Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Myrskyklaani Jokiklaani Tuuliklaani Varjoklaani  Tähtiklaani Erakot ja kotikisut 

 

Varjoklaanilaisten tarinat

 

 << <  4  5  6  7  8  9  10  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Leikopentu

26.02.2018 16:48
"Päästä irti!" Huusin ja kiemurtelin irti emoni otteesta. Mulkaisin häntä pahasti tipahtaessani neulasille jotka peittivät maan koko leirissä.
Emoni katsoi minua jäätävästi ja nappasi minua uudestaan niskasta tällä kertaa kovemmin.
"Au" parkaisin.
"Älä nurise" hän sihahti hampaittensa välstä.
*miksi hän on aina yhtä ilkeä!*
Huitasin kynsilläni häntä kuonoon.
"Nyt saa riittää neitiseni!" Emoni huusi ja heitti minut pentutarhan seinää päin.
"Ensinnäkin, minua sinä kiittämätön nulikka et kynsi. Toiseksi saat luvan opetella käyttäytymään, et pääse oppilaaksi ennenkun osaat käyttäytyä. Siittä minä pidän huolen." Emoni sanoi ja hän näytti kiehuvan.
*o ou, nyt menin liian pitkälle*
"Ei, anteeksi Varjosydän. Anna anteeksi" anelin mutta liian myöhään.
"Aina sinä pyydät anteeksi, anteeksi, emo ei tule toistumaan. Silti parin minuutin päästä olet taas pahan teossa. Osoita että tarkoitat sitä mitä sanot. Ei sillä muuten ole väliä."
"Mutta minä tahdon tänään oppilaaksi kuten muutkin." Mau'uin hädissäni kun ymmärsin että emo tosiaan aikoi pitää minut pentuna.
"Ei auta, ehkä ensi kerralla osaat käyttäytä."
"Eii, emo. Et sinä voi!" Parkaisin.
"Kyllä voin." Hän vastasi kylmästi.
"Eii!" Huusin minkä pystyin.
"Ole hiljaa, ei tuo auta." Vaahtetapilkku tokaisi.
Vaikenin ja katsoin sisartani kummastuneena. Hän pudisti päätään.
"Olen pahoillani Leikopentu, Varjosydän ei muuta mieltään. Voisit koittaa viedä hänelle hiiren, jos hän vaikka heltyisi."
*joo!*
Säntäsin tuoresaaliskasalle hakemaan hiirtä mutta tuoresaaliskasa oli poissa.
*kirottu lehtikato*
"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä suurkivelle klaanikokoukseen." Kaikui iltahämärässä Ruohotähden ääni pitkin leiriä.
Juoksin suurkivelle ja näin eturivissä Värepennun, Kalmapennun, Kielopennun, Vaahterapilku ja Varjosydämmen. Kaikkien turkit oli suituu huolellisesti kiiltäviksi, katsahdin omaan takkuiseen turkkiini.
*voi ketunläjä*
"Kielopentu, Kalmapentu ja Värepentu on savuttanut 6 kuun iän ja on heidän aikansa tulla sotureikisi." Ruohotähti julisti.
*minne minä jäin?* ajattelin haikeana.
Laahustin takaisin pentutarhaan ja istahdin pedillemme. Tuntui kummalliselta olla täällä ykson ja tietää että sisaret nukkuisivat oppilaiden pesässä tänä yönä.
Silmäni sulkeutuivat ja näin erikoista unta mutta jokin oli väärin.

Nimi: Varjosydän

25.02.2018 22:30
Aurinko ei ollut vielä noussut, en ollut nukkunut silmäystäkään viime yönä ja taivalpentu oli nukkunut ensimmäisen yönsä pentutarhassa. Koko yön oli yrittänyt painaa mieleeni kaiken hänestä, pikkuiseni oli lähdössä suurelle retkelle. Retkelle jolta hän ei palaisi.
"Emo" taivalpentu kuiskasi.
Hätkähdin luulin pikkuisen vielä nukkuvan.
"Niin rakas" maukaisin hiljaa sillä en halunnut herättää muita.
"Miksi nukun pentutarhassa?" Hän uteli.
Mitä minä tuohon vastaisin. En haluaisi huolestuttaa pienokaista.
"Eivätkö pennut yleensä nuku?" Vastasin.
"En minä ole ikinä nukkunut" Taivalpentu ihmetteli.
"Olet sinä kauan kauan sitten, ennen kun sinulle sattui se onnettomuus josta sait haavasi." Muistin, tuo kamala yö oli pinttynyt muistiini.
"Mitä minulle kävi?" Hän kysyi.
*ehkä hänen olisi aika tietää* ajattelin
*ei hän on liian pieni* mietin
*toisaalta muuten hän ei ikinä saa tietää*
*tai sitten joku kertoo sen väärin* kävin keskustelua taas päässäni.
"Haluatko tosiaan tietää?" Kysyin ja pentuni nyökkäsi.
Päätin aloittaa aivan alusta.
"Vuodenaikoja sitten, kaksi nuorukaista rakastui palavasti. Suhde oli uhrauksia, haaveita ja muistoja. Alku oli ruusuinen mutta pian salaisuudet alkoivat kaivertaa ja isäsi huomasi että hänen sydän kuului eräälle toiselle. Railo rakastavaisten välillä kasvoi ja kaikki loppui riitaan samana yönä kun te synnyitte. Silloin Huurrepentu kuoli ja isäsi vei sinut Jokiklaaniin rakkaansa luo. Palasit sieltä vain haikeana kuvajaisena entisestä." Kerroin, hänen ei tarvitsisi tietää kaikkea.
"Miksi rakastuit häneen jos hän oli paha?" Taivalpentu kysyi ihmeissään.
"Muista isäsi ei ollut paha, hän vain teki pahan teon. Sysiraita oli mitä uskollisin kumppani, polkujamme ei vain oltu tarkoitettu kuljettavaksi rinnakkain loppuun saakka" mau'uin.
Taivalpentu nyökkäsi vakavana.
"Sinulla on edessä vaikea polku jota harva kulkee, mutta muista aina katsoa eteenpäin ja nauttia rakkaittesi seurasta. Älä sure niitä jotka jäivät taaksesi, älä riko turhaan ketään äläkä ikinä unohda rakkaitasi. Muistot ovat jotta ne muistuvat mieleen mutta niihin ei kannata takertua. " maukaisin hiljaa, haikein mielin.
"Miksi kerrot tämän minulle?" Taivalpentu kysyi.
"Olet fiksu pentu, kerron sen sillä uskon sen olevan tärkeää ja tiedän etten välttämättä saa toista tilaisuutta kertoa sitä." Vastasin mietteliäänä
"Ethän sinä vielä lähde tähtiklaaniin emo? Ethän" taivalpentu naukui hädissään.
"En lähde rakas" lupasin.
"Mutta nuku nyt, tarvitset voimia tänään" lopetin.
"Kauniita unia" hän kuiskasi ja vaipui uneen.
Hänen kylki kohoili tasaiseen tahtiin.

---

Aurinko sarasti varovasti pentutarhaan. Kielopentu, Kalmapentu ja Leikopentu leikkivät ulkona mutta taivalpentu ja Värepentu nukkuivat vielä. Kiedoin häntäni heidän ympärilleein etteivät he palelisi.
Kotkankatse pujahti pesään.
"On aika" hän ilmoitti ja katsoin häntä väsyneillä, murheen murtamilla ja surullisilla silmillä.
Pakotin pienen hymyn poikasen suullein ja nyökkäsin.
"Heräilkään kaunokaiset, on suuri päivä" kehräsin ja herättelin pentujani.
Värepentu hyppäsi ilmaan ja säntäsi ulos minkä pienistä jaloistaan pääsi taivalpentu taas katsoi minua odottavasti. Laventelitassu toi hänelle yrttejä jotka hän nuoleskeli irvistyksen kera.
"Oma pikku soturini" kehuin.
Tassuttelimme ulos ja Ruohotähti oli meitä vastassa.
"Olkoon matkasi täynnä yllätyksiä ja suokoon se sinulle onnen. Valaiskoon tähtiklaanin polkuasi pikkuinen." Hän maukuin Taivalpennulle.
"Kiitos" tämä naukui hieman hämillään.
"Lähdetäänkö?" Kotkankatse kysyi lämpimästi
"Emo? Minne minä lähden?" Taivalpentu kysyi pää kallellaan.
"Sinä lähdet kotiin" maukaisin.
"Kotini on täällä" hän ihmetteli.
"Ei enään kultani, sinua odottaa uudet seikkailut" sanoin ja kyynel vierähti poskelleni. Aamu oli suloinen ja aurinko valaisi kauniisti lumen ja se kimalsi hehkuvana.
Taivalpentu harppoi luokseni ja halasimme tiukasti, en olisi ikinä halunnut päästää hänestä irti.
"Pidä huoli itsestäsi" kuiskasin.
"Älä unohda minua rakastan sinua" hän kuiskasi puolestaan.
"En ikinä unohtaisi sinua rohkea pentuni" kuiskasin.
Hellitin hänestä tietäen että hänen olisi jatkettava matkaa ja se olisi turvallisempi taittaa valosalla.
Kosketimme vielä neniä ennenkun hän loikki kotkankatseen luo ja Ruohotähti nosti hänet Kotkankatseen selkään.
"Tähtiklaani valaiskoon polkuasi!" Laventelitassu toivotti.
"Pidäthän hänestä huolen" maukaisin Keithille.
"Älä huoli, hän saa ihanan elämän ja rakastavan perheen." Hän naukaisi minulle.
Katselin kun Poikani ja pentuni lähtivät katosovat näkyvistä. Routamyrsky istuutui viereeni.
"Näin on parasta" hän totesi.
"Niin." Nyökkäsin.
*voi jääsielu, olisitpa täällä. Tarvitsen sinua ruoskimaan minut järkiini.*

//ruhtinas käykö??

Nimi: Kotkankatse

25.02.2018 13:04
Aamu aurinko valaisi lumisen kentän, kun saavuin takarajan takana sijaitsevalle pellolle, mistä olin pelastanut Minkkihännän muutama kuu sitten. Pystyin näkemään tutun ladon metsän reunastasta asti. Tämä olisi hyvin tärkeä päivä, enkä osannut päättää, olisinko enemmän innoissani vai hermostunut. Oli todella virkistävää päästä taas seikkailemaan itsekseen, kuten silloin vaeltaja aikoinani. Tunsin 'siipieni avautuvan ja valmistautuvan lentoon', päivä tai vain tunti, 'lento oli kumminkin lento' ja siittä tulisi nauttia täysin rinnoi. Mutta toisin kuin aina ennen, tällä lennolla oli päämäärä. Minulla oli vain tämä päivä aikaa etsiä sopiva ihminen huolehtimaan Taivalpennusta. Mieleeni muistuivat pikkuisen kasvot, jotka olivat yrittäneet hymyillä emolleen, kun olin käynyt parantajan pesässä Varjosydämen kanssa ennen lähtöäni. Tulehtuneet haavat tekivät tämän olon selvästi tukalaksi ja tämän voimat hupenivat hetki hetkeltä. 'Emo, minäkin haluaisin pian leikkiä kuten muut', pieni kolli oli sanonut heikolla äänellään. Tämä oli saanut sydämeni melkein särkymään. Vaikka olinkin hyvä pitämään hymyn huulillani tilanteessa kuin tilanteessa rohkaistakseni muita, sillä hetkellä, se tuntui vain pyyhkiytyvän pois. Olin luvannut tälle, että pian hän saisi leikkiä ja juosta niin kuin kaikki muut.
*Lupasin...*
Suuntasin katseeni kohti ihmisten tietä, jota pitkin naaras ihminen oli kerran kulkenut. Josvain voisin löytää hänet uudelleen, tai jonkun toisen tämän kaltaisen. Asuessani kaupungissa, olin päässyt näkemään erilaisia ihmisiä ja sen takia tiesin, millainen ihminen olisi sopiva auttamaan Taivalpentua. Leiiristä katsottuna, lähimmät ihmiset asustivat tallilla, missä itsekkin olin yöpynyt muutaman yön. Vaikka he olivat rentoja vaeltaja kissojen suhteen, näiden lukuisille pentueille ei käynyt yhtä hyvin. Olin kuullut tallikissa Morthyltä, että vain harvat ja hyvin piilossa olleet pentueet selvisivät, sillä ihmiset yleensä vähensivät niitä huomattavasti. Syynä tähän oli yksinkertainen ruoan ja tilan riittämättömyys pentujen aikuistuessa. Toki jotkut pennut saivat uuden kodin läheisistä asunnoista, kylistä ja muutama jopa kaupungista, mutta en voinut ottaa tätä riskiä Taivalpennun kanssa. Talli ihmiset ottaisivat mahdollisesti helpomman tien auttaakseen tätä. Olinkin siis päättänyt etsiä muualta sellaista ihmistä, joka ei omistanut montaa kissaa, jolla oli omia pentuja ja joka oli hyvä sydäminen ja valmis auttamaan. Eli enemmänkin sellaista 'kaupunkilais' ihmistä. Tehtävätulisi olemaan haastava, mutta en aikonut palata ilman hyviä uutisia.
*Pyydän, henget, auttakaa minua matkallani. Auttakaa Taivalpentua*, pyysin hiljaa mielessäni, samalla, kun lähdin harppoen lumisen ja usvaisen pellon poikki kohti tietä ja suuntaa, jonne ihminen oli kadonnut.

Silmäni suurenivat hämmästyksestä. Olin kulkenut hyvän aikaa pitkin tietä ja yllätyksekseni, tien päässä ei ollut vain muutamaa taloa, vaan kokonainen kylä. Mahdollisuudet sopivan ihmisen löytämiseksi suurenivat niin paljon, että olisin voinut jo palata klaaniin kertomaan hyvät uutiset. En kumminkaan voinut olla varma, että kylässä asustaisi yhtään sopivaa ihmistä, joten minun oli ensin tutkittava koko paikka. Silloin tajusin, kuinka hankalaa se tulisi olemaan. Kylä oli niin suuri ja ihmisiä niin monia. Minä taas olin vain yksi kissa, miten voisin ikinä löytää sopivaa ihmistä yhden päivän aikana. Epätoivon alkaessa vallata mieleni, muistin taas Taivalpennun hymyn ja myös veljeni sanat.
"Pystyt siihen", mutisin veljeni kannustuksen monia kuita sitten. Tämän sanat toivat minulle uutta voimaa ja pudistelin pelot ja epäröinnin pois mielestäni.
"He uskovat minuun, joten on parempi antaa heille aihetta uskoa jatkossakin", sanoin itsekseni. Istuin hetkeksi tien reunaan miettimään tilannetta ja mite minun tulisi toimia. En voisi mitenkään käydä läpi kaikkia ihmisiä yhdessä päivässä enkä edes tiennyt mistä aloittaa. Silloin keksin ratkaisun yhden kriteerin ansiost.
*Minun pitäisi löytää joku, jolla on jo kissa. Tällaisessa kylässä oli varmasti paljon ihmisiä joilla on kissa, ja kuka muu tuntisi paremmin kylän ihmisiä, kuin heidän kotikissansa*, hoksasin. Yksin en tulisi selviämään tästä tehtävästä, mutta kuten muutenkaan elämässä, en ollut yksin. Minun pitäisi vain pyytää hieman apua muilta ja tämäkin mahdottomalta tuntuva tehtävä olisi pian helposti hoidettu.
*Odota vain Taivalpentu, 'isoveljesi' hoitaa tämän, joten koita sinä vain kestää*
Nousin jälleen seisomaan ja lähdin kulkemaan tien reunaa pitkin kohti kylää. Pystyin jo sen laitamilla haistamaan monia eri hajuja. Ihmisten, koirien, ruokien, pakokaasun ja tärkeimmän, kissojen hajun. Siirryin kylässä tieltä sen korotettuun reunaan, johon oli painautunut paljon muittenkin kulkioitten jälkiä. Minua vastaan käveli yhdessä välissä muutama nuoren näköinen ihminen, jotka kikattelivat keskenään. Heistä tosin ei lähtenyt kissojen hajua, joten en piitannut heistä sen enempää. Kulkiessani pitkin tietä, sieraimiini tulvahti tuoreen leivän tuoksu ja pian huomasin edessäni häämöttävän rakennuksen, joka tuoksui melkein täysin leivältä. Muistaakseni ihmiset nimittivät sitä leipomoksi. Yhtäkkiä tiilisen rakennuksen portaille asteli kuparin läikikäs kissa, joka asettui mukavasti istumaan toiselle portaalle.
*Noniin Keith, syteen tai saveen*, tuumin ja lähestyin kissaa, joka pian huomasi minut ja hymyili minulle.
"Tervehdys", tämä tervehti ystävälisesti. Olin jo melkein klaanissa asuessani uohtanut, kuinka ystävällisiä kylä ja kaupunkilais kissat olivat.
"Hei, anteeksi jos kysyn, mutta et sattuisi asustamaan tässä kylässä?", kysyin tältä. Paksu turkkinen kolli katsoi minua hieman kysyvästi, mutta vastasi sitte.
"Kyllä vain. Nimeni on Hamilton ja olen tämän leipomon omistajan kissa. Sinä taas taidat olla uusi täällä, vai oletko kenties vaeltaja?", tämä kertoi.
"Hauska tavata Hamilton, olen... Keith ja tarvitsen apua", kerroin. Hamilton nousi seisomaan ja heilautti korvaansa merkiksi, että kuunteli pelkkänä korvana.
"Pennun henki on vaarassa...."


"Minun ihmiseni on tki hyväsydäminen, mutta en tiedä onnistuuko pennun otto, sillä hän on juuri adobtoinut koiranpennun. Entäs sinä Sally?", kertoi valkea naaras ja käänsi katseensa vieressään istuvaan kirjavaan naaraaseen.
"En ole varma, että pitäisikö ihmiseni pentua, mutta olen varma, että hän auttaisi sitä. Rock, mites sinun nuoi parisi, tilaa toisellekissalle?"
"Uskon heidän olevan valmiita auttamaan, ja olisi Taivalpennusta, tämä oli onnistunut hälyttämään melkein kaikki kylän kissat paikalle ja nyt he yhdessä miettivät, miten auttaa.
*Kumpa klaanikissatkin voisivat tulla näin hyvin toimeen, tai olisivat edes yhtä vieraanvaraisia. Keskipäivän aurinko valaisi pienen pentuihmisille tarkoitetun puiston, mihin olimme kokoontuneet. Istuin Hamiltonin rinnalla suuren, pellistä ja muovista rakennetun liukkaan rakennelman päällä.
"DC, uskotko ihmistesi ottavan hoiviinsa vielä yhden pennun?", Hamilton kysyi kettinkien varassa roikkuvan laudan päällä istuvalta mustavalkealta kollilta.
"Olen pahoillani, mutta uskon että minun ja Auroran pennut tulevat olemaan tarpeeksi haasteellisia heille", kolli pahoitteli.
"Hei, miten olisi Pöllövaarin ihminen?", ehdotti eräs töppöjalkainen rotukissa.
"Pöllövaari?", toistin kysyvästi.
"Pöllövaari oli eräs vanha kissa, joka nukkui pois hetki sitten. Hänen omistajansa on töissä leipomossa. Oikein mukava nuori tyttö. Hän todella välitti pölövaarista ja auttaa myös meitä muita kissoja. Hän itseasiassa kerran kiipesi puuhun mekossa pelastamaan Sallyä, kun tämä oli pentuna jäänyt jumiin yhdelle oksalle", Hamilton kertoi. Muutama muukin kissa ehdotti Pöllövaarin omistajaa. Kuunneltuani loppujenkin kissojen ehdotukset, kiitin kaikkia.
"Kiitän teitä kaikkia sydämeni pohjasta. On uskomatonta nähdä, kuinka moni kissa on valmis auttamaan vento vierasta hädässä", sanoin ja kumarsin joukolle. Hamilton läimäytti minua selkään niin, että melkein horjahdin alas pelliltä.
"Eipä kuule mitään Keith. Kaikkihan me kissoja olemme ja autamme mielellämme ystävää", tämä naurahti. Kehräsin pienesti.
"Ja Taon liittouman jäsenenä, se kuuluu toimenkuvaan", jatkoi DC. Hätkähdin hieman kun kuulin tuon nimen.
"Tao?", toistin ihmeissäni. Muistin isäni aina jauhaneen Taon laumasta, ja kuinka tärkeä se oli. Mutta en osannut aavistaakkaan, että se oli niin tärkeä, että myös näin kaukana tiedettiin siittä.
"Etkö tiedä mikä se on?", Kysyi Siamilainen kissa DCn vierestä.
"No... olen kyllä kuullut siittä jotain, mutta...", sanoin hieman vaisusti.
"Taon liittouma on kissojen liitto, minkä tavoitteena on varmistaa hyvä ja turvallinen elmä kaikille kissoille. Liittoumaan kuuluvat kissat auttavat toisiaan hädässä ja myös ulkopuolisia. Päämaja sijaitsee läheisessä kaupungissa, missä asustaa Taon lauma ja sen nykyinen johtaja, Rami", kertoi Siamilainen naaras. Olin ällikälle lyöty. Kuka olisi uskonut, että Taon lauma oli tällainen. Kuultuani tämän, tiesin, että veljestäni tulisi täydellinen johtaja laumalle ja liitolle, mutta isäni taas... Toivottavasti änestä ei tule johtajaa. Hän saattaisi vielä syöstä koko liiton turmion partaalle.


Aurinko oli jo laskenut, kun lopulta palasin leiriin. Suurin osa klaanilaisista oli jo nukumassa, mutta pystyin kuulemaan parantajan pesän suunnalta vielä ääniä ja hyvä niin. Jalkani olivat lähelä tappaa minut. Olin juossut suuren osan matkasta takaisin ja pystyin tuntea, kuinka polkuanturoistani valui verta valkealle lumelle. Laventelitassu saisi katsoa niitä heti, kun olin kertonut hyvät uutiset Varjosydämelle. Pian huomasinkin naaraan tutun pään pilkistävän parantajan pesän suuaukolta. Tämä kiirehti luokseni, katse täynnä halua tietää.
"Löysitkö ketään?", tämä kysyi. Huokaisin ja suljin silmäni hetkeksi. Kuulin varapäällikön huolestuneen hengenvedon.
"En tiedä...", aloitin muka surullisena, ennen kuin nostin pääni ja virnistin.
"... miten valita kaikista niistä loistavista vaihtoehdoista", jatkoin. En tiennyt löisikö emoni minua, kun menin säikäyttämään hänet, vai purskahtaisiko tämä itkuun helpotuksesta. Tämän lihakset rentoutuivat ja tämä rupesi kehräämään helpottuneena.
"Kiitos Kotkankatse. Saat kertoa uutiset heti Laventelitassulle ja Ruohotähdelle, he molemmat odottavat", Varjosydän kertoi.
"Älä kiitä minua vielä, miten Taivalpentu voi?", kysyin seuratessani mustaa naarasta parantajanpesään.
"Hän on yhä heikko, mutta Laventelitassu uskoo tämän selviävän matkasta, kunhan tämän tila ei yllättäen huonone", naaras kertoi.
"Hyvä. Toivottavasti Laventelitassulla on edelleen yrttejä jäljellä, sillä jalkani melkein huutavat armoa", naurahdin hieman tuskallisesti.

// Lasi??? Toivottavasti käy.

Nimi: Zare

24.02.2018 21:44
Varjosydän// 6kp, 14kp
Kotkankatse// 29kp, 16kp
Hopeatassu// 18kp

Vastaus:

Lisätty ~

Nimi: Kotkankatse

23.02.2018 11:47
Hypähdin muutaman vastaan tulevan soturin ohitse juostessani päällikön pesälle. Olin innoissani minulle annetusta mahdollisuudesta, mutta samalla sisintäni kalvoi suuri vastuun tunne. Jos en onnistuisi löytämään sopivaa ihmistä auttamaan Taivalpentua järkevän matkan päästä, olisi pentu tuomittu. Saapuessani päällikön pesän suulle, vedin muutaman kerran henkeä, kunnes lopulta astuin sisään varjoisaan koloon.
*Noniin Keith, skarppina, et voi mokata tätä*
Ruohotähti nousi makuusijallaan istumaan ja katsoi minua yllättyneenä.
"Kotkankatse, mikä sinut tänne tuo?", kollin rauhallinen ääni kysyi. Kumarsin hieman päällikölle, ennen kuin aloitin.
"Ruohotähti, tulin pyytämään lupaa lähteä etsimään sopivaa ihmistä auttamaan Taivalpentua. Hänellä ei ole mahdollisuutta selvitä klaanissa ja vaikka parantajat ovat tehneet paljon, se ei riitä. Ymmärrän toki, että viime aikaiset kaappaukset ovat saattaneet ihmiset erityisen huonoon valoon klaanien silmissä, mutta uskon.. ei, tiedän, etteivät kaikki ihmiset ole pahoja. Uskonkin siis löytäväni oikeanlaisen ihmisen, joka voi pelastaa Taivalpennun hengen, jos vain siis annat minulle luvan lähteä etsimään", kerroin ja jäin odottamaan, mitä päällikkö vastaisi. Ruohotähti muuttui hyvin epäileväksi, kun mainitsin ihmiset. Tunsin kuinka lihakseni jännittyivät odotuksesta.
*Hänen on pakko antaa lupa*
"En tiedä Kotkankatse", lopulta päällikkö sanoi.
*MITÄ?*
"Kuten sanoit, kaksijalat ovat kaapanneet meitä paljon, ja mistä tiedän, etteivät he kaappaisi myös sinua? Emme voi enää menettää lisää sotureita. Et muutenkaan ole käyttäytynyt eduksesi Vesiturkin kanssa, joten minun pitäisi kaiken järjen mukaan ennemmin rankaista sinua, kuin päästää lähtemään", Ruohotähti perusteli. Hänen olemuksensa oli jotenkin tyhjä. Vaikka tiesin kollin ajattelevan vain kuten normaali päällikkö, saivat tämän sanat silti minut tulistumaan.
"Ymmärrän kyllä huolesi, ja pyydän anteeksi käytöstäni, mutta nyt on kyseessä pennun henki. Me molemmat tiedämme, että hän kuolee jos emme tee jotain", sanoin, mutta päällikkö ei vaikuttanut vakuuttuneelta.
"Tiedän, että syytät itseäsi edelleen taivalpennun tilasta, jonka takia et ajattele nyt järjellä Kotkankatse. Ehdotuksesi voisi kieltämättä toimia, mutta uskon, että klaanista löytyy joku toinenkin soturi hoitamaan sen, jos siihen tullaa", kolli kertoi ja katsoi minua 'ymmärtäväisesti'
*Anteeksi kuinka? JÄRJELLÄ?!*, huusin mielessäni. Nyt päällikkö oli sen tehnyt. Tempperamenttini puski lävitseni ja jo kerran käsitellyt syytökset nousivat taas mieleeni. Mutta sillä hetkellä, ne olivat enemmän kuin tarpeen. Jäinen katseeni kohdistui päällikön silmiin.
"Tiedätkös, tällä hetkellä se, jonka pitäisi potea omatunnon tuskia, olet itseasiassa sinä arvon päällikkö. Sinä olit paikalla, kun kaikki tapahtui ja mitä sinä teit, et yhtikäs mitään. Sinä olet päällikkö, etkä voinut edes puolustaa pentua yhtä soturia vastaan. Minä sentään yritin taata Taivalpennun turvallisuuden ja ilman sitä, hän ei ehkä olisi selvinnyt tähän asti. Ja nyt, kun meillä olisi mahdollisuus pelastaa tämän henki, aiot TAAS vain seistä paikoillasi ja olla tekemättä mitään! Kun ensimmäisen kerran kohtasin sinut, olit silmissäni suuri päällikkö, joka tekee kaikkensa klaaninsa vuoksi, mutta nyt... Me molemmat tiedämme, että minä olen ainut, joka sopii tehtävään. Se nähtiin jo Minkkihännän kanssa. Minä tiedän, millaisiin ihmisiin luottaa ja mihin ei. En tiedä onko nimesi sokaissut sinut ja saanut sinut olettamaan, että kaikkea mitä sanot, totellaan. Lupaankin siis, että jos et anna lupaa, niin se ajatus murtuu aika nopeasti. Päällikkö on kumminkin vain yksi kissa, ja soturilaki on soturilaki. Kummatkaan eivät ole täydellisiä, mutta jos pitää valita kumpaa kuuntelen, niin silloin kuuntelen soturilakia, enkä laiminlyö pentua kivussa vaan annan tälle mahdollisuuden elää. Olen vannonut uskollisuutta klaanille ja jos se näkee minut sen jälkeen luopiona, niin sitten kuolen mieluusti vaihtokauppana siittä, että pentu saa elää eikä joudu kärsimään. Päätös on kumminkin sinun arvon päällikkö, annatko pennulle mahdollisuuden, vai menetätkö ennemmin kaksi klaanilaista?", sanoin kylmästi ja tutkien päällikön järkyttyneitä, mutta samalla vihaisia kasvoja. katselimme molemmat toisiamme hetken hiljaa, kuin odottaen merkkiä taivaista. Tiesin, että joutuisin vielä ongelmiin, mutta en aikonut perääntyä, vaan tulisin seisomaan sanojeni ja mahdollisten tekojeni takana. Silloin, minulla ei olisi mitään kaduttavaa tämän asian suhteen kuollessani.
"Lähdet huomenna heti aamusta ja sinulla on vain se päivä aikaa tiedustella. Jos et löydä sopivaa kaksijalkaa, niin en aio antaa sinulle toista mahdollisuutta ja annan parantajalle päätösvallan toimia miten parhaaksi näkee Taivalpennun kanssa", Ruohotähti lopulta sanoi. Tunsin suuren helpotuksen.
*Onnistuin*
"En kumminkaan aio hyväksyä enää kauaa vastaan väittämistäsi tai syytöksiäsi, joten anna olla viimeinen kerta, kun kuulen sinusta mitään negatiivista tai kun väität päälliköllesi vastaan noin", tämä sanoi ankarasti ja viittasi minua lähtemään. Nyökkäsin tälle pienesti ja astelin takaisin aukiolle. Tunsin yhä, kuinka adrenaliini virtasi suonissani äskeisen johdosta. Vähitellen minua rupesi jostain syystä naurattamaan ja hekotin siinä paikoillani hetken hiljaa itsekseni.
*Keith, olet kyllä tapaus. Ei hyvä Tähtiklaani, tuo oli jo jotain*


// Jatkan sit ite ku pääsen kotiin ja kerran Keithin tiedusteluretkestä~

Nimi: Hopeatassu

23.02.2018 11:15

Hopeapentu/Hopeatassu.

Toisten menojen tirkistely ei kaiketi ollut kohteliasta, mutta en mahtanut uteliaisuudelleni mitään. Kurkistin parantajan pesään ohi kävellessäni ja näin, kuinka Laventelitassu oli kumartuneena Varjosydämen pennun ylle. Kiristin tahtiani tuntiessani kylmän piston rinnassani. Kissat osasivat olla mitä julmimpia suuttuessaan, mutta pienen nuorukaisen satuttaminen oli kyllä kaiken huippu.
Ei sillä, että itsekään olisin vielä ikäloppu. Kohotin katseeni puhujankiven suuntaan ja tassuttelin sen juurelle. Tänä Iltana minusta vihdoin tulisi varjoklaanin oppilas. Sivelin häntäni kärjellä kiven kylmää pintaa, samalla kun ikiroutainen katseeni pyyhki leiriä. Ajatukseni hairahtivat hetkellisesti taas Varjosydämen pennussa, nähdessäni naaraan poistuvan Laventelitassun luota ja palaavan pentutarhaan.

Kun ilta oli jo pitkällä ja taivas tummeni, aloin käydä levottovammaksi. Oliko päällikkö unohtanut nimitysmenot? Ravasin levottomana pentutarhan edustalla edestakaisin, häntäni piiskatessa tyytymättömänä ilmaa.
“Meinasitko raivata siihen uuden ukkospolun, Hopeapentu?”, kuulin Tomusydämen lämpimän äänen ja hymyilin ohimennen isälleni.
“Jos tulet tielleni niin voin harkita asiaa.”
“Et sinä minua jyräisi edes villeimmissä unelmi- Uhhhh!”, lause katkesi kesken, kollin lentäessä selälleen hyppyni voimasta. Olin koko painollani täydestä vauhdista humauttanut vasten hänen rintaansa ja voima oli riittänyt lennättämään tomunruskean kissan ympäri.
“krhm, niin?”, hymyilin vinosti, silmieni suorastaan säkenöidessä voitonriemuisena. Isääni ei noin vain yleensä yllätetä
“Mahtailija”, kolli maukui huvittuneena ja työnsi minua tassullaan syrjään päältään. Astuin sivuun, jotta soturi pääsi jaloilleen.
Hetken vain katselimme toisiamme. Isäni ei sanonut mitään, mittaili minua vain sinisillä silmillään. Kohotin kysyvästi toista kulmaani, saaden vastaukseksi vain hymyn.
“Olen ylpeä sinusta”, hän mumahti, kosketti kuonollaan lapaani ja käveli ohitseni kohti Liitomieltä.
Hetkeksi jäin yksin tutkailemaan ympärilleni. Tähdet levittäytyivät talviselle taivaalle kuin kristallit tuhansina sirpaleina yönsiniselle silkille. Tuuli koetti houkutella oksia tanssimaan kanssaan, vaan siitä ei oikein tahtonut tulla mitään lehtien puuttuessa. Muutama kissa vaelteli leirissä, venähtänyt iltapartio oli juuri saapunut takaisin leiriin.
“Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä puhujankivelle klaanikokoukseen!”, Ruohotähden ääni kajahti leirissä. Karvani nousivat pystyyn, vatsassani räjähti kokonainen klaanillinen perhosia. Nousin ylös ja lähdin jäykin askelin kävelemään kohti kiveä. Sivusilmällä näin emoni, Synkkätaipaleen, hän hymyili minulle rohkaisevasti. Huokaisin levottomana, yritin näyttää rennolta.
“Hopeapentu!”, klaanimme päällikkö aloitti, odottaen hetken jotta pääsin väkijoukosta puhujankivelle.
“... On saavuttanut kuuden kuun iän, näin ollen hän on valmis soturioppilaan koulutukseen. Tästä päivästä aina siihen päivään, jona hän on ansainnut soturinimensä, kutsuttakoon tätä oppilasta Hopeatassuksi. Minä, Ruohotähti, tulen toimimaan mestarinasi ja pyrin parhaani mukaan siirtämään kaikki tietoni ja taitoni sinulle.”, kolli lopetti ja loikkasi alas kiveltä, koskettaakseen kirsullaan omaani.
“ Hopeatassu! Hopeatassu!”, klaani alkoi hurrata nimeäni.
“Lepää tänä yönä, meillä on huomenna pitkä päivä”, kolli maukui ja vetäytyi sitten kauemmas, tehden tilaa muille onnittelijoille.
“Onnea Hopeatassu, hienoa Hopeatassu!”, klaani hääräsi ympärilläni ja olin haljeta riemusta. Lopulta jäljellä olivat vain vanhempani.
“OIh, tähtiklaani sentään vihdoinkin pääsen takaisin sotureiden pesään”, Synkkätaival ilmoitti dramaattisesti ja oli horjahtavinaan uupumuksesta.
“Pyh, eihän se nyt noin rankkaa voinut olla”, Tomusydän tuhahti takaisin, samalla kun työnsi puolisoaan lavasta, jotta naaras seisoisi tukevasti omilla jaloillaan.
“Helppohan se sinun on”, emoni tökkäsi kollia hännällään kylkeen, ennenkuin kääntyi minun puoleeni.
“Onnea, tyttäreni”, yönmusta kissa maukui ja nuolaisi lempeästi otsaani.
“Kiitos, äitini”, mauin takaisin aavistuksen sarkastisena ja isäni virnisti taustalla.
“Täst edes sinä, sinun suuri suusi ja vähäiset hiirenaivosi ovat jonkun toisen ongelmia!”, Tomusydän oli riemuitsevinaan.
“Äläs nyt ei se kasvatus tähän lopu…”, Synkkätaival mumisi, samalla kun käveli ohitseni kohti sotureiden pesää.
“Hyvää yötä, Hopeatassu”, kollikin maukui, puski minua päällään ja lähti puolisonsa perään.
“Öitä…”, mumisin ja käännyin itsekin kohti oppilaiden pesää. Pysähdyin hetkeksi pesän suulle ja siristelin silmiäni hämärässä. Olisi ikävää kolistella sisään ja tallata nukkuvan klaanitoverin hännän päälle.
Henkäisin syvään ja lähdin pujottelemaan petien lomitse, tämä oli varsinainen esterata. Lopulta löysin yhden vapaan ja asetuin siihen mukavasti, joskaan en meinannut millään saada unta. Kuuntelin puolella korvalla muiden oppilaiden tasaista tuhinaa, joku yksittäinen kissa oli kovaäänisempi kuin muut.

En tiedä kuinka kauan valvoin, mutta kun lopultakin nukahdin, oli uneni levotonta. Pyörin rauhattomasti ja näin epämääräisiä unia. Kaikissa niissä joku tai jotkut tarkkailivat minua, jokaista askeltani ja kaikkia liikkeitäni. Aivan, kuin itse tähtiklaani olisi arvioinut minua, tuominnut jokaisen tekoni ja ikään kuin tarkkailevan, kuin haluaisivat tietää olisinko kelvollinen klaanikissa.

Heräsin väsyneenä, aivan kuin uni ei olisi auttanut uupumukseeni yhtään. Katselin ympärilleni ja ymmärsin, että tänään olisi ensimmäinen päiväni oppilaana. Singahdin ulos jossa auringon kultaisenkehrän ensisäteet koskettivat hankea ja miltei sokaisivat minut. Noh, ei nyt ihan, mutta siltä se totisesti tuntui!

Nimi: Varjosydän

23.02.2018 05:40
Katselin kaihoten järven rantaa. Mieleeni palasi myöhäiset illat ja yöttömät yöt jotka olin viettänyt Sysiraidan kanssa, kaipasin rakkaani seuraa mutta en ikinä voisi antaa hänelle anteeksi hänen tekoaan.
*Miksi ainoa kissa jota olen ikinä rakastanut vaihtoi minut?*
*tiesiköhän Jääsielu jo aikanaan minua rankaistaessaan että olin valinnut väärin? Tiesikö hän että hänen arpensa tulisivat muistuttamaan minua luupiosta?*
*rakastikohan hän minua koskaan?*
Monet kysymykset pyörivät päässäni, yhteenkään en tiennyt vastausta.
*ei. Yhteen tiesin.* tiesin että polkumme olivat eronneet iäksi ja etten joutuisi näkemään häntä enään ikinä.
"Varjosydän!" Kuului Pimeävarjon kutsu hänen palatessa.
"Tullaan" huikkasin ja kosketin vielä järven jäistä pintaa.
Olimme lähteneet kävelylle Pimeävarjon kanssa, hän sanoi että tulen hulluksi jos joudun homehtumaan pentutarhassa.
Tiesin etten tulisi hulluksi ajattelin vain hyvin paljon taivalpentua, tahdoin viettää hänen kanssaan paljon aikaa ennen kun tiemme eroaisivat mutta en voisi jättää muitakaan pentuja huomiotta.
------------

"Ei hän ole pahemman näköinen" tokaisi Ruusujalka palatessani pentutarhaan.
Katsoin emoani ällistyneenä.
"Mit, va, äh." Koitin takerrella mutta en saanut suustani mitään järkevää.
"Niin Pimävarjo" ruusujalka tokaisi.
"Mitä hänestä" kysyin ja sisintäni kaiveris jos hän arvaisi oikein, että pimeävarjo oli pentujen isä.
"No näkeehän sen että hän pitää sinusta" Emoni naukui.
"Ei, mutta, en , eihän" takertelin
*enkö osaa enään puhuakkaan* ajattelin.
"Mutta hoidan toisen kollin pentujakin, mitä muut siittä ajattelisivat?" Sain sanotuksi.
"Olitko koskaan onnellinen hänen kanssaan, eivät hekään haluaisi elää onnettomina" Vaahterapilkku puuttui keskusteluun.
"Kyllä,olin onnellinen. Sekä jääräpäinen ja tyhmä" aloitin.
"Mutta olin onnellinen, ainakin luulen niin."lopetin lauseeni puoliksi purkaen vain ajatuksiani.
Pimeävarjo astui sisään pesään leikopentua roikottaen hampaistaan.
"Tämä neito sai mahtavan idean juosta sotkemaan sotureiden pesä" hän naurahti antaen pennun minulle.
Kosketin neniä hänen kanssaan ja jo hänen lämmin katse sai sydämmeni hakkaamaan.
Ruusujalka ja Vaahterapilkku olivat lähtivät katsomaan pentujen perään.
Pimeävarjo istui viereeni. Nojasin hänen paksuunnturkkiin ja hiljainen kehräys kumpusi sisältäni.
"Pentumme ovat täydellisiä" hän kuskasi korvaani niin hiljaa että vain minä kuulin sen.
"Sinä tiedät siis" maukaisin hiljaa
"En ikinä unohtaisi sitä yötä. Arvasin että pennut olivat meidän, et ollut kovin läheinen viimeisinä aikoina Sysiraidan kanssa. tiedäthän että välitän sinusta, Enemmän kun olisi hyväksi." Hän naukaisi.
Sanat upposivat kallooni pelottavalla tavalla. *entä jos joku muukin huomasi sen*
Samassa Pimeävarjon läheisyys ja hänen häntänsä silittämässä minua tuntui epämukavalta. Väärältä.
Pentujen lähestyvä lauma läheni pentutarhaa.
"Tulen pian taas tapaamaan" Pimeävarjo maukui hyvästiksi ja nuolaisi kuonoani nopeasti.
"Nälkää!" Kuului Kalmapennun valitus.
Asetuin kyljelleni jotta pennut pääsisivät syömään.
Vaahterapilkku ei ollut vielä palannut, kait mennyt ehdottamaan mestaria Kielopennulle.
"Kielopentu, tule vain tänne. Emonsi ei palaa vielä hetkeen" maukaisin tyttäreni pennulle.
Pikkuinen loikki luokseni.
------
Kotkankatse palasi leiriin tutkimusmatkaltaan.
"Löysitkö ketään?" Kysyin, en tiennyt mitä vastausta odottaa.

//tan tan tan taa.
Ruhtinas?

Nimi: Kotkankatse

22.02.2018 19:55
"Että mitä?", Vesiturkki kysyi lievästi kettuuntuneena.
"Kuulit kyllä, sä et oo tarpeeks kolli siihen", sanoin naurahtaen, kun kollin naama muuttui punaiseksi raivosta.
"Peru sanasi erakko, tai muuten..."
"Tai mitä pikkuneiti?"
"Haluatko kuolla?"
"Kyllä kiitos, mutta vasta, kun sinä oletkasvattanut kuulat. Tätä tahtia siis elän ikuisesti~"
Vesiturkki hyppäsi kimppuuni raivoissaan. Hän oli tosin liian varomaton ja onnistuin ottamaan iskun helposti vastaan. Koska olimme tasavertaisa taistelioita, pyörimme lumessa hetken toisissamme kiinni. Pian myös kynnet tulivat peliin. Sähähdin hieman, kun tämän kynnet upposivat lapaani ja samoin teki Vesiturkki, kun läimäisin häntä poskelle.
"Kotkankatse, Vesiturkki, lopettakaa välittömästi!", kuului partion johdossa olleen Pimeävarjon ankara ääni. Pysähdyimme niille sijoillemme kollin kanssa. Kolli seisoi puoliksi päälläni, kun itse makasin lumessa selälläni, oikea tassuni melkein Vesiturkin kaulalla. Me molemmat käännyimme katsomaan vanhempaa soturia.
"Mitä oikein luulette tekevänne? Säästäisitte tuon viholliselle. Luulisi teidän molempien tietävän, että klaaninsisäisiä riitoja ei ratkaista noin. Olet elänyt klaanissa koko ikäsi Vesiturkki ja sinäkin Kotkankatse olet tarpeeksi järkevä tajutaksenne, ettei riitoja ratkaista tuossa iässä enään niin kuin jotkin pikku pennut. Häpeäisitte molemmat!", Pimeävarjo läksytti.
"Anteeksi", me molemmat sanoimme hiljaa katuvasti.
*Tosin, tuo se aloitti, kun rupesi taas aukomaan päätään*, tuumin. Pimeävarjo katsahti meitä kumpaakin, kunnes huokaisi. Tämä ei ollut nimittäin ensimmäinen kerta, kun kollin piti keskeyttää tappelumme, eikä ollut varmasti viimeinenkään.
"Kaikista ei tarvitse pitää, mutta kyllä teidän pitää silti toimeen tulla keskenänne. Ajatelkaa jos tämä tapahtuisi kokouksessa tai taistelussa", kolli sanoi.
"Anteeksi, yritämme tulla tästä lähtien paremmin toimeen", vakuuttelin samalla, kun Vesiturkki nyökytteli vieressäni.Hetken mietinnän jälkeen, Pimeävarjo 'uskoi' meitä ja siirtyi partion johtoon. Kollin mentyä, minä ja Vesiturkki vaihdoimme kylmiä katseita. Ruskea kissa otti muutaman loikan saavuttaakseen partion, kun taas itse jäin partion hännäksi.
*Ja taas kerran tuli riitaa turhasta... Mikä siinä oikein on, aina kun yritän olla mukava, herra rupeaa piikittelemään. Tottakai sanon sanasodassa takaisin luonnostani. 'Grrrr', miksei meillä voi edes kerran olla normaalia keskustelua?*, tuumin astellessani partion perässä kohti leiriä.

Saapuessamme leiriin keskipäivän partiosta, kaikki näytti normaalilta. Ruohotähti asteli ulos pesästään kohti Pimeävarjoa. Tesin, että päätyisimme kohta Vesiturkin kanssa päällikön puhutteluun jatkuvien riitojemme takia. Ystäväni Viistotassu oli juttelemassa mestarinsa kanssa aamun harjoituksista tuoresaaliskasan luona. Kollin hymy oli niin lämmin, turkki miltein hehkui talven laskevan auringon valossa. Tämän kääntäessä katseensa minuun, hänen kauniit silmänsä saivat sydäm.....
*HETKINEN?! Keith, mitä sinä oikein mietit??? Hän on ystäväsi.... ja noh..... toisaalta...*, hämmennyin ajatuksistani. Viistotassu tervehti minua nyökkäyksellä ja nyökkäsin takaisin.
*Kukapa olisi uskonut*, tuumin hämmentyneenä. Miettiessäni ajatusta tarkemmin, jalkani kuljetivat minut kohti parantajan pesää. Saapuessani sen ulkopuolelle, satuin kuulemaan muutaman sanan, jotka saivat minut heräämän tähän hetkeen.
".... lopettaa pikkuisen tuska....", kuulin parantajaopilaan äänen sanovan hiljaa, mutta kuultavasti. Säpsähdin ajatuksistani täysin.
*Lopettaa tuska, pikkuinen. Ei hyvä pilviäijä, eivätkai he puhu Taivalpennusta!*
Minun oli pakko saada tietää mistä oli kyse. Siitä oli kulunut jo aikaa, kun Sysiraita oli vienyt haavoittuneen Taivalpennun mukanaan Jokiklaanin ja haavoittanut tätä vielä ennen lähtöään. Molempien klaanien parantajat olivat tehneet parhaansa auttaakseen pikkuista, mutta tähän vuodenaikaan se ei vain riittänyt. Kun olin palattuani kuullut mitä kaikkea pentutarhassa oli sinä iltana tapahtunut, olin ollut vähällä juosta Jokiklaaniin ja raivon puuskan vallassa tappanut Sysiraidan siihen paikkaan. Tai vähintään hakenut Taivalpennun takaisin. Olin päässyt melkein ulos metsästä, kun Viistotassu ja Kidetassu olivat lopulta saaneet minut kiinni ja painaneet minut maahan ja pakottaneet rauhoittumaan. Kun Taivalpentu oli lopultakin palannut kotiin ja olin nähnyt pikkuisen tilan, en voinut muuta kuin syttää itseäni kaikesta. Varjosydän oli vakuutellut, ettei se ollut syytäni, mutta kun sitä mietti, niin moni asia olisi ollut toisin, jos olisin silloin aluksi pysynyt emoni rinnalla. Ehkä olisin voinut estää Kalmapennun kuoleman, tai jos olisin ajanut Sysiraidan pois, mutta tuonut Taivalpennun takaisin, ei hän olisi nyt tässä tilassa. En siis aikonut sallia sitä, että enään yhtään pentua kuolisi virheideni takia. Taivalpennun oli saatava elää, siihen oli pakko olla keino. Tiesin, että siihen oli jokin keino. Melkein juoksin sisään parantaan pesään, mistä löysin Varjosydämen ja Laventelitassun keskustelemasta. Molemmat katsahtivat minuun yllättyneinä.
"Kotkankatse, mikä sinut tänne tuo?", Laventelitassu kysyi, yrittäen kuulostaa tavanomaiselta, vaikka hänen äänestään pystyi erottamaan ahdistuksen.
"En aio sallia sitä", sanoin.
"Kotkankatse, mistä oikein puhut?", parantajaoppilas jatkoi. Vilkaisin pikaisesti Varjosydäntä silmiin. Ne olivat surun sumentamat. Mieleeni muistui päivä, kun olinnähnyt emoni itkevän ensi kerran, palattuani takarajalta. Näky oli ollut musertava, enkä aikonut nähdä sitä uudestaan. Tiesin, kuinka vahva emon ja pennun side oli, enkä halunnut Varjosydämen näkevän taas yhden pentunsa kuolevan.
"Kuulin mitä puhuitte Taivalpennusta, enkä aijo sallia sitä", vastasin parantajaoppilaalle kylmästi.
"Mitä sittenpitäisi tehdä, haluatko hänen kärsivän koko loppu elinikänsä?", Laventelitassu esitti vastakysymyksen ja katsoi minua takaisin tuimasti.
"En tietenkään, mutta on toinenkin tapa auttaa Taivalpentua", sähähdin hiljaa.
"Kotkankatse", sanoi Varjosydän hiljaa vierestämme. Naaraan ääni oli sekoitus surua, mutta siinä piili pieni toivonkipinä. Vedin hieman henkeä ja laskeuduin istumaan. Suljin silmäni hetkeksi ja rauhoituttuani henkäisin ulos ja kohtasin naaraankatseen.
"Tiedätkö jonkin toisen tavan auttaa Taivalpentua?", tämä kysyi. Katsoessani emoani ja tämän silmiä, keksin sen.
"Tiedän, mutta en tiedä, mitä mieltä itse olette siitä vaihtoehdosta...", vastasin, yrittäen samalla muotoilla sanani mahdollisimman hyvin.
"Tiedän tavan, miten Taivalpentu mahdollisesti saisi elää hyvän ja pitkän elämän, mutta valitettavasti, minun pitäisi viedä hänet pois klaanista", aloitin varovasti kertoen faktat. Molemmat naaraat katsoivat minua odottaen.
"Mikä se tapa on?", Laventelitassu kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.
"Ihmiset", sain lopulta sanottua. Molemmat kissat yllättyivät tästä suuresti ja epäluulo vaikuti valtaavan heidät.
"Kaksijalat? Hehän ovat vain aiheuttaneet harmia. Miksi uskot että he auttaisivat?", kysyi parantajaoppilas hyvin hämillään. Loin katseeni Varjosydämeen, joka vaikutti mietteliäältä.
"Varjosydän, tiedän, etteivät kaikki ihmiset ole pahoja. Kaupungissa kuulin, kuinka ihmiset ovat auttaneet monia kissoja lääkkeillän ja pelastaneet henkiä. Uskon, että jos viemme Taivalpennun oikealle ihmiselle, hän voisi pelastua. Vaihtokauppana hänestä tulisi tosin kotikissa, mutta saisi kumminkin elää hyvän ja pitkän elämän. Hän saisi mahdollisuuden kotiin, löytää joku jota rakastaa ja ehkä jopa saada omia pentuja...", kerroin ja pidin pienen tauon puheessani, yrittäen keksiä, mitä naaras ajatteli sillähetkellä.
"Eivätkö emot halua pentujensa elävän onnellisena? Tämä on ehkä ainut mahdollisuutemme, joten pyydän, anna minulle mahdollisuus auttaa Taivalpentua ja samalla annat hänelle mahdollisuuden olla onnellinen", sanoin katsoessani Varjosydäntä suoraan silmiin varmoin katsein. Parantajan pesään laskeutui hiljaisuus. Pystyin kuulemaan, kuinka pesän ulkopuolella kuusien ja mäntyjen oksat kahisivat tuulessa, niin syvä hiljaisuus se oli. Koko sen ajan vaihdoimme katseita emoni kanssa.
"Suostun ehdotukseesi", tämä lopulta sanoi. Tämän katseesta paistoi luottamus ja uusi toivo.
"Haluan, että Taivalpentu saa mahdollisuuden ja jos uskot ihmisten tuovan mahdollisuuden siihen, niin olkoon niin. Sillä hän ansaitsee hyvän elämän", musta naaras sanoi. Suuni kääntyi hymyyn kiitollisuudesta.Yritin kumminkin vakavoitua mahdolisimman nopeasti, sillä tehtävä ei tulisi olemaan helppo. En kumminkaan aikonut tuotta pettymystä.
"Minä valmistelen Taivalpennun matkaa varten, siihen tosin saattaa kulua mutama päivä, sillä hän on viime pakkasyön takia hieman heikompana kuin yleensä", Laventelitassu naukaisi. Parantajaoppilaan ääni oli muuttunut epäilevästä jälleen lempeäksi.
"Kiitos. Tosin, en voi viedä häntä heti mukanani. Koska hän on niin heikko, olisi riskialtista pitää häntä mukana etsintöjen aikana", totesin, johon Varjosydän nyökkäsi.
"Olet oikeassa, suosittelen että menet kysymään Ruohotähdeltä lupaa lähteä etsimään sopivaa kaksijalkaa, ennen kuin viet Taivalpennun mukanasi", tämä ehdotti, tai pikemminkin käski. Nyökkäsin nopeasti ja käännyin kannoilleni kohti päällikön pesää.
*Pyydän, antakaa tämän onnistua!*, anoin miltä tahansa juostessani leirin lävitse.



// Sellasta. Lasi?

Nimi: Varjosydän

20.02.2018 20:59
"Emo" kuului heikko kuiskaus astuessani parantajan pesään.
Laventelitassu oli minua vastassa surullisin silmin.
"Minä olen tässä" naukaisin.
Asetuin pentuni taakse, hän taivutti päätään taakde ja kehräsi rikkinäisellä äänellä. Nuolaisin häntä päälaelta.
"Säästä ääntäsi" mau'uin.
Satutti katsoa kun pentuni turkki oli arvilla joista osa oli tulehtunut ja suurin osa yrttien peitossa. Turkki repaleina, suurin osa karvoista poissa, osa pehmeinä kun nuoren linnun poikasen höyhen peite. Pian hän jo nukkui. Taivalpennun kylki kohoili hänen hengityksensä tahdissa raskaasti.
"Varjosydän" Laventelitassu maukui.
"Paljonko hänellä on aikaa" kysyin tietäen että yhteinen aikamme maan päällä päättyisi pian.
"Ehkä puoli kuuta. Hän ei selviä lehtikadosta se on selvää ja nuo haavat tekevät kipeää tiedät sen itsekkin." Laventelitassu selitti.
Parantajaoppilaamme tiesi paljon ja oli viisas kissa. Olimme onnekkaita että meillä oli hänet kun aika jättäisi Värelehdestä.
"Onko meidän oikein antaa hänen kärsiä" kysyin antaen suuren huolen pudota harteiltani.
"Onko meidän oikein viedä hänen mahdollisuutensa." Laventelitassu vastasi kysymykseeni.
"Ei, toivon silti ettei hän joutuisi kärsimään koko taivaltaan" maukaisin ja hyvästelin Laventelitassun.
Palasin pentutarhaan, kalmapentu ja Leikopentu kiusasivat Ruusujalkaa.
"Katsokaa, hurja tiikeriklaanin soturi hyökkää leiriin" Kielopentu huusi ja koko pentulauma hyökkäsi kimppuuni terävillä kynsillään.
*heh heh*

Nimi: Zare

20.02.2018 19:51
________________________________
Kotkankatse// 16kp

Nimi: Kotkankatse

18.02.2018 17:13
Kävelin yksikseni metsässä. Yläpuolellani loistavat tähdet näyttivät tanssivan ja näin niiden takana leijui suuria värikkäitä palloja. Taivas itsessään oli mustan värin sijasta kauniin violetti. Jotkut voisivat sanoa sitä pelottavaksi, mutta minusta se oli todella kaunistaja lumoavaa. Tällaisissa unissa, minusta tuntui, että kaikki olisi ollut mahdollista, kuin kaikista haaveista ja pienistäkin päähänpistoista voisi tulla totta. Lumi jalkojeni ala alkoi hävitä kävellessäni ja pian saavuin sulan järven rannalle. Jonkin matkan päässä rannasta järven tyynen pinnan päällä istui tuttu hahmo.
"Uskonsiipi!", naukaisin tervehdyksen Tiikeriklaanin kollille. Kolli oli muutamaan otteeseen käynyt vierailulla unissani ja olin vihdoin oppinut tästä lisää. En tosin edelleenkään tiennyt miksi hän oli valinnut minut, saatika, vierailiko hän muidan unissa.
Kolli käänsi päätään ja viittasi minua tulemaan luokseen. Astelin ihan veden rajalle ja kokeilin tassullani, kantaisiko pinta minuakin. Anturani koskettivat järven peilimäistä ja viileää pintaa, eivätkä uponneet. Otin ensimmäisen askeleen ja sitten toisen, kunnes kaikki tassuni olivat veden päällä tukevasti. Loikin pitkin veden pintaa Kollin luokse, ja hyppiessäni veden pinta roiskui hieman. Roiskeet muodostuivat pienemmiksi pisaroiksi jotka jäivät hetkeksi leijuaan pinnan yläpuolelle, ennen kuin ne laskeutuivat ja sulautuivat taas järveen.
"Mitä uutta?", kysyin Uskonsiiveltä. Kollin silmät hohtivat poikkeuksellisesti galaxin väreissä.
"Palasin juuri matkaltani ja kuulinjotain, mitä itsekkin varmaan haluaisit kuulla", kolli kertoi.
"Matkalta?", kysyin.
"Toisin kuin metsäkissojen henget, me muinaisten laanien kissat olemme vapaita matkaamaan eri taivailla", tämä kertoi, ennen kuin jatkoi.
"Kävin kaupunkisi taivailla tervehtimässä erästä ystävääni ja sain kuulla, että veljesi koulutus on alkanut", tämä kertoi ja käänsi katseensa minuun odottaen reaktiotani.
"Vai niin. Isä siis valitsi hänet uueksi seuraajakseen", tuumin hiljaa. Muistelin, ettei veljeni ollut kovin innokas lähtemään pesästä, joten mitenhän koulutus oli alkanut. Uskoin toki, että veljestänitulisi hyvä johtaja, mutta mieltäni kaiversi silti huoli. Entä siskoni? Mikä hänen roolinsa tulisi olemaan nyt. Hän oli rehti kissa, kaunis ja viisas. Toivoin, että hänkin saisi jonkin hänelle sopivan paikan eämässä. Kun sitä ajatteli, Veljeni oli juuri sopiva johtamaan laumaa. Hän oli ehkä hieman arka outojen kissojen suhteen, mutta än oli lempeä, ymmärtäväinen ja pyrki ratkaisemaan ongelmat puhumalla, kuten minäkin. Minätaas. Vaikka pyrinkin puhumaan asiat halki, olin liian tempperamenttinen johtaakseni. Saattaisin mennä vaikka aloittamaan sodan, jos napsahtaisin, niin kuin siloin Sysiraidan kanssa.
"Sinuna en ajattelisi niin nuori Kotkankatse", Uskonsipi sanoi yhtäkkiä.
"Aivan... Osaat lukea ajatuksia. Uskotko muka, että minusta olisi tullut hyvä johtaja?", kysyin tältä luoden epäilevä katseen kollin hohtaviin silmiin.
"Ei linnunpoika opi heti lentämään, sen pitää ensin kasvattaa siivet ja sitten vielä harjoitella. Tai niin emoni tuppasi sanomaan", tämä kertoi.
"Eli sinusta minusta tulisi johtaja ajan myötä vai?"
"Juuri näin"
"Mutta miten voit olla varma? Vaikka sain päälliköltä nimen 'Kotkankatse', ei se tarkoita, että tämä kotka oppisi lentämään. Ja kotkathan lentävät yksin, miten sellaisesta voi tulla johtaja?", kysyin ihmeissäni. Mutta kuten aina, Uskonsiivellä oli taas valmis vastaus.
"Kun kujin vielä maan päällä, seisoin erään hyvin rohkean johtajan rinnalla. Hän oli viisas ja mieleltään vahva, eikä pelännyt seistä niiden rinnalla, jotka häntä tavitsivat. Hän ei pistänyt muita kumartamaan edessään, vaan seisomaan rinnallaa. Mutta ennen sitä, hän oli eksyksissä ja viha sokaisi hänet usein", tämä kertoi. Kuuntelin tätä hiljaa, mutta sitten halu saada tietää lisää sai minut keskeyttämään tämän.
"Mikä hänen nimensä oli?" kysyin tämän tarinan välissä.
"Hänen nimensä oli Harpyijahenki. Kuten sinut, hänetkin oltiin nimetty taivaiden suuren petolinun mukaan. Hän oli alussa hyvin aggressiivinen, kunnes löysi jotain, mikä rauhoitti hänet", Uskonsiipi kertoi.
"Mitä hän löysi?", kysyin äkkiä. Uskonsiipi kehräsi hieman huvittuneena ja loi lempeän katseen minuun.
"Hän löysi veden", tämä sanoi ja nousi seisomaan.
"Veden? Pitikö hän uimisesta vai?", kysyin hieman hämentyneenä. Uskonsiipi naurahti hieman ja lähti astelemaan poispäin.
"Sitäkin. Uskonkin siis, että kunhan sinäkin löydät veden, sinäkin opit vielä lentämään ja sinusta voi tulla suuri johtaja. Harpyija ja Kotka ovat kummitkin yhtä lailla taivaiden kuninkaita", tämä sanoi, ennen kuin järvestä noussut vesipilari nielaisi hänet.
"Hetkinen, sanokko sää, että minusta tulisi vähemmän tempperamenttinen, jos opettelisin uimaan?!"


Avasin silmäni sotureiden pesässä. Oli vielä yö ja vaikka minua väsytti, mielessäni pyörivät jotkin oudot sanat.
*Löydä vesi ja lennä*, kuuluivat sanat päässäni. Sanokaa minun sanoneen, ne sanat tulisivat vielä muuttamaan elämäni. Painoin pääni hiljaa tassujeni päälle ja nukahdin jälleen.

//Keithin uniseikkailu

Nimi: Zare

17.02.2018 19:23
____________________________________
Varjosydän// 7kp

Nimi: Varjosydän

14.02.2018 09:53
Aurinko oli piilossa mukavasti kuusten takana, hiljainen tuuli puhalteli leirissä. Pennut olivat klaaninvanhimpien luona kuuntelemassa tarinoita, oli hyvin rentouttavaa ihan vain olla tekemättä mitään sen erikoisempaa.
Olin miettinyt mestareita pennuilleni. Leikopennulle olin itseasiassa jo päättänyt, halusin hänelle mestarin joka kitkisi tästä hänen inhottavan tavan väittää vastaan ja valehdella. Uskoakseni Tomusydän olisi hyvä siinä, mietin ensin Tiikeriliekkiä mutta hän on liian kiltti.
Värepennun kohdalla olin jokseenkin varma jo, Kotkakatse. Luotin "poikaani" että hänestä tulisi oiva mestari.
Taivalpentu oli vielä hyvin heikkona matkastaan takaisin Varjoklaaniin joten häntä ei nimitettäisi vielä piitkään aikaan, en totta puhuen ole varma nimitetäänkö häntä lainkaan. Laventelitassun mukaan hän ei selviäisi tällaisesta lehtikadon aikaan ja ehkä olisi paras antaa hänen mennä jo ettei hänen tarvitsisi kärsiä.
Kalmapennulle tahdon Vesiturkin. Sillä tahdoin antaa nuorelle soturille oppilaan, hän oli taitava soturi niin nuoreksi mutta Haukkataivas olisi parempi mestari Leikopennulle.
Vaahterapilkku oli pyytänyt kysyä Ruohotähdeltä voisiko Kielopentu saada Tiikeriliekin joten osin siksi en tahtonut antaa hänelle yhtäkään pennuistani.
En tiedä keltä kysyisin mielipidettä mestareista, viimeksi olimme päättäneet mitä ehdottaisimme Rouhotähdelle yhdessä Sysiraidan kanssa mutta hän ei ollut täällä, eihän hän toisaalta ollut edes pentujen isä mutta en minä Pimeävarjollekkaan paljastaisi hänen olevan isä.
Päädyin menemään suoraan ehdottamaan Ruohotähdelle ja kysyisin sitten hänen mielipidettä. Tosin teksisin sen huomenna, hän oli ilmoittanut lähtevänsä metsälle enkä aikonut häiritä häntä tällaisella.
"Toivottavasti teen oikean valinna." Huokaisin puoli ääneen.
"Apuaa" kuului Leikopennun kirkaisu.
*tähtiklaani sentään mitä se on nyt mennyt tekemään*
Laventelitassu roikotti suustaan märkää myttyä jonka oli onkinut purosta.
"Voi tähtiklaani antakaa minulle edes yksi pentu jota ei tarvitse hävetä" kuiskasin tallustellessani Laventelitassua vastaan.
"Kiitos" maukasisin ja hän otti kiitokset vastaan nyökkäyksellä. Otin märän pennun vastaan parantajaltamme.

Nimi: Zare

13.02.2018 21:39
_________________________________________________________

Nimi: Zare

13.02.2018 15:09
Myrskyraita// 21kp, 12kp
Kotkankatse// 58kp
Varjosydän// 49kp
Kielopentu// 10kp

Nimi: Myrskyraita

11.02.2018 00:18
Katson taivaalla valkoista kuuta. Huokaan. Olen kaukana järveä enkä tottapuhuen tiedä miten tästä enää jatkaa, mutta pakko minun on jotain tehtävä, Susitassu ja Peppi luottavat minuun.
“Hei”, kuuluu takaatani ja hätkähdän säikähtyneenä. Se onkin vain Susitassu.
“Anteeksi ei ollut tarkoitus säikäyttää”, naaras sanoo. “Ajattelin vain että kaipaisit seuraa.”
Naaras tassuttaa vierelleni ja nostaa katseensa taivaalle.
“Näkeekö tähtiklaani meidät täältä?” Hän kysyy hiljaa.
“En tiedä”, vastaan. “Kaipaavatkohan Kotkatassu ja Varjokydän meitä?”
“Kaipaavat varmasti, ja kyllä vielä täältä me kotiin pääsemme”, naaras kuiskaa. “Lupaan sen.” Hän nuolaisee vielä minua poskelle ennenkun lähtee. Katson vielä kuuta. Aikaa on jäljellä vähän alle kuu.

“Meidän pitää metsästää jotain ennenkun joimme jatkaa matkaa”, ilmoitan kun kaikki ovat heränneet.
“Missä tarkalleen ottaen olisi riistaa”, Susitassu kysyy. “Olemme kaksijalkojen pesien keskellä!”
“Tiedän yhden paikan joka oikein vilisee rottia”, Peppi kertoo. “Se on ihan lähellä.”
“Hyvä on”, naukaisen. “Menkää te kaksi pyydystämään niitä niin minä etsin vettä.”
Peppi pudistaa päätään närkästyneenä.
“Sinä menet pyydystämään rottia minun kanssani, ja Susitassu jää lepuuttamaan kipeää tassuaan”, naaras sanoo ja osoittaa Susitassun punaista tassua.
“Mistä sinä tuon sait?” Kysyn hämmentyneenä.
“Kompastuin ja iskin sen kiveen”, hän vastaa. “Kynteni taisi vääntyä.”
“Anteeksi, jää sinä vain tähän”, sanon. “Peppi, näytä minulle se paikka.”

Kuljemme Pepin kanssa vanhaan latoon, ja kuin hän kertoi, rottia vilisi lattian poikki.
“En ole koskaan nähnyt näin paljon rottia”, myönnän hämmästyneenä.
“Kuono umpeen et sinä niitä puhumalla saa tapettua”, Peppi ärähtää. “Katsotaan kumpi saa enemmän kiinni!”
Ennenkun tajuan Peppi on saaliiden kimpussa. Teen valtavan loikan itsekkin rottamereen. Näen suuren rotan ja ryntään sitä kohti. Jahtaan sitä pitkin maata kunnes saan itkettyä hampaani siihen. Käännyn katsomaan Peppiä joka on jo saanut kolme. Minun pitää pystyä parenpaan.

Loppujen lopuksi Peppi voitti minut seitsämällä saaliilla. Sain itse viisi. Pakko myöntää naaras on aika hyvä saalistaja. Pudotamme rotat maahan.
“Miten jalkasi voi”, kysyn Susitassulta.
“Kyvin, voin taas kävellä”, hän vastaa. “Saittepas paljon rottia!”
“Syökää niin paljon kuin voitte, kohta jatkamme matkaa.”

Kävelemme yhä kauenmaksi kaksijalkojen pesistä. Se on hyvä juttu. Emme ole kävelleet kauaa ja toivon että Susitassun jalka kestää. Kuulen yhtäkkiä jotain. Läähätystä ja haukuntaa.
“Koiria”, Susitassu värisee hiljaa. Nyökkään hitaasti. Peppikin on jähmettynyt paikoilleen. Tulee hetken hiljaisuus. Salaman nopeasti puskista tulee esiin kaksi koiraa. Pinkaisemme juoksuun koirat kintereillämme. Vilkaisen Susitassun kyljessä olevaa haavaa. Koirat ehtivät jo tehdä sen hänelle. Väistelemme niiden hampaita nopeasti.
“Tänne!” Peppi huutaa ja kiipeää puuhun. Juoksemme Susitassun kanssa samaan puuhun.

Nimi: Kielopentu

08.02.2018 20:12
"Leikopentu" kuisikasin ystäväni korvaan.
Hän nosti päätään.
"No"tämä maukui.
"Mennään leikkimään!!" Sanoin innoissani.
"Ei huvita" leikopentu vastasi.
Näytin hänelle kieltä.
"Menen sitten yksin, jää sinä suremaan tyhmää luupiota" sanoin, tiesin etten saisi sanoa niin mutta Leikopentu suri turhaan ei se luupio tulisi takaisin.
"Kielopentu!" Emoni huudahti.
*o ou*
"Niin" mau'uin arasti. *voi ketunläjä se kuuli*
"Sinä et mene minnekkään, vaan pyydät anteeksi Leikopennulta ja olet arestissa tämän päivän." Vaahterapilkku maukui pyöritin silmiäni.
"Anteeksi, en saisi haukkua isääsi luupioksi" naukaisin.
*mutta hän on luupio* ajattelin turhautuneena. Tunsin hampaat niskassani, *nyt se on menoa* ajattelin.
Emoni nosti minut vierelleen ja kierähti ympärilleni keräksi.
"Nuku nyt on vielä aikaista" kuulin emoni sanat.
*Kuinka tässä nyt voisi nukkua?*
Odotin että emoni nukahtaisi. Sitten lähtisin seikkailemaan.
Tunsin kuinka hänen hengityksensä tasaantui ja hiippailin pois hänen tassunsa alta.
*Buaha haa kielopentu selvitti kavalan meluavan esteen ongelmitta*
Etenin hitaasti karhunvatukan keskellä, varoin rikkomasta turkkiani. Pääsin kun pääsinkin ulos leiristä. Katselin hetken aikaa edessäni avautuvaa maisemaa, aurinko hohti lumi kinoksiin ja valtavat kuuset kohosivat edessäni. Suurehko lintu lähentyi minua.
*tähtiklaani sentään älä syö minua!*
Peruutin hitaasti takaisin karhunvatukoihin. Käännyin ympäri ja hiivin takaisin pentutarhaan.
*nälkää*
Katselin uinuvaa emoani.
"Emoo, nälkä" nurisin ja tökin tämän kuonoa.
Hän tuhahti ja avasi silmänsä.
"Vai niin" hän huokaisi ja ojensi jalkojaan ventyellen

Nimi: Varjosydän

08.02.2018 11:22
Heräsin kun joku tuli sisään pentutarhaan. Nostin päätäni.
*kotkakatse!*huomasin ilokseni.
Kollin kasvoilla oli huolestunut ilme.
"Huomenta" kuiskasin etten herättäisi pentuja.
"Huomenta" kotkakatse tervehti.
"Mitä sinulla on sydämmelläsi?" Kysyin sillä aavistin ettei hän ollit vain tullut tervehtimään.
"Mitä kävi eilen Sysiraidan kanssa kun olin lähtenyt" hän kysyi varovasti.
"Hänen rakkautensa asuu Jokiklaanissa, hän tuli jättämään hyvästinsä ja neuvottelemaan pennuista. " maukasisin.
"Näin hänellä yhden mitä viidennelle kävi?" Hän kysyi kauhistuneena varmasti jo arvaten mitä oli käynyt.
"Sysiraita tahtoi vain satuttaa minua, sovimme että hän saa kaksi. Toisen hän tappoi silmieni alla ja toisten hän viilteli melkein hengiltä, se tuskin on enään hengissä" maukaisin hiljaa, en tahtoisi että koko klaani tietäisi minulla koskaan olleen viittä pentua, sen tiesi vain minä, keith, laventelitassu ja Ruohotähti. Muiden tiedossa oli neljä pentua joista kolme oli jäänyt varjoklaaniin.
"Pentu on hengissä, törmäsin Sysiraitaan kun hän pakeni reviiriltämme. Hän lupasi että pentu pääsisi hengissä jokiklaaniin ja hän jättäisi sinut ja varjoklaanin rauhaan" Kotkakatse maukui.
Nyökkäsin helpottuneena, ainakin pentu olisi turvassa.
"Niin tämä on sinulle" Kotkankatse huikkasi ja heitti minulle palan korvaa. Tunnistin Sysiraidan tuoksun.
"Kiitos, pidän sen tallessa jotta muistan karkottaa hänet tähtiklaanista kauas pois kun sen aika tulee. " maukaisin huvittuneena.
Kotkakatse oli lähdössä kun yksi pennuistani heräsi.
"Odota Kotkankatse" maukaisin.
Nostin tuon heränneen pennun pesän reunalle.
"Mikä nimi sopisi hänelle?" Kysiyin.
Kotkakatse näytti miettivältä hetken.
"Värepentu" hän maukui lopulta ja lähti pesästä.
*värepentu*
Värepentu katsoi kun Kotkakatse lähti.
"Kuka tuo on?" Värepentu maukui.
"Hän on Kotkakatse" maukaisin.
"Minne hän lähti?" Värepentu kysyi.
"Haluatko ottaa selvää?" Vastasin.
Värepentu nyökkäsi.
"Mene vain" annoin luvan.
Hän hymyili ja säntäsi lyhyillä jaloillaan soturin perään. Ulkoa kuului säikähtänyt kehräys.
*kotkakatse taisi löytyä* ajattelin mielissäni.

//illalla

Etsin kuumeisesti pentua jonka sysiraita oli nimennyt leikopennuksi en ollut itse vielä varma ottaisinko hänelle sitä nimeä, hän oli järkyttynyt pahemman kerran avatessaan silmänsä ensi kertaa silloin kun sysiraita oli lähtenyt, hän oli nähnyt veljensä kuolleena. Klaaninvanhimmat sanoivat hänen olleen hyvin järkyttynyt veljensä kuolemasta ja kaipasi isäänsä.
Hän istui Sysiraidan pedillä.Tämä tökki kuonollaan sammalpalloa jonka hän oli jyystänyt iriti isänsä maukksijasta
"Hei" sanoin ja tämä nosti katseensa.
"Aika mennä nukkumaan"
Hän vain painoi kasvonsa käpälilleen ja jätti sanani huomiotta.
"Haluaisitko nukkua tänä yönä Parantajan pesässä?" Kysyin ajattelematta mitä muut siihen tuumaisi. Haluasin että joku vahtisi tuota jos ei hän suostuisi tulemaan mukaani
"En halua" hän naukaisi
"Oletko aivan varma?" Varmistan
Hän hymyili aavistuksen verran. "Olen"
Vastasin varovasti hymyyn.
Hän nousi ja kiersi hetken isänsä pedillä kunnes taas asettui kerälle sen päälle. Hän nappasi sammalpallon hampaisiinsa ja siirsi sen lähemmäs petiään.
"Sinun pitää tietää, että jos me kaikki jaksamme rakastaa toisiamme, me kyllä selviämme tästä." Jokainen sana vaati ponnistelua, kuin raahaisi hopeahäntää takanaan, ja lauseen sanominen uuvutti minut täysin. En halunnut kertoa pennulleni totuutta hänen isästä, en vielä. Hän oli tarpeeksi rikki jo valmiiksi.
"Aijon toivoa oikein hartaasti" hän vastasi tyynesti.
"Ja rukoilla Tähtiklaania että hän tulee takaisin" tämä jatkoi.
"Rakas..."aloitin mutta hän keskeytti minut
"Tähtiklaani tuo hänet takaisin jos tahtoo" Hän maukui päättäväisenä.
"Rakas, edes Tähtiklaanilla ei ole sellaisia voimia" Sanoin epävarmasti.
"Mutta vanhimmat sanoivat.." hän yritti. Tällä kertaa oli minun vuoroni keskeyttää.
"Kukaan ei ole palannut" naukaisin hellästi. Tiesin ettei Sysiraita palaisi ja hän olisi nyt rakkaansa luona, oikean rakkaansa.
Hän katsoi minua surun murtamilla sameilla silmillään murheellisesti ja ehkä uhkaavastikkin.
"Minä pidän huolen että kaikki on valmiina häntä varten." Hänen äänensä oli tyyni, mutta näin tämän olevan kuoleman väsynyt. Näky sattui sydämmeen niin kovin, että minun teki mieli kääntyä pois. En koskaan ollut nähnyt kenenkään kapiaavan jotakuta niin paljon, miten pieni sydän voisikin kaivata isäänsä jota tuskin tunsi.
Katsoin pentuani kyynelet silmissä, hän muistutti minua Leikotassusta ja murheestani nuorena.
*leikopentu, se pysyköön nimenäsi* ajattelin.
"Aijon aina kantaa sammalpalloa mukana ja pitää kaiken valmiina" hän maukui murtavalla äänellä.
"Ja syön myös lisoja" klaaninvanhemmat olivat näköjään kertoneet että Sysiraita oli rakastanut liskoja vaikka Leikopentu oli protestoinut niiden maistuvan kuolleilta koppakuoriaisilta.
" ja minä... minä....minä pidän kaiken valmiina... hän palaa" tämä sai sanotuksi itkunsa keskeltä.
Nuolaisin tätä päälaelta. Hänen puheissa oli eräänlaista järkeä. Väylien pitäminen avoinna. Asioiden pitäminen vierellä. Veljen muiston vaalimimen. Kivun mukana katoiaisi myös merkitys. Ehkä hän ymmärsi joku päivä että on parempi antaa lähteneiden ja kuolleiden olla kuolleita. En ollut nähnyt pentuani noin rikkinäisenä, hän oli tuhansina sirpaleina.
Hetken myöhemmin hän oli jo syvässä unessa ja kyynel vierähti tämän silmäkulmasta. Nousin hänen vierestään ja venyttelin jäseniäni. Nappasin hellästi kiinni tämän niskasta, niin ettei hän heräisi ja kannoin hänet pentutarhaan. Laskin hänet vierelleni ja siirsin muutkin pennut vatsani viereen.
*hyvä tähtiklaani, anna taivalpennun olla elossa ja onnellinen siellä missä hän on. Nauttia niiden kissojen seurasta joita hällä on, säästä hänet Sysiraidalta. Tuo hänet luokseni.*





//kaksi päivää sysiraidan lähdöstä varjoklaanista, saapuu rajapartiolle tieto että Sysiraitaa ei koskaan hyväksytty klaaniin. Mutta pentu on turvassa jokiklaanissa.

Tieto saapui korviini nopeasti. Leikopentu oli klaaninvanhimpien luona mutta muut makoilivat pedilläni.
"Ruusujalka katsotko heidän perään hetken?" Kysyin emoltani. Hän nosti päätään ja nyökkäsi.
"Kiitos" naukaisin.
Tassuttelin pois pesästä. Löysin Ruohotähden puhumassa Kidekuun kanssa joka oli ollit vastuussa partiosta joka tapasi Jokiklaanin sattumalta.
"Ruohotähti" naukaisin.
Molemmat kääntyivät minua kohti.
"Voinko lähteä jokiklaaniin selvittämään asiat pennusta, se kuuluu meille." Maukaisin.
"Et" Kidekuu maukui.
Katsoin särkynenin sydämmin Kidekuuta, tiesin tämän tietävän kuinka vahva oli emon ja pennun välinen side.
"Kide, anna minun hoitaa tämä" ruohotähti maukui.
"Varjosydän, Kidekuu on oikeassa että sinun pitäisi huolehtia pennuistasi mutta ymmärrän syysi päästä mukaan. Saat tulla jos lupaat kääntyä heti kun Routamyrsky käskee. Hän ja Kidekuu tulevat kanssasi" Ruohitähti jatkoi.
Kumarsin ja Kidekuukin näytti tyytyväisemmältä kun pääsisi mukaan. Hän haki Routamyrskyn mukaan.
"Haluatko syödä jotain ennen kun lähdemme? Et ole syönyt tänään ja eilen jätit syömättä." Routamyrsky kysyi.
"Kyllä minä pärjään" naukaisin ja loihdin hymyn huulilleni. Toki minulla oli nälkä mutta söisin sitten kun palaisimme.
"Hyvä on" routamyrsky naukaisi epävarmana.
Suuntasimme suoraan jokiklaanin rajalle Kidekuu johdossa. Yhtääkkiä routamyrsky hyppäsi erään puun juurelle. Katsahdin tähän kummastuneena ennenkun ymmärsin tämän teilanneen hiiren.
"Emme ota askeltakaan ennenkun olet syönyt tuon, ethän sinä voi taivaltaa heidän leiriinsä saakka kun et ole syönyt moneen päivään mutta silti pentusi ovat käytännössä syöneet sinua." Hän maukui vakavan.
"Hyvä on hyvä on. Kuhan pääsen taivalpennun luo pian" naukaisin ja kumarruin hiiren puoleen hankkiuduin siittä eroon muutamalla haukkaisulla. Lämmin veren maku tulvahti suuhuni.
*omnomnom*
Nuolin huupieleni ja hautasin luut nopeasti maahan.
Astelimme kovalle hirviömaalle se oli jäässä ja hiljainen. Hiivimme hiljaa sen yli.
Laskeuduimme jokiklaanin reviirille. Löysimme pian partion.
"Aivan, taivastähti mainitsikin että saataisit ilmestyä. Seuratkaa, viemme teidät leiriin. Saatte puhua hänen kanssaan" maukui harmaa kissa joka esitteli itsensä Tuhkamyrskyksi.
Seurasimme partiota halki jäisen maan. Saavuimme leiriin ja Taivastähti oli jo meitä vastassa.
"Varjosydän sinä tulet kanssani ja te muut saatte odottaa ulkopuolella, häntä asia koskee."
Taivastähti saattoi minut pesäänsä.
"No tiedämme molemmat miksi tulin" maukaisin.
"Totta, taivalpentu on tosin hyvin heikkona. Sysiraita raapi häntä vielä ennenkun jätti jokiklaanin, hänen turkistaan ei ole paljon jäljellä, lisäksi hän oli pahasti kylmettynyt. Parin päivän ikäisen pennun tuonti toiseen leiriin ei takss hyviä mshdollisuuksia pennun selviämiseen."
Henkäisin kauhuissani, millaiseen kissaan olin oikein rakastunut?
"Hän ei selviä välttämättä matkasta Varjoklaanin leiriin" Taivastähti jatkoi.
Nyökkäsin.
"Saanko nähdä hänet" jatkoin varovasti. Jokiklaanin päällikkö katsoi minua hellsti.
"Tottakai, kamalaa että tämä meni näin." Taivastähti sanoi.
Hän ohjeisti minut parantajan pesälle. Tassuttelin sisään. Vastassa oli nenäänsä nyrpistävä soturi js parantaja.
"Hän on täällä" maukui parantaja.
Pentuni makasi pehmeällä sammalpedillä, sahramitassu oli kiertynyt hänen ympärilleen ettei taivalpennun tarvitsisi palella. Hän väistyi kun saavuin. Kosketin kuonollani varovasti pentua. Se tuhisi ja avasi silmänsä.
"Emo" se kuiskasi.
"Minä tässä, sysiraita ei tule satuttamaan sinua enään. Olet turvassa ja pian pääset kotiin" lepertelin pennulleni. Silmäni koskuivat kun pentu ryömi lähemmäs minua. Esikkokuu oli tehnyt hyvää jälkeä, taivalpennun turkki tuoksui kehäkukalle ja oli hämähäkin seitin peittämä.
"Sysiraita sai aikaan paljon vahinkoa" Sahramitassu maukui.
"Mitä tapahtui hänen tultua tänne, ei taival ollut näin haavoilla hänen lähtiessä." Kysyin lasisin silmin.
"Sysiraita meni päällikön puheille pennun kanssa. Muta ei suostunut vannomaan uskollisuutta jokiklaanille joten Taivastähti käski hänen lähteä jokiklaanista. Hän viilsi pentua ja sanoi tappavansa sen muistoksi. Hän suutuksissana kohotti tassunsa uuteen iskuun mutta Takiaisroihu lopetti hänen hyökkäyksensä ja nappasi pennun turvaan. Sysiraita juoksi ulos leiristä ja manasi kostoa sinulle, varjosydän. Sen jälkeen ei häntä ole näkynyt eikä partio ole haistanut häntä. " Sahramitassu lopetti tarinansa.
"Olen niin pahoillani että Taivalpentu joutu kokemaan tämän, jos voisin ottaisin nuo haavat itselleni. Tekisin sen hetkeäkään epäilemättä. Kiitos kun hoidatte häntä." Mau'uin ja loin kiitollisen katseen parantajiin.
Kosketin neniä vielä Taivalpennun kanssa ennen kun menisin ilmoittamaan päätökseni Taivastähdelle.
*hän ei selviä matkasta*
"Taivastähti, käykö jos haen hänet kun hänen haavat ovat parantuneet, lähetä joku ilmoittamaan kun hän on valmis." Naukaisin.
"Sopii" Taivastähti maukui.
Lähdin jokiklaanista Kidekuun ja Routamyrskyn kanssa.
"Mihin päädyitte?" Kidekuu uteli.
"Haemme pennun kotiin kun hänen haavat ovat sen verran parantuneet että hän kestää matkan." Vastasin.
Routamyrsky nyökkäsi.
Saavuimme leiriin ja kidekuu lupasi ilmoittaa päätöksestä jotta minä pääsisin pentujeni luo. Pentutarhassa minua oli vastassa nälkäinen joukko, leikopentu ja Kielopentu juoksivat ympäri ja vaahterapilkku näytti närkästyneeltä.
"Emo" Leikopentu maukuaisi innoissaan ja sydämmenlyöntiä myöhemmin koko katras oli jaloissani.
Kömmin makuusijalleni ja pennut seurasivat perässä

//käykö ruhtinas tälleen.
Jatkakoo ken haluu

Nimi: Kotkankatse

07.02.2018 01:38
Olin ollut aammusta asti metsällä Viistotassun kanssa. Nimityksestäni soturiksi oli jo jonkin aikaa, ehkä muutamia päiviä, viikko tai kaksi. Olin aluksi luullut, että pääsisin nimityksen jälkeen kiertämään enemmän rajoja tai tekemään jotain mielenkiintoista, mutta ei. AINA VAIN METSÄSTYSTÄ. Lisäksi, Vesiturkki ja minä riitelimme yhä ja muut soturit melkein heittivät meidät ulos pesästä ensimmäisenä yönä, koska ajauduimme jälleen sanaharkkaan ja rupesimme melkein huutamaan. Kuulimme ystäväni kanssa kuinka joku lähestyi. Keskeytimme jäljityksen ja tervehdimme Varjosydäntä, sekä Pimeävarjoa. Oli outoa nähdä 'emoni' muun kuin Sysiraidan kanssa kävelyllä, mutta ilmeisesti tämä ei ollut taaskaan paikalla. Varjosydän näytti jotenkin rennolta tämän seurassa.
"Onko metsästys onni myötä?", naaras kysyi.
"On", maukaisin. Olimme saaneet jo oravan ja linnun, joka oli aika hyvin ajatellen olosuhteita ja riistan yleistä vähyyttä. Yhtäkkiä sieraimiini tulvahti tuttu haju, joku naapuri oli päättänyt tulla kylään. Pimeävarjo astui hieman Varjosydämen eteen suojatakseen tätä tarpeen tullen. Pian eteemme hölkkäsi punaruskea naaras.
"Millä asialla olet reviirillämme?", varapäällikkömme kysyi.
"Parantajamme on kuollut kaksijalkojen takia ja tarvitsemme Värelehden apua", tämä kertoi.
*Parantaja kuollut?*, ihmettelin. Olin kyllä kuullut sotureiden katoavan ja kuolevan, mutta parantajathan pysyivät melkeinpä koko ajan leirissä. Miten tämä siis pystyi kuolemaan kaksijalkojen takia? Näin silmäkulmastani Varjosydämen kuiskaavan jotain Viistotassulle, joka lähti sitten kohti leiriä. Itse päätin ottaa vähän paremmin selvää tilanteesta, en kumminkaan voinut uteliaalle luonteelleni mitään.
"Mitä tapahtui tarkalleen?", kysyin naaraalta. Kylmä katseeni kohtasi naaraan hengästyneet kasvot.
"Kaksijalat tappoivat Mustikkaraidan ja Pujotassu tarvitsee apua, sillä ei ole vielä lainkaan valmis parantajaksi" Lumikkotaival maukui lopulta.
*Eli ei pelkästään parantaja. Ei pyhä... no mikä olento siellä pilvien päällä tähdissä nyt asuukaan*, tuumin huolestuneena. Ihmisistä oli tosiaan hirveästi haittaa klaanikissoille. Onneksi olimme aika lähellä leiriä, joten Värelehti sekä Ruohotähti saapuivat nopeasti. Päällikkö nyökkäsi myrskyklaanilaiselle ja meni suoraan asiaan. Oli selvää, että Viistotassu oli kertonut mitä oli tapahtunut.
"Värelehti tulee mukaasi Lumikkotaival, Kotkakatse mene hänen mukaansa ja takaa hänen turvallisuutensa", vanha kolli sanoi. Ensiksi en ymmärtynyt mitä tämä oli sanonut, mutta pian tajusin, että Ruohotähti oli käskenyt MINUA menemään parantajan mukaan. Vaikka se ei ulospäin näkynytkään, olin hyvin innoissani. Vihdoinkin pääsisin Myrskyklaanin reviirille ja jopa heidän leiriinsä!
*Uusi paikka, uusia kissoja ja vieläpä vapaa kulku!*, riemuitsin. Ulospäin kumarsin pienesti päällikölleni ja lähdin Värelehden kanssa Lumikkotaipaleen perässä kohti Myrskyklaanin reviiriä.

Kun saavuimme Myrskyklaanin leirin laitamille, ainut asia mitä pystyin ajatella oli...
*No nyt on kyllä väritön paikka*
Lehtipuut näyttivät miltein kuolleilta ilman lehtiään, eikä paksu lumikerros maanpäällä tuonut sen enempää väriä. Pystyin haistamaan Myrskyklaanin hajun kaikkialla ja leirin suuaukolle saapuessamme haju oli vahvimmillaan.
"Varokaa askelianne", Lumikkotaival sanoi. Otin muutaman askeleen eteenpäin ja näin Myrskyklaanin leirin koko komeudessaan. Se oli täysin erilainen, mitä olin luullut. Pesiä oltiin rakennettu kallioisen montun reunoille ja se melkein muistutti linnoitusta, tai kuolon loukkua. Laskeuduimme jyrkkää polkua pitkin alas. Värelehti oli selvästi tervetullut näky, mutta itse sain osakseni epäileviä ja jopa uhkaavia katseita. Katselin ympärilleni ja huomasin, että monilla kissoilla oli aika tuoreita arpia.
*Aivan... Tuuliklaani*, muistin. Päästyämme kaikki kolme ehjin nahoin alas, astelimme keskelle leririä, jossa meitä vastaan asteli kokouksessa näkemäni kissa. tämän turkki oli valkea kuin lumi, lukuu nottamatta muutamaa oranssia läiskää. Muistaakseni tämän nimi oli Vinhatähti. Kollin vierellä käveli toinen laikukas kissa, tämä taisi olla varapäällikkö.
"Kiitos saapumisestasi Värelehti", Vinhatähti sanoi. Värelehti nyökkäsi tälle pienesti.
"Toivottavasti minusta on apua Pujotassulle ja otan osaa menetyksestänne", parantajamme sanoi.
"Kiitos", Kolli kiitti kunnes käänsin katseensa minuun. Tämän katse oli mitään sanomaton.
"Ruohotähti taisi lähettää sinut saattamaan parantajaanne, hyvin hänen tapaistaan", Vinhatähti totesi.
"Kyllä, olen Kotkankatse", esittäydyin kumartaen pienesti. Nostaessani pääni, huomasin jonkun heiluvan epämääräisesti hieman kauempana kaksikosta. Vilkaisin pikaisesti Vinhatähden olan ylitse ja tunnistin Minkkihännän huitomassa ilmaa käpälällään. Hymyilin tälle pienesti merkkinä siittä, että huomasin tämän. Totta kai muut huomasivat tämän ja kääntyivät naarasta kohti. Varapäällikkö viittasi hännällään naarasta tulemaan lähemmäs ja naaras tottelikin, tosin, hieman nolona.
"Minkkihäntä, etkös kertonut jonkun varjoklaanilaisen auttaneen sinua kun olit jäänyt ihmisten loukkuun?", tämä kysyi.
"Kyllä Säröpolte, itseasiassa kotkankatse tässä sattuu olemaan se samainen kissa", tämä kertoi. Kuulin leirin laitamilla istuvien kissojen supisevan jotain, mutta sävy ei ollut niinkään vihamielinen.
"Aivan, kiitos siis sinun, soturimme pääsi kotiin. Olemme sinulle kiitollisia avustasi kotkankatse", Säröpolte naukaisi.
"Ei se ollut mitään, olen iloinen, että pystyin auttamaan", sanoin vaatimattomasti. Vaikutti siltä, että myrskyklaanilaiset olivat juuri sellaisia kuin 'emo' oli kertonut. Ystävällisiä ja kunniakkaita. Värelehti antoi minun lähteä takaisin omalle reviirilllemme ja niin teinkin. Vaihdettuani muutaman sanan Minkkihännän kanssa ja vastattuani erään uteliaan pennun kysymyksiin, joka oli hiippaillut ulos pentitarhasta. Koko lyhyen vierailuni ajan, minusta tuntui, että joku olisi tuijottanut minua. Lopulta päätin lähteä takaisin, sanoin Minkkihännälle ja Suistohaukalle ohimennen näkemiin ja kiipesin ylös leiristä. Lumi leijaili hiljalleen maahan kun kävelin hiljalleen kohti rajaa. Minulla ei ollut kiirettä takaisin, joten katselin rauhassa ympärilleni. Yhtäkkiä kuulin lähestyviä askeleita takaani. En ollut varma, kuka tulia oli, joten kiepsahdin nopeasti tämän suuntaan. Hitaasti, mutta varmasti kinosten takaa ilmestyi valkea, hyvin vanhan näköinen naaras, jonka sinmät hehkuivat mintun vihreinä. Tämä näytti hengästyneeltä ja ilahtui selvästi kun näki minun pysähtyneen. Naaras tuoksui jotenkin makealta.
"Enkai säikäyttänyt nuorukainen?", tämä kysyi. Tämän ääni oli lempeä ja hunajainen.
"En nyt sanoisi", vastasin. "Kuinka voin auttaa...?", jatkoin. Naaras tasasi hieman hengitystään.
"Olen Minttuturkki, ja sinä taist olla Kotkankatse, eikö vain?", tämä esittäytyi. Nyökkäsin tämän olevan oikeassa.
"Kuulo siis pelittää vielä, se on hyvä", tämä naurahti. Naaras vaikutti hyvin suloiselta ja lempeältä. Nuorempana tämä oli varmaan ollut aika tavoiteltu.
"Kuinka voin olla siis avuksi Minttuturkki?", kysyin tältä kohteliaasti.
"Minun oli pakko kysyä, tiedätkö ketään Tao nimistä kissaa?", tämä kysyi. En tiedä mistä kysymmys tuli, mutta tiesin kyllä yhden sen nimisen kissan, en kumminkaan ollut varma, oliko kyseessä sama kissa.
"Kyllä, tai noh, en henkilökohtaisesti. Aikoinaan kaupungissa asusti sen niminen kolli. Tämä johti kissalaumaa. Kuinka niin?", kerroin lyhyesti mitä tiesin. Naaraan silmät tuntuivat syttyvän jotenkin eloon.
"Onko ihan hullua olettaa, että olisit tälle jotain sukua?", tämä lohkaisi yllättäen. En tiennyt mistä naaras oli tämän keksinyt, mutta en voinut väittää tämä olevan väärässä. Mietin tosin ensin, mitä minun pitäisi vastata. Päädyin kumminkin kertomaan totuuden.
"Itseasiassa kyllä. Olen hänen poikansa Yangin tyttären pojan poika... Mistä tiesit?", kysyin hämmentuyneenä. Minttuturkki näytti helpottuneelta ja onnelliselta.
"Tiesin. Vanhat silmäni eivät petä. Sinulla on samanlaiset silmät kuin Perhossielulla ja Liekkitähdellä, eri väri tosin", tämä totesi. Tässä vaiheessa keskustelua olin täysin hämilläni. Naaras näytti huomaavan tämän myös.
"Nuorukainen, jos kerta olet Yangin jälkeläinen, se tarkoittaa sitä, että sinussa virtaa Myrskyklaanin verta", tämä töksäytti.
*Mitä apsoluuttista kettua?!*
"Mutta, miten, eihän se ole mahdollista? En minä ole klaanisyntyinen, eikä kukaan suvustanikaan!", naukaisin järkyttyneenä. Naaraan täytyi olla erehtynyt. En ollut ikinä edes kuullut puhuttavan klaanikissoista kotipuolessa, joten miten moinen olisi mahdollista.
"Rauhoitu pikkuinen niin selitän. Emoni nimi oli Perhossielu, hän oli Myrskyklaanista, mutta päätyi kaksijalkojen kaappaamaksi ja päätyi kaupunkiin. Siellä häntä ja veljeäni Liekkitähteä, joka oli silloin vielä Liekkipentu, auttoi eräs mustavalkoinen kissa nimeltä Tao. Myöhemmin emoni synnytti kaksi pentua. Toinen oli musta ja toinen valkea. Pennuilla ei ollut samaa isää mitä minulla ja sisaruksillani, ja emomme päätyi viemään pennut Taolle, joka oli heidän isänsä. Valkea kolli sai nimen Yang, kun taas musta naaras Yin. Yin löysi aikuisiällä tiensä klaaneihin, kun taas Yang jäi isänsä luokse klaaniin ja otti myöhemmin johtajan paikan. Pääsin itsekkin kerran tapaamaan tämän ja hänellä oli samanlaiset siniset silmät kuin sinulla lapsukainen. Mutta niiden muoto ja katse on sama kuin emollani ja veljalläni", Naaras kertoi. Minun oli pakko istua alas tarinan puolivälissä.
"Minussa siis virtaakin klaaniveri?", kysyin hiljaa, melkein kuiskaten.

Kumarruin kulkemaan tutusta Varjoklaanin sisäänkäynnistä monien ajatusten pyöriessä mielessäni. Olin edelleen hämmentynyt Minttuturkin kertomuksesta, mutta samalla innoissani. Minussa siis virtasikin samaa verta kuin tovereissani. Ei sillä, että sillä olisi niin väliä, mutta nyt ainakin voisin sanoa Vesiturkille takaisin ja oli hienoa saada tietää uusia asioita suvustaan. Astuessani aukiolle, ensimmäisenä silmiini osui Ruohotähti, joka jutteli Laventelitassulle pentutarhan edustalla. Astelin kaksikon luokse tervehtien heitä tömpön heilautuksella.
"Kotkankatse, menikö matka hyvin?", päällikkö kysyi jotenkin hyväntuulisesti.
"Kyllä, Värelehti jäi yöksi Myrskyklaaniin ja lähetti minut takaisin. Vinhatähti lähetti kiitoksensa", kerroin. Raportoituani Ruohotähdelle, päätin piipahtaa tervehtimässä Varjosydäntä. Kuonooni tulvahti pentutarhan makea ja kotoisa tuoksu, kun astuin sen suuaukosta sisään. Tosin, tänään siihen sekoittuui toinenkin haju. Haju, jota en ollut ennen haistanut. Kurkatessani kulman takaa Varjosydämen makuupaikalle tajuan mikä se uusi haju oli. 'Emoni' vierellä makoili tyytyväisesti tuhisten viisi suloista karvapalloa. Minulle tuli jotenkin lämmin tunne ja kasvoilleni levis lempeä hymy. Astelin esiin nurkan takaa Varjosydämen luokse.
"Mistäs minä jäin paitsi, menit sitten synnyttämään heti kun parantaja oli poissa?", naukaisin pieni hilpeys äänessäni.
"Et paljosta, Laventelitassu osaa asiansa. Miten meni Myrskyklaanissa?", ex mestarini kysyi. Mietin muutaman sekuntin mitä vastaisin, sillä en halunnut ihan vielä kertoa oppimastani naaraalle.
"Aikamoinen kaaos....", aloitin, mutta sitten tunsin jonkun tunkevan ohitseni. Tunnistin tämän Sysiraidaksi. Tämä vilkaisi minua ohimennen ja sai karvani melkein nousemaan pystyyn. Kollin katse, se oli jotenkin.... väärä. Ulospäin kolli vaikutti iloiselta, mutta tämän silmät, niistä näkyi jotain muuta. Vedin henkeä kollin mennessä ohi.
*Joki*, tajusin yllättyneenä. Aloin vähitellen ymmärtää mistä oli kyse.
*Voi Varjosydäntä...*, tuumin. Vaikutti siltä, että kolli oli tullut jättämään hyvästit. Ajatus tästä sai äskeisen lämmön haihtumaan ja tunsin, kuinka sydämeni täyttyi kylmyydellä ja jopa pienellä vihalla. Varjosydän oli selvästi onnensa kukkuloilla ja sitten.... En voinut edes ajatella enempää. Vähitelllen närkästykseni kollia kohtaan alkoi näkyä jopa kasvoiltani, joten päätin lähteä. Osa minusta halusi jäädä naaraan vierelle kaiken varalta, mutta tiesin mestarini olevan vahva. Tämä ei muutenkaan kuulunut minulle. Astelin sukkelaan ulos pentutarhasta ja lähdin melkein juosten leiristä öiseen, tähtien valaisemaan yöhön. Muu klaani oli jo nukkumassa, mikä oli alkujaan huvittanut minua, sillä me kissat kumminkin olemme yö eläimiä.

Istuin hiljaisen mäntymetsän siimessä eräässä männyssä. Se oli se sama mänty, jossa olin viettänyt ensimmäisen yöni Varjoklaanin alueella. Mänty sijaitsi leiristä alaspäin, suhkot lähellä Jokiklaanin rajaa. Pieni tuuli puhalsi hiljenneen metsän poikki ja hyväili turkkiani. Vaikka kuu olikin muutaman pilven takana, oli yö silti hyvin kaunis. Tähdet tuikkivat kirkkaina kylmällä taivaalla. Tällaisina öinä emoni oli yleensä laulanut minut ja sisarukseni uneen. Mieleeni muistui lauluä mitä emoni oli aina laulanut. sanoja en enään muistanut, mutta sävelmä oli edelleen tuttu. Muistellessani emoa ja sisaruksiani, tunsin pienen pistön sydämessäni ja tunsin pienen kyyneleen valuvan silmäkulmastani.
*miten he voivat, ovatkohan he muuttuneet yhtään, kai he vieläkin uskovat minuun ja odottavat paluutani*, olivat päällimmäiset ajatukseni. siitä oli kumminkin yli kolme kuuta kun olin lähtenyt kotoa. Ja mikä seikkailu se olikaan ollut.
*Kumpa pääsisin kertomaan siittä heille pian*, toivoin hiljaa luoden katseeni tähtiin. Sitä yhtään miettimättä, aloin hyräillä hiljaa emoni sävelmää. En omasta mielestäni ollut kummoinen laulaja, vaikka emoni muuta väittikin. Jotenkin hyräillessäni minusta tuntui, kuin perheeni olisi ollut vierelläni. Oloni muuttui jotenkin turvallisemmaksi. Yhtäkkiä kuulin pienen kivuliaan maukaisun maanpinnalta. Suljin suuni samointein ja jäin kuuntelemaan. Ääni tuli lähemmäksi ja pian pystyin erottamaan Sysiraidan hahmon tähtien valossa. Tämä kantoi mukanaan pentua, joka naukui hätääntyneenä. Sysiraita sähähti tälle, mutta pentu oli vielä liian pieni ymmärtääkseen tätä.
*Sinne meni se rauhallisuus*, totesin, kun tunsin inhon sydämessäni kasvavan. Ymmärsin kyllä, että Varjosydämen ja Sysiraidan välit eivät kuuluneet minulle, mutta en aikonut katsella sivusta, kun kolli vain roikotti pentua ja oikeastaan pisti tämän itkemään. Pennun itku kävi yhä voimakkaammaksi ja lopulta Sysivarjo hermostui tähän. Tämä käski pennun pitää kuononsa kiinni ja nosti tassunsa, valmiina lyömään tätä.
*Nyt riitti!*, sähäähdin mielessäni ja tunsin kuinka jäinen raivo valtasi sydämeni. En ajatellut sen enempää, vaan hyppäsin alas puusta yllättäen Sysiraidan.
"Mitä luulet tekeväsi?", kysyin tältä. Katsoin tätä jäisin silmin pitäen parhaani mukaan naamani peruslukemilla. Kollin silmien kohdatessan omani, näin, kuinka ne olivat vihan ja murhanhimon sumentamat.
*Mitä olet tehnyt?*, esitin kysymyksen mielessäni. Ne silmät kuuluvat olennole, joka on tehnyt jotain, jotain peruuttamatonta. Olennolle, joka ei edes kadu. Olennolle, jonkä sydän on kylmä kuin jää.
"Se ei kuulu sinulle!", tämä sähähti.
"Pentu on minun, joten saan tehdä mitä haluan", Sysiraita jatkoi. Katsoin tätä väräyttämättä ilmettänikään, vaikka sisälläni riehuva raivo vain kasvoi ja kasvoi.
"Ahaa.... ja minne olet matkalla?", kysyin. Sysiraita katsoi minu akummissaan, mutta pian tämän ilme muuttui vihaiseksi.
"Pois täältä, eikö se ole selvää mokoma erakko. Otan pennun mukaani ja lähden. Jos yrität estää, nirhaan sinut!", tämä sähähti ja sai pennun säikähtämään. Silloin huomasin pennun selässä olevat raapaisujääljet ja pikainen vilkaisu kollin tassuihin varmisti asian. Tajutessani asian, napsaahdin täysin. En tosin tällä kertaa hyökännyt tämän kimppuun, vaan rupesin nauramaan. Silmäni muuttuivat pimeydestä huolimatta viiruiksi ja suuni vääntyi virnistykseen. Nauraessani kylmän huurteisesti, kolli jännitti lihaksensa ja paljasti kyntensä. Naurettuani hetken , vedin henkeä ja astuin askeleen lähemmäs entistä klaanitoveriani. Katseeni oli täysin lukittunut kollin silmiin.
"On se vain huvittavaa, että erakon pitää muistuttaa klaanisyntyistä soturilaista, eikö vain?", sanoin pelottavan rauhallisesti. Kolli otti askeleen taaksepäin.
"Soturilaki, ensimmäinen sääntö. 'Puolusta klaaniasi, tarpeen tullen jopa hengelläsi. Sinulla voi olla ystäviä muista klaaneista, mutta uskollisuuden tulee pysyä sinun klaaniissasi, vaikka joutuisit taistelussa ystäviäisi vastaan'. ja nyt olet hylkäämässä syntymäklaanisi jonkun jokiklaanilaisen ketun takia?", sanoin ja otin toisen askeleen lähemmäs.
"Yhdestoista kohta. 'Rajat on tarkistettava ja merkattava joka päivä. Haastakaa kaikki tunkeutuvat kissat'. Sinä et kuulu enään Varjoklaaniin, joten olet siis tunkeutuja", sanoin kallistaen päätäni. Kollin silmistä alkoi paistaa jotakin pientä, melkeinpä pelkoa muistuttavaa. Tämä oli minusta huvittavaa ja sai virneeni leviämään.
"Ja paras kohta. Soturilain kolmastoista kohta. 'Yksikään soturi ei saa laiminlyödä pentua kivussa tai vaarassa, vaikka pentu olisi eri klaanista'", sanoin samalla, kun kiersin kollin ympäri hiljaa pysähtyen tämän korvan viereen.
"Mitä siis luulet. Mitähän rakas rakastajasi ajattelisi, jos hän saisi tietää tekosistasi, saatika hänen klaaninsa?", kuisasin kollin korvaan ja tämä hätkähti hieman.
"Niinpä. Me teemmekin siis nyt näin. Sinä varmistat, että pentu pääsee hengissä perille Jokiklaaniin ja sinä lupaat pysyä poissa reviiriltämme ja jättää Varjosydämen rauhaan, enkä minä lipsauta pikku salaisuuttasi klaanien tietoon", sanoin hullun kiilto edelleen silmissäni, mutta tällä kertaa pienen hymyn kanssa. Kollin silmistä paistoi raivo ja ahdistus ja pian tämä olikin nostamassa käpäläänsä lyödäkseen minua.
"Sinuna en tekisi noin. Vai haluatko kenties lisätä vielä klaanitoverin murhan listaasi? Siitä tulee ainakin saman tien luopion leima", sanoin naurahtaen. Kuka tarvitsi kynsiä, kun pystyi käyttää toisen ahdinkoa hyödykseen.
"Ymmärsitkö?", kysyin. Kolli irvisti täynnä raivoa mutta nyökkäsi kumminkin lopulta. Pentu vinkaisi jälleen kerran.
"Noniin, sinulla on viisi sekunttia aikaa kadota silmistäni, ennen kuin muutan mieleni ja lähetän sinut matkalle tuonpuoleiseen samoin tein", sanoin
"Yksi...... Kaksi.... Viisi!", sähähdin. Sysiraita pinkaisi pakoon minkä jaloistaan pääsi. Lähdin hänen peräänsä juosten ja saavutinkin tämän pian. HYökkäsin kollin korvaan ja koska kolli puski yhä eteenpäin, korva repesi ja siittä lähti palanen. Kollin veri täytti suuni kun pyörähdin lumessa ja jäin makuuleni katsomaan, kuinka kolli pinkoi kohti Jokiklaanin reviiriä.
"Jos vielä kehtaat näyttää naamaasi täällä, niin seuraavaksi sinulta lähtee korvan sijaan jotain jalkojen välistä!", huusin niin, että kuului. Vähitellen palasin takaisin järkiini.
*Mikä minuun oikein meni?*, tuumin järkyttyneenä. Minulle ei ollut koskaan käynyt niin ja kun ajattelin sitä kaikkea jälkeenpäin, tunsin pientä pelkoa itseäni kohtaa. Pian mieleeni kumminkin hiipi ajatus varjosydämestä. Miksen jäänyt hänen luokseen? Kuu oli jo korkealla ja pilvet olivat väistyneet sen tieltä.
*parasta palata ja käydä heti aamulla katsomassa Varjosydäntä*, totesin ja nousin ylös. Ennen kuin kerkesin kääntyä lähteökseni, huomasin Sysiraidalta riistämäni korvan palan lojumassa lumessa. Päätin hetken sitä katsottuani ottaa sen mukaan ja viedä Varjosydämelle. Hän saisi tehdä sillä mitä halusi. Olkoon se merkki siittä, ettei hänen tarvitsisi enään nähdää mokomaan niljaketta.

//Lasi, toivottavasti käy???? Kettu = bitch, ja joo, Keith osaa olla hyvin pelottava jos se tuolla tavalla napsahtaa. Jos se ois tienny et yks pennuista taapettiin, se ois ottanu taipaleen mukaansa ja tuonu takas, mut ku ei nii ei. Aamulla kauhee ragequit Ruoholle ku se ei tehny mitään ja omantunnon tuskat ku se päästi sen lähteen. Keith tosin kertoo sopimuksesta vain Varjolle koska se kumminki on asianomanen.

Nimi: Myrskyraita

06.02.2018 20:52
Vilkaisen vielä mustaa naarasta. Mitä hän tarkoitti. Mitä voisin luopua siitä että hän kertoo mitä on tekeillä. Toisaalta se tieto voisi pelastaa meidät kotiin. Nyökkään hiljaa naaraalle.
“Mitä sinä tahdot?” Kysyn hitaasti. Naaras heilauttaa häntäänsa ja astuu valoon.
“Tahdon tulla mukaanne”, hän vastaa. Yllätyn, ja Susitassu kallistaa päätään.
“Miksi haluat mukaamme”, naaras kysyy. Kotikisu kääntää katseensa kohti kaksijalkojen taloa.
“Olin ennen erakko, enkä tykkää olla täällä. Haluan metsästää ja elää vapaasti”, hän vastaa. “Kerron kaiken jos otatte minut mukaan.”
Ennenkun ehdin edes miettiä asiaa Susitassu avaa suuren suunsa.
“Voit tulla mukaamme”, naaras sanoo. “Kerrotko nyt mitä on tekeillä?”
“Joka kuun kierron ajan”, hän aloittaa. “Aina tänä päivänä, kun täysikuu saapuu yönä kaksijalat tuovat kissoja tänne. Yleensä erakoita. He joko tappavat tai antavat heidät kaksijaloille.”
Valkaisen Susitassua joka nyökkää. Katson taivaalle joka alkaa jo hämärtyä.
“Meillä on siis kuu aikaa varoittaa muita”, sanon. Hopea naaras nyökkää. Katson taas kotikisua.
“Mikä on nimesi”, kysyn pakottavasti.
“Olen Peppi”, naaras vastaa. “Entä te?”
“Olen Susitassu Varjoklaanista”, Susitassu esittäytyy.
“Ja minä Myrskyraita Varjoklaanista”, ilmoittaudun. Peppi näyttää yllättyneeltä.
“Klaanikissoja vai?” Hän miettii. “Selvä, ja nyt lähdemme!”

Olemme päässeet pois kaksijalkojen pihalta. Kykimme nyt sillan alla. Paikka on kostea mutta suojaa kaksijaloilta. Ne eivät käy täällä usein. Annoin Susitassun kävellä edessämme. Minua arvelluttaa vielä Peppi, joten en halua hänen olla oppilaan takana. Vaikka tapasimme hänet kotikisuna, on hän silti villi kissa. En tiedä mitä hän yrittää. Musta naaras alkaa kynsimään kaulapantaansa.
“Mitä sinä teet?” Kysyn. Naaras katsoo minuun pelottavilla keltaisilla silmillä.
“Otan tämän pois”, hän sähisee. Susitassu astelee hänen luo.
“Minä autan”, naaras tarjoutuu. Säpsähdän mutta he vain irrottivat kaulapannat. Mitään muuta ei tapahtunut.
“No kerro sinun tarinasi”, pakotan Peppiä. “Miten päädyit kotikisuksi?”
“No jos nyt haluat kuulla niin...”

<Katson kaksijalkojen pesän katolta aukiota. Tiedän mitä odottaa, ja tiedän että se saapuu kyllä. Olen valmis. Nuuhkaisen ilmaa. Tunnen kaksi hyvin tuttua tuoksua. Niskakarvani nousevat pystyyn.
“Tulkaa esiin, tiedän että olette siellä”, sähisen lujaa. Hetkenpäästä kaksi hahmoa tulee esiin puskasta. Tunnistan heidät heti. Alhaalla astelee käskytappajat, Rike ja Nuga. Nuga on karvaton kolli, jolla ei ole lihaksia mutta terävät hampaat. Rike on taas pelottava suuri ruskearaidallinen kolli. Katson heitä terävällä katseella.
“Vieläkö te pelkäätte sille ankalle”, kysyn sähisten. Rike heilauttaa häntäänsä ja paljastaa keltaiset hampaansa.
“Varjo ei ole mikään ankka”, hän sanoo. “Emme me pelkää häntä. Itse taisit pelätä kuin raukka pentu. Et vain kestänyt katsoa kissojen kuolevan.”
“En! En vain pelännyt häntä ja olin ainoa joka uskalsi vastustaa. Te tottelette häntä kuin kaksijalkojen koirat”, naukaisen ja heilautan häntääni.
“Me emme ole koiria”, Nuga sähisee. Paljastan kynteni.
“Miksi sitten tulitte tappamaan minut hänen käskystä?” Kysyn.
“Koska olet petturi, ja tyhmä kun lähdit!” Rike sähisee ja pääsee katolle. Hän hyökkää kimppuuni kynnet ojossa. Häistän hänen hyökkäyksensä ja sivallan vatsaa. Kolli alkaa kouristella maassa kivusta. Hän kuolee ihan kohta.
“Näetkö? Kestän kissojen kuolevan”, sanon naurahtaen. Katto alkaa täyttyä verestä. Äsken niin kovakasvoinen Rike on vetänyt pelon ilmeen kasvoilleen. Upotan kynteni tuon päähän. Katson tuota tarkkaan. Tunnen raskaan hengityksen. Pelon silmät, mutta nuo silmät aiheuttavat vihaa.
“Tapa minut”, kolli kuiskaa hiljaa. “Mitä odotat?” Mulkaisen tuota.
“Et ansaitse päästä kivuista noin helpolla. Mutta olen niin armelias etten anna sinun nhdä tätä”, naurahdan ja upotan hampaani tuon silmämuniin. Tunnen kun huononi painautuu reikään. Silmien kohdalla. Teen yhden voimakkaan kiskaisun ja tunnen kun silmä lähtee Rikkeen päästä. Kolli rääkäisee lujaa. Naurahdan ja sylkäisen silmän. Teen saman toiselle silmälle.
“Olet pelkkä pelkuri!” Rike huutaa. “Olet hullu! Olisin antanut nopean kuoleman!”
“Niin, mutta muistan sen kun tapoit kivuliaasti sen pienen pennun, vain koska Varjo käski”, kuiskaan tuon korvaan. “Et tappanut häntä nopeasti, koko pentue kuoli hitaasti kynsissäsi. Silloin tajusin etten ole käskytappaja. Kuinka monta oletkaan tappanut, ja vannoin että jos joskus vielä kohtaan sinut saat tuntea sen yhdän pennun kivut”, lopussa ääneni koveni. “Veljeni kivut! Revit häneltä silmät päästä! Kiskaisit irti hänen takavalkansa!” Väännän hampaillani Rikkeen takavalkaa, kunnes kuulen sen naksahtavan. Repäisen sen irti niin että lämmin veri roiskahtaa kasoilleni.
“Viilsit hänen kylkeä!” Viillän kollin kyljeä. “Ja vielä kaiken kukkuraksi revit veljeni suolet irti, mutta annan sinulle armoa vielä vähän, ja tapan sinut nytten...”
Revin voimalla Rikkeen pään irti. Katson takanani olevaa Nugaa. Kolli o kyyristynyt pelosta.
“Ei hätää, en ole samanlainen kuin te. Päästän sinut menemään. Tämä jää minun inoaksi kerraksi kun tapan kissan, mutta en olisi saanut rauhaa jos Varjon luotettavin murhaaja olisi vielä sukuni perässä. Saat mennä, niinkun saavat kaikki muutkin tästedes, mutta varoitan, vaikka en enää tapa saan pari naarmua aikaan kissoille, jotka tulevat perääni.>
“... Tarinani päättyi siihen”, Peppi kertoo. Katson naarasta silmät pyöreinä. Onko hän hyvä vai paha?
“Mutta et kertonut miten päädyit kaksijaloille”, sanon. Peppi kääntää päätään.
“Vähän tuon jälkeen kun matkasin kohti järveä kaksijalat sieppasivat minut ja minut annettiin sen jälkeen toisille kaksijaloille kotikisuiksi”, hän huokaa.

(Ja sit kaikille ihan selvennykseksi Peppi ei ole hullu, vaan Rike oli tehnyt noi samat jutut jokaiselle sen perheen jäsenille, ja sen takii se ei pystynyt hillitsemaan itseään. Se ei siis enää koskaan tapa, mutta voi haavoittaa taistelussa tarpeen tullen)

Nimi: Zare

06.02.2018 17:02
________________________________________________________

Nimi: Zare

06.02.2018 16:17
Kotkankatse// 22kp, 46kp, 42kp
Varjosydän// 8kp, 8kp, 17kp, 35kp

Nimi: Varjosydän

06.02.2018 01:24
Makoilin sammalpedilläni. Sysiraita oli tuonut lisää sammalia eilen, ehkä kaikki oli palaamassa normaaleille raiteilleen tai minä olin vain ollut vainoharhainen. Minä en jaksanut raahautua aukiolle ennen seuraavan partion järjestystä. Olin tulossa hulluksi pentutarhassa, kielopentu pyöri kokoajan tiellä ja uteli miksi olin täällä kun minulla ei ollut pentuja. Olin vastannut varmaan kaksikymmentä kertaa samaan kysymykseen viimeisten kahden päivän aikana.
Nyt Vaahterapilkku oli vienyt hänet tapaamaan klaaninvanhimpia.
Olin ihan tyytyväinen että en ollut jatkanut soturin tehtävissä, vatsani oli vielä suurempi kun viimeksi tai sitten en vain muistanut sen tuntuvan näin kivuliaalta, tunne oli aivan kun repeäisin.
Pimeävarjo hiipi taas sisään. Hän oli käynyt usein viime päivinä. Ruusujalka oli jo tosissaan kysynyt oliko meidän välillämme jotain. Oli nauranut tuolle ehdotukselle ja todennut että hän voisi olla huoleti. Tosin olin viettänyt paljon aikaa viime aikoina kollin kanssa, olimme olleet metsälläkin pariin otteeseen kahdestaan.
En pidä sitä vääränä. En ajattele hänestä kumppania vain ystävää. Hän on minulle tärkeä ja olimme käyneet monia syvällisiä keskusteluja, vaihtaneet kieliä niin hän ystävät tekevät?
Ei kukaan ole täydellinen, en minäkään. Alkuun olimme ehkä olleet enemmän, en tiedä tai ehkä hänen ajoituksensa oli vain ollut otollinen kun olin ollut yksinäinen ja hän oli ollut seuranani.
"Tulisitko kanssani kävelylle" Pimeävarjo kysyi.
"Toki, muuten homehdun"
Suuntasimme kohti myrskyklaanin rajaa, törmäsimme Kotkakatseeseen ja Viistotassuun jotka olivat metsällä, vähän ennen rajaa.
"Onko saalistus onni ollut myötä?" Kysyin.
"On" hän naukui.
Yhtä äkkiä tulvahti sieraimiini Myrskyklaanin haju.
"Varjosydän" maukui Pimeävarjo varoittaen.
Pian näkyviin tuli lumikkotaival.
"Millä asialla olet reviirillämme" kysyin.
"Parantajamme on kuollut kaksijalkojen takia ja tarvitsemme Värelehden apua." Hän naukui.
"Viistotassu hae Värelehti ja Ruohotähti, minä viivytän" kuiskasin niin ettei myrskyklaanilainem kuullut Pimeävarjon kuullustellessa häntä. Viistotassu oli kuulu nopeudestaan, ja olimme lähellä leiriä.
"Mitä tapahtui tarkalleen" Kotkakatse kysyi.
"Kaksijalat tappoivat Mustikkaraidan ja Pujotassu tarvitsee apua, sillä ei ole vielä lainkaan valmis parantajaksi" Lumikkotaival maukui lopulta Pimeävarjon karisteltua karu koruton totuus ulos.
Värelehti ja Ruohotähti saapuivat ja nyökkäsivät vain, Viistorassu oli selvästi kertonut tapahtumat.
"Värelehti tulee mukaasi Lumikkotaival, Kotkakatse mene hänen mukaansa ja takaa hänen turvallisuus." Ruohotähti naukui mulkoillen Lumikkotaivalta.
"Meidän pitää pitää yhtä tai menetämme lisää sotureita, ja Pimeävarjo auta minua saattamaan Varjosydän leiriin. Viistotassu jatka sinä metsällä." Ruohotähti maukui ja katsoi minuun merkittävästi, hän oli selvästi huolissaan pentujeni turvallisuudesta leirin, korjaan pentutarhan ulkopuolella. Jos luulin että viimeksi minua vahdittiin olin väärässä, Ruohotähti ja Routamyrsky tekivät kaikkensa etten lähtisi pentutarhasta ja juuri nyt Ruohotähti näytti siltä että hällä oli pari sanaa sanottavan kävelyretkestäni.
*herran jestas en ole mikään pentu!*
Heti kun Kotkakatse ja Värelehti katosivat kuuloetäisyydeltä tuuppasi Ruohotähti minut maahan istualteen.
"Hyvä tähtiklaani sentään olimme saada sydän kohtauksen kun Viistotassu juoksi leiriin kertoen että olet metsässä ja siellä on myrskyklaanilainen, Ruusujalka oli suunniltaan. Puhumattakaan Routamyrskystä. Lupaa ettet enään lähde leiristä tuolla tavoin." Hän puoliksi huusi.
*kollit* kehräsin mielessäni.
"Voi sinua, en minä kävely retkeen kuole." Mau'uin.
"Sinun on oltava varovaisempi, mieti jos joku olisi hyökännyt, mitä sinulle olisi käynyt et voi taistella aivan normaalisti, puhumattakaan pennuistasi. Tiedät paremmin kun hyvin että niin kamalalta kun se kuulostaakin pentujasi enemmän kun mitään. Tätä menoa Kaksijalat tappavat meidät jos ei meitä ole tarpeeksi"
Pyöräytin silmiäni, kollit, ota heistä nyt selvää. En jaksanut väittää vastaan. Olimme melkein leirissä kun tunsin vatsassanin viiltävän kivun, lyhistyin kaksin kerroin.
"Laventelitassu" huusin.
Heti kivun hiukan hellitettyä nousin ja koitin juosta leiriin, pentutarhaan se oli enemmän kompurointia. Onneksi matka ei ollut pitkä olimme olleet vain pari ketun mittaa leirin sissään käynniltä.
Laventelitassu tuli luokseni minun maatessa kyljelläni huohottaen pentutarhassa.
"Nyt" kuiskasin ennen seuraavaa kivuliasta aaltoa joka pyyhti kehoani.
"Rauhassa vain" hän naukui.
"Kidekuu" Laventelitassu kutsui.
"Katso ettei kukaan tule sisään" hän jatkoi.
Purin hampaitani kun aalto pyyhkäisi taas ohitseni.
*en muistanut että se oli näin kamalaa*
En ole ihan varma kauanko tät jatkui mutta pian Laventelitassu laski pienen hopeisen nyytin nenäni alle. Nuolin pentua rivakoin ottein jotta se lämpenisi. Hellyin heti pienelle mönkivälle pallerolle. Tarkistettuani että se hengitti nostin sen vatsani viereen.
Kivulias aalto vieri lävitseni ja purin kovaa hampaitani.
"Kolli" Laventelitassu naukaisi ja laski kilpikonnakuvioisen pennun nenäni eteen. Nuolin sitäkin kunnes se alkoi hengittää itse, sitten laskin sen siskonsa viereen.
Taas yksi aalto pyyhki ylitseni.
*montako näitä oikein on jäljellä*
Tuntui kuluneen ikuisuus oikeasti aurinko oli vasta laskemassa. Vieressäni makasi tyytyväisenä viisi pientä karva palleroa ja Kielopentu tarkkaili silmä kovana mitä tapahtui. Hän oli aivan varma että pian ne hyppäisivöt ja leikkisivät hänen kanssa.
Melkein puoli klaania oli käynyt täällä, routamyrsky ja Pimeävarjo etu joukoissa. Kun hän oli astunut pentutarhaan ymmärsin samalla sekunnilla katsoessani pentuihini etteivät ne olleet Sysiraidan pentuja.
Ne olivat Pimeävarjon. Oli kauhusta kankeana, miten se olisi mahdollista? Silloin mieleeni pamahti tuo eräs ilta pari kuuta sitten kun olimme olleet yhdessä kävelyllä yötaivaan alla. Se oli valehtelematta paras yöni ikinä, katselimme tähtiä, nukuimme kuusen alla ja leikimme lumisotaa, paransimme mailmaa.
Eihän se voisi, ei, kyllä vain nämä olivat Pimeävarjon pennut.
Suuaukko kahisi taas, Kotkakatse astui sisään.
Kehräsin hänen ilmestyessä.
"Mistäs minä jäin paitsi, menit sitten synnyttämään heti kun parantaja oli poissa?" Hän maukui huvittuneena.
"Et paljosta, Laventelitassu osaa asiansa. Miten meni Myrskyklaanissa?"
"Aikamoinen kaaos..." hän aloitti mutta Sysiraita ilmestyi yhtä äkkiä ja änki hänen ohitseen vierelleni.
"Minä, min-ä." Hän yritti
"Ne ovat täydellisiä" hän sai sanotuksi.
Kotkakatse näytti aavistuksen närkästyneeltä,kääntyi selin mulkaisi sysiraitaa ja lähti pentutarhasta
*kollit*
Sysiraita siirtyi taakseni ja kietoi häntänsä häntäni ympäri.
"Missä sinä olit?" Kysyin.
Hän oli vastaamassa jotain.
"Haiset jokivedelle." Sanoin. Samassa palaset loksahtivat paikalleen.
"Kehtaatkin"huusin.
"Älä koske minuun tai pentuihini" sihahdin
Ruohotähti ilmestyi samassa "varjosydän mitä tapahtuu" hän kysyi heti.
Ruusujalka vei kielopennun ja Vaahterapilkun klaaninvanhimpien luo.
"Tuo voi kertoa" sylkäisin sanat halveksuen.
"Varjosydän on oikeassa, palasin viimeisen kerran tänne, vaatimaan itselleni pennut jotka kuuluvat minulle" Sysiraita maukui hän oli pelottava, ei se kissa jota rakastin vain järviveden hajuinen, kaksinaamainen kalakuningattaren palvelia joka tahtoi vain satuttaa minua sillä hän tiesi ettei pennut olleet hänen.
Ruohotähti katsoi Sysiraitaa kauhuissaan.
Kiedoin pennut lähemmäs itseäni.
"Ei hätää" kuiskasin vaikka tiesin että meillä tosiaan olisi hätä.
"Pennut kuuluvat emon klaaniin" Ruohotähti maukui.
"Hiljaa vanha jäärä" Sysiraita ärähti hänen silmissään loisti verenhimo ja kosto
"Minä saan kaksi ja sinä kolme" hän jatkoi murhaava katse silmillään.
Ruohotähti avasi suunsa väittääkseen vastaan.
"Antaa olla, saat kaksi. Ja jätät klaanini rauhaan." Mau'uin.
Hän nyökkäsi. Sysiraita tuli lähemmäs. Hän valitsi pikimustan pennun ja harmaan. Sitten hän viilsi harmaan pennun kurku auki aina hännän töpöön asti.
"Tämä muistuttakoon miten sydämmeni meni rikki kun ymmärsin. " hän kuiskasi
Katsoin kauhuissani miten pentuni vaikeroi ja lähti sitten täthiklaaniin. Pelkäsin nyt oikeasti mustan pentuni puolesta.
"Ei sinulla ole varaa sanoa, pellehdit jonkun kalankuningattaren kanssa"
Hän kohotti käpälänsä ja paljasti kyntensä.
Hän viilsi pennun turkkiin ohuita haavoja, joista hiljalleen valui verisiä noroja. Pentu kiljahti ja jäi sitten vaikeroimaan maahan.
Ruohotähti katsoi vierstä silmät apposen auki kauhuissaan.
"Hän vain satuttakoon sinua" Sysiraita maukui julmasti.

Adrenaliini selvitti päätäni.
"Nyt sait mitä halusit, kaksi pentuani häivy" mau'uin järkyttyneenä. Painotin sanaa pentuani. Tein selväksi ettei ne olleet hänen.
Sysiraita hymyili häijysti hän nuolaisi minua suulle kun puhuin.
"Jäähyväis suukko" hän kuittasi ja lähti.
"Taivalpentu" naukaisin ennen kun hän poistui.
"Kalmapentu" hän puolestaan nimesi.
Yö oli jo pitkällä, kukaan ei ollut estämässä kun Sysiraita hiipi yön varjojen suojissa pois leiristä haavoittunut pentu mukanaan. Minulle ei jäänyt epäselväksi minne hän oli menossa eikä minua kiinnostaisi. Hän oli muuttunut hän tahtoi vain satuttaa minua vaikka oli itse tehnyt samoin, pahemminkin hän oli tapaillut kuita minä vain yhden yön.
Puhkesin kyyneliin. Olin yksin pentujeni kanssa.
Tuskin Taivalpentu selviäisi koskaan jokiklaaniin asti rukoilin Taivalpennulle kaikkea hyvää.
Ruohotähti istui viereeni.
"Tämä mailma on julma jos ei edes rakkaimpaansa voi luottaa." Hän naukui ja kiersi häntänsä ympärilleni ja silitti minut uneen

Nimi: Varjosydän

04.02.2018 23:15
Routamyrsky tuli minua kohti, istuessani aukion laidalla pentutarhasta vähän matkan päässä.
"Miten voin olla avuksi?" Kysyin hänen istuutuessa viereeni.
"Kysyisin samaa." Hän vastasi.
"Jaa voisit taikoa melle lisää riistaa ja karkottaa kaikki muut klaanit taivaan tuuliin, sitten voisit lopettaa lehtikadon..." vitsailin.
"Huumorisi on vielä tallella selvästi" tämä kehräsi huvittuneena.
"Toistaiseksi, kuun kuluttua saatan olla eri mieltä." Mietin ääneen.
"Mutta tosiaan jonkun pitää kiertää rajat, valitse mukaasi kenet tahdot." Naukaisin palaten totisiin asioihin. Pieni valittava kuoro puhkesi pentutarhassa.
*Vaahterapilkku näköjään nousi jaloittelemaan*
Suurehko soturi nyökkäsi "otan mukaani synkkätaivalen ja sysiraidan" hän maukui.
"Sysiraita ei ole leirissä, hän lähti jo aamulla aikasin kuulema metsälle, kuten viimeisen puolikuuta joka toinen päivä."
*ja palaa illalla ilman saalista valitellen lehtikatoa* jatkoin mielessäni. Kumppanini käytös tympi minua, hän ei enään toivotellut öitä eikä vaihtanut kieliä. Se harmitti minua suuresti.
"Häntä ei kyllä ole metsällä näkynyt" Routamyrsky mietti ääneen.
"Otan mukaani siis vain Synkkätaivalen" hän lopulta päätti.
Samaan aikaan Vaahterapilkku putkahti ulos pieni otus jalkaansa tarrautuneena. Hän katsoi minua anovasti ja kysyi
"Pitäisitkö hänestä hetken huolen, tulen hulluksi"
"Odota vain kun hän oppii juoksemaan" naurahdin ja poimin pennun leukoihini. Tassuttelin pentutarhaan ja istuuduin makuusijalleni. Laskin pennun viereeni. Se mourusi hetken kunnes se ymmärsi että se ei ollut yksin. Hän lähti ryömimään vatsaani kohti, hän kellahti viereeni ja tuhisi tyytyväisenä kunnes nukahti.
*hellyyttävä näky*
Pimeävarjo tassutteli sisään.
"Missäs kaikki ovat?" Hän kysyi
"Ruusujalka on klaaninvanhimpien luona ja Vaahterapilkku lähti jaloittelemaan." Maukaisin.
"Tarkoitin etusijassa Sysiraitaa, viime kerralla kun sinulla oli pentuja hän suunnin piirtein asui pentutarhassa kanssasi. Nykyään hän palaa myöhään ja ehkä heittää sinulle hiiren." Pimeävarjo arvosteli.
"Kaippa hänellä on muita kiireitä" maukaisin. Muutkin olivat näköjään huomanneet soturin poissa olon.
Pimeävarjo katsoi minua hätkähdyttävillä silmillään, kollin katseessa oli huolestunut loiste. Hengitin tämän rauhoittavaa tuoksua.
*ei, sinulla on kumppani sysää nuo ajatukset tuosta kollista. Sinähän odotat toisen pentuja!* huusi pieni ään päässäni.
*totta* mietin.
"Minun pitää mennä, tulen taas tervehtimään" Pimeävarjo naukaisi ja silitti korvaani hännällään ennekun lähti.
"Nähdään" naukaisin.
Huomasin sydämmeni lyövän tuhatta ja sataa. *Varjosydän et voi, lopeta heti mieti mitä sinusta ajateltaisiin jos pettäisit Sysiraidan* sanoi puolet minusta
*tuskin tälläkään on puhtaat jauhot pussissa* naukui toinen puoli.
*ei, tule järkiisi nyt. Vain yksi, ei kahta, vain yksi.* vastasi järki
*olimmekohan liian nuoria päättämään silloin?* sydän miettii
*sitähän Ruusujalkakin sanoi* muistutti ääni päässäni.
*turha sitä jossitella, hän tulee seisomaan rinnallani hamaan tappiin asti rakastimme toisiamme tai emme. Hän on kumppanini, sitähän se tarkoittaa?* mietin.
*hulluksihan täällä pentutarhassa tulee kun miettii jo kumppaninsa lojaaluutta. Ryhdistäydy.* mietin ja pudistin päätäni. Olin käynyt jo liian monta keskustelua päässäni.
Päivä vaihtui iltaan, Kielopentu nukkui tyytyväusenä emonsa vieressä kun Sysiraita palasi leiriin. Istuin pentutarhan laidalla. Hänen suustaan roikkui varpunen. Tassuttelin tätä vastaan.
"Hei, minun oli ikävä sinua" kehräsin.
"Minunkin sinua" hän maukui lempeämmin kun aikoihin yllättin hiukan mutta positiivisesiti. Ehkä tämä menisi ohi. Istuuduimme leirin laitamalle. Suurin osa nukkui jo.
"Ei tainnut olla metsästysonni myötä" naurahdin.
"Ei tosiaan" hän maukui ja kiersi häntänsä ympärilleni.
Lämmin hehku peitteli minut.
"Tiedän ettet ollut koko päivää metsällä" naukaisin värittömästi. Hänen lihaksensa jännittyi vähän.
"Tiedän että se on jotain tärkeää ja salaista kun et kerro sitä, enkä sitä pyydäkkään. Mutta klaani on huomannut sen, sinun kannattaisi näyttäytyä enemmän" maukaisin ja haukkasin ison palan varpusta.
"Ai, selvä" hän maukui.
"Mutta älä luulekkaan että olisin jonkun toisen kanssa. Sinä olet minulle ainoa. En voi vielä kertoa missä käyn mutta lupaan että kun tämä on ohi olen taas luonasi" hän jatkoi.
Nyökkäsin, olin tyytyväinen kuhan tämä loppuisi.
Vaihdoimme kieliä vielä hetken kunnes Sysiraita passitti mikut pentutarhaan sillä kuulema minun täytyini levätä ennen pentuja, silloin en nimittäin paljoa nukkuisi.

//ruhtinas tää menee mielenkiintoseks.
"En siis ainakaa tapaile ketää joklaanin kalakuningatarta tai mitään sellasta"~Sysiraita

Nimi: Varjosydän

04.02.2018 00:16
Katsoin entistä oppilastani ylpeänä kun hän nautti klaanitovereittensa huomiosta, tästä oli kasvanut hieno soturi. Muistan kirkkaasti sen kerran kun ensi kerran törmäsin häneen, Kotkakatse oli muuttunut valtavasti.
"Teit oikean valinnan kuita sitten" maukaisin Ruohotähdelle.
"Osuit oikeaan, hän on tärkeä lisä klaaniimme. Pennutkin tulevat tarpeeseen." Ruohotähti maukui piilottaen sanoihinsa käskyn muuttaa pentutarhaan.
Pieni osa minusta ei olisi halunnut päästää Kotkakatsetta soturiksi, minulle tulisi ikävä yhteisiä harjoituksiamme ja keskustelujamme. Toki olisimme molemmat sotureita ja nukkuisimme samassa pesässä, mutta mestarin ja oppilaan suhde on aivan toinen kun varapäällikön ja soturin. Toinen puoli minusta kuitenkin muistutti minua etten voisi jatkaa soturin saati mestarin hommissa yhtään pidempään, Värelehti oli motkottanut minulle viimeisen puolen kuun että mestarin työt ovat liian raskaita. Pennut kuulema syntyisivät neljänneskuun sisällä.
*jaahas taas yksi kuusikuuta homehtumassa pentutarhassa*
pidin toki pennuista,mutta pentutarha kävisi ahtaakis sillä siellä olisi minä, tyttäreni, emoni ja Paatsamahallakin oli vihjannut pennuista.
Huvittavaa oli että tyttäreni oli muuttanut puolikuu sitten pentutarhaan minä vasta tänään.
Katseeni kohtasi kotkakynnen kanssa, nyökkäsin hyväksyvästi tälle ennen kun Vaahterapilkun ja Ruusujalan passittamana vetäydyin pentutarhaan. Pedin oli tehnyt valmiiksi jo eilen illalla. Sysiraitaa ei näkynyt missään koko iltana mikä mietitytti minua, hän oli ollut paljon poissa leiristä. Nyt olin kuitenkin liian väsynyt miettimään sitä.
Painoin pääni tassujeni päälle ja laskin häntäni kuononi ylle. Ilmassa leijui maidon makea tuoksu, hopeahäntä oli piilossa. Sisäänkäynti kahisi, Sysiraita pujahti sisään.
"Tulithan sinä" kehräsin lempeästi ja kosketin kuonoja tämän kanssa. Olin kaivannut kumppanini seuraa.
Hän maukaisi jotain epämääräistä vastaukseksi.
*mikä on vikana?*
"Tämä on sinulle" hän naukaisi ja tiputti oravan minulle ja loikkasi ulos pesästä.
Hänen turkista putosi ruo'on pala. *eihän täällä kasva ruokoja..?* jätin asian sikseen ja keskityin oravaan. Se oli aika jäntevä, mutta niinhän suurin osa lehtikadon aikaan.
Syötyäni oravan hautasin luut maahan ja käperryin uudelleen kerälle. Nukahdin pian pentutarhan lämpimään tuoksuun.

 

©2018 Metsäketo - suntuubi.com