Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Myrskyklaani Jokiklaani Tuuliklaani Varjoklaani  Tähtiklaani Erakot ja kotikisut 

 

Varjoklaanilaisten tarinat

 

 << <  47  48  49  50  51  52  53  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Graniittitähti

13.08.2014 21:29
- Avasin silmäni ja kohosin kylkiasennosta makuulle vetäen syvään henkeä. Katselin ympärilleni ja huomasin olevani keskellä aukiota, jota ympäröivät tummat lehdettömät puut. Taivas oli musta ja täynnä tummanpunertavia pilviä. Ympärilläni alkoi kuulua taistelun ääniä, huutoja ja kiljaisuja vaikka aukiolla ei ollut muita kuin minä. Taivaalta kuului jyrähdys ja samassa alkoi sataa kaatamalla. Järkytyksekseni ymmärsin sateen olevan aivan muuta kuin vettä. Harmaa turkkini täplittyi hetkessä punaisesta nesteestä. Valkean salaman iskiessä eteeni ilmestyi suuri musta kolli, jonka sinivihreät silmät hohtivat aavemaista ja julmaa hehkua. Avasin suuni kysyäkseni kuka hän oli, mutta kolli nosti tassunsa ilmaan ja työnsi pitkät kaarevat kynnet esiin.
”Nähdään pian”, tämä hykersi hyytävällä äänellä ja huitaisi käpälällään. Silmissäni välähti ja lopulta pimeni. -

Säpsähdin hereille ja katsoin ympärilleni hengittäen kiivaasti. Olin yksin pesässäni ja sen ymmärrettyäni vedin syvään henkeä. Valoisuudesta päätellen oli jo aamu ja nousin ylös lähtien kulkemaan kohti pesäni suuaukkoa.
Astuin tavanomaisesti ulos pesästäni ja räpytin silmiäni hetken nousevan auringon valaistessa leirin. Venyttelin takajalkani ja haukottelin pienesti antaen katseeni lipua koko aukion halki. Leijonahäntä seisoi lähellä uloskäyntiä ja puhui Viirusilmälle ja Kortesielulle. Soturit nyökkäsivät tovin päästä varapäällikölle ja Viirusilmä asteli oppilaiden pesän tuntumaan, naukaisten pari kertaa pesän suuaukosta sisään. Palmutassu ja Rapatassu astuivat pian aukiolle ja Leijonahäntä puhui heillekin, kunnes heilautti häntäänsä ja lähti johdattamaan nelikkoa ulos leiristä. Käänsin katseeni tuoresaaliskasalle. Saatoin jo pesältäni huomata kuinka riista oli vähissä ja arvasin varapäällikköni vieneen Viirusilmän ja muut metsästämään. Hymähdin itsekseni. Olin ollut tyytyväinen Leijonahännän toimintaan ja suoriutumiseen varapäällikkönä. Kullanvärinen kolli ei ainoastaan ollut luottohenkilöni, vaan hänestä oli tullut myös hyvä ystäväni. Vilkaisin sotureiden pesän suuntaan ja näin Unikkoväreen astuvan ulos. Ruskeaturkkinen naaras venytteli jalkansa, istahti pesän suuaukon lähettyville ja alkoi sukia turkkiaan nopein vedoin. Lähdin kävelemään hänen luokseen rauhallisesti, mutta en voinut olla kummastelematta järkyttyneitä katseita joita sain klaanilaisia ohittaessani.
”Huomenta”, toivotin päästyäni Unikkoväreen luo. Soturi keskeytti turkkinsa sukimisen ja nosti katseensa aikomuksenaan vastata, mutta hänen ilmeensä muuttui tyynestä hämmentyneeksi.
”Isä, mitä sinulle on sattunut?” tyttäreni kysyi kulmiaan kurtistaen.
”Kuinka niin?” ihmettelin kunnes tunsin pisaran tippuvan valkoiselle etutassulleni. Katsahdin alas ja näin punaisen pisteen keskellä tassua. Uuden pisaran tipahtaessa pyyhkäisin vasenta poskeani ja ymmärsin siinä olevan lyhyt ja vino haava josta tihkui hiljalleen verta.
”Outoa. En tuntenut sitä ollenkaan”, mau'uin tassuani tarkistellen. Unikkoväre astui lähemmäs ja alkoi nuolla poskeani varovasti verentulon tyrehdyttämiseksi.
”Jospa olet raapaissut itseäsi unissasi? Se ei ole syvä joten ei ole ihmekään ettet ole huomannut”, hän sanoi nuolaisujen lomassa. Hetken päästä hän astahti taaksepäin ja tarkasteli tulosta mietteliäänä.
”En usko että se alkaa enää vuotamaan, mutta ehkä kannattaisi käydä parantajalla varmuudeksi”, naaras maukui.
”Käyn kyllä jos niin tapahtuu. Kiitos avusta kultaseni”, sanoin lämpimästi ja hymyilin. Unikkoväreen kasvoille nousi pieni mutta herttainen hymy ja kosketimme toistemme kuonoja hellästi.
”Kuulehan, voisitko johtaa rajapartiota? Pyytäisin Leijonahäntää mutta hän johtaa jo tämän aamun metsästyspartiota. Ota Veistostassu, Räntätassu, Pyörretassu ja Väräyskukka mukaasi”, sanoin.
”Mielelläni minä partiota johdan”, Unikkoväre kehräsi mutta näytti samalla mietteliäältä. ”Oppilaita tosin on melko paljon.”
”En ole vielä löytänyt Veistostassulle mestaria, Siementurkki ei vielä kykene kouluttamaan Räntätassua ja Pyörretassun mestari on metsästyspartiossa. Sitä paitsi he kaikki tarvitsevat kokemusta”, selitin. Tyttäreni nyökkäsi pienesti, kosketti nenääni omallaan ja lähti kokoamaan partiotaan. Katsellessani hänen jälkeensä ikävä uni muistui mieleeni. Jotain pahaa oli tapahtumassa, tiesin sen.
*Pimeyden metsän kissat* kuului varoittava ääni päässäni. Hätkähdin tunnistettuani äänen.
”Valosydän?” naukaisin hiljaa. En nähnyt pentujeni emoa, mutta tunnistaisin hänen äänensä missä tahansa. Kuollut kumppanini kuulosti jotenkin... heikolta.
*He hyökkäävät, Graniittitähti. Muita klaaneja on varoitettu. Sinun on tehtävä sama omalle klaanillesi* ääni jatkoi. Höristin korviani.
”Sehän on mahdotonta, eivät he voi..” naukaisin, mutta ääni jatkoi:
*He ovat voimistuneet ja Tähtiklaani puolestaan heikentynyt. Mutta emme aio luovuttaa. Varoita klaania. Näemme sitten kun aika koittaa*
”Aika koittaa? Mutta milloin?” kuiskasin, mutta Valosydän ei enää vastannut. Vedin henkeä ja räpytin silmiäni. Uneni oli siis enteillyt tulevaa. Oli tulossa taistelu. Pimeyden metsän kissoja vastaan.

//Jatkoa joku? Tämmönen pikanen päivitystarina, mut nyt Granukin tietää että Pimeyden metsän kissat ovat hyökkäämässä.//

Nimi: Siementurkki

13.08.2014 20:40
Talsin yksin metsässä häntä maata laahaten, mutta pysähdyin kun haistoin vieraan kissan hajun. Nostin päätäni ja näin komean nuoren kollikissan.
Luimistin korviani tympääntyneenä kun kolli huomasi minut ja lähti tulemaan kohti enkä välittänyt tippaakaan sillä halusin vain kuolla.
"Hei! Mikä sinun nimesi on? Minä olen Adwyn", hän kehräsi ja katsoi minuun kiinnostuneesti ja uteliaasti.
En välittänyt vaan kävelin suoraan hänen ohitseen ja kävelin suoraan järvelle mutta kuulin kollin seuraavan perässäni. Aloin tosissani suuttumaan.
Kiepahdin ympäri ja sähisin karvat pystyssä.
"Lopeta seuraamiseni! Etkö tajua että haluan olla rauhassa?" ulvoin raivoissani ja marssin järven rantaan häntäni piiskatessa ilmaa.
"Anteeksi vain, mutta on kohteliasta kertoa nimensä kun esittäydytään", kolli puhahti.
"Minua ei kiinnosta tippaakaan sinun nimesi! Minun isäni ja kumppanini ovat kuolleet ja pentuni karannut erakon kanssa", ulvoin ja kohta kyyneleet kirvelivät silmissäni.
"Nimeni on sitten Siementurkki", mutisin kun kolli painautui lohduttavasti minua vasten. Olin niin sekaisin että painoin kuononi hänen turkkiinsa.
Vasta jonkin ajan kuluttua vetäydyin kauemmaksi ja tuhahdin hiljaa.
"Sinä häivyt nyt reviiriltämme kotikisu", murisin ja tajusin hänen todella olevan kotikisu ja panta kaulassa todisti sen todella helposti.
Kolli lähti reippaasti ja minä palasin leiriin mietteliäästi ja tunteet sekaisin.
//Jatkoa? Siemen saa yhden pennun ja Siemen kuolee samalla itse kun synnyttää joten se voi ilmeisesti saada ne pennut?//

Nimi: Tikru

10.08.2014 10:25
_____________________________________

Nimi: Noppa

10.08.2014 09:15
Graniititähti// 11kp, 35kp
Täplätuike// 3kp
Sameapentu// 10kp

Nimi: Sameapentu

07.08.2014 16:40
Heräsin haukotellen makeasti. Avasin silmäni ja räpyttelin niitä. Katselin ympätilleni ja näin veljeni nukkuvan. Emo katsahti minuun päin ja hymyili.
"Sameapentu sinä avasit silmäsi", hän sanoi iloisesti. Minä katsoin hämmästyneesti emoa. Niin taisin tehdä. Astahdin askeleen taaksepäin ja astuin veljeni hännän päälle. Varjopentu vinkaisi ja pomppasi ylös. Emo säpsähti hieman.
"Varovasti", emo rauhoitteli meitä. Varjopentu katsoi minua leikkisästi keltaisilla silmillään. Hypähdin veljeni kimppuun ja me aloimme leikki tapella. Pyörimme maassa emon vieressä. Varjopentu hypähti emon päälle tasapainoili siinä. Minä hyppäsin hänen peräänsä emon päälle. Aloimme Varjopennun kanssa leikki tapella taas. Pyörimme emon kylkeä pitkin alas.
"No niin riittää jo leikit. Pian jompaa kumpaa teistä sattuu pahasti", emo maukui.
"Höh", Varjopentu sanoi. Mulkoilin emoa vihaisesti.
"Miksei meistä voisi tulla jo oppilaita?" Varjopentu inisi.
"Niinpä! Mä tahdon olla jo oppilas!" mau'uin.
"Kyllä teistä tulee oppilaita, kunhan täytätte ensin kuusi kuuta", emo maukui.
"Ihan tyhmää! Mä tahdon olla jo oppilas", sanoin turhautuneena.
"Ihan niin, menee ikuisuus ennen kuin meistä tulee oppilaita", Varjopentu naukui.
"No niin riittää jo nyt nukkumaan", emo määräsi.
"Mutta kun ei väsytä", valitin. Emo loi minuun paljon puhuvan katseen.
"Missä meidän isä on? Miksei se ole tullut vielä katsomaan meitä?" Varjopentu kysyi. Emo näytti hämmästyvän kysymystä.
"Teidän isänne ei elä klaanissa, eikä hän tiedä teistä", emo maukui katkerana.
"Miten niin ei elä klaanissa!" huudahdin.
"Hän on erakko, joka asuu kumppaninsa kanssa jossain kaukana täältä toivottavasti", emo kertoi.
"Etkö sinä ole hänen kumppaninsa?" Varjopentu hämmästyi.
"Mikä meidän isän nimi on?" kysyin.
"Nyt riittää kysymykset ja nukkumaan", emo määräsi. Varjopentu mutisi tyytymättömänä ja tassutteli emon viereen nukkumaan. Minä seurasin Varjopentua vastahakoisesti. Olisin tahtonut leikkiä vielä.

Nimi: Graniittitähti

05.08.2014 19:43
Kuuntelin tarkkaavaisena Syvänneloikan kertoessa kuinka hän oli menettänyt kolme hänelle rakasta kissaa. Vaikka ilmeeni ja katseeni kylpivät tyyneydessä, sisälläni olin murheellinen ystäväni puolesta.
"Minä sekoan kohta. Jos en saa purkaa tätä turhautumista ja tuskaa johonkin, minä todellakin sekoan”, Syvänneloikka maukui lopetettuaan ja huokaisi raskaasti. Tuijotin kollia tovin sanomatta mitään, miettien kuinka voisin tukea häntä. Auringonsäteet tunkeutuivat heikosti pesäni suuaukosta sisään luoden himmeää valoa ympärillemme. Tomu leijaili ilmassa pieninä hiukkasina ja kynteni koskettivat tummaa maata.
”En osaa sanoin kuvailla kuinka pahoillani olen”, aloitin katsoessani ystävääni silmiin. Syvänneloikka laski katseensa aavistuksen ajaksi ja katsoi taas minua vakaasti.
”Mutta haluan sinun tietävän etten yritä sääliä ja tunkea väkisin apuani, sillä tiedän ettet luonteesi takia halua sitä. Voit kuitenkin aina tulla luokseni jos haluat puhua, ja minä käyn leirissänne aivan kuten ennenkin, se on selvä”, mau'uin matalasti.
”Tiedän voivani luottaa sinuun”, Syvänneloikka sanoi kietoen häntänsä tassujensa ympärille. Hän oli hetken vaiti ja odotin rauhassa hänen jatkavan.
”Tämä kaikki tuntuu vain niin epäreilulta. Ilveskuura, Zirkonitassu, Pintapisara. He eivät koskaan halunneet pahaa kenellekään. He olivat uskollisia ja rohkeita, määrätietoisia ja oikeamielisiä. Mutta silti heidät vietiin luotani. Teinkö minä jotain väärin? Olenko todella syy miksi he...” hän huokaisi ja hiljeni loppua kohden.
”Heidän kuolemansa ei ole sinun syytäsi, älä edes kuvittele tuollaisia”, sanoin vakavana. Syvänneloikka ravisti päätään ja käänsi katseensa sivuun.
”Se olen minä, syy heidän kuolemaansa. Ja millaisissa väleissä erosimmekaan! Ilveskuura vihasi minua viimeisinä hetkinään, en tuntenut Zirkonitassua juuri ollenkaan ja Pintapisara.. hän.. tiedän vain että hän olisi ehkä voinut elää pidempään jos.. jos hän ei olisi ryhtynyt kumppanikseni”, hän murisi.

Viimeiset sanat saivat sydämeni jättämään muutaman lyönnin välistä ja silmäni laajenivat. Järkytys ei näkynyt päälle päin, mutta se tuntui sisimmässäni pahemmalta kuin osasin kuvitella. Olin jälleen hiljaa, en edes hengittänyt. Syvänneloikka vilkaisi minua.
”Mikä hätänä?” hän kysyi hämmästellen äkkinäistä hiljaisuutta. Vedin henkeä, räpytin silmiäni ja vastasin ystäväni katseeseen. Kaksi sinistä silmäparia kiiluivat himmeässä valossa.
”Syvänneloikka. Kerron sinulle nyt jotain josta tietävät vain kaksi läheisintä ystävääni, eivätkä ne ole pentuni. Se koskee Valosydäntä”, sanoin hiljaa. Harmaan kollin silmät välähtivät. Olin toki kertonut hänelle entisestä kumppanistani ja pentujeni emosta, mutta tätä en ollut vielä kertonut.
”Valosydän oli ensimmäinen rakkauteni. Tunsin hänet hänen pentuajoistaan lähtien, olimme hetken oppilaita yhtä aikaa ennen kuin minusta tuli soturi. Hän oli kaikkea mistä saatoin kuvitella; ystävällinen, oikeamielinen, rohkea, optimistinen. Uskollinen soturi joka suoritti tehtävänsä vaikka olikin oppilaana melkoinen rasavilli. Minä todella rakastin häntä, aina ensi hetkistä lähtien. Kuvittelin meidät yhdessä kumppaneina ja perheenä sitten myöhemmin. En kertonut tunteistani kuin vasta sinä yönä kun Valosydän nimitettiin soturiksi. Vasta silloin kerroin rakastavani häntä. Ja sitten se tapahtui. Sain enteen Tähtiklaanilta, enteen jonka emoni Tuhkakynsi oli kertonut parantajallemme Aamukatseelle. En koskaan unohda niitä sanoja. Ne menivät näin: 'Valo koskettaa kiven pintaa, lämpö puun syttymään saa. Sammuu kuitenkin valo ennen aikojaan, puu kytemään varjoon jää. Tuhkasta askeleet tähtiin kurkottaa, vaan eivät osu kuin vereen sakeaan.' En tiennyt mitä enne tarkoitti, mutta pitkään tutkittuani ymmärsin valon liittyvän Valosydämeen ja kiven minuun. Ymmärsin että jos Valosydän rakastuisi minuun, hän kuolisi varmasti. Tämän johdosta välttelin häntä ja peruin rakkauden tunnustukseni. Ajattelin että se olisi tapa pitää hänet elossa ja turvassa. Mutta kohtalo puuttui peliin. Rakkautemme ei niin vain sammunutkaan, ja kun Valosydän pelasti minut entisen varapäällikkömme Mustaturkin kynsistä, tunteeni häntä kohtaan tulivat lopulliseen johtopäätökseen; en voisi elää ilman häntä. Taistelun jälkeen kerroin Valosydämelle saamastani enteestä. Ja hän ymmärsi tekoni. Ja halusi silti ryhtyä kumppanikseni. Sydämeni oli haljeta onnesta. Meistä tuli kuin tulikin pari. Ja pysyimme yhdessä aina kumppanini kuolemaan asti.”

Lopetettuani vedin henkeä ja katsoin Syvänneloikkaa. Kyyneleet kirvelivät silmissäni mutta en itkenyt. Ystäväni tuijotti minua suu hieman auki.
”Tuo ei varmasti ollut helppoa sinulle”, hän lopulta sanoi hiljaa.
”Siksi en juuri ole puhunut Valosydämestä kenellekään, edes pennuilleni vaikka heillä juuri on oikeus tietää emostaan. Mutta minulla oli tarinassani pointti. Kerroit että Pintapisara olisi voinut elää pidempään ilman sinua. Sinä pelastit hänet, Syvänneloikka. Etkö huomaa? Hän oli yksin uudessa klaanissa, vailla perhettä ja ystäviä, pakotettu lähtemään kotoaan pentujensa hengen uhalla. Jos sinä et olisi ystävystynyt hänen kanssaan, hän voisi vieläkin olla yksin ja eksyksissä. Jos et olisi tullut hänen elämäänsä, hän olisi mahdollisesti voinut kuolla sisältä päin, hitaasti ja tuskallisesti. Ja hän pelasti sinut. Hän toi uuden valon elämääsi ja ajoi pimeyden pois mielestäsi. Te täydensitte toisianne; hänen pisaransa täyttivät syvänteesi ja loikkasi sai hänen pintaansa ilmestymään uuden heijastuksen. Ja sitten Ilveskuura ja Zirkonitassu. Voi vaikuttaa siltä että tyttäresi vihasi sinua, mutta se ei ole niin. Minä vain tiedän sen. Pentujen ja vanhempien side on voimakkainta koko maailmassa. Tunsit Zirkonitassun kyllä, olet tuntenut hänet aina. Hänen potkaisunsa Pintapisaran kohdussa, ensimmäiset askeleet, äänet ja tuntemukset. Niitä ei mikään mahti poista”, sanoin.
Syvänneloikka räpytti silmiään. Hän ei itkenyt, mutta hänen kasvoiltaan saattoi lukea monenlaisia tunteita; hämmennystä, surua, helpotusta. Ystäväni veti henkeä ja huokaisi.
”Graniittitähti.. kiitos. Kiitos kun jaksoit kuunnella minua. Ja kiitos sanoistasi, oloni on nyt hieman kevyempi”, kolli maukui. Laskin häntäni hänen lavalleen ja hymyilin rohkaisevasti.
”Elämä on kaikilla liian lyhyt, ja tarkoitan aivan kaikilla. Muista että sinä olet se syy miksi Ilveskuura, Zirkonitassu ja Pintapisara olivat elossa, ei syy miksi he kuolivat. Anna heidän lämpönsä lämmittää sydäntäsi ja muista yhdessä koetut hetket. Et tule sekoamaan. Miksi olen niin varma? Koska tunnen sinut eikä sydämesi sallisi sitä.”
Syvänneloikka katsoi silmiini, räpäytti omiaan ja nyökkäsi.

Astuin ystäväni rinnalla aukiolle ja räpyttelin silmiäni kirkkaassa valossa. Klaanilaiset kääntyivät katsomaan meitä. Heitä rauhoittelemassa ollut Tammiroihu vilkaisi meitä ja ravasi nopeasti luoksemme. Poikani katsoi Syvänneloikkaa kunnioittavasti mutta myös pyytävästi.
”Syvänneloikka, voisitko mitenkään kertoa Liekkimielelle minulta terveisiä? Ja että tulen pian tapaamaan häntä?” hän kysyi. Syvänneloikka ei sanonut mitään, mutta nyökkäsi pienesti. Tammiroihu nyökkäsi kiitollisena ja lähti kulkemaan kohti pentutarhaa. Katsoin ystävääni ja katseemme kohtasivat jälleen.
”Nähdään taas pian. Ja kiitos kun tulit”, maukaisin hiljaa.
”Kiitos myös sinulle. Olit todella avuksi”, Routavarjon poika vastasi ja kosketti toverillisesti hännällään lapaani. Tämän jälkeen hän lähti kulkemaan kohti leirin uloskäytiä kiihdyttäen juoksuun lähellä tunnelia ja katosi pian näkyvistä. Katselin vielä pitkään hänen jälkeensä ja huokaisin. Nostin katseeni taivaalle jossa näkyi muutama mustareunainen pilvi lipumassa kohti aurinkoa.

Nimi: Täplätuike

03.08.2014 18:09
Tunsin yhtäkkisen lämmön aallon Graniittitähden sanoista. Pentuja?
"Totta kai!" innostuin ja kolli helpottui selkeästi. "Olen haaveillut pennuista pitkään, mutta joku on aina tullut tielle. Tiedäthän, perheeni ja muut." Enkä ollut ikinä löytänyt sitä oikeaa... ennen kuin nyt. Kehräsin pehmeästi.
"Ymmärrän", Graniittitähti hymyili. "Hyvä että olet samaa mieltä."
"Toki", naurahdin ja käänsin katseeni takaisin kimmeltävään veteen haaveillen siitä ajasta, kun makaisin pentutarhassa vierelläni uusia elämän alkuja, omia pentujani.

// pätkä >__>

Nimi: Graniittitähti

03.08.2014 14:27
Istuin suurkivellä ja katselin kuinka juuri nimetty Tulvayö poistui leiristä ystävänsä ja kettujen kanssa.Nuori naaras oli päättänyt jättää klaanin elon taakseen ja seurata uutta polkua erakon elämässä. Luotin hänen selviämiseensä ja vilkaisin aukiolla istuvia klaanilaisia jotka yhä vilkuilivat seurueen perään ja kuiskuttelivat keskenään.
"Graniittitähti..." Koikukka maukaisi kiven juurelta. Arvasin mitä naaraalla oli mielessä ja ravistin päätäni.
"Niistä ketuista ei ole haittaa", sanoin. Naaras näytti yhä epäilevältä, mutta ei sanonut enää mitään. Loikkasin alas kiveltä ja venyttelin jäseneni pikaisesti ennen kuin suuntasin soturien pesän edustalla istuneen Täplätuikkeen luo.
"Hei", hän sanoi hymyillen. Hymyilin takaisin ja vilkaisin klaanilaisia jotka hajaantuivat omille teilleen.
"Lähdetkö käymään järvellä kanssani?" kysyin, sillä halusin viettää hetken kaksin naaraan kanssa. Täplätuike nyökkäsi ja lähdimme rinnakkain kulkemaan ulos leiristä.

Järvelle päästyämme istahdimme suuren harmaan kiven päälle ja katselimme kimmeltävää vettä. Olimme hetken aivan hiljaa, vain lintujen laulu kaikui puiden oksilla. Käänsin katseeni Täplätuikkeeseen. Soturin kullanvärinen turkki kiilsi kauniisti ja silmät loistivat lämpöä joka sai sydämeni lyömään kiivaasti. Mutta loppujen lopuksi ulkoinen kauneus oli toissijaista. Naaraan sisäinen kauneus oli syy miksi hänestä pidin.
"Täplätuike", aloitin. Naaras katsoi minua hymyillen. Olin aikeissa jatkaa mutta hän ehti ensin.
"Kiitos, Graniittitähti. Kun olet pysynyt tukenani muiden epäilyistä huolimatta", hän naukui. Tosiaan, muut klaanilaiset suhtautuivat alunperin Myrskyklaanista kotoisin olevaan soturiin yhä epäluuloisesti tämän viettäessä paljon aikaa perheensä luona.
"Ei tarvitse kiitellä. Pysyn tukenasi vaikka mikä tulisi", vakuutin. Täplätuike hymähti ja nuolaisi poskeani.
"Minä taas olen pahoillani tästä suhteemme salailusta", sanoin luimistaen korviani.
"Älä ole. Kerromme kaikille kun tunnemme olevamme valmiita siihen", Täplätuike sanoi. Nyökkäsin ja olimme jälleen hetken hiljaa. Halusin vakuuttaa kuinka paljon välitin hänestä. Mutta miten? Lopulta päätin sanoa sen jota olin jo jonkin aikaa miettinyt.
"Täplätuike. Haluaisitko joskus saada pentuja? Minun kanssani", kysyin ja punastuin hieman.

//Tönkkö Dx Täplä? :3//

Nimi: Tikru

31.07.2014 22:00
__________________________________________________

Nimi: Tikru

31.07.2014 21:10
Tammiroihu// 42kp
Pyörretassu// 2kp
Lumikynsi// 6kp
Siementurkki// 6kp, 2kp
Sulkaturkki// 14kp

Nimi: Simenturkki

30.07.2014 13:08
Huokaisin vaisusti kun siskoni kysyi haluaisinko toisen pennuista oppilaakseni.
"Voisin ehkä ottaakkin kunhan Räntätassusta tulee soturi", mumisin hiljaa ja surumielisesti ja laskin katseeni käpäliini.
"Menen nyt", käännyin ja lähdin kävelemään ulos pesästä. Menin parantajanpesään ja käperryin paikalleni ja kiedoin häntäni ympärilleni.
//jatkoa. Joku?//

Nimi: Sulkaturkki

29.07.2014 18:09
Näin sisareni makoilemassa ja päätin lähteä hänen luokseen. Jätin pennut toisten kuningattarien hoitoon ja lähdin sisareni luokse. Astelin tämän luokse hymyillen hieman. En tiennyt millä tuulella Siementurkki oli joten päätin olla hieman varovainen. Olihan hän menettänyt juuri kumppaninsa ja isämme. Pelkkä ajatus Sudenhampaasta sai minut miettimään, että oli minun vikani. Tai eihän se minun vikani ollut vaan pentujen. Heidän takia isä oli kuollut.
"Hei."
"Hei", Siementurkki naukui.
"Miten voit?" kysyin.
"Ihan hyvin...kai", Siementurkki vastasi. Sitten olimme taas hiljaa. Mietin mitä voisin sanoa seuraavaksi. Siementurkki ei näyttänyt paheksuvan hiljaisuuttamme.
"Olen todella pahoillani Hillosmyrskystä", sanoin lopulta.
"Voimmeko olla puhumatta siitä...en haluaisi vatvoa sitä", Siementurkki sanoi närkästyneenä. Nyökäytin päätäni pienesti.
"Kiitos", Siementurkki huokaisi. Hymyilin hänelle rohkaisevasti.
"Kuule en voi viipyä enää kauaa, mutta haluaisitko tulla katsomaan pentujani?" kysyin varovaisesti. Siementurkki näytti miettivältä.
"Toki, voihan minä tulla", hän naukui lopulta.
"Hienoa, mennään", sanoin ja nousin ylös. Siementurkki lähti seuraamaan minua. Astelimme yhtä matkaa pentutarhalle. Kun pääsimme sisään hain pennut Purokäpälältä. Sitten kävin makuulle ja asettelin pennut mahani viereen makuulle.
"Onko niillä vielä nimiä?" Siementurkki kysyi.
"Ei, mutta mietin hänen nimeksi Varjopentua tai Tomupentua", mau'uin ja osoitin tomun harmaata pentua.
"Minusta Varjopentu sopisi ehkä paremmin, se kuvaisi pentujen synnyinperää", Siementurkki maukui.
"Olet oikeassa hänen nimeksi tulee Varjopentu", nau'uin hymyillen.
"Toisen nimeksi voisi tulla Katopentu, Kynsipentu tai Sameapentu", Siementurkki maukui. Katsoin aivan Rokan näköistäpentu, joka ei ollut vielä avannut silmiään.
"Minusta Sameapentu sopisi sille", sanoin.
"Silloin se Sameapentu", Siementurkki naukui.
"Ehkä sinä voisit ottaa toisen oppilaaksesi kunhan ne ovat oppilaan ikäisiä", nau'uin varovaisesti.
//Siemen??

Nimi: Siementurkki

29.07.2014 14:03
Makoilin parantajanpesän ulkopuolella auringossa ja katsoin tyhjästi eteenpäin. Tunsin kosketuksen lavassani ja kohotin aavistuksen verran päätäni.
Aamukatse jonka leuoissa roikkui kaksi hiirtä jotka hän laski eteeni syötäväkseni.
Huokaisin hieman.
Olin hieman paremmassa kunnossa kuin aivan heti kun Hiillosmyrsky oli kuollut. Se sattui yhä mutta ei niin kipeästi kuin olisin uskonut.
Tammiroihu oli auttanut paljon ja hänhän oli paras ystäväni koko klaanissa ellei sisartani Sulkaturkkia laskettu.
Aloin syömään toista hiirtä hitaasti. Kun olin syönyt ensimmäisen haukkaisin vastahakoisesti Toisesta palasen ja nielin. Kun olin syönyt molemmat asetuin taas makuulle ja katselin leiriä.
//Jatkoa. Joku?//

Nimi: Lumikynsi

28.07.2014 11:09
Olin mennyt metsälle. Tuoresaalista oli vain vähä leirissä. Oli ilta. Jotenkin kaikki tuntui normaalia pelottavammalta ja synkemmältä. Nauroin itseäni ja jatkoin matkaa. Sitten kylmät väreet kulkivat selässäni. Joku tarkkaili minua! Vaihtoehtoja oli monia. Tunsin kevyesti kynnet selässäni. Sitten kipu yltyi. Se yltyi ja yltyi. Kunnes jää kylmät kynnet lävistivät nahkani.
"Aavekynsi!! Hiiren aivoknen ketunläjä!!" Kiljuin osin suuttumuksesta ja osin kivusta. Kynnet vain upposivat syvemmälle. Turkkini muuttui siitä kohtaa mihin kynnet osuivat mustiksi (?) Nyt kiljaisin kivusta. Kaikki tapahtui niin nopeasti, silmieni edessä. Aavekynsi tappoi perheeni. Oli lähesthmäsä minua, pentuna. Samalla Lieskatähti syöksähti sisään pentutarhaan ja karkoitti Aavekynnen maanpäältä alamaailmaan, pimeydenmetsään. Minä kasvoin ja kasvoin. Olin soturi ja tapasin veljeni. Näyt loppuivat. Kynnet alkoivat pyörryttää minua. Yritin päästä irti.

//Joku??

Nimi: Pyörretassu

23.07.2014 18:35
Olin raivoissani sisarelleni joka oli lähtenyt ja ei ollut tietoinen isän kuolemasta. Nousin pediltäni ja lähdin juoksemaan poispäin leiristä.
Löysin niiden kettujen hajujäljen ja lähdin seuraamaan sitä kunnes löysin luolan.
Raivosta kihisten marssin luolaan ja ulvaisin nähdessäni sisareni kettujen ja kahden kollin vieressä nukkumassa. He kaikki kavahtivat pystyyn.
Turkkini sojotti pystyssä ja murisin raivon vallassa nähdessäni sisareni ketun vieressä.
//Jatkoa. Tulva?//

Nimi: Tammiroihu

22.07.2014 20:18
Pysyin koko yön Siementurkin vierellä ja yritin pitää hänet edes jotenkin tolpillaan, mutta en pystynyt estämään kun hän aamun valjettua vaipui pyörtyneenä maahan. Nostin ruskearaidallisen naaraan selkääni ja kannoin hänet Aamukatseen pyynnöstä hänen pesälleen. Pesässä parantaja hääri hetken Siementurkin ympärillä ja mutisi hiljaa. Istuin vähän matkan päässä ja katsoin naaraita huolestuneena.
"Ei mitään vakavaa, hänen pitäisi virota päivän mittaan", parantaja maukui ja katsoi minua monivärisillä silmillään. Päästin helpottuneen huokaisun.
"Ulkoisesti hän voi hyvin, mutta sisäisiä haavoja en voi hoitaa. Ne korjaantuvat ajan kanssa", Aamukatse jatkoi ja laski katseensa takaisin Siementurkkiin, jonka kylki kohoili hiljalleen merkkinä siitä että hän oli elossa.
"Ensin Sudenhammas ja nyt Hiillosmyrsky", naukaisin silmät kiiluen. "Kunpa voisin tehdä jotain."
"Pysy hänen ystävänään ja tue häntä kaikin keinoin, niin autat parhaiten", Aamukatse sanoi vakaasti mutta lämpimästi. Nyökkäsin ja astuin Siementurkin luo painaen kuononi hetkeksi hänen pehmeään niskaansa.
"Tulen myöhemmin katsomaan sinua", kuiskasin ystävälleni vaikka en ollut edes varma kuuliko hän mitään. Nostaessani pääni kuulin askelia suuaukolta ja kurkistin olkani yli. Siementurkin ja Hiillosmyrskyn pennut, Pyörretassu ja Haitassu astuivat pesään ja pysähtyivät hetkeksi aloilleen.
"Tulimme emomme tueksi", Pyörretassu sanoi heittäen samalla haastavan katseen niin minuun kuin parantajaan. Aamukatse nyökkäsi ja astuin sivuun päästäen oppilaat emonsa vierelle. Tunsin suurta myötätuntoa nuoria kissoja kohtaan, ja toivoin heidän toipuvan mahdollisimman pian ja kivuttomasti. Käännyin ympäri ja poistuin pesästä silmät maata haravoiden.

Aukiolla näin Unikkoväreen joka istui soturien pesän edustalla ja katseli aukiolle, jossa klaaninvanhimmat valmistautuivat viemään Hiillosmyrskyä haudattavaksi. Kävelin sisareni luo ja vaihdoimme huolestuneita katseita jonka jälkeen käännyimme katsomaan Graniittitähteä. Isämme puhui klaaninvanhimmille hetken ja käänteli korviaan joka suuntaan. Vanhimmat nyökkäsivät, nostivat harmaan kollin maasta ja kantoivat hänet varovasti ulos leiristä. Hiillosmyrskyn eloton häntä piirsi vanaa tomuiseen maahan ja katsoin heidän jälkeensä vielä silloinkin kun he olivat kadonneet piikkihernetunneliin. Vilkaistuani Unikkovärettä näin hänen sinivihreissä silmissään suurta surua. Ymmärsin naaraan tunteita hyvin, Hiillosmyrsky oli ollut hänen ensimmäinen oppilaansa.
"Hän metsästää nyt Sudenhampaan rinnalla Tähtiklaanissa", sanoin hiljaa ja nojauduin kevyesti sisareeni, joka nyökkäsi pienesti ja katsoi minua silmiään räpytellen.
"Täytyy valita uusi mestari Veistostassulle", naaras maukui.
"Isä valitsee jonkun kokeneen ja sopivan, aivan varmasti", sanoin jolloin Unikkoväre tuhahti pienesti.
"Eikö se nyt ole selvää?" hän murahti. Pyöräytin silmiäni ja kosketimme toistemme kuonoja sisarellisesti. Unikkoväreellä oli muutenkin huolia Tunturihallan ja Vuonotassun loukkaantumisten takia - Vuonotassu tosin alkoi olla jo paranemaan päin - enkä halunnut hänelle niitä lisää.
"Lähdetkö kanssani metsästämään?" kysyin. Kaipasimme kummatkin nyt muuta ajateltavaa. Unikkoväre nyökkäsi ja lähdimme rinnakkain kulkemaan ulos leiristä.

Palasimme auringonhuipun hetken mentyä takaisin aukiolle. Metsästys oli sujunut hyvin ja sisareni oli saanut kiinni kolme hiirtä ja oravan, kun minä taas olin napannut varpusen, myyrän ja pienen käärmeen. Laskettuamme saaliit tuoresaaliskasaan Unikkoväre sanoi menevänsä käymään isän puheilla. Rikkiraitaisen naaraan mentyä poimein kasasta oravan ja lähdin kohti pentutarhaa tapaamaan kumppaniani Tuikekukkaa. Hopeajuovaisen naaraan raskaus oli hidastunut josta olin huolissani. Aamukatse oli vakuutellut sen olevan vaaratonta, mutta olin silti huolestunut. Kumppanini syödessä antamaani oravaa suin hänen pitkää turkkiaan hellästi mutta tarkasti. Huomioni kiinnittyi Sulkaturkkiin, Siementurkin sisareen joka oli saanut pentuja pari päivää sitten.
"Sulkaturkki?" maukaisin varovasti jolloin kuningatar katsoi minua kysyvästi.
"Olen todella pahoillani Sudenhampaasta. Hän oli urhea ja vahva soturi, ja hän teki todellisen sankariteon pelastamalla sinut ja pentusi", sanoin. Sulkaturkki tuijotti minua hetken kunnes nyökkäsi ja laski katseensa pentuihinsa.
"Onko Siementurkki kunnossa? Sinähän valvoit yön hänen vierellään", tummakuonoinen kuningatar kysyi nostamatta katsettaan. Vilkaisin Tuikekukkaa jonka korvat värähtivät kysymyksestä. Nuolaisin kumppanini otsaa rauhoittavasti ja katsoin taas Sulkaturkkia.
"Hän menetti tajuntansa aamulla, mutta on nyt hyvissä tassuissa parantajan luona. Aamukatse sanoi että hänen pitäisi herätä päivän aikana", kerroin. Sulkaturkki nuolaisi kummankin pentunsa otsaa ja huokaisi.
"En tiedä miten hän selviytyy tästä. Hänen läheisensä tietenkin tukevat häntä, mutta miten pitkälle se riittää?" naaras maukui puoliksi itsekseen. Luimistin korviani ja huokaisin minäkin raskaasti.

Poistuttuani pentutarhasta kävelin uudelleen tuoresaaliskasalle. Kumarsin pienesti kasan vieressä seisoneelle Leijonahännälle ja kumarruin poimimaan hiiren kasan päältä.
"Kenelle viet tuon?" varapäällikkö kysyi tasaisella äänellä.
"Siementurkille parantajan pesään", vastasin. Kullanruskea kolli silmäili minua tovin kunnes nyökkäsi hyväksyvästi. Enempää sanomatta lähdin parantajan pesälle ja astuin sisään. Siementurkki makasi samassa asennossa kuin lähtiessäni ja Aamukatse istui hänen vierellään. Parantajaoppilas Suojatassu järjesteli yrttejä pesän toisella puolella ja mutisi jotain itsekseen.
"Tammiroihu, hyvä kun tulit", Aamukatse sanoi vilkaisten minua hymyillen. Laskin hiiren Siementurkin kuonon lähelle ja hymyilin pientä hymyä.
"Miten hän voi?" kysyin.
"Hän on liikahdellut levottomasti, se on merkki siitä että hän alkaa heräillä. Lähetin hänen pentunsa oppilaidenpesään nukkumaan", parantaja vastasi. Kun hän oli saanut puhuttua loppuun, Siementurkki ynähti ja liikahti hieman. Katsoin ystävääni odottavasti ja pian hän avasikin vaaleanvihreät silmänsä puolilleen.
"Siementurkki, olet hereillä!" kehräsin kovaan ääneen. Ruskeavalkoinen naaras silmäili ympärilleen mutta ei sanonut mitään. Nähtyään tuomani hiiren hän ojensi tassuaan ja huitaisi riistan kauemmas.
"Siementurkki?" mau'uin hämilläni.
"Antakaa minun olla. Haluan olla yksin ja rauhassa, niin pääsen nopeasti Hiillosmyrskyn luo", ystäväni murisi ja samassa hänen silmänsä alkoivat kiilua kyynelistä. Vilkaisin kauemmas paiskattua hiirtä ja kävelin poimimaan sen suuhuni.
"Siementurkki, tiedän että olet menettänyt paljon ja aivan liian lyhyessä ajassa. Mutta et voi luovuttaa nyt, et näin. Sinun on ajateltava myös pentujasi, mitä heille kävisi jos päättäisit päiväsi? Entä mitä isäsi ajattelisi? Ja ennen kaikkea, mitä Hiillosmyrsky ajattelisi?" mau'uin.
Siementurkki piti katseensa maassa ja puri hammasta välttääkseen purskahtamasta itkuun. Laskin hiiren uudelleen hänen eteensä ja katsoi ystävääni lempeästi.
"Sinun on oltava vahva, niin pentujesi kuin Hiillosmyrskyn takia. Ja olet tärkeä myös minulle", sanoin rauhallisella äänellä. Siementurkki vilkaisi minua nopeasti ja laski katseensa hiireen. Pitkän hiljaisuuden jälkeen naaras otti vastahakoisesti hiiren tassuihinsa ja puri tästä pikkuriikkisen palan. Hymyilin rohkaisevasti ja vilkaisin Aamukatsetta joka näytti helpottuneelta ja hymähti tyytyväisesti.

//Siemen? Tai joku?//

Nimi: Tikru

22.07.2014 16:49
Unikkoväre: 14kp
Sudenhammas: :(
Lehväpilke: 26kp, 30kp
Graniittitähti: 25kp
Pyörretassu: 5kp
Hiilosmyrsky: :(
Siementurkki: 6kp

Nimi: Siementurkki

21.07.2014 21:48
Katsoin kauhuissani kuinka kumppanini veltostui ja tuijotin Andyä raivon vallassa. Hän katsoi minuun tyynesti mutta vilkaisi sitten isänsä ruumista mikä oli virhe.
Loikkasin hänen kimppuunsa ja viiltelin ja raatelin häntä pahasti.
"Tapoit kumppanini joka vain kosti omat vanhempansa ja sinä tapoit kasvattiveljesi enkin saasta. Eikö sinulla ole ollenkaan ylpeyttä", Huusin ja viilsin kollin kurkun auki ja kolli veltostui ja minä purskahdin itkuun.
Paljastin kynteni ja viilsin kurkkuani mutta se osui liikaa sivuun tappaakseen.
Nostin kumppanini velton ruumiin selkääni ja lähdin kohti leiriä ulvoen itkusta. Kun pääsin leiriin laskin kumppanini ruumiin hellästi aukiolle ja lysähdin sen viereen.
Tunsin kosketuksen lavassani ja katsoin ystävääni Tammiroihua jonka katse oli myötätuntoinen puolestani.

Parantajamme yritti saada minut pesäänsä mutta en suostunut hievahtamaankaan. Vasta kun aamu sarasti minä pyörryin.
Pyörretassu oli yöpynyt isänsä vierellä samoin Haitassu mutta Tulvatassu oli yhä sen kumppaninsa kanssa.
Hänrllä sentään oli kumppani.
//jatkoa. Joku? Tää masentuu pahasti eikä halua syödä tai juoda ollenkaan mutta Tammi sais sen syömään jotakin.//

Nimi: Hiillosmyrsky

21.07.2014 21:33
"Oliko hän tosissaan?" sihahdin. Siementurkki näytti järkyttyneeltä ja surulliselta ja nyökkäsi. Murisin hiljaa. Kaikkein vähiten minua kiinnosti nyt kuunnella Pyörretassun itsekkäitä kommentteja. Tuhahdin ja käännyin ympäri.
"Minne menet?" Siementurkki naukui huolestuneesti.
"Selvittämään ajatuksiani", tokaisin ja kävelin ulos leiristä.

"Tunnen sinut", murisin kollille, johon olin törmännyt metsällä. "Murhasit vanhempani."
Kolli hymähti. "He saivat, mitä ansaitsivat", hän murisi.
"Kimi", sihahdin kollin nimen. "Onko ikävä kumppaniasi?"
Kimin kasvot vääristyivät raivosta. "Sinä tapoit hänet", hän sihisi. Hymyilin omahyväisesti. Kimi ulvahti ja loikkasi minua kohti varomattomasti. Väistin, iskin kollia käpälälläni vatsaan ja pureuduin hänen niskaansa.
"Olette helppoja tapettavia", murisin. "Ihmettelen, miten vanhempani eivät pärjänneet teille."
Purin hampaani yhteen ja Kimin tuskanhuuto katkesi. Hymähdin nuolaisten huuliani ja väräytin korvaani kuullessani ääntä. Joku tömähti niskaani ja lukitsi minut maata vasten.
"Minä käskin jättää hänet rauhaan", Andy sähisi raivosta vääristyneellä äänellä. "Tapoit hänet!"
"Hyvä huomio", murahdin ja yritin liikkua, mutta Andyn ote oli todella luja. Kolli iski hampaansa niskaani.
"Nyt sinä kuolet", hän sähisi. "Olisi kannattanut noudattaa käskyäni!"
Kun kasvattiveljeni puri hampaansa yhteen, huumaava kipu iski tajuntaani. Viimeisenä kuulin vain Siementurkin kirkaisun.

Nimi: Lehväpilke

21.07.2014 00:17
Aurinko alkoi nousta puiden takaa, luoden lempeitä oranssin sävyisiä säteitä taivaalle. Vilkaisin isoisääni, joka oli vartioinut yön kanssani. Hymyilin tälle tekohymyäni. Oikeasti mielessäni pyöri näky, jonka olin saanut eilen.
”Voinko mennä?” kysyin ja heilautin häntääni ja otin askeleen tunnelia päin. Graniittitähden silmissä välähti hämmennys.
”Eikö sinun pitäisi mennä lepäämään?” Granittitähti sanoi kysyvästi ja katsoi minua kulmat kurtussa. Huokaisin. Arvatenkin hänen piti kysyä juuri tuota.
”Oikeasti, ei minua väsytä yhtään”, selitin. ”Haluan pysyä virkeänä, joten menen metsälle.” Graniittitähti katsoi minua pitkään, kunnes nyökkäsi pienesti. Väräytin korviani kiitokseksi ja lähdin tassuttamaan kohti tunnelia. Tunsin isoisäni katseen niskassani koko matkan ajan tunnelille saakka, ennen kuin työnnyin ulos leiristä. Räpäytin leirin ulkopuolella helpotuksesta silmiäni ja katsahdin vielä taakseni. Ei ketään. Onnekseni.
Lähdin kipittämään ripeästi varjoklaanin synkimpään metsän osaan. Haistelin kävellessäni ilmaa ja saatoin erottaa voimakkaan kanervan tuoksun alta nuoren jäniksen. Mietin ehtisinkö saalistaa sen, mutta ennen kuin päätin, olin jo etsimässä jänistä. Vatsani kurni niin kovaa, että jopa ajatukseni hautautuivat sen alle.
Nuuskin pusikkoa keskittyneesti, jotta saisin vainun jäniksestä. Yhtäkkiä kauempaa vierestäni kuului rasadus ja valkoinen jänis pompahti esiin. Se pesi kasvojaan käpälillään, eikä selvästikkään huomannut minua. Hymähdin ja lähdin vatsa maata hipoen hiipimään saalistani kohti. Olin enää alle kahden ketunmitan päässä.. Sitten heilautin häntääni villisti ja loikkasin jänistä kohti. Valkoturkkinen eläin huomasi minut juuri ennen kuin sain iskettyä kynteni sen lihaan. Jänis syöksähti pakokauhun vallassa pakoon. Murahdin kuuluvasti ja juoksin jäniksen perään. En antaisi sen karata. Jänis loikki kivien ja kantojen yli ja syöksyi puskien läpi. Seurasin sitä sukkelasti tähtiklaanin voimaa jaloissani ja sain sen tappoetäisyydelle. Varasin paljon voimaa takajaloilleni ja loikkasin. Loikkasin suoraan edessä olevan jäniksen kimppuun ja pureuduin sen pehmeään lihaan. Katkaisin sen niskat terävällä puraisulla. Makasin maassa jänis hampaissani, kunnes irrotin otteeni huuliani nuollen.
”Sainpas”, sanoin pisteliäästi jänöä kohtaan. Nyt minun ei tarvitsisi mennä tapaamaan Batia ilman saalista. Nostin jäniksen suuhuni, mutta en ehitynyt liikahtaakkaan kun puusta loikkasi eteeni tuttu, musta kissa.
”Bat!” pudotin saaliin ja sanonin innoissani. Bat hymyli huvittuneena.
”Olisitpa nähnyt ilmeesi kun jänis juoksi karkuun!” Bat irvaili leikkisästi. Painoin korvani luimuun.
”Ei se nyt niin kauhea voinut olla”, hymyilin vinosti. Bat naurahti ja käveli vierelleni. Hän puski minua kiintyneesti ja nuolaisi poskeani.
”Minulla on ollut ikävä”, kolli sanoi. ”Mitä sinulle kuuluu?”
”Minullakin on ollut sinua ikävä. Oikeasti”, hymyilin. ”Ja mitäkö minulle kuuluu? Oikein hyvää verrattuna isääni ja siskooni”, kerroin. Bat kallisti päätään kysyvästi ja asettui makuulle jäniksen äärelle. Astuin hänen vierelleen.
”Isäni loukkaantui vakavasti taistelussa kettua vastaan ja siskoni jäi kivivyöryn alle”, maukaisin. Bat irvisti ja haukkasi palan jäniksestä.
”Oletko ollut jossain taistelussa?” kysyin huolestuneena huomatessani Batin selässä kipeän oloisen haavan. Oikeastaan se oli jo parantumaan päin, mutta silti. Bat vilkaisi minua ja katsoi sitten selkäänsä.
”Ai tuo. Joku tyhmä erakko tunkeutui tielleni ja haastoi riitaa”, Bat puhahti. Nostin korvani kiinnostuneena.
”Minkälainen erakko?” kysyin. Bat laski katseensa jänikseen ja näytti miettivän.
”Melko tummasävyinen, suurikokoinen, keltaiset silmät”, kolli kuvaili ja siirsi katseensa minuun. Se oli varmasti Kaihosilmä! Minun täytyisi kertoa tästä Graniittitähdelle, ajattelin. Mutta miten? Enhän minä häntä ollut nähnyt, vaan Bat.
”Lehväpilke? Tunnetko sen kollin?” hän kysyi siniset silmät välkähtäen. Niska karvani olivat pöyhistyneet ja häntäni oli paksu kuin mikä.
”Luulen niin. Ainakin ulkonäkö viittaa entiseen varjoklaanilaiseen Kaihosilmään”, selitin katsoen Batia syvästi silmiin. Hän nyökkäsi pienesti, ennen kuin terävöityi taas.
”Entinen?” hän kysyi epäilevästi ja kallisti jälleen päätään. Hymähdin.
”Graniittitähti karkotti hänet klaanista”, sanoin.
”Miksi?” Bat esitti taas kysymyksen. Puraisin palan jäniksesta, koska tajusin etten ollut ottanut sitä vielä ollenkaan. Nielaisin palan kuivasta kurkustani alas.
”Kaihosilmä oli oikea petturi!” aloitin kovaäänisesti. ”Vielä kun Graniittitähti oli oppilas – Graniittitassu, hän oli ihastunut samaan naaraaseen kuin Graniittitähti. Valosydämmeen. Emonemoni valitsi kuitenkin isoisäni ja Kaihosilmä on kantanut siitä asti kaunaa. Ei siinä vielä kaikki. Kun Graniittitähdestä tuli päällikkö, hän..”, aloin kertomaan koko Kaihosilmän tarinaa, haukkasin välillä jänistä, kunnes jatkoin taas tarinan kertomista.

”Sitten Graniittitähti sai kyllikseen ja karkotti hänet”, lopetin puraisten viimeisen palan saalistamastani jäniksestä. Bat oli nyökkäillyt koko tarinan ajan tiiviisti ja oli kuunnellut tarkkaavaisesti.
”Hän – Kaihosilmä oli hyvin rähjäinen. Kylkiluut pistivät ikävästi esiin hänen takkuisen turkkinsa alta”, Bat totesi.
”Ihan oikein hänelle”, tuhahdin. Bat naurahti ja kaatoi minut kyljelleni. Kikatin huvittuneena, kun hän pyöräytti minut selälleni ja kumartui itse päälleni. Kolli antoi minulle pitkän ja hellän suudelman ja katsoi sitten minua silmiin. Huuleni oli pienesti hymyssä, kun katsoin lempeästi hänen silmiään.
”Tiedäthän, että rakastan sinua ylikaiken – tarkoitan oikeasti, että ylikaiken”, Bat kuiskasi ja painotti sanaa 'ylikaiken'. Nyökkäsin pienesti.
”Minä rakastan sinua myös”, sanoin ja suljin silmäni, kun Bat antoi jälleen suudelman.

Nimi: Pyörretassu

19.07.2014 17:27
Olin pettynyt sisareeni ja pahasti. Erakkokumppanin kyllä kestäisin mutta en sitä että siskollani on kettuja ystävänä.
Marssimme leiriin pettyneinä ja hännät maata laahaten.
Olimme yrittäneet päästä kettujen ohi väkisin mutta ihme kyllä ne eivät päästäneet meitä tai edes taittaneet ainuttakaan karvaa päästämme.
Minä olin ainut joka marssi pää pystyssä suoraan leiriin ja kävelin tuoressaaliskasalle ja nappasin siitä hiiren. Söin sen ahneesti samalla kun perheeni häpesi tytärtään ja vain makoili paikallaan ilmeet tuskaisen näköisinä.
Menin isämme ja emomme luokse.
"Entä sitten vaikka hän lähtikin. Se oli hänen oma valintansa ja meidän pitäisi oppia elämään sen kanssa", sanoin ylimielisesti ja marssin oppilaidenpesään nukkumaan jättäen perheeni tyrmistyneet katseet taakseni.
//jatkoa. Joku?//

Nimi: Graniittitähti

18.07.2014 20:29
Ilta väistyi yön tieltä ja Tähtiklaanin soturit ottivat paikkansa tummenevalla taivaalla. Kävelin Täplätuikkeen rinnalla leiriämme kohti. Olimme käyneet Myrskyklaanin leirissä tapaamassa Syvänneloikkaa ja muita Täplätuikkeen perheen jäseniä. Sain kunnian tavata myös Liitotassun, Syvänneloikan tyttärentyttären oppilaan hyökättyä kimppuuni puolileikkisesti. Pienet hampaanjäljet koristivat niskaani ja hännästäni oli lähtenyt muutamia karvoja. Syvänneloikka ei ollut tilanteesta juurikaan mielessään, itseäni tilanne oli lähinnä hymyilyttänyt. Olin myös maininnut synkistä pilvistä jotka olivat varjostaneet naapuriklaanin reviiriä. Niissä todella oli ollut jotain outoa, mutta en osannut sanoa mitä ne todella tarkoittivat. Syvänneloikka ei juuri kommentoinut asiaa, mutta tiesin hänenkin olevan huolissaan. Vilkaisin Täplätuiketta joka katsoi eteenpäin ja hyräili hiljaa.
"Täplätuike?" aloitin jolloin naaras vilkaisi minua ja lopetti hyräilyn.
"Anteeksi. Olen viettänyt kanssasi aivan liian vähän aikaa", maukaisin korviani luimistaen. Täplätuike katsoi silmiini tyynenä.
"Ei ole mitään anteeksi pyydettävää. Sinulla on ollut huolia perheesi puolesta ja päällikön velvollisuudet painavat harteillasi. Isäni - kummatkin - olivat päälliköitä ja ymmärrän hyvin kiireellisyytesi", naaras naukui. Ravistin päätäni vakaasti.
"Se ei silti saisi olla estää minua viettämästä aikaa rakkaitteni kanssa. Kuten sinun", sanoin. Täplätuike hymähti ja suuteli kulkiessaan poskeani jolloin punastuin pienesti.
"Meillä on vielä paljon aikaa. Lyhyetkin hetket ovat arvokkaita, muista se", hän kehräsi. Suutelin vuorostani häntä poskelle ja jatkoimme kulkua hiljaisuuden vallitessa.

Kulkiessamme lähemmäksi leiriä havaitsimme ilman muuttuneen ahdistavammaksi ja painostavaksi.
Astuimme piikkihernetunneliin ja ensimmäisenä näimme klaanilaisten kokoontuneen piiriksi aukiolle. Kuului kuiskuttelua, mouruamista ja hiljaista itkua. Vilkaisin vartiossa olevaa Lehväpilkettä ja astelin hänen luokseen.
"Mitä on tapahtunut?" kysyin heilauttaen päätäni kissojen suuntaan. Lehväpilke vilkaisi klaanilaisia, huokaisi ja katsoi minua silmät kiiluen.
"Sudenhammas on kuollut", naaras sanoi jolloin säpsähdin.
"Kettu hyökkäsi pentutarhaan ja Sudenhammas suojeli Sulkaturkkia ja tämän pentuja. Hän haavoittui vakavasti ja..." Lehväpilke kertoi ja vaikeni sitten. Laskin häntäni toviksi lapsenlapseni selälle ja katsoin surevia kissoja. Siementurkki makasi isänsä ruumiin vierellä ja Hiillosmyrsky oli hänen vierellään. Tammiroihu istui ystävänsä toisella puolella yrittäen lohduttaa tätä. Kuulin Tulppaaniraidan katkeran itkun naaraan maatessa puoliksi kumppaninsa yllä ja Sulkaturkki istui mustan naaraan vierellä tuijottaen isäänsä silmät järkytyksestä suurina. Vilkaisin nopeasti Lehväpilkettä, joka nyökkäsi ja kävelin klaanilaisten luo. Kaikki vilkaisivat minua niin hämmentyneinä kuin odottavasti. He odottivat minun sanovan jotain. Saatoin lukea heidän kasvoiltaan kysymyksen: "Miten tällaista voi tapahtua?"
Vedin henkeä ja katsoin tovin Sudenhampaan liikkumatonta kehoa ennen kuin aloitin:
"Varjoklaanin kissat. Olemme tänään menettäneet yhden rohkeimmista ja vahvimmista sotureistamme. En valitettavasti tuntenut Sudenhammasta kovin hyvin, mutta tarpeeksi voidakseni sanoa hänen olleen suojelevainen ja oikeudenmukainen. Otan syvästi osaa isänsä, isoisänsä, kumppaninsa ja ystävänsä menettäneiden suruun. Mutta Sudenhammas ei ole kuollut. Hän elää muistoissamme ja kulkee nyt Tähtiklaanin urheimpien sotureiden rinnalla. Lausun hyvän matkan toivotukset Sudenhampaan ruumiin edessä ja pyydän esi-isiemme henkiä vartioimaan hänen sielunsa viimeistä matkaa. Hyvästi, Sudenhammas. Ja kiitos kaikesta."

Klaanilaiset tuijottivat minua kun laskin katseeni ja painoin kuononi Sudenhampaan viilenevään turkkiin. Loin vielä pahoittelevan katseen kollin läheisiin ja väistyin sivummalle antaen klaanilaisten tulla lähemmäs. Täplätuike katsoi minua ja nyökkäsin naaraalle joka nyökkäsi takaisin ja kävelin Lehväpilkkeen luokse. Painauduin tyttärentyttäreni pilkullista turkkia vasten ja painoimme päämme yhteen, kuin lukien toistemme ajatukset.
"Minua huolestuttaa, isoisä", naaras kuiskasi. Väräytin korvaani ja kiedoin häntäni naaraan ympärille.
"Ei mitään hätää. Tiemme kulkevat aina rinnakkain, vaikka kulkisimme eri mailla", sanoin hiljaa. Se oli yksi sanonnoista joita emollani Tuhkakynnellä oli tapana käyttää. Lehväpilke nyökkäsi hiljaa ja suuntasimme vaaleansinisten silmiemme katseen taivaalle, jossa yksi Tähtiklaanin sotureista loikkasi jättäen pitkän hännänpiirron taakseen.

Nimi: Lehväpilke

18.07.2014 19:32
Painoin pääni kunnioittavasti ja kuiskasin mielessäni terveiset Sudenhampaalle. Tuo kolli oli kuollut kunniakkaasti pelastaessaan tyttärensä ja lapsenlapsensa. Hän varmasti sai matkata tähtiklaaniin rauha ympärillään, kun tiesi pelastaneensa heidät.
Kävelin hitaasti Siementurkin luo, jonka kyyneleet valuivat hartaasti hänen poskillaan. Sipaisin hännälläni naaraan lapaa, lohdutukseksi.
”Osaan otot. Hän oli urhea soturi”, kuiskasin hiljaa Siementurkin korvaan. Tämä nyökkäsi pienesti kiitokseksi.
”Kerro osaan ottoni myös siskollesi”, varmistin. Siementurkkia alkoi itkettää lohduttomasti. Painaudui naaraan turkkiin toverillisesti ja kuiskailin tämän korvaan lohduttavia ja rauhoittavia lauseita.
”Kiitos Lehväpilke”, hän kuiskasi. Hymyilin pienesti ja vilkaisin piikkihernetunnelille. Hiillosmyrsky oli palannut partiosta. Heilautin häntääni hänelle, jolloin kolli riensi luoksemme. Siementurkki painautui kumppaniaan vasten. Nyökkäsin Hiillosmyrskylle, jonka jälkeen jätin heidät kaksin ja palasin aukion laidalle. Katselin Sudenhampaan ruumista korvat luimussa. Yhtäkkiä minulle tuli kauhea pakko nähdä isä. En kestäisi jos hänelle tapahtuisi jotain tuollaista. Kipitin reippain askelin parantajanpesään. Yllätyn kun emoni ei ollutkaan siellä. Kävelin Tunturihallan vierelle ja käperryn hänenn viereensä, painaen kuononi hänen niskaansa.
”Lehväpilke, sinäkö?” Tunturihalla siristi silmäänsä. ”Mitä aukiolla tapahtuu?” Korvani nousivat pystyyn, kun kuulin viimein isäni äänen.
”Onneksi olet hereillä”, puskin hänen poskeaan. ”Sudenhammas on kuollut.”
”Kuollut? Miksi?” Tunturihallan ääni värähti. ”Minun pitäisi mennä esittämään osaan ottoni”, hän sanoi hiljaa. Pudistin päätäni.
”Emo varmasti kertoo sen puolestasi. Sitä paitsi et saa liikkua minnekkään”, sanoin lempeästi. Tunturihalla laski häntänsä selälleni, joka tuntui tuovan rauhoittavan tunteen.
”Isä, en halua, että kuolet koskaan.”
”Se on mahdotonta, kultapieni, jokainen kuolee aikanaan. Tähtiklaani on antanut meille jokaiselle kohtalomme, eikä sitä voi muuttaa”, Tunturihalla nuolaisi poskeani. Hymyilin pienesti ja tahtomattani vaivuin surun ja rauhan sekoittamaan uneen.

Istuin lämpimän kiven päällä. Ilma oli kaunis, aurinkoinen ja lämmin. Nurmi vihersi vanhan ladon luona, ja joki solisi rauhoittavaa solinaansa. Häntäni oli kietoutunut tassujeni ympärille, kun katsoin kirkkaan sinistä taivasta. Ei pilven pilveä. Vain valkoinen aurinko, joka loi puiden ja ladon kohdalle varjot. Hymyilin. Niin kaunis päivä vain istuskelemiseen.
Perhonen lensi silmieni ohi ja sai katseeni kulkemaan sen matkassa. Katselin kuinka se nautti tuulen antamasta vauhdista, kunnes se laskeutui vaaleanpunaiselle kukalle. Hymähdin ja käänsin katseeni jälleen latoa kohti.
Astuin alas kiveltä ja kävelin sulavin askelin tummanruskeaa latoa kohti. Sen seinät olivat lahonneet joistain kohti, mutta se tuntui silti kodikkaalta. Astelin aivan ladon kulman viereen ja istahdin siihen. Yhtäkkiä alkoi kuulua korvia vihlovaa jyrinää. Katsahdin säikähtäneenä taivaalle. Aurinko ja sininen taivas oli poissa! Nyt taivasta peitti tummat, miltein mustat pilvet, joista sinkoili vaaleita salamoita. Tuuli riepotteli turkkiani. Kiljaisin kun salama iski läheiseen puuhun. Puu kaatui maahan oksat heiluen. Silmäni olivat kauhusta ammollaan, mutta silti vain istuin ladon vierellä tekemättä mitään. Samassa yksi harmaa kivi lähti vierimään kohti jokea. Tuuli avitti sitä, jolloin se lompsahti veteen. Siitä syntyi väreitä. Väreet sivelsivät koko ilmaa, ja ukon ilma hävisi. Kurtistin kulmiani ja laskin pöyhistyneen turkkini. Tassutin joen läheisyyteen ja kurkotin katsomaan kiveä, joka oli jokeen pudonnut. Poissa. Kivi oli poissa. Ainoastaan väreet leikittelivät joen pintaa, mutta hetken päästä nekin katosivat. Väreet tuntuivat tuovan tasapainoa, jonkun yllättävän ja kauhean asian vierelle. Mutta minkä? Sitten näky alkoi pyöriä ympärilläni, ja putosin pimeyteen.

Säpsähdin hereille. Nostin pääni isäni vierestä ja räpyttelin silmiäni. Vilkaisin ympärilleni. Nousin hiljaa ylös, etten herättäisi isää. Hipsin ulos parantajanpesästä. Ilta oli tullut, eikä ketään ollut enää hereillä. Oikeastaan vain Siementurkki, Sulkaturkki ja Tulppaaniraita täplittivät hiekkaista aukiota Sudenhampaan ruumiin kanssa ja Koikukka, joka vartioi leiriä piikkihernetunnelilta. Tassutin naaraan luo mietteliäänä. ”Voin vahtia, mene sinä nukkumaan”, sanoin ystävällisesti. Koikukka nyökkäsi kiitollisena ilman vastaväitteitä ja paineli sotureidenpesään nukkumaan. Istuin ja nostin katseeni taivaalle.
*Valosydän auta minua. Auta minua selvittämään mitä näkyni tarkoitti*, ajattelin. Taivaalla loisti hetken ajan kirkas tähti, ennen kuin himmeni samanlaiseksi kuin muut. Hymyilin.
”Sinunkin apusi kelpaa, Sudenhammas.”

//jatkoo? :3

Nimi: Sudenhammas

18.07.2014 18:26
Katselin tytärtäni ja hänen kauniita pentujaan. Siementurkin pennut olivat jo oppilaita mutta nämä olivat pieniä ja heikkoja.
Sulkaturkki nukkui ja minä istuin hänen vieressään pentuja vahtien.
Äkkiä kuulin rapinaa ja valtqva kettu syöksähti pentutarhan sisään ja ilman minkäänlaisia epävarmuuksia syöksyin sen kimppuun. Sulkaturkki oli herännyt ja sähisi raivokkaasti mutta ei hyökännyt koska hän yritti suojella pentujaan.
Viilsin ketun kurkkua mutta sitten se sai otteen rinnastani ja puraisi rajusti. Ulvaisin tuskasta kun kettu syöksyi pois minä hampaissaan.
Äkkiä minä kumminkin viiltelin ketun kurkkua ja sitten purin sitä rajusti ja äkkiä kettu vain lyyhistyi kesken juoksun ja pääsin irti.
Huohotin raskaasti jq tajurin että rintani oli murtunut ja sanoin muutama kylkiluu. Ähkäisin kun lyyhistyin taas maahan.
Pakotin itseni kumminkin ylös ja pakotin itseni kävelemään leiriin ja taakseni jäi vain verivana ja kuollut kettu.
Kun astuin leiriin kuulin henkäyksiä koska rintani oli rytyssä ja etsin katseellani tytärtäni. Näin Sulkaturkin tulevan ulos pentutarhasta ja lyyhistyin.
Nyt pystyin kuolemaan koska tiesin tyttäreni ja tyttärenpentuni olevan kunnossa.
"Isä! Älä kuole nyt", Sulkaturkki vaikersi ja näin Siementurkin kyyristelevän toisella puolellani kyyneleet silmissään.
"Valitan Sulkaturkki pysyin hengissä tähän asti vain koska halusin tietään että sinä ja pennut olisivat kunnossa. Minun on aika nyt siirtyä Tähtiklaaniin", lausuin käheällä äänellä ja nytkähdin kuullessani Tulppaaniraidan ulvahduksen.
"Rakastan sinua Tulppaaniraita", lausuin kun hän pääsi luokseni ja kaikki pimeni.

Kun avasin silmäni huomasin olevani pilven päällä ja että minuun ei enää sattunut. Nousin ylös ja katsoin kissoja ympärilläni.
"Tervettuloa Tähtiklaaniin Sudenhammas", joku kissoista maukui ja ohjasi minut pienen aukon luokse. Näin sieltä leirimme ja oman ruumiini kaikkien keskellä.
Loikkasin nopeasti ja laskeuduin kumppanini viereen.
"Älä sure minua. Rakastan sinua ikuisesti Tulppaaniraita", mumisin kumppanini korvaan ja siirryin tyttärieni viereen.
"Pitäkää huolta pennuistanne. Vaikka olenkin kuollut vartioin heitä yhä", kuiskasin ja lokkkasin takaisin pilven päälle.
//jatkoa. Joku? Tää nytten kuoli.)://

Nimi: Tikru

16.07.2014 15:01
Niin siis, heh, tarkoitin Lehväpilven kohdalla Lehväpilkettä x3

 

©2018 Metsäketo - suntuubi.com