Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

MyrskyklaaniJokiklaani Tuuliklaani Varjoklaani ⇔ Tähtiklaani Erakot ja kotikisut 

Varjoklaanilaisten tarinat

Puhe "näiden" sisään.

Ajattelu *näiden* tai 'näiden' sisään

Pisteet ja pilkut!

Ja mieluusti puhe aina seuraavalle riville :) Esim. EI näin:

"Hei", maukaisin. "Hei", päällikkö vastasi.

Vaan näin:

"Hei", maukaisin.

"Hei", päällikkö vastasi.

Näin tarinoita on helpompi lukea, ja saatpahan lisää pituuttakin tarinaan ;) Lisää ohjeita kirjoittamiseen löydät Muuta --> Oikeinkirjoitus ja muita vinkkejä tarinoihin liittyen.

 

 << <  4  5  6  7  8  9  10  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Kipinäsydän

15.03.2016 14:39
"Häntää hieman alemmas! Ja loikkaa korkeammalle!" huusin harjoitusten tiimellyksessä oppilaalleni. Heinätassu oli taitava taistelija ja edistynyt siinä hyvin nopeasti. Kohta minulla ei olisi enää mitään opetettavaa tuolle valkoiselle kollille ja voisin siirtyä takaisin oppilaattomaksi soturiksi. Ajatus tuntui hieman haikealta nyt, kun olin tottunut mestarina olemisen päivärytmiin ja jatkuviin harjoituksiin, mutta ainakin saisin enemmän vapaata aikaa, kun Heinätassu ei olisi enää vastuullani. Tunsin kollin painon selässäni tämän yrittäessä horjuttaa minua parhaansa mukaan. Hypähdin kauemmas hengästyneestä oppilaasta.
"Hienoa! Olet kehittynyt huimasti", naukaisin Heinätassulle, joka hymyili tyytyväisenä itseensä. Tasatessani hengitystä, haistoin tuulen kuljettavan mukanaan lähestyvien kissojen tuoksua.
*Jääsielu ja Sadetassu*, ehdin tunnistaa tulijat juuri ennen kuin nämä pelmahtivat esiin puiden takaa. Oli vaikeaa uskoa, että Sadetassu oli Savuiskun tytär, sillä ero emon ja pennun luonteiden välillä oli kuin yöllä ja päivällä. Nuoren kissan mestari vilkaisi minuun ynseästi.
"Ajattelimme tulla tänne harjoittelemaan, mutta ilmeisesti paikka on jo varattu", Jääsielu maukaisi ja oli jo käännähtämässä tulosuuntaansa, kun hänen oppilaansa maukui kohteliaalla äänensävyllä:
"Emmekö voisi harjoitella heidän kanssaan?"
"Niin, se olisi mukavaa", Heinätassu säesti pesätoveriaan ja loi minuun vetoavan katseen. En halunnut tuottaa nuorille kissoille pettymystä.
"Sopii minulle", ilmaisin suostumukseni ja vilkaisin varovaisen kysyvästi Jääsieluun. Mustavalkoinen naaras nyökkäsi jäykästi.
"Mitä te harjoittelitte?"
"Horjuttamista", vastasin hermostuneena piikikkään naaraan läsnäolosta.
"Sadetassu osaa sen jo. Oppilaat voivat kokeilla taitojaan toisiinsa", Jääsielu maukui ilmeettömänä ja istahti katselemaan oppilaiden alkaessa kierrellä toisiaan keskittyneesti. Otin mallia toisesta soturista ja istahdin märälle lumelle. En silti voinut keskittyä oppilaiden harjoitteluun, sillä ajatukseni ajelehtivat vieressäni istuvaan naaraaseen. Tiesin, että Nokiraidan menettäminen oli sattunut häneen enemmän kuin tämä antoi ymmärtääkään. Jääsielun kapinen ja riutunut ulkomuoto kertoi enemmän kuin tuhat sanaa. Mustavalkoisen soturin mielipide minusta ja syntyperästäni oli tullut selväksi, mutta päätin silti kokeilla kepillä jäätä ja kysyin:
"Miten sinä voit?" Jääsielu käänsi päänsä minuun päin nopeasti kuin käärme.
"Pärjään vallan mainiosti. En ole mikään kotikisu", naaras maukui jäätävästi ja mulkaisi minua merkitsevästi. Hätkähdin tajutessani soturin viestin. Kuinka tämä kehtasikin vihjailla syntyperästäni! Turkkini alkoi väkisinkin pörhistyä kiukusta.
"Tiedoksesi, että olen aivan täysin klaanikissa enkä mitään muuta. Minä olen..."
"Olet pörröinen kuin kotikisun pentu, mikä tietty olet ollutkin!" Jääsielu murahti hampaidensa välistä silmät leimuten ennen kuin käänsi katseensa takaisin yhä harjoittteleviin oppilaisiin.
"Enemmän voimaa Sadetassu! Nopeammin!" tämä huusi kiinnittämättä minuun enää minkäänlaista huomiota. Olin yhä kiihdyksissä ja avasinkin suuni vastaiskuun, mutten keksinyt enää mitään osuvaa. Niinpä minäkin käänsin katseeni takaisin nuoriin kissoihin, vaikka hännänpääni nyki edelleen ärtyneesti edestakaisin.

//Toivottavasti tämä käy^^

Nimi: Zare

13.03.2016 15:48
-----------------------------------

Nimi: Zare

13.03.2016 15:23
Kipinäsydän// 41kp
Jääsielu// 11kp
Varispentu// 50kp, 36kp
Vatukkapentu// 32kp, 50kp

Nimi: Vatukkapentu

11.03.2016 09:51
"No, joko saan mennä leikkimään Varispennun kanssa? Minulla on tylsää yksin”, kärtin Liitomieleltä ja katsoin suoraan naaraan epäileväisiin silmiin.
“Enpä usko. Olet niin pieni ja sinulle voisi käydä jotain”, hän naukaisi ja nuolaisi päätäni nähdessään pettyneen ilmeeni. “Tehdään jotain yhdessä.” Minulta pääsi epäuskoinen hymähdys ja huiskaisin häntääni, mutta en silti halunnut vielä luovuttaa, joten jatkoin kinuamistani.
“Ole kiltti, emo. En ole pistänyt käpäläänikään tarhan ulkopuolelle neljänneskuuhun ja olen jo ainakin kuun vanha. Monet pennut tekevät sen jo avatessaan silmänsä. Olen aivan tarpeeksi iso leikkimään Varispennun kanssa”, intin. Liitomieli näytti epävarmalta. Rakastin häntä, koska hän oli aina ollut hyvä minulle ja hän oli emoni, mutta joskus Liitomieli käyttäytyi liiankin suojelevaisesti, aivan kuin olisi halunnut yhä pitää minua pikkupentunaan. Siksi minusta oli joskus hauskaa päästä hänen läheltään ja onneksi Liitomieli veikin minua silloin tällöin klaaninvanhimpien pesään. Heillä oli monia mielenkiintoisia tarinoita kerrottavanaan. Pimeävarjo taas kävi säännöllisesti katsomassa meitä ja Ruusujalkaa ja Varispentua, mutta silloin leikit olivat aivan erilaisia kuin uskoin niiden olevan vaikka Varispennun kanssa.
“Hyvä on, mutta ole varovainen äläkä viivy kauan, jos menet ulos. Siellä on kylmä ja voit ihan totta vilustua”, Liitomieli maukui huokaisten ja antoi viimein periksi. Loikkasin ensin ilmaan riemusta, mutta tajusin sitten reaktioni ja yritin käyttäytyä mahdollisimman arvokkaasti nyökätessäni ja lähtiessäni Ruusujalkaa kohti. Tummanruskea naaras suki itseään sammaleilla.
“Hei, Ruusujalka”, tervehdin ja vilkaisin ympärilleni. “Missä Varispentu on?” Ruusujalka keskeytti peseytymisen ja katsoi minua hetken, ennen kuin hymyili.
“Jaa, Liitomieli siis vihdoin antaa sinulle hieman vapauksia?” hän kysyi ystävälliseen sävyyn. Nyökkäsin.
“Suostuttelin hänet.” Ruusujalka väräytti korviaan ja oli hetken hiljaa, vilkaisi ohitseni Liitomieltä. Odotin kärsimättömästi vastausta ja poljin sammalia käpälilläni.
“Varispentu meni ulos”, Ruusujalka vastasi vihdoin ja heilautti häntäänsä.
“Kiitos!” taivutin päätäni kohteliaaseen eleeseen ja pinkaisin pentutarhan uloskäynnille työntyäkseni siitä aukiolle. Lumi hohkasi kylmyyttään pehmeitä polkuanturoitani vasten ja ilma oli pureva, mutta tällä kertaa olin jo melkein tottunut siihen. Vilkuilin ympärilleni ja yritin katsastaa koko keskusaukion, vaikka se tuntuikin yhä niin suurelta verrattuna kokooni. Lunta varisi vatukoista turkilleni ja korvani värähtivät, kun kylmä möhkäle hajosi päähäni. Huomasin Varispennun toisen pesältä näyttävän tiheikön luona muutaman suuremman kissan kanssa ja olin jo ottamassa askelta sinne päin, kun äkkiä pysähdyin. Entäpä jos en menisikään ensimmäisenä sinne vaan tutkisin hieman leiriä? Eihän kukaan ollut sanonut, mitä en saisi tehdä leirissä. Kehräsin itsekseni ja katsahdin uudelleen ympärilleni, vaikka tällä kertaa tutkiskelinkin sitä aivan uusin silmin. Mikä olisi mielenkiintoisin paikka? Lähdin hiipimään vatsakarvat lunta viistäen kohti lumeen kaivettua kuoppaa ja riistakasaa, josta kohosi houkuttelevia tuoksuja. Jossakin toisessa tilanteessa olisin voinut kokeilla riistaeläimien syömistä, mutta nyt Liitomieli oli juuri ruokkinut minua eikä minulla ollut nälkä. Jäin kyyryyn kasan taakse ja haistelin tyytyväisenä monenlaisia aromeja.
“Näin Nuoliyön rajalla kun olin metsällä, ja hän kertoi, että Myrskyklaanin pentutarhaa on tilanpuutteen vuoksi jouduttu laajentamaan. Heillä on yli kymmenen pentua siellä”, joku maukaisi ihmettelevästi.
“Eihän? Se tarkoittaa, että heillä on pian myös paljon oppilaita, ellei ole jo nyt. Meillä on vain kaksi pentua”, naaraan ääni totesi. Höristin uteliaana korviani ja terästin kuuloani.
“Pentuja tulee kyllä lisää, kun viherlehti koittaa, mutta Myrskyklaani vaikuttaisi olevan vaarallisen hyvissä voimissa kaikin puolin jo nyt. Toki lehtikato on varmaan heikentänyt heitäkin, mutta kohtasit itsekin heidät taistelussa. Eivät olleet erityisen laihoja, vaikka ero oli selvä lämpimimpiin kuihin nähden”, toinen vastasi miettiväisesti. Taistelu? En ollut kuullut mitään sellaisesta, ja kahden puhujan mukaan siitä ei voinut olla edes kauaa aikaa.
“Myrskyklaani voi olla meille uhka myöhemminkin, vaikka riistavarkaudet ovatkin tältä erää loppuneet. Kirkastähti on hyvä päällikkö, mutta ei kunnioita muiden klaanien rajoja eikä puhu totta oman klaaninsa teoista. Menetimme jo Nokiraidan, Rosmariinitähden ja Ututurkin”, naaras naukaisi häivähdys vihamielisyyttä äänessään.
“Totta. Nuoliyö on silti ystäväni ja hyvä soturi kaikin puolin. Ei Myrskyklaani täysin mätä voi olla, mutta tässä on silti jotain outoa.” Olisin halunnut jäädä vielä kuuntelemaan, sillä keskustelu oli käynyt mielenkiintoiseksi, mutta pelkäsin että minut muuten huomattaisiin pian salakuuntelemasta. Riistan tuoksu oli kyllä peittänyt hajuni tehokkaasti. Vetäydyin pois ja jäin hetkeksi miettimään kuulemaani. Oliko Myrskyklaani tosiaan niin hyvässä kunnossa kuin nuo kissat väittivät? Taistelivatko he niin hyvin, että olivat jopa poistaneet pelistä Varjoklaanin päällikön ja kaksi soturia? Kateeksi kävi myrskyklaanilaisia pentuja, joilla oli runsaasti seuraa. Karistin ajatuksen pelästyneenä omasta petollisuudestani ja pörhistin turkkiani. Minusta tulisi Varjoklaanin kaikkien aikojen paras soturi, ja sitten riistavarkaat saisivat tutista kirppuisissa turkeissaan omalla reviirillään! Häntä itsevarmasti pystyssä ja leuka koholla pinkaisin aukion ylitse kohti erästä tiheikköä. Se oli suurempi kuin pentutarha, ja siinä oli voimakas kissantuoksu. Nuuhkaisin sisäänkäynnin reunoja ja haistoin monia hajuja, joiden tiesin tulleen kissojen kyljistä ja muista paikoista, jotka olivat hiponeet niitä. Uteliaisuus voitti syyllisyyden ja uuden kiinnijäämisen pelon, ja pujahdin aukosta sisälle pesään. Se oli avara ja valoisa, ja auringonsäteitä kajasti sisään tiiviin oksakaton pienistä väleistä. Makuualuset koostuivat sammaleista ja sananjaloista ja suurin osa niistä oli viileitä. Sotureilla ei jäänyt paljon aikaa pesässä loikomiseen tähän aikaan päivästä. Tunsin pientä haikeutta, mutta työnsin sen syrjään ja ryhdyin sen sijaan kaivelemaan sammalia. Se oli kummallisin ja melkein ainoakin tapa ja tottumus, joka minulle oli pinttynyt. Viskelin sammalia taakseni ja kokosin niistä käpälilläni keon, johon kaivauduin kiemurtelemalla. Jäin makaamaan pää ja etutassut sammaleiden sisällä ja tunsin nenässäni kissojen tuoksun, joka uhkui vihreästä multakasastani. Hätkähdin rajusti vasta kuullessani kahinaa takaani aivan kuten viime kerralla ja ravistin sammaleet yltäni.
“Mitä ihm…” tulijan lause katkesi kesken, ja kuulin hänen kurkustaan kohoavan kehräyksensä. Korviani kuumotti, kun nousin nähdäkseni vihdoinkin toisen kissan. Tämä oli keskikokoinen mutta voimakasrakenteinen ja korvassa oli taisteluista kertova lovi. Karvapeite oli kiiltävää tummanharmaan ja valkoisen kirjavaa, ja silmät olivat kirkkaan siniset. Ne tuikkivat huvittuneesti.
“Mikäs myyrä tänne on eksynyt? Luulin tulleeni juuri rajapartiosta, mutta näköjään saan syötävää heti perään”, kolli maukui ja värisytti viiksiään.
“Äh”, sain sanottua. Ensimmäinen tapaamiseni jonkun muun soturin kuin Pimeävarjon kanssa, ja hän näki minut sammaleissa mylläävänä pikkupentuna!
“No, kukas meillä siinä on?” soturi kysyi hilpeänä. “Vatukkapentu vai Varispentu?”
“Vatukkapentu!” vastasin tuohtuneena siitä, että soturi ei tiennyt edes nimeäni. Klaanissa oli tasan kaksi pentua eivätkä soturit näyttäneet edes erottavan minua ja velipuoltani, vaikka Varispentu oli takuulla käynyt ulkonakin monet monituiset kerrat. Soturit näyttivät perineen myyriltä heikkonäköisyyden siinä missä minun ominaisuuteni oli… kaivaminen.
“Eikö Liitomieli ole huolissaan sinusta, kun ei tiedä että olet täällä?” soturi naukaisi toteavaan sävyyn ja vakavoitui. Onneksi hän ei kuullut ajatuksiani.
“Ensin esittäydytään, sitten kysellään”, näpäytin aikomaani kipakammin, mutta harmi alkoi hellittää jo otettaan. Kolli virnisti.
“Tosiaan. Olen Setriviiksi, Varjoklaanin hurjin ja rohkein soturi.” Silmäilin Setriviikseä arvioivasti ja räpäytin silmiäni. Hän näytti melko nuorelta ja käyttäytyikin jollain tapaa sen mukaan, mutta koosta ja muutamasta arvesta päätellen hän oli ollut soturina jo vähintään muutaman kuun.
“Ylimielinen ainakin olet”, tokaisin ja pieni hymy kohosi kasvoilleni. Setriviiksi hymähti, mutta ei ehtinyt vastata mitään, sillä pesään työntyi juuri sillä hetkellä toinenkin kissa.
“Setriviiksi? Mitä täällä tapahtuu?” harmaa naaras kysyi ärtyneesti ja siristi silmiään. “Niin, ja mitä tuo pentu tekee sotureiden pesässä?” Korvani nousivat pystyyn ja katseeni kirkastui aavistuksen.
“Olenko sotureiden pesässä?” kysyin yhtä lailla Setriviikseltä kuin harmaalta naaraaltakin. Harmaa kissa pyöräytti silmiään.
“Olet, eikä se ole ollenkaan hieno juttu”, hän töksäytti. Irvistin itsekseni. Selvä tapaus. Luokka hapannaamat, eikä ihme, näyttihän tuo kissa melko iäkkäältä soturiksi.
“Rauhoitu, Savuisku. Vatukkapentu taisi vain vähän erehtyä suunnasta”, Setriviiksi hyrisi. Savuisku vilkaisi häntä nopeasti ja katseli sitten ympärilleen sen näköisenä, että tiesi selvästi, mitä haki. Hänen otsansa oli lievästi rypistetty.
“Häädä se Vatukkamikälie sitten pois”, hän komensi terävästi. Korvani kääntyivät hieman takakenoon.
“Olen minäkin tässä”, totesin kärkevästi.
“Rauhoitutaanpa nyt molemmat”, Setriviiksi toisti ja kuulosti yhä ystävälliseltä, mutta jotenkin hänen olemukseensa oli äkisti tullut uutta karismaa. “Vatukkapentu, Savuisku on oikeassa. Sinun ei pitäisi olla täällä eikä Liitomielikään tykkäisi hyvää, jos saisi tietää. Mene aukiolle tai pentutarhaan. Ja Savuisku, mitä asiaa sinulla on pesään?”
“Etsin sitä ystävääsi, Pimeävarjoa.Minulla on hänelle asiaa”, Savuisku murahti. Setriviiksi räpäytti silmiään.
“Ai?” hän kuulosti aavistuksen yllättyneeltä. “Pimeävarjo oli aukiolla Ruohotähden ja Taivaltuulen kanssa. Itse asiassa hänen pitäisi jo olla…” Ulkoa kuului lumen suhinaa ja kohotin katseeni sisäänkäyntiin, josta työntyi voimakaslapainen tummanruskea hahmo.
“... täällä”, Setriviiksi lopetti ja nyökkäsi Pimeävarjolle. Pimeävarjo heilautti korviaan ja kääntyi katsomaan Savuiskua. Sitten hänen katseensa osui minuun, ja hänen kasvoillaan käväisi yllättynyt ilme.
“Mitä sinä täällä teet, Vatukkapentu? Sinun pitäisi olla aukiolla Varispennun kanssa”, hän maukaisi toruvasti.
“Anteeksi. Pesä vain näytti niin mielenkiintoiselta”, puolustauduin ja katsoin käpäliini.
“Johan sinä jo kerran karkasit. Tulehan nyt ulos sieltä, niin vien sinut takaisin pentutarhaan. Olet näköjään sotkenut ne sammaleetkin ihan hujan hajan. Joillakin on edessään kova järjestelytyö, kiitos sinun.” Luimistin korviani ja poljin sammalia käpälilläni häpeän poltellessa rinnassani.
“Älä ole vihainen hänelle, Pimeävarjo. Pennut ovat uteliaita, ja Vatukkapentu on aivan erityisen vilkas. Sinun pitäisi olla ylpeä hänestä. Pojastasi tulee vielä loistava soturi”, Setriviiksi puuttui puheeseen. Pimeävarjo katsahti häneen ja aivan yllättäen hänen suupielensä kääntyivät pieneen hymyyn.
“Olet aina yhtä vastuuton, Setriviiksi, mutta jostakin syystä saat minut aina uskomaan itseäsi”, hän totesi ja puski Setriviikseä pikaisesti päällään. Setriviiksi siis oli Pimeävarjon ystävä? Isästänihän paljastui aina vain uusia puolia, aivan kuin hän olisi ollut minulta piilossa pimeässä ja saisin hänet näkyviini vain ottamalla selvää asioista niin, että yksi varjo kerrallaan häilyisi pois. Ihan isän nimen mukaisesti. Hymähdin kuvitelmalleni, ja oma ääneni havahduttikin minut ajatuksistani.
“Pimeävarjo, odotapa hetki-” Savuisku aloitti samaan aikaan, kun sanoin: “Isä, haluan jäädä vielä aukiolle, jos-”
“-minulla on sinulle asiaa, sinähän johdat seuraavaa partiota?”
“-Varispentu sattuu vielä olemaan aukiolla, käyhän se?” Pimeävarjo tuijotti meitä korvat värähdellen ja oli hetken hiljaa. Sitten:
“Anteeksi?” Olisin voinut vaikka vannoa, että isän suupieli nyki.
“Jos Varispentu on aukiolla, haluan jäädä leikkimään hänen kanssaan. Liitomieli antoi luvan. Vannon, että olen kiltisti”, maukaisin kiilaten Savuiskun eteen, sillä en jaksanut jäädä odottelemaan.
“Minulla on sinulle asiaa. Sinähän johdat seuraavaa partiota?” Savuisku tivasi ja mulkaisi minua. Pimeävarjo nyökkäsi.
“Vatukkapentu, mene aukiolle tai pentutarhaan. Kyllä se käy”, hän naukaisi minulle nopeasti ja kääntyi Savuiskun puoleen. Pyöräytin silmiäni, mutta pujahdin silti ulos jättäen soturit kolmistaan pesään. Pörhistin turkkini kylmyyttä vastaan ja toivoin, että mitä tahansa tekisikin, Varispentu ei vain olisi nukkumassa. Halusin päästä kertomaan hänelle seikkailustani ja siitä, että voisin nyt leikkiä hänen kanssaan. En nähnyt Varispentua tai oppilailta vaikuttaneita kissoja missään etsimisyrityksistäni huolimatta, joten huokaisten jouduin myöntämään tappioni ja lähtemään pentutarhaa kohti. Jäin hetkeksi telmimään lumeen sen edustalla ja huiskin ympäriinsä muka tähtäämässä huolimattomia iskuja näkymättömiin vihollissotureihin. Kun taivaalta alkoi hiljalleen putoilla lumihiutaleita, jätin leikkini ja työnnyin pentutarhan lämmön turvaan. Varispentu istui Ruusujalan vieressä sukimassa turkkiaan ja Liitomieli katseli juuri levottomasti sisäänkäynnille. Hänen silmänsä kirkastuivat nähdessään tuloni ja hän oli jo puoleksi nousemassa, mutta kun tyydyin väläyttämään hänelle väsyneen mutta tyytyväisen hymyn ja suuntasin Varispennun luo, hän lysähti takaisin sammaleille. Liitomieli katseli perääni siristetyin silmin ja vilkaisi epäluuloisen terävästi Varispentua, ennen kuin asettui makaamaan rennompana.
“Hei”, naukaisin Varispennun nostaessa katseensa. Siinä pilkahti uteliaisuus, vaikka Varispentu näyttikin vilkaisevan nopeasti ja varautuneesti jonnekin ohitseni.
“Hei, Vatukkapentu”, harmaa kolli naukaisi ja väräytti viiksiään. “Olitko ulkona? En nähnyt sinua missään, vaikka olin oppilaiden pesän lähellä. Harmaatassu ja Kidetassu opettivat minulle vaanimisasennon.” Kehräsin ilahtuneena ja käperryin velipuoleni kylkeen. Hänen turkkinsa oli pehmeä ja lämmin, kun taas omani vielä lumesta kostea.
“Et nähnytkään, mutta minä näin sinut. Menin katsomaan tuoresaaliskasaa ja kuulin parin soturin keskustelevan Myrskyklaanista. Pelkäsin, että jäisin kiinni salakuuntelusta, joten lähdin tutkimaan erästä tiheikköä ja menin sisään. Se oli selvästi pesä, mutta arvaa kenen? Sotureiden! Setriviiksi sai minut kiinni sieltä ja pian Savuiskukin tuli murisemaan. Ja Pimeävarjo käski minut pois.” Varispentu räpäytti silmiään.
“Todellako?” hän kehräsi. “Kerro tarkemmin.”
“No, Setriviiksi yllätti minut mylläämästä heidän makuualusiaan”- Varispennun viikset värisivät- “mutta hän ei ollutkaan vihainen vaan suorastaan laski leikkiä. Sitten tuli Savuisku, joka etsi Pimeävarjoa ja vaati minua häipymään ja heti. Setriviiksi oli juuri ollut partiossa ja palatessaan kai puhunut Pimeävarjon kanssa, joka oli jäänyt hetkeksi puhumaan Taivaltuulelle ja Ruohotähdelle. Pimeävarjo oli luultavasti myös luvannut tulla Setriviiksen perässä pesään pian, koska Setriviiksi tiesi jo etukäteen hänen tulostaan. Pimeävarjo passitti minut pois ja he jäivät sinne.” Varispentu puski minua päällään ja hymähdin hyvilläni siitä, että sain olla hänen kanssaan. Yksin oli niin loputtoman tylsää.
“Sinusta ei saisi välttämättä klaaninvanhimpien veroista kertojaa ainakaan vielä, mutta ymmärsin kyllä jutun juonen. Kuulostaa jännittävältä”, Varispentu totesi hymyillen hieman, “olet aina yhtä pitelemätön.” Hänen sanansa samaan aikaan närkästyttivät ja lämmittivät.
“Kerro sinä siitä vaanimisasennosta”, pyysin ja pukkasin Varispentua kevyesti lapaan. “Minkälainen se oli? Onko se vaikea oppia?”

Nimi: Varispentu

10.03.2016 18:33
Nuoren soturin kullanruskea turkki säihkyi kelmeiden säteiden välkkyessä lumella ja hänen turkillaan ja hänen kultaiseen vivahtavat silmänsä näyttivät katsovan menneisyyteen, vaikka muistot vaikuttivatkin vain hyviltä, koska hänen katseensa muuttui raukeaksi kun hän sai mieleensä jotakin. Yritin näyttää mahdollisimman kärsivälliseltä ja rauhalliselta, vaikka en ollut lähelläkään kumpaakaan niistä. Vaahteraloimu oli alkanut kertomaan minulle hänen ensimmäisestä kunnon taistelustaan kun olin tarpeeksi pitkään jaksanut hienovaraisesti kärttää sitä, mutta kollilla ei selvästikään ollut mikään hoppu kertomuksessa etenemisessä. Vaahteraloimu oli juuri päässyt siihen vaiheeseen, jossa hän oli voittanut jonkun vihollisen ja nähnyt juuri Myrskyklaanin pennun haahuilemassa yksin taistelun tiimellyksessä. Siihen kolli oli pysähtynyt ja nyt hän näytti käyvän mielessään läpi samoja hetkiä, jotka hän oli jo kerran kokenut. Minusta se oli hieman ärsyttävää, koska olihan Vaahteraloimu jo nähnyt jokaisen hetken siitä taistelusta, mutta minä en edes tiennyt siitä mitään ja siksi halusinkin palavasti kuulla enemmän tapahtumista. Vaahteraloimu sai ajatuksensa pian taas kuriin ja nyt hänen äänessään oli kehräystä kun hän maukui: “Yritin viedä sen pennun turvaan taistelusta, mutta hän ei tuntunut ymmärtävän sitä. Hän koki minut ilmeisesti uhkana itselleen, koska kun yritin kysyä häneltä hänen emostaan, hän syöksähtikin puraisemaan nenääni!” Vaahteraloimun viikset värisivät huvittuneesti enkä kokonaan pystynyt käsittämään hänen tunteitaan siitä hetkestä. Jos minä olisin ollut Vaahteraloimun turkissa, en olisi antanut pennun edes yrittää hyppiä silmilleni. Olinhan minä itsekin vielä pentu, mutta ainakin tiesin jo nyt että pystyisin pysymään erossa taisteluista ennen kuin olisin niihin valmis. Minusta olisi paljon enemmän hyötyä Varjoklaanille elävänä soturina kuin kuolleena pentuna. Huiskaisin hännälläni ilmaa ja naukaisin Vaahteraloimulle päättäväisesti: “Minä en aio hävitä yhtäkään taistelua ikinä!” Se oli varmasti typerän ja uhittelevan kuuloista, mutta olin tosissani ja halusin että myös muut hyväksyisivät sen. En halunnut mitään muuta kuin tulla joskus Varjoklaanin parhaimmaksi soturiksi. Vaahteraloimu tutki minua kullankeltaisilla silmillään ja naukui hiljaisella ja jopa vakavalla äänellä minulle: “Taistelut eivät ole helppoja, Varispentu. Kissoja kuolee niissä.” Hän katsoi minua suoraan silmiin enkä pystynyt silloin edes räpäyttämään itse silmiäni. Kolli oli selvästi uskonut minua ja tavoitettani, mutta hän oli silti antanut minulle neuvon, josta minun kannattaisi ottaa opikseni. Käänsin lopulta pääni poispäin Vaahteraloimusta ja räpytin nopeasti silmiäni ennen kuin vesi kihoaisi niihin niin, että Vaahteraloimu kuvittelisi minun pahoittaneen mieleni siitä mitä hän kertoi minulle. Vaahteraloimu oli aivan oikeassa enkä minä haluaisi missään nimessä altistaa yhdenkään klaanitoverini henkeä alttiiksi vaaralle. He olivat minulle nyt jo todella tärkeitä, vaikka olin ollut heidän parissaan vasta kuun ajan. He olivat minulle melkein yhtä tärkeitä kuin Pimeävarjo ja Ruusujalka ja jopa Vatukkapentukin. Vatukkapennun ajatteleminen sai minut muistamaan Liitomielen syyttävän katseen, josta pystyin päättelemään sen, että hän luuli minun houkutelleen Vatukkapennun karkaamaan pois pentutarhasta. Liitomieli oli aivan erilainen Vatukkapennun kanssa minuun verrattuna ja hän hellitteli Vatukkapentua niin paljon, että en enää edes ihmetellyt miksi Vatukkapentu halusi niin kovasti joskus pois emonsa lähettyviltä. Vatukkapennulle Liitomielen lässytys ei sopinut, koska pieni kolli yritti selvästi olla kovempi pala purtavaksi kuin mitä hän oikeasti olikaan. Vatukkapennun uhmakkuus sai minut kehräämään lämpimästi mielessäni ja hetken ajan tunsin oloni taas täysin rauhalliseksi ja tyydytetyksi. En ollut enää pentutarhan ainoa pentu ja Vatukkapentu olisi varmasti pian valmis leikkimään minun kanssani. Pimeävarjo ei ainakaan tulisi kieltämään sitä häneltä, vaikka Liitomieli tekikin kaikkensa pitääkseen minut poissa Vatukkapennun luota. Tuhahdin itsekseni ja huomasin Vaahteraloimun kohottavan nopeasti päätään. Kolli oli hiljaisuuden laskeuduttua alkanut sukimaan turkkiaan, mutta hän oli ilmeisesti päätellyt äännähdyksestäni että minulla oli jotain sanottavaa hänelle. Soturi katseli minua uteliaasti jonkin aikaa, kunnes hän kuitenkin kohautti vain lapojaan ja jatkoi turkkinsa parissa työskentelyä. Tunsin itseni tarpeettomaksi vain oleskellessani siinä hänen vieressään ja loikin hetken epäröityäni pois hänen lähettyviltään. Pysähdyin leirin keskellä ja vilkaisin ensin pentutarhan suuntaan ja käänsin sitten katseeni oppilaiden pesälle, jonka edustalla oli pari oppilasta vaanimassa toisiaan. Tunnistin toisen kissan Harmaatassuksi ja muistin hänen näkemisestään taas kerran Vatukkapennun. Olin tavannut Harmaatassun samana päivänä kun Vatukkapentu oli syntynyt ja siksi päivä oli minulle erityinen monestakin syystä. Olin nähnyt hänen kanssaan leikkivän mustavalkoisen oppilaan ennenkin, mutta en saanut päähäni hänen nimeään. Hän vaikutti kuitenkin mukavalta ja samanhenkiseltä kuin Harmaatassukin, jonka kanssa olin vaihtanut joskus muutaman sanasen, vaikka olikin silloin ensitapaamisellamme leimannut itsensä kiivaaksi ja äkkipikaiseksi. Hetken mielijohteesta lähdin kömpimään yöllä sataneen veden vuoksi hataraksi muuttuneen lumen läpi oppilaita kohti. Harmaatassu oli juuri syöksynyt toista kollia päin ja nyt he molemmat kierivät maassa toisiinsa takertuneina. Jäin seisomaan heidän lähelleen ja seuraamaan heidän leikkejään siksi aikaa, että he lopettaisivat ja huomaisivat minut. Hetken päästä toiveeni kuultiin, kun toinen oppilas onnistui työntämään Harmaatassun kasvot lumeen ja jopa pitämään häntä siinä hetken aikaa. Hän pinkoi hyvän matkan päähän Harmaatassusta heti kun hän oli päästänyt irti kollista ja antanut hänen nousta jaloilleen, mutta Harmaatassu ei lähtenytkään ajamaan häntä takaa vaan soi pitkän katseen minulle ja maukaisi sitten: “Hei, Varispentu. Tietääkö Ruusujalka että et ole pentutarhassa vai oletko vain livahtanut pois sieltä?” Hänen äänensävynsä oli ystävällinen eikä hän vaikuttanut pilkkaavan minua, joten päätin olla piittaamatta hänen sanojensa ennakkoluuloisuudesta ja naukaisin: “Hän antoi minun lähteä tutkimaan leiriä, kunhan en olisi kenenkään jaloissa tai menisi pesiin ilman lupaa.” Pidin ääneni aivan tyynenä ja vain joka puolelle kääntyilevä hännänpääni paljasti kollin osuneen arkaan paikkaan. En haluaisi kenenkään kuvittelevan että olisin pentu, joka ei osaisi pysyä emonsa luona vaan karkaisi hänen luotaan heti kun silmä vain välttäisi. Sihahdin itselleni kun ymmärsin tavallaan kutsuneeni Ruusujalkaa juuri emokseni, vaikka naaras oli pyytänyt minua olemaan tekemättä niin ja olin antanut itselleni lupauksenkin, että en tekisi samaa typerää virhettä uudestaan. Harmaatassu ei tuntunut huomaavan sitä kun soimasin itseäni, koska hän vilkaisi vierelleen tullutta kollia nopeasti ja esitteli: “Tässä on Kidetassu.” Toinen kolli nyökkäsi ja kallisti hieman päätään katsellessaan minua. Hänen katseensa oli pitkä ja se läpitunkeva, mutta hän voitti minut puolelleen sillä hetkellä, kun hän naukaisi: “Haluatko oppia tekemään oikean vaanimisasennon? Se auttaa sinua edistymään nopeasti oppilaana.” Sydämeni sykähti innosta ja silmäni laajenivat hieman, mutta sain silti änkytettyä hänelle myöntävän vastauksen. Kidetassu näytti olevan tyytyväinen siitä, koska hänen häntänsä oli pystyssä kun hän otti hieman etäisyyttä minuun ja haki sitten sopivan asennon itselleen. Se ei näyttänyt minusta kovinkaan haastavalta ja siitä uutta pontta saaneena kyyristyin täysin samanlaiseen asentoon. Kidetassu näytti yllättyneeltä ja suoristauduin ylpeästi ottamaan vastaan kollin kehut, mutta sen sijaan hän päästikin kehräyksen kurkustaan ja maukaisi toppuuttelevasti: “Sinä et tule pääsemään puusta pitkälle tuolla asennolla, Varispentu. Saat käyttää jokaista lihastasi ja paria olematontakin sellaista jos haluat pystyä ponnistamaan kunnon hyppyyn tuosta asennosta. Sinun pitäisi olla valmistautunut mahdollisimman hyvin.” Kidetassun ääni oli pehmeä, mutta hänen sanansa kismittivät minua silti. Minusta ei ollut kovinkaan imartelevaa joutua kuuntelemaan selontekoa siitä, että olin tehnyt jotakin väärin. Käänsin pääni häpeissäni, mutta Harmaatassu ei antanut minun luovuttaa. Hän tuli minun vierelleni ja laski häntänsä lavalleni ja naukaisi tyynnyttelevästi: “Ei se ollut aivan niin huono kuin varmaan nyt luulet, Varispentu. Sinun pitää vain harjoitella sitä vielä. Minullakin kesti ennen kuin opin tekemään sen täydellisesti, mutta sen eteen kannattaa nähdä vaivaa. Yritä tehdä se uudestaan niin minä ja Kidetassu korjaamme sen jos teet sen taas väärin.” Käänsin kasvoni kollin kasvoja päin ja nyökkäsin epävarmasti. Mikään ei tulisi itsestään. Seurasin Harmaatassua vähän lähemmäs Kidetassua ja yritin sitten samaa asentoa vielä uudelleen ja vaikka se meni jälleen kerran päin mäntyä, oloni oli jo paljon itsevarmempi kun Harmaatassu tuli töykkimään minua ja siirtämään jalkojeni paikkaa. Minulla olisi hyvät mahdollisuudet tulla Varjoklaanin parhaaksi soturiksi, koska olin aloittanut koulutuksenikin jo paljon aikaisemmin kuin muut pennut. Vilkaisin nopeasti kirkkaalle ja vaalealle taivaalle ja minulle tuli hyvin vahva tunne siitä, että joku piti minua koko ajan silmällä. Lempeä tuulenvire leyhytteli hetken turkkiani ja suljin hetkeksi silmäni ja nautin siitä hetkestä. Tähtiklaani oli antanut minulle mahdollisuuden toteuttaa unelmaani ja pitäisin huolen siitä, että en heittäisi sitä hukkaan.

Nimi: Vatukkapentu

10.03.2016 10:38
Kyyhötin sammaleissa pentutarhan keskellä ja vilkuilin korvat luimussa ympärilleni. Pentutarhan vahvat vatukkaseinämät kohosivat aivan hirveän korkealle ja kaartuivat sitten lujaksi oksakatoksi, ja yhdessä niistä oli ahdas aukko, josta olin nähnyt Ruusujalan ja Varispennnun kulkevan sisään ja ulos. Uteliaisuus kutkutti käpälissäni enkä enää voinut hillitä itseäni, vaikka Liitomieli olikin sanonut, että olin vielä liian pieni menemään aukosta. Hän kyllä oli sanonut niin kaikesta mitä halusin tehdä eikä ollut antanut Varispennunkaan edes tulla lähelle minua, koska pelkäsi, että tämä leikkisi liian rajusti ja minulle kävisi jotain. Olin kuitenkin nähnyt jo kaiken pentutarhassa ja halusin tehdä jotain uutta, kun olin vihdoin avannut silmänikin. Katsahdin nopeasti taakseni ja näin Liitomielen vaaleanharmaan kyljen kohoilevan tasaisesti naaraan nukkuessa. Vaaraa siis ei ollut. Lyhyt häntä viuhtoen lähdin luikkimaan kohti ahdasta aukkoa vatukkaseinämässä, ja sydämeni löi ainakin kaksi kertaa nopeammin, kun hiivin lähemmäs mahdollisimman huomaamattomasti. Vihdoinkin pääsisin tutkimaan sitä mitä tuolla toisella puolella olikin, leirikö? Ainakin kaikki puhuivat siitä. Sammaleet kutittivat viiksiäni ja ravistelin päätäni pidättäen hengitystä. Kun aivastus ei enää uhannut nousta jostakin rinnastani, haukoin henkeä ja kiemursin vatukoiden väliin nopeasti kuin käärme. Piikikkäät oksat raapivat turkkiani mutta eivät ulottuneet iholle asti niin, että olisivat satuttaneet, ja työnnyin läpi seinästä. Ilma oli kolea pentutarhan lämpöön verrattuna ja kylmä viima väreili kasvoillani ja vielä pentumaisen pörröisellä, harmaalla mustakuvioisella turkillani. Maassa oli jotain pehmeää valkeaa ainetta, joka pisteli polkuanturoissa ja sai minut tärisemään kylmästä. Suustani pääsi pieni vingahdus, mutta kyyhötin paikoillani ja katselin ympärilleni välittämättä hyisestä tunteesta, joka kangisti jäseneni. Aukio oli valtava ja valkoista oli joka puolella. Siellä täällä näkyi pensastiheikköjä ja karhunvatukkaryteikköjä, joista kulki kaikennäköisiä ja -kokoisia kissoja pesältä toiselle. Kaikki olivat silti minua valtavasti suurempia. Kissoja istui myös aukion keskellä jonkin kuopan lähellä, ja yhdellä laidalla olevan suuren puun oksistoissa vilahti tumma varjo. Olin jähmettynyt aloilleni ahmimaan ympäristöä katseellani ja havahduin vasta kylmyyteen, joka tärisytti minua jatkuvasti kuin horkassa. Ravistin rivakasti itseäni ja vedin syvään henkeä keräten rohkeuteni ja loikaten eteenpäin paksussa valkeassa peitteessä, jonka nimen vihdoin muistin. Liitomieli oli kertonut lumesta, joka oli kylmää ja valkeaa ja jota satoi taivaalta lehtikatona. Vajosin vatsaani myöten kinoksiin ja murahdin riemuissani. Tärinäni vain yltyi ja haukoin henkeä, mutta yllyin siitä välittämättä riehumaan lumessa. Kieriskelin siinä selälläni ja pomppasin pystyyn koettaen seuraavaksi kunnon syöksyä hankeen. Upposin sinne pää edellä ja kiskoin sitten itseni irti uristen riemusta. Jäin hengästyneenä makaamaan vatsallani ja tasailin hengitystäni samalla, kun katselin ympärilleni ja haukkailin maasta lunta suuhuni. Yhtäkkiä takaani kuuluva kahina sai minut säpsähtämään ja jähmetyin syyllisenä paikoilleni. Tiesin, etten olisi saanut karata, mutta ajatus oli ollut liian houkutteleva enkä ollut voinut vastustaa kiusausta.
“Vatukkapentu? Mitä sinä täällä teet?” Varispentu kuulosti yllättyneeltä. Räpäytin silmiäni helpottuneena siitä, että tulija ei ollutkaan Liitomieli. Kömmin pystyyn ja käännyin katsomaan itseäni suurempaa ja vanhempaa kollia pieni virne kasvoillani.
“Ulkoilen”, maukaisin ja hymähdin. Varispentu ravisti itseään ja jäi sitten katsomaan minua silmiään siristäen.
“Liitomieli ei varmasti antanut sinulle lupaa”, hän totesi epäileväisesti.
“Ei antanutkaan. Tulin itse.” Kohautin lapojani ja käännyin nuolaisemaan lapaani. Turkkini oli luminen, ja karvat tuntuivat kosteilta. Pari valkeaa hiutaletta suli karhealle kielelleni ja nuolaisin huuliani hieman yllättyneenä. Hiutaleet eivät olleet maistuneet oikein miltään.
“Sinun pitäisi varmaan mennä takaisin pentutarhaan”, Varispentu naukaisi ja piti lyhyen tauon, ennen kuin jatkoi jotenkin viileästi: “Liitomieli varmasti kaipaa sinua.” Väräytin korviani ja puskin Varispentua ystävällisesti päälläni.
“Ota rauhassa, kaikki on ihan hyvin”, hymähdin. Varispentu avasi suunsa vastatakseen, mutta juuri silloin Liitomielen tuoksu tulvahti voimakkaana nenääni ja jähmetyin säikähtänyt pilkahdus silmissäni.
“Voi ei, se on Liitomie-” suhahdin mutta vaikenin, kun kuningatar työntyi ulos pentutarhasta. Harmaan naaraan huolestunut ilme koveni, kun hän näki minut ja Varispennun, ja hän pysähtyi aloilleen. Vilkaisemattakaan Varispentuun hän kysyi: “Minkä takia sinä täällä olet?” Emon syyttävästä äänensävystä ei voinut erehtyä, mutta jotenkin tiesin, että se ei ollut osoitettu minulle. Seisoin yhä kiinni Varispennussa, joten hän suostui puhuessaan viimein luomaan tähän pistävän katsahduksen, ja tunsin Varispennun jännittyvän. Katsoin maahan syyllisenä.
“Hupsista.”
“Olin huolissani sinusta! Et saisi karkailla tuolla tavalla, voit vilustua ulkona”, Liitomielen ilme pehmeni, kun hän katsoi minua.
“Ei se ollut Varispennun vika, karkasin itse. Hän se yritti taivutella minut palaamaan pentutarhaan”, lepyttelin Liitomieltä ja sain vastaukseksi epäuskoisen välähdyksen naaraan silmissä. Liitomieli ei uskonut minua. Varispentu livahti pentutarhaan mutisten anteeksipyynnön poistumisestaan ja vilkaisi minua ennen kuin hävisi näkyvistä.
“Älä tee sitä enää”, Liitomieli vannotti ja tarttui niskanahkaani lujasti mutta hellästi. Ilmeeni oli yrmeä, kun tunsin kohoavani ilmaan tyhjän päälle. Liitomieli kääntyi työntyen Varispennun perässä tarhaan. Suljin silmäni ja kellahdin selälleni Liitomielen tiputtaessa minut sammaleisiin. Pentutarhassa oli ihanan lämmin ja pehmeät hajut ympäröivät minut, kun kaivauduin syvemmälle vatukkaseinämien suojassa. Liitomieli nosti minut pois ja istutti eteensä, ja kiemursin tuntiessani hänen karhean kielensä sukivan pontevasti turkkiani. Heti, kun hän lopetti, käperryin hänen käpäliensä juureen ottaen mitä hellyttävimmän ilmeeni esille. Liitomieli huokaisi ja pyöräytti silmiään, mutta laskeutui viereeni makaamaan. Olin jo nukahtamassa hänen vatsaturkkiaan vasten naaraan sydämen tasaisten lyöntien tuudittamana, kun tunsin äkkiä kylmän ilman tuulahduksen ja Liitomieli jännittyi vieressäni. Vieras tuoksu pelotti minua ja avasin silmäni painautuen tiukemmin Liitomieltä vasten. Suurikokoinen tummanruskea kolli oli mennyt Varispennun ja Ruusujalan luo ja puhui ensin mustaraitaisen naaraan kanssa, ennen kuin kääntyi puhuttelemaan Varispentua ja näytti yhtäkkiä paljon ystävällisemmältä ja pehmeämmältä. Viikseni värisivät ja tuijotin häntä uteliaasti pelkoni unohtaneena. Oliko tuo kissa Varispennun isä? Tiesin että Liitomieli ei jostakin syystä pitänyt Varispennusta, mutta jännittyneisyydestään ja pälyilevästä katseestaan päätellen hänen tunteensa tuota kollia kohtaankin olivat monimutkaisemmat kuin minua. Yllätyin valkovatsaisen soturin lähtiessä tulemaan minua kohti ja tuijotin häntä pää takakenossa, vaikka niskaani alkoikin särkeä. Kollin vihreisiin silmiin tuli varovainen katse, kun hän lähestyi meitä ja pysähtyi viereemme. Liitomielen ääni kuulosti vieraalta, kun hän maukaisi tylysti: “Mitä sinä haluat?” Kolli räpäytti silmiään ja yritti koskettaa kuonollaan Liitomielen poskea, mutta Liitomieli sihahti ja torjui hänen eleensä.
“Halusin vain käydä tervehtimässä”, soturi sanoi sovittelevaan sävyyn ja perääntyi askelen naaraan jäätävän katseen edessä. Käperryin keräksi pelästyneenä ja yllättyneenä. Liitomieli ei sietänyt tätä kissaa lähellään, mutta miksi?
“Pysy kaukana meistä”, Liitomieli sanoi karkeasti ja kietoi häntänsä ympärilleni huomatessaan kollin katsovan minua. Pysyin hiljaa ja seurasin tilannetta vaiti. Liitomieli näytti kuitenkin jo rauhallisemmalta ja suostui viimein laskemaan kollin lähelleen.
“Hei, Vatukkapentu. Olen sinun ja sinun velipuolesi Varispennun isä Pimeävarjo”, tumma soturi maukui hymähtäen hieman. Hän näytti hetken epäröivältä, mutta nuolaisi lopulta kuitenkin päälakeani hellästi. Räpyttelin yllättyneenä silmiäni. En ollut tiennyt, että olin sukua Varispennulle ja vieläpä hänen velipuolensa.
“Hei, isä”, naukaisin hiljaa katsoen Pimeävarjon vihreisiin silmiin.

Nimi: Varispentu

09.03.2016 19:48
Päästin suustani kovaäänisen maukaisun ja heittäydyin pyöreän sammalkerän päälle turkki pörhistyneenä. Aloitin sammaleen hurjan läpsimisen ja heitin taistelun tuoksinnassa joka puolelle pentutarhaa pieniä sammalhiukkasia. Kurkustani nousi hiljaista pentumaista murinaa kun vain katsoinkin uupumatonta vastustajaani. Pienen hetken ajan suostuin pitämään katseeni kiinni sammaleessa, mutta sitten loikkasin uudestaan sen kimppuun ja vaihtelun vuoksi tartuin sammaleeseen hampaillani ja riepottelin sitä puolelta toiselle niin antaumuksellisesti, että Ruusujalka alkoi kehräämään huvittuneesti. Lopetin leikkimisen hetkeksi pystyäkseni kääntymään kunnolla ja vilkaistakseni hänen kasvojaan, mutta en löytänyt hänen vaaleanvihreistä silmistään pilkallisuutta vaan yksinomaan hellyyttä ja sen tunnistaminen teki oloni yhtäkkiä käsittämättömän lämpimäksi ja helpottuneeksi. Ehdin jo nautiskella Ruusujalan katseen näkemisen tuomasta turvallisuuden tunteesta, kun pieni vaalea välkähdys polki kohonneen mielialani jalkoihinsa. Liitomieli oli muuttanut tänne vasta jokin aika sitten ja nyt hän vei oman osuutensa pentutarhan tilasta helposti hetki hetkeltä suuremmaksi kasvaneen pyöreän vatsansa kanssa. Ruusujalka oli selvästikin ollut hyvillään uuden kuningattaren saapumisesta, mutta Liitomielen ilmestyminen oli hitaasti saanut elämäni vierimään alamäkeä pitkin. Liitomieli kohteli minua melkein aina aivan kuin olisin hänelle vain ilmaa ja minusta se oli paljon häijympää kuin se, että naaras olisi heittänyt minulle jotain ilkeyksiä joita hänellä olisi varmaan riittänyt. En tiennyt mitä väärää olin tehnyt Liitomielen silmissä tai mikä minussa sai hänet inhoamaan minua niin pohjattomasti, mutta se sai jopa tapauksessa oloni tuntumaan pahalta ja omatuntoni kolkuttamaan vaikka siihen ei ollut edes mitään syytä. Ruusujalka oli joskus luonut hyvin merkitseviä katseita Liitomieleen päin jos hän oli taas kerran kääntänyt selkänsä minulle mielenosoituksellisesti, mutta Liitomieli ei näyttänyt ottavan niistä ikinä opikseen eikä hänen asenteensa sen vuoksi ollut vieläkään parantunut minua kohtaan. Olin jo ensin ehtinyt uskotella itselleni että Liitomieli vain halusi olla kärttyisä, mutta minun piti hylätä sekin ajatus sen jälkeen kun naaras oli käynyt pitkän ja lämpimän keskustelun hänen luonaan käyneen Taivaltuulen kanssa. Taivaltuuli ei ollut ainoa kissa kenen kanssa hän tuli hyvin toimeen, koska Liitomieli piti selvästi myös Ruusujalasta vaikka Ruusujalka oli eri mieltä hänen kanssaan siitä, millä tavalla hänen pitäisi suhtautua minuun. Poikkeuksen teki vain Pimeävarjo, joka oli käynyt melkein joka päivä pentutarhassa ja ollut ensin hetken minun kanssani ja mennyt sitten Liitomielen luokse. Aluksi Liitomieli oli ollut aivan yhtä ilkeä hänelle kuin hän oli minullekin, mutta lopuksi naaras oli suvainnut pitää kollin lähellä itseään ja alkanut jopa syömään Pimeävarjon hänelle tuomaa riistaakin. Soturi oli itse kertonut minulle että hän välitti minusta ja olisi aina ylpeä minusta siksi, että hän olisi minun isäni ja sen vuoksi minulla olisi aivan erityinen side häneen. Olin ensin ollut siitä ymmälläni, mutta olin pian rohkaistunut uuden tuttavuuden myötä ja uskaltanut kysyä suoraan Pimeävarjolta sitä, miksi Liitomieli käyttäytyi minua kohtaan eri tavalla kuin miten hän käyttäytyi muita kohtaan, mutta Pimeävarjo oli selvästi vältellyt vastausta. Hän oli vain kertonut minulle siitä, että Liitomieli oli hänen kumppaninsa ja hän rakasti naarasta vaikka Liitomieli ei ollutkaan minun emoni vaan odotti sen sijaan omia pentuja joille isäni olisi myös isä. Heti sen jälkeen kun Pimeävarjo oli kertonut sen minulle ja lähtenyt vähän ajan kuluttua pois pentutarhasta, olin kysynyt Ruusujalalta miltä hänestä tuntui kun isä ei rakastanutkaan häntä vaikka he olivat saaneet yhteisen pennunkin. Olin silloin kutsunut Ruusujalkaa jostakin syystä vasta ensimmäisen kerran emoksi, mutta se oli syystäkin jäänyt ensimmäisen lisäksi myös viimeiseksi kerraksi, koska Ruusujalka oli hiljaisella ja jopa surumielisellä äänellä naukaissut minulle vain: “Sinun ei pidä kutsua minua emoksi.” Se oli ollut epämiellyttävä ja ahdistava kokemus ja sen muisteleminen teki kipeää, koska se sai minut tuntemaan itseni jollakin tavalla epätoivotuksi ja inhotuksi ja olin saanut siltä osastolta tarpeeksi harjoitusta jo Liitomielen ansiosta. En ollut kuitenkaan jäänyt enää miettimään sitä ja vaivaamaan sillä päätäni, joten olin vain jatkanut elämääni ja pitänyt mielessä ainoastaan sen, että Ruusujalan kutsuminen emoksi tulisi olemaan aivan yhtä suuri virhe vastaisuudessakin. Nyt olin kuitenkin jo päässyt melkein kokonaan sen yli ja enää huolenaiheitani olivat yksinäisyys pentutarhassa ilman muita pentuja ja tietenkin Liitomielen suhtautuminen minuun, mutta ainakaan vielä minulla ei ollut ehdotuksia tai omasta mielestäni edes mahdollisuutta kumpaankaan ongelmaan vaikuttamiseen eikä niitä sen vuoksi kannattaisi jäädä murehtimaan. Käänsin pääni poispäin Liitomielestä ja nappasin uudestaan kiinni sammalreuhkasta lennätellen siitä nyt palasia ympäriinsä. Se oli minusta hauskaa ja pidin siitä, mutta se ei selvästikään ollut Liitomielen mielipuuhaa ja sammaleen väärinkäyttämiseni katkesi kuin seinään sillä hetkellä kun Liitomieli avasi suunsa ja puhui ensimmäisen kerran niin, että sanat olivat tavallaan osoitettu suoraan minulle: “Olen kärsinyt koko aamun vatsakivuista ja pahoinvoinnista ja Värelehti oli sitä mieltä että pennut voivat syntyä melkein milloin vain. Tarvitsisin mielestäni vähän lepoa.” Vilkaisin ällistyneenä Liitomieleen, mutta naaras oli jo kääntänyt katseensa eri suuntaan ja jouduin tyytymään Ruusujalan katselemiseen. Tummanruskea naaras katsoi pitkään Liitomieltä ja kääntyi sitten minun puoleeni ja naukaisi hiljaa: “Älä välitä hänestä. Hän on vain väsynyt ja hän ei jaksa enää kantaa pentuja. Hän on pian ystävällisempi sinulle.” Pystyisin aina luottamaan Ruusujalkaan, mutta silti hänen vakuuttelunsa jäi riippumaan ilmaan epävarmasti. Liitomieli ei pitänyt minusta ja sitä käsitystä ei voisi muuttaa edes esi-isämme Tähtiklaanissa. Yllätyin itsekin siitä miten nopeasti mielialani muuttui ja ankea ja tyhjä tunne sisälläni muuttui ärtymykseksi ja sai minut jopa vihaiseksi. Ei se ollut minun syyni että Liitomieli piti minua takiaisena turkissaan eikä minun tarvinnut tuntea hänen oikuttelunsa vuoksi huonoa omatuntoa mistään. Uudesta tuulesta piristyneenä loikkasin puoliksi Ruusujalan päälle enkä edes kiivastunut siitä kun valuin alas sammalille hänen lapaansa pitkin. Ruusujalka loi minuun raukean katseen ja yritin käyttää hänen omaa väsymystään edukseni ja naukaisin maanittelevasti: “Voinko mennä ulos leikkimään? En voi leikkiä täällä tarpeeksi hyvin, koska minun pitää antaa Liitomielelle omaa rauhaa.” Se ei tuntunut olevan tarpeeksi tehokas tapa saada Ruusujalkaa päästämään minua pois täältä, joten naukaisin hieman alistuneemmalla äänellä: “Minulle tulisi parempi mieli siitä.” Se oli jo paljon parempi yritys, koska Ruusujalan silmät välkähtivät yllättyneesti ja nyt pystyin jo melkein kuulemaan miten naaras pohti pyyntöäni. Lopulta hän nousi hieman kankeasti jaloilleen ja ravisti turkkiaan ennen kuin hän myöntyi: “Me emme viivy pitkään.” Se oli selvä toteamus enkä pääsisi siitä yli enkä ympäri, mutta pienikin hetki jossakin toisaalla oli minun voittoni ja se sai minut melkein hypähtämään innosta. Pingoin siinä samassa pentutarhan suulle ja yritin hillitä itseäni edes sen verran, että Ruusujalka ei jäisi pahasti jälkeeni. Työnnyin ulos pentutarhan varjoista ja häikäistyin kirkkaasta valosta ja kultaisista säteistä, jotka saivat valkoisen lumen kimmeltämään hopeisena. Lumi oli kylmää ja se tuntui pistelevän polkuanturoitani, mutta se oli aivan yhtä houkuttelevaa kuin viime kerrallakin. Työnsin käpälääni lumeen ja värähdin sen kylmyydestä, mutta en kuitenkaan lopettanut ennen kuin lumi muuttui niin raskaaksi että en saanut käpälääni ujutettua sen läpi. Vedin käpäläni takaisin ja nuolaisin sitä muutaman kerran lämpimällä kielelläni, mutta silloin Ruusujalka naukaisi varoittavasti: “Älä nuole lunta pois turkistasi tai käpälästäsi, Varispentu. Sinulla on hetken päästä vain enemmän kylmä kun lopetat sen.” Ruusujalka kuulosti jälleen kerran todella älykkäältä ja painoin naaraan sanat visusti mieleeni. Loikkasin lumessa eteenpäin ja säpsähdin kun vajosin lumeen vain syvemmälle heti kun olin laskeutunut taas maahan. Irvistin hieman kun vatsakarvani osuivat lumeen ja hyytävä tunne syöksähti suoraan luihin ja ytimiin ja sai sydämeni sykähtämään tavallista nopeammin. Tunne meni kuitenkin ohikiitävässä hetkessä ohi ja se jätti jälkeensä vain pienen uteliaisuuden kutinan, joka sai minut yrittämään tempaustani uudelleen ja vielä kolmannenkin kerran. Vilkaisin taakseni ja huomasin loikkineeni poispäin Ruusujalasta, joka kuitenkin seurasi minua tyynesti. Ruusujalka näytti liikkuvan lumessa monta kertaa vaivattomammin kuin minä, mutta en antanut sen vaivata minua vaan kömmin jalkojani nostellen tasaisemmalle maaperälle, jossa oli huomattavasti vähemmän lunta eikä se ollut enää niin upottavaa. Ilahduin uudesta kokemuksesta ja raavin kovaa lunta parhaani mukaan käpälälläni paljastamatta kuitenkaan kynsiäni. Olin uppoutunut lumen kovuuden selvittämiseen niin suuresti, että en edes huomannut lähestyvää oppilasrykelmää, vaikka he meuhkasivat pentutarhan hiljaisuuteen verrattuna niin äänekkäästi, että kaikki muutkin klaanit varmaan kuulivat sen. Pienikokoinen musta naaras kertoi juuri kahdelle muulle oppilaalle jostakin mitä Setriviiksi oli hänelle sanonut ja toinen oppilas liittyi siihen mukaan ja maukaisi lujasti: “Savuisku oli siitä eri mieltä hänen kanssaan, mutta minusta he molemmat ovat oikeassa. Myrskyklaaniin ei voi luottaa sen enempää kuin kettuunkaan!”
“Älä ota sitä itseesi, Harmaatassu”, tummilla täplillä varustettu naaras toppuutteli ja laski häntänsä harmaan kollin lavalle, “Varjoklaani on jo saanut kostonsa. Olemme jo tasoissa.”
Harmaatassuksi kutsuttu kolli tuhahti ja murisi: “Ututurkki ja Rosmariinitähti kuolivat siinä taistelussa eikä Varjoklaani saanut vietyä edes kovinkaan montaa heidän sotureistaan.” Musta naaras näytti järkyttyneeltä Harmaatassun sanoista ja hän vastasikin kollille paljon hillitymmällä äänensävyllä: “Molemmat klaanit menettivät sotureitaan. Anna sen jo olla.” Harmaatassu loi tiukan katseen häneen ja maukaisi sitten molempiin naaraisiin nopeasti vilkuillen: “Minä haluan ainakin syödä jotain. Tuletteko te mukaan? Unikkotassu, tuletko?” Tabbykuvioinen naaras vilkaisi mustaan oppilaaseen ja nyökkäsi sitten. Musta naaras oli juuri vastaamassa, kun hän huomasi minut ja Ruusujalan ja naukaisi: “Odottakaa siellä.” Harmaatassu vilkaisi häntä, mutta kohautti kuitenkin lapojaan ja lähti toiseen suuntaan yhdessä Unikkotassun kanssa. Ruusujalka kehräsi mustalle oppilaalle kun naaras lähestyi häntä ja naukaisi hänelle pian lämpimästi: “Miten koulutuksesi edistyy, Paatsamatassu?” Oppilas räpäytti sinisiä silmiään ja kiehnäsi hetken naarasta vasten ennen kuin vastasi autuaasti venytellen: “Ne menevät todella hyvin. Olen varmasti seuraava varapäällikkö.” Ruusujalan viikset värisivät kun hän kurottautui nuolaisemaan Paatsamatassun poskea pehmeästi. Sitten hän ilmeisesti muisti minut, koska hän nosti päätään ja kutsui minut häntäänsä heilauttamalla lähemmäksi. Kun olin tarpeeksi lähellä, Ruusujalka loi vielä yhden hellän silmäyksen Paatsamatassuun ja naukui: “Paatsamatassu on minun tyttäreni. Paatsamatassu, tässä on Varispentu. Pimeävarjo pyysi minua pitämään hänestä huolta.” Paatsamatassu kallisti hieman päätään ja tuli sitten aivan eteeni ja haisteli ilmaa minun ympärilläni ja esittäytyi sitten ystävällisesti: “Hei, Varispentu. Tiedätkin jo minun nimeni.” Minusta se oli typerä tapa esitellä itsensä, mutta en sanonut siitä mitään vaan nyökkäsin vain hieman jähmeästi. Minulle oli tullut jälleen kerran tukala olo kun Ruusujalka oli viitannut siihen, että minulla ei ollut mitään syytä kutsua häntä emokseni. En ymmärtänyt ollenkaan sitä, mitä tässä oli meneillään. Tarkastelin Paatsamatassua katseellani, kun kuulin yhtäkkiä tuskasta kielivän huudon pentutarhan suunnalta. Pääni käännähti siinä samassa pentutarhan suuntaan ja ehdin nähdä vilauksen hoipertelevasta Liitomielestä, ennen kuin hän ilmeisesti lysähti niille sijoilleen pentutarhan sisäpuolella. Ruusujalka vilkaisi minua ja säntäsi sitten pentutarhan suuntaan. Pentutarhan suulla hän käännähti katsomaan tytärtään lapansa yli ja huutamaan: “Hae Värelehti paikalle, Paatsamatassu!” Paatsamatassu pöllytti lunta lähtiessään juoksemaan tuli hännän alla johonkin ja minä jäin yksin leirin keskelle. Kissat leirissä kuiskivat toisilleen jotain ja joku pujahti toiseen pesään muiden huomaamatta. Pian Pimeävarjo jo syöksähtikin ulos pesästä ja tunkeutui ruskean naaraan perässä pentutarhaan. Ruusujalka jäi levottoman näköisenä seisomaan pentutarhan ulkopuolelle, mutta pian hän sai koottua itsensä ja muutamalla pitkällä loikalla hän oli vieressäni ja naukaisi tomerasti: “Saatkin olla vähän pidempään ulkona.” Olisin jonakin toisena hetkenä ollut onnen kukkuloilla sen vuoksi, mutta nyt mieltäni varjosti ajatus Liitomielestä. En pitänyt vaaleasta naaraasta, mutta en silti halunnut että hän loukkaantuisi tai hänelle kävisi mitään pahaa. Koko sen ajan jonka jouduin viettämään poissa pentutarhasta, ajatukseni harhailivat takaisin pentutarhaan enkä osannut keskittyä enää mihinkään muuhun. Lopulta sama ruskea naaras tuli ulos pentutarhasta ja nyökkäsi Ruusujalalle. Ruusujalka lähti tuuppimaan minua hellävaraisesti pentutarhan suuntaan ja jännitys suorastaan kupli rinnassani. Heti kun pääsin sisälle pentutarhaan, tunsin jonkin aivan vieraan tuoksun vallanneen koko pentutarhan, mutta se oli jollakin tavalla hyvin miellyttävä ja turvallinen tuoksu eikä se siksi saanut minua huolestumaan. Ruusujalka luovi itseään lähemmäs Liitomielen sammalia ja menin hänen peräänsä, vaikka en nähnyt vielä mitään Pimeävarjon selän takaa. Ruusujalka päästi ihastuneen henkäyksen päästyään tarpeeksi lähelle ja tulin itsekin kärsimättömäksi. Pimeävarjo tuntui aistivan läsnäoloni ja kärsimättömyyteni, koska suuri kolli kääntyi hieman nähdäkseen minut paremmin ja hetken mietittyään jotain hän räpäytti silmiään ja teki minulle tilaa hänen vierestään. Työnnyin hänen viereensä ja näin Liitomielen vaalean kyljen vieressä toisen vaalean turkin, jonka mustakuvioinen kylki kohoili hieman hengityksen tahdissa. En ollut koskaan nähnyt Pimeävarjoa yhtä ylpeänä kuin nyt, kun hän maukaisi juhlallisella äänellä minulle: “Varispentu, tässä on sinun velipuolesi. Pidä Vatukkapennusta hyvää huolta.” Olin silminnähden yllättynyt tästä uutisesta, mutta sen kuuleminen tuntui silti hyvältä. Olin juuri vannomassa isälleni että katsoisin Vatukkapennun perään aina, kun huomasin Liitomielen siristyneet meripihkasilmät ja ymmärsin, että naaras olisi valmis tekemään mitä vain, että hän saisi pidettyä minut kaukana Vatukkapennusta. Käänsin mieleni pahoittaneena katseena ja peräännyin kyyristyen pois Liitomielen läheltä. Liitomieli ei tulisi koskaan suhtautumaan minuun samalla tavalla kuin toisiin ja vain hän ja Tähtiklaani tiesivät syyn siihen.

Nimi: Jääsielu

08.03.2016 16:50
Järvi oli jäässä, ja paksu hanki sen päällä oli lähes koskematon. Taivas oli piilossa harmaiden pilvien takana, ja lehdettömät puut olivat myös saaneet osansa lumipeitteestä. Pakkasta ei juurikaan ollut, ja lumi tassujeni alla oli jo hieman nuoskaista. Istuin paikoillani, hännänpää vääntyillen, ja tuijotin tyyntä maisemaa edessäni. Olin lähtenyt leiristä, sillä tahdoin selvitellä ajatuksiani rauhassa, eikä se onnistunut keskustelevien ja kiireisten klaanitovereideni keskellä. Aikaisemmin samana päivänä olin pitänyt Sadetassulle harjoituksia, ja aurinkohuipun aikaan olin käskenyt hänet metsästämään. Sen jälkeen olin johtanut rajapartiota, mutta nyt olin vihdoin yksin. Estääkseni itseäni kylmettymästä nousin jaloilleni, poljin hetken lunta tassujeni alla, ja otin hieman vauhtia, jotta voisin kiivetä läheiseen puuhun. Puun likainen runko ja käppyräiset oksat haisivat vanhalta maalta, lehdiltä ja metsältä, ja tuttu tuoksu sai oloni rauhalliseksi äkkinäisen kiipeämisen jäljiltä. Oksilla oli ohut lumikerros, ja joistakin roikkui pieniä jääpuikkoja. Istahdin leveälle oksalle, ja äkkiä annoin tutuksi tulleen kaipauksen vallata minut.
*Miksi, Nokiraita? Miksi juuri sinä?* Klaanissa oli monta soturia, mutta silti Tähtiklaani oli antanut juuri Nokiraidan kuolla. Eikö sen tarkoitus ollut juurikin suojella kissoja? Sihahdus karkasi suustani, ja loin pitkän katseen pilviselle taivaalle. Miksi?
"Nokiraita, jos sinä kuulet", kuiskasin ja suljin silmäni antaen tuulen pyyhkiä turkkiani, "minä lupaan pitää huolta jokaisesta klaanitoveristani, jottei kenenkään tarvitse enää kuolla turhaan!"
Jäin istumaan oksalle vielä hetkeksi, mutta vähän ajan kuluttua huomasin liikettä Myrskyklaanin ja Varjoklaanin rajalla. Niskakarvani pörhistyivät, ja yhdellä sulavalla loikalla hyppäsin alas oksalta vetiseen nuoskalumeen. Puu ei ollut kovin kaukana rajasta, ja juoksin kohti kissaa, joka haisi vahvasti Myrskyklaanilta.
"Aiotteko taas tulla riistavarkaisiin?" murisin kirjavalle kollille, ja pysähdyin käpälät liukuen aivan rajalle. Leveälapaisen kollin niskakarvat pörhistyivät, ja hän siristi uhkaavasti kellertävän vihreitä silmiään. Kollin mukana ei ollut muita kissoja, ja mahdollisesti hän oli vain partioimassa. Äkkiä tajusin kollin olevan sama kissa, jonka kanssa olin tapellut kokoontumisessa, ja samaan aikaan tunnistus välähti kollin katseessa.
"Meidän reviirillämme riittää riistaa, ja syömme hyvin. Samaa ei näköjään voi sanoa teistä", kolli tuhahti aavistus ivaa äänessään, ja vilkaisi minua merkitsevästi.
"Meillä on riistaa aivan riittävästi. Me emme sentään alennu riistavarkaiden tasolle", sanoin kylmästi, häivähdys murinaa äänessäni.
//Yksi? Jää vielä pilkkaa jotain jä lähtee sitten ivallisesti virnuillen x)

Nimi: Kipinäsydän

03.03.2016 17:57
Olin Heinätassun kanssa metsällä. Katselin, kuinka oppilaani haisteli ilmaa. Olimme saaneet vasta pari pientä jyrsijää, vaikka olimme etsineet riistaa tavallista kauemmin. Taivaalla liikkui uhkaavia pilviä ja koko metsä vaikutti jotenkin hämyisemmältä. Klaani oli ruokittava, mutta metsä tuntui tänään melkein riistattomalta. En haistanut tai kuullut yhdenkään saaliseläimen merkkejä, vaikka viritin aistini äärirajoilleen. Heinätassu teki parhaansa, mutta kolli ei onnistunut paikallistamaan riistaa sen paremmin kuin minäkään. Aloin nähdä oppilaassani väsymyksen merkkejä. Olimme olleet liikkeellä aamusta saakka ja ilta teki jo tuloaan.
"Mitä jos sinä veisit saamamme riistan edeltä leiriin. Minä etsin vielä vähän aikaa", ehdotin Heinätassulle, joka nyökkäsi. Valkoinen kolli poimi suuhunsa kaksi ruipeloa myyrää ja lähti kohti leiriä. Minä lähdin kävelemään kaikki aistit valppaina puiden varjostaessa kulkuani. Aikani kuljettuani kuulin hentoista rapinaa suuren kuusen juurelta. Pudottauduin vaanimisasentoon ja lähdin hiipimään mahdollisimman hiljaa ääntä kohti. Velvollisuudentunne klaanini ruokkimisesta sai minut vaanimaan kuin aave. Kuin olisin leijunut hangen yllä. Hiiri ei aavistanut mitään. Samassa se makasi kuolleena tassuissani ja hautasin sen lumeen.

Jatkoin saalistusta, mutten saanut enää mitään kiinni. Pimeys laskeutui metsään ja alkoi pyryttää lunta. Pian sitä satoi niin paljon, etten nähnyt paljon omaa kuonoani pidemmälle. Kuin ihmeen kaupalla löysin paikan, jonne olin haudannut hiireni. Kaivoin sen lumesta pyryn ulvoessa metsän puissa. Lähdin kulkemaan leirin suuntaan. Painoin leukani rintaani vasten lumen tuiskutessa yhä voimakkaammin ympärilläni. En nähnyt kertakaikkiaan mitään. Haistelin ilmaa, mutta tuuli kadotti kaikki tuoksut. En tiennyt yhtään, missä olin.
*Voi ei! Olen eksyksissä*, mietin hädissäni. Kuinka löytäisin takaisin leiriin? Jatkoin matkaani, koska en voinut muutakaan. Tarpoessani hangessa pimeyden ympäröimänä tunsin yllättäen kinoksen pettävän allani. Rääkäisin pudotessani vanhaan kaninkoloon. Niitä ei ollut reviirillämme kuin muutamia, joten ei ollut kovin todennäköistä tippua sellaiseen.
*Voisiko päivä enää pahemmaksi muuttua?* mietin synkästi. Yritin nousta jaloilleni, mutta kun laskin painoa oikealle etutassulleni, se petti altani ja tunsin kuuman kivun aallon jalassani. Älähdin kivusta ja mäjähdin takaisin kolon lattialle.
*Se varmaan vääntyi pudotessani*, mietin paniikin hiipiessä mieleeni. Tarvitsin apua, mutta eihän kukaan lähtisi etsimään minua tällaisessa myrskyssä. Saatoin kuulla koloon tuulen ulvonnan. Yö toi karmivasti mieleeni päivän, jona Nokiraita katosi. Ajatus sai selkäpiini karmimaan. Hengitin pari kertaa syvään ja kokeilin tassuani uudestaan. Oli selvää, ettei sillä voinut kävellä. Suljin silmäni pimeässä kolossa ja mietin mitä tekisin.
*Täällä on ainakin kuivaa. Minun on parasta jäädä tänne odottamaan myrskyn laantumista*, ajattelin. Mahani kurni ikävästi. En ollut syönyt koko päivänä mitään. Vieressäni lojui aiemmin nappaamani hiiri, josta lähti houkutteleva tuoksu. Tiesin, että klaani pitäisi ruokkia ensin, mutta tilanne oli poikkeuksellinen, joten pistelin jyrsijän poskeeni. Se sai oloni hieman paremmaksi, mutta myös raukeaksi. Käänsin kipeän tassuni mahdollisimman kivuttomaan asentoon ja suljin silmäni.

Unessani olin jälleen Varjoklaanin ja Myrskyklaanin välisessä taistelussa. Rääkäisyt täyttivät ilman. Näin klaanitovereitani taistelun tuoksinassa. Selkääni hyppäsi pieni naaras, jonka karistin nopeasti. Syöksyin paikasta toiseen auttamassa klaanitovereitani. En tuntenut tavanomaista taisteluväsymystä vaan ainoastaan suurta voitonriemua, kun vihollinen toisensa jälkeen perääntyi. Olin juuri lyömässä kumoon erään kollin, kun näin kissan vieressäni kaatuvan maahan. Käännähdin nopeasti ja näin Taivaltuulen makaavan lasittunein silmin edessäni. En saanut sanaa suustani. Haukoin henkeäni ja tuuppasin minulle rakasta kissaa, mutta tämä oli kuollut. Sain päästettyä suustani lohduttoman parkaisun. Hautasin kuononi Taivaltuulen turkkiin hakien lohtua tämän tutusta tuoksusta. Samassa kuulin takaani raskaan tömähdyksen. Käänsin päätäni. Kauhukseni tunnistin kuolleen kissan.
"Täpläkaste! Ei!" huusin, mutta ystäväni ei reagoinut. Tuijotin kauhuissani ympärilleni, mutta näin kaikkialla vain kaatuneita klaanitovereita ja verenhimoisia myrskyklaanilaisia. Päälleni hyökkäsi valtava kolli, mutta olin niin surusta turta, etten pystynyt liikahtamaankaan.
"Tällä kertaa Taivaltuuli ei ole paikalla pelastamassa sinua", kuului matala ääni, vaikka kollin suu ei edes liikkunut. Hyökkäjä nosti päätään valmistautuessaan antamaan tappoiskun.

Uni vaihtui. Tällä kertaa olin Varjoklaanin reviirillä metsässä. Katselin ympärilleni, mutten havainnut mitään epätavallista. Ilma oli mitä kaunein ja linnut lauloivat puiden oksilla. Oli viherlehden aika. Sitten kuulin heleää naurua pusikon takaa ja hiivin uteliaana katsomaan, mitä oli tekeillä. Siellä oli Vaahteraloimu, mutta hän ei ollut yksin. Ystäväni nauroi ja kiehnäsi minulle tuntemattoman naaraan kyljessä. Näillä näytti olevan hyvin hauskaa. Samassa kissojen takaa ilmestyi pieni pentu, jota naaras ja Vaahteraloimu katsoivat lempeästi. Sisälläni roihahti. Olisin halunnut repiä naaraan variksenruuaksi. Tuolla oudolla kissalla ei ollut mitään oikeutta koskea Vaahteraloimuun. Vahva omistushalu ja viha saivat minut melkein hyppäämään esiin pusikosta, jossa piileskelin. Olisin tehnytkin sen, ellei ilmapiiri olisi yllättäen muuttunut. Taivas pimeni ja linnut vaikenivat. Napakka tuuli ujelsi metsän puissa. Katsahdin outoon naaraaseen, mutta tämä ei ollutkaan enää siinä. Hänen paikallaan seisoi valtava mäyrä, joka murisi kauhistuneelle Vaahteraloimulle. Ennen kuin ehdin liikahtaakaan, mäyrä nosti jättimäisen käpälänsä ja iski sillä Vaahteraloimua. Kolli lensi kaaressa monta ketunmittaa ja jäi makaamaan liikkumattomana. Hyökkäsin raivoissani mäyrän niskaan, mutta se ravisteli minut irti melkein heti. Iskeydyin kyljelleni maahan. Kylkeeni sattui enkä saanut henkeä. Yritin nousta, mutta kehoni ei totellut. Saatoin vain katsoa, kun punasilmäinen mäyrä lompsi Vaahteraloimun luo ja iski hampaansa tähän.
"Eiiii!" parkaisin.
"Kipinäsydän! Kipinäsydän!" kuulin huudon uneni läpi.

Räväytin silmäni auki. Haukoin henkeäni, kuin olisin juossut pitkänkin matkan. Hetken ihmettelin, missä olin, mutta sitten mieleeni muistuivat eiliset tapahtumat. Ylhäältä kolon suulta pilkotti aamuauringon valoa.
"Kipinäsydän! Missä olet?!" Vaahteraloimun ääni kantautui yhä voimakkaampana.
"Täällä! Olen täällä kaninkolossa!" huusin niin kovaa kuin pystyin. Hetken päästä Vaahteraloimun pää ilmestyi kolon suulle. Kollin kasvoilta paistoi helpottunut ilme.
"Kipinäsydän! Tähtiklaanille kiitos, että olet hengissä", kolli maukui. Hymyilin kollille. Painajaiseni olivat vielä tuoreena mielessäni, minkä vuoksi oli entistä ihanampaa nähdä ystäväni kunnossa.
"Loukkasin jalkani. Voitko auttaa minut ylös täältä?" pyysin ystävältäni, jonka ilme muuttui huolestuneeksi.
"Tietysti autan. Onko se kovin kipeä?" Vaahteraloimu kysyi.
"No ei kovin", vastasin vältellen. En halunnut huolestuttaa kollia, vaikka jalkani tuntui olevan tulessa. Vaahteraloimun avulla onnistuin pääsemään ylös kolosta. Oikeastaan hän lähinnä veti minut niskanahasta ylös. Olimme molemmat hengästyneitä, kun viimein makasin hänen vierellään lumella.
"Nojaa minuun. Mennään kotiin", Vaahteraloimu kehotti ja auttoi minut pystyyn. Jalan kipu paheni, kun vahingossa laskin sille liikaa painoa. Hitaasti ja vaivalloisesti onnistuimme pääsemään leiriin. Saapumisemme huomattiin saman tien.
"Kipinäsydän! Olimme niin huolissamme!" Taivaltuuli maukui huojentuneena syöksyessään suoraan päin kipeää puoltani. Kiristelin hampaitani kivusta, kun naaras nuolaisi ponnekkaasti korvaani. Vasta sitten hän huomasi ilmeeni.
"Onko kaikki hyvin? Sattuuko jonnekin?" Taivaltuuli huolehti. Nyökkäsin ja näytin tassuani.
"Minä käyn hakemassa Värelehden", harmaa naaras sanoi ja pinkaisi parantajan pesälle.
"Hyvä nähdä, että olet hengissä Kipinäsydän", Ruohotähti maukui astellessaan lähemmäs.
"Mitä tapahtui?" kuului samassa Täpläkasteen ääni, kun tämä kiirehti luokseni sotureiden pesältä. Muitakin uteliaita alkoi kerääntyä ympärilleni.
"Minähän sanoin, että hän palaa", kuulin oppilaani maukuvan pesätoverilleen. Hymyilin Heinätassulle, kun katseemme kohtasivat. Aloitin kertomaan kissajoukolle ujosti, mitä tapahtui, mutta jouduin lopettamaan melkein saman tien, kun pyörryttävä kivun aalto tuntui syvällä tassussani. Rääkäisin vaimeasti.
"Pois tieltä! Tehkää tilaa" kuulin Värelehden äänen tämän työntyessä esiin kissojen joukosta. Hänen perässään kulki hänen oppilaansa Laventelitassu. Värelehti vilkaisi tassuani ja sitten Vaahteraloimua.
"Auttaisitko hänet pesälleni?" parantaja pyysi kollilta ja tämä nyökkäsi. Vaahteraloimuun tukeutuen nilkutin parantajan pesään ja lysähdin maahan. Kipu tassussa yltyi. Värelehti tutki sitä pitkään oppilaansa seuratessa tarkkaavaisesti vieressä.
"Hyviä uutisia. Se on vain poissa sijoiltaan. Voin naksauttaa sen paikalleen, mutta se tekee kipeää", parantaja sanoi. Nyökkäsin hammasta purren. Suljin silmäni, kun Värelehti ryhtyi työhön. Tunsin hänen otteensa tassussani ja samassa kamala kipu lävisti tajuntani. Rääkäisin niin kovaa, että koko leiri varmasti kuuli sen. Kivun loputtua avasin silmäni. Hämmästyksekseni tassu ei ollut enää kipeä. Vähän arka vain.
"Jää tänne lopuksi päivää lepäämään. Varmuuden vuoksi", parantaja maukui hymyillen ja lähti pesästä oppilas perässään. Vaahteraloimu katsoi minua kehräten.
"Onneksi selvisit. Olin kovin huolissani", kolli maukui ja nuolaisi korvaani. Se hämmensi minua, mutten ehtinyt vastata, kun suustani purkautui valtava haukotus.
"Jätän sinut lepäämään", Vaahteraloimu naukaisi pehmeästi ja tassutteli ulos parantajan pesästä. Olin niin uupunut, että suljin silmäni ja nukahdin saman tien.

Nimi: Zare

25.02.2016 12:03
____________________________________

Nimi: Zare

25.02.2016 11:41
Kipinäsydän// 40kp, 25kp
Heinätassu// 0kp
Kaaostassu// 0kp
Jääsielu// 11kp, 10kp
Laventelitassu// 26kp

Nimi: Jääsielu

22.02.2016 16:31
"Mutta mitä jos pahat kissat ajetaan pois? Silloinhan kaikki olisi hyvin", Sadetassu kysyi kallistaen päätään uteliaana. Lopetin kävelemisen, käänsin katseeni oppilaaseen, huokaisin ja viitoin hännälläni tätä istumaan. Sadetassu oli lupaava oppilas, mutta hän oli niin... hyväuskoinen. Naaraan silmissä hyvyys ja pahuus olivat niin mustavalkoista ja selvää, mutta miten hän edes olisi voinut ymmärtää, kun niin oli ehkä joskus jokaisen mielestä ollut? Niin, myös minun.
"Se ei ole niin yksinkertaista", mau´uin hiljaa, ja hätkähdin hieman katkeraa äänensävyäni, "ei valoa olisi olemassa ilman pimeyttä, tai toisinpäin. Tarvitset ympärillesi valoa, että voit huomata myös varjon. Jokainen oppii elämään sen mukaan, kuin miten hänet kasvatetaan. Mikä tekee meistä hyviä kissoja, jos häädämme nälkäkuoleman partaalla olevan erakon pois reviiriltämme? Mutta ei, ei se tee meistä myöskään pahoja. Me vetoamme soturilakiin ja Tähtiklaaniin kuten myös oman klaanimme selviytymiseen. Samalla tavoin Tuuliklaani pitää meitä pahoina kuin me heitä, kilpailijoina. Ja miksi emme sitten muuta aatteitamme? No, aina se ei edes ole mahdollista, mutta maailma on julma. Me emme mielellään menetä rakkaitamme, joten mitä jonkun muun tuntemattoman henki silloin merkitsee? Opit kyllä ymmärtämään, vaikka minä en ole paras kissa selittämään. Mutta oikeasti oikeaa ja väärää ei ole olemassa, on vain erilaisia käsityksiä niistä." Sadetassu näytti miettivältä, mutta huitaisin häntä hännälläni.
"Mene metsästämään", kehräsin hiljaa ja Sadetassu kehräsi tyytyväisenä, sillä naaras oli synnynnäinen metsästäjä. Taistelemaan hänestä ei ollut, sillä rehellisesti sanoen hän oli aivan liian pehmeä.
"Tuo oli hyvin sanottu", Ruohotähti kehui matalasti ja työntyi lumisten kuusenoksien alta vierelleni, katsoen sitten lumessa pinkovaa oppilastani.
"Salakuuntelitko sinä?" Sähähdin pöyristyneenä. Ruohotähti heilautti anteeksipyytävästi häntäänsä.
"Satuin vain kulkemaan lähellä, ja jäin sitten kuuntelemaan." Tuijotin Sadetassun paksuun hankeen jättämiä jälkiä, katsomatta päällikköä, joka tarkkaili minua silmäkulmastaan.
"En olisi itse osannut selittää paremmin", hän tokaisi sitten. Tuhahdin hieman ja nielaisin kärkkään vastaukseni. Minua inhotti Ruohotähden ja Värelehden utelut voinnistani, mutta nyt en jaksanut vastata mitään näkymättömään kysymykseen, joka tuntui riippuvan ilmassa.
//Pakko jättää tää pätkäks, jatkan myöhemmin -.-"

Nimi: Kipinäsydän

21.02.2016 14:13
Nousin ylös makuusijaltani. Oli vielä melko aikaista, mutta kuulin Taivaltuulen jo jakavan päivän partioita. Tassuttelin aukiolle, missä kissat olivat kokoontuneet varapäällikön ympärille kuulemaan päivän ohjelmasta. Kun saavuin paikalle, muut olivat jo hajaantumassa. Partiot oli siis jaettu. Kävelin Taivaltuulen luo.
"Löytyisikö minulle ja Heinätassulle jotain tekemistä?" kysyin harmaalta naaraalta.
"No, te voisitte lähteä iltapartion mukaan. Metsäsielu johtaa sitä", entinen mestarini maukui hymyillen. Nyökkäsin. Vilkaisin oppilaiden pesään päin, mutta en nähnyt oppilastani.
*Hän varmasti nukkuu vielä*, ajattelin enkä raaskinut mennä herättämään Heinätassua vielä.
"Minulla on niin nälkä, että voisin syödä ketun. Haluatko syödä kanssani?" Taivaltuuli kysyi.
"Tietysti", vastasin ja haimme kumpikin tähän aikaan aamusta vielä olemattomasta tuoresaaliskasasta myyrät. Asettauduimme syrjemmälle syömään.
"Miten Heinätassun kanssa sujuu?" Taivaltuuli kysyi vilkaisten minua uteliaasti.
"Oikein hyvin", maukaisin vastaukseksi. Juttelimme hetken Heinätassun koulutuksesta. Sitten Taivaltuuli kysyi aivan yllättäen:
"Miten sinulla menee Vaahteraloimun kanssa?" Katsoin harmaata naarasta hämilläni. Miksi hän tuollaista kyseli?
"Hy-hyvin. Nyt kun hänen jalkansa on parantunut, pystymme käymään metsällä yhdessä", vastasin tuijottaen myyräni jämiä. Mitä Taivaltuuli oikein ajoi takaa? Hetkeen naaras ei sanonut mitään.
"Teistä on tullut läheisiä", entinen mestarini maukui vilkaisten minua tietäväisesti. Mitä Taivaltuuli oikein vihjasi? Minä ja Vaahteraloimu olimme vain ja ainoastaan ystäviä! Ainakin luulin niin. Vanhempi naaras katsoi minua odottaen vastaustani. Hetki oli kiusallinen. Onneksi juuri silloin Heinätassu työntyi esiin oppilaiden pesästä ja suunnisti luokseni.
"Huomenta Kipinäsydän! Olen valmis kunnon harjoituksiin!" kolli naukui pirteästi ja huitaisi ilmaa tassullaan, kuin edessä olisi seissyt vihollinen. Hyrisin mielissäni.
*Tuollaista energiaa hän tänään tarvitseekin*, ajattelin. Viittasin oppilaani seuraamaan ja lähdimme ulos leiristä.

Istahdin lumiseen maahan melko lähelle leiriä ja oppilaani teki samoin.
"Tänään emme taistele. Aion opettaa sinulle metsästyksen alkeet", maukaisin kollille, jonka hymy hieman hyytyi.
*Hän olisi halunnut varmaan taisteluharjoitukset*, mietin, mutta en aikonut muuttaa suunnitelmiani. Oli tärkeä taito osata tuoda klaanille ruokaa. Näytin ja selostin Heinätassulle, miten piti toimia ja kolli toisti liikkeeni, vaikkakaan ei enää puhkunut innosta. Korjailin hänen asentoaan ja liikkumistaan, kunnes lopulta olin tyytyväinen häneen.
"Noniin Heinätassu. Lähde tuohon suuntaan ja kokeile saada jotain viemisiksi klaanille", maukaisin ja osoitin hännälläni kohti Jokiklaanin rajaa. Kolli lähti loikkimaan päättäväisesti osoittamaani suuntaan ja minä seurasin hänen kannoillaan, mutta en kovin lähellä, jotta oppilas saisi keskittyä rauhassa. En yrittänytkään pysyä näkymättömissä vaan pelkästään tarkkailin hiljaa kollin liikkeitä ja taitojen käyttöä. Heinätassu huomasi ilmassa leijuvan vienon myyräntuoksun, mutta ei ollut tarpeeksi nopea saadakseen eläintä kiinni. Valkoinen kolli istahti lumelle harmissaan. Tassuttelin hänen vierelleen.
"Ei se mitään. Yritä uudestaan", kehotin oppilastani, joka lähti jälleen etsimään vainua.

Palasimme leiriin. Olin kehottanut Heinätassua jatkamaan saalistusta, kunnes hän saisi jotain kiinni. Siinä oli mennyt aika kauan, mutta lopulta oppilas sai kiinni hiiren. Hän kantoi sen ylpeänä klaaninvanhimmille. Istahdin lähelle sotureiden pesää ja ryhdyin pesemään itseäni. Täpläkaste liittyi seuraani. Vaihdoimme kieliä, kunnes Vaahteraloimukin saapui paikalle ja asettui makuulle viereemme. Mielessäni käväisivät Taivaltuulen sanat, mutta häädin ne pois. En jaksanut miettiä sellaisia juuri nyt.
*Kunpa tällaisia hetkiä olisi enemmän. Minä ja kaksi parasta ystävääni yhdessä eikä klaanien välisiä kiistoja luomassa synkkää tunnelmaa*, ajattelin ja annoin hennon tuulenvireen värisyttää viiksiäni kuunnellessani Täpläkasteen ja Vaahteraloimun keskustelua taistelutekniikoista.
"Käydäänkö metsästämässä?" Täpläkaste ehdotti.
"Käydään vain", Vaahteraloimu maukui ja venytteli kunnolla. Olin aikeissa suostua, mutta sitten muistin oppilaani. Vilkaisin valkoiseen kolliin, joka aterioi oppilaiden pesän läheisyydessä.
"Odottakaa hetki. Tulen ihan kohta", mau'uin ystävilleni ja tassuttelin Heinätassun luo. Tämä nosti päänsä myyrästään ja katsoi minua kysyvästi.
"Haittaako sinua, jos annan sinulle iltaan asti vapaata?" kysyin varovasti.
"Ei tietenkään", kolli vastasi. Hymyilin hänelle.
"Hienoa. Jos tulee tylsää, voit aina putsata klaaninvanhimpien turkit", sanoin hieman pilkettä silmäkulmassa. Kolli vaikutti ymmärtävän vitsailuni.
"Klaaninvanhimpien turkit? Yäk!" Heinätassu naukaisi ja virnisti. Nyökkäsin hänelle ja lähdin metsälle ystävieni kanssa.

Illalla lähdimme Heinätassun kanssa iltapartioon. Metsäsielu oli johdossa. Partion muut jäsenet olivat Täpläkaste ja Routamyrsky. Kuljin Täpläkasteen kanssa rinnakkain jutellen ja pidin samalla silmällä edellä kulkevaa oppilastani. Saavuttuamme Myrskyklaanin rajalle uusimme tuoksumerkit ja pidin Heinätassulle lyhyen opetuksen tuoksuista.
"Mitä haistat?" kysyin oppilaaltani. Hän nosti kuononsa ilmaan ja nuuhki.
"Sinut ja muut partion jäsenet. Ja Myrskyklaanin", oppilas vastasi.
"Hienoa. Mitä muuta?" kysyin ja nuuhkin itsekin. Kolli rypisti otsaansa.
"Haistan jotain, mutta en tiedä, mitä", hän vastasi epävarmasti.
"Se on ketun haju, mutta hyvin väljä. Se on mennyt tästä jo kauan sitten", kerroin Heinätassulle. Mainitsin Metsäsielulle havainnostamme. Tämä nyökkäsi ja sanoi kertovansa siitä varmuuden vuoksi Taivaltuulelle. Jatkoimme kierrosta tavalliseen tapaan tuulenpuuskien pörröttäessä hopeista turkkiani.

//Heinätassu?

Nimi: Laventelitassu

12.02.2016 21:59
"Ruohotähti! Ruohotähti!" hurrasin muiden mukana uuden Varjoklaanin päällikön nimeä. Värelehti naukui nimeä vieressäni ja hymyili. Hymyilin naaraalle takaisin. Hän oli hyvä mestari enkä uskonut, että olisin ikinä muuta halunnutkaan kuin olla parantaja.
En ollut meinannut uskoa onneani, kun Värelehti oli vain muutamaa aurinkohuippua sitten pyytänyt minut oppilaakseen. Tärisin innosta. En oikein ollut voinut olla avuksi taistelun jälkeen, silloin olin ollut pentu vielä, mutta tiesin, että Värelehti olisi paras mahdollinen mestari, jonka kaltaiseni kissa saattoi toivoa.
"Sanon nämä sanat Tähtiklaanin silmien alla, jotta he voisivat hyväksyä valintani. Varjoklaanin uusi varapäällikkö on Taivaltuuli", Ruohotähti naukui ja kertoi varapäällikön. En ollut osannut arvella, kenet Ruohotähti valitsisi varapäällikökseen, mutta tiesin Taivaltuulen olevan hyvä valinta varapäälliköksi. Hän oli uskollinen ja hänellä olisi, mikäli Tähtiklaani sen suo, monia kuita vielä, jotka antaa klaanimme palveluksessa.
"Taivaltuuli! Taivaltuuli!" mau'uin kuten muutkin ympärilläni. Klaanimme johto oli kokenut totaalisen muutoksen: Rosmariinitähden kuoltua Ruohotähti oli noussut päälliköksi ja sen myötä Taivaltuuli noussut varapäälliköksi, Hierakkakuono oli jättäytynyt klaanivanhimmaksi, eli Värelehti oli noussut parantajaksi ja minä olin päässyt parantajan oppilaaksi.
"Värelehti, voimmeko mennä opiskelemaan yrttejä?" ehdotin ja vilkaisin parantajanaarasta.
"Toki. Kerrataan kuitenkin ensin. Mitä ovat unikonsiemenet, mihin niitä käytetään ja mistä niitä saa? Mikä niiden kanssa on ehdottoman kiellettyä? Millä poistetaan punkit?" Värelehti naukui ja kysyi minulta kysymyksiä edellispäivänä opettelemistani yrteistä.
"Unikonsiemen on nimensä mukaan siemen, jota saadaan unikosta, jota kasvaa aika lailla monissa paikoissa. Unikonsiemenet rauhoittavat stressiä ja auttavat nukahtamaan. Lisäksi ne auttavat kipuun. Niitä ei saa anta.. synnyttäville kuningattarille?" selostin. Unikonsiemenistä olin oppinut jo pentuna, sillä olin kuluttanut aikaani parantajan pesällä jo silloin.
"Hienoa. Ja entäs ne punkit?" Värelehti naukui ja hymyili minulle ystävällisesti, kun astelimme parantajien ihanan yrtintuoksuiseen pesään.
"Hiirensapella, jota säilytetään sammalissa. Sitä ei saa nuolla pois, maku on niin kamala. Se pitää pestä pois esimerkiksi purossa", jatkoin ja vastaukseni jälkeen vedin syvään henkeä. Värelehti nyökkäsi ja käveli tutkimaan yrttivarastojaan.
"Lehtikadon aikana ei pitäisi syntyä sotia, ne kuluttavat olemattomat yrttivarastomme lähes loppuun. Meillä on vähän hämähäkin seittiä jäljellä, kissanmintusta tulee pula, jos valko- tai viheryskä leviävät tänne lehtikadon aikana. Kehäkukkaakin on heikonlaisesti, unikonsiemenvarastot hupenevat. Voi, hiirenkorvan aikaan saat auttaa minua keräämään aivan valtavasti uusia yrttejä. Yli puolet metsän kasveista on sellaisia, joita me käytämme yrtteinämme", Värelehti kertoi. Oli vasta toinen virallinen päiväni parantajaoppilaana. Hymyilin iloisesti mestarilleni.
"Mitä jos lähdemme nyt leiristä, voin näyttää sinulle paikkoja", naaras ehdotti. Olin heti valmiina syöksymään ulos ja tutkimaan reviiriämme. Kävelin hänen vierellään ulos pesästämme ja leiristä.
"Ihan pian on puolikuu, eli menemme tapaamaan muita parantajia Kuulammelle sekä esittelemään sinut heille että Tähtiklaanille", Värelehti kertoi. Heilautin korviani ärtyneesti.
"Myrskyklaaninki kissat tulevat siis sinne? En halua joutua esitellyksi sellaisille", murahdin happamasti. Värelehti näpäytti minua hännällään korvaan.
"Laventelitassu, vaikka klaanit olisivat sodassa keskenäät, parantajat eivät riitele eivätkä niin sanotusti sodi, sillä heidän työnsä on auttaa klaaniaan ja tulkita Tähtiklaanin tahtoa näkyjen kautta. Vaikka asemamme on korkea klaanissa, sodan aikana ja sen jälkeen kunnioitamme toisiamme. Muista tämä", hän naukui vakavana. Painoin häpeissäni pääni.
"Anteeksi, Värelehti", mumisin hiljaa. Naaras väläytti kiltin hymyn.
"Mistä tiedän, jos Tähtiklaani ei hyväksykään minua?" kysyin hetken päästä. Mestarini kehräsi.
"Kun he ovat päättäneet antaa näyn tai muuten osoittaneet hyväksyntänsä kyseistä kissaa kohtaan, eivät he sitä peru. Enkä tiedä yhtään parantajaoppilasta, jota Tähtiklaani ei olisi hyväksynyt", hän naukui astellessaan eteenpäin. Huokaisin helpottuneena.
"Sepä kiva kuulla", vastasin ja seurasin tätä.

"Värelehti, ketä siis ovat muut parantajat?" kysyin.
"Myrskyklaanissa on Kielosydän ja Mustikkatassu, Jokiklaanissa on Linnunliito ja Hankitassu, Tuuliklaanin parantajat ovat Laineturkk ja Juolavirta. Ja sitten olemme me kaksi", Värelehti selitti ja hymyili. Nyökkäsin.
"Miten tunnistan heidät? Pitääkö minun sanoa jotain tahi kumartaa?" kysyin jännittyneenä. Totta kai ensimmäinen puolikuun tapaaminen muiden parantajien ja heidän oppilaidensa kanssa jännitti.
"Ei. Kunhan olet normaalisti, kaikki menee hyvin. Saat siunauksesi pian Tähtiklaanilta. Saatat saada näyn Tähtiklaanilta, mutta et saa puhua siitä kenellekään. Et edes minulle. Ymmärsitkö?" tämä selitti vakavana, mikä sai vatsani kuplimaan entistä enemmän.
"Katso, tuolla ovat Kielosydän ja Mustikkatassu, Myrskyklaanin parantaja ja hänen oppilaansa. Kielosydän!" mestarini huusi. Sihahdin, sillä huolimatta Värelehden 'Me parantajat emme taistele vaan olemme rauhan ankkureita'- puheesta, inhosin noita ylimielisiä riistavarkaita liikaa. Kovetin kasvoni jäisiksi ja seurasin naarasta kaksikon luokse, jotka ylen jalomielisesti olivat pysähtyneet meitä odottelemaan.
"Hei Värelehti. Missä Hierakkakuono on ja kuka tämä nuorukainen on?" Kielosydämeksi olettamani naaras kysyi.
"Hierakkakuono jäi klaanivanhimmaksi. Hän on Laventelitassu, oppilaani", mestarini naukui, mutta hänen äänessään häivähti epävarmuus. Hah, tämä ei mielellään siis ollut myrskyklaanilaisten kanssa hänkään.
"Laventelitassu, Kielosydän ja Mustikkatassu", naaras naukui ja esitteli meidät. Vilkaisin Kielosydäntä ja tiesin, että hän olisi hyvä kissa. Mestarimme alkoivat jutella yrteistä, siltikin hitusen vaivaantuneesti.
"Varo!" kuului huudahdus ja pian makasin maassa Mustikkatassun vieressä. Murahdin ja ponkaisin ylös.
"Etkö katsonut eteesi?" kivahdin ja ravistelin kosteaa lunta turkistani. Hmph.
"Luulin, että sinä katsoit!" Mustikkatassu ärähti ja ravisutti lumen viiksistään.
"Olen puolisokea! En nähnyt!" murisin ja marssin mielenosoituksellisesti kauemmas kollista. Pah. Vihasin myrskyklaanilaisia, ei minkäänlaisia tapoja.

Nimi: Jääsielu

12.02.2016 17:12
"Sadetassu! Sadetassu!" klaani hurrasi, ja kosketin kuonollani Savuiskun ja Soraviiksen ainoan tyttären kuonoa omallani. Harmaanmusta, meripihkasilmäinen naaras tuijotti minua palvova kiilto silmissään, jotka todennäköisesti olivat tämän emon kertomusten ansiota. Ilmeeni saattoi vaikuttaa jäiseltä -joka oli varsin ironista nimeni huomioon ottaen, mutta Sadetassu ei näyttänyt välittävän.
*En ole sellainen sankari kuin luulet!* ulvoin mielessäni, ja toivoin että palvova ilme tuon juuri oppilaaksi nimitetyn nuoren naaraan silmissä katoaisi. Sadetassussa vaikutti olevan paljon tukahdutettua intoa, mutta naaraan katse paljasti kaikki tämän ajatukset, kuten se oli aina tehnyt. Olin periaatteessa kuulunut tuon naaraan elämään aina, olin nähnyt hänet lähes heti tämän synnyttyä, mutta olin yrittänyt pitää pientä etäisyyttä tähän. Olin tiennyt jo ennen Sadetassun syntymää, että tulisin olemaan Savuiskun pennun mestari, mutta en ollut antanut itselleni lupaa kiintyä tuohon. En itse asiassa ollut antanut itselleni lupaa kiintyä yhteenkään kissaan Nokiraidan kuoleman jälkeen, sillä toisin kuin Sadetassu kuvitteli, minä olin pelkuri. En uskaltanut välittää, sillä pelkäsin menettää rakkaitani. Pelkäsin sitä raastavaa tuskaa, jota olin kokenut Nokiraidan kuoleman jälkeen. Pelkäsin vain, että kokisin taas sen saman, jos antaisin itselleni luvan kiintyä kehenkään edes puoliksi siinä määrin, kuin olin joskus kiintynyt Nokiraitaan. Havahduin ajatuksistani Sadetassun heleään ääneen:
"Milloin aloitamme koulutukseni?"
"Huomenna", sanoin välittömästi. Nokiraita oli poissa, eikä kaipuu toisi häntä takaisin kuten olin viime aikoina ymmärtänyt. Voisin silti yhä välittää hänestä, kyllä, mutta vanhoja haavoja ei kuulunut repiä auki ajatuksillaan. Haavojen täytyi vuotaa kerran, jotta ne puhdistuisivat, mutta toinen kerta olisi jo haitaksi. Silloin haava saattaisi jo likaantua, tulehtua ja alkaa mätiä. Sadetassu näytti pettyneeltä, mutta hänen katseensa kirkastui uudestaan, kun Savuisku pujahti ohitseni ja nuolaisi tyttärensä poskea.
"Olen ylpeä sinusta", hän kehräsi pehmeästi, ääni täynnä emon ylpeyttä, jota en täysin kyennyt ymmärtämään. Minä en ollut koskaan edes keskustellut emoni kanssa, sillä hän oli kuollut kun olin ollut vain pieni, avuton karvamytty. En muistanut hänestä mitään, mutta se ei haitannut, sillä en kaivannut emoani. En ollut koskaan edes tuntenut häntä, en koskaan ollut odottanut lämpimiä nuolaisuja karvojen ojennukseen saamiseksi tai ylpeitä naurahduksia, jos olin saanut tuulen vietävänä olleen lehden kiinni, sillä emoni ei ollut koskaan ollut osa elämääni. Silti Savuiskun ylpeyden ja ilon sekaista ilmettä oli vaikeaa katsoa ilman, että pieni, ontto kolo tuntui nakertuvan sisälläni.
"Minä tiedän", Sadetassu naukui, "ja toivon että muutkin ovat, kun minusta tulee soturi." Tuolla nuorella naaraalla oli puheenlahjoja, se oli myönnettävä, eikä ollut epäilystäkään siitä, etteivätkö hänen sirot kasvonsa ja meripihkanväriset silmänsä tulisi myöhemmin saamaan ihailevia katseita myöskään kolleilta. Niin, Sadetassu oli jo nyt varsin sievä ja hänessä oli potentiaalia. Ja pakko myöntää, että liekin lailla syttyin sisälläni hitaasti lupaus siitä, että tekisin hänestä hyvän soturin.

//Tässä tämä, anteeksi että kesti! Hyvin sekavaa, hieman Jääsielun angstaustakin siellä seassa, mutta toivon että pidätte!

Nimi: Kaaostassu

11.02.2016 07:01
Avasin silmäni. Aamu alkoi jo sarastaa.
"Hei!" naukaisin muille oppilaille, lähinnä Ilotassulle. Ilotassu nyökkäsi, tuijottaen eteensä.
Silmäni sulkeutuivat nopeasti.
"Huomenta vain!" Ilotassu naukui sangen iloisesti. Taisin nukahtaa uudestaan.. Avasin kuitenkin vielä kerran silmäni.
*Aamuherätykset!* ajattelin närkästyneenä.

Nimi: Heinätassu

09.02.2016 17:03
Kuuntelin kiinnostuneena kun mestarini selitti minulle soturilaista. Ilma oli melko kylmä edelleen, mutta en välittänyt vaan keskityin kuuntelemiseen.
"Muista että klaaninpäällikön sana on soturilaki" Kipinäsydän selosti tarkasti.
"Selvä!" Vastasin tarmokkaasti. Olin innoissani, oppisin niin paljon uusia asioita. Seurasin Kipinäsydäntä tarkasti etten jäisi jälkeen. Jos jäisin jälkeen niin eksyisin melko varmasti.
Kiersimme Myrskyklaanin rajan läpi, Myrskyklaanin reviiri näytti mielestäni hienolta. Sitten mestarini sai kerrottua kaiken soturilaista. Soturilaissa on liikaa muistettavaa, tulee olemaan vaikeata muistaa kaikki. Olin muutenkin melko huonomuistinen.

//Kipinäsydän? Sori kun tuli lyhyt

Nimi: Kipinäsydän

07.02.2016 18:24
"Ruohotähti! Ruohotähti!" hurraukset raikuivat ympäri aukiota. Kirpeä pakkanen tuntui pistelynä kuonossani. Ruohotähti oli noussut Suuroksalle puhuttelemaan klaania ensimmäistä kertaa päällikkönä. Päällikkö viittasi joukkion hiljaiseksi hännällään.
"Kävin viime yönä Kuulammella ja sain Tähtiklaanilta uuden nimeni ja yhdeksän henkeä, joiden voimalla lupaan johtaa Varjoklaania kunniakkaasti. Nyt on aika nimittää klaanille uusi varapäällikkö", Ruohotähti lausui ja nosti katseensa taivaalle.
"Sanon nämä sanat Tähtiklaanin silmien alla, jotta he voivat kuulla ja hyväksyä valintani. Varjoklaanin uusi varapäällikkö on Taivaltuuli", päällikkö julisti. Silmäni levisivät yllätyksestä, kun käännyin katsomaan sivummalla istuvaa entistä mestariani. Taivaltuulen kasvoilla oli hämmentynyt, mutta ylpeä ilme. Hän ei selvästikään osannut odottaa tätä, mutta olin varma, että hänestä tulisi loistava varapäällikkö.
"Taivaltuuli! Taivaltuuli!" klaani huusi äänekkäästi uuden varapäällikön nimeä. Yritin korottaa ääntäni kaikkien muiden yli. Taivaltuuli jos kuka ansaitsi varapäälliköyden. Valkoharmaa naaras odotti, että äänet vaimenivat ennen kuin maukui:
"En kyllä osannut odottaa tätä, mutta teen kaikkeni ollakseni mahdollisimman hyvä varapäällikkö Varjoklaanille." Ruohotähti nyökkäsi Taivaltuulelle ja lausui vielä pari sanaa partioista, ennen kuin päätti kokouksen. Riensin kohti Taivaltuulta, joka oli kulkemassa päällikön luo. Hän pysähtyi huomatessaan minut.
"Onnittelut! Sinusta tulee varmasti loistava varapäällikkö!" mau'uin naaraalle, joka hymyili minulle tavalla, joka toi mieleeni oppilasaikani.
"Kiitos Kipinäsydän. Minua helpottaa, kun tiedän, että voin aina luottaa tukeesi", Taivaltuuli maukui ja nuolaisi korvaani, kuten hänen oli tapana tehdä, kun hän oli vielä mestarini. Naaras jatkoi kulkuaan. Vaahteraloimu kutsui minua ja loikin hänen luokseen.
"Lähtisitkö metsästämään kanssani? Haluaisin kokeilla, miten jalkani kestää", kolli kysyi. Nyökkäsin ja lähdimme ulos leiristä.

"Olen iloinen, että isäni valitsi Taivaltuulen. Hän on suosittu kaikkien keskuudessa ja on varmasti oikea kissa tehtävään", Vaahteraloimu sanoi. Olimme jo saaneet mukavasti riistaa ja olimme matkalla takaisin leiriin. Ystäväni jalka tuntui jo lähes parantuneen. Ontuminenkin oli lähes kokonaan kadonnut.
"Minäkin olen iloinen. Hän oli upea mestari ja on varmasti myös hyvä varapäällikkö", nau'uin. Samassa sieraimeni täyttyivät tutusta tuoksusta.
*Kani!* mietin ja samassa näinkin tuoreet jäljet hangella.
"Mennyt tästä aivan juuri", Vaahteraloimu puki ajatukseni sanoiksi.
"Minä nappaan sen. Odota tässä", sanoin kollille ja lähdin pinkomaan kanin jälkien osoittamaa tietä. Jäljistä päätellen eläin oli pinkonut melkoista vauhtia. Aloin jo lähestyä Jokiklaanin rajaa, kun viimein näin töpöhännän vilahtavan edessäni. Juoksin entistä kovempaa ja lopulta ponkaisin kanin kimppuun aivan rajan tuntumassa. Tapoin sen nopeasti. Kun irroitin otteeni kanista, huomasin myös toisen tutun tuoksun leijailevan ilmassa.
*Mitä Tähtönen täällä tekee?* ajattelin. Samassa naaras jo ilmestyikin näkyviin pienen puun takaa.
"Kipinäsydän! Hauska nähdä taas!" tätini tervehti. Normaalisti minusta olisi ollut mukavaa tavata Tähtöstä, mutta nyt olin hoitamassa klaanivelvollisuuksia ja Vaahteraloimu saattaisi lähteä etsimään minua.
"Mitä sinä täällä teet?" kysyin ehkä hieman epäkohteliaasti. Tätini näytti vähän loukkaantuneelta.
"Me erakot kuljemme vähän milloin missäkin. Mitä sinulle kuuluu?" musta naaras kysyi, kuten yleensäkin.
"Hyvää vain. Juteltaisiinko lisää taas sitten, kun seuraavan kerran tapaamme? Nyt ei ole oikein sopiva hetki", mau'uin hätäisesti vilkuillen taakseni metsään.
"Aaah. Selvä. Nähdään sitten", Tähtönen maukui ja lähti takaisin tulosuuntaansa. Samassa pusikosta kuului kahinaa ja Vaahteraloimu ilmestyi näkyviin.
"Hienoa! Sait sen kiinni!" ystäväni maukui ja kohotti kuononsa.
"Täällä haisee vieraalta kissalta. Tuoksu on tuore. Näitkö sinä ketään?" kolli kysyi kurtistaen kulmiaan. En halunnut valehdella ystävälleni. Olin hiljaa ja tuijotin tassujani. Kyllähän minä olin aikonut kertoa Vaahteraloimulle jo aiemmin, mutten ollut löytänyt sopivaa hetkeä.
*Tai sitten olet vain pelkuri, joka pelkää menettävänsä ystävän*, ajatukseni sättivät minua.
"Sinä näit jonkun, etkö vain?" Vaahteraloimu maukui yrittäen kohdata alas painuneen katseeni. Käänsin pääni pois.
"Minä en ole ollut sinulle rehellinen. Tuoksu kuuluu Tähtöselle. Tädilleni. Olen tapaillut häntä salaa siitä asti, kun minut nimitettiin oppilaaksi. En ole toiminut soturilain mukaan ja se on rangaistava teko. Tiedän, että Ruohotähden täytyy saada kuulla tästä. On velvollisuutesi kertoa hänelle", naukaisin ääni murtuen. En kestänyt kohdata ystäväni katsetta. Vaahteraloimu oli pitkään aivan hiljaa.
"Mikset kertonut aiemmin?" kolli kysyi aivan neutraalilla äänellä. Nostin katseeni hitaasti kollin silmiin.
"En halunnut menettää ystävääni", kuiskasin kyynelten läpi. Vaahteraloimu hymyili hiukan.
"Luuletko, että lopettaisin ystävyytemme vain siksi, koska sinä tapailet omaa tätiäsi? Kuinka voit edes ajatella sellaista, senkin hupsu karvapallo!" kolli hyrisi ja painautui kylkeäni vasten. Hänen kehräyksensä rauhoitti minua.
"Sinä...sinäkö et siis kerro muille?" sain änkytetyksi.
"En. Minun puolestani saat tapailla tätiäsi aivan rauhassa. On hienoa, että tunnet sukuasi!" Vaahteraloimu maukui. Naurahdin hiukan ja kiitin Tähtiklaania mielessäni siitä, että minulla oli sellaisia ystäviä kuin Vaahteraloimu.
"Tietääkö kukaan muu?" kolli kysyi ja erkaantui turkistani.
"Vain minä, sinä ja Täpläkaste", vastasin kollille. Katseeni ajautui tassuissani yhä lojuvaan kaniin.
"Meidän pitää varmaan viedä saalis leiriin. Hautasitko loput lumeen?" mau'uin kollille iloisena siitä, ettei välillämme ollut enää salaisuuksia.
"Hautasin ne sinne, missä haistoimme kanin. Kilpaa sinne!" Vaahteraloimu huusi ja lähti pinkomaan metsään.
"Hei! Epäreilua!" kiljaisin, nostin vikkelästi kanini ja lähdin vauhdilla hänen peräänsä.
*Jalka ei taida enää vaivata häntä*, mietin yrittäessäni tavoittaa ystävääni.

Vaihdoin Taivaltuulen kanssa kieliä. Olimme aterioineet yhdessä ja meitä molempia väsytti pitkän päivän jälkeen. Haukottelin väsyneesti ja haukotukseni tarttui Taivaltuuleen.
*Kunpa kaikki illat olisivat näin rauhallisia*, mietin katsellessani leiriä.
"Kipinäsydän!" kuulin päällikön kutsuvan. Käänsin katseeni yllättyneenä Ruohotähteen.
*Ei Vaahteraloimu ole voinut kertoa hänelle. Hän lupasi!* ajatukseni laukkasivat hätääntyneinä, mutta päällikkö ei näyttänyt vihaiselta vaan pikemminkin rennolta ja hyväntuuliselta. Hän istahti viereemme.
"Et ehkä ole huomannut, mutta Heinäpentu on valmis nimitettäväksi. Haluaisitko sinä ryhtyä hänen mestarikseen?" päällikkö naukui. Hämmennyin totaalisesti. Tuijotin vuoroin Ruohotähteä, vuoroin Taivaltuulta. Minustako mestari?
"Ymmärrän kyllä, jos et koe olevasi vielä valmis", päällikkö maukui nyökäten ymmärtäväisesti. Hän oli tulkinnut hiljaisuuteni väärin.
"Ei! Tai siis...kyllä minä voin ruveta hänen mestarikseen. Se olisi suuri kunnia!" onnistuin viimein takeltelemaan. Päällikkö hymyili ja sanoi:
"Siinä tapauksessa järjestän nimitysmenot välittömästi."

Heräsin sotureiden pesässä. Joku tökki kylkeäni. Murahdin ärtyneenä ja käänsin kylkeäni.
"Herää Kipinäsydän! Oppilaasi odottaa ulkona", Vaahteraloimu kuiskasi korvaani. Oppilaani! Samassa olin täysin hereillä. Oli aika aloittaa Heinätassun koulutus. Turkkiani pisteli vieläkin ajatellessani eilisiä nimitysmenoja.
*Teen Heinätassusta soturin, josta koko klaani voi olla ylpeä!* kehräsin mielessäni. Sipaisin kielelläni sojottavat karvat ojennukseen. Halusin hyppiä ja pomppia kuin pentu! Olin mestari!
*Käyttäydy sen mukaisesti*, ääni tokaisi mielessäni. Hengitin pari kertaa syvään ja astelin Vaahteraloimun perässä aukiolle. Näin Heinätassun sivummalla odottamassa.
"Onnea matkaan!" Vaahteraloimu huikkasi ja loikki pois. Tassuttelin oppilaani luo. Valkoinen kolli katsoi minua kiinnostuneesti.
"Huomenta Heinätassu! Oliko ensimmäinen yö oppilaiden pesässä hyvä?" kysyin tavoitellen rentoa ja itsevarmaa ääntä.
"Oli se. Mitä me tänään teemme?" Heinätassu uteli silmät kirkkaina.
"Käymme kiertämässä rajat. On tärkeää tietää, mikä alue kuuluu omalle klaanille ja mikä viholliselle. Seuraa minua", naukaisin oppilaalle ja lähdimme ulos leiristä. Käännyin kohti Myrskyklaanin rajaa ja vilkuilin vähän väliä taakseni varmistaakseni, että Heinätassu pysyi kintereilläni.
*Tästä se lähtee*, mietin saapuessamme rajalle ja alkaessani selittämään oppilaalleni soturilakia.

//Heinätassu? En ehtinyt kirjoittamaan tämän pidempää

Nimi: Harha

03.02.2016 18:11
Heinätassu: 4kp

Nimi: Heinätassu

31.01.2016 10:22
Heräsin aamulla auringon paistaessa silmiini jotka olivat vielä kiinni. Avasin silmäni väsyneenä ja räpyttelin niitä hetkisen. Minut nimitettiin oppilaaksi edellispäivänä, se oli aika hienoa. Mestarini oli Kipinäsydän, naaras vaikutti mukavalta. Nousin pediltäni ja haukottelin makeasti, väsymys painoi kuin kivi. Venyttelin lihaksiani hetken ja sitten löntystin ulos oppilaidenpesästä. Ulkona oli viileähkö ilma ja aurinko oli paistanut hetki sitten. Maa oli kylmä ja liukas, piti kävellä varovasti etten kaatuisi.
Olin herännyt melko aikaisin, sillä kukaan muu ei ollut vielä edes herännyt. Olisi tehnyt mieli mennä takaisin nukkumaan, mutta saattaisin vahingossa herättä jonkun. Hukaisin väsyneenä, sitten menin istumaan sotureidenpesän lähelle. *Tässä on varman hyvä paikka odottaa että mestarini tai edes joku heräisi* totesin mielessäni. Vilkaisin taivaalle joka oli alkanut täyttyä pilvillä, viimisetkin auringonsäteet katosivat pilvien taakse. Hento tuulenvire liikutti pilviä eteenpäin. Istuin noin kolmen ketunmitan päässä soturien pesästä ja odotin kärsivällisesti että mestarini heräisi.

//Kipinäsydän?

Nimi: Harha

30.01.2016 13:28
______________________________________________________

Kipinäsydän: 39kp, 39kp
Jääsielu: 15

Nimi: Kipinäsydän

27.01.2016 19:10
Värelehti tutki syviä haavoja selässäni.
"Nämä paranevat kyllä, mutta täytyy seurata, etteivät ne tulehdu", hän mumisi levittäessään yrttitahnaa haavoihini. En jaksanut vastata. Olin liian uupunut. Parantajat olivat ehtineet käydä jo lähes kaikkien luona. Ilmeistä päätellen kukaan ei tainnut tuntea oloaan kovin voitokkaaksi.
"Sinun pitää nuolla veri pois turkistasi", Värelehti sanoi napakasti. En olisi jaksanut, mutta tottelin ja aloin hitaasti lipoa pahanmakuista verta turkistani. Värelehti nyökkäsi hyväksyvästi ja lähti hoitamaan muita haavoittuneita. Vaahteraloimu lähestyi minua ontuen. Hän oli näemmä jo puhdistanut veren turkistaan.
"Miten jalkasi voi?" kysyin kollilta, kun tämä asettui makuulle viereeni.
"Kyllä se tulee entiselleen. Täytyy vain ottaa rauhallisesti muutama päivä", ystäväni maukui ja katsoi minua huolestuneesti.
"Entä miten sinä voit?" Vaahteraloimu kysyi. Kiukku ja suru täyttivät mieleni, kun vastasin:
"Kyllä minä selviän. Kaikki tuntuu vain niin turhalta. Ensin menetimme Nokiraidan. Ja nyt Rosmariinitähden ja Ututurkin. Monet ovat vaikeasti haavoittuneita. Haluaisin tehdä jotain, mutta tunnen olevani niin hyödytön. Ainoa asia mihin tällä hetkellä kelpaan, on turkkini puhdistaminen." Aloin jälleen lipoa karvaan makuista möhnää vihaisena ja väsyneenä kaikkeen tähän kurjuuteen. Miksei Tähtiklaani voinut edes vähän auttaa? Vaahteraloimu oli hetken hiljaa.
"Saanko auttaa?" kolli kysyi vaimeasti. Loin leimuavan katseeni häneen. Ystäväni näytti kavahtavan hieman tuijotustani. Vihani laimeni yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Räpyttelin silmiäni taistellen kyyneliä vastaan.
*Itku ei nyt auta ketään*, muistutin itseäni.
"Tietysti saat auttaa", nau'uin rauhoittuneena Vaahteraloimulle. Kolli siirtyi lähemmäs ja nuoli pitkin vedoin selkääni. Sävähdin, kun hänen kielensä osui haavoihini.
"Anteeksi!" Vaahteraloimu henkäisi. Kehräsin rauhoittavasti kollille.
"Jatka vain", pyysin ja aloin nuolla etutassujani.

"Varjoklaanin kissat! Arvostettu päällikkömme Rosmariinitähti on kuollut. Menetimme myös Ututurkin. Tänä yönä pidämme heille valvojaiset. Huomenna vaellan Kuulammelle hakemaan yhdeksän henkeäni ja uuden nimeni. Toivon, että ennen yötä kaikki metsästämään kykenevät kissat kävisivät metsällä. Klaani pitää ruokkia ja liian moni soturi on joutunut jäämään parantajan pesään joksikin aikaa. Lähetän myös pienen iltapartion. Älkää vaipuko epätoivoon. Muistakaa, että olette varjoklaanilaisia! Me emme luovuta, vaikka meitä kuinka koeteltaisiin! Tähtiklaani varjelee meitä yhä!" Klaani ulvoi tukea Ruohokynnen sanoille, joskin melko vaisusti. Tunsin olevani tarpeeksi hyvässä kunnossa metsästääkseni. Täpläkaste tuli mukaani. Kävelimme vaitonaisina metsässä, joka tuntui surevan klaanin tavoin menetettyjä kissoja. Puut notkuivat voimattomina kolean tuulen riepotellessa niitä. Saimme Täpläkasteen kanssa saaliiksi muutaman jyrsijän ja lähdimme palaamaan leiriä kohti. Taistelu oli väsyttänyt meidät, joten liikuimme aika hitaasti. Lisäksi haavat vaivasivat meitä kumpaakin.
"Käy sääliksi Jääsielua. Hän on aivan poissa tolaltaan", Täpläkaste maukui.
"Niin. Hän ja Nokiraita olivat läheisiä", mau'uin kilpikonnakuvioiselle naaraalle.
"Ehkä hän piristyy, kun saa oman oppilaan", ystäväni pohti. Vilkaisin häntä kysyvästi.
"Kuulin, kun Savuisku pyysi häntä mestariksi pennulleen", Täpläkaste maukui.
"Odottaako Savuisku pentuja? En ole huomannutkaan!" naukaisin yllättyneenä. En olisi arvannut, että se äkäinen naaras ryhtyisi joskus kuningattareksi!
*Täytyypä onnitella häntä ja Soraviikseä*, mietin. Katsahdin taivaalle. Tuntui oudolta, että maailmaan mahtui vielä niin normaaleja ja iloisia asioita kuin pennut.

"Savuisku! Odota!" huusin naaraalle, joka kulki ripeästi kohti parantajan pesää. Soraviiksen oli käsketty jäädä sinne tarkkailtavaksi, joten Savuisku oli varmaankin matkalla tapaamaan kumppaniaan. Savuisku kääntyi puoleeni. Näin selvästi taistelun jättämät jäljet naaraassa. Olin juuri avaamassa suuni, mutta Savuisku ehti ensin.
"Kipinäsydän. Toivoinkin pääseväni puhumaan kanssasi. Seuraa minua", tummanharmaa naaras tokaisi ja viittasi minut syrjemmälle.
*Nyt hän varmaan läksyttää minua hänen auttamisestaan taistelussa*, huokaisin mielessäni kyllästyneesti. Istahdimme leirin laitamille.
"Halusin vain kiittää. En olisi selviytynyt ilman sinua. Minä ja syntymätön pentueeni jäämme sinulle ikuiseen kiitollisuudenvelkaan", Savuisku maukui ja nyökkäsi minulle napakasti, mutta kunnioittavasti. Kuulinko minä omiani? Savuiskun täytyi saada vakavia vammoja taistelussa. Niin sen täytyi olla. Ei hän muuten puhuisi minulle noin.
"Ehkä klaanin ulkopuolinen veri ei teekkään kissasta heikkoa", naaras myönsi hiljaa. En vieläkään oikein ymmärtänyt, kuinka tämä saattoi olla mahdollista.
*Ehkä olen unessa*, mietin, vaikka se ei mitenkään voinut olla mahdollista.
"Älä nyt siinä tuijota! Näytät siltä, kuin sinulla olisi mehiläisiä aivojen paikalla!" Savuisku tiuskaisi. Hymyilin. Vanha kunnon Savuisku!
"Oliko sinulla jotain asiaakin?" naaras kysyi tutun tiukkaan sävyynsä.
"Halusin vain onnitella sinua ja Soraviikseä tulevista pennuista", maukaisin Savuiskulle. Naaraan ilme pehmeni aavistuksen, kun puhe kääntyi pentuihin.
"Välitän onnittelusi Soraviikselle", harmaa naaras naukui ja käveli parantajan pesälle.

Kuu oli nousemassa ja klaani kerääntyi aukiolle, missä Rosmariinitähden ja Ututurkin ruumiit makasivat kauniisti nukkuma-asentoon aseteltuina. Ruohokynsi lausui muutaman sanan kummankin elämästä ja urheudesta. En tosin kuunnellut tarkasti, koska keskityin pitämään kyyneleet loitolla. Ruohokynnen puhuttua kissat asettuivat valvomaan ruumiiden ääreen. En ollut ollut kovin läheinen kummankaan kanssa, joten asetuin melko kauas. Painoin pääni tassuihini ja mietin Rosmariinitähteä, ja sitä, miten hyvä päällikkö tämä oli ollut. Vaahteraloimu asettui makuulle toiselle puolelleni ja Täpläkaste toiselle. Emme sanoneet mitään, mutta oli lohduttavaa tuntea heidät lähelläni. Valvoimme siinä varmaan yli kuuhuipun ennen kuin hiivimme hiljaa sotureiden pesään nukkumaan.

Nimi: Jääsielu

25.01.2016 17:13
"He kuolivat turhaan", sähähdin katkerasti, tuijottaen aukion keskellä poljetussa lumessa makaavia kissoja. Kynnenjäljet ja haavat kehossani olivat kipeitä, mutta kipu ei ollut mitään verrattuna viiltävään kaipuuseeni Nokiraitaa kohtaan. Yhä uudelleen ajatukseni palasivat taistelua edeltävään iltaan, jolloin olin maannut voimattomana pesän kylmällä lattialla, imien itseeni Nokiraidan yhä voimakasta tuoksua. Lopulta, turkki sekaisin olin tärisevin jaloin tullut takaisin aukiolle, jossa olin joutunut kohtaamaan klaanitovereideni säälivät katseet. Savuisku, joka makasi lähelläni pienessä verilammikossa, ei sanonut mitään, mutta irvisti Hierakkakuonolle, joka yritti estää naarasta nousemasta. Savuisku kompuroi vierelleni, ja äkkiä saatoin ensimmäistä kertaa huomata muutaman harmaan karvan entisen mestarini kuononvarressa. Naaras vaikutti väsyneeltä, mutta hänen keltaiset silmänsä kiiluivat vaarallisesti, eikä hän välittänyt vaikka veri valui yhä hiljaa hänen kaulastaan. Siristin kysyvästi silmiäni, ja niskaturkkini pörhistyi hieman, osaksi kylmästä ja osaksi turhautuneesta raivosta.
"Tämä taistelu todennäköisesti tulee jäämään myös viimeisekseni", naaras maukui hiljaa, ja tarkasteli hetken katsettani kääntäen sen sitten iltataivaalle. Olin hieman yllättynyt, mutta tavallisuudesta poiketen en sanonut mitään.
"Minä odotan Soraviiksen ja minun pentujani. Ne syntyvät pian, todennäköisesti jo noin neljäsosakuu päästä. Minun olisi pitänyt jättää taistelu väliin, mutta..." Savuisku piti pienen tauon ja jatkoi sitten: "Kaiken lisäksi minä alan olla jo vanha. En aio pentujen kasvettua siirtyä enää soturin tehtäviin."
"Ja miksi kerrot tämän minulle?" Kysyin hieman ärähtävään sävyyn. Olin tavallaan yllättänyt, enkä osannut iloita pentujen vuoksi. Juuri tällä hetkellä vain Nokiraidan lämmin kylki vierelläni olisi tuottanut minulle rauhaa, tuonut lohtua. Savuisku loi minuun uudestaan pitkän katseen, mutta ei äkäisesti.
"Vaikka päätös on päällikön, toivon, että sinä ryhtyisit jonkun pentuni mestariksi. Olet lupaava, vahva nuori kissa, ja tiedän että sopisit tehtävään." Katsoin Savuiskua silmät yhä siristettyinä, ja nyökkäsin pienesti.
"Hyvä on."

Nokiraidan haju oli yhä voimakas, ja painoin kasvoni tämän entiseen petiin kuten olin painanut kasvoni tämän kyljelle lukemattomia kertoja. Olin jättänyt kertomatta niin kovin paljon, liian monta sanaa oli jäänyt sanomatta. Olin rakastanut Nokiraitaa, ja tulisin aina rakastamaan, mutten koskaan ollut ehtinyt kertoa sitä hänelle.

Nimi: Kipinäsydän

25.01.2016 11:54
Jännitys suorastaan kihisi ilmassa, kun odotimme päällikön johtavan meidät ulos leiristä ja kohti taistelua. Viime yö oli kulunut rauhattomasti. Valtaosa kissoista oli valvonut koko yön voimatta nukahtaa. En minäkään ollut paljon nukkunut. Aamutuimaan Rosmariinitähti oli ilmoittanut, ketkä lähtisivät taisteluun ja valitut kissat olivat alkaneet valmistautua. Melkein koko klaani oli lähdössä mukaan. Olihan meillä sentään vastassamme koko Myrskyklaani. Lunta tuiskutti, mutta pyry oli jo hiipumassa. Jokainen kissa näytti palavan halusta päästä kostamaan poloisen Nokiraidan puolesta. Nuolaisin levottomana rintaani. Näin Värelehden ja Hierakkakuonon valmistelevan yrttiseoksia. Heillä olisi taistelun jälkeen varmasti paljon työtä. Vaahteraloimu asteli luokseni ja istahti viereeni.
"Etkö sinä ole liian väsynyt lähtemään? Olet sentään vartioinut leiriä koko yön", maukaisin kollille.
"Ruohokynsi ja Rosmariinitähti sanoivat samaa, mutta haluan lähteä. Ja tuskin muutkaan ovat nukkuneet kovin hyvin", Vaahteraloimu maukui silmäillen ympärillä olevia kissoja. Toisaalta halusin ystäväni mukaan, mutta toisaalta toivon, että hän jäisi leiriin. En halunnut hänelle käyvän mitään.
*Mistä tuollainen huolehtivaisuus nyt kumpuaa? Hänhän on soturi ja osaa pitää huolen itsestään*, mietin sättien itseäni. Huolehdin aivan turhaan. Täpläkaste liittyi seuraamme. Hän ei näyttänyt olevan niin innoissaan taistelusta kuin muut.
"Minulla on jotenkin paha aavistus tästä. Toivottavasti kukaan ei loukkaannu kovin vakavasti tai jopa...", naaras naukaisi, mutta ei jatkanut lausettaan loppuun. Tiesin, mitä hän oli aikonut sanoa. Sama ajatus oli vaivannut omaa mieltäni yöllä. Mitä jos joku ei palaisikaan elävänä tästä taistelusta? En kestäisi nähdä Vaahteraloimua, Taivaltuulta tai Täpläkastetta elottomana. Halusin edelleen kostaa Myrskyklaanille, mutten ollut valmis maksamaan siitä jonkun klaanitoverini henkeä. Olimme menettäneet jo Nokiraidan, eikä klaani kaipaisi enempää surua niskoilleen.
"Varjoklaanin kissat! On aika lähteä kohti taistelua!", Rosmariinitähti kuulutti ja lähti johtamaan meitä kohti Myrskyklaanin leiriä.

"Hyökkäykseen!" Rosmariinitähti huusi ja syöksyin muiden perässä vihollisten leiriin. En jäänyt miettimään enempiä vaan hyökkäsin Vaahteraloimu rinnallani myrskyklaanilaisen kollin kimppuun. Annoin hänelle pari näpäkkää iskua kasvoihin ja Vaahteraloimu hoiteli loput. Kolli pakeni taistelevien kissojen sekamelskaan. Vilkaisin Vaahteraloimua kohti, mutta hän oli ehtinyt jo kadota rinnaltani. Kekälekukka kamppaili punertavan naaraan kanssa ja oli jäämässä alakynteen. Riuhtaisin vihollisen irti klaanitoveristani, joka nousi nopeasti ylös ja kääntyi valmiina hyökkäämään punertavan kissan kimppuun. Hän ei tarvitsisi apuani enempää. Aukio oli jo täyttynyt taistelevien kissojen rääkäisyistä ja maahan tippui jatkuvasti lisää verta, kun kissat kävivät kynsin ja hampain kiinni toisiinsa. Samassa tunsin painon lavoillani, kun tumma kolli painoi minut maahan. Rimpuilin ja potkin, mutta kolli oli paljon minua isompi. Turkkini värjäytyi vereen, kun vihollisen kynnet upposivat syvälle nahkaani. En pääsisi mitenkään pakoon.
*Tässäkö tämä nyt oli?* ehdin jo miettiä, mutta samassa tunsinkin painon katoavan päältäni. Taivaltuuli retuutti kollia, kunnes tämä katosi painivien kissojen taakse näkymättömiin. Entinen mestarini hymyili minulle nopeasti ja lähti kohti seuraavaa vastustajaa. Nousin ylös tuntien kipua toisessa kyljessäni. Paatsamatassu taisteli yksin kahta Myrskyklaanin oppilasta vastaan. Liityin hänen rinnalleen ja saimme oppilaat perääntymään. Kivun huutoja kantautui eri puolilta leiriä. Kylkeeni hyökkäsi pienikokoinen kolli, jonka karistin nopeasti pienen painin jälkeen, mutta seuraava vastustajani ei ollut yhtä helppo. Jouduin perääntymään saatuani verisiä ruhjeita ympäri selkääni. Huohotin raskaasti, kun kuulin tutun kuuloisen sähinän:
"Älkää vain tulko lähemmäs, pelkuroivat kirppusäkit!" Se oli Savuisku, jonka kaksi kollia oli ajanut nurkkaan. Hänestä valui runsaasti verta. Kollit hyökkäsivät samaan aikaan ja kaatoivat Savuiskun maahan. Toinen tarttui klaanitoverini häntään ja puri. Toinen kynsi Savuiskun kasvoja. Savuiskun olisi pitänyt yrittää paeta, mutta hän vain keskittyi antamaan epätoivoisia iskuja vastustajilleen.
*Hiirenaivoinen kissa! Hän pääsee vielä hengestään*, mietin ja loikkasin häntää purevan kissan selkään. Kehoni oli jo niin runneltu, että silmissäni tanssivat kivun mustat pisteet. Ruskea kolli irrotti Savuiskun hännästä ja keskittyi saamaan minut pois selästään. Olin jo uupunut, mutta en hellittänyt otettani. Näin silmäkulmastani, miten Savuisku taisteli alakynnessä toista kollia vastaan.
*Minun pitää auttaa*, mietin ja irrotin otteeni ruskeasta vihollisesta, mutta en päästänyt häntä vielä menemään. Enne kuin kolli pääsi kunnolla tasapainoon, upotin hampaani syvälle tämän nahkaan. Vihollinen ulvaisi ja perääntyi. Käännyin ympäri. Harmahtava kolli oli saanut Savuiskun paljastamaan vatsapuolensa. Klaanitoverini voimat alkoivat selkeästi olemaan hiipumaan päin. Hyökkäsin kollin kylkeen. Myrskyklaanilainen menetti tasapainonsa hetkeksi, jonka aikana sain hänet kampitettua maahan. Painimme hurjasti saaden kumpikin valtavasti uusia naarmuja ja ruhjeita. Aloin menettää otettani. Kipu ja väsymys tuntuivat joka paikassa. Onneksi juuri silloin Savuisku hyökkäsi vastustajani selkään. Annoimme kumpikin vielä muutaman iskun ennen kuin harmahtava kolli perääntyi. Minä ja Savuisku katsoimme toisiamme. Turkkimme olivat yltäpäältä veressä.
"Kiitos!" huusin taistelun äänien yli. Savuisku nyökkäsi hengästyneenä ja hymyili. Ainakin luulen, että se oli hymy. Seisoimme hetken vain tasaamassa hengitystämme, ja ryntäsimme sitten rinnakkain takaisin taisteluun.

Taistelu oli päättynyt. Jokainen kissa oli saanut vammoja ja maa Myrskyklaanin leirissä oli verestä punainen. Rosmariinitähti oli kuollut. Kaikkien arvostama viisas päällikkö oli poissa. Se tuntui epätodelliselta. Myrskyklaanissa valta oli ilmeisesti vaihtunut, koska kokoontumisessa näkemäni varapäällikkö olikin nyt se, joka käski meidän häipyä.
"Kirkastähti", kuulin jonkun mumisevan lähistöltä.
"En tiedä, kuka tappoi Rosmariinitähden ja ehkä se on hyvä, sillä kenties en pystyisi antamaan hänelle anteeksi. Olen myös pahoillani kuolleidenne puolesta, mutta ainoa tosiasia mitä tiedän, on se, että olemme löytäneet merkkejä metsästyksestä reviirillämme ja yksi sotureistamme on kadonnut. Ja näihin molempiin on ollut yhteydessä selvä Myrskyklaanin haju. Lähdemme nyt, mutta en lupaa jättää asiaa sikseen", Ruohokynsi maukui. Hänen vihansa ja surunsa olivat samaa, mitä koko klaani tunsi. Menetetyn päällikön surua. Klaanitoverini olivat varautuneita ja levottomia. Tuntui, kuin taistelu ei olisi auttanut mitään. Turhautuneisuus hyökyi lävitseni, kun kuuntelin Kirkastähden solvaavan klaaniani. Loppuisiko tämä vihanpito ikinä? Joku edempänä istuva kimmastui, ja heittäytyi myrskyklaanilaisen kissan kimppuun. Hänet kiskottiin takaisin. Ruohokynsi kääntyi ja lähti johtamaan meitä ulos vihollisleiristä. Väsynyt joukkomme kulki rajan yli ja kohti leiriä. Vilkaisin surullisena klaanitovereideni kantamaa Rosmariinitähden ruumista. Vaahteraloimu nilkutti vierelleni ja painauduimme toistemme verisiä turkkeja vasten hakien lohtua läheisyydestämme. Saavuttuamme leiriin etsin syrjäisen paikan, johon lysähdin odottamaan, että parantajat ehtisivät tarkastamaan minut. Annoin kivun, surun ja turhautuneisuuden kyynelten vieriä pitkin poskiani.

Nimi: Harha

17.01.2016 15:38
Teeritassu: 17kp, 15kp
Kipinäsydän: 40kp, 39kp

 

©2018 Metsäketo - suntuubi.com