Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Myrskyklaani Jokiklaani Tuuliklaani Varjoklaani  Tähtiklaani Erakot ja kotikisut 

 

Varjoklaanilaisten tarinat

 

<  1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Vuolastassu

29.04.2018 22:41
Varjosydän palasi leiriin Ruohotähden kannoilla.
"Varjosydän!" Naukaisin innoissani.
" odota" mestarini murahti.
* mikäs nyt?*
"Jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä saapukoon suurkivelle klaanikokoukseen " Ruohotähti maukui ja ääni kaikui leirissä. Varjosydän istui päällikön vieressä ja muut kissat kokoontuivat heidän ympärilleen.
"Kissoja kaksijalasta on tuonut mukanaan ilo uutisen, kadonneet ystävämme on löydetty." Ruohotähti jatkoi.
"Miksi he eivät ole tällä?" Mau'uin puoli ääneen.
" oiva kysymys Vuolastassu " Varjosydän maukui ja punastuin en tosiaan ajatellut päästää ajatusta suustani.
"Kissat jotka tietävät paikan tarvitsevat apua ennenkun auttavat meitä" Varapäällikkömme maukaisi.
Ruohotähti nyökkäsi ja jatkoi
"Tarvitsemme viidestä kissasta koostuvan etsintä partion joka liittyy muiden klaanien kanssa hakemaan ystävämme kotiin."
"Onko vapaa ehtoisia" hän kysyi.
" minä" huusin
"Muistakaa edessä on taistelu, vain sotureita lähtee mukaan. Ette välttämättä palaa." Ruohotähti lausui pahaenteiset sanat.
"Minä lähden" Kotkakatse ilmottautui palava katse silmissään.
" minäkin tulen" Vesiturkki säesti.
"Ilmottaudun vapaaehtoiseksi" Pimeävarjo maukui.
" samoin" pihkavarjo ja metsäsielu myötäilivät.
"Saanko minäkin lähteä" Värelehti kysyi.
"Näyttää siltä että joudumme valitsemaan" Ruohotähti maukui ja kiitti ilmottautuneita.
Ruohotähti katosi pesäänsä Varjosydän ja Laventelikasvo vanavedessä.
Kissat hajaantuivat ja minä suunnistin pesääni
* epäreilua etten pääse, olen harjoitellut kahta kovemmin kun kukaan muu!*
Kiukussani pyörähdin kerälle ja odotin unen tulevan. Silmäni painuivat kiinni ja heräsin.
Edessäni avartui paksu usva, minua kohti käveli hopeareunainen kissa.
"Vuolastassu, sinusta voi tulla metsän pelätyin taistelia, mutta vain jos astelet oikeuden nimissä. Muista nuorukainen Hyvä voittaa aina pahan, aina rakkaani. Muista-" tähtein kirjaillun kissan ääni katkesi kun Haavekynsi loikkasi hänen niskaansa purren sen poikkin. Inhan naksauksen kuuluttua katosi naaras savuna sumuun.
"Kuka hän oli?" Kysyin hiukan järkyttyneenä
"Hän oli. Hän oli painajaiseni" Haavekynsi takerteli.
" painajainen?" Kysyin kulmaani kohottaen.
" niin se karkasi, anteeksi" mestarini murahti turhautuneena.
" sinun pitää herätä" hän jatkoi ja käänsi selkänsä minulle.
" odota!" Huusin mutta liian myöhään Haavekynsi oli jo tiessään.
Heräsin hätkähtäen. Aamu sarasti jo hiljalleen.
Kissoja kokoontui aukiolle
"Kotkakatse, Vesiturkki, Metsäsielu​ ja Pihkaviiru. Te lähdette kanssani kohti kaksijalkaa. Syökää kunnolla nyt ja hyvästelkää ystävänne. Lähdemme auringon noustessa." Varjosydän ilmoitti.
"Emo!" Huusivat Leikotassu, Kalmatassu ja Väretassu.
"Hei kyllä minä tulen takaisin, tahdon nähdä teidän työskennelleen kovasti kun palaan." Hän naukui ja silitti hännällään pentujaan.
"Lupaatko?" Vaahterapilkku maukui huolissaan.
" Lupaan" tämä rauhoitteli.
Varjosydän jakoi nopeasti Pimeävarjon kanssa vielä vesimyyrän ennenkun alkoi koota joukkoaan.
"Näkemiin" maukaisin siskolleni ja kosketimme neniä.
"Pidä heistä huoli" hän maukui Pimeävarjolle jonka silmistä paistoi tuska.
"Tähtiklaani valaiskoon polkuanne" Ruohotähti toivotti partion kadotessa leiristä.
"Vaahteraloimu vastaat Varjosydämen tehtävistä hänen suorittaessan tehtävää." Ruohotähti määräsi ja kapusi pesäänsä.
"Voi pojat..." kuiskasin ymmärtäessäni että se tarkoittaisi minun kouluttamistani.

//ruhtinas?

Nimi: Varjosydän

29.04.2018 00:02
"Teinkö väärin?" Kysyin Ruohotähdeltä.
"Et, tiedät yhtä hyvin kun minäkin mitä heille olisi käynyt." Päällikköni vakuutti.
"Saimme seuraa" maukaisin haistaessani myrskyklaanilaisia.
Ruohotähti nyökkäsi ja lähdimme pesästä. Partio oli napannut harhailijan näköjään,tunnistin jäntevän kollin, Setriviiksi.
Haukkataivas tuuppasi myrskyklaanilaista ettenpäin Tomusydämmen liuttaessaan kyntensä ulos.
#odottakaa# viitoin klaanille ja Tomusydän sihahti turhautuneena.
Setriviiksi kumarsi korvat luimussa ja esitti asiansa.
"Ruohotähti, Vinhatähti on pyytänyt kaikka päälliköitä saapumaan hätäkokoukseen kokoussaarelle. Klaaniimme saapui kaksi ilmeisesti Tao nimiseen laumaan kuuluvaa kissaa, joilla on tietoa kadonneiden soturien olinpaikasta. He ovat saapuneet pyytämään apua klaaneilta"
"Setriviiksi kiitos tiedosta, Tomusydän ja Pimeävarjo saatakaa hänet nyt pois reviiriltämme." Ruohotähti maukui.
"Ettekö tule?" Myrskyklaanin soturi kauhistui.
"Harkitsen asiaa " Ruohotähti tokaisi ja viittoi soturia poistumaan.
"Tuhkatassu!" Kutsuin oppilastani.
"Niin" harmaa kolli maukui saapuessaan.
"Mene Tomusydämen mukaan." Käskin ja oppilas asettui sanaakaan sanomatta Tomusydämen vierelle.
"Varjosydän tulisitko?" Päällikköni maukaisi ja nyökkäsin.
"Mitä mieltä olet?" Hän kysyi yllättäen.
"Ei meillä ole hävittävää" totesin.
"Tule mukaani saarelle, en luota että yksikään muista päälliköistä tulee yksin."Ruohotähti käski.
"Entä klaani?" Kysyin
"Silloin kun päälliköt ovat poissa ei kukaan hyökkää" Hän rauhoitteli.
"En olisi niin varma" murahdin.
"Uhmaatko käskyäni Varjosydän." Ruohotähti murisi.
" En" maukaisin taipuen päällikköni tahtoon ja kumarsin syvään kunnes hän nyökkäsi.
"Lähdemme heti." Hän jatkoi.
"Leiri jää Vaahteraloimun vastuulle ja Vesiturkki tulet mukaa " Routamyrsy ilmoitti lähtiessämme.
Ravasimme läpi hiirenkorvan metsän, linnun laulu täytti ilman ja hailakka tuuli puhalsi nummien takaa. Saapuessamme rajalle asteli Ruohotähti veteen.
" tulkaa nyt, en aijo astua käpälän mittaa noiden hiirtenaivojen reviirille" hän selitti ja olin pyöritellä silmiä.
*olet mahdoton*
Tassuttelin kiltisti jäiseen veteen Vesiturkin perässä ja kahlasimme rantaa pitkin kaatuneelle puun rungolle. Nuuhkaisin ilmaa, olimme ensimmäiset. Kynteni lipsuivat liukkaalla puunrungolla.
Päästyämme saarelle valitsi Ruohotähti paikan puhujanpuun juurelta, mukavasti varjoisan. Istuuduin hänen viereensä kitoen häntäni tassujeni ympäri. Vesiturkki istuutui viereeni. Kun mitään erikoista ei tapahtunut aloin sukia hiukan pyörteille mennyttä turkkiani.
"Naaraat" Ruohotähti naurahti.
*kollit* ajattelin tuskastuneena mitä hyötyä olisi olla läpimärkä ja sottaturkkinen? Aivan ei mitään voisin aivan yhtä hyvin sukia turkkini ja koittaa saada sen kuivaksi.
Tuuliklaanin seurye saapui vanavedessä Myrskyklaanin kanssa, odottelimme vain Jokiklaania.
Aurinko oli kavunnut huippuunsa ja puu varjosti mukavasti.
Jokiklaanin kavutessa saarelle järvestä aloitti Myrskyklaanin päällikkö
" kiitos kaaikki että saavuitte näin lyhyellä varoitusajalla, asia on tärkeä." Hän jatkoi.
* rajat ovat myös tärkeitä! Tosin siittä hän te ette ikinä välitä hiirenaivot, tallaatte minne tahdotte milloin tahdotte ja luulette omistavanne koko järven. Niin tyypillinen myrskyklaanilainen*

Nimi: Kotkankatse

28.04.2018 12:54
Soturien pesän katossa olevista ohuista rei'istä paistoi himmeää valoa. Makoilin selälläni ja mietin monia asioita. Tai no, muutamaa asiaa. Päällimmöisenä mielessäni kuitenkin pyöri viikko sitten tapahtunut vesiturkin tunnustus ja sitä seuraneet päivät. En aluksi tiennyt mitä sanoa tai tehdä. Olin vain kertonut kollile että olin otettu, mutta en ollut vielää varma omista tunteistani. Kolli oli hyväksynyt tämän ja sanoi ettei minun tarvinnut päättää mitään heti. Arvostin kollia sen takia. Tällaisia päätöksiä ei päätetä heti. Ja nyt viikon pohdinnan, niin järjen kuin tunteidenkin kannalta olin päättänyt mitä tehdä seuraavaksi. Se tuntui hieman oudolta ajatella, että heti kun olin päästänyt Viistotassun menemään, seuraava kumppaniehdokas oli jo edessä. Olin pyrkinyt pohtimaan omia tunteitani Vesiturkkia kohtaan ja unohtaa vasta tajuamani Uskonsiiven sanat. Suuri tiikeri ei ollut koko viikkona ilmestynytuniini, vaikka olisinkin kaivannut tämän neuvoa. Tällä kai hän yritti sanoa, että minun tulisi selvitä tästä ongelmasa itse. Käännyin hieman pedilläni ja kohdistin katseeni muutamaan pikkukiveen makuusijani vierellä. Kun ajattelin Vesiturkkia nyt, olivat ajatukseni ja tunteeni selvästi erilaiset kuin jos niitä verrattaisiin oppilas aikojen tunteisiini. Oppilaana näin kollin jääräpäisenä ja riitaa haastavana oppilaana, johon silti halusin tutustua, sillä tiesin pinnan alla piilevän jotain, mitä en ulospäin nähnyt. Nyt kun katsoin Vesiturkkia, näin edelleen jääräpäisyyttä, samanlaista kuin minussa. Sen lisäksi näin rauhallisuutta, ymmärtäväisyyttä, uskollisuutta perheelleen ja klaanilleen sekä hieman ujoutta. Kolli oli loistava taistelia ja kalastaja, mikä oli erityinen taito. Hyvä opettaja oppilaalleen ja tämä seurasi esimerkillisesti soturilakea, mutta otti huomioon, että välillä sitä oli pakko venyttää. Eikä tämän ulkonäkökään ollut hassumpi. Viikon olin miettinyt ja lopulta olin ymmärtänyt mitä Vesiturkkia kohtaan tunsin. Sen lopulta tajuaminen oli tuonut eräänlaisen mielen rauhan. Oikeasti olin tajunnut tämän jo eilen, mutta olin halunnut nukkua yön yli ja varmistaa aamulla, olisivatko samat tunteet yhä läsnä. Olivathan ne. Heräämisestäni oli nyt ehkä muutama tunti ja klaani oli jo liikkeellä, ja niitten tuntien ajan, olin vain pohtinut miten kertoisin asiani. Valitettavasti näitten asioiden kertominen ei ollut yhtäyksinkertaista, kuin flirttailu joka ei tarkoittanut mitään erityistä. Olinkin siis sortunut perus sanojen valinnan sijaan miettimään liikaa ja käymään pääni sisällä kaikki mahdolliset lopputulokset kustakin vaihtoehdosta. Lopulta löin pääni pesän multaiseen maahan turhautuneena.
"Voi hyvät henget Keith! Älä mieti noin paljon! Tietenkään tämä ei ole mikään pikkujuttu, mutta se että mietit näin paljon ei tee tästä yhtään helpompaa! Hän pitää sinusta ja sinä lahopää pidät hänestä, eivät ne tunteetniin vain muutu jos kertoessasi tulee kauhea ajatuskatkos. Vesiturkki ymmärtää kyllä sen, ok, hyvä. Nyt vain nousen ylös ja menen kertomaan hänelle. Mutta entä jos hän.... Voi !#¤@$£$[]£ Keith!", Huusin tyhjässä soturien pesässä ja lopulta löysin itseni hakkaamasta päätäni maahan. Lopulta pähäni alkoi sattua moinen ja laskin sen hitaasti maahan.
Lopulta hiljaisuus laskeutui ympäröivään pesään.
*Emo, Jack, Mary....... Isä, miksette voi olla täällä kanssani ja käskeä minun ryhdistäytyä... Ei, miksettei voi olla täällä ja nähdä millaiseksi olen kasvanut. Nähdä kuinka rakkaanne on oppinut pitämään huolta itsestään ja kuinka vaikeuksista huolimatta, voin rohkein mielin tehdä mitä täytyy. Nähdä edessänne sen kissan, joka minun kuuluikin olla ja olla ylpeitä*, tuumin. Olin tyystin unohtanut. Nyt oli kevät.... Nousin lopulta ylös sammalpediltäni, otsa hieman naarmuilla ja kävelin ulos sotureiden pesästä. Aurinko oli kohta korkeimmillaan ja keskipäivän partio oli lähtenyt juuri kierrokselleen. Väretassu oli mennyt heidän mukansa Varjosydämen käskystä.Olin edelleen vihainen naaraalle, enkä ollut puhunut tälle oikeastaan ollenkaan uusien oppilaide saapumisen jälkeen. Puistelin ajatuksen Varjosydämestä pois mielestäni ja rupesin katselemaan ympärilleni. Toivoin, ettei Vesiturkki ollut lähtenyt leiistä minnekkään, sillä halusin kertoa tälle mahdollisimman pian. Annoin katseeni kiertää leirin ympäri, mutta en nähnyt kollia missään. Tämä oli hyvin turhauttavaa. Etsin vielä hetken kollia, mutta turhaan. En halunnut odottaa kolin paluuta, mutta en tiennyt missä tämä oli ja vaikka jäljittäisin tämän, oli se ehkä vähän liikaa. Istuin alas ja olin jo melkein hyväksynyt ajatuksen odottamisesta,kun yhtkkiä kuulin tämän äänen parantajan pesän luota. Käännyin pesän suuntaan ja näin Vesiturkin puhuvan jostain parantajamme kanssa. En edes kerennyt ajatella mitään, kun jalkani vain alkoivat liikkua itsestään, juosten kollia kohti.
"Kiitos että huolehdit Kalmatassusta Laventelikasvo", Vesiturkki sanoi vasta äskettäin nimitetyle parantajallemme.
"Teen van työtäni. Kalmatassun naarmut eivät ole vakavia mutta hyvä kuitenkin että tulitte näyttämään niitä. Oppilaasi on valmis harjoituksiin jo huomenna", parantaja kertoi. Itse sain jalkani takaisin hallintaani ja juoksemisen sijasta astelin ripeäsi kaksikon luokse. Laventelikasvo katsoi minua hetken huolissaan, samoin kuin Vesiturkki. Hetken mietin mitä kaksiko niin kovasti ihmetteli, kunnes Laventelikasvovasi suunsa.
"Voisin samalla hoitaa nuo sinunkin naarmusi Kotkankatse", tämä sanoi. Olinko tosiaan lyönyt päätäni niin lujaa maahan? Vesiturkki näytti hieman huolestuneelta.
"Kiitos Laventelikasvo, mutta enköhän minä jää henkiin. Hoidat vain Kalmatassun ensin, tulen kyllä kertomaan jos tarvitsen paikkausta", kerroinhieman hymyillen. Laventelikasvo kohautti olkiaan ja poistui sitten paikkaamaan Kalmatassun naarmuja parantajan pesän varjoihin. Tämän lähdettyä tajusin jääneeni kahden Vesiturkin kanssa ja vakavoiduin.
*Miksi minua jännittää näinpaljon?*, kysyin itseltäni. Kääntäessäni päätäni, kohtasin Vesiturkin kysyvän katseen. Sydämeni tuntui jättävän lyönnin välistä. Kuonojamme välillä oli ehkä vain muutama sentti ja me molemmat yritimme lukea toistemme katseista, mitä nyt tapahtuisi. Välillemme laskeutui täysi hiljaisuus. Lopulta rykäisin kurkkuni auki ja avasin suuni.
"Ömmm.... Vesiturkki... MInä tuota... No siis ensinnäkin pyydän anteeksi tulevia ajatuskatkoja sekä huono vitsailua tämän välissä, sillä olen jostain syystä todella hermostunut ja toivon että ymmärrät", aloitin. Vesiturkki kuunteli tarkkaavaisesti ja sanoi ymmärtävänsä. Pelkästään jännittämisen kertominen sai minut rentoutumaan paljon, sillä nyt toinen tiesi mistä kaikki sekoilu sanoissan johtui. Vedin yvään henkeä yrittäessäni rentoutua ja sitten päästin melkein kaiken ilman ulos keuhkoistani pitkällä uloshengityksellä.
*Syteen tai saveen*
"Olen miettinyt mitä kerroit minulle silloin neljäsosa kuu sitten ja sitä, mitä itse tunnen. Kuten jo silloin kerroin, olen iloinen siittä, että kerroit minulle mitä tunnet. En tosin ymmärrä miksi tunnet niin minua kohtaan, olen kuitenkin täysi lahopää, heh.... Mutta tosiaan, ennen kaikea sait minut ajattelemaan ja tajuamaan mitä itse koen sinua kohtaan.... Ömm... Niin... En ymmärä miksi tämä on niin hankala sanoa... pyydän, älä lyö", pyysin ja ennen kuin kolli kerkesi tajuta mitään, nojauduin eteenpäin sulkien välimatkatkan kuonojemme välillä, suljin silmäni ja seuraavaksi tunsinkin soturin huulet omiani vasten.
*MITÄ MINÄ JUURI TEIN?!?!?!?!?!*
Pian onnekseni tunsin tämän suutelevan takaisin. Aika tuntui pysähtyvän ja kaikki ympäröivät äänet tuntuivat katoavan tuuleen. Kaikki maailman murheet tuntuivat katoavan. Se tunne, se on sanoin kuvaamaton. Se vain on. Tämän lämpimien huulten kosketus sai ihoni kihelmöimään. Kollin lämmin hengitys liikutti kasvojeni lyhyttä turkkia edestakaisin. Suudelma välilläme oli hento, hellä ja kuitenkin siitä kävi ilmi niin moni asia. En tiedä kauanko se kesti, mutta lopulta meidän oli pakko irrottautua vetämään henkeä. Avasin silmäni sydämeni sykkien kuin viimeistä päivää. Vesiturkki avasi silmänsä myös pian. Katsoimme toisiamme silmiin sanomatta mitään. Ehkä emme halunneet rikkoa sen hetken taikaa, tai sitten emme vain tienneet mitä tehdä seuraavaksi. Tunsin kuinka punastuin korvanlehdistä aina hännäntöpöön asti. Sitä oli hankala nähdä Vesiturkin punertavan turkin alta, mutta tämäkin oli selvästi yhtä punastunut kuin minäkin, ehkä vähän enemmän jopa. Lopulta hetki rikkoutui vihaisen huudon seurauksena.
"Vesiturkki, mitä luulet tekeväsi tuon erakon kanssa?! Oletko menettänyt lopulta järkesi poika?", Kuului matala kollin huuto. Käännimm emolemmatäkkiä katsomaan suuntaan, mistä Piiskaviima viiletti ripein askelin kohti meitä. Kasvoillaan tällä oli joko erittäin vihainen ja pettynyt ilme, tai sitten joku oli vääntänyt tämän naaman kieroon ja sen lisäksi mehiläinen oli pistänyt tätä. Nousin äkkiä ylös ja asetuin vaistomaisesti Vesiturkin ja tämän isän väliin. Piiskaviima pysähtyi muutaman askeleen päähän minusta ja katsoi minua raivosta punaisin silmin.
"Väisty erakko, sinun takiasi poikani on mennyt ihan sekaisin!", tämä sähisi. Tunsin kuinka silmäni ottivat tämän sanojen takia 'jäisen' muotonsa. Katsoin tätä tuimasti takaisin. En aikonut väistyä ihan vähälä, joten jos tämä halusi päästä ohitseni, hän sai tehdä töitä sen eteen. Piiskaviima tuhahti epäuskoisesti.
"Uskallatko tosiaan uhmata itseäsi vanhempaa ja vahvempaa soturia erakko? Sinun tulisi tietää paikkasi kerta itse varapäällikkö sinut koulutti ja päällikkö kelpuutti. Älä unohda että vaikka mitä tekisit, et tule ikinä olemaan mitään muuta kuin erakko, etkä siis kuulu klaaniin niinkuin me oikeat soturin verta kantavat kissat. Samalla tavalla kuin minun ja poikani asiat eivät kuulu sinulle!", tämä mourusi uhkaavasti. Päässäni ei sillä hetkellä liikkunut enään mitään ylimääräistä. Korjasin ryhtini ja nostin päätäni niin, että silmäni olivat melkein samalla tasolla kollin kanssa. Vesiturkki yritti sanoa jotain vastaan, mutta keskeytin tämän itse.
"Kuinka väärässä voi yksi kissa ollakaan?", hymähdin ja samalla suuni kääntyi virneeseen ja otin askeleen eteenpäin. Piiskaviima ei hirveämmin liikahtanut, mutta tämän kasvoista näki, että hän odotti mitä sanoisin.
"Luuletko että muutama sana siittä kuinka soturinveri ei merkitse mitään ja kuinka päällikkö teki sinusta nimittäessään snut soturiksi täyden klaanimme jäsenen auttaa?", tämä solvasi. Hymähdin jälleen.
"Tiedän, sellainen puhe ei toimi oikeassa elämässä, joten en edes yritä. Olet kuitenkin väärässä oikeastaan kaikesta mitä sanoit~ Ensinnäkin, emme ole taistelleet, joten kumpikaan meistä ei voi tietää varmaksi, kumpi meistä on vahvempi. Enkä mielelläni selvitä sitä näissä merkeissä. Toiseksi. Vaikka milteinpä kaikki klaanissa niin luulevat, en ole alkujani erakko, ja muutenkin käytän mieluumin termiä 'vaeltaja'. Siinä missä sinä synnyit metsässä, minä synnyin ihmisten pesään läheisessä kaupungissa, eli siis käännettynä klaanikissojen kielelle, kaksijalkalassa. Emoni on ihmisten lemmikki ja isäni, noh, hän on kujakissa. Eli te varmaan sanoisitte, että olen syntyjäni 'kotikisu'? Mitä nyt olen kuullut kotikissoista puhuttavan klaanien keskuudessa, yleinen ajatus on, että kaikki olisivat heikkoja tai jotenkin huonompia kuin klaanikissat. Te myös tuppaatte ajattelemaan, etteivät kotikissat pärjää luonnossa. Ylläri, mä oon yhä hengissä~ Sen lisäksi, itse päällikkö ja varapäällikkö, jotka taustastani tiesivät, ovat, kuten sanoit, kelpuuttivat minut. Enkä usko, että olisin saanut soturinimeni jos en olisi ollut hyödyksi klaanille ja todistanut osaavani sekä taistella, että metsästää. Aika mielenkiintoista vai mitä? Mutta tämähän ei siis pääty tähän. On totta että olen alkujani ei klaanisyntyinen, mutta se ei tarkoita, etteikö minussa voisi virrata soturin veri. Shokki juu, niin se oli minullekkin kun sain kuulla. Aika mielenkiintoista eikö, kotikissa jossa virtaa samaa verta kuin kessä tahansa klaanikissassa. Sillä logiikalla meidän pitäisi olla saman arvoisia. Mutta, anteeksi on pakko, loppupeleissähän sillä ei ole väliä mistä tulemme tai kenen veri meissä virtaa, sillä kaikki veri on yhtä lailla punaista ja jokainen meistä päättää ise mitä elämällään tekee ja kuka päättää olla. Kuten eräs edesmennyt viisas soturi kerra sanoi, teot tekevät soturin. Tiedän että joku erakko teki anteeksiantamattoman teon, mutta se että kostat kaikille erakoille ei tuo rakaintasi takaisin saatika tee sinusta yhtään parempaa. Ajattele poikaasi, mitä luulet hänen ajattelevan jos käyttäydyt näin? Sinähän teet näin vain koska rakastat häntä, mutta huutamalla ja pakottamalla hänet ajattelemaan niinkuin sinä, se ei näy", kerroin. Sekä Piiskaviima että Vesiturkki katsoivat minua hämmennyksen vallassa. Tosiaan, en ollut kertonut kellekkään muulle oikeasta taustastani kuin Varjosydämelle ja Ruohotähdelle. Piiskaviima katsoi minua silmät suurina ja yrittäen prosessoida kaiken mitä olin juuri kertonut. Hänen katseensa siirtyi minusta Vesiturkkiin uudelleen ja uudelleen.
"Ei.... Ei se silti kuu...", Piiskaviima yritti väittää vielä vastaan.
"Oi kyllä se kuuluu, sinä olet ehkä hänen isänsä, mutta minä olen hänen kumppaninsa", sanoin. Sanottuani tään, suuri kolli otti askeleen taaksepäin ja katsoi poikaansa epäuskoisesti.
"Aiotko todella sanoa kaiken kuulemasi jälkeen että tämä kolli on todella kumppanisi? Rakastatko häntä vaikka hän on kotikisu?", piiskaviima kysyi huolestuneella äänellä. Vesiturkki sulki silmänsä ja nousi ylös.
"Kyllä. En itsekkään tiennyt tätä Kotkankatseen menneisyydestä, mutta se ei muuta sitä, että rakastan häntä. Ja toivon, että ymmärrät, että mieleni ei muutu. Olet isäni ja rakastan sinua, hän on kumppanini ja rakastan myös häntä. Pyydän, älä siis pistä minua valitsemaan teidän kahden väliltä", Vesiturkki kertoi astellessaan rinnalleni ja kohtasi isänsä epäröivän katseen silmin, jotka olivat jo hieman kosteat. Silmin, jotka anoivat ymmärrystä. Piiskaviima puri hampaansa yhteen ja katsoi poispäin.
"En ymmärrä, miksi... miksi oma poikani voi....", tämä mutisi, selvästi järkyttyneenä.
"Mikset isä ymmärrä sitä. Ei se ole sen oudompaa kuin sinun ja emon välinen rakkaus", Vesiturkki ritti vakuuttaa isäänsä, mutta tämä jatoi hampaidensa kiristelyä ja pysyi vaiti. Huokaisin syvän.
"Tiedän, että sitä on hankala ymmärtää ja että kokemasi jälkeen on hankala luottaa ulkopuolisiin, tai luottaa ylensäkään johonkin, mitä ei täysin ymmärrä. TIedän, että en ole klaanisyntyinen, enkä tuli koskaan oleman, mutta vaikka minä ja Vesiturkki, vaikka minä ja sinä olemme erilaisia, niin kuten kaikki kissat klaanissa ja maailmassa, jos vain katsomme tarpeeksi syvälle, me emme ole niin erilaisia kuin mitä päällepäin näyttää", sanoin ja laskin tassuni Piiskaviiman olalle. Kolli kuitenkin nousi pian ja kääntyi pois päin. Otettuaan muutaman askeleen, tämä kuitenkin pysähtyi.
"En todellakaan ymmärrä sitä, enkä ole varma, tulenko koskaan ymmärtämään erakon ja klaanikissan liittoa, mutta ihan sama mistä olet, sinun on parempi kohdellapoikaan hyvin. En nimittäin epäröi vetää sinulta silmiä päästä jos satutat häntä. Onko selvä Kotkankatse?",tämä sanoi. Olin yllättynyt, että vasta äsken niin raivoissaan ollut kolli, oli yhtäkkiä muuttunut niin hiljaiseksi ja antoi asian olla. Vilkaisin Vesiturkkia ja tämä näytti yhtä hämmentyneeltä kuin minäkin. Pian tämä kuitenkin hymyili vähän ja nyökkäsi. Asiat olivat siis hyvin.
"Lupaan Piiskaviima, hän on hyvissä tassuissa.... ja kiitos", naukasin tämän perään. Kolli höräytti korvaansa ja jatkoi sitten matkaansa kohti tuoresaaliskasaa. Pystyin vihdoin huokaista helpotuksesta ja tunsin, kuinka helpottunut hymy levisi kasvoilleni. Minä ja kumppanini, jotenkin uskomatonta sanoa niin, hymyilimme hieman toisillemme ja vähitellen pieni helpottunut nauru pääsi ilmoille. Kaikki tuntui taas oikealta, mutta se pieni onnellinen hetki ei kestänyt kauaa, sillä sillä hetkellä keskipäivän partio palasi mukanaan joukkoon kuulumaton kissa. Paikalla olevien klaanilaisen joukossa nousi hälinä myrskyklaanilaisen astellessa leiriin soturiemme mukan. Hälinä oli saanut Ruohotähden ja Varjosydämen ilmestymään paikalle. Myrskyklaanilainen lähestyi päällikköämme kunnioittavasti.
"Ruohotähti, Vinhatähti on pyytänyt kaikka päälliköitä saapumaan hätäkokoukseen kokoussaarelle. Klaaniimme saapui kaksi ilmeisesti Tao nimiseen laumaan kuuluvaa kissaa, joilla on tietoa kadonneiden soturien olinpaikasta. He ovat saapuneet pyytämään apua klaaneilta", myrskyklaanilainen kertoi asiansa. Viestinviejän sanoessa tuon sanan, tuntui kuin jokin olisi nielaissut minut.
*Taon lauma, ei liitto vaan lauma. He ovat siis perheeni laumasta ja tarvitsevat apua?! Mitä on sattunut?! Eikai isäni ole lähettänyt heitä etsimään minua? Ei... Nyt on jokin muu vialla! Onko perheeni vaarassa????.... Ei auta, minun on pakko tietää! Voi hyvät henget antakaa heidän olla hengissä!*



//Juuuuuuuu.... Jatkoa vaikka Varjo? Keith yrittää vaikka väkisin päästä mukaan kokoukseen koska huoli perheestä.

Nimi: Kotkankatse

25.04.2018 23:51
Olin palannut hetkeä ennen metsältä, ennen kuin Varjosydän oli saapunut leiriin kolmen melkeinpä oppilas ikäisen nuorukaisen kanssa. Istuin yhdessä Viistotassun kanssa lähellä oppilaiden pesää. Ei en ollut vieläkään onnistunut kertomaan tälle tunteistani ja noh, olin huomannut pientä silmäpeliä tämän ja erään naaraan välillä. Tajuttuani mistä oli kyse,olin joutunut pieneen shokkiin, mutta muutaman päivän pohdiskelun jälkeen tullut siihen tulokseen, että ehkä olisi parempi olla kertomatta. Elo oli ollut rauhallista klaanissa nyt kun muut olivat vihoin tajunneet että ihmisten ansoja pitäihan oikeasti varoa. Siinä kesti kyllä ihan tarpeeksi kauan aikaa tajuta. Seurasimme katseillamme Varapäällikön kulkua kohti päällikön pesää uudet tulokkaat perässään. Ei ollut hankalaa tietää mitä pennut olivat.
"Piiskaviima ei tule olemaan iloinen kun klaaniinliittyy taas lisää erakoita", totesin sarkastiseen äänensävyyn. Viistotassu nyökkäsi hieman ja katse edelleen nuorissa.
"Klaanille tekee vain hyvää saada uusia soturin alkuja", tämä totesi. Tottahan tuo oli, mutta oliko uusien pentujen harkinta ainut ratkaisu?
"Totta, mutta eikö olisi parempi että entiset, jo valmiiksi koulutetut soturit palaisivat takaisin? Vaikka on hyvä saada uutta verta klaaniin, ettei ihan täysin sisäsiittoisuudeksi mene, niin uusien oppilaiden koulutuksessa on kova työ. Itsehän toki mielelläni opetan oppilaita metsästämään ja varmastimyös Vesiturkki mielellään opettaa heitä myös kalastamaan", sanoin. Viistotassu kohautti olkiaan.
"Tottakai, mutta pennut ovat klaanin tulavaisuus. Varsinkin nyt kun kevät koittaa, nuoret ryhtyvät etsimään kumppania itselleen ja seuraavaksi kesällä parantajalla on tassut täynnä töitä... Et muuten itse ole iskenyt vielä silmiäsi keneenkään naaraaseen?", ystäväni kysyi ja virnisti lopuksi. Punastuin hieman,sillä hän ei ollut paras kissa kysymään tuota kysymystä. Mutta ennen kuin kerkesin edes väittämään mitään, mielessäni vilahtivat Vesiturkin ujo hymy. Vaikka ajatus viipyikin vain hetken, sai se minut hieman hätkähtämään.
*Mitä kettua Keith?*, kysyin itseltäni, ennen kuin Viistotassun kysyvä katse palauttiminut takaisin todellisuuteen.
"Minun pitäisi itse asiassa kysyä tuota sinulta ystävä rakas. Olen nimittäin nähnyt miten katsot erästä nuorukaista klaanissamme~", sanoin maireasti ja nousin ylös. Viistotassu tuhisi jotain vastaväitteitä perääni, mutta en viitsinyt kuunnella. Ehkä perus kuulijalle pieni ajatus toverista tuossa tilanteessa ei ole niin tärkeä tai ajatuksia herättävä, mutta itsemuistin mitä Uskonsiipi oli kertonut tämän päälliköstä ja siittä kuinka tämä oli löytänyt rauhan veden ääreltä.
*Uskonsiipi, KAUHEE PARITTAJA!*, Huusin pääni sisällä ja astelin Päällikön pesän läheisyyteen, olinnimittäin halukas tutustumaan uusiin tulokkaisiin.


"Sinä ostit heidät?!?!!?!?", Sähähdin Varjosydämelle. En voinut uskoa sitä todeksi. Olin pitkän odotamisen jälkeen vihdoin päässyt puhumaan Varjosydämen kanssa uusista tulokkaista. Olin maininnut kuinka outoa oli ollut, että olin haistanut naaraan metsällä ja vielä löytänyt verijälkiä riistasta, mutta tämä oli palannut ilman yhtäkään hiirtä. Olin tarkoittanut vain vitsailla asiasta, mutta jotenkin tämä muuttui vaisummaksi ja pitkän painostamisen jälkeen, tämä kertoi kuinka oli vaihtanut pennut nappaamaansa riistaan. Tunsin kuinka sydämeni pamppaili tiheään tahtiin ja pääni jyskytti. En voinut uskoa kuulemaani. Kaikista kissoista, juuri Varjosydän oli käynyt kauppaa pennuista? Ostanut nämä emoltaan ja tuonut klaaniin. Nuorukaisilla ei edes ollut valinnanvaraa! Minä itse olin saanut sentään päättää itse liittyä klaaniin, ja tiesin mitä edessä olisi. Soturin koulutus ja elämä eivät olleet leikin asia. Vaikka en itse olekkaan toiminut soturina kauaa, tiedän valitettavan hyvin, millaisia ongelmia soturi joutuu kohtaamaan. Ja nyt nämä pennut joutuisivat elämään sen elämän, koska entinen mestarini oli ostanut heidät.
"Tämä on väärin, tämä on pelkkää orjakauppaa! Kaitajuat, että vaikka klaani tarvitsee sotureita tämä ei ole ratkaisu!", Sähisin purren hampaani yhteen. Varjosydäntä sanani eivät tosin tuntuneet hetkauttavan.
"Olet vielä nuori Kotkankatse, etkävälttämättä sitä ymmärrä, mutta täällä heidän on parempi", tämä sanoi tyynen kuuloisesti. Tunsin, kuinka pettymys kasvoi sisälläni ja oli valmis räjähtämään. Minusta tuntui, kuin koko kehoni olisi vuorautunut jällä. Kohtasin naaraan katseen jään hohtoisila silmiläni.
"Otitko minutkin mukaasi vain sen taki, että klaani tarvitsi lisää kissoja pysyäkseen voimissaan, etkä sen takia, että näit minussa potenttiaaliatulla taitavaksi soturiksi?", töksäytin täysin värittömällä äänellä ja kännyin kannoilleni, ennen kuin tämä edes kerkesi vastata. Kiirehdin sisään sotureden pesään ja käperryin makuusijalleni. Mielessäni pyöri kaikenlaisia, ei niin mukavia ajatuksia. Vaikka yritin ajaa ajatukset pois mielestäni, ne eivät halunneet selvästikkään lähteä. Vaikka sainkin hetkeksi ajatukseni muualle, pian ajatukseni palasivat jälleen siihen yhteen kysymykseen.
*Miksi olin oikeasti saanut liittyä klaaniin?*
Ajatusteni lomasta, kuulin kuinka varovaiset askeleet lähestyivät makuualustaani. Olin sulkenut silmäni, joten en nähnyt tuliaa.
"Mene pois, kuten huomaat, en halua puhua kanssasi!", sähähdin ja puoliksi nousin pediltäni kohdatakseni naaraan, mutta yllätyksekseni tulia olikin Vesiturkki. Kollin katse oli hämmentynyt ja tämä räpäytti silmiään ilmaistakseen sen.
"Anteeksi nyt vain, mutta mitäolen nyt tehnyt kerta sinä, joka puhut vaikka puille, et halua puhua minulle?", tämä kysyi.
"Anteeksi Vesiturkki. Luulin sinua Varjosydämeksi ja noh... en halua nähdähäntä nyt hetkeen", kerroin hieman vaisusti.
"Ai, miksi niin?", punertavan ruskea kolli kysyi. Aluksi meinasin kertoa kollille kaiken, mutta sitten mieleeni pälkähti ajatus, mitä klaani ajattelisi, jos saisi tietää miksi pennut olivat oikeasti tulleet klaaniin. Vaikka olinkin vihainen Varjosydämelle, en halunnut vaikeuttaa heidän eloaan.
"Ei millään pahalla, mutta mieluummin en puhuisi siittä juuri nyt", sanoin vääntäen pienen haikean hymyn kasvoilleni. Vesiturkki nyökkäsi, mutta lähtemisen siaan, istui alas ja otti mukavan asennon.
"Noh, jos et halua puhua siittäniin haluaisitko sitten puhua jostain muusta?", tämä kysyi. Höräytin korvaan kysyvästi.
"En ole ehkä tuntenut sinua yhtä kauaa kuin Viistotassu, mutta näen kyllä että tällä hetkellä kaipaat jotain juttuseuraa, joten olen käytettävissäsi", tämä kertoi ja hymyili ujosti. Tunsin kuinka sydämmeni hypähti hieman.
*Ketun Uskonsiipi*, hymähdin mielessäni ja nyökäsin Vesiturkille kääntyen tätä kohti makusijalani.
"Sinustapas on tullut ajattelevainen", totesin pieni ilkikurinen virne levinneenä kasvoilleni.
"Noh, olet minulle tärkeä enkä halua nähdä sinua allapäin. 'Säilytän muistoja meistä sydämessäni', niinhän sinä sanoit. Sama pätee minuun", tämä kertoi ja loi hymyilevän katseensa minuun.
*Niin siis tältäkö se tuntuu kun sydän pomppaa rinnasta melkein ulos?*, Kollin sanat saivat minut punastumaan.Tiesikö tämä edes miltä tuo kuulosti??? Katsahdin Vesiturkkia ja huomasin tämän katselevan tassujaan ja punastuneen.
*Okei... Joko tämä itsekkin tajusi miten väärin tämän sanatpystyi tulkita, tai sitten.... Voi hyvät henget ///-3-///*



// Tällanen pikanen päivitystarina Keithillä. Toivottavasti käy Lasi et keith sai tietää?




"Miksi sinun pitää ollaniin suloinen?"
"Häh?!"
"Hääääääh?!?!?!?"
*Miksi sanoin noin??? Keskity Keith. Onhan hän loppupeleissä mukava ja aika söpökin ja kokonaisuudessaan ihana ja.... Uskonsiipi ulos mun päästä niitten sun sanojen kanssa!*
"Tu-tuota, tarkoitatko sitä?"
"ÖÖööö... Juu... kai?"
"Ai! No tuota.... Niin minustakin. Tai siis Minusta sinä olet myös aika suloinen! Tai siis todella suloinen, eikun komea! Eikun!!!..... Pidän sinusta...."

Nimi: Zare

22.04.2018 20:14
___________________________________________________________
Kotkankatse/ / 25kp, 39kp
Vuolastassu// 30kp, 6kp
Varjosydän// 15kp
Kielotassu// 13kp

Nimi: Vuolastassu

21.04.2018 21:05
Palasin leiriin mieli maassa.
"Kaksjalat?" Varjosydän kysyi palatessani.
" Harmaatassu tällä kertaa" maukaisin ja pudistelin päätäni.
"Otan osaa" Varjosydän naukui.
"Tule" hän kehotti ja kävelimme läpi keväisen metsän.
"No mitä haluat, en ole kovin hyvällä tuulella" totean.
"Olen pahoillani, niin pahoullani että he veivät Harmaatassun. Olen huomannut miten katsot häntä" Varjosydän maukuu yllättäen.
"Voiko se olla väärin" kysyn suunnaten kysymykseni Haavekynnelle.
'En minä parempaa valintaa tehnyt" Varjosydän maukuu.
"Ehkä hyvä näin" hän tokaisi.
Ajatukseni ovat riekaleina, en arvostanut tunteitani tarpeeksi ennen, nyt menetin ja ymmärsin vasta arvon.
"Ei hätää sisko, se menee ohi." Varjosydän maukaisi ja tuntui lukevan ajatuksiani. Kuulin hänen äänessään uuden sävyn, sävyn jolla emo puhui pennulleen. Ymmärsin vasta nyt että hänkin oli vain kissa. Mielikuva voittamattomasta, kauniista, täydellisestä naaraasta siskonani jota en ikinä päihittäisi klaanin silmissä murtui.
"voiko siittä päästä yli?" Kysyin valmistautumatta vastaukseen.
"Olet nuori vielä, sinulla on aikaa löytää joku toinen kolli." Siskoni toteaa karusti.
"Taidat tarvita vähän aikaa sulatella asioita" mestarinin maukuu ja katsahdin tätä kummissani. Tämä ei ollut hänen tapaistaan mutta hän oli oikeassa tarvitsin aikaa.
"Kiitos" maukaisen.
"Tule harjoituspaikalle kun olet valmis" hän maukaisee ja tassuttele pois

Nimi: kielotassu

20.04.2018 23:07
Nousin makuusijaltani. Tämä oli kummallista, ensin oppilaat katoavat ja sitten heitä tupsahtaakin yhtäkkiä kolme lisää.
Klaanin uudet oppilaat olivat saapuneet eilen. Varjosydän löysi heidät haahuilemasta rajan tuntumassa. Liljatassu nukkui vieressäni, Susitassun entisellä makuusijalla. Pidin naaraasta. Hän oli aika hiljainen mutta kolmikkolla ei vielä virallisesti ollut mestareita, he harjoittelivat meidän kanssa.
Tuhkatassusta en oikein saanut muodostettua mitään erikoista. Hän totteli Varjosydäntä epäilmättä vaikka häntä käskisi hyppäämään kaivoon tekisi Tuhkatassu sen varmasti. Tuhkatassun ja Liljatassun veli Varputassu on ehkä hauskin tapaamani kolli. Aluksi häntä näytti harmittavan joku mutta Varjosydämen sanat "olet nyt kotona, täällä sinun on parempi" tuntuivat herättävän kollin ja hänen luonteensa tuli esiin.
Varjosydän oli heitä kohtaan aika pehmo mutta eipä häntä siittä kai voi syyttää. Kukakohan emo ei olisi löytäessään uusia soturin alkuja mettästä yksinään.
" kielotassu, voisinko tulla teidän kanssa tänään?" Varputassu kysyi yllättäen. En ollut edes huomannut tämän heränneen.
"Sinun pitää kysyä Varjosydämeltä, hän, Tomusydän ja Routamyrsy jakavat koulutuksenne jotta muut soturit jäävät metsästys käyttöön klaanille." Selitin Varputassulle sen mitä olin kuullut.
"Miksi sinulla on oma mestari?" Hän jatkoi.
"Tiikeriliekki kysyi kyllä saisiko ottaa sinutkin mutta hänkin on niin nuori mestariksi ettei voi kahden perään katsoa joten kokeneimmat mestarit jakavat koulutuksenne, mieti saat oppia kolmelta taitavalta soturilta. He ovat kyllä aika vaativia minkä olen kuullut mutta opit varmasti paljon" rohkaisen.
"Ai, Tuikesulka sanoi että sain vitsauksen päälleni. Hänen mukaan Varjosydän on vaativin ja tiukin mestari varmaan koko metsässä. Tomusydän ei kuulema siedä vitsejäni eikä Routamyrsy sen lupaavammalta kuulosta." Kolli murahti.
"Tietäsit millasen mestarin Varjosydän sai!" Naurahdan ajatellen klaaninvanhimpien kertomuksia ajasta kun emoniemo oli oppilas.
"Kerro" Varputassu pyysi
"Ei varjosydämen kuono aina ollut viiruilla" totean.
"Oikeastikko?"hän ihmettelee.
"Varjosydämen mestari oli Jääsielu, entinen varapäällikkö varjoklaanissa. Varjosydän sai kuulema monesti kuonoonsa Jääsielun kynsistä ennenkun oppi väistämään taisteluliikkeitä ja ennenkaikkea ennenkun oppi tottelemaan epäilemättä. Siksi hän arvostaa veljeäsi." Kerroin.
"Ihmettelinkin miksi hän piti Tuhkasta" tämä miettii ääneen.
"Tuhkatassusta " korjaan vaivihkaa.
"Ai niin en ole vielä aivan tottunut näihin uusiin nimiin." hän maukaisee häpeissään.
"Millaista oli elämänne klaanin ulkopuolella?" Kysyn kaihoten
Kolli tuntuu yllättyvän kysymyksestä.
"Varjosydän sanoi että menneitä on turha murehtia ja olemme nyt kotonamme, täällä meidän on kuulema parempi" Hän maukuu hiljentäen ääntään loppuun.
"Mutta mitä sinä pidit?" Kysyin vedoten.
"Se oli ihmeellistä." Hän huokaa kaihoten.
"Kerro" kehotan.
"Elimme kaukana täältä onnellisena..."hän aloittaa mutta Varjosydämen maukaisu keskeyttää hänet.
"Rakas, luulin että puhuimme asiat jo halki. Seuraahan minua niin voit kertoa huolesi mutta älä kiltti kerro satuja ja vaivaa muita oppilaita, heidän ja sinun pitäisi keskittyä koulutukseenne. Voit kertoa minulle, sopiiko?" Hän sanoi ja hymyili hymyään jonka jokainen oppilas tiesi koituvan ongelmiksi.
"Sopii" Varputassu maukaisi siirrellen tassujaan vaivautuneena.
" hienoa, tulehan" Varjosydän kehottaa ja viittoo minulle Varputassun takana
#tästä puhutaan vielä#
*mitä minä muka tein?*

Nimi: Varjosydän

17.04.2018 12:09
Kuulin sen, kissa huusi apua. Tiesin kuka oli teon takana ja tiesin etten voisi auttaa. Kuulin vuolastassun ryntäävän leiristä, ei hänkään mahtaisi mitään hopeisille häkeille, ei niitä saa auki. Painoin pääni takaisin makuusijalleni hakien turvaa pehmeistä sammaleista mutta uni ei tullut. Viimein nukahtaessani huomasin tulleeni outoon paikkaan. Soinen sumu ympäröi minua ja huomasin kissanpennun lähestyvän minua.
#seuraa # hän viittoi ja seurasin pentua unten polulla. Savuimme tuttuun paikkaan,leiriimme mutta kauhukseni näin kuolemani. Näin itseni syömässä kuolonmarjan toisensa jälkeen. Kuolin hemki hengeltä ja liityin tähtiklaaniin.
"Veri veren, marja marjalta saapuu pimeys." Pentu lausuu pahaenteiset sanat. Yhtäkkiä pentu kasvaa jättiläisen kokoiseksi ja viiltää kurkkuni auki. Herään huohottaen keskellä soturien pesää. Muut nukkuvat paitsi minä. Katson tähtiin.
*onko tuo minun tulevaisuus?* kylmät väreet virtaavat lävitseni .
"Veri veren, marja marjalta saapuu pimeys" toistelen ennustusta.
*miten se voisi päteä? Ei kissakaan ollut tähdistäinä vain näen painajaisia* ajattelin huvittuneena

________

"Routamyrsy ei palannut vieläkään, hänestä ei ole jälkeäkään koko metsässä" Ruohotähti maukui.
"Mitä me teemme ei näin voi jatkua." Han kysyy
"Ikuisuustassu, Susitassu, Myrskyraita, Kekälekukka, Kidekuu, Soraviiksi, Harmaatassu ja nyt Routamyrsy." Pimeävarjo luettelee kadonneet.
Pudostan päätäni.
"Kiitos Metsäsielu ja Pimeävarjo jatkamme tästä" maukaisen ja viiton heitä häipymään.
"Sinulla oli asiaa" Ruohotähti tokaisi.
"Eräällä erakko naaralla rajantuntumassa on pentuja. Hän kysyi voinko viedä osan klaaniin sillä hän ei pysty ruokkimaan kaikkia" pamautan.
"Pentuja,miten vanhoja?" Ruohotähti epäröi.
" viisiikuisia, menevät kokonsa puolesta kuusikuisista. Kyllä he oppilaina pärjäävät" tokaisen.
"Montako?" Hän kysyy vieläkin epäilevänä
"Kuusi pentua 3 saisimme me" maukaisen.
"Jos kissojen sieppaus jatkuu ei meitä ole pian enään tarpeeksi" tokaisen.
" onko emo sama kun viimeksi" Ruohotähti kysyi.
" sama naaras, kelpo soturihan viime pennustakik tuli" tokaisen
"Olkoon, mutta he saavat luvan pärjätä oppilaina. Tiedät mitä tehdä" Ruohotähti maukui ja lähetti minut tehtävälle.
Järjestin partiot ja laitoin luotettavat soturit johtoon yksikään klaanilainen ei eksysisi tähän osaan metsää ajattelin tallustaessani metsän halki rajan yli kohtaamis paikallemme.
" saavuit sittekin" hän naukaisi.
"Toin sovitut kuusi oravaa ja yhden linnun" murahdin.
"Missä ne pennut" tivasin.
"Valitse itse" hän kuiskasi murtuneena ja paljasti viisii suurikokoista pentua.
"Missä viimeinen?"kysyin
"Ei kuulu sinulle" naaras sihahti
Tarkkaillessani pentuja. Yksi oli heiveröisempi kun muut selvästi "ylimääräinen". Vaalein pennuista loikkasi emonsa turviin kun tönäisin sitä.
*ei tuommoista hermorauniota*. Tumman ruskean kirjava turkkinen paljasti hampaat kun lähestyin sen vaaleaa siskoa.
"Otan ainakin tuon kirjavan" mau'uin ja silmäilin vielä muita pentuja. Yksi kolleista oli harmahtava, hänellä oli selkeä taipumus tottelevaisuuteen huomasin käskiessäni hänen astua esiin muut olivat karanneet muualle mutta tämä totteli. Piki musta naaras näytti suunnilleen kelvolliselta joten päätin ottaa sen heikoimman sijan.
"Kirjava,musta ja harmaa" ilmotin ja heitin saaliit emolle.
"Kirjava on Varpu, musta on Lilja ja Harmaa Tuhka" emo ilmoitti ja katsahti pentyihinsa viimeisen kerran noukki saaliit mukaansa ja käski kahden naaraaspennun, heiveron ja heikkoermon seurata häntä metsään.
"Emo.."Lilja kuiskasi.
"Häntä ei ole enään, kuulut nyt Varjoklaaniin. " Maukaisen hälle ja käsken Tuhkan seurata ja Liljan sekä Varvun noukin hampaisiini.
Kuljen metsän halki. Lasken kakaikon maahan vähän matkan päässä rajasta kun olen varma etteivät he lähde karkuun.
"Tervetuloa Varjoklaaniin. Uuteen kotiinne." Selitän .
"Koti on emon luona" Lilja väittää.
"Emosi myi sinut parista oravasta" tuhahdan.
"Sinun on parempi täällä usko pois" naurahdan ja nuolaisen hänen päälakeaan hellästi

Nimi: Kotkankatse

16.04.2018 22:49
"Noniin, se riittää tältä päivältä Väretassu", sanoin hengästyneelle oppilaalleni joka nyökkäsi ymmäertäneensä. Olin opettanut tälle muutamia taisteluliikkeitä, joita Varjosydän oli pistänyt minutkin aikoinaan uuvuksiin asti opettelemaan. Oppilaani oli edistynyt huimasti, mutta vielä oli hiottavaa. Ei ehkä liikkeissä, mutta asenteessa. Nuoren kollin pitäisi oppia hieman rentoutumaan, tämä oli kuitenkin pelkkää harjoittelua.
"Miten pärjäsin?", Väretassu kysyi vedettyään henkeä. Kertasin hetken oppilaani tekemiä hyviä ja ei niin avuliaita ratkaisuja, ennen kuin vastasin.
"Hyvin. Mietit liikkeitäsi tarkasti ennen kuin hyökkäät, mikä tekee niistä onnistuneita", totesin, ja sitten pyyhkäisin takajalallani tämän kumoon.
"Mutta oikeassa taistelussa sinulla ei ole aikaa miettiä niin kauaa. Jos et reagoi heti, jäät nopeasti alakynteen joten et voi aina vaatia täydellisyyttä", kerroin ja autoin nuorukaisen ylös.
"Tiedän, mutta tavoitteeni on kuulua klaanin parhaisiin taistelioihin, joten vaadin kai itseltäni aina vain enemmän ja enemmän", tämä kertoi johon nyökkäsin hieman vasaukseksi.
"Se on kunniallinen tavoite ja uskon että saavutatkin sen vielä, mutta vaikka kuinka harjoittelisit ja hioisit liikkietäsi, oikeat taidot tulevat esille vasta taistelussa. Sinun ei siis tarvitse koko ajan vaatia itseltäsi liikoja, sillä aikaa kyllä on", kerroin ja laskin tassuni tämän olalle hymyillen rohkaisevasti. Väretassu tuhahti hieman ja hymyili sitten kohauttaen olkiaan.
"Kai olet oikeassa", tämä sanoi.
"Kaippa olen~ Mutta ota vaikka loppupäivä vapaaksi ja pidä hauskaa ystäviesi kanssa, olet sen ansainnut", kehotin. Pian jo katselinkin kun oppilaani loikki leiriä kohti. Naurahdin hieman, nuorukainen muistutti kovasti emoaan. Mieleeni muistui norukaista katsellessani päivä, kun hänestä tuli oppilaani ja kun kävin kysymässä Varjosydämeltä neuvoa mestarina toimimisen suhteen. Olin hyvin hermostunut mutta kuten naaras olikin sanonut, kaikki oli sujunut hyvin. Elämäni klaanissa oli muutenkin ruvennut sujumaan rankasta alusta huolimatta. Tosin, vaikka minulle olikin selvinnyt ettei Vesiturkki vihannutkaan minua, emme kuitenkaan olleet puhuneet oikeastaan tämän jälkeen. Kollin vietyä sinä päivänä pyytämänsä kalat leiriin, eräs punertava laikukas kolli oli käskenyt tämän syrjään ja mennessään vielä mulkaissut minua. En muistanutkollin nimeä, mutta hän ei tainnut pitää minusta varmaankaan vaeltaja taustani takia. vaikka olinkin jo monien klaanilaisten hyväksymä, oli muutamia, jotka eivät kaikesta huolimatta siltikän hyväksyneet minua. En kuitenkaan antanut tämän haitata.
"Ehkä minun pitäisi käydä puhumassa Vesiturkille tänään, ellei Varjosydän ylätä minua leirissä ja käske metsälle tai partioon.

En nähnyt Varjosydäntä saapuessani leiriin, joten oletin tämän itse lähteneen partion mukaan. Hetken etsimisen jälkeen, huomasinkin Vesiturkin istuvan oppilaiden pesän läheisyydessä ja juttelevan omalle oppilaalleen. He olivat ilmeisesti itsekkin palanneet juuri metsästysharjoituksista.
"Hei!", naukaisin pirteän tervehdyksen. Kalmatassu tervehti takaisin hilpeästi, mutta Vesiturkki ensin vilkaistuaan ympärillee, ikään kuin varmistaakseen ettei joku nähnyt nyökkäsi pienesti. Tämä oli minusta outoa.
*Eikai hän pelännyt sen suuren kollin näkevän?*, tuumin.
*Se periaatteessa kävisi järkeen, sillä kollin käytös oli muuttunut varovaiseksi lähelläni heti tämän kadottua hetkeksi sen soturin kanssa jonnekkin. Kukahan se edes oli?*
"Miten harjoitukset sujuivat?", kysyin, kuten yleensä oli tapana kysyä metsältä palaavilta, mutta tavanomaisesta kysymyksestä huolimatta tarkkailin hieman Vesiturkin reagtiota. Kuten arvelinkin, hän oli hieman varuillaan kertoessaan harjoituksista.
"Hyvä kuulla. Tuota Kalmatassu, annoin veljellesi vapaata, niin mikset etsisi häntä ja viettäisi aikaa yhdessä, jos se siis Vesiturkille sopii?", ehdotin jotta saisin hetken aika jutella kollin kanssa kaksin. Kalmatassu katsoi mestariaan kysyvästi.
"Kaippa se käy, mutta olkaa varovaisia jos lähdette metsälle. Kaksijalat ovat vieneet monia sotureita ja oppilaita, emmekä halua menettää yhtään enempää", Vesiturkki varoitti. Kalmatassu vain nyökkäsi äkkiä ja lähti juoksujalkaa etsimään veljeään. Vesiturkki huokaisi hieman ja itse naurahdin.
"Toivottavasti varoitukseni ei mennyt toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos...", Vesiturkki huokaisi ja käänsi sitten katsensa minuun. Yllätyksekseni kollin katse oli jotenkin kylmä. Vähän samalla tavalla kuin silloin oppilasaikoina, mutta jotenkin arempi.
"Sinulla oli varmaan jokin syy lähettää oppilaan pois?", Vesiturkki kysyi, tai oikeastaan totesi nostaen toista kulmaansa kysyvästi.
"Mitäpä sitä kiertelemään. Halusin puhua kanssasi kahden kesken, mutta käytöksesi perusteella, et välttämättä halua puhua leirissä tai sen välittömässä läheisyydessä, vai olenko väärässä?", kerroin. Vesiturkki nousi ylös ja pudisti päätään.
"Tule", tämä käski ja seurasin perässä.

Saavuimme hyvän ajan jälkeen järvelle, lähelle ihmisten laituria, missä sijaitsi Varjo- ja Jokiklaanin raja. Vesiturkki ei ollut sanonut sanaakaan koko matkan aikana, enkä ollut itsekkään yritäänyt edes saada tätä puhumaan. Vesiturkki asteli ilmaatarpeeksi haisteltuaan laiturin alle ja viittasi hännällään minua seuraamaan perässä. Laskeuduin pientä lumikinosta pitkin laiturin vajoihin ja huomsin, kuinka jää sen alla oli sulanut pois melkein täysin. Yhtäkkiä vesi pärskähti hieman ja huomasin samanlaisten kalojen, kuinne jotka Vesiturki oli silloin tuonut leiriin, uskentelevan sulan aukon kohdalla välillä hypäten ilmaan.
"Ompa omalla tavallaan kaunis paikka", totesin. Järven vesi väreili laiturikattoa vasten luoden kauniita valoefektejä.
"Emoni toi minut tänne kun olin vielä pentu, olen käynyt täällä siittä asti", Vesiturkki kertoi.
"Sinulla oli siis asiaa?", tämä kysyi ja siirsi katseensa aukosa minuun. Katsoin tätä hetken tämän turkooseihin silmiin miettien samalla, miten ilmaisisin asiani parhaiten. Tuntui kuitenkin siltä, että olisin hetkeksi eksynyt kollin silmiin ja kadottanut ajatukseni.
"Öm niin siis... minä tuota...", änkytin alkuun j asitten pudistelin päätäni.
*Keskity Keith! Eivät hänen silmänsä niin lumoavat ole.... vai? Kuitenkin, olet ihastunut Viistotassuun ja Vesiturkki on pelkkä ystävä, tai pikemminkin tuttu?*, soimasin itseäni ja opulta sain koottua ajatukseni uudestaan ja kohtasin kollin odottavan katseen.
"Nin, halusin tietää, miksi heti kun olimme sopineet, aloit vältellä minua? Johtuuko se siittä laikukkaasta kissasta joka veti sinut syrjempään palattuamme leiriin?", kysyin. Vesiturkki katsoi minua syvälle silmiin, ikään kuin keksiäkseen jotain, mutta lopulta rupesi vilkuilemaan ympärilleen hieman ahdistuneen oloisena. En halunnut tehdä kollin oloa tietenkään epämukavaksi kysymykselläni, eihän asia kuitenkaan loppupeleissä kuulunut minulle. Emmekä tunteneet vielä niin hyvin.
"Jos et kuitenkaan halua kertoa niin..."
"Älä huoli, ei se sitä", Vesiturkki keskeytti ja sulki silmänsä, ennen kuin alkoi kertomaan tarinaansa.
"Se kolli jonka kanssa katosin sovintomme jälkeen on nimeltään Piiskaviima ja hän sattuu olemaan isäni. Hän saattaa vaikuttaa ehkä hieman pelottavalta ja ilkeältä, mutta ei hän ole aina ollut sellainen. Kuten jo kerroin, emoni Tippaturkkitoiminut tänne usein kun olin pentu. Hänen mestarinsa oli alkujaan Jokiklaanista ja opetti emoni kalastamaan. Emoni osottautui luonnon lahjakkuudeksi ja hän opetti myös minut kalastamaan."
*Siksi siis hänellä oli ne kalat! Hyvin hyödyllinen taito*
"Joskus jopa Piiskaviima liittyi seuraamme ja elimme onnellista elämää. Se ei kuitenkaan kestänyt kauaa... Vään ennen kuin minut nimitettiin oppilaaksi erakko hyökkäsi minun ja emoni kimppuun paluumatkalla kalareissulta. Emoni puolusti minua viimeiseen asti, mutta vaikka hän tappoikin erakon, oli hän itsekkin menettänyt paljon verta. Parantaja yritti kaikkensa, mutta hän ei kestänyt sen yön yli...", Vesiturki kertoi ja piti sitten hetken tauon kertomuksessaan. Tunsin syvää empatiaa kollia kohtaan. Sen täytyi olla todella raskasta tälle.
"Ai.... en tiennytkään.... Otan osaa ja tivon hänen saavan rauhan", osoitin pahoiteluni.
"Kiitos.... Muistan edelleen emoni viimeiset ohjaistavat sanat. 'Kulje katse kohti taivaita ja ole ylpeä siittä kuka olet ja keneksi tulet pieni kuningaskalastajani. Rakastan sinua aina'. Niin hän sanoi. Valitettavasti en ole elänyt hänen ohjeensa mukaan niin kuin lupasin. Emoni kuoltua Piiskaviima kielsi minulta kalastamisen ja sanoi sen kuuluvan Jokiklaanilaisille. Hänen mukaansa muut klaanilaiset pilkkaisivat minua jos saisivat tietää taidostani. Niinpä luovuin rakastamastani ajanvietteestä ja asiasta, mikä sai minut kokemaan olevani lähempänä emoani. Isäni esimerkkiä seuraten ja kantaen yhä kaunaa kaikille erakoille emoni menetyksestä, muutuin kylmäksi kaikkia ei klaanisyntyisiä kohtaan. Mutta myöhemmin oppilaana ja ensin tutustuttua Tiikeriliekkiin, tajusin ettei sellainen kauna muuttanut mitään. Isäni ei kuitenkaan ollut mielissään tästä. Hän käski minun lopettaa murhajien kanssa kaveeraaminen ja huomattuaan kuinka kateellinen olin sinulle, hän tuntui olevan sangen tyytyväinen. Siispä toissapäivänä, kun palasin kanssasi yhdessä nauraen leiriin kantaen samalla kaloja, hän suuttui ja huusi minulle oikein olan takaa. Hän kertoi minulle kaikki kauhukuvat mitä tulisi hänen mukaansa varmasti käymään, jos klaani saisi tietää olevani 'märkätassu' ja kuinka en saisi missään tapauksessa olla ystävä erakon kanssa. Hän yritti vakuuttaa minut siittä, että kaikki erakot ajoivat vain omaa etuaan ja olivat murhanhimoisia hylkiöitä, joita ei pitäisi ottaa osaksi klaania...", Vesiturkki lopetti tarinansa.Kuuntelin tätä hiljaa, vaikka sisimmässäni halusin väitää että Piiskaviima oli väärässä. Yhtäkkiä huomasin kollin, joka oli ollut aina niin vahva ja jotenkin tunteettoman oloinen ainakin minua kohtaan, tärisevän ja pidätellen itkua.
"Mutta... mutta en... en vain halua uskoa sitä todeksi! On niin turhauttavaa esittää vihaavansa toista vain sen takia, että joku ihan eri kissa teki jotain kauan sitten! En halua uskoa että sinä tekisit niin! Tämä on vain... tämä kaikki on vain niin raskasta! Miksei emo voi olla edelleen hengissä?! Jos hän ei olisi poissa, isä ei ehkä olisi tuollainen! Voisin ehkä edelleen tehdä sitä mitä rakastan! Olla kuka haluan! Minä vain haluan emoni takaisin!", tämä vuodatti katkeria kaipuun kyyneliä, ääni väristen ja lopulta murtuen lopullisesti samalla, kun muutamasta silmäkulman kyyneleestä muuttui vuolaan itkun virta. En sillä hetkellä ajatellut mitään, vaan vedin kollin äkkiä minua vasten ja halasin tätä tiukasti luoden katseeni kaukaisuuteen.
"Anna kaiken pahan tulla pois", kuiskasin, jolloin soturi purskahti lohduttomaan itkuun. Kollin itkiessä turkkiani vasten, tunsin kuinka kyyneleet kipusivat myös omiin silmiini. Muistelin omaa perhettäni kaupungissa ja kuinka paljon heistä välitin. En voinu tedes kuvitella, millaista oli menettää joku niin tärkeä, saatika pitää sitä surua sisällään niin kauan. Oli pakko myöntää, Vesiturkki oli todella vahva, mutta nyt hän oli ollut vahva liian kauan. Pitelin minua hieman isompaa soturia itseäni vasten vielä tovin, kunnes tämän hengitys alkoi jälleen tasaantua. Hetken kuunneltuani, ettei kolli saisi toista itkun puuska, koin hetken sopivaksi avata suuni.
"Älä huoli, kyllä me saamme asiat jälleen järjestykseen. En nimittäin usko, että kukaan klaanissa pitäisi kalastustaitoa jotenkin epäsopivana. Se on kuitenkin hyvin harvinainen taito ja nyt kun klaani tarvitsee kipeästi ravintoa, on tuollainen taito todellakin tarpeen. Uskon myös, että emosikin haluaisi sinun tekevän sitä mitä rakastat. Ajatelkoot isäsi mitä haluaa. Ja mitä tähän vaeltajaan tulee, autan sinua mielelläni oikaisemaan asiat, jos siis otat avun vastaan", kerroin. Vesiturkki kuunteli minua hiljaa kunnes irrottautui otteestani ja katsoi minua itkusta punaisin silmin tännä epäuskoa ja toivoa. Nyökkäsin tälle lempeän hymyn kanssa.
"Ja mitä ikinä tapahtuukin, minä lupaan seistä rinnallasi ja puolustaa sinua sitä vanhaa jäärää ja vaikka koko klaania vastaan jos se siihen tulee. Älä siis enään itke, sillä et ole enään yksin tämän asian kanssa", tämän luvattuani valmistauduin uuteen itkunpuuskaan, mutta sen sijaan Vesiturkki naurahti hieman. Hänen äänensä oli edelleenin itkuisen kuuloinen, mutta jotenkin hän sai vedettyä huulilleen pienen hymyn.
"Ja minäkun silloin aluksi ajattelin sinun olevan se heikko", tämä naurahti hiljaa. Painoin otsani tämän otsaa vasten.
"Emmekös me kaikki ole joskus. Jos siis haluat taas joskus itkeä, niin voit milloin vain käyttää olkaani sitä varten ja itse pyrin saamaan sinut unohtamaan kaikki maailman julmuudet ainakin sen pienen hetken ajan", sanoin lempeästi.
"En edelleenkään ymmärrä, miksi olet niin kiltti minua kohtaan sillä vielä hetki sitten, olin aivan kauhean ilkeä sinua kohtaan. En mielestäni ansaitse tätä sinulta",kolli ihmetelli.
"Koska loppujen lopuksi me emme ole niin erilaisia ja vaikket sitä ehkä heti usko, olen jo kauan halunnut tutustua sinuun kunnolla. Ja nyt, ainakin siis minusta tuntuu, että välillemme syntyi vahva yhteys, joka ei ihan vähällä katkeakkaan", totesin, jonka kolli varmisti todeksi nyökkäämällä hieman.
"Ja tulen säilyttämään tämän päivän muistoja sydämessäni aina. Päivä, jolloin lopultakin kahdesta riitapukarista tuli ystäviä", kuiskasin jonka seurauksena kolli tuntui hieman punastuvan ja alkoi jälleen valuttamaan kyyneliä.
*Lupaan pitää sinut, kuten kaikki muutkin ystäväni ja rakkaani lähellä sydäntäni. Ihan sama mitä muut ajattelevat, tästä päivästä lähttien, olet minulle tärkeä ystävä*



//They had a bonging moment! Vihdoinkin sain kirjotettuu, sori ku kesti niin kauan.

Nimi: Vuolastassu

15.04.2018 16:10
Katseeni harhaili kuolleiden puitten polkuja pitkin. Odotin haavekynttä. Tänään hän ei ollut yksin. Hänellä oli mukanaan suuri tiikerin näköinen kissa pitkillä kynsillä.
*Tiikeritähti*sanoi jokin aivojen syvyyksissä.
"Kunnia tavata" maukui suuri kolli ja haavekynsi nyökkäsi hieman merkiksi kumartaa.
"ilo on puolellani" maukaisin.
"Kuten näet Vuolastassu toin vieraan, tunnetkin hänet varmasti klaaninvanhimpien tarinoista." Mestarini maukui.
"olet ensimmäinen sukuani joka eksyy tänne vähään aikaan viimeisestä taisi olla satoja vuodenaikoja. Hyvät vanhat ajat ovat jo painuneet historiaan ja minunkin tarinaani kuulee enää harva."
*Olenko sukua hänelle?* ajattelin haltioissani katsellessani suurta lihaksikasta kollia
miksi ei varjosydän kertonut?
Haavekynsi ja tiikeritähti kääntyivät ja johdattivat minut karulle aavistuksen soiselle paikalle. Ilmassa leijui kuollut haju ja yksinäinen pelokas kissan tuoksun häive. Puita ei näy lähimailla ja suon eläimetkin ovat kaikonneet, kuollut haju tunkeutuu sieraimiini. Yhdestä asiasta olen varma. Tämä paikka on tähtiklaanin selän takana.
"Missä olen?" Kysyin.
"Olet siellä missä elin vuosia sitten, tämä on metsä, se metsä jossa taivalsimme ennen lähtöä järvelle. " Haavekynnen äänessä oli karu kaipauksen ääni.
"Näille maille haavekynsi päätyi aikanaan maan päällisen aikansa loppuessa. Minun aikanani en ole täällä käynyt" Tiikeritähti maukaisi
"miksi toitte minut tänne" kysyin ymmälläni
"hyvä kysymys, nuorukainen. Me toimme sinut tapaamaan erästä kissaa. Tule esiin vain Verimarja." Haavekynsi kutsui ja pian varjoista tuli esiin musta kissa, katselin hämilläni. Naaras muistutti minua erehdyttävästi siskostani
"Tutun näköinen eikö?" Haavekynsi maukui tyytyväisenä.
"Varjosydän, mutta kuinka?" Ihmettelin.
"Kissojen suvut jatkuvat pitkälle mutta tämä nuorukainen on kauna kauan sitten tänne lähtenyt naaras, Hänen aikansa oli ennen minun esi-isiäni ajalta neljän suuren klaanin aikaan. Kuten näet näyttävät monet kissat toisiltaan ja saman näköisiä ilmestyy usein historiassa, Verimarja ja varjosydän ovat siinä määrin erikoisia että molemmat olivat ennustuksia suuren saapumiselle. Verimarjan veljestä tuli parhaita taistelijoita metsässä ja hän tosin taisteli tähtiklaanin takana, verimarja ei. Varjosydän on Tähtiklaanin puolella joten sinun käpältesi polku on aikoja sitten asetettu meidän puolellemme. Olemme odottanet sinua kauan" maukui tiikeritähden kumpuileva ääni.
Katselin pientä solakkaa naarasta vähän matkan päässä minusta. Hänen lyhyttä pikimustaa turkkiaan halkoivat valtavat arvet jotka ulottuivat etukäpälästä hännän tyveen. Ne näyttivät luonnottoman suuren kissan tekemiltä. Ymmärsin vasta nyt että minua vastapäätä seisova aikuisen kissan kokouinen kissa oli vasta pentu, ehkä juuri ja juuri oppilas.
"Olet tiikeriklaanilainen" henkäisen ja verimarja katsoo minuun ensi kerran hänen sykähdyttävän tummat silmänsä arvioivat minua ja lopulta hän nyökkää.
"Viimeisiä" hän maukui hiljaa ja suuntaa katseensa taivaalle. Huomaan nyt ensi kerran ettei kuu tai hopeahäntä paista täällä.
"Sinun on aika mennä, aurinko nousee pian. Tapaamme taas nuorukainen" Tiikeritähti maukaisi.
"Hyvästi Vuolastassu, polkumme tuskin kohtaavat enään. Oli kunnia tavat sinut" Verimarja naukaisee oehmeällä äänellään ja voisin vannoa hänen olevan siskoni mutta suuret arvet muistuttavat sen oleva vain toive.
"Oli kunnia tavata, nyt minun on mentävä" maukaisin ja Haavekynsi johdatti minut taas tuntemaani pimeään metsään.



Tassujani särki aivan kun olisin kävellyt kokonaisen kuun. Loikkasin silti kätevästi käpälilleni sillä tiesin pääseväni rajapartioon. Varjosydän odotti minua aukiolla ja öinen uni palasi mieleeni.
"Huomenta, odotamme vielä kalmatassua ja vesiturkkia. " Mestarini maukui ja jatkoi linnun luiden kaluamista.
Päätin itsekkin ottaa jotain syötävää, valikoin hiiren ja siirryin sivummalle mutustamaan sitä.
Kun Kalmatassu viimein heräsi lähdimme matkaan, kävelimme metsän halki myrskyklaanin rajalle. Maa oli lähes sulanut ja soinen maa tuntui virkistävältä linnunlaulua kuunnellessa. En ollut ikinä kokenut hiiren korvaa mutta pidin siittä kovasti. Linnut lauloivat toisin kun lehtikadon aikaan, vesi solisi järvessä ja puroissa, sammaleinen maa oli pehmeää ja riistaa oli enemmän. En malta odottaa millainen viherlehti on!
Saavuimme lähemmäs myrskyklaanin rajaa ja näin että heidän puissa oli pienen pieniä silmuja. Varjoklaaninkin puolella kasvoi tollaisia puita aika leveälti mutta suurin osa reviiristä oli havupuita. Lehti puissa oli enemmän lintuja mutta kuusten alta löytyi herkullisia sammakoita ja liskoja sillä niitten luona oli aina soista. Mestarini selvästi piti niiden tuomasta varjosta, häntä ei auringon laskun jälkeen edes näe.
Myrskyklaanin rajalla tapasimme heidän partionsa.
"Mukava nähdä" eräs soturi maukaisi ja emoni kuittasi nyökkäyksellä.
"Mukava kun hiirenkorva kolkuttaa jo ovella" myrskyklaanin oppilas hihkaisi katsellessaan silmuja.
"Kieltämättä" vastasin Varjosydämmen jo viittoessa
#mennään#
Erkanimme kumpikin kulkemaan omia polkujamme ja pian heidän hajunsa jäibtaakse kun käännyimme rantaan. Aallot löivät rantaan hiljalleen jääpalojen kelluessa pinnalla.
Pysähdyimme hetkeksi juomaan. Raikas järvivesi virkisti mielen, se maistui pehmeämmältä kun lähteen vesi leirissä.
" vuolastassu, saat loppupäivän metsästää." Mestarini maukuu.
*no, jippii...* mietiskelen turhautuneena olisin halunnut jatkaa partiossa.
Tallustan metsässä ja huomaan Harmaatassun vähän matkan päässä.
"Hei" maukaisen
"Vuolastassu" kolli maukaisee iloisena.
"Metsällä?" Kysyn
"Jep" hän vastasi ja näpäytti minua hellästi korville.
Naurahdan.
Hymy levisi kasvoilleni ja viikseni väpättivät. Metsästimme yhdessä iltaan sakka ja auringon värjätessä taivas purppuralla ja punaisen oransseilla sävyillä palasimme leiriin kolmen oravan ja parin linnun kanssa. Saalis metsällä lisääntyi ja lehtikadon harmaa aika oli jäämässä taakse. Veimme osan saaliista klaaninvanhimmille ja laskimme loput tuoresaaliskasaan. Ilmotin Varjosydämmelle että olin palannut ja valitsin pienen olennon kasasta, sillä oli suomuinen nahka ja pitkä häntä sekä lyhyet pienet jalat se muistutti vähän käärmettä, se oli käärme jaloilla.
*lisko* mutustelin sanaa mielessäni. Hassun näköinen mutta se se varmasti oli. Ennen tätä olin luullut että liskoilla oli sulat kuten linnuilla mutta nyt tiesin toisin. Hymähdin ajatuksissani liskolle jolla on sulat, vinkeä näky. Laskevan auringon piirtäessä puitten siluettia horisonttiin vetäydyin pesälleni kuulin sen hiljaisena vaimean kauhun huudon. Tiesin mistä on kyse, harmaatassun hiljainen ääni kaikui metsässä. Käännyin ja säntäsin metsään. Suuntanani oli paikka josta rääkäisy tuli. Puut vilisivät silmissäni ja tassuni lipsuivat soisella maalla. Saavuin pian hopeisen häkin luo, Harmatassu oli sen sisällä. Näin hänen silmissään surua, en pelkoa vain surua.
" vuolastassu kerro emolleni ja sisaruksilleni että rakastan heitä." Hän maukui itkun keskeltä. En ollut ikinä nähnyt oppilasta niin surullisena. Kiersin häkkiä ja saavuin "oven" kohdalle koitin hampain saada sitä auki. Pudistin päätäni.
"Ei se mitään" Harmaatassu maukaisi
"Anteeksi" sanon.
"Viettäisitkö kanssani yön" hän naukaisi hetken kuluttua kun koirista ei näy jälkeäkään
" se on vähintä mitä voin tehdä" kuiskaan
" miksei Varjosydän tullut?" Harmaatassu kysyi rauhoituttuaan.
"Hän tiesi ettei voisi vapauttaa sinua" totean surullisena
"Edes tähtiklaanilla ei ole sellaisia voimia" Harmaatassu maukaisi ja lipaisi korviani kaltereitten välistä. Punastuin sillä pelkäsin että kolli saisi tietää että pidin hänestä.
Nukahdimme kylkikyljessä tunsin hänen lämpimän turkkinsa kaltereitten seasta.
Aamun valjetessa kuului kaukaista hakuntaa johon heräsin.
Tökin harmaatassun hereille.
"Kiitos kaikesta Vuolastassu" kolli yllättäen maukuu
"Mistä?" Kysyn ihmeissäni
"Tiedätkös tämä kuulostaa ihan hullulta mutta minä. Minä, minä pidän sinusta" hän takertelee haukunnan voimistuessa ihmellinen aalto lyö lävitseni.
Sanoille ei jää aikaa sillä tiedän että koirat ovat pian täällä. Lipaisen tämän kuonoa ja silmäni varmasti paljastivat tunteeni. Jään vielä hetkeksi. Korvissani jyskyttää ja turkkiani kihelmöi. Pujahdan piiloon katsahtaen vielä viimeisen kerran Harmaatssuun ennen kun sukellan koiralta turvaan puskaan. Koirat ovat valtavia ja kaksijalat niiden perässä vielä suurempia. He nostavat Harmaatassun häkin maasta ja kytkevät koiransa kiinni. Näen Harmaatassun murheellisen ilmeen ja silmien rukoilevan katseen. Seuraan heitä aina hirviömaalle asti ja katselen kun hänet nostetaan Hirviöön.
*hyvä tähtiklaani anna hänen palata*
Hirviö herää ja sydämmenlyöntiä myöhemmin näen vain pölypilven ja Hirviö on poissa.


//tämmöstä draamaa sitte tällä kertaa.

Nimi: Kotkankatse

11.04.2018 22:31
"Taasko ihmiset?", kysyin Varjosydämeltä palattuani leiriin taisteluharjoituksista Väretassun kanssa. Olin huomannut, kuinka ihastukseni Viistotassu oli ollut alapäin, mikä oli kollille hyvin epätavallista. Emoni nyökkäsi.
"He veivät Soraviiksen ja Kidekuun", tämä kertoi. Huokaisin syvään. Viistotassun täytyi olla täysin tolaltaan mestarinsa menetyksen takia. Itsekkin olisin tolaltani, jos Varjosydän tai ... Kauhukuva siittä, jos Viistotassu olisi myös kaapattu välähti mielessäni ja nosti karvani pystyyn.
*Hyvät henget älkää antako enään tovereittemme jäädä kiinni. Vaikka kohta onkin kevät ja klaani saa taas ruokaa, mutta edes soturin sydän ei kestä sellaista jatkuvaa menetyksen tuskaa*, lausuin hiljaa pyynnön.
"Tämä ei voi enään jatkua", sanoin hiljaa mietteliäänä. Varjosydän heilautti korvaansa ja antoi katseensa kiertää leiriä.
"Ymmärrän miltä sinusta tuntuu, mutta mitä me muka kaksijaloille voimme?", tämä sanoi ja loi kysyvän katseen minuun.
"Emme me ihmisille voi itse mitään, mutta voisimme yrittää tehdä ansoille jotain tai ainakin yrittää etsiä kiinnijääneitä. Emme saisi kuitenkaan vain odottaa, että ihmiset tulevat ja vievät loputkin meistä. Olen kuitenkin nähnyt miten klaanikissat elävät ja vaikka olen edelleen sitä mieltä, ettei kotikissana ole huono elää, ei se sovi kaikille ja valitettavasti on niitäkin ihmisiä, jotka eivät edes vaivaudu etsimään villikissalle kotia vaan valitsevat helpon reitin", sanoin hieman hampaita kiristellen.
"Eli sinustako meidän pitäisi lähteä etsimään kaappattuja sotureita? Ja mistä ajattelit etsiä? Meillä ei ole mitään tietoa siittä, mihin heidät on viety. Vai ajattelitko kysellä ympäriinsä kunnes löydät heidät? Siinä kestäisi aivan liian kauan ja tällä hetkellä klaani tarvitsee jokaisen soturin selvitäkseen", tämä selitti. Avasin suuni ensin väittääkseni vastaan, mutta sitten tajusin tämän olevan täysin oikeassa. Klaani tarvitsi nyt jokaista kevään lähestyessä ja vaikka olisin halunnut niin monesta syystä lähteä etsimään kaapattuja, etsinnöissä voisi kestää koko ikäni ja saattoi olla, että etsiessäni kaapatut pakenisivat itse tai joku saisi selville missä heitä pidetään, jolloin varmasti joku pelastaisi heidät enkä itse tietäisi mitään. Niinpä suljin suuni ja loin katseeni maahan. Varjosydän laski häntänsä olalleni, kumpa voisin edelleen itsekkin tehdä niin, mutta töpöni takia, jouduin käyttämään tassuani.
"Tiedän kyllä kotkankatse, minäkin koen olevani voimaton tässä tilanteessa vaikka en sitä näytäkkään. Keksime vielä joku päivä jotain, mutta nyt meidän pitää pitää huoli ettei kukaan muu jää kiinni", Varjosydän kertoi. Se auttoi vähän. Istuin siinä hetken hiljaa ja katselin oppilaiden pesän suuntaan. Viistotassu oli juuri menettänyt mestarinsa ja nyt jos joskus hän tarvitsi ystävää rinnalleen. sanottuani näkemiin emolleni, astelin oppilaiden pesälle ja käytyäni sisään, löysin ystäväni makoilemasta makuu alustaltaan masentuneen näköisenä. En aluksi tiennyt mitä sanoa, joten astelin vain hiljaa tämän luokse ja asetuin tämän vierelle makoilemaan tuodakseni tälle edes vähän turvallisuuden tunnetta.


Oli myöhäinen iltapäivä kun olin palaamassa metsältä oravan kanssa. Olin saanut jonkin aikaa jahdata mokomaa puussa, mutta lopulta se oli pudonnut ja onnistuin saamaan sen kiinni, kun se yritti juosta seuraavaan puuhun. Kevät alkoi vähitellen koittaa ja niin ollen myös riista alkoi tulla esiin talvisista pesistään ja hyvänä metsästäjänä olisin varmasti saanut enemmänkin kiinni, mutta sen siaan, että olisin ollut koko ajan pyynnissä, olin käynyt harjoittelemassa liikkeitäni hylätyllä pesällä.
*Mitähän Tao oli tarkoitanut kysymyksellään?*, tuumin astellessani pientä eläinten polkua pitkin kohti leiriä. Yhtäkkiä polulle loikkasi punertavan ruskea hahmo, joka kantoi kahta kalaa suussaan. Kolli hätkähti nähdessään minut ja näytti miettivän hetken jotain, kunnes veti kasvoilleen hyvin yleisen ylimielisen katseensa.
"Ai, se olitkin vain sinä...", Vesiturkki sanoi ja katsoi ensin minua ja sitten oravaa jota kannoin mukanani.
"Oletko menettämässä otettasi metsästyksessä Kotkankatse? Luulisi klaanin linnunpyytäjän löytävän vähän enemmän riistaa klaanille kuin pelkästään yhden laihan oravan", tämä kettuili. En kyllä yhtään ymmärtänyt mitä olin tälle tehnyt, että tämä niin minua kohtaan käyttäytyi. Tämä kumminkin alkoi jo vähitellen riittää. Tiputin oravan sulavalle lumelle ja astuin askeleen eteenpäin katse naulittuna kollin silmiin. Vesiturkki katdoi minua hieman hämillään ja yritti kai tulkita olinko käymässä tämän kimppun vai en.
"Kerros arvon klaanitoveri. Siitä päivästä asti kun saavuin klaaniin, olen saanut sinulta osakseni vain piikittelyä ja haukkumista. Olisi siis kiva tietää mikä minun pärstässäni niin kovasti sinun persettäsi hiertää, että ansaitsen tämän?", sanoin. Vesiturkki katsoi minua hetken hämillään ja sitten yllätyksekseni käänsi katseensa pois minusta jotenkin nolona.
"Eikö se ole selvää? Olet alkujasi erakko ja... ja ......"
"Niin on Tiikeriliekkikin, mutta et sinä tälle sano ikinä mitään normaalista poikkeavaa"
"No se on eri asia!"
"Miten?"
"Tiikeriliekki tuota..."
"Onko hän kunnollinen soturi silmissäni koska hänet koulutti varapäällikkö?"
"Juu, juuri sen takia... eikun..."
"Minulla oli sama mestari kuin Tiikeriliekillä joten jos tuo on syysi, sinun ei pitäisi vihata minua"
"..."
"Antaa kuulua, miksi vihaat minua niin paljon?"
"... minä...."
"Kakista ulos Vesiturkki!"
"EN MINÄ VIHAA SINUA!", tämä lopulta huusi niin että säikkäytti samalla muutaman variksen lentoon läheisestä puusta. Katsoin kollia hiljaa ällistyneenä tämän turkooseihin silmiin, kun tämä katsoi minua takaisin keho hieman täristen ja pieni puna kasvoillan.
*Mitä %&(@!?!?!?*, mietin ajatuten sinkoillessa ympäriinsä pääni sisällä. Yritin saada jotain selvyyttä kollin sanoista ja lukea jotain sanoja tämän kasvoilta, mutta sillä hetkellä se oli mahdotonta.
"En... en minä sinua vihaa... Oppilaana olin kateellinen huomiosta, mitä sait itse päälliköltä ja varapäälliköltä, mutta myöhemmin tajusin kuinka typerä olin. En kuitenkaan enään tiennyt mitä sanoa tai tehdä korjatakseni tilanteen ja niinpä vain jatkoin...", Vesiturkki kertoi. Tämän ääni vapisi hieman loppua kohti, mutta muuten tämä sai pidettyä sen tasaisena. Vedettyään syvään henkeä tämä sanoi ne sanat, joita en odottanut kuulevani tältä.
"... Olen hyvin pahoillani kaikesta mitä vääryydestä, mitä olen sinulle aiheuttanut Kotkankatse. Voitko ikinä antaa minulle anteeksi?", tämä kysyi. Olin koko tämän selostuksen ajan ollut täydellisessä shokissa ja tämän pyytäessä anteeksi, olin täysin hämilläni. Vesiturkki, kolli joka oli aina ollut minulle ilkeä, pyysi minulta anteeksi? Läimäytin itseäni muutaman kerran poskelle, jotta palaisin transsista takaisin nykyhetkeen. Etsin oikeita sanoja hyvän tovin, ennen kuin lopulta hymyilin kollille vähän.
"Kyllä, ja teen niin mieleläni. Mutta et ole ainut jonka pitäisi pyytää anteeksi. En itsekkään ollut aina kovin ystävällinen sinua kohtaan, ja toivon että et kanna niitten hetkien takia minulle kaunaa enään?", pyysin ja sain vuorostaan Vesiturkin ällistymään.
"E-en minä.... Heh, jos sinä et kanna kaunaa minulle niin en minäkään kanna kaunaa sinulle", tämä naurahti hieman. Kohatin olkiani hieman.
"Vaikuttaisi siis siltä, että olemme tasoissa", totesin joho kolli vastasi nyökkäämällä.
"Noh, aloitammeko siis alusta?", kysyin tältä. Koli kallisti päätään hieman.
"Ai miten?"
"Annas kun näytä~", sanoin ja otin muutaman askeleen taaksepäin, käännyin ympäri ja sitten kävelin jällee Vesiturkin luo.
"Hei, olen Kotkankatse, klaanitoverisi Varjoklaanista", sanoin. Vesiturkki pian sanottuani tämän hoksasi mistä oli kyse ja naurahti hieman. Hänen hiljainen naurunsa oli oikeastaanaika suloista.
"Hauska tututstua Kotkankatse, nimeni on Vesiturkki. Toivottavasti meistä tulee vielä joku päivä hyviä ystäviä", tämä 'esittäytyi' vuorostaan. Yritimme hetken pidätellä naurua, mutta pian me molemmat nauroimme yhdessä ensi kertaa. Oli pakko myöntää, Oli todella hienoa vihdoinkin pystyä olemaan rennosti kollin seurassa. Mutta jos joku olisi kertonut minulle tulevaisuudestani soturin osalta, en olisi varmasti uskonut.

Nimi: Zare

11.04.2018 15:45
_______________________________________________

Nimi: Zare

11.04.2018 15:45
Varjosydän// 30kp, 19kp
Vuolastassu// 19kp

Nimi: Vuolastassi

10.04.2018 22:38
Heräsin kun linnut lauloivat pitkästä aikaa.
*eitkö osaa pitää kitaasi kiinni* nurisin mielessäni ja manailin lintuja jotka keskeyttivät uneni noustessani huomasin miten kipeää teki takajalkani jokainen lihas huusi armoa.
*Varjosydän*
Katsoin ihmeissäni Viistotassua ja Vehnätassu, he nukkuivat toinen toistensa kyljessä.
*mitäs nyt on tapahtunut?*
Huomasin Varjosydämen tulevan minua kohti.
*äh, taasko sinä, mitä sinä minusta taas haluat.*
"Lähdemme nyt, ylös ketunraato!" Hän sanoi.
"Ota mukaasi Vehnätassu, Kalmatassu, Hunajatassu, Liekkitassu ja Kielotassu. pidä huoli että olette rnnassa ennen aurinkoa." Varjosydän jatkoi ja kääntyi ympäri ja marssi ulos pesästämme.
Nuolaisin Liekkitassua korvienvälistä.
"Tulehan, Varjosydän käski taisteluharjoituksiin." Kerroin hälle.
"Onko pakko? " hän tuhahti.
"Kuka taas möykkää, eihän täällä saa nukuttua ollenkaan!" Hunajatassu marisi.
"Sinun pitikin herätä, meidän pitää olla rannassa ennen auringon nousua." Liekkitassu naukaisi ja pyöräytti silmiään kollin käytökselle
"Meidän pitäsis varmaan jo lähteä" Kielotassu totesi kuivasti.
Katsoin Leikotassua kun hän vain käänsi laiskasti kylkeään murahtaen jotain mölystämme
"Meennään!" Vehnätassu huudahti ja lähti pesästä. Seurasimme perässä yhtenä joukkona.
Meistä oppilaista oli tullut tavallan oma porukkamme, nauroimme yhdessä monesti iltaisin ja saalistimme yhdessä en tiedä mitä tekisin ilman ysätviäni.

Juoksimme rantaan niin että lumi pöllysi ja linnut pakenivat edellämmen. Varjosydän, Routamyrsky, Tiikeriliekki ja Vesiturkki odottivat meitä jo.
"Oli jo aikakin" Varjosydän tuhahti.
"Harjoittelette tänään lähitaistelua pareittain. Vehnätassu ja Kielotassu, vuolastassu ja Liekkitassu, kalamtassu sinä tulet minun parikseni. Aloittakaahan " kaikui Routamyrskyn käsky
Katsahdin Veljeenk.
"Kynnet piilossa, Värelehdellä ei ole aikaa paikkailla teitä joten se joka saa haavoja nuolkoon ne itse!" Varjosydän kivahti kun väisti kielotassun ja Vehnätassun taistoa.
Näin yhtäkkiä Leikkitassun syöksyvän minua kohti, hän oli enään sammakonloikan päässä minusta.
*vielä hetki.*ajattelin.
*nyt!* kierähdin pois hänen altaan ja hän syöksyi vielä ainakin ketunmitan päähän minusta.

Käännähdin ja hänen lähtiessä uuteen syöksyyn potkaisin veljeäni kuonoon ja kertasin.mielessäni Haavekynnen opettamaa likettä. Hyppäsin korkealle ja laskeuduin hänen selkäänsä, huitaisin häntä korville. Hän vastasi samalla mitalla. Taistelimme hetken kunnes huomasin kynsien uppoavan takajalkaani. Repiydyin irti otteesta ja sähisin Liekkitassulle jonka kuonosta tippui veripisaroita lumelle. Varjosydän loikkasi kaaressa ylitseni ja painoin veljeni maahan.
"Kynnet ja HAMPAAT piilosa, eihän se voi niin vaikeaa olla!" Hän huutaa ja lyö veljeäni kuonoon
*mahtaa tehdä kipeää*
"Varjosydän" kuuluu Tomusydämmen ääni varovaisena.
"No" hän murahtaa ja nousee veljeni päältä.
"Riittää tältäpäivältä kiitos oppilaat hyvää työtä" Routamyrsky kiittää ja nousen. Samassa Liekkitassu ponnistaa ilaan ja juoksee minua kohti kynnet palhastettuina.
Tiikeriliekki painaa tämän maahan ajoissa ja sihisee.
"Nyt riittää" ja lyö häntä kovaa päähän. Varjosydämmen äskeinen isku ei vedä vertoja tuolle suurikokoisen soturin iskulle joka on vihainen.
"Mitäs tälle tehdään?" Tomusydän kysyy huvittuneena ja nostaa veljeni hampaisiinsa.
Varjosydän ja Tiikeriliekki vain kohauttavat harteitaan.
"Ruohotähti päättäköön" routamyrsky maukuu.
Mestarit nyökkäävät ja ilmoittavat että loppu päivä on tarkoitettu metsästykseen.
*taivaan kiitos * ajattelin.
Suuntasin askeleeni järvelle. Arvelin että sieltä löytyy saalista. Loska paakkuuntui tassuihini inhottavasti ja veden lorina häiritsi. Aurinko laskeutui kauniisti järven takaisten nummien taakse. Muistin emoni tarinat ensimmäisistä Auringonlaskuista järvellä. Lämmin tuuli leikitteli turkillani ja viikseni väpättivät. Linnun laulu kantautui järven ylitse korviini.
Sain saalistettua pari oravaa ja palatessani leiriin oli Liekkitassukin rauhoittunut.
Saavuin juuri sopivasti kuulemaan kun Ruohotähti kutsui klaanin koolle.
"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä suurkivelle klaanikokoukseen " hän sanansa kaikuivat.
Kissat kokoontuivat puolikuun muotoob suurkiven ympärille ja odottivat että Ruohotähti jatkaisi.
"Olemme kokeneet menetyksiä, kaksijalkojen saaliiksi jäi eilen Kidekuu ja Soraviiksi. Kuten me kaikki tiedämme oli heillä oppiaat. Nämä eivät aivan vielä ole sotureita joten Pimeävarjo, sinä olet taitavs soturi. vastaat Vehnätassun koulutuksesta. Ja sinä Liitomieli olet uskollinen soturi vastaat Viistotassun koulutuksesta." Hän maukui. Viistotassu näytti tyytyväiseltä uuteen mestariinsa mutta Vehnätassu oli enemmän kauhuissaan.
*miksi ihmeessä? Onhan Pimeävarjo ihan hyvä mestari* ajattelin.
Hopeahännän noustessa taivaankannelle ja kuun loistaessa oli aika painella maata.

Nimi: Varjosydän

07.04.2018 22:49
Kohotin katseeni varpusen luista jota olin kalunnut jo hyvän tovin.
"Varjosydän" ruohotähti toisti.
"Niin" Maukaisin ja uhrasin viimeisen katseen varpusenluilleni, voisin kaluta ne myöhemmin.
"Riista kasa on kasvanut" hän totesi
"Muuttolinnut alkavat palailla ja lumi sulaa, nälkäiset eläimet tulevat etsimään ruokaa" naukaisin närkästyneenä ruokataukoni keskeytyksestä.
"Totta, viime neljänneskuun loppu rutistus lehtikadosta alkaa menettää otettaan" hän maukui mietteliäänä.
"Miksi kutsuit minut, tuskin vain rupatellaksesi säästä?" Naurahdin.
"En kutsunut sinua vain säästä puhumisen takia vain jotta päättäisimme mitä teemme partioiden suhteen" hän lausui.
"Emme voi ihan vielä palata normaaliin järjestykseen sillä klaanin on saatava vähän lihaa luitten ympärille ennen hiirenkorvan tuloa täyteen vauhtiinsa." Maukain.
"Totta"hän mietiskeli.
"Niin nyt kun kerran olen tässä mietin voisinko pitää niille sotureille joilla ei ole oppilaita niin kertausharjotuksia taisteluliikkeistä. Hiirenkorva kolkuttaa ovella ja heti kun joka klaani on voimissaan alkaa taas kiistat ja taistelut syttyy taas." Kysyin.
"Parempi katsoa kun katua" Ruohotähti toteaa ja antaa luvan.
Lähden päässäni kerraten sotureita joilla ei ole oppilasta. Yhtääkkiä Viistotassu juoksee luokseni.
"Varjosydän, Kidekuu ja Soraviiksi jäivät kaksijalkojen ansaan myrskyklaanin ja ylärajan lähettyvillä" hän huohotti. Nyökkän ja lähden juosten Karhumielen kanssa paikalle jos saisimme heidät pois ansasta. Juoksimme metsän läpi kunnes pian edessämme avautui kohta josta ansa oli tempaissut kaksikon verkkoon ylös puuhun.
"Oletteko kunnossa?" Karhumieli huutaa
"Olemme" vastaa Kidekuu.
Kuulen koirien lähestyvän haukkumisen kaukaisuudessa, ei olisi aikaa hukattavaksi.
Koitin kiivetä puuhun mutta jäinen laho puu ei ole helppo kiivetä. Kynteni lipsuivat jäisellä rungolla enkä saanut otetta mistää. Kaksijaloilla olikin siis jotain älliä. Näen hailakan hopeisen tähtein kuvioillun kissan vähän matkan päässä hän pudistaa päätään ja hyppää tiheikköön takaisin metsän syvyyksiin.
*leiko?*
Koirat ovat jo liian lähellä, haukunta kuului enään parinkymmenne ketunmitan päästä.
*nyt on lähdettävä* ajattelen murtuneena ja lähden Lekkotassun perään.
"Antakaa anteeksi, järjestämme teidät vielä vapaiksi" huudan ja katoan paikalta Karhumielen ja Vehnätassun kanssa.
"Tähtiklaani olkoon puolellanne" rukoilen hiljaa katsellessani miten kaksijalat saapuvat paikalle ja hämmästelevät hetken ennenkun ottavat soturimme alas puusta. Heidät heitetään johonkin kiiltävään neliöön joka pamahtaa kiinni ja kuulen Kidekuun tuskaisan ulvahduksen. Vehnätassu on lähdössä heitä kohti pelastaakseen heidät mutta nostin häntäni.
"Ei, Vehnätassu. Ei tällä kertaa. Arvostan lojaaluuttasi ja vastuuntuntoasi mutta en voi antaa sinun mennä. Emme voi tehdä muuta kun rukoilla heidän puolestaan että saamme heidät takaisin." Kuiskaan oppilalle.
"Miten kehtaat! Sinun pitäisi olla puolellani, sinun kuuluu huolehtia klaanista! Sinun pitää pelastaa mestarini!" Vehnätassu sihisee kiukustuneena.
"En halua menettää kolmea soturia jos voin menettää vain kaksi. Viisas soturi myös valitsee taistelunsa. Pelastamme mestarisi vielä. Tänään ei kuitenkaan ole se päivä." Selitän
"Hän tarkoittaa että emme pärjää kahdelle koiralle ja kaksijaloille kolmistaan" Karhumieli selittää oppilalle joka mulkoilee minua vieläkin pahasti.
"Soraviiksi" vehnätassu vinkaisee ja purskahtaa kyyneliin.
"Eiii" hän vaikertaa.
"Tule, et halua jäätyä hengiltä" naukaisen rautaisesti ja pusken nuoren oppilaan pystyyn loskasta joka alkaa illanpimetessä jäätyä.
Nostan hänet Karhumielen selkään ja lähdemme kohti leiriä. Kuu kohoaa yllemme mutta hopeahäntä pysyy visusti pilvien takana.
*toivottavasti tein oikein* ajattelen ja pilvi väistyy hiukan näyttäen yhden tähden, ehkä teinkin.
Viistotassu odottaan meitä leirissä Ruohotähden kanssa.
"Anteeksi" kuiskaan Viistotassulle.
"Teit parhaasi" hän vastaa ja painaa silmänsä kiinni kumartaa hiukan ja lähtee paikalta.
"Vehnätassu, olet kokenut paljon tänään. Voisitko silti kerroa mitä kävi?" Ruohotähti maukuu.
"Olimme saalistamassa kun yhtäkkiä suuri verkko tempaisi Kidekuun ja Soraviiksen puuhun,Viistotassu lähti hakemaan apua ja minä yritin kiivetä puuhun pelastaakseni mestarin mutta onnistuin yhtä hyvin kun Varjosydänkin. Pian hän ja Karhumieli saapuivat mutta oli jo liian myöhä koirat olivat tulossa ja jouduimme lähtemään. Kaksijalat saivat Kidekuun ja Soraviiksen." Hän toteaa kuolemanväsyneenä. Kiukku hänen äänestäön on tiessään.
"Kiitos" Ruohotähti maukaisee ja käskee oppilaan painella maata.
"Karhumieli sinäkin voit mennä" maukaien nähdessäni tutun huolestuneen pilkkeen päällikköni katseessa. Seuraan häntä lämpimään päällikönpesään.
"Kenelle Vehnätassun ja Viistotassun koulutus menee?" Ruohotähti kysyy.
"Käykö pimeävarjo ja Liitomieli?" Kysyn.
"Sopii, ilmoitan asiasta huomenna klaanille." ruohotähti kuittaa ja toivotan öitä sitten painelen sotureiden pesälle suuntaan keskelle joss nukun routamyrskyn, pimeävarjo ja muutaman muun kokeneen soturin kanssa.
Hiivin pimeävarjoa vasten ja hautaudun tämän paksuun turkkiin

/noniin kukas haluaa kirjottaa lopöujen katoamisen. Meikän puolesta saatte kadottaa mirrejä olantakaa mutta jätättekö mestarit rauhaa nii vähemmä tulee säätämistä. Tota tota vähän enemmän noita oppilaita vois kadota, onko ehdotuksia?

Nimi: Varjosydän

06.04.2018 09:24
Oli myöhäinen aamu, aurinko oli jo korkealla. Järjestelin päivän partiot valmiiksi, nyt olin valmis lähtemään. Hiivin lumisessa metsässä varjoklaanin rajalle. Kuten jokaisena täysikuuta seuraavana päivänä. Pidin korvat höröllä klaanilaisten varalta ja pysähdyin monesti haistelemaan ilmaa. Haistoin kuitenkin vain kirpeän pakkasen ja nukkuvan metsän. Metsän äänet linnunlauluineen täyttivät ilman enkä erottanut yhtään klaanilaista. Ylitin pienen ukkospolun johon reviirimme ulottui. Istuuduin odottamaan kissaa joka minun oli määrä tavata. Pian hän saapuikin.
"Varjosydän" kolli maukui tervehdyksen.
"Olet myöhässä" totesin kuivasti
"Tuli viiveitä" tämä kuittasi ja nyökkäsin.
"Mitään uutisia Riusta?" Hän kysyi.
"Toki" maukaisin arvoituksellisesti ja hymy kohosi kasvoilleni.
-----
Loikin lumen päällä leiriin pääskynen ja varpunen hampaissani. Vuolastassu odotti minua jo, ilmeisesti aamupartio oli juuri palannut.
"Tulimme vasta" Synkkätaival kuittasi ja huokaisin helpotuksesta, en ollut myöhässä.
"No lähdetäänkö jo" Vuolastassu ruunasi.
"Mennään vain" maukaisin.
Juoksimme kilpaa rantaan ja huomasin että vuolastassu on kohta minua isompi.
*miksi ne kasvavat..*
Rannassa Vuolastassu liukaatui ja lensi kuonolleen.
"Voi sinua, tarvitset selvästi lisää tasapainoharjoituksia." naurahdin.
"Ei, mitä vaan muuta" tämä nurisi.
"tasapaino harjotuksia" määräsin ja käskin hänen nousta takajaloilleen.
"En minä pysy tässä" hän kitisi
"Kuono umpeen!" Kivahdin.
Kun hän oli pysynyt noin kaksikymmentä sydämmenlyöntiä paikallaan huojumatta kiskaisin tätä hännästä ja hän lensi kuonolleen.
"Hei tuo on epäreilua!" Hän narisi.
"Ei ole" totesin.
Hän yritti uudelleen mutta kietoi tällä kertaa häntänsä jalkojensa taakse kerälle etten voisi kiskoa siittä.
*hyvä alku mutta asennossa on hakemista*
Tönäisin häntä kylkeen ja hän oli taas kuonollaan.
"Hei!" Vuolastassu huudahti.
"Hyvää päivää" maukaisin sarkastisesti.
Oppilaani otti asentonsa uudelleen mutta setti tällä kertaa painopisteensä taitavammin.
*hyvä*
Odotin tovin kunnes näin että hänen lihaksensa alkavat väsyä ja täristä.
"Hyökkää" käskin ja asetuin hänen eteensä.
Vuolastassu loikkasi kimppuuni taitavasti.
Nyökkäsin hyväksyvästi.
Toistin harjotteen viiteen kertaan kunnes Vuolastassu mätkähi maahan kun hyppy ei enään kantanut häntä.
"Jatkamme tätä harjoitetta jatkossa."totesin.
Kiipesin vähän matkan päässä olevaan puuhun kahden ketunmitan korkeudelle ja raavin kaarnaa pois jotta siihen jäi selkeä raita.
"Hyppää raidan kohdalle" käskin ja oppilaani katsoi minua kummissaan.
Kun hän hyppäsi hän ymmärsi syyn.
"Lihakseni huutavat armoa" Vuolastassu parahti.
"Ei kipuu ei hyötyy" mutisin.
Vuolastassu jaksoi hypätä noin kolmekertaa kunnes hän parkaisi "en jaksa enään"
"Siksi viisi lisää" määräsin tietäen että hän pystyisi vielä kuuteen tahtoessaan.
Vuolastassu kirjaimellisesti putosi viimeisen jälkeen puusta.
Nyökkäsin hyväksyvästi tietäen että huomenna hänelle liikkuminen tekisi kipeää.
"Voinemme lopettaa tältä päivältä menehän leiriin auttamaan Kalmatassua siivoamaan klaaninvanhimpien pesä ja vaihtamaan makuualuset uusiin." Maukaisin.
Vuolastassu katosi näköpiiristäni nopeammin kun arvasinkaan.
Suuntasin harjoituspaikalle jossa muut mestarin olivat, ilokseni huomasin tyttärieni harjoittelevan siellä.
"Hei Varjosydän!" Vesiturkki huudahti.
"Mukava nähdä" huikkasin.
Tomusydän tuli luokseni jättäen oppilaansa huohottamaan, "voisiko Leikotassu kokeilla yhtä liikettä sinuun?" Hän kysyi
"Kaikin mokomin" totesin.
Katselin kun tuo hopeinen pikku tiikeri kaarteli minua. Lopulta hän valitsi kulman josta hyökätä näin sekunninosan ennen hänen hyökkäystään minne hän hyökkäsi.
*etutassuni, sitten menetän tasapainon* kertasin Leikotassun suunnitelmaan päässäni.
*jos nousen takajaloilleni ka hyppään ilmaan, käännyn ja pamautan ilmat siittä hän ei voi toteuttaa suunnitelmaansa* ajattrlin.
Kuten arvasinkin aikoi Leikotassu iskeä etutassuihini.
Toteutin suunnitelmani täydellisesti ja lopputulos oli odotettu
"Et sinä voi väistää" Leikotassu kitisi.
"Ei se vihollinenkaan odota, niin ja älä ensikerran katso kohdetta johon hyökkäät." Korjasin ja nuolaisin häntä päälaelta.
"Edistyt hienosti" kannustin vielä ennenkun siirryin sivummalle seuraamaan harjotuksia.
Tiikeriliekin ja Kielotassun harjoitukset näyttivät hyvin paljon siltä että molemmat jahtasivat toistensa häntää. Kun aurinko alkoi vetäytyä mailleen lähdin ilta partiona Tiikerileikin ja Kielotassun kanssa Leikotassun ja Tomusydämmen jäädessä vielä harjoittelemaan.
"Näytähän tietä Kielotassu" Tiikeriliekki naukaisi oppilaalleen joka säntäsi edellemme.
"Hän edistyy hienosti" naukaisin.
"Kiitos, tasitelu onnistuu hienosti mutta metsästyksessä on parantamisen varaa" Tiikeriliekki totesi.
"Kyllä se siittä, et sinäkään ollut mahatva metsästäjä alussa" naurahdin miettien ensimmäisiä metsästys kertojamme.
"Haha, se orava temppu!" Hän naurahti.
Hymy karkasi kasvoilleni väkisin. Olimme saapuneet rajalle vähänmatkan päähän kovasta hirviökentästä järven rannalla
"Tiikeriliekki täällä haisee erikoiselle" Kielotassu kuiskasi
Nuuhkaisin ilmaa ja täällä tosiaan haisi erikoiselle, korvani painuivat luimuun. Tämän tuoksun tunnistin.
"Varuillanne, Kielotassu juokse hakemaan Tomusydän hän on vielä harjottrlupaikalla. Lähtekää sitten Leikon kanssa leiriin" määräsin. Tämän tuoksun tunnistin se tuli edestämme reviirin ulkopuolelta.
Sama tuoksu oli tarttunut Sysiraidan tyrkkiin.
"Tiikeriliekki saamme seuraa" henkäisin ja viitoin tälle
#eteenpäin#
Tiesin että tämä tuoksu kuului erakolle joka oli opettanut Sysiraitaa. Nyt saisi Sysiraidan opetustunnit loppua. Tiikeriliekki lähti varoen jäljittämään jälkeä. Pian kuulin jonkun saapuva, Tomusydän joka näytti erittäin tyytymättömältä tilanteeseen.
#edessä# viitoin ja kolli nyökkäsi.
Etenimme hiljaa jäisessä maastossa ja yhtäkkiä tuoksu voimistui. Pian huomasin erakon hyvän matkan päässä meistä.
# etelä, kiipeä puuhun, hyökkää toisesta merkistä# viitoin Tiikeriliekille ja tomusydämmelle viitoin #pohjoinen, hyökkää merkistä# ja kiipesin puihin Tiikeriliekin kanssa Tomusydämmen kiertäessä pohjoisen puolelle. Asetuimme paikoillemme ja kiersin häntänu merkiksi hyökätä. Hyppäsin alals puusra ja Pimeävarjo astui esiin. Olimme piirittäneet naaraan. Hän luimisti korviaan ja sihahti se riitti meille merkiksi että tuo kuolisi ja nyt. Jos hän olisi antautunut olisi hän päässyt menemään haavojen kanssa. Pimeävarjo oli hetkessä lumivalkean naaraan kimpussa naaeas oli taitava taistelija kolmelle ei hänkään pärjännyt. Pimeävarjon hyökätessä edestä ohjasin naarasta lerääntymään puun luo ja pimeävarjo ymmärsi taktiikkani hänkin lopetti taistelemisen ja alkoi väistellä naaraan liikkeitä samalla ohjaten häntä puun luo jossa tiikeriliekki odotti,tiikeirliekki ei ollut parhaita kiipeilijöitä mutta hän odotti noin kolmen ketunmitan korkeudella oksalla puussa.
Kipristin häntäni uudelleen ja Tiikeriliekki hyppäsi naaraan selkään lyöden hänet tajuttomaksi.
"Tämä ei ollut reilu taisto Varjosydän" Pimeävarjo murahti.
"Ei,ei ollut mutta ei erakotkaan taistele reilusti. Ja vältyimme suurilta haavoilta" totesin ja viilsin naaraan kurkun auki.
"Olet oikeassa Varjosydän mutta en pidä tästä" Tiikeriliekki totesi katsellessaan viiltelyäni.
"Ei meillä ole varaa menettää teitä" maukaisin sotureilleni.
"Palataan leiriin ennen kun törmäämme siihen jonka kanssa hän oli" Pimeävarjo totesi nyökäten paikalla leijuvaan tuoksuun.
"Hyvä idea" Tiikeriliekki maukui ja nyökkäsin.
Palatessamme leiriin menin ilmoittamaan Ruohotähdelle tapahtuneesta mutta jätin mainitsematta että emme taistelleet aivan kunniakkaasti. Ilta oli jo pitkällä kun viimein pääsin vaihtamaan kieliä Pimeävarjon kanssa.

Nimi: Zare

05.04.2018 12:25
______________________________________________________

Nimi: Zare

05.04.2018 12:25
Kotkankatse// 15kp, 34kp
Hunajatassu// 12kp
Väretassu// 29kp
Varjosydän// 31kp
Kielotassu// 13kp
Leikotassu// 8kp

Nimi: Kotkankatse

04.04.2018 20:20
Yllätyin siittä, mitä kolli kertoi ja muutuin hieman mietteliääksi. Näemmä muillain klaaneilla oli samanlaisia ongelmia, mutta tapaamani soturi ei ollut yhtä onnekas mitä Varjsydän erakon kohdatessaan.
"Olen pahoillani menetyksestänne. Pääsin itsekkin kerran tapaamaan Suistohaukan, hän oli viisas ja kunnioitettava soturi, sakoon hänen sielunsa siis rauhan", sanoin ja sitten pidin hetken hiljaisuuden.
"Et ehkä usko sitä, mutta tiedän miltä sinusta tuntuu. Kuten olet varmaan jo kuullut, Sysiraita oli alkujaan yksi soturimme, mutta nykyisin hän on luopio. Hän kävi yhden klaanilaisemme kimppuun eikä tietenkään taistellut reilusti. Onneksi soturi säilyi hengissä, mutta kyllä se silti pistää ajattelemaan "mitä jos olisin ollut paikalla". Tietäen millaista peliä hän pelaa ja ettei hän jätä klaania rauhaan, jää jäljelle vain yksi vaihtoehto", sanoin Vaahterasumun kuunellessa hiljaa.
"Toivokaamme siis, etteivät nämä kaksi kohtaa ja liittoudu klaaneja vastaan", Tämä totesi. En edes ollut ajatelut tuota vaihtoehtoa. Oli selvää, että joku oli opettanut Sysiraitaa, mutta jos se oli toinen luopio, voisi ongelma ola vieläkin isompi. Ehkä jopa liian iso minulle. Mitä minun pitäisi oikein tehdä?
"Välttämätön tulee siis tehdä ennen kuin niin käy, ellei ole jo käynyt", sanoin ja pystyin itsekkinhuomaamaan, kuinka ääneni muuttui kylmemmäksi. Vaahterasumu katsoi minua hetken hiljaa mietteläänä, kunnes avasi suunsa.
"Kuulostat aika oudolta puhuessasi noin toisen surmaamisesta", tämä totesi. Kohautin olkiani ja suljin silmäni, ennen kuin loin katseeni täysikuuhun.
"Johtunee sittä, että pyrin aina puhumaan asiat selviksi, mutta tässä tilanteessa se on mahdotonta. Enkä ole vielä kertaakaan ollut oikeassa taistelussa, saatika riistänyt toisen kissan henkeä. Mutta tällä tavoin hän ei voi enään satuttaa minulle rakkaita. Etteks te klaanikissatkin tee niin, suojelette perhettänne ja rakkaitanne kaikin keinoin, jopa henkenne uhalla?", sanoin ja käännyin hymyilemään kollille epävarmasti. Tämä nykkäsi lopulta ja olisin voinut vaikka vannoa, että hän rentoutui hieman synkästä aiheesta huolimatta. Loppukokous meni ihan mukavasti. Emme puhuneet paljoa myrkyklaanilaisen kanssa, mutta välillämme ei ollut enään kiusallista hiljaisuutta.


Avasin silmäni tutulla, mutta oudon hiljaiselta niityltä. Violettina hehkuva nurmi oli ihan usvan peitossa, eivätkä tähdet valaisseet taivasta. Taivaalla hiljaa leijuvat planeetat olivat kuitenkin paikallaan, mutta nekin olivat jotenkin kylmempiä ja hetken katsellessani niitä, ne alkoivat kadota pimeälle taivaalle.
"Tämä paikkahan on yhtä valoisa kuin tulevaisuuteni", totesin ja istuin hetkeksi alas odottamaan Uskonsiipeä. Aika kului, mutta henkeä ei vain näkynyt. Se oli hyvin epätavallista. Tähän asti aina kun olin päätynyt tänne unessani, Uskonsiipi oli ilmestynyt hyvin pian kertomaan jotain tai antaman neuvoa. Nyt tätä ei kumminkaan näkynyt. Istuin hiljaisuuden vallitessa vielä hetken, kunnes lopulta kyllästyin odottamiseen ja päätin lähteä etsimään tätä. Hetken käveltyäni, en enään tunnistanut maisemia, tai sitä, minkä usvan läpi näin. Jatkoin kuitenkin eteenpäin, täysin tietämättömänä siittä, minne tassuni minut johdattaisivat. En kuitenkaan ollut peloissani, sillä tiesin tämän olevan unta ja voisin herätä milloin halusin. Eivätä jalkani olleet pettäneet minua ikinä seikkailujeni suunnan suhteen, joten miksi ne tekisivät niin nyt. Lopulta olin kävellyt niin kauan, että olin tyystin unohtanut ajantajun, enkä tiennyt yhtään kauanko olin ollut unessa. Tuntui kuin olisi kulunut päiviä tai jopa kuita. Pysähdyin hetkeksi katselemaan ympärilleni, mutta se ei hyödyttänyt mitään. Usva ympärilläni oli niin sakeaa, etten millään kyennyt näkemään sen läpi.
*Uskonsiipi, missä olet?*
Yhtäkkiä kuulin hiljaisen kilahduksen jostain usvaverhon takaa. Säpsähdin äänen takia ja ktselin ympärilleni nähdäkseni, mistä ääni oli lähtöisin. Pian kuulin äänen toisen ja kolmannen kerran ja niinpä paikannettuani äänen suunnan, lähdin juosten sitä kohti. Lähestyessäni ääntä, aloin huomata jonkin loistavan lämmintä valoa usvan seassa. Mitä lähemmäs valoa ja ääntä kuljin, sitä enemmän usva tuntui haihtuvan ympäriltäni, kunnes lopulta, saavuin pienelle kivistä rakennetulle polulle joka alkoi tyhjästä ja liikkuikohti pimeää metsää. Polun reunalla seisoi yksinäinen pylväs, josta roikkui punertava paperista rakennettu lyhty jonka päästä roikkui pieniä metallisia putkia. Muistin nähneeni pentuihmisellä juuri samanlaisen lyhdyn tämän huoneessa. Olimme yrittäneet sisarusteni kanssa hypätä siihen kiinni, mutta olimme kaikki olleet liian pieniä hypätäksemme niin korkealle. Kello kilisi hiljaa itsekseen, lyhdyn valaistessa pätkän polkua. Katselin metsään johtava polkua ja ihan kuin se olisi kutsunut minua, lähdin kulkemaan sitä pitkin kohti metsää. Asteltuani vähän matkaa, tyhjästä ilmestynyt toinen lyhty syttyi valaisemaan polkua ensimmäisen lailla. Tämä toistui uudelleen ja uudelleen kulkiessani polkua pitkin syvemmälle metsään. Kellot lauloivat hiljaisa sävelmäänsä ja lyhdyt lämmittivät turkkiani valoillaan. Tiesin kuinka kaunis unimaailma pystyi olemaan, mutta tmä tunnelma oli jotenkin, niin, niin lumoava. Minusta tuntui kuin en olisi halunnut lähteä. Hiljalleen kellojen ääneen liittyi muitakin ääniä ja pystyin aistimaan muidenkin olentojen läsnäolon. Huomasin, kuinka erään puun takaa kurkkasi muutama vaaleana hohtava hahmo. Pysähdyin hetkeksi tuijottaman niitä. Hahmot olivat pieniä ja näyttivät hieman aroilta ja tajutessaan, että olin huomannut ne, ne piiloutuivat äkkiä puun taakse.
"Älkää pelätkö", sanoin mahdollisimman pehmeällä äänellä. Toinen olioista kurkkasi varovasti puunrungon takaa ja pian pienempi seurasi isomman esimerkkiä. Hymyilin näille hieman, jonka seurauksena kaksikko lopulta poistui piilostaan ja jäivät katselemaan minua. Lähdin tämän jälkeen jatkamaan polkua pitkin ja mitä pidemmälle jatkoi, sitä enemmän erinäköisiä olentoja ilmestyi puiden välistä. Osa jäi puiden suojiin, osa asteli rohkeasti enemmän esiin ja osa jopa alkoi kulkea rinnallani, mutta yksikän ei astunut kivipolulle. Hiljalleen mustan puhuvien puiden takaa alkoi erottua jotain turkoosia. Päästyäni lähemmäs, tajusin sen olevan pieni tukoosina hohtava lampi, jota ympäröivät useat lyhdyt. Polku johti suoraan lammelle ja kivet ympäröivät sen reunat. Astuessani lammen reunalle ja kurkatessani veteen, silmäni laajenivat yllätyksestä. Mikä minua katsoi oikein takaisin? Ulkomuodosta huolimatta, hahmo näytti jotenkin tutulta.
"Sielusi on ylväs ja viisas, ihan niinkuin sinäkin", sanoi yhtäkkiä matala ääni. Säikähdin hieman kuullessani äänen, mutta kännyttyäni katsomaan äänen suuntaan, pelko tuntui haihtuvan kauas pois, vaikka kissa, joka minua kohti asteli oli täysin vieras. Tämän valkea turkki hohti kirkkaana kuten oudot hahmot metsässä, jotka olivat kerääntyneet lammen ympärille, mutta pysytellen edelleen puiden suojissa. Kollin turkissa komeili myös mustia, suuria ja pieniä, tasaisia ja röpelöisiä laikkuja ja tämän kasvojen toinen puoli oli yhtä musta kuin yö, kun taas toinen tismalleen yhtä suuri puoli hohti valkeana kilpaa pakkasöiden kuun kanssa. Kollin silmät olivat lämpimät ja ne tuntuivat hehkuvan viisautta monien kuiden takaa. Kolli asteli kevein askelin eteeni. Tämä oli paljon minua suurempi, mutta tämän häntä oli pelkkä tynkä, ihan niinkuin minullakin. Ihan sama miten sitä katsoi, kollista hehkui arvokkuus ja samanlainen loisteliaisuus, kuten rotukissoista.
"Ku-kuka oikein olet?", kysyin ääni värähtäen. Kissa hymyili hieman.
"Älä pelkää lapseni, en ole tullut satuttamaan sinua. Nimeni on Tao, pyhän rauhan lauman ensimmäinen johtaja ja sinä olet Keith, minun ja rakastamani metsien neidon verenperijä", kolli esittäytyi. Hänen äänensä oli tyyni ja juhlava. Tunsin kuinka kylmät väreet kulkivat selkäpiitäni pitkin, ei pelosta, vaan kunnioituksesta ja hämmennyksestä. Oliko edessäni seisova kissa tosiaan iso iso iso iso isäni Tao. Olin kuullut emolta monia tarinoita kollista. Hän oli tuonut rauhan kaupunkiimme, kun se oli vasta pieni kylä. Kollista kerrottiin aina uskomattomia tarinoita, missä hänet kuvattiin jalona, oikeudenmukaisena ja kunnioitettuna johtajana, joka kulki muiden rinnalla kuten normaali kissa arvostaan huolimatta, auttaen apua tarvitsevia, mutta oli silti niin viisas, että hänen puhuttiin saavan neuvoja hengiltä. Ja nyt minä pääsin kohtaamaan hänet. En voinut sillä hetkellä tehdä mitään muuta kuin kumartaa tälle ja painaa katseeni maahan. Pian kuitenkin tunsin, kuinka tämä nosti tassullaan hellästi leukaani ja sai minut katsomaan ylös.
"Älä kumarra minua lapseni, sillä me olemme yhtä verta kuten kaikki muukin elävä. Yhtä arvokkaita ja yhtä tärkeitä", Tämä sanoi antaen tassullaan käskyn nousta ylös ja niin teinkin.
"Anteeksi, mutta... missä olen?", ksyin tältä hiljaa.
"Poikani, olet saapunut maailmaan, missä sielut lepäävät, juhlivat ja valvovat rakkaitaan, jotka eivät ole vielä saapuneet ikuiseen juhlaan ja rauhaan", Tao kertoi.
"Tarkoitatko, että olen...?"
"Älä huoli lapseni, aikasi ei ole vielä, sillä kuljit tänne elämän polkua pitkin", kolli kertoi rauhoitellen. Hän oli oikeassa, en kertaakaan saapuessani tänne ollut kertaakaan astunut pois polulta.
"Miten päädyin tänne?", esitin seuraavan kysymykseni.
"Kysymysei ole miten, sillä vain sinä voit ohjata askeleitasi ja sinä päätit kulkea ne askeleet tänne. Oikea kysymys on miksi, miksi Uskonsiipi ei ollut vastassasi ja miksi polku aukeni sinulle, jonka aika ei ollut vielä täysi", tämä totesi, piti hetken tauon ja jatkoi.
"Vastaus siihen kysymykseen on, että halusin antaa sinulle viestin, joka sinu pitää muistaa, sekä kysymys, johon sinun tulee vastata", tämä kertoi. Nyökkäsin tälle merkiksi, että olin ymmärtänyt.
"Kysymykseni on. Oletko valmis uhmaamaan rakkaitasi ja heidän näkemyksiään oikeasta, kääntääksesi ajan kulun taas oikealle polulle?", Tao kysyi arvoituksellisesti.
*Uhmaamaan rakkaitani ja heidän näkemyksiään kääntääkseni ajan oikealle polulle? Siis olenko valmis tekemään jotain, mitä muut eivät ehkä katso hyvällä, mutta mikä on loppupeleissä oikein?...*, tuumin ja loin katseeni lammelle mietteliäänä.
"Sinä tunnet menneisyyteni, kerta tiedät nimeni. Joten tiedät kuinka olen jo tehnyt jotain, mitä muut eivät hyväksyneet", sanoin.
"Hylkäsit paikkasi pyhn lauman uutena johtajana ja päädyit kulkemaan sitä samaa polkua kuin rakastettuni metsien lehdoista", kolli lisäsi. En tiennyt oliko tämä loukkaantunut kun en ollut ottanut paikkaani hänen entisellä valtaistuimellaan vai ei.
"Niin, olen pahoillani jos..", aloitin, kunnes Tao katkaisi puheeni.
"Älä huoli nuori Keith. Esi-isäsi ylistävät rohkeuttasi etsiä oman polkusi ja ovat onnellisia, koska löysit sen elämän, mihin sinut oltiin luotu, jotta elämäsi olisi kaunis ja juuri sinun laisesi lapseni", tämä sanoi hymyillen. Hymyilin tälle hieman takaisin ja nyökkäsin.
"Kyllä, olen valmis kulkemaan jopa yksin, jos niin tehdessäni teen oikein", vastasin lopulta esiisäni kysymykseen. Tao hymyili lämpimästi ja kääntyi sitten katsomaan kohti metsää, mistä polun reunaa pikin luoksemme asteli tuttu hahmo.
"Herrani, on aika", Uskonsiipi sanoi Taolle joka nyökkäsi tälle. Katsahdin molempia ja suuren tiikerin merkistä, astelin tämän luokse, sillä ilmeisesti kohta olisi aikani herätä. Tao jäi katselemaan hiljaa peräämme kun astelin Uskonsiiven mukana kohti metsän suuta, kunnes lopulta muistin kysyä vielä yhtä asiaa ensimmäiseltä johtajalta.
"Herra, minkä viestin halusit minun vievän ja kenelle?", kysyin ja käännyin vielä kerran kohti tuota loisteliasta kissaa. Tämä katsoi minua hiljaa, kunnes avasi suunsa ja lausui kauniit sanat, jotka auttoivat minua ymmärtämään, miksi hän oli niin arvostettu. Katselimme siinä hetken vielä toisiamme, kunnes koitti lähdön aika.


"Herätys Kotkankatse, Varjosydän määräsi meidät oppilaittemme kanssa aamupartioon", tuhahti tuttu ääni ja herätti minut kauniista unestani. Huomatessaan että heräsin mukisematta, Vesitukki katsahti minua kummissaan, mutta asteli sitten ulos sotereiden pesästä. Kätselin tämän perään hetken hiljaa, samalla miettien viime öistä tapaamistani.
"Olikohan se edes pelkkää unta?"




// Jooooooo...Sellasta

Nimi: Leikotassu

03.04.2018 21:27
Varjosydän oli taas pirun kiukkuinen, emoni oli tosin aina kiukkunen kun joku lukitsi hänet leiriin. Hän oli ottanut yhteen Sysiraidan kanssa ja aamulla auringonnousun jälkeen hänet toi takaisin repaleisena pimeävarjo. Värelehti käski hänen pysyä leirissä ja se johti siihen että varjosydän on pirun kiukkunen.
Nytkin hän patisti minut uudestaan metsälle vaikka olin juuri palannut rajapartiosta. Tomusydänkään ei ollut erityisen mukavalla päällä mutta hän sentäs oli siedettävä.
"Huomenna varjosydän pääsee leiristä eiköhän hän sitten ole taas oma itsensä?" Tomusydän tokaisi.
"Toivotaan" maukaisin tietäen että emoani ketutti olla leirissä lukittuna.
----------

Saalistimme auringon laskuun asti mutta saalimme jäivät vähäisiksi silti. Tomusydän oli pyydystänyt vesimyyrän kun se juoksi myrskyklaanin reviiriltä jonkun oppilaan takaa ajamana. Minä sain vain pari hiirtä.
"Onko saalistaminen aina niin vaikeaa?" Kysyin.
"Ei tosiaan.Odotahan kun näet viherlehden." Mestarini maukaisi kaihoten.
Olin hiukan nyrpeä sillä en päässyt kokoontumiseen mutta Kielotassu kyllä jaksoi juurtajaksaen selittää miten mahtavaa oli tavata muita oppilaita.
Pah! Ylpeilee vain että emoni oli valinnut hänet sijastani ja Väretassukin oli päässyt vaikka olin oaljon parempi oppilas kun Väretassu! Raadan niska limassa aamusta yömyöhälle jotta tulusin nimitetyksi samaan aikaan mmvanhempien oppilaiden kanssa se oli maalimme Tomusydämmen kanssa.
Tänään harjottelisimme taistelua en jaka millään odottaa. Pyörin kehää aukiolla sillä en hennonut Herätää Tomusydäntä vielä. Aurinkokaannei ollut noussut. Emomi oli silti hereillä en tiedä mikä siinä kissassa oli vikana mutta hän oli aina. Ensimmäisenä herillä vaikka meni nukkumaan vasta tarkistettuaan että kaikki olivat palanneet leiriin. Emme tahtoneet uusia kaksijalkojen vankeja ja aina kun joku eintullut ajallaan takaisin lähti Emoni hänen perään muutaman soturin kanssa ja he palasivat kadonneen kanssa ennen aamua milloin kaksjalat tarkistivat ansansa.
Taktiikka toimi hyvin. Tomusydän heräsi viimein ja lähdimme kohti rannassa olevaa harjoitus paikkaa. Otimme asemat ja hyökkäsin hän heitti minut vasten puuta mutta vähät välitin nousin pystyyn vaikka maailma ympärilläni pyöri. Taistelimme auringonhuippuun saakka jolloin lähdimme leiriin osallistuakseni ensimmäiseen partiooni. Olin innoissani hyvin innoissani nykyään vain harvoin pääsi partioon sillä aina piti olla metsällä tai harjottelemassa taistelua. Kiitos kaksjalkojen oli meillä liian vähän sotureita pitämään meidät lihassa.
Partiossa ei ollut muita meidän ja Pimeövarjon lisäksi Tomusydän käsli minun näyttää tietä.
*pah osaan kyllä reviirin rajat*



/sori vanhasta alusta...

Nimi: kielotassu

03.04.2018 21:05
Venyttelin kipeytyneitä lihaksia. Luulin Tiikeriliekin olevan vaativa mestari mutta kun lähdin Varjosydämmen ja Vuolastassun kanssa harjoittelemaan sain huomata ettei Tiikeriliekki itseasiassa ole kovin vaativa vain oikeastaan aika rento. Vuolastassu nukkui sikeästi vieressäni. Kuulin jonkun lähestyvän pesäämme, tunnistin pian Varjosydämmen tuoksun ja painauduin pedilleni ikään kun nukkuen, en halua saada yhtään lisää harjoituksia Varjosydämmen kanssa.
"Ylös ketunraato, sinua saa aina odottaa" hän tiuskaisi oppilaalleen ja häipyi pesästä Vuolastassu pujahti pian hänen perässään ulos. Venyttelin antoisasti. Pujottelin nukkuvien oppilaiden ohi. Tiikeriliekki ei ollut vielä herännyt joten menin herättämään hänet. Miksi tuhlata auringonvaloa?
Juuri kun olin tulossa soturien pesälle tuli hän ulos.
"Huomenta" naukaisin.
"Huomenta, Huomenta" hän toisti ja haukotteli.
"Mitä teemme tänään?" Kysyin.
"Metsästys harjotuksia" tämä vastasi
Kuljimme halki lumisen metsän. Kuulin pienen rapinan oikealta. Ennen kun kerkesin tehdä mitään oli Tiikeriliekki jo siellä orava hampaissaan.
Hän hautasi sen lumeen.
"Mikä on tärkeintä hiirien saalistamisessa?" Hän kysyi.
"Öö.. olla hiljaa?" Ehdotin.
"Oikein, hiiret kuulevat askeleesi jos et varo. Siksi sinun pitää kiinnittää erityisesti huomiota vaanimiseen" Tiikeriliekki maukui.
Nyökkäsin ja koitin vaania.
"Pidä häntäsi kurissa se huiskii lunta kun mikäkin" hän maukui. Yritin uudelleen.
"Laskeudu enemmän lonkkiesi päälle, laita takajaloillesi enemmän painoa. Et pysy pystyssä jos hiivit vain etutassuilla" Tiikeriliekki korjasi.
Yritin edetä niin hitaasti ja hiljaa kun pystyin mutta pitää kaiken mielessä.
"Noin" tiikeriliekki kehui.
"Entä jos vaanit lintua?" Hän kysyi
"Pitää hiipiä hiljaa ja jos se säikähtää niin sinun pitää hypätä korkealle sen perään niin ettei se karkaa." Maukaisin toistellen emoni sanoja.
"Oikein." Tiikeriliekki maukui.
"Voidaanko saalistaa jo olemme kerranneet teoriaa jo iiikuisuuden?" Kysyin malttamattomana.
"Hyvä on" mestarini kehräsi huvittuneena
Lähdimme etenemään metsässä ja päivän päätteeksi sain saaliiksi kaksi hiirtä. Ensimmäiset saaliini.
Palasimme hyvissä ajoin leiriin ja Varjosydän ilmoitti että lähtisimme kokoukseen.
*enkö ikinä saa levätä?*
*toisaalta näen muut klaanit!*
Olin innoissani. Matkasimme halki lumisen metsän ja ylitimme järven jään, saavuimme usvasta saarelle joka oli vielä autio. Viistotassu näytti minne oppilailla oli tapana kokoontua erään männyn juurelle se ei ollut yhtä iso kun se jonka alla Varjosydän istui mutta silti aivan valtava.
Pian saapuivat jokiklaanin kalanaamat ja seuraavaksi tuuliklaanin kaninraadot viimeisenä ja vähäisimpänä myrskyklaanin hiirenjätökset. Kokouksesta melkein kaikki meni ohi mutta Rohotähti mainitsi minut!
Kun kuun valo oli hiipumassa sain huomata että eivät muut klaanit olleet niin kamalia. He olivat vain kissoja kuten mekin. Varjosydän johti meidät leiriin ja pujahdin tyytyväisenä makuusijalleni


Jatkaa ken tahtoo. Mietin järjestettäisiinkö yhteinen harjoitus tuokio oppilaille ruhtinas? Vaikka jotai taisteluharjotuksii kun noita rajapartioita on vähemmän nii nää vois siks hioo taitojaan...
Vaikka
Tomusydän vois tulla Leikon kanssa ainakin, Varjo ja Vuolas, Tikru ja Kielo toki tuutteko te ruhtinas & väre?


Nimi: Varjosydän

02.04.2018 22:21
"Meillä on pitkä matka edessä..." totesin katsellessani Hunajatassun ja Vuolastassun taistoa.
"Seis" maukaisin kun kyllästyin.
"Vuolastassu, olit hidas. Et saavuta tuolla vauhdilla ikinä mitään, näytänkö siltä että olisin kiinnostunut opettamaan yhtään mitään jos et keskity." Maukaisin oppilaalleni merkittävä katse silmissäni
*tästä kuulet vielä*
"En tiedä mihin mestarisi tuhlasi taitosi ja aikansa Hunajatassu kulta mutta sinä olet seitsen kuisen oppilaan tasolla et vuotiaan kissan." Selitin niin lempeästi kun pystyin
"Pidän huolen että saat muut kiinni ei hätää, sinähän tahdot kuitenkin hyväksi soturiksi eikö vain?" Rohkaisin taikoen pienen hymyn huulilleni.
*mitäs tähtiklaanin kautta minäbtuon kanssa teen*
"Tottakai" Hunajatassu maukui häpeillen
"Tuo minulle kolme oravaa" keksin
"On lehtikato eihän kukaan löydä-" hän koitti väittää vastaan mutta tein selväksi etten ole kiinnostunut selityksistä.
*ei se saalis sieltä puhumalla tule*
"Jos et osaa taistella kai hän opetti sinut metsästämään " totesin toivoen parasta. Viutoin hänet häipymään ja suuntasin katseeni sisareeni.
"Nyt on aika ryhtyä töihin" sanoin.
"En ole eläessäni nähnyt surkeampaa, oppilaanani et häviä kellekkään! Et häviä yhdellekkään pehmotassulle, vaati se mitä vaan teen sinusta vielä soturin neitiseni." Sihahdin Vuolastassulle ja hän vain tuijotti minua uhmaksti takaisin. Tuijotimme toisiamme kunnes hän kumarsi myöntäen paikkansa. Nyökkäsin nopeasti merkiksi että hän voi nousta.
"Kuka on opettanut sinua?" Kysyin katsoen häntä syvälle silmiin.
"Ei kukaan" hän valehteli.
"Älä minua pöhkönä pidä kun näen oppilaan taistelevan ensi kerran ei hän ikinä noin taistele, kuka se oli?" Kysyin vielä kerran
"Ei kukaan ole opettanut minua" hän maukui ääni väristen.
"Kysyn viimeisen kerran kuka se on?" Kysyin ääni jäätävänä.
"Ei kukaan" hän vaikersi.
Sivalsin häntä kirsuun.
"Kuka se on?" Toistin.
"Ei kukaan" hän tuiskasi.
*nyt riittää!*
Hyppäsin oppilaani kimppuun heitin hänet päin kuusta ja pamautin häntä kalloon ennen kun hän kerkesi tekemään mitään. Seisoin hänen rintansa päällä.
"Kysyn viimeisen kerran kuka se on?" Sihisin hänen korvaansa
"Tuikeaskel" hän kuiskasi.
"Ensi kerran kun kysyn vastaat samantien" murahdin ja jätin oppilaani rauhaan.
"Lähdet auringonhuipun partioon Routamyrskyn kanssa, minulla on asioita hoidettavan erään kanssa." Maukaisin olkani yli, tassuttelin hetken eteenpäin kiipesin puuhun ja loikin puusta toiseen kunnes tavoitin Vuolastassun. Hän nuoli haavojaa. Kirsustaan kun veren vuoto tyrehtyi hän nousi ylös ja kirosi.
Sitten hän suuntasi leiriin ja päätin että olisi parasta palata häntä ennen.
Etenin puissa paljon nopeammin kun Vuolastassu mutta laskeuduin maahan heti kun välimatka salli ja kipitin leiriin.
Sain Tuikesulan pian näkyviini mutta päätin suunnata ensin Ruohotähden luo. Tassuttelin jäkäläverhon läpi.
"Varjosydän mikä sinut tänne tuo?" Ruohotähden pehmeä ääni kysyi.
"Tuikeaskel." Totesin kuivasti.
"No?" Hän kysyi hiukan arvelevana.
"Hän on kouluttanut Vuolastassua pentuna." Maukaisin.
"Mistä tuon tiedät" Ruohotähti kysyi.
"Vuolsstassusta puristin. Mitä teen Tuikeaskeleen kanssa?" Kysyin
"Pyydä hänet tänne" Ruohotähti maukui rauhallisena.
Nyökkäsin ja palasin aukiolle hakeakseni soturin.
"Tuikeaskel" maukaisin ja viitoin saapumaan luokseni.
"Varjosydän" hän maukaisi ihmeissään.
"Tule" murahdin ja suuntasin Päällikönpesälle.
Ohitin jäkäläverkon ja istuin pesän laitamille.
"Tuikeaskel, tiedäthän sinä että pentuja ei saa kouluttaa." Ruohotähti maukui päätä pudistellen.
"En ole tehnyt mitään sellaista. En ikinä vahingoittaisi yhtäkään pentua, tiedät sen Varjosydän" Tuikeaskel naukaisi hämmentyneenä.
"En tiedä, en tosiaan tiedä." Kuiskasin.
"Mistä on kyse?" Tuikeaskel kysyi.
"Vuolastassu on saanut koulutusta ennen oppilas aikaansa, ei kukaan kuusikuinen taistele niin." Totesin
"Ja hänen mukaan se olin minä?" Tuikeaskeleen ääni särisi.
"Niin" Ruohotähti maukui
"Mihin sinä uskot?" Tuikeaskel kysyi minulta.
"En usko että se olit sinä, mutta joku se on..." mau'uin kuivasti.
"Sillä selvä, Tuikeaskel. Kiitos ajastasi" Ruohotähti maukui ja viittoi #voit mennä#
Jäimme kahdestaan ja laskeuduin makuulle, Ruohotähden tehdessä samoin.
"Hunajatassun koulutus on pahasti jäljessä." Totesin.
"Kekälekukkahan katosi" ruohotähti maukui.
"Hän tarvitsee uuden mestarin" maukaisin.
"Tuikesulka?" Ruohotähti ehdotti.
"Sopii" maukaisin ja lähdin.

-------

"Laventelitassu, Soraviiksi, Tomusydän, Tiikeriliekki, Kotkankatse, Kielotassu, Väretassu, Tuhkatassu, Hopeatassu, Viistotassu ja Kidetassu" ilmoitin Ruohotähden määräämän listan kokoukseen lähtijöistä. Lähtisin itsekkin ensikerran kuihin.
"Enkö minä pääse?" Vuolastassu aneli.
"Et" maukaisin ja pudistin päätäni.
"Ensi kerralla sitten" rohkaisin.
Keräilin joukkoa joka lähtisi ja tarkistin että kaikki lähtijät olivat mukana.
Ruohotähti saapui pesästään ja vaihdoimme muutaman sanan. Sitten hän otti johdon joukosta ja vei meidät jään yli suoraan saarelle. Pidin enemmän tästä reitistä kun jokiklaanin reviirin kautta kiertämisestä. Vältyimme siltä kalanhajulta joka tarttuu tassuihin auringonnousuiksi.
Saavuimme ensimmäisenä saarelle, joka oli hiirenhilhainen. Täysikuu loisti yllämme ja järven pinnalla leijui usvaa. Hopeahäntä loisti yllämme. Istuuduin päällikkömännyn juurelle niin että en kastu mutta näen hopeahännän.
"Mukava tavata taas Varjosydän." Kuului ääni vierestäni.
"Samoin Takiaisroihu." Vastasin ja soin pienen hymyn tuolle kalanhajuiselle kollille.
"Onko metsästys onni ollut myötä?" Kysyin.
"On kiitos kysymästä, tähtiklaani on ollut suopea. Entä teillä" Jokiklaanilainen vastasi.
"Onni on ollut myötä" maukaisin.
Myrskyklaaninja tuuliklaabin varapäälliköt liittyi seuraamne ja olimme juuri keskustelemassa oppilaiden koulutuksista kun Ruohotähden sanat
"Aloittakaamme!" Kaikui yössä ja kissat hiljenivät.
"Meillä on riveissämme kaksitoista uutta oppilasta. Heistä mukana on Väretassu, Hopeatassu, Tuhkatassu ja Kielotassu." Hän aloitti ja suosion osoitukset nuorukaisillemme olivat sydämmelliset.
"Ruusijalka on muuttanut klaaninvanhimpiin ja Vaahterapilkku on ottanut hänen paikkansa kunigattarena. Kaksijalat ovat vieneet soturimme Kekälekukan ja Susitassu, Ikuisuusliekki sekä Myrskyraita ovat edelleen kadoksissa. Kekälekukan katoamisen seurauksena Hunajatassun uusi mestari on Tuikeaskel joka sai soturinimensä." Ruohotähti jatkoi ja piti pienen tauon puheessaan.
"Metsästysonni on ollut myötä ja uusia pentuja on pentutarhassa. Lehtikadon otekkin on jo herpaantumassa" hän lopetti ja Jokiklaanin päällikkö otti paikan. Kohotin katseeni taivaalle.
*näetkö minut Ikuisuusliekki? Pidäthän hänestä huolen Leiko?* kuiskasin äänettömän toiveen siskolleni. Aina Ikuisuusliekin mainitseminen sai veitset kääntymään sydämmessäni. Kokous läheni jo onneksi loppuaan, tahdoin vain nukkumaan. Viimein pääliköiden lopettaessa päätimme Ruohotähden kanssa että olisi liian kylmä jäädä vaihtamaan kieliä. Suuntasimme jään poikki ja katosimme usvaan jättäen taakse kokouksen meluisen saaren. Kun sain tassuni taas kovalle maalle olin henkäistä helpotuksesta otin johdon ja Ruohotähti syventyi keskuksteluunsa Tiikeriliekin kanssa. Loikin lumen päällä olin niin iloinen että se vielä kantoi minut matkasimme halki jäisen metsän ilmakin tuntui jäiseltä. Hengitykseni höyrysi ja korviani paleli.
Saavuimme leiriin jonka lämpö houkutteli minua. Tassuttelin leirin halki sotureiden pesälle, käperryin kerälle pimeävarjoa vasten ja kehräsin hiljaa. Hän kuikskasi korvaani.
"Tulit viimein" ja laski häntänsä lavalleni.
Nukahdin hänen tasaiseen hengitykseen.

//jatkan kielol

Nimi: Väretassu

01.04.2018 20:44
"Väretassu", Kotkankatseen hiljainen kuiskaus herätti minut. Oliko nyt muka jo aamu? Ei voinut olla, enhän ollut nukkunut kauaakaan. Tai ei se ainakaan siltä tuntunut. Raotin silmiäni ja näin Kotkankatseen edessäni, mutta suljin silmäni saman tien. Ei Kotkankatsekaan ollut herännyt silloin, kun minä olin herättänyt hänet, joten miksi minun pitäisi herätä, kun mestarini herättää minut? Kuulin Kotkankatseen tuhahduksen ja hänen hengityksensä pörrötti karvojani mestarini kumartuessa lähemmäs.
"Väretassu, joko nouset itse ylös, tai pistät minut panemaan sinuun liikettä", mestarini tokaisi. Hetken ajan mietin, kannattaisiko minun todella nousta ylös, mutta päätin pysyä vielä makuulla, sillä mitä mestarini muka voisi minulle tehdä? Se kuitenkin selvisi minulle pian, sillä Kotkankatse tarttui minua niskanahasta.
"Vou, mitä?" naukaisin yllättyneenä, kun tassut ja makuuakusta lähtivät altani. Olin kyllä olettanut, että mestarini kantaisi minut, jos en suostuisi nousemaan ylös, mutta tämän seuraava siirto sai mint hätkähtämään. Kolli lähti suuntaamaan kohti mäntyä, joka oli osa leirin seinämää.
"Päästä minut alas!" käskin, mutta mestarini vähät välitti ja loikkasi puun rungolle. Siitä kolli ponkaisi seuraavalle oksalle ja vatsassani muljahti ikävästi, sillä ainoa asia, joka erotti minut putoamisesta olivat Kotkankatseen hampaat niskanahassani.
"Oletko ihan hullu?!" sihahdin, mutta en oikeastaan toivonut, että Kotkankatse vastaisi, sillä muuten putoaisin. Lopulta Kotkankatse laski minut oksalle ja puristin kykteni syvölle kaarnaan.
"Pidä hauskaa", mestarini naukaisi ja kolli lähti kauhukseni laskeutumaan alas puusta.
"Älä jätä minua tänne! Senkin ketunjätös!" kiljuin Kotkankatseen perään. Olin peloissani, mutta toisaalta myös vihainen mestarilleni, joka pääsi alas ja jäi tyynesti katselemaan minua. Puristin kaikin voimin runkoa, sillä en todellakaan halunnut pudota.
"Jos haluat päästä turvallisesti alas, sinun pitää tehdä niinkuin sanon. Onnistuuko?!" Kotkankatse ulvaisi maan kamaralta. Syljin solvauksia Kotkankatseen niskaan. Kuka mestari teki oppilaalleen näin?
"Olet hullu! En ikinä kuuntele sinua!", kiljuin puusta.
"Miten vain itse päätät!" Kotkankatse huusi vastaukseksi. Epätoivo alkoi ottaa minusta vallan ja katselin maata ahdistuneena. Muita klaanilaisia alkoi kerääntyä puun juurelle ihmettelemään aamuista mekkalaa. Harmikseni kukaan ei yrittänyt pelastaa minua, kaikki vain katsoivat tilannetta, kuin se olisi ollut huvittava esitys. Samassa näin emoni astuvan esiin Kotkankatseen takaa.
"Kotkankatse! Mitä ihmettä Väretassu tekee puussa?!" emoni kysyi vihaisella äänellä. Hyvä emo, näytä sille! mietin ja toivoin, että Kotkankatse tulisi hakemaan minut alas. Järkytyin kuitenkin, kun Kotkankatse vain selitti jotakin Varjosydämelle ja naaras istui alas. Emoni naukaisi vielä jotakin Kotkankatseelle ja kolli nyökkäsi kiinnittäen sitten huomionsa taas minuun. Tahdoin jo alas ja tunsin, kuinka silmäni kostuivat, vaikka yritin taistella kyyneleitä vastaan.
"Väretassu, pääset alas kunhan kuuntelet minua. Lupaatko tehdä niin!?" Kotkankatse huusi alhaalta. Vapisin kauhuissani ja purisin oksaa kaikin voimin. Tahdoin alas puusta, sillä vaikka en pelännyt korkeita paikkoja, en aiemmin ollut kiipeillyt.
"Hyvä on, hyvä on! Hae minut nyt alas täältä!" huusin, vaikkakin minun oli vaikeaa pitää ääneni vakaana. Kotkankatse nousi käpälilleen ja lähti rivakasti kiipeämään minua kohti. Lihaksiani alkoi jo särkeä, sillä olin puristanut oksaa jo iät ja ajat.
"Ei hätää, pääset nyt alas, ei ole siis mitään pelättävää", mestarini naukaisi lempeästi. Pelkotuoksuni leijui voimakkaasti ilmassa ja tiesin, että mestarini haistoi sen.
"En voi kantaa sinua alas, sillä se olisi paljon vaarallisempaa. Joudut siis itse laskeutumaan alas, opastan sinua kyllä, joten jos teet niin kuin sanon pääsemme molemmat alas yhtenä kappaleena", Kotkankatse tokaisi. Katsoin kauhistuneena alaspäin. Maahan oli useiden ketunmittojen matka. Yksi horjahdus, ja voisi olla, että minulla ei enää olisi toivoa päästä soturiksi. Kotkankatse selvästi huomasi epävarmuuteni.
"Älä huoli, kaikki menee hyvin ja nyt pääset näyttämään muille kuinka rohkea olet", mestarini sanoi rohkaisevasti. Hyvin se menee, uskottelin itselleni ja katsoin matkaa maahan, tällä kertaa en aivan yhtä peloissani, kuin äsken.
"Noniin, valmis?" Kotkankatse kysyi katsahtaen minuun. Nyökkäsin hetken epäröityäni. Kotkankatse alkoi johdattaa minua alas puusta askel kerrallaan. Jokainen askeleeni oli erityisen varovainen, mutta aloin tuntea oloni enemmän itsevarmaksi, kun alaspäin kulkeminen alkoi sujua. Lopulta loikkasin maahan. Vankka maa tuntui käpälien alla hyvältä. Paikalla ollut joukko kissoja alkoi hajaantua. Näköjään minun olisi alettava harjoittelemaan kiipeilyä, jotta pääsisin omin avuin alas, jos Kotkankatse päättäisi taas jättää minut puun oksalle.

Kuljin innoissani Kotkankatseen perässä metsän halki. Mestarini oli luvannut, että seuraavaksi vuorossa olisi taisteluharjoitukset. Kun saavuimme perille, Kotkankatse asettui minua vastapäätä. Katsoin häntä ohjeiden toivossa, kun kolli yhtäkkiä läimäisi minua käpälällään. Lennähdin naama edellä lumihankeen ja nousin ärtyneenä pystyyn. Ensin se puuhun jättäminen ja nyt tämä? Alentuiko mestarini hakkaamaan minua? Mitä väärää minäkin olin tehnyt? Katsoin Kotkankatsetta haastavasti. Kollin silmät olivat viiruina. Mikä häntä vaivasi? Olin kyllä aina tiennyt kollin olevan outo, mutta ei hän agressiivinen ollut. Tällä kertaa näin Kotkankatseen käpälän ennen, kuin se osui minuun. Syöksähdin alas sen tieltä. Aikoiko kolli oikeasti vahingoittaa minua? Loikkasin päin Kotkankatsetta. Kolli tyytyi väistämään ja laskeuduin kihisten tassuilleni maahan. Mitä tämä oli olevinaan? Kolli voisi repiä minut halutessaan kappaleiksi, mutta sen sijaan hän heitteli minua lumihankeen ja väisti iskuni! Huitaisin käpälällä kohti kollin kuonoa, mutta tämä väisti jälleen.

Seuraavana päivänä heräsin ilman mutinoita, sillä eilinen oli yhä mielessäni. Minua kyllä väsytti ja tassujani painoi, sillä Kotkankatse oli väsyttänyt minut eilisissä taisteluharjoituksissa väistelemällä ja yllyttämällä. Minua kieltämättä oli häirinnyt varsinkin, kun olin mennyt lankaan. Kotkankatse oli vain kokeillut taitojani. Nyt laahustin mestarini perässä kohti metsää. En ollut jaksanut kysellä herätessäni, mutta luultavasti Kotkankatse opettaisi minulle saalistusta tai vastaavaa.
"Tänään opetan sinulle lintujen vaanimista", Kotkankatse naukaisi ja pysähtyi eteeni. "Mitä luulet, mikä on tärkeää lintujen nappaamisessa?"
Katsoin kollia päätäni kallistaen ja mietin ankarasti.
"Pitää olla hiljaa ja matalana?" arvelin. Kotkankatse nyökkäsi. "Tärkeää on, että lintu ei huomaa sinua ajoissa ja lähde lentoon. Sinun on päästävä tarpeeksi lähelle ilman, että se huomaa."
Kuuntelin tarkkaavaisena kollin selostusta. Oikeastaan lintujen metsästys kuulosti minusta ihan tavalliselta, ei saaliin ikinä pitänyt antaa huomata itseään!
"Näytä vaanimisasentosi", mestarini tokaisi ja pudottauduin alas. Kotkankatse teki asentoon muutaman korjauksen ja nyökkäsi sitten tyytyväisenä.
"Nyt kokeile lähteä hiipimään eteenpäin", kolli totesi ja katsoi, kun nostin varovasti käpäläni maasta. Sotkeuduin kuitenkin käpäliini ja pudistin ärtyneenä päätäni.
"Uudelleen", Kotkankatse naukaisi. Nyökkäsin ja asetuin taas vaanimisasentoon. Lähdin jälleen hiipimään eteenpäin ja tällä kertaa sujui jo huomattavasti paremmin, kunnes astuin risun päälle.
"Hiirenpapanat", murahdin ja aloitin jälleen alusta. Tahdoin onnistua puhtaasti! Yritin uudestaan ja uudestaan, kunnes vaaniminen alkoi sujua. Lopulta Kotkankatse nyökkäsi hyväksyvästi.
"Huomaatko tuon varpusen, joka laskeutui puusta? Yritä napata se", Kotkankatse naukaisi ja osoitti hännällään puun juurella hyppelevää pientä lintua. Pudottauduin jälleen matalaksi ja lähdin yksi tassu kerrallaan kohti lintua.
"Laske selkäsi alemmas ja liiku vain silloin kun se ei katso" Kotkankatse kuiskasi ohjeeksi ja nyökkäsin pienesti katse tiiviisti linnussa. Tahdoin saada sen kiinni. Liikutin yhtä tassua kerrallaan ja pidin huolen, ettei askeleistani kuulunut ääntäkään. Huomasin linnun katsahtavan ympärilleen ja jähmetyin paikalleni hengitystäni pidättäen. Lopulta pääsin linnun lähelle ja loikkasin ilmaan, mutta horjahdin ja putosin maahan linnun lentäessä pois. Hiirenpapanat!
"Anteeksi Kotkankatse", mutisin ärtyneenä ja tuijotin yhä linnun perään.
"Älä sitä murehdi, ei kukaan ole parantaja syntyessään", mestarini vastasi. Katsoin häntä hämmentyneenä. Miten parantajat liittyivät lintujen saalistukseen?
"Niin siis ettei kukaan osaa jotain taitoa heti. Kuten parantajankoulutus, siihen sisältyy paljon kaikkea ja niitä taitoja mitä parantaja osaa, pitää harjoitella kauan, ennenkuin ne taitaa", Kotkankatse selitti huomatessaan kysyvän ilmeeni. Nyökkäsin hitaasti. Vertauskuva, sillä nimellä tuollaista kai kutsuttiin.
"Kokeillaanko uudestaan?" Kotkankatse kysyi ja nousi tassuilleen. Nyökkäsin itsevarmana. Tällä kertaa saisin sen linnun!

Pääsisin kokoontumiseen! Tassutin innoissani Kotkankatseen vierellä koti kokoontumispaikkaa ja kuuntelin puolella korvalla kollin kertomusta siitä, kuinka tulisi käyttäytyä ja mitä kokoontumisessa tapahtuisi. Katseeni kiinnittyi saareen, jota kohti matkasimme. Pidensin askeleitani ja lopulta klaani lähti ylittämään puunrunkosiltaa. Tasapainoilin sen yli kynnet tiukasti kiinni rungossa, se muistutti minua siitä, kuinka Kotkankatse heivasi minut puuhun. Saarella lähdin kohti muita oppilaita unohtaen täysin mestarini. Olimme ensimmäisinä kokoontumispaikalla, joten en nähnyt muiden klaanien kissoja, mutta toisaalta en kyllä tahtonut jutella heidän kanssaan. Istahdin maahan odottamaan ja pian muutkin klaanit alkoivat valua paikalle. En tunnistanut ketään muiden klaanien kissaa, ja muutenkin minulla oli sekava olo kissojen alkaessa puhua toisilleen ja nähdessäni eri väristen turkkien sekoittuvan ympärilläni yhdeksi kissojen mereksi. Lopulta kuulin puun oksalta ulvaisun ja kissajoukko alkoi hiljentyä. Kaikki istuivat aloilleen ja jäivät katsomaan puiden oksille, jossa päälliköt istuivat. Kuuntelin, kun päälliköt alkoivta kertoa klaanien kuulumisia, mutta oikeasti päässäni pyöri vain yksi, typerä ajatus. Miten he voivat olla puun oksilla noin rauhallisia?

//Sori ku kesti niin kauan täs Väreen tarinas, Ruhtinas haluutko jatkaa jotenkin?

Nimi: Hunajatassu

31.03.2018 23:23
Olin hereillä paljon ennen auringonnousua ja huomasin varjosydämmen aterioimassa. Päätin kysyä häneltä mestari asiasta joka oli painanut mieltäni. Tassuttelin varapäällikön luo
"Varjosydän?" Kysyin hiukan arasti.
"Niin" hän vastasi samalla syöden riutunutta varista.
"Tuota, kenestä tulee mestarini kun Kekälekukka on kadoksissa?" Esitin mieltäni painaneen kysymyksen.
"En tiedä, voit tulla minun ja Vuolastassun kanssa, jos tahdot." Hän maukaisi kohottaen katseensa variksestaan.
"Kiitos" naukaisin ja jätin hänet aterioimaan rauhassa.
*jippii! Pääsen varapäällikön oppiin*
Kun aurinko nousi eikä Vuolastassua näkynyt, lähti Varjosydän oppilaiden pesälle hakemaan oppilastaan.
*häpeäisi hänhän sai vielä varapäällikön mestarikseen eikä vaivaudu edes nousemaan.* ajattelin katkerana.
Pian Varjosydän palasi Vuolastassu prrässään häntä maata laahaten.
"Hunajatassu liittyy seuraamme tänään!" Varjosydän ilmoitti oppilaalleen ja lähti viemään meitä leiristä harjottelupaikalle. Vuolastasu vain pyöritti silmiään mestarilleen kun tämä käski tihentää tahtia matkalla.
"Vuolastassu, näytähän Hunajatassulle mitä osaat" Varjosydän käski arvioiva ilme kasvoillaan.
Silmäilin Vuolastassua epäröivänä sillä hänen silmissään oli outo kiilto.
"Varjosydän, saanko ottaa täysillä? Hän on kuitenkin kuita vanhempi niin eihän se haittaa?" Vuolastassu, nuorin kaikista oppilaista naukui.
Varjosydän nyökkäsi tyytyväisenä. Sitten hän istuutui vähän matkan päässä olevalle kivelle ja kietoi häntänsä sirosti tassujensa ympärille ja nyökkäsi merkin aloittaa. Katseeni viipyi hetken liian pitkään Varjosydämmessa sillä kun käänsin katseeni Vuolastassuun, hän oli jo käpälänmitan päässä kuonostani ja seuraavassa sydämmenlyönnissä lensin kuonolleni.
*miten nopea tuo on?* tuskin kerkesin jaloilleni kun sain jo vastata seuraavaan ryöppyyn iskuja. Sain kiinni hänen niskastaan ja heitin hänet vähän matkan päähän juoksin Vuolastassua kohden ja hän hyökkäsi hypäten.
"Riittä" Varjosydän ilmoitti ja vuolastassu laskeutui siististi jaloilleen nyökkäsi minulle ja kääntyi tapittamaan Varjosydäntä. Sydämmeni hakkasi tuhatta ja sataa, turkkini oli hujan hajan. Vuolastassu ei näyttänyt mitään merkkejä siittä että hän olisi edes hiukan hengästynyt hän vain tapitti mestariaan.
"Vuolastassu, olit hidas. Et saavuta tuolla vauhdilla ikinä mitään, näytänkö siltä että olisin kiinnostunut opettamaan yhtään mitään jos et keskity." Varjosydän maukui värittömästi.
*Ei nopea?!* mitä tuon mestarin päässä liikkuu
"En tiedä mihin mestarisi tuhlasi taitosi ja aikansa Hunajatassu kulta mutta sinä olet seitsen kuisen oppilaan tasolla et vuotiaan kissan." Hän jatkoi mutta hieman lempeämmin.
"Pidän huolen että saat muut kiinni ei hätää, sinähän tahdot kuitenkin hyväksi soturiksi eikö vain?" Hän maukui.
"Tottakai"maukaisin häpeillen ja katselin käpäliäni.
"Tuo minulle kolme oravaa" hän ilmoitti tehtäväkseni.
"On lehtikato eihän kukaan löydä-" aloitin mutta Varjosydän nosti häntänsä merkiksi vaijeta.
"Jos et osaa taistella kai hän opetti sinut metsästämään " hän totesi ja viittoi häipymään
*no ei opettanut!*
*kai hän tietää mitä tekee, onhan hän kouluttanut Varjoklaanin taitavimmat taistelijat ja itsekkin kuuluu ehdottomasti huippuihin mutta todella vaativa*
Jahtasin kaiken mailman karvahäntiä koko päivän kunnes lopulta tipuin puusta Tiikeriliekin niskaan.
"Ai hän pisti sinutkin jahtaamaan oravia" soturi nauroi.
"Todellakin" murahdin.
"Kokeile myrskyklaanin läheltä"hän vinkkasi
"Niin ja älä palaa leiriin ilman niitä kolmea" soturi neuvoi varoittava katse silmissään.
Suuntasin myrskyklaanin rajalle mutta auringon laskiessa jouduin palaamaan leiriin kahden oravan kanssa. Sain Varjosydämmeltä vain halveksivan katseen vastauksesksi ja sitten hän suuntasi Ruohotähden luokse.
*ihan sama mitä hän ajattelee*
Ryömin oppilaiden pesään ja kellahdin makuusijalleni.

//jatkan varjol..

 

©2018 Metsäketo - suntuubi.com