimme Hohtolehden, Ruokoraidan, Vaahterakasvon, Pihkaviirun ja Keithin kanssa miettimään miten järjestellä taistelu niin että mahdollisimman harva taolainen haavoittuisi pahasti ja jotta joka klaanin taitoja käytettäisiin mahdollisimman tarkasti hyödyksi.
"Antaisin turkkini saadaksani edes yhden varjoklaanin taistelu partion tänne" Pihkaviiru maukui ajatellen toivottomasti tulevaa taistelua.
"No kissoja tullaan menettämään se on selvää" Vaahterakasvo maukaisi.
"Jospa jakaisimme vihollisen pieniin joukkoihin ja hyökkäisimme sitten?" Keith ehdotti
"Hyvä muuten mutta meitä sotureita on liian vähän siihen" maukaisen.
"Entäs jos iskemme valtavana ryöppynä aitojen yli heidän päällen?" Hohtolehti ehdotti
"Emme voi laskea sen varaan että kaikki heistä on maassa" torjuin.
"Ainoaksi vaihtoehdoksi taitaa jäädä että iskemme ryhmissä" Ruokoraita maukui
"Se tosiaan kuulostaa hyvälle" Vaahterakasvo totesi.
"Sopii minun puolesta, mutta sitä varten pitää selvittää missä taolaiste ovat hyviä. Jos jaamme heidät jokaisen klaanin mukaan ja vielä yhdeksi jossa ovat heikoimmat taistelijat heistä tulisi hyvä vahvistus joukko viimeiseksi iskuksi" maukaisen.
Katseemme kääntyi keithiin.
"Onko teillä mitään erikois kykyä?" Hohtolehti kysyi keithiltä.
//keithii?

Nimi: Varjosydän

03.06.2018 13:24
" kuules Jeti. Minulle alkaa hiljalleen riittämään tämä odottelu" maukaisin.
Olimme olleet taolaisten vieraina kohta kuun ja kaipasin jo kovasti Pimeävarjoa, pentujani ja klaania. Halusin kotiin. Takaisin leirin joka päiväiseen vilskeeseen. Tiesin että klaani pärjäisi mutta entä jos syttyisi jokin taisto, pärjäisivätkö he sitten? Meitä oli poissa enemmän kun muista klaaneista.
"Ymmärrän kyllä Varjosydän" Jeti maukui.
"Mutta et tee asialle mitään" murahdin tyytymättömänä.
"En halua lähettää viattomia kissoja taistoon" hän puollustautui.
"Omapa on ongelmasi, vielä tästä odottelusta seuraa harmia. Sano minun sanoneen" maukaisin ja hyppäsin alas kaksijalkojen aidalta. Kuun oleskelu kaksijalassa oli kieltämättä tylsää mutta olin opetellut kiipeilemään ja soveltamaan taitojani tänne jotta tietäsin miten ja missä taistella ja minne sijottaa muut kissat.
Kun aurinko alkoi nousta taivaalle kantautui korviini hirvittävia huutoja. En tiennyt miten tässä sokkelossa pääsisin heidän luo joten suuntasin taolaisten päämajalle sinne haidät joihin sattui varmaan tuotaisiin.
Arvaukseni osui oikeaan ja pian saavuttuani raahattiin paikalle kaksi raadeltua taolasta, toisen tunnistin Smaragdiksi, naaraaksi joka hoiti pentuja. Olin monesti auttanut häntä ja tuonut kuningattarille vadelmanlehtiä ja muita hyödyllisiä yrttejä.
"Smaragdi" kuiskasin järkyttyneenä. Pentu johon keith oli kiintynyt kovin putkahti väkijoukosta itkien ja huutaen Smaragdin nimeä. Pikkuinen oli kuulema orpo ja Smaragdi oli muitten naaraiden kanssa huolehtinut hänestä kuiden ajan.
*voi pikkuista*ajattelin
Hohtolehti oli jo kaksikon kimpussa ja hätisti muita kissoja heidän luotaan parasta aikaa. Klaanikissat toivat hänelle hämähäkin seittiä ja päivänkakkaraa joita hän oli hamstrannut jäätävästi taistelua varten. Hohtolehti oli fiksu kissa kun sen oli tehnyt.
Pian kaksikko oli käärittynä hämähäkinseittiin ja päivänkakkara mössöön.
"Ei hätää Stalin" Vesiturkki rauhoitteli pentua. Keith oli kadonnut paikalta kun tuhka tuuleen.
Tassuttelin kaksikon luokse.
"Hei, saanko kysyä mitä tapahtui." Maukaisin
"Ne taas" Smaragdi huokaisi.
"Taas? Eikö tämä ole ensimmäinen kerta?" Ihmettelin.
"Ensimmäinen joka menee näin pitkälle muttei suinkaan ensimmäinen muuten yleensä he vain raapaisevat kerran ja käskevät viedä viestin Lordille tai Jetille." Kolli Smaragdin vieressä vastaa.
Yhtäkkiä kaikki möly huoneesta hiljenee kun johto perhe saapuu yläkerrasta. Näen keithin ensi kerran sovussa isänsä kanssa. Pieni kipinöinti heidän välillään on mutta yleiseen tilaan verraten he ovat sovussa.
"Taon kissat ja metsän kissat" Lordi aloittaa.
"Tämän päiväinen tapaus osoittaa että on aikamme toimia, Smaragdin tuoman viestin mukaan he aikovat hyökätä viikon kuluttua" Lordi maukuu ääni väristen. Hänestä näkee ettie hän nauti tilanteesta.
"Olen antanut klaanikissoille luvan kouluttaa kaikki yli puolitoista vuotiaat kissat taisteluun. Loput sitä nuoremmat piiloutuvat taistelun alkaessa." Hän jatkaa odottaen jännittyneenä reaktiota.
*viimein*
Ainut joka perheestä näyttää vähän hapanta naamaa on Jeti mutta hänkin nyökkää lopulta.
Pihkaviiru tökkää minua kylkeen ja ymmärrän että minun pitäisi varmaan tehdä jotain.
"Kiitos Lordi" maukaisin ja kumarsin.
"Pyydän jokaista yli puolitoista vuotiasta taolaista kerääntymään taloin ulkopuolelle kokouksen päätyttä. Luonnollisesti yli viisitoista vuotiaiden ei tarvitse osallistua eikä kantavien naaraden" maukaisin ja kumarsin "kruununperheelle".
//(mikä lie keith+syrransa, lordi, jeti yms)

"Hohtolehti pyysi viittä, kuutta nuorempaa ainakin vuoden ikäistä kissaa auttamaan häntä valmistautumaan taisteluun yrttien ja hämähäkin seitin keräämisellä" Jeti maukui ja hohtolehden ympärille kerääntyi pieni joukko nuoria kissoja.
Kokoontuminen päättyi lordin hännän heilautuksella ja kissoja alkoi virtaamaan ulos.
"Nyt se on menoa" maukaisin Pihkaviirulle joka oli selvästi innoissaan.


Nimi: Kotkankatse

01.06.2018 22:40
Saapumisestamme Taon tukikohtaan oli kulunut jo miltein kuu, mutta emme olleet saaneet mitä aikaan. Koi ja Kenraali olivat hyvin jääräpäisiä ja vaikka veljeni ja siskoni olivatkin samaa mieltä kanssamme kovempien otteidentärkeydestä, sai isämme heidät hiljennettyä pelkällä mulkaisulla koko loppu kokouksen ajaksi. Mitä tiesin isääni, hän olisi viimeinen joka tulisi suostumaan tähän. Mutta hän oli kaikesta huolimatta ollut se, joka ehdotti klaanikissoilta avun pyytämistä. Koko kuun ajan olin miettinyt, mikä koira tähän oli haudattuna, mutta en vain keksinyt, miksi Kenraali haluaisi klaanikissoilta apua, muttei kuitenkaan suostunut ehdotuksiin. Muut klaanikissat olivat jo kyllästyneet täällä istumiseen ja pian joku saattaisi lähteä itse pelastamaan kaapattuja tarhalta. Siittä taas seuraisi katastrofi. Istuin hetkeksi punaisten portaiden juurelle mietimään.
*Pitäisikö minun itse puhua Kenraalille? Ei hän varmaan minuakaan kuuntelisi... Uskonsiipi, mitä teen?*, tuumin, kunnes ajatukseni katkesvat pienten kynsienarttuessa hännän töpööni. Kuulin Vesiturkin naurahtavan hyväntuulisesti takanani, kun Stalin puri pikkuruisilla hampaillani sitä, mitä kerran pitkästä ja uljaasta hännästäni oli jäljellä. Huomatessaan, kuinka katselin tämän touhuja kysyvästi, katsoi kolli minua suoraan silmiin omilla vihertävillä lautasillaan ja nuolaisi puremakohtia kerran.
*Että jonkun pitääkin olla niin söpö*, tuumin pienen kehräyksen karatessa kurkustani ja kääntyessä kahta kollia kohti. Käänsin katseeni pennusta kumppaniini joka oli selvästi huvittunut. Oli hyvä huomata, että tällä oli edes hieman hauskaa kaupungissakin. Ensimmäisenä yönä Taon tukikohdassa,oli tämä olut huolissaan, ettei saisi edes kunnolla nukutuksi tällaisessa ympäristössä.
"Missäs pahanteossa te kaksi nyt olette? Eikö häntäni oli muka jo tarpeeksi lyhyt?", kysyin kohottaen kulmani huvittuneena. Stalin pomppasi lVesiturkin luokse ja hihkui innosta.
"Herra Vesiturkki opettaa minua saalistamaan niin kuin klaanikissa. Eikö niin?!", tämä miukui ja pompi paikallaan.
"Vai että kuin klaanikissa? Noh, uskoisin että sinusta tulisi kyllä melkoinen klaanikissa. Ehkä jopa klaanin paras metsästäjä... Minun jälkeeni siis~", kiusoittelin. Stalin tuhahti ja katsahti Vesiturkkiin.
"Vesiturkki, eikö niin että minusta tulisi jopa parempi mitä Keithistä?"
Kumppanini kohautti olkiaan.
"Enpä tiedä, Kotkankatse on kyllä aika taitava metsästäjä. Mutta hän tosin tipahtelee usein puusta. Jos siis pysyt itse puussa, niin uskon sinun pääsevän myös hänen ohitseen", Vesiturkki kertoi. Esitin muka loukkaantunutta kollin sanojen takia ja laskin etutassuni rinnalleni.
"Kuinka kehtaat. Olet elämäni rakkaus, palvon sinua yöt ja päivät ja tässäkö on kiitos?! Voi tätä kurjuutta!", nau'uin. Vesiturkki pyrskähti vähän ja pyöräytti silmiään. Stalin tapitti meitä molempia vuorollaan ikään kuin epävarmana, miten reakoida. Laskeuduin alas vaanimisasentoon ja kun olkani keinuivat edes takaisin valmistautuessani loikkaan, huikkasin Stalinille:
"Tässä pieni oppitunti miten pyydystetään isoja lintuja, ja sellaisia, joillaon yhtä isot aivot!", ja sitten hyppäsin Vesiturkin päälle kaataen tämän kumoon ja painaen tämän kiinni pölyiseen puulattiaan. Jos olisin ollut vihollinen, olisi hän voinut lukemattomilla tavoilla torjua loikkani ja päästä pois altani, mutta ruskan värinen kolli vain nauroi.
"Kutsuitko minua juuri linnunaivoksi?", tämä kysyi. Näytin tälle vain kieltä ja virnistin sitten vähän.
"Juu, mutta vain minulla on oikeus siihen"
"Ja kuinkakohan niin?", kysyi Vesiturki kohottaen kulmiaan, suu edelleen veikeässä hymyssä.
"Koska olet minun linnunaivoni~", naukaisin maireasti. Vesiturkki punastui hieman jaläimäisi minua hellästi poskelle tassullaan, ennen kuin veti pääni alas ja suutelimme. Siitä olikin kulunut hetki, kun olimme tehnyt mitään kumppani juttuja. Viime suudelmastammekin oli kulunut jo tovi. Kaiken kuitenkin keskeytti kimeä 'yökkäys'.
"Hyyyyyi, rakkaus on ällöä!", Stalin naukui. Vaihdoimme pikaisesti Vesiturkin kanssa katseita ja meillä molemmilla putkahti sama ajatus päähän.
*Lapset*
Nousin ylös kumppanini päältä ja käännyin Stalinin puoleen.
"Miten niin ällöä? Etkai vain ole kade? Älä huoli, kyllä minä voin sinullekkin pusun antaa~", vitsailin. Stalin näytti kauhistuneelta ja lähti pakoon huudettuaan 'ei'. Lähdin jahtaamaan tätä takaa,antaen tämän kuitenkin pysyä edellä. Pikkuinen nauroi kirmatessaan edelläni pitkin miltein tyhjää kokoussalia. Leikkimme kuitenkin keskeytti synkän varjon, paremmin isänäni tunnetun kissan huudahdus. Kaikkien harvojen paikalla olevien katse kääntyi mustaan koliin,joka katsoi minua kylmästi rappusten yläpäästä.
"Keith, tule mukaani", tämä käski.
*Mikähän tuolla nyt on?*, tuumin ja vaihdoin katseita Vesiturkin kanssa. Lähdimme molemmat portaita kohti, mutta sitten Kenraali mulkaisi Vesiturkkia ja vittasitätä hännällään jäämään paikoilleen.
"Vain Keith", tämä sanoi kylmästi. Jotain oli selvästi meneillään, kerta asia koski vain minua. Vesiturkkin katse oli kysyvä. Vastasin tälle varmalla nyökkäyksellä. Oli selvää, että tmä oli huolissaan turvallisuudestani, mutta en uskonut isäni tapattavan minua, tai muutenkaan vahingoittavan. Me molemmat tiesimme yhtä hyvin, että jos ottaisimme yhteen, minä olisin se vahvempi. Kipusin portaat ylös ja lähdin seuraamaan isääni yläkerran uumeniin. Muutama kissa tulimeitä vastaan ja tervehti meitä ystävällisesti. Tosin, nämä kissat eivät kutsuneet minua Kotkankatseeksi tai Keithiksi. Sen sijaan nämä tervehtivät minua prinssinä. Tämä oli hieman hämmentävää, mutta nyökkäsin näille kuitenkin tervehdykseksi. Kissat täälläpäin kutsuivat kaikkia johtohenkilöitä jollain lisänimellä, ja koska olin kenraalin poika ja perijn veli, se oli kai normaalia? Kuljime pimeää käytävää pitkin raollaan olevan oven luokse ja siittä sisään. Huone, mihin isäni minut johdatti, oli kai vanha toimisto. Yhdellä hengenvedolla pystyin haistamaan, että huoneessa oli vielä joku muu. Vaistomaisesti varauduin hyökkäykseen, mutta sitten tunnistin tuoksun. Se oli makea ja tuoksui tismalleen samalta, kuin ihmisteni talo.
"Emo?", naukaisin epäuskoisesti ja pian tämä astelikin esiin pöydän takaa. Tämän turkki oli vaaleampi mitä muistin, mutta muuten tämä näytti tismalleen samalta, kuin lähtiessäni. Tämän sinertävät silmät olivat täynnä helpotuksen ja onnen kyyneleitä.
"Keith?", tämä kysyi ihan kuin varmistaakseen, että se todella olin minä. Nyökkäsin tälle ja tunsinkuinka sydämeni täytti lämpö ja silmäni kyyneleet. Emoni juoksi nopeasti Keraalin ohitse ja pysähtyi askeleen päähän minusta. Seuraavaksi tämä pommitti minua kysymyksillä ja tutki minut läpikotaisin, sukien turkkiani sieltä täältä. Yritin vastata tämän kysymyksiin parhaani mukaan, mutta pian tämän häärääminen kävi hieman ärsyttäväksi.
"Emo", naukaisin, mutta tämä ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota vaan jatkoi hääräämistään.
"Emo!", sanoin vähän kovempaa. Ei mitään reaktiota.
"EMO!", lopulta huusin. Vasta tämä sai emoni rauhoittumaan.
"En ole enää pentu, rauhoitu nyt", naukaisin kehräten. Katsoimme toisiamme hetken hymyillen ja sitten vedin tämän tiukkaan halaukseen. Oli outoa, että olin nykyisin hieman tätä isompi.
"Voi pieni Keithini. Rakas poikani. Minä jo luulin että ol-"
"Hyss, olen tässä. Älä enää pelkää sellaista. Olen ihan kunnossa. Häntää lyhempänä, mutta muuten yhtenä palasena", keskeytin tämän. Pysyimme siinä vielä hetken, tuntien toistemme sydämen sykkeen ja nuuhkien toistemme tuttua ja loduttavaa tuoksua. Lopulta kuitenkin irrottauduimme. Emoni kuitenkin piteli tassujan olillani ja katsoi minua tarkasti.
"Onpa sinusta kasvanut komea nuori kolli. Matkustelu on tainnut tehdä hyvää. Kerros, joko olet löytänyt itsellesi kumppanin?", tämä kysyi merkitsevä katse kasvoillaan. Nytpähän tiedän, keneltä sen olen perinyt. Naurahdin hieman ennen vastaustani.
"Olen itse asiassa. Minä ja Vesiturkki olemm-"
"Vesiturkki?, sekö hänen nimensä on? Millainen hän on, onko hän täällä, missä tapasitte, onko teillä jo jälkikasvua?", emoni kyseli. Tekivätkö kaikki emot näin pennuilleen? En millään kuitenkaan pystynyt kuvittelemaan Varjosydäntä emoni tilalle omien pentujensa kohdalle.
"Vesiturkki on aivan ihana. Hän on komea ja vaikka hän ulospäin onkin ehkä hieman kylmän oloinen, on hän sisältä oikea nallekarhu. Hän on myös loistava kalastaja. Hassu juttu, sillä aluksi hän oli minua kohtaan ilkeä kun oli vasta littynyt klaaniin ja-", kerroin hymyssä suin, kunnes minut keskeytti Kenraalin halveksiva tuhahdus. Käänsin katseeni tähän ja vedin automaattisesti naamani peruslukemille.
"Mitä?", kysyin tältä.
"Ei mitään, kuten emosi sanoi, olet selvästi kasvanut pikku reissullasi...", tämä sanoi ja käänsi katseensa poispäin.
"Niinpä kai, klaanikissana elämä opettaa monia asioita ja kasvattaa monin tavoin", totesin. Kenraali kääntyi jälleen katsmaan minua ja sähähti hieman.
"Älä jaksa Keith, et sinä ole klaanikissa. Ei se elämä ole sinua varten!", tämä sanoi, pieni suuttumus äänessään. Pyrin kuitenkin pysymään tyynenä, sillä olinhan kuullut tuota samaa aika useasti oppilas aikoinani.
"Ja silti elämäni on klaanissani. Kaikki kissat joihin olen saanut tutustua, ne joiden kanssa olen ystävystynyt, ne joita olen rakastanut. Ne jotka ovat opettaneet minua ja pitäneet minusta huolen. Ne jotka ovat kasvattaneet minua, he kaiki ova-", vastasin tyynesti ja puhuessani, monet lämpimät muistot tulvivat mieleeni, vain tullakseen keskeytetyksi isäni huudon toimesta.
"Älä jauha sontaa Keith! Sinä ole minun poikani ja näin ollen kotikissa. Et voi millään muuttaa sitä ja näin ollen, sinä et voi ikinä olla tai voi tulla olemaan barbaari. Metsäkissat ovat tappajia Keith, en millään ymmärrä miksi haluaisit olla sellainen? Et voi katsoa minua silmiin ja sanoa olevasi sellainen. Nämä sinun ystäväsi ja klaanikissa kumppanisi, he syntyivät tassut veressä, se on heidän luontonsa! Voitko muka olla ikinä täysinvarma, että joku heistä, joihin niin kovasti luulet kuuluvasi, ottaaisi ja tappaisi sinuakun mahdollisuuden saavat!?", tämä miltein karjui. Jälkeepäin ajateltuna hänen puheessaan kai pystyi kuulemaan isän huolen pennustaan, mutta ei hän sitä siinä hetkessä kovin hyvin esille tuonut. Ne, jotka minut tuntevat, tietävät, etten ota hyvällä, jos joku loukkaa minulle rakkaita. Luontoni mukaisesti niskakarvani nousivat pystyyn, mutta vaika sisälläni alkoi kiehua raivo, loin vain kylmän katseen isääni.
"En tietenkään, mutta en voi luvata sitämyöskään sinun kohdallasi. Nuo arpesi todistavat etteivät sinunkaan tassusi ole enää puhtaat. Sinuna en siis hirveämmin alkaisi arvostelemaan toisia ja sanomaan minun 'luuloistani' mitään", vastasin. Isäni muuttui tämän älkeen sangen hiljaiseksi ja mieteliääksi.
"Keith, isäsi on kyllä oikeassa, emmekä halua, että sitten suraavana talvena kadut kaikkea. On hienoa, että olet löytänyt itsellesi ystäviä niinkin erikoisten kissojen joukosta. Mutta et kuitenkaan voi olla yksi heistä, et tosissasi. He ovat vaarallisia Keith, emmekä halua että rakas poikamme joutuu katumaan moisen nuoruuden kapina-vaiheen takia", emoni puuttui asiaan. Tämän sanat saivat minut lievään shokkiin. Tai no, shokki on ehkä liian lievä ilmaisu. Se, että kissa, jonka luulet olleen tukenasi tässä asiassa, kääntyykin sinua vastaan, on suora kynsien isku selkään. Tai palasen irti repiminen sydämestä. Selvittyäni pahimmasta shokista, kohtasin molempien vanhempieni vakuuttelevat katseet. Vedin syvään henkeä ja sitten ilman mitään tuntemuksia, käänsin näille selkäni ja lähdin klkemaan ovea kohti.
"Jos teillä ei ollut oikeaa asiaa, niin taidan palata 'barbaari' perheeni luokse. Meillä on vielä paljon tehtävää herra Kenraalin jääräpäisyyden takia, ennen kuin voimme palata kotiin. Siellä odottaa monta kissaa palutamme, emmekä halua antaa heidän odottaa enään kauaa", sanoin samalla äänensävyllä, millä olen klaanikissojen kuulut puhuvan tunkeutujille tai vihollisklaanilaisille. Olin juuri pujahtamassa ovenraosta ulos, kun kuulin isäni naukaisevan perääni:
"Keith, haluamme että palaat luoksemme kotiin. Emme halua menettää sinua taas", kolli pyysi. Se oli täysin uutta minulle. En ollut ennen sitä ikinä kuullut isäni pyytävän mitään sellaista keneltäkään. Pysähdyin hetkeksi ovenrakoon ja höräytin korvaani merkiksi että kuuntelin.
"Viisi päivää sen jälkeen kun karkasit kotoa, löysin eräältä kujalta romahtaneen tiilikasan. Siinä haisi vahvasti pelkotuoksu ja maahan oli jäänyt kuiva veriläntti. Tutkin kasaa peläten pahinta ja sitten löysin häntäsi jäänteet. Tiesin alueella liikkuvan hulluja koiria ja kun löysin häntäsi, luulin tulleeni liian myöhään. Luulimme sinun kuolleen ja teimme sinulle hautapaikan ihmistemme pihan puun juurelle. Hautasimme sinne häntäsi rippeet. Nyt kuitenkin olet palannut kuolleista ja olet taas luonamme. Pyydän. Jää kotiin luoksemme. Jos operaation jälkeen lähdet näiden tappajien kanssa, en voi millään nukkua öitäni kun tiedän, että voit kuollamillä hetkellä hyvänsä", isäni kertoi. Tämän sanat saivat minut miettimään aluksi, mutta kun tämä jälleen kutsui klaanikissoja tappajiksi, mieleeni nousi kysymys, mihin edelleen kaipasin vastausta.
"Kerro, kerta klaanikissat ovat mielestäsi niin murhanhimoisia, miksi sitten päätitte alunperinkään kutsua meitä tänne ja pyytää meiltä apua. Miksi, vaikka kuinka monta kertaa olemme ehdottaneet ratkaisua, olet jyrkästi sitä vastaan. Miksi et halua antaa Taolaisten taistella? Muutaman päivän koulutuksella monesta heistä tulisi loistavia taistelioita?", kysyin ja otin muutaman askeleen taaksepäin takaisin toimistoon ja käännyin mustaa kollia kohti odottaen tämän vastausta.
"Kyllä minäkin sen tiedän, ettei tätä taistelua voiteta pelkillä sanoilla, mutta en aio uhrata kokemattomia Taolaisia tällaisessa verilöylyssä. Siksi pidinkin hyvänä ideana klaanikissojen käyttämistä taistelussa. He elävät taistellen, joten he voisivat hoitaa likaisen työn ja vastineeksi me auttaisimme heitä heidän ongelmassaan"
En voinut uskoa korviani. Oliko Kenraali todella ajatellut pistää klaanikissat tappelemaan selvästi isompaa kissajoukkoa vastaan ilman yhtään apua?! Aikoiko tämä todella lähettää meidät tapattamaan itsemme heidän ongelmansa takia, jottei kukaan Taolainen saisi surmaansa?! Sillä hetkellä pinnani oikeasti paloi.
"Mikä @£$"#%"!¤!!!! pyhimys sinä luulet olevasi, kerta ensi niin "!#@£$@£$! ylimielisesti sanoo klaanikissoja murhaajiksi ja sitten itse on tapattamassa kaikki ne, jotka ovat tulleet auttamaan?!!?! Joo siis katso kun me lähdemme tapamaan itsemme sinun järjettömän suunnitelmasi takia~! Sattuuko Koi tietämään tästä ja hyväksymään tämän niin nerokkaan suunnitelmasi? Jos näin on, niin ei hyvänen aika olen syntynyt linnunaivoisee perheeseen! Saat kuule unohtaa palaamisen, sillä selvästikkään et oikeasti välitä muista kuin niistä, jotka sinun kanssasi ovat samaa mieltä ja jotka sinun väkeesi kuuluvat! Jos siis nyt sallitte herra kenraali, palaan omieni joukkoon. Oli mukavaa jutella, mutta nyt todellakin haluan päästä vaihtamaan kieliä klaanikissa kumppanini kanssa. Ja kyllä, tällä kertaa juuri sillä tavalla miltä se kuulostaakin~", sähisin ja lopuksi astelin ulos huoneesta rivakasti ja edelleen täynnä raivoa. Ei riittänyt, että kenraalin ajatus oli ollut niin loukkaava, ja järjetön. Sen lisäksi emme voineet kieltäytyä auttamasta heitä, vaikka kenraalin suunnitelmaolikin käynyt ilmi, sillä vain Taolaiset osasivat auttaa meitä ystäviemme vapautuksessa.
*Uskonsiipi ja esi-isät, mihin olemme sotkeutuneet?*

Makoilin Vesiturkin vierellä päämajan viereisen puskan kätköissä. Yö oli laskeutunut ja oli jo niin myöhä, että muutamatähti oli ilmestynyt taivaalle. Niitä ei kuitenkaan pystynyt näkemään yhtä hyvin kuin metsässä, sillä kaupungin valot haittasivat näkyvyyttä. Olin kertonut kollille mitä isäni oli sanonut ja vaikka tämä olikin ollut valmis kynimän tältä silmät päästä, oli hän kuitenkin todenut saman kuin minä. Meidän oli pakko auttaa heitä jotenkin, sillä muuten kaikki olisi ollut turhaa, emmekä saisi vangittuja vapautettua. Meidän tulisi siis keksiä jokin ratkaisu, miten joko vakuuttaisime kenraalin suostumaan ehdotukseemme, tai keksisimme jotain muuta. Oli kuitenkin selvää, ettemme aikoneet lähteä keskenämme taistelemaan. Aioimme kuitenkin heti huomenna koota klaanikissat ja kertoa heille miko oli asian laita. Silloin kun Reika ja Ollie tulivat pyytämään apua ja me suostuimme, tuskin kukaan tuli ajatelleeksi tällaista kiristystilannetta. Toivoin kuitenkin klaanikissojen tajuavan, ettei kaikkia Taolaisia tulisi tuomita yhden typerän idean takia. Vesiturkki nolaisi päälakeani lohduttavasti. Oli hienoa, että rinnalla oli edes joku, joka ymmärsi ja oli tukena. Puskin tämän rintaa vasten ja loin sitten katseeni jälleen tähtiin.
"Mitä luulet, ovatkohan tähtiklaanilaisetkin raivoissaan?", kysyin, mutta ennen kuin Vesiturkki kerkesi vastata, kiilasi kimeä ääni tämän eteen.
"Mikä on Tähtiklaani?"
Kurkkasimme molemmat alas muurin reunalta minkä päälle pusiko oli kasvanut ja yllätykseksemme löysimme Stalinin istumasta sen alta.
"Stalin, eikö sinun pitäisi olla jo nukkumassa muiden pentujen kanssa?" Vesiturkki kysyi tältä.
"Eeeeeeei....", tämä valehteli. Huomasin, kuinka tukikohdasta astui ulos tuttu hahmo. Huomatessaan Stalinin, Ollie ravasi luoksemme.
"Täällähän sinä olet. Sinun pitäisi olla pentuhuoneessa muiden kanssa. Isäni pisti minutkin etsimään sinua, kun noin karkasit. Etkai ole aiheuttanut hirveästi vaivaa vieraillemme?", Ollie torui pikkuista.
"En ole, olenollut ihan kiltisti, vai mitä Keith ja Vesiturkki?!", tämä miukaisi puolustuksekseen. Ollie kääntyi katsomaan meitä kysyvästi.
"Emme edes huomanneet pikkuisen ilmestymistä", kerroin.
"Niin sanoinhan!", Stalin tuhahti. Ollie huokaisi syvään.
"Hyvä, mutta nyt saat luvan palata heti muiden pentujen luokse", Ollie käski. Stalin kuitenkin käänsi tälleselkänsä ja tarautui matalan muurin seinämään pienillä kynsillään.
"Enkä. Minä haluan nukkua Vesiturkin ja Keithin kanssa!", tämä huudahti. Vaidoimme yllätyneitä katseita ensin vesiturkin jasitten Ollien kanssa.
"Älä ole naurettava, olet häirinyt heitä jo tarpeeksi tulehan nyt"
"Enkä!"
Ennenkuin Ollie kerkesi enenpää sanoa, avasin suuni.
"Tuota, ei se meitä haittaa jos hän täällä yönsä viettää", sanoin.
"Oikeasti?", kysyivät pikkuinen ja viestinviejä kuin yhdestä suusta. Nousin ylös Vesiturkin vierestä ja nostin Stalinin niskasta muurin päälle. Pikkuinen asteli voitonriemuisesti kumppanini vierelle. Ollie ei oikein tiennyt mitä sanoa, mutta suostui kuitenkin ja lähti sitten kai kertomaan isälleen Stalini olinpaikasta. Käperryin takaisin makuupaikallemme niin, että Stalin mahtui nukkumaan välissämme.
"Keith, mikä se Tähtiklaani siis on mistä aiemmin puhuit?", kysyi Stalin ja haukotteli hartaasti.
"Noh, kai se olisi ihan hyvä iltasatu", totesin ja avasin ääntäni.
"Klaanit ovat olleet olemassa monien sukupolvien ajan. Jopa kauan ennen itse Taon syntymää. Jos oikein muistan klaanivanhimpien tarinoista, ennen klaanit asustivat paljon kauempana kuin nykyisin. Klaaneja sanotaan olleen nejä tai viisi maan päällä, mutta aina on ollut olemassa taivaalla asustava Tähtiklaani. Tähtiklaanilaiset ovat soturi esi-isiä jotka tarkkailevat klaanien elämää hopeahännästä ja ohjaavat oikealle polulle vielä maan päällä astelevia rakkaitaan. Jokaiselle tulee joskus aika siirtyä sinne, mutta siinä ei ole mitää pelättävää, sillä sinne saapuessaan, siellä ovat monet tutut kasvotottamassa vastaan. Olen myös kuullut joidenkin Tähtiklaanilaisten laskeutuvan maanpäälle puhumaan rakkailleen, mutta yleensä he saapuvat puhumaan parantajalle tai päällikölle", kerroin. Stalin näytti mietteliäältä ja haukotteli jälleen.
"Onkohan emokin Tähtiklaanissa?", tämä kysyi hiljaa luoden katseen taivaalle. Tunsin sydämessäni pienen piston tämän sanojen takia.
"Minä ja emo asustimme mukavassa vajassa, mutta yhtenä iltana emo ei tullutkaan takaisin kuten aina ennen. Odotin häntä monta päivää, kunnes joukko Taolaisia löysi minut ja toi tänne. He sanoivat, että emoni oli nyt esi-isien luona ja vaikka en voi nähdä häntä, hän olisi aina kanssani", tämä kertoi. En oikein tiennyt mitä olisi pitänyt tehdä. Halusin vain sulkea pikkuisen syliini ja lohduttaa tätä, mutta koska tämä ei itkenyt, en oikein uskaltanut tehdä sitä.
"Sitä emme osaa sanoa, mutta kuten Taolaiset sanoivat, hän tulee olemaan aina luonasi", Vesiturkki sanoi ja yritti piilottaa haikeutensa. Hän varmaan tiesi paljon paremmin kuin minä, miltä Stalinista tuntui. Olihan hänkin menettänyt emonsa nuorena.
"Miksi Tähtiklaani olisi raivoissaan?", Stalin kysyi seuraavaksi.
"Ömm... Sanotaanko nyt näin, että minä ainakin haluaisin antaa kenraalille mojovan tällin päähän ja mietin, että mitä tähtiklaanilaiset tilallani tekisivät", selitin parhaani mukaan. Stalin oli aivan liian pieni tietääkseen tällaisista asioista.
"Okei", tämä sanoi ja haukotteli jälleen suu ammollaan. Vesiturkki hymähti hieman.
"Eikö olisi jo aika mennä unten maille pikku soturi?", tämä sanoi ja nuolaisi pikkuisen päälakea.
"Mekin rupeamme nyt nukkumaan. Hyvää yötä Stalin", kehräsin hiljaa.
"Hyvää yötä isä ja emo...", Stalin mutisi ja nukahti välittömästi. Katsoimme molemmat uinuvaa pikkuista hiljaa, yrittäen samalla prosessoida, mitä tämä oli juuri sanonut.
*Kumpi on emo?*, tuumin, kunnes hieman punastuneena nostin katseeni Vesiturkkiin.
"Tuota... En tiedä onko nyt paras ajankohta miettiä tätä, mutta.... Mitä mieltä olisit jos me... ", aloitin.
"Puhutaan heti huomenna Varjosydämen kanssa aiheesta... Mutta uskoisin tämän suostuvan, kunhan pidämme huolen siittä, että hän pysyy joukoissa mukana", Vesiturkki kuiskasi ja nuolaisi korvaani hellästi. Lempeä hymy levisi kasvoillemme ja käperryimme yhdeksi isoksikeräksi nukkumaan tähtien alle.
*Tätäkö se aito onni on?*


// Lopultakin! Tästä saa jatkaa kuka vainkerkeää ja Keith ja Vesiturkki varmaan ennen klaanikissojen kokousta pyrkii pyytämään lupaa Varjosydämeltä Stalinin Varjoklaaniin mukaan ottamiseen. Yritän muutenkin kirjottaa aktiivisemmin, että saatais tääoperaatio vähän etenemään. #Keithinisäonmulkvisti.

Nimi: Vuolastassu

01.06.2018 21:45
"Ylemmäs" Vaahteraloimu maukui tylsistyneenä.
Tuhahdin vain hänen kommentilleen.
"Äh, lopeta! Eikö Varjosydän opettanut sinulle mitään!" Tämä kauhisteli.
"Opetti!" Murahdin.
"No et näköjään oppinut" hän pisti takaisin.
Pyöritin silmiäni tietämättä sen paremmin mitä tehdä.
"Tai sitten sinulta on mennyt näkö kun et huomaa sitä!" Tiuskasin.
"Kuono umpeen likka ja jatka!" Hän sihahti.
"Kuono umpeen likka ja jatka!" Matkin nälvien häntä.
*no pidetään nyt edes sitten hauskaa* ajattelin itsekseni
"Nyt riittää senkin kuriton rääpäle!" Hän suuttui
"Ota kiinni" huikkasin kun tämä syöksyi minua kohti.
Hyppäsin puuhun ja kiipesin nopeasti ylös kuten Kotkakatse oli opettanut. Loikkasin puust toiseen ja katsoin kun Vaahteraloimu pihisi kiukusta
"Ai oravanko hän sinusta opetti, senkin pörröhäntä ala tulla alas sieltä!" Kuului mestarini ääni.
"Eikö oma mestarisi opettanut kiipeilemään? Opetanko minä?"kysyin ivallisesti.
Kuului pari hyvin kaunista sanaa kun mestarini hyppäsi vasten männyn kaarnaa mutta lipesi vain katkaisten kyntensä.
"Mitä täällä tapahtuu!" Pimeävarjo ihmetteli kun saapui paikalle Vaahteraloimun huudon takia.
"Tuo yksi taittoi kyntensä" sanoin kohauttaen olkiani.
"Ja mitenkäs se tapahtui?" Kysyi Pimeävarjo epäillen.
"Tuo pörröhäntä kiipesi pakoon taisteluharjoituksia puihin" Vaahteraloimu maukaisi myrskyisästi.
"Vuolastassu, tiedän että kaipaat Varjosydäntä ja niin me kaikki muutkin mutta yritä edes sopeutua. On meillä muillakin sopeutumista tähän ei tämä ole Vaahteraloiullekkaan helppoa, ole nätisti nyt vain." Pimeävarjo maukuu.
* vai etten edes yritä! Ja kuolonmarjat sentään*
"Vaahteraloimu tirdän myös ettei sinua siunattu tuhkatassun kaltaisella oppilaalla mutta tämä on hyvää harjoitusta tulevaa varten." Hän jatkoi Vaahteraloimulle.
* vai siunattu tuhkatassulla! Sillä ihme erakolla onkin pailon siunattavaa.*
"Vuolastassu saat metsästää loppu päivän yksin, Vaahteraloimu sinä tulet kanssani partioon" hän ilmoitti ja he jättivät minut rauhaan.
* no viimein*
Lähdin taivaltamaan metsän toiseen laitaan jotta en vahingossakaan törmäisi heihin.
Maasto oli kuivaa sillä sadetta ei ollut näkynyt pitkään aikaan. Kuivia lehtiä, neulasia ja rapisevaa sammalta oli silmänkantamattomiin. Siellä täällä pisti esiin jokunen mustikka- ja puolukkapuska. Metsän tihentyessä lähestyessäni jokiklaanin vastaista ylärajaa vaihtui maastokin kosteampaan ja kuusisempaan. Kalliomaiset joentörmät oli jo jäänyt taakse. Olin saapunut reviirimme laitamille, tällä puolen raja oli hailakka soturit menivät riistankin perässä silloin tällöin yli ei se ollut yhtä tarkkaa kun muitten klaanien vastaisten rajojen kanssa.
Hengitin syvään metsän tuoksuja ja huomasin hiiren puuhastelevan erään mustikkapuskan alla. Asettelin varovasti tassuni ja askelsin äänettömästi. Saapuessani lähemäs painauduin vaanimis asentoon ja viritin aistini äärimmilleen. Ponnistin nopeasti mustikkapensaan yli ja nappasin hiiren kynsiini juuri kun se oli aikeissa livistää.
Purin sen niskan poikki yhdellä nopealla puraisulla ja tunsin lämpivän veren purskahtavan suuhuni. Lämpimän rautainen maku täytti mieleni. Hillitsin itseni ajatellen että klaani ruokittaisiin ensin.
Hautasin hiiren maahan ja jatkoin matkaani.

Nimi: Hunajatassu

31.05.2018 21:52
Olin metsällä Liljatassun kanssa. Hän oli ihan mukava, aluksi hän oli ollut tosi kova ikävä jotakuta alessaa. Luulisin että Alessa oli Liljatassun sisko.
Kolmikko oli sopeutunut hyvin klaaniin vaikkakin , vanhemmat mestarit jakoivat koulutuksen.
Olin hiukan näreissäni että veljeni oli päässyt soturiksi mutta minkäs teen etten päässyt mukaan partioon.

Lohdutin allapäin olevaa ystävääni, ymmärsin kielotassun surun kun tämän siskot olivat päässeet sotureiksi mutta ei hän.
Minuakin harmitti että Kalmasydän ei nukkuisi enään meidän kanssa.
"Hunajatassu, auttaisitko minua?" Ystäväni kysyi.
"Tottakai" maukaisin hiukan epäilevänä.
"Minä lähden" tämä kuiskasi.
"Mitä"ihmettelin
"Lähden tänä yönä autatko minut pakoon?" Hän kysyi silmät loistaen surullisesti.
"Toivoisin ettet lähtisi" maukaisn
"mutta autan toki jos olet varma päätöksestäsi" jatkoin.
"Harhauta vahteja niin pujahdan tarpeidentekopaina takaa" Kielotassu maukui.
Nyökkäsin ja lähdin oppilaiden pesästä.
Tassuttelin sisäänkäynnin kohdalle ja aloin kovaäänisesti latkimaan vettä purosta. Hetken kuluttua pujahdin ulos ja toivoin että aika oli riittänyt Kielotassulle.
Huomasin hänet vähän matkan päässä leiristä.
Saatoin hänet aina ylärajalle saakka missä häntä odotti suuerhko kolli ja Kielotassusta näki selvästi että tämä rakasti kollia. Heidän välillään oli se jokin mitä olin toivonut minun ja kielotassun välille mutta olin onnellinen että kielotassu oli löytänyt oman polkunsa.
"Näkemiin" kuiskasin ja kosketimme neniä. Katsoin haikein mielin kun Kielotassu lähti reviiriltämme, ei minun reviiriltäni. Tiesin että tästä hetkestä lähtien olisi hän viholliseni tahdoin mitä vain. Ajatus hänen vahingoittaamisesta etoi joten toivon ettei minun ikinä tarvitse kynsiäni hälle paljastaa. Olin vannonut etten kertoisi kellekkään minne hän oli lähtenyt. Sade alkok kun Kielotassu asteli rajan yli. Aivan kun tähtiklaani olisi itkenyt menetettyä soturia.
Palasin vaivihkaa leirille päin ajatellen mitä minulle kävisi kun palaisin.
"Hunajatassu" kuului Ruohotähden ääni takaani kun olin juuri pujahtamassa leiriin.
"Niin" vastasin arasti
*voi räkä*
"Seuraa minua" hän maukui jäätävästi.
Tiikeriliekki istui päällikön pesässä sekä Koivuturkki ja Vatukkaturkki sekä Omenamyrsky jonka punertava turkki oli pörröllä hiukan näyttääkseen suuremmalta js hän istui käpälät siististi emon ja isäni välissä. Vielä Vaahterapilkku istui pesän perällä kynnet aavistuksen kouristellen
"Hunajatassu, en ollut uskoa kun Ruohotähti herätti meidät. Kuinka saatoit" koivuturkki henkäisi.
"Hunajatassun" Tiikeriliekki murisi.
"Hunajatassu, ensinäkin sinä olet oppilas etkä tee mitään ilman lupaa, onko selvä?" Ruohotähti aloitti.
En vastannut mitään vaan tuijotin isääni silmiin.
"Tuliko selväksi" Emoni kysyi terävästi ja mojautti minua huolella takaraivoon niin että pääni lensi rintaani kiinni ja leukani loksahti inhottavasti kiinni.
"Tuli " murahdin hampaideni välistä.
"Ja toiseksi sinä et auta pettureita" isäni sihisi.
" ei hän ole petturi!" Kivahdin puollustaen Kielotassua
"Antakaa olla typerykset, missä pentuni on!" Vaahterapilkku kysyi kiihtyneenä
"Kaukana täältä" sihahdin.
"Noin et puhu soturille" emoni ojensi sivaltaen hennosti häntääni.
" sinä et viiltele" Ruohotähti maukui.
"Vaietkaa" vaahterapilkku jatkoi.
" Hunajatassu, olet tehnyt väärin ja nyt on aika korjata se. Saat yhden, vain yhden mahdollisuuden kertoa missä Kielotassu on." Tiikeriliekki maukui liioitellun selvästi.
Katsoin päällikköäni silmiin ja sihahdin "Kuolen ennemmin" en ikinä paljastaisi ystäväni salaisuutta. Juuri alkanut sade huuhtoisi hänen jäljet taivaan tuuliin.
"Sinä et selvästikkään vielä ole yhteistyö kykyinen" Ruohotähti maukui katselken minua nenän vartta pitkin.
Mikä näitä vaivasi? Eikai kielotassussa mitään erikoista ollut? Olihan meillä sotureita vaikka yksi oppilas puuttui, ei vaan 12 kissaa puuttui... totuusi iski vasten kasvoja ja ymmärsin miksi kaikki pimahtivat täysin luullessaan että minä pakotin Kielotassun lähtemään.
"Tiikeriliekki pidä huoli että hän kertoo minne vei tyttäresi" hän jatkoi ja viittoi muille jotain mitä en ymmärtänyt.
"Olisitpa edes murtoosan niin hyvä kun veljesi, miksi tähtiklaani siunasi minua vain onnettomalla rotalla sinun kohdallasi eikä kunnon soturilla kuten Omenamyrskyn kohdalla" Emoni maukui myrkyllisesti.
"En ole mitään hänen tasoistaan, olen enemmän kun hän tulee ikinä olemaan" sihahdin. Välini emooni eivät ikinä olleet lämpimimmät, hänen lemppari oli aina ollut Omenamyrsky, olin vain huonoin, yksi neljästä pennusta joista yksi oli loistava.
"Houkka" tämä maukui.
Paljastin hampaani ja samassa tunsin valtavan tassun lyövän päähäni, silmissäni pimeni ennen kun kerkesin kissaa sanomaan.

Nimi: Varjosydän

31.05.2018 21:49
"Tuhannennen kerran miksi ei!?" Kysyin.
"Tuhannennen kerran ei!" Vastasi jeti.
"Mehän yritimme neuvotella mutta hyvä ettei meitä kynsitty siihen paikkaan." Murahdin
"Väkivalta ei ratkaise ongelmia" hän toteaa
"On ratkaissut sukupolvien ja taas sukupolvien ajan" maukaisen kohauttaen olkiani.
"Me emme ole metsässä, täällä on eri säännöt" hän puollustelee
"Säännöt on tehty rikottaviksi" Liekkitassu pistää väliin aivan yhtä kyllästyneenä kun minäkin tosin näyttäen sen selkeämmin.
* ei tämä johda mihinkään*
"Me olemme käyneet neuvottelemassa vaikka kuinka monta kertaa, ja ei ole onnistanut. Tiedät itsekkin että emme edes me yksin voita niitä! Tarvitsemme myös Taolaiset taisteluun,kaikki yli 12 kuiset jotka ovat tarpeeksi vahvoja ovat soveliaita taistelemaan!" Naukaisen närkästyneenä.
"He ovat vielä pentuja! Niiden kuuluu olla emon hoivissa" Jeti huudahtaa.
" näytänkö minä pennulta!" Liekkitassu huudahti loukkaantuneena.
Jeti vaikeni täysin.
"Meillä taitaa olla eri tavat ja näkemykset tämän asian ratkaisusta" Vaahterakasvo maukuu.
"No nytkö sen huomasit" murahdan puoli ääneen.
Jeti oli hyvä veikko ja mukava mutta päästään sekaisin jos ei aijo antaa kissojen taistella kissojen kuuluu taistella miksi muuten meillä olisi kynnet ja hampaat!?
"Varjosydän" Pihkaviiru varoitti
"Pihkaviiru" vastasin samalla mitalla ja hän vain pyöräytti silmiään.
"Arvostan tapojanne mutta sanokaa minun sanoneen että tavallanne joku vain saa siipeensä." Hohtolehti maukaisi ja kääntyo mielenosoituksellisesti pois ja muut klaanikissat seurasivat perässä.
Parantajan käytös kummastutti minua mutta ymmärsin että hänkin tahtoi kotiin ja tiesi ettei puhuminen auta.
Päivät vierivät ja aurinko kierisi rataansa. Jatkoimme neuvotteluja ja kaikkien hermot alkoivat kiristyä kun lopputuloksiin ei päästy. Taolaistenkin joukossa oli eriäviä mielipiteitä asian laidasta.

Nimi: kielotassu/warui

29.05.2018 22:27
Katselin Tiikeriliekin vierellä kuinka minua nuoremmista oppilaista tuli sotureita.
Itsekkin olisin siellä mutta epäonnistuin loppuarvioinneissa eikä Tomusydän tai Tiikeriliekki katsonut hyvällä reviirin ulkopuolella saalistettua riistaa.
Olin vain saanut oravan kiinni väärällä puolen rajaa, ja löytänyt lähistöltä varpusen ei kai se voisi olla niin väärin.
Leikopuro oli tuonut kasan saalista ja vielä sai hirvittästi kehuja kun minua taas vain sätittiin! Olin neljänneskuun vanhempikin kun hän!
Ja vielä Omenatassukin miksi en minä päässyt mukaan kettupartioon?
Miksi minun oli olitava arvioinneissa juuri silloin. Tiikeriliekkikin sanioi että taistelu oliai parempi mitta soturuudesta kun arviointi! Pah sanon minä.

Marssin kuono pystyssä uusien sotureiden ohitse ja pujahdin turhautuneena pesääni.
*tänään on aika* ajattelin ja mieleeni putkahti Karlos, alunperin oli ajatuksena ollut että lähden tultuani soturiksi mutta ehkä parempi olla vannomatta soturin valaa ja vain lähteä olen parempi soturi kun muut yhteensä saman tekevää mikä nimeni on se on vain nimi.

Hunajatassu oli luvannut auttaa minua paossa mutta sydämmeni löi tuhatta ja sataa. Pujahdin pakoon leiristä ja huomasin helpotuksekseni että olin päässyt ulos kenenkään huomaamatta.
Hunajatassu pujahti pian perässäni tassuttelimme vaiti metsän halki. Yö tuntui kiusalkisen hiljaiselta, linnut olivat vaienneet eikä puronkaan hiljainen solina rikkonut jännitettä. Kuu loisti puolikkaana taivaalla ja hopeahäntä sen rinnalla. Valpastuin huomatessani Karloksen rajantuntumassa.
Pyrähdin juoksuun ja halasin tätä tiukasti. Hunajatassu hymyili ja hänen silmäkulmaansa ilmestyi kimalteleva kyynel. Vain yksi pienen pieni mutta se sai minutkin herkistymään.
"Kiitos" maukaisin pystymättä sanomaan enempää. Hyvästelin Hunajatassun nenien kosketuksella tietäen että polkumme kohtaisivat vielö eikä nämä olisi lopulliset hyvästit.
Jätin taakseni kaiken tutun suunnaten rakkaani kanssa metsästysmaille joilla en koskaan ollut metsästänyt. Kuuset ja männyt vaihtuivat lehtipuihin hiljalleen kulkiessamme lähettyvillä myrskyklaanin rajaa.
"Mikä on nimeni täällä, en voi olla enään kielotassu" kysyin katsoen kysyvästi kumppaniani.
"Annetaan Lokin päättää, älä murehdi siittä sanotaan ettei sinulla ole nimeä" Karlos maukui huolettomasti kirkkain silmin.


//näin alkaa waruin tarina lokin laumassa.

Nimi: Kotkankatse

27.05.2018 22:21
Astelin juuri alkamassa olevasta kesästä huolimatta hyvin paljon syksyistä metsää muistuttavan Taon tukikohdan pihan poikki. Saapumisestamme oli kulunut jo monta päivää ja olimme yrittäneet monia kertoja saada Koin tajuamaan, etteivät sanat tulisi riittämään. Tämä ei kuitenkaan halunnut kuunnella. Moinen alkoi turhauttaa minua. Meitä oltiin pyydetty auttamaan heitä, mutta meidän ei edes annettu auttaa. Olin tosin kuullut Jackiltä, että isämme oli ehdottanut, että Koi päästäisi meidät soturit ajamaan heidän vihollisensa pois, mutta Koi ei periaatteen kollina ollut muuttanut mieltään. Ei sillä, ettähän voisi niinkään estää meitä jos niin päättäisimme, mutta emme olleet niin typeriä, että lähtisimme näin pienellä joukolla mahdollisesti jopa Taon lauman kokoista vihollista vastaan. Vaikka vapauttaisimmekin muut klaanikissat ja sitten hyökkäisimme, ei meitä millään olisi tarpeeksi. Tuntui muutenkin jotenkin oudolta, että Jeti oli ehdottanut meidän lähettämistämme taistelemaan, mutta ei millään halunnut antaa Taolaisten taistella. Silti Varjosydän tuntui jotenkin pitävän tästä. Saattoi tietenkin olla, ettei sana ollut vielä kiirinyt muiden klaanikissojen korviin. Jotenkin minusta tuntui, että tässä oli jokin koira haudattuna, en vain vielä tiennyt mikä. Yhtkkiä tunsin, kuinka jokin pienija aika kevyt karvainen olento törmäsi minuun ja kaatuessaan, tämä sai muutaman ruskean lehden lentämään ilmaan. Käännyin yllättyneenä ympäri ja pian huomasin korkeintaan kahden kuun ikäisen, musta valkoisen kollipennun. Tämä yritti äkkiä kaivautua lehtien sekaan, etten huomaisi tätä. Se oli kuitenkin jo myöhäistä ja pentu varmaan tiesi sen itsekkin.Katsoin pentua tämän vihertäviin silmiin kysyvästi. Pikkuinen ei sanonut mitään vaan kääriytyi pieneksi palloksi ja vain tuijotti takaisin katse täynnä kauhua. Vasta kuullessani muutaman Taolaisen supisevan jotain minun ja Kenraalin taistelusta, tajusin mistä oli kyse. Pikkuisen oli täytynyt kuullatai jopa nähdä yhteenottomme ja pelkäsi kai nyt että kävisin myös hänen kimppuunsa. Oli todella outoa nähdä tällaista käytöstä pennulta. Olin kuitenkin tottunut klaanissa siihen, että oikeastaan kaiki pennut olivat jopa vieraita kohtaan rämäpäitä. Olin kyllä hyvä pentujen kanssa, mutta pelokkaan pennun rauhoittelusta minulla ei ollut vielä mitään kokemusta. Ellei siis lasketa Väretassua tämän ollessa puussa.
"Hei pikkuinen.... sinäpä piiloudut hyvin lehtien alle. Onko siellä mukavaa olla piilossa?", kysyin ja yritin kuulostaa mahdollisimman ystävälliseltä ja pirteältä. Aluksi pentu ei vastannut mitään, mutta lopulta nykkäsi kerran hyvin hitaasti, edelleen katse naulittuna minuun. Laskeuduin hitaasti maan tasalle niin, että olimme samalla tasolla kollin kanssa. Tämä perääntyi hieman. Oli selvää, ettei pikkuinen tulisi ihan heti ulos piilostaan.
"Vai niin. Pitäisiköminunkin kokeilla lehtipiiloa?", kysyin. Tas kohtasin vain tyhjän tuijotuksen jotas eurasi hidas nyökkäys. Hymyilin tälle ja sitten pyörähdin maassa niin, että lehtiä lennähti ilmaan ja laskeutui hieman päälleni. Upotin myös pääni lehtikasaan. Lopputulos ei ollut läheskään onnistunut. Ainoastaan pääni oli peitetty lehdillä, kun taas koko muuta kehoani peitti vain muutama surkastunut lehden palanen. Tämä näytti heman huvittavan pikkuista, sillä olin muka näkevinäni pienen hämmentyneen ja huvittuneen pilkahduksentämän silmissä.
"Miten on, olenko nyt hyvin piilossa?", kysyin, muka vakavasti. Tai noh, sillä samalla äänensävyllä miten pennuille tupataan puhumaan. Pikkuinen ei tällä kertaa epäröinyt vaan pudisti päätään. Sydäntäni lämmitti nähdä, että pikkuisen pelko oli jo hieman kaikonnut. Jatkoin vitsailuani jonkin aikaa, kunnes pikkuinen tuli lopulta ulos piilostaan ja alkoi leikkimään kanssani. Pikkuinen kertoi nimekseen Stalin. En ollut kuullut moista nimeä aiemmin, mutta se oli kai jokin ihmisiltä lainattu sana tai nimi. Kukapa tietää. Leikkiessämme muutama muukin pentu liittyi seuraamme. Jotkut heistä ilmestyivät tyhjästä ja osa vietti aikaa pihalla vanhempiensa kanssa. Oli hienoa huomata, että Taolaiset päästivät pentunsa leikkimään kanssani yhteenotosta huolimatta. Kuulin jopa yhden käyttävän minusta nimitystä 'karannut prinssi'. Leikimme vielä jonkin aikaa, kunnes joku kutsui minua.


//pää ei toimi, mut jos joku vois jatkaa niin olisin kiitollinen

Nimi: Zare

26.05.2018 21:31
__________________________________________________________
Leikopuro// 19kp, 60kp
Varjosydän// 30kp

Nimi: Varjosydän

16.05.2018 22:57
Loikin keithin isän perään Hohtolehden jäljessä.
"Pahoittelut Keithin käytöksestä, olen Varjosydän" maukaisin kun Hohtolehti aloitti haavojen tutkimisen.
"Terve vain, olen Jeti kuten varmaan huomasit" tämä murhahti epäilevänä.
"Onko keith tosiaan kotoisin täältä" kysyin.
"On" hän vastasi lyhyesti.
"Osaavatko muutkin kissasi taistella?" Hän kysyi hiukan haastaen.
"Osaavat mutta maasto täällä tuottaa vaikeuksia vielä joillekkin" maukaisin hiukan varautuneesti sillä en vielä haluaisi paljastaa taitojamme tai heikkouksiamme. Ei sitä tiedä mitä nuo karvapallerot aaavat päähänsä.
"Oletko joukkosi johtaja?" Tämä kysyi.
"Miksi niin ajattelit?" Maukaisin
"Koska olit ainut joka ei nostanut karvojaan kun hyökkäsin. Luotit Keithiin, niin tekisi vain johtaja joka luottaa soturiinsa" Jeti vastasi yllättäen.
*miten tuo huomasi?...*
"On totta että luotan sotureihin kun harmaaseen kiveen mutta en ole varsinainen johtaja, kuljemme tasavertaisena joukkona mutta olen kyllä korkeammassa arvossa kun esimerkiksi Keith" maukaisin ja koitin olla vastaamatta epäselvästi mutta kolli ymmärsi hyvin onnekseni.
"Pidämme auringon noustessa kokouksen Lordin kanssa, liity kissoinesi mukaamme. Jos vaikka saisit hänet ymmärtämään että on aika paljastaa kynnet." Tämä maukui ja naurahti viimeisen kohdalla.
"Liitymme seuraanne ilomielin, siksihän me tulimme. Auttamaan teitä jotta te autatte meitä vuorostanne" maukaisin laskien pääni kumartaen kiitoksen ja kunnioituksen eleenä.
"Älä suotta kumarra Varjosydän. Mene nyt pitämään huoli että kissasi saavat levätä, olette taivaltaneet pitkän matkan kuten Lordi sanoi." Jeti maului viimein ja poistuin varmistuttuani että tämä oli rauhoittunut. En halunnut enempää konflikteja Jetin ja Keithin välille. En aivan ymmärtänyt miksi Keith oli lähtenyt, Jeti vaikutti mukavalta.
*ei ole minun murheeni* ajattelin
Tassuttelin Taolaisten ohi maukuen tervehdyksen ohimennessäni. He olivat otttaneet meidät vastaan mukavasti huolimatta keithin ja Jetin näytöksestä.
Löusin metsän kissat helposti, he olivat juuri aterioimassa. Kotkankatse oli turkki turkissa Vesiturkkin kanssa ja mulkaisi minua pahasti palatessani.
*voi sinua* mietin ja siirryin aterioimaan Pihakviirun ja Metsäsielun luokse. Heillä riitti juttua vaikka mistä mitä he olivat kuulleet Taolaisilta.
Ajatukseni keskeytti tuttu tuoksu.
*Taivalpentu!*
"Taivalpentu" huudahdin.
Kaikki ympärillämme hiljenivät ja suuri musta kissa kohotti katseensa.
"Emo" tämä hihkaisi ja pujotteli luokseni. Kyynel vierähti poskelleni.
Halasin tätä tiukasti ja irroitin vasta kun tämä luikerteli irti.
"Voi pentu pieni miten olen kaivannut sinua" kuiskasin saamatta enempää ääntä kurkustani.
"Minäkin sinua" hän maukui ääni täynnä lämpöä.
Pikku pennustani oli kasvanut oikea komistus.
"Olet kasvanut hurjasti" maukaisin.
"Tai sitten sinä kutistuit" tämä nauroi ja huomasin vasta nyt miten kaikki kissat olivat paljon suurempia ja olin itse oppilaan kokoinen.
"En taida" naurahdin huomatessani etten yleensä kiinnitä huomiota omaan kokooni.
"Tule, haluan esitellä sinut ystävilleni" tämä maukui ja johdatti minut joukon läpi eräiden valkoisten kollien luokse
"Varjosydän tässä on Fili ja Romeo, Fili ja Romeo tässä on emoni Varjosydän." Hän esitteli meidät.
"Mukava tavata ja nähdä että hänellä on hyviä ystäviä" maukaisin.
"Poikasi on oikea hurmuri, varmaan joka naaras kadullamme kuolasi hänen peräänsä kun tämä oli vähän kasvanut ja viimein pääsi ulos kaksijalkojensa pesästä." Suurempi kiusoitteli.
Katsoin poikaani kulmiani kohottaen ja hymähdin.
"Älä nyt Romeo" Taivalpentu maukui.
" vai sillä viissiin Taivalpentu" kiusasin leikillä.
"Taivalpentu?" Fili ihmetteli
"Nimeni klaanessa." Hän selitti ja jatkoi minulle "minut tunnetaan nykyään Mikaelina"
Aikani keskusteltua nuorukaisten kanssa toivotin hyvät yöt ja vetäydyin omien joukkoon.
Aamulla tulivat Taolaiset herättämään meidät.
Kiitin heitä saaliista jonka he toivat ystävällisesti.
Söin Pihakviirun ja Metsäsielun kanssa tänään, jaoimme kaksi varpusta.
*meidän pitäisi auttaa metsästyksessä* ajattelin ja päätin ehdottaa sitä myöhemmin Jetille.
"Varjosydän" Jeti kutsuikin pian ja johti meidät Lordi Koin ja keihtin sisarten luokse.
"On kunnia saada teidät vieraaksemme" Lordi koi maukui mietteliäästi.
"Ilo on meidän puolellamme" Säröpolte maukui muodollisesti.
"En kuitenkaan usko että väkivalta ratkaisee ongelmia" hän jatkoi painottaen sanojaan.
Nyökkäsin kunnioittavasti, olisi varmaan parempi olla suututtamatta heitä mutta haulsin saada klaanitoverimme takaisin mahdollisimman pian.
"Sanoilla on valtaa, mutta joskus on valittava mitkä taistelut on käytävä kynsin ja mitkä kielellä. Ja tämä ei vaikuta kuuluvan jälkimmäiseen." Maukaisin varoen sanomasta väärin.
"Taon lauma on aina ollut rauhan omainen mutta ei meillä kylkä ikinä ole tälläista vihollista ollut vastassa" Jeti maukui ja Koi vaimensi hänet hännän heilautuksella, keskustelu oli ilmeisesti käyty aijemminkin.
"Eivät kissamme osaa taistella, turha heitä on kuolemaan lähettää" Keithin veli puuttui keskusteluun huolissaan.
"Se ongelma on nopeasti ratkaistu" Pihkaviiru naurahti.
"Mutta se on vaarallista" Lordi koi totesi.
"Sitä en kiellä mutta onko vaarallista olla tekemättä mitään" Hohtolehti maukui.
Keith oli avaamassa suutan kun Jeti mulkaisi häntä niin että tämä sulki suunsa ja mielenosoituksellisesti istui lähemmäs Vesiturkkia.
Huomasin ette keskustelu johtaisi mihinkään vaan pyörisi ympyrää joten vaihdoin aihettam
"Sillä aikaa kunnes keksimme miten hoitaa sen vihollisenne voimmeko jotenkin olla avuksi?" Kysyin.
"Jos emme saa taistella, osaamme kyllä saalistaa" säröpolte maukui
"Saatte saalistaa kuhan jätätte kaksijalkojen lemmikit rauhaan" Keithin sisko maukui aivankun olisi vastannut kysymykseen aikasemminkin.
"Kiitos" maukaisin.
"Voitte tuoda aina minulle ehdotuksia miten hoitaa vihollinen, olen avoin TURVALLISILLE ehdotuksille" Lordi koi maukui ja samalla ilmoitti kokouksen loppuvan.
Peräännyimme takaisin sinne mistä tulimme.
Näin Mikaelin odottavan minua.
"Mietin että haluaisit mahdollisesti tavat erään kissan" tämä maukui.
"Näytä tietä" vastasin ja lähdin seuraamaan pentuani pitkin kaksijalan paahtavan kuumia teitä. Hirviöpolku poltti tassujani ja pistävät hajut peitrivät alleen kaiken.
"Voimmeko levätä hetken" kysyin.
"Toki" tämä maukui ja suuntasimme pienelle kujalle kadun sivussa, siellä oli viileämpi ja hirviöpolkukin oli viileä. Tiivis musta turkkini oli hirvittävä tällä säällä. Kaipasin osin kotiin kuusten alle mutta tahdoin ystäväni takaisin.
"Jatketaan vain" mau'uin viimein kun olin saanut hiukan viilenneltyä itseäni.
Kävelimme läpi kaksijalkojen puutarhojen. Mikael hyppäsi aidan päälle kuten keith oli tehnyt.
" voitko opettaa tuon minulle" kysyin.
"Toki" tämä vastasi ja naurahti.
Kiipesin pehmeän puu seinän huipulle jossa keinuin huterasti.
Hetken päästä pääsin tasapainoon ja uskalsin ottaa askeliakin hiljalleen opin säilyttämään tasapainon aidan päällä.
"Hei sinä opit" poikani innostui.
"Hiljalleen" naurahdin.
Tasapainottelimme loppumatkan hänen kodilleen.
"Aika suuri" huomautin verraten muihin taloihin.
"Ihan mukavan kokoinen" tämä totesi.
Tapasin kissoja hänen naapuristaan ja kissan joka oli ottanut hänet luokseen. Pidin siittä vamhuksesta. Hän oli pitänyt hyvää huolta pojastani. Olisin ikuisesti kiitollinen hänelle.
Mikael saattoi minut kotiin ja pääsin taas klaanitovereitteni seuraan

Nimi: Lasipallo

16.05.2018 12:57
Eli viimeisin tarina on oikea alemman voisi poistaa, kiitos

Nimi: Leikotassu/Leikopuro

16.05.2018 12:56
Istuin rannassa, tuuli puhalteli hiljallen tuoden viherlehden tuoksut mukanaan. Oli kulunut neljänneskuu isäni kanssa tapahtuneesta.
Katselin kateellisena Liekkitassun ja Varputassun harjoittelua Routamyrsyn kanssa, Ruusijalka oli kertonut että olisin saanut Routamyrsyn mestarikseni jos en olisi kynsinyt emoani kuonoon sinä iltana kun siskoni nimitettiin oppilaiksi.
Nyt nuoremmat oppilaat olivat saaneet Routamyrsyn ja minä sain Tomusydämen. Olin toisaalta oppinut paljon kokeneelta mestariltani.
"Leikotassu" mestarini kutsui
"Tulossa" hihkaisin ja hyppäsin kiveltä neulasten peittämälle maalle.
"Harjoittelemme tänään puolustustaktiikoita" Tomusydän ilmoitti.

---------

Hiirenkorvan auringonhuippu lähestyi huippuaan, aurinko paistoi lämpimänä.
*tämä on täydellinen päivä* ajattelin tyytyväisenä.
Kehräsin hiljalleen samoillessani metsässä. Olin saanut tämän päivän vapaata sillä Tomusydämellä kuulema oli muuta menoa ja hänen pitäisi auttaa Routamyrsyä kolmikon kanssa. Saisin siis olla koko päivän rauhassa. Tomusydän oli käskenyt minut metsästää vähän aikaa mutta en antaisi sen pilata päivääni. Olin saalistanut pari lintua, oravan ja tarvitsisin vielä yhden sitten voisin pitää vapaata lopun päivää. Minulla oli asiaa ystävälleni laventelikasvolle.

Olin jo tarpeeksi vanha soturiksi. Laventelikasvo oli ainoa siskoni lisäksi joka oli tietoinen Sysiraita episodista. Tahdoin vielä kysyä olisiko pennuista mitenkään mahdollista päästä eroon. En kyllä uskonut siihen itsekkään.

Kun tilauksesta lehahti lintu lentoon vierestäni. Loikkasin muutaman askeleen suon pinnalla joka oli tavallista märempää eilisen sateen jälkeen ja niin juuri ja juuri kesti painoni. Hyppäsin linnun perään ja kynteni upposivat sen siipeen. Tapoin sen ennenkun se älähtäisikään.
*nyt olen valmis.*
"Kaunista" kuului matala ja kirkas ääni takaani. Käänyin ja näin yllätyksekseni Ruohotähden takanani.
"Mitäs sinä?" Kysyin epäilevästi. Ei ollut tämän tapaista vaania oppilastaa. Yllättäen tämä loikkasi kimppuuni säikähdin jo kunnes huomasin tämän pitävän kyntensä piilossa. Tömäytin tätä korville.
"Senkin vanha hölmöläinen. Ajattelitko säikäyttää minut hengiltä?" Kysyin hengästyneenä.
"Totta puhuen kyllä" tämä vastasi viikset väpättäen. Katsoin suoraan tämän silmiin.
Päällikkömme näytti huvittavalta karvat märkänä suovedestä.
"Tomusydän pyysi katsomaan perääsi hiukan" tämä naurahti.
"Voi sitä" naurahdin ajatellessain mestariani

______



Kielotassu ei ollut palannut partion mukana vain oli kuulema jäänyt metsästämään. Päätin vaihtaa siis kieliä tänä iltana parantajamme kanssa. Laventelikasvo istuskeli pentutarhan liepeillä raivasin tieni hänen luokseen pentujen ohi.

"Hei" maukaisin
"Sinuakin näkee " tämä vastasi piikikkäästi ja muutin yhtäkkiä mieleni vaihtaa kielä hänen kanssaan.
" löysit viehreitä yrttejä" kehuin
"Jep, kaksjalkojen pesältä" tämä maukui mutta katsoi syvälle silmiini ja tiesi ettei minua kiinnosta pätkääkään yrtit.
"Tule" hän naukui kun ymmärsi mistä kiikasti. Hän hääti Värelehden pesästä.
"No? Mitäs olet taas mennyt tekemään?" Ystäväni piikitteli.
Mieleeni palasi syvälle haavoihin juurtuneet suolaiset sanat Varjosydämeltä.
"Totuus ei ikinä ole kaunis, valheet on mutta ne aiheuttavat vain harmia " tiesin niiden olevan totisinta totta. Silti ne kirvelivät aina mutta kipu antaa myös voimaa, senkin sani oppia jo pieneä pentuna.
"Olen tiineenä" huokaisin varmistettuani ettei kukaan muu kuulisi.
"Kenelle?" Laventelikasvo vitsaili mutta kun en vastannut hänen ilmeensä vakavoittui.
"Ihan oikeasti?" Tämä varmisti.
"Valitettavasti" murahdin.
"Voiko niistä päästä eroon?" Kysyin suoraan.
"Ei oikeen, voin vain antaa yrttejä ettei kukaan huomaa sitä hetkeen." Hän pahoitteli.
"Arvasin etten pääsisi niistä eroon,pahud" tuhahdin.
"Yriti käy hyvin" vastasin ystävälleni
"Haen sinulle" tämä maukui ja katosi pesän pohjalle.
Katseeni harhaili pitkin pesää. Yriiten tsijan omainen tuoksu leijaili ilmassa.
"Tässä,tämä on persiljaa, se estää maidon tulon. Hae joka aamu tätä minulta." Laventelikasvo neuvoi.
Kiitin ja nau'uin hyvät yöt ystävälleni.
Katselin Hopeahäntää vielä ennen kun suljin silmäni ja lausuin äänettömän ruokouksen että näkisin jonain päivänä sisareni

____


Olimme kaikkien oppilaitten voimin metsästämässä. Mestarit olivat jakaneet meidät pareihin ja meidän pitäisi metsästää yhteistyöllä. Olin Tuhkatassun parina. Hänestä oli tullut varsin taitava soturin alku jo. Vaikka hän ei ollut klaanisyntyinen oli Varjosydän koulinut hänestä silti kunnollisen ja taitavan oppilaan.

Hänen siskonsa Varputassun kanssa olin useimmin ollut metsällä mutta Tuhkatassun kanssa työskentely olisi mukavaa vaihtelua.
Saaliikksemme oli jäänyt jo pari lintua. Tuhkatassu huomasi oravan istuvan kuusen alla, "mene vain" viitoin ja lähdimme sanattoman kommunikaatiomme taidoin kiertämään puuta.
Tuhkatassun ollessa valmiina pelästytin oravan niin että se jouksi suoraan Tuhkatassun kynsiin.
"Hienoa työtä" maukaisi Vaahteraloimu takaamme astuessaan esiin puun takaa.
"Kiitos" kuittasimme kehut yhteen ääneen. Purskahdimme nauruun.
Jopa Vaahteraloimu naurahti
"Hienoa työtä, ottakaa loppu päivä vapaaksi mutta vaihtakaa kuningattarien makuualuset." Hän maukui.
"Kiitos" maukaisin ja Tuhkatassu nyökkäsi.
Keräsimme saaliimme.

Tunsin kumman hajun kun olimme lähdössä takaisin. Nuuhkaisin uudestaan. Kyllä. Erakko se oli.
#valmiina# viitoin ja ystäväni nyökkäsi.
Tavoitimme pian nuoren kissan ylittämässä rajaamme.
Saarroimme hänet Tuhkatassun kanssa. Nostin häntäni merkiksi ja ryntäsimme kohti erakkoa. Hän oli nuori joten emme me kamalasti häntä kynsineet vähän vain säikyteltiin nii ettei tuu takasin reviirillemme.
Palasimme naureskellen leiriin.

___


"Tomusydän , voinko ottaa iltapartion johdon?" Kysyi Vaahteraloimu
"Tottakai voin, otan mukaani vaikka tuhkatassun, Vatukkaturkin ja Leikotassun" tämä vastasi.
olin viimeisen kuun ajan ollut joka päivä jonkun metsästyspartion mukana ja oli hyvin tyytyväinen että pääsin rajapartioon kerrankin.
"Lähdemme ylärajalta ja kierrämme aina jokiklaanin rajaa myöten takaisin ylärajalle." Tomusydän ilmoitti.

Vaahteraloimu kuittasi hännän heilautuksella.
Pidin vieläkin tuosta kissasta, kumma ettei tällä ollut oppilasta, Ihailin tämän voimakkuutta ja taitoja.
Ilta pimeni ja Tuhkasydän käski etsiä tuhkatassun
"Leikotassu" kutsui hän.
Istuin tämän eteen.
"Hae tuhkatassu" Vatukkaturkki käski.
"Hän on metsällä tyttäresi kanssa" maukaisin.
"No nouda hänet" tämä sihahti.
Pyörähdin tassuilleni ja loikin luos leiristä, löysin kaksikon rannasta.
"Anteeksi, teidän kannattaa palata ja aika vikkelään. Vatukkaturkki on pahalla päällä" maukaisin ja kaksikko vaihtoi merkitseviä katseita mutta seurasivat minua leiriin.
"Mokoma ketunläjä minä nyljen tämän kun saan hänet kynsiini!" Kuulin Vatukkaturkin pihisevän.
"Ole armelias" Pimeävarjon ääni kuului.
"Hän on vasta nuori, et itsekkään ollut aina paikalla" tämä muistutti
"En niin mutta tunsin sen kyllä." Vastasi Vatukkaturkki
Kiihdytin askeliani kohti suuaukoa ja pujahdin kaksikon jälessä leiriin.

"Kuules Tuhkatassu tiedän että tyttäreni on hyvinkin kaunis ja puoleensavetävä" Vatukkaturkki maukui turhankin kovaa. Tuhkatassu kiemurteli kiusaantuneena ja ohratassua nauratti
"Mutta oletan sinun kaltaisen nuoren kollin selviävän ajoissa partioon seurustelultasi" tämä jatkoi silmät liekehtien.
"Selviätkö lyhyestä partiokierroksesta ilman mielittyäsi?" Hän kiusasi
"Ohratassu voinko lainata häntä?" Vatukkaturkki kysyi tyttäreltään.
Ohratassu ymmärsi vihjeeni samantien ja sanoi:
"Tottakai emo, ei meillä kai enään sitten ole mitään suunnitelmissa" hänen äänensä oli nyrpeä ja pahastunut, hän marssi oppilaiden pesälle kuono nyrpeästi taivasta kohden.
Heti kun pääsimme leirin ulkopuolelle Tuhkatassu katsoi minua leimuavin silmin ja kysyi:
"Mistä hyvästä tuo oli nyt?"
"Jaa kai häntä ärsytti vain ettet ollut paikalla" aavistin.
"Turhaa mokoma läksytys, ei hän ole mestarini" ystäväni nurisi.
"Niimpä" myötäilin.
Partio ei löytänyt mitään ihmeellistä joten palasimme kotiin rauhallisin mielin.

"Sinusta tulee soturi auringon noustessa ensi kerran" tämä ilmotti. Katsoin yllättyneenä Tomusydäntä
"Kiitos" mau'uin, kumarsin hiukan ja kipitin pesällemme. Käperryin maukuusijaani vasten ja tajusin vasta silloin etten ollut syönyt mitään.
*ähhh ei jaksa enää nousta* ajattelin laiskasti ja nukahdin hetkessä illan pimetessä. Turkki turkissa Omenatassun kanssa.


Tuntui kun en olisi edes kerennyt ummistaa silmiäni kun aamu jo saapui. Ilma oli lämmin saapuneen hiirenkorvan takia ja sää lämpeni päivä päivältä.
Olin ensimmäisenä hereillä ja harkitsin jo pesääni palaamista mutta päädyin kuitenkin jäämään aukiolle. Söin yhden hiiren aamiaiseksi jonka jälkeen latkin purosta vettä,puro oli heti leirimme ulkopuolella. tunsin kylmän ja raikkaan tunteen valtaavan kehoni. Astelin Sotureiden pesään hiljaa hiipien, tassuttelin nukkuvien sotureiden keskelle missä Tomusydän nukkui. Tökin mestariani hereille, tämä avasi silmänsä ja katsoi minua kummastuneena. Tajutessaan kuka olin tämä nousi salamana ja hymähdin mielissäni tämän käytökselle. Tassuttelin häntä heiluen ulos leiristä. leirin ulkopuolella tämä nappasi hännästäni kiinni ja painoi sen maahan.
"Sinulla on arviointi tänään" maukui mestarini silmät viisaasti mutta lempeästi minua tapittaen.
Nyökkäsin innoissani. Mietin jo minkä saisin tehtäväkseni.
"Saat metsästää, mene myrskyklaanin vastaiselle rajalle" hän ohjeisti.
Saadessani luvan aloittaa en suotta aikailluta vain suuntasin askeleeni kohti rajaa.
Huomasin linnun nokkivan siemeniä eräiden kivien takana. Hiivin hiljaa kivien väliin. Sammalet kivissä kutittivat nenääni, neulaset pistelivät tassujani mutta ne kivet suojasivat minua auringolta.
Odotin liikkumatta oikeaa hetkeä ja sen koittaessa ponnistin ilmaan ja laskeuduin siististi sen päälle painaen sen maahan. Purin linnun niskat poikki ja hautasin sen maahan odottamaan paluutani.

Auringon lämpö alkoi käydä sietämättömäksi auringon huipun lähestyessä joten kaarsin rantaan, kastelin turkkini ja pyörin mudassa jota löysin rannalta. Nyt muta suojaisi minua pahimmalta paahteelta, toivottavasti se toimi olin nähnyt Varjosydämen tekevän monesti näin tiiviin mustan turkkinsa vuoksi. Ei kyllä käynyt kateeksi häntä, kaksijalassa ei varmasti olisi yhtään viileämpi.
Jatkoin matkaani syvemmälle metsään ja sain saaliiksi vielä oravan ja vesimyyrän sillä joku myrskyklaanilainen oppilas oli ajanut sitä takaa ja saattanut sen suoraan kynsiini.

Palasin hakemaan lintuani mutta tapasin matkalla Tomusydämeen joka oli noutanut sen puolestani.
"Hui kamal, mikä kuraläjä siinä tulee" hän kiusoitteli.
"Hirmuinen Leikotassu tulee" hymähdin
"Voi sinua" Totesi mestarini.
Kierin sammalissa jotta pääsisin eroon kurapuvustani ja se toimi varsin hyvin.
"Tule palataan leiriin" mestarini maukui
"Ehdottiko isäni minun nimeä?" Kysyin yllättäen mestariltani.
"Tietääkseni, mutta muista että hänkin oli vain kissa. Hän ja Varjosydän olivat hyvin nuori pari. Isäsi löysi ehkä sen oikean rakastettunsa muualta." Tomusydän muistelee.
Silloin vasta muistin että tämä oli ollut hyvin läheinen isäni kanssa.
"Tiesitkö että hän aikoo lähteä" kysyin
"En, tiesin että hän oli tapaillut jokiklaanilaista naarasta jo kuiden ajan ennen sinun syntymääsi." Hän vastasi.
"Vai niin" msukaisin.
"Muista että isäsi oli hieno kissa, sääli että vain sinä, väretassu ja kalmatassu jäitte henkiin" hän maukuu
"Mitä muille kävi, olin niin pieni etten edes muosta aikaa jolloin meitä oli 5" maukaisen.
"Yksi kuoli synnytyjsessä ja toinen ei kestänyt matkaa takaisin jokiklaanista, kettu hyökkäsi isäsi kimppuun kun hän oli viemässä taivalpentua jokiklaaniin. Se oli kamalaa, niin nuorena." Hän muistelee
"Kamalaa etten muista heitä" päivittelin muistin kyllä hämärästi taivalpennun ja sen että kotkankatse lähti viemään häntä kaksijalkaa.
"Onko väärin jos pidän Omenatassusta?" Kysyin puoli ääneen
"Tykkäätkö hänestä?" Tomusydän kysyi
"Joo" vastasin punastuen hiukan
"En olisi arvannut, luulin että pidit tuhkatassusta" tämä toteaa.
Vastasin hiukan epäilevästi. Katsoin tätä mutta hän vain tuijotti kauas saarelle. Tämän kulmat kurtistuivat hiukan kuullessaan sanani.
Tuuli humisi pomuissa ja lumi leijaili hiljalleen maahan.

"Meidän varmaan pitäisi harjoitella" maukaisin hieman haikeana ajatellen että tämä olisi viimeinen mahdollisuuteni
"Ehkäpä, mutta joskus on hyvä myös jutella kaikkia taistoja ei voiteta kynsin" mestarini maukuu
"Huomasin " tämä maukui hiukan huvittuneena.
"Voi kuulle olisit kiitollinen ettei hän saanut arpia kuonoonsa ja raataisi yötäpäivää puli neljänneskuuta putkeen." Maukui mestarini hymähtäen
"Et sinä niin tekisi " maukaisin
"En ehkä" hän totesi
"Mutta emosi sai tehdä niin,Jääsielu oli ankara hänelle" hän jatkoi viikset väpättäen
"Oikeasti?" Kysyin
"Jep" hän maukui
Kehräsin ajatukselle pienestä Varjosydämestä keräämässä punkkeja.

Vietyäni saaliin leiriin totesin että minulla olisi vielä hybin aikaa ennen auringonlaskua kun saisin soturinimeni.

*sammalia tarvitsis lisää...* mietin ja päätin kipaista hakemaan.
Vaeltelin metsässä etsien mukheaa sammalta. Löysin hyvä paikan läheltä erästä puroa, sammal kasvoi muhkeina pehmeinä vihreinä pumpuli kasoina kivien päällä.

Revin kivestä suuria kimpaleita sammalia jotka kannoin leiriin ja pehmustin makuupaikkani mukavasti. Lisäsin sammalia myös Omenatassulle ja Varputassulle. Niitä jäi kuitenkin reilusti yli. Päätin yllättää siskoni ja jaoin loput tasan Kalmatassulle ja Väretassulle. Vein loput sammalet näiden makuusijoille. Kun olin valmis suin turkistani sammalen rippeet pois.
Katseli taivasta ja erotin hiljalleen sille piirtyvät tähdet.

Mieleeni muistui klaaninvanhimpien kertomukset kolmikosta joka piti tähtien voimaa käpälissään ja taistosta tähtiklaanin ja tädhdettömän maan välillä. Rakastin nuorena tarinoita tähdettömästä maasta ja uneksinkin joskus pääseväni harjoittelemaan sinne kunnes joku ilta päätti klaaninvanhimmat tarinansa kertomalla ettei siellä olisi vastassa mitään. Palasin silloin illalla itkien Varjosydämen luo ja itkin etten halua pimeään metsään. Muistin vieläkin tämän rohkaisevan minua etten ikinä joutuisi sinne jos seuraisin soturilakia. Tarina jota olin ihaillut ja pelännyt oli esiintynyt vuodenaikoja ja taas vuodeaikkoja sitten pidin siittä silti yhä. Yhtäkkiä tunsin kamalaa ikävää emoa kohtaan ymmärtäessäni ettei hän näkisi kun minusta tulisi soturi. Muistelin öitä joina sain vielä painautua hänen turkkinsa ja unohtaa murheet. Muistelin kylmiä öitä pentutarhan lämmössä. Ajatus minusta kuningattarena ei houkuttanut erityisemmin mutta ei minulla kai ole vaihtoehtoja.
Kyselisikö kukaan isää? Ajattelin.

Sama se päädyin siihen mietteeseen ettei sillä olisi väliä. Partioiden palatessa alkoi minuakin jännittää.

"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä suurkivelle klaanikokoukseen " Ruohotähden sanat kaikuivat leirissä.

Istuuduin Tomusydämen viereen ja katsoin tätä lämmin hehku silmissäni.

"Varjoklaanilla on tänään aihetta iloon. Leikotassun, Kalmatassun, Harmaatassun, Kidetassun, Viistotassun ja Omenatassu ovat suorittaneet soturikoulutuksesa loppuun ja on heidän aikansa saada soturinimensä ja palvella klaania sotureina" Hän jatkoi ja suuntasi katseensa hopeahännälle.

"Leikotassu, Kalmatassu, Harmaatassu, Kidetassu, Viistotassu ja Omenatassu" Ruohotähti maukui ja viittasi oppilaat eteen.

"Minä Ruohotähti, Varjoklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään kasvonsa näihin kuuteen oppilaaseen. He ovat opiskelleet kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on heidän vuoronsa tulla sotureiksi." Ruohotähti laski katseensa innokkaisiin oppilaisii ja räpäytti silmiään. Hymyillen rohkaisevasti

"Leikotassu, Kalmatassu, Harmaatassu, Kidetassu, Viistotassu ja Omenatassu, lupaatteko elää soturilain mukaisesti ja puollustaa Varjoklaania -jopa henkenne uhalla?"

Tunsin tassujemi kihelmöivän.
"Lupaan" vastasi Kalmatassu vakaalla äänellä.
"Lupaan" toistivat kaikki muut perässä vuorotellen
"Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan teille soturinimenne: 

Harmaatassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Harmaahäntänä. Tähtiklaani kunnioittaa urheuttasi ja voimaasi, hyväksymme sinut Varjoklaanin täydeksi soturiksi" Ruohotähti astui eteenpäin ja laski kuononsa Harmaahännän päälaelle ja Harmaahäntä nuolaisi kunnioittavasti päällikön lapaa. Harmaahäntä otti askeleen taakse ja istuutui Meidän viereen.

"Kidetassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Kideloisteena. Tähtiklaani kunnioittaa uskollisuuttasi ja taitojasi, hyväksymme sinut Varjoklaanin täydeksi soturiksi. " Ruohotähti astui eteenpäin ja laski kuononsa Kodeloisteen päälaelle ja tämä nuolaisi kunnioittavasti päällikön lapaa. Kideloiste istuutui ystävänsä viereen.

"Viistotassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Viistoraita. Tähtiklaani kunnioittaa uskoasi ja urheuttasi, hyväksymme sinut Varjoklaanin täydeksi soturiksi." Ruohotähti laski kuononsa Viistoraidan päälaelle ja tämä nuolaisi kunnioittavasti päällikön lapaa. Ja peruutti Kideloisteen ja Harmaahännän viereen.

"Kalmatassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Kalmasydämmenä. Tähtiklaani kunnioittaa urheuttasi ja taitojasi, hyväksymme sinut Varjoklaanin täydeksi soturiksi. " Ruohotähti maukui ja laski kuononsa tämän päälaelle ja Siskoni nuolaisi päällikön lapaa asettuen sen jälkeen istumaan Kideloisteen vierelle.

"Leikotassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Leikopurona. Tähtiklaani kunnioittaa voimaasi ja uskollisuuttasi, hyväksymme sinut Varjoklaanin täydeksi soturiksi " Ruohotähti maukaisi ja laski kuonosa päälaelleni tunsin itsemi juhlalliseksi ja nuolaisin hänen lapaansa kunnioittavasti. Istuuduin sitten siskoni vierelle.

"Omenatassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Omenamyrskynä. Tähtiklaani kunnioittaa uskollisuuttasi ja lempeyttäsi, hyväksymme sinut Varjoklaanin täydeksi soturiksi. " Ruohotähti maukui ja Omenatassu oli haöjeta ylpeydestä. Hän pääsi soturiksi niin aikaisin koska oli ollut mukana partiossa joka hääti ketun. Olin aavistuksen kateellinen hänelle. Mutta iloitsin että hänestäkin tuli soturi.

"Leikopuro, Kalmasydän, Harmaahäntä, Kideloiste, Viistoraita, Omenamyrsky!" Klaani huusi ja se kuului varmasti järvelle saakka. Tunsin yhteen kuuluvuuden vahvan tunteen kun klaanitoverini huutavat uutta nimeämme. Kaikki kuiden harjoittelu tuntui sen arvoiselta.

"Perinteiden mukaisesti on tuoreiden soturiemme vartioitava yö hiljaa sanomatta sanaakaan ja me muut saamme nukkua yömme rauhassa." Ruohotähti lopetti kokouksen ja suuntasi pesälleen.
Minä katsahdin hopeahäntään. *taivalpennunkin olisi pitänyt olla tuolla* ajattelin haikeana. Nyt ei kuitenkaan ole surun aika.
Asetuin uusien sotureiden, ystävieni kanssa keskelle leiriä vartioon. Tästä tulisi pitkä yö. Onneksi ei ollut lehtikato silloin vasta kylmä olisikin.

Nimi: Leikotassu/Leikopuro

16.05.2018 11:37
Istuin rannassa, tuuli puhalteli hiljallen tuoden viherlehden tuoksut mukanaan. Oli kulunut neljänneskuu isäni kanssa tapahtuneesta.
Katselin kateellisena Liekkitassun ja Varputassun harjoittelua Routamyrsyn kanssa, Ruusijalka oli kertonut että olisin saanut Routamyrsyn mestarikseni jos en olisi kynsinyt emoani kuonoon sinä iltana kun siskoni nimitettiin oppilaiksi.
Nyt nuoremmat oppilaat olivat saaneet Routamyrsyn ja minä sain Tomusydämen. Olin toisaalta oppinut paljon kokeneelta mestariltani.
"Leikotassu" mestarini kutsui
"Tulossa" hihkaisin ja hyppäsin kiveltä neulasten peittämälle maalle.
"Harjoittelemme tänään puolustustaktiikoita" Tomusydän ilmoitti.

---------

Hiirenkorvan auringonhuippu lähestyi huippuaan, aurinko paistoi lämpimänä.
*tämä on täydellinen päivä* ajattelin tyytyväisenä.
Kehräsin hiljalleen samoillessani metsässä. Olin saanut tämän päivän vapaata sillä Tomusydämellä kuulema oli muuta menoa ja hänen pitäisi auttaa Routamyrsyä kolmikon kanssa. Saisin siis olla koko päivän rauhassa. Tomusydän oli käskenyt minut metsästää vähän aikaa mutta en antaisi sen pilata päivääni. Olin saalistanut pari lintua, oravan ja tarvitsisin vielä yhden sitten voisin pitää vapaata lopun päivää. Minulla oli asiaa ystävälleni laventelikasvolle.
Olin jo tarpeeksi vanha soturiksi. Laventelikasvo oli ainoa siskoni lisäksi joka oli tietoinen Sysiraita episodista. Tahdoin vielä kysyä olisiko pennuista mitenkään mahdollista päästä eroon. En kyllä uskonut siihen itsekkään.
Kun tilauksesta lehahti lintu lentoon vierestäni. Loikkasin muutaman askeleen suon pinnalla joka oli tavallista märempää eilisen sateen jälkeen ja niin juuri ja juuri kesti painoni. Hyppäsin linnun perään ja kynteni upposivat sen siipeen. Tapoin sen ennenkun se älähtäisikään.
*nyt olen valmis.*
"Kaunista" kuului matala ja kirkas ääni takaani. Käänyin ja näin yllätyksekseni Ruohotähden takanani.
"Mitäs sinä?" Kysyin epäilevästi. Ei ollut tämän tapaista vaania oppilastaa. Yllättäen tämä loikkasi kimppuuni säikähdin jo kunnes huomasin tämän pitävän kyntensä piilossa. Tömäytin tätä korville.
"Senkin vanha hölmöläinen. Ajattelitko säikäyttää minut hengiltä?" Kysyin hengästyneenä.
"Totta puhuen kyllä" tämä vastasi viikset väpättäen. Katsoin suoraan tämän silmiin.
Päällikkömme näytti huvittavalta karvat märkänä suovedestä.
"Tomusydän pyysi katsomaan perääsi hiukan" tämä naurahti.
"Voi sitä" naurahdin ajatellessain mestariani

______



Kielotassu ei ollut palannut partion mukana vain oli kuulema jäänyt metsästämään. Päätin vaihtaa siis kieliä tänä iltana parantajamme kanssa. Laventelikasvo istuskeli pentutarhan liepeillä raivasin tieni hänen luokseen pentujen ohi.
"Hei" maukaisin
"Sinuakin näkee " tämä vastasi piikikkäästi ja muutin yhtäkkiä mieleni vaihtaa kielä hänen kanssaan.
" löysit viehreitä yrttejä" kehuin
"Jep, kaksjalkojen pesältä" tämä maukui mutta katsoi syvälle silmiini ja tiesi ettei minua kiinnosta pätkääkään yrtit.
"Tule" hän naukui kun ymmärsi mistä kiikasti. Hän hääti Värelehden pesästä.
"No? Mitäs olet taas mennyt tekemään?" Ystäväni piikitteli.
Mieleeni palasi syvälle haavoihin juurtuneet suolaiset sanat Varjosydämeltä.
"Totuus ei ikinä ole kaunis, valheet on mutta ne aiheuttavat vain harmia " tiesin niiden olevan totisinta totta. Silti ne kirvelivät aina mutta kipu antaa myös voimaa, senkin sani oppia jo pieneä pentuna.
"Olen tiineenä" huokaisin varmistettuani ettei kukaan muu kuulisi.
"Kenelle?" Laventelikasvo vitsaili mutta kun en vastannut hänen ilmeensä vakavoittui.
"Ihan oikeasti?" Tämä varmisti.
"Valitettavasti" murahdin.
"Voiko niistä päästä eroon?" Kysyin suoraan.
"Ei oikeen, voin vain antaa yrttejä ettei kukaan huomaa sitä hetkeen." Hän pahoitteli.
"Arvasin etten pääsisi niistä eroon,pahud" tuhahdin.
"Yriti käy hyvin" vastasin ystävälleni
"Haen sinulle" tämä maukui ja katosi pesän pohjalle.
Katseeni harhaili pitkin pesää. Yriiten tsijan omainen tuoksu leijaili ilmassa.
"Tässä,tämä on persiljaa, se estää maidon tulon. Hae joka aamu tätä minulta." Laventelikasvo neuvoi.
Kiitin ja nau'uin hyvät yöt ystävälleni.
Katselin Hopeahäntää vielä ennen kun suljin silmäni ja lausuin äänettömän ruokouksen että näkisin jonain päivänä sisareni

____


Olimme kaikkien oppilaitten voimin metsästämässä. Mestarit olivat jakaneet meidät pareihin ja meidän pitäisi metsästää yhteistyöllä. Olin Tuhkatassun parina. Hänestä oli tullut varsin taitava soturin alku jo. Vaikka hän ei ollut klaanisyntyinen oli Varjosydän koulinut hänestä silti kunnollisen ja taitavan oppilaan.
Hänen veljensä Varputassun kanssa olin useimmin ollut metsällä mutta Tuhkatassun kanssa työskentely olisi mukavaa vaihtelua.
Saaliikksemme oli jäänyt jo pari lintua. Tuhkatassu huomasi oravan istuvan kuusen alla, "mene vain" viitoin ja lähdimme sanattoman kommunikaatiomme taidoin kiertämään puuta.
Tuhkatassun ollessa valmiina pelästytin oravan niin että se jouksi suoraan Tuhkatassun kynsiin.
"Hienoa työtä" maukaisi Vaahteraloimu takaamme astuessaan esiin puun takaa.
"Kiitos" kuittasimme kehut yhteen ääneen. Purskahdimme nauruun.
Jopa Vaahteraloimu naurahti
"Hienoa työtä, ottakaa loppu päivä vapaaksi mutta vaihtakaa kuningattarien makuualuset." Hän maukui.
"Kiitos" maukaisin ja Tuhkatassu nyökkäsi.
Keräsimme saaliimme.
Tunsin kumman hajun kun olimme lähdössä takaisi. Nuuhkaisin uudestaan. Kyllä. Erakko se oli.
#valmiina# viitoin ja ystäväni nyökkäsi.
Tavoitimme pian nuoren kissan ylittämässä rajaamme.
Saarroimme hänet Tuhkatassun kanssa. Nostin häntäni merkiksi ja ryntäsimme kohti erakkoa. Hän oli nuori joten emme me kamalasti häntä kynsineet vähän vain säikyteltiin nii ettei tuu takasin reviirillemme.
Palasimme naureskellen leiriin.

___


"Tomusydän , voinko ottaa iltapartion johdon?" Kysyi Vaahteraloimu
"Tottakai voin, otan mukaani vaikka tuhkatassun, Vatukkaturkin ja Leikotassun" tämä vastasi.
olin viimeisen kuun ajan ollut joka päivä jonkun metsästyspartion mukana ja oli hyvin tyytyväinen että pääsin rajapartioon kerrankin.
"Lähdemme ylärajalta ja kierrämme aina jokiklaanin rajaa myöten takaisin ylärajalle." Tomusydän ilmoitti.

Vaahteraloimu kuittasi hännän heilautuksella.
Pidin vieläkin tuosta kissasta, kumma ettei tällä ollut oppilasta, Ihailin tämän voimakkuutta ja taitoja.
Ilta pimeni ja Tuhkasydän käski etsiä tuhkatassun
"Leikotassu" kutsui hän.
Istuin tämän eteen.
"Hae tuhkatassu" Vatukkaturkki käski.
"Hän on metsällä tyttäresi kanssa" maukaisin.
"No nouda hänet" tämä sihahti.
Pyörähdin tassuilleni ja loikin luos leiristä, löysin kaksikon rannasta.
"Anteeksi, teidän kannattaa palata ja aika vikkelään. Vatukkaturkki on pahalla päällä" maukaisin ja kaksikko vaihtoi merkitseviä katseita mutta seurasivat minua leiriin.
"Mokoma ketunläjä minä nyljen tämän kun saan hänet kynsiini!" Kuulin Vatukkaturkin pihisevän.
"Ole armelias" Pimeävarjon ääni kuului.
"Hän on vasta nuori, et itsekkään ollut aina paikalla" tämä muistutti
"En niin mutta tunsin sen kyllä." Vastasi Vatukkaturkki
Kiihdytin askeliani kohti suuaukoa ja pujahdin kaksikon jälessä leiriin.

"Kuules Tuhkatassu tiedän että tyttäreni on hyvinkin kaunis ja puoleensavetävä" Vatukkaturkki maukui turhankin kovaa. Tuhkatassu kiemurteli kiusaantuneena ja ohratassua nauratti
"Mutta oletan sinun kaltaisen nuoren kollin selviävän ajoissa partioon seurustelultasi" tämä jatkoi silmät liekehtien.
"Selviätkö lyhyestä partiokierroksesta ilman mielittyäsi?" Hän kiusasi
"Ohratassu voinko lainata häntä?" Vatukkaturkki kysyi tyttäreltään.
Ohratassu ymmärsi vihjeeni samantien ja sanoi:
"Tottakai emo, ei meillä kai enään sitten ole mitään suunnitelmissa" hänen äänensä oli nyrpeä ja pahastunut, hän marssi oppilaiden pesälle kuono nyrpeästi taivasta kohden.
Heti kun pääsimme leirin ulkopuolelle Tuhkatassu katsoi minua leimuavin silmin ja kysyi:
"Mistä hyvästä tuo oli nyt?"
"Jaa kai häntä ärsytti vain ettet ollut paikalla" aavistin.
"Turhaa mokoma läksytys, ei hän ole mestarini" ystäväni nurisi.
"Niimpä" myötäilin.
Partio ei löytänyt mitään ihmeellistä joten palasimme kotiin rauhallisin mielin.

"Sinusta tulee soturi auringon noustessa ensi kerran" tämä ilmotti. Katsoin yllättyneenä Tomusydäntä
"Kiitos" mau'uin, kumarsin hiukan ja kipitin pesällemme. Käperryin maukuusijaani vasten ja tajusin vasta silloin etten ollut syönyt mitään.
*ähhh ei jaksa enää nousta* ajattelin laiskasti ja nukahdin hetkessä illan pimetessä. Turkki turkissa Omenatassun kanssa.


Tuntui kun en olisi edes kerennyt ummistaa silmiäni kun aamu jo saapui. Ilma oli lämmin saapuneen hiirenkorvan takia ja sää lämpeni päivä päivältä.
Olin ensimmäisenä hereillä ja harkitsin jo pesääni palaamista mutta päädyin kuitenkin jäämään aukiolle. Söin yhden hiiren aamiaiseksi jonka jälkeen latkin purosta vettä,puro oli heti leirimme ulkopuolella. tunsin kylmän ja raikkaan tunteen valtaavan kehoni. Astelin Sotureiden pesään hiljaa hiipien, tassuttelin nukkuvien sotureiden keskelle missä Tomusydän nukkui. Tökin mestariani hereille, tämä avasi silmänsä ja katsoi minua kummastuneena. Tajutessaan kuka olin tämä nousi salamana ja hymähdin mielissäni tämän käytökselle. Tassuttelin häntä heiluen ulos leiristä. leirin ulkopuolella tämä nappasi hännästäni kiinni ja painoi sen maahan.
"Sinulla on arviointi tänään" maukui mestarini silmät viisaasti mutta lempeästi minua tapittaen.
Nyökkäsin innoissani. Mietin jo minkä saisin tehtäväkseni.
"Saat metsästää, mene myrskyklaanin vastaiselle rajalle" hän ohjeisti.
Saadessani luvan aloittaa en suotta aikailluta vain suuntasin askeleeni kohti rajaa.
Huomasin linnun nokkivan siemeniä eräiden kivien takana. Hiivin hiljaa kivien väliin. Sammalet kivissä kutittivat nenääni, neulaset pistelivät tassujani mutta ne kivet suojasivat minua auringolta.
Odotin liikkumatta oikeaa hetkeä ja sen koittaessa ponnistin ilmaan ja laskeuduin siististi sen päälle painaen sen maahan. Purin linnun niskat poikki ja hautasin sen maahan odottamaan paluutani.
Auringon lämpö alkoi käydä sietämättömäksi auringon huipun lähestyessä joten kaarsin rantaan, kastelin turkkini ja pyörin mudassa jota löysin rannalta. Nyt muta suojaisi minua pahimmalta paahteelta, toivottavasti se toimi olin nähnyt Varjosydämen tekevän monesti näin tiiviin mustan turkkinsa vuoksi. Ei kyllä käynyt kateeksi häntä, kaksijalassa ei varmasti olisi yhtään viileämpi.
Jatkoin matkaani syvemmälle metsään ja sain saaliiksi vielä oravan ja vesimyyrän sillä joku myrskyklaanilainen oppilas oli ajanut sitä takaa ja saattanut sen suoraan kynsiini.

Palasin hakemaan lintuani mutta tapasin matkalla Tomusydämeen joka oli noutanut sen puolestani.
"Hui kamal, mikä kuraläjä siinä tulee" hän kiusoitteli.
"Hirmuinen Leikotassu tulee" hymähdin
"Voi sinua" Totesi mestarini.
Kierin sammalissa jotta pääsisin eroon kurapuvustani ja se toimi varsin hyvin.
"Tule palataan leiriin" mestarini maukui
"Ehdottiko isäni minun nimeä?" Kysyin yllättäen mestariltani.
"Tietääkseni, mutta muista että hänkin oli vain kissa. Hän ja Varjosydän olivat hyvin nuori pari. Isäsi löysi ehkä sen oikean rakastettunsa muualta." Tomusydän muistelee.
Silloin vasta muistin että tämä oli ollut hyvin läheinen isäni kanssa.
"Tiesitkö että hän aikoo lähteä" kysyin
"En, tiesin että hän oli tapaillut jokiklaanilaista naarasta jo kuiden ajan ennen sinun syntymääsi." Hän vastasi.
"Vai niin" msukaisin.
"Muista että isäsi oli hieno kissa, sääli että vain sinä, väretassu ja kalmatassu jäitte henkiin" hän maukuu
"Mitä muille kävi, olin niin pieni etten edes muosta aikaa jolloin meitä oli 5" maukaisen.
"Yksi kuoli synnytyjsessä ja toinen ei kestänyt matkaa takaisin jokiklaanista, kettu hyökkäsi isäsi kimppuun kun hän oli viemässä taivalpentua jokiklaaniin. Se oli kamalaa, niin nuorena." Hän muistelee
"Kamalaa etten muista heitä" päivittelin muistin kyllä hämärästi taivalpennun ja sen että kotkankatse lähti viemään häntä kaksijalkaa.
"Onko väärin jos pidän Omenatassusta?" Kysyin puoli ääneen
"Tykkäätkö hänestä?" Tomusydän kysyi
"Joo" vastasin punastuen hiukan
"En olisi arvannut, luulin että pidit tuhkatassusta" tämä toteaa.
Vastasin hiukan epäilevästi. Katsoin tätä mutta hän vain tuijotti kauas saarelle. Tämän kulmat kurtistuivat hiukan kuullessaan sanani.

Tuuli humisi pomuissa ja lumi leijaili hiljalleen maahan.
"Meidän varmaan pitäisi harjoitella" maukaisin hieman haikeana ajatellen että tämä olisi viimeinen mahdollisuuteni
"Ehkäpä, mutta joskus on hyvä myös jutella kaikkia taistoja ei voiteta kynsin" mestarini maukuu
"Huomasin " tämä maukui hiukan huvittuneena.
"Voi kuulle olisit kiitollinen ettei hän saanut arpia kuonoonsa ja raataisi yötäpäivää puli neljänneskuuta putkeen." Maukui mestarini hymähtäen
"Et sinä niin tekisi " maukaisin
"En ehkä" hän totesi
"Mutta emosi sai tehdä niin,Jääsielu oli ankara hänelle" hän jatkoi viikset väpättäen
"Oikeasti?" Kysyin
"Jep" hän maukui
Kehräsin ajatukselle pienestä Varjosydämestä keräämässä punkkeja.

Vietyäni saaliin leiriin totesin että minulla olisi vielä hybin aikaa ennen auringonlaskua kun saisin soturinimeni.
*sammalia tarvitsis lisää...* mietin ja päätin kipaista hakemaan.

Vaeltelin metsässä etsien mukheaa sammalta. Löysin hyvä paikan läheltä erästä puroa, sammal kasvoi muhkeina pehmeinä vihreinä pumpuli kasoina kivien päällä.

Revin kivestä suuria kimpaleita sammalia jotka kannoin leiriin ja pehmustin makuupaikkani mukavasti. Lisäsin sammalia myös Omenatassulle ja Varputassulle. Niitä jäi kuitenkin reilusti yli. Päätin yllättää siskoni ja jaoin loput tasan Kalmatassulle ja Väretassulle. Vein loput sammalet näiden makuusijoille. Kun olin valmis suin turkistani sammalen rippeet pois.

Katseli taivasta ja erotin hiljalleen sille piirtyvät tähdet.
Mieleeni muistui klaaninvanhimpien kertomukset kolmikosta joka piti tähtien voimaa käpälissään ja taistosta tähtiklaanin ja tädhdettömän maan välillä. Rakastin nuorena tarinoita tähdettömästä maasta ja uneksinkin joskus pääseväni harjoittelemaan sinne kunnes joku ilta päätti klaaninvanhimmat tarinansa kertomalla ettei siellä olisi vastassa mitään. Palasin silloin illalla itkien Varjosydämen luo ja itkin etten halua pimeään metsään. Muistin vieläkin tämän rohkaisevan minua etten ikinä joutuisi sinne jos seuraisin soturilakia. Tarina jota olin ihaillut ja pelännyt oli esiintynyt vuodenaikoja ja taas vuodeaikkoja sitten pidin siittä silti yhä. Yhtäkkiä tunsin kamalaa ikävää emoa kohtaan ymmärtäessäni ettei hän näkisi kun minusta tulisi soturi. Muistelin öitä joina sain vielä painautua hänen turkkinsa ja unohtaa murheet. Muistelin kylmiä öitä pentutarhan lämmössä. Ajatus minusta kuningattarena ei houkuttanut erityisemmin mutta ei minulla kai ole vaihtoehtoja.
Kyselisikö kukaan isää? Ajattelin.
Sama se päädyin siihen mietteeseen ettei sillä olisi väliä. Partioiden palatessa alkoi minuakin jännittää.

"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä suurkivelle klaanikokoukseen " Ruohotähden sanat kaikuivat leirissä.
Istuuduin Tomusydämen viereen ja katsoin tätä lämmin hehku silmissäni.

"Varjoklaanilla on tänään aihetta iloon. Leikotassun, Kalmatassun, Harmaatassun, Kidetassun, Viistotassun ja Omenatassu ovat suorittaneet soturikoulutuksesa loppuun ja on heidän aikansa saada soturinimensä ja palvella klaania sotureina" Hän jatkoi ja suuntasi katseensa hopeahännälle.
"Leikotassu, Kalmatassu, Harmaatassu, Kidetassu, Viistotassu ja Omenatassu" Ruohotähti maukui ja viittasi oppilaat eteen.

"Minä Ruohotähti, Varjoklaanin päällikkö, pyydän esi-isiäni kääntämään kasvonsa näihin kuuteen oppilaaseen. He ovat opiskelleet kovasti ymmärtääkseen jalot lakinne, ja on heidän vuoronsa tulla sotureiksi." Ruohotähti laski katseensa innokkaisiin oppilaisii ja räpäytti silmiään. Hymyillen rohkaisevasti

"Leikotassu, Kalmatassu, Harmaatassu, Kidetassu, Viistotassu ja Omenatassu, lupaatteko elää soturilain mukaisesti ja puollustaa Varjoklaania -jopa henkenne uhalla?"
Tunsin tassujemi kihelmöivän.
"Lupaan" vastasi Kalmatassu vakaalla äänellä.
"Lupaan" toistivat kaikki muut perässä vuorotellen

"Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta, annan teille soturinimenne: 
Harmaatassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Harmaahäntänä. Tähtiklaani kunnioittaa urheuttasi ja voimaasi, hyväksymme sinut Varjoklaanin täydeksi soturiksi" Ruohotähti astui eteenpäin ja laski kuononsa Harmaahännän päälaelle ja Harmaahäntä nuolaisi kunnioittavasti päällikön lapaa. Harmaahäntä otti askeleen taakse ja istuutui Meidän viereen.

"Kidetassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Kideloisteena. Tähtiklaani kunnioittaa uskollisuuttasi ja taitojasi, hyväksymme sinut Varjoklaanin täydeksi soturiksi. " Ruohotähti astui eteenpäin ja laski kuononsa Kodeloisteen päälaelle ja tämä nuolaisi kunnioittavasti päällikön lapaa. Kideloiste istuutui ystävänsä viereen.

"Viistotassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Viistoaskeleena. Tähtiklaani kunnioittaa uskoasi ja urheuttasi, hyväksymme sinut Varjoklaanin täydeksi soturiksi." Ruohotähti laski kuononsa Viistoaskeleen päälaelle ja tämä nuolaisi kunnioittavasti päällikön lapaa. Ja peruutti Kideloisteen ja Harmaahännän viereen.

"Kalmatassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Kalmasydämmenä. Tähtiklaani kunnioittaa urheuttasi ja taitojasi, hyväksymme sinut Varjoklaanin täydeksi soturiksi. " Ruohotähti maukui ja laski kuononsa tämän päälaelle ja Siskoni nuolaisi päällikön lapaa asettuen sen jälkeen istumaan Kideloisteen vierelle.

"Leikotassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Leikopurona. Tähtiklaani kunnioittaa voimaasi ja uskollisuuttasi, hyväksymme sinut Varjoklaanin täydeksi soturiksi " Ruohotähti maukaisi ja laski kuonosa päälaelleni tunsin itsemi juhlalliseksi ja nuolaisin hänen lapaansa kunnioittavasti. Istuuduin sitten siskoni vierelle.

"Omenatassu, tästä hetkestä lähtien sinut tunnetaan Omenamyrskynä. Tähtiklaani kunnioittaa uskollisuuttasi ja lempeyttäsi, hyväksymme sinut Varjoklaanin täydeksi soturiksi. " Ruohotähti maukui ja Omenatassu oli haöjeta ylpeydestä. Hän pääsi soturiksi niin aikaisin koska oli ollut mukana partiossa joka hääti ketun. Olin aavistuksen kateellinen hänelle. Mutta iloitsin että hänestäkin tuli soturi.

"Leikopuro, Kalmasydän, Harmaahäntä, Kideloiste, Viistoaskel, Omenamyrsky!" Klaani huusi ja se kuului varmasti järvelle saakka. Tunsin yhteen kuuluvuuden vahvan tunteen kun klaanitoverini huutavat uutta nimeämme. Kaikki kuiden harjoittelu tuntui sen arvoiselta.

"Perinteiden mukaisesti on tuoreiden soturiemme vartioitava yö hiljaa sanomatta sanaakaan ja me muut saamme nukkua yömme rauhassa." Ruohotähti lopetti kokouksen ja suuntasi pesälleen.
Minä katsahdin hopeahäntään. *taivalpennunkin olisi pitänyt olla tuolla* ajattelin haikeana. Nyt ei kuitenkaan ole surun aika.

Asetuin uusien sotureiden, ystävieni kanssa keskelle leiriä vartioon. Tästä tulisi pitkä yö. Onneksi ei ollut lehtikato silloin vasta kylmä olisikin


Nimi: Leikotassu

14.05.2018 00:07
Katselin kuun nousua taivaalle, järven jää oli sulanut ja lumi kaikonnut metsistä. Jokiklaanin purot solisivat taas ja tuuliklaanin nummilla puhalsi hiirenkorvan tuuli, myrskyklaanin puut puhkeilivat hiirenkorville ja meidän soinen maamme suli paljastaen pehmeän sammalen.
Istuin järvenrannalla.
" missä olet sisko kun tarvitsen sinua" ajattelin.
Tiesin etten saisi vastausta mutta juuri nyt vastaukset olisivat tarpeen. Huokaisin hiljaa ja suljin silmäni, tuntui että olisi kulunut kokonainen kuu siittä kun olimme viimeksi partioineet yhdessä.

Tomusydämen mielestä en oppisi mitään partiossa joten olisi hyödyllisempää harjoitella ja nyt hänkin oli lähtenyt kohti kaksijalkaa. Harjoittelimme aamusta iltaan mutta tuntui etten ikinä voittaisi tuota kollia.
"Ei, ei ei!" Tomusydän huusi torjuessaan iskuni.
"Minä yritän"murahdin.
"Et onnistu, siinä se ongelma onkin!" Hän vastasi samalla mitalla.
Sihahdin ja sain vastineeksi kynnet kuonoon.
*Vielä minä hälle näytän! * ajattelin.

------

Olin jäljittämässä mahtaisaa riistaa kunnes verkko tempaisi minut ylä ilmoihin. Kirosin mielessäni.
Nyt roikuin puussa ja kuulin korvissani soivan koiran haukunnan mieleeni palasi elävänä hetki jolloin Kidekuu ja Soraviiksi jäivät kaksijalkojen ansaan. Edes vatjosydän ei pystyisi pelastamaan minua ei edes tähtiklaani. Heitin toivon kun koirat saapuivat ja käperryin pienelle kerälle verkkoon.
*mitä järkeä taistellakkaan?* ajattelin ja tunsin kuinka joku alkoi hitaasti laskea verkkoa.
Kaksijalkojen pistävä haju tunkeutui sieraimiini. Aloin sisäistämään ajatusta minusta kotikisuna. Ajatus karmi,mutta olisiko minulla mahdolliskuksiakaan. Mieleeni tulvahti ajatus että pelastuspartio voisi pelastaa minut! Tiesin että minut olisi siepattu liian myöhään ja partio olisi jo takaisin ennenkun olisin edes taolaistem kuvailemalla tarhalla.
Pian olin taas maan kamaralla, minut sullottiin pieneen häkkiin ja ovi paiskattiin kiinni edestäni.
Kaksjalka nauroi ja koira haukkui iloisesti, kukaan ei tulisi pelastamaan minua ja pian olisin kotikisu jossain tarhassa kaukan täältä.
Tunsin pienen pistoksen lonkassani ja nukahdin.

Heräsin suuressa puisessa talossa,siellä oli heiniä ja hento jokiklaanin tuoksu tulvi sisään. Pian huomasin etten ollut yksin.
Tuttu, makea tuoksu putkahti sieraimiini.
"Katsos, kuka se siinä on?" Naukui isäni.
"Sysiraita!" Maukaisin innoissani.
Viis emostani, hän jätti minut. Isäni on tullut pelastamaan minut!
"Leikotassu?" Hän tervehti ja nyökkäsin. Kosketimme neniä tervehdykseksi.
"Miten sinä häkkiin jouduit?" Isäni kysyi.
"Olin varomaton" vastasin huolettomasti
" eikö Varjosydän varottanut sinua minusta?" Hän kysyi.
"Ei hän sanoi että olet nyt kotonasi, ja että olit hänelle rakas. Ei hän ikinä puhunut sinusta pahaa. Tosin jotkut juorusivat että olisit raadellut hänet vaikka hän vain otti yhteen epäreilun erakon kanssa" naukaisin ja kehräsin hiukan nojatessani kaltereitten läpi isäni paksuun turkkiin.
"Vai niin. " tämä maukui.
"Mitä sinä täällä teet?" Kysyin havahtuessani.
"Tulin tarjoamaan vaihtokauppaa" hän vastasi maireasti.
"Ei minulla ole enään mitään, olen pian kotikiau kaukan täältä." Murhadin
"On sinulla enemmän kun arvaatkaan" hän naurahti.
Hiljalleen alkoi tuo kolli minua karmia, mitä hän minusta haluaisi.
"Kerro" naukaisin varoen.
Tiesin että kaksijalka palaisi pian eikä minulla olisi paljoa aikaa.
"Oi pieni tyttäreni" hän naureskeli.
"Tahdon vain pienen vasta palveluksen niin vapautan sinut tuosta häkistä ja otan paikkasi kotikisuna, niin sinä pääset pentujen kanssa takaisin klaaniin turvallisesti." Hän maukui.
"Ei minulla ole pentuja" maukaisin varautuneesti ymmärtäessäni mitä kolli tahtoi.
"Se ongelma on nopeasti korjattu" hän hymähti.
"Mitä sinä tästä hyödyt?" Kysyin arvaten että tässä olisi koira haudattuna.
"Olen jo kohtalaisen vanha, tarvitsen jälkeläisiä. Mutta en ole naaras, sinä olet" tämä totesi turhautuneena odottamaan.
"Niin ja sinuna valitsisin nopeaan, kaksijalkasi palaa pian." Sysiraita muistutti turhaan.
Punnitsin vaakaa, jos jättäisin tarjouksen eiinulla olisi mahdollisuutta palata metsään, mutta minulla olisi kaikki mitä tarvitsisin. taas hyväksyisin sen saisin kantaa pennut mutta olisin vapaa ja kotona. Toisaalta saisin joka tapauksessa kantaa pennut Sysiraidan tuntien.
Päätös oli helppo, olisin pian soturi ei kukaan huomaisi että olin tullut tiineeksi ennen soturikisi tuloa.
"Sovittu" maukaisin turhautuneena ettei kolli ollut jättänyt paljoa valinnan varaa.
"Tiesin hän minä että olisit fiksumpi kun emosi" hän maukui maireasti.
Ketterästi hän avasi häkin hampaillaan, hetken harkitsin pakoa mutta tiesin ettei se olisi enään vaihtoehto.

//okei ehkä olen joku dramaguen mutta pakko saada rakentaa vähän draamaa kotikonnuillekkin yllätykseksi varjolle.

Nimi: Lasipallo

13.05.2018 23:14
Korjaan
*Kielotassu

Nimi: Lasipallo

13.05.2018 23:14
Aurinko laski jälleen taivaan rannan taakse, mutta pelastuspartiota ei näkynyt. Klaani oli painumassa nukkumaan mutta mielessäni pyöri vain Karlos.
Illan pimetessä hiivin ulos leiristä.
Viileän öinen tuuli pörrötti turkkiani tähtien tuikkiessa ylläni. Mieleeni palasi emon sadut kuolleista kissoista jotka nousivat tähtiin johdattamaan meitä tulevaan. Hymähdin itsekseni, eihän se olisi mahdollista? Toisaalta sadut loivat uskon ja uskolla jaksaisi kun toivo on mennyttä joten juuri se usko oli pitänyt klaani elossa, en sitä kai voisi moittia?
Valetelin ajatuksissani hiipiessäni halki öisen metsän, linnun laulu kaikui hiljaisena yössä. Suuntasin pois järveltä, kohti myrskyklaanin metsästysmaiden rajaa. Tunnistaessani marjaisan tuoksun kiihdytin askeliani kohti öistä sankariani.
Tymma kolli piirtyi kuun valossa silmänsä säihkyen ilosta. Kosketimme neniä ja vaihdoimme suudelman yön hiljaisuudessa.
"Kaipasin sinua" kuiskasin hiljaa.
"Minäkin sinua" hän vastasi.

Nimi: Zare

13.05.2018 18:12
________________________________________________________
Varjosydän// 15kp, 17kp, 6kp
Kotkankatse// 36kp, 54kp

Nimi: Kotkankatse

13.05.2018 14:55
Lähdettyämme väliaikaisesta leiristämme, otin nopeasti johdon, jättäen Vesiturkin puhumaan jonkun Tuuliklaanilaisen kanssa. Tuntui jotenkin kummalta kävellä tutun kaupungin katuja kaikkien näitten kuiden jälkeen. Kevät oli saanut jopa kaupungin asvalttiset kadut vihertämään. Musta kivinen pinta jalkojeni alla poltteli mukavastilämmittäen polkuanturoitani, jotka eivät oikeastaan vieläkän olleet haljenneet niin kuin muilla sotureilla. Johtui varmaan siittä, että olin syntynyt tähän asvaltti metsään.
Reikan ja Ollien astellessa joukon kärjessä kaduilla, itse hyppäsin ketterästi läheisen aidan päälle. Aluksi liikkumiseni oli huteraa, mutta pian vanhat taidot muistuivat taas mieleeni ja pian loikinkin ketterästi aitaa pitkin. Huomasin muutaman lähtijän, mukaanlukien kumppanini katselevan menoani. Vesiturkki pyöräytti silmiään 'taas se mahtailee' ilme kasvoillaan. Pieni virne levisi kasvoilleni. Tuttujen katujen tuoksu ja lämmin ilma saivat kuin taika iskusta huoleni tulevasta taistelusta katoamaan.
*Olen kotona*
Se oli hyvin outo tunne. Mahtaisinko tuntea samalla lailla kuin nyt, kun palaamme kotiin metsään? Reika ja Ollie kääntyivät pienelle kujalle ja hyppäsivät tottuneesti vihreän roskasäiliön päälle. Hyppäsin pois aidalta ja käännyin muitten klaanilaisten kanssa myös varjoiselle kujalle. Reika istui rauhallisena säiliön päällä, samalla kun Ollie loikkasi korkean tiilimuurin päälle ja katseli alas sen toiselle puolelle, ikään kuin etsien jotain.
"Miksi pysähdyimme?", Kysyi Varjosydän. Naaraan naukaistua, alkoi muurin toiselta puolelta kuulumaan armotonta haukkumista. Moni soturi säikähti ääntä ja nosti niskakarvansa pystyyn. Itsekkin säikähdin haukkumista, mutta pikemminkin huonojen muistojen takia. Koirien takia olin menettänyt häntäni, joten yllättävä haukkuminen sai myös minunniskakarvani pystyyn. Mutta hetke kuuneltuani, alkoi ääni kuulostamaan jotenkin oudolta. Se oli liian kimeä ollakseen sellaisen ison petokoiran. Ollie laskeutui muurilta roskasäiliön päälle sulavasti ja katsahti yllättyneenä taisteluasemissa olevia sotureita. Reikaa näytti hieman naurattavan varovaisuutemme.
"Mitä tämä tarkoittaa?! Me tulimme tänne auttamaan ja te yritätte syöttää meidät koirille?", sähähti Lukkisydän samalla, kun muut soturit upottivat jäiset katseensa Taolaisiin. Kaksikko vilkaisi toisiaan ja yritti parhaansa mukaan vakuuttaa, ettei kyseinen koira ollut vaaraksi. Tiesin kuitenkin, että klaanikissoja oli vaikea vakuuttaa tässä asiassa. Ollie loikin siis anovan katseen minuun.
*Tuo haukku on aivan liian outo ollakseen ison koiran, eikä meillä ole muutenkaan aikaa ruveta väittelemään tai kiertämään*, tuumin ja astelin muutaman kissan ohitse, hyppäsin ensin roskiksen päälle ja sitten muurille. Ollien kasvoille ilmestyi pieni kiitollinen pikahdus kun loikkasin tämän ohitse. Muurilla vedin syvään henkeä tasatakseni pulssiani ja sitten keräsin rohkeuteni katsoa alas. Seisoin hetken hiljaa paikallani tuijottaen alapuolella haukkuvaa olentoa.
*Onko tuo edes koira?*, tuumin hiljaa.
"Noh, tämä on noloa....", tuumin katse edelleen naulittuna olentoon.
"Mitä sanoit Kotkankatse?", kysyi Varjosydän huolissaan ja edelleen varuillaan. Käännyin lopulta katsomaan klaanikissoja hämmentynyt ilme kasvoillani.
"Jokainen teistä tietä minkä kokoisia oppilaat ovat. Noh, tämä olento jää koossa jopa Liekkitassulle kakkoseksi....", sanoin. KIssatrupesivat kuiskimaan hämmentyneenä keskenään ja vilkuilivat kahta oppilasta, varsinkin Liekkitassua. Lopulta myrskklaanin varapäällikkö loikki rinnalleni muurin päälle ja jäi hämmentyneenä ja nolona tuijottamaan koiraa, johon harvemmin metsässä törmäsi. Kermanvärinen Chihuahua hyppeli muuria vasten innoissaan ja haukkui minkä jaksoi.
"Onko tuo edes koira?" kysyi Säröpolte.
"Sitä minäkin mietin", totesin. Mielestäni kyseisen rodun edustajat muistuttivat ennemminkin rottaa kuin koiraa. Pienen koirakohtauksen jälkeen, pääsimme lopulta jatkamaan matkaa. Taolaisten mukaan tämä oli lyhin reitti, joten päätimme räksyttävästä rotasta huolimatta kulkea kahden pihan rajalla kulkevaa muuria pitkin, mikä oli kai Taolaisten useasti käyttämä. Matkaa olisi vielä hetki, mutta tiesin, että jokaisella askeleella mitä ottaisin, olisin lähempänä perhettäni ja isää... Mitähän he ajattelevat kun palaan näin.... Lähtiessäni olin nuori kotikissa joka halusi seikkailla, mutta nyt palatessani, olen aikuinen kolli, jolla on kumppani ja ystäviä. Mutta ennen kaikkea, palaan takaisin Varjoklaanin soturina, joka tuli taistelemaan, valmiina uhraamaan henkensä.


Astelimme pientä puiden suojaamaa kivirappuikkoa pitkin alas kohti oranssinrusekan kivitalon etupihaa. Ympärillemme oli kerääntynyt useita uteliaita katseita, tai noh, pikemminkin massoittain ja enemmän vain tuntui ilmestyän. Muutama ohitsemem viilettänyt kissa naukaisi tervehdyksensä johon Reika ja Ollie vastasivatkin hymy huulillaan. Itse tiesin, etteivät nämä kissat satuttaisi meitä, mutta klaanisyntyiset taas... He vilkuilivat koko ajan ympärilleen ja olivat selvästi varuillaan. En voinut syyttää heitä, tämä oli meille kaikille uusi paikka ja ainahan tuntemattomaan matkaaminen pistää varuilleen. Ja hyvä niin. Sydämeni hakkasi hurjaa vauhtia kulkiessani Vesiturkin vierellä. Kohta pääsisimme talon sisälle ja siellä kohtaisin isäni. Ajatus sai minut hermoilemaan, mutta pakotin kasvoilleni rohkaisevan hymyn. Nyt ei sopisi näyttää pelkoaan. Ensimmäiseltä vilkaisulta päämajan piha tuntui olevan kuin syksyn saapuessa. Se oli täynnä ruskeita lehtiä ja talven tiputtamia oksia. Oli selvää, ettei kukaan ihminen ollut käynyt täällä moniin vuosiin. Talon edustalla oli monia kissoja nautimasta lämpimästä auringosta. Näky oli kuin klaanin leiristä. Kissat keskustelivat keskenään, muutama pentu leikki hippaa lehtien seassa ja vanhemmat kissat nautiskelivat lämmöstä talon seinää vasten. Näin kissojen joukossa perus maatiaskissoja, sekarotuisia ja puhdasrotuisia kissoja. Valkeaturkkisia, kirjavia ja oransseja sekä muutamia karvattomia kissoja. Huomasin kuinka valtava Mainecoon naaras keskusteli töppöjalkaisen Munchkin kollin kanssa. Oli uskamatonta nähdä niin moni erilainen kissa tulemassa toimeen keskenään.
*Ottakaa klaanikissat mallia*
Reika ja Ollie viittoivat meitä seuraamaan perässä talon valkoisen oven raosta. Varapäälliköt vaihtoivat mietteliäitä katseita, kunnes Säröpolte lopulta kulki ensimmäisenä talon vajoihin. Seurueemme teki samoin yksi toisensa jälkeen. Sydämeni jyskytti niin kovaa, etten tuntunut kuulevan mitään muuta. Jännitys, inokkuus ja ahdistus kaikki yhdessä pulppusivat veressäni. Vesiturkki nuolaisi lapaani rauhoittavasti ja totta puhuen, se auttoi vähän. Vedin syvään henkeä ja astuin lopulta itsekkin talon varjoihin. Suuni loksahti auki kun pääsin talon sisään. Ympärillämme oli varmasti yhtä paljon kissoja, kuin klaaneissa yhteensä, ehkä jopa enemmänkin. En ollut odottanut Taon laumaan kuuluvan näin monta kissaa. Tiesin kaupungissa olevan hyvin paljon kissoja, mutta tämä oli jo ilmiömäistä.
*Onko todella mahdollista, ettei kukaan heistä osaa taistella?*, tuumin. Kissat olivat jättäneet huoneen poikki väylän, jota pitkin pääsimme kulkemaan. Reika ja Ollie astelivat hurrauksien saattelemana väylää pitkin aina suurien portaiden juureen. Portaat olivat vanha ja niitten päällä oleva punertava matto oli jo kauan sitten ohittanut loisteliaat päivänsä. Asetuin klaanikissojen kanssa tiiviiksi joukoksi kun kuljime kissalauman läpi. Ympärillämme taolaiset huutelivat tervetulotoivotuksiaan joukon kärjessä ylväästi astelevien varapäälliköiden johdattaessa meidät portaiden juurelle. Kohotimme kaikki katseemme kohti portaiden yläosaa ja pian eteemme ilestyi valkomusta kolli. Kissat ympärillämme hiljenivät ja painoivat päänsä alas kumartaen hyvin ylväälle kollille. Kollin tummansinisistä silmistä paistoi viisaus ja vaikka hän kantoikin itsensä hyvin, oli tämän silmissä myös huolen ja kiitollisuuden pilkahdus. Oli uskomatonta ajatella että näin ylväs kissa oli sukua minulle. Koi, tai kuten ihmiset ja isäni häntä kutsui, Rami istui alas ja jäi tutkimaan joukkoamme hiljaa katseellaan. Silloin sydämeni jätti lyönnin välistä. Koin rinnalle asteli miltein pikimusta, arpinen kolli. Mitä tälle oli tapahtunut? Lähtiessäni isäni oli näyttänyt voimissaan olevalta ketunläjältä, mutta nyt yläpuolellani seisoi hyvin väsynyt ja kovia kokenut kissa. Muistin kyllä tällä olleen arpia, mutta nyt niitä oli paljon enemmän ja myös tämän vasen korva oli puoliksi poissa.
*Mitä sinulle tapahtui?*
Pian kuulimme vielä kahden kissan askeleet ja sydämeni täytti helpotus ja lämpö. Jetin rinnalle ilmestyivät rakkaat pikkusisarukseni. Jack oli kasvanut valtavasti. Tämän turkki oli laittoman pitkää, ihan kuten emollamme ja tämän arka katse oli vaihtunut ilmeettömiin kasvoihin. Tiesin kuitenkin, että niiden takana oli edelleen se sama rakas pikkuveljeni. Ja Mary, hänestä oli kasvanut lumoava nuori naaras. Täm kasvoilla oli lempeä hymy kun hän asettui veljemme vierelle. Huomasin, kuinka hän vaihtoi muka huomaamatta katseita Ollien kanssa. Olin niin onnellinen kun näin rakkaat sisarukseni taas. Aikaa oli kulunut aivan liian kauan. Mieleni teki niin kovasti juosta heidän luokseen, halata heitä ja itkeä onnesta. Suurin pelkoni koko matkan ajan oli kuitenkin ehkä loppupeleissä ollut pelko siittä, olisivatko he enään edes hengissä. Pyrin kuitenkin pitämään kasvoillani perusilmeeni, eli pelottavan 'haluatko kuolla' ilmeen. Taolaiset nostivat päänsä, kun ilmeisesti kaikki johtohahmot olivat ilmestyneet. Koi nousi seisomaan.
"Kaukaisesta metsästä saapuneet soturit. Minä ja koko Taon lauma kiitämme teitä tulostanne ja toivon sydämeni pohjasta, että matkanne sujui ongelmitta. Nimeni on Lordi Koi ja olen Taon lauman nöyrä johtaja ja on iloni toivottaa teidät tervetulleeksi tälle pyhälle maalle, jonka ensimmäinen johtaja, Lordi Tao, nimesi paikaksi, missä kaikki apua tarvitsevat sitä saavat ja...", Koi puhui juhlavasti. Katsellessani tätä puhumassa, katseeni siirtyi sisaruksiini ja yhtäkkiä huomasin kuinka Mary ja minä tuijotimme toisiamme silmästä silmään. Tämän kasvot muuttuivat yllättyneiksi ja suu ammotti ihan kuin tämä olisi ollutvalmis huutamaan. Seuraavaski tämä nousikin seisomaan ja ryntäsi täyttä vauhtia alas portaita kohti minua.
*Oi voooooooooooooooooooooooooooooooo...!*, huusin pääni sisällä kun siskoni rynnisti minua kohti ja lopulta hyppäsi jopa muutaman soturin yli yhdellä valtavalla loikalla, laskeutuen päälleni ja kaataen minut nurin. Niin Taolaiset kuin Klaanikissatkin valtasi ihmetys ja hälinä, kun Mary itkien kehräsi minua vasten melkein rutistaen kylkiluuni kasaan.
"Keith? KEITH!", huusi lopulta myös Jack portaiden yläpäästä ja juoksi hurjaa vauhtia alas hymy huulillaan. Valtava kolli lässähti myös päälleni iskien samalla ilmat ulos keuhkoistani. Vesiturkki ja Varjosydän katsoivat muiden klaanilaisten kanssa läjäämme kummissaa. Luultavasti miettien, oliko kimppuuni juuri hyökätty vai mistä oli kyse.
"Mary, Jack... Mä. en. saa. happea!", huudahdin jolloin molemmat lopulta siirtyivät pois päältäni. Nousin ylös ja vedin syvään henkeä.
"Ei hyät henget, yritättekö te viedä juuri palanneelta isoveljeltänne hengen heti ensi töiksenne? Me ei olla enään pentuja, Jack susta on tullut niin painava että tuntui kuin olisi katuvan puun alle jäänyt!", soimasin näytä nauraen samalla. Kunnes vedin molemmat halaukseen. Nenäni täyttyi tuoksulla, jonka olin kaikkien klaanikissojen tuoksin lisäksi säilyttänyt mielessäni. Pentuaikojen kodin tuoksulla. Mary itki jo täyttä häkää onnesta turkkiani vasten, samalla kun Jack pyyhki silmäkulmaansa ilmestyneitä kyyneliä.
"Tervetuloa kotiin Keith", Jack naukaisi hymy huulillaan. Nuo sanat saivat kyyneleet kohoamaan silmiini ja hymyni tuntui leviävän korviini asti.
"Olen kotona", kuiskasin. Pyyhkiessäni kyyneleet silmistäni ja katsellessani ympärillemme, huomasin kuinka sadat silmät tuijottivat meitä hyvin hämmentyneinä. Vilkaistessani portaisiin, huomasin, kuinka myös setämme katsoi meitä selvästi tietämättä mitä sanoa. Jeti taas. Hänen katseensa oli kylmä ja täynnä raivoa. Irrotin sisarukseni otteestani ja ryhdistäydyin. Katsoin isääni suoraan silmiin täynnä rohkeutta ja valmiutta, sillä tiesin hyvin, että seuraavaksi oli tiedossa taistelu.
*Antaa tulla vanhus, sillä tällä kertaa, se olet sinä joka saa selkäänsä*, tuumin. Jeti alkoi murisemaan ja nosti niskakarvansa pystyyn. Siirryin itsekkin valmiusasemiin, niinkuin Varjosydän oli oppilas aikoinani opettanut.
"Kenraali?", Koi sanoi ihmeissään veljelleen, joka lähti kulemaan alas portaita hurjan näköisenä. Vaihdoin pikaisesti katseita Varjosydämen kanssa ja onnekseni naaras ymmärsi ja viittoi klaanikisoja antamaan tilaa. Koko talon täytti hiljaisuus. Kaikki jäivät katsomaan kauhuissaan, mitä seuraavaksi tapahtuisi.
"Mitä luulet tekeväsi täällä? Luulin sinun lähteneen etsimään "onneasi" ja nyt sen sijaan kehtaat palata takaisin!", isäni sähähti ja lähestyi askelma toisensa jälkeen. Otin askeleen eteenpäin.
"Niin lähdinkin ja löysin onneni, mutta nyt palasin auttamaan niitä, jotka apuamme tarvitsevat",vastasin tälle.
"Väitätkö hyvä lapsi, että löysit onnesi muka näiden kissojen luota? Sinulla olisi ollut kaikki mitä tarvitset täällä, mutta sinä kiittämätön nulikka jätit paikkasi ja hykäsit kaikki meidät naurettavan seikkailun himosi vuoksi!", tämä tuhahti.
"Sinä teit minusta perijän, vaikka tiesit hyvin, etten halunnut sitä elämää!", sähähdin lopulta takaisin. Tämä kommentti aiheutti suuren hälinän kissajoukossa. Mitä Ollien ja Reikan puheista oli käynyt ilmi, ei laumalle oltu kerrottu olemassaolostani. Jetin ilme kääntyi irvistykseen ja lopulta tämä hyökkäsi. Tässä se nyt oli. Olin lähtenyt kotoa tullakseni vahvemmaksi ja näyttääkseni isälleni pärjääväni. Tässä taitoni punnittaisiin. Jeti ponnisti ilmaan ja pyrki iskemään minua kynsillään ilmasta käsin. Muistin kuinka hän oli tehnyt samalaltavalla ollessani vielä pentu.
*Hän ei siis oleta minun osaavan taistella vieläkään?*, tajusin. Tämän hyökkäys oli huolimaton ja onnistuin väistämään sen helposti syöksymällä tämän vatsan alle. Pikainen käännös ja potku vatsaan saivat 'Kenraalin' lentämään vielä vähän pitemmälle. Tämä kuitenkin onnistui laskeutumaan jaloilleen. Hyökkäsin vuorostani tämän kimppuun ja nostaessani oikean käpäläni iskuun, isäni teki saman virheen mitä oppilaat ja yritti suojautua iskulta väistämällä vasempaan, mutta tällöin käännyinkin sivuttain ja puskin tämän kumoon koko voimallani. Jäin seisomaan paikalleni ja odottamaan kun tämä nousi ylös ällistyneenä.
"Lakkaa taistelemasta kuin pentua vastaan. Etkö näe, että vastustajasi on täysikavuinen ja taistelukykyinen kissa? Vai ovatko nämä todella Taon lauman ainoan taistelemisen taidon osaavan kissan taidot? Jos näin on, niin pistää miettimään onko kenestäkään tässä laumassa puolustamaan kotiaan", sylkäisin ja yritin tietoisesti saada isäni suuttumaan oikeasti ja ottamaan minut tosissaan. Samalla saisimme tietää, minkä tasoista joukkoa Taolaiset olivat ja millaisia taisteluliikkeitä he ja ehkä myös viholliset osasivat. Tässä samalla siis hoituisi minun ja isäni välien selvittely, sekä klaanikissojen tiedon hankinta. Isäni katsoi minua hetken hiljaa aivan kuin uusin silmin, ihan kuin miettien mitä minulle oli tapahtunut. Lopulta hän kuitenkin syöksyi uuteen hyökkäykseen. hän syöksyi kynnet esillä ja kohotti käpälänsä iskuun. Väistin helposti, mutta yhtäkkiä tunsin tämän hampaat niskassani. Olin väistäessäni jättänyt niskani avoimeksi ja sitä hän olikin kai suunnitellut. Yritinkemurrella tämän otteesta, mutta kollin ote piti.
*No jos et päästä minua pois niin tullaan sitten lähemmäksi*; keksin ja tartuin kollia alhaalta käsin kaulaan ja pyöräytin itseni ympäri kovaa maata vasten tämän seuratessa perässä. Onnistuin pyörähtäessäni saamaan tämän pään kolahtamaan ikävästi lattiaan, jolloin tämä hellitti otteensa ja pääsin irti tämän hampaista. Isäni kuitenkin onnistui potkaisemaan minua rintaan, kun olin vielä tämän yläpuolella ja kurkussa kiinni. Jouduin potkun voimasta irrottamaan otteeni tämän kurkusta ja ottamaan muutaman askeleen taaksepäin. Jeti nopeasti nousi ylös ja katsoimme toisiamme hetken hiljaa hengästyneenä. Kukaan ympäriltämme ei uskaltanut puhua tai estää meitä. Taolaisten katsellessa kauhuissaan ja jännittyneinä taisteluamme, klaanikisat arvioivat Taon parhaan taistelian jokaista liikettä. Pieni vilkaisi Varjosydämeen kertoi tämän olevan yllättävän vakuuttunut isäni taitoihin. Vesiturkki katseli taistelua hiljaa ikään kuin tottunut ilme kasvoillaan. Kun katseemme kumppanini kanssa kohtasivat, nyökkäsi hän pieni kannustava hymy kasvoillaan. Nyökkäsin takaisin ja sitten käännyin jälleen kohti vastustajaani. Isäni takana Mary ja Jack katselivat hiljaa taisteluamme. Heidän kasvoilleen oli levinnyt pelokas ilme.
*Tehdään tästä loppu Keith*
Isäni ja minä syöksyimme molemmat toisiamme kohti yhtä aikaa. Tämä nosti molemmat tassunsa ilmaan ja valmistautui iskemään. Tuntui kuin olisin taas menettänyt hallinnan kehostani. Kun näin avoimen kohdan, tähtäsin siihen ja valmistauduin iskuun. Mustan kollin terävän kynnet repivät ikävästi kasvojani kun syöksyin niiden lävitse hampaat paljastettuna ja iskin kollin kaulaan, upottaen hampaani tämän ihoon. Aika tuntui hidastuvan. Veritipat minun kasvoistani ja tämän kaulasta tuntuivat lentävän ilman mitään kiirettä ilman halki. Isäni veren suolainen maku täytti suuni kun kaadoin tämän maahan. Tämä rääkäisi kun pitelin tätä maassa. Vasen tassuni piti tämän pään alhaalla hampaani upotettuna yhä tämän ihoon. Kun tämä lopulta luovutti pyristelyn, irrotin otteeni tästä ja astuin askeleen taaksepäin, korjasin ryhtini ja kohotin katseeni taisteluamme seuranneisiin kissoihin.
"En olisi todellakaan halunnut aiheuttaa tällaista näytöstä, mutta kerta kenraalinne niin halusi, niin mikä minä olen vastaan sanomaan. Ehkä olisi parempi selittää tilanne. Nimeni on Kotkankatse, mutta kun vielä asuin täällä, minut tunnettiin nimellä Keith. Kuten varmaan arvasitte, olen Jackin ja Maryn veli ja alkuperäinen perijä. Päätin kuitenkin karata löytääkseni oman polkuni ja nyt olen Varjoklaanin soturi. Olen kuitenkin muiden klaanikissojen kanssa tullut auttamaan teitä vihollis ongelmanne kanssa. Tietenkin toivon syvästi, että ongelma ratkeaisi puhumalla, mutta jos ei. Noh, silloin te joudutte taistelemaan, mutta teistä itsestänne riippuu, kumpia te olette silloin. Minä vai Kenraali.... Hauska tavata~", sanoin suoraan miten asiat olivat. Isäni hivuttautui vähitellen pystyyn ja katsoi minua hiljaa. Itse katsoin tätä kuonon varttani pitkin. Lopultakin voitin tämän ja varmasti vakuutin tälle, että selviän itsekkin maailmassa, mutta sisälläni jokin silti halveksi tätä. Taistelu oli ollut aivan liian lyhyt ja nyt myös ensivaikutukseni Taolaisiin oli varmasti pilalla. En halunnut, että he näkisivät minua tai muita klaanikissoja barbaareina. Jack ja Mary tulivat auttamaan isäämme ja auttoivat tätäkävelemään syrjempään. Huomasin kuinka myrskyklaanin parantaja hiippaili heidän peräänsä ja hyvä niin. En ollut pyrkinyt puremaan tätä kovin lujaa, enkuitenkaan halunnut tappaa tätä. Laskin katseeni maahan ja kävelin muiden klaanikissojen joukkoon Vesiturkin vierelle. En jaksanut edes ajatella mitä kukakin minusta nyt ajatteli, ketutti kuitenkin niin paljon.
"... Arvon Taolaiset ja Klaanikissat, ehkä olisi parasta puhua suunnitelmastamme huomenna. Olette kuitenkin tueet pitkän matkan takaa ja varmasti jokainen teistä on enemmän tai vähemmän väsynyt. Jännitys saa muutenkin riittää tältä päivältä. Ehdotankin siis, että viestinviejät Ollie ja Reika tuleva minun ja klaanikissojen mukaan kierrokselle ympäri tukikohtaa, jonka jälkeen arvon vieraame pääsevät asettumaan aloilleen. Taolaiset, luotan siihen, että toivotatte KAIKKI vieraamme tervetulleeksi ja täytätte heille kuinka vieraanvaraisia osaamme olla", Koi julisti ja päätti sitten kokouksen.
*Juu tervetuloa vaan takaisin barbaari*


//Juuuh.... toivottavasti käy ja sori ku kesti niin kauna kirjoittaa tämä

Nimi: Varjosydän

12.05.2018 11:16
"Ylös" murahdin ja tökin Pihkaviirun ja Metsäsielun hereille.
"Mitä nyt Varjosydän?" Metsäsielu kysyi haukotellen.
"Tahdon matkaan mahdollisimman pian ja kohta muutkin jo heräävät aika hankkia riistaa." Totesin ja suuntasin läheiseen puistoon.
Puut olivat luonnottaman suoria ja asfaltti tuntui inhottavalta tassujen alla mutta tilanteemme ei ollut yhtä paha kun jokiklaanilaisten,heillä tassut halkeilivat vähän väliä.
Oravia ja lintuja oli mielin määrin joten saimme nopeasti kasaan tavittavan määrän. Itselläni oli kolme lintua ja orava.
Palatessamme väliaikaiseen leiriimme olivat muut jo hereillä.
"Riistaa" havahtui Taolainen.
*no katsos, puskissako olet elänyt?* hymähdin.
Aurinko oli nousemassa kun viimein pääsimme matkaan. Kuljimme ukkospolun reunaa, keith vitsaili uusien ystäviensä minun johtaessa joukkoa Tavisateen kanssa. Ruoho kutitti käpäliäni, hiirenkorva oli täydessä kukassaan. Linnut olivat palanneet jo metsään ja muutkin eläimet hääräilivät jo pesän rakennuksessa ja poikasten hoidossa.
Tunsin hienoista ikävää kotia kohtaan ja ajattelin etten välttämättä ikinä enään juoksisi havupuitten alla tai heräisi pentujen vikinään.
Karistin ajatuksen mielestäni ja kiihdytin askeliani. Sitä vähemmän meillä olisi työtä mitä aikaisemmin olisimme vapauttaneet ystävämme. Taistelu sitä ennen painoi raskaana huolena. Toisaalta on helpompi taistella kissoja vastaan kun kaksjalkoja.
Tunsin tutun makean tuoksun häivähdyksen ilmassa mutta sekin peittyi hirviön katkun alle.
*hänkin on siellä* ajattelin synkkänä.
Kaksijalka avautui edessämme suurena seikkailuna, seikkailuna jossa väärän valinnan tehdessäni murhauttaisin ystäväni ja viholliseni.
Keith saapui vierelleni lähti johdattamaan meitä kaksijalan syövereihin. Ukkospolun kuuma pinta poltteli polkuanturoita päivän lämmetessä.

Nimi: Varjosydän

04.05.2018 23:42
*vai että kettuntunut!?* odotas vain Keith, tästä keskustellaan vielä.
Suuntasin tappavan katseen Kotkankynnelle ja tämä ymmärsi viestin harvinaisen hyvin.
Kuuntelin kun muut jaarittelivat turhia.
" Hei" Tuuliklaanin Jokitaival maukui.
"Heipä hei" maukaisin varautuneesti mutta ystävällisempään sävyyn. Ei olisi haitaksi hankkia ystäviä klaanista jonka kanssa meillä ei ollut rajoja, liitosta voisi olla hyötyä.
"Olit siis Varjosydän" kolli täsmensi
"Pitää paikkansa, varjoklaanin varapäällikkö ja tuon näköjään kurittoman soturin klaaniemo."hymähdin.
"Vai niin, minä olen Jokitaival. Tuuliklaanin varapäällikkö." Hän maukui.
"Olen miettinyt että tämä tosiaan on valtava projekti." Hän maukui puoliääneen.
"Totta, lähdemme kouluttamaan armeijaa sotureita tietämättä kuka tai mikä on vihollisemme." Tarkensin.
"Enkö siis ole ainut jonka mielestä tämänon haastava?" Jokitaival huokaisi helpottuneena.
"Et totta vie ole, mietin mitä taitoja voisimme käyttää hyödyksi, niitä mitä heillänon,mitä meillä on ja mitä vihollusella on." Totesin lausuen ääneen ajatukseni.
"Huomaa että olet Varjoklaanin soturi ytimiä myöten." Tuuliklaanilainen naurahti.
"Kuinka niin?" Tuhahdin muka loukkaantuneena.
"No kaikissa tarinoissakin olette juonikkita, järjestäytyneitä sotureita joiden päämäärä on selvä ja kaikesta muusta tehdään hakkelusta hinnalla millö hyvänsä." Tämä kuvaili selvästi liioitellusti.
"Tapaamme tosiaan yleensä enne taisteluja käydä läpi stradegiaamme." Maukaisin varoen sanomasta liikaa.
"Se tulee hyötyyn täällä" Jokitaival toteaa.
"Ajattelin että nopeuttanne voitaisiin käyttää apuna hämäyksessä niin etteivät he tiedä oikein mistä aloittaa taisto. Jokiklaanilaisten refleksit tulevat tarpeeseen yllätys vaiheessa ja myrskyklaanin soturit, aivan soturit ainakin voivat varmasti auttaa johdattamaan sotureita oikeisiin paikkoihin kun viihtyvät korkealla niin näkevät tilanteen, näin olisi helpointa voittaa. Mutta mitä taitoja meillä on täällä vastassa?" Lopetin lauseeni.
"Olet oikeassa siinä ettei meidän kannata kaikkien taistella samalla tavalla mutta midän pitää myös löytää taolaisten jokosta ne jotka sopivat joukkoomme ja ne jotka opetamme perus taistelijoiksi jos ajattelee meitä erikois joukkoina" Tuuliklaanilainen pohtii.
Tämä oli se mitä rakasti, suunnitella miten nujertaa vihollinen nopeasti ja tehokkaasti.
"Ehdottomasti meidän pitäisi pitää taistelu yhdessä paikassa ja taistella aaltoina" huomautan.
"Ehdottomasti näin he eivät saa selvää kuvaa montako meitä on. Viimeiseen joukkoon kaikkein taitavimmat soturit sillä kun kaikki joukot ovat lyöneet yhden aallon palaavat kaikki kukistavaan aaltoon" selittää hän kohotan kulmaani.
" niin jos ajatellaan että ensimmäinen aalto tule tottakai ensimmäisenä, siinä voisi olla vahvoja taolaisia koska iskut pitää ottaa vastaan mutta erityisesti väsyttää vastustajia kun annamme merkin syöksyy kakkos aalto taistoon ja siihen pitää sijoittaa nopeita kissoja jotta päästään sisemmälle vihollisten joukkoon ja kolmannen joukon saapuessa vetäytyy ykkösjoukko. Näin he saavat hetken huilahtaa ja neljänne. Saapuessa tulee kakkonen takaisin ja lopuksi yhdistetään kaikki voimamme ja kukistetaan vihollinen." Selittää hän tarkemmin.
"Hyvä taktiikka mutta tarvitsemme paljon kissoja,jos heitä ei riitä saamme keksiä muuta. Mutta aallot ovat ehdotonta selviytyäksemme silloin meitä on tavallaan puolet enemmän sillä kokoajan tulee uusia sotureita ja aalloilla on helppo kukistaa nopeasti mutta jokaisen aallon on oltava toinen toistaan suurempu" huomautan.
"Selvähän se" hän nyökkää.
Ilta pimenee ja kaupunki edessämme avartuu.
"Meidän kannattaisi levätä ennenkun saavumme laumaan" ehdotan sillä tarvitsemme lepoa huomksta varten olisimme perillä noin auringonhuipun aikaan jos lähdemme auringonnousun jälkeen hiukan.
"Mutta olemme pian perillä" yrittäö Kotkankatse taivutella.
"voimme toki levätä, olemmehan kävelleet koko päivän." Maukuu toinen taolaisista.
"Hienoa, Meisäsielu jaksatko etsiä ruokaa. Kotkankatse tunnet tienot mene mukaan. Lähteekö joitan muitakin?"kysyin suunnaten kysymyksen varapäällikköille.
"Lukkisydän tulee kanssanne" Jokitaival ilmoittaa ja katsahtaa soturiinsa.
"Minö tulen" ruskatuuli ilmoittaa.
"Mahtavaa ruoka puoli järjestetty, autatteko etsimään mukavan paikan yöpyä?" Kysyi Säröpolte.
"Mieli hyvin" vastasi Ollie.
Nyökkäsin lyhyesti ja lähdimme kiertämään kaksijalan reunaa.
Saavuimme erään villiintyneen puutarhan luokse.
"Tämä kelpaa" ilmoitin nuuhkittuani ettei kaksijalat olleet olleet täällä kuihin.
Tallasimme pedit puskien alle ja aseruimme kodiksi.
Pihkaviiru löysi jostain myrskyklaanilaisten kanssa sammalia ja ne tulivat tarpeeseen.
Metsästys partion palatessa olimme tehneet yöpymis paikan ja kokoonnuimme vaihtamaan kieliä ja nauttimaan ensimmäistä ruokailua yhdessä.
Värelehden ytrit olivat vieneet nälästä terän mutta tuoreen riistan tuoksu sai nenäni heräämään ja mahaani kurni jo!


Varjo ja keithin faija vois olla hyvää pataa koska molemmat taitavii taistelijoit. Maydy? Kotka vois vähä vetää herneet nokkii siit ni saadaa aikaseks draamaa tännekkin.

Nimi: Kotkankatse

03.05.2018 12:30
Kun olimme vihdoin päässeet pikku kohtauksen jälkeen jatkamaa matkaamme, murheeni sodasta ja onelmist olivat haihtuneet ja mielessäni oli enää vain yksi ajatus.
*Voi hyvät henget miksi näiden kissojen pitää joka asiasta saada tappelu aikaan?*, tuumin. Menetimme äskeisen kinastelun takia paljon aikaa ja tällä vauhdilla olisimme vasta keskiyöllä kaupungissa. Ei sillä että se minua haittaisi, olin kuitenkin ainut klaanimme kissa joka metsästi miltein joka yö yksikseni. Muut soturit olivat varmaan klaanien elämäntyylin takia unohtaneet meidän olevan yö eläimiä. Reika ja Ollie taas vaikuttivat kissoilta, jotka liikuskelivat öisinkin, mutta varmaksi en voinut sitäkään sanoa. Joka tapauksessa joukkomme tulisi olemaan väsynyt päästessämme perille ja mitä väsyneempiä kissat olivat, sitä helpommin riitatilanteita syntyi. Kuljin sillä hetkellä joukon keskellä Vesiturkin vierellä Varjosydämen kulkiessa edessämme ja Jokiklaanin kissat takanamme. Joukkomme ei ollut ollenkaan sekoittunut matkan aikana ja katsellessa ympärilleni tajusin, etten tiennyt oikeastaan kenenkään nimiä.
*Aika yrittää nostattaa ryhmähenkeä*, tuumasin ja puikkelehdin kissojen välistä ryhmän kärkeen asti. Oli mukavaa ottaa muutama juoksuaskel kivikovalla asvaltilla, ei tarvinnut pelätä kompastuvansa mihinkään. Ollie ja Reika kulkivat ryhmän kärjessä, muisteekseni Tavisade nimisen myrskyklaanilaisen kanssa. Saavutettuani heidät käännyin kulkemaan sivuttain ja käänsin katseeni takana tulevaan joukkoon.
"Tuli tässä mieleeni, että vaikka olemmekin jo taittaneet tässä pitkän matkan yhdessä, emme ole tainneet kunnolla esittäytyä keskenämme", naukaisin pirteällä ja kuuluvalla äänellä saaden muiden huomion. Varjosydän katsahti minua nyrpeästi, mikä sinäänsä ei ollut uutta.
"Mitä hyötyä siittä on tutustua vihollisklaanilaisiin, nimiä olisi ainakin yksi liikaa muistettavaksi", musta naaras tokaisi ja mulkasi edessään kulkevaa Myrskyklaanin varapäällikköä joka sähähti tälle hieman hampaidensa välistä.
"En tiedä onko siittä niinkään mitään hyötyä, mutta olemme nyt kaukana klaanien kotikonnuilta ja meillä on yhteinen vihollinen ja päämäärä. Ehdotankin siis että hautaamme sotakirveemme toisiamme kohtaan edes tämän operaation ajaksi ja tutustuisimme niihin, jotka tulevat taistelemaan rinnallamme", totesin kohauttaen olkiani.
"No kuitenkin, olen Kotkankatse, Varjoklaanin soturi ja on ilo päästä taistelemaan näin kykenevältä vaikuttavan joukon rinnalla", sanoin ja onnekseni hetken hiljaisuuden jälkeen muutama muukin klaanikissa esitteli itsensä.
"Olen Vesiturkki, myös Varjoklaanin soturi"
"Jos joku ei vielä sitä ole kuullut niin nimeni on Tavisade. Kuulun Myrskyklaaniin ja lähdin aiemmin itse etsimään kadonneita tovereitamme", kertoi valkea naaras. Hän vaikutti aika lempeältä verrattuna muihin klaanikissoihin.
"Olen Hohtolehti, toimin tämän matkan parantajananne, hauska tutustua", esittäytyi Myrskyklaanin vaaleanharmaa naaras.
"Olen Jokiklaanin varapäällikkö Takiasroihu, jokiklaanista mukaan lähtivät myös Ruskatuuli, Lätäkköloikka, Ruokoraita ja Taivaltassu", Vaaleanruskea laikukas koli esitteli itsensä ja joukkonsa. Huomasin, kuinka Takiaisroihun mainitessa Taivaltassun, varapäällikköni tuhahti jotain itsekseen.
"Olen Metsäsielu ja ystäväni tässä tunnetaan nimellä Pihkaviiru. Olemme molemmat Varjoklaanista"
"Ja tuo musta kettuuntunut naaras on varapäällikkömme Varjosydän", kerroin Metsäsielun esittäydyttyä.
*Jos katseella voisi tappaa*, tuumasin Varjosydämen kohdistaessa lävistävän katseensa minuun.
"Lukkisydän Tuuliklaanista. Muita tuuliklaanilaisia ovat varapäällikkömme Jokitaival sekä soturimme Vaahterakasvo ja Nopsajalka", valkomusta kolli esitteli toverinsa.
"Jos nyt on pakko niin olen Myrskyklaanin varapäällikkö Säröpolte. Muita mukanamme olevia kissoja ovat soturimme Hallakasvo ja...", Maukui lopulta myös valkea naaras, mutta tämän keskeytti mukaan juuri otetun oppilaan hihkaisu.
"Minä olen Liekkitassu, Myrskyklaanin oppilas!", pieni, väritykseltään hieman Bengalia muistuttava kolli. Oppilaan enerisyys hieman huvitti minua ja hänen jääräpäisyytensä toi mieleeni nuoremman version minusta.
"Minä olen tosiaan Reika ja..."
"Minä olen Ollie", naukuivat vielä kilpikonnakuvioinen naaras ja tumman harmaa kolli. Vaikka olimmekin jo kaikki kuulleet heidän nimensä, olivat he kai halunneet osallistua.
"Tehdään kaikki parhaamme tämän tehtävän onnistumiseksi ja jotta saamme ystävämme vapaiksi", naukaisin kaikkien esitäysyttyä. Tiesin, ettei simppeli esittäytyminen saisi joukkoa tulemaan toimeen, mutta se paransi edes hiukan yhteishenkeä.
"Hei Kotkankatse", naukaisi Ollie viittoi hännällään minua tulemaan lähemmäs. Siittä asti, kun olin ilmestynyt luvatta hätäkokoukseen, olivat Taon lauman viestinviejät katsoneet minua mietteliäästi. Varmaan johtuen siittä, että olin kertonut syntyneeni taon laumaan. Otin muutaman askeleen näitä kohti ja vielä hiukan edemmäksi muita niin, ettei puhettamme kuullut yhtä hyvin.
"Kotkankatse, sinä siis olet alkujasi Taon laumasta?", kysyi harmaa kolli.
"Juu", vastasin hiljaa.
"Oikeasti? Olet paljon lihaksikkaampi kuin kukaan näkemämme Taolainen", Reika kysyi uteliaisuus tuikien silmissään.
"Aijaa? Se johtuu varmaan soturin koulutuksesta", totesin.
"Miten oikein päädyit klaanikissaksi, kerta synnyit laumaamme, joka kuitenkin sijaitsee aika kaukana järvestä?", kysyi vuorostaan Ollie. Aluksi meinasin vain kertoa koko tarinani, mutta sitten tulin ajatelleeksi, mitä kaksikko ajattelisi, jos saisi minun olevan heidän kenraalinsa poika. Päätinkin siis yksityiskohtia paljastamatta kertoa tarinani ympäripyöreästi.
"No sanotaanko vaikka, että olin jo pienestä asti halunnut seikkailemaan, mutta isäni ei uskonut minun selviytyvän yksin, niinpä karkasin. Elin jonkin aikaa yksikseni kaupungin kaduilla, kunnes päätin lähteä tutkimaan sen ulkopuolista elämää ja pitkän matkan jälkeen saavuin järvelle ja liityin Varjoklaaniin tullakseni vahvemmaksi, mutta nyt klaanistani ontullut minulle toinen perhe", kerroin Taolaisten kuunnellessa selvästi kiinnostuneina.
"Ja nyt palaat auttamaan myös kaupungissa asuvaa perhettäsi. Vanhempasi ovat varmasti ylpeitä sinusta kun palaat noin vahvan näköisenä. Kunhan ongelma on hoidettu, sinusta tulee varmasti hyödllinen koko laumalle. Ehkä voisit opettaa meille ja muille halukkaille joitakin klaanilaisten taisteluliikkeitä. Uskon, että myös Lordi Koi ottaisi sinut mielihyvin suojatikseen, kunhan onnistumme ensin vakuuttamaan hänet voimakeinojen käytöstä. Tulisit varmasti hyvin toimeen myös Perijän ja hänen siskonsa kanssa, vaikutatte olevan nimittäin saman ikäisiä", Reika selitti innoissaan, mutta itse hätkähdin tämän sanoja.
*Luulevatko he, että aion palata lopullisesti? EI se käy päinsä!*
Onneksi Ollie keskeytti matkakumppaninsa haaveilun.
"Reika, Mistä tiedät että Kotkankatse on jäämässä. Vaikka hän onkin Taolainen alkujaan, hän kuluu nykyisin Klaanikissoihin ja pitää heitä yhtälailla perheenään", kolli sanoi kilpikonnakuvioiselle ystävälleen, joka vaikutti tajunneenasian itsekkin.
"Aivan, anteeksi Kotkankatse. Päätöshän on tosiaan sinun ja uskon että perheesi hyväksyy valintasi, kunhan itse olet onnellinen", Reika pyysi anteeksi. Nyökkäsin tälle merkiksi, että hyväksyin hänen anteeksipyyntönsä.
"Toivotaan niin. Isäni ja minun välini eivät nimittäin olleet kovin hyvät, joten saa nähdä ajaako hän minut heti pois. Ei sillä, että hän onnistuisi, mutta olisi mukava palata KÄYMÄÄN kotona, ilman mitään perheensisäistä riitaa", totesin.
"Ymmärrän hyvin. Minun isäni halusi, että olisin seurannut hänen tassunjäljissään pentuyksikössä, mutta sen sijaan minusta tulikin viestinviejä. Hän kuitenkin myöhemmin näki, kuinka pidin työstäni ja hyväksyi sen lopulta", lohdutti Ollie. Kallistin hieman päätäni, sillä en ollut koskaan kullut, että laumassa olisi ollut erikseen tehtäviä.
"Anteeksi, mutta tietoni laumasta ovat hieman rajalliset, joten voisitteko kertoa hieman eri tehtävistä ja lauman johtajista?", pyysin. Jo ennen kuin Reika avasi suunsa, tämän ilmeestä näki, että tiedossa olisi pitkä tarina.
"Taon laumalla on ollut nyt neljä johtajaa, jokainen edellisen jälkeläinen. Nykyinen johtajamme Lordi tai Herra Koi, on neljäs johtaja. Hän on hieman vanhaan kaavaan kangistunut, mutta toivoa kai vielä on, sillä hän itse lähetti meidät hakemaan klaanikissoja apuun. Hän tietää miten sotaisaa joukkoa olette, joten pyyntö yllätti meidät täysin. Koi kumminkin ajattelee aina kahdesti ennen kuin toimii ja pyrkii saamaan kaikki osapuolet tyytyväisiksi. Siinä mielessä hän onkin siis hyvä johtaja. Valitettavasti hänet kuitenkin leikattiin, ennen kuin hän kerkesi saada verenperillisiä, mutta onneksi hänen veljensä on perustanut jo oman perheensä. Kenraali Jeti on kokenein taisteliamme ja veljensä oikea tassu. Kenraali käy uusien kissojen ilmestyessä neuvottelemassa heidän kanssaan ja pyrkii saamaan heidät mukaan Taon liittoon. Kollin kerrotaan pelastaneen kissoja jopa koirien hampaista ja ainakin yhdeltä ihmiseltä, joka yritti ampua erään nuoremman kissan. Tällä on merkkinä tästä arpi leuassaa juuri siinä kohdassa, mihin luoti teki viillon. Vaikka hän onkin hyvä taistelia, hänestä ei ole yksin vastusta vihollisille, eikä hän anna meidän muiden taistella. Hän ehkä pelkää menettävänsä turhaa henkiä. Tosiaan, koska johtajuuden on pysyttävä suvussa, jottei valtataistelua tulisi lauman keskuudessa, on Kenraali Jetin pennuista yksi valittu ottamaan paikka seuraavana johtajana. Tuleva johtaja, tai kuten me normaalit kissat sanomme, 'perijä' joka pentueesta valittiin, on nimeltään Jack. Jack on hyvin suuri ja pitkäkarvainen raidallinen kolli. Hän yleensä pysyttelee jonkun johtihahmon seurassa, eikä puhu paljoa. Silloinkun häneltä kuitenkin kysytään mielipidettä, on vastaus yleensä rauhallinen, lyhyt ja ytimekäs, sekä hyvin viisas. Uskomme, että hänestä tulee loistava seuraava johtaja. Henkilökohtaisesti kuitenkin toivon, ettei hänkin kangistu vanhoihin kaavoihin. Lisäksi perheeseen kuuluu myös hiljainen ja kauneudellaan lumoava neito, Mary. Mary on Perijän sisko ja hänestä tuleekin veljensä tahdosta tälle neuvonantaja. Naaras on valitettavasti syntynyt mykkänä, mutta Perijä ilmeisesti ymmärtää tätä myös ilman sanoja. Meille muille kissoille hän puhuukin käyttäen viittomakieltä. Kuten jo mainitsin, hänen ulkonäkönsä herätää monen kissan huomion, mutta Maryn huomion on tähän asti onnistunut kiinnittämään vain yksi kolli ja se onnenpekka on Ollie tässä~", Reika kertoi innoissaan. Moni Reikan kertoma asia oli saanut lyötyä mnut ällikälle. Puhuivatkohan he edes samasta perheestä. Ollie tökkäsi Reikaa punastuneena.
"Hiljaa Reika, ei Kotkankatseen tarvitse tietää minusta ja Marystä", tämä sanoi vaivaantuneena. Vai oli siskoni löytänyt itselleen mielitietyn. Ollie kyllä vaikutti kunnolliselta kollilta, joten ei minulla valittamista ollut.
"Äläs nyt Ollie, sinä ja Mary olette suloinen pari. Muistakaa kuitenkin kertoa minulle ensimmäisenä kun päätätte hankkia pentuja", Reika hihkaisi ja näillä sanoilla sai Ollien muuttumaan yhtä punaiseksi kuin liikennevalojen punainen valo. Minua kaskikko hieman nauratti.
"Noh, odotan innolla, että pääsen näkemään teidät yhdessä", totesin ja Ollien mulkaistessa minua ikään kuin käskien lopettaa, purskahdin nauruun yhdessä Reikan kanssa. Kun lopulta lopetimme nauramisen, Ollie kertoi puolestaan lauman sisäisistä tehtävistä. Jotkut veivät tarvittaessa viestejä liittolaisille, jotkut varmistivat, että kaikille laumalaisille ja kaupungissa asuville kissoille riitti ruokaa ja jotkut pitivät huolta sairaista kujalla asuvista kissoista. Ollien isä itse hoiti orvoksi jääneitä pentuja päämajassa muiden sen tehtävän saaneiden kanssa. Kaikkiin ryhmiin kuului enemmän tai vähemmän niin kujakissoja, kotikissoja kuin rotukissojakin. Oli ällistyttävää kuulla, kuinka kaikki pitivät huolta toisistaan ja näin pitivät rauhaa yllä. Miksihän siis tällainen sotatilanne oli päässyt syntymään? Ennen kuin huomasimmekaan, alkoi ilta jo hämärtämään, mutta pystyimme edelleen kulkemaan ongelmitta katulamppujen valaistessa tietämme.
"Miksi taivas tuolla edessäpäin on edelleen valoisa, vaikk muualle onkin jo laskeutunut pimeys?", kuului Liekkitassun kysymys kissarykelmästä. Katsahdimme kaikki taivaalle ja totta se oli. Vaikka taivas oli muuten pimeä, tähdet näkyivät vain hyvin himmeästi ja edessäpäin taivas hohti valoa. En ollut nähnyt moista pitkiin aikoihin, mutta tiesin edelleen, mitä se tarkoittaa.
"Se hohtaa tuolla tavalla, koska kaksijalkalan valot valaisevat sen noin. Olemme siis pian perillä", Tavisade kertoi. Vedin syvään henkeä. Pystyin jo täältä asti haistamaan kaupungin tutut tuoksut. PIan olisimme perillä ja todellinen tehtävä alkaisi. Kaiken lisäksi, näkisin taas perheeni. Siirryin joukon kärjestä takaisin Vesiturkin luokse, jotta voisin jutella tälle vielä hiukan, ennen kaupunkiin saapumista. Oli nimittäin hyvinmahdollista, että minun pitäisi siityä Taolaisten kanssa johtoon näyttämään klaanikissoille, miten uusilla pinnoilla tuli kulkea ja muun sellaisen vuoksi.
*Uskonsiipi ja muut henget. Antakaa meidän saapua ehjin nahoin perille asti*


//Ja näin kaikki tietävät nyt toisensa. Jos joku kerkeää kirjoittaa saapumisesta päämajaan, niin johtajan toivottaessa klaanikissat tervetulleeksi, Mary kaataa Keithin kumoon ja Jackin huomatessa myös tämän, muillekkin selviää, mikä Keith on miehiään. (Keithin isä tosin saattaa huutaa pojalleen mutta Koi keskeyttääs en ja päästää klaanikissat lepäämään.)

Nimi: Varjosydän

02.05.2018 16:29
Katsoin leiriä haikein silmin. Ymmärsin etten todennäköisesti palaisi. Kissojen silmissä paloi usko, toivo ja luottamus. Toivo ystävien kotiin paluusta, usko ja luottamus siihen että onnistumme. Haikeimman tuulen pyyhkuessä leiriä yritin painaa mieleen jokaisen yksityiskohdan, kaikki tuoksut, tunteet joita kotiini liittyi. Tunsin entistä selvemmin sen taakan jota Jääsielu oli kantanut ennen minua. Taakn kun hän johti muut taisteluun. En tuntenut kaipuuta pois kotoa, en halua johtaa joukkoni kuolemaan taistelemaan kissojen rinnalla jotka eivät taistele, en kuitenkaan tuntenut vastuuttomuutta joten nostin pääni ylväästi ja hengitin syvään. Kyynel vierähti silmäkulmaani. Katsoin viimeisen kerran olkani yli ja näin itseni heidän silmin, varapäällikkönä jonka päällikkö lähetti sotaan, soturina jonka odotettiin tuovan muut takaisin. Vaikka hengellään.
*minä palaan,lupaan sen* lupasin sen. Sen myös pitäisin. Mielessäni kävi väistämättä ajatus
*voitko pitää tuon lupauksen?*
Ajattelin emoani,mietin pentujani, sotureitani, ystäviäni. Kotiani.
Tätäkö ikävä on?
Suru raapaisi sydäntäni kun mietin että ainakin sain mahdollisuuden hyvästellä. Ei ei hyvästellä, sanoa näkemiin.
En saanut sortua, soturini luottivat minuun ja jos sorrun sortuvat hekin. Suljin silmäni sydämmenlyönniksi ja avatessani lupasin että johtaisin joukkoni ylpeänä. Pujahdin leiristä muut kannoillani kuullen kuinka Ruohotähti antoi paikkani Vaahteraloimulle.
*Tähtiklaani suo meille tukesi*rukoilin.
Varmin askelin lähdimme matkaan. Halki kuusten varjostavien aina myrskyklaanin rajalle ja siittä eteenpäin. En tuntenut syyllisyyttä kulkiessani toisen maalla, mietin mitä meitä odottaisi kun palaisimme. Saari tuli vastaan liian pian.
Arvelin keitä oli lähdössä, ainakin varapäälliköt joten myös ystäviäni on tulossa. Keitäköhän sotureita?
Olin aavistuksen huolissani omasta joukostani. Pihkaviiru oli ilmiselvä valinta sillä kolli totteli käskyjä ja osasi käyttää kynsiään harvinaisen tehokkaasti. Kotkakatse ja Vesiturkki, oli siinäkin minulla parivaljakko! Olin huolissani näistä nuorimmista, kyllä he osasivat metsässä pärjätä ja keith ehkä kaupungissa mutta heiltä puuttui täysin taiteluiden kokemus. Kiitos Metsäsielun meillä riittäisi saalista, ja oli hyvä saada kokenut soturi mukaamme. Saisimme käydä läpi monta päivää taistelu stradegioita varapäälliköiden kanssa ja minun pitää saada selvää muiden klaanien sotureiden vahvuudet jotta saamme maksimoitua pienen joukkomme voimat taistelussa, emme tienneet montako kissaa oli vastassa.
En pitänyt tilanteesta joutua lähtemään taistelemaan vieraalle maaperälle puolituttujrn kanssa. Omiin sotureihin luotin mutta muiden osilta olin hyvin skeptinen. Yleensä tiesin edes mitä on vastassa ja Vuolastassun kanssa hiotut erikoiset mutta kuolettavanhyödylliset liikket olisivat hyödyksi nyt. En tiedä mistä nuorukainen ne oppi mutta terävä hän on. Olen silti tyytyväinen että hän jäi kotiin, en kestäisi jos toinenkin siskoistani kuolisi.
Myrskyklaanilaisilla oli etua kiipeilytaidoistaan, jokiklaanilaisten refleksit tulisi käyttöön ja tuuliklaanilaisten nopeus.
* mitäköhän taitoja kaksjalassa tarvitaan? Ja mitä taitoja vihollisillamme on?* mietin.
*Keith oli saapuessaan, aika varovainen mutta vähän röyhkeä. Ehkä he ovat hyviä piiloutumaan. Hän myös kiipeili sujuvasti, he siis kiipeileveät. Taisteluliikkeitä keithillä ei erityisemmin ollut joten siinä on mahdollisesti etulyöntiasemamme. *
Kapusin pitkin kaatunutta puuta. Olimme ensimmäiset saarella. Tassujani kihelmöi johtaessani soturini keskelle saarta, aukiolle jossa kokoontuminen olisi huomenna.
* oliko viime kokoontumiseni viimeiseni?* mietin.
Muutkin näyttivät olevan omissa mietteisään mutta lohduttomimman näköinen oli Pihkaviiru, ymmärsin hyvin. Hänen kumppaninsa oli pentujen kanssa ja hän joutuisi lähtemään. Oli varnasti ollut kamalaa jättää pennut kotiin niin nuorina. Omani olivat jo lähes sotureita. He pärjäävät ilman minua.
Havahduin kun joku astui puunrungolle. Välitin vielä rohkaisevan katseen muille, tämä olisi viimeinen hetkemme vähään aikaan kun olisimme yhdessä, yksin varjoklaanina.
Taon kissat pujottelivat esiin myrskyklaanilaisten seasta tunnistin myrskyklaanin lähtijät: Säröpolte, Hallakasvo, Hohtolehti ja Tavisade.
Olin mielissäni kun tiesin mukana olevan parantaja. Se helpottaisi aina matkantekoa..
Pian tuuliklaanin ja jokiklaanin joukotkin saapuivat.
"Tässä sitä nyt ollaan" maukui hitaasti toinen taolaisista.
" hukkaamme auringon valoa, lähdetään" Metsäsielu murahti eikä kellään ollut vastalauseita joten lähdimme taolaisten johdolla saarelta.
Kuljin Säröpoltteen vierellä, hän vaikutti tyyneltä ajatellen mitä on tulossa.
Aurinko oli noussut juuri ja taivas oli pilvetön.


//jatkoa joku?
Varjosydän vois vetää kunnolla herneet nenää ku liekki äkätään, se ei tykkää hiippailijoista -murrr keith ja liekki

Nimi: Zare

01.05.2018 22:49
_________________________________________________
Kotkankatse// 23kp, 45kp, 51kp
Varjosydän// 13kp
Vuolastassu// 15kp

Nimi: Kotkankatse

01.05.2018 18:54
*Tästä se sitten kai lähtee*, tuumin astellessamme Vesiturkin kanssa Ruohotähden ja Varjosydämen kanssa leirin suuaukosta sisään. Matka oli tuntunut ikuisuudelta. Ei pelkästään siksi, että olin huolehtinut perheeni ja kaapatuista klaanilaisista. Vaan myös sen takia, että Ruohotähti oli pitänyt koko matkan mittaisen saarnan, puhumattakaan siitä, kuinka Varjosydän oli vähän väliä huutanut minulle tekoni takia. Aluksi olintoki väittänyt vastaan, mutta olin myöhemmin tajunnut, kuinka moni asia olisi voinut mennä pieleen ja pyysinnöyrimmin anteeksi. Toivoinkin siis, ettei minun tarvinnut lähteä salaa partion mukaan, jos Ruohotähti ei valitsisi minua yhdeksi lähtiöistä. Epäilin tosin, ettei minun tarvinnut huolehtia moisesta. Vaikka olinkin toiminut typerästi ja jopa rangaistavasti, olisin suureksi hyödyksi operaatiossa. Toki juureni ja sukulaisuuteni lauman johtohahmoihin olisi mahdollisessa suostuttelussa hyödyksi, mutta se ei olisi yksin riittänyt mitenkään valituksi tulemiseen. Olinkin siis saarnan välissä tiputellut puolustukseni joukkoon muutamia faktoja, jotka uskoin Ruohotähden huomanneen ja tiedostaneen hyödyllisiksi. Harva kissa klaanistamme oli käynyt metsän ulkopuolella, saatika paikassa missä asusti ihmisiä, joten kokemukseni asvalttiviidakoista olisi hyödyksi, eikä ryhmän tarvitsisi luottaa sokeasti ulkopuolistin ohjeisiin. Mitä nyt olin klaanissa eläessäni huomannut, useimmiten klaanikissat luottivat ennemmin toisiinsa, kuin ulkopuolisiin, joten mahdollisten epäilysten toimintatavoista ilmestyessä, voisin varmistaa tavan toimivaksi. Suunnannäyttäjäksi minusta ei ollut, sillä saaapumisestani järvelle oli kulunut jo niin monia kuita, mutta muistin kyllä muutamia maamerkkejä matkan varrelta. Vaikka siis kulkisimme hieman eri reittiä kuin minä aikoinani, tulisimme saman suunnan takia törmäämään varmasti ainakin muutamaan. Kaupungin kujat taas olivat hyvin säilyneet muistissani, joten perille saapuessamme osaisin johdattaa joukkoa ympäriinsä jos tarve tulisi sitä vaatimaan. Olin myös ainut klaanilainen, joka Myrskyklaanin Minttuturkin lisäksi tiesi jotain Taolaisista ja heidän elämästään, vaikka en itse ollutkaan niinkään ollut muiden, kuin perheeni kanssa tekemisissä. Päästessämme lopulta leirin suojiin, olivat useat kissat meitä vastassa, vaikka olikin jo melkein keskiyö. Tieto mahdollisesti löydetyistä rakkaista varmaan sai miltein kaikki pysymään valveilla ja odottamaan. Ruohotähti asteli nopeasti puhujankiven luokse ja hyppäsi ketterästi sen päälle. Varjosydän istui suuren kivenlohkareen juurelle, kun taas minä ja koko matkan hiljaa pysynyt Vesiturkki istuimme suurkiven välittömään läheisyyteen. Suuri osa valveilla olevista kissoista teki samoin ja melkein puolet leiristä oli kerääntynyt paikalle, ennen virallista kokous kutsua.
"Jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä saapukoon suurkivelle klaanikokoukseen " Ruohotähti maukui tämän äänen kaikuessa leirissä. Ruohotähti aloitti kertomalla ilouutisen kadonneiden löytymisestä.
"Miksi heeivät sitten ole täällä?", kysyi Vuolastassu kissajoukosta puoliääneen.
"Oiva kysymys Vuolastassu. Kissat jotka tietävät paikan, missä heitä pidetään, tarvitsevat apua ennen kuin voivat auttaa meitä", Varjosydän maukaisi oppilaalle. Ruohotähden kerrottua tarvitsevansa vapaaehtoisia lähtemään mukaan, Vuolastassu pomppasi heti pystyyn, mutta päällikön painotettua sanaa 'sotureita', oppilas tajusi ettei voinutpäästä mukaan vaika halusikin.
"Ette välttämättä palaa", olivat Ruohotähden sanat jotka saivat minut tajuamaan mitä oli tiedossa. Vaikka kyseessä olikin pelastusoperaaio, olimme oikeasti lähdössä sotaan. Sotaan, joka ei edes loppupeleissä ollut kenenkään heidän sotansa. Taolaisena, tämä taistelu ja ongelma koski minua heistä eniten ja jos Reikan ja Ollien kuivailema tilanne oli totta, olin yksi harvoista, jotka osasivat taistella. Vihollinen taas oli varmasti hyvä taistelemaan, eivätkä tietäessään olevansa ylivoimaisia, varmastikkaan perääntyisi helpolla. Tuleva taistelu tulisi siis olemaan vaikea ja molemmat osapuolet tulisivat kokemaan tappioita... Aivan.... Moni kissa tulisi menettämään henkensä tulevassa yhteenotossa molemmilta puolilta... Silloin todellisuus iski minua päin kasvoja. Saattoi olla, että joku tappaisi jonkun rakkaistani ja oli aika varmaa, että myös minäkin joutuisin ensimmäistä kertaa tahrimaan tassuni verellä. Sodassa ainut tavoite oli voittaa toinen ja selvitä itse hengissä. Ymmärsin lopulta oikeasti, miltä klaanikissoista tuntui, kun he antoivat lupauksen puolustaa klaaniaan jopa hengellään. Nämä kissat olivat valmiita tappamaan, jotta he ja heidän perheensä saisivat elää seuraavaan päivään. Mutta myös uhraamaan oman henkensä huomisen puolesta. Tunsin kuinka kylmät väreet kulkiat selkäpiitäni pitkin.
*Vihdoin ymmärrän mitä on olla soturi*, tuumin ja nousin ylös istumapaikaltani.
"Minä lähden", ilmottauduin kuuluvalla äänellä täynnä varmuutta. Kohdistin määrätietoisen katseeni päällikköömme joka katsoi takaisin minuun.
*Minäkin olen soturi ja aion antaa vaikka henkeni sen puolesta, että rakkalleni niin klaanissa kuin kaupungissa koittaa huominen*
"Minäkin tulen", ilmoitti Vesiturkki ja nousi seisomaan vierelleni. Pieni huolen pistos iski sydäntäni, kun kumppanini ilmoittautui myös lähtiäksi. Ehkä pelkäsin, että hänelle sattuisi jotain, mutta koska nyt tiesin miltä hänestä tuntui soturina, en aikonut väittää vastaan. Vaikka huoli kalvoikin sisintäni, oli minun muistettava, että meistä kahdesta hän oli parempi taistelia ja osasi pitää huolen itsestään. Päätinkin siis katsoa kollia kumppanin sijaan kanssa soturina. Soturina, joka tiedosti mahdolliset vaarat ja oli siittä huolimatta valmis seisomaan muiden sotureiden rinnalla valmiina taistelemaan.
*Olen ollut täysi idiootti tämän asian kanssa*
Yhä useampi kissa ilmoittautui mukaan ja pian lähtiöitä oli enemmän kuin tarpeeksi. Ruohotähti ilmoittikin keskustelevansa lähtiöistä Varjosydämen ja Laventelikasvon kanssa ja katosi pesäänsä. Klaanilaiset hajaantuivat tämän jälkeen omille teilleen. Huokaisin syvään yhä seistessäni paikallani ja luoden katseeni taivaalle.
*Uskonsiipi... pyydän, tarvitsen neuvojasi*, lähetin hiljaisen pyyntöni taivaille. Vesiturkki tuuppasi minua hieman ja saadessaan huomioni viittoi minua seuraamaan sotureiden pesälle. Meidän mahdollisten lähtiöiden tulisi kaikkien nukkua tämä yö hyvin ja kerätä voimia. Astelimme Sotureiden pesään, missä melkein kaikki soturit olivat jo asetuneet omille tai yhteisille makuusijoilleen. Vanhasta tottumuksesta kävelin oman havualustani luokse ja käperryin siihen. Sen sijaan, että Vesiturkki olisi suunnannut vähän matkan päässä olevalle omalle makuualustalleen, tämä astelikin hiljaa luokseni ja kumartui kuiskaamaan korvaani:
"Haittaako jos nukkuisimme tämän yön yhdessä? Emme vielä tiedä lähtiöitä ja jos toinen meistä ei lähde ja.... jos toinen ei palaa, on tämä viimeinen mahdollisuus"
Yllätyin hiemn kollin sanoista, sillä tämä itse oli pyytänyt, ettemme olisi heti siirtäneet makuusijojamme yhteen. Hän oli halunnut pitää suhteemme 'ei niin näkyvänä' isänsä alkuperäisen reaktion vuokis. Ymmärsin tietenkin tämän huolen silloin ja silloin. Siirryinkin siis hieman pedilläni antaen kollille tilaa. Tämä vilkaisi ympärillee muiden katseiden varalta, mutta jos totta puhutaan, ketään ei kiinnostanut. Vesiturkin käperryttyä kylkeäni vasten me molemmat nukahdimme hyvin nopeasti.

Heräsin jo hyvin tutuksi tulleelta niityltä, mutta yleisten epänormaalien asioiden lisäksi niityn pienellä kummulla seisoi pylväs joka kantoi palavaa punaista lyhtyä. Pylvään alla istui tuttu hahmo. Loikin Uskonsiiven luokse ripeästi, mutta lähestyessän tätä, huomasin, että tämän seurassa oli kaksi muuta hahmoa. Tämän oikealla puolella istui valkea, hyvin koristeellista kaulapantaa kantava valkea kolli. Kollista huokui jonkinlainen jalo aura ja lähestyessäni kolmikkoa, huomasin tämän vatsan olevan musta. Uskonsiiven vasemmalle puolelle taas oli asettunut musta naaras. Naaraan selässä komeili yksi iso valkea laikku ja tään häntä oli töpö samallalailla kuin minulla. Toisin kuin kolli, hän tuntui jotenkin hohtavan, hieman samalla tavalla kuin klaanivanhimpien tarinoissa tähtiklaanilaiset tekevät. Hidastintahtiani vähän ennen kummun huippua ja pysähdyin vasta ollessani muutaman loikan päässä joukosta. En yhtään tiennyt keitä nuo kaksi kissaa olivat, mutta jotenkin valkea kolli tuntui muistuttavan minua josakusta.
"Keith, mukava nähdä sinua pitkästä aikaa nuorukainen", sanoi Uskonsiipi arvokkaasti mutta samalla tuttuun lempeään sävyyn. Hymyilin hieman tälle ja nyökkäsin.
"Kuin myös ystäväni", olisin halunnut kertoa muutaman ajatuksen tämän ennustuksesta koskien minua ja Vesiturkia, mutta koska hän oli tuonut vieraita, en viitsinyt avata suutani kyseisestä aiheesta näiden edessä.
"Keith, tänä tärkeänä yönä olemme saaneet vieraita pyhästä metsästä, jossa sukusi henget majailevat", kolli selitti ja kääntyi sitten valkean kissan puoleen. Kolli kumarsi syvään ja naukui.
"Hauska vihdoin tavata nuori soturi. Taivailla minua kutsutaan Rauhan valkeaksi lapseksi, mutta maan päällä kannoin nimeä Yang. Olin Taon pyhän lauman toinen johtaja ja näin ollen jatkoin isäni Taon tassunjäljissä perheemme tavoitetta rakentaa rauhaa kunnioittava maailma. Aikana, jolloin ystäväni ja liittolaiset kutsuivat minua johtajaksi, oli aika jolloin liittomme suurimmat sodat käytiin, mutta myös silloin liittomme koki suurimmat laajetumiset", kolli kertoi ja nosti päänsä ylös.
*Yang, eli siis Lord Yang, Valkea johtaja. Muistelisin isäni kertoneen meille hänen isoisänsä olleen tämä kyseinen kissa. Eli tämä kolli oli ensimmäinen perijä ja Taon poikana myös kissa, joka syntyi Perhossielulle*
Seuraavaksi musta naaras laski päänsä painoksiin ja lausui voimakkaan kuuloisella äänellä.
"Keith, ilmeestäsi päätellen tunnistit veljeni. Onhienoa tietää, että hänestä kerrotaan tarinoita yhä nuoremmille sukupolville. Itse olen Yin, Taon tytär ja sen takia metsässä minua kutsutaan Rauhan mustaksi tyttäreksi. En kuitenkaan kuulu täysin metsään juuristani huolimatta, sillä päätin eläessäni seurata emomme tietä metsissä. Eläessäni kannoin monia nimiä, mutta jo kauan sitten kadonneen Taivasklaanin jätin soturina nimeltä Mustalootus. Vaellankin siis nyt taivaita tähtiklaanilaisena, mutta aina välillä käyn tervehtimässä veljeäni pyhän lammen luona", naaras kertoi.
*Yin. Isä ei ollut kertonut tästä oikeastaan yhtään. Korkeintaan ohimennen maininnut että Yangilla oli sisko, joka jätti lauman. Olikohan hän tiennyt tämän liittyneen klaaneihin?*
"O-on suuri kunnia tavata teidät molemmat. Luulin olevani onnekas saadessani tavata itse suuren Taon, mutta että myös kaksi hänen jälkeläistään, se saa minut sanattomaksi", sopersin. Yllätyksekseni kolmikko naurahti hieman.
"Aika muodollinen vai kuinka, vaikka vasta äsken väittikinvastaan päällikölleen", Yin naukaisi huvittuneena kahdelle kollille.
"Ettei vain olisi sitenkin sinun jälkeläsiäsi sisko hyvä", Yang naurahti. Oli yllättävää kuinka rentoja kaksi kissaa olivat huolimatta siittä, että heistä kerrottiin legendoja. Piikiteltyään toisiaan tarpeeksi sisarukset kääntyivät taas puoleeni.
"Keith, kuten tiedät, tulossa on taistelu joka määrittää Taon lauman ja näin ollen myös liiton tulevaisuuden. Onneksemme historia on jälleen toistanut itseään ja tuonut kaksi vastakohtaa yhdeksi. Ainut asia, mikä vielä on tehtävä, on saada yhteys puolikkaiden välille. Vain kahden puoliskan yhteys ja yhdistyminen yhdeksi, voi taata tasapainon", valkea kolli selitti.
"Kaksi vastakohtaa yhdeksi? Tarkoitatko klaaneja ja Taon laumaa?", kysyin saavani hieman tarkennusta. Yin nyökkäsi.
"Aivan. Kaksi perhettä, jotka ovat miltein täysin erilaisia, mutta silti niillä on jotain yhteistä. Välillä tosin tämä yhteys unohdetaan ja silloin jokin syntyy muistuttamaan siittä. Ensimmäinen muistutus tästä oli Taon rakkaus metsien neitoon. Vaikka he kaksi olivatkin erilaisia, niin edes pienen hetken he näkivät toisissaan palasen itseään. Toinen muistutus tästä oli minun ja veljeni syntymä. Vaikka maailmat olivat niin erilaisia, silti ne onnistuivat luomaan jotain joka teki niistä yhtä. Ja vaikka minä ja veljeni päätimme elää eri maailmoissa, veimme joka tapauksessa mukanamme palan toista", Yin selitti ja piti sitten puheessan pienen tauon.
"Nyt kun taistelu lähestyy ja puolikkaat, maailmat, ja henget taas kohtaavat, olet sinä muistuttamassa heitä siittä, että puoliskojen on mahdollista ymmärtää toisiaan", Yin jatkoi.
*Ei paineita*
Onnekseni Uskonsiipi näki epävarmuuteni.
"Sinulla ei kuitenkaan ole huolta. Et tee tätä matkaa yksin. Sukusi suojeliana tulen kulkemaan koko tämän matkan rinnallasi pyhän metsän henkien kanssa. Vaikka et siis näkisi meitä, olemme rinnallasi samalal tavalla kuin Tähtiklaanilaiset klaanien rinnalla. Vaikka sielusi onkin vahva, jos koet olevasi heikko, tulemme tueksesi. Ja jos kaadut, otamme sinut vastaan", Uskonsiipi sanoi ja ketoi pitkän raidallisen häntänsä ympärilleni.
"Kiitän... mutta jos sopii kysyä, mitä tarkoitat sukuni suojelialla?", kysyin hieman vaisusti. Yin pyöräytti silmiään ja tökkäsi suurta tiikeriä lapaan.
"Oletko ihan oikeasti seikkaillut hänen unissaan koko tämän ajan, etkä ole kertonut mikä oikeastaan olet?", naaras kysyi.
"En kokenut tarvetta", Uskonsiipi totesi yrittäen vältellä naaraan pistävää katsetta. Mieleni keveni hieman katsellessani suuren tiikerin pelkäävän pientä naarasta. Yang pyöräytti silmiään ja selitti minulle itse hieman lisää Yinin edelleen tökkiessä Uskonsiipeä.
"Kerta Uskonsipi ei ole kertonut niin minä kerron. Keith, Sukusi on ollut olemassa jo kauan ennen Taoa ja pyhää laumaa. Esi-isämme olivat rotukissoja nimelta Japanin bob-tail. Kun sukumm eeli vielä kotisaarellaan, oli heillä jo silloin yhteys muinaisiin henkiin. Henget auttoivat muinaisia johtajia tekemään oikeita päätöksiä ja taistelemaan vihollista vastaan, mutta he eivät ikinä auttaneet jos aikeena oli hyökätä. On hyvin mahdollista, että saarella asuu edelleen ainakin muutama alkuperäisessä muodossaan elävä tiikeriklaanilainen, mutta siittä edes me emme tiedä. Kun sukumme pää siirtyi ihmisten mukana tähän maahan, lähti muutama henki heidän mukaansa. Näistä hengistä yksi oli Uskonsiipi. Hän ei siis ole kovin nuori tapaus ajatellen, kuinka kauan tiikeriklaanin ajasta on. Uskonsiipi on siis toiminut sukumme suojeliana jo vuosikymmenien ajan", Yang selitti. Tää tieto sai lyötyä minut ällikälle. En ikinä olisi uskonut Uskonsiiven olevan niiiiiin vanha kurppa.... Siis henki... Yin lopulta lopetti tiikerin tökkimisen ja loi katseensa taivaille. Kuin tyhjästä ilmestynyt tuulenvire pöllytti naaraan turkkia ja tämä istui hiljaa kuunnellen sen suhinaa, ihan kuin se olisi tuonut mukanaan viestin. Puuskan kadottua naaras katsoi veljeään ja Uskonsiipea merkitsevästi.
"Toivotamme onnea matkallesi Keith", Yang sanoi ja käveli siskonsa rinnalle. Tiesin, että minun oli heättävä nyt, mutta ennen lähtöäni halusin vielä kysyä yhtä asiaa.
"Ennen kuin menen, mistä voitte tietää että minut valitaan pelastusoperaatioon mukaan?"
Uskonsiipi hymähti hieman.
"Tiedät itsekkin, että vaikkei sinua valittaisi, lähtisit kuitenkin vasten määräyksiä, etkö vain?", nämä sanat sanottuaan pimeys nielaisi niityn.


"Kotkakatse, Vesiturkki, Metsäsielu​ ja Pihkaviiru. Te lähdette kanssani kohti kaksijalkaa. Syökää kunnolla nyt ja hyvästelkää ystävänne. Lähdemme auringon noustessa." Varjosydän ilmoitti. Huokaisin helpotuksesta. Onnekseni sain lähteä mukaan, enkä näin ollen välttämättä joutuisi ongelmiin palatessani. Ennen kuin lähdin, oli minun vielä pyydettävä yhdeltä kissalta palvelusta. Astelin Piiskaviiman luokse, joka oli juuri sanonut näkemiin pojalleen.
"Piiskaviima. Tiedän että välimme eivät ehkä ole tällä hetkellä parhaat, mutta toivoisin että pitäisit Väretassun koulutuksesta huolta poissaollessani?", kysyin kolilta. Tämä vilkaisi minua ihan kuinei olisi ollut varma, kysyinkö tältä tosissani palvelusta. Hetken mietittyään tämä nyökkäsi.
"Lupaan pitäähänestä hyvää huolta ja opettaa nuorukaiselle muutaman liikkeen mitä osaan. Jote, tuo poikani takaisin hengissä", tämä pyysi. Tämä sai minut hieman hiljenemään mutta pian nyökkäsin tälle.
"Mitäänhän en voi luvata, mutta yritän. Poikasi on vahva ja uskon että hän pärjää", totesin ja käännyin pois. Olin ennen Piiskaviimalle puhumista hyvästellyt myös Viistotassun ja oppilaani. Nyt kuitenkin kun Varjosydän kokosi lähtiät yhteen ja kun naaras asteli ensimmäisenä ulos leiristä, minun oli pakko vielä hetkeksi pysähtyä ja katsoa ympärilleni. Tästä oksista ja muista sattuman varaisista metsän rakennusvälineistä tehdystä leiristä oli tullut minulle koti ja kaikista tapaamistani kissoista sen sisällä perhettä. Annoin katseeni kiertää leirin ympärille. Näkisinkö tätä paikkaa enään? Näkisinkö enään leirin aukeaa, missä kissat vaihtoivat kuulumisia, puhujankiveä minkä juurelle koko klaani kokoontui kuuntelemaan arvostettua päällikköämme joka minutkin kantoi metsän halki uuteen kotiini. Haistaisinko enään parantajan pesästä leijailevaa yrtiien tuoksua ja kuulisinko enään pentutarhan pienien asukkaiden kimeää naukumista. Näkisinkö enään sotureiden astelevan ulos sotureiden pesästä valmiina päivän toimiin. Saisinko enään ikinä hakea oppilastani oppilaiden pesän varjoista. Pääsisinkö enään kuulemaan klaanivanhimpien tarinoita muinaisista sotureista, joita edelleen mielelläni kuuntelin? Tämä lähtö tuntui ihan erilaiselta, kuin ihmisten pesästä lähtö. Silloin odotin innolla tulevia seikkailuita, mutta nyt sieluni täytti haikeus. Pystyin tuntemaan, kuinka pala yritti nousta kurkkuuni,mutta päätin nielaista sen ja hymyillä. En tiennyt tulisinko enään näkemään tätä paikkaa, joten päätin lähteä täältä hymyillen. Sillä täällä olin onnellinen ja siispä jos jotain halusin jättää hyvästiksi, niin se oli rakastava hymy. Soturin hymy. Soturin, joka ei tiennyt tulevaa, mutta halusi silti kiittää menneestä ja näyttää muille, että ihan sama mitä käy, hän lähti täältä onnellisena.
"Pysykää hengissä! Tapan henkilökohtaisesti ne, jotka ovat menneet kuolemaan kun palaamme!", huudahdin iloinen virne huulillani kunnes lopulta käännyin ympäri ja astelin muiden lähtiöiden joukossa ulos leiristä, nuuhkaisten vielä kerran perheeni tuoksua.
*Kiitos*
Ja niin alkoi aamuauringon vähitellen alkaessa valaista keväisen metsän, matkamme kohti yhtä suurimmista seikkailuistamme.


//// Ja tätä tuli kirjoitettua neljä tuntia että joo... Toivottavasti kaikille käy nää sekoilut~ Jatkaa saa kuka haluaa.

 

©2018 Metsäketo - suntuubi.com