Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Myrskyklaani Jokiklaani Tuuliklaani Varjoklaani  Tähtiklaani Erakot ja kotikisut 

 

Erakoiden/kotikisujen/laumaan kuuluvien tarinat

 

 1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Zare

12.08.2018 20:58
Loki// 41kp
Elysia// 21kp

Nimi: Elysia

12.08.2018 20:37
”Isi, mihin olemme menossa?”
”Metsästämään”, isäni tokaisi vastauksena kysymykseeni ja vilkaisi minua. ”Saat tällä kertaa tulla mukaan, sillä on sinun aikasi opetella saalistamaan.”
”Mutta isi, emo sanoi että pentujen ei kuuluisi oppia saalistamaan ennen kuin he ovat vähintään viisi kuuta vanhoja”, miukaisin, vaikka en varsinaisesti halunnutkaan seurata yhtäkään emoni ohjetta. Se haaska oli yrittänyt tappaa minut nukkuessani ja onnistuikin murhaamaan veljeni ja siskoni, mutta isäni onneksi ehti pelastamaan minut ja viemään turvaan.
”Se akka ei tiennyt pentujen kasvatuksesta mitään, ja siksi hän varmaan päätyikin tappamaan sisaruksesi”, Rocky murahti. ”Kaksi kuuta on täysin riittävä ikä. Sinun täytyy oppia alkeet nyt, jotta voit sitten harjoitella enemmän itseksesi silloin, kun minä olen yksin metsällä. Älä kyseenalaista päätöksiäni, Elysia.”
”Selvä, isi.”
Äkkiä isäni kuitenkin hiljensi askeleitaan ja viittasi minut sitten pysähtymään, ja istahdin maahan kiitollisena pienestä tauosta: lyhyillä pennunaskelillani oli vaikea pysyä täysikasvuisen kollin perässä.
”Elysia, muistathan, mitä olen sinulle kertonut vahvimman oikeudesta?” Rocky kysäisi katsomatta minuun. ”Ja siitä, kuinka tämä koko metsä kuuluu meille kyseisen oikeuden perusteella?”
”Muistan, isi”, maukaisin hännänpää väristen. ”Sanoit, että isommalla reviirillä on turvallisempaa, kun ei ole riippuvainen pienestä alueesta. Ja sanoit myös, että meidän täytyy pitää tämä alue itsellämme voimalla, koska sanat eivät tehoa yhtä hyvin kuin kynnet.”
”Hienosti muistettu”, Rocky hyrähti ja sai ylpeyden pilkahtamaan silmissäni. ”Meidän on puolustettava tätä reviiriä kynsin hampain, jos joku tänne änkee. Nyt, Elysia, saat oppitunnin siitä, mitä sanani todella tarkoittavat.” Isäni väräytti korviaan menosuuntaamme, ja nyt huomasin harmaatäpläisen kollikissan kävelevän meitä kohti. Huomasin myös hänen vierellään kulkevan, suunnilleen ikäiseni pennun, joka puheli vanhemman kissan kanssa innostuneesti. Mitä he tekivät meidän reviirillämme?
Havaitessaan meidät harmaatäpläinen kissa pysähtyi korvat pystyssä ja pysäytti myös pennun, ja huomasin molempien katseissa kummastusta.
”Iltaa”, vanhempi kolli maukaisi korotetulla äänellä. ”Voimmeko auttaa jotenkin? Miksi katsotte meitä noin?”
”Voitte auttaa katoamalla reviiriltäni”, Rocky tokaisi kylmällä äänellä ja asteli hieman lähemmäs kaksikkoa, jolloin minä seurasin perässä. ”En katso hyvällä tunkeilijoita.”
”Oi, anteeksi”, kolli hengähti silmät laajenneina. ”Ei ollut tarkoitus. En havainnut minkäänlaisia rajamerkkejä… Kerrotko, mistä pääsemme pois alueeltanne, emme halua olla yhtään enempää häiriöksi.”
”Ikävämpi juttu sinulle, mutta koko lähialue on minun hallussani”, isä murahti paljastaen hieman hampaitaan. ”Olette todennäköisesti kulkeneet jo kauan reviirilläni, enkä voi hyväksyä sellaista. Tarvitsette rangaistuksen.”
”Mitä?” harmaatäpläinen kolli puhahti. ”Oletko aivan sekopää? Ei kaksi kissaa tarvitse suurta aluetta! Sitä paitsi lupasimme lähteä ilman ongelmia, kunhan nyt vain kertoisit mihin suuntaan mennä.”
”Pidän hallussani minkä kokoista aluetta vain pitääkseni tyttäreni turvassa”, Rocky tokaisi koskettaen hennosti lapaani hännällään. ”Luulisi sinunkin ymmärtävän. Jos reviiri on pieni, on se alttiimpi luonnonoikuille. Isolta reviiriltä löytyy kuitenkin aina jokin paikka, jossa riittää riistaa. Ja koska vaikuttaa pahasti siltä, että saattaisitte eksyä alueelleni uudelleen, on teidät paras raivata pois tieltä”, isä jatkoi nuolaisten huuliaan ja paljastaen kyntensä.
”Hullu!” vieras kolli ulvahti ja kiepahti ympäri tönäisten vierellään seissyttä pentua merkiksi paeta. ”Juokse, Jimi, pakene niin nopeasti kuin pystyt!”
”Elysia, ota pentu kiinni”, Rocky murahti ennen kuin sinkosi itsensä harmaatäpläisen kollin perään. Epäröin silkasta hämmennyksestä vain silmänräpäyksen ajan, ja pinkaisin sitten ruskeankirjavan kollipennun perään. Onneksi tällä tuntui olevan vielä lyhyemmät töppöjalat kuin minulla, ja saavutinkin hänet nopeasti. Hyppäsin pentua päin ja kaadoin hänet kyljelleen rämähtäen itse hänen päällensä poikittain vatsalleni. Kolli kirkui ja yritti pyristellä pois otteestani, mutta sain onneksi tasapainoani takaisin sen verran, että sain pidettyä hänet aloillaan.
”Hienoa työtä, Elysia!” kuulin Rockyn huudahduksen ja käänsin katseeni hysteerisesti nyyhkyttävästä pennusta isääni. Hän oli saanut harmaatäpläisen kollin painettua maahan. ”Nyt seuraa tarkkaan. Sinun kannattaa iskeä kaulaan, se on kissan heikoin kohta. Toinen vaihtoehto on vatsa, erityisesti teillä pennuilla.”
”Psykopaatti! Miten kehtaat pistää pennut katsomaan?” harmaatäpläinen kolli sihisi yrittäen potkia isääni pois päältään. ”Kuka edes on antanut pennun kaltaisesi hullun kasvatettavaksi?”
”Elysia on tyttäreni, ja pelastin hänet hänen sekopäiseltä emoltaan, joka murhasi hänen sisaruksensa”, isäni töksäytti ja painoi kyntensä kollin kaulalle. ”Ja aion opettaa hänet selviytymään tässä maailmassa. Maailmassa, johon sinä et enää pian kuulu.” Sitten Rocky upotti kyntensä kollin kurkkuun ja sai tämän korahtamaan. Ääni sai kylmät väreet kulkemaan selkäpiissäni, ja kun kollin keltavihreät silmät lasittuivat, yllättävä kylmä tunne valtasi kehoni. Pitäisikö minun tehdä noin myös tälle pennulle?
”Se siitä”, Rocky murahti ja käänsi katseensa minuun. ”Elysia, tee nyt samoin. Vain siten varmistat, ettei tuo kakara palaa reviirillemme riistavarkaisiin.”
”Mutta hän lupasi lähteä-”
”Älä kyseenalaista käskyjäni, Elysia”, Rocky keskeytti minut tavanomaiseen tapaansa nostaen hieman leukaansa. ”Tiedän, ettei toisen kissan tappaminen ole helppoa, mutta se on välttämätöntä. Näytä, että olet kykenevä selviytymään. Vain vahvimmat ja rohkeimmat selviävät.”
Katsoin isääni vielä hetken epäröivänä, ja käänsin katseeni takaisin allani makaavaan, rimpuilun lopettaneeseen ikätoveriini. Isä tiesi kyllä, miten elämässä selviää. Jos hän sanoo, että tämä on välttämätöntä, sen on myös pakko olla sitä. Isä ei koskaan valehtelisi minulle. Hän haluaa vain parastani, ja tällä hetkellä se tarkoittaa kouluttamistani puolustamaan reviiriämme. Eihän se voinut olla väärin?
Nielaisin pienesti, siristin silmäni melkein kiinni ja paljastin pienet kynteni, viiltäen syvät, pitkät viillot kollipennun kaulaan. Kylmät väreet löivät selkäpiini läpi uudelleen, kun kolli ulvahti tuskissaan, ja otin pari askelta kauemmas hänestä. Pentu kellahti kyljelleen ja jäi paikoilleen. Kirkkaanpunainen veri valui hänen kaulastaan, ja kolli nytkähti pari kertaa ennen kuin hänen silmänsä painuivat kiinni.
”Hienoa työtä”, Rocky kehräsi ja herätti minut transsinoloisesta tilasta. Isäni kosketti pienesti korvankärkeäni kuonollaan ja kääntyi ympäri. ”Jatketaanhan nyt matkaa. Meidän pitää ehtiä metsästämäänkin ennen pimeää.”
”Mutta isi, hän hengittää yhä-”
”Se penska kuolee kyllä kun hänet jättää tähän, reviirinrikkoja ansaitseekin kitua. Tottele käskyjäni, Elysia. Tähän ei ole hyvä jäädä.”
”Hyvä on, isi.”
Vilkaisin vielä kerran olkani yli kävellessämme kauemmas, ja hetken halusin palata tuon kollipennun luokse ja edes antaa hänelle nopean kuoleman tai auttaa häntä, mutta ajatus hälveni välittömästi, kun vilkaisin isääni. Hän teki tämän minun parhaakseni. Minun olisi seurattava häntä, tuntui minusta miltä hyvänsä.

Nimi: Loki

04.08.2018 21:17
”Kaksijalkalaan! Tuli pysäytetään kyllä siellä!” ulvahdin laumalleni. ”Pysykää pienissä ryhmissä! Älkää jättäkö ketään yksin!”
Inhottavat muistot Kyproksen kuolinpäivästä täyttivät ajatukseni, vaikka yritin keskittyä leirin evakuointiin. Liekkien kuumuus tuntui polttavan selässäni olevaa arpea, saaden koko kehoni särkemään.
Jos kaksijalat kykenivät silloin estämään tulta leviämästä Kyon talosta naapurien taloihin, ne pysäyttäisivät tulen myös tällä kerralla ennen kaksijalkalaa, niinhän? Se olisi ainoa toivomme.
”Ivan, saatteko Naomin kanssa pentunne kannettua?” huudahdin kollille, joka nyökkäsi varman oloisena pujahtaessaan pentue-emojen pesään etsimään kumppaniaan. ”Kurome ja Aome, menkää auttamaan Biscaa ja Akonia, ottakaa mukaan niin paljon tarpeellisia yrttejä kuin mahdollista! Toby ja Roy, johdattakaa muut järvelle ja siitä kaksijalkalaan rantaa pitkin kahdessa ryhmässä. Minä seuraan teitä Biscan ja muiden kanssa. Lähtekää heti.”
”Sinun olisi paras sitten selvitä, kapteeni”, Toby maukaisi vakavana ja säntäsi heti keräämään oman ryhmänsä kokoon.
”Samat sanat sinulle, luutnantti”, murahdin hiljaa ja juoksin parantajien pesälle.
Samassa ilmaa halkoi Naomin kauhistunut kirkaisu, ja palasin välittömästi takaisin kuumuutta hohkaavalle aukiolle. Harmaankirjava naaras kyhjötti suojelevasti kolmen pentunsa yllä, tuijottaen silmät selällään ja karvat pystyssä pentutarhaa – josta oli jäljellä vain kytevä sekamelska. Pesän katto oli pettänyt ja sorruttanut koko rakennelman.
”Ivan… Ivan!” Naomi huusi liikahtamatta kuitenkaan pentujensa luota. ”Rakas, oletko kunnossa? Vastaa minulle!”
Juoksin salamana aukion poikki sortuneen pesän luokse, ja yritin löytää soturia rakennelman keskeltä. Hiiltyneet oksanpätkät polttivat anturoitani raivatessani niitä pois tieltäni, ja lopulta näin tutun hahmon oksien keskellä. Ivanin turkki oli paikoin palanut, ja muut kohdat olivat täysin tuhkan tahraamat. Kollin selkä oli kummallisessa asennossa, ja hänen jäänsiniset silmänsä olivat lasittuneet. Vetäydyin pois raunioiden luota hammasta purren. Soturilla ei ollut enää mitään mahdollisuutta toeta tuosta.
”Kapteeni…” Naomi miukaisi ääni värähtäen, kuin odottaen tietoa kumppanistaan. Pudistin päätäni ja vilkaisin pentue-emoa.
”Olen pahoillani, Naomi, mutta hän ei selvinnyt.”
”Ei… Ei!” harmaankirjava naaras vingahti kiiltävin silmin. ”Ei Ivan voi olla… Pennut…”
”Pentujen ja sinun on pärjättävä nyt ilman häntä”, maukaisin vakaasti. ”Rohkeutta, Naomi. Nouse jaloillesi. Ota Kurome mukaasi ja lähde muiden perään kohti järveä. Taistele pentujesi vuoksi.”
Naaras katsoi minua vielä hetken alaleuka väpättäen, mutta nousi sitten ylös nostaen kaksi pennuistaan otteeseensa.
”Kurome!” huudahdin nuorelle kollille, joka oli juuri lähdössä veljensä kanssa leiristä suu täynnä yrttejä. ”Saatko kannettua yhden pennun lisäksi? Tule Naomin avuksi!”
Kolli oli hetkessä paikalla, ja jatkoin itse matkaani tarkistamaan, että kaikki pesät olivat tyhjiä. Leiri oli pian tyhjentynyt pakokauhuisista kissoista, ja minun lisäkseni jäljellä oli vain Bisca. Naaras kävi hätäisesti läpi jäljellä olevia yrttejä yrittäen päättää, mitkä kannattaisi ottaa mukaan.
”Bisca, meidän on mentävä”, maukaisin kireästi vilkaistessani pesän ulkopuolelle. Parantajien pesä saattaisi syttyä tuleen hetkenä minä hyvänsä, ja silloin meidän täytyi olla jo ulkopuolella.
”Ota nämä”, temperamenttinen naaras murahti ja tyrkkäsi minulle nipun yrttejä, ottaen myös itse samankaltaisen nipun maasta, ja lähtien sitten edelläni vauhdilla ulos pesästä. Hätkähdin kuullessani puun rungon katkeamisesta aiheutuvaa rätinää ja ehdin vain avata suuni varoittaakseni parantajaa, kun pesän vieressä kasvanut mänty rysähti suoraan naaraan niskaan. Hypähdin kauemmas väistääkseni oksia, ja hetken olin täysin aloillani järkytyksen jäädyttäessä jalkani. Bisca ei ollut ehtinyt pois alta, ja runko oli murskannut hänen päänsä.
Ravistin päätäni herättääkseni itseni transsista ja loikkasin kepeästi rungon yli kohdasta, josta se ei vielä palanut. ”Anteeksi, Bisca”, mumisin ja lähdin sitten juoksemaan, jättäen leirin ja parantajan taakseni.

Oletukseni mukaan olin jossain päin Myrskyklaanin reviiriä, kun huomasin tutun kehon maassa. Kuromen silmät olivat kiinni eikä hänen kylkensä enää kohoillut hengityksen merkiksi, ja oli selvääkin selvempää, että kolli oli kuollut. Juoksin nuoren kissan ruumiin luokse ja kumarruin koskettamaan haikeasti hänen korvaansa kuonollani.
”Jos sinä olet täällä, missä on Naomi?” mumisin ja pälyilin ympärilleni valmistautuen näkemään harmaankirjavan ruumiin lähistöllä. Sellaista en kuitenkaan nähnyt, ja liekkien lähestyminen pakotti minut jatkamaan matkaani. Toivottavasti naaras pentuineen oli kunnossa.
Olin jo lähellä järveä, kun kuulin heiveröisen avunhuudon lähistöltä. Käänsin kulkuni äänen suuntaan täysin siltä varalta, että kyseessä oli Naomi tai joku muu laumastani, mutta yllätyksekseni näin toisen, vaikkakin yhtä tutun hahmon: Kara oli jäänyt takajaloistaan jumiin puunrungon alle, ja naaras yritti kiskoa itseään irti etutassujensa voimin.
”Kara!” hengähdin ajattelematta, ettei se ollut enää hänen nimensä – muistaakseni klaanikissat olivat antaneet hänelle nimen Orapihka. Naaras hätkähti ja nosti katseensa, ja hänen silmänsä laajenivat.
”Eno?” hän kuiskasi ja yskähti sitten. ”Ole kiltti ja auta! Huomenpentu… Tyttäreni tarvitsee vettä! Vie hänet järvelle!”
Nyt huomasin Karan etutassujen vieressä nuorehkon naaraspennun, joka katsoi minua silmät suurina pelosta. Kiirehdin kaksikon luokse ja huomasin jo helpotuksen pilkahtavan siskontyttöni silmissä, mutta sitten tartuinkin hänen niskastaan kiinni sen sijaan, että olisin ottanut Huomenpennun kantooni.
”En ole aikeissa jättää sinua tänne”, murahdin ja koukistin jännitetyt jalkani, ottaen paremman otteen Karan niskasta. ”Kolmannella. Yksi, kaksi, kolme!” Nykäisin voimalla naaraan niskasta samaan aikaan kun hän ponnisti eteenpäin etutassuillaan, ja saimmekin hänen toisen takajalkansa irti. Naaras sai itse kiskottua viimeisen jaloistaan vapaaksi, ja seisoi hetken aloillaan kuin kokeillen, kantoivatko hänen takajalkansa.
”Voin kantaa Huomenpennun”, maukaisin. ”Pystytkö kävelemään?”
Kara nyökkäsi, ja hänen silmissään pilkehtivät tuhannet kysymykset. Naaras näytti kuitenkin ymmärtävän, että niiden aika olisi myöhemmin – nyt meidän olisi päästävä järven rannalle, ennen kuin Huomenpentu menettäisi tajuntansa.

Saimme Huomenpennun virkoamaan kastelemalla hänen turkkinsa läpikotaisin ja antamalla hänen juoda hieman, mutta sen jälkeen meidän oli taas jatkettava matkaa. Vaikka veden äärellä olimmekin turvassa tulelta, oli savu aivan yhtä suuri uhka. Kara sanoi, että meidän kannattaisi kulkea Tuuliklaanin alueen kautta – hänen klaaninsa varapäällikkö oli käskenyt klaanikissatkin lähtemään kaksijalkalaan – joten suuntasimme kulkumme palaneille nummille.
Juoksuaskeleeni hidastuivat ensin kävelyksi ja pysähdyin sitten kokonaan, viitaten myös Karaa tekemään samoin, kun näin kaksi hahmoa edessämme. Toinen heistä, nuorempi naaraskissa, ei ollut minulle tuttu. Vanhempi heistä oli kuitenkin sitäkin tutumpi: tajusin tuijottavani suoraan Trishan metsänvihreisiin silmiin, jotka heijastivat liekkien valoa kuin peilit. Karan silmät olivat laajenneet, ja hänkin selvästi tunnisti emonsa ja sisaruksiensa murhaajan. Laskin Huomenpennun jalkojeni juureen ja kohtasin Trishan katseen ristiriitaiset tunteet silmissäni pilkahdellen. Naaraan katse pysyi hetken ajan minussa, liukuen sitten hitaasti ohitseni Karaan.
”Olet siis yhä hengissä”, Trisha maukaisi neutraalilla äänellä. Kara murisi naaraalle hiljaa niskakarvat pystyssä, mutta hänen silmistään kuvastui pelko.
”Trisha”, murahdin saaden naaraan huomion kiinnittymään takaisin minuun. ”Päästä meidät ohi. Meillä ei ole aikaa tällaiseen.”
”Minulla on aina aikaa sinulle, kapteeni”, Trisha totesi tyynesti. ”Mutta sinulla ei minulle. Etkö vieläkään ymmärrä, kuinka paljon merkitset minulle? En siedä Karaa silmissäni. Hän vei sinut minulta.”
”Siinä tapauksessa sinun on paras häipyä itse paikalta”, murisin. ”Sillä jos kosket Karaan kynnelläsikään, voit olla varma, että se pieni hiven rakkautta jota sinua kohtaan vielä tunnen tulee haihtumaan sillä samalla sekunnilla. Sinä. Et. Koske. Siskontyttööni.”
Trisha irvisti pienesti kaivaen kyntensä maahan, ja nyt huomasin taaemmaksi jääneen naaraskissan hipsivän hitaasti pähkinänruskean luopion luokse.
”Trisha-täti”, hän yskähti hennolla äänellä. ”Ole kiltti, mennään. En saa henkeä täällä.”
Lapani jännittyivät jonkin raivoakin suuremman tunteen välkähtäessä Trishan silmissä, ja naaraan kurkusta alkoi kummuta uhkaavaa murinaa.
”Älä. Kutsu. Minua. Tädiksi!” naaras sähisi ääni kohoten raivostuneeksi rääkäisyksi viimeisen sanan kohdalla, ja ennen kuin ehdin liikahtaakaan, oli Trisha kiepahtanut salamaakin nopeammin ympäri sivaltaen nuorukaisen kurkkua. Harmaaturkkinen naaras korahti silmät laajenneina kivusta ja pelosta, ja rojahti liikkumattomana maahan veri kurkustaan pulputen.
”Minulle riittää! Riittää kaikki tämä välittämisestä ja rakkaudesta jankkaaminen!” Trisha kirkui. ”Haluan vain nähdä tuon haaskalinnun hengettömänä! Hän ja hänen emonsa veivät minulta kaiken, mistä välitin!”
”Sopii yrittääkin koskea häneen”, sähähdin kyyristyen hyökkäysasentoon. ”Osoitit juuri todellisen luontosi. Tuo nuorukainen luotti sinuun!”
”Saeko oli pelkkä rasite”, Trisha sihisi. ”Minulla ei ole sinua vastaan mitään, kapteeni. Väistä, niin saat pitää henkesi.”
”En ole enää pitkään aikaan hävinnyt sinulle taistelussa, Trisha”, murisin paljastaen hampaani. ”Tule. Sittenpähän näen, onko entinen luutnanttini ruostunut erakkopäivillään.”
Naaras murisi hetken aikaa hiljaa kuin epäröiden, mutta loikkasi sitten ulvahtaen kimppuuni. Läimäisin tassuni Trishan pään sivuille kun naaras kurottautui viiltämään rintaani, ja väänsin hänet maahan.
”Mene!” huudahdin Karalle. ”Ota Huomenpentu ja pakene!”
”Ja jättäisin sinut tänne?” sisarentyttäreni sihahti. ”Meillä on aivan liian paljon puhuttavaa antaakseni sinun kuolla täällä!”
”Sanoin jo, etten ole hävinnyt Trishalle ikuisuuksiin”, suhahdin takaisin. ”Seuraan kyllä teitä, kunhan saan hänet pois tieltä! Mene nyt!”
Naaras näytti vielä hetken epäröivältä, mutta nappasi sitten tyttärensä leukoihinsa ja lähti juoksemaan pois paikalta niin kovaa kuin vahingoittuneilla takajaloillaan kykeni.
”Pois tieltä?” Trisha tuhahti ivallisesti ja huitaisi kynsillään naamaani. ”Kohtelet minua vielä huonommin kuin laumassa. Nyt olen ilmeisesti sinulle pelkkää roskaa.”
”Kuinka monta kertaa minun on sanottava, että välitin sinusta enemmän kuin olisi pitänyt?” sihahdin naaraalle. ”Petit kuitenkin luottamukseni. Ja nyt, asettumalla Karaa vastaan varoituksestani huolimatta, olet menettänyt viimeisenkin myötätunnon hivenen minulta. Minä rakastin sinua, Trisha, mutta tuhosit nuo tunteet aivan itse.”
Katkeruus välkähti naaraan silmissä ja hän potkaisi minut voimalla pois päältään. Tarrasin kuitenkin ajoissa tuon lavoista kiinni kynsilläni, ja lennähtäessäni kauemmas iskun voimasta repäisin ikävät haavat naaraan lapoihin. Trisha sihahti kiepahtaen jaloilleen samaan aikaan kanssani, ja syöksähdimme uudelleen kohti toisiamme. Oma loikkani oli kuitenkin huomattavasti Trishan hyppyä lyhyempi, ja laskeuduin sulavasti maahan naaraan ollessa vielä ilmassa. Silmänräpäyksessä olin kumartunut ja suoristautunut iskien pääni Trishan leukaan, ja naaras ulahti horjahtaen taaksepäin, saaden pidettyä juuri saavuttamansa tasapainon vain vaivoin. Naaraan silmissä pilkahti ymmärrys, mutta hän ei ehtinyt reagoida, kun olin jo huitaissut häneltä jalat alta, lyönyt hänen päänsä maahan ja painanut käpäläni hänen kaulalleen.
”Olet tunnekuohun sokaisemana naurettavan helppo vastus, luutnantti”, maukaisin kylmästi pähkinänruskealle naaraalle.
”Ole hiljaa”, Trisha sylkäisi kasvot irvessä. ”Et ymmärrä mitään siitä, kuinka tuon onnettoman pennun paapominen sai taitoni ruostumaan.”
”Voi, ymmärrän kyllä”, hymähdin haikeuden pilkahtaessa silmissäni. ”Ymmärrän kyllä oikein hyvin. Valitsit ylpeytesi ennen henkeäsi. Sinä haluat kuolla, niinhän, Trisha? Miksi sinun pitää näyttää katumuksesi tällä tavalla?”
Naaras tuijotti minua hetken kiiluvin silmin, ja räpäytti sitten niihin pyrkivät kyyneleet nopeasti pois. ”Koska minä petin sinut”, hän maukaisi hiljaa. ”Ainoan ystäväni. Ainoan kissan, jota rakastin. Ja minä tapoin viattomia kissoja katkeruuteni vuoksi. Alyn, hänen pentunsa, ja nyt Saekon. Olisin tappanut Karankin, jos et olisi estänyt. Minä en halua elää sellaisen mielen kanssa, jota en pysty hallitsemaan.”
”Mustasukkaisuus on vaarallinen tunne”, totesin räpäyttäen silmiäni. ”Olisit voinut kertoa minulle. Mutta nyt se on myöhäistä. Olet ylittänyt rajan jo kauan sitten. Edes kuolemasi ei tule hyvittämään tekojasi.”
”Tiedän”, Trisha kuiskasi. ”Mutta saanpahan ainakin itse rauhan – ja ehkä saat sinäkin.”
Purin hampaani yhteen ja paljastin kynteni valmiina painamaan ne Trishan kurkkuun. Miksi? Miksi tämän täytyi päättyä näin? Trisha oli ollut ainoa kissa, jota olin voinut sanoa ystäväkseni. Hänen petoksensa jälkeen olin joutunut rakentamaan luottamukseni laumaani uudelleen, ja vannoin kostavani Alyn kuoleman vielä joskus. En olisi koskaan kuitenkaan uskonut, että joutuisin todella tappamaan ainoan naaraan, josta olin joskus välittänyt enemmänkin kuin ystävänä.
”Kapteeni?”
”Niin, luutnantti?”
”Mistä tiesit, etten taistellut tosissani?”
Puolittainen hymy käväisi kasvoillani ja hymähdin hiljaa. ”Sinä et koskaan epäonnistuisi vakioiskuni torjumisessa. Olet nähnyt sen vähintään kaksikymmentä kertaa ja torjunut neljästi.” Tämän sanottuani upotin kynteni Trishan kurkkuun, vaikka entisen luutnanttini veren vuodattaminen väänsi sydäntäni. Naaras korahti hiljaa ja yritti vetää henkeä, yskäisten kuitenkin verta suustaan.
”Niinpä tietenkin”, hän kuiskasi. ”En sitten voittanut sinua edes älyllisessä mittelössä, Loki. Hyvästi.” Metsänvihreät silmät lasittuivat, ja naaraan pää retkahti sivulle. Vedin kynteni takaisin sisään ja päästin Trishan kehon valahtamaan maahan, vain muutaman ketunmitan päähän Saekon hengettömästä ruumiista.
”En tule koskaan ymmärtämään sinua, Trisha”, kuiskasin käännähtäen sitten ympäri seuratakseni Karaa, kuten olin luvannut. ”Hyvästi, luutnantti.”

Nimi: Zare

18.07.2018 17:14
_____________________________________________________
Kairo// 25kp

Nimi: Kairo

16.07.2018 13:57
"Kairo" Alessa huusi minua
"Niin" vastasin unenpöpperössä.
"Aika herätä" hän maukui
"Nousen ihan juuri" sanoin
"Ylös nyt lapamato!" Isäni käski
"Tullaan tullaan" maukaisin turhautuneena.
Oli varhainen aamu viherlehden aikaan. Tassuttelin ulos pesästämme ulkona odottivat isäni ja emoni sekä siskoni leija
Lähdin metsälle kuten joka aamu. Palatessani illemmalla parin oravan kanssa isäni seisoi pesän suulla.
"Kairo, kiitos saaliista" Hän maukui ja nappasi oravat jotka olin pyytänyt.
"Eikö tuo riitä? " ihmettelin yleensä hän käyttäytyi näin vain kun en ollut tuonut tarpeeksi riistaa.
"Riittää hyvin,mutta kuten tiedät emosi odottaa toista pentuetta jo" hän aloitti
" niin" ihmettelin.
"Olet jo tarpeeksi iso pärjäämään omillasi, sinun on aika lähteä pesästä" hän maukui viimein
"Mutta entä leija, hän on minuakin vanhempi!" Huudahdin
"Leija on naaras, hän auttaa pentujen kanssa" isäni vastasi.
"Ei minusta ole haittaa" ulisin.
"Mene jo" tämä murahti ja paljasti hampaansa.
Sihahdin ilkeästi isälleni
"Olisi pitänyt vain antaa sinutkin klaanille" hän sihahti
"Mikset antanut" ivailin
"Koska olin haavoittunut heidän jälkeensä pahoi enkä voinut metsästää,tarvitsimme lisäkäsiä metsästykseen" hän vastasi
"Miksi minä? Enkö olisi ansainnut elämää onnellisena klaanissa!" Huusin
"Koska olit ainoa joka oli minun pentuni, muut näyttivät emosi viime kumppanilta ja epäilimme heidän olevan hänen jälkeläisiään. Suostuin pitämään emostasi huolta vain jos hän jättäisi kumppaninsa pennut" isäni selitti taas.
"Mitä hyötyä siittä taas oli?" Ihmettelin
"Niin mailma toimii" hän pyöritti silmiään.
"Häivy nyt" hän murahti
Käännyin kannoillani ja potkaisin multaa hänen kasvoihinsa. En voisi haavoittaa häntä nyt emon nähden.kuulin vain puhahduksen takaani.
Suuntasin puulle jonka juurella tapasin ystävääni.
Liekkitassu varmasti kulkisi tästä ohi tänäänkin.
Olin vähän pyörälläni päästäni. Puolikuuta sitten olin tavannut ensikerran sisaruksiani puoleen vuoteen. Varpu oli tullut Liekkitassun mukana tervehtimään minua. Neljänneskuu sitten sain tietää että minun puoliveljenikin asui klaanissa ja että minä olin setä jollekkin Kielosydän nimiselle soturille. Nyt minut oli heitetty peästä ja tiesin etten takaisin voisi mennä.
Ainut paikka jonka keksin minne voisin mennä oli klaanit. Liekkitassu oli kertonut paljon klaaneista ja ne kuulostivat paremmalta kun nocten, muitten erakoiden ja lokinlauman kanssa riistasta kilpailu. Noctea pelkäsin hurjasti, häneen en tahtoisi törmätä hänen takiaan isoveljeni oli alunperin jätetty klaaneihin.
"Kairo häivy, Varjosydän on tulossa" Liekkitassu sihahti kun huomasi minut ja havahduin aatteistani ilmeisesti Liekkitassu oli valittu mukaan iltapartioon.
"En, tulin tälläkertaa jäädäkseni" maukaisin.
"Mitä täällä tapahtuu!" Musta pieni naaras joka oli juossut metsästä rajalle kysyi.
Tämän tummat silmät katselivat arvokkaasti arvioiden vuorotellen minua ja Liekkitassua. Naaras oli selvästi vanhempi kun minä tai Liekkitassu mutta silti merkillisen pieni. Hänen lavassa oli suuri arpi mutta se ei näyttänyt haittaavan häntä.
"No söikö joku kielenne?" Kysyi tummanruskean tiikerin näköinen kolli joka ilmestyi mustan naaraan rinnalle.
"Liekkitassu vastaa kun varapäällikkösi kysyy, odotan sinulta parempaa käytöstä jatkossa. Olet melkein soturi muttet osaa edes vastata." kolli ojentaa ystävääni.
"Varjosydän, Tiikeriliekki tässä on ystäväni Kairo" Liekkitassu aloitti.
"Liekkitassu oletko sinä kaveerannut klaanin ulkopuolisten kanssa?!" Musta naaras ilmeisesti Varjosydän kysyy jäätävällä äänellä. Voisin luvata että jos äänellä voisi jäädyttää sydämmen se olisi juuri tuo ääni.
"Olen Varjosydän" Liekkitassu maukuu ja kumartuu maahan alistuen naaralle selvästi odottaen rangaistusta.
"Olen hyvin pettynyt sinuun Liekkitassu, puhun asiasta mestarisi kanssa ja Ruohotähden kanssa. He saavat päättää kohtalosi. Nyt kerro kuka tämä kolli on" Varjosydän maukuu jo pehmeämmin
"Tässä on Kairo, kolli maittemme takaa. Liljatassun, Varputassun ja Tuhkatassun veli. Hän olisi halukas liittymään klaaniin" ystäväni maukui.
"Kairo, kiitos tarjouksestasi mutta en voi ottaa sinua noin vain klaaniin. Jos aijot liittyä meihin sinun pitää luopua kaikista suhteistasi klaanin ulkopuolelle, sinun tulee käyttäyttä tapojemme ja uskomme mukaan ja mikä tärkeintä sinun on tehtävä osasi klaanin hyväksi. Klaaniin liittyminen ei ole asia joka tehdään kevyin perustein. Jos liityt meihin on sinun elettävä kanssamme et voi elää tassu kummassakin mailmassa." Varjosydän maukuu minulle samalla arvioiden minua.
"Varjosydän olen harkinnut päätöstäni kuun verran" kerroin hänelle katsoen suoraan häntä silmiin.
"Liekkitassu kuinka kauan olet tapaillut erakkoa" Tiikeriliekki kysyi.
"En pitkään" hän maukui ja Varjosydän katsoi häntä kohottaen kulmiaan.
"Lähes koko oppilasaikani" ystäväni myönsi
Varjosydän pudisti päätään turhautuneena.
"Tästä puhutaan vielä" hän murahti
"Varjosydän, en tiedä onko tämä hyvä ajatus." Tiikeriliekki maukui viimein
"Kerro" musta soturi kehotti
"Vaikka hän onkin veljeni on eri asia ottaa klaaniin pentuja jotka eivät muista muuta kun elämän klaanissa kun ottaa soturiksierakko, empä tiedä" Tiikeriliekki maukui.
"Ymmärrän näkökulmasi, mutta tämä asia on Ruohotähden päätettävissä." Maukaisi Varjosydän.
"Mikä tässä nyt on niin vaikeaa. Varjosydän tiedät ettei sotureita ole ikinä liikaa lehtikadon aikana ja löysin kissan joka.." Leikkitassu ei edes saanut lopettaa lausettaan kun Varjosydän vaiensi hänet hännän heilautunsella.
"Oletko Kairo aivan varma että haluat liittyä klaaniimme ja myös kuolla sen puolesta?" Varjosydän kysyi.
*kukaan ei puhunut kuolemista* hämmennyin kysymyksestä. En ollut odottanut että minun odotettiin kuolevan Varjoklaanin puolesta toisin sanoen Varjosydämen käskiessä. Toisaalta systeemi jonka pohjalla klaani eli oli houkuttava ja ajatus toisten huolehtimisesta oli järkevä. Saisin myös pysyvän paikan asua ja varmasti riistaa lehtikadonkin aikana, erakkonakin saattaisin saada mutta se jäisi kiinni siittä saisinko oman reviirin, pystyisinkö puollustamaan sitä. Klaanissa tämä työ olisi jo tehty.
"Olen Varjosydän" maukaisin harkinnan jälkeen. Jos kuolisin Varjoklaanin tähden toimittuani oikein pääsisin Tähtiklaanin rakkaitteni luokse. Tai ainakin sisarusten luokse vanhemmistanu en tiennyt.
"Kairo, tämä asia on päällikkömme päätettävissä. Puhun hänen kanssaan ja lähetän jokun soturin tuomaan sanan huomis aamuna sinulle. " Varjosydän maukui
Liekkitassu oli maukaisemassa jotakin hyvästiksi mutta Varjosydän näpäytti hänen kuonoaan ja oppilas pujahti metsään.
"Miten ikinä onkaan Kairo, ellet halua aiheuttaa ongelmia Liekkitassulle lisää olisi sinun hyvä olla tapaamatta häntä enään jos päätös ei ole myönteinen" musta naaras maukui minulle ja nyökkäsin vain.
Kaksikko katosi silmänräpäyksessä Leikkitassun perässä metsään.
Jäin rajan tuntumaan istumaan. Päätin yöpyä puussa tämän yön.

Nimi: Zare

23.06.2018 13:24
_________________________________________________
Saga// 10kp

Nimi: Saga

21.06.2018 23:57
1.
Katselin ikkunasta kuinka sade piiskasi oman pihani kasveja niin kovaa, että ne melkeinpä taittuivat maata vasten. Kukista lähti erivärisiä terälehtiä seikkailuun tuulen avulla, eikä niitä enää nähnyt niiden kadottua aidan toiselle puolelle. Sade oli todella niin kova, että kauemmas oli vaikea nähdä – kaikki näkyi kyllä sumuisesti sateen takaa, muttei sitä tarkaksi voinut sanoa.
Kiepahdin pienelle kerälle lattiaa korkeammalla olevan, pehmeän alustan – sohvan – päälle asetetulle makuualustalleni ja ryhdyin pesemään etutassujeni avulla korvantaustojani. Samassa viereeni hypähti ruskeamusta kissa, ja tämä asettui aivan viereeni sukimaan selkääni. Päästin tyytyväistä kehräystä kumpuamaan kurkustani ja nuolaisin naaras-kissan poskea lempeästi.
”Pitikin sitten ruveta satamaan”, naaras tuhahti hieman harmistuneena ennen kuin jatkoi mustavalkoisen turkkini pesemistä, ”Juuri, kun olisimme päässeet ulos.” Nyökkäsin olevani samaa mieltä.
”Uskon, että näemme kuitenkin ystäviämme myöhemmin illalla. Tuskin kukaan on halunnut mennä tällaisella ilmalla ulos”, ehdotin vilkaisten ulos sateeseen, joka oli jo hieman hellittänyt. Ystäväni kohautti lapojaan pienesti ja seurasi katsettani ulos, ja sitten takaisin turkkiini.
”Ei kyllä huvittaisi mennä ulos, kun siellä on sitten sateen jäljiltä ihan märkää. Ei turkkia jaksa joka toinen hetki olla pesemässä!”
”Älä ole niin itsekeskeinen, Fallon”, hymähdin huvittuneena, ”Minä voin vaikka pestä turkkisi sitten, kun palaamme, jos se siitä on kiinni.”
”Olet oikeassa. Olenkin enempi huolissani sinun turkistasi, se kun sattuu olemaan omaa turkkiani pidempää”, Fallon vitsaili virnistäen. Potkaisin tätä hellästi kylkeen takajalallani ja tuhahdin kuuluvasti.
”Voi kiitos huolenpidostasi! Olet oikea kultainen ystävä!”
”Mitä sinä höpiset, Saga? En minä ole mikään ystävä – tarkoitit varmaan parasta ystävää? Sinulla on monta ystävää, mutta kukaan heistä ei ole ylitse minun.”
”Olemme kerrankin samaa mieltä”, kehräsin hymyillen hänen niin sanotusti tarkoitetulle vitsille, mutta hän oli todellakin oikeassa. Olimme asuneet yhdessä jo muutaman kuun ajan, ja hänestä oli tullut minulle tärkeämpi kuin kenestäkään muusta – ja minä todella tunsin monia kissoja. Heti tänne muutettuani omistajani laski minut alusta alkaen joka päivä ulos, jonka seurauksena olen tutustunut useisiin naapureihin ja kauempanakin asuviin kissoihin. Fallon lähti harvemmin mukaani pidemmälle, sillä hänelle riitti pikainen pyörähdys omassa pihapiirissä. Se olikin meissä erottavin piirre: Fallon oli hyvin rauhallinen ja tyytyi siihen kaikkeen mitä hän oli lyhyessä elämässään nähnyt. Minä sen sijaan halusin nähdä, kokea ja tuntea aina uusia asioita, minkä seurauksena en ollut kovin hyvä asettumaan aloilleni. Toisaalta Fallonin rauhallisuus ja minun seikkailunhaluisuus tavallaan tasapainotti meitä parhaina ystävinä. Fallon sai minut silloin tällöin rauhoittumaan – mikä varmasti olisi pitkälti hyväksi – ja minä sain Fallonin joskus kokeilemaan jotain uutta.
”Katso! Sade lakkaa jo”, hihkaisin yllättyneenä juuri, kun olin laskemassa päätäni tassuilleni. Pinkaisin ylös innoissani ja loikkasin alas lattialle. Kuulin Fallonin huokaisevan pienesti, mutta hän seurasi minua kuuliaisesti aina kissanluukulle asti. Hymyilin hänelle kiitollisena ja työnnyin ulos raikkaaseen, kosteaan ilmastoon.

Nimi: Zare

26.05.2018 21:35
________________________________________________
Loki// 23kp
Saeko// 22kp
Kairo// 15kp

Nimi: Kairo

18.05.2018 20:58
Sadepisara putosi viiksistäni, liikehdin varoen. Tiesin ettei villikissojen kanssa ollut leikkimistä. Isän tarinoiden mukaan he olivat hirvittävän isoja kissoja jotka olivat ajaneet heidät kodistaan monesti ja heitä pitäisi varoa, sen tiesin.
Silti hiivin aina heidän rajalleen, katselin lihaksikkaiden sotureiden kulkua. Yhtenäisyys huokui jokaisesta ja heistä näkyi ylpeys omasta reviiristään ja laumastaan. Yksi heistä oli kuitenkin erillainen. Tuo musta kissa kiehtoi minua. Tassujani kihelmöi ja mielessäni mietin tulisko hän lainkaan?
" Kairo" kuulin hänen äänensä, näin hänen odottavan minua rajallaan. Nuuhkin ilmaa vielä varmistuakseni ettei täällä olisi ketään, en halunnut tulla kynsityksi vaeltajia ei kuulema katsottu hyvällä. Kiipesin alas puusta ja tassuttelin ystäväni luokse.
"Sinä tulit" hihkaisin.
"Tottakai" hän naurahti muka loukkaantuneena.
"Varjosydän keksi taas minulle pään menoksi kaikenlaista" nuorukainen myhäili.
"Kuka hän on?" Ihmettelin, nimi oli etäisesti tuttu ja ohi kulkevat partiot mainitsivat hänet usein mutta en saanut päähäni kuka hän olisi.
"Varapäällikkömme, hän on ihan siedettävä hyvin tiukka ja vaativa. Hän on minun siskoni. Vanhimmat soturit sanivat että hänestä tulee päällikkö seuraavaksi. " Ystäväni ilmoitti ylpeänä.
"Siskosi? Miksi hän sinua komentelee?"Ihmettelin .
"Hän on minua vuodenaikoja vanhempi" Liekkitassu naurahtaa.
"Aaa" oivallan.
"Tiedätkös Kairo, onko kissoja kadonnut lähiaikoina. Onko joku vaeltaja mystisesi hävinnyt" Liekkitassu kysyi huolissaan.
"Hmm, emo on kyllä maininnut että joitain on kadonnut. Olisiko neljä? Viisi? En ole aivan varma montako mutta kyllä on. Kuinka niin?" Makaisin mietteliäästi.
"Klaanistamme on kadonnut kissoja, viimeisin oli mestarini hän jäi ansaan tänä aamuna." Liekkitassu huokaisi.
"Otan osaa. Voinko tehdä jotain hyväksesi?" Tarjouduin ja silitin ystäväni selkää hännälläni.
"Voisitko käydä kyselemässä muilta erakoilta ja klaaneilta onko heiltä kadonnut kissoja." Liekkitassu ehdotti toiveikkaana.
"toki, on minulla ystäviä muissakin laumoissa. Minulla tosin menee muutama päivä" lupasin.
"Kiitos" hän huokaisee ja rentouttaa lihaksensa.
"Liekkitassu!" Kuuluu jonkun kutsu metsästä säikähdän ja lihakseni jännittyvät hiukan.
"Minun on mentävä" maukaisee hän ja suuntaa metsään.
"Hei sitten!" Huikkaan.
Käännyn kotiin päin itsekin ja poimin matkalta oravani jotka hautasin aikaisemmin. Pidin keväästä, lehdet puhkeilivat puihin ja pensaisiin. Ensimmäiset kukkaset olivat jo puhkaisseet maan pinnan. Auringon viimeisten säteiden laskiessa pesällemme tassuttelin sisään. Franco, Leija, Vuokko ja Alessa olivat jo palanneet.
"Mikä sinua viivytti?" Emoni, Alessa kysyi kiinnostuneena.
"Oravat olivat nopeita" naurahdin.
"Odotas kun opetan sinut kiipeämään korkeammalle, ja nopeammin." Isäni naurahti.


------------------------------------------------------ -------------------------------------------------



"mikä syy sinulla on tähän Kairo? Asetin nyt koko kunniani vaa'alle kun hiippailen vaeltajan kanssa" Vaalea kolli murahti.
"Kiitos että tulit Vuokkotassu, tämä on tärkeää." Maukaisin.
"No kakista ulos" kolli sihahti.
"Onko klaanistanne kadonnut kissoja?" Esitin kysymykseni.
"On tolvana!" Hän sanoi.
"kiitos" huikkasin ja kosketimme neniämme hyvästiksi ja jatkoin matkaani pois märän joen laumasta
Suuntasin nummille.
Aurinko oli jo nousemassa korkeallla vaikka olin lähtenyt aikasin vielä kuun loistaessa kirkkaana.
Hiivin kanervikkoon odottamaan että oppilaat saapuisivat harjoituksiin. Ensin paikalle saapui täpkikäs kolli ja pian hänen kannoilllaan Sirpaletassu. Sirpale tunnisti tuoksuni ja sanoi jotian läikikkäälle kissalle ennen kuin tassutteli harjanteen taakse.
"Kairo! Mikä sinut tänne tuo?" Ystäväni ihmetteli.
"Anteeksi että häiritsen, onko klaanistamme kadonnut kissoja?" Esitin asiani nopeasti kuullessani lähestyviä kissoja.
"on kadonnut mutta häivy ja vikkelään partio tulee" Sirpaletassu maukui ja kosketimme nopeasti neniä ennenkun sain juosta minkä tassuistani pääsin pakoon joukkoa hulluja kissoja jotka jahtasivat minua aina reviirinsä rajalle saakka. Pääsin turvaan nipin napin muta uskalsin hengittää vasta kun en enään kuullut heidän seuraavan.
*mikäs niihin nyt meni?* ihmettelin. Ilmeisesti en ollut tervettullut.
Palailin kotiin vasta seuraavan auringon nousun aikaan. Sain isältäni haukut niskaan mutta minkäs teet? Halusin tietää onko muita kissoja kadonnut.

Nimi: Saeko

16.05.2018 18:58
Seuraava päivä saapui nopeasti, eikä Ryoa näkynyt missään. Auringon jo painuessa mailleen en enää kyennyt pitämään ajatuksiani kunnolla kasassa, vaan ajauduin ajattelemaan Ryoa jopa harjoitellessani vaanimisasentoa. Oliko hän tosiaan jättänyt minut noin vain yksin? Olinko ollut liian rasittava? Miksei hän vain kertonut minulle, että meidän olisi ollut paras palata kaupunkiin? Miksi hän vain lähti varoittamatta?
”Saeko, häntä alemmas”, Trisha suhahti vierestäni. ”Riista näkee sinut monen ketunmitan päästä.”
Tuota Ryokin oli aina sanonut. Olinko tosiaan näin huono oppimaan? Mikään Trishan opeista ei tuntunut jäävän päähäni. Ehkä minua ei vain ole luotu metsäkissaksi.
Väräytin korviani yllättävän päättäväisyyden lyödessä aallon lailla ylitseni. Tulisin kyllä onnistumaan. Minä halusin näyttää kaikille epäilijöille, että pärjäisin kyllä. Ryolle, vanhemmilleni ja Trishalle. Näyttäisin heille kaikille, että kykenisin elämään myös omillani.
Tarvitsisin kuitenkin rutkasti harjoitusta ennen sitä, ja armonaikani Trishan opetettavana oli lähenemässä loppuaan. Aurinkoa ei enää näkynyt taivaalla, vaikka olikin vielä valoisaa. Tiesin, että minun olisi nyt aika hyväksyä se tosiasia, että Ryo jätti minut ja minun pitäisi palata vanhempieni luokse. Hypättyäni vielä viimeisen kerran kaarevalla loikalla oksanpätkän kimppuun harjoitellessani saalistusta käänsin katseeni Trishaan, joka katseli minua mitäänsanomaton ilme kasvoillaan. Nyt hänen olisi aika tokaista, ettei minusta voisi tulla metsäkissaa. Nyt hän lähtisi saattamaan minua takaisin kaupunkiin…
”Ei tämä onnistu nyt alkuunkaan”, naaras totesi pudistellen hitaasti päätään. ”Kehitystä on kuitenkin tapahtunut edes hieman. Jatkamme huomenaamulla. Et sitten nuku pommiin.”
Silmäni laajenivat ja tuijotin erakkoa, joka nousi jaloilleen ja käänsi minulle selkänsä lähtien kävelemään kohti pesäpaikkaansa. ”Mutta sinunhan piti viedä minut nyt takaisin kaupunkiin?” maukaisin hämmästyneenä.
”Kuulit kyllä, mitä sanoin.”
Räpäytin silmiäni katsellen, kuinka Trisha hypähti ketterästi männyn alimmille oksille kadoten sitten niiden lomaan rakennettuun pesäänsä. Innostus kupli vatsassani, ja mieleni teki huutaa ilosta. Trisha suostui kouluttamaan minua vielä ainakin päivän!

Sama kuvio toistui jokaisena päivänä, ja lopulta Trisha ei enää edes maininnut aamuisista harjoituksista. Niistä oli muodostunut väsyttävä rutiini, joka kuitenkin kouli kehoani vahvemmaksi ja sitkeämmäksi. Minulla ei ollut aavistustakaan, oliko Trisha päättänyt sietää minua näköpiirissään niin kauan kuin itse halusin, vai kävelinkö koko ajan heikoilla jäillä vain odottaen sitä virhettä, joka saisi naaraan passittamaan minut takaisin vanhempieni luokse. Joka tapauksessa olin kiitollinen jokaisesta kuluvasta päivästä, sillä Trisha oli loistava opettaja. Hieman tiukka ehkä, mutta ainakin aloin hiljalleen oppia selviytymisen perustaitoja hänen ohjeistuksellaan. Naaras oli muuttunut hieman rennommaksi ajan myötä, ja olin jopa saanut hänestä muutamia kehuja irti. Kaiken lisäksi hän antoi viimein minun kutsua häntä ”Trisha-tädiksi”. Ja jos en kuvitellut täysin omiani, näin jopa emollista ylpeyttä hänen katseessaan aina silloin tällöin. Hänestä oli muodostunut minulle tärkeä emohahmo, joka osasi ohjata minut oikeille teille.
”Trisha-täti, viitsitkö kertoa minulle klaaneista?” kysyin saatuamme illallisemme syötyä. ”Minulla taitaa olla hieman… vääristynyt kuva heistä, sillä olen kuullut kaiken emoltani. Ryo ainakin nauroi minut piloille, kun kerroin emoni kertomista tarinoista.”
”On yleistä, että kotikisuilla on radikaali kuva klaanikissoista”, Trisha maukaisi mutustettuaan viimeisen palan myyrästään. ”Eivät he kuitenkaan kovin pahaa porukkaa ole. Todella reviiritietoisia vain. Kehtaan sanoa, että voittaisin heidät taistelussa, kunhan sitä ei käytäisi heidän alueellaan. Niiden kissojen päättäväisyys on suorastaan pelottavaa, jos he puolustavat klaaniaan ja reviiriään.”
”Mutta he eivät taistele mäyriä vastaan harjoituskeinona?” kysyin varovasti, tiedostaen hyvin kuinka naurettavalta kysymykseni loppujen lopuksi kuulosti. ”Emo sanoi että he tekevät niin, mutta Ryo sanoi että eivät.”
Trisha räpäytti silmiään ja tyrskähti, puhjeten sitten nauramaan. Nauru sai kylmät väreet kulkemaan selkääni pitkin, mutta tunne ei ollut epämieluinen – Trishan nauru oli todella kaunista. Heleää ja vapautunutta, lämpimän viherlehden päivän mieleen tuovaa. Silti nauru kuulosti siltä, ettei sitä kuultu usein.
Trisha vaikeni nopeasti ja näytti hieman häpeävänkin naurunpyrähdystään. Hän ei kuitenkaan peitellyt huvittuneisuuttaan, ja hänen viiksensä värisivät pidätellystä naurusta tämän katsoessa minua.
”Tuo on ehkä paras liioittelu, jonka olen tähän mennessä kotikisuilta kuullut. Ei, Saeko, klaanikissat pelkäävät ja vihaavat mäyriä yhtä paljon kuin mekin. Kuten sanottu, he käyvät sellaisen kimppuun vain, jos se on heidän reviirillään ja uhkaa heidän leiriään. Silloinkin he suunnittelevat hyökkäystä tarkkaan ja käyvät joukolla kimppuun. Ei kukaan täysjärkinen kissa kävisi mäyrän – tai edes ketun – kimppuun vain huvin vuoksi.”
”Oletko varma? Mistä tiedät?”
”Juttelin pentuaikoinani aika paljon yhden entisen klaanikissan jälkeläisen kanssa”, Trisha maukaisi. ”Voisi kai sanoa, että kyseinen kissa – Niko nimeltään – kasvatti minut sen jälkeen, kun emoni heivasi minut ulos kodistamme. Hän opetti minut selviytymään, ja selkeästi häneltä sai hieman realistisempaa tietoa klaanikissoilta kuin kotikisuilta olisi saanut.”
”Hylkäsikö emosi sinut?” hengähdin. ”Mitä tapahtui?” En paljoakaan ehtinyt ajattelemaan, kuinka henkilökohtainen kysymykseni oli, kun se oli jo lipsahtanut suustani. Trisha vakavoitui äkkiä, ja painuin hieman enemmän lysyyn katuvaisena kysymyksestäni. Surun sijaan näin kuitenkin Trishan silmissä kylmän liekin, ja mielenkiintoni heräsi vain enemmän.
”Hän sanoi, ettei meistä tulisi yhtään mitään”, naaras maukui tyynesti. ”Hän paapoi isosiskoani, joka oli kuin luotu kotikisu – isäämme tullut, tuuheaturkkinen näyttelykissa. Minut ja kaksi veljeäni hän ajoi pois. Sanoi, ettemme kuitenkaan pystyisi mihinkään, koska olimme kotikisujuuriemme vuoksi liian heikkoja metsäkissoiksi ja ulkonäkömme vuoksi epäsopivia kotikisuiksi. Taisimme olla parin kuun ikäisiä silloin.”
”Parin kuun?” kuiskasin uskomatta korviani. ”Kuinka oikein selvisitte?”
”Veljeni eivät selvinneetkään”, Trisha tokaisi yllättävän tunteettoman oloisena. ”Toinen heistä jäi hirviön alle vain päivä hylkäämisemme jälkeen, ja toinen kuoli nälkään kuu myöhemmin. Yksinäni onnistuin pitämään itseni hengissä löytämilläni jätteillä, ja noin neljäsosakuun kuluttua Tonyn kuolemasta törmäsin Nikoon. Niko opetti minut selviytymään sekä metsässä että kaupungissa. Kuu myöhemmin hänen perheensä muutti, joten jäin jälleen yksin. Olin kuitenkin oppinut kaiken tarvittavan, joten pärjäsin yksinkin. Hieman sen jälkeen törmäsin Kyprokseen, ja sitä kautta Lokiin…” Naaras vaikeni yllättäen ja hänen katseensa sumeni hieman. ”Lokin vuoksi olen täällä enkä kaksijalkalassa.”
”Loki? Jos muistan oikein, mainitsi yksi klaanikissa jotain Lokin laumasta kun etsimme Ryon kanssa asuinpaikkaa”, maukaisin yllättyneenä. ”Onko hän sama kissa?”
”On”, Trisha maukui. ”Loki päätyi lauman johtajaksi, joten jäimme tänne. Minä kohosin hänen varajohtajakseen. Minä kuitenkin petin hänet, joten jouduin karkotetuksi. Siksi liikun nykyään taas yksin.”
”Petit? Millä tavalla?”
Huomasin Trishan nielaisevan pienesti, ja hän käänsi katseensa poispäin minusta. ”Ei puhuta siitä nyt. Nukkumaan siitä. Huomenna on aikainen aamu.” Naaras nousi jaloilleen ja pian hän oli jo kadonnut puun oksalle ja pesäänsä. Jäin hämmentyneenä aloilleni makaamaan, miettien, miksi Trisha oli katkaissut keskustelun niin äkkiä. Minkäköhän petoksen hän oli tehnyt?

Nimi: Loki

14.05.2018 20:16
”Onko heistä löytynyt minkäänlaisia jälkiä?” Hännänpääni nytkähti hieman tyytymättömästi esittäessäni kysymyksen Tobylle. Luutnanttini pudisti turhautuneena päätään ja huokaisi hieman.
”Ei, kapteeni. Ei jälkeäkään.”
Kissat, joista puhuimme, olivat Akon, Roy, Naomi ja Aome. Roy oli kadonnut jo kuita sitten, Akon hieman hänen jälkeensä ja nyt kuluvan kuun aikana olivat kadonneet myös Naomi ja Aome. Lisäksi teillä tietämättömillä oli nuori kolli nimeltä Kenneth. Nuorukaisen emo Miranda oli saapunut laumamme luokse eilen, voipuneena ja itkuisena, kysyen tiesimmekö missä hänen poikansa oli. Olimme antaneet naaraan yöpyä luonamme, ja hän oli yhä nukkumassa pentue-emojen pesässä. Kaikki katoamisissa viittasi kaksijalkoihin, mutten kuollaksenikaan keksinyt, miksi ne olisivat kissoja napanneet. Ottaen kuitenkin huomioon Tobyn taannoisen katoamisen, jonka syyksi olivat osoittautuneet kaksijalat, eivät ne olleet poissuljettava vaihtoehto tälläkään kertaa. Ivan ja Zeke olivat lähteneet tiedustelemaan järven ympärystää saadakseen tietää, oliko klaanikissoilla samantapaisia ongelmia. Zeke oli palannut kolme päivää myöhemmin mukanaan tieto siitä, että kaksijalkojen hirviöitä liikkui tavallista enemmän järven ympärystössä ja myös klaanikissoja oli ilmeisesti napattu, mutta Ivan oli yhä tehtävällään. Hänen lähdöstään oli nyt kuusi päivää, ja aloin hiljalleen huolestua.
”Entä Ivan?” kysyin vielä varmuuden vuoksi Tobylta. ”Onko häntä näkynyt?”
”Ei ole, kapteeni. En tiedä, miksi hänellä kestää näin kauan”, luutnantti vastasi kulmiaan kurtistaen. ”Toivottavasti hän on kunnossa.”
”Ivania nyt ei saisi hengiltä vaikka yrittäisikin”, hymähdin. ”Kyllä hän palaa.” Yritin sanoillani peittää mielessäni orastavan huolen, eikä ilmeetön kuoreni onneksi päästänyt tunteenpilkahdustakaan lävitseen. Toby kohautti hieman lapojaan itsekseen, katsellen huolestuneena metsän siimekseen.
”Toivotaan niin.”
”Menisitkö katsomaan, onko Miranda herännyt?” kysäisin kollilta. ”Haluaisin keskustella hänen kanssaan.”
Toby nyökkäsi, kumarsi lyhyesti ja lähti koti pentue-emojen pesää. Yllättävä haikeuden aalto sai silmäni sumenemaan hieman katsellessani jo pitkään tyhjillään olleen pesän sisäänkäyntiä. Aly oli ollut sen viimeisin asukas. Olikohan Kara kunnossa? Ja jos oli, muistiko hän alkuperäänsä enää lainkaan, vai kokiko hän Myrskyklaanin ainoana kotinaan? Kukakohan hänet oli ottanut hoiviinsa?
Tulisinko näkemään häntä enää koskaan?
Ravistin hieman päätäni karistaen siskontyttöäni koskevat ajatukset pois päästäni. Minun olisi päästettävä hänestä irti. Oli oma päätökseni viedä hänet klaaniin, joten en saisi alkaa ikävöidä häntä.
Nostin hieman kuonoani haistaessani tutun tuoksun lähistöllä. Kuvittelinko vain, vai kuuluiko tuo tuoksu Ivanille? Oliko kolli viimein palannut?
Lapani jännittyivät erottaessani hajuun sekoittuvan kuivuneen veren katkun, ja nousin välittömästi jaloilleni.
”Toby!” kutsuin kollia, joka oli juuri tullut ulos pentue-emojen pesästä Miranda perässään. ”Ivan palasi. Hae Bisca välittömästi.”
Luutnantti hätkähti pienesti haistaessaan itsekin saman kuin minä, ja pinkaisi Biscan pesälle jättäen säikähtäneen näköisen Mirandan niille sijoilleen. Lähdin itse ripein askelin kohti Ivanin hajua, ja sainkin pian luottosoturini näkyviini. Kollin askellus oli hoippuvaa ja hänen niskaturkkinsa oli kuivunut verisiksi piikeiksi, ja pienemmät naarmut risteilivät muualla soturin kehossa. Jäänsinisten, hieman sumentuneiden silmien katse nousi maasta Ivanin haistaessa minut, ja hänen katseessaan pilkahti helpotus.
”Kapteeni”, hän maukaisi käheällä äänellä. ”Palaan tehtävältäni tärkeän tiedon kera.”
”Se voi odottaa”, murahdin hölkättyäni Ivanin luokse. ”Mistä olet saanut nämä haavat? Jaksatko kävellä vielä Biscan pesälle asti?”
”Minä jaksan kävellä mihin vain, olenhan tässä jo puoli järveä kiertänyt”, kolli naurahti kuivasti. Hänen sanoistaan katosi kuitenkin uskottavuus, kun soturi seuraavalla askeleellaan horjahti voimakkaasti eteenpäin ja sai vain hädin tuskin pidettyä itsensä pystyssä.
”Käy makaamaan”, käskin kireästi. ”Voit levätä tässä ja kertoa viestisi sillä aikaa, kun Bisca tarkistaa haavasi ja syöt hieman jotain.”
”Miten vain Kapteeni käskee”, Ivan murahti peitellyn tyytyväisen kuuloisena ja käytännössä katsoen kaatui vatsalleen maahan. ”Loki, nämä haavat ovat koiran tekemiä. Kaksijalat käyttävät niitä napatakseen kissoja.”
Bisca kiirehti Ivanin luokse minun tuijottaessa soturia kuin uskomatta korviani. ”Koiria?” toistin. ”Miksi he kissoja haluavat napata?”
”Luulen, että he aikovat kesyttää metsäkissoja kotikisuiksi”, Ivan maukaisi ja sihahti sitten terävästi Biscan koskettaessa hänen niskansa haavaa. ”Koirilla meitä saa kiinni parhaiten. Minun tielleni sattui kuitenkin osumaan hieman huonosti koulutettu yksilö. Viittä vaille tappoi minut ja taisi vetää toisen kiinni jääneen kissan jalan sijoiltaan. Luulen, että useimmat koirat on koulutettu viemään kissat isännilleen vahingoittumattomina.”
”Osaatko sanoa, kuka se kiinni jäänyt oli?” kysyin hännänpää nykien.
”Veikkaisin jokiklaanilaiseksi. Joku toinenkin samalta tuoksuva jäi kiinni, ja hirviön sisällä oli vielä liuta muita kissoja.” Ivan pyöräytti hieman silmiään ja tuhahti. ”Olen kohtalaisen kiitollinen, etten jäänyt itsekin kiinni.”
”Siitä olemme mekin kiitollisia. Hienoa työtä, Ivan. Tieto koirista oli todella tärkeä”, maukaisin nyökäten samalla kiitokseksi kollille. ”Bisca, eiväthän hänen vammansa ole vakavia?”
”Eivät, Kapteeni”, Akonin katoamisen jälkeen yksin parantajan vastuuseen jäänyt naaras maukui. ”Hän on pikemminkin vain uupunut. Hän tokenee kyllä päivässä tai parissa.”
”Hieno kuulla”, mau’uin kääntäen sitten katseeni luutnanttiini. ”Toby, auta Ivan Biscan pesään. Minä ilmoitan raportista laumalle.”
Tummanruskea soturi nyökkäsi ja nosti Biscan avulla Ivanin jaloilleen. Kolmikko lähti hitain askelin kohti parantajien pesää, kun taas itse suuntasin Kokouskannolle. Viittasin hännälläni myös hermostuneen ja pelokkaan näköisen Mirandan mukaani, sillä saattoihan asia koskea myös hänen poikaansa.
”Jokainen laumalle metsästävä soturi Kannolle kokoukseen!” ulvaisin kokouskutsun hypättyäni Kannolle. Monet kissoista olivat jo lähistöllä Ivanin saapumisen nostattaman hälinän hälyttäminä, ja nyt he kerääntyivät lähemmäs Kokouskantoa.
”Kuten huomaatte, Ivan palasi viimein tehtävältään”, aloitin vakaalla äänellä. ”Hänen vammansa eivät ole vakavia, joten hän toipuu kyllä. Hän toi kuitenkin mukanaan huolestuttavan uutisen. Kuten Zeken tuomasta raportista jo päättelimme, kaksijalat ovat tosiaan kissojen katoamisen takana.” Pidin hetken tauon kooten ajatuksiani ja jatkoin sitten: ”Ivan törmäsi tehtävällä ollessaan irrallaan olleeseen koiraan. Ilmeisesti kaksijalat käyttävät nyt koiria kissojen nappaamiseen.”
Minnien turkki pörhistyi ja Kurome painautui hieman kumaraan pelosta. Koirat olivat tämän lauman perivihollisia jopa enemmän kuin mäyrät tai ketut – kukaan meistä ei varmasti ollut vielä unohtanut Benin ja Kasperin kuolemaa.
”Siitä ei ole tietoa, mihin napatut kissat viedään. Siitä ladosta, johon Toby aikanaan lukittiin, löytyi toissapäiväisen partion tuloksena vain yksinäinen erakko – ei yhtäkään tovereistamme. Kaksijalat siis vievät kissoja jonnekin kauemmas täältä.”
”Miten sitten löydämme heidät?” Natasha maukui kulmat kurtussa. ”Eikö tehtävä ole täysin mahdoton?”
Ilmeeni synkkeni hieman, kun nyökkäsin tuskin huomattavasti. ”Valitettavasti siltä vaikuttaa. Meidän on jätettävä heidät oman onnensa nojaan ja uskottava, että he palaavat kunnossa takaisin.”

Nimi: Zare

01.05.2018 22:51
_______________________________________________________
Kairo// 9kp

Nimi: Kairo

17.04.2018 07:49
Heräsin emoni ja isäni välissä makoilin emoni vatsaa vasten veljeni ja sisarukseni, huurre, lilja, Varpu, Tuhka ja pistaasi. Tiesin että isäni lähti pian hakemaan ruokaa. Hän häipyikin pian.
"Kairo" isäni kutsui kuitenkin ulkopuolelta
"Mhmm" murahdin.
"Tule nyt, olet yhtä hyödyllinen kun kuollut saapas" hän huikkasi hilpeästi.
"Ei saapaat elä" kuittasin ja raahustin ulos.
"Olet jo iso ja saat luvan olla hyödyksi" isäni totesi.
*olen vasta nelikuinen* ajattelin *olenkohan iso?*
"Pääset mukaani metsälle" hän maukaisi.
"Miksi minä?" Nurisin.
"Koska minä päätin että sinä" isäni selittää.
Kuljimme halki metsän.
"Kokeile saalistaa jotakin tavataan täällä pian" isäni maukui ja katsoin ihmeissäni häntä.
Astelin syvälle metsään näin linnun istuvan puun alla se nokki siemeniä. Lähdin hiipimään sitä kohden mutta se huomasi minut ja lähti lentoon. Yritin uudelleen toisen linnun kanssa. Kyllästyin hiipimään. Linnun lähtiessä lentoon ponnistin ilmaan ja jouksin sen kiinni puussa. Purin siltä niskat poikki kuten olin nähnyt isäniin tekevän.
Palailin sinne missä erosimme isästäni ja hän odottikin minua jo.
"Hienoa Kairo" hän kehui ja lähdimme takaisin pesälle.
" Missä Tuhka, Varpu ja Lilja ovat? "Kysyin hämmentyneenä.
" Klaanikissat sieppasivat heidät"emoni nyyhkyttää.
"Ei!"huudan.
"Ei saa" parahdan.
Isäni pyörittelee silmiään. "Toimme saalista" hän maukaisee.
"Oi saitko saalista ihan itse?" Emoni kysyy hämmentyneenä
"Sain! Sain! Sai. Ison Linnun" Selitän innoissani.
" on meillä hirmuinen saalistaja" isäni, Franco naurahtaa sydämmellisesti.
" Tänään meillä sitten riittääkin saalista! " Emoni maukuu ja paljastaa valtavan kasan oravia ja keon laella nököttää vielä lintukin. Katselen haltioissani saalis läjää. Koko talven nälän jälkeen meillä on nyt vihdoin niin paljon kuin jaksamme vain syödä!

Nimi: Zare

05.04.2018 12:29
___________________________________________________
Saeko// 14kp

Nimi: Saeko

30.03.2018 23:51
Avasin unisena silmäni ja haukottelin makeasti. Aurinko oli varmaankin vasta nousemassa, sillä pesään tulvi oranssia valoa. Miksiköhän olin herännyt näin aikaisin? Yleensä nukuin vähintään auringonhuippuun, ellei Ryo herättänyt minua…
Ryo. Olin silmänräpäyksessä täysin hereillä tajutessani, etten tuntenut kollia vieressäni tai haistanut hänen tuoksuaan. Oliko hän taas lähtenyt yksin metsälle? Olin kyllä sanonut, etten pitänyt lainkaan siitä, kun hän lähti ilmoittamatta. Se sai oloni aina turvattomaksi. Sitä paitsi heräsin todella helposti kylmyyteen – siihen olin varmaan nytkin herännyt – joten hän olisi voinut edes odottaa, että olisin herännyt.
”Ryo?” kutsuin hiljaa nousten jaloilleni. Miksi hän ei ikinä kuunnellut minua? Yksin oleminen todella oli kamalaa minulle, vaikka kolli tuntui pitävän käytöstäni vain ylireagointina. Hän jankkasi aina, että minun pitäisi oppia olemaan yksin jos halusin elää metsässä. En kyllä ymmärtänyt, miksi minun olisi pitänyt oppia sellaista, olihan Ryo kanssani.
Päätin istua odottamaan, sillä ulos lähtemisessä ei ainakaan olisi ollut mitään järkeä. Olin edelleen aivan toivoton metsästyksessä, ja taistelua emme olleet edes kokeilleet. Jos jokin yllättäisi minut yksin metsässä, olisin vainaa.

Kärsivällisyyteni loppui auringonhuipun aikaan. Ryo ei ollut ikinä ollut näin kauaa poissa. Olikohan hänelle käynyt jotain?
”Ryo!” kutsuin pesän suulla. ”Ryo! Missä olet?” Huhuiluni oli jokseenkin typerää, eihän kolli millään voinut olla kuuloetäisyydellä minusta. Niinpä lähdin hieman epäröiden etsimään häntä kauempaa. Huhuilin hänen nimeään ja odotin vastausta, mutta sain vastaani vain tuulen huminaa. Tilanne alkoi pikkuhiljaa hirvittää minua, sillä olin kulkenut Ryon hajujäljen perässä jo todella kauas pesältämme. Kaiken lisäksi lähenin koko ajan klaanien reviirejä, enkä todellakaan halunnut törmätä klaanikissoihin enää ikinä.
”Jos etsit ikäistäsi hopeanharmaata kollipoikaa, saat etsiä vielä kauan.” Äkkinäinen ääni säikäytti minut täysin, ja hyppäsin vähintään metrin ylös maasta. Kiepahdettuani ympäri ja etsittyäni hetken ajan äänen lähdettä näin läheisen koivun oksalla vaaleanruskean naaraskissan. Tämän kirkkaanvihreät silmät tuijottivat minua, ja jähmetyin kauhusta aloilleni. Naaraan lihakset näkyivät selkeinä turkin läpi, ja hänen kehonsa oli täynnä arpia. Jos klaanikissoja kohdatessani ainoa toivoni oli heidän kunnioituksensa soturilakia kohtaan, oli tällaiseen erakkoon törmääminen jotain aivan muuta. Tätä kissaa eivät sitoneet määräykset, sillä hän oli varmasti erakko. Jos ärsyttäisin häntä, hän tappaisi minut aivan varmasti.
Naaras tutki minua vielä hetken katseellaan hieman kummastuneen oloisena ja huokaisi sitten. ”En minä sinua syö, pikkuinen. Ajattelin vain kertoa, että tämä etsimäsi kolli on jo kaukana täältä – jos siis etsit sitä tiikeriraitaista pätkää.”
”Ryo ei ole pätkä”, puolustin ääni väristen. ”Ja miten niin hän on jo kaukana?”
”Kyseinen kolli käveli tästä ohi aamunkoitteessa, eikä edes vilkaissut taakseen kävellessään suoraan kohti järveä – ja oletukseni mukaan sen takaista kaksijalkalaa. Joten olen pahoillani neitiseni, mutta sitä kissaa et tule hetkeen näkemään.”
”Valehtelet”, miukaisin. ”Ei Ryo jättäisi minua niin pitkäksi aikaa. Hän tietää kyllä, etten pärjää yksin.”
Naaras tuijotti minua hetken, ja hänen silmänsä välkähtivät pienesti. ”Ahaa. Olisi pitänyt arvata.”
Samassa kissa oli hypähtänyt alas oksalta vain muutaman ketunmitan päähän minusta. ”Nimeni on Trisha. Ja olen ilmeisesti vastuussa siitä, että sinä pääset takaisin kaksijalkalaan tai mistä ikinä oletkaan tullut, sillä se Ryoksi kutsumasi kissa hylkäsi sinut. Sai sinusta tarpeekseen. Jätti sinut. Se ei ole kovin yllättävää, jos hän tosiaan joutui huolehtimaan sinusta täysin.”
Tuijotin Trishaksi esittäytynyttä erakkoa uskomatta korviani. Miten hän oli niin varma asiasta? Ei Ryo minua jättäisi, me lupasimme pysyä aina yhdessä! Katseeni valahti maahan Trishan sanojen upotessa kunnolla tajuntaani. Ryo oli saanut minusta tarpeekseen ja lähtenyt. Minä olin hänelle liian suuri taakka.
”Vaikket sitä uskoisikaan, se on totuus”, Trisha jatkoi. ”No niin, mistä päin sinä olet kotoisin?”
”Ei sillä ole väliä”, miukaisin. ”Minä pysyn täällä. Ryo palaa kyllä… Hänen on pakko. Trisha-täti, voisitko vahtia minua sen aikaa, että hän palaa? Voisitko opettaa minulle metsästystä? Nimeni on Saeko, enkä oikein... pärjää yksin.”
”En minä ole mikään täti”, naaras tuhahti. ”Ja usko mitä haluat, mutta sitä kissaa et tule enää näkemään. Ei minulla ole aikaa vahtia kaltaisiasi pätkiä.”
”Kiltti? Edes yhden päivän ajan?” intin. ”Jos… Jos Ryo ei palaa ylihuomiseen mennessä, lupaan hyväksyä, ettei hän palaa ollenkaan. Sitten voin palata oikeaan kotiini.”
Trisha katsoi minua hetken, enkä nähnyt pienintäkään tunnetta tämän silmissä. Lopulta naaras kuitenkin huokaisi ja antoi tiukan ilmeensä pehmentyä hieman.
”Hyvä on, Saeko. Mutta vain ylihuomiseen asti.”

Nimi: Zare

05.03.2018 16:44
______________________________________
Saeko// 11kp

Nimi: Saeko

02.03.2018 15:39
"Pidä häntäsi alhaalla", Ryo mumisi ja painoi häntäni alas omallaan. "Riista näkee sinut muuten."
Nyökkäsin hiljaa ja painauduin vielä hieman alemmas, pitäen tällä kertaa myös häntäni alhaalla. Kuinka saalistaminen olikin näin vaikeaa?
"Hyvä, yritä nyt saada se hiiri kiinni", Ryo maukaisi viitaten hiireen, jonka olimme juuri äsken haistaneet. Nielaisin pienesti ja lähdin sitten jäljittämään kohdettani. Sainkin sen - ihme kyllä - näkyviini, ja nuolaisin huuliani. Onnistuisinko tällä kertaa? Olin epäonnistunut jo muutaman kerran, ja pelkäsin Ryon kyllästyvän opettamiseeni, jos en pian saisi jotain saalista.
Samassa hiiri taisi havaita minut, ja se pinkaisi vikkelästi karkuun. Aivan yhtä äkkiä tajusin sen juosseen suoraan kohti minulle vierasta kissaa, joka otti eläimen hengiltä rutiininomaisen vaivattomasti. Kissa oli todella lihaksikas, ja epäilin sen olevan Varjoklaanista - jos muistin klaanien tunnusomaiset tuoksut oikein. Nielaisin sammuttaakseni mieleeni hiipivän pelon ja astahdin esiin väijymispaikastani. Minun olisi opittava pitämään puoliani, jos halusin pärjätä metsässä.
"H-hei, se oli minun!" ilmoitin tavoitellen mahdollisimman määrätietoista ääntä, huonolla menestyksellä. Kolli suoristi selkänsä, ja painauduin vaistomaisesti hieman matalammaksi. Sehän oli valtava!
"Kuka olet ja mitä haluat?" kissa kysyi kylmästi. Hänen silmänsä tuijottivat suoraan omiini, ja vaaleansininen katse tuntui porautuvan suoraan silmiini.
"O-olen Saeko", miukaisin. "Ja minä näin tuon hiiren ensin!"
Kolli kohotti hieman toista kulmaansa ja kallisti päätään, näyttäen nyt vielä uhkaavammalta kuin äsken. Pieninkin rohkeuteni oli hetkessä kadonnut taivaan tuuliin.
"Minä puolestani nappasin tämän", kolli tokaisi tyynesti. "Jotain sanomista?"
"Ryo!" parkaisin. Olin aivan varma, että tuo kissa nappaisi seuraavaksi minut, niin uhkaavasti se minua katsoi. "Apua!"
Vieras kissa näytti vain yksinkertaisen hämmentyneeltä, kuitenkin varautuneelta kuin valmistautuen kohtaamaan kutsumani kissan. Eihän Ryo mitään tuolle mahtaisi, mutta ainahan kaksi kissaa oli parempi kuin yksi.
Hopeanharmaa kolli loikki hetkessä luokseni, katsellen epäileväisenä varjoklaanilaista. "Saeko? Tekikö tuo kissa sinulle jotain?"
"Ei, mutta katso nyt sitä!" inisin suorastaan täristen pelosta. "Sehän on Varjoklaanista? Se tappaa meidät molemmat jos vain haluaa!"
"Hei, on minulla nimikin", klaanikissa tuhahti hieman huvittuneen oloisena. Samassa hänen kasvoilleen levisi kummallinen virne. "Olen Kotkankatse. Ja ehkäpä nappaankin teidät tämän hiiren lisäksi, se olisi mukava tuliainen klaanille."
Valahdin täysin kalpeaksi ja piilouduin Ryon taakse. "Se tappaa meidät", kuiskasin. "Se todella tappaa meidät!"
Ryo vain huokaisi hiljaa ja katsoi Kotkankatsetta kulmat koholla. Klaanikissa vain tuijotti takaisin, ja jokin näytti huvittavan häntä suunnattomasti.
"Kuule, sinä olet meistä se, joka ei ole omalla reviirillään", Ryo maukui suoristaen ryhtinsä. "Älä uhkaile Saekoa. Kyllä minä tiedän, etteivät klaanikissat syö kissoja."
"En minä syömisestä puhunutkaan", Kotkankatse totesi. "Ehkäpä koristelemmekin pesämme epäonnisten erakoiden korvilla." Vaistomaisesti peitin korvani käpälilläni.
"Bluffaat", Ryo hymähti.
"Ehkäpä", Kotkankatse totesi virnistäen.
"Ryo, ehkä meidän kannattaisi mennä", miukaisin kollille. "Minä haluaisin ainakin pitää korvani."

Nimi: Zare

20.02.2018 19:53
____________________________________________________

Nimi: Zare

20.02.2018 19:53
Saeko// 19kp

Nimi: Saeko

19.02.2018 20:09
"Oletko varma, että tämä on hyvä idea?"
"Olen! Etkä muka halua osoittaa vanhemmillesi, että pärjäät ilman heitä?"
"Olisimme silti voineet lähteä vasta aamulla..."
"Silloin he olisivat voineet estää sinua, Saeko. Luota minuun, nyt on paras mahdollisuus karata."
Epäilys pilkahti katseessani vilkaistessani vielä kerran taakseni kohti kotitaloani. Miksi epäröin näin kovin? Halusin karata, halusin tehdä niin enemmän kuin mitään muuta, mutta silti minusta oli vaikeaa ylittää kotipihani aita. Katseeni kääntyi takaisin Ryoon, hopeanharmaaseen tiikeriraitaiseen kolliin, jota rakastin koko sydämestäni. Emo oli sanonut, että olin vielä aivan liian nuori ymmärtämään tällaisista tunteista mitään, mutta minä olin tuntemuksistani varma: tekisin Ryon vuoksi mitä vain.
"Luota minuun, Saeko", kolli toisti lämpimästi. "Me pärjäämme kyllä. En anna sinulle tapahtua mitään pahaa."
Ryon rohkaisevat sanat olivat riittävät, ja nyökkäsin napakasti määrätietoisuus silmissäni pilkahtaen.
"Olet oikeassa. Mennään."
Ryo hymyili, kiepahti ympäri ja loikkasi ketterästi aidalle. Seurasin häntä hieman kömpelömmällä loikalla. Juoksimme parin hiekkatien poikki kohti metsänreunaa, rinta rinnan. Korvissani humiseva tuuli tuntui vapauttavalta, ja sydämeni tuntui pakahtuvan. En ollut ikinä poistunut kotipihaltani, mutta nyt olin vapaa! Vanhempani eivät enää koskaan määräilisi minua, enkä joutuisi kuuntelemaan emoni loputonta marmatusta siitä, kuinka kotikissan kuului käyttäytyä. Saisin elää vapaana Ryon kanssa, eikä kukaan käskyttäisi meitä enää!
Metsä oli täysin pimeä, ja kesti hetken ennen kuin silmäni tottuivat siihen poistuttuamme katulamppujen valosta. Ryo kulki edelläni varmoin askelin, vilkaisten aina välillä taakseen kuin varmistaen, että pysyin mukana. Lumi narisi tassujeni alla ja kylmyys kipristeli varpaissani, mutta juuri nyt tunne tuntui vain tervetulleelta. En enää pääsisi kävelemään ihmisten pehmeillä matoilla tai pihapolun tasaisella laatoituksella, mutta se ei minua haitannut.
"Ryo, mihin olemme menossa?" kysäisin kollilta kirien tämän kiinni. "Menemmekö jo järvelle?"
"Ei kannata", Ryo torjui arvaukseni heti. "Sinne on parempi mennä vasta valoisaan aikaan. Jos törmäämme klaanikissoihin, on paras, ettemme vaikuta riistavarkailta. Menemme pesälleni, se on tässä lähistöllä."
Jännitys väreili selkäturkissani kollin mainitessa klaanikissat. Emoni oli kertonut metsässä asuvista klaaneista paljon, ja niin oli Ryokin. Molempien kertomuksia yhdisti se, että meidän olisi paras pysyä klaanien kanssa hyvissä väleissä, sillä heillä oli voimaa ja he olivat todella tietoisia reviireistään. Riistavarkaita ja tunkeilijoita ei päästettäisi pakoon helpolla.
Ryon asumus oli kuusenoksilla vuorattu kolo männyn juurakossa. Se ei näyttänyt kummoiselta, mutta siellä oli lämmintä ja mukavan tilavaa. Ryolla oli jopa muutama riistaeläin varastossa piilotettuna vahvanhajuisten oksien alle, jotta ketut sun muut petoeläimet eivät löytäisi niitä. Söimme yhdessä käyden sitten nukkumaan vierekkäin. Ryo todella omasi selviytymisen taidon. Hän pitäisi minusta kyllä huolta, kunnes oppisin itsekin elämään kunnolla luonnossa.


"Luojan kiitos satuimme törmäämään ymmärtäväisiin klaanikissoihin!" puuskahdin kävellessäni reippain askelin Ryon perässä. "Minä ehdin jo säikähtää."
"Eivät he yleensä harmittomille nuorille mitään tee", kolli totesi kohauttaen hieman lapojaan. "Mutta täytyy kyllä myöntää, että he olivat vaikuttavan näköisiä."
"Oli onni, että se Särkkätassuksi kutsuttu kissa oli mukana", mumisin vilkuillen taakseni siltä varalta, että meitä seurattiin. "Se 'Liekkitassu' ei vaikuttanut kovin mukavalta tapaukselta."
"Ei se olisi meille mitään mahtanut, sehän oli varmaan samaa ikäluokkaa kuin me!" Ryo tuhahti itsevarmasti.
"Mutta klaanikissa se silti oli!" intin. "Ei kahdesta erakosta ole vastusta edes oppilaalle, joka harjoittelee päivittäin taistelemalla kettuja ja mäyriä vastaan!"
Ryo pysähtyi äkisti ja katsoi minua kulmat koholla. "Että tekee mitä?"
"Harjoittelee", toistin kummastuneena. "Niinhän klaanikissat tekevät, etsivät mäyrät reviiriltään ja tappavat ne harjoituksen vuoksi."
Hopeanharmaan kollin viikset alkoivat väpättää, aivan kuin tämä olisi vain vaivoin pidätellyt nauruaan. "Anna kun arvaan. Kuulit tuon emoltasi?"
"Niin?" nolostuksen puna alkoi kohota kasvoilleni. Olinko sanonut jotain hölmöä?
"Ei tuollaista tapahdu", Ryo hyrisi huvittuneena. "Kissoja nekin vain ovat. Ne välttelevät mäyriä ja kettuja siinä missä mekin. Nyt tajuan, miksi kotikissat pitävät klaanilaisia niin pelottavina", kolli nauroi. "Tuo on puppua, Saeko. Klaanikissat saattavat olla meitä hieman vahvempia harjoitustensa vuoksi, mutta eivät ne harjoitukset mitään ylimaalisia ole. Hehän vain taistelevat keskenään - kynnet piilossa - ja harjoittelevat metsästystä ihan normaalisti."
"Mistä... tiedät?" mumisin epäilevänä, vaikka kollin sanoissa oli kyllä järkeä.
"Emoni oli klaanikissa, Saeko", Ryo tuhahti. "Olen kyllä sanonut sen."
"Mitä?" hengähdin. "Etkä ole! Missä klaanissa hän oli?"
"Tuuliklaanissa", kolli maukui ja jatkoi sitten ylpeään sävyyn: "Hän oli sen päällikkökin."
"Oikeasti? Miksi hän sitten lähti?" kysyin yllättyneenä.
"Emo ei puhunut siitä paljoa", Ryo totesi kohauttaen taas lapojaan. "Hän mainitsi jotain 'riittämättömyydestä' ja 'odotusten pettämisestä'. Ken sitten tietää, mitä hän tarkoitti."
"Onko isäsi myös klaanista?" kysyin kiinnostuneena, jatkaessamme matkaamme metsän halki.
"En tiedä", Ryo maukaisi. "En ole koskaan nähnyt häntä, eikä emo ole puhunut hänestä. Siksi olenkin tässä enkä emoni luona. Minulle syntyi viisi sisarusta, eikä emo voinut millään huolehtia meistä kaikista. Niinpä hän opetti meidät selviämään omillamme heti kun vain osasimme kävellä." Ryo nakkeli niskojaan ja huokaisi hiljaa. "Tykästyin itsenäisyyden tunteeseen niin kovin, että jätin sisarukseni ja emoni, lähtien omille teilleni kaksijalkalaan. Onneksi lähdinkin, koska muuten en olisi tavannut sinua." Kolli vilkaisi minua lapansa yli ja hymyili lämpimästi. "En tiedä, missä päin Sirpalesydän tällä hetkellä on, mutta eiköhän hänellä ole kaikki hyvin."

Nimi: Zare

13.02.2018 21:42
_____________________________________________

Nimi: Zare

13.02.2018 15:10
Loki// 12kp

Nimi: Loki

06.02.2018 19:53
Makoilin vakiopaikallani leirimme laidalla olevan männyn oksalla, korkealla muiden yläpuolella. En ollut vieläkään kyennyt unohtamaan Karaa tai Trishaa. Kynteni raapivat männyn kuivaa kaarnaa kiristellessäni hampaitani. Kuinka saatoinkin luottaa häneen? Ja vielä pahempaa: kuinka pystyin kaiken tämän jälkeenkin yhä välittämään hänestä?
Halusin heidät takaisin. Alyn, Trishan ja Karan. Ja Liamin, Aidan ja Naten. Halusin kyetä luottamaan jälleen muihin, halusin kaiken olevan hyvin. Halusin Trishan puhuvan tuntemuksistaan. Ehkä tältä olisi silloin vältytty.
Ajatukseni ajautuivat päivään, jona olin vienyt Karan myrskyklaanilaisille. Toby oli palattuani kysynyt, missä siskontyttöni oli, ja olin kertonut hänelle totuuden. Nykyinen luutnanttini oli ymmärtänyt helposti tekoni perimmäisen syyn.
”Sinä et luota meihin”, hän oli sanonut. ”Loki, Trishan teko tuli meille kaikille järkytyksenä, mutta sinä voit kyllä luottaa meihin muihin. Et voi hylätä kaikkia hänen vuokseen.”
Olin tehnyt jotain, jota en olisi normaaleissa olosuhteissa tehnyt pakottamallakaan: kertonut todelliset tuntemukseni Tobylle. Olin sanonut tarvitsevani aikaa. ”Tarvitsen aikaa löytääkseni luottamuksen uudelleen. Trisha ei ollut ainoastaan luutnanttini. Minä kasvoin hänen kanssaan, jaoin jokaisen ilon ja surun. Minä välitin hänestä, Toby. Koko muun lauman petos oli mielessäni todennäköisempää kuin hänen petoksensa. Eikä tilannetta helpota se, että hän tappoi Alyn. Sisareni, josta olin juuri oppinut välittämään, ja hänen pentunsa, jotka eivät osanneet edes metsästää. En olisi uskonut Trishan tekevän niin edes pahimmissa painajaisissani. Tarvitsen aikaa. En voi pakottaa itseäni luottamaan keneenkään näin pian sen jälkeen, kun minua on viilletty selkään läheisimmän ystäväni toimesta.”
Olin todella avautunut luutnantilleni, ja yllätyksekseni hän oli ottanut purkaukseni hyvin vastaan. Hän oli jopa lupautunut hoitamaan lauman johtamisen, kunnes koin taas kykeneväni siihen kunnolla. Korvani painuivat luimuun ja laskin pääni tassuilleni murahtaen hiljaa. Mennyttä ei voinut muuttaa. En tiennyt, pääsisinkö koskaan kunnolla takaisin jaloilleni.
Olisi varmaan paras vain opetella toimimaan lauman johdossa ilman luottamusta alaisiinsa. Olinhan tehnyt niin ennenkin.
”Kapteeni! Rajapartion raportti.” Väräytin hieman korviani kuullessani Tobyn äänen alempaa. Huoahdin hiljaa, nojauduin sivulle ja keikahdin alas oksalta. Kiepahdin ilmassa jaloilleni ja töpsähdin joustavasti alas Tobyn eteen. Pudotus oli ollut hieman liian pitkä ja tassujani kipristeli sen vuoksi, mutta samapa tuo.
Toby katsoi minua silmät suurina ja tuhahti hieman. ”Kapteeni, tuo ei ollut kovin viisasta. Pudotus oli aivan liian pitkä-”
”Raportti?” keskeytin luutnanttini huolehtimisen harvinaisen töykeästi. Toby kurtisti hieman kulmiaan mutta kohautti sitten lapojaan itsekseen.
”Partio sujui ongelmitta, mutta törmäsimme Myrskyklaanin partioon”, luutnantti aloitti. ”He ovat ilmeisesti päätyneet kärhämään jonkun muun klaanin kanssa viimeaikoina, koska partion jäsenillä oli monia uudehkoja arpia ja yksi jäsenistä, Särkkätassuksi esittäytynyt, kertoi sen johtuneen Tuuliklaanista.”
Epämukava värähdys kulki selkärangassani, ja kohotin toista kulmaani hieman hermostuneen oloisena, kehottaen kollia jatkamaan.
”Ivan kysyikin, tuliko tapauksessa menetyksiä”, Toby jatkoi. ”Emme saaneet tarkkoja tietoja heistä irti – ei ole klaanikissojen tapaista kertoa yksityiskohtia heidän heikkouksistaan – mutta Särkkätassu vakuutti, ettei Karalla ole hätää.”
”Hyvä niin”, huoahdin rentouttaen jännittyneet lapani. ”Tapahtuiko jotain muuta?”
”Ei”, Toby maukaisi. ”Kaikki sujui rauhallisesti.”
”Kuittaan”, mumisin käännähtäen ympäri. ”Lähden itse seuraavaan partioon.”
”Selvä.” Minun ei tarvinnut mainita Tobylle, että tarkoitin seuraavaa partiota, joka ei menisi lähellekään Myrskyklaanin rajaa. Luutnanttini tiesi kyllä, että välttelin kyseistä aluetta tällä hetkellä parhaani mukaan. Minun olisi opittava päästämään irti Karasta, eikä se onnistuisi, jos roikkuisin koko ajan klaanien rajalla.

Nimi: Zare

14.01.2018 18:54
____________________________________
Kataw// 31kp

Nimi: Kataw

13.01.2018 15:37
Se oli niitä hetkiä elämässään, jossa jokainen pysähtyi miettimään hetkeksi, jopa ne vahvimmat.

Valkoiset, sadeveden mukana tuoman mudan peitossa olevat tassut askelsivat eteenpäin mustilla kujilla, joka kerta vain raskaammin. Ainoana valon lähteenä toimivat rätisevät mainoskyltit. Veri valui turkkia pitkin ja likainen sadevesi valutti sitä pitkin maata, jättäen jokaiselle tiedon, että paikalla on ollut haavoittunut. Se ajoi paikalle saalistajia, rottia, kulkukoiria ja kissoja, jopa haaskalinnut saattoivat nälissään nylkeä kenet tahansa. Sillä hetkellä tuo valkoinen, varjojen sumentama hahmo oli heille varmasti kaikkein helpoin saalis, mutta he eivät tienneet kuka tuo oli. Vasta sen jälkeen, kun hän oli poistunut kaksijalkalasta. Vasta silloin, kun kaikki oli jo mennyttä ja tulevaisuus häämötti edessä tuoden eteen uusia haasteita, mahdollisuuksia sekä kunniaa.

Kaksijalkalan mustat tiet jatkuivat ja jatkuivat saaden kovaksi kovettuneet polkuanturatkin jo verestämään, mutta tuo kipu oli pienin mahdollinen sillä hetkellä, mitä valkoturkkinen kissa voisi saada osakseen. Kidutusta tuo ei tulisi enää ikinä sietämään, eikä sen jättämiä arpia. Henkisiä tai fyysisiä. Ei muiden kissojen naurua, solvausta, komentelua, saati pompottelua, valkoturkki tulisi olemaan oman elämänsä johtaja. Niin pitkään kunnes löytäisi itselleen jonkinlaisen kulkueen tai lauman, ja senkin jälkeen.

Kataw tähyili kaupungin loppua edessään, sen jälkeen tuo olisi vapaa tekemään mitä vain, kun pääsisi siitä vankilasta pois. Kaksijalkalan kissat eivät saaneet koskaan lähteä itä osaan, kenenkään tietämättä edes mitä siellä oli. He eivät saaneet poistua kaksijalkalasta, eivät uhmata sääntöjä, eivätkä tehdä ylipäätään mitään mitä vapaat kissat saivat tehdä. Oliko se elämä kuitenkaan niin toiveikasta ja unelmien täyttymistä, kuin moni oli ajatellut?

Aurinko nousi ja kaksijalkala alkoi heräillä taempana. Siinä vaiheessa Kataw oli kuitenkin jo kaukana siitä rotanloukusta ja hengitti valmiiksi saastuneisiin keuhkoisiinsa luonnon vahvoja hajuja. Ne pistivät nenään enemmän kuin kaksijalkalan saasteet, mutta se oli ymmärrettävissä vielä jotenkuten. Asiat voisivat olla huonomminkin, josta valkoturkki oli todella iloinen. Hänen nahkansa oli säilynyt ilman sen kummempia haavoja. Lukuun ottamatta Oksidiinin jättämiä riekaleita, mutta nekin korjautuisivat ajan saatossa. Aika paransi haavat. Niin Katawille oli kerrottu. Sillä kerralla jokin pieni ääni kuitenkin mielen syövereissä sanoi, että mikään ei paranisi aina täydellisesti.

Kysymyksiä kasvoi joka kerta enemmän ja enemmän naaraskissan kävellessä entistä raskaammin eteenpäin. Ensimmäinen ja pinnallisin sillä hetkellä oleva kysymys liittyi lumeen. Kaksijalkalassa satoi vain vettä, harvoin lunta ja silloinkin kun sitä tuli, se suli heti yhden yön jälkeen. Ainoat pienet lumikasat lojuivat roskisten lomissa, likaisena ja tuhkaisena. Siellä missä Kataw kuitenkin oli, lumi peitti maata ja sitä pitkin liukasteli, hetken ajan naaras jopa ajatteli, että haluaisi liukua ne pienet mäet alas. Se oli kuitenkin tyhmää pennun leikkiä ja jotain tapoja naaras sentään omisti, vaikka vapaa olikin. Vai oliko? Siltä se näytti varmasti, mutta sisältä olo tuntui vieläkin kahleissa olevalta kissalta. Eikö elämän pitänytkin olla nyt täydellistä? Varmasti ja niin tulisi olemaankin, ehkä siinä vain meni pidempään kuin naaras uskoikaan.

Tömähdys niskassa kertoi jonkun olevan nukkuvan, juuri heränneen, kissan yläpuolella ja selvästi tiputtavan hänen päälleen lunta. Se hätkähdytti naaraan hereille ja tuo ravisti nopeasti niskastaan lumet pois. Puut, varsinkaan hyvin tiheät, eivät tainneet olla Katawin juttu. Varsinkaan nukkumista varten. Sillä hetkellä Kataw ei kuitenkaan ollut miettinyt asiaa niin monelta kannalta, että olisi ymmärtänyt puussa elävän muitakin eläimiä. Ohikulkumatkallakin eläimet voisivat tiputtaa tuon päälle lunta, ei sitä koskaan tiennyt. Asia harmillisesti herätti väsyneen valkoturkin ja sai hänet jopa hieman äreäksi. Puuhan ja vielä se oksa olivat selvästi hänen. Vai omistiko villissä luonnossa mitään?
”Ahh!” naaras rääkäisi ja yritti ottaa kiinni pitkillä kynsillään puusta, mutta oli jo liian myöhäistä.
Kataw, kaksijalkalasta tullut kissa, oli ensimmäistä kertaa pudonnut lumihankeen puusta.

Valkoturkki kyyristeli horroksessa olevien oksien ja pensaiden välissä tiiraillen niiden alla olevaa lehtikasaa. Siellä rapisi, joten selvästi jokin elävä asui siellä tai oli siellä sinä hetkenä. Miten vain, Katawin vatsa murisi nälän tunteessa. Sen jälkeen, kun naaras oli herännyt, hän oli taivaltanut eteenpäin vailla päämäärään. Hiljalleen tuo alkoi ymmärtää, että hänellä ei tainnut tulla olemaan pitkään aikaan minkään näköistä päämäärää. Samassa Kataw hätkähti kuitenkin ajatuksistaan ja keskitti oranssit silmänsä tiukasti lehtikasaan. Ruskea kuono pilkisti lehtien alta ja siinä samalla naaras jännitti itsensä parhaaseen mahdolliseen vaanimisasentoon, jonka lumen päällä sai. Kataw toivoi kautta sielunsa, että onnistuisi hyppäämään painonsa takia lumen päällä ja saamaan tarpeeksi ponnistusvoimaa iskemään kynnet saaliiseensa. Kataw ravisti samalla hetkellä päätään taas poistaakseen ylimääräiset ajatuksensa ja keskittyäkseen pelkästään pieneen kasaan.

Naaras tunsi sen koko kropassaan, kun juoksi ympäri lunta, jahdaten hiirtä. Hän tunsi naurunalaisuuden, sen tunteen, kun muut nauroivat hänelle. Kissat ja jopa rotat. Se sai valkoturkin yrittämään entistä enemmän, tuntemaan kynsiensä pyrkimään äärimmäisyyksiin ja lihastensa venyvän ääripäästä toiseen. Hiiri oli pieni, mutta isokokoiselle Katawille hankala saalis kokoeron nähden. Se ehtisi sujahtaa edessä häämöttävään pieneen koloon, ellei hengästynyt kissa keksisi äkkiä jotain. Äkkiä oli kuitenkin kissan ajanmäärässä nopea aika ja samassa hiiri ehti sujahtaa koloonsa turvaan, Katawin hypätessä kömpelösti puun juurakon yli. Vastassa oli pehmeä, valkoinen lumi johon hän oli tottunut viimeiset hetket, laskeutumaan. Hiiri oli ehtinyt suojautumaan koloonsa ja nuori naaras oli jäänyt tyhjin mahoin lumeen seisomaan.

Kun aurinko oli painunut maiden taakse, tummuus valtasi jokaisen nurkan Katawin ympäriltä ja kävely vaikeutui huomaamattomasti. Tunne muistutti naaraan sisimmässä eniten sitä, kun otti ensimmäisiä askelia uusilla kujilla. Katawin pitäisi oppia kuitenkin unohtaa kaksijalkan ajattelu ja alkaa vertailla asioita ympärillä olevaan maastoon. Harmikseen, hän ei keksinyt paljoa yhtään hyvää ja kylmää lausetta jota voisi lausua mielessään. Asioiden uudelleen opettelu tulisi olemaan hankalaa, mutta kaiken oppi varmasti aikanaan. Siinä ympäristössä tarvittiin juuri niitä kylmiä ja viileitä hermoja, joita naaraalla riitti. Riittikö kuitenkaan tarpeeksi opettelemaan kaiken yksin, ilman ketään asiantuntijaa?

”Kataw”, naaras naukaisi viileästi ja tuijotti pienemmän, harmaan kissan silmiä tunteettomana.
”Sekö on nimesi? Kataw?” toinen osapuoli, kolli, virnisti ja heilutteli häntäänsä ilmassa antaen valkoturkin ymmärtää, että ei ole tervetullut.
Tuo tiedusti varsin hyvin yllä olevat vartijat, jotka tähyilivät silmät kiinni autioiden kaksijalkojen pesien ulko-osilta. Kataw ei jaksanut haastaa riistaa voimakkaiden kollien tai naaraiden kanssa, hän oli aivan liian väsynyt sellaiseen. Toisaalta, se olisi myös erittäin tyhmää.
”En yleensä tykkää toistaa sanomiani”, hän naukaisi jälleen kerran rauhallisesti.
Loppujen lopuksi naaras tarvitsisi jonkin paikan levätä pitkän matkan jälkeen ja kaksijalkala oli ensimmäinen oman, entisen kotipaikkansa jälkeen.
”Näin juuri. No mutta, uskoisin kuitenkin, että en päästä sinua sisälle. Näytät ensimmäisen asteen sarjamurhaajalta, joka on juuri tullut ulkomailta”, harmaa kissa naurahti hieman hermostuneesti ja heilautti häntäänsä merkiksi vartijoille.
Mikä rotanaivo, naaras mietti ja pyöräytti mielessään silmiään. Sen jälkeen hän käveli kollin viereen ja kuiskasi hiljaisella äänellä pari kohteliasta, valittua sanaa. Sisällään Kataw pystyi näkemään kissan silmien siristykset ja hämmennyksen valtaavan portsarin. Se jos jokin sai naaraan tyytyväiseksi.
”Ymmärrän hyvin, mutta mistä voin olla varma, ettei kukaan seuraa sinua ja ettet todellakaan ole ensimmäisen luokan sarjamurhaaja?”, kolli värähti ja käänsi silmänsä takaisin Katawin oransseihin.
Naaras huokaisi mielessään jälleen kerran ja työnsi pitkät kyntensä ulos ja lausahti:
”Näistä.”
Samassa hiljaisuus laskeutui kujalle, kun valkoturkki kääntyi ympäri ja työntyi suojarakennukseen saadakseen osakseen vartijoilta katseita, sekä murinaa. Kataw kuitenkin tiesi, että koirat olivat tarkoitettu murisemaan, joten hänellä ei ollut mitään hätää.

Kataw makasi tarpeeksi pehmeällä, repaleisella rievulla. Hän katseli ylhäältä alhaalla roihuavaa tulta, jonka ympärillä kissanpennut leikkivät ja emot vahtivat heitä tarkasti. Vanhukset rentoutuivat ja juttelivat hymyillen pehmeillä taljoilla. Elämänilo näkyi heissä niin selvästi, että jopa Katawin täytyi miettiä hetki mitä oli joutunut kokemaan Oksidiinin laumassa. Kidutusta, raakuutta, puremista ja viiltojen tekoja. Hylkimistä, kiusaamista ja pilkkaa. Rangaistuksia ja jokaista väärää katsetta antavaa rangaistiin. Jokaisesta hetkestä siellä rotanloukussa olemisesta muistuttivat naaraan arvet kaulassa. Hänet oltiin valittu henkivartioiden tulevaksi johtajaksi, mutta vaikka asema houkutteli, Kataw oli halunnut paljon enemmän. Sen johdosta hän päätti lopettaa hulluuden kaksijalkalassa ja tappaa ylempänä olevansa. Naaras ei kuitenkaan muistanut siitä kuunhuipusta paljoa mitään, ainoastaan Oksidiinin viimeiset kiroukset hänen peräänsä, ennen kuin tuo tippui korkean kaksijalkalan pesän huipulta. Sen jälkeen kaikki oli ohitse, mutta kaiken tuon jälkeen valkoturkin mielessä painoi ajatus: Miksi Oksidiini oli kutsunut häntä kaiken kirouksen päätteeksi rakkaaksi?

Kissat alkoivat käymään untenmaille, mutta valkoturkkinen naaras jäi tähyilemään heitä korkealta. Hän oli aina tykännyt tutkia kissoja omalla tavallaan ja ymmärtää heidän heikot kohtansa, omaksi hyväkseen toki. Omalla tavallaan Kataw sai maineekseen juuri sen kylmän ja tunteettoman kissan, mutta tottahan se oli. Naaras ei muistanut paljoa pentuajoista eikä varmasti senkään takia tiennyt oikeasta minästään mitään. Se oli niitä asioita, joita Kataw vihasi yli kaiken. Niiden ajatusten saattelemana naaras yritti rentouttaa itseään edes vähän, kuunnellen ulkona pyyhältävää tuulta.

//Luku on hieman hidastempoinen, siinä ei tapahtu paljoa mitään, mutta sellaisia ne ensimmäiset tarinat mulla aina on :D Kataw ei tiedä metsän sanastoa, joten kyllähän se sitten näkyy. Toivottavasti tämä tästä nyt vähän paranee.

 

©2018 Metsäketo - suntuubi.com