Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Myrskyklaani Jokiklaani Tuuliklaani Varjoklaani  Tähtiklaani Erakot ja kotikisut 

 

Varjoklaanilaisten tarinat

 

 << <  47  48  49  50  51  52  53  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Siementurkki

21.07.2014 21:48
Katsoin kauhuissani kuinka kumppanini veltostui ja tuijotin Andyä raivon vallassa. Hän katsoi minuun tyynesti mutta vilkaisi sitten isänsä ruumista mikä oli virhe.
Loikkasin hänen kimppuunsa ja viiltelin ja raatelin häntä pahasti.
"Tapoit kumppanini joka vain kosti omat vanhempansa ja sinä tapoit kasvattiveljesi enkin saasta. Eikö sinulla ole ollenkaan ylpeyttä", Huusin ja viilsin kollin kurkun auki ja kolli veltostui ja minä purskahdin itkuun.
Paljastin kynteni ja viilsin kurkkuani mutta se osui liikaa sivuun tappaakseen.
Nostin kumppanini velton ruumiin selkääni ja lähdin kohti leiriä ulvoen itkusta. Kun pääsin leiriin laskin kumppanini ruumiin hellästi aukiolle ja lysähdin sen viereen.
Tunsin kosketuksen lavassani ja katsoin ystävääni Tammiroihua jonka katse oli myötätuntoinen puolestani.

Parantajamme yritti saada minut pesäänsä mutta en suostunut hievahtamaankaan. Vasta kun aamu sarasti minä pyörryin.
Pyörretassu oli yöpynyt isänsä vierellä samoin Haitassu mutta Tulvatassu oli yhä sen kumppaninsa kanssa.
Hänrllä sentään oli kumppani.
//jatkoa. Joku? Tää masentuu pahasti eikä halua syödä tai juoda ollenkaan mutta Tammi sais sen syömään jotakin.//

Nimi: Hiillosmyrsky

21.07.2014 21:33
"Oliko hän tosissaan?" sihahdin. Siementurkki näytti järkyttyneeltä ja surulliselta ja nyökkäsi. Murisin hiljaa. Kaikkein vähiten minua kiinnosti nyt kuunnella Pyörretassun itsekkäitä kommentteja. Tuhahdin ja käännyin ympäri.
"Minne menet?" Siementurkki naukui huolestuneesti.
"Selvittämään ajatuksiani", tokaisin ja kävelin ulos leiristä.

"Tunnen sinut", murisin kollille, johon olin törmännyt metsällä. "Murhasit vanhempani."
Kolli hymähti. "He saivat, mitä ansaitsivat", hän murisi.
"Kimi", sihahdin kollin nimen. "Onko ikävä kumppaniasi?"
Kimin kasvot vääristyivät raivosta. "Sinä tapoit hänet", hän sihisi. Hymyilin omahyväisesti. Kimi ulvahti ja loikkasi minua kohti varomattomasti. Väistin, iskin kollia käpälälläni vatsaan ja pureuduin hänen niskaansa.
"Olette helppoja tapettavia", murisin. "Ihmettelen, miten vanhempani eivät pärjänneet teille."
Purin hampaani yhteen ja Kimin tuskanhuuto katkesi. Hymähdin nuolaisten huuliani ja väräytin korvaani kuullessani ääntä. Joku tömähti niskaani ja lukitsi minut maata vasten.
"Minä käskin jättää hänet rauhaan", Andy sähisi raivosta vääristyneellä äänellä. "Tapoit hänet!"
"Hyvä huomio", murahdin ja yritin liikkua, mutta Andyn ote oli todella luja. Kolli iski hampaansa niskaani.
"Nyt sinä kuolet", hän sähisi. "Olisi kannattanut noudattaa käskyäni!"
Kun kasvattiveljeni puri hampaansa yhteen, huumaava kipu iski tajuntaani. Viimeisenä kuulin vain Siementurkin kirkaisun.

Nimi: Lehväpilke

21.07.2014 00:17
Aurinko alkoi nousta puiden takaa, luoden lempeitä oranssin sävyisiä säteitä taivaalle. Vilkaisin isoisääni, joka oli vartioinut yön kanssani. Hymyilin tälle tekohymyäni. Oikeasti mielessäni pyöri näky, jonka olin saanut eilen.
”Voinko mennä?” kysyin ja heilautin häntääni ja otin askeleen tunnelia päin. Graniittitähden silmissä välähti hämmennys.
”Eikö sinun pitäisi mennä lepäämään?” Granittitähti sanoi kysyvästi ja katsoi minua kulmat kurtussa. Huokaisin. Arvatenkin hänen piti kysyä juuri tuota.
”Oikeasti, ei minua väsytä yhtään”, selitin. ”Haluan pysyä virkeänä, joten menen metsälle.” Graniittitähti katsoi minua pitkään, kunnes nyökkäsi pienesti. Väräytin korviani kiitokseksi ja lähdin tassuttamaan kohti tunnelia. Tunsin isoisäni katseen niskassani koko matkan ajan tunnelille saakka, ennen kuin työnnyin ulos leiristä. Räpäytin leirin ulkopuolella helpotuksesta silmiäni ja katsahdin vielä taakseni. Ei ketään. Onnekseni.
Lähdin kipittämään ripeästi varjoklaanin synkimpään metsän osaan. Haistelin kävellessäni ilmaa ja saatoin erottaa voimakkaan kanervan tuoksun alta nuoren jäniksen. Mietin ehtisinkö saalistaa sen, mutta ennen kuin päätin, olin jo etsimässä jänistä. Vatsani kurni niin kovaa, että jopa ajatukseni hautautuivat sen alle.
Nuuskin pusikkoa keskittyneesti, jotta saisin vainun jäniksestä. Yhtäkkiä kauempaa vierestäni kuului rasadus ja valkoinen jänis pompahti esiin. Se pesi kasvojaan käpälillään, eikä selvästikkään huomannut minua. Hymähdin ja lähdin vatsa maata hipoen hiipimään saalistani kohti. Olin enää alle kahden ketunmitan päässä.. Sitten heilautin häntääni villisti ja loikkasin jänistä kohti. Valkoturkkinen eläin huomasi minut juuri ennen kuin sain iskettyä kynteni sen lihaan. Jänis syöksähti pakokauhun vallassa pakoon. Murahdin kuuluvasti ja juoksin jäniksen perään. En antaisi sen karata. Jänis loikki kivien ja kantojen yli ja syöksyi puskien läpi. Seurasin sitä sukkelasti tähtiklaanin voimaa jaloissani ja sain sen tappoetäisyydelle. Varasin paljon voimaa takajaloilleni ja loikkasin. Loikkasin suoraan edessä olevan jäniksen kimppuun ja pureuduin sen pehmeään lihaan. Katkaisin sen niskat terävällä puraisulla. Makasin maassa jänis hampaissani, kunnes irrotin otteeni huuliani nuollen.
”Sainpas”, sanoin pisteliäästi jänöä kohtaan. Nyt minun ei tarvitsisi mennä tapaamaan Batia ilman saalista. Nostin jäniksen suuhuni, mutta en ehitynyt liikahtaakkaan kun puusta loikkasi eteeni tuttu, musta kissa.
”Bat!” pudotin saaliin ja sanonin innoissani. Bat hymyli huvittuneena.
”Olisitpa nähnyt ilmeesi kun jänis juoksi karkuun!” Bat irvaili leikkisästi. Painoin korvani luimuun.
”Ei se nyt niin kauhea voinut olla”, hymyilin vinosti. Bat naurahti ja käveli vierelleni. Hän puski minua kiintyneesti ja nuolaisi poskeani.
”Minulla on ollut ikävä”, kolli sanoi. ”Mitä sinulle kuuluu?”
”Minullakin on ollut sinua ikävä. Oikeasti”, hymyilin. ”Ja mitäkö minulle kuuluu? Oikein hyvää verrattuna isääni ja siskooni”, kerroin. Bat kallisti päätään kysyvästi ja asettui makuulle jäniksen äärelle. Astuin hänen vierelleen.
”Isäni loukkaantui vakavasti taistelussa kettua vastaan ja siskoni jäi kivivyöryn alle”, maukaisin. Bat irvisti ja haukkasi palan jäniksestä.
”Oletko ollut jossain taistelussa?” kysyin huolestuneena huomatessani Batin selässä kipeän oloisen haavan. Oikeastaan se oli jo parantumaan päin, mutta silti. Bat vilkaisi minua ja katsoi sitten selkäänsä.
”Ai tuo. Joku tyhmä erakko tunkeutui tielleni ja haastoi riitaa”, Bat puhahti. Nostin korvani kiinnostuneena.
”Minkälainen erakko?” kysyin. Bat laski katseensa jänikseen ja näytti miettivän.
”Melko tummasävyinen, suurikokoinen, keltaiset silmät”, kolli kuvaili ja siirsi katseensa minuun. Se oli varmasti Kaihosilmä! Minun täytyisi kertoa tästä Graniittitähdelle, ajattelin. Mutta miten? Enhän minä häntä ollut nähnyt, vaan Bat.
”Lehväpilke? Tunnetko sen kollin?” hän kysyi siniset silmät välkähtäen. Niska karvani olivat pöyhistyneet ja häntäni oli paksu kuin mikä.
”Luulen niin. Ainakin ulkonäkö viittaa entiseen varjoklaanilaiseen Kaihosilmään”, selitin katsoen Batia syvästi silmiin. Hän nyökkäsi pienesti, ennen kuin terävöityi taas.
”Entinen?” hän kysyi epäilevästi ja kallisti jälleen päätään. Hymähdin.
”Graniittitähti karkotti hänet klaanista”, sanoin.
”Miksi?” Bat esitti taas kysymyksen. Puraisin palan jäniksesta, koska tajusin etten ollut ottanut sitä vielä ollenkaan. Nielaisin palan kuivasta kurkustani alas.
”Kaihosilmä oli oikea petturi!” aloitin kovaäänisesti. ”Vielä kun Graniittitähti oli oppilas – Graniittitassu, hän oli ihastunut samaan naaraaseen kuin Graniittitähti. Valosydämmeen. Emonemoni valitsi kuitenkin isoisäni ja Kaihosilmä on kantanut siitä asti kaunaa. Ei siinä vielä kaikki. Kun Graniittitähdestä tuli päällikkö, hän..”, aloin kertomaan koko Kaihosilmän tarinaa, haukkasin välillä jänistä, kunnes jatkoin taas tarinan kertomista.

”Sitten Graniittitähti sai kyllikseen ja karkotti hänet”, lopetin puraisten viimeisen palan saalistamastani jäniksestä. Bat oli nyökkäillyt koko tarinan ajan tiiviisti ja oli kuunnellut tarkkaavaisesti.
”Hän – Kaihosilmä oli hyvin rähjäinen. Kylkiluut pistivät ikävästi esiin hänen takkuisen turkkinsa alta”, Bat totesi.
”Ihan oikein hänelle”, tuhahdin. Bat naurahti ja kaatoi minut kyljelleni. Kikatin huvittuneena, kun hän pyöräytti minut selälleni ja kumartui itse päälleni. Kolli antoi minulle pitkän ja hellän suudelman ja katsoi sitten minua silmiin. Huuleni oli pienesti hymyssä, kun katsoin lempeästi hänen silmiään.
”Tiedäthän, että rakastan sinua ylikaiken – tarkoitan oikeasti, että ylikaiken”, Bat kuiskasi ja painotti sanaa 'ylikaiken'. Nyökkäsin pienesti.
”Minä rakastan sinua myös”, sanoin ja suljin silmäni, kun Bat antoi jälleen suudelman.

Nimi: Pyörretassu

19.07.2014 17:27
Olin pettynyt sisareeni ja pahasti. Erakkokumppanin kyllä kestäisin mutta en sitä että siskollani on kettuja ystävänä.
Marssimme leiriin pettyneinä ja hännät maata laahaten.
Olimme yrittäneet päästä kettujen ohi väkisin mutta ihme kyllä ne eivät päästäneet meitä tai edes taittaneet ainuttakaan karvaa päästämme.
Minä olin ainut joka marssi pää pystyssä suoraan leiriin ja kävelin tuoressaaliskasalle ja nappasin siitä hiiren. Söin sen ahneesti samalla kun perheeni häpesi tytärtään ja vain makoili paikallaan ilmeet tuskaisen näköisinä.
Menin isämme ja emomme luokse.
"Entä sitten vaikka hän lähtikin. Se oli hänen oma valintansa ja meidän pitäisi oppia elämään sen kanssa", sanoin ylimielisesti ja marssin oppilaidenpesään nukkumaan jättäen perheeni tyrmistyneet katseet taakseni.
//jatkoa. Joku?//

Nimi: Graniittitähti

18.07.2014 20:29
Ilta väistyi yön tieltä ja Tähtiklaanin soturit ottivat paikkansa tummenevalla taivaalla. Kävelin Täplätuikkeen rinnalla leiriämme kohti. Olimme käyneet Myrskyklaanin leirissä tapaamassa Syvänneloikkaa ja muita Täplätuikkeen perheen jäseniä. Sain kunnian tavata myös Liitotassun, Syvänneloikan tyttärentyttären oppilaan hyökättyä kimppuuni puolileikkisesti. Pienet hampaanjäljet koristivat niskaani ja hännästäni oli lähtenyt muutamia karvoja. Syvänneloikka ei ollut tilanteesta juurikaan mielessään, itseäni tilanne oli lähinnä hymyilyttänyt. Olin myös maininnut synkistä pilvistä jotka olivat varjostaneet naapuriklaanin reviiriä. Niissä todella oli ollut jotain outoa, mutta en osannut sanoa mitä ne todella tarkoittivat. Syvänneloikka ei juuri kommentoinut asiaa, mutta tiesin hänenkin olevan huolissaan. Vilkaisin Täplätuiketta joka katsoi eteenpäin ja hyräili hiljaa.
"Täplätuike?" aloitin jolloin naaras vilkaisi minua ja lopetti hyräilyn.
"Anteeksi. Olen viettänyt kanssasi aivan liian vähän aikaa", maukaisin korviani luimistaen. Täplätuike katsoi silmiini tyynenä.
"Ei ole mitään anteeksi pyydettävää. Sinulla on ollut huolia perheesi puolesta ja päällikön velvollisuudet painavat harteillasi. Isäni - kummatkin - olivat päälliköitä ja ymmärrän hyvin kiireellisyytesi", naaras naukui. Ravistin päätäni vakaasti.
"Se ei silti saisi olla estää minua viettämästä aikaa rakkaitteni kanssa. Kuten sinun", sanoin. Täplätuike hymähti ja suuteli kulkiessaan poskeani jolloin punastuin pienesti.
"Meillä on vielä paljon aikaa. Lyhyetkin hetket ovat arvokkaita, muista se", hän kehräsi. Suutelin vuorostani häntä poskelle ja jatkoimme kulkua hiljaisuuden vallitessa.

Kulkiessamme lähemmäksi leiriä havaitsimme ilman muuttuneen ahdistavammaksi ja painostavaksi.
Astuimme piikkihernetunneliin ja ensimmäisenä näimme klaanilaisten kokoontuneen piiriksi aukiolle. Kuului kuiskuttelua, mouruamista ja hiljaista itkua. Vilkaisin vartiossa olevaa Lehväpilkettä ja astelin hänen luokseen.
"Mitä on tapahtunut?" kysyin heilauttaen päätäni kissojen suuntaan. Lehväpilke vilkaisi klaanilaisia, huokaisi ja katsoi minua silmät kiiluen.
"Sudenhammas on kuollut", naaras sanoi jolloin säpsähdin.
"Kettu hyökkäsi pentutarhaan ja Sudenhammas suojeli Sulkaturkkia ja tämän pentuja. Hän haavoittui vakavasti ja..." Lehväpilke kertoi ja vaikeni sitten. Laskin häntäni toviksi lapsenlapseni selälle ja katsoin surevia kissoja. Siementurkki makasi isänsä ruumiin vierellä ja Hiillosmyrsky oli hänen vierellään. Tammiroihu istui ystävänsä toisella puolella yrittäen lohduttaa tätä. Kuulin Tulppaaniraidan katkeran itkun naaraan maatessa puoliksi kumppaninsa yllä ja Sulkaturkki istui mustan naaraan vierellä tuijottaen isäänsä silmät järkytyksestä suurina. Vilkaisin nopeasti Lehväpilkettä, joka nyökkäsi ja kävelin klaanilaisten luo. Kaikki vilkaisivat minua niin hämmentyneinä kuin odottavasti. He odottivat minun sanovan jotain. Saatoin lukea heidän kasvoiltaan kysymyksen: "Miten tällaista voi tapahtua?"
Vedin henkeä ja katsoin tovin Sudenhampaan liikkumatonta kehoa ennen kuin aloitin:
"Varjoklaanin kissat. Olemme tänään menettäneet yhden rohkeimmista ja vahvimmista sotureistamme. En valitettavasti tuntenut Sudenhammasta kovin hyvin, mutta tarpeeksi voidakseni sanoa hänen olleen suojelevainen ja oikeudenmukainen. Otan syvästi osaa isänsä, isoisänsä, kumppaninsa ja ystävänsä menettäneiden suruun. Mutta Sudenhammas ei ole kuollut. Hän elää muistoissamme ja kulkee nyt Tähtiklaanin urheimpien sotureiden rinnalla. Lausun hyvän matkan toivotukset Sudenhampaan ruumiin edessä ja pyydän esi-isiemme henkiä vartioimaan hänen sielunsa viimeistä matkaa. Hyvästi, Sudenhammas. Ja kiitos kaikesta."

Klaanilaiset tuijottivat minua kun laskin katseeni ja painoin kuononi Sudenhampaan viilenevään turkkiin. Loin vielä pahoittelevan katseen kollin läheisiin ja väistyin sivummalle antaen klaanilaisten tulla lähemmäs. Täplätuike katsoi minua ja nyökkäsin naaraalle joka nyökkäsi takaisin ja kävelin Lehväpilkkeen luokse. Painauduin tyttärentyttäreni pilkullista turkkia vasten ja painoimme päämme yhteen, kuin lukien toistemme ajatukset.
"Minua huolestuttaa, isoisä", naaras kuiskasi. Väräytin korvaani ja kiedoin häntäni naaraan ympärille.
"Ei mitään hätää. Tiemme kulkevat aina rinnakkain, vaikka kulkisimme eri mailla", sanoin hiljaa. Se oli yksi sanonnoista joita emollani Tuhkakynnellä oli tapana käyttää. Lehväpilke nyökkäsi hiljaa ja suuntasimme vaaleansinisten silmiemme katseen taivaalle, jossa yksi Tähtiklaanin sotureista loikkasi jättäen pitkän hännänpiirron taakseen.

Nimi: Lehväpilke

18.07.2014 19:32
Painoin pääni kunnioittavasti ja kuiskasin mielessäni terveiset Sudenhampaalle. Tuo kolli oli kuollut kunniakkaasti pelastaessaan tyttärensä ja lapsenlapsensa. Hän varmasti sai matkata tähtiklaaniin rauha ympärillään, kun tiesi pelastaneensa heidät.
Kävelin hitaasti Siementurkin luo, jonka kyyneleet valuivat hartaasti hänen poskillaan. Sipaisin hännälläni naaraan lapaa, lohdutukseksi.
”Osaan otot. Hän oli urhea soturi”, kuiskasin hiljaa Siementurkin korvaan. Tämä nyökkäsi pienesti kiitokseksi.
”Kerro osaan ottoni myös siskollesi”, varmistin. Siementurkkia alkoi itkettää lohduttomasti. Painaudui naaraan turkkiin toverillisesti ja kuiskailin tämän korvaan lohduttavia ja rauhoittavia lauseita.
”Kiitos Lehväpilke”, hän kuiskasi. Hymyilin pienesti ja vilkaisin piikkihernetunnelille. Hiillosmyrsky oli palannut partiosta. Heilautin häntääni hänelle, jolloin kolli riensi luoksemme. Siementurkki painautui kumppaniaan vasten. Nyökkäsin Hiillosmyrskylle, jonka jälkeen jätin heidät kaksin ja palasin aukion laidalle. Katselin Sudenhampaan ruumista korvat luimussa. Yhtäkkiä minulle tuli kauhea pakko nähdä isä. En kestäisi jos hänelle tapahtuisi jotain tuollaista. Kipitin reippain askelin parantajanpesään. Yllätyn kun emoni ei ollutkaan siellä. Kävelin Tunturihallan vierelle ja käperryn hänenn viereensä, painaen kuononi hänen niskaansa.
”Lehväpilke, sinäkö?” Tunturihalla siristi silmäänsä. ”Mitä aukiolla tapahtuu?” Korvani nousivat pystyyn, kun kuulin viimein isäni äänen.
”Onneksi olet hereillä”, puskin hänen poskeaan. ”Sudenhammas on kuollut.”
”Kuollut? Miksi?” Tunturihallan ääni värähti. ”Minun pitäisi mennä esittämään osaan ottoni”, hän sanoi hiljaa. Pudistin päätäni.
”Emo varmasti kertoo sen puolestasi. Sitä paitsi et saa liikkua minnekkään”, sanoin lempeästi. Tunturihalla laski häntänsä selälleni, joka tuntui tuovan rauhoittavan tunteen.
”Isä, en halua, että kuolet koskaan.”
”Se on mahdotonta, kultapieni, jokainen kuolee aikanaan. Tähtiklaani on antanut meille jokaiselle kohtalomme, eikä sitä voi muuttaa”, Tunturihalla nuolaisi poskeani. Hymyilin pienesti ja tahtomattani vaivuin surun ja rauhan sekoittamaan uneen.

Istuin lämpimän kiven päällä. Ilma oli kaunis, aurinkoinen ja lämmin. Nurmi vihersi vanhan ladon luona, ja joki solisi rauhoittavaa solinaansa. Häntäni oli kietoutunut tassujeni ympärille, kun katsoin kirkkaan sinistä taivasta. Ei pilven pilveä. Vain valkoinen aurinko, joka loi puiden ja ladon kohdalle varjot. Hymyilin. Niin kaunis päivä vain istuskelemiseen.
Perhonen lensi silmieni ohi ja sai katseeni kulkemaan sen matkassa. Katselin kuinka se nautti tuulen antamasta vauhdista, kunnes se laskeutui vaaleanpunaiselle kukalle. Hymähdin ja käänsin katseeni jälleen latoa kohti.
Astuin alas kiveltä ja kävelin sulavin askelin tummanruskeaa latoa kohti. Sen seinät olivat lahonneet joistain kohti, mutta se tuntui silti kodikkaalta. Astelin aivan ladon kulman viereen ja istahdin siihen. Yhtäkkiä alkoi kuulua korvia vihlovaa jyrinää. Katsahdin säikähtäneenä taivaalle. Aurinko ja sininen taivas oli poissa! Nyt taivasta peitti tummat, miltein mustat pilvet, joista sinkoili vaaleita salamoita. Tuuli riepotteli turkkiani. Kiljaisin kun salama iski läheiseen puuhun. Puu kaatui maahan oksat heiluen. Silmäni olivat kauhusta ammollaan, mutta silti vain istuin ladon vierellä tekemättä mitään. Samassa yksi harmaa kivi lähti vierimään kohti jokea. Tuuli avitti sitä, jolloin se lompsahti veteen. Siitä syntyi väreitä. Väreet sivelsivät koko ilmaa, ja ukon ilma hävisi. Kurtistin kulmiani ja laskin pöyhistyneen turkkini. Tassutin joen läheisyyteen ja kurkotin katsomaan kiveä, joka oli jokeen pudonnut. Poissa. Kivi oli poissa. Ainoastaan väreet leikittelivät joen pintaa, mutta hetken päästä nekin katosivat. Väreet tuntuivat tuovan tasapainoa, jonkun yllättävän ja kauhean asian vierelle. Mutta minkä? Sitten näky alkoi pyöriä ympärilläni, ja putosin pimeyteen.

Säpsähdin hereille. Nostin pääni isäni vierestä ja räpyttelin silmiäni. Vilkaisin ympärilleni. Nousin hiljaa ylös, etten herättäisi isää. Hipsin ulos parantajanpesästä. Ilta oli tullut, eikä ketään ollut enää hereillä. Oikeastaan vain Siementurkki, Sulkaturkki ja Tulppaaniraita täplittivät hiekkaista aukiota Sudenhampaan ruumiin kanssa ja Koikukka, joka vartioi leiriä piikkihernetunnelilta. Tassutin naaraan luo mietteliäänä. ”Voin vahtia, mene sinä nukkumaan”, sanoin ystävällisesti. Koikukka nyökkäsi kiitollisena ilman vastaväitteitä ja paineli sotureidenpesään nukkumaan. Istuin ja nostin katseeni taivaalle.
*Valosydän auta minua. Auta minua selvittämään mitä näkyni tarkoitti*, ajattelin. Taivaalla loisti hetken ajan kirkas tähti, ennen kuin himmeni samanlaiseksi kuin muut. Hymyilin.
”Sinunkin apusi kelpaa, Sudenhammas.”

//jatkoo? :3

Nimi: Sudenhammas

18.07.2014 18:26
Katselin tytärtäni ja hänen kauniita pentujaan. Siementurkin pennut olivat jo oppilaita mutta nämä olivat pieniä ja heikkoja.
Sulkaturkki nukkui ja minä istuin hänen vieressään pentuja vahtien.
Äkkiä kuulin rapinaa ja valtqva kettu syöksähti pentutarhan sisään ja ilman minkäänlaisia epävarmuuksia syöksyin sen kimppuun. Sulkaturkki oli herännyt ja sähisi raivokkaasti mutta ei hyökännyt koska hän yritti suojella pentujaan.
Viilsin ketun kurkkua mutta sitten se sai otteen rinnastani ja puraisi rajusti. Ulvaisin tuskasta kun kettu syöksyi pois minä hampaissaan.
Äkkiä minä kumminkin viiltelin ketun kurkkua ja sitten purin sitä rajusti ja äkkiä kettu vain lyyhistyi kesken juoksun ja pääsin irti.
Huohotin raskaasti jq tajurin että rintani oli murtunut ja sanoin muutama kylkiluu. Ähkäisin kun lyyhistyin taas maahan.
Pakotin itseni kumminkin ylös ja pakotin itseni kävelemään leiriin ja taakseni jäi vain verivana ja kuollut kettu.
Kun astuin leiriin kuulin henkäyksiä koska rintani oli rytyssä ja etsin katseellani tytärtäni. Näin Sulkaturkin tulevan ulos pentutarhasta ja lyyhistyin.
Nyt pystyin kuolemaan koska tiesin tyttäreni ja tyttärenpentuni olevan kunnossa.
"Isä! Älä kuole nyt", Sulkaturkki vaikersi ja näin Siementurkin kyyristelevän toisella puolellani kyyneleet silmissään.
"Valitan Sulkaturkki pysyin hengissä tähän asti vain koska halusin tietään että sinä ja pennut olisivat kunnossa. Minun on aika nyt siirtyä Tähtiklaaniin", lausuin käheällä äänellä ja nytkähdin kuullessani Tulppaaniraidan ulvahduksen.
"Rakastan sinua Tulppaaniraita", lausuin kun hän pääsi luokseni ja kaikki pimeni.

Kun avasin silmäni huomasin olevani pilven päällä ja että minuun ei enää sattunut. Nousin ylös ja katsoin kissoja ympärilläni.
"Tervettuloa Tähtiklaaniin Sudenhammas", joku kissoista maukui ja ohjasi minut pienen aukon luokse. Näin sieltä leirimme ja oman ruumiini kaikkien keskellä.
Loikkasin nopeasti ja laskeuduin kumppanini viereen.
"Älä sure minua. Rakastan sinua ikuisesti Tulppaaniraita", mumisin kumppanini korvaan ja siirryin tyttärieni viereen.
"Pitäkää huolta pennuistanne. Vaikka olenkin kuollut vartioin heitä yhä", kuiskasin ja lokkkasin takaisin pilven päälle.
//jatkoa. Joku? Tää nytten kuoli.)://

Nimi: Tikru

16.07.2014 15:01
Niin siis, heh, tarkoitin Lehväpilven kohdalla Lehväpilkettä x3

Nimi: Unikkoväre

16.07.2014 14:46
Häädimme apuun tulleen partion kanssa mäyrän matkoihinsa. Kaksi kissaa ajoivat sitä vielä hetken takaa, jotta se varmasti lähtisi.
”Tunturihalla!” kiljaisin, kun huomasin kumppanini makaavaan puun alla. Jalassani olevassa haavasta huolimatta syöksähdin Tunturihallan vierelle.
”Herää, ole kiltti!” tunsin kuinka kyyneleet alkoivat virrata poskilleni.
”Meidän täytyy kantaa hänet leiriin..”, Valupuro maukaisi haikeasti. Nielaisin kitkerästi kyyneleeni pois. Nyökkäsin sitten pienesti ja painoin kuononi hänen poskelleen.
”Et saa jättää minua..”, kuiskasin niin hiljaa, että tuskin kukaan kuuli. Sitten Valupuro ja Viirusilmä lähtivät kantamaan kumppanini ruumista kohti leiriä. Huokaisin tärisevästi ja suljin silmäni. Mitä jos Tunturihalla on kuollut? Tuo ajatus sattui kovasti, silloin minulla ei olisi ketään, jolle tunnustaa rakkauteni, koska Tunturihalla oli ainut, ketä koskaan voisin rakastaa. Pennut jäisivät isättä..
Pudistin päätäni ja lähdin laahustamaan leiriin.

Astelin piikkihernetunnelista aukiolle pää painuksissa ja häntäni laahusti pölyistä maata.
”Emo!” kuulin tyttäreni huolestuneen äänen. Lehväpilvi juoksi luokseni. ”Oletko kunnossa?”
Räpyttelin silmiäni, jolloin taas kyyneleet kihosivat silmiini.
”Tule, Tunturihalla on parantajanpesässä, Aamukatse tarkastaa häntä vielä”, Lehväpilvi huolehti. Nyökkäsin tyttärelleni ja painelin hänen vierellään parantajanpesään. Menin edeltä ja kävelin suoraan Tunturihallan ja parantajan luo.
”Älä sano, että hän on kuollut”, parkaisin silmät suljettuina. Lehväpilvi laski häntänsä lavalleni.
”Emo, hän ei ole kuollut”, tyttäreni sanoi lohduttavasti. Avasin silmäni.
”Eikö?” hymy kaarsi huulilleni. Aamukatse pudisti lempeästi päätään. ”Hänellä on kuitenkin pahat vammat ja saattaa kestää jopa kaksi päivää ennen kuin hän herää.”
Huokaisin onnelliisena. Käperryin Tunturihallan viereen.
”Menisipä siinä vaikka useampi kuu, odotan aina kunnes heräät”, kuiskasin ja aloin puhdistamaan kumppanini turkkia. Kehräys kumpusi sisältäni. Tosiaan, tunsin hänen heikon hengityksensä. Vilkaisin tytärtäni hymyillen. Hän hymyili hempeästi takaisin.
”Onko Vuonotassu kunnossa?” hätkähdin muistaessani, että hän oli jäänyt kivivyöryn alle.
”On. Hän nukkuu oppilaidenpesässä, koska tunsi olonsa kotoisammaksi siellä”, Lehväpilvi kehräsi. Nyökkäsin hyvilläni. Painoin pääni Tunturihallan turkkiin ja nukahdin syvään, väsyneeseen uneen.

//Tönkkö.. kuka vaan saa jatkaa :3

Nimi: Tikru

15.07.2014 23:44
___________________________________________________________________

Nimi: Noppa

15.07.2014 22:05
Hiillosmyrsky// 5kp
Sulkaturkki// 8kp

Nimi: Sulkaturkki

14.07.2014 19:28
Makoilin pentutarhassa tylsistyneenä. Mahani oli kasvanut jo isoksi ja tiesin pentujen syntyvän minä hetkenä hyvänsä. Joten en ollut poistunut pesästä. Ja muutenkin en halunnut nähdä Siementurkin onnea. Olin niin kateellinen Siementurkille ja Hillosmyrskylle. Heillä oli pentuja ja heillä oli toisensa. Mitä minulla oli? Ei mitään. Tai olihan minulle sen kollin pennut joka oli valehdellut minulle ja pettänyt minut eli toisin sanottuna ei mitään. Oli kyllä aika säälittävää itsesääliä itseään. Näinkö alas olin vajonnut? Näköjään. Samassa Sudenhammas asteli pentutarhaan sisään. Isä hymyili minulle iloisena. Minä väläytin pienen hymyn poikasen hänelle takaisin.
"Hei. Mitäs tänne kuuluu?" Sudenhammas kysyi. Olin juuri vastaamassa, kun kipu leimahti sisälläni. Kiljahdin kivusta. Tunsin taas kipua. Sudenhammas katsoi minua hätääntyneenä.
"Oletko kunnossa? Haenko parantajan?" isä kysyi. Tuo kysymys tuntui tyhmältä.
"Hae, pennut syntyvät varmaan", mau'uin. Sudenhammas nyökkäsi ja juoksi ulos pesästä. Pennut tuntuivat jo pyrkivän ulos enkä tiennyt mitä tehdä, joten päätin ponnistaa. Vaikka kuinka ponnistin epäonnistuin. Ponnistin epätoivoisena uudestaan. Silloin pieni pentu syntyi maailmaan. Huohotin kovaan ääneen ja vedin pennun lähemmäs itseäni. Aloin nuolemaan sitä puhtaaksi. Jouduin kuitenkin kestäyttämään sen, sillä kipu valtasi kehoni taas. Missä kaikki muut kuningattaret olivat juuri silloin kun tarvitsin heitä? Ponnistin voimalla ja toinen pentu syntyi. Jäin jännittyneenä odottamaan uutta kipu aaltoa, mutta kun sitä ei tullut niin nostin toisen pennun viereeni ja aloin nuolemaan sitäkin puhtaaksi. Silloin Sudenhammas ja Aamukatse ryntäsivät pentutarhaan sisään.
//Jatkoa? Susi? käykö?//

Nimi: Hiillosmyrsky

13.07.2014 23:04
"Tulvatassu! Haitassu! Pyörretassu!" klaanikissat huusivat. Vilkaisin huolestuneena Tulvatassua. Toivoin, että naaras pärjäisi soturikoulutuksessa. Hänen toinen etujalkansa oli selvästi lyhyempi kuin muut, mutta Tulvatassu peitti sen pitämällä jalkaansa koukussa. Niin näytti vain siltä, että hän ontuisi jalkaansa.
"Heistä tuli oppilaita niin äkkiä", Siementurkki huoahti. Nyökkäsin hieman haikeasti. Pikkuisistamme oli tullut jo soturioppilaita. Pian he olisivat jo sotureita.
"Tässähän tuntee itsensä vanhaksi", naurahdin hiljaa katsellen yhä kolmea pentua, jotka ottivat onnitteluja vastaan.
Sävähdin hieman huomatessani hahmon silmäkulmassani. Andy tuijotti vastanimitettyjä oppilaita silmät sirrillään puun oksalla. Hän käänsi katsettaan ja kohtasi omani. Kumpikin tiesi hyvin toisen ajatukset. Katseeni kieli kasvattiveljelleni vain sen, että hän tulisi katumaan, jos koskisi pentuihini. Andyn silmissä pilkahti, ja hän selvästi otti haasteen vastaan.
//Siemen? Sano, jos näit ei ois saanu nimittää viel :'3//

Nimi: Tikru

09.07.2014 15:17
Tammiroihu: 50kp
Lehväpilke: 16kp
Hiillosmyrsky: 16kp
Virtahammas: 10kp

Nimi: Virtahammas

05.07.2014 17:25
Tyttäreni sai pentuja! Minusta tulisi isoisä. Kuvittelin jo pienet karvakasat pyörimässä Tuikeukan vierelle. Olin taaas metsästämässä. Kuuro korvani ei auttanut missään, teki mieli repiä sen irti. Mitä jos kuurous menisi toiseenkin korvaani? Joutuisin klaanivanhinten pesään ja kertoilemaan tarinoita uusille oppilaille. Murisin hiljaa. Siihen minä en suostuisi. Mutisin jotain ja keskityin taas metsästämiseen. Haistelin ilmaa. Jänis varmaankin juoksi edessäni. Tuuliklaanilaiset olivat nopeita ja keholtaan sopivia jänisjahtiin, mutta kyllä minäkin osasin olla nopea. Olin varma että Suojatassu oli perinyt nopeuteni. Jännitin takajalkani, tärkeintä oli saada hyvä alkuvahti, mutta hidastaa vähän alussa että voimia riittäisi loppumatkaankin. Ei ollut hyvä käyttää kaikkia voimia alussa. Pinkaisin eteenpäin salaman-nopeasti ja arvasin että jänis yllättyisi tulostani. Olin oikeassa, jänis yllättyin mutta piakkoin vahti alkoi. Juoksin vain. Rakastin juoksumisen tunteesta, näin vain jäniksen, saaliini. Pudistin päätäni, tuo kuulosti tuuliklaanilaisen puheelta. Hyppäsin jättiloikan eteenpäin ja nappasin jäniksen niskat suuhuni. Purin ja tunsin kun eläimen kehosta katosi henki. Hopeisiin tassuihini sattui. Et sinä aina vain voi hyppiä ympäriinsä, ajattelin. Onneksi sentään polkuanturoistani ei vuotanut verta, mutta ei kipukaan kovin kiva ollut. Kaivoin jäniksen kuopan ja laskin saaliin siihen. Orava mutusti käpyä läheisillä puulla. Tartuin kynsilläni puun vahvaan kuoreen ja kiipesin hiljaa eteenpäin. Kaarnan palat putoilivat alas. Hyppäsin oravan oksalle ja hivittauduin eteenpäin. Orava huomasi minut ja hyppäsi ylemmäs. Äkkiä käpäläni lipesivät oksalta ja putosin. Putosin kovalle maalle selkä edellä. Kuurosta korvasta valui verta.
" Hiirenpapanat", kirosin. Veri tahri kasvoni. Kävelin eteenpäin. Minun oli syytä käydä parantajalla, mutta halusin saada jäniksen lisäksi muutakin saaliiksi. Päästin huulteni välistä tuskaisen huokauksen. Halusin enemmän kuin mitään repiä kuuron korvani irti. Tuhahdin, enhän minä niin voinut tehdä. Päätin lähteä leiriin.

Leirissä suuntasin tuore saaliskasalle ja laskin saaliini siihen. Sen jälkeen lähdin parantajan pesälle.
// inspiton pätkä//

Nimi: Hiillosmyrsky

04.07.2014 23:13
Kuulin yhä rapinaa takaani. Joku oli seurannut minua jo pitkän matkaa hämärässä metsässä. En tunnistanut kissan tuoksua, mutta jostain se oli tuttu. Jokin hyvin kaukainen muisto...
Hätkähdin ja kiepahdin ympäri samalla hetkellä, kun kalpeanharmaa naaras loikkasi oksalta maahan. Siristin silmiäni katsoessani naaraan jäänsinisiin silmiin.
"Frosty", sähisin. Andyn emo, toinen vanhempieni murhaajista.
"Muistat siis minut", naaras maukui kylmällä äänellä. "Harmi."
"En voisi koskaan unohtaa", murahdin hyytävästi. "En koskaan. Enkä aio jättää niitä tapahtumia kostamatta."
"Andy on meidän poikamme", Frosty murisi. "Varjohaukka ja Usvalaulu varastivat hänet."
"Minua ei kiinnosta", ärisin. "Haluan vain saada sinut ja kumppanisi hengiltä."
"Kosto ei auta mitään", Frosty maukui jo pieni hätäännys äänessään. Naurahdin julmasti ja kaikki myötätunto ja muut tunteet, jotka olisivat voineet pelastaa tuon naaraan, olivat kadonneet.
"Ei ehkä maailmassa", myönsin hymyillen vinosti. "Mutta ainakin minä saan mielenrauhan."
"Andy ei tule pitämään siitä, jos vahingotat minua", Frosty maukui ääni väristen ja astuen pari askelta taaksepäin. "Eikä Kimi."
Hymyilin pirullisesti. "Mitä se minua liikuttaa?" hymähdin ja loikkasin äristen Frostyä päin. Hän väisi ketterästi, mutta sain viillettyä hänen kylkeään.
"Kerro kaikki", murisin. "Miksi teitte sen? Mitä Andy ylipäänsä teki klaanissa?"
"Andy kertoi sinulle", Frosty murahti. "Kulkutauti puhkesi laumaamme. Andy ei ollut turvassa."
"Miksi juuri minun vanhempani?" sihisin katkerasti. "Klaaneja on viisi, jokaisessa ainakin kaksi kuningatarta, miksi juuri Varjoklaani ja Usvalaulu?"
Frosty hätkähti pienesti ja katsoi maata. Paljastin kynteni uudelleen ja loin naaraaseen varoittavan katseen.
"Usvalaulu oli sisareni", Frosty naukui ääni värähtäen. Silmäni rävähtivät selälleen ja tuijotin Frostyä uskomatta kuulemaani.
"Tapoit siis oman siskosi?" sihisin. "Saasta!"
"Hän itse petti minut", Frosty sähähti.
"Hän rakasti Andyä! Andy olisi ollut turvassa klaanissa", murisin ja loikkasin taas Frostyä päin. Iskin häntä käpälälläni päähän ja kaadoin maahan.
"Puheet on puhuttu", murisin. "Osoitit olevasi vielä alhaisempi, kuin kuvittelin."
"Älä-" Frosty inahti, mutta upotin kynteni naaraan kaulaan, ja ääni muuttui tukahtuneeksi pihinäksi.
"Et enää koskaan pääse vahingoittamaan ketään", naukaisin hyytävällä äänellä ja irrotin otteeni. Kuulin takaani ulvaisun. Andy.
"Mitä olet mennyt tekemään?" hän ulisi juosten emonsa vierelle. "Frosty! Frosty!!"
"Oikein sinulle", hymähdin ivallisesti. "Tässä näet valheiden seuraukset."
Andy käänsi raivosta leiskuvat silmänsä minuun.
"Jos kosket kehenkään muuhun, minä-"
"Kuten Kimiin?" keskeytin. "Tosiaan. Jos hän sattuu näköpiiriini, hän seuraa kumppaniaan", murisin. Huiskaisin huolettomasti hännälläni ja lähdin kävelemään pois päin Andyn luota.
"Pidäpä huolta isästäsi", naukaisin. "Minä olisin tehnyt niin, jos olisin saanut mahdollisuuden."

Nimi: Lehvätassu/-pilke

03.07.2014 14:49
Hiivin metsässä nopein askelin ja yritin erottaa ilmasta riistan hajua. Olin jo napannut oranvan ja kaksi sammakkoa, mutta se ei riittänyt.
Haistoin kottaraisen ja vilkaisin ylös oksalle. Siellä se keikkui oksalla ja viserlteli elämänsä terveenä. Siristin silmiäni ja virnistin. Loikkasin puun runkoon ja kapusin samalle oksalle linnun kanssa. Sitten painauduin aivan oksaa vasten. Odotin pienen hetken, kunnes loikkasin kynnet varmasti esillä. Hampaani osui lintuun ja puraisin siltä niskat katki. Samalla kun olin loikannut linnun kimppuun horjahdin myös oksalta. Tipuin kuitenkin kaaressa jaloilleni.
”Sainpas”, murahdin tyytyväisenä. Hautasin linnun nopeasti ja jatkoin riistan etsimistä. Minun oli napattava mahdollisimman monta, jotta Graniittitähti nimittäisi minut testin jälkeen soturiksi. Aivan! Minusta tulisi soturi jos onnistuisin!

Palasin harjoitusaukiolle auringonlaskiessa, koska mestarini kertoi, että tapaisimme siellä. Laskin kantamani oravan, hiiren ja sammakon maahan ja harmistuin kun en saanut kannettua muita saaliitani.
”Lehvätassu”, kuulin Graniittitähden vihaisen äänen. Hätkähdin ja katsoin taakseni. Hänen ilmeensä oli moittiva ja vihainen.
”Anteeksi.. yritin parhaani..”, sanoin pää painuksissa. Yhtäkkiä kuulin naurahduksen ja tunsin Graniittitähden hännän lavallani.
”Oikeasti, se meni paremmin kuin olen koskaan ennen nähnyt!” hän kehui. Häntäni nousi innosta kippuraan ja korvani nousivat pystyyn.
”Todellako? Et saisi säikytellä noin!” kiljaisin ja tönäisin mestariani lapaan.
”Yritin vain saada jotain piristystä kaiken näiden tapahtumien keskelle”, Graniittitähti hymyili. Nyökkäsin pienesti. ”Tuleeko minusta siis soturi nyt?”
Graniittitähti kohotti kulmiaan huvittuneena. ”Tulee.”
”Vihdoin!” kiljaisin ja loikkasin mestarini kimppuun. Hän kuitenkin väisti. Siristin tälle silmiäni ja heilutin häntääni vimmaisesti.
”Rauhoituhan, meillä on nimitystilaisuus tulossa”, päällikkö sanoi hymyillen ja lähdimme kulkemaan kohti leiriä.

”Lehvätassu, lupaatko noudattaa soturilakia ja suojella klaaniamme jopa henkesi uhalla?” Graniittitähti kysyi kuuluvasti. Turkkini oli sileäksi suittu ja nyt mustanruskeat täpläni kiilsivät kauniisti.
”Lupaan”, vastasin nyökäten, katsoen suoraan isoisääni silmiin.
”Siinä tapauksessa, tähtiklaanin voimien kautta annan sinulle soturinimesi. Tästä lähtien sinut tunnetaan Lehväpilkkeenä!” Graniittitähti julisti. Sitten hän loikkasi alas kiveltä ja koski kuonollaan päälakeani. Hymyilin itsekseni ja nuolaisin kunnioittavasti päällikön lapaa.
”Olen ylpeä sinusta”, isoisä kuiskasi korvaani.
”Niin minäkin sinusta”, vastasin hymyillen. Ennen kuin ehdin sanoa mitään muuta, klaani yhtyi nimeni huutoihin.
”Lehväpilke! Lehväpilke!”
Vilkaisin Rottahäntää, joka huusi nimeäni myös. Väläytin tälle kiitollisen hymyn, sillä halusin tuon kollin muuttuvan Kaihosilmän seuraajasta kunnon klaanilaiseksi.

Nimi: Tammiroihu

02.07.2014 22:47
Isä oli viimein tehnyt sen minkä joku kärsimättömämpi olisi tehnyt aikoja sitten; karkoittanut Kaihosilmän klaanista. Vaikka minulla oli syytä olla edes hieman levollisempi, en onnistunut rentoutumaan. Kaihosilmä ei ollut kuollut, ainoastaan karkoitettu ja kollin luonteen tuntien saatoin olla varma että kuulisimme hänestä vielä. Loin huolestuneen katseen isääni joka kulki pesäänsä kohti sanomatta sanaakaan. Aavistin hänen olevan yhtä huolissaan kuin minäkin ja purin hammasta tietäessäni etten voisi lohduttaa häntä juuri mitenkään, muuten kuin sanomalla että hän teki oikein ja jos Kaihosilmä yhtään ajatteli parastaan hän pysyisi kaukana leiristämme. Heilautin korviani ja käännyin vilkaisemaan klaanitovereita, jotka vähitellen erkaantuivat kohti pesiään. Unikkoväre seisoi vierelläni ja katsoi huolestuneen oloisena niin päällikön kuin parantajan pesälle.
”Mitäköhän tästä vielä tulee?” siskoni huokaisi puoliksi itselleen. Katsoin rikkiraitaista soturia ja kosketin hännälläni tämän kylkeä.
”Vuonotassu selviää kyllä, aivan varmasti. Kaihosilmästä en sitten osaakaan sanoa mitään”, maukaisin. Unikkoväre vilkaisi minua ja päästi surumielisen huokauksen. Hoikka naaras kosketti kuonollaan poskeani ja lähti kävelemään kohti soturien pesää. Vilkaisin nopeasti tummalle taivaalle ja lähdin siskoni perään, mutta pysähdyinkin puolimatkassa ja käännyin kohti pentutarhaa. Tarhan eteen päästyäni astuin hiljaa sisään ja kävelin äänettömästi eteenpäin kunnes näin kuningattarien pedit edessäni. Väistelin nukkuvia kissoja ja ohitin ystäväni Siementurkin pedin. Ruskeavalkoinen kuningatar tuhisi hiljaa kolmen pennun maatessa pikkuisina kerinä hänen kyljessään. Hymyilin näylle pienesti ja käännyin sitten kumppanini Tuikekukan puoleen. Hopeajuovainen naaras makasi tiiviissä kerässä häntä kuonon päällä ja päästi pienen huokauksen. Aioin ensin herättää hänet kertoakseni mitä oli tapahtunut, mutta ymmärsin sen herättävän myös muut pesässä olijat ja pidin suuni kiinni. Ehtisin puhua hänelle aamulla ja Graniittitähti aikoi muutenkin pitää klaanikokouksen.
Mitään sanomatta astuin kumppanini luo ja annoin hänelle hellän suukon otsaan. Tämä mumisi unissaan jotain ja peruutin hiljaa kauemmas, käännyin ympäri ja hiippailin ulos tarhasta. Suuntasin kulkuni soturien pesään ja käperryin hiljaa pedilleni, haukottelin ja laskin pääni etutassujeni päälle. Vaikka olinkin uupunut kaikella mahdollisella tavalla, uni ei tahtonut tulla kuin vasta pitkän ajan päästä.

”Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä Suurkivelle klaanikokoukseen!” kuului Graniittitähden huuto. Säpsähdin hereille ja ympärilleni vilkaistuani ymmärsin olevan aamu. Pesässä ei ollut lisäkseni muita kuin Unikkoväre ja Sulkaturkki jotka myös hätkähtivät hereille päällikön huudon kuultuaan. Nousin jaloilleni, venyttelin pikaisesti ja astuin pesästä aukiolle, jonne suurin osa klaanilaisista oli jo kerääntynyt. Asetuin istumaan Lumikynnen ja Virtahampaan lähelle ja nostin katseeni isään, jonka silmissä näkyi väsynyt ja huolestunut kajastus. Kolli ei ilmeisesti ollut nukkunut yötään kunnolla ja näytti siltä kuin voisi kuukahtaa hetkenä minä hyvänsä. Hän kuitenkin istui niin ryhdikkäästi kuin pystyi ja kun viimeisetkin kissat olivat paikalla, kolli aloitti kokouksen. Hän kertoi mitä viime yön kokoontumisessa oltiin puhuttu ja kuultu ja leiriin jääneet kissat nyökyttelivät ymmärtäväisesti. Lopuksi hän mainitsi Kaihosilmästä, joka sai asiasta tietämättömien päästämään kummastuneita maukaisuja.
”Missä Kaihosilmä muuten on?” Viirusilmä kysyi silmäiltyään ympärilleen. Kysymys jäi hetkeksi väreilemään ilmaan kun muutkin alkoivat tähyillä sivuilleen löytääkseen tumman kollin. Katsoin Graniittitähteä, joka veti henkeä ja luimisti korviaan.
”Kaihosilmä ei enää kuulu klaanimme. Hänet on karkoitettu, pysyvästi”, hän sanoi tasaisella äänellä. Tämä sai aikaan ristiriitaisia huudahduksia kissajoukossa.
”Miksi hänet karkoitettiin?”
”Oliko se aivan viisas päätös?”
”Ihan oikein hänelle!”
Kuuntelin huutoja hetken, kunnes en enää kestänyt ja kajautin kuuluvan maukaisun joka sai kaikki hiljenemään ja katsomaan minua kummastuneina. Heilautin päätäni Graniittitähden suuntaan jolloin
kaikki katsoivat päällikköä. Isä nyökkäsi minulle kiitollisena ja silmäili sitten jokaista.
”Kaihosilmän karkoittamiseen on syynsä. Sen lisäksi että hän pilkkasi Kukkahännän muistoa ja arvovaltaani, hän satutti oppilastani Lehvätassua”, hän mourusi. Vilkaisin nopeasti sisarentytärtäni, joka istui hievahtamatta ja tuijotti päällikköä vakavana. Unikkoväre istui tyttärensä vierellä ja kietoi häntänsä tämän ympärille.
”Annoin Kaihosilmälle monta mahdollisuutta sopeutua minuun päällikkönä, mutta hän heitti kaiken pois kuin pilaantuneen saaliin ja satutti myös niitä joista eniten välitän. Sen oli loputtava, ja karkoittaminen oli ainoa ratkaisu”, Graniittitähti sanoi. Klaanilaiset vilkuilivat toisiaan tietämättä mitä sanoa. Lopulta Haukkahäntä nousi seisomaan.
”Teit aivan oikein, Graniittitähti. Kenenkään maltti ei kestä ikuisesti ja Kaihosilmällä oli mahdollisuus parantaa tapansa”, klaaninvanhin maukui ja loi tiukan ja varoittavan katseen kaikkiin. Ruskeaa kollia kunnioitettiin syvästi eikä tälle juuri uskallettu sanoa vastaan. Päällikkö loi kiitollisen katseen vanhimpaan joka nyökkäsi pienesti.
”Tiedän tämän olevan monelle järkytys, mutta pyytäisin teitä edes yrittämään ymmärtää miksi tein niinkuin tein. Lisäksi toivoisin että jos havaitsette pienintäkään merkkiä Kaihosilmästä reviirillämme, ilmoittakaa heti minulle”, harmaa kolli sanoi. Kissat nyökyttivät mumisten ja Graniittitähti ilmoitti kokouksen päättyneeksi. Katsoin kuinka isä hyppäsi alas kiveltä ja käveli suoraan Lehvätassun luo sanoen tälle jotain. Naaras nyökkäsi ja lähti kulkemaan mestarinsa vierellä ulos leiristä. Kissojen hajaannuttua katseeni kiinnittyi pentutarhan edustalle. Tuikekukka istui nousevan auringon paisteessa ja vilkuili ympärilleen. Tassuttelin ripeästi hänen luokseen.
”Hei”, naukaisin ja kosketin hänen kuonoaan omallani. ”Miten voitte?”
”Muuten hyvin, mutta pennut valvottivat viime yönä. En meinannut millään saada nukutuksi”, hopeajuovainen naaras maukui. Katsoin häntä huolestuneena.
”Pitäisikö sinun hakea jotain yrttiä Aamukatseelta ja yrittää nukkua hieman?” kysyin varovasti.
”Haluan todellisen unen enkä unikonsiemenien aiheuttamaa kevyttä unelmaa. Menen lepäämään kunhan partiot lähtevät”, Tuikekukka sanoi häntäänsä huiskauttaen ja kumartui nuolemaan rintaansa. Tosiaan, aamupartiot. Vilkaisin leirin uloskäynnille ja näin Leijonahännän kokoamassa metsästysryhmää. Pian leiristä lähtivät Virtahampaan johdolla Lumikynsi, Väräyskukka, Virtaustassu ja Räntätassu, jolla ei ollut mestaria Siementurkin muutettua pentutarhaan. Kun tuli aika kuuluttaa rajapartioon lähtijät, kuulin nimeni mainittavan ja Leijonahäntä vilkaisikin minua odottavasti. Käännyin vielä Tuikekukan puoleen ja kosketin nenälläni hänen poskeaan.
”Nähdään myöhemmin”, sanoin ja hymyilin. Kumppanini hymyili takaisin ja käveli pentutarhaan pyöreän vatsan erottuessa selvästi juovikkaasta kehosta. Kävelin partion luo ja lähdin liikkeelle Leijonahännän johtamana.

Partio sujui rauhallisesti ja auringonhuippu lähestyi palattuamme leiriin. Astelin tuoresaaliskasalle ja kurkistin kuoppaan, jossa oli vain pari pientä hiirtä ja rupikonna. Metsästyspartion paluuseen voisi mennä vielä hetki joten oli tyydyttävä siihen mitä oli. Poimein pari hiirtä suuhuni ja astelin pentutarhaan. Tuikekukka nukkui pedillään mutta heräsi kuultuaan tuloni.
”Anteeksi”, maukaisin. Kumppanini haukotteli ja räpytti meripihkan värisiä silmiään.
”Ei se mitään, en muutenkaan viitsi nukkua kovin myöhään. En saa illalla unta muulloin” hän naukaisi. Nyökkäsin pienesti ja laskin hiiret hänen eteensä. En ollut saalistanut omaa osuuttani joten
en voinut vielä syödä. Tuikekukka otti hiiret kiitollisena vastaan ja ryhtyi syömään. Syötyään hän siirsi jäänteet syrjään ja alkoi pestä etutassujaan. Siirryin hänen viereensä ja aloin sukia juovikasta turkkia rauhallisin vedoin. Kumppanini päästi lempeää kehräystä, mutta säpsähti samassa.
”Mitä nyt?” kysyin.
”Pennut potkivat”, hän sanoi tyynesti. ”Tosin kovemmin kuin koskaan”.
Kosketin naaraan vatsaa tassullani ja tosiaan, tunsin tasaisin väliajoin kantautuvia rummutuksia. Vilkaistuani Tuikekukkaa hän hymähti pienesti.
”Jos ovat yhtään tulleet minuun, saamme hankkia pitkän kärsivällisyyden”, naaras naukaisi naurahtaen. Hymyilin ja kosketimme toistemme kuonoja. En vieläkään voinut uskoa että meistä tulisi viimein perhe. Ajatus sai sydämeni lepattamaan ja mieleni virkeäksi. Kun kasvattiemoni Rosmariinisade astui tarhaan, nyökkäsin hänelle syvään ja hyvästelin Tuikekukan lähtien sitten ulos tarhasta. Suuntasin suoraan leirin uloskäynnille lähteäkseni saalistamaan oman osuuteni tuoresaaliista.

Palattuani kannoin suussani jänistä ja harakkaa. Vein saaliit kuoppaan ja kiiruhdin pentutarhaan. Olin löytänyt metsästäessäni jotain jonka halusin näyttää Tuikekukalle. Kumppanin istui petinsä vieressä ja jutteli Siementurkin kanssa. Ystäväni pennut imivät ahnaasti maitoa emonsa nisistä ja välillä tämä kumartui nuolaisemaan pikkuisiaan. Tervehdin kumpaakin ja katsoin Tuikekukkaa iloisesti.
”Haluan näyttää sinulle jotain. Jaksatko tulla?” mau'uin. Kumppanini katsoi minua kysyvästi mutta nyökkäsi. Lähdimme rinnakkain aukiolle ja siitä uloskäynnille. Kuljimme Tuikekukan tahdissa sillä tiineys oli edennyt jo pitkälle ja liika rasitus ei ollut hyväksi hänelle eikä pennuille.
”Minne olemme menossa?” naaras kysyi ja vilkaisi minua. Olimme matkalla järven suuntaan.
”Näet kohta”, sanoin salaperäisesti.
Kuljimme klaanimme tallaamaa polkua pitkin lintujen laulaessa korkealla puiden oksilla. Pian saavuimmekin järvelle ja johdatin kumppanin rantaa pitkin Myrskyklaanin reviirin suuntaan kohti kaksijalkojen puolisiltaa. Astelimme puiselle sillalle ja kävelimme aivan sen päähän, kehoittaen Tuikekukkaa katsomaan veteen. Tämä katsoi ja näytti yllättyneeltä. Vedessä kasvoi kauniita lumenvalkoisia lumpeita, joihin muodostuneet vesipisarat kimalsivat auringossa. Kumppanini tuijotti kukkia silmät kiiluen.
”Miten ihania”, hän henkäisi. Nyökkäsin ja hymyilin.
”Tämänkö halusit näyttää?” hopeajuovainen naaras kysyi ja nosti katseensa minuun.
”Tämänkin. Lisää on tulossa”, kehräsin ja johdatin hämmentyneen kumppanini pois puolisillalta. Lähdimme kävelemään kaksijalkojen polkujen suuntaan. Polkujen välillä kasvoi runsaasti puita joita aurinko valaisi.
”Minne nyt menemme?” Tuikekukka kysyi.
”Tuonne”, sanoin osoittaen edessämme olevaa suurta graniittilohkaretta. Lohkare oli sileäreunainen ja siinä oli kieleke jonka alle oli muodostunut luolamainen onkalo. Onkalon seinämiä ympäröivät nuoret puuntaimet ja aurinko valaisi lohkaretta saaden sen kimmeltämään. Kävelin lohkareen luo ja jäin odottamaan Tuikekukkaa antaen hänelle sitten kunnian astua ensimmäisenä onkaloon. Naaras näytti aluksi epäröivältä mutta rohkaisi itsensä pian ja astui sisään. Laskin mielessäni hitaasti kolmeen ja sain vastaukseksi sen mitä toivoinkin: iloisen yllättyneen naukaisun. Astuin onkaloon ja kävelin kumppanini viereen, joka tuijotti ympärilleen silmät suurina ja suu auki. Lohkareen seinämiin oli muodostunut pienenpieniä määriä loistesammalta, jotka hohtivat vihreää valoa sydämen lyöntien tahdissa. Onkalon keskellä oli sileä litteä kivi jonka päällä saattoi istua tai makoilla ja olin tehnyt siihen suuren pedin tavallisesta sammaleesta.
”Voi Tammiroihu. Tämä on kaunista”, Tuikekukka henkäisi.
”Niin. Kaunista”, kuiskasin katsoessani naarasta joka kääntyi katsomaan minua. Hymyilimme toisillemme ja suutelimme pitkään ja hartaasti.

Jäimme lohkareen luo koko loppupäiväksi. Vaihdoimme kieliä useaan otteeseen, suutelimme ja näykeimme toistemme niskoja leikkisästi – juuri sellaista aikaa olin kaivannut ja toivonut viettäväni
rakkaani kanssa. Pennut ilmoittivat jälleen olemassaolostaan mutta tällä kertaa vain nauroimme molemmat.
”Montakohan niitä on?” tuumailin, vaikka ei lukumäärällä mitään väliä ollutkaan.
”Aamukatse arveli että ainakin kaksi. Haluaisitko tyttäriä vai poikia?” Tuikekukka maukui.
”Yhden kumpaakin. Tyttären joka on yhtä kaunis kuin emonsa ja kollin joka on rohkea ja suojelevainen kuin kunnon Varjoklaanilainen”, sanoin.
”Kuulostaa hyvältä”, kumppanini kehräsi ja kosketimme toistemme kuonoja.
Vasta yön laskeutuessa lähdimme kulkemaan kohti leiriä. Hopeahäntä valaisi kulkuamme ja kävelimme aivan toisissamme kiinni. Perille päästyämme suuntasimme pentutarhaan ja Tuikekukan asettuessa pedille laskeuduin hänen viereensä. En luultavasti olisi saanut tehdä niin, mutta tällä kertaa en välittänyt, halusin vain olla rakkaani kanssa.
”Hyvää yötä ja kiitos tästä ihanasta päivästä”, Tuikekukka kuiskasi nuolaisten poskeani. Hymyilin lempeästi.
”Kiitos itsellesi. Tämä oli elämäni paras päivä”, vastasin. Kumppanini laski päänsä etutassujensa päälle ja sulki silmänsä. Tein samoin ja huokaisin hiljaa. Tämä todella oli ollut elämäni ihanin päivä. Enkä olisi halunnut sen koskaan päättyvän.

/Tuike jatkoo? :3/

Nimi: Tikru

02.07.2014 12:14
__________________________________________

Nimi: Tikru

02.07.2014 11:46
Tammiroihu: 45kp
Granniittitähti: 31kp, 48kp
Lehvätassu: 15kp, 6kp, 11kp
Veistostassu: 6kp

Nimi: Lehvätassu

02.07.2014 11:19
”Minä olen Kirsikkatassu tuuliklaanin oppilas”, naaras kertoi. Hymyilin pienesti ja vaivaantuneesti.
”Lehvätassu varjoklaanista”, esittelin itseni nopeasti ja vilkuilin Kirsikkatassun taakse. Minua ei oikein huvittanut puhua juuri nyt kenenkään toisen klaanilaisen kanssa, en tiedä miksi.
”Etsitkö jotakuta?” Kirsikkatassu räpyyteli silmiään kysyvästi.
”Mitä sitten jos etsinkin?” kohotin kulmiani. Kirsikkatassu hätkähti jäätävää ääntäni.
”Anteeksi, en tarkoittanut..”, pahoittelin. Kirsikkatassun suu vääntäyty huomaamattomaan pieneen hymyyn.
”Pitää mennä, Juuritähti kutsuu”, hän sanoi ja loikki matkoihinsa. Huokaisin. Miksi olin niin hyvä karkottamaan kissat ympäriltani? Vilkaisin taakseni ja huomasin Graniittitähden keräävän varjoklaanilaisia kasaan. Etsin vielä hetken Batia, jonka olin tavannut hetki sitten. Katseeni kiersi koko kokoontumisaukion laitamat, kunnes se kohtasi erään puun oksan. Jossa välkkyivät tutut tummansiniset silmät. Bat! Hän katsoi minua suoraan silmiin, jolloin tunsin kylmän pistoksen sydämmessäni. Säpsähdin ja pudistin päätäni.
”Lehvätassu, aika lähteä!”, emoni huudahti etäämmältä. Nyökkäsin vain vastaukseksi ja nousin ylös. Kävelin emoni luo vilkaisten vielä oksalle, jossa Bat oli. Hymyilin tälle, ennen kuin lähdimme jokiklaanin ja myrskyklaanin mukana kohti reviiriämme.

-------Graniittitähti on jo karkottanut Kaihosilmän---------

”Teit ihan oikein, isoisä. Kaihosilmä meni liian pitkälle”, naukaisin Graniittitähdelle. Hän katsoi minua hetken silmiin.
”Niin menin minäkin”, hän sanoi ja lähti kohti pesäänsä välittämättä kyvästä katseestani. Painoin pääni ja huokaisin. Kaikki oli Kaihosilmän syytä. Huokaisin vielä kerran syvään, ennen kuin tepsutin oppilaidenpesään ja käperryin pedilleni nukahtaen hermostuneeseen uneen.

Nimi: Graniittitähti

01.07.2014 22:02
Kokoontuminen oli päättynyt. Loikkasin alas oksalta ja aloin kerätä klaanilaisiani kokoon. Juuritähti oli saanut oman klaaninsa lähtijät kerättyä ja katselin kuinka punertava kolli heilautti mustapäistä häntäänsä ja johdatti joukon pois saarelta. Seuraavaksi lähtivät Taivasklaanilaiset Hämärätähden johdolla. Harmaankirjava naaras vilkaisi minua ja nyökkäsin hänelle hyvästiksi. Tämä vastasi eleeseen ja katosi puiden sekaan. Kun viimeinen Taivasklaanilainen oli kadonnut, Väretähti asettui oman joukkonsa kärkeen ja katsoi sekä Tuhkatähteä että minua.
”Koska kuljette molemmat reviirimme kautta, toivoisin että kulkisimme yhtä matkaa”, vaaleanharmaa kolli totesi. Ymmärsin hyvin mitä hän ajoi takaa ja nyökkäsin. Vilkaisin Tuhkatähden suuntaan ja tämä nyökkäsi myös hyväksyvästi. Väretähti kääntyi enempää sanomatta ja lähti kulkemaan edellä. Tuhkatähti seurasi joukkoineen perässä ja käännyin vielä tarkistamaan että omat klaanilaiseni olivat kaikki paikalla. Leijonahäntä asettui vierelleni ja hänen takanaan seisoivat Tammiroihu ja Unikkoväre sekä Suojatassu. Virtahammas asettui parantajaoppilaan taakse ja lapsenlapseni lähelle häntä. Loput olivat sekoittuneet minne sattuivat. Vaikka en olisi halunnut, katseeni suuntautui Kaihosilmään, joka oli jättäytynyt Rottahännän kanssa joukon hännille. Tumma kolli mulkaisi minua ja kuiskasi jotain Rottahännälle joka nyökytti päätään. Siristin silmiäni, mutta karistin ajatukset tummasta soturista kauemmaksi ja heilautin häntääni lähdön merkiksi. Lähdin johdattamaan joukkoa Myrskyklaanin jäljessä.

Matka Jokiklaanin reviirin halki sujui ripeästi hiljaisuuden vallitessa. Osa Jokiklaanin kissoista oli levittäytynyt minun ja Tuhkatähden joukkojen ympärille kuin vahtiakseen ettemme aikoisi tehdä mitään harkitsematonta. Mieleni teki sanoa etten usuta sotureitani hyökkäykseen turhaan, mutta toisaalta ymmärsin Väretähden huolen ja päätin olla hiljaa. Vilkaisin Tuhkatähteä, joka tuntui aavistavan katseeni ja vilkaisi minua olkansa yli. Silmäilin Jokiklaanilaisia ja taas Myrskyklaanin päällikköä ja tämä kohautti olkiaan huomaamattomasti.
Jokiklaanilaiset saattoivat meidät reviirilnsä rajalle ja eteemme avautui kaksijalkojen viherlehden ajan viettopaikka. Nurmikkoisella alueella ei näkynyt ketään ja tuoksutkin olivat laimeat. Varmistuttuaan että kaikki ulkopuoliset olivat siirtyneet pois heidän alueeltaan, Väretähti heilautti häntäänsä ja johdatti joukkonsa kohti leiriä. Nyt oli meidän vuoromme saattaa Myrskyklaani alueelleen. Tuhkatähti asettui kulkemaan vierelläni ja tunnelma rentoutui aavistuksen. Vilkaistuani olkani yli näin Tammiroihun siirtyvän ystävänsä Liekkimielen viereen ja kollit alkoivat jutella keskenään. Katsoin kysyvästi Tuhkatähteä, joka nyökkäsi. Arvostin jokaisen klaanin päällikköä, mutta Tuhkatähteä eniten. Hän oli ensimmäinen joka oli puolustanut minua Kaihosilmän alkaessa jälleen syyttää minua Kukkahännän kuolemasta. Purin hammasta kun kuulin tumman kollin jälleen puhuvan jotain ilmeisesti Rottahännälle, en tiennyt enkä halunnut tietää.
Kuljimme järven rantaa pitkin kunnes saavuimme lähelle Ukkospolkuja joiden lähistöllä oli toinen kaksijalkojen ajanviettopaikka. Nyökkäsin Tuhkatähdelle joka teki samoin, vilkaisi joukkojaan jotka olivat hieman erkaantuneet jutellakseen klaanilaisteni kanssa ja antoi merkin seurata. Vilkaisin Tammiroihua joka kosketti Liekkimielen kuonoa omallaan ja punatäpläinen kolli lähti kulkemaan Tuhkatähden suuntaan. Pysäytin kollin hänen tultuaan kohdalleni.
”Voisitko mitenkään ilmoittaa minulle kun löydätte Syvänneloikan? Olen huolissani hänestä. Ja jos voin olla jotenkin avuksi, pyydä vain”, sanoin hiljaa. Liekkimieli silmäili minua tovin ja nyökkäsi sitten.
”Kuulin että Tammiroihusta on tulossa isä. Onneksi olkoon tulevista pennunpennuista”, kolli toivotti kunnioittavasti. Nyökkäsin kiitokseksi ja päästin hänet jatkamaan kulkuaan. Katselimme tovin kuinka Myrskyklaanilaiset kävelivät kohti jokea jonka takaa heidän reviirinsä alkaisi. Kun kissoista ei näkynyt enää juuri mitään, käännyin ympäri ja suuntasin kulkuni kohti leiriä klaanilaisten seuratessa perässä.

Astuin leiriin ensimmäisenä ja siirryin sivuun päästääkseni muut ohitse. Auringonnousuun oli vielä hyvän aikaa ja koska mitään hälyyttävää ei ollut tapahtunut tai kuulutettu, päätin pitää klaanikokouksen aamunkoitteessa. Silmäilin jokaisen kokoontumisessa mukana olleen läpi ja jännityin kun näin Rottahännän astuvan leiriin. Pian sen jälkeen Kaihosilmä tuli näkyviin piikkihernetunnelista ja rykäisin voimakkaasti jolloin tumma kolli vilkaisi minua.
”Kaihosilmä, minulla olisi asiaa”, sanoin tasaisen tyynellä äänellä. Soturi käänsi päätään minua kohti ja silmäili kehoani varpaista korviin, kunnes kohautti olkiaan ja lähti kulkemaan pesääni kohti. ”Mikä on niin tärkeää ettei voi odottaa aam...”
Enempää hän ei ehtinyt sanoa kun vedin kynteni esiin ja humautin häntä kasvoihin täydellä voimalla. Kaihosilmä rääkäisi yllättyneenä ja lennähti iskusta kauemmas paiskautuen maahan. Odotin kunnes hän sai nostettua itseään sen verran että katsoi minua. Kolme ikävää haavaa koristivat kollin kasvojen vasenta puolta, yksi kulki silmän päältä jolloin Kaihosilmä joutui pitämään silmäänsä kiinni. Aukinainen silmä kiilui yllättyneisyydestä ja raivosta.
”Mitä tuo oli olevinaan!?” hän rääkäisi ja kampesi jaloilleen, mutta pian hän oli uudestaan maassa loikattuani hänen päälleen.
”Se oli tämän iltaisesta”, sihisin ja tartuin kollin kasvoihin hampaillani. Kuulin klaanilaisten kauhistuneet henkäykset takaani, mutta en välittänyt niistä. Repäisin enempää ajattelematta ja kuului pieni 'rips' kun tunsin ohuen kulmikkaan palan suussani. Verta tirskahti poskilleni ja huomasin repineeni kollin korvan irti. Kaihosilmä huusi kivusta ja heilautti päätään puolelta toiselle.
”Ja tämä oli siitä mitä teit Lehvätassulle”, murahdin ja sylkäisin korvan suustani. Tumma kolli vääntyili allani ja yritti päästä irti. Tuhahdin halveksivasti.
”Olet säälittävä niin sisäisesti kuin ulkoisesti. Oppilaan kimppuun kyllä uskalletaan käydä, mutta kun tasavertainen antaa palautetta niin silloin vikistään kuin mikäkin pentu”, sihahdin. Kaihosilmä lopetti hetkeksi rimpuilun ja katsoi minua. Keltaiset silmät suorastaan leimusivat vihasta.
”Tasavertainen? Sinua ja minua ei voi edes verrata keskenään”, hän ärisi.
”Olet oikeassa. Minä en koskaan kävisi heikompien kimppuun,” vastasin. Kaihosilmä sähisi ja jatkoi rimpuiluaan. Murahdin ja pamautin käpäläni hänen naamalleen jolloin kolli jähmettyi puuskahtaen.
”Et ansaitse olla Varjoklaanin päällikkö. Niin kauan kuin elän, en tunnusta sinua oikeaksi kissaksi johtamaan tätä klaania. Ja ennen kaikkea, et ansaitse olla Valosydämen pentujen isä”, hän murisi. Silmissäni leimahti kun kuulin kollin mainitsevan kuolleen kumppanini nimen ja viilsin hänen rintaansa vapaalla tassullani. Isku sai kollin rääkäisemään.
”Älä sotke Valosydäntä tähän”, sihahdin. Tiesin kollin olleen rakastunut kumppaniini aikoinaan mutta tämä olikin valinnut minut eikä tummaa soturia. Siitä lähtien kolli oli ollut katkera niin minulle kuin kullanhohtoiselle naaraalle.
”Isä, lopeta jo”, kuulin Tammiroihun naukaisevan. Vilkaisin poikaani joka tuijotti minua merensiniset silmät kiiluen. Hänen vierellään Unikkoväre tuijotti minua tulkitsematon katse silmissään. Purin hammasta ja käännyin uudemman kerran Kaihosilmän puoleen. Kumarruin lähemmäs hänen verisiä kasvojaan.
”Sinut on tästä lähtien karkoitettu klaanistamme. Häivy alueeltamme. Ja jos vielä kerrankin tulet perheeni, läheisteni tai minun lähelle, en vastaa seurauksista”, murisin.
Kaihosilmä sylkäisi kasvojani kohti ja iskin hampaani hänen kurkkuunsa. Nousin kollin päältä ja heitin hänen leirin uloskäynnin eteen. Klaanilaiset katsoivat sekä kollia että minua silmät suurina. Kaihosilmä kampesi jaloilleen, veti henkeä ja loi murhaavan katseen pentuihini, lapsenlapsiini, klaanilaisiin ja lopulta minuun. Vasen silmä oli yhä kiinni.
”Tulet katumaan hetkeä jolloin karkoitin minut klaanista, Graniittiturkki”, hän murisi, kääntyi ympäri ja syöksähti ulos leiristä.

Kaihosilmän lähtö jätti piinaavan hiljaisuuden aukiolle. Kun kissat uskalsivat aloittaa kuiskuttelun, huokaisin raskaasti ja käännyin ympäri. Leijonahäntä kiiruhti vierelleni ja katsoin vihreäsilmäistä varapäällikköä.
”Pidän klaanikokouksen aamulla”, sanoin lyhyesti ja kolli nyökkäsi hyväksyvästi. Katseeni hakeutui vielä klaanilaisten keskuuteen ja osui Rottahäntään. Harmaa kolli katsoi leirin uloskäyntiä ristiriitaisen oloisena. Vedin henkeä ja kävelin raidallisen kollin luo, joka katsoi minua silmät välähtäen.
”Samat sanat myös sinulle. Yksikin virhe niin lennät mestarisi seuraksi alta jäniksenloikan”, murisin. Harmaa kolli ei sanonut mitään, laski vain katseensa maahan. Huomasin silmäkulmassani liikettä ja näin Kortesielun astuvan ulos soturien pesästä. Sinkosin murhaavan katseen häneen. Tiesin hyvin mitä kolli oli tehnyt ja tämä taisi aavistaa sen sillä hän peruutti ripeästi takaisin pesään. Vedin henkeä ja lähdin kulkemaan pesääni kohti. Lehvätassun naukaisu kuitenkin keskeytti minut ja oppilaani juoksi luokseni.
”Teit aivan oikein, isoisä. Kaihosilmä meni liian pitkälle”, täplikäs naaras naukui. Katsoin häntä ja katseemme kohtasivat tovin ajaksi. Ravistin päätäni hiljaa.
”Niin menin minäkin”, vastasin jolloin naaras hätkähti ja katsoi minua kysyvästi. Käänsin katseeni ja jatkoin kulkuani jättäen hämmentyneen lapsenlapseni ja klaanilaisten kiihkeät maukaisut taakseni.

Nimi: Lehvätassu

01.07.2014 13:33
Saavuin kokoontumispaikalle ja huomasin klaanien valmistautuvan lähtöönn. Veistostassi istui Räntätassun vierellä. Korvani nousivat pystyyn ja kävelin heitä kohti.
"Hei", tervehdin veljiäni.
"Mitä mieltä sinä olet Kaihosilmästä?" Veistostassu tuhahti. Kohotin kulmiani.
"Ai senkö jälkeen kun hän kolkkasi minut ja vei kaksijalkalaan. Ja kun hän kertoo puppua isoisästämme?" kysyin aavistuksen huvittuneena. "Hän ansaitsisi joutua pimeyden metsään, ja minä voisin tehdä sen vaikka heti."
"Hetkin, haiset vähän erakolle", Räntätassu siristi silmiään ja nuuhkaisi turkkiani. Hymähdin. Veistostassukin haisteli turkkiani.
"Miksi haiset tuolle?"
"Tapasin vain yhden erakon täällä saarella, ei hätää, hääsin sen pois", valehtelin sujuvasti hymyillen ylpeästi. Veljeni nyökkäsivät pienesti. Hypähdin innokkaana pystyyn.
"En malta odottaa, että pääsen leuhkimaan Vuonotassulle!" naukaisin. Räntätassu naurahti, mutta Veistostassi pysyi hiljaa ja katseli muun klaanin kissoja.

//joku xd

Nimi: Veistostassu

01.07.2014 13:21
"Emo, onko se totta? Että Graniittitähden ei kuuluisi olla päällikkö?" kysyin huolestuneena emoltani, Unikkoväreeltä.
"Ei tietenkään. Kaihosilmä huijasi", emoni naukaisi vastaukseksi ja hymyili. Katsoin Kaihosilmää ja irvistin. Lähdin tassuttelemaan eteenpäin ja väistelin kissoja. Keskittymiseni herpaantui hetkeksi ja törmäsin johonkin. Karvaiseen. Nostin katseeni ja näin Leijonahännän tiukan katseen.
"Katso eteesi", hän hymähti ja käänsi katseensa takaisin.
"Anteeksi", maukaisin ja lähdin etsimään Räntätassua.

Löydettyäni valkoisen kollin kävin istumaan tämän viereen.
"Mitä mieltä olet Kaihosilmästä?" Räntätassu kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.
"Luopio, ei hän ansaitsisi olla klaanissamme", naukaisin. Räntätassu nyökkäsi.

//Jatkoa joku??"

Nimi: Lehvätassu

30.06.2014 21:56
Katsoin tarkkaavaisena Kaihosilmää. Tuo ketunläjä saisi joskus kuonoonsa kynsistäni. Tuhkatähti oli ensimmäinen pääliköistä joka avasi suunsa.
"Eihän Graniittitähti olisi saanut yhdeksää elämäänsä jos hän olisi murhannut Kukkahännän?" hän antoi katseensa kiertää jokaisessa päällikössä. Graniittitähti nyökkäsi kiitollisena myrskyklaanin päällikölle. Muut pääliköt katsoivat häntä edelleena arvioivasti. En jäisi kuuntelemaan jos isoisäni haukuttaisiin pystyyn. Peräännyin kissa joukosta ja lähdin huvin vuoksi kiertelemään saarta.
"Kaihosilmä saa varoa nahkaansa..", mumisin hiljaa itsekseni.
"Onpa noin pienellä neidillä terävä kieli", kuulin huvittuneena naurahduksen takaani. Karvani nousivat säikähdyksestä pystyyn ja käännyin hampaat irvessä ja kynnet esillä. Kissa yllättyi naurahduksella. Annoin karvani laskeutua huomatessani kollin olevan erakko.
"Mitä sinä teet täällä?" siristin silmiäni. "Erakko."
Kolli hymyili suloisesti vinosti ja jopa se iski minuun. Hymy oli niin suloinen ja lempeä. Täynnä ystävälisyyttä.
"Erakko ehkä, mutta on minulla nimi. Bat", musta kolli esitteli itsensä ja tervehti toistamiseen hännällään.
"Ei nimesi oikeuta tulla tänne klaanien kokoontumisiin!" tiuskaisin.
"Näin vain paljon kissoja ja ajattelin tulla katsomaan", hän kehräsi. Pyöräytin silmiäni ja kävelin järven rantaan ja istuin siihen.
"Etkö aio kertoa omaa nimeäsi?" Bat uteli ja istahti viereeni.
"Kyllä", hymyilin turhautuneesti. "Olen kissa joka raatelee tunkeilijalta korvat."
"Wohou", Bat naurahti. "Siinäpä vasta pitkä nimi", hän hörähti. Naurahdin tällä kertaa itsekkin ja läimäisin kollia hännälläni naamaan.
"Miksi sinä noin teit?" hän nauroi. Nostin kuononi ylpeästi taivaalle.
"Koska et saa suostuteltua minulta oikeaa nimeäni", kehräsin tyytyväisenä.
Bat tönäisi minut kumoon. "Katsotaanko!"
Naurahdin ja nousin kiireesti ylös ja lähdin juoksemaan kikatellen pakoon. Bat seurasi aivan kintereilläni ja loikkasikin pian minua kohti. Väistin kuitenkin oikealle ja loikkasin puunoksalle. Seisoin oksalla sulavasti ja katsoin maassa tokkuraista mustaa erakko kollia.
"Ha, minähän sanoin", sanoin leikillä ilkeästi ja pilkkaavasti.
"Et sinä vielä ole voittanut", Bat hykersi ja nousi ylös. Hymyilin, mutta korvani käännähtivät keski saarta kohti. Graniittitähden ääni! Kokoontuminen oli ilmeisesti loppunut.
"En ehdi nyt", tokaisin ja loikkasin yhdellä loikalla alas. Pysähdyin vielä Batin vierelle ja katsoin tätä silmiin.
"Saat nimeni kohan olet sen ansainnut", hymyilin tyytyväisenä.
"Mutta-", Bat aloitti, mutta en jäänyt kuuntelemaan hänen vastaustaan. Hymyilin itsekseni juostessani kokoontumis puuta kohti. Bat oli osoittautunut oikein mukavaksi.

 

©2018 Metsäketo - suntuubi.com