Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Myrskyklaani Jokiklaani Tuuliklaani Varjoklaani  Tähtiklaani Erakot ja kotikisut 

 

Varjoklaanilaisten tarinat

 

 << <  2  3  4  5  6  7  8  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Kotkankatse

31.03.2018 15:40
"Laske selkäsi alemmas ja liiku vain silloin kun se ei katso", kuiskin ohjeita oppilaalleni. Olin tänään pitänyt linnunmetsästyksen oppituntia ja vaikka alku olikin ollut hankla, oli Väretassu prfektionistisen luonteensa ansiosta oppinut hyvin nopeasti ja nyt annoinkin hänen yrittää napata puusta laskeutunutta varpusta. Oli selvää, että oppilaani halusi onnistua, mutta hän ajatteli liikaa, jonka takia hän jännitti ihan liikaa lihaksiaan, joka teki tämän liikkeistä tönkköjä.
*Tuo lintu pääsee karkuun*, tuumin. Väretassu hiippaili linnun lähelle ja jähmettyi paikalleen aina, kun lintu käänsi päätään. Mutta valitettavasti kävi kuten olin arvannutkin. Päästyään tarpeeksi lähelle ja valmistautuessaan iskuun, Väretassun jännittämät lihakset saivat tämän horjahtamaan loikan aikana, lintu huomasi tämän ja kerkesi lentää pois samalla, kun oppilaani mätkähti maahan. Nousin ylös puskasta ja astelin tämän luokse. Suvilumeen oli jäänyt oppilaani muotoinen painauma joka oli minusta hieman huvittavaa.
"Anteeksi Kotkankatse", Väretassu mutisi hampaidensa välistä. Ymärsin toki, että oppilastani harmitti, mutta ei tämän tarvinnut yhtä huonoa yritystä anteeksi pyydellä.
"Älä sitä murehdi, ei kukaan ole parantaja syntyessään", totesin. Väretassu katsoi minua hinua hieman kysyvästi.
"Niin siis ettei kukaan osaa jotain taitoa heti. Kuten parantajankoulutus, siihen sisältyy paljon kaikkea ja niitä taitoja mitä parnataja osaa, pitää harjoitella kauan, ennenkuin ne taitaa", yritin selittää parhaani mukaan. Väretassu tuumasi hetken ja nyökkäsi sitten hitaasti.
"Kokeillaanko uudstaan?", kysyn ja nousin ylös. Tällä kertaa oppilaani nyökkäys oli paljon varmempi ja tämä noustuaan asteli vierelleni.
"Niin ja rentoudu hieman. Linnnun pyynnissä ei sovi miettiä liikaa, kunhan menet vaiston mukaan. Miettiessäsi liikaa, lihaksesi jäykistyvät ja näimme juuri mikä siittä on lopputulema", kerroin.
"Mitä sinä sitten ajattelet kun itse pyydät?", Väretassu kysyi.
"Minäkö, en minä ikinä ajattele, blah, ajattelu", naurahdin ja työnsin kieleni hetkeksi ulos. Väretassu pyöräytti silmiään tuskastuneena. Hymyilin tälle lempeästi. Hänestä tulisi vielä hyvä soturi, kunhan ensin oppisi rentoutumaan välillä, olihan liika turhan stressaaminen pahaksi mielella ja keholle. Olin itsekkin pentuaikoinani oppinut tämän. Välillä ajattelin ihan liikaa ja huolestuin kaikesta pienestä, mutta myöhemmin olin oppinut miettimän terveellä tavalla asioita ja elämäni oli muuttunut paremmaksi. Toki nykyisinkin ajattelin asioita paljon, mutta en enään vainoharhaisesti. Osasin nykyisin punnita monia vaihtoehtoja keskenään ja luovuuteni ansiosta olin hyvä ajattelemaan strategisesti. Onneksi sitä taitoa ei vielä oltu tarvittu. Mutta välillä vaisto saattoi ottaa minut valtaansa tai ihan vain halu tehdä jotain tyhmää, enkä tällöin ajatellut.


Astelin kissajoukon kärjen tuntumissa kohti kokouspaikkaa. Olimme saapuneet juuri ennen klaanikokousta takaisin leiriin ja Väretassun onneksi, Ruohotähti oli valinnut meidät molemmat lähtemään kokoontumiseen. Olin matkan aikana selittänyt oppilaalleni miten kokous toimii ja miten siellä tulisi käyttäytyä. Saavuttuamme kokouspaikalla, tämä oli liittynyt muitten oppilaiden joukkoon, joten itse olin vapaa tekemään mitä halusin. Olimme tosin ensimmäinen klaani paikalla, joten saisin odottaa hetken. Käänsin katseeni kohti oppilaiden joukkoa ja huomasin, kuinka Viistotassu nauroi yhdessä muiden oppilaiden kanssa. Siittä oli jo muutama päivä, kun olin viimeksi saanut vietettyä aikaa tämän kanssa, mutta jostain syystä, en vain ollut saanut kerrottua tunteistani. Enkä uskonut, että saisin kovin pian uutta mahdollisuutta mestarina toimimisen, metsästyksen ja omien harjoitusteni takia.
*Elämä on julmaa*, totesin. Vähitellen muutkin klaanit saapuivat kokouspaikalle ja pienen saaren täytti iloinen puheensorina. Kulkiessani ympäri paikkaa, huomasin Varpustassun juttelevan muiden Tuuliklaanilaisten kanssa. Olisin toki voinut mennä puhumaan heidän kanssaan, mutta päätin jättää heidät rauhaan ja etsiä jonkun toisen, jonkun uuden, johon tutustua. Hetken kierreltyäni, huomasin erään kollin istumasta yksikseen myrskyklaanilaisten joukossa. Siitä oli kulunut hetken aikaa kun olin viimeksi puhunut myrskyklaanilaiselle, joten päätin mennä esittäytymään. Korjasin hieman ryhtiäni ja astelin kollin luokse.
"Hei", naukaisin. Kolli k ääntyi katsomaan minua ja tervehti hieman kylmästi.
"Hei", tämä vastasi.
"Olen Kotkankatse, Varjoklaanin osastoa"
"Vai niin, olen vaahterasumu, Myrskyklaanin soturi", tämä esittäytyi. Tämän jälkeen seurasi pitkä hiljaisuus.
"Ömmmm... saanko istua tähän?", kysyin lopulta.
"Kai", tämä sanoi ja siirtyi hieman antaen minulle tilaa. Istuin tämän vierelle ja meidät ympäröi taas hiljaisuus. Oli selvää, ettei soturi niinkään välittänyt ystävystyä muiden klaanien kissojen kanssa, mutta valitettavaa tälle, en aikonut lähteä tästä mihinkään, ennen kuin olin saanut tästä uuden ystävän. Kokous tulisi siis olemaan hyyyyyyyyvin pitkä.


//Jatkoa Zare?

Nimi: Zare

30.03.2018 13:55
________________________________________________________
Vuolaspentu// 10kp

Nimi: Vuolaspentu

27.03.2018 22:08
Räpyttelin silmiäni kummissani, aamuaurinko oli jo korkealla ja emoni suki veljeni turkkia.
"Huomenta pikkunen" emoni kehräsi ja suki nopeasti turkkini kuntoon. Katseeni kierteli pentutarhaa. Haavekynsi oli luvannut että tämä olisi viimeinen yöni pentutarhassa. Pian kuulin jonkun lähestyvän pentutarhaa ja ryntäsimme ulos liekkipennun kanssa. Tunnistin tulijan juuri ennenkun näin hänet, Varjosydän. Koitin pyydystää hänen häntää hänen kävellessään kohti emoamme. Upotin pienet hampaani tiukasti hänen häntään mutta sain suuhuni pelkkää karvaa ja kulin emomme naukaisevan että seuraisimme siskoamme aukiolle.
----------
"Sinut tunnettakoon Vuolastassuna siihen saakka kunnes saat soturinimesi." Ruohotähti naukui.
"Varjosydän olet taitava taistelija ja viisas varapäällikkö oletan että siirrät taitosi siskollesi" hän jatkoi.
Kosketin neniä mestarini kanssa ja siirryin siskoni kanssa muiden mestarien ja oppilaiden luo. Veljeni nimitys meni minulta aivan ohi kun keskityin ihmettelemään missä Ruusujalka on.
Hänkin astui pian Ruohotähden luo ja höristin kuullakseni mitä hänellä oli mielessä.
"Ruusujalka, olet palvellut ikäsi klaania uskollisesti. On sinun aikasi siirtyä klaaninvanhimpiin näin voit jakaa tietämystäsi nuoremmille vielä monen vuoden ajan." Ruohotähti ilmoitti lopuksi ja klaani hajosi kuka minnekkin, kaikilla on tehtävää mutta Varjosydän ilmoittaa yhtäkkiä että meille on tehtävä...

-----------------------------

Taivalsimme metsän halki auringon jo laskiessa, oudot hajut tunkeutuivat nenääni. Varjosydän pysähtyi.
"Tässä päättyy reviirimme" hän naukaisee..
"Minne sitten menemme?" Kysyn
"Hakemaan lepän kuorta" hän vastaa katse naulittuna kaukaisuuteen hänen jokainen lihaksensa on kireänä,
*mitä hän pelkää?*
Huomaan pian ettei ilmassa ole pelon tuksua.
*ei hän pelkää*
"Nouse selkääni ja pidä kovaa kiinni" Varjosydän komentaa ja tottelen mukisematta.
Hän ylittää rajan ja tiukentaa tahtia mitä kauemmas rajasta joudumme. Lopulta hän hidastaa ja kaartaa loivasti oikealle, jotenkin tuttu haju putkahtaa sieraimiini. Haistoin sen aikaisemmin matkalla tänne, Myrskyklaani.
Hän pysähtyy yhden puun luo ja kaartaa kyntensä, kuorii siististi puusta reilusti kuorta ja kasaa ne keoksi vierelleen. Istun hänen vierellän ja seuraan hänen tarkkoja voimakkaita mutta hallittuja liikkeitä. Pian taivaan jo ollessa sysimusta, hopeahännän loistaessa yllä hän ilmoittaa olevansa valmis.
Hän nakkaa kolmanneksen kasasta minulle kannettavaksi ja saan kaiken vaivoin kannettua. Matka leiriin tuntuu etenevän paljon hitaammin kun tulo matka.
Viimein leirissä viemme kuoret Värelehdelle ja Varjosydän käskee painua maata

//joku oppilaista voi jatkaa jos en itse kerkiä ensin
Vuolas on aika väsy ku varjo vaati sitä heräämään aikasin taisteluharjotuksiin.

Nimi: Zare

26.03.2018 19:06
__________________________________________________
Kotkankatse// 31kp
Varjosydän// 12kp

Nimi: Varjosydän

25.03.2018 19:59
"Se näyttää olevan sen verran kunnossa että voit taas toimia soturina mutta taisteluihin sinulla ei ole asiaa tai se repeää." Värelehti naukui.
"eli en saa käydä tappamassa sysiraitaa ?"kysyin harmissani.
"Et, näit itsekkin ettet pärjää hänelle" Pimeävarjo maukaisi takaani saapuessaan parantajanpesään.
Heitin kollille varoittavan katseen.
"En halua että sinuun sattuu, tiedät että olisi voinut käydä pahemminkin."hän jatkaa.
"Niin" naukaisen ja lasken katseeni.

------------------
"Varjosydän, ajattelin pyytää sinulta erikoista palvelusta" ruohotähti maukui.
"No?"kysyin hiukan epäillen.
"Värelehdeltä on lepänkaarna lopussa, voisitko käydä hakemassa sitä." Hän aloitti
"Mitä erikoista siinä on?" Ihmettelin.
"Tiedäthän että vuolaspennun nimitys on viivästynyt hänen siskonsa sairastelun takia"
"Tiedän"ihmettelin.
"Nimitämme hänet tänään, heti sen jälkeen kävisittekö hakemassa sitä?" Hän maukui.
"Sopii missä sitä kasvaa?" Kysyin.
"Myrskyklaanin rajan takana, siellä elää joukko kissoja mutta koittakaa olla joutumatta vaikeuksii. Antaisin sinulle vanhemman oppilaan tai soturin käyttöösi mutta kaikki on jo varattuina partioihin." Hän lopetti.
"Ymmärrän" naukuaisin ja hyvästelin päällikön poistuessani hänen pesästään.
Suuntasin pentutarhalle, iloinen pikkunen kaksikko odotti jo minua. Vuolas ja liekkipentu hyppivät jaloissani kun raivasin tieni Ruusujalan luo.
"Tulin keromaan että paria pentua odottaa nimittäjäiset." Kuiskasin emoni korvaan. Hän nyökkäsi vastaukseksi ja huikkasi pennuilleen.
"Seuratkaas Varjosydäntä, minä tulen perästä. Täytynee siistiytyä hieman." Ruusujalka huikkasi kaksikolleen.
Vein pennut aukiolle suurkiven eteen. Pian kuului Ruohotähden ääni
"Kaikki oman riistansa metsästämään kykenevät saapukoon klaanikokoukseen suurkivelle" kaikuen lehtikatoisessa leirissä.
Kissat kokoontuivat ja minäkin astuin rinkiin muiden seuraan jättäen pennut keskelle. Istuuduin Pimeävarjon viereen ja katsoin häntä silmiin, sain rohkaisevan hymyn vastaukseksi ja hän kiersi häntänsä ympärilleni, nojauduin suurrta kollua vasten ja nautin hänen paksun turkkinsa lämmöstä näin lehtikadon aikaan.
"Olemme kokoontuneet suuren ilon äärelle. Ruusujalan pennut Liekkipentu ja Vuolaspentu ovat nyt valmiita opplaiksi." Hän aloitti.
"Vuolaspentu siihen päivään saakka kunnes saat soturinimesi tunnettakoon sinut Vuolastassuna." Hän lausui.
*kuka pääsee mestariksi? Varmaan Routamyrsky*
"Varjosydän, olet taitava taistelia ja viisas varapäällikkö odotan että siirrät taitosi nuorelle oppilaallesi." Ruohotähti maukui.
*mitää!?*
Astelin nuoremman siskoni luo ja kosketin neniä hänen kanssaan, sitten johdatin hänet muiden oppilaiden ja mestareiden sekaan.
Mittailin katseellani oppilastani, kiinnitin huomiota että hänellä oli paljon enemmän lihasta kun suuremmalla osalla oppilaista ja hänen turkkiaan halkoi pienet, hennot arvet jotka olivat tuskin näkyvissä.
*mitäköhän on käynyt? Ryömikö hän ulos pentutarhasta? Varmaan, eihän noin nuori taistellakkan voisi.*
"Voulastassu, Liekkitassu" klaanin huuto herätti minut mietteistäni sen laantuessa muistin tehtävämme. Aurinko oli jo laskemaan päin mutta piikkipaatsamavirta kuulema tarvitsisi sitä mahdollisimman pian.
*matkaan vain*

//jatkan vuolaalla ja mayby kielolla

Nimi: Kotkankatse

18.03.2018 16:59
Ajatukset sinkoilivat sinä iltana päässäni. Olin ollut edellisenä yönä metsästämässä itsekseni, kun olin huomannut Pimeävarjon kuljeskelemassa ympäriinsä. Koska kukaan muu klaanilaisista ei yleensä metsästänyt öisin kuten minä, päätin kysyä kollilta, mikä oli vikana. Kollin kerrottua etsivänsä Varjosydäntä, olin päättänyt auttaa etsinnässä. Löydettyämme raadellun naaraan takarajalta tajuttomassaessa tilassa, Pimeävarjo oli käskenyt minun hakea parantajat. Tuntui kuin mikään ympärilläni ei olisi ollut todellista. Pystyin vain näkemään silmissäni emoni melkein elottoman, verisen ruumiin. Olin palannut todellisuuteen vasta, kun naaras oli avannut silmänsä. Tämä oli ollut silmissäni aina vahva ja miltein voittamaton, mutta nähtyäni hänet siinä tilassa, olin jälleen muistanut, että hänkin oli vain kissa. Palattuamme leriin, olin käskenyt Väretassun auttaa tämän päivän klaanivanhimpia. Oppilaani oli nurissut vastaan, sillä olin luvannut, että tänään olisimme pitäneet ensimmäiset kunnon harjoituksen. Olin kumminkin todennut tälle, että klaanista huolehtiminen oli yhtä tärkeää kuin metsästys ja taisteleminen. Ja kuinka kriisitilanteessa oli hyvin tärkeä, että kaikki soturit osasivat auttaa. Olisihan se nimittäin noloa, jos Väretassu olisi ainut, joka ei osaisi hoitaa klaania. Saatuani oppilaani töihin, olin itse matkannut jonnekkin, missä kissoja harvoin kävi. Oli keskipäivä, kun olin saapunut ihmisten pesälle. Paikka toi mieleen niin paljon muistoja. Tänne Varjosydän oli käskenyt minun tulla kun olin vielä vaeltaja. Täällä olin myös käynyt ensimmäisen kunnon taisteluni, jonka seurauksena olin todistanut olevani tarpeeksi hyvä Varjoklaanin oppilaaksi. Sen jälkeen en ollut käynyt täällä. Avasin suuni haistaakseni ilmaa. Pystyin haistamaan vanhan tunkkaisen puun, männyn ja pienen häivähdyksen hiirtä. Kaikki oli juuri niin kuin ennen, paitsi yksi asia, minä. Olin kasvanut ja oppinut paljon viime käynnin jälkeen. Nyt olin kuitenkin palannut lähtöpisteeseen. Nähtyäni, miten Varjosydämen kävi, tajusin, etten osannut taistella tarpeeksi hyvin. Naaras oli kuitenkin opettanut minulle kaiken mitä osasin ja jos hänkään ei pystynyt voittamaan Sysiraitaa, niin silloin en minäkään voisi tätä voittaa nykyisillä taidoillani. Tämän tajuttuani, vanha tuttu tahdon liekki oli roihahtanut sisälläni, tahto todistaa muille kykynsä ja tahto oppia lisää. Tuo tahto oli nyt tuonut minut takaisin tänne. Olin kokopäivän harjoitellut liikkeitäni yksikseni ja pyytänyt pesältä hiiren klaanille. Ja nyt kun olin käpertynyt sammal/havu pedillleni, nukahdin siihen paikkaan.


Katselin peilikuvaani järven pinnasta. Olin tosiaan muuttunut paljon sitten pentuaikojen. Yhtäkkiä peilikuvani muuttui hieman. Hahmostani muuttui paljon lihaksikkaampi, selästäni lähtevät raidat kasvoivat pituutta ja silmissäni oli kumma hehku. Katsoessani niihin, näin kokemuksen tuomaa viisautta, rohkeutta ja sisua, mutta myös ymmärtäväisyyttä ja jotain ihmeellistä lempeyttä. Tuo lempeys muistutti kovasti emoni katsetta. Katsellessani heijastusta, jouduin toteamaan yhden asian.
"Tuollainen haluaisin olla", kuiskasin hiljaa itsekseni.
"Millainen siis tarkalleen ottaen?" kysyi ääni vierestäni. Käänsin katseeni vierelleni ilmestyneeseen Uskonsiipeen, ennen kuin käännyin taas katsomaan järven hiljaista pintaa. Kääntäessäni katseeni, huomasin, ettei kollilla ollut peilikuvaa. En kuitenkaan miettinyt sitä sen enempää. Heijastukseni katseli minua pieni hymy kasvoillaan takaisin, vaikka itse en ilmettäni väräyttänytkään.
"Haluan olla ruumiiltani vahvempi, en siksi että klaani kunnioittaisi minua enemmän, tai että sodassa voittaisin viholliseni. Haluan olla vahva, että voin puolustaaa perhettäni ja taata heille turvallisen elämän. Haluan olla mieleltäni viisas, jotta osaan tehdä oikeita päätöksiä, jotka hyödyttävät monia. Haluan olla vaistoiltani terävä, jotta toimisin siinä hetkessä, enkä epäröisi. Haluan olla oikeudenmukainen, jotta muistaisin olla nöyrä ja jotta korottaisin ääneni oikaistakseni väryyden. Haluan olla rakastettu, en siksi, että elämäni olisi täyteläistä, vaan siksi, että tietäisin, ettei kuollessani taistelussa, uhraukseni ollut turha. Haluan olla soturi, josta klaani voi olla ylpeä. Ei kunnian, vaan elämän takia. Haluan olla soturi, jonka elämä on opettava tarina, kaikkine virheineen päivineen. Ja ennen kaikkea, haluan olla kissa, joka eli täysillä ja voi kaiken jälkee katsoessaan taakseen sanoa hymy kasvoillaan 'minä tein tuo kaiken, minä elin'", kerroin. Heijastukseni vedenpinnassa kumarsi hieman ja lähti sitte kulkemaan kohti järven keskikohtaa, lopulta häviten näkyvistä.
"Sanasi ovat nöyrät, mutta täynnä viisautta ja tahtoa. Niissä kuuluu myös pieni epävarmuus", Uskonsiipi sanoi. Nyökkäsin hieman, sillä tiesin,mistä hän puhui ja niin tiesi muinainen tiikeriklaanilainenkin.
"Klaanistani on tullut minulle uusi perhe ja perhettäni suojelen kaikin keinoin. Minun on kuitenkin hankala suojella sitä nykyisillä taidoillani", kerroin.
"Uskotko siis, että yksin harjoittelu vahvistaa sinua tarpeeksi tulevaa taistelua varten?", tiikeri kysyi nostaen katseensa järven horisonttiin, missä joutsenpari uiskenteli yhdessä peilimäisen pinnan poikki.
"En ole varma, mutta en voi muutakaan. Tiedän, että olen heikko, ainakin verrattuna viholliseeni, mutta jos menetän henkeni viedessäni Sysiraidan hengen, niin olkoon niin. Minä hänet päästin menemään ja niin minun pitää myös syntini korjata", kerroin. Uskonsiipi hymähti hieman.
"Se ei ollut syytäsi. Soturien on hankala uudelleenkirjoittaa sitä, mitä tähtiklaani on heille suunnitellut. Mutta sinä et ole syntynyt heidän katseensa alla, vaikka sinussa soturinveri virtaakin, niinpä sinä kirjoitat tarinasi itse. Ja jos niin sanot, voin taata, ettei tarinasi ole lähellä loppuaan", kolli lausui arvoituksellisesti ja rupesi katoamaan hiljalleen. Katselin tämän hetki hetkeltä läpikuultavammaksi muuttuvaa hahmoa, samalla, kun hohtavan niityn nousi miltein sokaiseva aurinko.
"En pelkää kuolla, sillä kuolema on seikailusita suurin. Mutta vielä ei ole minun aikani kokea sitä" sanoin, jolloin auringon säteet muuttivat kaiken ympärilläni valkeaksi ja sokaisi minut.


Avasin silmäni huomatakseni, että aurinko oli vasta alkanut nousta. Muutama soturi oli jo jalkeilla ja päätin itsekkin nousta ylös. Tänään tarkoituksi olisi viedä Väretassu harjoittelemaan taistelua. Hausin kuitenkin nähdä kollin lähtötason, joten tarkoitukseni oli testata oppilastani samalla tavalla, miten Ruohotähti oli testannut minua. Oppilaani saisi näyttää kaikki taitonsa, jolloin tietäisin,mitä hänen pitäisi ensimmäiseksi oppia. Astelin oppilaiden pesälle ja kurkistin sisään. Katseeni kiersi tutun pesän reinoilla, kunnes osuivat ystävääni Viistotassuun. Tämän kasvot olivat niin suloiset ja rauhalliset kun hän nukkui. Tunsin, kuinka rintaani puristi tätä ajatellessani. Jouduin kuitenkin pudistelemaan ajatuksen mielestäni. Lopulta löysin Väretassun nukkumasta siskojensa läheltä. Hiippailin hiljaa tämän luokse.
"Väretassu", kuiskasin. Kolli heräsi miltein heti, mutta sulki silmänsä uudestaan. Katsahdin tätä epäuskoisesti. Luuliko oppilaani, että hän voisi käyttää omaa temppuani minua vastaan.
*Älä kuule unta nää*, tuhahdin ja työnsin kasvoni mahdollisimman lähelle tätä.
"Väretassu, joko nouset itse ylös, tai pistät minut panemaan sinuun liikettä", sanoin tälle. Kollin ilme oli mietteliäs, mutta pienen pohdinnan jälkeen, ei tämä vieläkään suostunut nousemaan ylös. Tuhahdin. Oli toki hyvä pilailla ja näin, mutta vaikka itsekkin olin oppilasaikoinani keksinyt vaikka ja mitä muiden pänmenoksi, olin aina totellut mestariani. Se saisi olla ensimäinen asia, minkä oppilaani saisi oppia. Tartuin mua nukkuvaa oppilasani niskasta ja nostin vielä pienen kolin ilmaan.
"Vou, mitä?!", Tämä sanoi yllättyneenä ja alkoi kiemurtelemaan. En välittänyt tästä vaan kuljetin tämän hampaissani leirin seinämäää osana olevan männyn juurelle.
"Päästä minut alas!", Väretassu käski. Käsky meni kuitenin kuuroille korville ja hyppäsin edelleen tämä hampaissani puun runkoon kiinni ja siittä ensimmäiselle oksalle.
"Oletko ihan hullu?!", Väretassu sähisi pomppiessani oksalta toiselle, kunnes lopulta laskin tämän alas yhdelle oksalle. Oksa sijaitsi melkein neljän metrin korkeudessa, elikkä kokemattomalle oppilaalle pelottavan korkealla. Väretassu tarttui kaikin voimin oksaan kiinni kynsillään.
"Pidä hauskaa", sanoin ja lähdin laskeutumaan alas puusta kollin huutaessa perääni kauhuissaan mutta myös hyvin vihaiseen äänensävyyn. Päästessäni takaisin mankamaralle, istuin alas ja jäin katselemaan oksalla keikkuvaa oppilastani.
"Jos haluat päästä turvallisesti alas, sinun pitää tehdä niinkuin sanon. Onnistuuko?!", huusin tälle, johon sain vastaukseksi vihaista sylkemistä.
"Olet hullu! En ikinä kuuntele sinua!", tämä sähisi.
"Miten vain itse päätät!", huusin heman huvittuneena. Suurin osa klaanista oli herännyt siihen mennessä ja loputkin heräsivät huutamisemme seirauksena. Kissat kerääntyivät puun ympärille uteliaina. Ihan varmasti opetustapani herätti mielipiteitä kissajoukossa, mutta ei kukaan silti yrittänyt kiivetä ylös auttamaan oppilasta. Sitten kuulin Varjosydämen vihaisen äänen takaani.
"Kotkankatse! Mitä ihmettä Väretassu tekee puussa?!", tämä kysyi täynnä emon raivoa. Pimeävarjo viiletti hänen perässän parantajanpesän suunnalta.
"Nuorukainen ei ole oikein suostunut tottelemaan mestariaan ja on muutenkin käyttäytynyt töykeästi. Hän pääsee heti alas, kunhan oppii kuuntelemaan mitä hänlle sanotaan ja tekemän sen mukaan. Tätä voisi sanoa myös ensimmäisekis kiipeilytunniksi", kerroin. Varjosydän ei hetkeen sanonut mitään, mutta lopulta istui itsekkin alas.
"Hänen on parasta oppia tästä ja sinun on parempi pitää huoli siittä, että hän pääsee turvallisesti alas. En halua menettää taas yhtä pentua", tämä tokaisi. Nyökkäsin tälle hieman ymmärtäväni asian.
"Väretassu, pääset alas kunhan kuuntelet minua. Lupaatko tehdä niin!?", kysyin oppilaalta, joka oli ilmeisesti harkinnut asiaa uudestaan.
"Hyvä on, hyvä on! Hae minut nyt alas täältä!", tämä huusi kauhuissaan. Muuta minun ei tarvinnut kuulla. Nousin ylös ja lähdin kiipeämään ripeästi kohti oksaa, missä kolli istui. Saapuessani ylös, huomasin pikkuisn silmissä muutaman pelon kyyneleen. Olinkohan mennyt liian pitkälle, en kuitenkaan halunnut aiheutta traumoja tälle.
"Ei hätää, pääset nyt alas, ei ole siis mitään pelättävää", yritin lohduttaa oppilastani.
"En voi kantaa sinua alas, sillä se olisi paljon vaarallisempaa. Joudut siis itse laskeutumaan alas, opastan sinua kyllä, joten jos teet niin kuin sanon pääsemme molemmat alas yhtenä kappaleena", selitin. Väretassu ei sanonut mitään, mutta tämä oli selvästi kauhuissaan ajatuksesta.
"Älä huoli, kaikki menee hyvin ja nyt pääset näyttämään muille kuinka rohkea olet", yritin rohkaista tätä ja se näytti vähän toimivan.
"Noniin, valmis?", kysyin.



// Väre tai Lasi? Väre pääsee toki turvassa alas ja seuraavaksi on tiedossa taisteluharjoitukset. Väre saa taistella kaikin voimin Keithiä vastaan, mutta keith vain väistelee, eikä käytä kynsiä.
Toivottavasti käy.

Nimi: Camo

18.03.2018 14:42
Kotkankatse// 13, 15kp
Väretassu// 10, 14kp
Varjosydän// 13, 22kp
Vuolaspentu// 5, 12kp
Hunajatassu// 14kp
Tuhkapentu// 6kp
Kielotassu// 10kp

Nimi: kielotassu

17.03.2018 20:21
Kiersimme rajoja Tiikeriliekin, Vesiturkin, Kotkakatseen ja Kalma sekä väretassun kanssa.
Vesiturkin ja Kotkakatseen sanasodan hillitseminen oli molemmille vaikeaa ja tiikeriliekille naurun pidätteleminen oli ihan yhtä haastavaa.
Jokiklaanin rajalla Kalmatassu kuiskasi minulle
"Kuka voisi asua tuollaisessa löyhkässä" kotkakatseen esitellessä meille jokiklaanin rajaa.
"En tiedä" kuiskasin ystävälleni.
Minua harmitti että Leikopentu ei ollut päässyt kanssamme kiertämään rajoja, Tomusydän oli vienyt hänet jo eilen rajoille ja tänään he harjoittelivat taistelemista. Minäkin tahdoin sellaisen mestarin!
"Tulehan, me jatkamme tästä Vesiturkki kaksin" mestarini Tiikeriliekki maukui ja käännyimme poispäin leiristä.
"Minne me menemme?" Kysyin.
"Harjoittelemaan taistelua" hän maukui.
*wow, mahtavaa!* ajattelin.
Saavuimme kaatuneiden puiden luo ja Tiikeriliekki pysähtyi yhden hyvin vanhan puun eteen ja viittasi minut viereensä.
"Mitä me tuolla tehdään?" Kysyin. Katsoin puuta epäillen.
"Miten tuo minulle opettaisi mitään?" Tokaisin.
Sain heti kuonolleni mestariltani.
"Opettelet käyttämään kynsiäsi" hän tokaisi.
*luulin pääseväni taistelemaan mutta täällä minä kerään sammalia*
Kahmasin turhautuneena klimpin sammalta ja mulkaisin mestariani.
"Ei noin" hän oikaisi ja näytti mallia.
Tiikeriliekki taivutti kyntensä todella pitkälle ja leikkasi varovasti sammalta jättäen juuret puuhun. Sitten hän laski varovasti sammalpalan maahan viereensä.
"Kas näin" hän totesi.
Taivutin kynttäni ulos mutta mikään ei kelpaa ha sain taivuttaa kynteni niin ulos että ihan sattui ennekun hän antoi minun edes aloittaa.
Ensimmäiset palat olivat pieniä ja riekaleisia mutta hiljalleen niistä tuli tiiviimpiä ja paksumpia. Kasan kasvaessa ja illan hämärtyessä Tiikeriliekki totesi.
"Tule lähdetään." Ja poimi yhden mytyn sammalia leukansa ja rintansa väliin ja toisen hampaisiinsa. En voinut olla nauramatta.
Mestarini pyöritti silmiäni ja lähti matkaan. Tiputin oman kääröni varmaan kymmeneen kertaan mutta enempää ohjeita ei tullut hän pysähtyi aina odottamaan minua ja jatkoi sitten matkaa kun sain kääröni taas hampaisiini.
Saavuin leiri viimein mutta vaihtaessani vanhimpien makuualusoa sani vain kuulla valitusta että sammalet olivat märkiä lumesta.
*Raahasin näitä kovalla työllä ja sitten saan pelkkää valitusta!*


Nimi: Varjosydän

17.03.2018 19:13
Katseeni kierteli leiriä, lehtikato alkoi jo puremaan klaaniin kovalla otteella. Pian tämä kuitenkin olisi ohi.
Riistaa ei vain ollut ja kukaan ei ollut syönyt kunnolla kuihin,viimeisin oma ateriani oli pari auringon nousua sitten.
Pimeävarjo oli kiinnittänyt asiaan huomiota, totesin että minä söin ihan tarpeeksi pentutarhassa. Totuus oli toinen mutta klaani ensin, nuoremmat soturit tarvitsivat sitä enemmän ja klaaninvanhimmat puhumattakaan oppilaista.
Järjestelin aamupartiota huomiseksi ja sotureiden määrä jotka olivat käytettävissä vähenivät silmissä.
Ensin Ikuisuus sitten Susitassu ja Myrskyraita, Kekälekukka. Ei, tätä menoa ei lehtisateen aikaan olisi enään klaania vain pieni lauma. Mutta toisaalta mitä me asialle pystyimme?
Sysäsin hyyvtävät ajatukset mielestäni ja koitin keskittyä kauniiseen maisemaan joka avautui leirin ylle.
Öinen heikko tuuli leikki hetken turkillani kunnes jatkoi matkaa. Puolikuu loisti ylläni ja Hopeahäntä loisti kirkkaana taivaalla. Metsä kohosi jylhänä ja kuolleena ympärilläni. Suurten oksien päällä makasi lumivaippa.
Jokin puuttui kuitenkin tästä täydellisestä hetkestä, ajatukseni harhailivat muistoissa ja päätin lähteä kävelylle. Samoilin metsässä ja lopulta päädyin metsän ylärajalle, tuttu makea tuoksu leimahti sieraimiini. Tuon marjaisan kirpeän tuoksun tunnistaisin missä vain. Monet muistot tulvivat mieleeni. Kaunis kuutamo vaihtui hetkessä valisaksi pakopaikattomaksi loukuksi. Tiesin että jokin oli vialla. Pian tuttu roteva hahmo asteli puitten lomasta, rosoiset arvet raidoittivat kissan turkin.
*mitä sinulle on tapahtunut*
"Varjosydän" kuului mairea, hunajainen rakastamani ääni joka viilsi sydäntäni tuhansien veisten tavoin. Kun suola haavoissa jotka juuri revittiin auki.
"Sysiraita" kuiskasin. Silmäni leimahtivat liekkeihin kun nostin katseeni mutta sen kohdatessa rakkaani pehmeät piirteet,murhaajan ilme pyyhittynä pois suli sieluni ja tiesin etten voisi antaa anteeksi.
*vai voisinko*
"Miksi" kysyin. Samainen kysymys oli pyörinyt mielessäni tuhannesti. Miksen kelvannut miksi miksi miksen kelvannut.
"Kysyisin samaa sinulta" vastasi Sysiraita.
Tiedän että minun pitäisi tappaa hänet siihen paikkaan mutta osa minussa sanoi että ei, se on ohi nyt.
"Miksi valitsit Pimeävarjon sijastani, kuinka saatoit vaihtaa minut" Sysiraita huusi minulle ja raapaisi minua kuonoon viiltäen viisi symmetristä syvää haavaa muitten arpien sekaan.
"Miksi jätit minut" kuiskasin järkyttyneenä, olinko se tosiaan minä joka oli aiheuttanut huurrepennun ja taivalpennun kuoleman.
"En ikinä jätä sinua rakkaani" hän kuiskasi.
"Jokainen kuuton yö muistuttaa sinua, se mitä teit oli anteeksi antamatonta Varjosydän" sanat upposivat syvälle sisimpääni ja veitsi kääntyi uudelleen.
Mailma tuntui romahtavan, tunsin itseni pieneksi pennuksi.
"Entä se kalakuningatar" kuiskasin kollin kierrellessä minua.
"Valetta, vain yhden auringonlaskun juttu" Hän totesi värittömästi.
"Kauniita ne pennut toki olivat jotka hän sai, ei yhdestäkään kuitenkaan tulisi leikotassun veroista taistelijaa" Sysiraita hyräili.
"Miten saatoit" päivittelin. Mitä kaikkea se jokiklaanin kuningatar oli joutunut käymään läpi. Hirvitti ajatella ettei Sysiraidalla ollut aavistustakaan kuinka paljon vahinkoa hän oli tehnyt.
"Helppoahan se oli, autoin sinua vielä pääsemään eroon huonoista pennuista. Olisit kiitollinen" Sysiraita solvasi.
"Kuinka voit ajatella heitä vain pentuina joilla ei ole väliä." Sihahdin.
Sysiraita hyökkäsi yllättäen ja sain kun sainkin väistettyä mutta kompastuin puun juureen ja lensin kyljelleni.
"He olivat hyödyttömiä" sysiraita sihahti ja asteli lähemmäs. Kukaan ei minun pentujani hyödyttömiksi sanoisi.
"Taistele narttu" hän solvasi.
Hyökkäsin mutta tassuni oli vääntynyt kun kompastuin ja se petti juostessani häntä kohti. Lensin kuonolleni kaikkea muuta kun sulavasti.
Katsoin kumppaniani kauhuissan, mihin se Sysiraita oli kadonnut jota rakastin.
Silmissäni pimeni kun sysiraita löi minua valtavalla tassullaan kasvoille. Viimeinen mitä näin oli suklaiset silmät.

Heräsin kun joku kutsui.
"Hän heräsi" kuului Laventelitassun naukaisu.
Räpyttelin silmiäni ihmeissään. Aamu sarasti taivaanrannalla mutta sysiraita oli tiessään. Koitin kääntää päätäni jotta näksin kuka oli takanani. Viiltävä kipu esti kuitenkin minua liikuttamasta päätäni.
"Sinulla oli onnea että Pimeävarjo lähti etsimään sinua. Olisit muuten jäätynyt hengiltä tai vuotanut kuiviin." Värelehti naukui.
Veren rautainen haju tunkeutui sieraimiini heti hajuaistin havahtuessa. Värelehden yrtit lievittivät kipuani haavoissani.
"Se oli sysiraita eikö vain?" Kotkankatse kysyi.
Nyökkäsin vastaukseksi hitaasti.
"Mitä oikein tapahtui?" Laventelitassu kysyi painellessaan jotain yrttiä lavalleni.
"Lähdin kävelylle ja törmäsin Sysiraitaan ja otimme yhteen ja sain kovan tällin kasvoihini muuta en muista." Kerroin jätäen pois kohdan keskustelustamme.
"Miltä näytän?" Kysyin hetken kuluttua.
"Katso itse" Värelehti totesi kuivasti.
Nousin varovasti ja tunsin pienten haavojen ihossani kirvelevän pakkasessa, niskassa oleva ja oikean tassun yllä kulkeva olivat pahimmat.
"Olet kaunis" pimeävarjo maukui.
Silmäilin turkkiani joka oli veren tahrima ja jäinen. Kauniiksi sitä en sanoisi vaikka kauneus on katsojan silmissä.
Lumi ympärilläni oli myllerretty ja veri punersi valkoisen lumen. Suljin silmäni tuolta kauheudelta.
Suin turkkiani hiukan ja nousin ylös, kokeilin kääntää päätäni uudelleen mutta kipu muistutti olemassa olostaan.
*(paljon kauniita sanoja joita en kirjoita)*
Katseeni kiinnittyi aurinkoon joka uhkasi nousta taivaanrannalle.
"Partiot" henkäisin.
"Tähtiklaani sentään sitäkö sinä ajattelet!" Laventelitassu töksäytti.
"No mitä muutakaan? Ei klaani hyödy jos nääntyy nälkään varapäällikkönsä maatessa maassa!" Tiuskasin.
"Eiköhän Routamyrsky tai joku muu ne hoida" Pimeävarjo maukui
Laskin katseeni tähdistä jotka vetäytyivät jo auringon tieltä.
"Lähdetään" Naukaisin.
Lähdin astelemaan ontuen etutassuani mutta Kotkankatse viittoi minua pysähtymään.
"Olemme auringon laskiessa perillä tuolla tahdilla" hän selitti.
Pimeävarjo ehdotti että voi kantaa minut leiriin niin pääsemme nopeammin. Katsoin suurta kollia epäilevänä ja vastustin ehdotusta henkeen ja vereen mutta Värelehti siittä vähät välitti. Matka taittui loppujen lopulta Pimeävarjon leveän selän päällä.
Saapuessamme leiriin oli vastassa Ruohotähti, hänen ilmeensä oli...erikoinen.
Osittain helpottunut, huolissaan ja samaan aikaan pettynyt?
Loin katseeni maahan.
"Hän on muuttunut, joku on opettanut häntä" maukaisin kun olimme kahden Ruohotähden kanssa.
"Oletko varma?" Ruohotähti kysyi.
"Olen, opettelin hänen kanssaan taistelemaan. Tiedän mikä oli hänen tasonsa ennen, nyt hän on paljon taitavampi. Mutta myös älykkäämpi. Hän ei pelaa reilusti hän löi ensin tajun kankaalle ja raateli sen jäljeen, ei soturi taistele niin." Maukaisin hiljaa.
"Ei soturi ei tee niin,mutta hän ei ole soturi vaan luupio. Kaikki on sallittua sodassa ja rakkaudessa. Eikö niin Varjosydän?" Päällikköni sanoi ja katsoi minua merkittävästi.
"Niin" maukaisin vaikka mielessäni oli sata muutakin vastausta.
"Voit mennä" hän naukaisi, kumarsin ja poistuin pesästä.
"Häivyhän siittä maleksimasta, löydät varmaan jotain muutakin tekemistä" sähähdin tyttärelleni kun löysin hänet makoilemasta oppilaiden pesällä.
Sain vastaukseksi vain mulkaisun.
*hmm, näinhän sitä saalista saadaan, mahtavaa Leikotassu* tuhahdun mielessäni. Leirissä lojuminen turhautti minua aina tasan yhtä paljon, ja tiesin itsekkin etten ollut mukavinta seuraa silloin. Routamyrsky tassutteli luokseni ja huomasi kipinöivän katseeni mutta vähät välitti siittä.
"Värelehti käski sinut parantajan pesään ja sanoi että sinähän tulet vaikka raahamalla mutta arvostaisin kovasti jos kävelisit itse" naurahti vanhempi soturi.
Hän sai kiukkuisen mulkaisun vastaukseksi ja käännähdin mielenosoituksellisesti ympäri ja haava niskassa ei todellakaan unohtanut muistuttaa itsestään.
*odotahan vain Sysiraita kun saan siunt käpäliini*

//varjo sai siis kesken kaiken menetti tajunsa syden iskusta, sai pieniä viilto haavoja ja isommat niskaan ja etutassun yläpuolelle siihen rintakehän sivulle. Varmaan neljännes kuun ottaa sillee iisimmin ja sit alkaa mestariksi? Ehkäpä...

Nimi: Tuhkapentu

14.03.2018 20:41
Heräsin Vehnäpennun kuorsaukseen. Yritin nukahtaa,mutta en saanut unta. Pian Vehnäpentu heräsi. ”Miksi kuorsasit senkin kaninaivo”sanoin minä.
”Mitä minä sille mahdan” huusi Vehnäpentu.
”Älä sitten nuku”huusin. Yhtäkkiä emomme heräsi.
”Mitä te huudatte” huusi emoni.
”Ööh... riitelimme vain” sanoin.
”Olette jo melkein oppilaita mutta ette osaa käyttäytyä” emoni sanoi.
”Jos ette osaa olla hiljaa,menkää ulos” Ohrapentu liittyi keskusteluun.
”Selvä sitten” mau’uin. Lähdin Vehnäpennun kanssa ulos. Heti kun menimme ulos,jatkoimme riitelyä.
”Mikä sinua vaivasi kun rupesit huutamaan”huusin.
”Sinä huusit ensimmäisenä” Vehnäpentu puolustautui. Minua raivostutti niin paljon että olisin voinut hyökätä Vehnäpennun kimppuun. Inhosin muutenkin Vehnäpentua. *Oppilaittenpesässä valitsen makuusijan mahdollisimman kaukana hänestä*ajattelin.
”Sinä senkin kaninaivo”sanoin minä. Yhtäkkiä Vehnäpentu hyökkäsi kimppuuni. Hän puraisi minua reiteen. Vastasin raapaisemalla naamaan. Jatkoimme tappelua kunnes emoni tuli ulos pesästä ja
alkoi huutamaan:
”mitä teitä vaivaa senkin kaninaivot”. ”Ja menkää parantajanpesään” emoni jatkoi. Lähdimme parantajanpesälle. Värelehti ja hänen oppilas eivät olleet heränneet, joten
päätimme ettemme herättäisi heitä. Menin
aukiolle makaamaan Vehnäpennun kanssa. Pian klaani alkoi heräillä. Ruohotähti nousi suurkivelle. Hän sanoi: ”klaanikokous”.


//voi jatkaa ja nimitän Tuhkapennun ja sen sisaret seuraavassa tarinassa oppilaiksi ja ja ja seuraavasta tarinasta tulee pidempi XD XD//


Nimi: Lasipallo

13.03.2018 23:15
Eiku Tuike ois parempi!!!
(Pahoittelen...)

Nimi: Hunajatassu

13.03.2018 23:14
Aurinko oli laskemassa mailleen kun palasin leiriin laihan oravan kanssa. Lehtikato nakersi klaania vaikka Varjosydän teki parhaansa tuoresaaliskasan eteen. Melkein kaikki soturit oli kokopäiväisesti metsällä, vain harvoin oppilaitakaan päästettiin rajapartioihin. Itse oli ollut vain kerran rajapartiossa kuluneen kuun aikana.
"Hunajatassu" kekälekukka kutsui, loikin lumessa mestarini luo.
"Niin?" Kysyin arvelevna.
Kekälekukka pudotti eteeni oravan ja varpusen.
"Vie nämä klaaniin, minä koitan saada vielä jotain." Hän maukui ja loikki metsään vastausta odottamatta.
Nostin hampaisiini saaliit ja raahasin ne leiriin.
"Minne jätit Kekälekukan?" Varjosydän kysyi palatessani leiriin.
"Hän jäi vielä metsälle" vastasin ja varapäällikkö nyökkäsi vastaukseksi.
Olin jo lähdössä mutta hän huikkasi vielä: "Sano Kekälekukalle että hän ja sinä menette Pimeävarjon kanssa huomenna amupartioon"
*partioon!* ajattelin innoissani.
"kiitos " naukaisin ja kiirehdin oppilaiden pesälle kertoaan hyvät uutiset ystävälleni Viistotassulle, kolli oli minua kuita vanhepi ja saisi pian soturinimensä mutta hänestä oli tullut minulle hyvä ystävä.
Töräsin kirjaimellisesti Kalmatassuun. Pieni puna levisi poskilleni ja tassujani kihelöi.
"anteeksi" maukaisin ja katsoin hiukan vanhempaa naarasta ujosti.
"ei, mitään olin ajatuksissani" hän naukaisi ystävällisesti. Hänen kasvoillaan oli vain yllättyneisyys.
"anteeksi, Minun on mentävä. Vesiturkki odottaa minua jo" Kalmatassu maukaisi ja tassutteli tiehensä.
*mikä minuun oikein meni?* ajattelin kummissani.
"ai'jai" Viistotassu naukaisi.
Katsoin häntä, *voi vitsi* ajattelin tajutessani.
"Ei Kalmatassu nyt hullumpi ole" ystäväni totesi.
*Eiii, älä jatka nyt kaikkien nähden*
"Hei Leikotassu, Hunajatassu tykkää siskostas!" Viistotassu kertoi oppilaiden pesässä.
"Hunaja, en olisi uskonut" Leikotassu hämmästeli.
*tämä kostetaan Viistotassu*
"Hei ihan oikeesti, en minä.." Koitin selittää mutta eihän siittä tullut mitään.
----------
Illan hämärtyessä kaikki tuntuivat unohtaneen välikohtauksen mihin olin varsin tyytyväinen. Kekälekukka ei ollut vielä palannut metsältä,huoli hiipi mieleeni hiljalleen. Auringonlaskusta oli kulunut jo ikuisuus,kuu ja hopeahäntä loisti ylläni.
Keräsin rohkeutta ja päätin mennä kysymään Varjosydämmeltä missä Kekälekukka on.
Hiivin ulos oppilaidenpesästä ja löysin Varjosydämmen puhumassa Ruohotähden kanssa suurkiven juurella.
"Varjosydän" naukaisin saapuessani kaksikon luo.
"Oletko nähnyt Kekälekukkaa, Hunajatassu?" Ruohotähti kysyi.
"En ole nähnyt häntä,tulin juuri kysymään samaa teiltä." Totesin.
"Voi, voi, voi. Mitä jos?" Varjosydän mietti ääneen. Ja hän sekä Ruohotähti vaihtoivat merkittäviä katseita.
"Mitä jos mitä?" Kysyin ymmälläni.
"Kaksijalat, he sieppaavat kissoja." Ruohotähti kertoi katse samoillen leirissä.
"Emmekö voisi yrittää etsiä häntä?" Kysyin hädissäni
"Ei tähän aikaan.." Varjosydän aloitti.
"Onko meillä tosiaan varaa riskeerata soturi?" Ruohotähti keskeytti.
"Ei" Varjosydän totesi pudistellen päätään.
"Käyn hakemassa Vaahterapilkun, hän on hyvä jäljittämään" Varjosydän jatkoi ja tassutteli soturien pesälle.
"Näenkö mestariani enään koskaan?" Kysyin huolissani päälliköltä.
"En tiedä,en tosiaan tiedä" hän vastasi kuiskaten.
Vaahterapilkku loikki aukean halki Varjosydän tiiviisti kannoillaan.
"Mennään jo haluan nukkumaan" Vaahterapilkku nurisi ja suuntasimme metsään. Vaahterapilkku löysi jäljen nopeasti ja seurasimme sitä aina piemelle ukkospolulle saakka johon reviirimme rajautui. Siellä tuoksuun sekoittui vahva kaksijalan tuoksu sekä hirviön löyhkä. Kekälekukkaa ei kuitenkaan näkynyt.
"Myöhästyimme" Varjosydän naukui masentavasti.
"Palataan leiriin" Ruohotähti maukaisi.
"Mutta emmehän me voi jättää häntä!" Huudahdin.
"Kulta pieni,ymmärrän että olet huolissasi mutta kaksijalat veivät hänet. Emme voi tehdä mitään hänen hyväkseen." Vaahterapilkku makui ja katsoi minua surun murtamilla silmillä,silloin muistin tarinan Ikuisuusliekistä. Varjosydämmen poika ja Vaahterapilkun veli joka jäi kaksijalkojen vangiksi kuita sitten. Siksi Varjosydän meni hilhaiseksi.
Erikoinen tunne valtasi minut, osa minusta olisi halunnut vain huutaa emoa ja käpertyä itkemään, toinen olisi halunnut taistella jokaista kaksijalkaa vastaan mutta järki sanoi että sinun pitää mennä nukkumaan.
Matka leiriin tuntui loputtomalta ja sinne pääsy vielä vaivalloisemmalta.
Vasta makuusijalleni pääsy herätti minut todellisuuteen.
*kuka olisi nyt mestarini?*


//toivottavasti sopii kaikille, mietin kuinka ois Pimeävarjo? Sil ei oo oppilasta mutta jaksaako kukaan virkistää meikän muistia, millanen luonne sil on?

-Lasi

Nimi: Väretassu

13.03.2018 20:54
Ärsyynyin, kun Kotkankatse asettui takaisin unille. Kiertelin mestarini ympärillä ja tökin häntä. Murahdin ärtyneenä ja astelin kohti kollin häntää. Yritin vetää mestariani hännästä, mutta jouduin pettymään.
"...Ainiin, siltä puuttui häntä..." mutisin itsekseni kierrellessäni kollin ympärillä. Miksei mestarini voinut vain nousta ylös? Puuskahdin ja astelin turhautuneena ulos pesästä. Kävelin tympääntyneenä muiden rajoja kiertämään lähtevien kissojen luo.
"Kotkankatse ei suostu nousemana ylös", puuskahdin. "Voiko joku tulla raahaamaan hänet ylös?"
Vesiturkki huokaisi raskaasti ja nousi käpälilleen.
"Minä tulen", kolli puuskahti ja lähdimme kaksin astelemana takaisin kohti sotureiden pesää. Jäin seisomaan hieman kauemmas, kun Vesiturkki asteli Kotkankatseen luo. Soturi tarttui mestariani niskanahasta ja alkoi raahata tätä ulos pesästä. Näin Kotkankatseen kasvoilla tympääntyneen ilmeen, kun Vesiturkki raahasi häntä leirin halki. Oliko Kotkankatseen pakko olla niin...nolo? Yleensä mestarit pakottivat oppilaansa nousemaan ylös, mutta näköjään oman mestarini kohdalla asema oli kääntynyt päälaelleen.
"Etkö osaa enää kävellä itse vai?" Vesiturkki totesi selvästi ärtyneenä. Kävelin kahden kollin edessä noin hännänmitan päässä heistä ja käännyin katsomaan heitä. Oli pakko myöntää, että näky oli kyllä huvittava.
"Vähän hankala kävellä, kun veit minulta jalat alta tuolla liikkeelläsi", Kotkankatse vastasi ja näin, kuinka mestarini kasvoille levisi leveä virnistys. Onko hänen pakko olla tuollainen? mietin ärtyneenä. Vesiturkki ainoastaan pyöräytti silmiään. Luultavasti kolli oli yhteisten kuiden aikana tottunut Kotkankatseeseen, eivätkä kollin sanat saaneet häntä nolostumaan. Sen sijaan Vesiturkki oli selvästi kettuuntunut, enkä ollenkaan ihmetellyt asiaa varsinkaan, jos soturi oli joutunut kestämään mestarini tempauksia oppilaasta saakka.
"Mutta ihan tosissaan, itse raahasit minut ulos, niin ihan hyvin voit kantaa minua koko matkan", Kotkankatse totesi vielä. Vesiturkki vaan raahasi Kotkankatseen Kielotassun, Kalmatassun ja Tiikeriliekin luokse ja irrotti sitten otteensa toisen soturin niskanahasta.
"Noniin Kotkankatse, et ole enää pentu. Yrittäisit nyt edes näyttää hyvää esimerkkiä oppilaille", raidallinen kolli totesi. Olin samaa mieltä. Ensi kerralla en menisi Kotkankatseen luo, nukkuisin vain, kunnes Kotkankatse tulisi repimään minut ylös
"Hyvä on, hyvä on", Kotkankatse maukaisi hymyillen ja nousi vihdoin ylös. Lähdimme suuntaamaan ulos leiristä. Mestarit lähtivät kulkemaan edellä, kun taas minä jättäydyin joukon viimeiseksi. Mestarit juttelivat jotain, luultavasti Vesiturkilla ja Kotkankatseella oli jotakin kärhämää.
"En minä voi sinua aina pesästä ulos raahata", kuulin Vesiturkin valittavan suureen ääneen.
"Miksi aina pitää lähteä niin aikaisin? Jos lähtisimme myöhemmin, näin ei olisi käynyt", Kuulin Kotkankatseen vastaavan. Puuskahdin ja siirsin huomioni ympäristöön. Lumisessa metsässä oli yllättävän valoisaa, vaikka päivä olikin aluillaan. Linnut laulelivat jo omia virsiään kutsuen kevättä. Lumi oli raskasta, sillä sää oli viime aikoina ehtinyt lämmetä ja pehmeästä puuterilumesta oli tullut raskasta ja märkää. Haistoin Myrskyklaanin jo hieman ennen rajaa. Myrskyklaanin aamupartio oli luultavasti ollut liikkeellä jo ennen meitä.
"Tässä on Myrskyklaanin raja", Tiikeriliekki maukui muutaman ketunmitan päässä.
"Ihan, kuin en haistaisi sitä", mutisin hiljaa ja toivoin, etteuvöt mestarit kuulleet.
"Mitä sanoit?" Kotkankatse kysyi tarkkaavaisena ja katsoi minua silmät viirussa.
"E-en mitään", naukaisin katse maassa. Kotkankatse ei enää puuttunut asiaan, mutta oletin, ettei kolli ollut kovin tyytyväinen. Lähdimme tassuttamaan vaiti alas lohti rantaa Myrskyklaanin rajaa pitkin.

Järveä peitti ohut jääkerros, mutta olin varma, että jää ei kestäisi, jos sille astuisi. Jäin hetkeksi ihastelemaan maisemaa muiden jatkaessa eteenpäin. Loikin joukon kiinni käpälät upoten raskaaseen, märkään lumeen. Jatkoimne eteenpäin tarpomista. En kuunnellut muidne puheita, nautin vain metsän rauhasta ja toisella puolella siintävästä järvestä.
"Tässä on Jokiklaanin raja", Kotkankatse naukaisi hetken kuluttua ja havahduin mietteistäni. Raotin hieman suutani ja suuhuni tunkeutui kalan löyhkä. Jokiklaani haisi ällöttävälle, kuka tahtoi syödä kalaa, jos vaihtoehtona oli maariistaa?
"Jokiklaani haisee pahalta", naukaisin. Kotkankatse vilkaisi minuun siristäen silmiään, mutta en välittänyt mestarini katseesta. Sehän oli minun mielipiteeni, ei sen sanomisen pitäisi olla väärin. Kielotassu ja Kalmatassu seisoivat sivummalla ja supattivat jotakin toiselleen, mutta kahden muun oppilaan mielipiteet eivät minut kiinnostaneet. Tai oikeastaan tahdoin tietysti, etteivät he pitäisi minua typeränä, mutta muuten heidän mielipiteensä olivat minulle samantekevät. Eiväthän he edes välttämättä puhuneet minusta. Jatkoimme jälleen rajaa pitkin, tällä kertaa loivaan ylämäkeen. Lumessa tarpominen alkoi köydä raskaaksi ja oli ärsyttävää, kun lumipaakut takertuivat jalkoihin. Kun lopulta saavuimme leiriin. Astelin ensimmäiseksi ohjeita odottamatta oppilaiden pesän edustalle nuolemaan karvoja puhtaiksi lumesta.

//Keit tai joku muu? Juuri tästä kohtaa ei oo pakko jatkaa.

Nimi: Kotkankatse

12.03.2018 22:10
Oli aikainen aamu keskellä talvea. Tai no, ilma oli kyllä ruvennut jo lämpenemään kevään lähestyessä, mutta se ei ollut pääasia. Siirtyssäni unimaailman tuolta puolen takaisin todellisuuteen, pystyin tuntemaan lämpimän hengityksen vasten kasvojani. Siristin silmiäni. Se oli virhe.
"Kotkankatse, mennään!", nuori kolli huusi korvani juuressa. Tämän huuto sai minut säikähtämään ja kohottamaan tassuni lyödäkseni. Onneksi tajusin huutajan olleen Väretassu ja pysäytin tassuni ajoissa. Siinä missä suurimmalla osalla kissoista säikähtäessään oli tapana juosta karkuun tai huutaa, itse reagoin taistelemalla. Tämä johtui kai soturin koulutuksestani, sillä vielä pentuna olin hypännyt ilmaan ainakin metrin, kun sisarukseni olivat säikäyttäneet minut. Oikeasti lyömisen sijaan siis päädyinkin vain läimäyttämän tätä hellästi kuonolle, että tämä sulkisi suunsa.
"Väretassu pyydän, ei suoraan korvaan heti aamusta. Minun on hieman hankala opettaa sinulle mitään kuurona", sanoin ja haukottelin rameasti. Väretassu miltein pomppi paikallaan innosta.
"Anteeksi Kotkankatse, mutta lupasit kiertää rajat kanssani tänään!, tämä naukaisi innoissaa, mutta yritti pitää äänensä matalempana tällä kertaa. Venyttelin hieman makuusijallani ja jäinsitten vielä makaamaanpaikalleni. En olisi jaksanut vielä millään nousta ylös. Olin kumminkin ollut keskiyön metsästysreissullani viime yönä ja se oli ottanut voimille.
"Ovatko muut jo hereillä?", kysyin löytäessäni sopivan nukkuma asennon.
"Kyllä ja Kielotassu, Kalmatassu, Tiikeriliekki sekä Vesiturkki odottavat jo, että liitymme heidän seuraansa kierrokselle", Värepentu kertoi.
*Vai oli heilä jo kiire, nooooooooh~*, tuumin itsekseni ja pätin hieman härnätä oppilastani, sekä muita.
"Hyvä, sittenhän sinä voit mennä heidän kanssaan ja minä voin jäädä nukkumaan vielä muutamaksi tunniksi. Öitä~", sanoin ja käperryin keräksi. Väretassu kierteli ympärilläni hieman närkästyneenä ja yritti herättää minut eri tavoin. Tämä jopa yritti vetää minua hännästä saadakseen minut hereille, mutta se ei ihan sujunut suunnitelmien mukaan.
"... Ainiin, siltä puuttui häntä...", kuulin Värepennun mutisevan itsekseen.
*Hah, ei mennyt ihanputkeen vai?*, naurahdin pienessä mielessäni. Yritettyään kaikkia tapoja saada minut ylös, oppilas lopulta lähti ulos pesästä.
*Harmi, hänen siis pitää oppia hieman sinnikkyyttä*, tuumasin. Oli totta, että mestarina, minun piti opettaa oppilaani taistelemaan ja metsästämään, mutta myös auttaa heitä heidän heikkouksiensa kanssa. Olinkin siis tänään päättänyt seurata tarkkaan Väretassun käytöstä ja nähdä, missä tämä tarvitsisi apua. Ei pelkästään ulkoisesti, vaan myös sisäisesti. Hetken päästä kuulin kanden kissan askeleet pesän suulta. En edes kerennyt reagoimaan mitenkään, kun jykevät leuat nostivat minut niskavilloistani puoliksi ilmaan...vähän niinkuin emo nostaa pentunsa.
"Ja sitten menoksi", kuulin valitettavan tutun äänen mutisevan hampaidensa välistä. Tympääntymiseni oiken paistoi kasvoiltani Vesiturkin raahatessa minut leirin poikki uloskäynnille, missä muut rajakierrokselle lähtevät kissat odottivat jo. Näky selvästi huvitti monia leirissä olevia kissoja. Vilkaistessani sivusilmälläni Väretassua, joka oli tullut Vesiturkin mukana hakemaan minua, oli sevästi nolona. Hänen kasvoiltaan pystyi helposti lukea lauseen 'mestarini on idiootti'. Suuntasin jälleen 'tympääntyneen' katseeni eteenpäin.
"Etkö osaa enään kävelä itse vai?", Vesiturkki kysyi hampaidensa välistä. Pystyin kuulemaan kollin äänessä lievän kettuuntumisen, joka huvitti minua huomattavasti. Lisäksi, kollin sanat antoivat minulle mahtavan mahdollisuuden ketuttaa häntä enemmän.
*Pakko*, totesin, ennen kuin avasin suuni vastatakseni tälle.
"Vähän hankala kävelä kun veit minulta jalat alta tuolla liikkeelläsi ;3", sanoin leveän virneen levitessä kasvoilleni.
*Parasta~*
Vesiturkki pyöräytti silmiään.
"Mutta ihan tosissaa, itse raahasit minut ulos, niin ihan hyvin voit kantaa minua koko matkan", totesin vielä perään. Vesiturkki irrotti otteeni vasta, kun oli raahannut minut muun partion luokse. Kalmatassu ja Kielotassu molemmat naureskelivat huvittuneena, ja vaikka Tiikeriliekki yrittikin näyttää vakavalta, oli tämänkin hankala olla hymyilemättä.
"Noniin Kotkankatse, et ole enää pentu. Yrittäisit nyt edes näyttää hyvää esimerkkiä oppilaille", raidallinen kolli sanoi.
"Hyvä on, hyvä on~", naukaisin hyväntuulisesti ja lopulta nousin ylös jotta pääsimme lähtemän partioon.


// Väre????? Voit halutessas kirjottaa siittä rajakierroksesta ja pieni sanasota Veden ja Kotkan välillä on ihan ok.

Nimi: Vuolaspentu

10.03.2018 23:02
Kiemurtelin makuusijallani. En saanut unta. Odotin innolla paluuta Haavekynnen luo.
Ilta pimeni ja soturit palailivat leiriin. Tunnistin Varjosydämmen tuoksun jo ennenkun tämä astui pentutarhaan.
"Hei" hän tervehti tullessaan.
"Mukava kun tulit" emoni, Ruusujalka maukui.
"Sinulla oli jotain asiaa, pimeävarjon mukaan" Siskoni esitti asiansa.
"Niin. Tiedäthän että Vuolaspentu ja Liekkipentu ovat viimeinen pentueeni." Ruusujalka totesi.
Varjosydän heilautti korviaan merkiksi että tiesi.
"Ja ikä alkaa jo painamaan. Soturin polku on jo takana" emoni totesi kuivasti.
"Ymmärrän, keskustelen asiasta Ruohotähden kanssa." Sisareni naukui ja hyvästeli meidät.
Hiljaisuus laskeutui pentutarhaan ja klaani paineli yö puulle. Oli kulunut jo kolme auringon nousua viime vierailustani Haavekynnen luona ja toivoin kovasti tämän yön tuovan mukanaan seikkailun.

Toiveeni toteutui ja leveä hymy levisi kasvoilleni huomatessani lumisen metsän avautuvan edessäni, tuoden tuon merkityksellinen kissan mukanaan.
"Mukava nähdä vuolas" Haavekynsi tervehti.
Nyökkäsin innoissani. "Mitä teemme tänään?" Kysyin malttamattomana.
"Saat tutustua muihin kissoihin" hän naukaisi huvittuneena.
*muihin?* onko täällä muitakin.
"Seuraa pienokainen" Haaveen majerteleva ääni naukaisi.
Taivalsimme varmaan ikuisuuden lumisen metsän poikki kunnes viimein saavuimme aukealle. Ryhmä kissoja oli kokoontunut sinne, aivan kun kokonainen klaani uusia kissoja joista en ollut edes kuullut saduissa.
"Kiitos kun saavuitte rakkaat, tässä on tähtiklaanin valittu, Vuolas" Haavekynsi ilmoitti kovaan ääneen.
Kissat tarkkailivat minua kiinnostuneina. Monien kehot olivat arpien peitossa ja he näyttivät selvästi taitavilta taistelijoilta. Yhden turkki oli kauniin viettelevä mutta hänen korvansa oli revitty pois, toinen silmä puuttui.
"Mukava tavata, olen Vanilijakynsi ja tässä on Silmusydän" Naukui eräs naaras esitellen ystävänsä
"Samoin, olen Vuolaspentu" esittäydyin.
Tapasin monia kissoja yön aikana, mieleen painuvimpia olivat Rikkohäntä ja Vanilijakynsi.
"Mitä pidit muista?" Haavekynsi kysyi.
"On kunnia tutustua parhaimpiin metsän päällä eläneisiin taistelijoihin" vastasin mietteliäänä.
"Toivottavasti saan palata pian" naukaisin hyvästeiksi ennenkun salaperäinen sumu nieli mestarini.

----

Aurinko paistoi inhottavasti silmääni kun heräsin. Veljeni oli jo lähtenyt leikkimään. Venyttelin jalkojani, ne olivat ihan jumissa aivan kun olisin kävellyt koko yön. Ehkä minä olinkin.
"Heräsithän sinä pikkuinen" emoni naukaisi.
"En minä koko päivää voi nukkua" vastasin ja suuri haukotus todisti asian laidan.
"Tai ehkä voisin." Naukaisin vitsillä.
Kipitin klaanin vanhimpien luokse kuuntelemaan tarinaa.
"Kauan kauan sitten käytiin suuri taisto hyvän ja pahan välillä. Pimeä metsä ja tähtiklaanin kissat, klaanien kissat taistelivat toisiaan ja kuolleita vastaan..." alkoi klaaninvanhimpien tuhanteen kertaan kerrottu tarina pimeyden sodasta. Tarina hyvästä ja pahasta. Oikeasta ja väärästä ja sen häilyvästä rajasta.

//tämmönen tällä kertaa

Nimi: Lasipallo

10.03.2018 09:38
Z keksin viimein tavan miten ruoho kulee.
Se kesän tulipalo, siis tähtiklaani voi parantaa kuolettavan vamman mutta ei siirtää tappavasta paikasta.
Mietin että se palaisi hakemaan jotakuta klaaninvanhimpaa/pentua leiristä mutta ei pääsisi enään pakoon tulta.

Käviskö tämmönen. Haluaisin että se kuolisi urheasti soturintiellä, mutta valitettavaa kyllä pian. (Tai siis eihän sitä kerkeä miljoonaa onnettomuutta järjestää,ja lähteminen ei sopisi jotenkin sen luonteeseen.

-Lasi

Nimi: Vuolaspentu

09.03.2018 18:51
Olin täpinöissäni, emoni oli luvannut että parin auringon nousun jälkeen minusta tulisi oppilas. Menin vikkelään nukkumaan jotta minusta tulisi oppilas mahdollisimman pian. luomeni tuntuivat painavilta ja uni tuli nopeasti.
Havahduin lumisessa metsässä. Katselin eteni innokkaana, näin lihaksikkaan kissan lähestyvän minua. Silmäilin naarasta mietteliäänä.
"oletko sinä Vuolas" hän kysyi.
"olen vuolaspentu" vastasin kummissani miten tuo erikoinen kissa tiesi nimeni?
"kunnia tutustua, sinua on odotettu. Nimeni on Haavekynsi." Naaras esittäytyi muodollisesti.
Katsoin Haavekynttä luomoissani, hän oli jotenkin puoleensa vetävä. Haavekynnen turkkia täplitti hopeinen leopardi kuviointi valkoisella pohjalla. Hänen silmänsä olivat kun särkyneet, hyvin kauniit hopean liilat.
"Miksi olen täällä?" Kysyin.
"olet valittu. Sinusta tulee metsän pelätyin taistelija." Soturi kertoi.
"palaa klaanisi luo, me kohtaamme pian taas" Hän jatkoi ja lumisade peitti naaraan pian näkyvistä.
heräsin hätkähtäen pentutarhasta, lumiset kiteet sulivat turkiini.
*oliko se todella totta* ajattelin.
*oli se, minusta tulee metsän pelätyin taistelija. en kerro kellekkään jotta he eivät vie paikkaani* päätin.

/ja näin alkaa suuri seikkailu josta tulee häpeän pilkku varjoklaanin historiaan

Nimi: Varjosydän

09.03.2018 18:07
"Tomusydän, ota Leikotassu mukaan ja vaikka Ruotamyrskykin. Lähtekää ylärajalta." Käskin. Järjestelin auringonhuipun partioita. Tämä oli paljon mukavampaa kun pentutarhassa lojuminen.

"Yllätys" Vuolaspentu huusi ja hyppäsi häntäni kimppuun.

"Mikäs täältä löytyy" Maukaisin ja Vuolaspentu kipitti kiireen vilkkaa pentutarhaan emoni suojiin.

Sisareni oli aika vilkas ja hän ruinasi lähes joka päivä jotakuta oppilasta opettamaan häntä taistelemaa. Voi pojat, hän tahtoi tulla parhaaksi taistelijaksi metsässä.

Olin miettinyt uuden oppilaan ottoa, Vuolaspennun voisin jopa ottaakkin. Pitäisi muistaa mainita asiasta Ruusujalallle.

Synkkätaival saapui luokseni, aamun metsästys partio oli palannut.

"Paljokaan saalista ei löytynyt, koko metsä vaikuttaa olevan hiljainen. Hiirenkorva saisi jo hiljalleen tulla, klaani ei selviä enään montaa kuuta tällä riistan määrällä." Synkkätaival totesi. Nyökkäsin hitaasti, ymmärän kyllä mitä soturi tarkoitti. Sen huomasi jo klaanin sisäisestä jännitteestä.

"Ongelmiin ei sentäs törmätty vaikkakin Kalmatassu saalisti reviirin ulkopuolella mutta se ei kyllä ole kenenkään reviirä. Tiedä sitten Tomusydämmeltä sai kyllö kuonoonsa." Synkkätaival jatkoi.

" Kiitos" maukaisin.

"Syömme hiukan ja sitten lähdemme taas metsälle, Tomusydämmen ja Kalmatassun päästän harjoituksiin mutta ketkä otan minun ja Liitomielen lisäksi?" Hän kysyi.

"Hmm. Ota Vatukkaturkki, Kidekuu ja viistotassu saavat mennä, myös Tuikesulka ja Pimeävarjo" päätin.

"Riittävätkö he?" Kysyin.

"Toivotaan" Synkkätaival vastasi.

Normaalisti tuollainen partio kuulosti valtavalta mutta, no tämä lehtikato on osoittautunut pitkäksi ja kylmäksi sekä harmiksi myös vähäriistaiseksi.

"Onnea matkaan" naukaisin mustan naaraan lähtiesä leiristä.

*nyt se unohti syödä* kehräsin huvittuneena.

Leirissä oli rauhallista vain kunigattaret ja pennut sekä parantajt ja klaaninvanhimmat. Kaikki soturit ja oppilaat olivat metsässä.

Pian kuitenkin hekin palaisivat. Päätin lähteä nopeasti metsälle. Kerkeäisin kuitenkin takaisin ennen muita.

Loikin ulos ja suuntasin myrskyklaanin vastaiselle rajalle. Myrskyklaanin haju tuntui voimakkaana sieraimissani ja gavaitsin partion kulkeneen ohi hetki sitten. Suuntasin vähän sisempään reviirille. Hilainen piipitys kantautui korviini. Pian esiin tuli ensin korvat ja sitten otus. Hiivin hiljaa lähemmäs ja valmistauduin loikkaan. Jänntin lihakseni ja nousin ääneti maasta kaaressa suoraan hiuren päälle. Tapoin sen nopeasti ettei se mölyäisi. Pienet lihakset hiiressä sätkivät hetken kunnes sekin laantui. Väräytin viiksiäni huvittuneena ja nostin hiiren leukoihini. Herkullinen hiiren tuoksu ja lämpimän veren valuminen kielelleni teki kantamisesta vaikeaa, nälkä mielessäni muistutti että minunkin pitäisi syödä.

Saavuin leiriin samaa matkaa partion kanssa ja laskin saaliini heidän kanssaan tuorekasaan.

Kasa näytti paremmalta kun päiviin.

"Hienoa työtä" kehuin partiota.

Tomusydän kuittasi kehut hännällään.

Nimi: Väretassu

09.03.2018 14:15
"Olemme kokoontuneet tänä iltana nimittämään klaaniin kolme uutta oppilasta. Vaahterapilkun ja Tiikeriliekin tyttären, Kielopennun ja Varjosydämen pennut Kalmapennun ja Värepennun”, Ruohotähti ilmoitti. Seisoin klaanin edessä jännittyneenä ja katselin kissajoukkoa.
"Kielopentu, siihen päivään saakka kunnes saat soturinimesi sinut tunnettakoon Kielotassuna. Tiikeriliekki, olet osoittanut suurta uskollisuutta ja pitkäjänteisyyttä. Odotan että siirrät nämä taidot Kielotassulle”, Ruohotähti jatkoi nimittäen ensin Kielopennun oppilaaksi. Tiikeriliekki nousi klaanin joukosta käpälilleen ja saapui koskettamaan neniä oman tyttärensä kanssa. Tämä mutisi jotain pennulleen, mutta en enää kuunnellut, vaan keskityin täysin siskoni Kalmapennun seremoniaan.
”Kalmapentu, sinut tunnettakoon Kalmatassuna siihen päivään saakka kun saat soturinimesi. Vesiturkki, olet nuori soturi mutta olet osoittanut taistelutaitosi erinoimaiseksi. Oletan että Kalmatassusta tulee veroisesi soturi”, Ruohotähti julisti. Vesiturkki olisi luultavasti hyvä mestari siskolleni, mietin. Vesiturkki asteli kissojen joukosta eteen ja hymyili sisarelleni.
”Soturiksi hän on syntynyt”, kolli naukaisi ja kosketti neniä tuoreen oppilaansa kanssa. Sitten kuitenkin höristin korviani. Olisi minun vuoroni tulla oppilaaksi. Odotin jännittyneenä, kenet saisin mestarikseni.
"Värepentu, siihen saakka kun saat soturinimesi tunnettakoon sinut Väretassuna”, Ruohotähti maukui. Seuraavaksi se tulisi. Mestarini nimi. ”Kotkankatse olet rohkea ja uskollinen soturi, oletan että siirrät nämä taidot Väretassulle”, Ruohotähti lopetti. Näin, kuinka kolli nousi ylös ja asteli eteeni. Olin ihan tyytyväinen. Uskoin, että Kotkankatse pystyisi olemaan minulle hyvä mestari. Katsahdin kollin innoissani. Olin valmis tekemään kaiken, mitä Kotkankatse laittaisi minut tekemään.
”Klaani tulee olemaan hänestä ylpeä”, Kotkankatse maukui ja oletin, että kolli ohjeisti sanansa Ruohotähdelle. Kosketimme kuonoja ja istuimme sitten alas jo nimitettyjen oppilaiden ja mestareiden joukkoon. Klaani hurrasi uusia nimiämme.
”Hengitä”, Kotkankatse naurahti huvittuneena. En ollut edes tajunnut, kuinka jännittynyt olin, mutta nyökkäsin pienesti ja rentoutuen lihakseni. Klaani hurrasi yhä. Kotkankatse ei katsonut minua, vaan tuijotti klaania. Minäkin katselin ympärilleni. Kun klaani lopetti, näin Varjosydämen tulevan meitä kohti.
”Onnittelut”, emo naukaisi hillitysti. Nyökkäsin hymyillen ja katsoin sitten Kotkankatsetta.
”Mitä me teemme ensin?” kysyin innokkaana aloittamaan taipaleeni oppilaana.

//Keith kenties?

Nimi: Kotkankatse

08.03.2018 18:19
Niin paljon oli tapahtunut niin lyhyessä ajassa. Palattuani leiriin tehtäväni jälkeen, olin saanut kuulla, että minusta tulisi mestari Värepennulle ja nyt istuin muun klaanin joukossa, kun kolme pentua nimitettiin oppilaiksi.
"Olemme kokoontuneet tänä iltana nimittämääm klaaniin kolme uutta oppilasta. Vaahteravarjon ja Tiikeriliekin tyttären, Kielopennun ja Varjosydämmen pennut Kalmapennun ja Värepennun", Ruohotähti aloitti. Katsellessani klaanin uusia lupauksia, huomasin näiden olevan hyvin jännittyneitä. En tosin yhtään ihmetellyt. Itsekkin olin ollut hyvin hermostunut kun olin saanut oppilasnimeni. Erona tosin oli, että minun nimeni muuttui täysin.
"Kielopentu, siihen päivään saakka kunnes saat soturinimesi sinut tunnettakoon Kielotassuna. Tiikeriliekki, olet osoittanut suurta uskollisuutta ja pitkäjänteisyyttä. Odotan että siirrät nämä taidot Kielotassulle." Ruohotähti lausui. Tiikeriliekki nousi ylös ja asteli tyttärens luokse.
"En tuota pettymystä", tämä sanoi ja kosketti tavan mukaan neniä Kielopennun kanssa.
"Kalmapentu, sinut tunnettakoon Kalmatassuna siihen päivään saakka kun saat soturinimesi. Vesiturkki, olet nuori soturi mutta olet osoittanut taistelu taitosi erinoimaiseksi. Oletan että Kalmatassusta tulee veroisesi soturi", Ruohotähti lausui seuraavaksi. En tiennytkään, että Vesiturkki oli myös valittu mestariksi. Olin iloinen kilpakumppanini puolesta, mutta toivoin samalla, ettei hän kouluttaisi Kalmapennusta yhtä ennakkoluuloista tai töykää kuin hän itse. Kalmapentu oli kuitenkin osoittautunut jo pentuaikoina hyväsydämiseksi nuorukaiseksi, joten huolehdin luultavasti turhaan. Kolli asteli tuoreen oppilaansa luokse ja hymyili tälle.
"Soturiksi hän on syntynyt" tämä maukui rohkaisevasti ja kosketti lempeästi oppilaansa kanssa neniä. Jouduin vetämään kerran syvään henkeä rauhoittuakseni. Seuravana olisi Värepentu, minun ensimmäinen oppilaani.
"Värepentu, siihen saakka kun saat soturinimesi tunnettakoon sinut Väretassuna. Kotkankatse olet rohkea ja uskollinen soturi, oletan että siirrät nämä taidot Väretassulle." Ruohotähti lopetti.
*Hän varmaan olisi halunnut sanoa jääräpäinen ja töykeä*, totesin huvittuneena mielessäni. Nousin ylös paikaltani ja astelin Värepennun eteen. Hänen katseensa muistutti kovasti sitä, miten olin katsonut tämän emoa, kun minut oltiin nimitetty. Jännittynyt, innokas, toiveikas ja ennen kaikkea, valmis tuleviin haasteisiin.
"Klaani tulee olemaan hänestä ylpeä", sanoin ja kosketin neniä oppilaani kanssa jonka jälkeen istuimme yhteen riviin muiden oppilaiden ja mestarien kanssa. Klaani alkoi hurrata oppilaiden nimiä. Väretassu istui vieressäni jännittyneenä.
"Hengitä", naurahdin hiljaa. Tämä vilkaisi minua ja nyökkäsi pienesti, rentouttaen lihaksensa. Klaanin jatkaessa hurrausta, katseeni eksyi ystävääni Viistotassuun. Hän hurrasi innoissaan uusien oppilastovereidensa nimiä. Nähdessäni hänen hymynsä, tunsin sydämeni hypähtävän. Tunsin kuinka pieni puna värjäsi kasvoni. Tätä oli jo jatkunut jonkin aikaa ja koska kysinen asia oli harvinaista, en ollut tajunut tilannetta heti. OLin tuntenut itseni idiootiksi kun tajusin mistä oli kyse. En kuitenkaan ollut uskaltanut aluksi puhua aiheesta Viistotassulle, sillä en tiennyt, miten hän reagoisi. Nyt taas en tuntunut löytävän aikaa jutella. Minulla oli tehtäviä soturina ja hän oli edelleen oppilas, joten hän oli melkein aina harjoittelemassa. Halusin kuitenkin pian puhua tämän kanssa ja tällainen odottelu turhautti minua. Kumpa hänestäkin tulisi pian soturi, niin voisin kertoa tälle joku metsästysretki.
*Rakkaus, naaras tai kolli, yhtä hankalaa se oli, mutta silti yhtä kaunista ja herkkää*


// Hello, this is my gay son, and I love him. Tää oli tosiaan mun ajatus alusta asti ja vaikka Keithin tie rakkaudessa ei tulekkaan heti olemaan ruusuinen, on hänellä silti toivoa. Toivon, että paljastuksen myötä, ette rupea ajattelemaan Keithistä toisin.

ps. Ihan näin hassuna faktatietona. Kissojen keskuudessa esiintyy homoseksuaalisuutta, kuten monessa muussakin eläinlajissa, MUTTA vain yhdessä esiintyy homofobiaa.

Kiitos kun luitte ja toivon, että poikani seikkailut tulevat olemaan tästäkin huolimatta rattoisaa, mutta myös pohtivaa ja opettavaista luettavaa ':>

Nimi: Zare

05.03.2018 16:42
_________________________________________
Varjosydän// 8kp, 13kp
Kotkankatse// 45kp, 12kp

Nimi: Varjosydän

03.03.2018 22:36
Astelin jäkälä verhon läpi.
Kumarsin päällikölle. "Kuinka voin olla avuksi" maukaisin.
Vaikka oli ollut varapäällikkönä jo tovin en ollut täysin varma miten käyttäytyä päällikön pesässä.
"Laventelitassu sai ennustuksen." Ruohotähti maukui.
Henkäisin, ennustukset eivät ikinä tarkoittaneet lehtikatojen loppua ja rauhaa.
"Kuinka minä voin auttaa sen kanssa, haenko Värelehden?" Kysyin vähän kummastuneena. Mitä hyötyä minusta olisi ennustuksen kanssa.
"Ruusuinen veri, pieään vie" Ruohotähti lausui.
"Tarkoitatko Taivalpentua?" Kysyin ei kai kotikisusta meille uhka tulisi.
"En usko että se Taivalta tarkoittaa. Mietin enemmänkin Kielotassua. Katsos sinä olet Ruusujalan jälkeläinen, Vaahterapilkku sinun ja Kielotassu hänen. " Ruohotähti selitti. Minun oli vaikea uskoa että siittä karvapallosta olisi uhkaa.
"Pidän häntä silmällä" maukasin.
"Niin, mielestäni Laventelitassu voitaisiin hiljalleen nimittää parantajaksi hän osoitti taitonsa Värelehden ollessa poissa. " maukaisin lopuksi.
"Selvä, nimitämme hänet seuraavan soturin kanssa" ruohotähti maukui.
Nyökkäsin vastaukseksi.
Ruohotähti antoi luvan poistua. Kumarsin ja lähdin.
"Katso kuka palasi" Synkkätaival naukaisi.
Mustasta naaraasta oli tullut minulle läheinen pentutarhassa, hänen pentunsa osasivat sentäs käyttäytä.
Kohotin katseeni leirin aukiolle.
*Kotkankatse* sydämmeni otti pari ylimääräistä lyöntiä ja huulilleni levisi hymy.
"Poikani" kuskasin ja nyökkäsin kiitokset Synkkätaivalelle.
Juoksin Kotkankatseen luo.
Muitakin oli saapunut soturin ympärille.
Istuuduin hänen eteensä ja kohotin katseeni itseäni huomattavasti suurempaan kissaan.
"Löysit näköjään hänelle kodin"totesin. Osa minista olisi halunnut Taivalpennun palaavan mutta järkeni kertoi että hänen oli parempi näin.
"Niin" kotkakatse vastasi.

-----

"Mikä sydäntäsi painaa?" Kysyin Kotkakatseelta.
Olimme lähteneet metsälle kahden.
"Monikin asia" hän vastasi epämääräisesti.
"No aloita jostakin" naukaisin.
"Värepentu" hän maukui.
*Mitä se aivoton ketunläjä on mennyt tekemään.*
"Mikäs hänessä?" Kysyin huolissani ja pysähdyin. Kotkankatsekkin pysähtyi ja kohotti katseensa.
"Tiedätkös, en ole varma onko minusta mestariksi."hän pamautti yllättäen.
"Kaikkia jännittää ensimmäisen kerran olla mestarina, minuakin jännitti. Vielä aivan hurjasti vaikka olin mestarina omalle pojalleni." Rohkaisin.
"Mutta olen nuori, sinä olit kuita vanhempi,sinulla oli kumppani ja pentujakin jo. " hän protsetoi.
"Ei Ruohotähti olisi sinua hyväksynyt mestariksi jos ei luottaisi sinuun. Ruohotähti ja munä molemmat tiedämme että olet valmis. Siihen soturikoulutuksesi perustuu. Klaanin palveluun, joka vuorostaan palvelee sinua. Joskus palvelu tarkoittaa taistelemista joskus pentuja joskus tiedon ja taitojen jakamista. Kaikki se on sitä mihin sinua koulutin."maukaisin ja silitin hellästi poikani selkää.
""Sitä paitsi näyttääkö siltä että se kumppanuus niin nuorena oli hyvä asia?" Vitsailin. Ilmapiiri keveni huomattavasti.
"No opettavaistahan se oli" totesin lopulta.
" ja jos tarvitset apua, olen aina tukenasi" huomautin tietäen että kotkankatse tekisi loistavaa jälkeä.


//keith ei mitään hajuu jus kelpaa mutta koitin väsää ny jotain toivottavasti käy ees jotenki...

Nimi: Kotkankatse

03.03.2018 14:22
En voinut enään pitää pokkaani, vaan rupesin nauramaan holtittomasti ja kellähdin selälleni. Saekon ilme oli hyvin hämmentynyt, siiä missä Ryo pyöräytti silmiään ja huokaisi. Hakkasin käpälälläni lunta, samalla, kun yritin nauruni välissä vetää ilmaa keuhkoihini.
"Ei hyvänen aika, että pitääkin olla niin suloinen!", nauroin. "Se tappaa meidät. Haluan pitää korvani", imitoin naaraan ääntä. Tunsin, uinka vesi rupesi valumaan ulos silmistäni, niin hauskaa minulla ei ollut ollut aikoihin. Ryo tuhahti hieman.
"Riittikö?", tää kysyi viitaten nauramiseeni.
"Hetki vielä.... hahahahahhhahahahaha"
Lopulta minunkin oli ryhdistäydyttävä, ainakin vähän. Nousin jälleen seisomaan ja katsahdin molempia. He olivat liian erinäköisiä ollakseen sisaruksia, joten päättelin heidän olevan joko ystäviä tai nuori pari. Oli tapaus kumpi vain, päätin huvittaa itseäni vähän lisää kaksikon kustannuksella.
"Anteeksi tuo äskeinen pikkuneiti, ei ollut tarkoitus säikäyttää. Kuten jo kerroin, olen Kotkankatse, sellainen 'pelottava' Varjoklaanin soturi. Mutta voitte myös sanoa Keithiksi", esittäydyin uudelleen ja iskin silmää edelleen Ryon takana piileskelevälle naaraalle. Katseeni siirtyessä Ryohon, sain osakseni murhaavan katseen.
*rakastavaisia siis*, totesin.
"Keith? Etkö siis olekkaan klaanikissa?", Saeko kysyi hiljaa kumppaninsa takaa. Hän näytti niin suloiselta, kuin pikku pentu, piileskellessään niin.
"Että pitääkin olla niin suloinen. Saanko pitää tän?", osoitin kysymyksen Ryolle.
"Et", tämävastasi kylmästi.
"Olette kyllä söpö pari, mutta siis. Olen toki klaanikissa, mutta alkujani olen vaeltaja, tai erakko, kuten tekin", kerroin ja sain parin vilkaisemaan toisiaan ja punastumaan vähän. Lopulta Saeko uskaltautui Ryon rinnalle.
"Oikeasti? Miksi sitten liityit klaanikissoihin? Eivätkö ne yleensä tapa kaikki reviirilleen eksyvät kissat ilman armoa?", Saeko kysyi hieman peloissaan.
*Mistähän pikkuinen on tällaista kuullut?*, tuumin ihmeissäni.
"Ja mikset ole omalla reviirilläsi?", Ryo jatkoi. Kolli vaikutti tietävän paljon enemmän klaaneista, kuin tyttöystävänsä. Mistähän se johtui?
"On toki totta, että klaanikissat ovat tarkkoja reviireistään, varsinkin nyt talvisin kun riistaa on vähän, mutta emme me ole samaoin tein ohikulkiaa tappamassa, jos tää muutaman metrin meidän puolellemme eksyy. Itsekkin elelin muutaman päivän Varjoklaanin reviirillä, ennen kuin tapasin Varjosydämen", kerroin. Muistot siittä päivästä, kun olin pudonnut naaraan eteen puusta, olivat yhä kirkkaina mielessäni.
"Onko hän kumppanisi?", Saeko kysyi. Naurahdin hieman.
"Hah, ei. Varjosydän on mestarini. Hän toi minut klaaniin ja opetti taistelemaan. Nykyisin olen jo tosin soturi, mutta olemme edelleen läheisiä tämän kanssa. Olemme kuin perhe", kerroin samalla, kun pieni hymy levisi huulilleni, muistellessani oppilas aikoja. Saeko vaikutti rentoutuvan vähän ja katsoi Ryota merkittävästi. Ryo katsoi tätä takaisin, ikään kuin sanoen 'mitäs minä sanoin', kunnes kääntyi taas puoleeni.
"Mikset sitten ole perheesi luona?", tämä toisti.
"Minun piti hoitaa eräs tehtävä ja olen nyt paluumatkalla", kerroin epämääräisesti.
*Minun tosiaan pitäisi olla jo leirissä*, tajusin ja katsahdin jalkojeni juuressa makaavaa kuollutta hiirtä.
"Mutta olet oikeassa, tämä ei ole reviiriäni ja minun pitäisi jo palata", sanoin ja nyökkäsin kaksikolle hyvästiksi.
"Kotkankatse, entäs tuo hiiri?", Saeko naukaisi perääni.
"Pitäkää te se, klaanini ruokkii minut, mutta teidän pitää ruokkia itsenne, joten te tarvitsette sitä enemmän", vastasin. Otin vielä muutaman askeleen, kunnes pysähdyin ja käännyin hetkeksi ympäri.
"Oli hauska tavata, mutta muistakaa. Jos näen teidät klaanini reviirillä, en voi luvata olevani yhtä mukava. Joten pysykää poissa, ihan omaksi hyväksenne. Me klaanikissat emme kaikki ole mukavimmasta päästä vieraita kohtaan", sanoin varoittavasti. Ryo nyökkäsi ymmärtävänsä jaheilautti häntäänsä hyvästiksi. Lähdin tämän jälkeen juosten kohti leiriä, vatsani yhä muristen nälkäänsä
*Saat luvan kestää kotiin asti*


// Saa jatkaa kuka tahtoo, kirjotan josain välis siittä, kun Keith saa oppilaan

Nimi: Kotkankatse

01.03.2018 23:57
Matkasin Taivalpentu selässäni kohti kylää. Aamuinen aurinko ja sen tuoma lämpö olivat vain välillä osa pitkältä tuntuvaa päivää. Välillä aurinko pilkisti talvisten pilvien takaa ja lämmitti säteillään tummia turkkejamme, mutta sitten se taas piiloutui pilvien taakse. Etenimme mahdollisimman tasaisesti, jottei Taivalpennun tarvitsisi pidellä kynsillään kiinni ohuesta turkistani. Olin siirtynyt tielle hetki sitten, sillä lumessa etenimen pellon laitaa pitkin oli käynyt sangen tuskalliseksi. Taivalpentu oli ollut aluksi kauhuissaan, mutta oli pian rauhoittunut, kun oli huomannut, kuinka helppoa autoja oli väistää. Kun kuulin auton lähestyvän, siirryin tien vieressä kulkevan ojaan odottamaan, että se menisi ohitse ja pääsisimme jatkamaan. Taivalpentu oli tosin muuttunut sitä hiljaisemmaksi, mitä kauemmaksi olimme siirtyneet reviiriltä. Aavistin kylä, mitä pentu mietti, mutta ajattelin, että hänen olisi parempi miettiä rauhassa asioita. HIljaisuus oli tosin kestänyt tarpeeksi kauan, joten päätin yrittää saada pikkuiseen jotain yhteyttä.
"Kaikki kunnossa sielä ylhäällä?", kysyin herättäen pennun mietteistään.
"Juu", tämä vastasi pakotetusti pirteällä äänellä.
"Ei sinun tarvitse huolehtia, tulet pärjäämään mainiosti, olet kumminkkin samaa maata kuin emosi", kannustin.
".... Kotkankatse, miksi en voinut jäädä klaaniin emon ja sisaruksieni luokse?", Taivalpentu kysyi. Mitä minun olisi siihen pitänyt vastata? Varmasti joku muu olisi selittänyt pennulle jotain ympäripyöreää ja jättänyt tämän pimentoon. Mutta omatuntoni ja tieto siittä, miltä tuntui saada tietää vasta ikuisuuden jälkeen tärkeitä asiaoita itsestään, päätin kertoa suoraan.
"Sinähän olet aina nukkunut parantajan pesässä, vai mitä?"
"Juu, paitsi nyt viime yönä"
"Se liittyy siihen. Emosi varmaan kertoi mistä sait arpesi. Noh, juuri ne arvet ovat syy siihen, ettet voi jäädä. Olet ollut hyvin sairas niiden takia, ja emosi halusi sinulle hyvän elämän joten hän päätti lähettää sinut pois, paranemaan. Me molemmat tiesimme, että vain ihmisillä olisi tarpeeksi tehoikkaita yrttejä auttamaan sinua, niin, ettet joutuisi olemaan aina sairas. Ymmärräthän?", kerroin.
"Eli jos isäni ei olisi silloin tehnyt näitä arpia, niin voisin jäädä kotiin?",tämä kysyi. Tottahan tuo oikeastaan oli.
"Minä inhoan häntä! Miksi hänen piti viedä minulta mahdolisuus soturin elämään?!", Taivalpentu parkaisi ja alkoi nyyhkyttää kun tajusi asian. Pienen kollin sanat saivat minut muistamaan omat pentu aikani. Olin silloin sanonut juuri noin. Sanonut vihaavani isääni, koska hän oli pakottanut minut jäämään pesän suojiin.
"Tiedätkös, tiedän täysin, miltä sinusta tuntuu", sanoin ja sainpennun niiskuttamaan vähemmän.
"Miten niin?", tämä kysyi epäilevästi.
"Katsos pikkuinen. Minähän olen jo soturi ja olin emosi oppilas", aloitin.
"Juu"
"Vaikka sainkin varapäällikön mestarikseni ja palvelen nyt Varjoklaanin soturina, se ei poista sitä tosi asiaa, että synnyin kaukana klaaneista", kerroin.
"Oikeasti?", pentu yllättyi.
"Kyllä vain. Minä vietin pentuaikani kaupungissa, tai siis, isossa kaksijalkalassa. Minulla on siellä kaksi sisarusta sekä vanhempani. Olin aina hyvin utelias ja rohkea pentu, aina pahanteossa ja halukas seikkailemaan. Jo pienenä olisin halunnut lähteä tutkimaan kotikaupunkiani, mutta isälläni oli toiset ajatukset. Hän ei suostunut päästämän minua kotipesän rajojen ulkopuolelle ja jos yritin vastustaa häntä, sain kuonooni. Sanoin tälle inhoavani häntä tämän takia useita kertoja"
"Miten sitten päädyit klaaniin, jos hän ei päästänyt sinua pois?", Taivalpentu kysyi ihmeissään. Pennun uteliaisuus oli huvittavaa ja oli paljon mukavempaa vastata tämän kysymyksiin, kuin kuunnella tämän itkua
"Minä karkasin. Ylitin viimein pesän rajan ja lähdin seikkailemaan. Opittuani kaupungin tavat, lähdin jatkamaan matkaa, saavuin järvelle ja löysin klaanit", vastasin. Taivalpentu oli yllättynyt ja innoissaan.
*Tältäkö klaanivanhimmista tuntuu?*, tuumin huvittuneena, ajatusteni silti harhaillessa takaisin menneisyyteeni.
"Mutta siittä huolimatta, mitä hän teki ja miten käyttäytyi, en vihaa häntä. Toki hän teki minusta väärin, mutta jos hän ei olisi pitänyt minua vankinaan, en olisi karannut ja löytänyt klaaneja ja tavannut kaikkia ystäviäni klaanissa ja matkan varrella. Ei siis sinunkaan pitäisi vihata isääsi. Toki hän teki väärin, mutta soturin elämä ei ole ainut tapa elää. Ajattele vaikka niin, että jos hän ei olisi tehnyt niin, et sinäkään pääsisi nyt suureen seikkailuun, tapaisi uusia kissoja ja saisi upeaa elämää ihmisesi kanssa", selitin, ja mitä enemmän puhuin, sitä enemmän itsekkin tajusin asioita.
*Ehkä se vanha jäärä tekikin minulle palveluksen*, totesin.
"Uskotko todella niin?", pikkuinen kysyi silmät sädehtien.
"Tottakai. Kuten sanoin, olet selvästi tullut emoosi, sisukas ja rohkea. Sinulla ei siis pitäisi olla mitään onelmia sopeutua joukkoon", sanoin ja kehräsin hiljaa.
"Mutta eivätkö kaksijalat ole vaarallisia?", Taivalpentu kysyi hämentyneenä.
"Jotkut ovat, mutta eivät läheskään kaikki. He kumminkin pitävät kissoja lemmikkeinään, joten eiväthän kaikki silloin voi olla pahoja vai mitä? Vielä matkatessani, huomasin kuinka paljon ihmiset oikeastaan tarvitsevat meitä kissoja. Voinko siis luottaa, että autat ihmistäsi parhaasi mukaan?", kysyin tältä.
"Tottakai, aion olla paras ja rohkein kissa ikinä ja auttaa myös ihmistäni!", Taivalpentu hihkaisi. Sydäntäni lämmitti kuulla pennun aidosti iloinen ääni ja oli hyvä, että olin saanut hänet innostumaan uudesta elämästään. Aurinko pilkisti taas pilven takaa, kun saavuimme mäen laelle, josta aukeni näkymä kylään. Taivalpentu oli nukahtanut pian keskustelumme jälkeen ja nukki edelleen. Ravistelin hieman itseäni herättääkseni oienen mustan pallon.
"Perillä ollaan unikeko", naukaisin. Tunsin Taivalpennun oiristelevan ja pian kuului pieni haukotus. Hetken silmien räpyttelyn jälkeen tämä avasi silmänsä kokonaan ja huokaisi ihastuksesta kun näki kylän.
"Onko tämä..."
"Kyllä, tämä on uusi kotisi"


"Hoi, Hamilton!", kutsuin tuttua kollia leipomolle saapuessamme. Tämä lähti juosten suuntaamme.
"Keith, miten matka meni? Onko tämä siis Taivalpentu?", kolli kyseli. Tämä oli selv'sti helpottunut siittä, että olimme päässeet perille turvallisesti.
"Keith?", Taivalpentu kuiskasi korvaani. Olin täysin unohtanut, ettei pentu tiennyt alkueräistä nimeäni.
"Ainiin. Klaanissa minut tunnetaan nimellä Kotkankatse, mutta alkuperäinen nimeni ja nimeni klaanin ulkopuolella on Keith", selitin.
"Mikset kutsu itseäsi Kotkankatseeksi sitten klaanin ulkopuolella?", tämä kysyi.
"Katsos, klaanielämä ja sen ulkopuolinen elämä ovat yhtä lailla osa minua ja vaikka minulla onkin uusi nimi, en halua unohtaa minulle syntymässä annettua nimeä. Sinäkin luultavasti saat toisen nimen, mutta älä silti unohda juuriasi ja alkuperäistä nimeäsi. Okei?", selitin. Taivalpentu näytti mietteliäältä, mutta nyökkäsi sitten ymmärtävänsä. Sitten tämän katse siirtyi Hamiltoniin. Kolli hymyili tälle lempeästi.
"Hauska vihdoin tavata pikkuinen. Olen Hamilton ja olisi kunnia olla ensimmäinen uusi ystäväsi monien uusien joukossa uudessa kodissasi", tämä sanoi. Taivalpentu näytti rentoutuvan ja tämä hymyili aurinkoisesti.
"Se sopii!", tämä hihkaisi. Hamilton kehräsi tälle, kunnes siirtyi puhumaan minulle.
"Hänen haavansa näyttävät ilkeiltä, mutta eivät niin pahoilta, etteivätkö ihmiset häntä osaisi auttaa", tämä sanoi.
"Jep, parantajamme teki hyvää työtä ennen tänne lähtöä", totesin.


Saavuimme pian Hamiltonin johdolla Pöllövaarin omistajan talolle. Matkalla mukaamme oli tarttunut uteliait kissoja, jotka olivat toivottaneet Taivalpennun lämpimästi tervetulleeksi ja sitten hiljempaa kauhistelleet tämän haavoja. Aurinko oli laskemassa ja talon ikkunoista paistoi valo. Hamilton viittasi minua seuraamaan ja asteli ovelle. Vasta tässä vaiheessa minua alkoi jännittää. Luotin toki Hamiltonin ja muiden arvioon ja olin itsekkin seurannut hetken ajan nuoren ihmisen puuhia, mutta silti. En kumminkaan voinut näyttää sitä Taivalpennulle ja saada häntä stressaamaan enemmän, mitä sillä hetkellä. Tämä oli hermstunut, mutta myös jotenkin mietteliäs.
"Mitä mietit?", kysyin tältä. "Pelottaako?"
"Vähän... Mutta mietin mitä sanoit nimistä ja.....", tämä kertoi.
"Niin?"
"Kaikki sisarukseni saavat soturinimet jotkus, mutta vaikka en olekkaan enän klaanikissa, niin minäkin haluaisin soturinimen niinkuin muut!", tämä naukui lopulta. Mietin hetken ja sitten laskin pikkuisen Hamiltonin vierelle portaille.
"No jos haluat soturinimen, niin mitä jos minä antaisin sinulle sellaisen?", kysyin. Taivalpentu katsoi minua loistavin ja toiveikkain silmin.
"Voitko tehdä niin?", tämä kysyi. Nyökkäsin tälle. Oli totta, että soturinimen pystyi klaanikissojen keskuudessa antamaan vain päällikkö, mutta tämä oli erityis tapaus, eikä virallinen nimitys. Minun piti vain muuttaa klaanikissojen käyttämää kaavaa niin, ettei se loukkaisi heidän kulttuuriaan, muttta kuulostaisi silti hyvältä.
"Kuulkaa kaikki!", naukaisin talon aidalle kivunneille useille kissoille.
"Taivalpentu, olet kulkenut pitkän matkan jota edes kaikki soturit eivät pystyisi kulkemaan ja olet näin todistanut olevasi soturinimen arvoinen. Lupaatko siis elää kunnioittaen muita ja kantaen muistoa klaanistasi sydämessäsi?", kysyin juhlavan kuuloisesti. Taivalpentu melkein hyppi paikoillaan vastatessaan.
"Kyllä lupaan"
"Siinä tapauksessa annan sinulle uuden nimesi. Taivalpentu, tulkoon sinut tästä päivästä lähtien tuntemaan klaanien keskuudessa Taivalkoskena. Kunnioitamme sisuasia ja uskollisuuttasi ja vaalimme yhteisiä muistoja kanssasi, kunnes jälleen kohtaamme", lausuin ja kosketin tämän otsaa kuonollani. Pikkuinen rupesi itkemään ilosta samalla, kun Hamiltonin johdolla muut kissat alkoivat hurrata. Eivät tämän uutta nimea, mutta kumminkin huusivat onnittelujan. Huudot saivat jonkun talon sisällä vilkaisemaan ulos ikunasta ja pian kuulimme, kuinka askeleet lähestyivät ovea. Taivalkoski näytti pelokkaammalta jokaisen askeleen jälkeen. Vedinkin siis pennun itseäni vasten ja paransin ryhtiäni, ilmaistakseni, ettei ollut aihetta pelätä. Musta kolli katsoi minua nappisilmillään. Hymyilin tälle rohkaisevasti ja nyökkäsin. Pikkuinen veti syvään henkeä ja asteli suojistani oven eteen, minun ja Hamiltonin väliin, katse naulittuna kääntyvään ovenripaan.
*Kumpa Varjosydän näkisi tämän, hän olisi niin ylpeä*, tuumin. Lopulta ovi avautui ja nuori, vaaleaturkkinen ihmisnainen astui ulos hyvin yllättyneen näköisenä.
"Hamilton, mitä sinä täällä teet ja keitä oikein toit mukanasi tällä kertaa?", tämä sanoi. Tiesin, ettei Taivalkoski vielä ymmärtänyt sanaakaan ihmisten puheesta, mutta kyllä hän vielä oppisi. Pian tyttö huomasi Taivalkosken ja tämän tulehtuneet haavat. Tämän kasvoille levisi huoli ja tämä kyykistyi pennun eteen hitaasti. Taivalkoski otti askeleen taaksepäin arkana.
"Voi pientä, mitä sinulle on oikein sattunut? Tuo taitaa ottaa kipeää", ihminen sanoi. Taivalkoski katsoi tätä hämmentyneenä ja pieni pelko silmissään.
"Hän kysyi mitä sinull sattui", tulkkasin pikkuiselle. Tämä vilkaisi minua ja sitten taas ihmistä. Pian pentu selitti lyhyellä kaavalla ihmiselle, mitä oli käynyt.
"Oletpa suloinen, haluaisitko että katson haavojasi?", ihminen kysyi ja ojensi kättään haisteltavaksi.
"Hän haluaisi auttaa", naukaisin. Taivalkoski näytti tuumivan hetken, mutta otti lopulta muutaman askeleen ja nuuhki tytön kättä. Tämän jälkeen ihminen ojensi toisenkin kätensä ja hymyili pennulle.
"Tulehan pikkuinen", tämä sanoi. Hänen äänensä oli hunajainen. Taivalkoski katsoi tätä silmiin, mutta ei ollut enään peloissaan, vaan pikemminkin lumoutunut. Vaihdoimme Hamiltonin kanssa katseita. Vaikutti siltä, että kaskikko oli löytänyt yhteyden ja hyvä niin. Hengille kiitos siittä, että kaikki oli mennyt hyvin.
"Hän...", aloitin, ennen kuin Taivalkoski itse keskeytti minut.
"Haluaa että tulen hänen luokseen vai mitä?", tämä varmisti. Hämmästyin, kuinka nopeasti pentu oli omaksunut ihmisten elekielen, tai ehkä se olikin vain hyvä arvaus. Nyökkäsin tälle ja otin askeleen ollakseni tämän vierellä, kun hän ottaisi uuden vanhanelämänsä viimeisen ja uuden elämänsä ensimmäisen askeleen. Puskin tämän lapaa rohkaisevasti. Pikkuinen puski rintaani vasten vielä kerran ja kuiskasi hiljaisen kiitoksen, kunnes lopulta asteli uuden ihmisensä luokse. Tämä nosti pennun hellästi syliinsä ja avasi ovea meillekkin.
"Etkö sinä tule Keith, tiedossa voisi olla hyväkin ateria?", Hamilton kysyi. Pudistin tälle päätäni.
"Ehkä ennen olisin, mutta klaani odottaa jo paluutani ja nyt kun tiedän Taivalkosken olevan hyvissä tassuissa, minulla on kiire kertomaan hyvät uutiset", kerroin. Hamilton ymmärsi tämän.
"Voit luottaa siihen. Kunhan hän paranee täysin, opetan hänet kylän tavoille ja esittelen hänet lopuille kissoille", Hamilton sanoi ja käveli ihmisen jalan viereen ovenrakoon. Käänsin katseeni vielä kerran pikkuveljeeni. Tämän katse oli kiitollinen ja paljon viisaamman näköinen kuin ennen. Se oli täynnä toivoa ja ja jännitystä liittyen tulevaan, mutta myös haikea, koska nämä olisivat nyt hyvästit.
"Sano emolleni, että rakastan häntä!" tämä naukaisi itku kurkussa. Nyökkäsin tälle.
"Tottakai", sanoin.
"Kot.... Keith, minua vieläkin hieman pelottaa", tämä myönsi. Katsoin tätä pieni ymmmrätäväinen hymy huulillani.
"Niin pitääkin, mutta muista, ettet saa antaa pelolle valtaa. Ja, että jos olet liian huolissasi siittä, mikä voi mennä pieleen, sinulta voi jäädä kokematta jotain upeaa", sanoin.
"Hyvästi Keith", tämä sanoi lopulta. Virnistin hieman.
"Ei hyvästi, vaan näkemiin", naukaisin tälle, käännyin kannoilleni ja lähdin kulkemaan pitkin pihanpolkua.
"NÄKEMIIN KEITH!", kuului urhean Varjoklaanisyntyisen nuoren kollin huuto perääni. Käännyin vielä kerran katsomaan nuorukaista.
"Näkemiin Taivalkoski", sanoin ja lähdin ripeästi astellen pois pihasta.
*Onnea matkaan pikkuinen. Kasva terveeksi, rohkeaksi ja onnelliseksi. Hyvästi*


Aurinko oli jo laskenut ja matkani takaisin klaaniin taittui pimeässä. Se ei tosin haitannut minua, sillä me kissat olemme kuitenkin yöeläimiä ja aistini vain terävöityvät tällaisessa ympäristössä. Saapuessani metsään, matkani täyttivät monien hajujen lisäksi monet äänet, kuten vatsani murina. En ollut syönyt sitten aamun ja nyt vatsani jaksoi muistuttaa siittä. Mutta kuin tilauksesta, hiiri juoksi kuin kopiksi minuu. En jäänyt miettimään mitään vaan kuin refleksinä oltin sen hengiltä.
"H-hei, se oli minun!", kuului hieman arka huudahdus ja pensaikon takaa esiin asteli nuori, noin kuuden kuun ikäinen naaraskissa, joka vilkuili minua hermostuneesti. Ryhdistäydyin ja jäin katsomaan vähitellen matalemmaksi painuvaa nuorukaista kylmästi. Kuka sitä tiesi oliko tämä ulkonäöstään huolimatta vaara, en siis voinut laskea puolustustani vielä.
"Kuka olet ja mitä haluat?", kysyin kylmästi, katse tuijottaen naarasta 'suoraan sieluun'


// Jatkoa Zare ja Lasi, toivottavasti käy?

Nimi: Lasipallo

01.03.2018 22:17
"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä klaanikokoukseen." Ruohotähden ääni kaikui leirissä taas.
Tassuttelin aukiolle ja Leikopentu odotti minua jo paikanpäällä turkki kiiltäväksi suittuna. Istuin hänen viereen. Yllätyksekseni Leikopennun silmistä kaikusi uusi, varovaisuus, jännitys ja ehkä pelokkuus?
Nuolaisin hänen päälakeaan rohkaisevasti.
"Emoo!" Leikopentu kitisi.
"Olet minun pikku pentuni loppuun saakka" maukaisin.
"Olen jo iso tyttö" hän nurisi
"Kokoonnumme tänään suuren ilon ympärille. Tuiketassu, on sinun aikasi saada soturinimesi. Olet osoittanut taitosi. Lupaatko sinä, Tuiketassu elää soturilain mukaan ja puollustaa tätä klaania jopa hengelläsi?" Ruohotähti aloitti.
"Lupaan" Tuiketassun varma ääni kajahti pitkin leiriä.
"Siinä tapauksessa, Tähtiklaanin voimien kautta annan sinulle soturinimesi. Tuiketassu tästä hetkestä eteenpäin sinut tunnetaan Tuikesulkana. Tähtiklaani kunnioittaa uskoasi ja voimiasi. Hyväksymme sinut Varjoklaanin täydeksi soturiksi." Ruohotähti lopetti ja laski kuononsa Tuikesulan päälaelle.
"Tukesulka" hurrasin muiden mukana.
"Meillä on vielä toinenkin tärkeä tilaisuus." Ruohotähti jatkoi.
"Leikopentu, astu eteen"hän käski.
"On sinun aikasi päästä oppilaaksi. Siihen päivään saakka kunnes saat soturinimesi sinut tunnettakoon Leikotassuna. Tomusydän, oppilaasi on nyt soturi joten voit ottaa uuden oppilaan." Ruohotähti maukui.
Tomusydän näytti yllättyneeltä mutta hyvällä.
"Tomusydän, olet taitava soturi ja oletan että siirrät taitosi eteenpäin Leikotassulle."Ruohotähti lopetti.
"Hänestä tulee loistava" tomusydän vakuutti.
Katsoin ylpeänä tytärtäni. Hän ei enään ollut ihan pentu.
"Leikopentu" hurrasin klaanin mukana.
Elämä vaikutti täydelliseltä ja kaikki oli kohdillaan. Minäkin pääsisin pentutarhasta, siellä oli täyttä nyt kun vielä emonikin oli saanut pentuja.
"Varjosydän" ruohotähti elehti huulillaan pesältään.
Tunne onnellisuudesta hiipui,tiesin että jokin on vialla.


/// jatkuu pian...

 

©2018 Metsäketo - suntuubi.com