Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

MyrskyklaaniJokiklaani Tuuliklaani Varjoklaani ⇔ Tähtiklaani Erakot ja kotikisut 

 

Erakoiden/kotikisujen/laumaan kuuluvien tarinat

 1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Kazuki

08.12.2018 18:36
”Pysy vahvana, Kazuki. Tiedän, että sinusta tulee vielä jotain suurta.”
Ne olivat isäni viimeiset sanat, ennen kuin kolli sulki silmänsä ja hänen kylkensä lakkasi kohoilemasta. Emoni heitti päänsä taakse päästäen ilmoille kylmäävän surunvalituksen, mutta itse en kyennyt päästämään ääntäkään. Pystyin vain tuijottamaan isäni veren tahrimaa ruumista niskakarvat pystyssä, silmät selällään järkytyksestä.
”Darren, Darren rakas, älä jätä minua…” emoni ulisi ja painoi päänsä vasten isän kaulaturkkia, ja hänen toinen poskensa punehtui pian verestä, joka oli nyt lakannut valumasta valtavasta avohaavasta, jonka kettu oli juuri hetki sitten repinyt isäni kaulaan. Emoni itku sai viimein järkytyksen aiheuttaman padon murtumaan sisälläni, ja hetkessä itkin jo vuolaasti isäni kylmenevää turkkia vasten.
Miksi näin piti käydä? Miksi nälkäinen, aggressiivinen kettu oli osunut juuri meidän tiellemme, ja miksi sen piti käydä isän kimppuun? Mitä me olimme sille tehneet?
”Jos minulla vain olisi kynnet…” kuulin Julian kuiskaavan itkunsekaisella äänellä. ”Kunpa olisin voinut auttaa sinua.”
”Emo, mitä nyt tapahtuu?” vingahdin punertavin silmin. ”Mitä me teemme?”
Julia käänsi katseensa minuun, ja se oli täynnä surua ja ahdistusta. ”En tiedä, kultaseni. En tiedä.” Naaras pudisteli päätään aivan toivottoman oloisena, niiskaisi ja nousi huterasti ylös. ”Ainakin meidän pitää haudata isäsi. Se taitaa tosin jäädä minun tehtäväkseni, ethän sinä ole kuin kolmen kuun…”
”Haluan auttaa!” ilmoitin tomerasti, pyyhkäisin kyyneleet pois silmistäni ja nousin ylös. ”Haluan auttaa sinua ja tehdä isälle edes jonkin palveluksen, kun vielä voin.”
Julia katseli minua hetken kummallisella katseella, mutta katsahti sitten Darrenin liikkumattomaan kehoon tuska välähtäen silmissään.
”Hyvä on. Tulehan sitten.”

Heräsin levottomasta unesta kylmyyteen. Kovaa puhaltava tuuli läpäisi turkkini ja tassuni olivat jo tunnottomat kylmästä. Räpyttelin uneliaana silmiäni ja päästin pienen urahduksen, hahmottaen viimein tilanteen, jossa olin: emo kantoi minua niskasta rivakkaa vauhtia jonnekin keskellä hämärää metsää. Huomatessaan, että olin herännyt, Julia päästi matalan murahduksen, joka kuulosti korvaani hieman surulliseltakin.
”Emo?” mumisin uneliaana ja hieraisin silmiäni tassullani. ”Mihin olemme menossa?”
”Näet pian, rakas”, Julia maukaisi, ääni tukahtuen niskaturkkini taakse. ”Ei ole enää pitkä matka.”
”Mutta täällä on kylmä”, miukaisin. ”Ja minua väsyttää.”
”Sanoin jo, ettei ole enää pitkä matka”, emo murahti tällä kertaa paljon kireämmin. ”Ole jo vaiti.”
Hiljenin hieman säikähtäneenä, sillä emo ei ollut ikinä puhunut minulle tuolla äänensävyllä. Kai häntä vain suretti isän kuolema, eikä hän siksi ollut juttutuulella.
”No niin”, Julia mumisi ja laski minut ohuen lumikerroksen päälle. ”Nyt jäät vain tähän odottaman, että emo tulee takaisin.”
”Mitä? Mihin sinä menet?” maukaisin kummissani. ”Emo, tässä on kylmä, en minä voi jäädä tähän istumaan. Onko jotain paikkaa, jossa voisin nukkua vielä hiukan? Väsyttää tosi paljon.”
”Ei.” Nyt emon äänen kylmyys sai minut jo säpsähtämään. ”Odotat siinä. Etkä mene minnekään.”
”Mutta mihin sinä sitten menet?” toistin. ”Kuinka kauan sinulla menee?”
”En tiedä-”
”Mutta minulla on kylmä!”
”Kazuki!” emon tiuskaisu sai minut vaikenemaan säikähtäneenä. ”Sinä pysyt nyt tässä! Lakkaa kyselemästä typeriä, täytyykö kaikki sanoa sinulle täsmällisesti ja suoraan? Minua ei kiinnosta pätkän vertaa, mihin menet sitten, kun olen kadonnut näkyvistäsi, mutta uskallakin lähteä perääni! Minä lähden, sinä jäät tähän, ja tadaa, olet kadonnut elämästäni! Minä en pysty kasvattamaan sinua ilman Darrenia!”
Sanat jäädyttivät minut täysin, ja Julia kiepahti ympäri lähtien ripein askelin kauemmas minusta. Kyyneleet kirvelivät silmissäni, ja nyt olin täysin hereillä eikä minua väsyttänyt lainkaan. ”Emo! Älä jätä minua!” parkaisin lähtien naaraan perään, mutta Julia kiepahti ympäri ja syöksähti minua kohti, läpsäyttäen päälakeani sähähtäen terävästi.
”Mitä minä sanoin? Älä seuraa minua!”
”Mutta en minä pärjää yksin! Et sinä voi jättää minua!”
”Minua ei kiinnosta!” Julia kirkui, kiepahti jälleen ympäri ja pinkoi pois paikalta. Huusin epätoivoisena hänen peräänsä, mutta emo ei enää kääntynyt.

Säpsähdin hereille unestani kylmän hien kastelemana. Ikävät muistot olivat nyt entistäkin tuoreimpina muistissani, ja tunsin kyyneleiden kihoavan silmiini. Katselin hetken ympärilleni pimeässä pesässä. Olin ollut Lokin laumassa nyt muutaman päivän. Loki oli tehnyt minulle pehmeän, lämpimän nukkumapaikan lähelle omaansa, koska minun ei kuulemma ollut kannattavaa mennä pentutarhaan, jotten altistaisi siellä olevia vastasyntyneitä ”ulkomaailman” taudeille.
Nyt kaipasin kuitenkin toisen kissan läheisyyttä enemmän kuin mitään. Silmieni totuttua pimeyteen hieman nousin jaloilleni ja hiivin hiljaa omalla paikallaan nukkuvan kapteenin luokse. Kolli oli pitänyt minusta huolta näiden päivien ajan, joten hänen vieressään olisi varmasti turvallista olla.
Käperryin aivan harmaavalkean kollin kylkeen kiinni ja painauduin vielä hieman lähemmäs, tuntien tervetulleen toisen kissan lämmön rauhoittavan mieltäni välittömästi. Laskin pääni tassuilleni ja vaihdoin vielä hieman asentoa, tökkäisten vahingossa hieman Lokin kylkeä.
”Mmh..? Kazuki?” kolli mumisi sammaltavalla, unisella äänellä ja nosti hieman päätään. ”Miksi sinä siinä olet?”
”Näin pahaa unta”, kuiskasin varovasti. ”Voinko nukkua vieressäsi?”
Loki vaikutti miettivän hetken, mutta laski sitten päänsä takaisin sammaleelle. ”Kaipa sinä voit.”
”Kiitos”, kuiskasin ja suljin silmäni, tuudittautuen kollin kyljen tuomaan lämpöön.

Nimi: Loki

05.12.2018 16:55
”Kuinka Minnie ja pennut voivat, Akon?” Mustavalkean kollin katse kääntyi minuun esitettyäni kysymyksen, ja parantaja väräytti aavistuksen verran korviaan.
”He ovat kaikki terveitä”, Akon totesi. ”Niin pennut kuin Minniekin. Synnytys meni loistavasti, ja vaikka pentuja on neljä, jaksoi Minnie rasituksen hyvin. Itse asiassa luulen, että he ovat sen verran hyvässä kunnossa että voisit käydä itse tapaamassa heitä. Riika vei Minnielle äsken syötävää, joten sekin puoli on jo hoidossa.”
”Taidanpa tehdä niin”, hymähdin ja vilkaisin vielä kerran parantajakollia. ”Entä Warui?”
”Hänen synnytyksensä ei ole enää kaukana, mutta eiköhän hänkin ole juttukunnossa”, Akon maukaisi ja huiskautti minulle häntäänsä hyvästiksi. ”Jos tarvitsette kuitenkin minua, löydätte minut Valvomon suunnalta.”
”Muista pysyä reviirillä, siitä erakosta saattaa koitua muuten ongelmia”, vannotin viitaten nuoreen, punaruskeaan naaraskissaan johon Aome ja Riika olivat törmänneet rajoja partioidessaan. Naaras oli vaikuttanut varsin reviiritietoiselta, mutta soturini saivat hänet onneksi ymmärtämään, ettei hänen paikkansa ollut enää täällä. Yksin kulkeva parantaja saattaisi kuitenkin olla hyvä kohde, jos erakko päättäisi heittäytyä kostonhimoiseksi.
Akon heilautti huolettomasti häntäänsä vastaukseksi, ja jatkoi matkaansa pois leiristä. Väräytin korviani sivuuttaen turhat epäilykset, ja suuntasin pentutarhalle. Naukaistuani lyhyen tervehdyksen pujahdin kuusen juurakon alle muodostetun pesän hämärään.
”Kapteeni”, omalla paikallaan makoileva Minnie naukaisi nostaen päätään, nyökäten sitten tervehdykseksi. ”Mukava nähdä teitäkin täällä.”
Myös Warui tervehti minua omalta paikaltaan, ja vastattuani tervehdyksiin nyökkäyksillä käänsin katseeni Minnien vatsan vieressä makaaviin karvakeriin. ”He vaikuttavat terveiltä.”
”Akon sanoi, ettei heissä ole pienintäkään vikaa”, Minnie hyrähti selvästi huojentuneena. ”Amy on kylläkin muita pienempi, mutta Akonin mukaan se on normaalia kokoeroa eikä esimerkiksi kehityshäiriö.” Puhuessaan naaras kosketti pehmeästi pienintä pennuista hännänkärjellään. Mustavalkea naaraspentu oli tosiaan jonkin verran muita pienempi, kun taas valkoharmaa kollipentu oli hieman kahta muuta jäljelle jäävää suurempi.
”Pienimmän nimi on siis Amy?” varmistin katsahtaen Minnietä, joka nyökkäsi lempeästi hymyillen. ”Entä muiden?”
”Kolli on Ren”, Minnie aloitti koskettaen samalla harmaavalkeaa pentua. ”Tässä taas on Tessa, ja tässä Kiki.” Hän kosketti ensin toista mustavalkoisista pennuista, ja sitten joukon ainoaa kilpikonnakuvioista. Hyrähdin lämpimästi, kun Tessa inahti äänekkäästi emonsa kosketuksen tuntiessaan.
”Kauniit nimet”, maukaisin. ”Sopivat heille. Tessa vaikuttaa hyvin vaativalta neidiltä.”
”Arvaisit vain”, Minnie puhahti lämpöä äänessään. ”He ovat olleet maailmassa vajaan päivän, ja Tessa on jo komennellut muita kolmea sydämensä kyllyydestä!”
Warui päästi hilpeän kehräyksen, ja kohosipa huvittunut hymy minunkin kasvoilleni. ”Hienoa, että heissä riittää virtaa. Ilmoitahan, jos tarvitset jotain – sinä myös, Warui. Tekin saatte komennella meitä muita mielenne mukaan nyt jonkin aikaa, voitte ottaa siihen ilmeisesti mallia Tessalta.”
Hilpeän kehräyksen saattelemana palasin takaisin ohuen lumikerroksen peittämälle aukiolle. ”Toby!” huikkasin luutnantilleni huomatessani hänet. ”Lähden seuraavan partion mukaan.”
”Selvä tuo, kapteeni”, kolli maukaisi huiskauttaen häntäänsä. ”Lienee sanomattakin selvää, että mukaasi tulevat Riika ja Akon. Lähdette heti kun kaksikko on vain ehtinyt syödä jotain.”
Väräytin korviani kuitaten toteamuksen. Tietenkin, eihän tässä laumanpahasessa muita sotureita edes ollut. Aome oli ollut porukan ainoa soturi ennen tänne saapumista, ja Riika oli onnekas lisä laumaamme. Siksi Minnien ja Waruin pennut olivatkin loistava uutinen; kaksi pentuetta toisi uutta voimaa pieneen joukkoomme.

”Täälläkö törmäsitte siihen erakkonuoreen?” kysyin antaen katseeni kiertää lumen täplittämää maisemaa. ”Sanoiko hän mitään erityistä?”
”Eipä oikein”, Riika maukaisi. ”Uhosi vain kovasti reviirinsä puolustamisesta. Nimekseen hän sanoi Elysia.”
”Elysia”, toistin kuin painaen nimen mieleeni. ”Toivottavasti emme törmää häneen. Sellaisessa tuhlaa vain aikaa.”
Pidin ääneni kaukana ylimielisestä, sillä väistämätön tosiasiahan se oli, ettei yksi kissa pärjäisi kolmea vastaan. Varsinkaan, jos kyseinen kissa oli vasta nuori ja kokematon naaras.
”Hei, kuuletteko tuon?” Riika yhtäkkiä naukaisi ja pysähtyi korvat pystyssä. Terästin itsekin kuuloani ja kuulin saman kuin uusin tulokkaammekin; jostain kuului pennun hätähuutoja.
”Tulkaa”, murahdin Aomelle ja Riikalle ja pinkaisin äänien suuntaan. Ne kantautuivat hieman reviirimme ulkopuolelta, mutta sillä ei olisi nyt merkitystä; pennun hätää ei sopinut sivuuttaa. Pakkasen jäädyttämät, ohuen lumikerroksen alta pilkistävät lehdet rutisivat jalkojemme alla juostessamme hetki hetkeltä epätoivoisemmiksi muuttuvia avunhuutoja kohti. Pian saimmekin näkyviimme ruskeatabbyn kollin, joka läimi sydämensä kyllyydestä pientä, harmaamustavalkeaa kollipentua ympäriinsä.
”Aome!” huudahdin siniharmaalle soturille, joka murahti pienesti ja venytti askeliaan, kirien hieman edellemme. Kolli ulvaisi raivokkaasti ja heittäytyi kynnet paljastettuina ruskeatabbya erakkoa päin, tarraten tämän lapoihin ja keikauttaen hänet kauemmas pennusta. Erakko ulvahti hurjistuneena, ja hetken kaksi kollia vain pyörivät ympäriinsä yhtenä kynsien sekamelskana.
Koska Aome ei vaikuttanut jäävän ainakaan alakynteen, säntäsin itse suoraan pennun luokse Riikan kanssa. Suunnilleen kolmen kuun ikäisen oloinen pentu värisi pelokkaana maata vasten painautuneena, veri valuen rivakkaa tahtia maahan hänen kasvojensa läpi kulkevasta viiltohaavasta. Muuten hän vaikutti kohtalaisen vahingoittumattomalta; vaikka kolli olikin mustelmilla ja hänen korvassaan oli lovi, oli kasvoissa oleva haava ainoa, josta tuli verta.
”Onko tässä lähellä hämähäkinseittiä?” kysäisin ripeästi Riikalta, alkaen itse puhdistaa pennun haavaa. Pentu sävähti hieman kosketuksesta, muttei väistänyt tai vastustellut. Riika palasi nopeasti paikalle pieni määrä seittiä tassunsa ympärillä, ja väistin hieman, jotta naaras pääsi painamaan seitin pennun haavaan. Vilkaisin itse Aomen ja erakon suuntaan, vain huomatakseni, ettei siniharmaalla kollilla ollut pienintäkään hätää; hän oli painanut ruskeatabbyn kollin maata vasten, pitäen nyt tätä aloillaan sähähtäen tälle välillä. Erakon kurkusta kumpusi matalaa murinaa, joka kuitenkin rahisi kummallisesti – arvaukseni mukaan hän oli kipeänä, minkä johdosta Aome oli saanut hänestä helpon voiton. Kolli nimittäin vaikutti hyvin voimakkaalta, joten Aome olisi hyvin saattanut joutuakin alakynteen, jos erakko olisi ollut täysissä voimissaan.
”Lähde edeltä viemään pentu Akonille hoidettavaksi”, naukaisin Riikalle, kääntyen sitten takaisin kollikaksikon puoleen. ”Sinä”, murahdin kävellessäni lähemmäs heitä, katse lukittuna ruskeatabbyyn. ”Kuka oikein luulet olevasi, ja miksi kävit puolustuskyvyttömän pennun kimppuun?”
”Itsehän tuli reviirilleni!” kolli sylkäisi raivoisasti. ”Pentu tai ei, riistaa sekin syö! Minun tässä pitäisi tivata teiltä, mitä teette täällä, sillä satutte olemaan minun reviirilläni!”
”Pennun ollessa hädässä reviirirajoilla ei ole merkitystä”, tokaisin kylmästi. ”Mitä luulit väkivallan auttavan? Jos tuo pentu kerran oli niin suuri uhka sinulle, olisit edes tappanut hänet nopeasti. Kiduttajat eivät ansaitse sympatiaa.” Mieleeni palautui Kiba, valkea kolli, joka oli ollut ennen minua tämän lauman johdossa. Hänenkin tapanaan oli huvitella rajan ylittäneiden kissojen hengillä ennen tappoa. En ollut koskaan sietänyt sellaisia kissoja.
”Toimintatapani eivät kuulu sinulle”, erakkokolli irvisti. ”Minulla on tytär huolehdittavana, joten en hyväksy rajanylittäjiä, olivat he minkä ikäisiä tahansa.”
”Tytär?” toistin vilkaisten syrjäsilmällä Aomea. Kolli ei irrottanut katsettaan yhä maassa pitelemästään erakosta, mutta taisi ymmärtää, että oletin hänen sanovan jotain.
”Sattuuko hän olemaan punaruskea, äkkipikainen nuorineiti?” siniharmaa kolli kysäisi.
”Teihinkö hän törmäsi saalistusretkellään?” erakko puuskahti irvistäen sitten. ”Oliko hauskaa käydä kaksin nuoren kissan kimppuun?”
”Älä esitä”, Aome murahti. ”Siitä päätellen, että yleensäkin päästit hänet yksin metsälle tuossa iässä, et välitä hänestä pätkän vertaa.” Soturi irrotti otteensa ja päästi erakon nousemaan jaloilleen, astahtaen itse hieman kauemmas hänestä. ”Oliko vielä jotain muuta tarinoitavaa?”
Erakko murisi hiljaa ja paljasti hampaansa, muttei liikahtanutkaan. Astahdin itse askeleen lähemmäs häntä, lukiten katseeni kollin raivoa leiskuviin silmiin.
”Pääset tällä kertaa vähemmällä vain sen takia, että me tosiaan olemme reviirilläsi eikä sinusta olisi vastusta meille tuossa kunnossa. Käske tytärtäsi kuitenkin pysymään kaukana meidän alueeltamme, ja korjaa itse hieman asenteitasi. Pennun kimppuun käyminen on aina väärin, oli syy mikä hyvänsä, ja sinun tämänkertainen syysi oli äärimmäisen halveksittava. Toivon syvästi, ettemme tapaa samoissa merkeissä enää koskaan.” Vilkaisin Aomea ja viittasin kollia seuraamaan, lähtien sen enempiä sanomatta takaisin oman reviirimme suuntaan. Erakko jäi kihisemään raivoissaan paikoilleen, mutta ymmärsi ilmeisesti, ettei pärjäisi taistelussa meitä vastaan. Hänen katseensa kuitenkin kärvensi meitä koko sen matkan, jona hänen näköpiirissään olimme.

”Akon, onko pentu siellä?”
”On, kapteeni. Hän nukkuu nyt.”
Astahdin sisään parantajien pesään ja etsin välittömästi katseellani pienellä sammalpedillä nukkuvan hahmon. Pennun silmät olivat tiukasti kiinni ja hänen kylkensä kohoili kohtalaisen tiuhaan tahtiin, mistä päättelin unen olevan levotonta. Hänen kasvojensa haava oli peitetty paksulla kerroksella hämähäkinseittiä, ja Akon oli laittanut jotain yrttiseosta myös pahimmin turvonneiden mustelmien kohdille.
”Haavasta jää varmasti selkeä arpi, mutta eiköhän se parannu muuten nopeasti”, Akon maukaisi rikkoen hetken hiljaisuuden. ”Muuten hän on fyysisesti kunnossa. Henkisestä tilanteesta en osaa vielä täysin sanoa, mutta vahvasti järkyttynyt hän oli vielä nukahtaessaankin.”
”Sanoiko hän mitään ennen nukahtamistaan?” kysäisin vilkaisten parantajaa. Hän nyökkäsi napakasti.
”Hän sanoi nimekseen Kazuki. Hän sanoi ’jääneensä yksin’ – mitä lie sitten sillä tarkoittikaan. Joka tapauksessa, hänen vanhempansa eivät syystä tai toisesta ole enää hänen kanssaan, minkä johdosta hän varmaan harhautuikin vieraalle reviirille.”
”Kazuki”, toistin hiljaa, katse nukkuvassa pennussa. Hän vaikutti ikäisekseen kehittyneeltä, ja jos hän selvisi ilman tajuttomuutta tuollaisesta haavasta, oli hänessä varmasti potentiaalia. Saisikohan hänestä kasvatettua luottosoturin laumalle? Pennun luottamus oli helppo ansaita, ja tuossa iässä hänestä saisi kasvatettua minkälaisen kissan vain. Orvoksi jääneellä pennulla ei ollut edes vanhempia antamassa suuntaa ja mahdollisesti luomassa ristiriitaa kapteenin sanojen ja omien käsitystensä välille. Ehkä saisin hänestä jopa potentiaalisen seuraajan itselleni, jos kaikki menisi nappiin?
”Pidä hänestä hyvää huolta”, maukaisin Akonille. ”Puhun hänen kanssaan, kunhan hän on hieman toipunut järkytyksestä. Tarvitseeko hän vielä emonmaitoa?”
”Uskoakseni ei. Vienkö hänet siis Waruille, kunhan hän on toipunut?”
Tutkin Kazukia vielä hetken katseellani, ja pudistin sitten päätäni, saaden Akonin vilkaisemaan minua kulmat kysyvästi koholla.
”Älä, Waruilla ja Minniellä on tarpeeksi töitä omiensa kanssa. Minä huolehdin Kazukista.”

Nimi: Tikru

28.11.2018 16:32
________________________________________

Nimi: Tikru

28.11.2018 16:21
Elysia: 27kp
Leikopuro: 19kp

Nimi: Leikopuro

27.11.2018 23:21
"Emo en jaksa enään, voudaanko palata klaaniin" Huurreruusu valitti.
"Ei kukaan tahdo meitä klaaniin siksi me täällä olemme" tuhahdin.
Olimme lähteneet Ruokon johdolla matkaan jo ennen klaaneja, en tahtoisi turhia konflikteja.
"Leikopuro vaijenna tyttäresi" Ruoko tuhahti turhautuneena Huurteen valitukseen.
"Ihan oma tyttäresi se on kuules!" Huomautin.
"Oletko sinä isäni?" Huurreruusu ihmetteli.
"No kuka muu muka? Mitä tähtiklaanin nimeen olen tehnyt väärin että ansaitsin noin rasittavan pennun!" Ruoko murahti vitsillä
"Tapoit pentuja, petit klaanin, pakotit minut pentuihin eiköhän siinä ole riittämiin" vastasin piikikkäästi
"Näkisit veljeni" Huurreruusu nauraa
"Onneksi en näe" Ruoko tuhahti
"Rakas Leiko ei sinunkaan tarvitse nähdä kaikkea niin negatiivisesti, älä laske maanpäällisten rikkauksien rikkomista. Pahin oli rikkoa Varjosydämen sydän, se tuntui kamalalle jo itsessäkin. Vaetlelin vailla päämäärää vaikka kuinka kauan ja sydämmeni oli murrettu kun hän meni pettämään minut Pimeävarjon kanssa." Ruoko kertoi.
En ollut ennen kullut Sysiraidan versiota tapahtuneesta, minulle oli vastikään paljastunut ettei hän ollutkaan isäni. Siinä uskossa olin elänyt vuodenajat vaan sitten Varjosydän kertoi totuuden , isämme oli Pimeävarjo.
"Minne me menemme asumaan?" Kysyin Ruo'olta saapuessamme nelipuitten luokse.
"Klaanit varmaan tappelevat huolella näistä maista jotka ovat lähimpänä aukiota, tuolla on jotain suon kaltaista joten varmaan Varjoklaani menee sinnepäin." Ruoko mietti ääneen.
"Korkokivillä asui jo sekalainen joukko otuksia" huomautin.
"Entä niistä syvemmälle mahdolisen varjoklaanin reviirin vartta?" Ehdotin.
"Voisihan sitä katsoa" Hän murahti epämääräisesti.
Kuljimme ukkospolun laitta kunnes saavuimme risteykseen ennen korkokiviä.
"Tämän Varjotähti varmaan ottaa rajakseen" maukaiaisin katsellen pienempää ukkospolkua.
"En ihmettelisi" Ruoko myöntää.
"En jaksa enää kävellä" Huurreruusu valittaa.
"Elä kitise pentu" Ruoko tuhahti.
"Haluatko tulla selkääni?" Tarjouduin ja laskeuduin matalaksi jotta pentuni pääsisi selkääni.
Pukkuinen innoissaan kapusi selkääni.
"Näen ihan kaiken!" Hän riemuitsi.
"Mennänkö jo vai haluatteko että Varjotähti löytää meidät ja tekee kissoineen meistä variksenruokaa" Ruoko hoputti
Minäkin kuulin jo klaanien aamupartion lähestyvän. Niin suuri kissa joukko ei etene äänettä.
Kiirehdin askelin Ruokon rinnalle joka kipitti hyvää vauhtia kauemmas risteyksestä. Ukkospolun tumma pinta tuntui kylmältä tassujen alla. Silti ajatus Emostani sai minut kulkemaan nopeampaa. Hän ja iljettävä Pimeävarjo. En ollut ikinä pitänyt Varjotähden toisesta kumppanista.
---
Tuijotin taivasta tyhjin silmin. Tarvitsin hetken aikaa. Mitä tähtiklaani nimeen olin mennyt tekemään, mitä hittoa päässäni oli liikkunut, ei kai mitään loppujen lopuksi.
Mitähän vanhempani sanoisivat, emoni tappaisi minut, heittäisi kotoa. No sillä tuskin olisi mitään merkitystä kun olen jo häädetty olen luupio. Mutta silti. Ei ei tämä voi olla mahdollista. Missä minä muka pentuni kasvattaisin, millä riistalla. Klaaneihin en voisi palata, sinne ei olisi paluuta. Huurretassukin kärsi laillamme nälästä jo nyt. Riistarikkaat alueet ovat klaanien hallussa, toisiksi parhaista alueista ja korkokivien ympäryksistä kilpailevat erakot. Niihin me kai kuuluisimme mutta juuri nyt emme ole siinä kunnossa että meistä olisi kilpailemaan halutuista reviireistä, niinpä olimme lähteneet varjoklaanin rajaa aina vain kauemmas korkokiviltä.
Kylmähkö tuuli puhalsi korkikiviltä päin.
"Leikopuro, nyt kun olemme kohtalaisen turvassa mietin haluatko sinä pitää soturinimesi?" Ruoko kysyi silmät tuikkien.
"En ole enään se kissa jota se kuvasti" vastasin häpeillen.
"Olet kyllä sama kissa emo, teit vain virheen" Huurreruusu maukui hennosti.
Katsoin rakasta pentuani suru silmin. Hänkin kärsi takiani. En toisaalta olisi halunnut jättää häntä emoni tuomion varjoon tekoni jälkeen. Toivottavasti muilla pennuillani menee hyvin klaanissa. En voinut muita ottaa mukaani mutta tiesin Huurreruusu sopeutuisi elämään klaanin ulkopuolella. Riekotassu olisi varmasti valittanut vielä enemmän. Huurreruusu oli sopeutunut nopeasti elämäämme.
Ruokaa oli jos saimme jotain kiinni, emme viipyneet missään pitkään toistaiseksi. Talvi oli tuloillaan ja tämä ei tästä iloksi muuttuisi.
"Kävisikö vain puro" ehdotin.
"Sopiihan se" ruoko maukui.
"Tulehan Huurreruusu, täällä ei ole riistaa emmekä saa täältä niin suurta reviiriä että se elättäisi meidät." Ruoko totesi ja lähdimme varjoklaanin takarajasta hyvän matkan päässä kiertämään jos kaksijalan toisella puolella olisi sopivampaa reviiriä. Jos astuisimme jalallammekaan klaanien reviireille meiltä kynittäisiin turkit päältämme.
"Minne tällä kertaa" Huurre kysyi.
"Älä siittä murehdi, löydämme kyllä asuin paikan" maukaisin.
"Hakuatko tulla selässäni?" Ruoko ehdotti huurtelle.
"Ei tarvitse Ruoko" Huurre vastasi hämillään Ruo'on ystävällisyydestä.
Ruoko kohautti olkiaan. Kuljimme varjoisessa metsässä, yhtäkkiä kuulin sotureiden puhetta.
"Laske karvasi Puro, olemme vapaalla puolen rajaa" hän totesi ja suuntasi askeleensa hiukan kauemmas rajasta jatkaen samaan suuntaan.
Tunnistin Vuolastassun, Varjotähden, Tiikeriliekin ja Hallatuulen tuoksun. Olisin voinut vannoa nähneeni Varjotähden katsovan minua suoraan silmiin paheksuvalla katseella.
Hän ei ollut vain vihainen vaan pettynyt toiminnastani. Suunnitelmani klaanin varapäälliköksi pääsemiseksi oli aukoton eikä kukaan olisi ikinä saanut tietää jos Riekopentu ei olisi puhunut Varjotähdelle.
Turha se kai nyt on jossitella, tehty mikä tehty onneksi kerkesin tuoda Huurteen Rukolle.
Nyt suurin ongelmani oli toinen pentueeni. Lehtikato teki tuloaan eikä minulla olisi riistaa kasvattaa pentujani. Ruoko olisi varmasti tyytyväinen mutta enpä tiedä moniko pennuista hengissä selviäisi...


//taas näitä leikon päänsisäsiä keskusteluja kauheesti mutta deal with it

Nimi: Elysia

19.11.2018 10:36
Aurinko ei ollut vielä sulattanut yön kuuraa, kun lähdin päivän ensimmäiselle metsästysreissulleni. Isä paranteli yhä haavojaan, joten halusin tarjota hänelle mahdollisimman tuoretta, lämmintä riistaa. Siksipä olinkin päättänyt käydä tänään vähintään neljästi metsällä. Ehkä viidestikin, jos itselleni tulisi jossain vaiheessa nälkä.
Metsä oli täysin hiljainen edetessäni lähemmäs klaanien reviirejä. Uskaltautuisinko ylittämään rajan? Oli ymmärtääkseni aamupartion aika, joten rajojen lähistöllä pyöriminen ei välttämättä olisi viisasta. Toisaalta, tämähän oli minun reviiriäni, sanoivat klaanikissat mitä halusivat.
Korvani värähtivät hieman, ja käänsin lopulta kulkuni kauemmas klaaneista, kohti vanhaa kaksijalkalaa. Jos joutuisin ongelmiin klaanien kanssa, isä ei saisi ruokaa. Olisi paras ainakin yrittää löytää jotain muualta. Valvomon korkea rakennus jäi taakseni jatkaessani matkaani kevein askelin, tarkkaillen herkeämättä ympäristöäni. Kulkuni pysähtyi kuin seinään tajutessani, että tassujeni edestä kulki rajamerkki. Haju oli täysin erilainen kuin klaaneille kuuluva, ja olisin muutenkin voinut vannoa, ettei tämä alue kuulunut enää klaaneille. Kulmani kurtistuivat hieman ja astuin epäröimättä rajan ylitse, jatkaen matkaani entistäkin valppaampana. Kuka täällä asusti, ja millä oikeudella hän oli ottanut meidän aluettamme omakseen?
Hetken kuljettuani havaitsin lähestyvän kissan tuoksun. Se ei ollut täysin sama kuin rajamerkkien haju, mutta muistutti sitä aika lailla. Samalla tavalla kuin yksittäisen klaanikissan haju muistutti koko klaanin ominaistuoksua. Olinko osunut jonkin suuremman joukon alueelle?
Kuulin rasahduksen yläpuoleltani, ja vaistomaisesti kiepahdin ympäri. Ehdin hädin tuskin nostaa etutassuni ottaakseni hyökkääjän vastaan, kun siniharmaa keho tömähti minua päin. Kaappasin vastustajani kaulan voimakkaaseen "halaukseen" ja vedin hänet mukanani maahan, tömähtäen ikävästi selälleni. Kierimme muutaman kerran sihisten ympäri, ennen kuin molemmat päästivät irti ja hyppäsimme kauemmas toisistamme turkit pörrössä.
"Aome! Löysitkö tunkeilijan?“ naaraskissan ääni sai minut väräyttämään korviani, ja pian siniharmaan kollin vierelle juoksi ruskea, leoparditäpläinen naaras, jonka tuoksun olin aikaisemmin haistanut.
"Niin kuin näkyy, Riika" Aomeksi kutsuttu kolli totesi, suoristaen sitten ryhtinsä ja ravistellen turkkiaan. "Mutta se olikin vain pentu."
"En ole pentu!“ tiuskaisin niskakarvat entistä enemmän pörhistyen.  "Ja te olette minun reviirilläni!"
"Omalla alueellamme me olemme", Riika hymähti. "Saattaa toki olla, että tämä oli ennen sinun aluettasi, mutta asia on nyt toinen."
"Niin, jos kerran saimme olla täällä ongelmitta useita päiviä, niin etpä taida erityisemmin reviiriäsi partioida", Aome säesti. "Pahoittelut, mutta tämä alue kuuluu nyt Lokin laumalle ja sinä olet tunkeilijana täällä."
Irvistin pienesti ja kaivoin kynteni huurteiseen maahan. Täälläkin? Oliko reviiristämme mitään jäljellä?
"Sen kun näkisi", murisin paljastaen hampaani kaksikolle. "Taidanpa puolustaa aluettani nyt, jos toimettomuuteni kerran teitä niin kovasti häiritsee."
"Antaa tulla sitten vaan", Aome maukaisi ja löi etupäänsä maahan, kuin leikkiin kutsuen. "Näytähän, mihin pystyt."
Syvä murina kumpusi kurkustani. Kehtasikin ivata minua! Pieninkään epäröinti ei edes käväissyt mielessäni, kun sinkosin itseni voimalla siniharmaata kollia päin. Pieni yllätys pilkahti tuon sinisissä silmissä, mutta kolli oli siitä huolimatta valmiina; hän nousi takajaloilleen ja otti minut etukäpälillään vastaan, heivaten minut sivulle. Tömähdin maahan ja kierähdin pari kertaa ympäri, mutta kiepahdin sitten ketterästi takaisin jaloilleni ja ponkaisin välittömästi uuteen hyökkäykseen. Tällä kertaa hyppyni ei kantanut aivan Aomen luokse, vaan laskeuduin suoraan hänen eteensä huitaisten välittömästi kynsilläni hänen kuonoaan. Aome murahti selvästi tajuten, että olin tosissani, ja paljasti viimein kyntensä. Silmänräpäystäkin nopeammin toisen silmäni alle iski viiltävä kipu, kun kollin isku tavoitti kohteensa. Inahdin pienesti ja hypähdin kauemmas, loikaten kuitenkin saman tien takaisin taisteluun. Tällä kertaa kohteenani olivat kollin lavat; kynteni painuivat siniharmaaseen turkkiin ja iskin hampaani Aomen lapojen väliin, mutta sitä pidemmälle en päässyt: Aomen kavahtaessa iskuni aiheuttamasta kivusta tunsin hampaiden tarttuvan niskaani, ja seuraavassa silmänräpäyksessä Riika oli repinyt minut irti toveristaan. Naaras murahti ja heitti minut kauemmas, jolloin tömähdin selkä edellä puuhun.  Kivuntäyteinen ähkäisy karkasi suustani ja tömähdin maahan, jääden siihen makaamaan. Maailma heitti ympyrää silmissäni ja näköni tuntui sumentuvan, eikä raajoissani ollut enää voimaa.
"Eiköhän tämä jo ala riittää. Hei sinä, mikä on nimesi?"
"Elysia..." mumisin vastauksena Aomen kysymykseen, yrittäen saada törmäyksen aiheuttaman huimauksen loppumaan.
"Selvä, Elysia, ymmärsit varmaan todellisen tilanteen. Tämä alue kuuluu meille. Saat nyt toeta rauhassa, mutta sitten sinun on häivyttävä. Täällä ei ole sijaa tunkeilijoille. Ensi kerralla et pääse näin helpolla." Kolli siirsi katseensa minusta Riikaan. "Mennään. Meidän on saatava napattua jotain Minnielle ja Waruille ennen rajapartiota."
Tämän jälkeen kaksikko lähti sanaakaan sanomatta pois, jättäen minut maahan makaamaan. Huimaus alkoi pikkuhiljaa hälvetä ja näkökenttäni seljetä, ja samalla kasvoi katkeruuden kuplinta sisälläni. Tämäkö oli kaikki, mihin pystyin? Hyökkäsin varomattomasti ja hävisin hetkessä. En kyennyt puolustamaan reviiriäni.
Ravistin viimeisenkin epäselvyyden päästäni ja nousin jaloilleni, pinkaisten tulosuuntaani. Tällaisiako klaanit ja laumat olivat? Sortivat yksittäisiä erakoita niin paljon kuin kerkesivät. Miten kertoisin tästä isälle? Mitä hän sanoisi? Hän olisi varmasti pettynyt minuun. Minun pitäisi viedä hänelle mahdollisimman paljon saalista hyvitykseksi...


Onnistuin löytämään Valvomon läheisyydestä kaksi hiirtä, joiden kanssa palasin isän luokse. Kuten arvasin, hän ei ollut lainkaan tyytyväinen epäonnistumiseeni - ansaitsin töppäykselläni mojovan lyönnin ohimooni ja käskyn lähteä takaisin metsälle.
Askeleeni olivat ärtymyksestä kankeat ja suorastaan kihisin kiukusta marssiessani kauemmas Valvomosta. Jopa silmäni alla olevasta haavasta tykyttävä kipu hukkui vatsassani tuntuvan vääntävän tunteen alle. Että ne laumalaiset kehtasivatkin! Klaanikissat sentään yrittivät keskustella. Tuonne en kyllä menisi enää, ennen kuin olisin varmaasti tarpeeksi vahva voittamaan ne ylimieliset kissankuvatukset.
Hetken mietinnän jälkeen päätinkin suunnata seuraavan metsästysretkeni Myrskyklaanin alueelle. Yrittäkööt estää minua jos halusivat. Minua ei voisi vähempää kiinnostaa.

Sain vainun oravasta juuri ennen rajan ylittämistä. Hajumerkeistä välittämättä lähdin jäljittämään oravaa astellen suoraan Myrskyklaanin reviirille, ja keskitin huomioni täysin saalistukseen. Ei kestänyt kauaakaan, kun paikansin oravan läheisen puun alimmalla oksalla, ja jähmetyin hetkeksi aloilleni miettien toimintasuunnitelmaa. Oksa oli niin matalalla, että yltäisin sille yhdellä loikalla. Ehtisiköhän orava karkuun? Jos onni olisi myötä, se ei ehtisi huomata minua ajoissa. Olisi kuitenkin pakko yrittää.
Jännitin lihakseni ja pinkaisin kohti puuta. Vastatuuli kadotti onneksi askeleideni äänen suurimmaksi osaksi, ja viimein sulaneesta yökuurasta kostuneet lehdet pehmensivät ääntä entisestään. Oravan pää käännähti sillä samalla hetkellä, kun ponkaisin kynnet esillä sitä kohti. Se ei ehtinyt pinkaista pakoon riittävän ajoissa, vaan sain kurottamalla otteen sen hännästä. Päästin voitonriemuisen sihahduksen ja pamautin oravan maahan laskeutuessani hallitusti jaloilleni. Pökertyneestä saaliseläimestä ei ollut enää minkäänlaista vastusta, joten lopetin sen napakalla puraisulla niskaan.
"Vaikuttavasti napattu." Turkkini pörhistyi ja kiepahdin ympäri kuullessani tyynen äänen takaani. Rentouduin kuitenkin välittömästi kohdatessani vihertävien silmien katseen.
"Ai, sinä se vain olitkin."
"Puhut niin kuin olisi jotenkin hyvä asia, että törmäsit minuun" Hallakasvo naukaisi hännänpää nytkähtäen. "Sinun ei kuuluisi olla täällä."
"Ja millähän perusteella?" kysäisin uhmakkaasti. "Tämä on minun reviiriäni."
"Ei, vaan Myrskyklaanin", haaleanharmaa naaras maukui rauhallisesti. "Eikö edellinen kerta ollut jo tarpeeksi, Elysia? Onko sinun pakko kerjätä hankaluuksia? Olet onnekas, että minä satuin sattumaan paikalle jonkun muun sijaan."
"Onnekas?" toistin tuhahtaen. "Onni tästä on kaukana. Ihan kuin siinä ei olisi ollut tarpeeksi, että te veitte suurimman osan reviiristämme, niin joku lauma päätti asettua reviirimme toiselle laidalle asumaan! Tajuatko, kuinka ahtaalle meidät on ajettu?“ sihisin.  "Kohta ilmaantuu varmaan jokin uusi porukka ja ajaa meidät pois Valvomosta! Meillä ei ole mitään mahdollisuutta pistää vastaan klaanin kokoiselle kissajoukolle, joten joudumme etsimään uuden kodin. Se on onnesta kaukana!“ Minua turhautti niin pahasti, etten edes ajatellut, oliko fiksua vuodattaa ongelmiaan klaanikissalle. Sitä paitsi syvällä sisimmässäni tiesin, ettei Hallakasvo käyttäisi sanojani minua vastaan.
Hallakasvo tutkaili minua katseellaan hetken, kasvot täysin vakavana. "Olimme valmiit kompromissiin", hän maukaisi varovasti. "Isäsi ei kuitenkaan lämmennyt ajatukselle."
"Ei tietenkään!“ sylkäisin.  "Entä itse? Jos teidän leiriinne törmäisi teitä suurempi joukko ja vaatisi aluettanne itselleen, suostuisitteko mukisematta yhteiseloon? Ette suostuisi, Hallakasvo, ette varmasti suostuisi. Ei tilanne ole eri, vaikka meitä sattuukin olemaan vain kaksi." Tuhahdin pienesti ja luimistin korviani.  "Metsästän täysin samalla alueella kuin aina ennenkin. Ei teillä ole oikeutta väittää sitä omaksenne ennen kuin olette kohdanneet meidät tasavertaisina."
"Ymmärrän kyllä katkeruutesi", Hallakasvo maukaisi ja istahti alas. "Tehtyä ei kuitenkaan saa tekemättömäksi. Tähtiklaani osoitti tämän alueen meille. Te joudutte valitettavasti siirtymään, koska ette suostuneet yhteiseloon. Oliko se tosiaan niin vastenmielinen ajatus?" naaras kysyi kallistaen päätään. "Olisitte voineet elää omaa elämäänne tällä alueella. Isäsi päätti kuitenkin toisin. Eikö hänen sinusta olisi kannattanut olla hieman harkitsevampi?“
"Isä tietää kyllä, mikä on fiksuinta", tokaisin leuka korkealla. "Hän teki oikean valinnan."
Hallakasvon silmät siristyivät hieman. "Oletko varma?“ hän kysyi sitten. "Te molemmat olisitte vainaa, jos olisitte sattuneet Varjoklaanin reviirille. Olisiko se ollut sen arvoista? Liika ylpeys ei ole hyväksi, Elysia. Sinun kannattaisi ajatella itse. Isäsi on reviiritietoisuutensa sokaistama."
"Älä pilkkaa isääni", murahdin irvistäen. "Hän haluaa vain pitää minut turvassa. Hän..." Korvani luimistuivat ja laskin katseeni. "Hän on kaikki, mitä minulla on jäljellä. En anna sinun solvata häntä."

Nimi: Zare

31.10.2018 17:03
_____________________________________________________________

Nimi: Zare

31.10.2018 17:02
Warui// 6kp
Elysia// 40kp

Nimi: Elysia

23.10.2018 21:58
”Nyt aivan hiljaa”, Rocky suhahti hampaidensa välistä katsellessamme lähestyvää pientä kissaryhmää puun oksalta. Väräytin korviani kuitatakseni isäni käskyn ja tuijotin herkeämättä tunkeilijoita. Isä sanoi, että klaanit olivat oletettavasti aikeissa jäädä tänne, joten meidän olisi ajettava heidät pois ennen kuin he ehtisivät asettua kodiksi alueellemme. Olimme odottaneet jo jonkin aikaa rajapartiota – sellaiseksi isäni tätä joukkoa kutsui – jotta joutuisimme kohtaamaan mahdollisimman pienen määrän kissoja.
”Tuo on se, joka puhui minulle”, kuiskasin niin hiljaa kuin kykenin, viitaten kärjessä kulkevaa kollia. ”Onko hän heidän johtajansa?”
”Oletan niin”, Rocky murahti. ”Jos saamme hänet pois pelistä, on koko klaani helpompi häätää. Toinen kohteemme on tuo seuraavana kulkeva kolli, hän vaikuttaa kokeneelta ja kovalta vastustajalta. Parempi kun emme tapa heitä, klaanikissat osaavat olla arvaamattomia kostonhimoisina. Minä otan johtajan, sinä toisen. Osoitetaan heille, että puolustamme tarvittaessa aluettamme, jos puhuminen ei riitä.”
Epäröinti pilkahti silmissäni katsellessani punertavanruskean, voimakkaan kollin kulkua. Vastahan isä sanoi, että hän vaikuttaa haastavalta vastukselta. Kuinka minä muka hänelle pärjäisin? Tukahdutin epämieluisan tunteen ja kurtistin hieman kulmiani. Minun olisi ainakin yritettävä.
”Hm?” Kärjessä kulkevan kollin korvat värähtivät ja hän pysähtyi, viittoen muita tekemään samoin. Meripihkaisiin silmiin oli syttynyt tarkkaavainen pilke, ja kolli katseli hetken ympärilleen, nostaen sitten katseensa ylemmäs, havaiten näin meidät. Lapani jännittyivät hieman, sillä tilanne muistutti minua ensimmäisestä kohtaamisestani tuon kollin kanssa. Nyt minä en kuitenkaan voisi paeta.
”Hei te siellä! Mitä teette täällä?” oranssilaikkuinen kissa huudahti meille, saaden jalkani jähmettymään entistäkin kankeammiksi. Rocky kuitenkin vain murahti ja loikkasi alas oksalta suoraan klaanikissojen eteen. Pari klaanikissoista sähähti ja pörhisti hieman turkkejaan kollille. Pakotin niskakarvani silottumaan ja seurasin isääni, töpsähtäen sulavasti hänen vierelleen maahan.
”Sitä voisimme kysyä teiltä”, isä murisi leuka ylhäällä, katsellen klaanikissoja nenänvarttaan pitkin. ”Te olette minun reviirilläni.”
Oranssilaikkuinen kolli vilkaisi lapansa yli muita partiossa olevia. Haaleanharmaa naaraskissa kohautti hieman lapojaan toinen kulma koholla.
”Emme törmänneet heihin kierroksellamme, Vinhatähti.”
”Vai niin”, Vinhatähdeksi osoittautunut kolli maukaisi ja käänsi huomionsa takaisin meihin. ”Pahoittelemme reviirinne loukkausta. Kuinka laaja alueenne on, ja onko teitä paljonkin? Olemme aikeissa jäädä tänne asumaan, joten olisi hyvä löytää molemmille sopiva kompromissi reviirien suhteen.”
”Koko metsä on aluettani, minun ja Elysian”, Rocky tokaisi koppavasti. ”Korkokiviltä Valvomoon, ukkospolulta vanhalle maatilalle. Enkä aio luovuttaa sitä kenellekään.”
Vinhatähti näytti hieman hölmistyneeltä, samoin muut partion jäsenet. Sitten punaruskea kolli, jonka isä oli valinnut kohteekseni, tuhahti.
”Ei kaksi kissaa tarvitse näin valtavaa aluetta”, hän tokaisi matalalla äänellä. ”Ja jos et suostu keskustelemaan, otamme alueenne voimalla. Tähtiklaani on valinnut tämän alueen Myrskyklaanin reviiriksi, eikä sitä yksi erakkokaksikko muuta.”
”Vaskitsakynsi, riittää”, Vinhatähti murahti. ”Saanko tiedustella nimeäsi? Minä olen Vinhatähti, Myrskyklaanin päällikkö, ja tässä ovat Vaskitsakynsi, Hallakasvo, Hirvenhuuto ja Aurinkokajo.”
”Rocky”, isä murahti kuivasti. ”Tyttäreni nimi on Elysia. En tee teidän nimillänne mitään, sillä saatte luvan lähteä täältä tämän päivän kuluessa. Samoin muut klaanit.” Vaskitsakynsi puhahti pyöräyttäen silmiään, ansaiten näin hännännäpäytyksen Hallakasvoksi kutsutulta naaraalta.
”Voisimme hyvin elää sovussa”, Vinhatähti maukui kohauttaen hieman kulmiaan. ”Kaksi kissaa ei ole paljon. Saatte kyllä luvan asustaa reviirillämme, tai voimme näyttää teille missä rajamme kulkee-”
”Tämä on minun reviiriäni!” Rocky sähähti paljastaen hieman hampaitaan. ”Sanoin jo, etten jaa sitä kenenkään kanssa!”
”Siinä tapauksessa meidän on valitettavasti otettava se kokonaan”, Vinhatähti totesi hännänpää nykien. ”Kaksi kissaa ei tarvitse näin suurta aluetta, ja kuten Vaskitsakynsi sanoi, on Tähtiklaani johdattanut meidät tänne. Emme ole aikeissa vaihtaa paikkaa.”
”Tämä on täydellistä aluetta reviiriksemme!” Vaskitsakynsi vielä murahti.
”Meitä ei pari erakkoa estä!” Aurinkokajo säesti.
”Elysia, mitä sinä sanot tästä?” Rocky murisi vilkaisemattakaan minua, ja sai minut hätkähtämään klaanikissojen katseiden kääntyessä minuun. Jokaisen silmät leiskuivat, ja ne tuntuivat sulattavan minut niille sijoilleni.
”Tämä on meidän aluettamme”, maukaisin yrittäen pitää ääneni mahdollisimman vakaana. ”Ei teillä ole oikeutta ottaa sitä.”
”Nuorukainen, ette tarvitse tällaista aluetta”, Hirvenhuuto maukaisi pehmeästi. ”Pienempää reviiriä on helpompi puolustaakin.”
”Suuri alue on turvallisempi”, iskin takaisin. ”Se ei ole niin altis luonnonoikuille. Meillä on aina jokin paikka, mistä löytyy riistaa.”
”Pienikin alue elättää kaksi kissaa”, Vinhatähti puolestaan maukui. Korvani värähtivät hieman. Eivätkö he aikoneet antaa periksi? Mitä isä nyt tekisi?
”Koska ette lähde puhumalla, on meidän ajettava teidät pois”, Rocky murisi itsevarmana ja sai Vaskitsakynnen tuhahtamaan jälleen. ”Reviirimme ei ole kaupan. Kai klaanikissojen pitäisi tietää, mitä reviirit merkitsevät. Elysia, näytä niille, että ne aliarvioivat meitä.”
Klaanikissojen lihakset jännittyivät hieman, ja samalla omat jalkani tuntuivat jäätyvän paikalleen. Kaikki partioon kuuluvista kissoista olivat minua isompia. Miten muka pärjäisin? Sitä paitsi haastamalla heidät haastaisimme myös ne kymmenet kissat, jotka näin silloin aukiolla. Vaikka jotenkin voittaisimmekin nyt, ne joukot jyräisivät meidät myöhemmin.
Voisiko pienempi alue sittenkin elättää meidät? Miksi isä oli sitten pitänyt tätä metsää voimalla hallussaan niin kauan?
”Elysia!” Rocky murahti vilkaisten minua terävästi. Vedin syvään henkeä ja painoin kynteni maahan, yrittäen saada itseni taistelumielelle. Epäröinti kuitenkin suorastaan loisti silmistäni.
”Tyttäresi ei halua taistella”, Hallakasvoksi kutsuttu haaleanharmaa naaras maukui katsoen isääni suoraan silmiin. Naaraan ääni oli vakava, mutta jollain tavalla myös… huolestunut? ”Kai sinä sen nyt näet. Isänä sinun ei kuuluisi pakottaa noin nuorta kissaa taistelemaan typerää taistelua, jota ette voi voittaa.”
”Elysian asiat eivät kuulu sinulle”, Rocky sylkäisi. ”Hän voittaisi kyllä joka ikisen oppilaanne mennen tullen. Häneltä puuttuu vain kokemusta.” Isäni jännitti lapansa ja paljasti hampaansa. ”Ja kokemusta ei saa muuten kuin taistelemalla.”
Samassa kolli oli singonnut itsensä Vinhatähteä kohti. Vaskitsakynsi sähähti ja loikkasi voimalla päin isäni kylkeä, paiskaten hänet kauemmas päälliköstään. Rocky ja klaanikissa pyörivät ympäriinsä rääkyvänä karvakasana toistensa lapoihin takertuneina. Turkkini oli pörrössä ja silmäni selällään, ja yritin saada käpäliini liikettä. Ei isä pärjäisi heitä kaikkia vastaan yksin! Minun oli autettava häntä!
Aurinkokajo hyppäsi Vaskitsakynnen avuksi, raastaen isäni irti klaanitoveristaan. ”Onko sinulla herhiläisiä päässä?” naaras sähähti. ”Luuletko pärjääväsi yksin meitä kaikkia vastaan?”
”Elysia!” Rocky mourusi silmät leiskuen. ”Tee niin kuin käsken, kakara!”
Hätkähdin hieman isäni äänen kovuutta. Hän oli pettynyt minuun. Minun kuului suojella häntä, mutta tässä minä vain seisoin. Aurinkokajo painoi Vaskitsakynnen kanssa Rockyn maata vasten, ja Vinhatähti kumartui isäni viereen murisemaan tälle jotain. Hallakasvo ja Hirvenhuuto kaarsivat eteeni, lähestyen minua hieman kyyryssä. ”Lähde suosiolla, Elysia”, Hallakasvo maanitteli. ”Emme satuta isääsi, kunhan hän ymmärtää lähteä. Sinulle ei tarvitse käydä kuinkaan.”
”En jätä isääni!” sihisin hampaideni välistä. Kuvittelivatko he, että jättäisin Rockyn noin vain? ”Luuletko, että pelkään henkeni puolesta?”
”Sinun pitäisi”, Hirvenhuuto totesi kohottaen toista kulmaansa. ”Et voi pärjätä. Jos isäsi ei suostu lähtemään, se on hänen virheensä. Sinun ei tarvitse seurata häntä.”
Raivo alkoi kyteä mielessäni ja valoi voimaa tassuihini. Irvistin klaanikissoille paljastaen hampaani ja jännitin jalkojani. ”Te. Ette. Koske. Isääni!” ääneni kohosi rääkäisyksi viimeisen sanan kohdalla ja ponkaisin kaikilla voimillani päin Hallakasvoa, tuupaten yllätyksen voimalla naaraan kumoon. En kiinnittänyt häneen tai Hirvenhuutoon enempää huomiota, vaan hyppäsin kaarevalla loikalla Vinhatähden niskaan. Kolli ulahti yllättyneenä ja riuhtaisi päänsä ylös, mutta upotin kynteni hänen lapoihinsa ja hampaani hänen niskaansa, kieltäytyen päästämästä irti.
”Jätä hänet rauhaan!” sihisin suu täynnä turkkia. ”Jätä isä rauhaan!”
Samassa tunsin kuitenkin hampaiden tarttuvan niskaani. Hallakasvo riuhtaisi minut irti päälliköstään ja heivasi kauemmas. Tömähdin lehtien peittämään maahan kierähtäen pari kertaa ympäri, kiepahtaen sitten takaisin jaloilleni.
”Luovuta!” Hallakasvo sihahti. ”Älä satuta itseäsi turhan takia!”
”Elysia, jatka taistelua!” Rocky ulvahti. Isä oli rimpuillut irti klaanikissojen otteesta ja huitaisi nyt kynsillään kohti Aurinkokajon kasvoja. ”Älä peräänny! Vaikka emme voittaisikaan, puolustamme reviiriämme loppuun asti!”
”Onko hän tosissaan?” Hallakasvo puhahti tuskastuneena ja päästi yllättyneen äännähdyksen, kun huitaisin häntä kuonoon kynsilläni.
”Hallakasvo, puhuminen ei auta”, kuulin murahduksen takaani ja samassa tajusin olevani kuonollani maassa Hirvenhuudon käpälän painamana. ”Heidät on häädettävä voimalla.”
”Mehän tässä loppujen lopuksi heidän alueellaan olemme…” Hallakasvo mumisi pyyhkäisten tassullaan kuonoaan, johon tekemästäni naarmusta tihkui hieman verta.
”Tiedän, mutta kuulit kyllä mitä he sanoivat”, myrskyklaanilaiskolli murahti pitäen minua yhä aloillani. ”He eivät suostu kompromissiin.”
”Ette saa, ette saa!” yskin suuni täyttyessä märistä lehdistä. ”Ette saa viedä tätä paikkaa! Se on meidän! Antakaa isän olla, ette saa satuttaa häntä!” Kiihtymys sai ääneni muuttumaan kimeäksi, ja yritin parhaani mukaan pyristellä pois Hirvenhuudon otteesta. Myrskyklaanilaisen ote kuitenkin piti.
”Käske häntä sitten lopettamaan vastarinta”, Hirvenhuuto murahti. ”Ihan totta, teille olisi aivan riittävästi tilaa reviirimme ulkopuolella. Tämä on ihan turha kahakka.”
”Kuuntelisit järkipuhetta”, Hallakasvo lisäsi. ”Emme me halua sinua satuttaa, olet tuskin oppilaan ikäinen. Sinun ei pitäisi seurata noin sokeasti isääsi, jos hän kerran on noin jääräpäinen.”
Sähähdin terävästi kiihtymyksen kyyneleiden alkaessa pistellä silmäkulmiani. ”Minun on suojeltava häntä… Te ette saa satuttaa häntä!”
Kahden soturin välille laskeutui hetken hiljaisuus, jonka rikkoi Vinhatähden ääni: ”Soturit, päästäkää irti heistä!”
Olin silmänräpäyksessä jaloillani painon kadotessa päältäni, ja pinkaisin salamana isäni luokse, hypäten hänen ja Myrskyklaanin kissojen väliin karvat pystyssä.
”Uskaltakaakin koskea häneen enää!” uhosin sihisten. Klaanikissat vilkaisivat toisiaan hieman varautuneina, kuin valmiina siihen, että päättäisin hyökätä uudelleen. Sitten Vinhatähti otti askeleen lähemmäs minua ja Rockya.
”Rocky, selostin sinulle jo uudet pelisäännöt”, oranssivalkoinen kolli maukui vakavana. ”Tämä alue kuuluu tästä lähin Myrskyklaanille. Suurin osa metsää on Tähtiklaanin meille osoittamaa aluetta, joten teille ei ole sillä sijaa. Emme katso rajanrikkojia hyvällä, joten suosittelemme pysymään kaukana.”
Rocky veti huulensa taakse paljastaen päällikölle hampaansa, muttei sanonut mitään. Isäni korvassa oli syvä lovi, ja poskessa olevasta haavasta norui verta. Kolli nakkeli niskojaan ja kumartui minun puoleeni.
”Varmista, etteivät nuo lähde perään.” Tämän kuiskattuaan Rocky kiepahti ympäri ja lähti marssimaan pois paikalta. Pysyin hievahtamatta aloillani, tuijottaen klaanikissoja ja varautuen siihen, että joku päättäisi lähteä isäni perään. Turvaisin hänen selustansa parhaani mukaan – se oli vähintä, mitä pystyin tällaisen möhläyksen jälkeen tekemään.
”Pakenee vielä ennen pentua”, Aurinkokajo mumisi hienoinen murina äänessään. ”Siinäpä vasta suuri soturi.”
Mulkaisin naarasta terävästi ja sähähdin hänelle napakasti, perääntyen sitten pari askelta ja kiepahtaen lopulta ympäri, pinkaisten isäni perässä pois klaanikissojen luota. Niskaani ja päätäni särki, mutta muuten olin yhä voimissani, ja sainkin reippaasti kävelevän isäni nopeasti kiinni.
”Isä, oletko-”
”Mitäs tuo oli, Elysia?” kolli murahti keskeyttäen minut. ”Päätit sitten näyttää heikkoutesi viholliselle.”
”Mutta isä, heitä-”
”Vaiti!” Rocky jyrähti niin, että metsä kaikui. ”Vaikka heitä olisi ollut sata, et olisi saanut epäröidä! Onko kaikki koulutukseni valunut hukkaan?”
Painoin pääni häpeissäni ja luimistin korviani, vältellen isäni leiskuvaa katsetta. ”Anteeksi”, mumisin. Olin aiheuttanut isälleni kamalan pettymyksen. Minun olisi kuulunut puolustaa reviiriämme epäröimättä, mutta annoin pelolle vallan. ”En tee noin enää toiste.”
”Parempi olisikin”, Rocky sihahti häntä piiskaten ilmaa. ”Ne klaanikissat pitivät meitä pilkkanaan, ja kohtelivat sinua kuin pentua, koska et pitänyt kunnolla puoliasi!”
Välillemme laskeutui hiljaisuus, jonka rikkoivat vain Rockyn satunnaiset, tuohtuneet tuhahdukset. Hän suorastaan kihisi kiukusta. Ja syy siihen oli minun.
”Mitä me nyt teemme?” uskaltauduin kysymään hetken kuluttua.
”Menemme Valvomolle”, isä tokaisi kylmällä äänellä. ”Sinne klaanit eivät ulotu. Ja sitten sinä saat luvan lähteä metsälle nappaamaan minulle jotain, jotta saan nämä haavat parantumaan. Itselläsi kun ei taida olla naarmuakaan.”
Kollin halveksiva ääni sai minut painamaan taas pääni. Minun olisi pitänyt suojella isääni ja ottaa iskut vastaan hänen puolestaan. Aiheutin hänelle kovan pettymyksen. En takuulla antaisi pelolle enää kertaakaan periksi – enkä muullekaan tunteelle.

Nimi: Warui

21.10.2018 23:16
Makoilin kiven juurella vähän matkan päässä klaaneista, Minnie vieressäni.
Säälin hiukan Minnietä, hänen kumppaninsa oli jättänyt hänet kaksijasta lähtiessämme. Ei sillä että minulla paremmin menisi omani karkasi lauman luota palon syttyessä eikä häntä sen koomin nähtykkään. Kaipasin Karlosta, kiitos hänen olin löytänyt oman paikkani tähtiklaanin ulkopuolelta.
Varjotähti tassutteli luokseni, arvasin jo mitä hän tahtoi.
"Kielosydän, tiedät jo mitä kysyn. Oletko varma?" Isoemoni maukui surusilmin.
Katselin hetken noita syvän meren sinisiä silmiä, suru ja vastuu kajastivat niistä. Yhtäkkiä ymmärsin miten paljon hänkin oli menettänyt, hän ei haluaisi taas palata pentunsa luo kertomaan päätökseni.
"Mummi, aikani klaanissa on ohi. Meillä jokaisella on oma polkumme ja minun sekä pentujeni kulkee nyt lokin lauman kanssa. Olet viisas päällikkö jolla on rohkea sydän mutta tämä on minun elämäni ja minulla niitä on vain yksi, olen jo päättänyt että käytän se oman polkuni kulkemiseen. En ole enään Kielosydän, varjoklaanin soturi, olen Lokin soturi." Vastasin.
Varjotähti nyökkäsi kyyneleet silmissä, tietäen yhtä hyvin kun minäkin että nämä olisi varmasti viimeiset hyvästit.
"Sinusta on kasvanut hieno kissa Warui, vanhempasikin ovat ylpeitä sinusta" Naaras lopulta maukui.
"Tähtiklaani valaiskoon polkuanne" toivotin
"Onnea matkaan" hän vastasi ja kääntyi palatakseen klaaninsa luo. Musta häntä pyyhki pudonneita lehtiä ja hän pudisti hiljaa päätään tyttärelleen joka purskahti itkuun. Miten paljon heitä ikinä rakastinkaan ei minusta ikinä tulisi enään varjoklaanin soturia heidän vuokseen. Enkä haluaisi kasvattaa pentujani sotimaan turhia sotia. He olisivat onnellisempia täällä.
"Warui, Minnie" Toby kutsui meitä. Lähtisimme ilmeisesti matkaan.
Nousin ylös ja odotin että Minniekin nousisi.


Nimi: Zare

03.10.2018 16:14
____________________________________________________

Nimi: Zare

03.10.2018 16:14
Elysia// 19kp
Loki// 12kp

Nimi: Loki

01.10.2018 20:19
”Jopas nyt”, Vinhatähden ääni oli täynnä hämmennystä, kun punaruskean turkin omaava nuori erakkonaaras katosi puiden lomaan. ”Säikäytinköhän hänet?”
Olimme hetki sitten lähteneet laskeutumaan alas Korkokiviltä, ja olimme törmänneet sattumalta nuoreen erakkokissaan, joka ei kuitenkaan ollut antanut mahdollisuutta kysymyksille; naaras oli lähtenyt pakoon heti, kun Vinhatähti oli huomannut hänet.
”Tai sitten hän pelästyi joukkomme kokoa”, Varjotähti maukaisi hieman kuivakasti. ”Ei yhdestä erakosta haittaa ole. Keskitytään olennaiseen.”
”Totta”, Sadetähti puolestaan maukaisi. ”Mitä luulette, pitäisiköhän meidän etsiä Nelipuiden aukio ja leiriytyä toistaiseksi sinne?”
”Se voisi olla hyvä idea”, Takiaistähti myönsi. ”Voisimme sitten lähettää pienemmät ryhmät käymään lähialueet läpi; turha tätä koko joukkoa on ympäriinsä kuljettaa.”
”Hyvä idea”, Sadetähti hymähti. ”Mutta miten löydämme Nelipuut? Eivätkö ne tuhoutuneet kaksijalkojen hirviöiden toimesta?”
”Luulen, että meidän on etsittävä vain lähin aukio”, Varjotähti sanahti. ”Hyvällä tuurilla jäljellä on jotain merkkejä Nelipuista.”
Kuuntelin päälliköiden keskustelua katse suunnattuna eteenpäin, sillä asia ei varsinaisesti koskenut minua. Klaanit saisivat jakaa alueensa miten halusivat, laumani voisi sitten etsiä lähistöltä oman paikkansa. En missään nimessä halunnut ’omaa osuuttamme’ muinaisten klaanien alueista: olisi parempi, jos pysyisimme erillämme klaaneista. Laumaelämä oli loppujen lopuksi hyvinkin erilaista klaanielämään verrattuna, enkä halunnut osalliseksi klaanikissojen iänikuisia rajakiistoja. Ja totta puhuen, millä logiikalla olisimme edes saaneet samat oikeudet kuin klaanit? Meitä oli jäljellä kuusi – melkein kymmenen kertaa vähemmän kuin Myrskyklaanissa oli kissoja. Klaanikissat olisivat saaneet olla kohtalaisen hövelillä päällä, jotta olisivat tunnustaneet laumani omien klaaniensa vertaiseksi.
”Katsokaa!” Tavisade yhtäkkiä hengähti takanamme, ja seurasimme varapäällikön katsetta ukkospolun toiselle puolelle. Avaran näköisen alueen keskellä kohosi kivipaasi, ja aukeaa reunusti neljä kantoa. ”Tuon täytyy olla Nelipuu!”
Hetken kuluttua kissat olivat ylittäneet täysin hiljaisen ukkospolun ja saapuneet hiekkapohjaiselle aukiolle. Klaanikissat olivat vaienneet täysin ja katselivat vain ympärilleen silmät laajenneina.
”Ei epäilystäkään”, Takiaistähti lopulta naukaisi rikkoen hiljaisuuden. ”Tämä on muinaisten klaanien kokoontumispaikka. Nelipuuksi sitä emme ilmeisesti voi kuitenkaan enää kutsua.”
”Puhujankivi on kuitenkin paikoillaan”, Sadetähti totesi viitaten hännällään siirtolohkaretta aukion keskellä. ”Tai ken tietää, onko tuo juuri Puhujankivi vai jokin kaksijalkojen päähänpisto. Joka tapauksessa se toimii varmasti Puhujankivenämme.”
”Klaanien kissat”, Vinhatähti korotti ääntään puhuakseen kaikille. ”Olemme saapuneet määränpäähämme. Pyydämme nyt jokaisesta klaanista kaksi vapaaehtoista, jotka lähtevät varapäälliköiden kanssa kiertämään lähialuetta ja muodostamaan alustavat reviirit. Muut jäävät tänne lepäämään. Kaikilla on toistaiseksi vielä lupa metsästää lähialueella, joten syökää vatsanne täyteen.” Päällikkö antoi kissojen alkaa hälistä omiaan, ja kääntyi katsomaan minua. ”Entä sinä, Loki? Osallistuuko laumanne reviirien jakoon, vai etsittekö oman alueenne kauempana meistä?”
”Osallistumme, mutta pysyttelemme erossa klaaneista”, maukaisin vakaasti. ”Toby lähtee partionne mukaan, jotta hän saa kuvan teidän valitsemistanne alueista. Sitten me voimme valita oman reviirimme lähistöltä.”
Klaanien päälliköt nyökyttelivät hyväksyvästi, ja alkoivat sitten kerätä omia partioitaan kokoon. Myrskyklaanista lähtivät varapäällikön lisäksi Hallakasvo ja Hirvenhuuto, Jokiklaanista Mustahäntä ja Nopsaraita, Tuuliklaanista Tihkutuuli ja Vaahterakasvo , sekä Varjoklaanista Pimeävarjo ja Hunajakynsi.
”Älä puutu reviirijakoon millään tavalla”, maukaisin Tobylle luutnanttini valmistautuessa lähtöön. ”Tarvitsemme vain tiedon siitä, mitkä alueet jäävät vapaiksi. Klaanit saavat säätää Nelipuun läheisistä alueista keskenään.”
Kolli nyökkäsi napakasti, ja lyöttäytyi sitten partioon kuuluvien klaanilaisten seuraan. Varapäälliköt tarkistivat, että jokainen oli mukana, ja sitten joukkio lähti kohti metsikköä, etsimään meille uusia kotipaikkoja.

Nimi: Elysia

01.10.2018 19:34
”Kuules, Elysia, viitsisitkö käydä itseksesi metsällä ja hieman tarkistamassa reviiriä?”
Laskin etutassuni maahan lopettaen korvantaustojeni putsaamisen, kääntäen katseeni isääni tämän kysymyksen johdosta. ”Tokihan minä, mutta miksi?” kysyin kollilta silmät pilkahtaen huolestuneesti. ”Onko jokin vialla?”
”Oloni ei ole erityisen hyvä”, Rocky totesi lepuuttaen yhä päätään tassuillaan, avaamatta silmiään. ”Taisin saada flunssan… En varmaan saisi mitään kiinni. Onhan meillä hieman riistaa varastossakin, mutta lämmin saalis saattaisi hieman jouduttaa parantumistani…”
”Käyn nappaamassa sinulle jotain”, maukaisin välittömästi ja kiirehdin kotinamme toimivan hylätyn kaksijalanpesän ovelle. ”Käväisen samalla vaikka tarkistamassa risteystä ympäröivän alueen, joten minulla saattaa kestää. Pärjäilehän siihen asti ja pidä itsesi lämpimänä!”
”Kiitos, Elysia, tiesin että voin luottaa sinuun.”
Aurinko oli vasta nousemassa, joten minulla olisi paljon aikaa kierrellä reviirillämme ja saalistaa mahdollisimman paljon riistaa varastoon, jotta voisin sitten pysyä muutaman päivän isäni luona varmistamassa, että hän toipuisi. Pitäisiköhän minun käväistä vanhan maatilan kautta hakemassa hieman kissanminttua sen pihalta? Jos isän nuha pahenisi, saattaisi kissanmintusta olla apua…
Askeleeni pysähtyivät tuoreen vesimyyrän hajun tulvahtaessa nenääni, ja terästin aistejani yrittäen paikantaa sen. Lähdin hiipimään hajua kohti, eikä kulunut kauaakaan, kun olin saanut kohteeni näkyviini. Lipaisin huomaamattani huuliani ja kyyristyin hieman entistä enemmän, asetellen askeleeni tarkoin lähtiessäni hivuttautumaan kohti vesimyyrää. Se puuhaili omiaan eikä onneksi katsonut suuntaani, eikä se ehtinyt havaitakaan minua. Voimakkaan loikan, niskaan kohdistetun iskun ja varmistavan puraisun jälkeen olin saanut päivän ensimmäisen saaliini, jonka kävin tyytyväisenä hautaamassa läheisen koivun juureen. Pieni kurahdus vatsassani muistutti minua siitä, etten ollut syönyt tänään vielä mitään, mutta työnsin orastavan nälän tunteen mieleni perukoille. Vaikka riistasta ei ollut minkäänlaista pulaa, isän olisi syötävä ensin. Vanhimmat ja heikoimmat söivät aina ensin, sen isä oli minulle opettanut alusta alkaen. Koska olin jo yli seitsemän kuun ikäinen, en ollut enää vanhempiensa tukea tarvitseva pentu, joten minun pitäisi huolehtia nyt isästäni. Hän piti minusta huolta koko pentuaikani, joten nyt olisi aika maksaa velat. Sitä paitsi isä oli tällä hetkellä kipeä, joten hänen tulisi sitä suuremmalla syyllä saada ensimmäisenä vatsansa täyteen.
Pidin hienoista kiirettä päästäkseni mahdollisimman pian takaisin kotiin, ja aurinko oli juuri kääntynyt laskemaan päin päästessäni risteykselle. Olin saanut vesimyyrän lisäksi kaksi pikkulintua ja yhden hiiren kiinni matkani aikana, joten minulla olisi mukavasti kannettavaa paluumatkallani – kissanmintut saisivat jäädä toiseen kertaan. Reviirimme vaikutti rauhalliselta, enkä ollut törmännyt mihinkään kummalliseen kierroksellani. Isä oli oikeassa: voiman uhka piti tunkeilijat kaukana alueeltamme.
Taisin ilakoida liian aikaisin, sillä samassa nenäni tavoitti vieraan tuoksun. Oikeastaan joukon vieraita tuoksuja. Todella suuren joukon. Niskakarvani pörhistyivät hieman tajutessani, etten kyennyt edes laskemaan kissojen määrää moninaisten hajujen sekoittuessa toisiinsa, ja jäin hetkeksi aloilleni miettimään, mitä minun pitäisi tehdä. Jos kissoja tosiaan oli kamalan paljon, en mahtaisi heitä vastaan mitään. En kuitenkaan halunnut häiritä isääkään.
Päädyin siihen tulokseen, että minun olisi paras ainakin tarkistaa, kuinka paljon tunkeilijoita suunnilleen oli. Se taas onnistuisi parhaiten näkemällä, joten lähdin määrätietoisin askelin kohti hajua. Pian korvani poimivat lähistöltä puhetta, ja pian sain näkyviini etsimäni kissajoukon. Korkokivien kumpareiden takaa minua kohti asteli noin parikymmentä kissaa, ja väräytin korviani hämmentyneenä. Kaksikymmentäkö vain?
Pian kuitenkin mäen takaa alkoi virrata lisää kissoja, ja turkkini pörhistyi tuosta näystä. Heitähän oli kymmeniä! Ellei jopa satoja! Kissoja virtasi tulvivan joen lailla alas Korkokiville johtavaa mäkeä. Sen verran kun näin, oli jokainen heistä lihaksikkaassa ja hoikassa kunnossa, ja suurin osa heistä oli varmasti minua vanhempia. Miksi tuollainen määrä kissoja oli yhtäkkiä törmännyt reviirillemme?
Samassa yksi kärjessä kulkevista kissoista väräytti korviaan ja käänsi katseensa vieressään kulkevasta toveristaan – suoraan minuun. Turkkini pörhistyi kuin salamaniskusta, ja jäädyin hetkeksi aloilleni vain tuijottaen kissaa suoraan silmiin.
”Hei, sinä siellä!” kissa huudahti minulle. ”Asutko täällä?”
Siinä vaiheessa minua vietiin. En yksinkertaisesti voinut ottaa sitä riskiä, että nuo päättäisivät raivata minut tieltään. Niinpä kiepahdin silmänräpäyksessä ympäri ja lähdin pinkomaan kauemmas kissajoukosta, jättäen kärjessä kulkevan kissan kysymyksen ilman vastausta.

”Isä! Isä!” huusin pelmahtaen myrskytuulen lailla oviluukusta sisään. ”Isä!”
”Lakkaa huutamasta, täällä minä olen”, Rockyn ärtynyt murahdus kuului keittiön nurkasta, ja pian kolli jo laahustikin luokseni. ”Ei saalista? Mistäs nyt tuulee?”
”Sain kyllä saalista”, maukaisin alkajaisiksi. ”Mutta isä, Korkokivillä on tunkeilijoita!”
”Tunkeilijoita?” Rocky toisti kohottaen kulmiaan. ”Ajoitko ne pois?”
”En, isä, minä-”
”Enkö minä ole sanonut, ettei vihollisille käännetä selkää?” isäni murahti keskeyttäen minut. ”Palaahan takaisin ja aja ne koinsyömät kujakissat pois. Äläkä palaa toista kertaa tyhjin tassuin.”
”Mutta isä, heitä on yli sata!” parahdin Rockyn kääntäessä selkänsä minulle. ”En minä millään pärjää heitä kaikkia vastaan!”
”Sata?” Rocky oli hetkessä kääntynyt ympäri ja lukinnut katseensa jälleen minuun. ”Ethän nyt huijaa?”
”En, isä, heitä oli oikeasti niin paljon”, vakuutin. ”He tulivat Korkokivien suunnasta ja kulkivat kohti risteystä. He olivat kaikki todella voimakkaan näköisiä, joten päätin tulla raportoimaan tilanteesta sinulle heidän haastamisensa sijaan.”
Isäni kurtisti kulmiaan ja käännähti taas ympäri. ”Mitäköhän ihmettä”, kolli mutisi kävellessään jälleen kohti keittiön nurkkaa. ”Ainoat isommat kissajoukot, jotka tiedän, ovat klaanit. Mitä he muka täällä tekisivät?”
”Klaanit?” toistin hengähtäen. ”Nekö klaanit, joista olet kertonut?”
”Juuri ne, Elysia”, Rocky maukui. ”Metsän muinaiset neljä klaania, jotka lähtivät kauan sitten täältä uusille reviireille. Vanhempani polveutuvat heistä, joten tunnen legendan kyllä oikein hyvin. Mutta miksi he olisivat palanneet?” Kolli noukki nurkassa olevasta pienestä riistakasasta hiiren ja heitti sen minulle, valikoiden sitten itselleen pikkulinnun. ”Syöhän hyvin, Elysia. Lähdemme sitten tivaamaan syytä klaanien yhtäkkiselle paluulle.”

Nimi: Zare

20.09.2018 20:02
______________________________________________________
Elysia// 26kp

Nimi: Elysia

10.09.2018 15:57
Aurinko oli vasta nousemassa puiden takaa, kun isäni johdatti minut reviirimme joelle. Olimme käyneet jo useasti kalastamassa täällä, ja totta puhuen rakastin tätä jokea: se kimalsi kauniisti auringonpaisteessa ja sen liplatus oli rauhoittavan kuuloista. Isä ei kuitenkaan tuntunut ymmärtävän joen kauneutta, emmekä olleet tälläkään kertaa huvittelemassa täällä: isä opettaisi minut uimaan.
”Kissat eivät usein ui, joten mieti, kuinka suuren etulyöntiaseman sellainen taito sinulle tuo”, kolli oli sanonut. ”Taistelussa sinun täytyy vain tiputtaa vastustajasi veteen, niin olet jo käytännössä voittanut.”
Isä oli todella fiksu, sillä hän opetti minua hyödyntämään tehokkaasti koko reviiriämme. Osasinkin jo aika paljon: suunnistaminen Korkokivien tunneleissa oli suorastaan leikkiä, tiesin missä hylätyistä kaksijalkojen pesistä oli suurimmat rottayhdyskunnat, ja tiesin että Käärmekiviä kannatti välttää. Rocky oli vannonut opettavansa minulle kaikki tiedot ja nimitykset, jotka hän oli kuullut isovanhemmiltaan, jotka puolestaan olivat kuulleet kaiken heidän vanhemmiltaan ja niin edelleen. Oli kiehtovaa kuulla niinkin vanhaa, sukupolvelta toiselle muuttumattomana polveutunutta tietoa, ja olla osa tätä rikkoutumatonta ketjua jo neljän kuun ikäisenä. Minusta tuntui, kuin olisin ollut yhtä mahtava kuin isäni tai muut vanhemmat kissat, sillä tiesin melkein yhtä paljon kuin he!
”No niin, Elysia”, isä maukaisi, kun pääsimme joen rannalle. ”Kerrohan, mitä tiedät uimisesta.”
”Ei saa panikoida”, vastasin ensimmäiseksi. ”Ja kannattaa pidättää hengitystä aina, kun ei ole täysin varma että pää pysyy kokonaan pinnan yläpuolella, ettei vahingossa vedä roiskuvaa vettä keuhkoihin.”
”Hyvä, hyvä”, Rocky hyrähti. ”Siksi tarvitset varmuutta ja hyvän keuhkokapasiteetin. Ne piirteet voit saavuttaa vain harjoittelun kautta.” Isä istahti aloilleen ja katsahti minuun. ”Osaat oletettavasti uida luontaisesti jotenkuten, sillä se piirre kulkee suvussani. Alyssan puolesta en tiedä. Parhaiten opit kuitenkin itse kokeilemalla, kantapään kautta. Teoriaa on turha opetella, se ei auta mitään. Vedä siis syvään henkeä, ja hyppää veteen ajattelematta mitään.”
Vilkaisin kollia hieman epäuskoisena. ”Mutta isä, entä jos en osaakaan?” miukaisin. ”Autathan minua sitten?”
”Tietenkin autan, kultaseni, mutta vasta sitten, jos olet oikeasti vaarassa”, Rocky maukui hyrähtäen samalla rauhoittavasti. ”Tulet varmasti panikoimaan ensin, vaikka yrittäisitkin sen estää. Muista kuitenkin luottaa itseesi. Osaat kyllä.”
Isäni sanoista rohkaistuneena vedin syvään henkeä, tutkailin veden hiljalleen virtaavaa pintaa vielä hetken ja ponkaisin sitten veteen. Lätsähdin melkein täysin vatsalleni ja ikävä kipristely jäi tuntumaan kehoni vatsapuolelle, kun painuin veden viileään syleilyyn. Kesti hetken, ennen kuin edes tajusin, että minun oli tehtävä jotain. Avasin silmäni ja kirosin liikettä välittömästi, kun vesi sai silmäni kirvelemään. Näin kuitenkin edes jotain, ja nyt tiesin, missä suunnassa pinta oli. Jalkani kauhoivat ympäröivää vettä, mutta en saanut itseäni lähemmäs pintaa. Hätäännys pilkahti mielessäni hapen alkaessa loppua, ja potkaisin vettä hieman voimakkaammin, saaden nyt itseni liikkeelle. Räpiköintini oli kaikkea muuta kuin sulavaa, mutta pääsin hiljalleen lähemmäs pintaa. Potkuni nopeutuivat ja menettivät hieman voimaansa, kun päätäni alkoi särkeä hapenpuutteen vuoksi ja paniikki alkoi vallata mieltäni. Ehtisinkö edes pinnalle, vai hukkuisinko? Näkikö isä edes minua? Löytäisikö hän minut täältä, jos en pääsisi ajoissa pintaan?
Huoleni osoittautuivat turhiksi, kun pääni lopulta pulpahti pinnalle ja haukoin syvään henkeä, vetäen samalla hieman vettä keuhkoihini. Tämä aiheutti pienen yskänpuuskan, jonka vuoksi painuin takaisin pinnan alle, kun en saanut hallittua jalkojani. Tuntui kuin olisin lamaantunut täysin, ja kesti hetken, ennen kuin sain taas jalkoihini liikettä ja pääsin räpiköimään takaisin pinnalle. ”
”Jatka potkimista!” kuulin isäni huikkaavan. ”Älä lopeta, vaikka oletkin jo pinnalla!”
Jalkani kauhoivat vettä allani, ja sain nyt hengitettyä kunnolla ilman suuhuni lentäviä pärskeitä. Saatuani hieman hengitystäni tasattua ja varmistettuani, että pysyisin todella pinnalla näillä potkuilla, uskaltauduin siirtämään katseeni isääni. Rocky katseli minua kohtalaisen ilmeettömänä, pää kallellaan.
”Aika hyvä, mutta osaatko sanoa, mikä meni vikaan?”
”Minä panikoin”, maukaisin hieman nolona. ”Ja hengitin heti kun pääsin pinnalle, enkä varmistanut, ettei suuhuni joutuisi enää vettä.”
”Oikein”, isä hyrähti. ”Koska tajuat virheesi ja pysyt nyt kuitenkin pinnalla, on ensimmäinen yrityksesi loistava. Tämä riittää tältä erää, sillä kokoisellasi pennulla tulee vedessä huomattavan äkkiä kylmä.”
Nyökkäsin pienesti ja räpiköin sitten lähemmäs rantaa. Rocky seurasi uintiani ja neuvoi minua tekemään pidempiä potkuja ja suuremman kaaren etutassuillani. Korjasin tilanteen parhaani mukaan, ja pääsinkin nyt paljon sulavammin eteenpäin. Enhän minä vielä voisi sanoa osaavani todella uida, mutta ainakin pysyin pinnalla enkä enää näyttänyt siltä, että olisin ollut vähällä hukkua koko ajan.
”Ravistele itsesi hieman kuivemmaksi”, isä maukui autettuaan minut takaisin rantapenkereelle. ”Sitten voimme mennä lepäämään Aurinkokivien lämpöön.”
Aurinkokivet olivat aivan mahtavat. Niillä ei ollut yhtään käärmeenpesiä – toisin kuin Käärmekivillä – ja aurinko paistoi niille melkein koko ajan, tehden kivistä ihanteelliset lämmittelypaikat.
Pirskotin vesipisaroita sinne tänne ravistellessani punaruskeaa turkkiani kuivaksi, ja seurasin sitten isääni Aurinkokiville. ”Isä, emmekö tee tänään mitään muuta?” maukaisin juostuani kollin kiinni. ”Nythän on vasta aamu.”
”Keskitymme tänään metsästämiseen”, isäni totesi hypähtäen yhdelle kivistä. ”Siksipä meillä on nyt hetki aikaa ottaa rennosti. Sitten voimme mennä tutkimaan, jospa nummilta löytyisi hieman jäniksiä.”
”Mutta isä, en minä-”
”Minähän ne tietysti nappaan”, kolli keskeytti selvästi huomaten epävarmuuteni. ”Saat kuitenkin seurata vierestä. Jäniksiä ei ole loputtomiin, joten en voi antaa sinun harjoitella niiden pyytämistä heti kokeilun kautta. Siksipä saatkin pitää tämän päivän teoriapainotteisena.”
Nyökkäsin ymmärryksen merkiksi ja hypähdin isäni viereen kivelle. Se oli yllättävän lämmin, vaikka aurinko olikin vasta nousemassa. Kellahdin kovalle pinnalle selälleni ja vilkaisin sivusilmällä Rockya, joka oli itsekin käynyt makaamaan auringonpaisteeseen. Kolli katseli edessämme avautuvaa maisemaa mietteliään oloisena, ja päätin olla häiritsemättä isäni ajatuksia. Niinpä suljin silmäni ja nautin auringon lämmöstä turkillani, joka oli jo melkein täysin kuiva – turkkini oli onneksi nopeasti kuivuvaa tyyppiä.
”Elysia”, isä äkkiä maukaisi ja sai minut avaamaan silmäni. ”Tiedäthän, etten tule aina olemaan kanssasi? Sinun on opittava puolustamaan tätä aluetta niin, että selviät yksiksesikin. Olisi sääli, jos joutuisit lähtemään heti, kun jäät yksin. Haluan rakentaa tästä reviiristä paikan, jossa sinun on turvallista asua.”
”Mutta isä, et sinä ole vielä pitkään aikaan lähdössä minnekään”, totesin hieman kummastuneena. ”Etkä varsinkaan kuolemassa. Minä suojelen kyllä sinua.”
”Elysia rakas, kohtalosta ei aina tiedä”, Rocky hyrähti hiljaa. ”En minäkään ole kuolematon. Siksipä haluan, että otat koulutuksesi mahdollisimman tosissasi, jotta saat sen äkkiä päätökseen. Mitä itsenäisempi olet, sen parempi.”
”En anna sinulle käydä mitään, isä!” maukaisin vakaasti ja kierähdin vatsalleni. ”Minä suojelen sinua, tapahtui mitä tahansa! Opettelen niin vahvaksi soturiksi, ettei kukaan pääse lähellesikään!”
”Nuo sanat lämmittävät sydäntäni, kultaseni”, isä kehräsi ja sai ylpeyden kuplimaan sisälläni. ”Olet paras tytär, jonka olisin ikinä voinut toivoa. Teehän isäsi ylpeäksi.”
”Varmasti teen!” naukaisin nousten jaloilleni. ”Voin vaikka lähteä nyt heti metsästämään, jos haluat!”
”Ei se ole tarpeen, sanoinhan että pitäisimme nyt tauon”, Rocky totesi rauhoitellen yhtäkkistä intoani. ”Mistäs nyt tuulee? Kyllähän sinä tiedät, ettet vielä tuon ikäisenä mahda mitään minun kokoisilleni vastustajille.”
”Mutta sinä pelastit minut emon kynsistä”, maukaisin kuin itsestäänselvyytenä. ”Siksipä minäkin vaarannan henkeni sinun vuoksesi, jos tarve on. Sinä olet minulle kaikista rakkain tässä maailmassa, joten en anna sinulle käydä mitään, sattui minulle itselleni mitä tahansa.”
Rockyn silmät tuikahtivat hieman kummallisesti, mutta sitten kolli venytti suunsa vinoon hymyyn ja hyrähti hieman. ”Ei sinun tuollaisia tarvitse miettiä. Asetuhan nyt aloillesi ja nauti auringosta.” Kolli venytti etutassujaan minua kohti ja alkoi kutittaa kylkiäni. Läsähdin kikattaen takaisin vatsalleni, läpsien lempeästi isäni tassuja kun tämä kutitti aina vain kovempaa. Lopulta kolli lopetti, ja lysähdin kyljelleni aivan hengästyneenä, yhä hieman kikattaen. Isä katseli minua lämpimin silmin, ja nuolaisi hieman korvantaustaani.
”Muista sanasi sitten, kun olet vahvistunut, Elysia. Nyt on kuitenkin ensin minun vuoroni suojella sinua.”

Nimi: Zare

28.08.2018 17:17
_________________________________________
Loki// 20kp

Nimi: Loki

26.08.2018 15:02
”Kapteeni… Mitä me teemme?” Tobyn hiljainen kysymys herätti minut mietteistäni, ja käänsin katseeni Myrskyklaanin joukoista luutnanttiini. Katsoin tätä hetken vaiteliaana ja käänsin sitten katseeni takaisin eteen.
”En osaa sanoa, Toby”, totesin hiljaa. ”Menetimme yli puolet laumastamme. En tiedä, onko järkeä pitää muutaman kissan laumaa koossa.”
”En itse ole ainakaan lähdössä minnekään ilman sinua”, Toby murahti saaden minut vilkaisemaan häneen kulmat koholla. ”Vaikken sitten olisikaan lauman jäsen, en lähde viereltäsi, sillä olet johtajani ja ystäväni. Teet siis minkä päätöksen hyvänsä, et jää yksin.”
Katsoin kollia hetken ja nyökkäsin sitten kiitokseksi sanoista. ”Olen itse seuraamassa klaaneja, mihin he sitten ikinä päättävätkään lähteä”, totesin. ”Haluan pitää Karan lähelläni.”
”Ymmärrän”, Toby maukaisi. ”Siinä tapauksessa saat minusta matkaseuraa. Ja uskon, että suurin osa muistakin tulee seuraamaan sinua.”
”Se nähdään pian”, tokaisin lyhyesti, käännähdin ja kävelin hieman kauemmas klaanikissojen joukosta, lähemmäs oman laumani rippeitä. Ensimmäisenä päänsä nosti Roy, ja hetken päästä muutkin olivat jaloillaan huomattuaan minut.
”Kapteeni, oletko saanut tehtyä päätöksen?” Minnie kysyi astahtaen kumppaninsa Royn viereen. ”Pentujeni syntymään ei ole enää kauaa… Tarvitsemme uuden asuinpaikan pian.” Naaraan lähellä istuva Warui mutisi olevansa samoilla linjoilla, ja molempien tulevien pentue-emojen silmistä kuvastui hermostuneisuutta.
”Tiedän, Minnie”, maukaisin rauhoittavasti. ”Älä huoli siitä. Pääsemme kyllä paremmalle alueelle ajoissa.” Nostin katseeni muihin kissoihin ja korotin hieman ääntäni jatkaessani: ”Olen päättänyt, että seuraamme klaanikissoja. Kenenkään ei ole kuitenkaan pakko lähteä mukaan. Klaanikissojen mukana löydämme kuitenkin todennäköisimmin hyvän, uuden asuinalueen, sillä heidän joukkonsa on suuri ja he tuntevat laajemman alueen lähistöltä.”
”Mihin he sitten lähtevät?” Roy kysyi hieman tyytymättömän oloisena, hännänpää nykien. ”Eihän minnekään kauas?”
”Sitä en tiedä vielä”, totesin tyynesti. ”Keskustelen asiasta myöhemmin tänään klaanipäälliköiden kanssa. Oletan kuitenkin, että matka tulee olemaan useamman päivän pituinen, sillä tässä lähistöllä maasto on joko tuhoutunut tai kaksijalkojen hallussa. Klaanikissojen täytyy päästä kauas kaksijaloista, joten he eivät varmasti jää lähistölle.”
Roy mutisi jotain hiljaa, mutta istahti kuitenkin alas kuin hyväksyen päätökseni. Hänen takanaan istuva Zeke kuitenkin nousi jaloilleen.
”Olen pahoillani, mutten ole valmis jättämään tätä aluetta, kapteeni”, kolli maukaisi vakaasti. ”Läheiseni ovat täällä, ja haluan vielä tulevaisuudessakin mahdollisuuden tavata heitä. En tule mukaanne.”
”Ymmärrän ja hyväksyn päätöksesi”, mau’uin nyökäten hieman soturille. ”Kiitos palveluksistasi. Olet aina tervetullut takaisin.”
Zeke nyökkäsi, nousi jaloilleen ja katosi kohti kaksijalkalaa. Katselin hetken hänen kulkuaan, ja käänsin sitten huomioni takaisin loppuihin laumalaisiin.
”Aome?”
”Seuraan sinua minne vain, kapteeni”, nuori kolli maukui epäröimättä. ”Ei minulla ole syytä jäädä tänne, sillä sukunikin on klaaneissa.”
”Akon?”
”Kysytkin vielä”, musta kolli puuskahti. ”Bisca antaisi minulle ympäri korvia tuonpuoleisessa, jos jättäisin teidät tässä tilanteessa.”
”Warui?”
”Tietenkin seuraan sinua”, laumamme uusin tulokas maukui välittömästi. ”Ei tulisi mieleenikään tehdä mitään muuta.”
”Minnie ja Roy?”
”Tulen mukaan”, Minnie vastasi nyökäten vielä kuin varmistukseksi. Roy kuitenkin pysyi vaiti, ja vaikutti olevan kahden vaiheilla tutkaillen epäröinti silmissään kiiluen Minnieä. Lopulta kolli huokaisi ja pudisti päätään.
”En lähde. Paikkani on täällä.” Minnien silmät laajenivat hänen kumppaninsa ilmoituksen johdosta, ja kolli vastasi epävarmoin silmin naaraan katseeseen. ”Jää kanssani, Minnie. En halua jättää sinua.”
”Tule sitten mukaan”, Minnie kuiskasi. ”En ole aikeissa jättää Akonia ja kapteenia. Roy, et kai sinä jättäisi minua ja pentujamme?”
”En ilmeisesti voi muuta”, Roy maukui hyvin, hyvin hiljaa. ”En voi lähteä täältä.”
”Roy…” Minnie ei näyttänyt löytävän äkkiä sanottavaa, ja lopulta naaras laski katseensa tassuihinsa. Roy kosketti kuonollaan kumppaninsa päälakea ja nousi jaloilleen.
”Tiemme eroavat siis ilmeisesti tässä, Minnie”, kolli maukui hiljaa. ”Kasvata pennuistamme todellisia sotureita.”
”Roy, kehtaatko tosiaan jättää kumppanisi yksin – vieläpä tämän ollessa tiineenä?” Akon kysäisi hieman terävästi, selvästi huolestuneena sisarensa pärjäämisestä.
”En vain voi lähteä”, Roy maukui pudistellen päätään. ”Tämä alue on osa elämääni. Minä synnyin täällä, ja tulen myös kuolemaan täällä. Sitä on vaikea selittää, mutta tämä paikka on kotini, ja se menee perheenikin edelle.”
Akon vaikutti siltä kuin olisi halunnut sanoa vielä jotain, mutta viittasin tätä hännälläni pysymään hiljaa. ”Siinä tapauksessa päätös on tehty. Jos vielä jonain päivänä muutat mielesi, olet tervetullut takaisin – jos Minnie silloin niin haluaa.”
Roy nyökkäsi hitaasti ja kääntyi kannoillaan. Tavallisesti itsevarmuutta huokuvan kissan askeleet olivat tällä kertaa epäröivät ja varovaiset, hieman laahustavatkin. Kolli ei enää katsonut taakseen, vaan käveli pois luotamme kadoten kaksijalkalan puolelle.
”Se oli hänen oma päätöksensä, Akon”, totesin parantajalle, jonka kurkusta oli alkanut kummuta hiljaista murinaa. ”Loppujen lopuksi pennut eivät edes kaipaa isäkseen kissaa, joka ei pidä heitä maailman tärkeimpänä asiana.” Käänsin katseeni Minnieen, joka oli painanut päänsä ja sulkenut silmänsä. ”Minnie, lauma pysyy tukenasi pentujen kasvatuksessa, älä huoli. Emme jätä sinua yksin.”
Naaras nosti katseensa ja hymyili hennosti. ”Kiitos, kapteeni”, hän maukaisi hiljaa.
Nyökkäsin hieman hänelle ja nostin sitten katseeni takaisin muihin. ”Onko muita lähtijöitä?” Kun kukaan ei vastannut, päätin päättää kokouksen. ”Lähden nyt keskustelemaan klaanipäälliköiden kanssa. Yrittäkää löytää syötävää sillä välin – ja Aome, jää sinä Minnien ja Waruin seuraksi”, jatkoin vielä nuorelle kollille. ”Tulevien pentue-emojen ei ole hyvä rasittaa itseään. Akon, tarkasta kaikkien vointi illemmalla. Kokous on päättynyt.”

Nimi: Zare

12.08.2018 20:58
Loki// 41kp
Elysia// 21kp

Nimi: Elysia

12.08.2018 20:37
”Isi, mihin olemme menossa?”
”Metsästämään”, isäni tokaisi vastauksena kysymykseeni ja vilkaisi minua. ”Saat tällä kertaa tulla mukaan, sillä on sinun aikasi opetella saalistamaan.”
”Mutta isi, emo sanoi että pentujen ei kuuluisi oppia saalistamaan ennen kuin he ovat vähintään viisi kuuta vanhoja”, miukaisin, vaikka en varsinaisesti halunnutkaan seurata yhtäkään emoni ohjetta. Se haaska oli yrittänyt tappaa minut nukkuessani ja onnistuikin murhaamaan veljeni ja siskoni, mutta isäni onneksi ehti pelastamaan minut ja viemään turvaan.
”Se akka ei tiennyt pentujen kasvatuksesta mitään, ja siksi hän varmaan päätyikin tappamaan sisaruksesi”, Rocky murahti. ”Kaksi kuuta on täysin riittävä ikä. Sinun täytyy oppia alkeet nyt, jotta voit sitten harjoitella enemmän itseksesi silloin, kun minä olen yksin metsällä. Älä kyseenalaista päätöksiäni, Elysia.”
”Selvä, isi.”
Äkkiä isäni kuitenkin hiljensi askeleitaan ja viittasi minut sitten pysähtymään, ja istahdin maahan kiitollisena pienestä tauosta: lyhyillä pennunaskelillani oli vaikea pysyä täysikasvuisen kollin perässä.
”Elysia, muistathan, mitä olen sinulle kertonut vahvimman oikeudesta?” Rocky kysäisi katsomatta minuun. ”Ja siitä, kuinka tämä koko metsä kuuluu meille kyseisen oikeuden perusteella?”
”Muistan, isi”, maukaisin hännänpää väristen. ”Sanoit, että isommalla reviirillä on turvallisempaa, kun ei ole riippuvainen pienestä alueesta. Ja sanoit myös, että meidän täytyy pitää tämä alue itsellämme voimalla, koska sanat eivät tehoa yhtä hyvin kuin kynnet.”
”Hienosti muistettu”, Rocky hyrähti ja sai ylpeyden pilkahtamaan silmissäni. ”Meidän on puolustettava tätä reviiriä kynsin hampain, jos joku tänne änkee. Nyt, Elysia, saat oppitunnin siitä, mitä sanani todella tarkoittavat.” Isäni väräytti korviaan menosuuntaamme, ja nyt huomasin harmaatäpläisen kollikissan kävelevän meitä kohti. Huomasin myös hänen vierellään kulkevan, suunnilleen ikäiseni pennun, joka puheli vanhemman kissan kanssa innostuneesti. Mitä he tekivät meidän reviirillämme?
Havaitessaan meidät harmaatäpläinen kissa pysähtyi korvat pystyssä ja pysäytti myös pennun, ja huomasin molempien katseissa kummastusta.
”Iltaa”, vanhempi kolli maukaisi korotetulla äänellä. ”Voimmeko auttaa jotenkin? Miksi katsotte meitä noin?”
”Voitte auttaa katoamalla reviiriltäni”, Rocky tokaisi kylmällä äänellä ja asteli hieman lähemmäs kaksikkoa, jolloin minä seurasin perässä. ”En katso hyvällä tunkeilijoita.”
”Oi, anteeksi”, kolli hengähti silmät laajenneina. ”Ei ollut tarkoitus. En havainnut minkäänlaisia rajamerkkejä… Kerrotko, mistä pääsemme pois alueeltanne, emme halua olla yhtään enempää häiriöksi.”
”Ikävämpi juttu sinulle, mutta koko lähialue on minun hallussani”, isä murahti paljastaen hieman hampaitaan. ”Olette todennäköisesti kulkeneet jo kauan reviirilläni, enkä voi hyväksyä sellaista. Tarvitsette rangaistuksen.”
”Mitä?” harmaatäpläinen kolli puhahti. ”Oletko aivan sekopää? Ei kaksi kissaa tarvitse suurta aluetta! Sitä paitsi lupasimme lähteä ilman ongelmia, kunhan nyt vain kertoisit mihin suuntaan mennä.”
”Pidän hallussani minkä kokoista aluetta vain pitääkseni tyttäreni turvassa”, Rocky tokaisi koskettaen hennosti lapaani hännällään. ”Luulisi sinunkin ymmärtävän. Jos reviiri on pieni, on se alttiimpi luonnonoikuille. Isolta reviiriltä löytyy kuitenkin aina jokin paikka, jossa riittää riistaa. Ja koska vaikuttaa pahasti siltä, että saattaisitte eksyä alueelleni uudelleen, on teidät paras raivata pois tieltä”, isä jatkoi nuolaisten huuliaan ja paljastaen kyntensä.
”Hullu!” vieras kolli ulvahti ja kiepahti ympäri tönäisten vierellään seissyttä pentua merkiksi paeta. ”Juokse, Jimi, pakene niin nopeasti kuin pystyt!”
”Elysia, ota pentu kiinni”, Rocky murahti ennen kuin sinkosi itsensä harmaatäpläisen kollin perään. Epäröin silkasta hämmennyksestä vain silmänräpäyksen ajan, ja pinkaisin sitten ruskeankirjavan kollipennun perään. Onneksi tällä tuntui olevan vielä lyhyemmät töppöjalat kuin minulla, ja saavutinkin hänet nopeasti. Hyppäsin pentua päin ja kaadoin hänet kyljelleen rämähtäen itse hänen päällensä poikittain vatsalleni. Kolli kirkui ja yritti pyristellä pois otteestani, mutta sain onneksi tasapainoani takaisin sen verran, että sain pidettyä hänet aloillaan.
”Hienoa työtä, Elysia!” kuulin Rockyn huudahduksen ja käänsin katseeni hysteerisesti nyyhkyttävästä pennusta isääni. Hän oli saanut harmaatäpläisen kollin painettua maahan. ”Nyt seuraa tarkkaan. Sinun kannattaa iskeä kaulaan, se on kissan heikoin kohta. Toinen vaihtoehto on vatsa, erityisesti teillä pennuilla.”
”Psykopaatti! Miten kehtaat pistää pennut katsomaan?” harmaatäpläinen kolli sihisi yrittäen potkia isääni pois päältään. ”Kuka edes on antanut pennun kaltaisesi hullun kasvatettavaksi?”
”Elysia on tyttäreni, ja pelastin hänet hänen sekopäiseltä emoltaan, joka murhasi hänen sisaruksensa”, isäni töksäytti ja painoi kyntensä kollin kaulalle. ”Ja aion opettaa hänet selviytymään tässä maailmassa. Maailmassa, johon sinä et enää pian kuulu.” Sitten Rocky upotti kyntensä kollin kurkkuun ja sai tämän korahtamaan. Ääni sai kylmät väreet kulkemaan selkäpiissäni, ja kun kollin keltavihreät silmät lasittuivat, yllättävä kylmä tunne valtasi kehoni. Pitäisikö minun tehdä noin myös tälle pennulle?
”Se siitä”, Rocky murahti ja käänsi katseensa minuun. ”Elysia, tee nyt samoin. Vain siten varmistat, ettei tuo kakara palaa reviirillemme riistavarkaisiin.”
”Mutta hän lupasi lähteä-”
”Älä kyseenalaista käskyjäni, Elysia”, Rocky keskeytti minut tavanomaiseen tapaansa nostaen hieman leukaansa. ”Tiedän, ettei toisen kissan tappaminen ole helppoa, mutta se on välttämätöntä. Näytä, että olet kykenevä selviytymään. Vain vahvimmat ja rohkeimmat selviävät.”
Katsoin isääni vielä hetken epäröivänä, ja käänsin katseeni takaisin allani makaavaan, rimpuilun lopettaneeseen ikätoveriini. Isä tiesi kyllä, miten elämässä selviää. Jos hän sanoo, että tämä on välttämätöntä, sen on myös pakko olla sitä. Isä ei koskaan valehtelisi minulle. Hän haluaa vain parastani, ja tällä hetkellä se tarkoittaa kouluttamistani puolustamaan reviiriämme. Eihän se voinut olla väärin?
Nielaisin pienesti, siristin silmäni melkein kiinni ja paljastin pienet kynteni, viiltäen syvät, pitkät viillot kollipennun kaulaan. Kylmät väreet löivät selkäpiini läpi uudelleen, kun kolli ulvahti tuskissaan, ja otin pari askelta kauemmas hänestä. Pentu kellahti kyljelleen ja jäi paikoilleen. Kirkkaanpunainen veri valui hänen kaulastaan, ja kolli nytkähti pari kertaa ennen kuin hänen silmänsä painuivat kiinni.
”Hienoa työtä”, Rocky kehräsi ja herätti minut transsinoloisesta tilasta. Isäni kosketti pienesti korvankärkeäni kuonollaan ja kääntyi ympäri. ”Jatketaanhan nyt matkaa. Meidän pitää ehtiä metsästämäänkin ennen pimeää.”
”Mutta isi, hän hengittää yhä-”
”Se penska kuolee kyllä kun hänet jättää tähän, reviirinrikkoja ansaitseekin kitua. Tottele käskyjäni, Elysia. Tähän ei ole hyvä jäädä.”
”Hyvä on, isi.”
Vilkaisin vielä kerran olkani yli kävellessämme kauemmas, ja hetken halusin palata tuon kollipennun luokse ja edes antaa hänelle nopean kuoleman tai auttaa häntä, mutta ajatus hälveni välittömästi, kun vilkaisin isääni. Hän teki tämän minun parhaakseni. Minun olisi seurattava häntä, tuntui minusta miltä hyvänsä.

Nimi: Loki

04.08.2018 21:17
”Kaksijalkalaan! Tuli pysäytetään kyllä siellä!” ulvahdin laumalleni. ”Pysykää pienissä ryhmissä! Älkää jättäkö ketään yksin!”
Inhottavat muistot Kyproksen kuolinpäivästä täyttivät ajatukseni, vaikka yritin keskittyä leirin evakuointiin. Liekkien kuumuus tuntui polttavan selässäni olevaa arpea, saaden koko kehoni särkemään.
Jos kaksijalat kykenivät silloin estämään tulta leviämästä Kyon talosta naapurien taloihin, ne pysäyttäisivät tulen myös tällä kerralla ennen kaksijalkalaa, niinhän? Se olisi ainoa toivomme.
”Ivan, saatteko Naomin kanssa pentunne kannettua?” huudahdin kollille, joka nyökkäsi varman oloisena pujahtaessaan pentue-emojen pesään etsimään kumppaniaan. ”Kurome ja Aome, menkää auttamaan Biscaa ja Akonia, ottakaa mukaan niin paljon tarpeellisia yrttejä kuin mahdollista! Toby ja Roy, johdattakaa muut järvelle ja siitä kaksijalkalaan rantaa pitkin kahdessa ryhmässä. Minä seuraan teitä Biscan ja muiden kanssa. Lähtekää heti.”
”Sinun olisi paras sitten selvitä, kapteeni”, Toby maukaisi vakavana ja säntäsi heti keräämään oman ryhmänsä kokoon.
”Samat sanat sinulle, luutnantti”, murahdin hiljaa ja juoksin parantajien pesälle.
Samassa ilmaa halkoi Naomin kauhistunut kirkaisu, ja palasin välittömästi takaisin kuumuutta hohkaavalle aukiolle. Harmaankirjava naaras kyhjötti suojelevasti kolmen pentunsa yllä, tuijottaen silmät selällään ja karvat pystyssä pentutarhaa – josta oli jäljellä vain kytevä sekamelska. Pesän katto oli pettänyt ja sorruttanut koko rakennelman.
”Ivan… Ivan!” Naomi huusi liikahtamatta kuitenkaan pentujensa luota. ”Rakas, oletko kunnossa? Vastaa minulle!”
Juoksin salamana aukion poikki sortuneen pesän luokse, ja yritin löytää soturia rakennelman keskeltä. Hiiltyneet oksanpätkät polttivat anturoitani raivatessani niitä pois tieltäni, ja lopulta näin tutun hahmon oksien keskellä. Ivanin turkki oli paikoin palanut, ja muut kohdat olivat täysin tuhkan tahraamat. Kollin selkä oli kummallisessa asennossa, ja hänen jäänsiniset silmänsä olivat lasittuneet. Vetäydyin pois raunioiden luota hammasta purren. Soturilla ei ollut enää mitään mahdollisuutta toeta tuosta.
”Kapteeni…” Naomi miukaisi ääni värähtäen, kuin odottaen tietoa kumppanistaan. Pudistin päätäni ja vilkaisin pentue-emoa.
”Olen pahoillani, Naomi, mutta hän ei selvinnyt.”
”Ei… Ei!” harmaankirjava naaras vingahti kiiltävin silmin. ”Ei Ivan voi olla… Pennut…”
”Pentujen ja sinun on pärjättävä nyt ilman häntä”, maukaisin vakaasti. ”Rohkeutta, Naomi. Nouse jaloillesi. Ota Kurome mukaasi ja lähde muiden perään kohti järveä. Taistele pentujesi vuoksi.”
Naaras katsoi minua vielä hetken alaleuka väpättäen, mutta nousi sitten ylös nostaen kaksi pennuistaan otteeseensa.
”Kurome!” huudahdin nuorelle kollille, joka oli juuri lähdössä veljensä kanssa leiristä suu täynnä yrttejä. ”Saatko kannettua yhden pennun lisäksi? Tule Naomin avuksi!”
Kolli oli hetkessä paikalla, ja jatkoin itse matkaani tarkistamaan, että kaikki pesät olivat tyhjiä. Leiri oli pian tyhjentynyt pakokauhuisista kissoista, ja minun lisäkseni jäljellä oli vain Bisca. Naaras kävi hätäisesti läpi jäljellä olevia yrttejä yrittäen päättää, mitkä kannattaisi ottaa mukaan.
”Bisca, meidän on mentävä”, maukaisin kireästi vilkaistessani pesän ulkopuolelle. Parantajien pesä saattaisi syttyä tuleen hetkenä minä hyvänsä, ja silloin meidän täytyi olla jo ulkopuolella.
”Ota nämä”, temperamenttinen naaras murahti ja tyrkkäsi minulle nipun yrttejä, ottaen myös itse samankaltaisen nipun maasta, ja lähtien sitten edelläni vauhdilla ulos pesästä. Hätkähdin kuullessani puun rungon katkeamisesta aiheutuvaa rätinää ja ehdin vain avata suuni varoittaakseni parantajaa, kun pesän vieressä kasvanut mänty rysähti suoraan naaraan niskaan. Hypähdin kauemmas väistääkseni oksia, ja hetken olin täysin aloillani järkytyksen jäädyttäessä jalkani. Bisca ei ollut ehtinyt pois alta, ja runko oli murskannut hänen päänsä.
Ravistin päätäni herättääkseni itseni transsista ja loikkasin kepeästi rungon yli kohdasta, josta se ei vielä palanut. ”Anteeksi, Bisca”, mumisin ja lähdin sitten juoksemaan, jättäen leirin ja parantajan taakseni.

Oletukseni mukaan olin jossain päin Myrskyklaanin reviiriä, kun huomasin tutun kehon maassa. Kuromen silmät olivat kiinni eikä hänen kylkensä enää kohoillut hengityksen merkiksi, ja oli selvääkin selvempää, että kolli oli kuollut. Juoksin nuoren kissan ruumiin luokse ja kumarruin koskettamaan haikeasti hänen korvaansa kuonollani.
”Jos sinä olet täällä, missä on Naomi?” mumisin ja pälyilin ympärilleni valmistautuen näkemään harmaankirjavan ruumiin lähistöllä. Sellaista en kuitenkaan nähnyt, ja liekkien lähestyminen pakotti minut jatkamaan matkaani. Toivottavasti naaras pentuineen oli kunnossa.
Olin jo lähellä järveä, kun kuulin heiveröisen avunhuudon lähistöltä. Käänsin kulkuni äänen suuntaan täysin siltä varalta, että kyseessä oli Naomi tai joku muu laumastani, mutta yllätyksekseni näin toisen, vaikkakin yhtä tutun hahmon: Kara oli jäänyt takajaloistaan jumiin puunrungon alle, ja naaras yritti kiskoa itseään irti etutassujensa voimin.
”Kara!” hengähdin ajattelematta, ettei se ollut enää hänen nimensä – muistaakseni klaanikissat olivat antaneet hänelle nimen Orapihka. Naaras hätkähti ja nosti katseensa, ja hänen silmänsä laajenivat.
”Eno?” hän kuiskasi ja yskähti sitten. ”Ole kiltti ja auta! Huomenpentu… Tyttäreni tarvitsee vettä! Vie hänet järvelle!”
Nyt huomasin Karan etutassujen vieressä nuorehkon naaraspennun, joka katsoi minua silmät suurina pelosta. Kiirehdin kaksikon luokse ja huomasin jo helpotuksen pilkahtavan siskontyttöni silmissä, mutta sitten tartuinkin hänen niskastaan kiinni sen sijaan, että olisin ottanut Huomenpennun kantooni.
”En ole aikeissa jättää sinua tänne”, murahdin ja koukistin jännitetyt jalkani, ottaen paremman otteen Karan niskasta. ”Kolmannella. Yksi, kaksi, kolme!” Nykäisin voimalla naaraan niskasta samaan aikaan kun hän ponnisti eteenpäin etutassuillaan, ja saimmekin hänen toisen takajalkansa irti. Naaras sai itse kiskottua viimeisen jaloistaan vapaaksi, ja seisoi hetken aloillaan kuin kokeillen, kantoivatko hänen takajalkansa.
”Voin kantaa Huomenpennun”, maukaisin. ”Pystytkö kävelemään?”
Kara nyökkäsi, ja hänen silmissään pilkehtivät tuhannet kysymykset. Naaras näytti kuitenkin ymmärtävän, että niiden aika olisi myöhemmin – nyt meidän olisi päästävä järven rannalle, ennen kuin Huomenpentu menettäisi tajuntansa.

Saimme Huomenpennun virkoamaan kastelemalla hänen turkkinsa läpikotaisin ja antamalla hänen juoda hieman, mutta sen jälkeen meidän oli taas jatkettava matkaa. Vaikka veden äärellä olimmekin turvassa tulelta, oli savu aivan yhtä suuri uhka. Kara sanoi, että meidän kannattaisi kulkea Tuuliklaanin alueen kautta – hänen klaaninsa varapäällikkö oli käskenyt klaanikissatkin lähtemään kaksijalkalaan – joten suuntasimme kulkumme palaneille nummille.
Juoksuaskeleeni hidastuivat ensin kävelyksi ja pysähdyin sitten kokonaan, viitaten myös Karaa tekemään samoin, kun näin kaksi hahmoa edessämme. Toinen heistä, nuorempi naaraskissa, ei ollut minulle tuttu. Vanhempi heistä oli kuitenkin sitäkin tutumpi: tajusin tuijottavani suoraan Trishan metsänvihreisiin silmiin, jotka heijastivat liekkien valoa kuin peilit. Karan silmät olivat laajenneet, ja hänkin selvästi tunnisti emonsa ja sisaruksiensa murhaajan. Laskin Huomenpennun jalkojeni juureen ja kohtasin Trishan katseen ristiriitaiset tunteet silmissäni pilkahdellen. Naaraan katse pysyi hetken ajan minussa, liukuen sitten hitaasti ohitseni Karaan.
”Olet siis yhä hengissä”, Trisha maukaisi neutraalilla äänellä. Kara murisi naaraalle hiljaa niskakarvat pystyssä, mutta hänen silmistään kuvastui pelko.
”Trisha”, murahdin saaden naaraan huomion kiinnittymään takaisin minuun. ”Päästä meidät ohi. Meillä ei ole aikaa tällaiseen.”
”Minulla on aina aikaa sinulle, kapteeni”, Trisha totesi tyynesti. ”Mutta sinulla ei minulle. Etkö vieläkään ymmärrä, kuinka paljon merkitset minulle? En siedä Karaa silmissäni. Hän vei sinut minulta.”
”Siinä tapauksessa sinun on paras häipyä itse paikalta”, murisin. ”Sillä jos kosket Karaan kynnelläsikään, voit olla varma, että se pieni hiven rakkautta jota sinua kohtaan vielä tunnen tulee haihtumaan sillä samalla sekunnilla. Sinä. Et. Koske. Siskontyttööni.”
Trisha irvisti pienesti kaivaen kyntensä maahan, ja nyt huomasin taaemmaksi jääneen naaraskissan hipsivän hitaasti pähkinänruskean luopion luokse.
”Trisha-täti”, hän yskähti hennolla äänellä. ”Ole kiltti, mennään. En saa henkeä täällä.”
Lapani jännittyivät jonkin raivoakin suuremman tunteen välkähtäessä Trishan silmissä, ja naaraan kurkusta alkoi kummuta uhkaavaa murinaa.
”Älä. Kutsu. Minua. Tädiksi!” naaras sähisi ääni kohoten raivostuneeksi rääkäisyksi viimeisen sanan kohdalla, ja ennen kuin ehdin liikahtaakaan, oli Trisha kiepahtanut salamaakin nopeammin ympäri sivaltaen nuorukaisen kurkkua. Harmaaturkkinen naaras korahti silmät laajenneina kivusta ja pelosta, ja rojahti liikkumattomana maahan veri kurkustaan pulputen.
”Minulle riittää! Riittää kaikki tämä välittämisestä ja rakkaudesta jankkaaminen!” Trisha kirkui. ”Haluan vain nähdä tuon haaskalinnun hengettömänä! Hän ja hänen emonsa veivät minulta kaiken, mistä välitin!”
”Sopii yrittääkin koskea häneen”, sähähdin kyyristyen hyökkäysasentoon. ”Osoitit juuri todellisen luontosi. Tuo nuorukainen luotti sinuun!”
”Saeko oli pelkkä rasite”, Trisha sihisi. ”Minulla ei ole sinua vastaan mitään, kapteeni. Väistä, niin saat pitää henkesi.”
”En ole enää pitkään aikaan hävinnyt sinulle taistelussa, Trisha”, murisin paljastaen hampaani. ”Tule. Sittenpähän näen, onko entinen luutnanttini ruostunut erakkopäivillään.”
Naaras murisi hetken aikaa hiljaa kuin epäröiden, mutta loikkasi sitten ulvahtaen kimppuuni. Läimäisin tassuni Trishan pään sivuille kun naaras kurottautui viiltämään rintaani, ja väänsin hänet maahan.
”Mene!” huudahdin Karalle. ”Ota Huomenpentu ja pakene!”
”Ja jättäisin sinut tänne?” sisarentyttäreni sihahti. ”Meillä on aivan liian paljon puhuttavaa antaakseni sinun kuolla täällä!”
”Sanoin jo, etten ole hävinnyt Trishalle ikuisuuksiin”, suhahdin takaisin. ”Seuraan kyllä teitä, kunhan saan hänet pois tieltä! Mene nyt!”
Naaras näytti vielä hetken epäröivältä, mutta nappasi sitten tyttärensä leukoihinsa ja lähti juoksemaan pois paikalta niin kovaa kuin vahingoittuneilla takajaloillaan kykeni.
”Pois tieltä?” Trisha tuhahti ivallisesti ja huitaisi kynsillään naamaani. ”Kohtelet minua vielä huonommin kuin laumassa. Nyt olen ilmeisesti sinulle pelkkää roskaa.”
”Kuinka monta kertaa minun on sanottava, että välitin sinusta enemmän kuin olisi pitänyt?” sihahdin naaraalle. ”Petit kuitenkin luottamukseni. Ja nyt, asettumalla Karaa vastaan varoituksestani huolimatta, olet menettänyt viimeisenkin myötätunnon hivenen minulta. Minä rakastin sinua, Trisha, mutta tuhosit nuo tunteet aivan itse.”
Katkeruus välkähti naaraan silmissä ja hän potkaisi minut voimalla pois päältään. Tarrasin kuitenkin ajoissa tuon lavoista kiinni kynsilläni, ja lennähtäessäni kauemmas iskun voimasta repäisin ikävät haavat naaraan lapoihin. Trisha sihahti kiepahtaen jaloilleen samaan aikaan kanssani, ja syöksähdimme uudelleen kohti toisiamme. Oma loikkani oli kuitenkin huomattavasti Trishan hyppyä lyhyempi, ja laskeuduin sulavasti maahan naaraan ollessa vielä ilmassa. Silmänräpäyksessä olin kumartunut ja suoristautunut iskien pääni Trishan leukaan, ja naaras ulahti horjahtaen taaksepäin, saaden pidettyä juuri saavuttamansa tasapainon vain vaivoin. Naaraan silmissä pilkahti ymmärrys, mutta hän ei ehtinyt reagoida, kun olin jo huitaissut häneltä jalat alta, lyönyt hänen päänsä maahan ja painanut käpäläni hänen kaulalleen.
”Olet tunnekuohun sokaisemana naurettavan helppo vastus, luutnantti”, maukaisin kylmästi pähkinänruskealle naaraalle.
”Ole hiljaa”, Trisha sylkäisi kasvot irvessä. ”Et ymmärrä mitään siitä, kuinka tuon onnettoman pennun paapominen sai taitoni ruostumaan.”
”Voi, ymmärrän kyllä”, hymähdin haikeuden pilkahtaessa silmissäni. ”Ymmärrän kyllä oikein hyvin. Valitsit ylpeytesi ennen henkeäsi. Sinä haluat kuolla, niinhän, Trisha? Miksi sinun pitää näyttää katumuksesi tällä tavalla?”
Naaras tuijotti minua hetken kiiluvin silmin, ja räpäytti sitten niihin pyrkivät kyyneleet nopeasti pois. ”Koska minä petin sinut”, hän maukaisi hiljaa. ”Ainoan ystäväni. Ainoan kissan, jota rakastin. Ja minä tapoin viattomia kissoja katkeruuteni vuoksi. Alyn, hänen pentunsa, ja nyt Saekon. Olisin tappanut Karankin, jos et olisi estänyt. Minä en halua elää sellaisen mielen kanssa, jota en pysty hallitsemaan.”
”Mustasukkaisuus on vaarallinen tunne”, totesin räpäyttäen silmiäni. ”Olisit voinut kertoa minulle. Mutta nyt se on myöhäistä. Olet ylittänyt rajan jo kauan sitten. Edes kuolemasi ei tule hyvittämään tekojasi.”
”Tiedän”, Trisha kuiskasi. ”Mutta saanpahan ainakin itse rauhan – ja ehkä saat sinäkin.”
Purin hampaani yhteen ja paljastin kynteni valmiina painamaan ne Trishan kurkkuun. Miksi? Miksi tämän täytyi päättyä näin? Trisha oli ollut ainoa kissa, jota olin voinut sanoa ystäväkseni. Hänen petoksensa jälkeen olin joutunut rakentamaan luottamukseni laumaani uudelleen, ja vannoin kostavani Alyn kuoleman vielä joskus. En olisi koskaan kuitenkaan uskonut, että joutuisin todella tappamaan ainoan naaraan, josta olin joskus välittänyt enemmänkin kuin ystävänä.
”Kapteeni?”
”Niin, luutnantti?”
”Mistä tiesit, etten taistellut tosissani?”
Puolittainen hymy käväisi kasvoillani ja hymähdin hiljaa. ”Sinä et koskaan epäonnistuisi vakioiskuni torjumisessa. Olet nähnyt sen vähintään kaksikymmentä kertaa ja torjunut neljästi.” Tämän sanottuani upotin kynteni Trishan kurkkuun, vaikka entisen luutnanttini veren vuodattaminen väänsi sydäntäni. Naaras korahti hiljaa ja yritti vetää henkeä, yskäisten kuitenkin verta suustaan.
”Niinpä tietenkin”, hän kuiskasi. ”En sitten voittanut sinua edes älyllisessä mittelössä, Loki. Hyvästi.” Metsänvihreät silmät lasittuivat, ja naaraan pää retkahti sivulle. Vedin kynteni takaisin sisään ja päästin Trishan kehon valahtamaan maahan, vain muutaman ketunmitan päähän Saekon hengettömästä ruumiista.
”En tule koskaan ymmärtämään sinua, Trisha”, kuiskasin käännähtäen sitten ympäri seuratakseni Karaa, kuten olin luvannut. ”Hyvästi, luutnantti.”

Nimi: Zare

18.07.2018 17:14
_____________________________________________________
Kairo// 25kp

Nimi: Kairo

16.07.2018 13:57
"Kairo" Alessa huusi minua
"Niin" vastasin unenpöpperössä.
"Aika herätä" hän maukui
"Nousen ihan juuri" sanoin
"Ylös nyt lapamato!" Isäni käski
"Tullaan tullaan" maukaisin turhautuneena.
Oli varhainen aamu viherlehden aikaan. Tassuttelin ulos pesästämme ulkona odottivat isäni ja emoni sekä siskoni leija
Lähdin metsälle kuten joka aamu. Palatessani illemmalla parin oravan kanssa isäni seisoi pesän suulla.
"Kairo, kiitos saaliista" Hän maukui ja nappasi oravat jotka olin pyytänyt.
"Eikö tuo riitä? " ihmettelin yleensä hän käyttäytyi näin vain kun en ollut tuonut tarpeeksi riistaa.
"Riittää hyvin,mutta kuten tiedät emosi odottaa toista pentuetta jo" hän aloitti
" niin" ihmettelin.
"Olet jo tarpeeksi iso pärjäämään omillasi, sinun on aika lähteä pesästä" hän maukui viimein
"Mutta entä leija, hän on minuakin vanhempi!" Huudahdin
"Leija on naaras, hän auttaa pentujen kanssa" isäni vastasi.
"Ei minusta ole haittaa" ulisin.
"Mene jo" tämä murahti ja paljasti hampaansa.
Sihahdin ilkeästi isälleni
"Olisi pitänyt vain antaa sinutkin klaanille" hän sihahti
"Mikset antanut" ivailin
"Koska olin haavoittunut heidän jälkeensä pahoi enkä voinut metsästää,tarvitsimme lisäkäsiä metsästykseen" hän vastasi
"Miksi minä? Enkö olisi ansainnut elämää onnellisena klaanissa!" Huusin
"Koska olit ainoa joka oli minun pentuni, muut näyttivät emosi viime kumppanilta ja epäilimme heidän olevan hänen jälkeläisiään. Suostuin pitämään emostasi huolta vain jos hän jättäisi kumppaninsa pennut" isäni selitti taas.
"Mitä hyötyä siittä taas oli?" Ihmettelin
"Niin mailma toimii" hän pyöritti silmiään.
"Häivy nyt" hän murahti
Käännyin kannoillani ja potkaisin multaa hänen kasvoihinsa. En voisi haavoittaa häntä nyt emon nähden.kuulin vain puhahduksen takaani.
Suuntasin puulle jonka juurella tapasin ystävääni.
Liekkitassu varmasti kulkisi tästä ohi tänäänkin.
Olin vähän pyörälläni päästäni. Puolikuuta sitten olin tavannut ensikerran sisaruksiani puoleen vuoteen. Varpu oli tullut Liekkitassun mukana tervehtimään minua. Neljänneskuu sitten sain tietää että minun puoliveljenikin asui klaanissa ja että minä olin setä jollekkin Kielosydän nimiselle soturille. Nyt minut oli heitetty peästä ja tiesin etten takaisin voisi mennä.
Ainut paikka jonka keksin minne voisin mennä oli klaanit. Liekkitassu oli kertonut paljon klaaneista ja ne kuulostivat paremmalta kun nocten, muitten erakoiden ja lokinlauman kanssa riistasta kilpailu. Noctea pelkäsin hurjasti, häneen en tahtoisi törmätä hänen takiaan isoveljeni oli alunperin jätetty klaaneihin.
"Kairo häivy, Varjosydän on tulossa" Liekkitassu sihahti kun huomasi minut ja havahduin aatteistani ilmeisesti Liekkitassu oli valittu mukaan iltapartioon.
"En, tulin tälläkertaa jäädäkseni" maukaisin.
"Mitä täällä tapahtuu!" Musta pieni naaras joka oli juossut metsästä rajalle kysyi.
Tämän tummat silmät katselivat arvokkaasti arvioiden vuorotellen minua ja Liekkitassua. Naaras oli selvästi vanhempi kun minä tai Liekkitassu mutta silti merkillisen pieni. Hänen lavassa oli suuri arpi mutta se ei näyttänyt haittaavan häntä.
"No söikö joku kielenne?" Kysyi tummanruskean tiikerin näköinen kolli joka ilmestyi mustan naaraan rinnalle.
"Liekkitassu vastaa kun varapäällikkösi kysyy, odotan sinulta parempaa käytöstä jatkossa. Olet melkein soturi muttet osaa edes vastata." kolli ojentaa ystävääni.
"Varjosydän, Tiikeriliekki tässä on ystäväni Kairo" Liekkitassu aloitti.
"Liekkitassu oletko sinä kaveerannut klaanin ulkopuolisten kanssa?!" Musta naaras ilmeisesti Varjosydän kysyy jäätävällä äänellä. Voisin luvata että jos äänellä voisi jäädyttää sydämmen se olisi juuri tuo ääni.
"Olen Varjosydän" Liekkitassu maukuu ja kumartuu maahan alistuen naaralle selvästi odottaen rangaistusta.
"Olen hyvin pettynyt sinuun Liekkitassu, puhun asiasta mestarisi kanssa ja Ruohotähden kanssa. He saavat päättää kohtalosi. Nyt kerro kuka tämä kolli on" Varjosydän maukuu jo pehmeämmin
"Tässä on Kairo, kolli maittemme takaa. Liljatassun, Varputassun ja Tuhkatassun veli. Hän olisi halukas liittymään klaaniin" ystäväni maukui.
"Kairo, kiitos tarjouksestasi mutta en voi ottaa sinua noin vain klaaniin. Jos aijot liittyä meihin sinun pitää luopua kaikista suhteistasi klaanin ulkopuolelle, sinun tulee käyttäyttä tapojemme ja uskomme mukaan ja mikä tärkeintä sinun on tehtävä osasi klaanin hyväksi. Klaaniin liittyminen ei ole asia joka tehdään kevyin perustein. Jos liityt meihin on sinun elettävä kanssamme et voi elää tassu kummassakin mailmassa." Varjosydän maukuu minulle samalla arvioiden minua.
"Varjosydän olen harkinnut päätöstäni kuun verran" kerroin hänelle katsoen suoraan häntä silmiin.
"Liekkitassu kuinka kauan olet tapaillut erakkoa" Tiikeriliekki kysyi.
"En pitkään" hän maukui ja Varjosydän katsoi häntä kohottaen kulmiaan.
"Lähes koko oppilasaikani" ystäväni myönsi
Varjosydän pudisti päätään turhautuneena.
"Tästä puhutaan vielä" hän murahti
"Varjosydän, en tiedä onko tämä hyvä ajatus." Tiikeriliekki maukui viimein
"Kerro" musta soturi kehotti
"Vaikka hän onkin veljeni on eri asia ottaa klaaniin pentuja jotka eivät muista muuta kun elämän klaanissa kun ottaa soturiksierakko, empä tiedä" Tiikeriliekki maukui.
"Ymmärrän näkökulmasi, mutta tämä asia on Ruohotähden päätettävissä." Maukaisi Varjosydän.
"Mikä tässä nyt on niin vaikeaa. Varjosydän tiedät ettei sotureita ole ikinä liikaa lehtikadon aikana ja löysin kissan joka.." Leikkitassu ei edes saanut lopettaa lausettaan kun Varjosydän vaiensi hänet hännän heilautunsella.
"Oletko Kairo aivan varma että haluat liittyä klaaniimme ja myös kuolla sen puolesta?" Varjosydän kysyi.
*kukaan ei puhunut kuolemista* hämmennyin kysymyksestä. En ollut odottanut että minun odotettiin kuolevan Varjoklaanin puolesta toisin sanoen Varjosydämen käskiessä. Toisaalta systeemi jonka pohjalla klaani eli oli houkuttava ja ajatus toisten huolehtimisesta oli järkevä. Saisin myös pysyvän paikan asua ja varmasti riistaa lehtikadonkin aikana, erakkonakin saattaisin saada mutta se jäisi kiinni siittä saisinko oman reviirin, pystyisinkö puollustamaan sitä. Klaanissa tämä työ olisi jo tehty.
"Olen Varjosydän" maukaisin harkinnan jälkeen. Jos kuolisin Varjoklaanin tähden toimittuani oikein pääsisin Tähtiklaanin rakkaitteni luokse. Tai ainakin sisarusten luokse vanhemmistanu en tiennyt.
"Kairo, tämä asia on päällikkömme päätettävissä. Puhun hänen kanssaan ja lähetän jokun soturin tuomaan sanan huomis aamuna sinulle. " Varjosydän maukui
Liekkitassu oli maukaisemassa jotakin hyvästiksi mutta Varjosydän näpäytti hänen kuonoaan ja oppilas pujahti metsään.
"Miten ikinä onkaan Kairo, ellet halua aiheuttaa ongelmia Liekkitassulle lisää olisi sinun hyvä olla tapaamatta häntä enään jos päätös ei ole myönteinen" musta naaras maukui minulle ja nyökkäsin vain.
Kaksikko katosi silmänräpäyksessä Leikkitassun perässä metsään.
Jäin rajan tuntumaan istumaan. Päätin yöpyä puussa tämän yön.

Nimi: Zare

23.06.2018 13:24
_________________________________________________
Saga// 10kp

Nimi: Saga

21.06.2018 23:57
1.
Katselin ikkunasta kuinka sade piiskasi oman pihani kasveja niin kovaa, että ne melkeinpä taittuivat maata vasten. Kukista lähti erivärisiä terälehtiä seikkailuun tuulen avulla, eikä niitä enää nähnyt niiden kadottua aidan toiselle puolelle. Sade oli todella niin kova, että kauemmas oli vaikea nähdä – kaikki näkyi kyllä sumuisesti sateen takaa, muttei sitä tarkaksi voinut sanoa.
Kiepahdin pienelle kerälle lattiaa korkeammalla olevan, pehmeän alustan – sohvan – päälle asetetulle makuualustalleni ja ryhdyin pesemään etutassujeni avulla korvantaustojani. Samassa viereeni hypähti ruskeamusta kissa, ja tämä asettui aivan viereeni sukimaan selkääni. Päästin tyytyväistä kehräystä kumpuamaan kurkustani ja nuolaisin naaras-kissan poskea lempeästi.
”Pitikin sitten ruveta satamaan”, naaras tuhahti hieman harmistuneena ennen kuin jatkoi mustavalkoisen turkkini pesemistä, ”Juuri, kun olisimme päässeet ulos.” Nyökkäsin olevani samaa mieltä.
”Uskon, että näemme kuitenkin ystäviämme myöhemmin illalla. Tuskin kukaan on halunnut mennä tällaisella ilmalla ulos”, ehdotin vilkaisten ulos sateeseen, joka oli jo hieman hellittänyt. Ystäväni kohautti lapojaan pienesti ja seurasi katsettani ulos, ja sitten takaisin turkkiini.
”Ei kyllä huvittaisi mennä ulos, kun siellä on sitten sateen jäljiltä ihan märkää. Ei turkkia jaksa joka toinen hetki olla pesemässä!”
”Älä ole niin itsekeskeinen, Fallon”, hymähdin huvittuneena, ”Minä voin vaikka pestä turkkisi sitten, kun palaamme, jos se siitä on kiinni.”
”Olet oikeassa. Olenkin enempi huolissani sinun turkistasi, se kun sattuu olemaan omaa turkkiani pidempää”, Fallon vitsaili virnistäen. Potkaisin tätä hellästi kylkeen takajalallani ja tuhahdin kuuluvasti.
”Voi kiitos huolenpidostasi! Olet oikea kultainen ystävä!”
”Mitä sinä höpiset, Saga? En minä ole mikään ystävä – tarkoitit varmaan parasta ystävää? Sinulla on monta ystävää, mutta kukaan heistä ei ole ylitse minun.”
”Olemme kerrankin samaa mieltä”, kehräsin hymyillen hänen niin sanotusti tarkoitetulle vitsille, mutta hän oli todellakin oikeassa. Olimme asuneet yhdessä jo muutaman kuun ajan, ja hänestä oli tullut minulle tärkeämpi kuin kenestäkään muusta – ja minä todella tunsin monia kissoja. Heti tänne muutettuani omistajani laski minut alusta alkaen joka päivä ulos, jonka seurauksena olen tutustunut useisiin naapureihin ja kauempanakin asuviin kissoihin. Fallon lähti harvemmin mukaani pidemmälle, sillä hänelle riitti pikainen pyörähdys omassa pihapiirissä. Se olikin meissä erottavin piirre: Fallon oli hyvin rauhallinen ja tyytyi siihen kaikkeen mitä hän oli lyhyessä elämässään nähnyt. Minä sen sijaan halusin nähdä, kokea ja tuntea aina uusia asioita, minkä seurauksena en ollut kovin hyvä asettumaan aloilleni. Toisaalta Fallonin rauhallisuus ja minun seikkailunhaluisuus tavallaan tasapainotti meitä parhaina ystävinä. Fallon sai minut silloin tällöin rauhoittumaan – mikä varmasti olisi pitkälti hyväksi – ja minä sain Fallonin joskus kokeilemaan jotain uutta.
”Katso! Sade lakkaa jo”, hihkaisin yllättyneenä juuri, kun olin laskemassa päätäni tassuilleni. Pinkaisin ylös innoissani ja loikkasin alas lattialle. Kuulin Fallonin huokaisevan pienesti, mutta hän seurasi minua kuuliaisesti aina kissanluukulle asti. Hymyilin hänelle kiitollisena ja työnnyin ulos raikkaaseen, kosteaan ilmastoon.

 

©2018 Metsäketo - suntuubi.com