Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

MyrskyklaaniJokiklaani Tuuliklaani Varjoklaani ⇔ Tähtiklaani Erakot ja kotikisut 

 

Erakoiden/kotikisujen/laumaan kuuluvien tarinat.

 

 

 
 1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Kairo

18.05.2018 20:58
Sadepisara putosi viiksistäni, liikehdin varoen. Tiesin ettei villikissojen kanssa ollut leikkimistä. Isän tarinoiden mukaan he olivat hirvittävän isoja kissoja jotka olivat ajaneet heidät kodistaan monesti ja heitä pitäisi varoa, sen tiesin.
Silti hiivin aina heidän rajalleen, katselin lihaksikkaiden sotureiden kulkua. Yhtenäisyys huokui jokaisesta ja heistä näkyi ylpeys omasta reviiristään ja laumastaan. Yksi heistä oli kuitenkin erillainen. Tuo musta kissa kiehtoi minua. Tassujani kihelmöi ja mielessäni mietin tulisko hän lainkaan?
" Kairo" kuulin hänen äänensä, näin hänen odottavan minua rajallaan. Nuuhkin ilmaa vielä varmistuakseni ettei täällä olisi ketään, en halunnut tulla kynsityksi vaeltajia ei kuulema katsottu hyvällä. Kiipesin alas puusta ja tassuttelin ystäväni luokse.
"Sinä tulit" hihkaisin.
"Tottakai" hän naurahti muka loukkaantuneena.
"Varjosydän keksi taas minulle pään menoksi kaikenlaista" nuorukainen myhäili.
"Kuka hän on?" Ihmettelin, nimi oli etäisesti tuttu ja ohi kulkevat partiot mainitsivat hänet usein mutta en saanut päähäni kuka hän olisi.
"Varapäällikkömme, hän on ihan siedettävä hyvin tiukka ja vaativa. Hän on minun siskoni. Vanhimmat soturit sanivat että hänestä tulee päällikkö seuraavaksi. " Ystäväni ilmoitti ylpeänä.
"Siskosi? Miksi hän sinua komentelee?"Ihmettelin .
"Hän on minua vuodenaikoja vanhempi" Liekkitassu naurahtaa.
"Aaa" oivallan.
"Tiedätkös Kairo, onko kissoja kadonnut lähiaikoina. Onko joku vaeltaja mystisesi hävinnyt" Liekkitassu kysyi huolissaan.
"Hmm, emo on kyllä maininnut että joitain on kadonnut. Olisiko neljä? Viisi? En ole aivan varma montako mutta kyllä on. Kuinka niin?" Makaisin mietteliäästi.
"Klaanistamme on kadonnut kissoja, viimeisin oli mestarini hän jäi ansaan tänä aamuna." Liekkitassu huokaisi.
"Otan osaa. Voinko tehdä jotain hyväksesi?" Tarjouduin ja silitin ystäväni selkää hännälläni.
"Voisitko käydä kyselemässä muilta erakoilta ja klaaneilta onko heiltä kadonnut kissoja." Liekkitassu ehdotti toiveikkaana.
"toki, on minulla ystäviä muissakin laumoissa. Minulla tosin menee muutama päivä" lupasin.
"Kiitos" hän huokaisee ja rentouttaa lihaksensa.
"Liekkitassu!" Kuuluu jonkun kutsu metsästä säikähdän ja lihakseni jännittyvät hiukan.
"Minun on mentävä" maukaisee hän ja suuntaa metsään.
"Hei sitten!" Huikkaan.
Käännyn kotiin päin itsekin ja poimin matkalta oravani jotka hautasin aikaisemmin. Pidin keväästä, lehdet puhkeilivat puihin ja pensaisiin. Ensimmäiset kukkaset olivat jo puhkaisseet maan pinnan. Auringon viimeisten säteiden laskiessa pesällemme tassuttelin sisään. Franco, Leija, Vuokko ja Alessa olivat jo palanneet.
"Mikä sinua viivytti?" Emoni, Alessa kysyi kiinnostuneena.
"Oravat olivat nopeita" naurahdin.
"Odotas kun opetan sinut kiipeämään korkeammalle, ja nopeammin." Isäni naurahti.


------------------------------------------------------ -------------------------------------------------



"mikä syy sinulla on tähän Kairo? Asetin nyt koko kunniani vaa'alle kun hiippailen vaeltajan kanssa" Vaalea kolli murahti.
"Kiitos että tulit Vuokkotassu, tämä on tärkeää." Maukaisin.
"No kakista ulos" kolli sihahti.
"Onko klaanistanne kadonnut kissoja?" Esitin kysymykseni.
"On tolvana!" Hän sanoi.
"kiitos" huikkasin ja kosketimme neniämme hyvästiksi ja jatkoin matkaani pois märän joen laumasta
Suuntasin nummille.
Aurinko oli jo nousemassa korkeallla vaikka olin lähtenyt aikasin vielä kuun loistaessa kirkkaana.
Hiivin kanervikkoon odottamaan että oppilaat saapuisivat harjoituksiin. Ensin paikalle saapui täpkikäs kolli ja pian hänen kannoilllaan Sirpaletassu. Sirpale tunnisti tuoksuni ja sanoi jotian läikikkäälle kissalle ennen kuin tassutteli harjanteen taakse.
"Kairo! Mikä sinut tänne tuo?" Ystäväni ihmetteli.
"Anteeksi että häiritsen, onko klaanistamme kadonnut kissoja?" Esitin asiani nopeasti kuullessani lähestyviä kissoja.
"on kadonnut mutta häivy ja vikkelään partio tulee" Sirpaletassu maukui ja kosketimme nopeasti neniä ennenkun sain juosta minkä tassuistani pääsin pakoon joukkoa hulluja kissoja jotka jahtasivat minua aina reviirinsä rajalle saakka. Pääsin turvaan nipin napin muta uskalsin hengittää vasta kun en enään kuullut heidän seuraavan.
*mikäs niihin nyt meni?* ihmettelin. Ilmeisesti en ollut tervettullut.
Palailin kotiin vasta seuraavan auringon nousun aikaan. Sain isältäni haukut niskaan mutta minkäs teet? Halusin tietää onko muita kissoja kadonnut.

Nimi: Saeko

16.05.2018 18:58
Seuraava päivä saapui nopeasti, eikä Ryoa näkynyt missään. Auringon jo painuessa mailleen en enää kyennyt pitämään ajatuksiani kunnolla kasassa, vaan ajauduin ajattelemaan Ryoa jopa harjoitellessani vaanimisasentoa. Oliko hän tosiaan jättänyt minut noin vain yksin? Olinko ollut liian rasittava? Miksei hän vain kertonut minulle, että meidän olisi ollut paras palata kaupunkiin? Miksi hän vain lähti varoittamatta?
”Saeko, häntä alemmas”, Trisha suhahti vierestäni. ”Riista näkee sinut monen ketunmitan päästä.”
Tuota Ryokin oli aina sanonut. Olinko tosiaan näin huono oppimaan? Mikään Trishan opeista ei tuntunut jäävän päähäni. Ehkä minua ei vain ole luotu metsäkissaksi.
Väräytin korviani yllättävän päättäväisyyden lyödessä aallon lailla ylitseni. Tulisin kyllä onnistumaan. Minä halusin näyttää kaikille epäilijöille, että pärjäisin kyllä. Ryolle, vanhemmilleni ja Trishalle. Näyttäisin heille kaikille, että kykenisin elämään myös omillani.
Tarvitsisin kuitenkin rutkasti harjoitusta ennen sitä, ja armonaikani Trishan opetettavana oli lähenemässä loppuaan. Aurinkoa ei enää näkynyt taivaalla, vaikka olikin vielä valoisaa. Tiesin, että minun olisi nyt aika hyväksyä se tosiasia, että Ryo jätti minut ja minun pitäisi palata vanhempieni luokse. Hypättyäni vielä viimeisen kerran kaarevalla loikalla oksanpätkän kimppuun harjoitellessani saalistusta käänsin katseeni Trishaan, joka katseli minua mitäänsanomaton ilme kasvoillaan. Nyt hänen olisi aika tokaista, ettei minusta voisi tulla metsäkissaa. Nyt hän lähtisi saattamaan minua takaisin kaupunkiin…
”Ei tämä onnistu nyt alkuunkaan”, naaras totesi pudistellen hitaasti päätään. ”Kehitystä on kuitenkin tapahtunut edes hieman. Jatkamme huomenaamulla. Et sitten nuku pommiin.”
Silmäni laajenivat ja tuijotin erakkoa, joka nousi jaloilleen ja käänsi minulle selkänsä lähtien kävelemään kohti pesäpaikkaansa. ”Mutta sinunhan piti viedä minut nyt takaisin kaupunkiin?” maukaisin hämmästyneenä.
”Kuulit kyllä, mitä sanoin.”
Räpäytin silmiäni katsellen, kuinka Trisha hypähti ketterästi männyn alimmille oksille kadoten sitten niiden lomaan rakennettuun pesäänsä. Innostus kupli vatsassani, ja mieleni teki huutaa ilosta. Trisha suostui kouluttamaan minua vielä ainakin päivän!

Sama kuvio toistui jokaisena päivänä, ja lopulta Trisha ei enää edes maininnut aamuisista harjoituksista. Niistä oli muodostunut väsyttävä rutiini, joka kuitenkin kouli kehoani vahvemmaksi ja sitkeämmäksi. Minulla ei ollut aavistustakaan, oliko Trisha päättänyt sietää minua näköpiirissään niin kauan kuin itse halusin, vai kävelinkö koko ajan heikoilla jäillä vain odottaen sitä virhettä, joka saisi naaraan passittamaan minut takaisin vanhempieni luokse. Joka tapauksessa olin kiitollinen jokaisesta kuluvasta päivästä, sillä Trisha oli loistava opettaja. Hieman tiukka ehkä, mutta ainakin aloin hiljalleen oppia selviytymisen perustaitoja hänen ohjeistuksellaan. Naaras oli muuttunut hieman rennommaksi ajan myötä, ja olin jopa saanut hänestä muutamia kehuja irti. Kaiken lisäksi hän antoi viimein minun kutsua häntä ”Trisha-tädiksi”. Ja jos en kuvitellut täysin omiani, näin jopa emollista ylpeyttä hänen katseessaan aina silloin tällöin. Hänestä oli muodostunut minulle tärkeä emohahmo, joka osasi ohjata minut oikeille teille.
”Trisha-täti, viitsitkö kertoa minulle klaaneista?” kysyin saatuamme illallisemme syötyä. ”Minulla taitaa olla hieman… vääristynyt kuva heistä, sillä olen kuullut kaiken emoltani. Ryo ainakin nauroi minut piloille, kun kerroin emoni kertomista tarinoista.”
”On yleistä, että kotikisuilla on radikaali kuva klaanikissoista”, Trisha maukaisi mutustettuaan viimeisen palan myyrästään. ”Eivät he kuitenkaan kovin pahaa porukkaa ole. Todella reviiritietoisia vain. Kehtaan sanoa, että voittaisin heidät taistelussa, kunhan sitä ei käytäisi heidän alueellaan. Niiden kissojen päättäväisyys on suorastaan pelottavaa, jos he puolustavat klaaniaan ja reviiriään.”
”Mutta he eivät taistele mäyriä vastaan harjoituskeinona?” kysyin varovasti, tiedostaen hyvin kuinka naurettavalta kysymykseni loppujen lopuksi kuulosti. ”Emo sanoi että he tekevät niin, mutta Ryo sanoi että eivät.”
Trisha räpäytti silmiään ja tyrskähti, puhjeten sitten nauramaan. Nauru sai kylmät väreet kulkemaan selkääni pitkin, mutta tunne ei ollut epämieluinen – Trishan nauru oli todella kaunista. Heleää ja vapautunutta, lämpimän viherlehden päivän mieleen tuovaa. Silti nauru kuulosti siltä, ettei sitä kuultu usein.
Trisha vaikeni nopeasti ja näytti hieman häpeävänkin naurunpyrähdystään. Hän ei kuitenkaan peitellyt huvittuneisuuttaan, ja hänen viiksensä värisivät pidätellystä naurusta tämän katsoessa minua.
”Tuo on ehkä paras liioittelu, jonka olen tähän mennessä kotikisuilta kuullut. Ei, Saeko, klaanikissat pelkäävät ja vihaavat mäyriä yhtä paljon kuin mekin. Kuten sanottu, he käyvät sellaisen kimppuun vain, jos se on heidän reviirillään ja uhkaa heidän leiriään. Silloinkin he suunnittelevat hyökkäystä tarkkaan ja käyvät joukolla kimppuun. Ei kukaan täysjärkinen kissa kävisi mäyrän – tai edes ketun – kimppuun vain huvin vuoksi.”
”Oletko varma? Mistä tiedät?”
”Juttelin pentuaikoinani aika paljon yhden entisen klaanikissan jälkeläisen kanssa”, Trisha maukaisi. ”Voisi kai sanoa, että kyseinen kissa – Niko nimeltään – kasvatti minut sen jälkeen, kun emoni heivasi minut ulos kodistamme. Hän opetti minut selviytymään, ja selkeästi häneltä sai hieman realistisempaa tietoa klaanikissoilta kuin kotikisuilta olisi saanut.”
”Hylkäsikö emosi sinut?” hengähdin. ”Mitä tapahtui?” En paljoakaan ehtinyt ajattelemaan, kuinka henkilökohtainen kysymykseni oli, kun se oli jo lipsahtanut suustani. Trisha vakavoitui äkkiä, ja painuin hieman enemmän lysyyn katuvaisena kysymyksestäni. Surun sijaan näin kuitenkin Trishan silmissä kylmän liekin, ja mielenkiintoni heräsi vain enemmän.
”Hän sanoi, ettei meistä tulisi yhtään mitään”, naaras maukui tyynesti. ”Hän paapoi isosiskoani, joka oli kuin luotu kotikisu – isäämme tullut, tuuheaturkkinen näyttelykissa. Minut ja kaksi veljeäni hän ajoi pois. Sanoi, ettemme kuitenkaan pystyisi mihinkään, koska olimme kotikisujuuriemme vuoksi liian heikkoja metsäkissoiksi ja ulkonäkömme vuoksi epäsopivia kotikisuiksi. Taisimme olla parin kuun ikäisiä silloin.”
”Parin kuun?” kuiskasin uskomatta korviani. ”Kuinka oikein selvisitte?”
”Veljeni eivät selvinneetkään”, Trisha tokaisi yllättävän tunteettoman oloisena. ”Toinen heistä jäi hirviön alle vain päivä hylkäämisemme jälkeen, ja toinen kuoli nälkään kuu myöhemmin. Yksinäni onnistuin pitämään itseni hengissä löytämilläni jätteillä, ja noin neljäsosakuun kuluttua Tonyn kuolemasta törmäsin Nikoon. Niko opetti minut selviytymään sekä metsässä että kaupungissa. Kuu myöhemmin hänen perheensä muutti, joten jäin jälleen yksin. Olin kuitenkin oppinut kaiken tarvittavan, joten pärjäsin yksinkin. Hieman sen jälkeen törmäsin Kyprokseen, ja sitä kautta Lokiin…” Naaras vaikeni yllättäen ja hänen katseensa sumeni hieman. ”Lokin vuoksi olen täällä enkä kaksijalkalassa.”
”Loki? Jos muistan oikein, mainitsi yksi klaanikissa jotain Lokin laumasta kun etsimme Ryon kanssa asuinpaikkaa”, maukaisin yllättyneenä. ”Onko hän sama kissa?”
”On”, Trisha maukui. ”Loki päätyi lauman johtajaksi, joten jäimme tänne. Minä kohosin hänen varajohtajakseen. Minä kuitenkin petin hänet, joten jouduin karkotetuksi. Siksi liikun nykyään taas yksin.”
”Petit? Millä tavalla?”
Huomasin Trishan nielaisevan pienesti, ja hän käänsi katseensa poispäin minusta. ”Ei puhuta siitä nyt. Nukkumaan siitä. Huomenna on aikainen aamu.” Naaras nousi jaloilleen ja pian hän oli jo kadonnut puun oksalle ja pesäänsä. Jäin hämmentyneenä aloilleni makaamaan, miettien, miksi Trisha oli katkaissut keskustelun niin äkkiä. Minkäköhän petoksen hän oli tehnyt?

Nimi: Loki

14.05.2018 20:16
”Onko heistä löytynyt minkäänlaisia jälkiä?” Hännänpääni nytkähti hieman tyytymättömästi esittäessäni kysymyksen Tobylle. Luutnanttini pudisti turhautuneena päätään ja huokaisi hieman.
”Ei, kapteeni. Ei jälkeäkään.”
Kissat, joista puhuimme, olivat Akon, Roy, Naomi ja Aome. Roy oli kadonnut jo kuita sitten, Akon hieman hänen jälkeensä ja nyt kuluvan kuun aikana olivat kadonneet myös Naomi ja Aome. Lisäksi teillä tietämättömillä oli nuori kolli nimeltä Kenneth. Nuorukaisen emo Miranda oli saapunut laumamme luokse eilen, voipuneena ja itkuisena, kysyen tiesimmekö missä hänen poikansa oli. Olimme antaneet naaraan yöpyä luonamme, ja hän oli yhä nukkumassa pentue-emojen pesässä. Kaikki katoamisissa viittasi kaksijalkoihin, mutten kuollaksenikaan keksinyt, miksi ne olisivat kissoja napanneet. Ottaen kuitenkin huomioon Tobyn taannoisen katoamisen, jonka syyksi olivat osoittautuneet kaksijalat, eivät ne olleet poissuljettava vaihtoehto tälläkään kertaa. Ivan ja Zeke olivat lähteneet tiedustelemaan järven ympärystää saadakseen tietää, oliko klaanikissoilla samantapaisia ongelmia. Zeke oli palannut kolme päivää myöhemmin mukanaan tieto siitä, että kaksijalkojen hirviöitä liikkui tavallista enemmän järven ympärystössä ja myös klaanikissoja oli ilmeisesti napattu, mutta Ivan oli yhä tehtävällään. Hänen lähdöstään oli nyt kuusi päivää, ja aloin hiljalleen huolestua.
”Entä Ivan?” kysyin vielä varmuuden vuoksi Tobylta. ”Onko häntä näkynyt?”
”Ei ole, kapteeni. En tiedä, miksi hänellä kestää näin kauan”, luutnantti vastasi kulmiaan kurtistaen. ”Toivottavasti hän on kunnossa.”
”Ivania nyt ei saisi hengiltä vaikka yrittäisikin”, hymähdin. ”Kyllä hän palaa.” Yritin sanoillani peittää mielessäni orastavan huolen, eikä ilmeetön kuoreni onneksi päästänyt tunteenpilkahdustakaan lävitseen. Toby kohautti hieman lapojaan itsekseen, katsellen huolestuneena metsän siimekseen.
”Toivotaan niin.”
”Menisitkö katsomaan, onko Miranda herännyt?” kysäisin kollilta. ”Haluaisin keskustella hänen kanssaan.”
Toby nyökkäsi, kumarsi lyhyesti ja lähti koti pentue-emojen pesää. Yllättävä haikeuden aalto sai silmäni sumenemaan hieman katsellessani jo pitkään tyhjillään olleen pesän sisäänkäyntiä. Aly oli ollut sen viimeisin asukas. Olikohan Kara kunnossa? Ja jos oli, muistiko hän alkuperäänsä enää lainkaan, vai kokiko hän Myrskyklaanin ainoana kotinaan? Kukakohan hänet oli ottanut hoiviinsa?
Tulisinko näkemään häntä enää koskaan?
Ravistin hieman päätäni karistaen siskontyttöäni koskevat ajatukset pois päästäni. Minun olisi päästettävä hänestä irti. Oli oma päätökseni viedä hänet klaaniin, joten en saisi alkaa ikävöidä häntä.
Nostin hieman kuonoani haistaessani tutun tuoksun lähistöllä. Kuvittelinko vain, vai kuuluiko tuo tuoksu Ivanille? Oliko kolli viimein palannut?
Lapani jännittyivät erottaessani hajuun sekoittuvan kuivuneen veren katkun, ja nousin välittömästi jaloilleni.
”Toby!” kutsuin kollia, joka oli juuri tullut ulos pentue-emojen pesästä Miranda perässään. ”Ivan palasi. Hae Bisca välittömästi.”
Luutnantti hätkähti pienesti haistaessaan itsekin saman kuin minä, ja pinkaisi Biscan pesälle jättäen säikähtäneen näköisen Mirandan niille sijoilleen. Lähdin itse ripein askelin kohti Ivanin hajua, ja sainkin pian luottosoturini näkyviini. Kollin askellus oli hoippuvaa ja hänen niskaturkkinsa oli kuivunut verisiksi piikeiksi, ja pienemmät naarmut risteilivät muualla soturin kehossa. Jäänsinisten, hieman sumentuneiden silmien katse nousi maasta Ivanin haistaessa minut, ja hänen katseessaan pilkahti helpotus.
”Kapteeni”, hän maukaisi käheällä äänellä. ”Palaan tehtävältäni tärkeän tiedon kera.”
”Se voi odottaa”, murahdin hölkättyäni Ivanin luokse. ”Mistä olet saanut nämä haavat? Jaksatko kävellä vielä Biscan pesälle asti?”
”Minä jaksan kävellä mihin vain, olenhan tässä jo puoli järveä kiertänyt”, kolli naurahti kuivasti. Hänen sanoistaan katosi kuitenkin uskottavuus, kun soturi seuraavalla askeleellaan horjahti voimakkaasti eteenpäin ja sai vain hädin tuskin pidettyä itsensä pystyssä.
”Käy makaamaan”, käskin kireästi. ”Voit levätä tässä ja kertoa viestisi sillä aikaa, kun Bisca tarkistaa haavasi ja syöt hieman jotain.”
”Miten vain Kapteeni käskee”, Ivan murahti peitellyn tyytyväisen kuuloisena ja käytännössä katsoen kaatui vatsalleen maahan. ”Loki, nämä haavat ovat koiran tekemiä. Kaksijalat käyttävät niitä napatakseen kissoja.”
Bisca kiirehti Ivanin luokse minun tuijottaessa soturia kuin uskomatta korviani. ”Koiria?” toistin. ”Miksi he kissoja haluavat napata?”
”Luulen, että he aikovat kesyttää metsäkissoja kotikisuiksi”, Ivan maukaisi ja sihahti sitten terävästi Biscan koskettaessa hänen niskansa haavaa. ”Koirilla meitä saa kiinni parhaiten. Minun tielleni sattui kuitenkin osumaan hieman huonosti koulutettu yksilö. Viittä vaille tappoi minut ja taisi vetää toisen kiinni jääneen kissan jalan sijoiltaan. Luulen, että useimmat koirat on koulutettu viemään kissat isännilleen vahingoittumattomina.”
”Osaatko sanoa, kuka se kiinni jäänyt oli?” kysyin hännänpää nykien.
”Veikkaisin jokiklaanilaiseksi. Joku toinenkin samalta tuoksuva jäi kiinni, ja hirviön sisällä oli vielä liuta muita kissoja.” Ivan pyöräytti hieman silmiään ja tuhahti. ”Olen kohtalaisen kiitollinen, etten jäänyt itsekin kiinni.”
”Siitä olemme mekin kiitollisia. Hienoa työtä, Ivan. Tieto koirista oli todella tärkeä”, maukaisin nyökäten samalla kiitokseksi kollille. ”Bisca, eiväthän hänen vammansa ole vakavia?”
”Eivät, Kapteeni”, Akonin katoamisen jälkeen yksin parantajan vastuuseen jäänyt naaras maukui. ”Hän on pikemminkin vain uupunut. Hän tokenee kyllä päivässä tai parissa.”
”Hieno kuulla”, mau’uin kääntäen sitten katseeni luutnanttiini. ”Toby, auta Ivan Biscan pesään. Minä ilmoitan raportista laumalle.”
Tummanruskea soturi nyökkäsi ja nosti Biscan avulla Ivanin jaloilleen. Kolmikko lähti hitain askelin kohti parantajien pesää, kun taas itse suuntasin Kokouskannolle. Viittasin hännälläni myös hermostuneen ja pelokkaan näköisen Mirandan mukaani, sillä saattoihan asia koskea myös hänen poikaansa.
”Jokainen laumalle metsästävä soturi Kannolle kokoukseen!” ulvaisin kokouskutsun hypättyäni Kannolle. Monet kissoista olivat jo lähistöllä Ivanin saapumisen nostattaman hälinän hälyttäminä, ja nyt he kerääntyivät lähemmäs Kokouskantoa.
”Kuten huomaatte, Ivan palasi viimein tehtävältään”, aloitin vakaalla äänellä. ”Hänen vammansa eivät ole vakavia, joten hän toipuu kyllä. Hän toi kuitenkin mukanaan huolestuttavan uutisen. Kuten Zeken tuomasta raportista jo päättelimme, kaksijalat ovat tosiaan kissojen katoamisen takana.” Pidin hetken tauon kooten ajatuksiani ja jatkoin sitten: ”Ivan törmäsi tehtävällä ollessaan irrallaan olleeseen koiraan. Ilmeisesti kaksijalat käyttävät nyt koiria kissojen nappaamiseen.”
Minnien turkki pörhistyi ja Kurome painautui hieman kumaraan pelosta. Koirat olivat tämän lauman perivihollisia jopa enemmän kuin mäyrät tai ketut – kukaan meistä ei varmasti ollut vielä unohtanut Benin ja Kasperin kuolemaa.
”Siitä ei ole tietoa, mihin napatut kissat viedään. Siitä ladosta, johon Toby aikanaan lukittiin, löytyi toissapäiväisen partion tuloksena vain yksinäinen erakko – ei yhtäkään tovereistamme. Kaksijalat siis vievät kissoja jonnekin kauemmas täältä.”
”Miten sitten löydämme heidät?” Natasha maukui kulmat kurtussa. ”Eikö tehtävä ole täysin mahdoton?”
Ilmeeni synkkeni hieman, kun nyökkäsin tuskin huomattavasti. ”Valitettavasti siltä vaikuttaa. Meidän on jätettävä heidät oman onnensa nojaan ja uskottava, että he palaavat kunnossa takaisin.”

Nimi: Zare

01.05.2018 22:51
_______________________________________________________
Kairo// 9kp

Nimi: Kairo

17.04.2018 07:49
Heräsin emoni ja isäni välissä makoilin emoni vatsaa vasten veljeni ja sisarukseni, huurre, lilja, Varpu, Tuhka ja pistaasi. Tiesin että isäni lähti pian hakemaan ruokaa. Hän häipyikin pian.
"Kairo" isäni kutsui kuitenkin ulkopuolelta
"Mhmm" murahdin.
"Tule nyt, olet yhtä hyödyllinen kun kuollut saapas" hän huikkasi hilpeästi.
"Ei saapaat elä" kuittasin ja raahustin ulos.
"Olet jo iso ja saat luvan olla hyödyksi" isäni totesi.
*olen vasta nelikuinen* ajattelin *olenkohan iso?*
"Pääset mukaani metsälle" hän maukaisi.
"Miksi minä?" Nurisin.
"Koska minä päätin että sinä" isäni selittää.
Kuljimme halki metsän.
"Kokeile saalistaa jotakin tavataan täällä pian" isäni maukui ja katsoin ihmeissäni häntä.
Astelin syvälle metsään näin linnun istuvan puun alla se nokki siemeniä. Lähdin hiipimään sitä kohden mutta se huomasi minut ja lähti lentoon. Yritin uudelleen toisen linnun kanssa. Kyllästyin hiipimään. Linnun lähtiessä lentoon ponnistin ilmaan ja jouksin sen kiinni puussa. Purin siltä niskat poikki kuten olin nähnyt isäniin tekevän.
Palailin sinne missä erosimme isästäni ja hän odottikin minua jo.
"Hienoa Kairo" hän kehui ja lähdimme takaisin pesälle.
" Missä Tuhka, Varpu ja Lilja ovat? "Kysyin hämmentyneenä.
" Klaanikissat sieppasivat heidät"emoni nyyhkyttää.
"Ei!"huudan.
"Ei saa" parahdan.
Isäni pyörittelee silmiään. "Toimme saalista" hän maukaisee.
"Oi saitko saalista ihan itse?" Emoni kysyy hämmentyneenä
"Sain! Sain! Sai. Ison Linnun" Selitän innoissani.
" on meillä hirmuinen saalistaja" isäni, Franco naurahtaa sydämmellisesti.
" Tänään meillä sitten riittääkin saalista! " Emoni maukuu ja paljastaa valtavan kasan oravia ja keon laella nököttää vielä lintukin. Katselen haltioissani saalis läjää. Koko talven nälän jälkeen meillä on nyt vihdoin niin paljon kuin jaksamme vain syödä!

Nimi: Zare

05.04.2018 12:29
___________________________________________________
Saeko// 14kp

Nimi: Saeko

30.03.2018 23:51
Avasin unisena silmäni ja haukottelin makeasti. Aurinko oli varmaankin vasta nousemassa, sillä pesään tulvi oranssia valoa. Miksiköhän olin herännyt näin aikaisin? Yleensä nukuin vähintään auringonhuippuun, ellei Ryo herättänyt minua…
Ryo. Olin silmänräpäyksessä täysin hereillä tajutessani, etten tuntenut kollia vieressäni tai haistanut hänen tuoksuaan. Oliko hän taas lähtenyt yksin metsälle? Olin kyllä sanonut, etten pitänyt lainkaan siitä, kun hän lähti ilmoittamatta. Se sai oloni aina turvattomaksi. Sitä paitsi heräsin todella helposti kylmyyteen – siihen olin varmaan nytkin herännyt – joten hän olisi voinut edes odottaa, että olisin herännyt.
”Ryo?” kutsuin hiljaa nousten jaloilleni. Miksi hän ei ikinä kuunnellut minua? Yksin oleminen todella oli kamalaa minulle, vaikka kolli tuntui pitävän käytöstäni vain ylireagointina. Hän jankkasi aina, että minun pitäisi oppia olemaan yksin jos halusin elää metsässä. En kyllä ymmärtänyt, miksi minun olisi pitänyt oppia sellaista, olihan Ryo kanssani.
Päätin istua odottamaan, sillä ulos lähtemisessä ei ainakaan olisi ollut mitään järkeä. Olin edelleen aivan toivoton metsästyksessä, ja taistelua emme olleet edes kokeilleet. Jos jokin yllättäisi minut yksin metsässä, olisin vainaa.

Kärsivällisyyteni loppui auringonhuipun aikaan. Ryo ei ollut ikinä ollut näin kauaa poissa. Olikohan hänelle käynyt jotain?
”Ryo!” kutsuin pesän suulla. ”Ryo! Missä olet?” Huhuiluni oli jokseenkin typerää, eihän kolli millään voinut olla kuuloetäisyydellä minusta. Niinpä lähdin hieman epäröiden etsimään häntä kauempaa. Huhuilin hänen nimeään ja odotin vastausta, mutta sain vastaani vain tuulen huminaa. Tilanne alkoi pikkuhiljaa hirvittää minua, sillä olin kulkenut Ryon hajujäljen perässä jo todella kauas pesältämme. Kaiken lisäksi lähenin koko ajan klaanien reviirejä, enkä todellakaan halunnut törmätä klaanikissoihin enää ikinä.
”Jos etsit ikäistäsi hopeanharmaata kollipoikaa, saat etsiä vielä kauan.” Äkkinäinen ääni säikäytti minut täysin, ja hyppäsin vähintään metrin ylös maasta. Kiepahdettuani ympäri ja etsittyäni hetken ajan äänen lähdettä näin läheisen koivun oksalla vaaleanruskean naaraskissan. Tämän kirkkaanvihreät silmät tuijottivat minua, ja jähmetyin kauhusta aloilleni. Naaraan lihakset näkyivät selkeinä turkin läpi, ja hänen kehonsa oli täynnä arpia. Jos klaanikissoja kohdatessani ainoa toivoni oli heidän kunnioituksensa soturilakia kohtaan, oli tällaiseen erakkoon törmääminen jotain aivan muuta. Tätä kissaa eivät sitoneet määräykset, sillä hän oli varmasti erakko. Jos ärsyttäisin häntä, hän tappaisi minut aivan varmasti.
Naaras tutki minua vielä hetken katseellaan hieman kummastuneen oloisena ja huokaisi sitten. ”En minä sinua syö, pikkuinen. Ajattelin vain kertoa, että tämä etsimäsi kolli on jo kaukana täältä – jos siis etsit sitä tiikeriraitaista pätkää.”
”Ryo ei ole pätkä”, puolustin ääni väristen. ”Ja miten niin hän on jo kaukana?”
”Kyseinen kolli käveli tästä ohi aamunkoitteessa, eikä edes vilkaissut taakseen kävellessään suoraan kohti järveä – ja oletukseni mukaan sen takaista kaksijalkalaa. Joten olen pahoillani neitiseni, mutta sitä kissaa et tule hetkeen näkemään.”
”Valehtelet”, miukaisin. ”Ei Ryo jättäisi minua niin pitkäksi aikaa. Hän tietää kyllä, etten pärjää yksin.”
Naaras tuijotti minua hetken, ja hänen silmänsä välkähtivät pienesti. ”Ahaa. Olisi pitänyt arvata.”
Samassa kissa oli hypähtänyt alas oksalta vain muutaman ketunmitan päähän minusta. ”Nimeni on Trisha. Ja olen ilmeisesti vastuussa siitä, että sinä pääset takaisin kaksijalkalaan tai mistä ikinä oletkaan tullut, sillä se Ryoksi kutsumasi kissa hylkäsi sinut. Sai sinusta tarpeekseen. Jätti sinut. Se ei ole kovin yllättävää, jos hän tosiaan joutui huolehtimaan sinusta täysin.”
Tuijotin Trishaksi esittäytynyttä erakkoa uskomatta korviani. Miten hän oli niin varma asiasta? Ei Ryo minua jättäisi, me lupasimme pysyä aina yhdessä! Katseeni valahti maahan Trishan sanojen upotessa kunnolla tajuntaani. Ryo oli saanut minusta tarpeekseen ja lähtenyt. Minä olin hänelle liian suuri taakka.
”Vaikket sitä uskoisikaan, se on totuus”, Trisha jatkoi. ”No niin, mistä päin sinä olet kotoisin?”
”Ei sillä ole väliä”, miukaisin. ”Minä pysyn täällä. Ryo palaa kyllä… Hänen on pakko. Trisha-täti, voisitko vahtia minua sen aikaa, että hän palaa? Voisitko opettaa minulle metsästystä? Nimeni on Saeko, enkä oikein... pärjää yksin.”
”En minä ole mikään täti”, naaras tuhahti. ”Ja usko mitä haluat, mutta sitä kissaa et tule enää näkemään. Ei minulla ole aikaa vahtia kaltaisiasi pätkiä.”
”Kiltti? Edes yhden päivän ajan?” intin. ”Jos… Jos Ryo ei palaa ylihuomiseen mennessä, lupaan hyväksyä, ettei hän palaa ollenkaan. Sitten voin palata oikeaan kotiini.”
Trisha katsoi minua hetken, enkä nähnyt pienintäkään tunnetta tämän silmissä. Lopulta naaras kuitenkin huokaisi ja antoi tiukan ilmeensä pehmentyä hieman.
”Hyvä on, Saeko. Mutta vain ylihuomiseen asti.”

Nimi: Zare

05.03.2018 16:44
______________________________________
Saeko// 11kp

Nimi: Saeko

02.03.2018 15:39
"Pidä häntäsi alhaalla", Ryo mumisi ja painoi häntäni alas omallaan. "Riista näkee sinut muuten."
Nyökkäsin hiljaa ja painauduin vielä hieman alemmas, pitäen tällä kertaa myös häntäni alhaalla. Kuinka saalistaminen olikin näin vaikeaa?
"Hyvä, yritä nyt saada se hiiri kiinni", Ryo maukaisi viitaten hiireen, jonka olimme juuri äsken haistaneet. Nielaisin pienesti ja lähdin sitten jäljittämään kohdettani. Sainkin sen - ihme kyllä - näkyviini, ja nuolaisin huuliani. Onnistuisinko tällä kertaa? Olin epäonnistunut jo muutaman kerran, ja pelkäsin Ryon kyllästyvän opettamiseeni, jos en pian saisi jotain saalista.
Samassa hiiri taisi havaita minut, ja se pinkaisi vikkelästi karkuun. Aivan yhtä äkkiä tajusin sen juosseen suoraan kohti minulle vierasta kissaa, joka otti eläimen hengiltä rutiininomaisen vaivattomasti. Kissa oli todella lihaksikas, ja epäilin sen olevan Varjoklaanista - jos muistin klaanien tunnusomaiset tuoksut oikein. Nielaisin sammuttaakseni mieleeni hiipivän pelon ja astahdin esiin väijymispaikastani. Minun olisi opittava pitämään puoliani, jos halusin pärjätä metsässä.
"H-hei, se oli minun!" ilmoitin tavoitellen mahdollisimman määrätietoista ääntä, huonolla menestyksellä. Kolli suoristi selkänsä, ja painauduin vaistomaisesti hieman matalammaksi. Sehän oli valtava!
"Kuka olet ja mitä haluat?" kissa kysyi kylmästi. Hänen silmänsä tuijottivat suoraan omiini, ja vaaleansininen katse tuntui porautuvan suoraan silmiini.
"O-olen Saeko", miukaisin. "Ja minä näin tuon hiiren ensin!"
Kolli kohotti hieman toista kulmaansa ja kallisti päätään, näyttäen nyt vielä uhkaavammalta kuin äsken. Pieninkin rohkeuteni oli hetkessä kadonnut taivaan tuuliin.
"Minä puolestani nappasin tämän", kolli tokaisi tyynesti. "Jotain sanomista?"
"Ryo!" parkaisin. Olin aivan varma, että tuo kissa nappaisi seuraavaksi minut, niin uhkaavasti se minua katsoi. "Apua!"
Vieras kissa näytti vain yksinkertaisen hämmentyneeltä, kuitenkin varautuneelta kuin valmistautuen kohtaamaan kutsumani kissan. Eihän Ryo mitään tuolle mahtaisi, mutta ainahan kaksi kissaa oli parempi kuin yksi.
Hopeanharmaa kolli loikki hetkessä luokseni, katsellen epäileväisenä varjoklaanilaista. "Saeko? Tekikö tuo kissa sinulle jotain?"
"Ei, mutta katso nyt sitä!" inisin suorastaan täristen pelosta. "Sehän on Varjoklaanista? Se tappaa meidät molemmat jos vain haluaa!"
"Hei, on minulla nimikin", klaanikissa tuhahti hieman huvittuneen oloisena. Samassa hänen kasvoilleen levisi kummallinen virne. "Olen Kotkankatse. Ja ehkäpä nappaankin teidät tämän hiiren lisäksi, se olisi mukava tuliainen klaanille."
Valahdin täysin kalpeaksi ja piilouduin Ryon taakse. "Se tappaa meidät", kuiskasin. "Se todella tappaa meidät!"
Ryo vain huokaisi hiljaa ja katsoi Kotkankatsetta kulmat koholla. Klaanikissa vain tuijotti takaisin, ja jokin näytti huvittavan häntä suunnattomasti.
"Kuule, sinä olet meistä se, joka ei ole omalla reviirillään", Ryo maukui suoristaen ryhtinsä. "Älä uhkaile Saekoa. Kyllä minä tiedän, etteivät klaanikissat syö kissoja."
"En minä syömisestä puhunutkaan", Kotkankatse totesi. "Ehkäpä koristelemmekin pesämme epäonnisten erakoiden korvilla." Vaistomaisesti peitin korvani käpälilläni.
"Bluffaat", Ryo hymähti.
"Ehkäpä", Kotkankatse totesi virnistäen.
"Ryo, ehkä meidän kannattaisi mennä", miukaisin kollille. "Minä haluaisin ainakin pitää korvani."

Nimi: Zare

20.02.2018 19:53
____________________________________________________

Nimi: Zare

20.02.2018 19:53
Saeko// 19kp

Nimi: Saeko

19.02.2018 20:09
"Oletko varma, että tämä on hyvä idea?"
"Olen! Etkä muka halua osoittaa vanhemmillesi, että pärjäät ilman heitä?"
"Olisimme silti voineet lähteä vasta aamulla..."
"Silloin he olisivat voineet estää sinua, Saeko. Luota minuun, nyt on paras mahdollisuus karata."
Epäilys pilkahti katseessani vilkaistessani vielä kerran taakseni kohti kotitaloani. Miksi epäröin näin kovin? Halusin karata, halusin tehdä niin enemmän kuin mitään muuta, mutta silti minusta oli vaikeaa ylittää kotipihani aita. Katseeni kääntyi takaisin Ryoon, hopeanharmaaseen tiikeriraitaiseen kolliin, jota rakastin koko sydämestäni. Emo oli sanonut, että olin vielä aivan liian nuori ymmärtämään tällaisista tunteista mitään, mutta minä olin tuntemuksistani varma: tekisin Ryon vuoksi mitä vain.
"Luota minuun, Saeko", kolli toisti lämpimästi. "Me pärjäämme kyllä. En anna sinulle tapahtua mitään pahaa."
Ryon rohkaisevat sanat olivat riittävät, ja nyökkäsin napakasti määrätietoisuus silmissäni pilkahtaen.
"Olet oikeassa. Mennään."
Ryo hymyili, kiepahti ympäri ja loikkasi ketterästi aidalle. Seurasin häntä hieman kömpelömmällä loikalla. Juoksimme parin hiekkatien poikki kohti metsänreunaa, rinta rinnan. Korvissani humiseva tuuli tuntui vapauttavalta, ja sydämeni tuntui pakahtuvan. En ollut ikinä poistunut kotipihaltani, mutta nyt olin vapaa! Vanhempani eivät enää koskaan määräilisi minua, enkä joutuisi kuuntelemaan emoni loputonta marmatusta siitä, kuinka kotikissan kuului käyttäytyä. Saisin elää vapaana Ryon kanssa, eikä kukaan käskyttäisi meitä enää!
Metsä oli täysin pimeä, ja kesti hetken ennen kuin silmäni tottuivat siihen poistuttuamme katulamppujen valosta. Ryo kulki edelläni varmoin askelin, vilkaisten aina välillä taakseen kuin varmistaen, että pysyin mukana. Lumi narisi tassujeni alla ja kylmyys kipristeli varpaissani, mutta juuri nyt tunne tuntui vain tervetulleelta. En enää pääsisi kävelemään ihmisten pehmeillä matoilla tai pihapolun tasaisella laatoituksella, mutta se ei minua haitannut.
"Ryo, mihin olemme menossa?" kysäisin kollilta kirien tämän kiinni. "Menemmekö jo järvelle?"
"Ei kannata", Ryo torjui arvaukseni heti. "Sinne on parempi mennä vasta valoisaan aikaan. Jos törmäämme klaanikissoihin, on paras, ettemme vaikuta riistavarkailta. Menemme pesälleni, se on tässä lähistöllä."
Jännitys väreili selkäturkissani kollin mainitessa klaanikissat. Emoni oli kertonut metsässä asuvista klaaneista paljon, ja niin oli Ryokin. Molempien kertomuksia yhdisti se, että meidän olisi paras pysyä klaanien kanssa hyvissä väleissä, sillä heillä oli voimaa ja he olivat todella tietoisia reviireistään. Riistavarkaita ja tunkeilijoita ei päästettäisi pakoon helpolla.
Ryon asumus oli kuusenoksilla vuorattu kolo männyn juurakossa. Se ei näyttänyt kummoiselta, mutta siellä oli lämmintä ja mukavan tilavaa. Ryolla oli jopa muutama riistaeläin varastossa piilotettuna vahvanhajuisten oksien alle, jotta ketut sun muut petoeläimet eivät löytäisi niitä. Söimme yhdessä käyden sitten nukkumaan vierekkäin. Ryo todella omasi selviytymisen taidon. Hän pitäisi minusta kyllä huolta, kunnes oppisin itsekin elämään kunnolla luonnossa.


"Luojan kiitos satuimme törmäämään ymmärtäväisiin klaanikissoihin!" puuskahdin kävellessäni reippain askelin Ryon perässä. "Minä ehdin jo säikähtää."
"Eivät he yleensä harmittomille nuorille mitään tee", kolli totesi kohauttaen hieman lapojaan. "Mutta täytyy kyllä myöntää, että he olivat vaikuttavan näköisiä."
"Oli onni, että se Särkkätassuksi kutsuttu kissa oli mukana", mumisin vilkuillen taakseni siltä varalta, että meitä seurattiin. "Se 'Liekkitassu' ei vaikuttanut kovin mukavalta tapaukselta."
"Ei se olisi meille mitään mahtanut, sehän oli varmaan samaa ikäluokkaa kuin me!" Ryo tuhahti itsevarmasti.
"Mutta klaanikissa se silti oli!" intin. "Ei kahdesta erakosta ole vastusta edes oppilaalle, joka harjoittelee päivittäin taistelemalla kettuja ja mäyriä vastaan!"
Ryo pysähtyi äkisti ja katsoi minua kulmat koholla. "Että tekee mitä?"
"Harjoittelee", toistin kummastuneena. "Niinhän klaanikissat tekevät, etsivät mäyrät reviiriltään ja tappavat ne harjoituksen vuoksi."
Hopeanharmaan kollin viikset alkoivat väpättää, aivan kuin tämä olisi vain vaivoin pidätellyt nauruaan. "Anna kun arvaan. Kuulit tuon emoltasi?"
"Niin?" nolostuksen puna alkoi kohota kasvoilleni. Olinko sanonut jotain hölmöä?
"Ei tuollaista tapahdu", Ryo hyrisi huvittuneena. "Kissoja nekin vain ovat. Ne välttelevät mäyriä ja kettuja siinä missä mekin. Nyt tajuan, miksi kotikissat pitävät klaanilaisia niin pelottavina", kolli nauroi. "Tuo on puppua, Saeko. Klaanikissat saattavat olla meitä hieman vahvempia harjoitustensa vuoksi, mutta eivät ne harjoitukset mitään ylimaalisia ole. Hehän vain taistelevat keskenään - kynnet piilossa - ja harjoittelevat metsästystä ihan normaalisti."
"Mistä... tiedät?" mumisin epäilevänä, vaikka kollin sanoissa oli kyllä järkeä.
"Emoni oli klaanikissa, Saeko", Ryo tuhahti. "Olen kyllä sanonut sen."
"Mitä?" hengähdin. "Etkä ole! Missä klaanissa hän oli?"
"Tuuliklaanissa", kolli maukui ja jatkoi sitten ylpeään sävyyn: "Hän oli sen päällikkökin."
"Oikeasti? Miksi hän sitten lähti?" kysyin yllättyneenä.
"Emo ei puhunut siitä paljoa", Ryo totesi kohauttaen taas lapojaan. "Hän mainitsi jotain 'riittämättömyydestä' ja 'odotusten pettämisestä'. Ken sitten tietää, mitä hän tarkoitti."
"Onko isäsi myös klaanista?" kysyin kiinnostuneena, jatkaessamme matkaamme metsän halki.
"En tiedä", Ryo maukaisi. "En ole koskaan nähnyt häntä, eikä emo ole puhunut hänestä. Siksi olenkin tässä enkä emoni luona. Minulle syntyi viisi sisarusta, eikä emo voinut millään huolehtia meistä kaikista. Niinpä hän opetti meidät selviämään omillamme heti kun vain osasimme kävellä." Ryo nakkeli niskojaan ja huokaisi hiljaa. "Tykästyin itsenäisyyden tunteeseen niin kovin, että jätin sisarukseni ja emoni, lähtien omille teilleni kaksijalkalaan. Onneksi lähdinkin, koska muuten en olisi tavannut sinua." Kolli vilkaisi minua lapansa yli ja hymyili lämpimästi. "En tiedä, missä päin Sirpalesydän tällä hetkellä on, mutta eiköhän hänellä ole kaikki hyvin."

Nimi: Zare

13.02.2018 21:42
_____________________________________________

Nimi: Zare

13.02.2018 15:10
Loki// 12kp

Nimi: Loki

06.02.2018 19:53
Makoilin vakiopaikallani leirimme laidalla olevan männyn oksalla, korkealla muiden yläpuolella. En ollut vieläkään kyennyt unohtamaan Karaa tai Trishaa. Kynteni raapivat männyn kuivaa kaarnaa kiristellessäni hampaitani. Kuinka saatoinkin luottaa häneen? Ja vielä pahempaa: kuinka pystyin kaiken tämän jälkeenkin yhä välittämään hänestä?
Halusin heidät takaisin. Alyn, Trishan ja Karan. Ja Liamin, Aidan ja Naten. Halusin kyetä luottamaan jälleen muihin, halusin kaiken olevan hyvin. Halusin Trishan puhuvan tuntemuksistaan. Ehkä tältä olisi silloin vältytty.
Ajatukseni ajautuivat päivään, jona olin vienyt Karan myrskyklaanilaisille. Toby oli palattuani kysynyt, missä siskontyttöni oli, ja olin kertonut hänelle totuuden. Nykyinen luutnanttini oli ymmärtänyt helposti tekoni perimmäisen syyn.
”Sinä et luota meihin”, hän oli sanonut. ”Loki, Trishan teko tuli meille kaikille järkytyksenä, mutta sinä voit kyllä luottaa meihin muihin. Et voi hylätä kaikkia hänen vuokseen.”
Olin tehnyt jotain, jota en olisi normaaleissa olosuhteissa tehnyt pakottamallakaan: kertonut todelliset tuntemukseni Tobylle. Olin sanonut tarvitsevani aikaa. ”Tarvitsen aikaa löytääkseni luottamuksen uudelleen. Trisha ei ollut ainoastaan luutnanttini. Minä kasvoin hänen kanssaan, jaoin jokaisen ilon ja surun. Minä välitin hänestä, Toby. Koko muun lauman petos oli mielessäni todennäköisempää kuin hänen petoksensa. Eikä tilannetta helpota se, että hän tappoi Alyn. Sisareni, josta olin juuri oppinut välittämään, ja hänen pentunsa, jotka eivät osanneet edes metsästää. En olisi uskonut Trishan tekevän niin edes pahimmissa painajaisissani. Tarvitsen aikaa. En voi pakottaa itseäni luottamaan keneenkään näin pian sen jälkeen, kun minua on viilletty selkään läheisimmän ystäväni toimesta.”
Olin todella avautunut luutnantilleni, ja yllätyksekseni hän oli ottanut purkaukseni hyvin vastaan. Hän oli jopa lupautunut hoitamaan lauman johtamisen, kunnes koin taas kykeneväni siihen kunnolla. Korvani painuivat luimuun ja laskin pääni tassuilleni murahtaen hiljaa. Mennyttä ei voinut muuttaa. En tiennyt, pääsisinkö koskaan kunnolla takaisin jaloilleni.
Olisi varmaan paras vain opetella toimimaan lauman johdossa ilman luottamusta alaisiinsa. Olinhan tehnyt niin ennenkin.
”Kapteeni! Rajapartion raportti.” Väräytin hieman korviani kuullessani Tobyn äänen alempaa. Huoahdin hiljaa, nojauduin sivulle ja keikahdin alas oksalta. Kiepahdin ilmassa jaloilleni ja töpsähdin joustavasti alas Tobyn eteen. Pudotus oli ollut hieman liian pitkä ja tassujani kipristeli sen vuoksi, mutta samapa tuo.
Toby katsoi minua silmät suurina ja tuhahti hieman. ”Kapteeni, tuo ei ollut kovin viisasta. Pudotus oli aivan liian pitkä-”
”Raportti?” keskeytin luutnanttini huolehtimisen harvinaisen töykeästi. Toby kurtisti hieman kulmiaan mutta kohautti sitten lapojaan itsekseen.
”Partio sujui ongelmitta, mutta törmäsimme Myrskyklaanin partioon”, luutnantti aloitti. ”He ovat ilmeisesti päätyneet kärhämään jonkun muun klaanin kanssa viimeaikoina, koska partion jäsenillä oli monia uudehkoja arpia ja yksi jäsenistä, Särkkätassuksi esittäytynyt, kertoi sen johtuneen Tuuliklaanista.”
Epämukava värähdys kulki selkärangassani, ja kohotin toista kulmaani hieman hermostuneen oloisena, kehottaen kollia jatkamaan.
”Ivan kysyikin, tuliko tapauksessa menetyksiä”, Toby jatkoi. ”Emme saaneet tarkkoja tietoja heistä irti – ei ole klaanikissojen tapaista kertoa yksityiskohtia heidän heikkouksistaan – mutta Särkkätassu vakuutti, ettei Karalla ole hätää.”
”Hyvä niin”, huoahdin rentouttaen jännittyneet lapani. ”Tapahtuiko jotain muuta?”
”Ei”, Toby maukaisi. ”Kaikki sujui rauhallisesti.”
”Kuittaan”, mumisin käännähtäen ympäri. ”Lähden itse seuraavaan partioon.”
”Selvä.” Minun ei tarvinnut mainita Tobylle, että tarkoitin seuraavaa partiota, joka ei menisi lähellekään Myrskyklaanin rajaa. Luutnanttini tiesi kyllä, että välttelin kyseistä aluetta tällä hetkellä parhaani mukaan. Minun olisi opittava päästämään irti Karasta, eikä se onnistuisi, jos roikkuisin koko ajan klaanien rajalla.

Nimi: Zare

14.01.2018 18:54
____________________________________
Kataw// 31kp

Nimi: Kataw

13.01.2018 15:37
Se oli niitä hetkiä elämässään, jossa jokainen pysähtyi miettimään hetkeksi, jopa ne vahvimmat.

Valkoiset, sadeveden mukana tuoman mudan peitossa olevat tassut askelsivat eteenpäin mustilla kujilla, joka kerta vain raskaammin. Ainoana valon lähteenä toimivat rätisevät mainoskyltit. Veri valui turkkia pitkin ja likainen sadevesi valutti sitä pitkin maata, jättäen jokaiselle tiedon, että paikalla on ollut haavoittunut. Se ajoi paikalle saalistajia, rottia, kulkukoiria ja kissoja, jopa haaskalinnut saattoivat nälissään nylkeä kenet tahansa. Sillä hetkellä tuo valkoinen, varjojen sumentama hahmo oli heille varmasti kaikkein helpoin saalis, mutta he eivät tienneet kuka tuo oli. Vasta sen jälkeen, kun hän oli poistunut kaksijalkalasta. Vasta silloin, kun kaikki oli jo mennyttä ja tulevaisuus häämötti edessä tuoden eteen uusia haasteita, mahdollisuuksia sekä kunniaa.

Kaksijalkalan mustat tiet jatkuivat ja jatkuivat saaden kovaksi kovettuneet polkuanturatkin jo verestämään, mutta tuo kipu oli pienin mahdollinen sillä hetkellä, mitä valkoturkkinen kissa voisi saada osakseen. Kidutusta tuo ei tulisi enää ikinä sietämään, eikä sen jättämiä arpia. Henkisiä tai fyysisiä. Ei muiden kissojen naurua, solvausta, komentelua, saati pompottelua, valkoturkki tulisi olemaan oman elämänsä johtaja. Niin pitkään kunnes löytäisi itselleen jonkinlaisen kulkueen tai lauman, ja senkin jälkeen.

Kataw tähyili kaupungin loppua edessään, sen jälkeen tuo olisi vapaa tekemään mitä vain, kun pääsisi siitä vankilasta pois. Kaksijalkalan kissat eivät saaneet koskaan lähteä itä osaan, kenenkään tietämättä edes mitä siellä oli. He eivät saaneet poistua kaksijalkalasta, eivät uhmata sääntöjä, eivätkä tehdä ylipäätään mitään mitä vapaat kissat saivat tehdä. Oliko se elämä kuitenkaan niin toiveikasta ja unelmien täyttymistä, kuin moni oli ajatellut?

Aurinko nousi ja kaksijalkala alkoi heräillä taempana. Siinä vaiheessa Kataw oli kuitenkin jo kaukana siitä rotanloukusta ja hengitti valmiiksi saastuneisiin keuhkoisiinsa luonnon vahvoja hajuja. Ne pistivät nenään enemmän kuin kaksijalkalan saasteet, mutta se oli ymmärrettävissä vielä jotenkuten. Asiat voisivat olla huonomminkin, josta valkoturkki oli todella iloinen. Hänen nahkansa oli säilynyt ilman sen kummempia haavoja. Lukuun ottamatta Oksidiinin jättämiä riekaleita, mutta nekin korjautuisivat ajan saatossa. Aika paransi haavat. Niin Katawille oli kerrottu. Sillä kerralla jokin pieni ääni kuitenkin mielen syövereissä sanoi, että mikään ei paranisi aina täydellisesti.

Kysymyksiä kasvoi joka kerta enemmän ja enemmän naaraskissan kävellessä entistä raskaammin eteenpäin. Ensimmäinen ja pinnallisin sillä hetkellä oleva kysymys liittyi lumeen. Kaksijalkalassa satoi vain vettä, harvoin lunta ja silloinkin kun sitä tuli, se suli heti yhden yön jälkeen. Ainoat pienet lumikasat lojuivat roskisten lomissa, likaisena ja tuhkaisena. Siellä missä Kataw kuitenkin oli, lumi peitti maata ja sitä pitkin liukasteli, hetken ajan naaras jopa ajatteli, että haluaisi liukua ne pienet mäet alas. Se oli kuitenkin tyhmää pennun leikkiä ja jotain tapoja naaras sentään omisti, vaikka vapaa olikin. Vai oliko? Siltä se näytti varmasti, mutta sisältä olo tuntui vieläkin kahleissa olevalta kissalta. Eikö elämän pitänytkin olla nyt täydellistä? Varmasti ja niin tulisi olemaankin, ehkä siinä vain meni pidempään kuin naaras uskoikaan.

Tömähdys niskassa kertoi jonkun olevan nukkuvan, juuri heränneen, kissan yläpuolella ja selvästi tiputtavan hänen päälleen lunta. Se hätkähdytti naaraan hereille ja tuo ravisti nopeasti niskastaan lumet pois. Puut, varsinkaan hyvin tiheät, eivät tainneet olla Katawin juttu. Varsinkaan nukkumista varten. Sillä hetkellä Kataw ei kuitenkaan ollut miettinyt asiaa niin monelta kannalta, että olisi ymmärtänyt puussa elävän muitakin eläimiä. Ohikulkumatkallakin eläimet voisivat tiputtaa tuon päälle lunta, ei sitä koskaan tiennyt. Asia harmillisesti herätti väsyneen valkoturkin ja sai hänet jopa hieman äreäksi. Puuhan ja vielä se oksa olivat selvästi hänen. Vai omistiko villissä luonnossa mitään?
”Ahh!” naaras rääkäisi ja yritti ottaa kiinni pitkillä kynsillään puusta, mutta oli jo liian myöhäistä.
Kataw, kaksijalkalasta tullut kissa, oli ensimmäistä kertaa pudonnut lumihankeen puusta.

Valkoturkki kyyristeli horroksessa olevien oksien ja pensaiden välissä tiiraillen niiden alla olevaa lehtikasaa. Siellä rapisi, joten selvästi jokin elävä asui siellä tai oli siellä sinä hetkenä. Miten vain, Katawin vatsa murisi nälän tunteessa. Sen jälkeen, kun naaras oli herännyt, hän oli taivaltanut eteenpäin vailla päämäärään. Hiljalleen tuo alkoi ymmärtää, että hänellä ei tainnut tulla olemaan pitkään aikaan minkään näköistä päämäärää. Samassa Kataw hätkähti kuitenkin ajatuksistaan ja keskitti oranssit silmänsä tiukasti lehtikasaan. Ruskea kuono pilkisti lehtien alta ja siinä samalla naaras jännitti itsensä parhaaseen mahdolliseen vaanimisasentoon, jonka lumen päällä sai. Kataw toivoi kautta sielunsa, että onnistuisi hyppäämään painonsa takia lumen päällä ja saamaan tarpeeksi ponnistusvoimaa iskemään kynnet saaliiseensa. Kataw ravisti samalla hetkellä päätään taas poistaakseen ylimääräiset ajatuksensa ja keskittyäkseen pelkästään pieneen kasaan.

Naaras tunsi sen koko kropassaan, kun juoksi ympäri lunta, jahdaten hiirtä. Hän tunsi naurunalaisuuden, sen tunteen, kun muut nauroivat hänelle. Kissat ja jopa rotat. Se sai valkoturkin yrittämään entistä enemmän, tuntemaan kynsiensä pyrkimään äärimmäisyyksiin ja lihastensa venyvän ääripäästä toiseen. Hiiri oli pieni, mutta isokokoiselle Katawille hankala saalis kokoeron nähden. Se ehtisi sujahtaa edessä häämöttävään pieneen koloon, ellei hengästynyt kissa keksisi äkkiä jotain. Äkkiä oli kuitenkin kissan ajanmäärässä nopea aika ja samassa hiiri ehti sujahtaa koloonsa turvaan, Katawin hypätessä kömpelösti puun juurakon yli. Vastassa oli pehmeä, valkoinen lumi johon hän oli tottunut viimeiset hetket, laskeutumaan. Hiiri oli ehtinyt suojautumaan koloonsa ja nuori naaras oli jäänyt tyhjin mahoin lumeen seisomaan.

Kun aurinko oli painunut maiden taakse, tummuus valtasi jokaisen nurkan Katawin ympäriltä ja kävely vaikeutui huomaamattomasti. Tunne muistutti naaraan sisimmässä eniten sitä, kun otti ensimmäisiä askelia uusilla kujilla. Katawin pitäisi oppia kuitenkin unohtaa kaksijalkan ajattelu ja alkaa vertailla asioita ympärillä olevaan maastoon. Harmikseen, hän ei keksinyt paljoa yhtään hyvää ja kylmää lausetta jota voisi lausua mielessään. Asioiden uudelleen opettelu tulisi olemaan hankalaa, mutta kaiken oppi varmasti aikanaan. Siinä ympäristössä tarvittiin juuri niitä kylmiä ja viileitä hermoja, joita naaraalla riitti. Riittikö kuitenkaan tarpeeksi opettelemaan kaiken yksin, ilman ketään asiantuntijaa?

”Kataw”, naaras naukaisi viileästi ja tuijotti pienemmän, harmaan kissan silmiä tunteettomana.
”Sekö on nimesi? Kataw?” toinen osapuoli, kolli, virnisti ja heilutteli häntäänsä ilmassa antaen valkoturkin ymmärtää, että ei ole tervetullut.
Tuo tiedusti varsin hyvin yllä olevat vartijat, jotka tähyilivät silmät kiinni autioiden kaksijalkojen pesien ulko-osilta. Kataw ei jaksanut haastaa riistaa voimakkaiden kollien tai naaraiden kanssa, hän oli aivan liian väsynyt sellaiseen. Toisaalta, se olisi myös erittäin tyhmää.
”En yleensä tykkää toistaa sanomiani”, hän naukaisi jälleen kerran rauhallisesti.
Loppujen lopuksi naaras tarvitsisi jonkin paikan levätä pitkän matkan jälkeen ja kaksijalkala oli ensimmäinen oman, entisen kotipaikkansa jälkeen.
”Näin juuri. No mutta, uskoisin kuitenkin, että en päästä sinua sisälle. Näytät ensimmäisen asteen sarjamurhaajalta, joka on juuri tullut ulkomailta”, harmaa kissa naurahti hieman hermostuneesti ja heilautti häntäänsä merkiksi vartijoille.
Mikä rotanaivo, naaras mietti ja pyöräytti mielessään silmiään. Sen jälkeen hän käveli kollin viereen ja kuiskasi hiljaisella äänellä pari kohteliasta, valittua sanaa. Sisällään Kataw pystyi näkemään kissan silmien siristykset ja hämmennyksen valtaavan portsarin. Se jos jokin sai naaraan tyytyväiseksi.
”Ymmärrän hyvin, mutta mistä voin olla varma, ettei kukaan seuraa sinua ja ettet todellakaan ole ensimmäisen luokan sarjamurhaaja?”, kolli värähti ja käänsi silmänsä takaisin Katawin oransseihin.
Naaras huokaisi mielessään jälleen kerran ja työnsi pitkät kyntensä ulos ja lausahti:
”Näistä.”
Samassa hiljaisuus laskeutui kujalle, kun valkoturkki kääntyi ympäri ja työntyi suojarakennukseen saadakseen osakseen vartijoilta katseita, sekä murinaa. Kataw kuitenkin tiesi, että koirat olivat tarkoitettu murisemaan, joten hänellä ei ollut mitään hätää.

Kataw makasi tarpeeksi pehmeällä, repaleisella rievulla. Hän katseli ylhäältä alhaalla roihuavaa tulta, jonka ympärillä kissanpennut leikkivät ja emot vahtivat heitä tarkasti. Vanhukset rentoutuivat ja juttelivat hymyillen pehmeillä taljoilla. Elämänilo näkyi heissä niin selvästi, että jopa Katawin täytyi miettiä hetki mitä oli joutunut kokemaan Oksidiinin laumassa. Kidutusta, raakuutta, puremista ja viiltojen tekoja. Hylkimistä, kiusaamista ja pilkkaa. Rangaistuksia ja jokaista väärää katsetta antavaa rangaistiin. Jokaisesta hetkestä siellä rotanloukussa olemisesta muistuttivat naaraan arvet kaulassa. Hänet oltiin valittu henkivartioiden tulevaksi johtajaksi, mutta vaikka asema houkutteli, Kataw oli halunnut paljon enemmän. Sen johdosta hän päätti lopettaa hulluuden kaksijalkalassa ja tappaa ylempänä olevansa. Naaras ei kuitenkaan muistanut siitä kuunhuipusta paljoa mitään, ainoastaan Oksidiinin viimeiset kiroukset hänen peräänsä, ennen kuin tuo tippui korkean kaksijalkalan pesän huipulta. Sen jälkeen kaikki oli ohitse, mutta kaiken tuon jälkeen valkoturkin mielessä painoi ajatus: Miksi Oksidiini oli kutsunut häntä kaiken kirouksen päätteeksi rakkaaksi?

Kissat alkoivat käymään untenmaille, mutta valkoturkkinen naaras jäi tähyilemään heitä korkealta. Hän oli aina tykännyt tutkia kissoja omalla tavallaan ja ymmärtää heidän heikot kohtansa, omaksi hyväkseen toki. Omalla tavallaan Kataw sai maineekseen juuri sen kylmän ja tunteettoman kissan, mutta tottahan se oli. Naaras ei muistanut paljoa pentuajoista eikä varmasti senkään takia tiennyt oikeasta minästään mitään. Se oli niitä asioita, joita Kataw vihasi yli kaiken. Niiden ajatusten saattelemana naaras yritti rentouttaa itseään edes vähän, kuunnellen ulkona pyyhältävää tuulta.

//Luku on hieman hidastempoinen, siinä ei tapahtu paljoa mitään, mutta sellaisia ne ensimmäiset tarinat mulla aina on :D Kataw ei tiedä metsän sanastoa, joten kyllähän se sitten näkyy. Toivottavasti tämä tästä nyt vähän paranee.

Nimi: Zare

04.01.2018 22:35
________________________________________

Nimi: Zare

04.01.2018 21:16
Keith// 27kp, 38kp

Nimi: Keith/Kotkatassu

02.01.2018 21:46
Kuljin hohtavalla niityllä suuren hahmon rinnalla. Kun olin ensimmäisen kerran nähnyt kollin, olin kieltämättä ollut hieman peloissani tämän kokoa. Nyt kun kuljin hänen rinnallaa, en enään ollut peloissani, vaan utelias. Kuka tämä kolli oli, mistä hän on peräisin ja miksi hän tulee aina minun luokseni.
"Kysymyksesi ovat hyviä nuorukainen", tämä yhtäkkiä puhui matalalla äänellään.
"Sinä siis osaat lukea ajatuksia vai?", kysyin tältä mietteliäänä.
Kolli hymyili ja pysähtyi hetkeksi.
"En nyt sanoisi että se on selvää lukemista, mutta ymmärrän sinua ilman sanojakin, niinkuin sinä ymmärrät siskoasi", tämä sanoi ja loi katseensa tähtiitaivaalle. Ne olivat kauniita, kirkkaita ja ne vaikuttivat jotenkin eläviltä.
"Soturit ovat kovin eloisia tänään. He ovat iloisia että päätit valita tämän polun", hahmo sanoi ja loi lempeän katseensa minuun. Katsahdin ensin kollia ja sitten loin katseeni taivaalle. Suljin silmäni ja hymähdin huvittuneena.
"Sopiiko kysyä, kuka oikeastaan olet?", kysyin kääntyen hahmon puoleen. Tämä otti muutaman askeleen eteenpäin ja kääntyi sivuttain.
"Aikoinani minua kutsuttiin monella nimellä, mutta niistä pysyväksi jäi nimi Uskonsiipi", kolli vastasi.
"Se on hieno nimi, Uskonsiipi. Oletko kenties joku klaanikissa, nimesi ainakin kuulostaa sellaiselta", kysyin. Uskonsiipi naurahti ja asteli lähemmäs.
"Sen saat tietää ajallaan, mutta nyt sinun on aika herätä", tämä sanoi ja nuolaisi korvaani.


"Herätys, on aika herätä", kuulin Varjosydämmen naukaisevan pehmeästi. Naaras nuoraisi korvaani herättääkseen minut. Raotin silmiäni ja haukottelin suuresti. En ollut hetkeen nukkunut noin makeasti.
"Olemme pian perillä, on ehkä parempi, että kävelet itse loppu matkan", Ruohotähti sanoi. Nousin tämän selästä ja saatuani rähmät pois silmistäni, lähdin seuraamaan heitä. Uni oli kylllä maittanut moisen taistelun jälkeen, mutta en ollut varma, olinko taas nähnyt unta vai en. Lähestyimme lumen peittämää pensas seinää. Pystyin haistamaan useiden kissojen hajut ilmassa. Kaksi varjoklaanilaista käveli seinämässä olevasta tunnelista läpi edelläni. Tunneli oli ehkä lyhyt, mutta yllättävän pimeä.
*Tästä se sitten lähtee*, mietin ennen kuin astuin ulos tunnelista lumen peittämälle aukiolle. Olin yllättynyt kuina hienolta paikka näytti. Ihan sama minnepäin katsoin, löysin aina jotain uutta ja mieleeni heräsi tuhansia kysymyksiä joihin halusin pian saada vastauksen.
"Kuka tuo on?", kysyi innokas ääni hieman kauempaa. Käänsin pääni äänen suuntaan ja näin hyvin nuoren oloisen pennun.
*Osuin siis oikeaan, heilläkin on perheet täällä*, mietin Varjosydämmen sähähtäessä pennulle joka pinkui takaisin emonsa luokse. Kehräsin hieman huvittuneena. Ruohotähti pyysi Varjosydäntä viemään minut jonnekkin lepäämään. Tai pikemminkin piiloon uteliailta katseilta. Seurasin mustaa naarasta jonkinlaiseen suureen pesään joka oli rakennettu pusikon suojiin. Pesä oli hyvin eristetty ja siellä oli useita sammalmättäitä makuupaikkoina.
"Yleensä täällä saa olla vain sotureita. Mutta en keksi minne muuallekkaan sinut veisin, oppilaat eivät katsoisi hyväksi jos menisit heidän pesäänsä ja pentutarhassa on liian täyttä ilmankin." Varjosydän selitti. Istuin alas hänen viereensä.
"Mistä olet muuten kotoisin?", naaras kysyi. En ollut ihan varma mitä vastata.
"Kaukaa", vastasin epämääräisesti. Voisin kai kertoa että asuin ennen kaupungissa, mutta ehkä oli parasta pitää lemmikkitaustani salassa. Kerta klaanilaiset eivät suhtautuneet hyvin vaeltajiin, kuka tietää mitä he ajattelisivat kotikissasta.
"Synnyin ihmisten kaupungissa... Tai siis kaksijalkojen kaupungissa", selitin.
"Aivan", naaras sanoi ymmärtäväisesti.
"Elämä oli kaduilla aika rankkaa, mutta ihan viihdyttävää", jatkoin naaraan kuunnellessa.
"En kumminkaan mielellään puhuisi siitä sen enempää, huonoja muistoja, ymmärrät kai", naurahdin hermostuneena. varjosydän nyökkäsi merkiksi ymmärtäneensä. Jatkoimme juttu tuokiotamme vielä hyvän aikaa.


Varjosydämen korvat heilahtivat. Pian itsekkin kuulin joukon kissoja saapuneen leiriin.
"Partio palasi, tule", naaras kehotti. Npusin ylös ja seurasin häntä aukiolla. Siellä oli paljon kissoja puhumassa toisilleen. Muutama niistä jotka huomasivat minut katsoivat minua kylmästi ja supisi jotain vierustoverinsa korvaan. Jotkut taas hymyilivät kulkiessani heidän ohitseen.
"Saapukoon jokainen oman riistansa metsästämään kykenevä suurkivelle klaanikokoukseen!", Ruohotähti kailotti korkean kiven päältä. Näiden sanojen jälkeen aukiolle virtasi lisää ja lisää kissoja. Aloin tuntea itseni hieman hermostuneeksi. Varjosydän oli kyllä selittänyt minulle mitä nimityksessä tapahtuu ja mitä minun tulee tehdä milloinkin. Olin kyllä osittain kuunnellut, mutta kun olin kuullut että minull eannettaisiin uusi nimi, olin jäänyt pohtimaan, minkälaisen nimen itse saisin. Kissat kerääntyivät aukiolle jättäen suurkiven eteen pienen ympyränmuotoisen alueen.
"Kuten osa varmasti on jo huomannut riveihimme liittyi uusi kissa. Keith tule tänne." Ruohotähti sanoi ja hyppäsi sulavasti alas kiveltä ringin keskelle.
Varjosydän kuiskasi minulle käskyn kävellä päällikön eteen. Kävelin suuren kollin eteen ringin keskelle. Kuulin takaani puheensorinaa. Jotkut olivat ystävällisempiä kuin toiset. Ymmärsin kyllä, että klaania kohdanneiden tapahtumien taki uusi kasvo saattoi olla epäilyttävä, mutta uskoin, että tulisin todistamaan itseni heillekkin.
"Olet päättänyt liittyä Varjoklaanin Keith, jättäen taaksesi erakon tien. Tästä päivästä lähtien siihen päivään saakka kunnes saat soturinimesi sinut tunnetaan Kotkatassuna. Sisusi ja rohkeutesi tuo mieleeni taivaiden suuren petolinnun. Toivon, että käytät niitä palvellaksesi klaaniasi hyvin jo oppilaana", kolli lausui kuuluvasti ja loppu hänen puheestaan tuntui minulle osoitetulta. Nyökkäsin tälle varmasti. En oikein edelleenkään osannut sanoa, tai pikemminkin uskaltanut sanoa mitään, joten pysyin hiljaa Ruohotähden jatkaessa.
" Varjosydän oppilaasi nimitettiin soturiksi joten olet valmis ottamaan uuden oppilaan. Olet taitava ja uskollinen soturi odotan että siirrät nämä taidot Kotkatassulle", päällikkö sanoi Varjosydämelle. Naaras asteli muutaman kissan välistä luokseni ja kosketti kuonollaan omaani. Olin hieman hämmentynyt, mutta uskoin, että olin ollut ajatuksissani kun Varjosydän kertoi tästä kohdasta.
"Hienosti meni", naaras sanoi. Yhtäkkiä kuulin jonkun huutavan klaaninimeäni.
"Kotkatassu, Kotkatassu!", tämä huusi ja vähitellen lisää kissoja liittyi huutoihin. Olin ihan ymmälläni. Vaikka moni ei liittynytkään hurrausten kuoroon, melkein puolet olivat kumminkin siinä mukana. Se että niinkin moni kissa hurrasi uutta nimeäni, tuntui jotenkin uskomattomalta.
*Vai että Kotkatassu*, tuumin. Ei se huono nimi ollut. Kotkat olivat uljaita lintuja ja lensivät korkealla nähden kauas, vaikka olisivatkin pysyneet paikallaan. Ruohotähti oli keksinyt kyllä osuvan nimen. Ruohotähti heilautti häntäänsä merkiksi kissoille hajaantua. Varjosydän käski minun mennä tutustumaan muihin oppilaisiin. Eli niihin muihin ikäisiini kissoihin, joitten nimen pääte on "tassu". Astelin Varjosydämen osoittamaan suuntaan. Oppilaiden pesän edessä istui kaksi ikäistäni kissaa juttelemsassa toisilleen. Tutustuin aika nopeasti kaupunkilais kissoihin, mutta en ollut varma sujuisiko se yhtä helposti klaanikissojen kanssa. Päätin kumminkin unohtaa turhat hermoiluni ja olla vain oma itseni. Sittenpähän näkisin, tulisimmeko toimeen vai ei.
"Anteeksi, onko tämä oppilaiden pesä?", kysyin kohteliaasti kaksikolta. Toinen kissoista oli musta naaras, jolla oli ystävällinen katse sinisissä silmissään. Toinen, harmaan värinnen kolli katsahti minuun hetken arvioiden, muttei vihamielisesti.
"Sinähän olet se erakko joka liittyi klaaniimme, etkö vain?", harmaa kolli kysyi.
"Kyllä, olen Keith, eikun siis Kotkatassu!", korjasin nopeasti. Musta naaras naurahti.
"Älä huoli, Harmaatassukin esitteli itsensä vahingossa nimityksen jälkeen Harmaapennuksi", naaras sanoi.
"Tuiketassu!", Harmaa kolli sähähti nolona. Hymyilin hieman. Kaksikko vaikutti mukavalta ja uskoin että tulisimme toimeen keskenämme. Pian pesän suuaukolle ilmestyi ruskea kolli. Tämä ei tosin vaikuttanut yhtä ystävälliseltä kuin kaksi muuta. Hän katsoi minua hieman varautuneesti ja tuhahti sitten.
"Tämäkö on siis se klaanin ulkopuolinen kolli josta kaikki puhuvat? On kyllä aika mitään sanomaton, häntäkin puuttuu", kolli sanoi.
"No sinäpä olet oikea päivänsäde", totesin. Kolli yritti selvästi saada minut tuntemaan oloni ei halutuksi ja pönkittää samalla omaa egoaan.
"Niin mikä oli?", kolli kysyi ja astui lähemmäs.
"Sinuna en alkaisi isottelemaan erakko. Vaikka päällikkkö antoikin sinun liittyä, se ei tarkoita että olisit osa klaania. Sinussa ei edes virtaa soturin veri, enkä usko, että sinusta edes tulee soturia", kolli sanoi ja kierteli ympärilläni.
*Lapsellista*, tuumin. Kollin piti yrittää huomattavasti enemmän, jos halusi saada minut menettämään malttini.
"Vesitassu, anna Kotkatassun olla", Harmaatassu komensi. Vesitassuksi kutsuttu kolli vain pyöräytti silmiään.
"Ei tässä mitään Harmaatassu. On totta, että suonissani ei virtaa sama veri mikä teissä, mutta mitä väliä sillä loppupeleissä edes on? Samanlaista punaista nestettä se kumminkin on", sanoi ja katsahdin Vesitassuun. Kolli nyrpisti kuonoaan hieman.
"Klaaniveri ja erakkoveri ovat kyllä kaksi ihan eri asiaa", tämä sähähti.
"Ymmärrän toki, että arvostat elämääsi klaanissa ja klaanikissojen sukua, mutta emmekös me kaikki kumminkin ole yhtä lailla kissoja? Synnymme ehkä eri paikassa ja kasvamme eri olosuhteissa, mutta kaikilla meillä on turkki, joka pitää lämpimänä, kynnet joilla puolustaa perhettämme ja silmät joilla nähdä maailma ympärillämme. Ei meidänkään välillämme ole siis sen enempää eroa kuin meillä ja sisaruksillamme. Vaikka turkki olisikin erilainen, eikö hän silti olisi siskosi tai veljesi Vesitassu?", kysyin ja istuin alas. Vesitassu näytti epäröivän mutta pysyi vaiti.
"Meillä on kumminkin hyvin paljon yhteistä. Sama maa, sama ilma ja sama taivas. Ehkä jos alkaisimme etsimään erojen sijasta samankaltaisuuksia niin, noh, kukapa tietää", lopetin ja kävelin sisälle pesään. Vesitassu jäi paikoilleen seisomaan hampaat irvessä. Hän ei ehkä halunnut myöntää sitä, mutta olin loppupeleissä oikeassa. Tarkoitukseni ei ollut tietenkään loukata häntä tai klaanin elämäntapoja, mutta sanoin vain miten itse asian näin. Kävelin syvemmälle pesään katse edelleen paikallaan nököttävässä Vesitassussa, kun yhtäkkiä törmäsin johonkuhun. Hiekanruskea nuorukainen hätkähti törmätessäni häneen. Katseemme kohtasivat raidallisen kollin kanssa.
"Anteeksi, olin ihan ajatuksissani", pyysin anteeksi. Kollin silmissä oli jostain syystä hyvin inspiroitunut katse. Minusta tuntui, että hänen katsoessaan jäisiin silmiini, hänen meripihkan väriset silmänsä tuikkivat.
"Älä huoli, olin itsekkin omissa maailmoissani", kolli hymyili.
"Olen Viistotassu, hauska tavata", kolli sanoi. Hänen hymynsä tuntui yhtä lämpimältä kuin itse kesän aurinko.
"Kuin myös, olen Kotkatassu, liityin tänään", sanoin hymyillen hieman nolona takaisin.
"Tiedän, olin itseasiassa ensimmäinen joka hurrasi uutta nimeäsi", kolli sanoi ja nyökytteli.
"Se olit siis sinä?", kysyin yllättyneenä. Kolli nyökkäsi täynnä energiaa.
"Kuulin myös mitä sanoit vesitassulle. Se oli hyvin sanottu ja tuskin kukaan klaanisyntyinen kissa edes uskaltaisi sanoa sitä hänelle", Kolli kertoi.
"Kiitos, kai. Kerros Viistotassu, onko hän aina tuollainen?", kysyin.
"Ei, hän vain on varovainen, eräs erakko kerran kävi hänen kimppuunsa rajalla ja hänen mestarinsa piti pelastaa hänet. Hänellä on siis vain hieman ennakkoluuloja kokemuksensa takia, muuten hän on oikein mukava ja hyvä metsästäjä", Viistotassu kertoi. Nyökkäsin ymmärtämisen merkiksi.
*Toivottavasti pääsen vielä joskus tutustumaan häneenkin paremmin*, toivoin hiljaa mielessäni.
Lähdimme hetken juttelun jälkeen kiertämään leiriä Viistotassun kanssa ja puolessa välissä kierrosta, myös Tuiketassu liittyi seuraamme. Käytyämme kierroksen läpi, oli jo ilta ja ilmeisesti päivän viimeinen partio lähti kierrokselle rajojen ympäri. Tuiketassu oli itse mennyt mukaan partioon mestarinsa kanssa. Minä ja Viistotassu suuntasimme oppilaiden pesään. Kaikkien muiden oppilaiden pedit olivat lähellä toisiaan, mutta itse päädyin nukkumaan tyhjälle makuupaikalle hieman kauemmas muista. En tahtonut saada unta. Päivän tapahtumat pyörivät päässäni hurjaa vauhtia. Lopulta sain kumminkin hetken pyörittyäni unen päästä kiinni ja nukahdin tyytyväisenä muun klaanin nukkuessa ympärilläni.



//Kirjoitan tästä lähtien Varjoklaanin tarinoihin. Tää käy kiertämässä rajat huomenna Varjosydämen kanssa.

Nimi: Keith

01.01.2018 22:56
Haukottelin äänekkäästi. Olin valvonut melkein auringon nousuun asti miettien, mitä päättäisin. Olin pohtinut sekä klaanielämän, että vaeltajan elämän hyviä sekä huonoja puolia. Miksen vain olisi voinut sekä jatkaa matkailua ja tulla vahvaksi samalla. Olisin tietenkin voinut aina lähteä jatkamaan matkaani ja yrittää löytää jonkun toisen vaeltajan opettamaan minua, mutta en voinut olla varma, että löytäisin ikinä ketään yhtä vahvaa saatika haluskasta opettajaa kuin Varjosydän. Mietin myös, miksi halusin tulla vahvaksi aluksikaan. Miksi en voinut jäädä asummaan kotiin ja totella isääni, kunnes hän olisi kouluttanut minusta periän ja samalla taistelian. Vastaus tähän oli helppo, jos olisin jäänyt kotiin, koulutuksen alettua en olisi voinut enään lähteä. Perijän ja myöhemmin johtajan velvollisuudet olisivat sitoneet minut kotikaupunkiini. Toisaalta, klaaneille heidän reviirinsä olivat tärkeitä ja kerta he pyytävät vihaamiansa vaeltajia liittymään riveihinsä, tarkoittaa sekin kovaa kuria. Koulutus tällllaiseen elämään kestää kauan ja tuskin koulutettuja kissoja päästetään noin vain lähtemään tai seikkailemaan. Olisiko tilanne siis sama kuin kotona? Jos valitsisin klaanielämän, olisinkko taas häkissä. Tulisiko minusta sotakone, joka pääsisi käyttämään siipiään vain taistelussa ja sen jälkeen sullottaisiin taas häkkiin. Tilanne olisi kumminkin parempi kuin kotona, sillä ainakin pääsisin välillä ulos häkistä. KLaanielämä tosin kuulosti mielenkiintoiselta ja selviäisin mahdollisesti helpommin hengissä kevääseen asti. Varjosydän oli kertonut että hän ruokki klaanin ja klaani ruokki hänet, eli klaanilaiset pitivät huolta toisistaan. Mieleeni muistuivat ajat kotona emon ja sisarusteni kanssa. Olimme aina pitäneet toisistamme huolta. Klaaneissa varmaan eli paljon sellaisia perheitä. Klaanissa varmaan ystävystyisin myös uusiin kissoihin. Ehkä jopa itsekkin perustaisin perheeni klaanissa. Päätös oli hankala.
*Löydä oma polkusi, me uskomme sinuun, sama se mitä valitsetkaan*, muistin veljeni sanoneen ennen kuin olin lähtenyt kotoa. Hymähdin ja naurahdin hiljaa.
"Oma polkuni", sanoin ääneen. Olin päätökseni tehnyt. Olin ajatellut niin paljon, että olin unohtanut pestä turkkini. Istuin alas odottamaan Varjosydäntä ja rupesin pesemään itseäni.

Päivä alkoi jo kääntymään iltaan, kun kuulin Varjosymännen kutsuvan minua. Olin saanut hetki sitten suurella vaivalla siistittyä itseni ja näytin syötävän hyvältä, vaikka itse sanonkin. Naaras asteli pesän aukiolle muutaman lumisen puskan takaa. Hyppäsin alas männystä, jonne olin kiivennyt tähystämään. Huomasin, että Varjosydän oli tuonut mukanaan jonkun toisen kissan. Innokkuuteni vaihtui hetkessä epävarmuuteen. En ollut ikinä luottanut samointein outoihin kissoihin, joten katsoin tätä yhtä epäillen, kuin hän katsoi minuun. Jäin seisomaan Varjosydäntä vastapäätä, jotta näkisin kokoajan myös tuntemattoman kollin.
"Keith, hyvä että löydyit. Tämä tässä on Ruohotähti. Hän on klaanini päällikkö, otin hänet mukaani kuulemaan vastauksesi", naaras kertoi. Hänestä näki, että hänkin oli hieman hermostunut.
"Miksi? Aiotteko ajaa minut kaksin pois jos en haluakkaan liittyä?", kysyin mulkaisten kollia. Tiesin kyllä, että Varjosydän ei tekisi niin. Hän tiesi voittavansa minut itsekkin helposti, joten päällikön tuomiseen täytyi olla jokin muu syy. Olin kumminkin päättänyt pysyä varuillani.
"Ei tässä siitä ole kyse hiirenaivo", naaras sähähti ja vilkaisi sitten Ruohotähteä. Kolli katsoi minua arvioiden. Tämä astui askeleen eteenpäin hyvin varman oloisesti.
"Varjosydän kertoi sinun olleen se kolli, joka löi tuosta noin vain myrskyklaanin soturin hyökkäämällä tämän kimppuun männystä. Onko tämä totta", Kolli kysyi katsoen minua nenänvarttaan pitkin. Karvani nousivat hieman pystyyn.
"Löin häneltä ilmat pihalle tiputtutuessani, entäs sitten? Eikö muka olisi pitänyt. Tämä hyökkäsi selvästi alankynnessä olevan nuoren kollin kimppuun. Päätin antaa tasoitusta", sähisin päin kollin naamaa. Tempperamenttini alkoi taas vaikuttaa ja unohdin kokonaan, ettei minun kannattaisi olla näin uhmakas tällaisessa tilanteessa. Kolli kohotti kulmaansa ja samassa huomasin kollin yrittävän iskeä minua pitkällä hännällään. Hyppäsin nopeasti taaksepäin, mutta silloin kolli iski minua kuonoon vahvalla tassullaan. Lensin iskun voimasta lumeen.
"Ruohotähti!", Varjosydän huudahti järkyttyneenä.
"Älä puutu tähän", Ruohotähti komensi. Naaras oli jännittänyt kaikki lihaksensa, mutta pian hän vaikutti huomanneen jotain ja rentoutui hiukan. Nousin nopeasti ylös ja katsoin kollia murhaavasti. Tunsin kuinka raivo ja taistelutahto täyttivät ajatukseni ja minusta tuntui, kuin en olisi enään hallinnut kehoani siinä hetkessä. Hyökkäsin kollia kohti sen ene,pää ajattelematta ja tartuin hampaillani tämän etujalkaan. Tämä ei ollut moksiskaan moisesta. Ruohotähti tarttui minua niskasta, repäisi irti jalastaan ja heitti minut kauemmas. Lensin ilman halki, mutta tällä kertaa tipuin jaloilleni. Hyökkäsin heti uudestaan ja tähtäsin kollin lapaan. Kun olin hyppäämässä tähän kiinni, tämä väisti helpon oloisesti. En saanut muuta kuin vedettyä kynteni kollin turkkia pitkin. Käännyin nopeasti etutassujeni varassa ja vamiina uuteen hyökkäykseen. Kolli kumminkin kerkesi potkaista minut kauemmas itsestään. Tätä jatkoi hetken aikaa. Sain välillä hyökkäykseni perille, mutta ne eivät tuntuneet tekevän mitään jälkeä kollin paksuun nahkaan. Suurimmaksi osaksi kolli vain väisti hyökkäykseni. Kollin heitettyä minut taas valkeaan hankeen, rupesin väsymyksen myötä vihdoin kehoni hallintaani. Tässä taistelussa oli jotain pielessä. Ruohotähti tuntui vain väistelevän ja puolustautuvan ja vaikka tämä oli lähettänyt minut useasti lentämään, en tuntunut saavan vammoja. Minun pitäisi olla ihan veren peitossa noista iskuista. Silloin tajusin sen, mitä Varjosydän oli heti alussa huomannut.
*Hän ei käytyä kynsiään*, tajusin. Tämä ei siis ollut oikea taistelu. Tämä oli vain testi. Ruohotähti halusi nähdä osasinko taistella ja olisinko sopiva soturiksi.
"Mikä on pentu, mikset juokse. Sinuna yrittäisin juosta karkuun ennen kuin lähtee henki", kolli sanoi kylmästi. Vaikka olinkin jo lukuisten hyökkäysten myötä hengästynyt ja voimani tuntuivat olevan loppu, kampesin itseni takaisin ylös ja katsoin päällikköä syvälle silmiin.
"Sitten minulta menee henki", sanoin. Molemmat kissat vaikuttivat yllättyneiltä.
"Ajatelkoot muut mitä tahtovat. Lyökööt minut maahan niin monta kertaa kuin tahtovat. Minä en luovuta. Minä en pakene. Olen itse tieni valinnut ja aion kulkea sen pystypäin. Liian kauan olen kuunnellut mihin en pysty ja mitä en voi tehdä, mutta ei enään. Aion tulla vahvaksi, aion näyttää kaikille epäiliöille kuinka väärässä he olivat. Ja aion todistaa niin isälleni kuin sinulle, että minusta tulee hyvä taistelia. Todistan, että joko minusta tulee klaanin arvoinen soturi, tai kuolen yrittäessäni!", huusin täynnä tahdonvoimaa. Lähdin juoksemaan kohti Ruohotähteä viimeistä iskua varten. Kolli valmistautui ja tarkkaili minua katseellaan. Syöksyin kohti kollin oikeaa etujalkaa ja sain tämän luulevaan sen olevan oikea kohteeni. Paljastin hampaani ja melkein sain napattua Ruohotähteä tämän jalasta. Kolli kumminkin väisti juuri niin kuin olin odottanutkin. Salaman nopeasti muutin suuntaani ja hyppäsin kollin yli. Juuri ennen hyppyä nappasin tätä niskasta joka oli suojaamaton väistön seurauksena. Vedin kaikin voimin kollin hypyn aikana maahan kyljelleen samalla kun itse pyörin vähän kauemmas. Nousin äkkiä ylös ja hyppäsin kohti kollin vatsaa. Silloin kolli vaihtoi kylkeä ja otti minut vastaan. Tämän takajalat osuivat vatsaani vasten ja etutassut rintaani. Ruohotähti Ponnisti jaloillaan ja heitti minut pois päältään. Mätkähdin lähelle pientä mäntyä ja pyörin muutaman kierroksen lumessa, kunnes osuin sen runkoon ja pysähdyin. Olin ihan lopussa. Haukoin taukoamatta henkeä, kaikkia lihaksiani poltteli enkä enään edes jaksanut nousta. Ruohotähti nousi ylös lumesta ja asteli luokseni. Hän painoi tassullaan minut maahan. Oli helpotus huomata, että kollikin vaikutti hieman hengästyneeltä.
"Olet selvästikkin taistellut ennenkin, mutta et ole lähelläkään soturin tasoa", kolli sanoi. Sydämeni jätti lyönnin välistä. Olin yrittänyt kaikkeni, mutta eikö sekään ollut riittänyt vakuuttamaan päällikköä?
"Vielä", tämä sanoi hetken tauon jälkeen. Valkea kolli nosti tassunsa päältäni ja hymyili hiukan.
"Anteeksi tuo äskeinen. Kuten varmaan itsekkin tajusit, testasin sinua. Varjosydän kertoi, että sinusta saisi hyvän soturin ja vaikka uskonkin häntä, halusin varmistaa että olitko itse samaa mieltä. Sinussa on sisua poika ja tasitelet yllättävän hyvin sellaiseksi, joka ei ole oppinut keneltäkään tastelun alkeita. Kuten sanoinkin jo, et ole vielä soturin tasolla, mutta olen samaa mieltä mitä Varjosydän. Oikealla koulutuksella, ja hyvällä asenteella, sinusta voisi tulla jopa yksi parhaista", kolli kertoi. Minua rupesi väkisinkin hymyilyttämään. Kukaan ei ollut koskaan aiemmin kehunut taistelutaitojani. Varjosydän käveli päällikön vierelle selvästi helpottuneena.
"Varjoklaanin päällikkönä tarjoankin sinulle, Keith, oppilaan paikkaa. Mutta saat itse päättää, haluatko ottaa paikan vastaan?", Ruohotähti kysyi. Virnistin pää puoliksi hangessa.
"Harkitsin sitä pitkään ja liityn mielelläni riveihinne. Kunnioitan teitä ja haluan oppia lisää klaaneista ja teiädän tavoistanne. Vastaukseni on siis kyllä", sanoin. Molemmat soturit vaikuttivat olevan mielissään vastauksestani.
"Varjosydän, auta Keithiä kipuamaan selkääni", päällikkö sanoi laskeutui maahan.
"Ei sinun tarvitse minua kantaa, pystyn kyllä itsekkin kävellä", sanoin äkkiä ja yritin nousta, mutta läsähdin samoin tein takaisin maahan. Varjosydän kehräsi huvittuneena.
"Leiriin on pitkä matka ja olet selvästi vielä väsynyt äskeisestä. Voit kävellä sitten loppumatkan, kunhan olet hetken hengähtänyt", kolli sanoi lempeästi. Nyökkäsin lopulta hyväksyvästi ja varjosydämen autettua minut päällikön selkään, lähdimme matkaan.
*Olisipa perheeni nähnyt tämän*, mietin matkatessani päällikön kyydissä pitkin metsää. Taistelu oli uuvuttanut minut täysin ja ennen kuin huomasinkaan, olin jo täysin unessa.




// Lasi, tää herää vasta vähän ennen leiriä.

Nimi: Zare

31.12.2017 12:34
________________________________

Nimi: Zare

31.12.2017 12:34
Keith// 29kp, 15kp, 11kp, 7kp
Loki// 38kp

Nimi: Silver

31.12.2017 09:51
Heräsin Melanien herätessä. Olin ottanut tavaksi nukkua tämän jalkojen päällä.
"Tule Silver" tämä sanoi.
Seurasin häntä keittiöön jossa hänen emo ja isä jo söivät. Vanha kokki laski eteeni palan raakaa lohta ja vähän kaviaaria sekä kupin kermaa. Kehräsin kiitokseksi ja sain kokin hymyilemään. Pidin kartanon ruuista enkä oikeastaan kaivannut metsään. Melanie oli hyvin mukava samaten muut kaksijalat. Minun ei enään tarvinnut palella joka yö eikä nääntyä lehtikadon aikaan kotikisun elämässä on puolensa. Toisaalta en koskaan voi saada pentuja enkä päättää omista menoistani. Kaipasin Yötassua öitä tämän vieressä ja harjoituksia tämön kanssa. Rakastin häntä. Minua sureti etten tiennyt missä tämä oli vai oliko enään hengissä. Eniten metsässä kaipasin emoani, tämän lempeää katsetta, lämmintä turkkia ja pihkaista tuoksua. Läsnäoloa.
----
Istuin ikkunaludalle ja katsoin kun pitkä hirviö liukui ulos portista.
Melanien emo kutsui minua.
Tassuttelin tämän luo ja kehräsin kuuluvasti.

Nimi: Keith

31.12.2017 03:31
Nielaisin palasen hiirtä ja nuolaisin huuliani. Aloin vähitellen ymmärtää miksi naaras oli niin ystävällien minua kohtaan.
*Elämä täällä tosiaan on rankkaa*, totesin. En olisi halunnut myöntää sitä, mutta näemmä isäni oli oikeassa. Tiesin jo miettimättä, että päätös ei tulisi olemaan helppo. Halusin tottakai tulla vahvaksi, jotta voisin palata kotiin vahvempana, mutta en välttämättä tulisi yhtä vahvaksi yksinäni. Lisäksi, nyt minulle olisi tarjolla sekä paikka asua ja joku, joka olisi valmis kouluttamaan minua. Toisaalta, hintana siittä olisi vapauteni kulkea minne tahdon, milloin tahdon. En osannutkaan vastata heti mitään naaraalle.
"Totta puhuen, en osaa heti vastata. Näin kuinka taistelit klaanisi kanssa niitä muita kissoja vastaan, ja olen todella vaikuttunut. Haluaisin totta kai oppia taistelemaan ja välillä voittaa tappeluissa. Mutta toisaalta, olen aina halunnut matkustaa ja nähdä maailmaa, tavata kissoja ja näin. Lisäksi, se tarkottaisi täysin uutta elämäntyyliä", sanoin hieman harmissani. Varjosydän näytti hieman pettyneeltä, mutta hän vaikutti ymmärtävän mitä tarkoitin.
"Eli, onko vastauksesi siis ei?", tämä kysyi vielä varmistaen.
"En minä sitä tarkoittanut, mutta tuota, pystytkö antaa minulle vaikka päivän miettimisaikaa. Voisin ajatella asiaa ja sitten vastata?", pyysin. Varjosydän mietti hetken ennenkuin vastasi pieni toivon hymy kasvoillaan.
"Uskon, että sen voin sinulle järjestää. Mutta sinun tulee olla varovainen ja pysytellä lähellä tätä kaksijalkojen pesää. Partiomme eivät yleensä kulje kovin lähellä tätä paikkaa, joten sinua ei huomata niin helposti", Hän sanoi.
"Kaksijalat? Tarkoitatko ihmisiä?", kysyin. Naaras kaliisti hieman päätään.
"Niin tosiaan, et puhu täysin samaa kieltä kuin me", tämä totesi.
"Enpä taida", totesin itsekkin.
"Vaikka en olekkaan vielä päättänyt, haluisin silti kuulla vähän lisää klaanesta j aelämästä niistä. Jos siis vain viitsit kertoa", sanoin ja jäin odottamaan Varjosydämen kertomusta.



// Lasipallo~

 

©2018 Metsäketo - suntuubi.com