Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Myrskyklaani Jokiklaani Tuuliklaani Varjoklaani  Tähtiklaani Erakot ja kotikisut 

 

Varjoklaanilaisten tarinat

 

 << <  3  4  5  6  7  8  9  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Zare

01.03.2018 20:33
________________________________________________

Nimi: Zare

01.03.2018 20:11
Kotkankatse// 32kp
Varjosydän// 20kp
Leikopentu// 10kp, 15kp
Pikkupentu// 8kp
Kielotassu// 11kp

Nimi: Lasi

28.02.2018 22:39
Kröhöm pahoittelen Z en näköjään ikinä lue mitään tarpeeksi tarkasti...
Pahoittelen nyt vääriä mestarien nimiä. Laitoin vain ne mitkä ilmotin joskus ikuisuus sitten chatissä enkä niitä jotak merkkasit niille ne käy toki jotka niille valkkasit. Anteeksi.

Nimi: Leikopentu

28.02.2018 21:11
Olin viimein keksinyt miten päästä oppilaaksi, lähdin leiristä.
*jos toisin saalista Varjosydämmelle hän nimittäisi minut* ajattelin.
Suunnitelmani oli selvä. Hipsin pois leiristä pentitarhan seinän ali. Piikit raapivat turkkiani mutta pian pääsin ulos.
Kylmä tuuli puhalsi kasvoilleni, suuntasin kulkuni pois päin leiristä. Viiksiini ilmestyi pian huurretta ja turkkini oli kuuranpeittämä. Mielessäni kävi palata pentutarhaan, ei nyt se olisi liian myöhäistä.
Hypin nietoksessa eteenpäin, lumipeite oli valtava!
Ilta alkoi jo pimetä, puut harvenivat ja edessäni avautui valtava tasainen, valkoinen pelilikirkas jään pinta.
Päätin huilata hetken, jalkani olivat jääkylmät ja tassujani särki. Olin kävellyt hyvin pitkään. Kuulin epävarman rasahduksen allani. Valpastuin nousin seisomaan. Kuulin toisen voimakkaamman rasahduksen.
*o ou*
Jää petti allani ja vesi pärskysi ulos jään alta. Se oli hyyvtävän kylmää. Kirkaisu karkasi suustani ennekun jäinen vesi sulki minut syleilyynsä. Tuntui kuluvan ikuisuus, hetki tuntui ikuiselta. Upposin hitaasti alas päin. Katsoin ylös ja aukko josta olin pudonnut aukeni ylläni, valoa tulvi sieltä mutta se olo kaukana, ja lähellä. Silti liian kaukana.
Keuhkoni huusivat happea. Suuhuni tulvi pahanmakuista järvivettä. Silmissäni alkoi sumeta.
*Olen tulossa, Huurrepentu*
Tunsin terävien hampaiden uppoavan niskaani. Silmissäni pimeni ja kaikki huurtui.

----------

Vettä purskusi suustani kun tomusydän raahasi minua jäältä.
Maailma pyöri silmissäni. Kun pääsin kuivalle maalle näin Kalmatassun vieressäni.

-----

Heräsin parantajan pesästä, huomasin nukkuneeni Varjosydäntä vasten kuten viiemiset kuusi kuuta. Liikahdin ja samassa Varjosydän nosti päätään hän huokaisi hepotuksesta.
"Rakas olet hengissä" hän kuiskasi liikuttuneena.
*öö tietenkin olen?*
Varjosydän puhkesi hiljaiseen itkuun.
"Mikä hätänä?" Kysyin hädissäni.
"Ei mikään, olen vain sanattoman iloinen että selvisit." Emoni kuiskasi.
*mitä hän tarkoittaa?*
*haluaako hän pitää minut ikuisesti pentuna, olen jo tarpeeksi iso*
"Varjosydän, sinunkin pitää nukkua" Ruusujalka sanoi saapuessaan.
Emoni nyökkäsi ja raahusti kuolleen näköisenä ulos pesästä.
"Älä tuomitse häntä." Ruusujalka sanoi yllättäen.
Katsoin häntä kulma kohollaan.
"Mitä?" Kysyin vähän ymmällään.
"Näin miten katsoit häntä, sinun pitäisi ehkä tietää yksi asia. Ymmärrät häntä sitten paremmin."
"Mikä muka" vastasin nenääni nyrpistäen. Tiesin jo kaiken tärkeän. Olin kuullut kaikki tarinat emostani kun hän oli nuori, klaaninvanhimmat puhuivat hänestä oppilaana joka sai aina rangaistuksen ruusuisesta rakkaudesta.
"Tiedätkö keneltä sait nimesi?" Hän kysyi.
*tyhmänäkö minua pidät?!*
"Sysiraita päätti sen, heidän molempien nimetessään yhdet pennuista hänen häipyessään" vastasin turhautuneena.
"Ei" isoemoni maukui surullisena.
*miten mitä whaat?*

"Kauan sitten kun emosi oli pentu hänellä oli sisko, Leikopentu. He lähtivät kerran pentuina seikkailemaan. Oli lämmin loppukesän ilta. He löysivät tiensä järvelle, Leikopentu hyppäsi veteen siskonsa yllyttämänä. Leikopennun matka maan päällä päättyi siihen. Hän löi päänsä terävään kiveen hypätessään ja hukkui. Emosi ei koskaan suostunut uskomaan ettei se ollut hänen syy, hän oli niin surun murtama että makasi pentutarhassa neljänneskuun enne kun suostui edes syömään. Mutta aika parantaa haavat. Niin kävikin ja oppilas aika sai hänet unohtamaan sisarensa. Kuitenkin tämä lehtikato on ollut hänelle rankka. Monet tapahtumat ovat muistuttaneet häntä Leikopennusta, Sysiraita tiesi tästä ja siksi huusi Leikopentu kun emosi oli päättänyt Taivalpennun nimen. Hän kutsui sinua ensin Sirpalepennuksi mutta aloit muistuttamaan päivä päivältä enemmän Leikopentua joten hän ilmoitti sen nimeksesi." Ruusujalka kertoi.
"En tiennyt" maukaisin hiljaa
*siksi hän siis puhkesi kyyneliin*
"Ei minulla muuta, mutta nuku nyt. Äläkä tuomitse häntä niin rajusti." Isoemoni maukui ja asettui vahtiin vierelleni. Suljin silmäni ja kiisin pian jo unten mailla.

//se yöpyy viel hetken pentutarhas ja sit siit tehään oppilas

Nimi: Varjosydän

28.02.2018 13:53
"Varjosydän, milloin ajattelit nimittää Leikopennun?" Ruohotähti kysyi.
"En tiedä" naukaisin.
"Tarvitsemme lisää sotureita" hän painotti.
"Tiedän" huokaisin.
"Ja tarvitsemme varapäällikkömme" hän jatkoi painostaen.
"Käykö kahden auringon nousun päästä?" Ehdotin.
Hän nyökkäsi.
Ajatukseni olivat sekavat, leikopentu oli maansa myynyt ja vain mökötti pesässä.

//sori lyhyt, vain alustus Leikon tarinaan

Nimi: Varjosydän

28.02.2018 13:03
"Varjosydän, milloin ajattelit nimittää Leikopennun?" Ruohotähti kysyi.
"En tiedä" naukaisin.
"Tarvitsemme lisää sotureita" hän painotti.
"Tiedän" huokaisin.
"Ja tarvitsemme varapäällikkömme" hän jatkoi painostaen.
"Käykö kahden auringon nousun päästä?" Ehdotin.
Hän nyökkäsi.
Ajatukseni olivat sekavat, leikopentu oli maansa myynyt ja vain mökötti pesässä.

//sori lyhyt, vain alustus Leikon tarinaan

Nimi: Kielotassu

28.02.2018 11:32
"yäk" huudahdin

"kiltisti nyt" Vaahetrapilkku maukaisi.

Emoni oli siistinyt turkkini ja kaikki olisi täydellistä. Pian minut nimitettäisiin oppilaaksi ja oppisin saalistamaan sekä taistelemaan. Ajatus kiehtoi minua kovin.

"kohta se alkaa!" Kalmapentu kuiskasi.

Ystäväni oli selvästi aivan yhtä täpinöissään kun minä. Nyökkäsin kuitenkin vakavana, tämä olisi juhlallinen tilaisuus.

Viimein se alkoi tuntui kun olisin odottanut jo ikuisuuden. "Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä suurkivelle klaanikokoukseen." Kaikui Ruohotähden ääni leirissä.

Muut kissat alkoivat kerääntyä ympärillemme. Vaahteravarjo ja Varjosydän istuivat ylpeinä takaamme.

"Olemme kokoontuneet tänä iltana nimittämääm klaaniin kolme uutta oppilasta. Vaahteravarjon ja Tiikeriliekin tyttären, Kielopennun ja Varjosydämmen pennut Kalmapennun ja Värepennun." Ruohotähti aloitti kokouksen. Katselin haltioituneena.

"Kielopentu, siihen päivään saakka kunnes saat soturinimesi sinut tunnettakoon Kielotassuna. Tiikeriliekki, olet osoittanut suurta uskollisuutta ja pitkäjänteisyyttä. Odotan että siirrät nämä taidot Kielotassulle." Ruohotähti lausui.

"en tuota pettymystä" tiikeriliekki naukaisi ja asteli luokseni.kosketimme neniä ja menin istumaan isäni viereen.

*olen viimein oppilas* ajattelin innoissani.

"Kalmapentu, sinut tunnettakoon Kalmatassuna siihen päivään saakka kun saat soturinimesi. Vesiturkki, olet nuori soturi mutta olet osoittanut taistelu taitosi erinoimaiseksi. Oletan että Kalmatassusta tulee veroisesi soturi." Ruohotähti maukui ja katsoi merkittävästi nuoreen sturiin luoden myöhemmin lempeän katseen Kalmapentuun.

"Soturiksi hän on syntynyt" Vesiturkki maukui rohkaisevasti ja kosketti lempeästi oppilaansa kanssa neniä.

*Mitä! Kalmatassu sai Vesiturkin, eppää.*

Kalmatassu ja Vesiturkki tulivat viereemme muiden mestareiden ja oppilaiden sekaan.

"Värepentu, siihen saakka kun saat soturinimesi tunnettakoon sinut Väretassuna. Kotkankatse olet rohkea ja uskollinen soturi, oletan että siirrät nämä taidot Väretassulle." Ruohotähti lopetti.

Kotkankatse nyökkäsi arvokkaasti ja tassutteli koskettamaan neniä oppilaansa kanssa.

Kokous päätettiin.

"lähdemme huomenna auringonhuipun partion mukana, voinet nukkua siihen saakka." Mestarini sanoi ja nyökkäsin vastaukseksi.

Klaani hurrasi uusia nimiämme.

"onnittelut" Varjosydän maukui.


Nimi: Pikkupentu

27.02.2018 19:00
Vaimea vingahdus kantautui korviini, ja tuhahdin tuimasti jonkin pehmeän pukatessa minua. Kerran, kahdesti. Venyttelin pieniä koipiani, häntääni, selkääni... Ja räväytin silmäni auki. Uusi kirkkaus sokaisi minut hetkeksi, ja suljin silmäni välittömästi. Halu nähdä ja elää roihusi kuitenkin liian vahvana sisälläni, voittaen halun pitää silmät kiinni. Siristellen ja silmiäni räpsytellen pakotin silmäni pysymään auki. Tämä luettakoon ensimmäiseksi suoritukseksi, jonka jokainen elävä ja hengittävä syntymänsä jälkeen tekee. Huonokin valo tuntui aivan uskomattoman kirkkaalta silmiini. Katseeni vaelteli, ja kiinnittyi lähes heti korkealla yläpuolellani oleviin, lempeisiin kasvoihin.
"Huomenta, pikkuiseni", kissa kehräsi. Vingahdin vastaukseksi, ja jäin kyljelleni makaamaan ja tutustumaan tähän outoon maailmaan ympärilläni. Olin jo niin pitkään kuunnellut ääniä ympärilläni, mutta silmien avaaminen oli vielä tuntunut uskomattoman raskaalta.
"Oma pikkuiseni", emoni jatkoi, "jaksoit vihdoin avata kauniit silmäsi."
Oloni oli uskomattoman uupunut näin valtavasta ponnistuksesta, ja maito oli makeaa. Käperryin tiukasti emoni kylkeä vasten, ja unisena räpäyttelin silmiäni yhä uudelleen uudesta taidosta viehättyneenä.
"Onko hän vihdoin avannut silmänsä?" Pehmeä ääni kehräsi. Minä vaeltelin jo unien rajamailla, ja enempää en siitä hetkestä enää tajunnutkaan. Vaivuin syvään uneen.

//aikaa kuluu tässä välissä, kasvaa isommaksi//

"Oliko hän minun isäni?" kysyin Liitomieleltä, kun hän kehräten jäi katselemaan suurimman kissan perään, jonka olin koskaan nähnyt! Emoni nyökkäsi.
"Hänen täytyy olla ainakin tämän klaanin päällikkö", tuumin, "Voimakas ja suuri!"
"Jonakin päivänä sinäkin kasvat suureksi ja vahvaksi", Liitomieli vakuutti ja alkoi hellästi pestä turkkiani.
"Ja tämän klaanin päällikkö on Ruohotähti", Laventelitassu sanoi ja työntyi sisään pentutarhaan. Hän oli siellä mielestäni kovin usein, ja hän aina pyöri ympärilläni. Emokin aina huolehti kaikenlaista, en minä enään niin pieni edes ollut!
"Miksei hän koskaan käy täällä", utelin. Vastausta odottamatta syöksähdin kuitenkin lähimmän liikkuvan kimppuun, ja iskin neulanterävät hampaani siihen, vstauksena välitön parahdus.
//Joku pentu tms Varjoklaanista? Jos nyt...

Nimi: Leikopentu

26.02.2018 16:48
"Päästä irti!" Huusin ja kiemurtelin irti emoni otteesta. Mulkaisin häntä pahasti tipahtaessani neulasille jotka peittivät maan koko leirissä.
Emoni katsoi minua jäätävästi ja nappasi minua uudestaan niskasta tällä kertaa kovemmin.
"Au" parkaisin.
"Älä nurise" hän sihahti hampaittensa välstä.
*miksi hän on aina yhtä ilkeä!*
Huitasin kynsilläni häntä kuonoon.
"Nyt saa riittää neitiseni!" Emoni huusi ja heitti minut pentutarhan seinää päin.
"Ensinnäkin, minua sinä kiittämätön nulikka et kynsi. Toiseksi saat luvan opetella käyttäytymään, et pääse oppilaaksi ennenkun osaat käyttäytyä. Siittä minä pidän huolen." Emoni sanoi ja hän näytti kiehuvan.
*o ou, nyt menin liian pitkälle*
"Ei, anteeksi Varjosydän. Anna anteeksi" anelin mutta liian myöhään.
"Aina sinä pyydät anteeksi, anteeksi, emo ei tule toistumaan. Silti parin minuutin päästä olet taas pahan teossa. Osoita että tarkoitat sitä mitä sanot. Ei sillä muuten ole väliä."
"Mutta minä tahdon tänään oppilaaksi kuten muutkin." Mau'uin hädissäni kun ymmärsin että emo tosiaan aikoi pitää minut pentuna.
"Ei auta, ehkä ensi kerralla osaat käyttäytä."
"Eii, emo. Et sinä voi!" Parkaisin.
"Kyllä voin." Hän vastasi kylmästi.
"Eii!" Huusin minkä pystyin.
"Ole hiljaa, ei tuo auta." Vaahtetapilkku tokaisi.
Vaikenin ja katsoin sisartani kummastuneena. Hän pudisti päätään.
"Olen pahoillani Leikopentu, Varjosydän ei muuta mieltään. Voisit koittaa viedä hänelle hiiren, jos hän vaikka heltyisi."
*joo!*
Säntäsin tuoresaaliskasalle hakemaan hiirtä mutta tuoresaaliskasa oli poissa.
*kirottu lehtikato*
"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä suurkivelle klaanikokoukseen." Kaikui iltahämärässä Ruohotähden ääni pitkin leiriä.
Juoksin suurkivelle ja näin eturivissä Värepennun, Kalmapennun, Kielopennun, Vaahterapilku ja Varjosydämmen. Kaikkien turkit oli suituu huolellisesti kiiltäviksi, katsahdin omaan takkuiseen turkkiini.
*voi ketunläjä*
"Kielopentu, Kalmapentu ja Värepentu on savuttanut 6 kuun iän ja on heidän aikansa tulla sotureikisi." Ruohotähti julisti.
*minne minä jäin?* ajattelin haikeana.
Laahustin takaisin pentutarhaan ja istahdin pedillemme. Tuntui kummalliselta olla täällä ykson ja tietää että sisaret nukkuisivat oppilaiden pesässä tänä yönä.
Silmäni sulkeutuivat ja näin erikoista unta mutta jokin oli väärin.

Nimi: Varjosydän

25.02.2018 22:30
Aurinko ei ollut vielä noussut, en ollut nukkunut silmäystäkään viime yönä ja taivalpentu oli nukkunut ensimmäisen yönsä pentutarhassa. Koko yön oli yrittänyt painaa mieleeni kaiken hänestä, pikkuiseni oli lähdössä suurelle retkelle. Retkelle jolta hän ei palaisi.
"Emo" taivalpentu kuiskasi.
Hätkähdin luulin pikkuisen vielä nukkuvan.
"Niin rakas" maukaisin hiljaa sillä en halunnut herättää muita.
"Miksi nukun pentutarhassa?" Hän uteli.
Mitä minä tuohon vastaisin. En haluaisi huolestuttaa pienokaista.
"Eivätkö pennut yleensä nuku?" Vastasin.
"En minä ole ikinä nukkunut" Taivalpentu ihmetteli.
"Olet sinä kauan kauan sitten, ennen kun sinulle sattui se onnettomuus josta sait haavasi." Muistin, tuo kamala yö oli pinttynyt muistiini.
"Mitä minulle kävi?" Hän kysyi.
*ehkä hänen olisi aika tietää* ajattelin
*ei hän on liian pieni* mietin
*toisaalta muuten hän ei ikinä saa tietää*
*tai sitten joku kertoo sen väärin* kävin keskustelua taas päässäni.
"Haluatko tosiaan tietää?" Kysyin ja pentuni nyökkäsi.
Päätin aloittaa aivan alusta.
"Vuodenaikoja sitten, kaksi nuorukaista rakastui palavasti. Suhde oli uhrauksia, haaveita ja muistoja. Alku oli ruusuinen mutta pian salaisuudet alkoivat kaivertaa ja isäsi huomasi että hänen sydän kuului eräälle toiselle. Railo rakastavaisten välillä kasvoi ja kaikki loppui riitaan samana yönä kun te synnyitte. Silloin Huurrepentu kuoli ja isäsi vei sinut Jokiklaaniin rakkaansa luo. Palasit sieltä vain haikeana kuvajaisena entisestä." Kerroin, hänen ei tarvitsisi tietää kaikkea.
"Miksi rakastuit häneen jos hän oli paha?" Taivalpentu kysyi ihmeissään.
"Muista isäsi ei ollut paha, hän vain teki pahan teon. Sysiraita oli mitä uskollisin kumppani, polkujamme ei vain oltu tarkoitettu kuljettavaksi rinnakkain loppuun saakka" mau'uin.
Taivalpentu nyökkäsi vakavana.
"Sinulla on edessä vaikea polku jota harva kulkee, mutta muista aina katsoa eteenpäin ja nauttia rakkaittesi seurasta. Älä sure niitä jotka jäivät taaksesi, älä riko turhaan ketään äläkä ikinä unohda rakkaitasi. Muistot ovat jotta ne muistuvat mieleen mutta niihin ei kannata takertua. " maukaisin hiljaa, haikein mielin.
"Miksi kerrot tämän minulle?" Taivalpentu kysyi.
"Olet fiksu pentu, kerron sen sillä uskon sen olevan tärkeää ja tiedän etten välttämättä saa toista tilaisuutta kertoa sitä." Vastasin mietteliäänä
"Ethän sinä vielä lähde tähtiklaaniin emo? Ethän" taivalpentu naukui hädissään.
"En lähde rakas" lupasin.
"Mutta nuku nyt, tarvitset voimia tänään" lopetin.
"Kauniita unia" hän kuiskasi ja vaipui uneen.
Hänen kylki kohoili tasaiseen tahtiin.

---

Aurinko sarasti varovasti pentutarhaan. Kielopentu, Kalmapentu ja Leikopentu leikkivät ulkona mutta taivalpentu ja Värepentu nukkuivat vielä. Kiedoin häntäni heidän ympärilleein etteivät he palelisi.
Kotkankatse pujahti pesään.
"On aika" hän ilmoitti ja katsoin häntä väsyneillä, murheen murtamilla ja surullisilla silmillä.
Pakotin pienen hymyn poikasen suullein ja nyökkäsin.
"Heräilkään kaunokaiset, on suuri päivä" kehräsin ja herättelin pentujani.
Värepentu hyppäsi ilmaan ja säntäsi ulos minkä pienistä jaloistaan pääsi taivalpentu taas katsoi minua odottavasti. Laventelitassu toi hänelle yrttejä jotka hän nuoleskeli irvistyksen kera.
"Oma pikku soturini" kehuin.
Tassuttelimme ulos ja Ruohotähti oli meitä vastassa.
"Olkoon matkasi täynnä yllätyksiä ja suokoon se sinulle onnen. Valaiskoon tähtiklaanin polkuasi pikkuinen." Hän maukuin Taivalpennulle.
"Kiitos" tämä naukui hieman hämillään.
"Lähdetäänkö?" Kotkankatse kysyi lämpimästi
"Emo? Minne minä lähden?" Taivalpentu kysyi pää kallellaan.
"Sinä lähdet kotiin" maukaisin.
"Kotini on täällä" hän ihmetteli.
"Ei enään kultani, sinua odottaa uudet seikkailut" sanoin ja kyynel vierähti poskelleni. Aamu oli suloinen ja aurinko valaisi kauniisti lumen ja se kimalsi hehkuvana.
Taivalpentu harppoi luokseni ja halasimme tiukasti, en olisi ikinä halunnut päästää hänestä irti.
"Pidä huoli itsestäsi" kuiskasin.
"Älä unohda minua rakastan sinua" hän kuiskasi puolestaan.
"En ikinä unohtaisi sinua rohkea pentuni" kuiskasin.
Hellitin hänestä tietäen että hänen olisi jatkettava matkaa ja se olisi turvallisempi taittaa valosalla.
Kosketimme vielä neniä ennenkun hän loikki kotkankatseen luo ja Ruohotähti nosti hänet Kotkankatseen selkään.
"Tähtiklaani valaiskoon polkuasi!" Laventelitassu toivotti.
"Pidäthän hänestä huolen" maukaisin Keithille.
"Älä huoli, hän saa ihanan elämän ja rakastavan perheen." Hän naukaisi minulle.
Katselin kun Poikani ja pentuni lähtivät katosovat näkyvistä. Routamyrsky istuutui viereeni.
"Näin on parasta" hän totesi.
"Niin." Nyökkäsin.
*voi jääsielu, olisitpa täällä. Tarvitsen sinua ruoskimaan minut järkiini.*

//ruhtinas käykö??

Nimi: Kotkankatse

25.02.2018 13:04
Aamu aurinko valaisi lumisen kentän, kun saavuin takarajan takana sijaitsevalle pellolle, mistä olin pelastanut Minkkihännän muutama kuu sitten. Pystyin näkemään tutun ladon metsän reunastasta asti. Tämä olisi hyvin tärkeä päivä, enkä osannut päättää, olisinko enemmän innoissani vai hermostunut. Oli todella virkistävää päästä taas seikkailemaan itsekseen, kuten silloin vaeltaja aikoinani. Tunsin 'siipieni avautuvan ja valmistautuvan lentoon', päivä tai vain tunti, 'lento oli kumminkin lento' ja siittä tulisi nauttia täysin rinnoi. Mutta toisin kuin aina ennen, tällä lennolla oli päämäärä. Minulla oli vain tämä päivä aikaa etsiä sopiva ihminen huolehtimaan Taivalpennusta. Mieleeni muistuivat pikkuisen kasvot, jotka olivat yrittäneet hymyillä emolleen, kun olin käynyt parantajan pesässä Varjosydämen kanssa ennen lähtöäni. Tulehtuneet haavat tekivät tämän olon selvästi tukalaksi ja tämän voimat hupenivat hetki hetkeltä. 'Emo, minäkin haluaisin pian leikkiä kuten muut', pieni kolli oli sanonut heikolla äänellään. Tämä oli saanut sydämeni melkein särkymään. Vaikka olinkin hyvä pitämään hymyn huulillani tilanteessa kuin tilanteessa rohkaistakseni muita, sillä hetkellä, se tuntui vain pyyhkiytyvän pois. Olin luvannut tälle, että pian hän saisi leikkiä ja juosta niin kuin kaikki muut.
*Lupasin...*
Suuntasin katseeni kohti ihmisten tietä, jota pitkin naaras ihminen oli kerran kulkenut. Josvain voisin löytää hänet uudelleen, tai jonkun toisen tämän kaltaisen. Asuessani kaupungissa, olin päässyt näkemään erilaisia ihmisiä ja sen takia tiesin, millainen ihminen olisi sopiva auttamaan Taivalpentua. Leiiristä katsottuna, lähimmät ihmiset asustivat tallilla, missä itsekkin olin yöpynyt muutaman yön. Vaikka he olivat rentoja vaeltaja kissojen suhteen, näiden lukuisille pentueille ei käynyt yhtä hyvin. Olin kuullut tallikissa Morthyltä, että vain harvat ja hyvin piilossa olleet pentueet selvisivät, sillä ihmiset yleensä vähensivät niitä huomattavasti. Syynä tähän oli yksinkertainen ruoan ja tilan riittämättömyys pentujen aikuistuessa. Toki jotkut pennut saivat uuden kodin läheisistä asunnoista, kylistä ja muutama jopa kaupungista, mutta en voinut ottaa tätä riskiä Taivalpennun kanssa. Talli ihmiset ottaisivat mahdollisesti helpomman tien auttaakseen tätä. Olinkin siis päättänyt etsiä muualta sellaista ihmistä, joka ei omistanut montaa kissaa, jolla oli omia pentuja ja joka oli hyvä sydäminen ja valmis auttamaan. Eli enemmänkin sellaista 'kaupunkilais' ihmistä. Tehtävätulisi olemaan haastava, mutta en aikonut palata ilman hyviä uutisia.
*Pyydän, henget, auttakaa minua matkallani. Auttakaa Taivalpentua*, pyysin hiljaa mielessäni, samalla, kun lähdin harppoen lumisen ja usvaisen pellon poikki kohti tietä ja suuntaa, jonne ihminen oli kadonnut.

Silmäni suurenivat hämmästyksestä. Olin kulkenut hyvän aikaa pitkin tietä ja yllätyksekseni, tien päässä ei ollut vain muutamaa taloa, vaan kokonainen kylä. Mahdollisuudet sopivan ihmisen löytämiseksi suurenivat niin paljon, että olisin voinut jo palata klaaniin kertomaan hyvät uutiset. En kumminkaan voinut olla varma, että kylässä asustaisi yhtään sopivaa ihmistä, joten minun oli ensin tutkittava koko paikka. Silloin tajusin, kuinka hankalaa se tulisi olemaan. Kylä oli niin suuri ja ihmisiä niin monia. Minä taas olin vain yksi kissa, miten voisin ikinä löytää sopivaa ihmistä yhden päivän aikana. Epätoivon alkaessa vallata mieleni, muistin taas Taivalpennun hymyn ja myös veljeni sanat.
"Pystyt siihen", mutisin veljeni kannustuksen monia kuita sitten. Tämän sanat toivat minulle uutta voimaa ja pudistelin pelot ja epäröinnin pois mielestäni.
"He uskovat minuun, joten on parempi antaa heille aihetta uskoa jatkossakin", sanoin itsekseni. Istuin hetkeksi tien reunaan miettimään tilannetta ja mite minun tulisi toimia. En voisi mitenkään käydä läpi kaikkia ihmisiä yhdessä päivässä enkä edes tiennyt mistä aloittaa. Silloin keksin ratkaisun yhden kriteerin ansiost.
*Minun pitäisi löytää joku, jolla on jo kissa. Tällaisessa kylässä oli varmasti paljon ihmisiä joilla on kissa, ja kuka muu tuntisi paremmin kylän ihmisiä, kuin heidän kotikissansa*, hoksasin. Yksin en tulisi selviämään tästä tehtävästä, mutta kuten muutenkaan elämässä, en ollut yksin. Minun pitäisi vain pyytää hieman apua muilta ja tämäkin mahdottomalta tuntuva tehtävä olisi pian helposti hoidettu.
*Odota vain Taivalpentu, 'isoveljesi' hoitaa tämän, joten koita sinä vain kestää*
Nousin jälleen seisomaan ja lähdin kulkemaan tien reunaa pitkin kohti kylää. Pystyin jo sen laitamilla haistamaan monia eri hajuja. Ihmisten, koirien, ruokien, pakokaasun ja tärkeimmän, kissojen hajun. Siirryin kylässä tieltä sen korotettuun reunaan, johon oli painautunut paljon muittenkin kulkioitten jälkiä. Minua vastaan käveli yhdessä välissä muutama nuoren näköinen ihminen, jotka kikattelivat keskenään. Heistä tosin ei lähtenyt kissojen hajua, joten en piitannut heistä sen enempää. Kulkiessani pitkin tietä, sieraimiini tulvahti tuoreen leivän tuoksu ja pian huomasin edessäni häämöttävän rakennuksen, joka tuoksui melkein täysin leivältä. Muistaakseni ihmiset nimittivät sitä leipomoksi. Yhtäkkiä tiilisen rakennuksen portaille asteli kuparin läikikäs kissa, joka asettui mukavasti istumaan toiselle portaalle.
*Noniin Keith, syteen tai saveen*, tuumin ja lähestyin kissaa, joka pian huomasi minut ja hymyili minulle.
"Tervehdys", tämä tervehti ystävälisesti. Olin jo melkein klaanissa asuessani uohtanut, kuinka ystävällisiä kylä ja kaupunkilais kissat olivat.
"Hei, anteeksi jos kysyn, mutta et sattuisi asustamaan tässä kylässä?", kysyin tältä. Paksu turkkinen kolli katsoi minua hieman kysyvästi, mutta vastasi sitte.
"Kyllä vain. Nimeni on Hamilton ja olen tämän leipomon omistajan kissa. Sinä taas taidat olla uusi täällä, vai oletko kenties vaeltaja?", tämä kertoi.
"Hauska tavata Hamilton, olen... Keith ja tarvitsen apua", kerroin. Hamilton nousi seisomaan ja heilautti korvaansa merkiksi, että kuunteli pelkkänä korvana.
"Pennun henki on vaarassa...."


"Minun ihmiseni on tki hyväsydäminen, mutta en tiedä onnistuuko pennun otto, sillä hän on juuri adobtoinut koiranpennun. Entäs sinä Sally?", kertoi valkea naaras ja käänsi katseensa vieressään istuvaan kirjavaan naaraaseen.
"En ole varma, että pitäisikö ihmiseni pentua, mutta olen varma, että hän auttaisi sitä. Rock, mites sinun nuoi parisi, tilaa toisellekissalle?"
"Uskon heidän olevan valmiita auttamaan, ja olisi Taivalpennusta, tämä oli onnistunut hälyttämään melkein kaikki kylän kissat paikalle ja nyt he yhdessä miettivät, miten auttaa.
*Kumpa klaanikissatkin voisivat tulla näin hyvin toimeen, tai olisivat edes yhtä vieraanvaraisia. Keskipäivän aurinko valaisi pienen pentuihmisille tarkoitetun puiston, mihin olimme kokoontuneet. Istuin Hamiltonin rinnalla suuren, pellistä ja muovista rakennetun liukkaan rakennelman päällä.
"DC, uskotko ihmistesi ottavan hoiviinsa vielä yhden pennun?", Hamilton kysyi kettinkien varassa roikkuvan laudan päällä istuvalta mustavalkealta kollilta.
"Olen pahoillani, mutta uskon että minun ja Auroran pennut tulevat olemaan tarpeeksi haasteellisia heille", kolli pahoitteli.
"Hei, miten olisi Pöllövaarin ihminen?", ehdotti eräs töppöjalkainen rotukissa.
"Pöllövaari?", toistin kysyvästi.
"Pöllövaari oli eräs vanha kissa, joka nukkui pois hetki sitten. Hänen omistajansa on töissä leipomossa. Oikein mukava nuori tyttö. Hän todella välitti pölövaarista ja auttaa myös meitä muita kissoja. Hän itseasiassa kerran kiipesi puuhun mekossa pelastamaan Sallyä, kun tämä oli pentuna jäänyt jumiin yhdelle oksalle", Hamilton kertoi. Muutama muukin kissa ehdotti Pöllövaarin omistajaa. Kuunneltuani loppujenkin kissojen ehdotukset, kiitin kaikkia.
"Kiitän teitä kaikkia sydämeni pohjasta. On uskomatonta nähdä, kuinka moni kissa on valmis auttamaan vento vierasta hädässä", sanoin ja kumarsin joukolle. Hamilton läimäytti minua selkään niin, että melkein horjahdin alas pelliltä.
"Eipä kuule mitään Keith. Kaikkihan me kissoja olemme ja autamme mielellämme ystävää", tämä naurahti. Kehräsin pienesti.
"Ja Taon liittouman jäsenenä, se kuuluu toimenkuvaan", jatkoi DC. Hätkähdin hieman kun kuulin tuon nimen.
"Tao?", toistin ihmeissäni. Muistin isäni aina jauhaneen Taon laumasta, ja kuinka tärkeä se oli. Mutta en osannut aavistaakkaan, että se oli niin tärkeä, että myös näin kaukana tiedettiin siittä.
"Etkö tiedä mikä se on?", Kysyi Siamilainen kissa DCn vierestä.
"No... olen kyllä kuullut siittä jotain, mutta...", sanoin hieman vaisusti.
"Taon liittouma on kissojen liitto, minkä tavoitteena on varmistaa hyvä ja turvallinen elmä kaikille kissoille. Liittoumaan kuuluvat kissat auttavat toisiaan hädässä ja myös ulkopuolisia. Päämaja sijaitsee läheisessä kaupungissa, missä asustaa Taon lauma ja sen nykyinen johtaja, Rami", kertoi Siamilainen naaras. Olin ällikälle lyöty. Kuka olisi uskonut, että Taon lauma oli tällainen. Kuultuani tämän, tiesin, että veljestäni tulisi täydellinen johtaja laumalle ja liitolle, mutta isäni taas... Toivottavasti änestä ei tule johtajaa. Hän saattaisi vielä syöstä koko liiton turmion partaalle.


Aurinko oli jo laskenut, kun lopulta palasin leiriin. Suurin osa klaanilaisista oli jo nukumassa, mutta pystyin kuulemaan parantajan pesän suunnalta vielä ääniä ja hyvä niin. Jalkani olivat lähelä tappaa minut. Olin juossut suuren osan matkasta takaisin ja pystyin tuntea, kuinka polkuanturoistani valui verta valkealle lumelle. Laventelitassu saisi katsoa niitä heti, kun olin kertonut hyvät uutiset Varjosydämelle. Pian huomasinkin naaraan tutun pään pilkistävän parantajan pesän suuaukolta. Tämä kiirehti luokseni, katse täynnä halua tietää.
"Löysitkö ketään?", tämä kysyi. Huokaisin ja suljin silmäni hetkeksi. Kuulin varapäällikön huolestuneen hengenvedon.
"En tiedä...", aloitin muka surullisena, ennen kuin nostin pääni ja virnistin.
"... miten valita kaikista niistä loistavista vaihtoehdoista", jatkoin. En tiennyt löisikö emoni minua, kun menin säikäyttämään hänet, vai purskahtaisiko tämä itkuun helpotuksesta. Tämän lihakset rentoutuivat ja tämä rupesi kehräämään helpottuneena.
"Kiitos Kotkankatse. Saat kertoa uutiset heti Laventelitassulle ja Ruohotähdelle, he molemmat odottavat", Varjosydän kertoi.
"Älä kiitä minua vielä, miten Taivalpentu voi?", kysyin seuratessani mustaa naarasta parantajanpesään.
"Hän on yhä heikko, mutta Laventelitassu uskoo tämän selviävän matkasta, kunhan tämän tila ei yllättäen huonone", naaras kertoi.
"Hyvä. Toivottavasti Laventelitassulla on edelleen yrttejä jäljellä, sillä jalkani melkein huutavat armoa", naurahdin hieman tuskallisesti.

// Lasi??? Toivottavasti käy.

Nimi: Zare

24.02.2018 21:44
Varjosydän// 6kp, 14kp
Kotkankatse// 29kp, 16kp
Hopeatassu// 18kp

Vastaus:

Lisätty ~

Nimi: Kotkankatse

23.02.2018 11:47
Hypähdin muutaman vastaan tulevan soturin ohitse juostessani päällikön pesälle. Olin innoissani minulle annetusta mahdollisuudesta, mutta samalla sisintäni kalvoi suuri vastuun tunne. Jos en onnistuisi löytämään sopivaa ihmistä auttamaan Taivalpentua järkevän matkan päästä, olisi pentu tuomittu. Saapuessani päällikön pesän suulle, vedin muutaman kerran henkeä, kunnes lopulta astuin sisään varjoisaan koloon.
*Noniin Keith, skarppina, et voi mokata tätä*
Ruohotähti nousi makuusijallaan istumaan ja katsoi minua yllättyneenä.
"Kotkankatse, mikä sinut tänne tuo?", kollin rauhallinen ääni kysyi. Kumarsin hieman päällikölle, ennen kuin aloitin.
"Ruohotähti, tulin pyytämään lupaa lähteä etsimään sopivaa ihmistä auttamaan Taivalpentua. Hänellä ei ole mahdollisuutta selvitä klaanissa ja vaikka parantajat ovat tehneet paljon, se ei riitä. Ymmärrän toki, että viime aikaiset kaappaukset ovat saattaneet ihmiset erityisen huonoon valoon klaanien silmissä, mutta uskon.. ei, tiedän, etteivät kaikki ihmiset ole pahoja. Uskonkin siis löytäväni oikeanlaisen ihmisen, joka voi pelastaa Taivalpennun hengen, jos vain siis annat minulle luvan lähteä etsimään", kerroin ja jäin odottamaan, mitä päällikkö vastaisi. Ruohotähti muuttui hyvin epäileväksi, kun mainitsin ihmiset. Tunsin kuinka lihakseni jännittyivät odotuksesta.
*Hänen on pakko antaa lupa*
"En tiedä Kotkankatse", lopulta päällikkö sanoi.
*MITÄ?*
"Kuten sanoit, kaksijalat ovat kaapanneet meitä paljon, ja mistä tiedän, etteivät he kaappaisi myös sinua? Emme voi enää menettää lisää sotureita. Et muutenkaan ole käyttäytynyt eduksesi Vesiturkin kanssa, joten minun pitäisi kaiken järjen mukaan ennemmin rankaista sinua, kuin päästää lähtemään", Ruohotähti perusteli. Hänen olemuksensa oli jotenkin tyhjä. Vaikka tiesin kollin ajattelevan vain kuten normaali päällikkö, saivat tämän sanat silti minut tulistumaan.
"Ymmärrän kyllä huolesi, ja pyydän anteeksi käytöstäni, mutta nyt on kyseessä pennun henki. Me molemmat tiedämme, että hän kuolee jos emme tee jotain", sanoin, mutta päällikkö ei vaikuttanut vakuuttuneelta.
"Tiedän, että syytät itseäsi edelleen taivalpennun tilasta, jonka takia et ajattele nyt järjellä Kotkankatse. Ehdotuksesi voisi kieltämättä toimia, mutta uskon, että klaanista löytyy joku toinenkin soturi hoitamaan sen, jos siihen tullaa", kolli kertoi ja katsoi minua 'ymmärtäväisesti'
*Anteeksi kuinka? JÄRJELLÄ?!*, huusin mielessäni. Nyt päällikkö oli sen tehnyt. Tempperamenttini puski lävitseni ja jo kerran käsitellyt syytökset nousivat taas mieleeni. Mutta sillä hetkellä, ne olivat enemmän kuin tarpeen. Jäinen katseeni kohdistui päällikön silmiin.
"Tiedätkös, tällä hetkellä se, jonka pitäisi potea omatunnon tuskia, olet itseasiassa sinä arvon päällikkö. Sinä olit paikalla, kun kaikki tapahtui ja mitä sinä teit, et yhtikäs mitään. Sinä olet päällikkö, etkä voinut edes puolustaa pentua yhtä soturia vastaan. Minä sentään yritin taata Taivalpennun turvallisuuden ja ilman sitä, hän ei ehkä olisi selvinnyt tähän asti. Ja nyt, kun meillä olisi mahdollisuus pelastaa tämän henki, aiot TAAS vain seistä paikoillasi ja olla tekemättä mitään! Kun ensimmäisen kerran kohtasin sinut, olit silmissäni suuri päällikkö, joka tekee kaikkensa klaaninsa vuoksi, mutta nyt... Me molemmat tiedämme, että minä olen ainut, joka sopii tehtävään. Se nähtiin jo Minkkihännän kanssa. Minä tiedän, millaisiin ihmisiin luottaa ja mihin ei. En tiedä onko nimesi sokaissut sinut ja saanut sinut olettamaan, että kaikkea mitä sanot, totellaan. Lupaankin siis, että jos et anna lupaa, niin se ajatus murtuu aika nopeasti. Päällikkö on kumminkin vain yksi kissa, ja soturilaki on soturilaki. Kummatkaan eivät ole täydellisiä, mutta jos pitää valita kumpaa kuuntelen, niin silloin kuuntelen soturilakia, enkä laiminlyö pentua kivussa vaan annan tälle mahdollisuuden elää. Olen vannonut uskollisuutta klaanille ja jos se näkee minut sen jälkeen luopiona, niin sitten kuolen mieluusti vaihtokauppana siittä, että pentu saa elää eikä joudu kärsimään. Päätös on kumminkin sinun arvon päällikkö, annatko pennulle mahdollisuuden, vai menetätkö ennemmin kaksi klaanilaista?", sanoin kylmästi ja tutkien päällikön järkyttyneitä, mutta samalla vihaisia kasvoja. katselimme molemmat toisiamme hetken hiljaa, kuin odottaen merkkiä taivaista. Tiesin, että joutuisin vielä ongelmiin, mutta en aikonut perääntyä, vaan tulisin seisomaan sanojeni ja mahdollisten tekojeni takana. Silloin, minulla ei olisi mitään kaduttavaa tämän asian suhteen kuollessani.
"Lähdet huomenna heti aamusta ja sinulla on vain se päivä aikaa tiedustella. Jos et löydä sopivaa kaksijalkaa, niin en aio antaa sinulle toista mahdollisuutta ja annan parantajalle päätösvallan toimia miten parhaaksi näkee Taivalpennun kanssa", Ruohotähti lopulta sanoi. Tunsin suuren helpotuksen.
*Onnistuin*
"En kumminkaan aio hyväksyä enää kauaa vastaan väittämistäsi tai syytöksiäsi, joten anna olla viimeinen kerta, kun kuulen sinusta mitään negatiivista tai kun väität päälliköllesi vastaan noin", tämä sanoi ankarasti ja viittasi minua lähtemään. Nyökkäsin tälle pienesti ja astelin takaisin aukiolle. Tunsin yhä, kuinka adrenaliini virtasi suonissani äskeisen johdosta. Vähitellen minua rupesi jostain syystä naurattamaan ja hekotin siinä paikoillani hetken hiljaa itsekseni.
*Keith, olet kyllä tapaus. Ei hyvä Tähtiklaani, tuo oli jo jotain*


// Jatkan sit ite ku pääsen kotiin ja kerran Keithin tiedusteluretkestä~

Nimi: Hopeatassu

23.02.2018 11:15

Hopeapentu/Hopeatassu.

Toisten menojen tirkistely ei kaiketi ollut kohteliasta, mutta en mahtanut uteliaisuudelleni mitään. Kurkistin parantajan pesään ohi kävellessäni ja näin, kuinka Laventelitassu oli kumartuneena Varjosydämen pennun ylle. Kiristin tahtiani tuntiessani kylmän piston rinnassani. Kissat osasivat olla mitä julmimpia suuttuessaan, mutta pienen nuorukaisen satuttaminen oli kyllä kaiken huippu.
Ei sillä, että itsekään olisin vielä ikäloppu. Kohotin katseeni puhujankiven suuntaan ja tassuttelin sen juurelle. Tänä Iltana minusta vihdoin tulisi varjoklaanin oppilas. Sivelin häntäni kärjellä kiven kylmää pintaa, samalla kun ikiroutainen katseeni pyyhki leiriä. Ajatukseni hairahtivat hetkellisesti taas Varjosydämen pennussa, nähdessäni naaraan poistuvan Laventelitassun luota ja palaavan pentutarhaan.

Kun ilta oli jo pitkällä ja taivas tummeni, aloin käydä levottovammaksi. Oliko päällikkö unohtanut nimitysmenot? Ravasin levottomana pentutarhan edustalla edestakaisin, häntäni piiskatessa tyytymättömänä ilmaa.
“Meinasitko raivata siihen uuden ukkospolun, Hopeapentu?”, kuulin Tomusydämen lämpimän äänen ja hymyilin ohimennen isälleni.
“Jos tulet tielleni niin voin harkita asiaa.”
“Et sinä minua jyräisi edes villeimmissä unelmi- Uhhhh!”, lause katkesi kesken, kollin lentäessä selälleen hyppyni voimasta. Olin koko painollani täydestä vauhdista humauttanut vasten hänen rintaansa ja voima oli riittänyt lennättämään tomunruskean kissan ympäri.
“krhm, niin?”, hymyilin vinosti, silmieni suorastaan säkenöidessä voitonriemuisena. Isääni ei noin vain yleensä yllätetä
“Mahtailija”, kolli maukui huvittuneena ja työnsi minua tassullaan syrjään päältään. Astuin sivuun, jotta soturi pääsi jaloilleen.
Hetken vain katselimme toisiamme. Isäni ei sanonut mitään, mittaili minua vain sinisillä silmillään. Kohotin kysyvästi toista kulmaani, saaden vastaukseksi vain hymyn.
“Olen ylpeä sinusta”, hän mumahti, kosketti kuonollaan lapaani ja käveli ohitseni kohti Liitomieltä.
Hetkeksi jäin yksin tutkailemaan ympärilleni. Tähdet levittäytyivät talviselle taivaalle kuin kristallit tuhansina sirpaleina yönsiniselle silkille. Tuuli koetti houkutella oksia tanssimaan kanssaan, vaan siitä ei oikein tahtonut tulla mitään lehtien puuttuessa. Muutama kissa vaelteli leirissä, venähtänyt iltapartio oli juuri saapunut takaisin leiriin.
“Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä puhujankivelle klaanikokoukseen!”, Ruohotähden ääni kajahti leirissä. Karvani nousivat pystyyn, vatsassani räjähti kokonainen klaanillinen perhosia. Nousin ylös ja lähdin jäykin askelin kävelemään kohti kiveä. Sivusilmällä näin emoni, Synkkätaipaleen, hän hymyili minulle rohkaisevasti. Huokaisin levottomana, yritin näyttää rennolta.
“Hopeapentu!”, klaanimme päällikkö aloitti, odottaen hetken jotta pääsin väkijoukosta puhujankivelle.
“... On saavuttanut kuuden kuun iän, näin ollen hän on valmis soturioppilaan koulutukseen. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona hän on ansainnut soturinimensä, kutsuttakoon tätä oppilasta Hopeatassuksi. Minä, Ruohotähti, tulen toimimaan mestarinasi ja pyrin parhaani mukaan siirtämään kaikki tietoni ja taitoni sinulle.”, kolli lopetti ja loikkasi alas kiveltä, koskettaakseen kirsullaan omaani.
“ Hopeatassu! Hopeatassu!”, klaani alkoi hurrata nimeäni.
“Lepää tänä yönä, meillä on huomenna pitkä päivä”, kolli maukui ja vetäytyi sitten kauemmas, tehden tilaa muille onnittelijoille.
“Onnea Hopeatassu, hienoa Hopeatassu!”, klaani hääräsi ympärilläni ja olin haljeta riemusta. Lopulta jäljellä olivat vain vanhempani.
“OIh, tähtiklaani sentään vihdoinkin pääsen takaisin sotureiden pesään”, Synkkätaival ilmoitti dramaattisesti ja oli horjahtavinaan uupumuksesta.
“Pyh, eihän se nyt noin rankkaa voinut olla”, Tomusydän tuhahti takaisin, samalla kun työnsi puolisoaan lavasta, jotta naaras seisoisi tukevasti omilla jaloillaan.
“Helppohan se sinun on”, emoni tökkäsi kollia hännällään kylkeen, ennenkuin kääntyi minun puoleeni.
“Onnea, tyttäreni”, yönmusta kissa maukui ja nuolaisi lempeästi otsaani.
“Kiitos, äitini”, mauin takaisin aavistuksen sarkastisena ja isäni virnisti taustalla.
“Täst edes sinä, sinun suuri suusi ja vähäiset hiirenaivosi ovat jonkun toisen ongelmia!”, Tomusydän oli riemuitsevinaan.
“Äläs nyt ei se kasvatus tähän lopu…”, Synkkätaival mumisi, samalla kun käveli ohitseni kohti sotureiden pesää.
“Hyvää yötä, Hopeatassu”, kollikin maukui, puski minua päällään ja lähti puolisonsa perään.
“Öitä…”, mumisin ja käännyin itsekin kohti oppilaiden pesää. Pysähdyin hetkeksi pesän suulle ja siristelin silmiäni hämärässä. Olisi ikävää kolistella sisään ja tallata nukkuvan klaanitoverin hännän päälle.
Henkäisin syvään ja lähdin pujottelemaan petien lomitse, tämä oli varsinainen esterata. Lopulta löysin yhden vapaan ja asetuin siihen mukavasti, joskaan en meinannut millään saada unta. Kuuntelin puolella korvalla muiden oppilaiden tasaista tuhinaa, joku yksittäinen kissa oli kovaäänisempi kuin muut.

En tiedä kuinka kauan valvoin, mutta kun lopultakin nukahdin, oli uneni levotonta. Pyörin rauhattomasti ja näin epämääräisiä unia. Kaikissa niissä joku tai jotkut tarkkailivat minua, jokaista askeltani ja kaikkia liikkeitäni. Aivan, kuin itse tähtiklaani olisi arvioinut minua, tuominnut jokaisen tekoni ja ikään kuin tarkkailevan, kuin haluaisivat tietää olisinko kelvollinen klaanikissa.

Heräsin väsyneenä, aivan kuin uni ei olisi auttanut uupumukseeni yhtään. Katselin ympärilleni ja ymmärsin, että tänään olisi ensimmäinen päiväni oppilaana. Singahdin ulos jossa auringon kultaisenkehrän ensisäteet koskettivat hankea ja miltei sokaisivat minut. Noh, ei nyt ihan, mutta siltä se totisesti tuntui!

Nimi: Varjosydän

23.02.2018 05:40
Katselin kaihoten järven rantaa. Mieleeni palasi myöhäiset illat ja yöttömät yöt jotka olin viettänyt Sysiraidan kanssa, kaipasin rakkaani seuraa mutta en ikinä voisi antaa hänelle anteeksi hänen tekoaan.
*Miksi ainoa kissa jota olen ikinä rakastanut vaihtoi minut?*
*tiesiköhän Jääsielu jo aikanaan minua rankaistaessaan että olin valinnut väärin? Tiesikö hän että hänen arpensa tulisivat muistuttamaan minua luupiosta?*
*rakastikohan hän minua koskaan?*
Monet kysymykset pyörivät päässäni, yhteenkään en tiennyt vastausta.
*ei. Yhteen tiesin.* tiesin että polkumme olivat eronneet iäksi ja etten joutuisi näkemään häntä enään ikinä.
"Varjosydän!" Kuului Pimeävarjon kutsu hänen palatessa.
"Tullaan" huikkasin ja kosketin vielä järven jäistä pintaa.
Olimme lähteneet kävelylle Pimeävarjon kanssa, hän sanoi että tulen hulluksi jos joudun homehtumaan pentutarhassa.
Tiesin etten tulisi hulluksi ajattelin vain hyvin paljon taivalpentua, tahdoin viettää hänen kanssaan paljon aikaa ennen kun tiemme eroaisivat mutta en voisi jättää muitakaan pentuja huomiotta.
------------

"Ei hän ole pahemman näköinen" tokaisi Ruusujalka palatessani pentutarhaan.
Katsoin emoani ällistyneenä.
"Mit, va, äh." Koitin takerrella mutta en saanut suustani mitään järkevää.
"Niin Pimävarjo" ruusujalka tokaisi.
"Mitä hänestä" kysyin ja sisintäni kaiveris jos hän arvaisi oikein, että pimeävarjo oli pentujen isä.
"No näkeehän sen että hän pitää sinusta" Emoni naukui.
"Ei, mutta, en , eihän" takertelin
*enkö osaa enään puhuakkaan* ajattelin.
"Mutta hoidan toisen kollin pentujakin, mitä muut siittä ajattelisivat?" Sain sanotuksi.
"Olitko koskaan onnellinen hänen kanssaan, eivät hekään haluaisi elää onnettomina" Vaahterapilkku puuttui keskusteluun.
"Kyllä,olin onnellinen. Sekä jääräpäinen ja tyhmä" aloitin.
"Mutta olin onnellinen, ainakin luulen niin."lopetin lauseeni puoliksi purkaen vain ajatuksiani.
Pimeävarjo astui sisään pesään leikopentua roikottaen hampaistaan.
"Tämä neito sai mahtavan idean juosta sotkemaan sotureiden pesä" hän naurahti antaen pennun minulle.
Kosketin neniä hänen kanssaan ja jo hänen lämmin katse sai sydämmeni hakkaamaan.
Ruusujalka ja Vaahterapilkku olivat lähtivät katsomaan pentujen perään.
Pimeävarjo istui viereeni. Nojasin hänen paksuunnturkkiin ja hiljainen kehräys kumpusi sisältäni.
"Pentumme ovat täydellisiä" hän kuskasi korvaani niin hiljaa että vain minä kuulin sen.
"Sinä tiedät siis" maukaisin hiljaa
"En ikinä unohtaisi sitä yötä. Arvasin että pennut olivat meidän, et ollut kovin läheinen viimeisinä aikoina Sysiraidan kanssa. tiedäthän että välitän sinusta, Enemmän kun olisi hyväksi." Hän naukaisi.
Sanat upposivat kallooni pelottavalla tavalla. *entä jos joku muukin huomasi sen*
Samassa Pimeävarjon läheisyys ja hänen häntänsä silittämässä minua tuntui epämukavalta. Väärältä.
Pentujen lähestyvä lauma läheni pentutarhaa.
"Tulen pian taas tapaamaan" Pimeävarjo maukui hyvästiksi ja nuolaisi kuonoani nopeasti.
"Nälkää!" Kuului Kalmapennun valitus.
Asetuin kyljelleni jotta pennut pääsisivät syömään.
Vaahterapilkku ei ollut vielä palannut, kait mennyt ehdottamaan mestaria Kielopennulle.
"Kielopentu, tule vain tänne. Emonsi ei palaa vielä hetkeen" maukaisin tyttäreni pennulle.
Pikkuinen loikki luokseni.
------
Kotkankatse palasi leiriin tutkimusmatkaltaan.
"Löysitkö ketään?" Kysyin, en tiennyt mitä vastausta odottaa.

//tan tan tan taa.
Ruhtinas?

Nimi: Kotkankatse

22.02.2018 19:55
"Että mitä?", Vesiturkki kysyi lievästi kettuuntuneena.
"Kuulit kyllä, sä et oo tarpeeks kolli siihen", sanoin naurahtaen, kun kollin naama muuttui punaiseksi raivosta.
"Peru sanasi erakko, tai muuten..."
"Tai mitä pikkuneiti?"
"Haluatko kuolla?"
"Kyllä kiitos, mutta vasta, kun sinä oletkasvattanut kuulat. Tätä tahtia siis elän ikuisesti~"
Vesiturkki hyppäsi kimppuuni raivoissaan. Hän oli tosin liian varomaton ja onnistuin ottamaan iskun helposti vastaan. Koska olimme tasavertaisa taistelioita, pyörimme lumessa hetken toisissamme kiinni. Pian myös kynnet tulivat peliin. Sähähdin hieman, kun tämän kynnet upposivat lapaani ja samoin teki Vesiturkki, kun läimäisin häntä poskelle.
"Kotkankatse, Vesiturkki, lopettakaa välittömästi!", kuului partion johdossa olleen Pimeävarjon ankara ääni. Pysähdyimme niille sijoillemme kollin kanssa. Kolli seisoi puoliksi päälläni, kun itse makasin lumessa selälläni, oikea tassuni melkein Vesiturkin kaulalla. Me molemmat käännyimme katsomaan vanhempaa soturia.
"Mitä oikein luulette tekevänne? Säästäisitte tuon viholliselle. Luulisi teidän molempien tietävän, että klaaninsisäisiä riitoja ei ratkaista noin. Olet elänyt klaanissa koko ikäsi Vesiturkki ja sinäkin Kotkankatse olet tarpeeksi järkevä tajutaksenne, ettei riitoja ratkaista tuossa iässä enään niin kuin jotkin pikku pennut. Häpeäisitte molemmat!", Pimeävarjo läksytti.
"Anteeksi", me molemmat sanoimme hiljaa katuvasti.
*Tosin, tuo se aloitti, kun rupesi taas aukomaan päätään*, tuumin. Pimeävarjo katsahti meitä kumpaakin, kunnes huokaisi. Tämä ei ollut nimittäin ensimmäinen kerta, kun kollin piti keskeyttää tappelumme, eikä ollut varmasti viimeinenkään.
"Kaikista ei tarvitse pitää, mutta kyllä teidän pitää silti toimeen tulla keskenänne. Ajatelkaa jos tämä tapahtuisi kokouksessa tai taistelussa", kolli sanoi.
"Anteeksi, yritämme tulla tästä lähtien paremmin toimeen", vakuuttelin samalla, kun Vesiturkki nyökytteli vieressäni.Hetken mietinnän jälkeen, Pimeävarjo 'uskoi' meitä ja siirtyi partion johtoon. Kollin mentyä, minä ja Vesiturkki vaihdoimme kylmiä katseita. Ruskea kissa otti muutaman loikan saavuttaakseen partion, kun taas itse jäin partion hännäksi.
*Ja taas kerran tuli riitaa turhasta... Mikä siinä oikein on, aina kun yritän olla mukava, herra rupeaa piikittelemään. Tottakai sanon sanasodassa takaisin luonnostani. 'Grrrr', miksei meillä voi edes kerran olla normaalia keskustelua?*, tuumin astellessani partion perässä kohti leiriä.

Saapuessamme leiriin keskipäivän partiosta, kaikki näytti normaalilta. Ruohotähti asteli ulos pesästään kohti Pimeävarjoa. Tesin, että päätyisimme kohta Vesiturkin kanssa päällikön puhutteluun jatkuvien riitojemme takia. Ystäväni Viistotassu oli juttelemassa mestarinsa kanssa aamun harjoituksista tuoresaaliskasan luona. Kollin hymy oli niin lämmin, turkki miltein hehkui talven laskevan auringon valossa. Tämän kääntäessä katseensa minuun, hänen kauniit silmänsä saivat sydäm.....
*HETKINEN?! Keith, mitä sinä oikein mietit??? Hän on ystäväsi.... ja noh..... toisaalta...*, hämmennyin ajatuksistani. Viistotassu tervehti minua nyökkäyksellä ja nyökkäsin takaisin.
*Kukapa olisi uskonut*, tuumin hämmentyneenä. Miettiessäni ajatusta tarkemmin, jalkani kuljetivat minut kohti parantajan pesää. Saapuessani sen ulkopuolelle, satuin kuulemaan muutaman sanan, jotka saivat minut heräämän tähän hetkeen.
".... lopettaa pikkuisen tuska....", kuulin parantajaopilaan äänen sanovan hiljaa, mutta kuultavasti. Säpsähdin ajatuksistani täysin.
*Lopettaa tuska, pikkuinen. Ei hyvä pilviäijä, eivätkai he puhu Taivalpennusta!*
Minun oli pakko saada tietää mistä oli kyse. Siitä oli kulunut jo aikaa, kun Sysiraita oli vienyt haavoittuneen Taivalpennun mukanaan Jokiklaanin ja haavoittanut tätä vielä ennen lähtöään. Molempien klaanien parantajat olivat tehneet parhaansa auttaakseen pikkuista, mutta tähän vuodenaikaan se ei vain riittänyt. Kun olin palattuani kuullut mitä kaikkea pentutarhassa oli sinä iltana tapahtunut, olin ollut vähällä juosta Jokiklaaniin ja raivon puuskan vallassa tappanut Sysiraidan siihen paikkaan. Tai vähintään hakenut Taivalpennun takaisin. Olin päässyt melkein ulos metsästä, kun Viistotassu ja Kidetassu olivat lopulta saaneet minut kiinni ja painaneet minut maahan ja pakottaneet rauhoittumaan. Kun Taivalpentu oli lopultakin palannut kotiin ja olin nähnyt pikkuisen tilan, en voinut muuta kuin syttää itseäni kaikesta. Varjosydän oli vakuutellut, ettei se ollut syytäni, mutta kun sitä mietti, niin moni asia olisi ollut toisin, jos olisin silloin aluksi pysynyt emoni rinnalla. Ehkä olisin voinut estää Kalmapennun kuoleman, tai jos olisin ajanut Sysiraidan pois, mutta tuonut Taivalpennun takaisin, ei hän olisi nyt tässä tilassa. En siis aikonut sallia sitä, että enään yhtään pentua kuolisi virheideni takia. Taivalpennun oli saatava elää, siihen oli pakko olla keino. Tiesin, että siihen oli jokin keino. Melkein juoksin sisään parantaan pesään, mistä löysin Varjosydämen ja Laventelitassun keskustelemasta. Molemmat katsahtivat minuun yllättyneinä.
"Kotkankatse, mikä sinut tänne tuo?", Laventelitassu kysyi, yrittäen kuulostaa tavanomaiselta, vaikka hänen äänestään pystyi erottamaan ahdistuksen.
"En aio sallia sitä", sanoin.
"Kotkankatse, mistä oikein puhut?", parantajaoppilas jatkoi. Vilkaisin pikaisesti Varjosydäntä silmiin. Ne olivat surun sumentamat. Mieleeni muistui päivä, kun olinnähnyt emoni itkevän ensi kerran, palattuani takarajalta. Näky oli ollut musertava, enkä aikonut nähdä sitä uudestaan. Tiesin, kuinka vahva emon ja pennun side oli, enkä halunnut Varjosydämen näkevän taas yhden pentunsa kuolevan.
"Kuulin mitä puhuitte Taivalpennusta, enkä aijo sallia sitä", vastasin parantajaoppilaalle kylmästi.
"Mitä sittenpitäisi tehdä, haluatko hänen kärsivän koko loppu elinikänsä?", Laventelitassu esitti vastakysymyksen ja katsoi minua takaisin tuimasti.
"En tietenkään, mutta on toinenkin tapa auttaa Taivalpentua", sähähdin hiljaa.
"Kotkankatse", sanoi Varjosydän hiljaa vierestämme. Naaraan ääni oli sekoitus surua, mutta siinä piili pieni toivonkipinä. Vedin hieman henkeä ja laskeuduin istumaan. Suljin silmäni hetkeksi ja rauhoituttuani henkäisin ulos ja kohtasin naaraankatseen.
"Tiedätkö jonkin toisen tavan auttaa Taivalpentua?", tämä kysyi. Katsoessani emoani ja tämän silmiä, keksin sen.
"Tiedän, mutta en tiedä, mitä mieltä itse olette siitä vaihtoehdosta...", vastasin, yrittäen samalla muotoilla sanani mahdollisimman hyvin.
"Tiedän tavan, miten Taivalpentu mahdollisesti saisi elää hyvän ja pitkän elämän, mutta valitettavasti, minun pitäisi viedä hänet pois klaanista", aloitin varovasti kertoen faktat. Molemmat naaraat katsoivat minua odottaen.
"Mikä se tapa on?", Laventelitassu kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.
"Ihmiset", sain lopulta sanottua. Molemmat kissat yllättyivät tästä suuresti ja epäluulo vaikuti valtaavan heidät.
"Kaksijalat? Hehän ovat vain aiheuttaneet harmia. Miksi uskot että he auttaisivat?", kysyi parantajaoppilas hyvin hämillään. Loin katseeni Varjosydämeen, joka vaikutti mietteliäältä.
"Varjosydän, tiedän, etteivät kaikki ihmiset ole pahoja. Kaupungissa kuulin, kuinka ihmiset ovat auttaneet monia kissoja lääkkeillän ja pelastaneet henkiä. Uskon, että jos viemme Taivalpennun oikealle ihmiselle, hän voisi pelastua. Vaihtokauppana hänestä tulisi tosin kotikissa, mutta saisi kumminkin elää hyvän ja pitkän elämän. Hän saisi mahdollisuuden kotiin, löytää joku jota rakastaa ja ehkä jopa saada omia pentuja...", kerroin ja pidin pienen tauon puheessani, yrittäen keksiä, mitä naaras ajatteli sillähetkellä.
"Eivätkö emot halua pentujensa elävän onnellisena? Tämä on ehkä ainut mahdollisuutemme, joten pyydän, anna minulle mahdollisuus auttaa Taivalpentua ja samalla annat hänelle mahdollisuuden olla onnellinen", sanoin katsoessani Varjosydäntä suoraan silmiin varmoin katsein. Parantajan pesään laskeutui hiljaisuus. Pystyin kuulemaan, kuinka pesän ulkopuolella kuusien ja mäntyjen oksat kahisivat tuulessa, niin syvä hiljaisuus se oli. Koko sen ajan vaihdoimme katseita emoni kanssa.
"Suostun ehdotukseesi", tämä lopulta sanoi. Tämän katseesta paistoi luottamus ja uusi toivo.
"Haluan, että Taivalpentu saa mahdollisuuden ja jos uskot ihmisten tuovan mahdollisuuden siihen, niin olkoon niin. Sillä hän ansaitsee hyvän elämän", musta naaras sanoi. Suuni kääntyi hymyyn kiitollisuudesta.Yritin kumminkin vakavoitua mahdolisimman nopeasti, sillä tehtävä ei tulisi olemaan helppo. En kumminkaan aikonut tuotta pettymystä.
"Minä valmistelen Taivalpennun matkaa varten, siihen tosin saattaa kulua mutama päivä, sillä hän on viime pakkasyön takia hieman heikompana kuin yleensä", Laventelitassu naukaisi. Parantajaoppilaan ääni oli muuttunut epäilevästä jälleen lempeäksi.
"Kiitos. Tosin, en voi viedä häntä heti mukanani. Koska hän on niin heikko, olisi riskialtista pitää häntä mukana etsintöjen aikana", totesin, johon Varjosydän nyökkäsi.
"Olet oikeassa, suosittelen että menet kysymään Ruohotähdeltä lupaa lähteä etsimään sopivaa kaksijalkaa, ennen kuin viet Taivalpennun mukanasi", tämä ehdotti, tai pikemminkin käski. Nyökkäsin nopeasti ja käännyin kannoilleni kohti päällikön pesää.
*Pyydän, antakaa tämän onnistua!*, anoin miltä tahansa juostessani leirin lävitse.



// Sellasta. Lasi?

Nimi: Varjosydän

20.02.2018 20:59
"Emo" kuului heikko kuiskaus astuessani parantajan pesään.
Laventelitassu oli minua vastassa surullisin silmin.
"Minä olen tässä" naukaisin.
Asetuin pentuni taakse, hän taivutti päätään taakde ja kehräsi rikkinäisellä äänellä. Nuolaisin häntä päälaelta.
"Säästä ääntäsi" mau'uin.
Satutti katsoa kun pentuni turkki oli arvilla joista osa oli tulehtunut ja suurin osa yrttien peitossa. Turkki repaleina, suurin osa karvoista poissa, osa pehmeinä kun nuoren linnun poikasen höyhen peite. Pian hän jo nukkui. Taivalpennun kylki kohoili hänen hengityksensä tahdissa raskaasti.
"Varjosydän" Laventelitassu maukui.
"Paljonko hänellä on aikaa" kysyin tietäen että yhteinen aikamme maan päällä päättyisi pian.
"Ehkä puoli kuuta. Hän ei selviä lehtikadosta se on selvää ja nuo haavat tekevät kipeää tiedät sen itsekkin." Laventelitassu selitti.
Parantajaoppilaamme tiesi paljon ja oli viisas kissa. Olimme onnekkaita että meillä oli hänet kun aika jättäisi Värelehdestä.
"Onko meidän oikein antaa hänen kärsiä" kysyin antaen suuren huolen pudota harteiltani.
"Onko meidän oikein viedä hänen mahdollisuutensa." Laventelitassu vastasi kysymykseeni.
"Ei, toivon silti ettei hän joutuisi kärsimään koko taivaltaan" maukaisin ja hyvästelin Laventelitassun.
Palasin pentutarhaan, kalmapentu ja Leikopentu kiusasivat Ruusujalkaa.
"Katsokaa, hurja tiikeriklaanin soturi hyökkää leiriin" Kielopentu huusi ja koko pentulauma hyökkäsi kimppuuni terävillä kynsillään.
*heh heh*

Nimi: Zare

20.02.2018 19:51
________________________________
Kotkankatse// 16kp

Nimi: Kotkankatse

18.02.2018 17:13
Kävelin yksikseni metsässä. Yläpuolellani loistavat tähdet näyttivät tanssivan ja näin niiden takana leijui suuria värikkäitä palloja. Taivas itsessään oli mustan värin sijasta kauniin violetti. Jotkut voisivat sanoa sitä pelottavaksi, mutta minusta se oli todella kaunistaja lumoavaa. Tällaisissa unissa, minusta tuntui, että kaikki olisi ollut mahdollista, kuin kaikista haaveista ja pienistäkin päähänpistoista voisi tulla totta. Lumi jalkojeni ala alkoi hävitä kävellessäni ja pian saavuin sulan järven rannalle. Jonkin matkan päässä rannasta järven tyynen pinnan päällä istui tuttu hahmo.
"Uskonsiipi!", naukaisin tervehdyksen Tiikeriklaanin kollille. Kolli oli muutamaan otteeseen käynyt vierailulla unissani ja olin vihdoin oppinut tästä lisää. En tosin edelleenkään tiennyt miksi hän oli valinnut minut, saatika, vierailiko hän muidan unissa.
Kolli käänsi päätään ja viittasi minua tulemaan luokseen. Astelin ihan veden rajalle ja kokeilin tassullani, kantaisiko pinta minuakin. Anturani koskettivat järven peilimäistä ja viileää pintaa, eivätkä uponneet. Otin ensimmäisen askeleen ja sitten toisen, kunnes kaikki tassuni olivat veden päällä tukevasti. Loikin pitkin veden pintaa Kollin luokse, ja hyppiessäni veden pinta roiskui hieman. Roiskeet muodostuivat pienemmiksi pisaroiksi jotka jäivät hetkeksi leijuaan pinnan yläpuolelle, ennen kuin ne laskeutuivat ja sulautuivat taas järveen.
"Mitä uutta?", kysyin Uskonsiiveltä. Kollin silmät hohtivat poikkeuksellisesti galaxin väreissä.
"Palasin juuri matkaltani ja kuulinjotain, mitä itsekkin varmaan haluaisit kuulla", kolli kertoi.
"Matkalta?", kysyin.
"Toisin kuin metsäkissojen henget, me muinaisten laanien kissat olemme vapaita matkaamaan eri taivailla", tämä kertoi, ennen kuin jatkoi.
"Kävin kaupunkisi taivailla tervehtimässä erästä ystävääni ja sain kuulla, että veljesi koulutus on alkanut", tämä kertoi ja käänsi katseensa minuun odottaen reaktiotani.
"Vai niin. Isä siis valitsi hänet uueksi seuraajakseen", tuumin hiljaa. Muistelin, ettei veljeni ollut kovin innokas lähtemään pesästä, joten mitenhän koulutus oli alkanut. Uskoin toki, että veljestänitulisi hyvä johtaja, mutta mieltäni kaiversi silti huoli. Entä siskoni? Mikä hänen roolinsa tulisi olemaan nyt. Hän oli rehti kissa, kaunis ja viisas. Toivoin, että hänkin saisi jonkin hänelle sopivan paikan eämässä. Kun sitä ajatteli, Veljeni oli juuri sopiva johtamaan laumaa. Hän oli ehkä hieman arka outojen kissojen suhteen, mutta än oli lempeä, ymmärtäväinen ja pyrki ratkaisemaan ongelmat puhumalla, kuten minäkin. Minätaas. Vaikka pyrinkin puhumaan asiat halki, olin liian tempperamenttinen johtaakseni. Saattaisin mennä vaikka aloittamaan sodan, jos napsahtaisin, niin kuin siloin Sysiraidan kanssa.
"Sinuna en ajattelisi niin nuori Kotkankatse", Uskonsipi sanoi yhtäkkiä.
"Aivan... Osaat lukea ajatuksia. Uskotko muka, että minusta olisi tullut hyvä johtaja?", kysyin tältä luoden epäilevä katseen kollin hohtaviin silmiin.
"Ei linnunpoika opi heti lentämään, sen pitää ensin kasvattaa siivet ja sitten vielä harjoitella. Tai niin emoni tuppasi sanomaan", tämä kertoi.
"Eli sinusta minusta tulisi johtaja ajan myötä vai?"
"Juuri näin"
"Mutta miten voit olla varma? Vaikka sain päälliköltä nimen 'Kotkankatse', ei se tarkoita, että tämä kotka oppisi lentämään. Ja kotkathan lentävät yksin, miten sellaisesta voi tulla johtaja?", kysyin ihmeissäni. Mutta kuten aina, Uskonsiivellä oli taas valmis vastaus.
"Kun kujin vielä maan päällä, seisoin erään hyvin rohkean johtajan rinnalla. Hän oli viisas ja mieleltään vahva, eikä pelännyt seistä niiden rinnalla, jotka häntä tavitsivat. Hän ei pistänyt muita kumartamaan edessään, vaan seisomaan rinnallaa. Mutta ennen sitä, hän oli eksyksissä ja viha sokaisi hänet usein", tämä kertoi. Kuuntelin tätä hiljaa, mutta sitten halu saada tietää lisää sai minut keskeyttämään tämän.
"Mikä hänen nimensä oli?" kysyin tämän tarinan välissä.
"Hänen nimensä oli Harpyijahenki. Kuten sinut, hänetkin oltiin nimetty taivaiden suuren petolinun mukaan. Hän oli alussa hyvin aggressiivinen, kunnes löysi jotain, mikä rauhoitti hänet", Uskonsiipi kertoi.
"Mitä hän löysi?", kysyin äkkiä. Uskonsiipi kehräsi hieman huvittuneena ja loi lempeän katseen minuun.
"Hän löysi veden", tämä sanoi ja nousi seisomaan.
"Veden? Pitikö hän uimisesta vai?", kysyin hieman hämentyneenä. Uskonsiipi naurahti hieman ja lähti astelemaan poispäin.
"Sitäkin. Uskonkin siis, että kunhan sinäkin löydät veden, sinäkin opit vielä lentämään ja sinusta voi tulla suuri johtaja. Harpyija ja Kotka ovat kummitkin yhtä lailla taivaiden kuninkaita", tämä sanoi, ennen kuin järvestä noussut vesipilari nielaisi hänet.
"Hetkinen, sanokko sää, että minusta tulisi vähemmän tempperamenttinen, jos opettelisin uimaan?!"


Avasin silmäni sotureiden pesässä. Oli vielä yö ja vaikka minua väsytti, mielessäni pyörivät jotkin oudot sanat.
*Löydä vesi ja lennä*, kuuluivat sanat päässäni. Sanokaa minun sanoneen, ne sanat tulisivat vielä muuttamaan elämäni. Painoin pääni hiljaa tassujeni päälle ja nukahdin jälleen.

//Keithin uniseikkailu

Nimi: Zare

17.02.2018 19:23
____________________________________
Varjosydän// 7kp

Nimi: Varjosydän

14.02.2018 09:53
Aurinko oli piilossa mukavasti kuusten takana, hiljainen tuuli puhalteli leirissä. Pennut olivat klaaninvanhimpien luona kuuntelemassa tarinoita, oli hyvin rentouttavaa ihan vain olla tekemättä mitään sen erikoisempaa.
Olin miettinyt mestareita pennuilleni. Leikopennulle olin itseasiassa jo päättänyt, halusin hänelle mestarin joka kitkisi tästä hänen inhottavan tavan väittää vastaan ja valehdella. Uskoakseni Tomusydän olisi hyvä siinä, mietin ensin Tiikeriliekkiä mutta hän on liian kiltti.
Värepennun kohdalla olin jokseenkin varma jo, Kotkakatse. Luotin "poikaani" että hänestä tulisi oiva mestari.
Taivalpentu oli vielä hyvin heikkona matkastaan takaisin Varjoklaaniin joten häntä ei nimitettäisi vielä piitkään aikaan, en totta puhuen ole varma nimitetäänkö häntä lainkaan. Laventelitassun mukaan hän ei selviäisi tällaisesta lehtikadon aikaan ja ehkä olisi paras antaa hänen mennä jo ettei hänen tarvitsisi kärsiä.
Kalmapennulle tahdon Vesiturkin. Sillä tahdoin antaa nuorelle soturille oppilaan, hän oli taitava soturi niin nuoreksi mutta Haukkataivas olisi parempi mestari Leikopennulle.
Vaahterapilkku oli pyytänyt kysyä Ruohotähdeltä voisiko Kielopentu saada Tiikeriliekin joten osin siksi en tahtonut antaa hänelle yhtäkään pennuistani.
En tiedä keltä kysyisin mielipidettä mestareista, viimeksi olimme päättäneet mitä ehdottaisimme Rouhotähdelle yhdessä Sysiraidan kanssa mutta hän ei ollut täällä, eihän hän toisaalta ollut edes pentujen isä mutta en minä Pimeävarjollekkaan paljastaisi hänen olevan isä.
Päädyin menemään suoraan ehdottamaan Ruohotähdelle ja kysyisin sitten hänen mielipidettä. Tosin teksisin sen huomenna, hän oli ilmoittanut lähtevänsä metsälle enkä aikonut häiritä häntä tällaisella.
"Toivottavasti teen oikean valinna." Huokaisin puoli ääneen.
"Apuaa" kuului Leikopennun kirkaisu.
*tähtiklaani sentään mitä se on nyt mennyt tekemään*
Laventelitassu roikotti suustaan märkää myttyä jonka oli onkinut purosta.
"Voi tähtiklaani antakaa minulle edes yksi pentu jota ei tarvitse hävetä" kuiskasin tallustellessani Laventelitassua vastaan.
"Kiitos" maukasisin ja hän otti kiitokset vastaan nyökkäyksellä. Otin märän pennun vastaan parantajaltamme.

Nimi: Zare

13.02.2018 21:39
_________________________________________________________

Nimi: Zare

13.02.2018 15:09
Myrskyraita// 21kp, 12kp
Kotkankatse// 58kp
Varjosydän// 49kp
Kielopentu// 10kp

Nimi: Myrskyraita

11.02.2018 00:18
Katson taivaalla valkoista kuuta. Huokaan. Olen kaukana järveä enkä tottapuhuen tiedä miten tästä enää jatkaa, mutta pakko minun on jotain tehtävä, Susitassu ja Peppi luottavat minuun.
“Hei”, kuuluu takaatani ja hätkähdän säikähtyneenä. Se onkin vain Susitassu.
“Anteeksi ei ollut tarkoitus säikäyttää”, naaras sanoo. “Ajattelin vain että kaipaisit seuraa.”
Naaras tassuttaa vierelleni ja nostaa katseensa taivaalle.
“Näkeekö tähtiklaani meidät täältä?” Hän kysyy hiljaa.
“En tiedä”, vastaan. “Kaipaavatkohan Kotkatassu ja Varjokydän meitä?”
“Kaipaavat varmasti, ja kyllä vielä täältä me kotiin pääsemme”, naaras kuiskaa. “Lupaan sen.” Hän nuolaisee vielä minua poskelle ennenkun lähtee. Katson vielä kuuta. Aikaa on jäljellä vähän alle kuu.

“Meidän pitää metsästää jotain ennenkun joimme jatkaa matkaa”, ilmoitan kun kaikki ovat heränneet.
“Missä tarkalleen ottaen olisi riistaa”, Susitassu kysyy. “Olemme kaksijalkojen pesien keskellä!”
“Tiedän yhden paikan joka oikein vilisee rottia”, Peppi kertoo. “Se on ihan lähellä.”
“Hyvä on”, naukaisen. “Menkää te kaksi pyydystämään niitä niin minä etsin vettä.”
Peppi pudistaa päätään närkästyneenä.
“Sinä menet pyydystämään rottia minun kanssani, ja Susitassu jää lepuuttamaan kipeää tassuaan”, naaras sanoo ja osoittaa Susitassun punaista tassua.
“Mistä sinä tuon sait?” Kysyn hämmentyneenä.
“Kompastuin ja iskin sen kiveen”, hän vastaa. “Kynteni taisi vääntyä.”
“Anteeksi, jää sinä vain tähän”, sanon. “Peppi, näytä minulle se paikka.”

Kuljemme Pepin kanssa vanhaan latoon, ja kuin hän kertoi, rottia vilisi lattian poikki.
“En ole koskaan nähnyt näin paljon rottia”, myönnän hämmästyneenä.
“Kuono umpeen et sinä niitä puhumalla saa tapettua”, Peppi ärähtää. “Katsotaan kumpi saa enemmän kiinni!”
Ennenkun tajuan Peppi on saaliiden kimpussa. Teen valtavan loikan itsekkin rottamereen. Näen suuren rotan ja ryntään sitä kohti. Jahtaan sitä pitkin maata kunnes saan itkettyä hampaani siihen. Käännyn katsomaan Peppiä joka on jo saanut kolme. Minun pitää pystyä parenpaan.

Loppujen lopuksi Peppi voitti minut seitsämällä saaliilla. Sain itse viisi. Pakko myöntää naaras on aika hyvä saalistaja. Pudotamme rotat maahan.
“Miten jalkasi voi”, kysyn Susitassulta.
“Kyvin, voin taas kävellä”, hän vastaa. “Saittepas paljon rottia!”
“Syökää niin paljon kuin voitte, kohta jatkamme matkaa.”

Kävelemme yhä kauenmaksi kaksijalkojen pesistä. Se on hyvä juttu. Emme ole kävelleet kauaa ja toivon että Susitassun jalka kestää. Kuulen yhtäkkiä jotain. Läähätystä ja haukuntaa.
“Koiria”, Susitassu värisee hiljaa. Nyökkään hitaasti. Peppikin on jähmettynyt paikoilleen. Tulee hetken hiljaisuus. Salaman nopeasti puskista tulee esiin kaksi koiraa. Pinkaisemme juoksuun koirat kintereillämme. Vilkaisen Susitassun kyljessä olevaa haavaa. Koirat ehtivät jo tehdä sen hänelle. Väistelemme niiden hampaita nopeasti.
“Tänne!” Peppi huutaa ja kiipeää puuhun. Juoksemme Susitassun kanssa samaan puuhun.

Nimi: Kielopentu

08.02.2018 20:12
"Leikopentu" kuisikasin ystäväni korvaan.
Hän nosti päätään.
"No"tämä maukui.
"Mennään leikkimään!!" Sanoin innoissani.
"Ei huvita" leikopentu vastasi.
Näytin hänelle kieltä.
"Menen sitten yksin, jää sinä suremaan tyhmää luupiota" sanoin, tiesin etten saisi sanoa niin mutta Leikopentu suri turhaan ei se luupio tulisi takaisin.
"Kielopentu!" Emoni huudahti.
*o ou*
"Niin" mau'uin arasti. *voi ketunläjä se kuuli*
"Sinä et mene minnekkään, vaan pyydät anteeksi Leikopennulta ja olet arestissa tämän päivän." Vaahterapilkku maukui pyöritin silmiäni.
"Anteeksi, en saisi haukkua isääsi luupioksi" naukaisin.
*mutta hän on luupio* ajattelin turhautuneena. Tunsin hampaat niskassani, *nyt se on menoa* ajattelin.
Emoni nosti minut vierelleen ja kierähti ympärilleni keräksi.
"Nuku nyt on vielä aikaista" kuulin emoni sanat.
*Kuinka tässä nyt voisi nukkua?*
Odotin että emoni nukahtaisi. Sitten lähtisin seikkailemaan.
Tunsin kuinka hänen hengityksensä tasaantui ja hiippailin pois hänen tassunsa alta.
*Buaha haa kielopentu selvitti kavalan meluavan esteen ongelmitta*
Etenin hitaasti karhunvatukan keskellä, varoin rikkomasta turkkiani. Pääsin kun pääsinkin ulos leiristä. Katselin hetken aikaa edessäni avautuvaa maisemaa, aurinko hohti lumi kinoksiin ja valtavat kuuset kohosivat edessäni. Suurehko lintu lähentyi minua.
*tähtiklaani sentään älä syö minua!*
Peruutin hitaasti takaisin karhunvatukoihin. Käännyin ympäri ja hiivin takaisin pentutarhaan.
*nälkää*
Katselin uinuvaa emoani.
"Emoo, nälkä" nurisin ja tökin tämän kuonoa.
Hän tuhahti ja avasi silmänsä.
"Vai niin" hän huokaisi ja ojensi jalkojaan ventyellen

 

©2018 Metsäketo - suntuubi.com