Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

MyrskyklaaniJokiklaani Tuuliklaani Varjoklaani ⇔ Tähtiklaani Erakot ja kotikisut 

Erakoiden/kotikisujen/laumaan kuuluvien tarinat.

Puhe "näiden" sisään.

Ajattelu *näiden* sisään.

Pisteet ja pilkut!

Ja mieluusti puhe aina seuraavalle riville :) Esim. EI näin:

"Hei", maukaisin. "Hei", päällikkö vastasi.

Vaan näin:

"Hei", maukaisin.

"Hei", päällikkö vastasi.

Näin tarinoita on helpompi lukea, ja saatpahan lisää pituuttakin tarinaan ;) Lisää ohjeita kirjoittamiseen löydät Muuta --> Oikeinkirjoitus ja muita vinkkejä tarinoihin liittyen.

 

 1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Zare

13.02.2018 21:42
_____________________________________________

Nimi: Zare

13.02.2018 15:10
Loki// 12kp

Nimi: Loki

06.02.2018 19:53
Makoilin vakiopaikallani leirimme laidalla olevan männyn oksalla, korkealla muiden yläpuolella. En ollut vieläkään kyennyt unohtamaan Karaa tai Trishaa. Kynteni raapivat männyn kuivaa kaarnaa kiristellessäni hampaitani. Kuinka saatoinkin luottaa häneen? Ja vielä pahempaa: kuinka pystyin kaiken tämän jälkeenkin yhä välittämään hänestä?
Halusin heidät takaisin. Alyn, Trishan ja Karan. Ja Liamin, Aidan ja Naten. Halusin kyetä luottamaan jälleen muihin, halusin kaiken olevan hyvin. Halusin Trishan puhuvan tuntemuksistaan. Ehkä tältä olisi silloin vältytty.
Ajatukseni ajautuivat päivään, jona olin vienyt Karan myrskyklaanilaisille. Toby oli palattuani kysynyt, missä siskontyttöni oli, ja olin kertonut hänelle totuuden. Nykyinen luutnanttini oli ymmärtänyt helposti tekoni perimmäisen syyn.
”Sinä et luota meihin”, hän oli sanonut. ”Loki, Trishan teko tuli meille kaikille järkytyksenä, mutta sinä voit kyllä luottaa meihin muihin. Et voi hylätä kaikkia hänen vuokseen.”
Olin tehnyt jotain, jota en olisi normaaleissa olosuhteissa tehnyt pakottamallakaan: kertonut todelliset tuntemukseni Tobylle. Olin sanonut tarvitsevani aikaa. ”Tarvitsen aikaa löytääkseni luottamuksen uudelleen. Trisha ei ollut ainoastaan luutnanttini. Minä kasvoin hänen kanssaan, jaoin jokaisen ilon ja surun. Minä välitin hänestä, Toby. Koko muun lauman petos oli mielessäni todennäköisempää kuin hänen petoksensa. Eikä tilannetta helpota se, että hän tappoi Alyn. Sisareni, josta olin juuri oppinut välittämään, ja hänen pentunsa, jotka eivät osanneet edes metsästää. En olisi uskonut Trishan tekevän niin edes pahimmissa painajaisissani. Tarvitsen aikaa. En voi pakottaa itseäni luottamaan keneenkään näin pian sen jälkeen, kun minua on viilletty selkään läheisimmän ystäväni toimesta.”
Olin todella avautunut luutnantilleni, ja yllätyksekseni hän oli ottanut purkaukseni hyvin vastaan. Hän oli jopa lupautunut hoitamaan lauman johtamisen, kunnes koin taas kykeneväni siihen kunnolla. Korvani painuivat luimuun ja laskin pääni tassuilleni murahtaen hiljaa. Mennyttä ei voinut muuttaa. En tiennyt, pääsisinkö koskaan kunnolla takaisin jaloilleni.
Olisi varmaan paras vain opetella toimimaan lauman johdossa ilman luottamusta alaisiinsa. Olinhan tehnyt niin ennenkin.
”Kapteeni! Rajapartion raportti.” Väräytin hieman korviani kuullessani Tobyn äänen alempaa. Huoahdin hiljaa, nojauduin sivulle ja keikahdin alas oksalta. Kiepahdin ilmassa jaloilleni ja töpsähdin joustavasti alas Tobyn eteen. Pudotus oli ollut hieman liian pitkä ja tassujani kipristeli sen vuoksi, mutta samapa tuo.
Toby katsoi minua silmät suurina ja tuhahti hieman. ”Kapteeni, tuo ei ollut kovin viisasta. Pudotus oli aivan liian pitkä-”
”Raportti?” keskeytin luutnanttini huolehtimisen harvinaisen töykeästi. Toby kurtisti hieman kulmiaan mutta kohautti sitten lapojaan itsekseen.
”Partio sujui ongelmitta, mutta törmäsimme Myrskyklaanin partioon”, luutnantti aloitti. ”He ovat ilmeisesti päätyneet kärhämään jonkun muun klaanin kanssa viimeaikoina, koska partion jäsenillä oli monia uudehkoja arpia ja yksi jäsenistä, Särkkätassuksi esittäytynyt, kertoi sen johtuneen Tuuliklaanista.”
Epämukava värähdys kulki selkärangassani, ja kohotin toista kulmaani hieman hermostuneen oloisena, kehottaen kollia jatkamaan.
”Ivan kysyikin, tuliko tapauksessa menetyksiä”, Toby jatkoi. ”Emme saaneet tarkkoja tietoja heistä irti – ei ole klaanikissojen tapaista kertoa yksityiskohtia heidän heikkouksistaan – mutta Särkkätassu vakuutti, ettei Karalla ole hätää.”
”Hyvä niin”, huoahdin rentouttaen jännittyneet lapani. ”Tapahtuiko jotain muuta?”
”Ei”, Toby maukaisi. ”Kaikki sujui rauhallisesti.”
”Kuittaan”, mumisin käännähtäen ympäri. ”Lähden itse seuraavaan partioon.”
”Selvä.” Minun ei tarvinnut mainita Tobylle, että tarkoitin seuraavaa partiota, joka ei menisi lähellekään Myrskyklaanin rajaa. Luutnanttini tiesi kyllä, että välttelin kyseistä aluetta tällä hetkellä parhaani mukaan. Minun olisi opittava päästämään irti Karasta, eikä se onnistuisi, jos roikkuisin koko ajan klaanien rajalla.

Nimi: Zare

14.01.2018 18:54
____________________________________
Kataw// 31kp

Nimi: Kataw

13.01.2018 15:37
Se oli niitä hetkiä elämässään, jossa jokainen pysähtyi miettimään hetkeksi, jopa ne vahvimmat.

Valkoiset, sadeveden mukana tuoman mudan peitossa olevat tassut askelsivat eteenpäin mustilla kujilla, joka kerta vain raskaammin. Ainoana valon lähteenä toimivat rätisevät mainoskyltit. Veri valui turkkia pitkin ja likainen sadevesi valutti sitä pitkin maata, jättäen jokaiselle tiedon, että paikalla on ollut haavoittunut. Se ajoi paikalle saalistajia, rottia, kulkukoiria ja kissoja, jopa haaskalinnut saattoivat nälissään nylkeä kenet tahansa. Sillä hetkellä tuo valkoinen, varjojen sumentama hahmo oli heille varmasti kaikkein helpoin saalis, mutta he eivät tienneet kuka tuo oli. Vasta sen jälkeen, kun hän oli poistunut kaksijalkalasta. Vasta silloin, kun kaikki oli jo mennyttä ja tulevaisuus häämötti edessä tuoden eteen uusia haasteita, mahdollisuuksia sekä kunniaa.

Kaksijalkalan mustat tiet jatkuivat ja jatkuivat saaden kovaksi kovettuneet polkuanturatkin jo verestämään, mutta tuo kipu oli pienin mahdollinen sillä hetkellä, mitä valkoturkkinen kissa voisi saada osakseen. Kidutusta tuo ei tulisi enää ikinä sietämään, eikä sen jättämiä arpia. Henkisiä tai fyysisiä. Ei muiden kissojen naurua, solvausta, komentelua, saati pompottelua, valkoturkki tulisi olemaan oman elämänsä johtaja. Niin pitkään kunnes löytäisi itselleen jonkinlaisen kulkueen tai lauman, ja senkin jälkeen.

Kataw tähyili kaupungin loppua edessään, sen jälkeen tuo olisi vapaa tekemään mitä vain, kun pääsisi siitä vankilasta pois. Kaksijalkalan kissat eivät saaneet koskaan lähteä itä osaan, kenenkään tietämättä edes mitä siellä oli. He eivät saaneet poistua kaksijalkalasta, eivät uhmata sääntöjä, eivätkä tehdä ylipäätään mitään mitä vapaat kissat saivat tehdä. Oliko se elämä kuitenkaan niin toiveikasta ja unelmien täyttymistä, kuin moni oli ajatellut?

Aurinko nousi ja kaksijalkala alkoi heräillä taempana. Siinä vaiheessa Kataw oli kuitenkin jo kaukana siitä rotanloukusta ja hengitti valmiiksi saastuneisiin keuhkoisiinsa luonnon vahvoja hajuja. Ne pistivät nenään enemmän kuin kaksijalkalan saasteet, mutta se oli ymmärrettävissä vielä jotenkuten. Asiat voisivat olla huonomminkin, josta valkoturkki oli todella iloinen. Hänen nahkansa oli säilynyt ilman sen kummempia haavoja. Lukuun ottamatta Oksidiinin jättämiä riekaleita, mutta nekin korjautuisivat ajan saatossa. Aika paransi haavat. Niin Katawille oli kerrottu. Sillä kerralla jokin pieni ääni kuitenkin mielen syövereissä sanoi, että mikään ei paranisi aina täydellisesti.

Kysymyksiä kasvoi joka kerta enemmän ja enemmän naaraskissan kävellessä entistä raskaammin eteenpäin. Ensimmäinen ja pinnallisin sillä hetkellä oleva kysymys liittyi lumeen. Kaksijalkalassa satoi vain vettä, harvoin lunta ja silloinkin kun sitä tuli, se suli heti yhden yön jälkeen. Ainoat pienet lumikasat lojuivat roskisten lomissa, likaisena ja tuhkaisena. Siellä missä Kataw kuitenkin oli, lumi peitti maata ja sitä pitkin liukasteli, hetken ajan naaras jopa ajatteli, että haluaisi liukua ne pienet mäet alas. Se oli kuitenkin tyhmää pennun leikkiä ja jotain tapoja naaras sentään omisti, vaikka vapaa olikin. Vai oliko? Siltä se näytti varmasti, mutta sisältä olo tuntui vieläkin kahleissa olevalta kissalta. Eikö elämän pitänytkin olla nyt täydellistä? Varmasti ja niin tulisi olemaankin, ehkä siinä vain meni pidempään kuin naaras uskoikaan.

Tömähdys niskassa kertoi jonkun olevan nukkuvan, juuri heränneen, kissan yläpuolella ja selvästi tiputtavan hänen päälleen lunta. Se hätkähdytti naaraan hereille ja tuo ravisti nopeasti niskastaan lumet pois. Puut, varsinkaan hyvin tiheät, eivät tainneet olla Katawin juttu. Varsinkaan nukkumista varten. Sillä hetkellä Kataw ei kuitenkaan ollut miettinyt asiaa niin monelta kannalta, että olisi ymmärtänyt puussa elävän muitakin eläimiä. Ohikulkumatkallakin eläimet voisivat tiputtaa tuon päälle lunta, ei sitä koskaan tiennyt. Asia harmillisesti herätti väsyneen valkoturkin ja sai hänet jopa hieman äreäksi. Puuhan ja vielä se oksa olivat selvästi hänen. Vai omistiko villissä luonnossa mitään?
”Ahh!” naaras rääkäisi ja yritti ottaa kiinni pitkillä kynsillään puusta, mutta oli jo liian myöhäistä.
Kataw, kaksijalkalasta tullut kissa, oli ensimmäistä kertaa pudonnut lumihankeen puusta.

Valkoturkki kyyristeli horroksessa olevien oksien ja pensaiden välissä tiiraillen niiden alla olevaa lehtikasaa. Siellä rapisi, joten selvästi jokin elävä asui siellä tai oli siellä sinä hetkenä. Miten vain, Katawin vatsa murisi nälän tunteessa. Sen jälkeen, kun naaras oli herännyt, hän oli taivaltanut eteenpäin vailla päämäärään. Hiljalleen tuo alkoi ymmärtää, että hänellä ei tainnut tulla olemaan pitkään aikaan minkään näköistä päämäärää. Samassa Kataw hätkähti kuitenkin ajatuksistaan ja keskitti oranssit silmänsä tiukasti lehtikasaan. Ruskea kuono pilkisti lehtien alta ja siinä samalla naaras jännitti itsensä parhaaseen mahdolliseen vaanimisasentoon, jonka lumen päällä sai. Kataw toivoi kautta sielunsa, että onnistuisi hyppäämään painonsa takia lumen päällä ja saamaan tarpeeksi ponnistusvoimaa iskemään kynnet saaliiseensa. Kataw ravisti samalla hetkellä päätään taas poistaakseen ylimääräiset ajatuksensa ja keskittyäkseen pelkästään pieneen kasaan.

Naaras tunsi sen koko kropassaan, kun juoksi ympäri lunta, jahdaten hiirtä. Hän tunsi naurunalaisuuden, sen tunteen, kun muut nauroivat hänelle. Kissat ja jopa rotat. Se sai valkoturkin yrittämään entistä enemmän, tuntemaan kynsiensä pyrkimään äärimmäisyyksiin ja lihastensa venyvän ääripäästä toiseen. Hiiri oli pieni, mutta isokokoiselle Katawille hankala saalis kokoeron nähden. Se ehtisi sujahtaa edessä häämöttävään pieneen koloon, ellei hengästynyt kissa keksisi äkkiä jotain. Äkkiä oli kuitenkin kissan ajanmäärässä nopea aika ja samassa hiiri ehti sujahtaa koloonsa turvaan, Katawin hypätessä kömpelösti puun juurakon yli. Vastassa oli pehmeä, valkoinen lumi johon hän oli tottunut viimeiset hetket, laskeutumaan. Hiiri oli ehtinyt suojautumaan koloonsa ja nuori naaras oli jäänyt tyhjin mahoin lumeen seisomaan.

Kun aurinko oli painunut maiden taakse, tummuus valtasi jokaisen nurkan Katawin ympäriltä ja kävely vaikeutui huomaamattomasti. Tunne muistutti naaraan sisimmässä eniten sitä, kun otti ensimmäisiä askelia uusilla kujilla. Katawin pitäisi oppia kuitenkin unohtaa kaksijalkan ajattelu ja alkaa vertailla asioita ympärillä olevaan maastoon. Harmikseen, hän ei keksinyt paljoa yhtään hyvää ja kylmää lausetta jota voisi lausua mielessään. Asioiden uudelleen opettelu tulisi olemaan hankalaa, mutta kaiken oppi varmasti aikanaan. Siinä ympäristössä tarvittiin juuri niitä kylmiä ja viileitä hermoja, joita naaraalla riitti. Riittikö kuitenkaan tarpeeksi opettelemaan kaiken yksin, ilman ketään asiantuntijaa?

”Kataw”, naaras naukaisi viileästi ja tuijotti pienemmän, harmaan kissan silmiä tunteettomana.
”Sekö on nimesi? Kataw?” toinen osapuoli, kolli, virnisti ja heilutteli häntäänsä ilmassa antaen valkoturkin ymmärtää, että ei ole tervetullut.
Tuo tiedusti varsin hyvin yllä olevat vartijat, jotka tähyilivät silmät kiinni autioiden kaksijalkojen pesien ulko-osilta. Kataw ei jaksanut haastaa riistaa voimakkaiden kollien tai naaraiden kanssa, hän oli aivan liian väsynyt sellaiseen. Toisaalta, se olisi myös erittäin tyhmää.
”En yleensä tykkää toistaa sanomiani”, hän naukaisi jälleen kerran rauhallisesti.
Loppujen lopuksi naaras tarvitsisi jonkin paikan levätä pitkän matkan jälkeen ja kaksijalkala oli ensimmäinen oman, entisen kotipaikkansa jälkeen.
”Näin juuri. No mutta, uskoisin kuitenkin, että en päästä sinua sisälle. Näytät ensimmäisen asteen sarjamurhaajalta, joka on juuri tullut ulkomailta”, harmaa kissa naurahti hieman hermostuneesti ja heilautti häntäänsä merkiksi vartijoille.
Mikä rotanaivo, naaras mietti ja pyöräytti mielessään silmiään. Sen jälkeen hän käveli kollin viereen ja kuiskasi hiljaisella äänellä pari kohteliasta, valittua sanaa. Sisällään Kataw pystyi näkemään kissan silmien siristykset ja hämmennyksen valtaavan portsarin. Se jos jokin sai naaraan tyytyväiseksi.
”Ymmärrän hyvin, mutta mistä voin olla varma, ettei kukaan seuraa sinua ja ettet todellakaan ole ensimmäisen luokan sarjamurhaaja?”, kolli värähti ja käänsi silmänsä takaisin Katawin oransseihin.
Naaras huokaisi mielessään jälleen kerran ja työnsi pitkät kyntensä ulos ja lausahti:
”Näistä.”
Samassa hiljaisuus laskeutui kujalle, kun valkoturkki kääntyi ympäri ja työntyi suojarakennukseen saadakseen osakseen vartijoilta katseita, sekä murinaa. Kataw kuitenkin tiesi, että koirat olivat tarkoitettu murisemaan, joten hänellä ei ollut mitään hätää.

Kataw makasi tarpeeksi pehmeällä, repaleisella rievulla. Hän katseli ylhäältä alhaalla roihuavaa tulta, jonka ympärillä kissanpennut leikkivät ja emot vahtivat heitä tarkasti. Vanhukset rentoutuivat ja juttelivat hymyillen pehmeillä taljoilla. Elämänilo näkyi heissä niin selvästi, että jopa Katawin täytyi miettiä hetki mitä oli joutunut kokemaan Oksidiinin laumassa. Kidutusta, raakuutta, puremista ja viiltojen tekoja. Hylkimistä, kiusaamista ja pilkkaa. Rangaistuksia ja jokaista väärää katsetta antavaa rangaistiin. Jokaisesta hetkestä siellä rotanloukussa olemisesta muistuttivat naaraan arvet kaulassa. Hänet oltiin valittu henkivartioiden tulevaksi johtajaksi, mutta vaikka asema houkutteli, Kataw oli halunnut paljon enemmän. Sen johdosta hän päätti lopettaa hulluuden kaksijalkalassa ja tappaa ylempänä olevansa. Naaras ei kuitenkaan muistanut siitä kuunhuipusta paljoa mitään, ainoastaan Oksidiinin viimeiset kiroukset hänen peräänsä, ennen kuin tuo tippui korkean kaksijalkalan pesän huipulta. Sen jälkeen kaikki oli ohitse, mutta kaiken tuon jälkeen valkoturkin mielessä painoi ajatus: Miksi Oksidiini oli kutsunut häntä kaiken kirouksen päätteeksi rakkaaksi?

Kissat alkoivat käymään untenmaille, mutta valkoturkkinen naaras jäi tähyilemään heitä korkealta. Hän oli aina tykännyt tutkia kissoja omalla tavallaan ja ymmärtää heidän heikot kohtansa, omaksi hyväkseen toki. Omalla tavallaan Kataw sai maineekseen juuri sen kylmän ja tunteettoman kissan, mutta tottahan se oli. Naaras ei muistanut paljoa pentuajoista eikä varmasti senkään takia tiennyt oikeasta minästään mitään. Se oli niitä asioita, joita Kataw vihasi yli kaiken. Niiden ajatusten saattelemana naaras yritti rentouttaa itseään edes vähän, kuunnellen ulkona pyyhältävää tuulta.

//Luku on hieman hidastempoinen, siinä ei tapahtu paljoa mitään, mutta sellaisia ne ensimmäiset tarinat mulla aina on :D Kataw ei tiedä metsän sanastoa, joten kyllähän se sitten näkyy. Toivottavasti tämä tästä nyt vähän paranee.

Nimi: Zare

04.01.2018 22:35
________________________________________

Nimi: Zare

04.01.2018 21:16
Keith// 27kp, 38kp

Nimi: Keith/Kotkatassu

02.01.2018 21:46
Kuljin hohtavalla niityllä suuren hahmon rinnalla. Kun olin ensimmäisen kerran nähnyt kollin, olin kieltämättä ollut hieman peloissani tämän kokoa. Nyt kun kuljin hänen rinnallaa, en enään ollut peloissani, vaan utelias. Kuka tämä kolli oli, mistä hän on peräisin ja miksi hän tulee aina minun luokseni.
"Kysymyksesi ovat hyviä nuorukainen", tämä yhtäkkiä puhui matalalla äänellään.
"Sinä siis osaat lukea ajatuksia vai?", kysyin tältä mietteliäänä.
Kolli hymyili ja pysähtyi hetkeksi.
"En nyt sanoisi että se on selvää lukemista, mutta ymmärrän sinua ilman sanojakin, niinkuin sinä ymmärrät siskoasi", tämä sanoi ja loi katseensa tähtiitaivaalle. Ne olivat kauniita, kirkkaita ja ne vaikuttivat jotenkin eläviltä.
"Soturit ovat kovin eloisia tänään. He ovat iloisia että päätit valita tämän polun", hahmo sanoi ja loi lempeän katseensa minuun. Katsahdin ensin kollia ja sitten loin katseeni taivaalle. Suljin silmäni ja hymähdin huvittuneena.
"Sopiiko kysyä, kuka oikeastaan olet?", kysyin kääntyen hahmon puoleen. Tämä otti muutaman askeleen eteenpäin ja kääntyi sivuttain.
"Aikoinani minua kutsuttiin monella nimellä, mutta niistä pysyväksi jäi nimi Uskonsiipi", kolli vastasi.
"Se on hieno nimi, Uskonsiipi. Oletko kenties joku klaanikissa, nimesi ainakin kuulostaa sellaiselta", kysyin. Uskonsiipi naurahti ja asteli lähemmäs.
"Sen saat tietää ajallaan, mutta nyt sinun on aika herätä", tämä sanoi ja nuolaisi korvaani.


"Herätys, on aika herätä", kuulin Varjosydämmen naukaisevan pehmeästi. Naaras nuoraisi korvaani herättääkseen minut. Raotin silmiäni ja haukottelin suuresti. En ollut hetkeen nukkunut noin makeasti.
"Olemme pian perillä, on ehkä parempi, että kävelet itse loppu matkan", Ruohotähti sanoi. Nousin tämän selästä ja saatuani rähmät pois silmistäni, lähdin seuraamaan heitä. Uni oli kylllä maittanut moisen taistelun jälkeen, mutta en ollut varma, olinko taas nähnyt unta vai en. Lähestyimme lumen peittämää pensas seinää. Pystyin haistamaan useiden kissojen hajut ilmassa. Kaksi varjoklaanilaista käveli seinämässä olevasta tunnelista läpi edelläni. Tunneli oli ehkä lyhyt, mutta yllättävän pimeä.
*Tästä se sitten lähtee*, mietin ennen kuin astuin ulos tunnelista lumen peittämälle aukiolle. Olin yllättynyt kuina hienolta paikka näytti. Ihan sama minnepäin katsoin, löysin aina jotain uutta ja mieleeni heräsi tuhansia kysymyksiä joihin halusin pian saada vastauksen.
"Kuka tuo on?", kysyi innokas ääni hieman kauempaa. Käänsin pääni äänen suuntaan ja näin hyvin nuoren oloisen pennun.
*Osuin siis oikeaan, heilläkin on perheet täällä*, mietin Varjosydämmen sähähtäessä pennulle joka pinkui takaisin emonsa luokse. Kehräsin hieman huvittuneena. Ruohotähti pyysi Varjosydäntä viemään minut jonnekkin lepäämään. Tai pikemminkin piiloon uteliailta katseilta. Seurasin mustaa naarasta jonkinlaiseen suureen pesään joka oli rakennettu pusikon suojiin. Pesä oli hyvin eristetty ja siellä oli useita sammalmättäitä makuupaikkoina.
"Yleensä täällä saa olla vain sotureita. Mutta en keksi minne muuallekkaan sinut veisin, oppilaat eivät katsoisi hyväksi jos menisit heidän pesäänsä ja pentutarhassa on liian täyttä ilmankin." Varjosydän selitti. Istuin alas hänen viereensä.
"Mistä olet muuten kotoisin?", naaras kysyi. En ollut ihan varma mitä vastata.
"Kaukaa", vastasin epämääräisesti. Voisin kai kertoa että asuin ennen kaupungissa, mutta ehkä oli parasta pitää lemmikkitaustani salassa. Kerta klaanilaiset eivät suhtautuneet hyvin vaeltajiin, kuka tietää mitä he ajattelisivat kotikissasta.
"Synnyin ihmisten kaupungissa... Tai siis kaksijalkojen kaupungissa", selitin.
"Aivan", naaras sanoi ymmärtäväisesti.
"Elämä oli kaduilla aika rankkaa, mutta ihan viihdyttävää", jatkoin naaraan kuunnellessa.
"En kumminkaan mielellään puhuisi siitä sen enempää, huonoja muistoja, ymmärrät kai", naurahdin hermostuneena. varjosydän nyökkäsi merkiksi ymmärtäneensä. Jatkoimme juttu tuokiotamme vielä hyvän aikaa.


Varjosydämen korvat heilahtivat. Pian itsekkin kuulin joukon kissoja saapuneen leiriin.
"Partio palasi, tule", naaras kehotti. Npusin ylös ja seurasin häntä aukiolla. Siellä oli paljon kissoja puhumassa toisilleen. Muutama niistä jotka huomasivat minut katsoivat minua kylmästi ja supisi jotain vierustoverinsa korvaan. Jotkut taas hymyilivät kulkiessani heidän ohitseen.
"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä suurkivelle klaanikokoukseen!", Ruohotähti kailotti korkean kiven päältä. Näiden sanojen jälkeen aukiolle virtasi lisää ja lisää kissoja. Aloin tuntea itseni hieman hermostuneeksi. Varjosydän oli kyllä selittänyt minulle mitä nimityksessä tapahtuu ja mitä minun tulee tehdä milloinkin. Olin kyllä osittain kuunnellut, mutta kun olin kuullut että minull eannettaisiin uusi nimi, olin jäänyt pohtimaan, minkälaisen nimen itse saisin. Kissat kerääntyivät aukiolle jättäen suurkiven eteen pienen ympyränmuotoisen alueen.
"Kuten osa varmasti on jo huomannut riveihimme liittyi uusi kissa. Keith tule tänne." Ruohotähti sanoi ja hyppäsi sulavasti alas kiveltä ringin keskelle.
Varjosydän kuiskasi minulle käskyn kävellä päällikön eteen. Kävelin suuren kollin eteen ringin keskelle. Kuulin takaani puheensorinaa. Jotkut olivat ystävällisempiä kuin toiset. Ymmärsin kyllä, että klaania kohdanneiden tapahtumien taki uusi kasvo saattoi olla epäilyttävä, mutta uskoin, että tulisin todistamaan itseni heillekkin.
"Olet päättänyt liittyä Varjoklaanin Keith, jättäen taaksesi erakon tien. Tästä päivästä lähtien siihen päivään saakka kunnes saat soturinimesi sinut tunnetaan Kotkatassuna. Sisusi ja rohkeutesi tuo mieleeni taivaiden suuren petolinnun. Toivon, että käytät niitä palvellaksesi klaaniasi hyvin jo oppilaana", kolli lausui kuuluvasti ja loppu hänen puheestaan tuntui minulle osoitetulta. Nyökkäsin tälle varmasti. En oikein edelleenkään osannut sanoa, tai pikemminkin uskaltanut sanoa mitään, joten pysyin hiljaa Ruohotähden jatkaessa.
" Varjosydän oppilaasi nimitettiin soturiksi joten olet valmis ottamaan uuden oppilaan. Olet taitava ja uskollinen soturi odotan että siirrät nämä taidot Kotkatassulle", päällikkö sanoi Varjosydämelle. Naaras asteli muutaman kissan välistä luokseni ja kosketti kuonollaan omaani. Olin hieman hämmentynyt, mutta uskoin, että olin ollut ajatuksissani kun Varjosydän kertoi tästä kohdasta.
"Hienosti meni", naaras sanoi. Yhtäkkiä kuulin jonkun huutavan klaaninimeäni.
"Kotkatassu, Kotkatassu!", tämä huusi ja vähitellen lisää kissoja liittyi huutoihin. Olin ihan ymmälläni. Vaikka moni ei liittynytkään hurrausten kuoroon, melkein puolet olivat kumminkin siinä mukana. Se että niinkin moni kissa hurrasi uutta nimeäni, tuntui jotenkin uskomattomalta.
*Vai että Kotkatassu*, tuumin. Ei se huono nimi ollut. Kotkat olivat uljaita lintuja ja lensivät korkealla nähden kauas, vaikka olisivatkin pysyneet paikallaan. Ruohotähti oli keksinyt kyllä osuvan nimen. Ruohotähti heilautti häntäänsä merkiksi kissoille hajaantua. Varjosydän käski minun mennä tutustumaan muihin oppilaisiin. Eli niihin muihin ikäisiini kissoihin, joitten nimen pääte on "tassu". Astelin Varjosydämen osoittamaan suuntaan. Oppilaiden pesän edessä istui kaksi ikäistäni kissaa juttelemsassa toisilleen. Tutustuin aika nopeasti kaupunkilais kissoihin, mutta en ollut varma sujuisiko se yhtä helposti klaanikissojen kanssa. Päätin kumminkin unohtaa turhat hermoiluni ja olla vain oma itseni. Sittenpähän näkisin, tulisimmeko toimeen vai ei.
"Anteeksi, onko tämä oppilaiden pesä?", kysyin kohteliaasti kaksikolta. Toinen kissoista oli musta naaras, jolla oli ystävällinen katse sinisissä silmissään. Toinen, harmaan värinnen kolli katsahti minuun hetken arvioiden, muttei vihamielisesti.
"Sinähän olet se erakko joka liittyi klaaniimme, etkö vain?", harmaa kolli kysyi.
"Kyllä, olen Keith, eikun siis Kotkatassu!", korjasin nopeasti. Musta naaras naurahti.
"Älä huoli, Harmaatassukin esitteli itsensä vahingossa nimityksen jälkeen Harmaapennuksi", naaras sanoi.
"Tuiketassu!", Harmaa kolli sähähti nolona. Hymyilin hieman. Kaksikko vaikutti mukavalta ja uskoin että tulisimme toimeen keskenämme. Pian pesän suuaukolle ilmestyi ruskea kolli. Tämä ei tosin vaikuttanut yhtä ystävälliseltä kuin kaksi muuta. Hän katsoi minua hieman varautuneesti ja tuhahti sitten.
"Tämäkö on siis se klaanin ulkopuolinen kolli josta kaikki puhuvat? On kyllä aika mitään sanomaton, häntäkin puuttuu", kolli sanoi.
"No sinäpä olet oikea päivänsäde", totesin. Kolli yritti selvästi saada minut tuntemaan oloni ei halutuksi ja pönkittää samalla omaa egoaan.
"Niin mikä oli?", kolli kysyi ja astui lähemmäs.
"Sinuna en alkaisi isottelemaan erakko. Vaikka päällikkkö antoikin sinun liittyä, se ei tarkoita että olisit osa klaania. Sinussa ei edes virtaa soturin veri, enkä usko, että sinusta edes tulee soturia", kolli sanoi ja kierteli ympärilläni.
*Lapsellista*, tuumin. Kollin piti yrittää huomattavasti enemmän, jos halusi saada minut menettämään malttini.
"Vesitassu, anna Kotkatassun olla", Harmaatassu komensi. Vesitassuksi kutsuttu kolli vain pyöräytti silmiään.
"Ei tässä mitään Harmaatassu. On totta, että suonissani ei virtaa sama veri mikä teissä, mutta mitä väliä sillä loppupeleissä edes on? Samanlaista punaista nestettä se kumminkin on", sanoi ja katsahdin Vesitassuun. Kolli nyrpisti kuonoaan hieman.
"Klaaniveri ja erakkoveri ovat kyllä kaksi ihan eri asiaa", tämä sähähti.
"Ymmärrän toki, että arvostat elämääsi klaanissa ja klaanikissojen sukua, mutta emmekös me kaikki kumminkin ole yhtä lailla kissoja? Synnymme ehkä eri paikassa ja kasvamme eri olosuhteissa, mutta kaikilla meillä on turkki, joka pitää lämpimänä, kynnet joilla puolustaa perhettämme ja silmät joilla nähdä maailma ympärillämme. Ei meidänkään välillämme ole siis sen enempää eroa kuin meillä ja sisaruksillamme. Vaikka turkki olisikin erilainen, eikö hän silti olisi siskosi tai veljesi Vesitassu?", kysyin ja istuin alas. Vesitassu näytti epäröivän mutta pysyi vaiti.
"Meillä on kumminkin hyvin paljon yhteistä. Sama maa, sama ilma ja sama taivas. Ehkä jos alkaisimme etsimään erojen sijasta samankaltaisuuksia niin, noh, kukapa tietää", lopetin ja kävelin sisälle pesään. Vesitassu jäi paikoilleen seisomaan hampaat irvessä. Hän ei ehkä halunnut myöntää sitä, mutta olin loppupeleissä oikeassa. Tarkoitukseni ei ollut tietenkään loukata häntä tai klaanin elämäntapoja, mutta sanoin vain miten itse asian näin. Kävelin syvemmälle pesään katse edelleen paikallaan nököttävässä Vesitassussa, kun yhtäkkiä törmäsin johonkuhun. Hiekanruskea nuorukainen hätkähti törmätessäni häneen. Katseemme kohtasivat raidallisen kollin kanssa.
"Anteeksi, olin ihan ajatuksissani", pyysin anteeksi. Kollin silmissä oli jostain syystä hyvin inspiroitunut katse. Minusta tuntui, että hänen katsoessaan jäisiin silmiini, hänen meripihkan väriset silmänsä tuikkivat.
"Älä huoli, olin itsekkin omissa maailmoissani", kolli hymyili.
"Olen Viistotassu, hauska tavata", kolli sanoi. Hänen hymynsä tuntui yhtä lämpimältä kuin itse kesän aurinko.
"Kuin myös, olen Kotkatassu, liityin tänään", sanoin hymyillen hieman nolona takaisin.
"Tiedän, olin itseasiassa ensimmäinen joka hurrasi uutta nimeäsi", kolli sanoi ja nyökytteli.
"Se olit siis sinä?", kysyin yllättyneenä. Kolli nyökkäsi täynnä energiaa.
"Kuulin myös mitä sanoit vesitassulle. Se oli hyvin sanottu ja tuskin kukaan klaanisyntyinen kissa edes uskaltaisi sanoa sitä hänelle", Kolli kertoi.
"Kiitos, kai. Kerros Viistotassu, onko hän aina tuollainen?", kysyin.
"Ei, hän vain on varovainen, eräs erakko kerran kävi hänen kimppuunsa rajalla ja hänen mestarinsa piti pelastaa hänet. Hänellä on siis vain hieman ennakkoluuloja kokemuksensa takia, muuten hän on oikein mukava ja hyvä metsästäjä", Viistotassu kertoi. Nyökkäsin ymmärtämisen merkiksi.
*Toivottavasti pääsen vielä joskus tutustumaan häneenkin paremmin*, toivoin hiljaa mielessäni.
Lähdimme hetken juttelun jälkeen kiertämään leiriä Viistotassun kanssa ja puolessa välissä kierrosta, myös Tuiketassu liittyi seuraamme. Käytyämme kierroksen läpi, oli jo ilta ja ilmeisesti päivän viimeinen partio lähti kierrokselle rajojen ympäri. Tuiketassu oli itse mennyt mukaan partioon mestarinsa kanssa. Minä ja Viistotassu suuntasimme oppilaiden pesään. Kaikkien muiden oppilaiden pedit olivat lähellä toisiaan, mutta itse päädyin nukkumaan tyhjälle makuupaikalle hieman kauemmas muista. En tahtonut saada unta. Päivän tapahtumat pyörivät päässäni hurjaa vauhtia. Lopulta sain kumminkin hetken pyörittyäni unen päästä kiinni ja nukahdin tyytyväisenä muun klaanin nukkuessa ympärilläni.



//Kirjoitan tästä lähtien Varjoklaanin tarinoihin. Tää käy kiertämässä rajat huomenna Varjosydämen kanssa.

Nimi: Keith

01.01.2018 22:56
Haukottelin äänekkäästi. Olin valvonut melkein auringon nousuun asti miettien, mitä päättäisin. Olin pohtinut sekä klaanielämän, että vaeltajan elämän hyviä sekä huonoja puolia. Miksen vain olisi voinut sekä jatkaa matkailua ja tulla vahvaksi samalla. Olisin tietenkin voinut aina lähteä jatkamaan matkaani ja yrittää löytää jonkun toisen vaeltajan opettamaan minua, mutta en voinut olla varma, että löytäisin ikinä ketään yhtä vahvaa saatika haluskasta opettajaa kuin Varjosydän. Mietin myös, miksi halusin tulla vahvaksi aluksikaan. Miksi en voinut jäädä asummaan kotiin ja totella isääni, kunnes hän olisi kouluttanut minusta periän ja samalla taistelian. Vastaus tähän oli helppo, jos olisin jäänyt kotiin, koulutuksen alettua en olisi voinut enään lähteä. Perijän ja myöhemmin johtajan velvollisuudet olisivat sitoneet minut kotikaupunkiini. Toisaalta, klaaneille heidän reviirinsä olivat tärkeitä ja kerta he pyytävät vihaamiansa vaeltajia liittymään riveihinsä, tarkoittaa sekin kovaa kuria. Koulutus tällllaiseen elämään kestää kauan ja tuskin koulutettuja kissoja päästetään noin vain lähtemään tai seikkailemaan. Olisiko tilanne siis sama kuin kotona? Jos valitsisin klaanielämän, olisinkko taas häkissä. Tulisiko minusta sotakone, joka pääsisi käyttämään siipiään vain taistelussa ja sen jälkeen sullottaisiin taas häkkiin. Tilanne olisi kumminkin parempi kuin kotona, sillä ainakin pääsisin välillä ulos häkistä. KLaanielämä tosin kuulosti mielenkiintoiselta ja selviäisin mahdollisesti helpommin hengissä kevääseen asti. Varjosydän oli kertonut että hän ruokki klaanin ja klaani ruokki hänet, eli klaanilaiset pitivät huolta toisistaan. Mieleeni muistuivat ajat kotona emon ja sisarusteni kanssa. Olimme aina pitäneet toisistamme huolta. Klaaneissa varmaan eli paljon sellaisia perheitä. Klaanissa varmaan ystävystyisin myös uusiin kissoihin. Ehkä jopa itsekkin perustaisin perheeni klaanissa. Päätös oli hankala.
*Löydä oma polkusi, me uskomme sinuun, sama se mitä valitsetkaan*, muistin veljeni sanoneen ennen kuin olin lähtenyt kotoa. Hymähdin ja naurahdin hiljaa.
"Oma polkuni", sanoin ääneen. Olin päätökseni tehnyt. Olin ajatellut niin paljon, että olin unohtanut pestä turkkini. Istuin alas odottamaan Varjosydäntä ja rupesin pesemään itseäni.

Päivä alkoi jo kääntymään iltaan, kun kuulin Varjosymännen kutsuvan minua. Olin saanut hetki sitten suurella vaivalla siistittyä itseni ja näytin syötävän hyvältä, vaikka itse sanonkin. Naaras asteli pesän aukiolle muutaman lumisen puskan takaa. Hyppäsin alas männystä, jonne olin kiivennyt tähystämään. Huomasin, että Varjosydän oli tuonut mukanaan jonkun toisen kissan. Innokkuuteni vaihtui hetkessä epävarmuuteen. En ollut ikinä luottanut samointein outoihin kissoihin, joten katsoin tätä yhtä epäillen, kuin hän katsoi minuun. Jäin seisomaan Varjosydäntä vastapäätä, jotta näkisin kokoajan myös tuntemattoman kollin.
"Keith, hyvä että löydyit. Tämä tässä on Ruohotähti. Hän on klaanini päällikkö, otin hänet mukaani kuulemaan vastauksesi", naaras kertoi. Hänestä näki, että hänkin oli hieman hermostunut.
"Miksi? Aiotteko ajaa minut kaksin pois jos en haluakkaan liittyä?", kysyin mulkaisten kollia. Tiesin kyllä, että Varjosydän ei tekisi niin. Hän tiesi voittavansa minut itsekkin helposti, joten päällikön tuomiseen täytyi olla jokin muu syy. Olin kumminkin päättänyt pysyä varuillani.
"Ei tässä siitä ole kyse hiirenaivo", naaras sähähti ja vilkaisi sitten Ruohotähteä. Kolli katsoi minua arvioiden. Tämä astui askeleen eteenpäin hyvin varman oloisesti.
"Varjosydän kertoi sinun olleen se kolli, joka löi tuosta noin vain myrskyklaanin soturin hyökkäämällä tämän kimppuun männystä. Onko tämä totta", Kolli kysyi katsoen minua nenänvarttaan pitkin. Karvani nousivat hieman pystyyn.
"Löin häneltä ilmat pihalle tiputtutuessani, entäs sitten? Eikö muka olisi pitänyt. Tämä hyökkäsi selvästi alankynnessä olevan nuoren kollin kimppuun. Päätin antaa tasoitusta", sähisin päin kollin naamaa. Tempperamenttini alkoi taas vaikuttaa ja unohdin kokonaan, ettei minun kannattaisi olla näin uhmakas tällaisessa tilanteessa. Kolli kohotti kulmaansa ja samassa huomasin kollin yrittävän iskeä minua pitkällä hännällään. Hyppäsin nopeasti taaksepäin, mutta silloin kolli iski minua kuonoon vahvalla tassullaan. Lensin iskun voimasta lumeen.
"Ruohotähti!", Varjosydän huudahti järkyttyneenä.
"Älä puutu tähän", Ruohotähti komensi. Naaras oli jännittänyt kaikki lihaksensa, mutta pian hän vaikutti huomanneen jotain ja rentoutui hiukan. Nousin nopeasti ylös ja katsoin kollia murhaavasti. Tunsin kuinka raivo ja taistelutahto täyttivät ajatukseni ja minusta tuntui, kuin en olisi enään hallinnut kehoani siinä hetkessä. Hyökkäsin kollia kohti sen ene,pää ajattelematta ja tartuin hampaillani tämän etujalkaan. Tämä ei ollut moksiskaan moisesta. Ruohotähti tarttui minua niskasta, repäisi irti jalastaan ja heitti minut kauemmas. Lensin ilman halki, mutta tällä kertaa tipuin jaloilleni. Hyökkäsin heti uudestaan ja tähtäsin kollin lapaan. Kun olin hyppäämässä tähän kiinni, tämä väisti helpon oloisesti. En saanut muuta kuin vedettyä kynteni kollin turkkia pitkin. Käännyin nopeasti etutassujeni varassa ja vamiina uuteen hyökkäykseen. Kolli kumminkin kerkesi potkaista minut kauemmas itsestään. Tätä jatkoi hetken aikaa. Sain välillä hyökkäykseni perille, mutta ne eivät tuntuneet tekevän mitään jälkeä kollin paksuun nahkaan. Suurimmaksi osaksi kolli vain väisti hyökkäykseni. Kollin heitettyä minut taas valkeaan hankeen, rupesin väsymyksen myötä vihdoin kehoni hallintaani. Tässä taistelussa oli jotain pielessä. Ruohotähti tuntui vain väistelevän ja puolustautuvan ja vaikka tämä oli lähettänyt minut useasti lentämään, en tuntunut saavan vammoja. Minun pitäisi olla ihan veren peitossa noista iskuista. Silloin tajusin sen, mitä Varjosydän oli heti alussa huomannut.
*Hän ei käytyä kynsiään*, tajusin. Tämä ei siis ollut oikea taistelu. Tämä oli vain testi. Ruohotähti halusi nähdä osasinko taistella ja olisinko sopiva soturiksi.
"Mikä on pentu, mikset juokse. Sinuna yrittäisin juosta karkuun ennen kuin lähtee henki", kolli sanoi kylmästi. Vaikka olinkin jo lukuisten hyökkäysten myötä hengästynyt ja voimani tuntuivat olevan loppu, kampesin itseni takaisin ylös ja katsoin päällikköä syvälle silmiin.
"Sitten minulta menee henki", sanoin. Molemmat kissat vaikuttivat yllättyneiltä.
"Ajatelkoot muut mitä tahtovat. Lyökööt minut maahan niin monta kertaa kuin tahtovat. Minä en luovuta. Minä en pakene. Olen itse tieni valinnut ja aion kulkea sen pystypäin. Liian kauan olen kuunnellut mihin en pysty ja mitä en voi tehdä, mutta ei enään. Aion tulla vahvaksi, aion näyttää kaikille epäiliöille kuinka väärässä he olivat. Ja aion todistaa niin isälleni kuin sinulle, että minusta tulee hyvä taistelia. Todistan, että joko minusta tulee klaanin arvoinen soturi, tai kuolen yrittäessäni!", huusin täynnä tahdonvoimaa. Lähdin juoksemaan kohti Ruohotähteä viimeistä iskua varten. Kolli valmistautui ja tarkkaili minua katseellaan. Syöksyin kohti kollin oikeaa etujalkaa ja sain tämän luulevaan sen olevan oikea kohteeni. Paljastin hampaani ja melkein sain napattua Ruohotähteä tämän jalasta. Kolli kumminkin väisti juuri niin kuin olin odottanutkin. Salaman nopeasti muutin suuntaani ja hyppäsin kollin yli. Juuri ennen hyppyä nappasin tätä niskasta joka oli suojaamaton väistön seurauksena. Vedin kaikin voimin kollin hypyn aikana maahan kyljelleen samalla kun itse pyörin vähän kauemmas. Nousin äkkiä ylös ja hyppäsin kohti kollin vatsaa. Silloin kolli vaihtoi kylkeä ja otti minut vastaan. Tämän takajalat osuivat vatsaani vasten ja etutassut rintaani. Ruohotähti Ponnisti jaloillaan ja heitti minut pois päältään. Mätkähdin lähelle pientä mäntyä ja pyörin muutaman kierroksen lumessa, kunnes osuin sen runkoon ja pysähdyin. Olin ihan lopussa. Haukoin taukoamatta henkeä, kaikkia lihaksiani poltteli enkä enään edes jaksanut nousta. Ruohotähti nousi ylös lumesta ja asteli luokseni. Hän painoi tassullaan minut maahan. Oli helpotus huomata, että kollikin vaikutti hieman hengästyneeltä.
"Olet selvästikkin taistellut ennenkin, mutta et ole lähelläkään soturin tasoa", kolli sanoi. Sydämeni jätti lyönnin välistä. Olin yrittänyt kaikkeni, mutta eikö sekään ollut riittänyt vakuuttamaan päällikköä?
"Vielä", tämä sanoi hetken tauon jälkeen. Valkea kolli nosti tassunsa päältäni ja hymyili hiukan.
"Anteeksi tuo äskeinen. Kuten varmaan itsekkin tajusit, testasin sinua. Varjosydän kertoi, että sinusta saisi hyvän soturin ja vaikka uskonkin häntä, halusin varmistaa että olitko itse samaa mieltä. Sinussa on sisua poika ja tasitelet yllättävän hyvin sellaiseksi, joka ei ole oppinut keneltäkään tastelun alkeita. Kuten sanoinkin jo, et ole vielä soturin tasolla, mutta olen samaa mieltä mitä Varjosydän. Oikealla koulutuksella, ja hyvällä asenteella, sinusta voisi tulla jopa yksi parhaista", kolli kertoi. Minua rupesi väkisinkin hymyilyttämään. Kukaan ei ollut koskaan aiemmin kehunut taistelutaitojani. Varjosydän käveli päällikön vierelle selvästi helpottuneena.
"Varjoklaanin päällikkönä tarjoankin sinulle, Keith, oppilaan paikkaa. Mutta saat itse päättää, haluatko ottaa paikan vastaan?", Ruohotähti kysyi. Virnistin pää puoliksi hangessa.
"Harkitsin sitä pitkään ja liityn mielelläni riveihinne. Kunnioitan teitä ja haluan oppia lisää klaaneista ja teiädän tavoistanne. Vastaukseni on siis kyllä", sanoin. Molemmat soturit vaikuttivat olevan mielissään vastauksestani.
"Varjosydän, auta Keithiä kipuamaan selkääni", päällikkö sanoi laskeutui maahan.
"Ei sinun tarvitse minua kantaa, pystyn kyllä itsekkin kävellä", sanoin äkkiä ja yritin nousta, mutta läsähdin samoin tein takaisin maahan. Varjosydän kehräsi huvittuneena.
"Leiriin on pitkä matka ja olet selvästi vielä väsynyt äskeisestä. Voit kävellä sitten loppumatkan, kunhan olet hetken hengähtänyt", kolli sanoi lempeästi. Nyökkäsin lopulta hyväksyvästi ja varjosydämen autettua minut päällikön selkään, lähdimme matkaan.
*Olisipa perheeni nähnyt tämän*, mietin matkatessani päällikön kyydissä pitkin metsää. Taistelu oli uuvuttanut minut täysin ja ennen kuin huomasinkaan, olin jo täysin unessa.




// Lasi, tää herää vasta vähän ennen leiriä.

Nimi: Zare

31.12.2017 12:34
________________________________

Nimi: Zare

31.12.2017 12:34
Keith// 29kp, 15kp, 11kp, 7kp
Loki// 38kp

Nimi: Silver

31.12.2017 09:51
Heräsin Melanien herätessä. Olin ottanut tavaksi nukkua tämän jalkojen päällä.
"Tule Silver" tämä sanoi.
Seurasin häntä keittiöön jossa hänen emo ja isä jo söivät. Vanha kokki laski eteeni palan raakaa lohta ja vähän kaviaaria sekä kupin kermaa. Kehräsin kiitokseksi ja sain kokin hymyilemään. Pidin kartanon ruuista enkä oikeastaan kaivannut metsään. Melanie oli hyvin mukava samaten muut kaksijalat. Minun ei enään tarvinnut palella joka yö eikä nääntyä lehtikadon aikaan kotikisun elämässä on puolensa. Toisaalta en koskaan voi saada pentuja enkä päättää omista menoistani. Kaipasin Yötassua öitä tämän vieressä ja harjoituksia tämön kanssa. Rakastin häntä. Minua sureti etten tiennyt missä tämä oli vai oliko enään hengissä. Eniten metsässä kaipasin emoani, tämän lempeää katsetta, lämmintä turkkia ja pihkaista tuoksua. Läsnäoloa.
----
Istuin ikkunaludalle ja katsoin kun pitkä hirviö liukui ulos portista.
Melanien emo kutsui minua.
Tassuttelin tämän luo ja kehräsin kuuluvasti.

Nimi: Keith

31.12.2017 03:31
Nielaisin palasen hiirtä ja nuolaisin huuliani. Aloin vähitellen ymmärtää miksi naaras oli niin ystävällien minua kohtaan.
*Elämä täällä tosiaan on rankkaa*, totesin. En olisi halunnut myöntää sitä, mutta näemmä isäni oli oikeassa. Tiesin jo miettimättä, että päätös ei tulisi olemaan helppo. Halusin tottakai tulla vahvaksi, jotta voisin palata kotiin vahvempana, mutta en välttämättä tulisi yhtä vahvaksi yksinäni. Lisäksi, nyt minulle olisi tarjolla sekä paikka asua ja joku, joka olisi valmis kouluttamaan minua. Toisaalta, hintana siittä olisi vapauteni kulkea minne tahdon, milloin tahdon. En osannutkaan vastata heti mitään naaraalle.
"Totta puhuen, en osaa heti vastata. Näin kuinka taistelit klaanisi kanssa niitä muita kissoja vastaan, ja olen todella vaikuttunut. Haluaisin totta kai oppia taistelemaan ja välillä voittaa tappeluissa. Mutta toisaalta, olen aina halunnut matkustaa ja nähdä maailmaa, tavata kissoja ja näin. Lisäksi, se tarkottaisi täysin uutta elämäntyyliä", sanoin hieman harmissani. Varjosydän näytti hieman pettyneeltä, mutta hän vaikutti ymmärtävän mitä tarkoitin.
"Eli, onko vastauksesi siis ei?", tämä kysyi vielä varmistaen.
"En minä sitä tarkoittanut, mutta tuota, pystytkö antaa minulle vaikka päivän miettimisaikaa. Voisin ajatella asiaa ja sitten vastata?", pyysin. Varjosydän mietti hetken ennenkuin vastasi pieni toivon hymy kasvoillaan.
"Uskon, että sen voin sinulle järjestää. Mutta sinun tulee olla varovainen ja pysytellä lähellä tätä kaksijalkojen pesää. Partiomme eivät yleensä kulje kovin lähellä tätä paikkaa, joten sinua ei huomata niin helposti", Hän sanoi.
"Kaksijalat? Tarkoitatko ihmisiä?", kysyin. Naaras kaliisti hieman päätään.
"Niin tosiaan, et puhu täysin samaa kieltä kuin me", tämä totesi.
"Enpä taida", totesin itsekkin.
"Vaikka en olekkaan vielä päättänyt, haluisin silti kuulla vähän lisää klaanesta j aelämästä niistä. Jos siis vain viitsit kertoa", sanoin ja jäin odottamaan Varjosydämen kertomusta.



// Lasipallo~

Nimi: Keith

31.12.2017 01:18
Katsahdin naarasta epäillen. Miksi hän toisi minulle ruokaa kerta se olisi niin harvassa.
"Kerros....", meinasin kysyä, mutta tajusin, että olin mennyt unohtamaan hänen nimensä. Naaras taisi tajuta sen itsekkin.
"Varjosydän", tämä sanoi hieman huvittuneena.
"Niin, Varjosydän. En oikein ymmärrä, jos kerta riista on harvassa ja tarvitsette sitä klaanillenne, niin miksi toit sitä vaeltajalle kuten minä. Viime kohtaamiseni klaanikissan kanssa osoitti sen, että olette hyvin tarkkoja riistastanne. Mikä siis saa sinut tekemään näin?", kysyin epäillen, mutta samalla varman kuuloisesti. Naaras oli hetken hiljaa ennenkuin vastasi.
"On totta, että ruoka on vähissä näin lehtikadon aikaan, mutta klaani ruokittiin juuri ja pyydystin tämän matkalla, joten kukaan ei tiedä", tämä kertoi.
"Vai niin", sanoin ja katsahdin jälleen hiireen. Oli totta, etten ollut syönyt tänään kunnolla, mutta en halunnut vaikuttaa heikolta tai kuten ihmiseni kuulin kerran sanoneen, helposti ostettavissa. Päätinkin siis kyseenalaistaa naaraan toimintaa vielä hiukan, koska minusta tuntui, että hänellä oli jotain taka-ajatuksia.
"Miksi kukaan ei saisi tietää? Johtuuko se siitä, että klaaneissa ei katsota niihin kuulumattomia ohikulkioita hyvällä. Niin jos niitä ohikulkioita auttaa, katsotaan, että on tehnyt väärin?", kysyin nostaen oikeaa kulmaani itsevarmuuden kasvaessa sisälläni. Varjosydän katsoi minua hetken hiljaa. En ole varma, mutta saatoin jopa erottaa pienen yllättyneisyyden tämän silmissä.
"Sinuna en kokeilisi onneasi pentu, kuten jo päivällä näit, voittaisin sinut helposti. Moni muu kissa klaanistani olisi päästänyt sinut jo hengestään jos olisivat löytäneet sinut", tämä sanoi hieman närkästyneenä. Tämä sai minut hymyilemään omahyväisesti.
"Miksi sinä siis tehnyt niin?", kysyin. Tiesin, ettei minun pitäisi ryhtyä sanasotaan hänen kanssaan, mutta valitettavasti vanhat tavat olivat tiukassa.
"Älä luule ettenki muka tekisi niin", tämä sanoi karsoen minua kuononsa vartta pitkin.
"Mutta et sinä niin tekisi, ethän. Jos olisit aikeissa päästää minut hengestäni, olisit tehnyt sen jo kun ensimmäisen kerran löysit minut. Lisäksi, jos olisit tappamassa minut, et olisi tuonut minulle ruokaa jota ei katsota hyvällä klaanissasi", Sanoin ja katsoin naarasta suoraan silmiin. Isäni olisi jo käynyt kimppuuni tähän mennessä, mutta Varjosydän vain katsoi minua hiljaa kunnes huokaisi syvään.
"En voi väittää, ettetkö olisi oikeassa. On totta, että klaanini ei katsoisi hyvällä jos tietäisivät varapäällikkönsä ruokkineen erakkoa", tämä totesi.
*Vai että oikein varapäällikkö? Se selittääkin ne taistelutaidot*, mietin kuunnellessani naarasta.
"Totuus on, että olen kiinnostunut sinusta", tämä sanoi ennenkuin keskeytin hänet.
"Olen kiitollinen siitä, että käytät näin paljon aikaasi minuun, mutta en valitettavasti en etsi tällä hetkellä itselleni vakavaa parisuhdetta", vitsailin. Naaras katsoi minua hetken yllättyneenä, kunnes päästi huvittuneen kehräyksen j anosti oikeaa kulmaansa. Tunnelma alkoi pikkuhiljaa rentoutua välillämme.
"Anteeksi, jatka toki", pyysin ja vedin hiiren käpälällä luokseni ja haukkasin siittä palan.





// Jatkoa Lasi?

Nimi: Loki

30.12.2017 23:01
Alyn pennut olivat kasvaneet huimasti. Aida, Liam, Kara ja Nate leikkivät keskenään päivät pitkät ja päätyivät joskus leikkitappeluihin Aomen ja Kuromenkin kanssa. Pennuista vain yksi, Liam, osasi puhua kunnolla. Kara ei ollut kaukana veljestään, mutta Aida ja Nate osasivat vain yksittäisiä sanoja. Täytyi myöntää, että vilkkaat pennut toivat tervetullutta eloa lauman päiviin.
”Loki-eno, kerrotko taas kuinka pääsit tämän lauman johtoon?” pennuista nopein oppimaan, Liam, kysyi killittäen minua huomiota herättävän violeteilla silmillään. Niitä olisi voinut sanoa orvokinsinisiksi, mutta jos oli vähänkin hämärää, näyttivät ne virheettömän violeteilta. Pennun turkki puolestaan oli pääosin valkeaa, mikä korosti hänen silmiensä väriä entisestään.
”Olette kuulleet sen jo neljästi, Liam”, maukaisin antaen ääneni pehmetä epätyypillisen lämpimäksi. ”Mutta eipä yksi kertaa lisää haittaakaan tee.”
Kollipentu hihkaisi innoissaan ja meni hakemaan sisaruksensa paikalle. Aida oli nelikosta hitaimmin kehittyvä, ja hänellä oli vielä vaikeuksia pysyä sisarustensa vauhdissa mukana. Jos naaras olisi ollut pentueensa ainut, olisi hänen oppimisensa varmasti ollut huomattavan hidasta, mutta hänen onnekseen hänet oli siunattu kolmella sisaruksella, jotka eivät antaneet hänen laiskotella lainkaan. Aida ottaisi kolme muuta pentua varmasti pian kiinni.
”Liam, miksi sinä saat aina päättää?” Kara protestoi kirkkaalla pennunäänellään, sanat hieman haparoivan kuuloisina. ”Haluan kuulla emosta jotain!”
”Kara, emo voi itse kertoa niitä tarinoita”, Liam puolestaan vastusti. ”Ja Loki-enon tarinat ovat mielenkiintoisia!”
”Mielenkiintoisia”, Kara toisti veljensä sanoman pitkän sanan hieman onnahtelevan kuuloisesti. ”Mutta muutkin tarinat ovat mielenkiintoisia”, hän jatkoi käyttäen nyt ylpeänä juuri oppimaansa sanaa.
”Äsh”, Liam tuhahti pyöräyttäen silmiään. ”Antaa enon päättää.”
”Mitä sanoisitte siitä, että ne, jotka haluavat kuulla Alylta tarinan, juoksevat hänen luokseen heti kun sanon ’hep’?” ehdotin huvittuneena pentujen inttämisestä. ”Ja ne, jotka haluavat kuulla minulta jotain, jäävät tähän.”
Pennut nyökkäsivät, ja maukaisin merkkisanan. Kara pinkaisi suoraan emoaan kohti, Aida osittain ryömien perässään, kun taas Nate katsoi ensin minua, sitten Alya.
”Tatapuoli-uus” pentu äännähti katsoen minua hieman pahoittelevasti ennen kuin hänkin pinkaisi siskojensa perään. Hymähdin huvittuneena katsellessani, kuinka Liam vilkuili turhautuneena ympärilleen.
”Minähän en teille häviä!” hän ulvaisi pyrähtäen sisarustensa perään kuin tuli hännän alla. Päästin lyhyen kehräyksen kumpuamaan kurkustani, sillä suunnitelmani oli toiminut juuri niin kuin pitikin. Liam ei ikinä jättäisi väliin mahdollisuutta juoksukilpailuun sisarustensa kanssa, ja muut pennut olivat varmasti totaalisen kyllästyneitä kuulemaan samaa tarinaa uudelleen ja uudelleen. En nimittäin ollut täysin tarinointipäällä, mutten halunnut suoraan torjuakaan sisarenpentujani.

Ilta pimeni nopeasti, ja pian oli aika käydä nukkumaan. Aly yöpyi vielä lähellä parantajien pesää omassa rauhassaan pentujensa kanssa, joten kapteenien pesä tuntui yllättävän tyhjältä. Siitä huolimatta työntäyteinen päivä oli väsyttänyt minut täysin, joten uni tuli nopeasti.
Heräsin hätkähtäen epämukavaan tunteeseen. Ihan kuin kaikki ei olisi kunnossa. Yritin ravistella tunteen pois turkistani ja mennä takaisin nukkumaan, mutta en saanut rauhaa. Samassa korvani havaitsivat tuskin kuultavissa olevan vingahduksen, ja olin salamana jaloillani. Voisin vannoa, että tuo oli Liamin ääni.
Juoksin Alyn pesälle ja jo ennen kuin olin sisällä, tiesin jonkin olevan pahasti vialla – siitä minut varmaksi teki terävä veren haju.
”Aly-” hengähdin, mutta lauseeni katkesi heti alkuunsa edessäni avautuvan näyn vuoksi. Varjoihin peittynyt hahmo oli kumartunut sisareni kehon ylle, ja pesän suuaukosta kajastava kelmeä kuunvalo heijastui naaraan lasittuneista silmistä. Hänen vieressään makasivat Aida, Kara, Liam ja Nate – kaikki aivan yhtä liikkumattomina kuin emonsa, veri yhä valuen heidän kylkiinsä ja kauloihinsa revityistä haavoista maahan.
Ulvaisin raivostuneena ja sinkosin itseni ainoan elossa olevan kissan kimppuun, tuon varjoissa piileskelevän murhaajan jota en ollut vielä tunnistanut. Veren löyhkä peitti alleen kaiken muun, eivätkä silmäni olleet vielä riittävän tottuneet pimeyteen saadakseni selvää hyökkääjän kasvoista. Paiskauduin kissan kylkeen kaataen tämän maahan, ja hetken ajan vain pyörimme ympäriinsä hurjasti sähisten. Lopulta vastustajani sai potkaistua minut irti itsestään, ja kiepahdin nopeasti jaloilleni karvat raivosta pystyssä. Jokainen lihakseni kuitenkin jännittyi järkytyksestä ja silmäni rävähtivät ammolleen, kun tajusin, kuka edessäni oli. Kuun valokeila osui nyt tunkeilijan kasvoihin, ja tuon metsänvihreät silmät paloivat ristiriitaisista tunteista. Vaalean pähkinänruskeat tassut olivat punaiset verestä, ja lukemattomien vanhojen arpien rinnalla oli nyt pari uutta, verestävää naarmua.
Trisha.
Tuijotin luutnanttiani uskomatta silmiäni, yrittäen muodostaa kokonaiskuvaa tilanteesta, siinä kuitenkaan onnistumatta. Ainoa asia, joka mieleeni nyt mahtui, oli se fakta, että Trisha oli juuri tappanut sisareni ja tämän pennut. Trisha, johon luotin kuin peruskallioon, joka oli viimeinen kissa jonka olisin uskonut pettävän minut, seisoi tällä hetkellä viiden viattoman kissan verilammikossa.
”Sinun ei kuulunut nähdä tätä”, naaras avasi viimein suunsa.
”Tuoko on ensimmäinen asia, jonka sanot?” maukaisin ääni värähtäen, pudistellen epäuskoisena päätäni. ”Miksi, Trisha? Miksi alennuit tällaiseen? Minä luotin sinuun.”
”Tiedän”, naaras totesi silmiään räpäyttäen. ”Minä seurasin ja palvelin sinua virheettä. Et tosiaan olisi ikinä voinut nähdä tätä ennalta, eikös?” hän naurahti ivallisesti. ”Kyllä, minä tapoin heidät. Tapoin kaikki sukulaisesi, jotta saisin takaisin sen, mikä minulta vietiin: paikka sinun suosikkinasi. Olen luutnanttisi, mutta silti nostat sisaresi ja tämän pennut arvoasteikolla minua ylemmäs. En ansainnut sitä, tiedätkös? Yritin aina parhaani olla sinulle mieliksi. Mutta sinulle minä taidan olla vain alainen.”
”Olet täysin väärässä, mutta sillä ei ole enää merkitystä”, tokaisin yrittäen saada ääneni jälleen vakaaksi. ”Olet nyt pettänyt minut pahimmalla mahdollisella tavalla. Aly ei tehnyt mitään väärää, vielä vähemmän tekivät hänen pentunsa. Olet murhaaja, Trisha. Ja sellaista kissaa en hyväksy täällä.”
”Kapteeni, mitä täällä on tapahtunut? Miksi täällä haisee veri?” Tobyn varautunut ääni maukui pesän ulkopuolelta. Trisha jännittyi ja oli valmiina puolustautumaan, mutta viitoin häntä pysymään aloillaan.
”Hae Bisca ja Akon”, maukaisin lujasti kollille. ”Heti!” Vaikken uskonut, että yksikään Trishan uhreista olisi selvinnyt, oli parantajiemme hyvä tarkistaa heidät kaiken varalta.
Tobyn juoksuaskelten loitottua Trisha avasi jälleen suunsa. ”Tein sen saadakseni sinut takaisin itselleni. Tein sen, koska rakastan sinua, Loki”, hän maukui hiljaa. ”Halusin sinun huomiosi takaisin, vaikka sinä et välitä minusta muuten kuin luutnanttinasi.”
”Trisha, minä rakastin sinua enemmän kuin arvaatkaan”, myönsin pudistellen päätäni. ”Ja siksi totuus sinusta sattuu. Olisit puhunut minulle. Sinun ei olisi tarvinnut tehdä tätä.” En halunnut vieläkään uskoa, että luutnanttini olisi murhannut sisareni ja tämän pennut. En vain kyennyt uskomaan, että Trisha voisi tehdä jotain sellaista. Hän oli ainoa, jolle olisin voinut uskoa henkeni. Nyt juuri tuo kissa, johon olin luottanut enemmän kuin kehenkään muuhun, oli pettänyt minut.
Bisca sujahti ohitsemme suoraan Alyn luokse, vaivautumatta edes kysymään tapahtuneesta. Akon saapui aivan hänen vanavedessään, ottaen paikkansa maassa makaavien pentujen viereltä. Katseeni pysyi koko ajan Trishassa, ja hän vastasi epäuskoiseen katseeseeni tyhjin silmin.
”Sinun ei kuulunut nähdä tätä”, hän toisti sitten. ”Minun piti tappaa heidät kaikessa hiljaisuudessa, pestä tassuni verestä ja esittää, että olisin löytänyt heidät tapettuina. Sitä kautta et olisi koskaan saanut tietää totuutta. Sitä kautta olisin onnistunut saamaan sinut itselleni.” Naaras kuulosti jo liki hysteeriseltä, eikä hän rikkonut katsekontaktia kanssani hetkeksikään. ”Mutta nyt-”
”Kapteeni! Mitkä ovat käskynne?” Tobyn ääni kuului jo toistamiseen ulkoa. ”Kuka on tämän takana? Lähdemmekö jahtaamaan?”
”Trisha on tämän teon takana”, tokaisin kovettaen mielessäni vellovat tunteet. ”Ottakaa hänet kiinni. Teillä on oikeus vahingoittaa häntä, jos hän tekee vastarintaa.”
Sillä samalla sekunnilla Trisha oli pinkaissut ulos pesästä. Toby ja kaksi muuta kissaa lähti hänen peräänsä, mutta jäin itse aloilleni. Jalkani eivät yksinkertaisesti suostuneet liikkumaan, ne tuntuivat painavilta kuin lyijy. Halusin tämän olevan vain pahaa unta.
Eikö keneenkään voinut enää luottaa?
”Kapteeni, Kara on elossa”, Akonin maukaisu havahdutti minut, ja silmänräpäyksessä olin mustavalkean kollin vierellä. Sisarentyttöni kylki tosiaan kohoili heikosti, eivätkä hänen haavansa olleet yhtä vakavan näköisiä kuin muiden.
”Saatteko hänet kuntoon?” kysyin ääni värähtäen. Luoja, älä anna hänenkin kuolla!
”Emmeköhän”, Akon mumisi. ”Verenvuoto on jo saatu tyrehdytettyä, mutta hän on tajuton. En usko hänen tilansa kuitenkaan olevan enää kriittinen.”
”Taivaan kiitos”, huoahdin rentouttaen viimein hieman lihaksiani. ”Tee voitavasi, Akon.”


Trishan petoksesta oli kaksi päivää. Hän oli päässyt pakoon, ja toivoin etten enää ikinä näkisi häntä. Kara oli toipunut yllättävän hyvin, vaikka hän oli edelleen hiljainen ja lievässä shokissa.
Itse en voinut sanoa toipuneeni. En kyennyt syömään muuta kuin itse metsästämääni riistaa, koska pelkäsin muiden tuoman ruuan olevan myrkytettyä. En nukkunut hyvin, koska en luottanut enää sotureihini. Se saattoi kuulostaa naurettavalta, mutta en vain voinut pakottaa itseäni luottamaan enää muihin lauman jäseniin. Enkä näin ollen voisi taata, että Kara saisi elää täällä turvallisen elämän.
Niinpä tein päätökseni. Veisin Karan klaaneihin.

Kirosin huonoa säätä tarpoessani eteenpäin lumessa Kara hampaissani. Kylmä tuuli painoi lunta silmiini, ja Kara vingahteli kylmissään aina välillä. Saatoin vain toivoa, että klaanikissat partioisivat myös tällaisella säällä.
”Loki-eno, mihin me menemme? Onko vielä pitkä matka?” pentu miukui.
”Ei ole, Kara”, vakuutin mumisten. ”Olemme pian perillä. Pääset turvalliseen paikkaan. Siellä sinun ei tarvitse pelätä.”
”Onko emo siellä?” Kara vikisi. ”Entä Liam? Ja Nate ja Aida?”
”Eivät, kultapieni”, huokaisin raskaasti. ”He eivät enää palaa luoksesi.”
Kara vaikeni, eikä puhunut enää loppumatkasta mitään. Tuntui kestävän ikuisuuden ennen kuin saavutin Myrskyklaanin rajan. Heistä ainakin tunsin muutaman, joten voisin huoletta jättää Karan heille.
”Hei! Odottakaa!” huudahdin huomatessani joukon hahmoja lumipyryn läpi. Kissat pysähtyivät, ja yksi niistä tuli minua vastaan.
”Onko jokin hätänä?” kissa kysyi minulta. Hän oli selvästi varautunut, olinhan luvatta heidän reviirillään, mutta samalla hän vaikutti uteliaalta ja huolestuneelta.
”Oletteko Myrskyklaanista?” kysyin varmuudeksi. ”Tunnetteko Kajotähden? Tai Suistohaukan?”
”Olemme, ja tunnemme”, kissa maukui. ”Sinähän olet sen lauman johtaja, Loki? Mikä on asiasi?”
”Pyydän, ottakaa tämä pentu klaaniinne”, maukaisin laskien Karan maahan. ”Hänen emonsa ja sisaruksensa ovat kuolleet, enkä voi olla varma, voiko hän elää turvallista elämää luonani.”

Nimi: Keith

30.12.2017 20:54
Venyttelin tyytyväisenä männyn oksalla. Olin viipynyt muutaman päivän metsässä ja elo oli rauhallista. Olin muutamaan otteeseen nähnyt muutaman kissajoukon kulkevan kauempana maata pitkin. Pyrin pysymään piilossa männyissä ja olla näin jättämättä liikaa merkkejä läsnäolostani. Vielä tähän mennessä minua ei oltu huomattu. Katselin hieman ympärilleni ja mietin, mitä tekisin sseuravaksi. Olin ennen nokosiani syönyt, joten minulla ei ollut nälkä. Puu missä nukuin, sijaitsi lähellä tietä, minkä ylitse suuri kolli oli unessani hypännyt. Metsässä oli aika hiljaista. Ehkä jopa vähän liiankin hiljaista minun makuuni. Muutama rauhallinen päivä silloin tällöin oli ihan mukavaa, mutta nyt aikani alkoi käydä pitkäksi. Yllättäen kuulin lähistöltä kissojen ääniä.
*Noh, ei minulla muutakaan tekemistä ole*, totesin ja laskeuduin alas puusta ja lähdin juoksemaan äänien suuntaan. Olin muutamassa minuutissa tapahtumapaikalla. Näin, kuinka joukkko kissoja seisoi tiellä ja mäntyjen puolella heitä vastassa oli kaksi kissaa. Hiippailin läheisen puun alle kuullakseni paremmin. muutama luminen puska kumminkin häiritsi näkyvyyttäni ja päätin kiivetä mahdollisimman hiljaa ihan tien vieressä kasvavaan mäntyyn. Kissat olivat hyvin keskittyneitä toisiinsa ja pääsinkin kiipeämään puuhun kenenkään huomaamatta. Turkkini väri sointui hyvin kaarnan väriin, joten minua ei ollut helppo huomata. Kuuntelin hiljaa mistä kissat puhuivat.
"Riitelevätkö he yhdestä oravasta?", Kuiskatin hämilläni. Yhtäkkiä huomasin pikimustan kissan heilauttavan häntäänsä ja silloin huomasin, kuinka lumikasojen takaa lähti joku nuori kissa juoksemaan. Mitä enemmän katselin maankamaraa kaksikon takaa, sitä useampia piiloutuneita kissoja näin. Kiinnitin huomioni taas mustaan, uskoakseni naaraaseen. Tiellä seisovien kissojen joukosta yksi käveli tämän kuono eteen ja sähähti.
*No jo on jollakin pokkaa*, totesin. Olin kumminkin yllättynnyt siittä, kuinka musta kissa pysyi paikoillaan liikkumatta. Tunsin jopa pientä kunnioitusta tätä kohtaan. Vastassa oli joukko muita kissoja ja silti hän vain seisoi paikoillaan. Tunnelma oli hyvin kireä ja tunsin itsekkin kehoni jännittyvän. Lopulta Ensimmäinen kissa hyökkäsi naaraan kimppuun ja taistelu alkoi. En oikein tiennyt mitä ajatella. Sinäänsä minua huvitti kuinka suuri melu yhdestä oravasta nostettiin. Samalla tunsin pientä kateutta kissoja kohtaan. Kaikki olivat selvästi hyviä taistelioita, eikä kukaan näyttänyt edes harkitsevan perääntymistä. Yksi taistelupari oli melkein sen puun alla, missä olin piilossa. Suurikokoinen oranssinpunainen kolli oli ahdistanut huomattavasti itseään pienemmän ja nuoremman kollin vasten mäntyä.
*No tuo nyt on ihan raukkamaista*, tiuskaisin raivon yltyessä sisälläni. Vaikka tällä taistelulla ei ollutkaan mitään tekemistä kanssani, en aikonut katsella vierestä kun toinen sai selkäsaunan. En tiedä miksi, mutta olin aina ollut kärkäs sanomaan vastaan ja tekemään jotain, jos tilanne ei ollut reilu. Tämä oli monesti sattunut isäni kanssa. Nousin oksalle seisomaan ja yritin kulkea sitä pitkin niin pitkälle, että olisin kollin takana ja saisin yllätettyä hänet takaapäin. Kerkesin ottaa muutaman askeleen pitkin ohenevaa oksaa, kunnes tasapainoni petti, taas, ja putosin alas. Pudotessani huomasin, kuinka olin tippumassa suoraan pienemmän kollin päälle, mutta juuri viimehetkellä isompi kolli löi tämän päin puuta ja osuinkin häneen. Kolli tömähti painostani maahan ja pystyin kuulemaan, kuinka ilma karkasi tämän keuhkoista. Ennen kuin tajusinkaan kaikkea, taistelun äänet lakkasivat ja kaikki kääntyivät tuijottamaan minua. Minuun iski pieni paniikki. Kun kuulin useampien kissojen lähestyvän, päätin ottaa jalat alle ja karata.
*Miksi näin käy aina minulle!?*, kirosin mielessäni samalla, kun juoksen läpi lumisen metsän niin kovaa, kuin tassuistani pääsin.
*Lähtivätkö ne perääni? Nuo eivät vaikuttaneet yhtä ystävällisiltä kuin Varpustassu, enkä halua saada taas kuonooni ilman hyvää syytä*, mietin pieni paniikki mielessäni. Taistelun äänet olivat kumminkin lakanneet eikä kukaan vaikuttanut seuraavan minua. Hidastin tahtiani ja pysähdyin hengähtämään kahden lumisen puskan alle. Hengitykseni huurrustui kylmässä ilmassa valkoiseksi sumun kaltaiseksi palloksi.
*Olivatkohan nuokin sellaisia klaanikissoja. Niitä on siis enemmän kuin yksi ja ilmeisesti niitä asuu paljon järven ympärillä*, pohdin antaessani hengitykseni tasaantua.
*Olisikohan minun järkevintä jatkaa matkaani. Nämä kissat eivät taida katsoa vaeltajia kuten minä hyvällä. Ai että hengästyttää!*, mietin. Tasattuani hengitykseni, varmistin, näkyikö muita kissoja. Kun reitti oli mielestäni selvä, lähdin etsimään jotakin paikkaa missä yöpyä tulevan yön. Minun piti valita yösiani tällä kertaa tarkasti. En halunnut, että minut yllätettäisiin ja häädettäisiin, tai pahempaa, heti herättyäni.
"Ehkä se vanhus olikin oikeassa, ehkä maailma ei olekkaan niin turvallinen kuin luulin"

Nimi: Keith

29.12.2017 18:35
Katsoin minua maahan painanutta kollia samalla tavalla mitä katsoin isääni, halveksien. Kuinka aikuinen kissa kehtaa hyökätä selvästi nuoremman ohikulkian kimppuun ilman varoitusta. Sisälläni riehui sama raivo kuin silloin, kun tappelin isäni kanssa. Jäiset silmäni olivat lukittuneet tämän "Yrttijalan" silmiin. Tiesin kyllä, että en voinut voittaa. Kissa oli selvästi minua kokeneempi taistelia, luultavasti samaa tasoa isäni kanssa. En ollut kumminkaan koskaan ollut luovuttaja, enkä koskaan ollut perääntynyt taistelusta. En aikonut tehdä niin nytkään, mutta sitten katseeni eksyi Varpustassun suuntaan. Katseemme kohtasivat ja hänen silmissään loisti sama huoli kuin emoni silmissä, kun isä ja minä tappelimme. Muistellessani emoani, muistin hänen sanoneen kuinka toisten omaisuutta pitää kunnioittaa. Näin hän oli minun käskenyt tehdä kaksikuisena pentuna kun olin vienyt veljeni suosikki tyynyn. Tämä reviiri oli näiden kissojen koti ja sen takia minun tulisi myös kunnioittaa sitä. Käänsin katseeni takaisin Yrttijalkaan. Jouduin hetken puremaan hampaitani yhteen, ennenkuin lopulta sain ylpeyteni nielaistua ja louvuttamisen merkiksi rentoutettua lihakseni. Suljin silmäni ja huokaisin syvään.
"Hyvä on, voitit. Olet vahvempi kuin minä joten lähden suosiolla", sanoin kylmästi. Kolli vaikutti yllättyneeltä kuinka nopeasti olin luovuttanut ja hetkenpäästä nousi päältäni. Tämä mulkoili minua edelleen korvat luimussa kun nousin ylös. Vilkaisin pikaisesti molempia kissoja, kunnes käännyin ja lähdin kävelemään takaisin ihmisten tallia kohti. Pysähdyin kumminkin muutaman askeleen jälkeen.
"Eikö käsky ollut selvä? Poistu reviiriltämme välittömästi", kuulin kollin murisevan takanani. Minua rupesi huvittamaan hänen yli aggressiivinen asenteensa. Olivatko kaikki täysikasvuiset kollit tällaisia uhoajia.
"Varpustassu, eikö ollutkin?", kysyin käntymättä edes katsomaan taakseni. Pystyin aistimaan nuorukaisen mestarin murhaavat silmät niskassani. Odotin vastausta muutaman sekunnin, kunnes naaras epäröiden vastasi.
"Kyllä", tämä sanoi hieman epäröiden. Pystyin olettamaan, että Yrttijalan vihainen katse oli siirtynyt naaraaseen. Hän oli hyvin rohkea kerta uskalsi vastata mestarinsa asenteesta huolimatta.
"Varpunen lentää ilmojen halki ja näkee muutakin, kuin pelkän maan kamaran. Olet rohkea ja kunnioitan sinua sen takia. Toivin, että jatkossakin toimit niinkuin varpunen", sanoin ja katsahdin naaraaseen lämpimästi hymyillen. Vaikka olemukseni ja käytökseni muita kohtään olikin välillä kylmä kuin jää. Hymystäni paistoi lämpö. Sanottuani tämän, lähdin juosten matkaan, ennen kuin Yrttijalka kävi taas kimppuuni.

Lähestyessäni hevostalli, mietin, millaisia muut metsäkissat, tai siis klaanikissat olisivat. Olisivatko he yhtä äkkipikaisia ja aggressiivisia kuin Yrttijalka, vai kuuntelivatko he järkipuhetta, niin kuin Varpustassu. Saapuessani tallin avoimelle ovelle, pudisteli lumet turkistani ja kiipesin lämpimän heinäkasan päälle. Tallissa vakituisesti asuva kissa oli osannut kertoa, että tallilla kävi alituiseen matkalla olevia kissoja ja etteivät ihmiset välittäneet vaikka kissoja yöpyikin tallilla. Ihmiset olivat kuulemma vain mielissään, kun vaeltajat pyysivät tallista hiiriä. Itsekkin olin napannut muutama päivä sitten kaksi hiirtä kaurasäkin luota. Nyt kun muistelin asiaa. Se oli ollut se samainen päivä kun saavuin järven luokse. Olin myös samana yönä nähnyt hyvin erikoista unta. Unessani näin valtavan raidallisen kissan. Ainakin kymmenen kertaa isomman kuin veljeni. Se seisoi järven toisella puolella ja sen katse tuntui käskevät minun seurata. En kumminkaan miettinyt sitä liikoja. Se oli kumminkin ollut pelkkä uni. Sitäpaitsi, meinasin muutenkin kiertää järven ainakin kerran ympäri. Alkuperäinen suunnitelmani kiertää järvi oikealta tosin loppui lyhyeen sen Yrttijalan takia. Oli siinäkin ollut tapaus. *Eikä ollut edes hyvännäköinen*, naurahdin mielessäni. Sen vanhuksen takia olin puraissut kieltäni taistelun aikana ja sylkäissyt verta valkealle lumelle.
*Minun pitää tulla vahvemmaksi. Täälläpäin kissat osaavat taistella. Johtuu varmaan siittä, että heidän pitää selvitä ilman ihmisten apua*, mietin ja katselin ulos heinäkasan päältä. Oli alkanut myrskytä. Lunta tuntui kasaantuvan lisää ja lisää tallin ulkopuolelle.
"Oppisinkohan minäkin taistelemaan, jos minulla olisi joku kokenut opettaja. Silloin voisin ainakin näyttää keväällä isälleni että kuka määrää. Samalla voisin maksaa kalavelat sille Yrtiijalalle", mietin ääneen tuhahtaen lopuksi.
*Miksiköhän klaanikissat kutsuvat kevättä?*, mieleeni juolahti kysymys.
*Varpustassu käytti ihan erilaisia ilmauksia samoista asioista kuin minä. Erakko, klaani, mestari, soturi, mitähän ne kaikki tarkoittivat. Erakolla taidettiin tarkoittaa vaeltajaa, tai sellaista kissaa, jokka ei ollut klaanissa*, pohdin. Isä oli joskus kertonut, kuinka joku toinen kissalauma oli hyökännyt Taon lauman kimppuun. En kyllä edelleenkään ymmärtänyt, miksi kissojen piti taistella joistain reviireistä. Ymmärsin kyllä että kaikki eivät vain tulleet toimeen, mutta jos riita ilmeni kahden kissan välillä, niin miksi siihen piti sotkea muita. Turhaa sellainen verilöyly. Tosin, itse sotkeutuisin kahden kissan riitaan, jos kyseessä olisi perheeni puolustus. Ehkä sekin oli syy, miksi Yrttijalka oli hyökännyt kimppuuni. Ehkä hän luuli minua uhkaksi klaanilleen. Näin talvisin, tai kuten klaanikissat sanoivat, lehtikadon aikaan, ruokaa oli varmaan paljon vähemmän kuin kesällä. Kolli ehkä luuli että veisin heidän saaalistaan, joka piti klaanin hengissä talven yli. Mitä enemmän mietin sitä enemmän aloin ymmärtämään Yrttijalkaa. Samalla, rupesin tuntemaan itseni idiootiksi. Minun olisi pitänyt ajatella sitä heti. Sen siaan, tempperamenttini oli puuttunut peliin ja olin tottumuksesta ruvennut taistelemaan. Toivoin, että tulevaisuudessa oppisin lisää klaaneista ja yleensäkkin muista kissoista ja heidän tavoistaan. Vähitellen päivän seikkailun tuoma väsymys alkoi ottaa valtaa ja nukahdin tuulen tuivertaessa ulkona.

Seisoin järven rannalla ja myrsky raivosi yhä. Pahin myrsky vaikutti pauhaavan Tuuliklaanin reviirillä ja ulottui aina järven toiselle puolelle asti. Yhtäkkiä myrsky yltyi, enkä nähnyt enään eteeni. En tiennyt mihin olisin päässyt sitä suojaan. Yhtäkkiä huomasin vierelläni suuren hahmon. Se oli se sama hahmo, jonka olin nähnyt unessani muutama päivä sitten. Hahmo tuntui hohtavan lämmintä valoa enkä tuntenut enään myrskyn kylmyyttä. Suuri kissa lähti kulkemaan pitkin järven rantaa ja viittasi raidallisella hännällään minua seuraamaan. Lähdinkin hänen peräänsä. Kulkiessamme kohti minulle tuntematonta määränpäätä, tiellemme osui muutamia esteitä. Ensimmäinen niistä oli suo, sen jälkeen leveä puro. Tämän jälkeen saavuimme mäntymetsän reunassa sijaitsevalle ihmisten pesälle, joka vaikutti tyhjältä. Hahmo asteli varman oloiseti pimeään metsään. Astuessani mäntyjen suojaan, myrsky tuntui lakkaavan. Kuljimme rinnakkain metsässä aina lehtipuiden alkuun asti. Silloin kuulin hahmon ensimmöisen kerran puhuvan.
"Sinun paikkasi on täällä", tämä sanoi. Äänestä pystyin päätellä hahmon olevan kolli. Hän loikkasi isolla hypyllä metsien välisen tien yli ja kun yritin seurata ,voimakas lumimyrsky tuntui läimäisevän minut takaisin mäntymetsään. Näky oli hyvin erikoinen. Vaikutti siltä, että ihmisten tie toimi seinänä raivoavalle lumimyrskylle.
*Mitä tämä on?*, mietin jopa hieman peloissani.

Heräsin kun ihmiset aamun valjetessa avasivat tallin suuret ovet. Myrsky oli lakannut yön aikana ja jäljellä oli vain suuret kasat lunta. Venyttelin tyytyväisenä, vaikka heti herttyäni, tunsin jotain unohtuneen. Olinkohan taas nähnyt jotain kummallista unta. Kohautin olkiani ja hyppäsin alas heinäkasan päältä miettimättä sitää sen enempää. Kerta myrsky oli lakannut, pääsisin jatkamaan matkaani. Tänään kokeilisin kiertää järven vasemmalta puolelta. En halunnut kohdata klaanikissoja ihan heti uudestaan, joten päätin jättää oikean puolen järvestä rauhaan, millä puolella klaanikissat näemmä asuivat. Aamu tallilla sujui ihan mukavasti, sain napattua hiiren ja kun ihmmiset huomasiva saaliini, ne silittivät minua ja sain jopa hieman maitoa palkkioksi. Syötyäni kunnolla, päätin lähteä jälleen matkaan. Matkallani, minusta tuntui välillä hyvin oudolta. Ensimmäisenä tunsin sen oudon tunteen, kun ylitin jäätyneen suon. Sama tapahtui, kun puro, jota en ollut ikinä nähnytkään, tuntui tutulta. Välillä matkallani pystyin haistamaan muittenkin kissojen kulkeneen samasta paikasta kuin minä. Osa oli tehnyt myös tarpeensa reitin varrelle. Jatkoin kumminkin matkaani miettimättä asiaa liikoja. Aurinko oli jo korkeimmalla kohdallaan, kun saavuin hyvin tutun näköisen ihmisten pesän luokse. Se sijaitsi mäntymetsän reunassa ja rantaan oli rakennettu silta. Tunsin sydämeni jättävän lyönnin välistä, kun muistin miksi kaikki tuntui niin tutulta. Olin unessani kulkenut samaa reittiä sen suuren kollin johdattamana. Hän oli sanonut, että tämä mäntymetsä oli minun paikkani. Minusta alkoi vähitellen tuntua, että jokin tämän järven lähistössä ei ollut täysin luonnollista. Pudistelin kumminkin pian moiset ajatukset pois mielestäni ja astelin mäntymetsään. Se oli hämärä, mutta jotenkin viehättävä. sen varjot muistuttovat minua hieman kaupungin kujien varjoista. Kuulin muutaman linnun sirkuttavan männyn oksilla. Siitä oli jo kulunut hetki, kun olin viimeksi syönyt. Päätinkin siis yrittää napata jotain syötävää. Huomasin, kuinka yksi kellertävä lintu oli istahtanut yhden männyn matalalle oksalle lepäämään. Metsästäjän vaistoni heräsivät ja hiivin hiljaa männyn alle. Lintu ei ollut vielä huomannut minua, joten rupesin kiipeämään ylös. Kiipesin männyn runkoa pitkin samalle oksalle, missä lintu istui. Emoni oli joskus sanonut, etteivät linnut huomaa saalistajaa, jos se ei liiku. Niinpä aina kun lintu katsoi minua kohti, pysyin liikkumatta paikallani, ja kun se ei kiinnittänyt huomiota minuun, hiivin lähemmäs. Kun olin tarpeeksi lähellä, nousin ylös napatakseni sen, mutta koska en ollut vieläkään täysin tottunut hännättömyyteen, horhahdin ja säikäytin linnun tiehensä. Istuin oksalla ja katselin linnun perään. Minua ketutti hieman, sillä siitä olisi saanut hyvän aterian. Ean kumminkaan aikonut luovuttaa ja niinpä hyppäsin alas puusta pehmeään hankeen, ja lähdin etsimään muuta saalista.



//Keith on nyt siis Varjoklaanin alueella ja pyrkii pysymään puissa jottei jätä liikaa jälkiä itsestään. Eikä se siis vielä tiedä että on muitakin klaaneja kuin Tuuliklaani.

Nimi: Zare

26.12.2017 17:23
______________________________________________________

Nimi: Zare

26.12.2017 16:24
Keith// 16kp
Silver// 19kp

Nimi: Silver

26.12.2017 10:16
Hirviö pysähtyi yhtäkkiä ja jostain kuului iloista naurua. Suuri kaksijalka tuli ja nosti minut häkistä ja kytki minun kaulapantani mustan nahkaiseen hihnaan. Hän laski minut hellästi maahan ja lähti kävelemään. Mieleeni palasi kaksijalka kotimetsässä. Joten päätin seurata häntä. Hän käveli suureen pahanhajuiseen valkoiseen taloon jossa oli paljon muitakin eläimimiä. Siellä oli hassun värisisä lintuja valtavia mitäs ne olikaan ainiin koiria. Kävelimme niiden kaikkien ohi. Tassuttelin kakasijalkani vieressä. Hän pysähtyi puhumaan nuoren kaksijalan kanssa joka ohjasi meidät pienempään hyvin kirkkaasti valaistuun tilaan ja nosti minut harmaasta kivestä tehdylle alustalle. Tämä tutki minua hetken kunnes naukaisi jotain kaksijalalleni. Tunsin pienen pistoksen reidessäni ja sitten pimeni.
____

Heräsin vieläkin samassa valkoisessa pahanhajuisessa talossa. Ne olivat teljenneet minut häkkiin ja kaulassa minulla oli valkoinen kova tötterö. En pitänyt yhtään tuosta tötteröstä mutta häkissä oli liian vähän tilaa kääntymiseen, jos olisin onnistunut siinä olisisn päässyt luikertelemaan irti tuosta härpäkkeestä. Kissa viereisessä häkissä naukaisi
"Hei, kuka olet?"
"Olen... en tiedä Kaksijalkani kutsuu minua Silveriksi. Kuka sinä olet ja missä olemme?" Kysyin
"Olen Töpö, ja olemme eläinlääkärissä" tämä vastasi.
"Mistä tulet?" Maukaisin
"Asun kaksijalkojeni ladossa. Semmoisessa suuressa talossa joka vilisee hiiriä" tämä selitti.
"Mistäs sinä tulet?" Hän jatkoi
"Tulen metsästä kaukaa täältä" vastasin ja jäin miettimään emoani joka oli varmasti huolesta sairaana.
"Aaa olit siis villikissa. Siksi he toivat sinut leikkaajalle" töpö selitti.
"Mille?" Kysyin hämilläni.
"Leikkaajalle, kaksijalalle joka laittoi tuon kaulurin" tämä selitti huvittuneena.
"Miksi se niin teki?" Kysyin
Töpö oli vastaamassa mutta pieni valkoinen naaras häkkini ulkopuolelta vastasi: "Sillä kaksijalkasi ei tahdo pentuja"
*mitä? Eihän kukaan voi sitä päättää? Vai voiko...*
Olin juuri kysymässä mikä tuon naaraan nimi on mutta sama kaksijalka joka oli tutkinut minua laittoi paksun viltin häkkini yli ja sen jälkeen en kuullut enään mitään.

___ | skip viikko

Oli lojunut tuossa häkissä varmaan neljänneskuun. Sain toki ruokaa ja vettä mutta aika kävi pitkäksi. Yhtenä aamuna sama kaksijalka joka oli hakenut minut metsästä tuli luokseni. Hänen mukanaan tuli vaaleanvihreään pukeutunut nuori kaksijalka joka otti kaulurini pois. Kaksijalkani nosti minut syliini ja kehräsin vähän. Tämä pujotti kaulaani kauniin, ohuen, loistavilla kivillä koristellun pannan josta roikkui siro laatta. Panta ei kiristänyt eikä ollut liian väljä, se sopi täydellisesti. Kaksijalka kiinnitti pantaani saman mustan hihnan ja laski minut lattialle. Tassuttelin hänen pesäänsä tämän hirviölle. Tämä nosti minut hänen viereiselle istumapaikalle ja silitti minua. Kehräsin hiljaa. Sitten hän kiipesi itse viereeni ja käynnisti hirviön. Nousin etukäpälieni varaan hirviön vasemmanpuoleista sivuikkunaa vasten ja näin maisemien vilisevän ohitse. Ajoimme suuren hassun näköisen hirviön luokse. Se oli pitkän tien päässä sillä oli siivet kuten linnuilla, se oli valtava ja kiilsi auringonhuipun valossa. Kaksijalkani jätti minut autoon ja jutteli jonkun toisen kaksijalan kanssa. Hän palasi noutamaan minua. Hän nosti minut syliinsä ja käveli tuon oudon lintuhirviön vatsaan. Siellä oli neljä mukavan näköistä isuinta. Isäntäni valitsi yhden ja laski minut viereensä. Käperryin mukavasti kerälle hänen silittäessä minua. Lintuhirviö heräsi ja näin pienestä ikkunasta kuinka se otti vauhtia ja nousi taivaalle. Nukahdin jossain vaiheessa mutta heräsin kun lintuhirviö laskeutui johonkin peltojen saartamaan maahan.

Kaksijalkani nosti minut taas syliinsä ja kantoi toiseen paljon hienompaan ja pidempään hirviöön. Sitä ohjasi toinen kaksijalka joten isäntäni istui vieressäni
Ajoimme kaksijalka kylän läpi, peltojen ohi ja viimein käännyimme pitkälle soratielle. Ajoimme vähän matkaa kunnes suure mustat portit tukkivat tiemme. Ne avautuivat ja kaksijaka ajoi eteenpäin. Sivuilla avautui valtava puutarha ja edessäni kohosi suurin ikinä näkemäni talo. Hirviö pysähtyi suuren pyöreän vesi altaan viereen ja tie jakautui kahteen sen ympäri. Valtavat ovet avautuivat ja pieni ruskeahiuksinen pentukaksijalka juoksi luokseni. Tämä kaappasi minut syliinsä ja puhui jotain omalla soljuvalla kielellään.
En ymmärtänyt mitään muuta kun sanan Silver. Kehräsin kuuluvasti ja nuolaisin pikku tytön poskea. Hän lasti minut alas ja kiinnitti pantaani ohuen hopeisen ketjun jonka kädensija oli mustaa nahkaa. Seurasin häntä ylös rappusia ja suurten ovien ohi. Ylös toiset rappuset ja ties miten pitkiä käytäviä kunnes tämä viimein avasi yhden kauniisti koristellun tammioven ja irrotti hihnani.
Astuin hänen edellä sisään. Siellä oli suuri neliön muotoinen pehmeän näköinen huonekalu josta meni melkein kattoon neljä pylvästä. Yksi jokaisesta kulmasta. Niiden väliin oli pingotettu kauniin ja kalliin näköinen kangas. Huoneessa oli siron näköinen pöytä ja suurehkot kullasta ja lasista rakennetut ovet jotka tyttö avasi niiden takaa paljastui kaunis uloke jonka reunoja kiersi kaide. Hämmästeltyäni aikani hän kutsui minua käja sulki perässäin ovet. Hän hyppäsi sängylleen ja minä hänen perässään. Tämä silitti minua hetken kunnes lähti jättäen minut huoneeseen.
Käperryin kerälle ja nautin korkeista ja kapeista ikkunoista tulevasta valosta.

Nimi: Keith

23.12.2017 20:25
"Ai että, miksi sitä nyt vielä särkee?", Mutisin kettuuntuneena itsekseni. Ihmisten lava-auto ajoi suhkot reipasta tahtia maantietä pitkin. EN ollut ihan varma mihin se oli matkalla, mutta olin silti päättänyt hypätä kyytiin. Häntääni, tai pikemminkin pientä töpöä, joka siitä oli jäljellä, rupesi taas särkemään. Siitä oli nyt kulunut hyvä viikko, kun olin lähtenyt kotoa. Ensimmäinen yö poissa kotoa sujui ongelmitta. Olin helposti onnistunut löytämään pahvilaatikon missä nukkua yöni ja muutaman avuliaan kissan avulla ruokaa. Mutta seuraava päivä oli jo näyttänyt, mitä saattaa käydä jos on varomaton. Olin ollut kiertelemässä ympäriinsä ja huomannut muutamalla isolla koiralla kanankoiven. Niillä oli useampia samanlaisia joten oletin, että niiltä liikenisi yksi minun laiselleni kulkialle. Valitettavasti koirat eivät ole yhtä ystävällisiä kissoja kohtaan kuin toiset kissat. Ne olivat ensin ajaneet minut pois, mutta olin päättänyt saada sen kananpalan joten päätin huijat niitä. Huijaus myrkyllisestä kanankoivesta sujui aluksi hyvin, mutta kun olin saanut vähän etäisyyttä, ne tajusivat tulleensa huiputetuksi ja lähtivät perääni. Pakko myöntää, että ne pysyivät sangen hyvin perässäni. Etunani minulla oli kumminkin aitojen päällä juoksemisen mahdollisuus. Juostessani huomasin edessäpäin umpikujan. Itse pystyisin kyllä helposti hyppäämään muutaman roskiksen päältä sen yli toisin kuin koirat. Kiristin siis tahtia ja hyppäsin aidalta roskis rivin päälle. Viimeisen roskiksen ja tiilimuurin välissä oli noin metri ja puoli tyhjää tilaa. Luulin jo selvinneeni ja hyppäsin katsomatta missä asti koirat olivat. Arvatakkin saattaa, että se oli virhe. Kesken hypyn, yksi koirista hyppäsi perääni ja onnistui vetämään häntääni. Kuului naksahdus ja pystyin tuntemaan, kuinka yksi häntäni nikamista murtui. Koira ei saanut kumminkaan pitävää otetta ja putosin toiselle puolelle muuria. Se oli ilmeisesti juuri kasattu, sillä törmäsin toisella puolella tiilikasaan ja se sortui. Olin hetken pyörällä päästäni ja samalla shokissa murtuman takia. Valitettavasti pieni murtuma ei jäänyt ainoaksi ongelmakseni. Tiilikasa oli nimittäin sortunut osittain häntäni päälle ja olin jummissa. Kuullessani, kuinka koirat räksyttivät ja ilmeisesti yrittivät hyppiä roskiksen päälle päästäkseen muurin yli, minulta loppuivat vaihtoehdot. Joko jäisin siihen odottamaan tuomiotani, tai lähtisin ilman häntää. Tapauksen jälkeen olin hyvin allapäin. Ilmeisesti häntäni oli auttanut minua tasapainoilemaan ja toiminut hyvänä lämmittimenä. Nyt, kun siitä oli enään noin kahden tassun mittainen töpö jäljellä, tipuin vähän väliä aidalta ja vasta hetki sitten mukavalta tuntunut laatikko, tuntui kylmältä. Olin muutaman päivän ihan hukassa. Kuulin isäni sanat päässäni ja vähitellen aloin jopa harkitsemaan kotiin paluuta.
*Minusta ei sittenkään ole tähän. Entä jos isä onkin oikeassa. Olen pelkkä luuseri*, mieten yhtenä päivänä kävellessäni pitkin lumisia katuja. Ihmiset vaikuttivat olevan hilpeällä tuulella ja he olivat koristelleet kadut erivärisillä palloilla ja nauhoilla. Emo oli kertonut, että kerran talvessa, ihmiset sekoavat täysin. Sekaisin oli kyllä erittäin sopiva kuvaus. Ihmisten juhlat olivat kyllä outoja. Kaikki vaikuttivat niin onnellisilta. Toivoin, että itsekkin olisin voinut nauttia ja hymyillä kuten he. Sillä hetkellä pelkkä ajatuskin tuntui mahdottomalta. Mutta sitten, satuin kuulemaan kahden naaraan puheet.
"Ei huono ihmispennulta", toinen sanoi. Olin hetken ihmeissäni ja kävelin heitä kohti.
"Anteeksi, mutta mistä oikein puhutte?", kysyin kohteliaasti. Toinen naaras hymyili ja nyökkäsi ihmispennun suuntaan, joka tasapainoili jäisen aidan päällä. Hän onnistui kävelemään koko aidan päästä päähän uudestaan ja uudestaan muutaman muun lapsen kanssa tippumatta kertaakaan. Sen näkeminen sai minut silloin tajuamaan, että ei häntää tarvittu mihinkään.
*Kerta ihminen pystyy tuohon ilman häntää, niin silloin pystyn minäkin*, mietin.
"Kappas, nuorukainen jopa hymyilee", toinen naaraas sanoi huvittuneena. En edes itse ollut huomannnut, kuinka pieni hymy oli päässyt karkaamaan kasvoilleni. Naurahdin hieman.
"Juu, mutta minun pitää nyt mennä, kiitos kaikesta", kiitin ja käännyin jo poispäin.
"Hyvää joulua", naaraat naukaisivat kuorossa. Käännyin hetkeksi ympäri.
"Joulua? Siksikö tätät ihmisten juhlaa kutsutaan?", kysyin ja naaraat nyökkäsivät.
"Hyvää joulua sitten!", huudahdin ja lähdin jatkamaan katua pitkin. Seuraavana päivänä, päätin jättää kotikaupungin taakseni ja lähteä tutkimaan kaupungin ulkopuolista maailmaa. Ilmeisesti ihmisten juhla jatkui vielä. Jopa kaupungin laitamilla, ihmiset kulkivat ympäriinsä suurina joukkoina. Kaupungin ulkopuoli tuntui hyvin suurelta, joten mietin, kuinka suurelta itse maailma tuntuisi. Jalkojani alkoi särkeä jo ajattelukin siitä kävelymäärästä. Onnekseni olin huomannut liikkeelle lähdössä olevan lava-auton, jonka lavalla oli muutama heinäpaali köytettynä. Olin hypännyt sen kyytiin ja piiloutunut heinäpaalien väliin. olin matkannut sen kyydissä koko päivän ja ihastellut vaihtuvia maisemia. Suuri kuoppa tiessä sai auton tärähtämään ja minut heräämään muistelmistani. Vauhti alkoi hidastua, joten oletin, että olisimme pian perillä. Pian auto kaarsikin oikeaan, jonkin pesän pihaan ja lakkasi tärisemästä. Hiivin ulos piilostani vasta ihmisten lähdettyä. Haistelin ilmaa ja haistoin suuret määrät vettä lähistöllä. Käänsin katseeni suuntaan, mistä haistoin hajun tulevan ja jäin tuijottamaan näkyä suu auki. Pesä sijaitsi suuren kukkulan päällä, jonka alla avautui lumoava maisema suurelle jäätyneelle vesilätäkölle. Sen jäätynyt pinta kimalsi laskevan auringon väreissä. Sen ympärillä oli useita erilaisia maastoja.
"No tässä pitäisi riittää tutkittavaa hetkeksi"


ps. Kyllä, Keith tietää koti-/kujakissana useita kaupunkiin ja ihmisiin liittyviä sanoja, mutta ei tiedä mikä on järvi tai erota mäntyä koivusta nimen perusteella.

Nimi: Zare

23.12.2017 18:36
____________________________________________

Nimi: Zare

23.12.2017 18:18
Keith// 19kp

Nimi: Keith

20.12.2017 21:56
*Vielä vähän*

*Malta vielä hetki*

*Ihan kohta*

Toistelin näitä lauseita itselleni istuessani ikkunalaudalla odottamassa. Odottamassa että vihdoinkin tämäkin häkkiin lukittu lintu pääsisi ensi kertaa levittämään siipensä ja lentämään ilmojen halki. Päättämään itse minne matkaisi, mitä tekisi, keille puhuisi, keitten kanssa olisi tuttavallisempi. Eikä tämän päivän jälkeen kukaan voisi enään kahlita minua. Vihdoinkin! Talvinen aurinko alkoi hiljaa hivuta taivaalle, valaisten säteillään lumisen kaupungin. Kuulin kuinka Yläkerran isäihmisen pirisevä loota alkoi soida ajallaan auringon noustessa, kuten joka aamu. Olin seurannut jo jonkin aikaa ihmisteni liikkeitä ja aloin hahmottaa toistuvan kuvion. Isäihminen heräsi aina auringon alkaessa nousta ja raahautui sitten keittiöön. Keittiö oli olohuoneen vieressä ja olohuone oli yhteydessä eteiseen ja näin ollen myös ulko-oveen. Minun pitäisi siis vain kiinnittää ihmiseni huomio, seistä olohuoneen puolella, jolloin hän ei ajattelisi , että minulla on nälkä ja täyttämällä ruokakupin turhaa, herättäisi muita. Olisin tietenkin voinut yrittää lähteä jo muutama päivä sitten, mutta vaarana olisi ollut, että olisin törmännyt isääni ulkopuolella, hänen kotiinpaluu matkallaan ja silloin pako olisi jäänyt lyhyeksi. Minun oli siis pitänyt odottaa että isä oli tullut takaisin matkoiltaan. Tämän jälkeen, hän nukkui aina sikeästi ja lähes auringon huippuun asti. Nyt oli siis luultavasti ainut mahdollisuuteni. Lähtemällä näin aikaisin, saisin puolen päivän etumatkan ja hajuni kerkeäisi hieman hälvetä. Toisena vaihtoehtona olisi myös kulkea jostakin, mistä useampi kissa on kulkenut, jolloin hajuni sekoittuisi joukkoon ja sitä olisi hyvin hankala erottaa. Kuulin kuinka Isäihminen mutisi jotain ja alkoi vähitellen raahautua pois huoneestaan kohti rappusia. Sydämmeni alkoi hakata.
*Kohta ei voi enään perääntyä. Aionko oikeasti tehdä tämän? Entä jos se ei olekkaan sellaista kuin kuvittelen. Mitä sitten jos en meinaakkaan selvitä, en voi palata tännekkään enään*, Mietin ja aloin vähitellen epäröimään. Yhtäkkiä tunsin hännän lantiollani ja huomasin kuinka hahmo oli ilmestynyt viereeni. Sydämeni melkein hyppäsi kurkkuuni säikähdyksestä. Siskoni Mari hymyili huvittuneesti kun hätkähdin niin.
"Ai, Mari, minä tuota...", rupesin selittämään epätoivoisesti jotain, mutta hän sulki suuni tassullaan ja hymyili ymmärtävästi. Minun ei tarvinnut selittää hännelle mitään. Hän ymmärsi minua yhtä hyvin kuin minä ja veljeni häntä.
"Ironista vai mitä. Olen unelmoinut tästä jo hyvin kauan, ja käytin hirveästi vaivaa tämän suunnitteluun... Mutta nyt, kun hetki lähestyy, epäröin. Onkohan minussa jotain vikana?", sanoin pieni epävarmuus äänessäni kunnes lopuksi naurahdin hermostuneesti. Mari pyöräytti silmiään ja istu alas nojaten minuun hieman.
"Mari on oikeassa, sinulla ei ole mitään syytä epäröidä. Olet sisukas tapaus mutta vaikka kuinka sisukas olisikin, kaikkia jännittää joskus", Kuulin veljeni sanat kun hän asteli ulos keittiöstä. Olin ihan unohtanut, että minä ja sisarukseni olimme kaikki aamuvirkkuja. Istuin alas. Tiesin, että Mari ja Jack eivät kertoisi isälle lähdöstäni. Jackin istuessa viereeni, kaikki muuttui niin todeksi. Hetki koittaisi vihdoin, mutta nyt, minua ei enään pelottanut. Tiesin että pystyisin siihen, ei epäilystäkään siittä. Hengitin syvään sisaruksiani hajua. Mieleeni muistui paljon hyviä ja huonoja muistoja. Mutta mitä tahansa ne muistot olivat. Halusin muistaa ne, sillä kaikesta huolimatta, ne tekivät minusta minut.
"Kevääseen on enään neljä kuuta. Lupaan, että kevään koittaessa, minäkin palaan kotiin kertomaan seikkailuistani", lupasin. Jack ja Mari tirskahtivat huvittuneena.
"Keith, milloin susta muuttolintu tuli?" Jack kysyi huvittuneena. Pörhistin rintaani ja yritin tahallaan näyttää nirppanokka rotukissalta.
"Anteeksi vain, mutta se on muuttaHAUKKA jos jokin, älä unohda että vaikka kynteni ovaat pienet, ne ovat silti terävät", sanoin ja tökkäsin veljeäni leikkisästi kylkeen jolloin hän hätkähti vähän. Nauroimme hiljaa yhdessä hetken. Lopulta Isäihminen sai raahauduttua alas portaita ja huomatessaan meidät oven edessä, hän ilmeisesti kysyi haluammeko pihalle. Naukaisin varmalla äänellä katsoen ihmistä suoraan silmiin. Hän avasi oven ja näin tehdessään, hän päästi sisään useita auringonsäteitä jotka yhdessä puuterilumen kanssa melkein sokaisivat minut loisteellaan.
*Tulevaisuus vaikuttaa sangen valoisalta*, totesin.
Otin ensimmäisen askeleen, sitten toisen, sitten kolmannen. Pian varovainen kävely muuttui juoksuksi ja juoksin ulos pihalle. Lumi pöllysi tassujeni alla kimaltaen kauniisti. Jack ja Mari jäivät istumaan pesän kuistille ja katselivat perääni. Juoksin kohti vankilani rajoja, kunnes kuulin takaa hunajaisen äänen, joka sai minut pysähtymään niille sijoilleni.
"Keith!", Emoni huusi juostessaan perääni. käännyin ympäri kohdatakseni hänet vielä kerran.
"Keith... Oletko ihan varma tästä, tiedät kyllä mitä isäsi sanoo", emoni sanoi huolissaan.
"Kyllä, olen varma, haluan tehdä tämän. Sinähän sanot aina että meidän pitää muistaa unelmoida ja tehdä sitä, mikä tekee meidät onnellisiksi. Tämä tekee minut onnelliseksi, uskon niin", kerroin ja katsoin suoraan emoni sinisiin silmiin. Hänen silmistään paistoi emon huoli pennustaan, mutta myös vahva usko ja suunnaton rakkaus.
"Tiedän. On vain niin vaikea päästää irti. Lupaathan tulla heti takaisin jos asiat eivät suju. En ehkä näytä siltä, mutta voin helposti häätää isäsi pois jos se siihen menee", emo sanoi hymyillen. Nyökkäsin tälle vastaukseksi. Emoni veti minut itseään vasten pitkään ja lämpimään halaukseen. hän painoi päänsä otsalleni.
"Oma pieni poikani, pieni Keithini, muista että rakastan sinua aina", emo sanoi ääni vapisten. Pian tunsin kuinka lämpimät kyyneleet valuivat otsalleni. Tunsin itsekkin kuinka pala nousi kurkkuuni ja kyyneleet kipusivat silmiini.
"Ja minä teitä, aina. Ja lupaan että saatte olla minusta ylpeitä", sanoin ääneni alkaessa väristä. Emoni päästi minut otteestaan ja nuolaisi kyyneleen poskeltani.
"Minä olen jo", hän sanoi hymyillen. Hymyilin hänelle takaisin täynnä rohkeutta, nousin ylös ja käännyin ympäri. Lähdin juosten kohti aitaa, samalla kun kuulin perheeni huutavan minulle kannustuksia. Siinä se sitten lopulta oli. Hyppäsin aitaan kiinni ja ponnistin yhdellä hypyllä sen päälle. Päästessäni sen päälle, silmieni eteen avautui aivan uusi maailma. Paljon avarampi mitä olisin koskaan saattanut edes kuvitella. Auringon ensimmäiset kunnon säteet lämmittivät tummaa turkkiani. Käännyin vielä kerran katsomaan kohti pesää, hymyillen itsevarmasti, naurahtaen lopuksi, kunnes hyppäsin aidan yli toiselle puolelle.

Ne olivat uuden elämäni ensiaskeleet. Minun elämäni ensiaskeleet.

Nimi: Zare

19.12.2017 18:05
________________________________________________________

Keith// 18kp, 7kp

 

©2018 Metsäketo - suntuubi.com