Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

MyrskyklaaniJokiklaani Tuuliklaani Varjoklaani ⇔ Tähtiklaani Erakot ja kotikisut 

 

Klaaneihin kuulumattomien tarinat

Jos hahmosi ei kuulu yhteenkään klaaneista, tulevat sen tarinat tänne.

Erakoiden kuulumisia

Uhat: Vapaana kulkeva koira ja nälkäinen kettu lähellä Myrskyklaanin aluetta. Reviirikiistat.

 

 1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Zare

05.05.2019 16:52
___________________________________________________________________________ ___________
____________________________________________________________ __________________________
Älkää kirjoittako enää tänne tarinoita.
_____________________________________________________________ _________________________
______________________________________________ ________________________________________

Nimi: Zare

21.04.2019 23:00
________________________________________________________________

Nimi: Zare

21.04.2019 22:18
Warui// 20kp

Nimi: Warui

21.04.2019 00:12
"et voi olla tosissasi!" Kuulin Xion huutavan sisarelleen.
"Yritä edes ymmärtää, lauma ei ole minua varten enkä halua elää peläten Elysian hyökkäävän. Haluan oppia tuntemaan perheeni." Noman hento ääni maukui.
Istuin hiljaa puunoksalla kuunnellen kaksikok dialogia, tuuli onneksi vei tuoksuni toiseen suuntaan joten kukaan ei huomannut minua.
"Ei sinulla ole ketään sukua siellä, minä ja Warui olemme perheesi!" Xio huusi
"Xio, minä olen varjoklaanilainen jopa sinun pitäisi tajuta se. Keneltä luulet perineesi turkkisi värin, keneltä minä perin nämä korvat, kuka oli ainoa varjoklaanilainen joka isoisämme lisäksi jäi kaipaamaan waruita! Senkin idiootti, typerä karvapallo olen jo päätökseni tehyt; minä lähden." Noma vastasi veljelleen samalla mitalla.
"Mutta emme enään ikinä metsästäisi yhdessä, emme vaihtaisi kieliä. Et voi jättää minua näin Noma, älä lähde sinä kuulut laumaan olet aina kuulunut. Ei verellä ole väliä olet puhdas laumakissa." Xio suostutteli jo lempeämmin.
"Xio olen tehnyt päätökseni ja palaan sinne missä meidän molempien pitäisi olla, kotona eikä missään laumassa hortoilemassa ja pelkäämässä kuollaksemme jotain erakkoa. Haluan oppia tappamaan sen erakon, haluan olla vapaa pelosta. En jaksa enään tätä. Olen vapaa tekemään mitä haluan ja sinä saat tanssia emon pillin mukaan mutta minä lähden, toivottavasti et pääse hengestäsi niin voin joskus esitellä sinut pennuilleni." Noma puuskahti.
"Pennuistako tässä on kyse, jonkun herhiläispäisen kollinko perässä sinä sinne menet!?" Poikani huusi täysin menettäen itsehallintansa.
"Miten kiittämätön nulikka oletkaan, kaiken sen jälkeen mitä emomme teki rakentaessaan meille elämän, paikan missä asua ja ruokkiessaan ja hoivatessaan meitä monen monta kuuta näinkö sinä Noma osoitat kiitollisuutta! Jätä meidät jonkun tyhmän soturin takia?" Hän jatkoi.
"Minä lähden sinne koska minä kuulun sinne, koska olen varjoklaanin kissa. Ja kyllä minä haluan rakentaa perheeni sinne, mutta en lähde sinne yhdenkään kollin takia en ole niin vatupää kun emomme joka jätti kaiken kollin takia. Nyt jos sallinette Kiraxiol waruinpoika minä lähden." Noma näpäytti.
"sinä saat aivan itse kertoa Lokille mutta minä näytän sinulle miten erakot, hylkiöt, karkotetut häädetään reviiriltäni" Xio murisi ja oli jo hyppäämässä siskonsa kimppuun kun puutuin peliin.
"Nominnea ja Kiraxiol" maukaisin kuuluvasti kiivetessäni alas puusta.
"Emo?" Xio ihmetteli
"Jätä siskosi rauhaan, hän on vapaa tekemään miten haluaa. Minä kerron Lokille älä siittä huoli" maukaisin pojalleni.
"Noma, onnea matkaan kerro terveisiä isälleni." Sanoin tyttärelleni.
"Kerron"hän maukui hiljaa ja kääntyi lähteäkseen etten näkisi hänen itkevän.
"Kuurahelmi"maukaisin hitaasti.
"Mitä?" He maukaisivat yhteen ääneen.
"Isäsi toivoi sitä nimeksesi." Maukaisin pudistellen päätäni.
"Kiitos"noma maukui ja tassutteli rajan yli kadoten metsään, matkaten kohti omaa elämäänsä.
"Isämme?" Xio ihmetteli
"No ei sitä pentuja yksi saa." Tuhahdin.
"Karlos?" Hän arveli.
"Voi kun olisikin ollut." Maukaisin pudistellen päätäni.
"Emo!" Xio huudahti
"Tuomitse ja ajattele ihan mitä lystäät kuule, minäkin olin joskus nuori ja ei sen pitänyt olla mitään vakavaa mutta se vain meni vähän pidemmälle kun suunnittelin." Huokaisin.
"En olisi ikinä uskonut" hän vastasi päätään pudostellen.
Katsoin poikaani silmiin ja näin hänessä vain joka päivä enemmän isäänsä. Mitä olinkaan mennyt tekemään? Tosin en muuttaisi mitään jos voisin. Hän ei olisi ollut yhtä hyvä isäkun Karlos mutta yhdeksi yöksi sitäkin parempi.
"Elät vain kerran, ota ilo irti siittä." Vastasin hymyillen hiljaa.
Xio vain naurahti, mitäpä muuta tähän voisikaan vastata? En totisesti tiedä, mutta jos isäni saisi tietää... voi luoja mikä sotku siittä syntyisi.
"Tulehan Loki varmasti jo odottaa meitä leiriin, ja vielä pitää saalistaa." Maukaisin ja laskin häntäni hänen selkänsä päälle.



Nimi: Zare

16.04.2019 19:40
Riika// 19kp
Loki// 12kp
Elysia// 60kp

Nimi: Elysia

16.04.2019 19:13
Lumet olivat viimein sulaneet kokonaan, ja metsä alkoi olla jo kohtalaisen kuiva hiirenkorvan ensimmäisten sateiden jäljiltä. Aurinko paistoi lämpimästi, ja oli suorastaan täydellinen aamu metsästämiselle. Tunsin itseni pirteämmäksi kuin aikoihin, ja siitä kiittää sain kauniin sään lisäksi Jimiä. Olin tavannut kollin kanssa melkein päivittäin, ja kyseiset tapaamiset olivat nostaneet mielialaani hurjasti.
”Isä, lähden metsälle!” maukaisin ohimennen, kiirehtien jo ovea kohti. Rocky kierähti kyljeltään vatsalleen, ja tunsin hänen katseensa seuraavan hetken kulkuani.
”Mistäs moinen into kumpuaa?” kolli maukaisi ennen kuin ehdin ulos. ”Et normaalisti ole maailman innokkaimpia metsästäjiä, varsinkaan näin aikaisin aamusta.”
”Ulkona on hieno ilma”, totesin kääntäen katseeni takaisin isäni suuntaan. ”Hiirenkorva saa minut pirteäksi.”
”On tässä varmasti muutakin”, Rocky maukui saaden minut vakavoitumaan ja lapani hieman jännittymään. ”Olit eilenkin kovin pirteällä päällä. Ja toissapäivänä, vaikka satoi. Kerrohan, mistä tässä on kyse – tai ennemminkin kenestä?”
”En ymmärrä, mitä tarkoitat”, mumisin ja yritin estää korvanpäitäni punehtumasta. Tuloksetta.
”Voi, kyllä sinä ymmärrät”, Rocky hyrähti yllättävän kepeästi. ”Kyllä minä rakastuneen kissaneidin käytöksen tunnistan. Tuohan mielitiettysi näytille, jotten erehdy kohtelemaan häntä rajanrikkojana.”
Hetkeen en osannut sanoa yhtään mitään, ja tiesin hyvin kasvojeni suorastaan hehkuvan. ”Minä- En-”, yritin änkyttää, mutta soperrukseni keskeytti Rockyn huvittunut ”mrrau!”
”Rentouta lihaksesi, kultaseni”, isä maukaisi leppeästi. ”En minä sille kollille mitään tee, vaikka hän olisikin rikkonut hieman rajoja. Jos hän tekee sinut onnelliseksi, hän saa jäädä. En ikinä aiheuttaisi sinulle mielipahaa, tiedät sen kyllä.”
Tajusin, etten täysin luottanut hänen sanoihinsa. Hän varmasti testaisi Jimin taistelutaitoja, enkä todellakaan halunnut kollin joutuvan nokikkain isäni kanssa, tietäen mitä mieltä tämä Rockystä oli. Sitä paitsi isä varmasti tunnistaisi Jimin. Hän saisi tietää, etten ollutkaan onnistunut ensimmäisessä hänen antamassaan tehtävässä.
Nyökkäsin todella jäykästi, käännähdin ympäri ja pinkaisin ulos pesästä. Että olinkin ollut typerä. Totta kai isä huomasi muutoksen käytöksessäni. Nyt minulla ei ollut muita vaihtoehtoja kuin antaa hänen tavata Jimi. Ajatus sai ikävän tunteen kiertämään rinnassani, sillä jotenkin tiesin, ettei kohtaamisesta tulisi hyvää jälkeä. Ei isä vahingoittaisi Jimiä pahasti eikä Jimi varmasti tekisi isälle mitään, mutta niistä kahdesta en varmasti saisi ystävyksiä yrittämälläkään. Elämäni tärkeimmät kissat olivat keskenään vihollisia, vaikka yrittäisivätkin muuta esittää. Että hankinkin itseni taas vaikeaan paikkaan. Olin rakastunut kissaan, joka minun olisi pitänyt tappaa jo aikoja sitten.
Mitä minun pitäisi sitä paitsi Jimille sanoa? Ei hän tiennyt vielä tunteistani. Me olimme yhä vain ystävät. Voisin sanoa, että isä sai tietää hänestä ja haluaa tavata hänet, mutta isä varmasti kohtelisi Jimiä kumppaninani ja paljastaisi todelliset tunteeni hänelle. Mitä minun kuuluisi tehdä?
Ainakaan en pysähtyisi metsästämään, se oli varma. Mieleni myllersi niin kovin, etten saisi edes umpijäistä hiirtä kiinni juuri nyt. Minun täytyisi vain etsiä Jimi ja toivoa, ettei hän ollut kovin kaukana tapaamispaikaltamme vaikka olikin vielä näin aikaista.
”Jimi!” huusin heti, kun sain rajan näkyviini. ”Jimi! Oletko täällä?”
Ehdin huutaa kollin nimen vielä kerran, ennen kuin läheisestä risukosta kuului rapinaa ja esiin astui hyvin hämmentyneen näköinen punaruskea kissa juuri tapettu vesimyyrä hampaissaan.
”Elysia?” Jimi maukaisi toinen kulma kummastuksesta koholla. ”Miten sinä näin aikaisessa olet? Onko jokin hätänä?” hän jatkoi heti huomattuaan ahdistuneen ilmeeni, ja hetkessä hän oli jo kiirehtinyt luokseni tiputtaen vesimyyrän siihen paikkaan.
”En edes tiedä”, myönsin pudistellen päätäni. ”Saatan ylireagoidakin, mutta minua ahdistaa aivan kamalasti, Jimi.”
”No, mikä on?”
”Isä sai tietää sinusta”, mumisin. ”Hän arvasi käytöksestäni, että jotain oli meneillään. Hän haluaa nähdä sinut.”
”Jos hän ei kovin vihamieliseltä kuulostanut, en näe ongelmaa-”
”Ongelmia on tuhansia!” keskeytin kipakasti. ”Isä lupasi kyllä, ettei tee sinulle mitään, mutta hän varmasti testaa taistelutaitosi ja metsästyskykysi. Hän ei varmasti tule hyväksymään kolmatta kissaa reviirillemme asumaan, ei sitten millään.”
”Olen mielestäni kohtalaisen hyvä sekä taistelemisessa että metsästyksessä”, Jimi maukui yrittäen selkeästi rauhoitella minua. ”Enköhän minä testaamisen kestä. Ja jos hän lupasi olla satuttamatta minua, niin eihän tässä voi mitään käydä. Jos hän ei hyväksy minua, häivyn, siinä se. Stressaat turhaan.”
”Kohtalainen ei ole riittävä”, sihisin. ”Kyllä minä olen kertonut, millaisia hänen pitämänsä harjoitukset ovat. En minä halua, että sinulle käy mitään, Jimi, edes vahingossa!”
”Luottaisit minuun enemmän”, kolli hymähti huolettoman oloisena, vaikka hänen silmissään tuikki selkeästi kasvava epäröinti. ”Kyllä minä pärjään.”
”Luotan sinuun enemmän kuin tajuatkaan”, mumisin korvat luimussa. ”En vain tiedä, mitä isäni aikoo.”
Jimi tutkaili minua hetken aikaa katseellaan pää kallellaan. ”Miksi hän edes haluaa nähdä minut?” kolli mietiskeli. ”Haluaako hän tavata kaikki ystäväsi? Eikö se ole hiukan rajoittavaa?”
Avasin suuni mutta napsautin sen salamannopeasti takaisin kiinni. Kasvojani kuumotti taas, enkä kehdannut katsoa Jimiä silmiin. Minun pitäisi sanoa hänelle. Itse, ennen kuin isä sanoisi sen.
”Ou”, Jimi päästi pienen hämmästyneen äännähdyksen, ja naurahti sitten pienesti. ”Taidan tajuta.”
Avasin taas suuni ja vedin henkeä, mutta yllätyksekseni Jimi painoikin vain häntänsä suulleni, vaientaen minut ennen kuin sain sanottua mitään.
”Ymmärrän”, kolli maukaisi todella lämpimästi, pehmeämmin kuin hän oli koskaan minulle puhunut. ”Ei sinun tarvitse sanoa sitä nyt. Sanot sitten, kun sinusta oikeasti siltä tuntuu. Odotan ihan kuinka kauan on vain tarpeen.”
Kummallinen kirvelevä tunne sai minut räpyttelemään silmiäni, ja tajusin kyyneleiden kihonneen silmäkulmiini. Kukaan ei ollut ikinä puhunut minulle tuollaisella äänensävyllä. Se oli niin ymmärtävä, välittävä ja lempeä, että se sai sydämeni särkemään.
En ansainnut Jimiä, en todellakaan ansainnut häntä.
”No, eipä tässä varmaan mutkittelukaan auta”, Jimi maukui huoahtaen hieman. ”Isäsi haluaa tavata minut. Siinä se. Koska tilanteesta ei ole järkevää ulospääsyä, ei siitä kannata tehdä kovin isoa juttua.”
”Mutta minä en halua, että te tapaatte”, maukaisin ääni särkyen hieman, ja nielaisin väkipakolla kurkkuuni hiipineen palan. ”Hän muistaa sinut varmasti, Jimi. Minä en halua, että hän näkee sinut. Sinun kuuluisi olla hänen kirjoissaan kuollut.”
”Siitäkö onkin kyse?” Jimi naukaisi kohottaen taas toista kulmaansa. ”Ehkä se sitten vain osoittaa, että olen kestävä. Oletan sen olevan hyvä juttu?”
”Sinun ei kuuluisi olla elossa”, kuiskasin tukahtuneesti. ”Minä epäonnistuin. Minä aiheutin isälle pettymyksen sinun kauttasi kahdesti. Ensin en saanut sinua tapettua, ja nyt jaan uskollisuuteni perheeni ulkopuolelle. Minä en halua, että hän on pettynyt minuun. Hän saattaa rangaista minua sinun kauttasi, enkä minä halua, että sinulle käy mitään.”
Jimi oli taas hetken vaiti. ”Kenenkään ei kuuluisi pelätä, että oma isä rankaisee noin merkityksettömistä ’virheistä’”, kolli maukui sitten. ”Sinun ei kuuluisi joutua pelkäämään isääsi.”
”Rangaistukset kuuluvat koulutukseen”, niiskahdin yrittäen koota itseäni ja lopettaa hermoilemisen. ”Ne ovat välttämätön osa tehokasta koulutusta. Virheistä rangaistaan. Siinä se.”
Jimin kurtisti kulmiaan, mutta hän näytti ennemmin huolestuneelta ja surulliselta kuin ärtyneeltä. Sitten kolli pudisti hitaasti päätään ja huokaisi.
”Ei se toimi noin, Elysia”, hän maukui hiljaa. ”Mutta siitä ei ole järkevää keskustella nyt. Miten on, menemmekö sanomaan heipat isällesi vai etsimmekö jonkin kiertotien?”



”Kiertotietä ei ole”, mumisin itselleni, kun lähestyimme Valvomoa. ”Kiertotietä ei ole. Kaikki menee hyvin. Stressaat turhaan.”
Jimi oli kulkenut vierelläni täysin vaiti, katsellen ympärilleen ja tutkien ympäristöä. Kolli oli napannut muutaman myyränkin tuliaisiksi, jotta Rocky ottaisi hänet mahdollisimman neutraalisti vastaan. Hän näytti olevan hieman varuillaan, mutta silti hänen olemuksensa oli jotenkin rento ja luottavainen. Minä olin tässä se, joka tärisi kauttaaltaan eikä kyennyt rauhoittumaan.
”Hengitä, Elysia”, Jimi maukaisi saaden kylmät väreet kulkemaan selkäni läpi. ”Me vain keskustelemme. Ei sen kummempaa.”
”Entä jos hän ei pidä sinusta?” mumisin. ”Tai ei pidä sinua sopivana minulle.”
”Hän sanoi, ettei vahingoita minua. Luulin, että luotat isääsi?”
”Niin luotankin”, suhahdin. ”Mutta minä myös tunnen hänet ja hänen tapansa. Meillä on hieman eri käsitykset siitä, mikä on vahingoittamista ja mikä vasta leikittelyä.”

”Isä? Palasin jo”, huhuilin ovensuulta, astahtaen sitten Valvomon suojaan Jimi vanavedessäni. Rocky ei kuitenkaan ollut petipaikallaan, eikä sen koommin muuallakaan näköpiirissäni. ”Isä?”
Ehdin ottaa muutaman askeleen eteenpäin, kun kuulin äkkiä pienen rasahduksen takaoikealta, ja samassa Jimi päästi tukahtuneen ynähdyksen. Kiepahdin niskakarvat pystyssä ympäri, ja tajusin Rockyn pitelevän kollia maassa.
”Kukas meillä täällä on, hm?” isäni murisi matalalla äänellä. ”Etkö pistä vastaan? Taidatkin olla hieman avutonta sorttia?”
”Tarkoitukseni ei ole haastaa riitaa”, Jimi maukui täysin tyynesti, pysytellen aloillaan Rockyn otteessa. ”Olen vieraana reviirilläsi, joten minulla ei ole oikeutta taistella vastaan. Kutsuit minut itse, joten oletan, ettei aikeenasi kuitenkaan ole suoraan tappaa minua. Olisit voinut vain pistää tyttäresi tekemään niin.”
Suupieleni nytkähti enkä kyennyt rentouttamaan lapojani, ja vilkaisin hieman terävästi Rockya. ”Isä, riittää jo”, maukaisin. ”Päästä hänet ylös.”
Kolli ei kuitenkaan tuntunut kuulevaankaan minua, vaan kallisti hieman päätään katse tiiviisti Jimissä. ”Tavat sinä ainakin osaat. Minähän se tosiaan taisin sinut itse kutsua tänne.” Rocky astahti taaksepäin, päästäen Jimin nousemaan ylös. ”Nimesi?”
”Jimi”, punaruskea kolli naukaisi ravistellen pahimmat pölyt turkistaan. ”Sinun nimesihän on Rocky?”
”Oikein meni”, isä maukaisi pää hieman kallellaan. ”Kertoisitko nyt hieman tarkemmin, kuka tämä kolli on, Elysia?” Rocky käveli pois Jimin luota, suoraan minun ohitseni pyyhkäisten ohimennen kylkeäni hännällään. ”Hänen nimensä vaikuttaa tutulta. Oletko sanonut sen ennen, vai olenko kuullut sen jotain muuta kautta?”
Nielaisin tuskin huomattavasti, ja vilkaisin lyhyesti Jimiä. Tuon silmistä paistoi vastahakoisuus, ja kollin viesti oli minulle yhtä selvä kuin hän olisi huutanut sen päin naamaani: Jos en halunnut isän tietävän, ei minun kannattaisi kertoa. Rockyn äänestä ei ottanut selville, testasiko hän minua vai eikö hän oikeasti muistanut Jimiä. Räpäytin silmiäni muutaman kerran, suoristaen ryhtini ja kääntäen katseeni pois Jimistä. En voisi valehdella isälleni päin naamaa.
”Olet tavannut hänet ennenkin”, totesin kääntäen päätäni hieman sivulle, osoittaen puheeni näin petipaikalleen palanneelle isälleni vaikken häntä silmiin katsonutkaan. ”Hän on se pentu, joka minun piti tappaa kun olin ensimmäistä kertaa metsällä kanssasi. Se, joka tuli reviirillemme vanhemman kissan kanssa.”
”Vanhemman kissan, jonka minä tapoin”, Rocky hymähti. ”Mitä muuta? Miksi hän on tässä?”
”Ilmeisesti epäonnistuin tehtävässäni”, nau’uin ikävän tunteen puristaessa kurkkuani. Rocky siis muisti, nyt hän vain testasi, kuinka tarkkaan tarinan kertoisin. ”Jimi selvisi, ja tapasin hänet seuraavan kerran muutamia kuita sitten. Silloin, kun niskassani oli se tulehtunut haava.” Epäröin hetken. Kuinkakohan paljon olisi turvallista kertoa? Toisaalta pimittämisestä ei olisi enää mitään hyötyä.
”Jimi sattuu olemaan myös se kissa, joka hoiti tulehduksen kuntoon”, jatkoin, vaikka Jimi alkoi selvästi käydä levottomaksi painostavan ilmapiirin takia. ”Hän tietää yrteistä kohtalaisen paljon.”
”Mutta Elysia, mitä lupasitkaan tehdä sille kissalle?” Rocky kysyi painostavalla äänellä. ”Vai lupasitko mitään? Muistanko väärin?”
”Lupasin tappaa hänet, kun haavani olisi parantunut”, mau’uin katsahtaen Jimiä todella lyhyesti. ”Mutta en kyennyt tekemään sitä.”
”Miksi?”
”Välitän hänestä liikaa.” Nyt tuntui jo siltä, että halkeaisin kohta rintaani puristavan tunteen vuoksi. ”Eikä hän ole enää nykyään ylittänyt rajaamme.”
”Valehtelit silti asiasta minulle.”
”Tiedän, ja olen siitä pahoillani”, mau’uin, kuullen isäni askeleiden tulevan taas lähemmäs. ”Epäonnistuin tehtävässäni, valehtelin sinulle ja nyt olen tuonut vieraan kollin reviirillesi. Otan vastaan minkä rangaistuksen vain katsot sopivaksi.”
”Minkä vain?” Isäni ääni kuului nyt jo korvani juuresta. Sain hädin tuskin estettyä jalkojeni tärinän, ja painoin silmäni kiinni nyökäten napakasti.
”Minkä vain.”
”Eikö sinunkin mielestäsi pätevin rangaistus olisi täyttää ne tehtävät, joita sinä et kyennyt tekemään?” Rocky kysyi matalalla äänellä, kävellen hitaasti lähemmäs Jimiä. ”Vai mitä sanot, kultaseni?”
”Olisi”, myönsin, lähinnä nyyhkäisten sanan. Tiesin, että tämä päättyisi näin. ”Isä, olen pahoillani ja teen mitä vain haluat, mutta älä satuta Jimiä, ole kiltti.”
Rocky pysähtyi aivan Jimin eteen, kuono hädin tuskin hiirenmitan päässä Jimin kuonosta. Jimi pysyi järkähtämättä paikoillaan, ja hänen silmänsä kielivät ennemminkin inhosta ja ärtymyksestä kuin pelosta. Rocky oli hetken täysin vaiti, kallistaen päätään puolelta toiselle kuin tutkien Jimiä katseellaan, ja tuhahti sitten.
”Eiköhän tämä riitä.”
Jännitys raukesi jäsenistäni ja helpotuksensekainen kiukku tulvahti aaltona ylitseni. Isä oli vain leikitellyt. Testannut, missä rajani kulki ja kuinka Jimi reagoisi siihen, että isäni kaivoi kaikki epämukavatkin tiedot minusta irti näin helposti.
”Sinulla vaikuttaa ainakin pokka pitävän hyvin”, Rocky maukui Jimille, tuijottaen tätä tiiviisti silmiin. ”Se kuitenkin hieman arveluttaa minua. Et tehnyt elettäkään, vaikka Elysialla oli epämukava olla. Voinko todella uskoa tyttäreni sinun tassuihisi?”
”Sen voin sanoa, että jos en olisi täällä sinun vieraanasi, olisit jo menettänyt korvasi”, Jimi totesi kireällä, ärtyneellä äänellä joka sai korvani värähtämään. ”Älä saarnaa minulle siitä, osaanko pitää Elysian turvassa. Sinä tässä olit se, joka epämukavuutta hänelle aiheutti.”
”Aiheutinko?” Rocky toisti kohottaen kulmiaan. ”Mitä sanot, Elysia? Teinkö olosi epämukavaksi?”
”Ansaitsin sen”, totesin rutiininomaisesti. ”Virheistä on saatava palautetta.”
”Hyvä, että ymmärsit tarkoitukseni”, Rocky hymähti. ”Enhän minä sinua huvikseni kiusaisi.” Kolli siirsi huomionsa takaisin Jimiin. ”Et vaikuta kovin huonolta tapaukselta. Jos opit tämän paikan säännöt, saat jäädä. Elysian metsästystulos on huomattavasti parempi, kun hän on hyvällä tuulella, joten pitäisin sinut mielelläni hänen lähellään.”
Nyt uskalsin vihdoin hengittää, ja Jiminkin silmissä pilkahti yllättyneisyys. En voinut estää itseäni hymyilemästä, ja hännänpääni taipui kippuraan ilosta.
”Kiitos. En tuota pettymystä”, Jimi maukui nyökäten hieman, vilkaisten sitten minua väläyttäen veikeän hymyn.
”Parempi olisikin”, Rocky hymähti ja vilkaisi sitten kahta myyrää, jotka oli tiputettu parin hännänmitan päähän kolleista. ”Lähtekäähän metsälle. Elysia, rangaistuksesi on hankkia minulle kani päivälliseksi. Se riittäköön tällä kertaa.”
”Kelpaako rusakko, vai lähdemmekö nummille?”
”Kani ja rusakko eivät edes rimmaa, Elysia. Älä pakota minua toistamaan itseäni.”
Isäni piikittely ei edes haitannut minua, sillä helpotuksen tunne oli peittänyt kaiken muun alleen. Kuittasin käskyn nyökkäyksellä, ja lähdin sitten Jimin kanssa ulos.

”Sanoinhan, että kaikki menisi hyvin”, Jimi maukui päästyämme muutaman ketunmitan päähän Valvomolta. ”Mutta Elysia, onko hän aina noin… arvaamaton?”
”Ei, satuin vain aiheuttamaan hänelle pettymyksen”, huoahdin. ”Isä on oikeasti mukava kissa, kunhan ei joudu hänen väärälle puolelleen.”
”Kaipa sitten niin”, Jimi mumisi kääntäen katseensa taas eteen. ”Nummille? Eivätkö ne ole kokonaan Tuuliklaanin omistuksessa?”
”Eipä se ole minua ennenkään estänyt”, totesin kohauttaen lapojani. ”Sinun kannattaa varmaan odottaa meidän reviirillämme. On helpompaa päästä pälkähästä yksin, kahden kissan hajut huomattaisiin helpommin.”
”Parempi idea olisi pysyä kaukana klaanireviireistä”, Jimi mutisi. ”Mutta etköhän sinä tiedä, mitä teet. Yritetään nyt kuitenkin löytää kani nummien ulkopuolelta.”
”Kai sitten.”

Nimi: Loki

02.04.2019 18:06
”Ole varovainen puhuessasi hänen kanssaan”, Akon vielä vannotti, kun kuljimme aukiolla kohti hänen pesäänsä. ”Älä pistä häntä muistelemaan tapahtumia liikaa. Hän on vielä hyvin herkässä tilassa.”
Kiki oli viimein palaillut entiselleen – tai niin entiselleen kuin oli realistisesti odotettavissa - ja hän voisi toivottavasti pian palata lauman normaaleihin toimiin. Sitä ennen minun ja lauman olisi kuitenkin saatava tietää, kuka Minnien kuoleman takana oli. Minun todella olisi oltava varovainen sanojeni kanssa, jotta Kiki ei tipahtaisi takaisin samaan shokkiin, jossa hän oli ollut likipitäen kuun ajan.
”Tiedän kyllä”, totesin parantajakollille. ”Olen niin varovainen kuin kykenen. Tarvitsen hyökkääjän tuntomerkit, en mitään muuta.”
Akon nyökkäsi pienesti ja pujahti sitten edelläni pesäänsä. ”Kiki?” hän kutsui astuessamme pesän hämärään. ”Oletko valveilla?”
Pieni hymähdys kävi myöntävästä vastauksesta, ja pian erotinkin kilpikonnakuvioisen hahmon varjoissa. Silmieni totuttua hämärään hieman seurasin Akonia hänen siskontyttönsä luokse. Ikävä tunne pisti rintaani, kun annoin katseeni liukua nuoren kissan kasvoilta tämän kyljille. Kiki oli kuin varjo entisestään, laiha ja apaattinen. Akonin mukaan tästä eteenpäin hän tarvitsisi vain aikaa ja tekemistä toipuakseen täysin, sillä yksikään yrtti ei tuonut hänen optimistisuuttaan takaisin itsestään.
”Huomenta, Kiki”, naukaisin pehmeästi alokkaalle. ”Kuinka voit?”
”…Hyvin”, Kiki totesi hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Kai. Ainakin luulen niin.”
Kävin makaamaan kilpikonnakuvioisen naaraan viereen ja tutkailin tarkkaavaisesti tämän katsetta. ”Hyvä sitten. Minun pitäisi puhua sinun kanssasi. Sanothan, jos tilanne käy sinulle liian epämukavaksi, niin voimme kyllä jättää keskustelun kesken.”
Kiki nyökkäsi aavistuksen, katsomattakaan minuun päin. ”Haluat tietää, kuka kimppuumme kävi”, naaras maukui hyvin, hyvin hiljaa.
”Niin”, vahvistin. ”Osaatko antaa hänestä – tai heistä – tuntomerkkejä? Sinun ei tarvitse käydä tapahtumia lainkaan läpi, jos et halua. Tarvitsemme vain tiedon siitä, ketä meidän on varottava.”
”Se oli naaras”, Kiki maukui tyhjällä äänellä. ”Punaruskea, nuorehko naaras. Hän kävi ilman mitään syytä kimppuumme. Sanoi, että hän näyttää tällä tavalla, ettei heidän asioihinsa tulisi puuttua.”
Silmäni siristyivät viiruiksi. ”Elysia?” murahdin vilkaisten Akonia. Mustavalkoisen kollin silmät liekehtivät, ja hän nyökkäsi pienesti. Olimme saaneet tietää Kazukin kimppuun kävijän sekä Aomen ja Riikan reviiriltämme pois ajaman kissan nimet klaanilaisilta. Rocky ja Elysia olivat kuulemma aiheuttaneet harmia myös sekä Jokiklaanille että erityisesti Myrskyklaanille.
”Todennäköisesti”, parantaja murisi. ”Kiki, eikö paikalla tosiaan ollut muita?”
Alokas pudisti napakasti päätään. ”Ei. Emo pelkäsi, että sillä kissalla olisi ollut apureita piilossa. Siksi hän lähetti minut hakemaan apua sen sijaan, että olisimme yrittäneet käännyttää hänet pois kaksin. Sitä paitsi se kissa oli selkeästi vain hyökkäystä varten, ei vain sattumalta törmännyt meihin. Ei meistä olisi ollut sille vastusta kaksinkaan, koska en ole kovin kummoinen taistelija.”
Avasin suuni sanoakseni, että tämä oli riittävästi, mutta Kiki ehti ensin avaamaan suunsa. ”En edes ehtinyt pakoon. Se kissa oli tosi nopea. Se kynsi takajalkani kipeiksi, jotta en pääsisi pakoon nopeasti. Sitten se tappoi emon. Se päästi minut elossa pois vain, jotta voisin kertoa sinulle viestin, Kapteeni. Se sanoi, ettei heidän asioihinsa kannattaisi enää sotkeutua.”
”Viittaa varmaan Kazukin tapaukseen”, mumisin silmät viiruina. ”Niistä kahdesta erakosta on päästävä eroon. He eivät varmasti jätä meitä rauhaan.”

Nimi: Riika

29.03.2019 09:58
"Kai ymmärrät, että toimit väärin?"
Laskeuduin takaisin kaikille jaloilleni, kun olin viimeistellyt kynsieni teroittamisen. Vanha kuusi oli pudottanut turkilleni neulasia, jotka ravistin nopeasti pois ennen kuin käännyin Aomen puoleen. Tuo oli viides kerta metsästyshetkemme aikana kun hän oli kysynyt tuon kysymyksen. Kun lauma oli saanut kuulla ylittäneeni Myrskyklaanin rajan kahdesti samana päivänä, oltiin minua painotettu sen jälkeen vannomaan, että en tee niin enää. Vannoinhan minä, ja olin pitänyt sanani, mutta jostain syystä Aome ei tahtonut jättää minua rauhaan asian tiimoilta.
"Tiedän. Mutta puolustuksekseni voin sanoa, että kuljin nopeinta reittiä koko ajan, en viipynyt kauan, enkä vilkaissutkaan heidän reviirinsä riistaeläinten puoleen - en tosin nähnyt yhtäkään, mutta jos olisin, en olisi niihin kajonnut. Ja toisella ylityksellä autoin yhtä heidän klaanilaistaan, joten mielestäni se ei ollut läheskään niin paha rikkomus. Ja," naukaisin ennen kuin kolli ehti sanoa mitään, "koko hässäkästä on kulunut melkein kuu, eikä yksikään heistä ole tullut vaatimaan meitä teosta tilille."
"Mikä kieltämättä on varsin erikoista. Klaanikissat kun yleensä ovat erittäin tarkkoja rajoistaan", Aome sanoi vakavana. "Toivon todella että emme joudu ongelmiin heidän kanssaan. Niin, et muuten koskaan kertonut tarkalleen, miten tapaaminen Kennethin ja Reykjavikin kanssa sujui."
"Heillä on kaikki ihan hyvin. Enkä kertonut juuri mitään. Sanoin vain että menetimme Minnien, ja että joku murhasi hänet", totesin.
"Riika!" Aome henkäisi.
"Se oli ainoa asia jonka mainitsin, ja senkin puhtaasti siksi että en halua heille käyvän mitään", puolustauduin. "Sitä paitsi, Kenneth ja Reykjavik eivät tee tiedolla muuta, kuin että nyt he ymmärtävät liikkua metsässä entistä varovaisemmin. He eivät levitä sanaa eteenpäin."
"Mistä ihmeestä sinä sen voit tietää?" ystäväni puuskahti tyrmistyneen näköisenä.
"Mitä he siitä hyötyisivät? Aivan. Eivät yhtään mitään. Kummallakaan ei ole tapana juoruta muiden asioista", vastasin.
"Anteeksi vain, mutta noin minäkin uskoin sinusta ennen kuin tämä tuli ilmi. Ihan totta, Riika. Et voi sokeasti kertoa laumamme asioita muille, oli kyseessä miten sinulle läheisiä kissoja tahansa. Etkä varsinkaan ylitellä rajoja vain huvin ja näön vuoksi", Aome totesi.
"Voi hyvänen aika sentään", puuskahdin. "Hyvä on. Ei olisi pitänyt ylittää Myrskyklaanin rajaa kahdesti saman päivän aikana. Ei olisi pitänyt tavata läheisiä ollenkaan. Ei olisi pitänyt sanoa mitään mistään, tuijottaa vain kuin kuollut kala tyhjyyteen. Ja ilmeisesti ei kannata sanoa enää ikinä mitään, ainakaan ääneen."
"Nyt sinä ylireagoit", Aome huokaisi.
"Tiedoksesi vain, että en ole valmis luopumaan Reykjavikista ja Kennethistä kokonaan."
"Ei kukaan niin ole vaatinutkaan-"
"Voin tavata heitä vapaalla alueella, ja siihen ei ole sitten kenelläkään kuonon koputtamista. Reykjavik on sentään isäni, ainoa sukulaiseni joka asuu lähellä. Ja Kenneth..."
Huomasin Aomen silmissä välähtävän nopeasti jotain, mitä en ehtinyt tulkita kun mainitsin mustavalkoisen kollin. Mieleni ilkeä puoli olisi halunnut näpäyttää ystävääni, mutta päätin olla pahentamatta tilannetta enempää.
"Kenneth on ystäväni, ja isäni ystävä ja asuintoveri. Minusta on tärkeää tulla hänenkin kanssaan toimeen."
"Ihan pelkästään ystävä?" Aome naukaisi kuin varmistaakseen kuulemansa.
"Ihan pelkästään ystävä", vastasin. En tosin voinut vastustaa kiusausta ja kohotin kulmiani ihan hienoisesti, muodostaen sitten kasvoilleni viattomimman ilmeeni. "Mutta miksi se sinua niin paljon huolettaa?"
"Ei huoletakaan", Aome tokaisi nopeasti ja kohautti lapojaan. "Minun puolestani asia on loppuunkäsitelty. Ei tarvitse muistuttaa sinua tästä enää. Haetaan saaliit ja jatketaan matkaa että ehdimme leiriin ennen pimeää."
"Nyt kuulostaa hyvältä", hymähdin päätäni kallistaen. Kollin pyörähdettyä ympäri pudistin hitaasti päätäni.
*Voi Aome. Hienosti yritit peitellä, mutta et ihan onnistunut.*
"Ole huoleti", sanoin hyvin hiljaa. "Minäkin pidän sinusta."
"Sanoitko jotain, Riika?"
"Kaikenlaista, en sen enempää."

Nimi: Zare

27.03.2019 18:11
_____________________________________________________________________

Nimi: Zare

27.03.2019 18:11
Elysia// 20kp, 41kp, 35kp
Riika/ 23kp, 40kp
Reuen// 41kp, 20kp
Loki// 15kp, 16kp

Nimi: Elysia

22.03.2019 18:19
”Au!” Jimin liioiteltu älähdys jäi kaikumaan metsään, ja olisin voinut vaikka vannoa että kyseinen huudahdus tiputti viimeisetkin suojalumet puiden oksilta. ”Elysia, mehän sovimme ettei kynsiä käytetä!”
”Ai, sori, se oli refleksi”, naukaisin viikset väristen. Tuo kissa huvitti minua jostain kumman syystä, vaikka normaalisti tuollainen draamailu olisi käynyt hermoilleni. ”Itsepähän hyökkäsit yllättäen.”
”Yllätyshän on taisteluiden suola”, Jimi tuhahti muka loukkaantuneena ja pyyhkäisi tassullaan kuonoaan, jossa oli nyt pitkä vertatihkuva naarmu. ”Tässähän saa pelätä henkensä puolesta, vaikka tämän piti olla vain leikkiä.”
”Pelkääkö suuri soturi naarmua kuonossa?” hyrähdin vinosti hymyillen. ”Mihin jäivät kehut siitä, että olisit parempi taistelija kuin minä?”
”Taistelutaidot määrittää moni muukin asia kuin pelkkä kestävyys”, Jimi totesi päätään kallistaen. ”En todellakaan kuvittele, että olisin sinua kestävämpi. Oikeastaan olen aika herkkä, myönnän sen. Sinulta taas voitaisiin varmaan repiä korva irti, etkä inahtaisikaan.”
”Kivun kestäminen on parhaita puoliani”, myönsin. ”Olen saanut kohtalaisen hyvää siedätyshoitoa siihen. Mutta Jimi, kyllä sinun pitäisi nyt yksi naarmu sietää ulisematta.”
”Yllätit minut, siinä se”, Jimi murahti nolostuneena. ”En ollut valmistautunut siihen mahdollisuuteen, että jotain sattuisi. En minä nyt oikeassa taistelussa pakoon lähde yhdestä naarmusta.”
”Niin, etpä sinä taitaisi hengissäkään olla enää muuten”, totesin kohauttaen hieman lapojani, mutta yllätyksekseni sainkin Jimiltä vastaani kummastuneen katseen.
”Olisin minä. En minä ole ollut todellisessa taistelussa kuin kerran, ja sekin oli sinua vastaan kakarana eikä sitä voi edes taisteluksi sanoa”, Jimi maukui. ”Olisiko minun sitten pitänyt olla jossain tappelussa?”
Kulmani kurtistuivat hämmennyksestä. ”Sinäkö et ole ollut yhdessäkään kunnollisessa taistelussa?” toistin epäilevänä. ”Kiven allako olet viettänyt koko elämäsi?”
”Ei, en vain ole haastanut riitaa kaikkien vastaantulijoiden kanssa. Entä itse? Oletko muka ollut monessakin taistelussa harjoituksienne ulkopuolella?”
”Olen”, vastasin heti. ”Ensimmäistä kertaa sinua vastaan. Toisen kerran viisikuisena, kun törmäsin rajanrikkojaan. Kolmannen kerran kolme päivää myöhemmin, kun kyseisen rajanrikkojan kaveri tuli ’kostoretkelle’. Neljäs, viides ja kuudes kerta olivat myös rajanrikkojia, seitsemäs oli Myrskyklaanin kissoja vastaan, samoin kahdeksas, yhdeksäs ja kymmenes olivat taas rajanrikkojia, yhdestoista Lokin laumalaisia vastaan, kahdestoista Kiviroutaa vastaan, kolmastoista emoani vastaan, neljästoista rajanrikkojaa, viidestoista jokiklaanilaista, kuudestoista Minnietä ja Kikiä vastaan-”
”Herranjesta”, Jimi keskeytti hiljaisella henkäyksellä. ”Tuo on… paljon enemmän kuin oletin.”
”Mitä sitten oletit?”
”Olet kertonut minulle vain kahdesta rajanrikkojasta, myrskyklaanilaisista, emostasi ja Minniestä”, Jimi maukaisi pudistellen päätään. ”Kuinka moni heistä… kuoli?”
”Kaikki muut paitsi kolme rajanrikkojaa, sinä, klaanilaiset ja laumalaiset Minnietä lukuun ottamatta.”
”Tuo ei ole normaalia, Elysia. Niität kissoja kuin heinää. Eikö edes rajanrikkojien määrä kerro sinulle jotain siitä, kuinka mahdoton reviirinne rakenne on?”
”Mahdoton?” toistin sihahtaen. ”Itsepähän tulivat meidän alueellemme ja rikkoivat sen osiin. Näitä ongelmia ei ollut ennen klaaneja. Sitä paitsi aika usea mainitsemistani kissoista koki kohtalonsa isäni kynsien kautta, ei minun.”
”Sinä olit silti osallisena jokaiseen.”
”Estääkö minun olisi pitänyt?”
”Sinun olisi pitänyt antaa heille mahdollisuus”, Jimi totesi vaisusti. ”Ajattelehan, mitä sinulle ja isällesi olisi jo käynyt, jos klaanilaiset olisivat yhtä armottomia kuin te.”
”Sittenpähän on hyvä, etteivät he ole sellaisia.”
”Yritän vain sanoa, että rajanrikkojille kannattaisi puhua ensin”, Jimi maukui. ”Ei setänikään tiennyt, että ylitimme teidän rajanne. Rajamerkkinne eivät yksinkertaisesti ole kovin vahvoja, koska sinä olet käytännössä yksin niitä tekemässä. Useimmat lähtisivät kyllä suosiolla eivätkä koskaan palaisi.”
”Niin, useimmat. Helpommalla pääsee, kun tappaa kaikki kyselemättä”, totesin kuin itsestäänselvyytenä. ”Aion pitää reviirimme puhtaana tunkeilijoista, ja sen myös teen. Tehokkain tapa siihen on tappaa tunkeilijat.”
”Järkevin tapa olisi puhua rajanrikkojille ja selittää, ettei tälle alueelle saa tulla”, Jimi huokaisi. ”Siten erakot voisivat kertoa toisilleen, että tämä alue on varattua. Tieto kulkee yllättävän hyvin, Elysia. Väitän, että tunkeilijamäärä puolittuisi, jos jättäisitte ne fiksuimmat yksilöt eloon kertomaan tietoa eteenpäin.”
Siristin hieman silmiäni ja kallistin päätäni. ”Luuletko niin?” kysyin aidosti kummastuneena. ”Sellainen ei ole edes käväissyt mielessäni.”
”Luulen, tai itse asiassa tiedän”, Jimi maukui. ”Mieti nyt klaanejakin. He pitävät reviirinsä itsellään uhkailemalla. Jos joku ylittää rajan, saa tämä kuonoonsa. Uhkaus on voimakas ilman tappamistakin. Jokainen erakko tietää klaanien rajat vaikkei näiden tuoksuja tietäisikään, koska tieto kulkee kulkurien keskuudessa.”
Katseeni muuttui etäiseksi upotessani mietteisiini, ja hetken olimme täysin aloillamme täydellisessä hiljaisuudessa. ”Saatat olla oikeassa. Ehkä minun pitäisi ehdottaa tuota isälle.”
”Hän ei varmaan tule hyväksymään ehdotusta”, Jimi huoahti. ”Hän ymmärtää vain väkivaltaa. Mutta sano minun sanoneen, Elysia, sodat voitetaan älyn ja voiman yhdistelmällä, ei pelkällä voimalla.”
Pieni hymynpuolikas levisi kasvoilleni ja löin etupääni maahan, kutsuen Jimiä takaisin leikkitappeluun. ”Näytähän sitten, kuinka älysi voittaa minut taistelussa, oi suuri soturi”, härnäsin heiluttaen häntääni puolelta toiselle.
Jimi virnisti hymähtäen, ja oli hetkessä taas kimpussani. Taisteluharjoituksemme saattoi jatkua hetkellisestä sanakahakasta huolimatta.
Jimi oli yllättävänkin hyvä taistelussa, sen olin huomannut jo aiemmassa harjoittelupätkässämme. Vaikka hän olikin varsinainen pehmo ja tuntui pyhittävän elämänsä ennemmin flirttailulle ja vitsailulle kuin taisteluharjoituksille, oli hän selkeästi tehnyt töitä taitojensa eteen. Siksi olikin yllättävää, ettei kolli tosiaan ollut ollut yhdessäkään todellisessa taistelussa.
”Voitin!” julistin saatuani Jimin painettua neljättä kertaa maata vasten, tällä kertaa myös pitäen kollin aloillaan. ”Etpä tainnutkaan olla ihan niin hyvä taistelija kuin kuvittelit?”
”Harjoitusvastuksilleni pärjäsin kyllä heittämällä”, Jimi totesi. ”He vain taisivat olla hieman eri tasoa kuin sinä. Myönnän, voitit.”
”Karsi ensi kerralla hieman itsevarmuuttasi ennen kuin kohtaat täysin vieraan vastustajan”, hymähdin ja päästin kollin nousemaan ylös. ”Otammeko vielä yhden erän?”
”Turhaa sellainen kai on, minun on hieman harjoiteltava ennen kuin voin voittaa sinut”, Jimi maukaisi totuudenmukaisesti. ”Hei, voisin varmaan tsekata ne vanhat naarmusi nyt lopuksi. Ihan vain siltä varalta, että joku arvistasi on auennut tässä sähläyksessä.”
”Olisin vuotanut jo kuiviin, jos arpeni aukeaisivat aina harjoitellessani”, tuhahdin mutta kohautin sitten lapojani. ”Siitä vain. Parempi olla varma asiasta, en todellakaan halua uutta tulehdusta.”
Jimi hymyili pienesti ja viittoi minua käymään makuulle. Kolli kävi viereeni makaamaan ja kosketti sitten tassullaan niskaani, selvästi yrittäen kammata turkkia pois arpieni päältä.
”Ei tästä tule mitään, turkkisi on aivan takussa”, Jimi mumisi. ”Saanko pestä sen?”
”Kaipa”, hymisin sen enempiä asiaa ajattelematta. Olin jo laskenut pääni tassuilleni ja sulkenut silmäni, päättäen käyttää hetken tauon torkkujen ottamiseen.
Jimin karhea kieli suki turkkiani ja sai kylmät väreet kulkemaan selkäpiissäni. Toinen kissa ei ollut ikinä koskaan milloinkaan ollut näin lähellä minua, mutta silti tämä ei tuntunut kummalliselta. Olin täysin rento, eikä mielessäni käynytkään, että minun olisi pitänyt olla varuillani kollin seurassa. Ajattelinko todella ottavani torkut rajanrikkojan seurassa?
Jimi jatkoi pehmeästi turkkini sukimista, ja nostin pääni päättäen pysyä nyt kuitenkin hereillä. Eipä sitä tiennyt, hyvinhän isäkin voisi sattua paikalle jos en olisi varuillani.
Katseeni osui Jimin niskaan ja siinä olevaan takkupalloon. Tuota hän ei kyllä saisi itse setvittyä. Sen enempää miettimättä kurottauduin sukimaan takun selväksi, jatkaen sitten kollin turkin pesua. Jimi pysähtyi hädin tuskin silmänräpäykseksi, mutta jatkoi sitten turkkini pesua pehmeästi kehräten.
Tämäkö oli kielten vaihtoa? En ollut varmaan koskaan tuntenut oloani näin rennoksi. Sitä paitsi tuntui yllättävän mukavalta auttaa toista siistimään turkkinsa. Tunne oli täysin uusi minulle, mutta tiesin kyllä, miksi tätä rentouden ja keveyden tunnetta kutsuttiin.
Pakkohan se oli varmaan tässä vaiheessa myöntää. Taisin olla rakastunut tähän kolliin.

Nimi: Loki

21.03.2019 18:18
”Ensinnäkin, Reuen, me emme tapa kuin pakon edessä. Olen otettu luottamuksestasi, mutta en tule luultavasti koskaan käskemään sinua tappamaan ketään, sillä sinun on itse tehtävä sellaiset päätökset. Käytäntömme tässä asiassa on sama kuin klaaneissa; tappaminen on sallittua ainoastaan itsepuolustuksena ja viimeisenä keinona. Emme halua turhaan toisten kissojen verta käpäliimme.”
Reuen kuunteli tarkkaavaisen oloisena, nyökytellen välillä puoliksi itsekseen päätään. Hän vaikutti vilpittömältä, ja halusin myös uskoa siihen, ettei hän seuraisi vanhempiensa tassunjälkiä. Siksi olisi tärkeää myös tehdä säännöt alusta alkaen selviksi.
”Toiseksi, riistaa saalistetaan vain lauman tarpeisiin”, jatkoin. ”Saat syödä ennen muita, mutta jokaisen laumalaisen on varmistettava yhteistoimin, etteivät pentue-emot, pennut tai parantaja näe nälkää. Riistaa napataan vain sen verran, että jokainen saa ruokaa, ei sen enempää. Pentue-emot saavat halutessaan syödä vatsansa täyteen, samoin pennut. Syynä tähän on uusi reviiri: emme ole vielä täysin varmoja, johtuuko tämänhetkinen riistan vähyys lehtikadosta vai alueesta itsestään. Emme voi saalistaa reviiriämme tyhjäksi, kun emme tiedä, tuleeko uusia riistaeläimiä mistään.”
”Ymmärrän sen, kapteeni”, Reuen maukaisi nyökäten samalla. ”Raukeaako tuo sääntö sitten kesällä?”
”Kaiken toivon mukaan raukeaa, jos riistaa on samalla tavalla kuin aiemmillakin reviireillä”, totesin. ”Reviireistä puheen ollen, siirtykäämme yhteen tärkeimmistä säännöistä: Klaanien rajoja ei ylitetä missään nimessä. Omat rajamme eivät sinänsä ole tarkkoja: ympärillämme on niin paljon vapaata maata, että voimme metsästää halutessamme sielläkin. Klaanien alueille emme kuitenkaan mene missään tapauksessa. En halua ongelmia heidän kanssaan.”
”Entä jos he ylittävät meidän rajamme?”
”Klaanikissat eivät ylitä rajoja”, tokaisin tyynesti. ”Ainoa ongelmamme ovat tällä hetkellä ne erakot, jotka asuivat tällä alueella ennen meitä. Joku heistä oletettavasti tappoi Minnienkin. Siihen liittyen: ei ole häpeällistä kääntää selkäänsä viholliselle. Sinun on puolustettava laumaasi koko voimallasi, mutta se ei aina tarkoita taistelua kuolemaan saakka. Tärkeintä on saattaa tärkeät tiedot muun lauman korviin. Kikin ja Minnien tapauksessa olemme tällä hetkellä siinä tilanteessa, ettemme välttämättä saa koskaan tietää hyökkääjää. Kiki on niin shokissa, etten ihmettelisi vaikka hän olisi unohtanut, miltä hyökkääjä näytti. Tästä johtuen me muut emme tiedä, ketä meidän kuuluisi varoa”, selitin. ”Lauman hyvinvointi on asetettava aina etusijalle, ja joskus se tarkoittaa viholliselta pakenemista.”
”Seuraava sääntö on varsin ilmeinen: lauman tärkeimpiä asioita ja heikkouksia ei kerrota ulkopuolisille. Oli kyseessä sitten ystäväsi, sukulaisesi tai täysin vieras kissa, eivät lauman asiat kuulu ulkopuolisten korviin. Kukaan ei tiedä, ketkä tässä metsässä ovat loppujen lopuksi luotettavia.”
”Enkö siis saa luottaa ystäviinikään?” Reuen kysyi hämmentyneenä.
”Tietenkin saat. Sinun on kuitenkin asetettava raja itsesi ja heidän välilleen Lokin lauman alokkaana. Turha epäluuloisuus ei auta mitään, sillä petturi saattaa löytyä lauman sisältäkin. Siitä huolimatta sinun on oltava tarkka siitä, mitä muille sanot.”
”Ymmärrän”, Reuen totesi hetken mietinnän jälkeen. ”Onko vielä jotain muuta?”
”En juuri nyt ainakaan muista mitään, mitä et oppisi kokemuksen kautta”, totesin. ”Kazuki opastaa sinua varmasti siinä, kuinka lauman arvoasteikko toimii ja auttaa sinua tutustumaan muihin lauman jäseniin. Meillä ei ole määrällistä voimaa, joten meidän on paikattava se yhtenäisyydellä. Ketään ei syrjitä, mutta jokaisen on silti itse ansaittava lauman luottamus.” Vilkaisin lapani yli leiriaukiota, jonka toisella laidalla Kazuki jutteli Waruin kanssa. ”En normaalisti päästä alokkaita keskenään metsälle, etenkään tällaisina aikoina. Luotan kuitenkin siihen, että Kazuki tarvittaessa osaa päättää, milloin on aika palata kotiin. Ja jos jotain tapahtuu, luotan siihen, että sinulta löytyy vaadittavat taistelutaidot”, jatkoin kääntäen katseeni taas Reueniin. ”Lähde Kazukin kanssa metsälle, jos haluat. Olin itse aikeissa tehdä niin, mutta taidankin ennemmin lähteä tarkastamaan Kikin voinnin.”

Nimi: Reuen

19.03.2019 22:26
*Kevät tosiaan teki tuloaan, vai miksikäs klaanikissat sitä kutsuivatkaan? Hiirenkorva?miten se nyt asiaan liittyi, hiirillä oli korvat päässä ympäri vuoden.*naureskelin itsekseni.
Kazuki oli selittänyt että sillä tarkoitettiin puihin puhkeavia silmuja mutta ajatella jos puihin puhkeaisikin hiirten korvia. Olisikohan hiirillä sitten korvia lain? Niitä olisi kyllä kieltämättä helpompi saalistaa jos ne olisivat korvattomia.
Myrskyklaanin kissoihin olin törmännyt hiljattain joku ihmeen ärriputri se kyllä oli ollutkin. En tiennyt että kissa voisi niin nuivan kuiva ollakkaan, kauheasti se sähisi kai sillä oli takiaisia turkissa tai vastaavaa kun niin nyrpeänä oli. En minä edes ollut niitten puolella rajaa, oli siinä vielä hännänmitta ja ihan vain tutustuin uuteen reviiriin ja sen rajoihin aamusella. Loki oli pyytänyt minua saapumaan luokseen, mitähän hällä oli mielessään?
Voisin ehkä jäädäkkin tänne, kukaan ei lyö minua tai paisko pitkin seiniä ja kaikki olivat ihan mukava. En varmaan kyllä löytäisikään Huurreruusua ja Oraa enään. Xio kertoi että Hunajakynsi oli nykyään varjoklaanin varapäällikkö ja että Roihu kuulema asusteli vielä vanhempiemme reviirillä. Olin harkinnut käyväni moikkaamassa häntä mutta saattaisin odottaa viherlehteen saakka ettei kukaan narjoklaanilainen nokkiinsa ottaisi jos heidän rajallaan tarpoisin Roihun reviirille.
Metsä harveni edessäni ja leiri avautui, Loki odottikin minua jo turkki suittuna siististi, Kazukikin oli leirissä! Ehkä voisin kysyä häntä metsälle kunhan olisin jutellut Lokin kanssa?
Tassuttelin Lokin luo käytyäni viemässä saalistamani oravat tuoresaaliskasalle.
"Päivää kapteeni" aloitin varoen miettien mitäköhän tällä olisi mielessä.
"Päivää Reuen." Hän tervehti.
"Kutsuit, mitä sinulla oli mielessä?" Maukaisin tutkiskellen kapteenin olemusta, hän oli ehkä vakain ja rauhallisin kissa johon olin törmännyt.
"Akon kertoi että olet päästä varpaisiin pienten ja suurempien arpien peitossa ja että muutama luusi on varmaan joskus saanut astetta kovemman iskun. Näytät kuitenkin olevan ihan kunnossa eikä arvetkaan erotu turkkisi alta mutta yleensä Atuon ikäisellä ei ole noin paljon arpia." Loki kertoi naama peruslukemilla.
"Jaa, vai sitä sinä mietit. No hän varmaan kertoikin vanhemmistani, taisin lyödä pääni ennekun Xio löysi minut en oikein muista mitään siittä illasta kun saavuin." Pahoittelin.
Loki nyökkäsi vakaasti ja kallisti päätään hiukan, ehkä hän haluaisi että jatkan tarinaa? Kenties?
"Synnyimme vähän suuren taivalluksen jälkeen, olen ehkä puolikkaan kuun Xioa nuorempi. Meitä oli kuusi alun alkaen, minä kaksi sisartani ja kaksi veljeäni sekä Huurreruusu ajemmasta pentueesta. Vanhempani oli varjoklaanista karkotetut Sysiraita ja Leikopuro. Ruokamme isä taatusti hankki epärehellisin keinoin ei hajuakaan mistä, meidän tehtävä oli vain oppia taistelemaan jotta meistä olisi jotain hyötyä ja se on ainut asia minkä todella osaan. Teen kyllä parhaani opetellessa metsästystä, Xio on hyvä opettamaan joten ehkä minä joku päivä opin. Reviirimme oli varjoklaanin ja kaksijalan kulmauksessa täältä katsoen kauemmassa laidassa. Se oli lähinnä pieni veren tahrima pläntti eikä todellakaan elättänyt meitä kahdeksaa joten kasvoin kaksijalkojen roskilla ja sillä mitä isä toi. Hänelle olimme kai kasvava armeija joilla hän voisi vain vallata lisää reviiriä" pohdin ääneen ja Loki kuunteli.
Mielessäni kävi kerroinkohan ehkä liiankin tarkasti kaiken, noh eipähän jäisi mitään kertomatta?
"En muista päivääkään milloin en olisi kynsiäni käyttänyt ennen saapumistani laumaan. Nyt vanhempieni kuoltua elämä on rauhallisen mukavaa. Niin ja se mikä sinua varmaan kiinnostaa; en ole tappamassa teistä ketään, tapan vain sinun käskystäsi. " lopetin.
Loki näytti ehkä hiukan hämmästyneeltä lopetukseeni. En tosin tiennyt miten vakuuttaa vuodenaikoja nähnyt kolli luotettavuudestani. Minulla ei nimittäin ollut harmaintakaan hajua. Hän ei erityisesti muiden kissojen tavoin pitänyt vanhemmistani. Hän ei erityisemmin näyttänyt tunteitaan ja vielä sen lisäksi keikkui puiden oksilla, se vasta hassua olikin. Ehkä minä joku päivä saisin hänet vaakutettua että en ollut toivon mukaan ihan yhtä idiootti kun vanhempani olivat oleet. Loki oli varmaan aika vanha, hänen tyttärensäkkin oli vanhempi kun emoni! Hänen oli oltava vanha, hän oli kuulema vanhempi kun varjotähti. Tosin Varjotähti eli aika suhteellisen lyhyen elämän jos nyt totta puhutaan. Mutta ei Loki näyttänyt vanhalle? Hän oli ihan vetreä ja pirteä? Ehkä aika ei ollut kulunut täällä samalla tavalla? En tiedä. Joka tapauksessa minut herätti ajatuksistani Lokin kysymys miksi tulin laumaan ja miksi minun pitäisi saada jäädä.
"Tulin koska emoni ja isäni kuolivat, sisareni jätti minut lehtikadon armoille ja Xio tuli hakemaan minua tänne." Vastasin hiljaa.
Niinhän se oli, vaikka halusin ajatella Huurreruusua ihanana isosiskonani oli hän toiminut aika kylmästi vain jättäessään minut sään armoille, ehkä hän oli luullut emon palaavan? Samapa se ei ollut minun murheeni mitä hänen mielessään liikkui.
"Ei minulla ole sinulle oikeastaan mitään muuta tarjottavaa kun taistelutaitoni ja lojaaluuteni. Muuta en voi tarjota koska ei minulla muuta ole." Totesin viikset väpättäen, häätäisiköhän hän minut? Minne minä sitten menisin? Lähtisisinkö varjoklaaniin? En siellä minut murhattaisiin ihan vain vanhempieni takia, mitenköhän olisi tuuliklaani? Toisaalta vihaan kanin makua joten ehkä ei, jokiklaanissa muuttuisin kalaksi jote ei kiitos. Myrskyklaaniin lähtö nyt olisi itsemurha joten ehkä muuttaisin kaksijalan kujille? Ken ties mitä tuleva toisi?
"Sitten sinun on ymmärrettävä että laumassani on muutama sääntö joita sinun tulee noudattaa jos jäät"Loki maukaisi hetken pohdittuaan.

Nimi: Elysia

19.03.2019 16:25
”Onko sitä koiraa näkynyt?”
”Ei, ei tänään”, vastasin isäni kysymykseen väräyttäen hieman viiksiäni. ”Sen hihna oli ilmeisesti katkennut, ja paikalla oli kissan verta ja karvaa. Joku myrskyklaanilainen oli varmaan joutunut nokikkain sen elukan kanssa.”
”Tsk, oikein niille”, Rocky murahti ja kellahti haukotellen selälleen pedissään. ”Siinä tapauksessa ulos taitaa olla turvallista mennä?”
”Sinähän se ulkona aamulla olit, en minä tilanteesta sen paremmin tiedä.”
”Korjaahan tuo asenne jolla puhut isällesi”, Rocky puhahti. ”Niin, kyllähän minä voin yhden koiran kanssa vaikka juosta kilpaa. Sinun turvallisuuttasi lähinnä ajattelin.”
”Voittaisin sinut rehdissä taistelussa hetkessä, joten enpä tiedä, tarvitseeko sinun huolehtia minusta.”
”Elysia! Johan olet rasittavalla päällä tänään. Ole hyvä ja mene metsästämään, jospa se hieman selvittäisi ajatuksiasi.”
”Miksi sinä et voisi muka tulla?” tivasin, sillä minua ei juuri nyt todella huvittanut lähteä minnekään. Yritin kuitenkin pehmentää ääntäni hieman, sillä en halunnut väittää vastaankaan isälleni.
”Minulla on ollut rankka päivä, olin koko aamupäivän ulkona.”
”Mutta palasit ilman yhtäkään saaliseläintä.”
Ennen kuin tajusinkaan, oli isäni läimäissyt minua kasvoille käpälällään. Vaikka hänen kyntensä eivät olleetkaan esillä, teki isku silti kipeää ja sai minut vilkaisemaan kollia pöyristyneenä. Isäni oli lukinnut leimuavan katseensa minuun, ja oli sanomattakin selvää, että hän oli vihainen.
”Älä kyseenalaista tekemisiäni, Elysia”, Rocky maukui hyvin matalalla, uhkaavalla äänellä. ”Kuka sinut on kasvattanut vahvaksi? Kuka on huolehtinut sinusta koko elämäsi? Ansaitsenko muka epäilyksiä?”
”Ei, et ansaitse, isä”, maukaisin nopeasti, häpeä läikkyen silmissäni. ”Anteeksi. Minulla on vain huono päivä.”
”Tee sitten kuten sanoin ja mene selvittämään pääsi. Kapinoivalla teinillä en tee täällä mitään.”
Mieleni teki napauttaa, että olin jo aikuinen enkä teini, mutta tiesin sen kuulostavan naurettavalta. Niinpä käännähdin mitään sanomatta ympäri ja lähdin ulos asumuksestamme.
Mikäkö minua vaivasi? Ei minulla ollut ainoastaan huono päivä. Tätä oli jatkunut jo melkein neljäsosakuu. Totuus oli se, etten millään saanut Jimiä mielestäni. Kolli oli selvästi joko loukkaantunut tai säikähtänyt, kun olin sanonut voivani tappaa hänet isäni käskystä milloin vain. Hän ei ollut tullut tyypilliseen tapaamispaikkaamme neljään päivään.
*Miksi minä siitä katista huolehdin?* mietin puhahtaen itsekseni. *Ei minua pitäisi kiinnostaa, törmäänkö häneen vai en. Parempi näin.*
Vakuutteluistani huolimatta tiesin kyllä, mikä pahan oloni aiheutti: minulla oli ikävä Jimiä. Hänen kanssaan puhuminen oli tuonut edes jotain vaihtelua elämääni, vaikkeivat keskustelumme yleensä kovin pirteitä olleetkaan. Sitä paitsi kollin läheisyys oli tuntunut hyvältä. Lohduttavaltakin jopa. Jollain tavalla oikealta.
Mutta nyt olin ajanut kollin pois. En edelleenkään epäillyt sanojeni todenmukaisuutta, mutta olisin ehkä voinut sanoa ne hieman tahdikkaammin. Totta kai Jimi tunsi nyt olonsa epävarmaksi seurassani, kun olin käytännössä uhannut hänen henkeään. Kaikesta ikävästäni ja syyllisyydestäni huolimatta kuitenkin tiesin, etten ikinä voisi kyseenalaistaa isäni päätöstä. Olin hänelle henkeni velkaa, ilman häntä en olisi elänyt paria kuuta kauempaa. Hän oli pelastanut minut sekopäiseltä kumppaniltaan, jota en enää emokseni suostunut kutsumaan. Jos hän kokisi Jimin kuoleman olevan meille parhaaksi, se myös olisi sitä. En voisi kyseenalaistaa hänen käskyään.
Siksipä meidän täytyi tavata salassa. Kaikki tämä salailu osoittautui nyt kuitenkin turhaksi. Jimi oli jättänyt minut, hän ei varmasti tulisi enää takaisin. Olin ajanut ainoan ystäväni pois luotani.

Saavutin tyypillisen tapaamispaikkamme loppumattomalta tuntuneen ajan jälkeen. Kuten arvelinkin, oli se tyhjä; en haistanut Jimin tuoksua enkä nähnyt merkkiäkään hänestä. Onneton huokaus karkasi suustani. Ehkä näin olisi parempi. Pääsisin viimein jatkamaan elämääni ilman jokapäiväistä salailua ja huonoa metsästystulosta. Voisin palata viimein normaaliin elämään.
Seisoin hetken aloillani, astahdin sitten hieman lähemmäs rajaa ja vedin keuhkoni täyteen ilmaa. ”Jimi!” kutsuin hieman epäröiden, ääni jääden kaikumaan hiljaiseen metsään. Vilkaisin hieman epävarmana lapani yli. Isä ei ääntäni varmasti kuulisi, hän on Valvomossa nukkumassa. Voisin hyvin purkaa tätä ikävää tunnetta edes hieman.
”Jimi!” toistin, tällä kertaa kovempaa. ”Jos kuulet minut, olen pahoillani. En halunnut loukata sinua!”
Jälleen ääneni jäi kaikumaan puiden siimekseen, ilman vastausta. Mitä oikein kuvittelin? Ei Jimi ikinä palaisi luokseni, ei sellaisen loukkauksen jälkeen-
”Tulihan se anteeksipyyntö sieltä.”
Olin hypätä ulos turkistani, kun yllättävä ääni lähistöltä säikäytti minut. Säikähdys muuttui kuitenkin heti helpotukseksi ja siitä heti kiukkuun, kun tunnistin Jimin äänen. Pian punaruskea kolli hyppäsikin alas männyn oksalta, tupsahtaen vain muutaman ketunmitan päähän minusta.
”Pahoitteluni, kaunokainen, mutta minun oli pakko hieman härnätä sinua”, Jimi maukui vinosti hymyillen tassutellessaan lähemmäs minua. ”Et voi uhata toisen henkeä seurauksitta. Olihan se ikävää katsella haikeuttasi pari päivää, mutta-”
Heti kun kolli oli riittävän lähellä minua, läimäisin häntä voimalla poskelle etukäpälälläni. En ehkä saanut iskuuni yhtä paljon voimaa kuin isäni oli saanut, mutta se sai silti Jimin pään kääntymään napakasti ja kollin jäätymään hetkeksi aloilleen hämmennyksestä.
”Uskallakin tehdä tuo uudestaan”, sihisin nieleskellen silmiini pyrkiviä kyyneleitä. ”Uskallakin, niin seuraavaksi lyön sinua kynnet esillä.”
”Huh”, Jimi mumisi ja ravisteli hieman päätään, koskettaen sitten tassunselällään poskeaan. ”Tuo tulee kirvelemään vielä hetken aikaa. Mutta kaipa olin sen ansainnutkin. Oliko tuo siis tapasi sanoa, että sinulla oli ikävä?”
”Tiedät kyllä”, mutisin, hienoinen murina yhä kuultaen äänestäni. ”Itsepähän sanoit seurailleesi minua näiden päivien ajan.”
”Olen vain istunut täällä, odottaen, milloin ylpeytesi murtuu edes hieman”, Jimi hymähti. ”Elysia, en kiusannut sinua huvikseni. Tarvitsit vain hieman aikaa ajatella sanojasi, jotta oppisit käyttämään aivojasi. Halusin nähdä, kuinka kauan sinulta kestäisi ymmärtää, ettei toisten tappamisesta puhuta noin kevyesti. Varsinkaan, jos kyseessä on ystäväsi. Oletan nyt siis, että olet ymmärtänyt näkemyksesi virheellisyyden?”
Kallistin hieman päätäni ja tuhahdin pienesti. ”En. Kantani pysyy samana. Jos isäni käskisi, tappaisin sekä sinut että Hallakasvon epäröimättä”, maukaisin värittömästi.
”Elysia-”
”Mutta älä huoli, varottaisin sinua kyllä ensin”, jatkoin keskeyttäen kollin voivottelun. ”En minä mikään salamurhaaja ole. Ehkäpä haastaisin sinut kaksintaisteluunkin.”
Jimi katsoi minua hetken tutkaillen, mutta sitten hänen silmissään tuikahti. ”Saattaisin hyvin voittaa sinut siinä, tiedätkös?” kolli totesi virnistäen. ”En ole pelkkä yrttien sekoittaja.”
”Enpä usko, että sinusta olisi vastusta”, hymähdin. ”Olet selkeästi harjoitellut vähemmän kuin minä, jos sinulla kerran on ollut aikaa myös parannustaidoille.”
”Ehkä olenkin luonnonlahjakkuus.”
”Unissasi.”
”Testataanko?” Jimi kysäisi kohauttaen toista kulmaansa. ”Otetaan erä. Ilman kynsiä ja hampaita, jotta isäsi ei saa tietää. Sittenpähän näemme, kumpi meistä on parempi.”
”Ja näyttäisin sinulle taistelutapani?” puhahdin puoliksi naurahtaen. ”Älä luule. Vain typerys antaisi harjoituskierroksen viholliselleen.”
”Ja minäkö olen yhä vihollisesi?”
”Kunnes toisin todistetaan.”
”Kerro sitten, kuinka todistan olevani sinun puolellasi”, Jimi huoahti. ”En ole varastanut teiltä kertaakaan riistaa, lopetin reviirirajanne rikkomisen pyynnöstäsi, paransin tulehtuneen haavasi. Mistä kiikastaa?”
Hetken ajan vain tuijotimme toisiamme silmiin. Minä vakavana, kulmat koholla, ja Jimi mietteliäänä, kulmat kurtussa. Kolli päästi turhautuneen puhahduksen ja kallisti rivakasti päätään, katsoen minua ilmeellä, joka suorastaan huusi ”et voi olla tosissasi”.
”Isäsi?”
Nyökkäsin napakasti, saaden kollin naksauttamaan kieltään. ”Ei ole minun asiani päättää, kuka on uhka reviirillämme ja kuka ei”, maukaisin. ”En ymmärrä tarpeeksi sellaisesta. Ilman Rockyn suostumusta tulet aina olemaan pelkkä rajanrikkoja.”
”Ymmärrät aiheesta enemmän kuin luuletkaan, neitiseni”, Jimi tuhahti. ”Jos olen oikein ymmärtänyt, vain ylimmät käskyt tulevat isältäsi. Sinä muodostat suunnitelmat, ratkot pulmat ja toteutat käskyt. Mielestäni sellainen osoittaa jo todellista älykkyyttä rajojen puolustamisen saralla.”
”Itsekin sanoin, että saatoin tappaa väärän kissan valittuani Minnien uhrikseni”, totesin tyynesti. ”Mielestäni sellainen osoittaa vajavaisuutta strategian punomisessa ja vihollisten tunnistamisessa.”
Jimi siristi hieman silmiään ja kallisti päätään toiselle puolelle. ”Et voi tuntea kaikkia vastuksiasi läpikotaisin, Elysia”, kolli totesi matalalla äänellä. ”Se on mahdotonta. Isäsikään ei tiedä kaikkea. Älä sinäkään ole liian ankara itsellesi, vaan luota päätöksiisi enemmän.”
Naurahdin kuivasti ja pudistin päätäni. ”Kerrohan sitten, mitä minun pitäisi tehdä”, maukaisin. ”Viimeksi saarnasit siitä, etten olisi saanut tappaa Minnietä. Nyt käsket minua luottamaan omiin päätöksiini. Mitä sinä haluat?”
”Haluan sinun olevan itsenäisempi päätöstesi suhteen.”
Siristin silmiäni kollin vastaukselle ja huiskautin ilmaa hännälläni. ”En jaksa vängätä tästä asiasta. Luottaisit toimintatapoihini, kun niin kovasti itsenäisyyttäni kerran kaipaat.”
Jimi räpäytti silmiään ja kohautti sitten lapojaan. ”Kaipa minun täytyy tehdä niin. Hei, Elysia, tavataanko taas huomenna normaalisti?”
”Sinähän tässä olet se, joka on jättänyt tulematta”, puuskahdin. ”Tulen tänne joka tapauksessa metsästysreissullani. On täysin sinusta kiinni, tapaammeko vai emme.”
”Se on sitten selvä”, Jimi hyrähti häntä tyytyväisyydestä kippurassa. ”Ja Elysia, valmistaudu leikkitappeluun huomenna. Minua todella kiinnostaa nähdä, kumpi meistä on parempi.”
”Annat siis minulle päivän aikaa miettiä, kuinka en paljasta kaikkia taistelukikkojani sinulle?” tuhahdin pyöräyttäen silmiäni ja käännähdin ympäri lähteäkseni. ”Vallan jalomielistä.”
”Nähdään!” Jimi huikkasi vielä perääni, ennen kuin katosin aukiolta puiden luomiin varjoihin.

Nimi: Riika

11.03.2019 18:44
Aurinko oli noussut hyvän aikaa sitten ja lähestyi hyvää vauhtia huipun hetkeä, kun ravasin joen rantaa pitkin, niin lähellä vettä kuin vain pystyin, kohti Aurinkokiviä. Olin menossa tapaamaan Kennethiä ja isääni, Reykjavikia, tarkoituksena viipyä vain lyhyen hetken, jonka jälkeen minun olisi tarkoitus lähteä metsästämään. Osin sulaneen joen hiljainen solina lämmitti korviani; hiirenkorvan aika lähestyi väistämättä. Jo valmiiksi pidentyneet päivät pitenisivät lisää, ilma lämpenisi, riistaa olisi enemmän. Ajatus vei minut hetkeksi muihin maailmoihin, kunnes ravistin päätäni herätäkseni todellisuuteen ja kiristin vauhtia. Tiesin hyvin olevani Myrskyklaanin reviirillä, ja että klaanilaiset tuskin katsoisivat hyvällä jos nyt löytäisivät minut alueeltaan. Toki silloin voisin sanoa olevani menossa tapaamaan isääni ja hänen ystäväänsä, mutta en uskaltanut laskea sen varaan että syy toimisi joka kerta. Siksi oli parasta että toimittaisin asiani nopeasti, poistuisin reviiriltä nopeinta reittiä ja vierailisin seuraavan kerran vasta hyvän tauon jälkeen.<br>
Sain Aurinkokivet näkyviini, ja hölkkäsin reippaasti loput ketunmitat. Viileä tuuli pörrötti täplikästä turkkiani, ja suoritin nopean siistiytymisen ennen kuin astelin kivien juurelle ja naukaisin pesäkolona toimivan tunnelin suulle:
"Reykjavik? Kenneth?"
"Riika?" kuului melkein heti vastaus, ja pian mustavalkoinen kolli kurkisti ulos. Tämä hymyili pienesti minut nähtyään ja astui pian kokonaan ulos. "Hei, pitkästä aikaa."
"Hei Kenneth", tervehdin kohteliaasti. "Mukava nähdä. Siitä tosiaan on pitkä aika. Onko Reykjavik täällä?"
"Kuulinko oikein, onko Riika siellä?"
En ehtinyt vastata ja Kennethkin ehti juuri siirtyä sivuun sisäänkäynnin edestä, kun vaaleanruskea leoparditäpläinen kolli pujahti luoksemme kivien välistä. Hampaissaan hänellä oli kaksi hiirtä, jotka hän ojensi ystävälleen ja kaappasi sitten minut halaukseen. "Kultaseni, tämäpä miellyttävä yllätys."
"Hei isä", hymähdin ja nuolaisin pikaisesti Reykjavikin poskea kun tämä lopulta irrottautui.
"Ken, miksi et vihjaissut että Riika tulee käymään? Olisimme voineet pyydystää hänellekin tuoresaalista", isäni maukaisi nuoremmalle kollille.
"Mutta Rey, olin yhtä tietämätön kuin sinäkin", Kenneth totesi silmiään pyöräyttäen, pudisti hymyili päätään ja siirsi meripihkaisen katseensa minuun. "Anteeksi että emme osanneet varautua tuloosi. Tarjoaisimme ilomielin syötävää, mutta tässä on kaikki mitä meillä on, emmekä ole ehtineet metsälle vielä..."
"Kiitän ystävällisestä ajatuksesta, mutta ehdin jo syömään ennen lähtöä. Sitä paitsi totta kai te syötte omat riistanne. Enkä muutenkaan ehdi viipymään kauan", nau'uin.
"Ensi kerralla sitten", Kenneth nyökkäsi, antoi toisen hiiristä takaisin Reykjavikille ja asettui sisäänkäynnin viereen oman hiiren kanssa. Isäni istahti kollin viereen ja laski saaliinsa maahan.
"Jos sinulla on kiire, kerrotaan pikakuulumiset. Meille ei ole tapahtunut juuri ihmeellisyyksiä, olemme saaneet olla rauhassa täällä. Eilen, metsästämässä ollessamme, näimme kaksi todella suurta joutsenta lentämässä kohti Tuuliklaanin maita. Lähestyvän hiirenkorvan merkki, kenties? Kyllä, jos riistan kasvavaan määrään on uskominen. Mutta kerro nyt Riika, mitä sinulle kuuluu? Onko kaikki hyvin? Näytät hieman huolestuneelta", täplikäs kolli maukaisi.
"Minulle kuuluu sitä tavallista. Partioita, metsästämistä, lauman yhteishengen pitämistä hyvänä. Ja, niin... taitaa olla parasta että sanon suoraan. Tulin varoittamaan teitä. Menetimme yhden sotureistamme vähän aikaa sitten."
"Mitä? Kenet?" Kenneth naukaisi silmät pyöreinä.
"Minnien", vastasin hiljaa.
"Sehän on kamalaa."
"Hänkö jolla on neljä pentua?" Reykjavik varmisti, jolloin nyökkäsin.
"Syvimmät osanotot. Miten olette pärjänneet?"
"Kiitos. Kyllähän sen huomaa, että yksi taitava soturi puuttuu riveistä. Mutta me selviämme kyllä, meidän on pakko... Syy miksi halusin teitä varoittaa, on että Minnien surmasi kissa. Emme tiedä tarkalleen kuka, mutta aiomme saada sen selville. Kehottaisin teitä olemaan varuillanne, kun kuljette metsässä", sanoin vakavoituen.
"Kuulostaa vakavalta. Kuljemme jo valmiiksi aina kaksin Aurinkokivien ulkopuolella, ja varovaisuus on toinen nimemme", Kenneth totesi myös vakavana.
"Kiitos kuitenkin kun ilmoitit meille, kulta. Se oli kohteliaasti tehty", Reykjavik sanoi.
"En halua että teille sattuu mitään vain, koska en viitsinyt varoittaa", tokaisin.
"Jos meille käy jotain, se on kaikkea muuta kuin sinun syytäsi. Älä murehdi, me pärjäämme kyllä", Kenneth vakuutti ja hymyili pienesti sanojensa painoksi.
"Luotan siis sanaanne", vastasin ja venyttelin jäseneni. "Mutta nyt täytyy kiitää, ennen kuin Myrskyklaanin partio yllättää minut. Ja ennen kuin lauma alkaa ihmetellä, missä olen."
"Mukavaa kun kävit. Mekin lähdemme metsästämään kun olemme syöneet", isäni maukui, repi hiirestään muutaman palan ja söi yhden. Kennethkin ryhtyi paloittelemaan omaa hiirtään.
"Tule pian uudestaan käymään", mustavalkoinen kolli sanoi ystävällinen sävy äänessään.
"Yritän. Hyvää pyyntionnea teille, ja nähdään taas", naukaisin, käännyin ja lähdin juoksemaan samaa reittiä kuin mitä pitkin olin tullut.
"Nähdään! kuului kahden kollin samanaikainen hyvästely.

Oravan onni katkesi lyhyeen, kun heittäydyin sen päälle ja mursin sen niskat yhdellä väkevällä puraisulla. Kiikutin saaliin tyytyväisenä myrskyssä katkenneet nuoren koivun juurelle ja pudotin pörröhännän maahan kaivamaani lumikuoppaan. Siellä lepäsi myös harmahtavanruskean hiiren ruumis. Katselin tuoresaaliita miettivästi. Kyllä näillä ainakin osan laumasta ruokkisi. Vielä kun muillakin olisi hyvä pyyntionni. Kauhoin saaliiden päälle lunta ja katsahdin ympärilleni. Olin leirimme läheisyydessä, en näköetäisyydellä, mutta kuitenkin lähellä. Aomen, Waruin, Renin ja Noman tuoksut tuntuivat vahvoina kitalaellani, eli hekin olivat lähettyvillä. Lähdin kävelemään poispäin leiristä ja pysähdyin saatuani Myrskyklaanin hajun kuonooni. Olin aivan rajalla. Eteeni avautui lehtipuiden rytäikkö, josta kantautui vihaisia huutoja juuri kun olin siirtymässä kauemmas rajasta. Kuuntelin hetken, ja pian korviini tärähti raivokas kirkaisu, mikä sai tavallisesti tyynen kehoni säpsähtämään. Astuisin nyt toisen kerran klaanien reviirille saman päivän aikana, mutta nyt en piitannut siitä; jos joku oli todella pulassa, ja kääntäisin vain tylysti selkäni, soimaisin itseäni siitä pitkään. Ylitin siis rajan ja kiiruhdin puiden sekaan. Hidastin vauhtiani hieman lähestyessäni ääniä ja kurkistin lumisen penkan takaa nähdäkseni parahiksi suuren, ruskean tabbykuvioisen kissan, joka seisoi maassa makaavan harmaavalkoisen naaraskissan vieressä. Kissa, jonka tunnistin hajun perusteella kolliksi, raapaisi pitkän viillon naaraan lapaluiden väliin, mutta toinen ei hievahtanutkaan, ei edes inahtanut. Adrenaliini syöksähti liikkeelle suomissani ja enempiä miettimättä hyppäsin näkyviin.
"Hei nilkki", naukaisin tyynellä, joskin normaalia hieman kovemmalla äänensävyllä herättääkseni kollin huomion. Tämä siirsikin katseensa liioitellun hitaasti puoleeni ja kohotti toista kulmaansa kysyvästi. "Peräännytkö itse, vai pitääkö tulla tassusta pidellen avittamaan?"
"Ai, oletkin yksi niistä laumakateista", sain ylimielisen kyllästyneen tuhahduksen. "Ei siis ihme että täällä alkoi haista mädältä."
"Ainoa mätä asia täällä on latvasta laho pääsi. Satuttaa maassa makaavaa tuolla tavalla", tokaisin astuessani kunnolla näkyviin, kynnet paljastettuina ja lihakset jännittettyinä.
"Joko nyt peräännyt tuon kissan luota, vai kutsunko ystäväni paikalle? He ainakin mielellään auttaisivat..."
Kolli tuijotti minua silmät puoliummessa, kunnes kohotti päätään ja avasi leukansa makeaan haukotukseen. Hän ei pitänyt minua minkäänlaisena uhkana. Siinä hän teki virheen; katsoessaan parin silmänräpäyksen ajan muualle, silpaisin vauhtiin ja tähtäsin iskuni niin, että kynteni raapaisivat ainoastaan hänen pörhistyneitä rintakarvojaan. Pienen tupon pudotessa hangelle, erakkokolli sähähti ja huitaisi kohti kasvojani, jolloin väistin ja kiilasin itseni hänen ja harmaavalkoisen naaraan väliin, mikä pakotti kollin perääntymään. Hän tuhahti halveksivasti ja suoristi ryhtinsä.
"Sääli ettei minulla ole aikaa jäädä leikkimään kanssasi. Mutta suosittelen hartaasti taisteluharjoituksia, niin pääset edes joskus pois pennun tasolta."
Siristin silmiäni ja kyyristyin. Jos tuo nilkki ei kohta häipyisi, näyttäisin kuka täällä todella on pennun tasolla. Korvani liukuivat luimuun, kun erakko nojautui hieman sivuun ja maukaisi takanani olleelle naaraalle:
"Sinua minä kiitän seurasta. Oli oikein antoisa ja viihdyttävä keskustelutuokio."
Näillä sanoilla ruskeaturkkinen kolli kääntyi ja loikki muutamalla loikalla puiden sekaan, Valvomon suuntaan. Heti kun häntä ei enää näkynyt, vedin kynteni sisään ja suoristauduin kääntyen samalla ympäri.
"Oletko kunnossa?" naukaisin harmaalle naaraalle. "Tuo jälki lapaluidesi välissä näyttää ikävältä. Voin puhdistaa sen jos haluat-"
"Ole hyvä ja poistu reviiriltäni, erakko", hän naukaisi seisomaan päästyään niin vakavalla äänellä, että hiljenin. Seurasin, kuinka Myrskyklaanilta tuoksunut kissa heitti minuun - jos mahdollista - murhaavimman katseen mitä maan päältä löytyi, kääntyi ja lähti marssimaan metsikköön. Ohut verinoro valui puolipitkän turkin piilossa ollutta kylkeä pitkin.
"Ei kestä kiittää!" huikkasin enimmäkseen hämmentyneenä tämän perään. Jäin seisomaan aloilleni muutaman sydämenlyönnin ajaksi, kunnes siirryin lyhyintä reittiä laumamme reviirille. Mitä ihmettä oli oikein tapahtunut? Mistä tuossa oli kyse? Ja miten minusta tuntui, että olin mennyt keskeyttämään jotakin noiden kahden kissan välillä? Tai... päättämään?

Nimi: Loki

11.03.2019 16:11
”Kuinka Kiki ja Reuen voivat?”
Akon keskeytti yrttien lajittelun hetkeksi ja katsahti minun suuntaani. ”Kiki on yhä shokissa. Hänen haavansa ovat kuitenkin jo paremmat. En tosin tiedä, tulevatko hänen takajalkansa koskaan entiseen kuntoonsa, mutta kyllä hänestä vielä soturi tulee.” Parantaja piti hetken tauon, lähetti vieressään istuneen Amyn viemään jonkinlaista yrttituppoa ulos ja keskittyi sitten taas minuun. ”Reuen on kunnossa, hän ei oikeastaan ole enää edes valvonnassani. Kazuki kävi hakemassa hänet eilen illalla, oletettavasti vei tutustumaan muihin alokkaisiin.”
Väräytin korviani hieman yllättyneenä. ”Kazuki?” toistin. Kasvatikseni päätynyt kolli oli ollut hyvinkin ujonpuoleinen alussa, mutta ilmeisesti hän oli pikkuhiljaa alkamassa tottua kissojen keskellä oloon.
”Niin, Kazuki”, Akon vahvisti. ”Luulen, että hän haluaa varmistaa että kaikilla on mukavaa täällä nyt, kun hän on itse hieman rohkaistunut. Hän tuntuu pitävän paljon huolta siitä, ettei kukaan jää ulkopuoliseksi; hän on jutellut paljon Renin ja Tessan kanssa, minkä ansiosta ainakin Tessa on saanut rentouduttua ja onkin jo melkein entinen itsensä. Kazuki jopa kysyi ohimennen Waruilta, oliko hänellä kaikki hyvin – selvästi vakavammassa mielessä kuin päivittäisen tarkistuksen puitteissa. Hän tuntuu ottavan paljon vastuuta lauman yhteishengestä. Minnien kuolema taisi sysätä hänen henkistä kasvuaan aika lailla eteenpäin.”
Kollin ääni viimeisen lauseen kohdalla särähti ikävästi korvaani, ja olin hetken hiljaa vakavana. ”Entä sinä?” kysyin lopulta. ”Oletko sinä kunnossa?”
Akon pysähtyi hetkeksi ja huomasin hänen nielaisevan pienesti, mutta pian parantaja jatkoi taas yrttien läpi käymistä etäinen katse silmissään. ”Enköhän. Kyllä tämä tästä.”
”Älä valehtele. Sinuun sattuu, sen huomaa sokeakin.”
Akon pysähtyi taas hetkeksi räpäyttäen pari kertaa silmiään. ”Minnie oli ainoa elossa oleva perheenjäseneni”, kolli maukaisi sitten hiljaa. ”Totta kai hänen menettämisensä niin äkillisesti sattuu. Tarvitsen vain aikaa, lupaan sen. Ei minulla ole hätää.”
”Luotan sitten sanaasi”, totesin. ”Muista kuitenkin, että voit aina puhua muille. Ei sinun tarvitse olla immuuni surulle, vaikka parantaja oletkin.”
Akon nyökkäsi pienesti ja väräytti sitten korviaan, kiinnittäen huomionsa samaan aikaan kanssani pesän suulle. Amy tepsutteli pesään turkki tuulen pörröttämänä, suuret silmät tuikkien epävarmasti mutta innostuneesti.
”Akon, Tobylla on tikku tassussa”, nuori alokas maukaisi tanssahdellen malttamattomasti paikallaan. ”Voitko näyttää, miten se otetaan pois?”
”Tietenkin”, mustavalkea kolli naukui lempeästi ja väläytti hymyn oppilaalleen. ”Tulen aivan heti. Voisit aloittaa laittamalla siihen kylmähauteen lumesta.”
”Joo!” Amy hihkaisi ja kiepahti ympäri, kadoten hetkessä takaisin aukiolle. Akon hymähti hiljaa ja nousi jaloilleen, siirtäen loput yrttipinot pesän seinää vasten tassullaan.
”Amy on ainakin oma itsensä”, parantaja maukaisi huojentuneen kuuloisena. ”Pelkäsin, että hän ottaisi tämän raskaimmin, mutta hän on toipunut järkytyksestä loistavasti. Ainoa ongelma tällä hetkellä taitaa olla Kiki.”
”Toivotaan, että hänkin tokenee”, maukaisin ja nousin itsekin ylös, seuraten Akonia takaisin aukiolle. Akon jatkoi matkaansa Amyn ja Tobyn luokse, kun taas itse etsin Kazukia tai Reuenia katseellani. Minulla olisi molemmille asiaa. Kazukin kanssa halusin lähteä metsästämään, jotta saisin katsauksen hänen saalistustaidoistaan, kun taas Reuenilta minun oli kysyttävä hieman hänen taustoistaan ja selostettava selkeästi lauman säännöt. Hänen vanhempansa arveluttivat minua hieman, mutta tiesin kyllä, ettei syntyperä määrittänyt kissaa millään tavalla. Olin kuitenkin kuullut aivan riittämiin tietoa Leikopurosta ja Sysiraidasta, joten eipä turha varovaisuus haitaksikaan olisi. Jos Reuen osoittaisi olevansa valmis tekemään töitä lauman eteen, hän saisi jäädä. Jos hän kuitenkin osoittaisi lainkaan merkkejä vanhempiensa piirteistä, olisi lauman edun mukaista, että hän lähtisi.

Nimi: Reuen

10.03.2019 22:27
"Ora!" Huusin metsään.
"Roihu!" Kutsuin taas.
Ei vastausta. Ei äännähdystäkään. Kävin pesän uudelleen ja uudelleen läpi, ei jälkeäkään.
"Huurreruusu!" Parahdin
Hiljaista. Liian hiljaista. Kaikki olivat poissa. Kukin tiellään. Minun oli kylmä. Mustelmia ja viiltoja särki liikkuessa. Kynteni oli kipeät. Kylmyys hiipi jäseniini.
"Ree, Ree! Oletko täällä?" Kuului puolituttu ääni metsästä.
*Xio*
Pian tuttu solakka kolli pujahti näköpiiriini. Jaden vihreissä silmissä loisti huoli. Turkki oli sekaisin ja sään piiskaama.
"Voi Re, miten siskosi olikaan sinusta huolissaan." Xio maukui.
Käperryin täristen hänen turkkinsa suojiin. Olin turvassa. Viimeinkin. En ollut enään yksin.
"Miten tiesit etsiä?" Ihmettelin hennolla äänelläni.
"Huurreruusu pyysi erästä vaeltajaa tuomaan sanan, hän lähti pakoon emoasi siskojesi kanssa. Puron lähdettyä Varjotähden luo. Hän pyysi huolehtimaan sinusta"Xion huolestunut ääni kaikui korvissani
*pakoon emoa*
Emo oli poissa, kukaan ei enään satuttaisi minua. Kyynel valui poskelleni. Olin turvassa.
"Ei hätää, vien sinut turvaan Re"
"Ei ole hätää?" Varmistin vielä.
"Ei ole hätää, minä pidän sinusta huolen nyt." Hän maukui hiljaa.
Kohotin katseeni taivaalle niinkun Huurreruusu oli opettanut ja kiitin, *kiitos kun avasit polun siskoille*
"Olet ihan naarmuilla Re, mitä on tapahtunut eikö Ruoko kuollut jo neljänneskuu sitten? Kuka satutti sinua Re?" Xio henkäisi kauhuissaan tuntiessaan arpeni ohuen turkin alta.
"Ei kukaan" valehtelin nopeasti tottumuksesta
"Re, tuo ei ole mikään pieni arpi eikä se todellakaan voi hyvin. Akonin täytyy saada nähdä tuo, hän hoitaa sinut kuntoon. Tule nyt mennään" Xio maukui jämptisti.
"Ei siihen tarvitse mitään, Puro vain vähän suuttui."rauhoittelin Xioa.
"En suostu kuuntelemaan tuota Re, nyt tule" hän maukui ja tökki minua eteenpäin.
Hoipertelin muutaman askeleen ja tympsahdin hankeen.
Xio hengitti syvään huokaisten ja pudisti päätään ja tarjoutui kantamaan minut.
Matka hänen selässään taittui nopeasti. Olimme pian jo melkein lokin lauman luona.
"Xio!" Kuuluu helpottunut huokaus.
Valkokirjava naaras ilmestyi Xion sivulle. Kuka hän on? Hänen tuoksunsa oli tuttu, se oli joskus kulkeutunut riistan mukana jota Xio toi minulle ja sisaruksilleni pahimman aikana.
"Noma?"kysyin
"Re, Xio on kertonut paljon sinusta." Naaras maukui hiljaa
"Noma kerro Lokille että Re tarvitsee Akonin ja Amyn apua, pian." Xio maukui siskolleen ja tämä nyökkäsi ja katosi edellämme metsään.
Saavuimme pian puusilppomon nurkille, olin joskus käynyt Huurreruusun kanssa täällä? Ehkä paikka vaikutti tutulle. Olimme tulleet jonkinlaiseen leiriin?
Noma palasi pian pian kannoillaan hiilen värinen kolli.
"Kiitos Xio, jatkan tästä" hän kuittasi nopeasti ja siirtyi tutkimaan arpeani.
"Mitä sinä oikein olet touhunnut?" Hän päivitteli päätään pudistellen.
Aamu valkeni vasta, ensimmäiset airingonsäteet osui pesän suulle ja näin ne siittä mihin Xio oli minut laskenut.
Irvistin kun Akioksi kutsuttu kolli repäisi viimeisenkin haavan auki. Sitten hän ryhtyi putsaamaan sitä kuten edellisiäkin. Neljät arvet hän oli repinyt ja päivitellyt miten olin selvinnyt hengissä niin inhottavista haavoista. Nyt nekin tuntui paremmalta kieltämättä. Emon viimeisen raivokohtauksen seuraukset oli nyt korjattu.
"Älä liiku" kivahti nuorempi kissa, Amy pörröinen naaras.
"Yritän parhaani" kivahdin.
"Anteeksi ja kiitos" korjasin.
"Niin mistä päin tulet?" Amy uteli.
"Kaksijalan laitamilta, varjoklaanin reviirin rajalta" vastasin kierrellen
"Kuka on emosi, ei noin nuoret yleensä yksin kulje" Akio ihmetteli hiljaa
"Emoni oli Leikopuro, isäni Sysiraita ja molemmat kuolleita" kerroin.
" Xion mukaan voisi olla hyvä aloittaa alusta" lisäsin nopeasti huomaten ristiriitaisten tunteiden nousten pintaan.
"Tämä on hyvä paikka siihen, muista ettei vanhempiesi teot ole sinun syysi" Noma maukui pesän suulta liittyen keskusteluun lennosta.
"Mitäs Loki?" Amy kysyi
"Tulee pian, käy vain ensin Waruin juttusilla"kirjava naaras maukui.
"Heittäisitkö tassullisen lunta?" Akio pyysi Nomalta.
Noma pyöritti nopeasti pienen lumipallon ja toi sen parantajalle. Akio levitti sen hellästi haavani päälle.
"Kiitos" maukaisin huomatessani että kylmä todella auttoi.
"Reuen?" Pesän suulle ilmestynyt kolli tiedusteli.
"Niin?" Vastasin varautuen.
"Saanko tulla sisään Akio?" Hän kysyi.
"Tule" parantaja maukui.
Amy ja Noma liukenivat pois antaen tilaa kapteenille joka tuli luokseni ja istuutui eteeni.
"Kumartaisin mutta lumi tippuisi selästäni, kiitos avustanne teen parhaani hyvitääkseeni tämän" pahoittelin kapteenille.
"Älä suotta kumartele nuorukainen, Xio kertoi että olet kotia vailla ja taitava taistelemaan. Onko totta?"hän kysyi.
"Xio on asian ytimessä, tuo on Leikopuron ja Sysiraidan tytär" Akio maukui hiljaa.
Kapteeni katsoi minua ehkä hiukan yllättyneenä, peitellen sen hän jatkoi arvioimistani katseellaan.
"En ole tappamassa ketään teistä, te autoitte minua. Tapan vain käskystä kapteeni" selvensin hänelle epävarmana uskoiko hän minua lainkaan.
"Vai niin." Loki vain maukaisi.
------

"Sinä toit hänet sitten tänne" kuulin Waruin maukuvan pesän ulkopuolelta
"En voinut jättää häntä sinne, olin palveluksen velkaa Huurreruusulle ja hän pyysi" Xio
"Pidät sitten huolen ettei kukaan tule tapetuksi" warui murahti.
"Ei Re tapa ketään" Xio murahti.
Warui murahti vielä jotain jostain idiootista. Mikäs siinä, olin siis selvästi jo saapuessani vihattu. Yli fantastinen alku.
"Akio, kuinka pitkään minun pitää levätä?" Kysyin varoen parantajalta.
"Ainakin huomiseen, sitten voit auttaa vaikka pesien sammalten vaihtamisessa, metsälle pääset vasta muutaman auringonnousun jälkeen kun nuo on arpeutunut vähän paremmin. Mutta ne näyttää paranevan nopeasti ja hyvin, paljon terveemmän näköisiä nyt. Pahoittelen että jouduin repimään vasta arpeutuneet haavasi auki, ne oli vain niin likaisia että et olisi varmasti jäänyt henkiin kun tulehduksen riski on niin korkea." Hän maukui.
Hiilenmusta kolli oli hiljalleen alkanut puhua minulle enemmän. Pidin hänen soljuvasta äänestään.
Auringonnousut vaihtuivat seuraavaan ja seuraavaan moneen kertaan, opin lauman tavoille hiljalleen. Xiosta tuli kun veli minulle, hänellä riitti aina hermot metsästämisen opettamiseen. Huomasin nopeasti että olin aivan sysi surkea metsästäjä, en ollut koko 8 kuun ikäni aikana ikinä sitä harjoitellut vaikka olin elättänyt Huurreruusun kanssa siskoni lähes koko lehtikadon. Ruoko ja Puro olivat olleet sitä mieltä että metsästys oli ajanhukkaa ja vain taisteluiden voitolla oli väliä. Ehkä voisin opettaa muita alokkaita taistelemaan? Voisin kysyä Lokilta saisinko, sehän olisi kaikkien etu jos lauma osaisi puollustautua hyvin. Heräsin mietteistäni kun solakka hahmo ilmestyi näkökenttääni. Räpsäytin silmiäni kahdesti ja erotin tulijan selkeämmin lumisateessa. Lihaksikas kolli, valkoharmaa turkki mustalla rakeilleella tabbykuviolla. Kazuki, tunnistin ja hymyilin.
"Lähettikö Loki sinut?"kysyin ihmetellen mitä hän teki täällä.
"Ei" hän maukui ystävällisemmin kun olin olettanut.
Katselin häntä ihmeissäni, miksi hän oli täällä. Ei se nyt mikään salaisuus ollut että harjoittelin iltaisin kun muut vaihtoivat kieliä, kenen kanssa minä muka kieliä vaihtaisin? Puoli laumaa piti minua murhaajana, varsinkin Noma ja Warui olivat johtopäätöksensä tehneet. Minkäs minä vanhemmilleni mahdan? En sentää ikinä jättänyt ketään kitumaan niin kuin Ruoko, tapoin nopeasti ja siististi. Mutta ketäpä se kiinnosti miten minä tapoin, kynsissäni oli kissojen verta se riitti heille.
"Tule" hän vain maukaisi ja lähti kohti leiriä.
Seurasin häntä ääneti. Kollin kaunis turkki näytti vielä kauniimmalta lumihiutaleitten leijaillessa hiljalleen maahan. Puitten harventuessa leiri aukeni eteemme. Seurasin hänen jäljessään muitten alokkaitten luo. Istuin joukon laitamille ja kuuntelin muiden päivien kulusta, tämä oli ensimmäinen kerta kun vaihdoin kieliä kanssa varmaan kuuhun.
Näin Xion hymyilevän minulle Noman vierestä. Pieni hymy karkasi minunkin huulilleni. Kuulin sivukorvalla kun Tessa juoruili Nomalle jostain komeasta kollista jonka hän oli nähnyt rajalla. Tähdet loistivat lumisateen lakattua.

Nimi: Riika

07.03.2019 19:45
”Kai hän selviää?”
Xion hiljainen kysymys havahdutti minut mietteistäni. Siirsin katseeni parantajan pesästä hunajankeltaiseen kolliin, joka oli asettunut istumaan oikealle puolelleni, ja katsoi nyt minua jadenvihreät silmät kiiltäen. Noma oli valinnut paikan veljensä toiselta puolelta ja istui nyt hänkin tiiviisti lumesta osittain sulaneella maalla, huolestunut jäänsininen katse samassa suunnassa kuin omani oli hetki sitten. Aome oli vain hetkeä aikaisemmin tuonut pahasti haavoittuneen alokkaamme, Kikin, leiriimme ja kantanut hänet suoraan Akonin hoidettavaksi. Siniharmaa ystäväni oli yhä pesässä, ja koska olin saanut käskyn jäädä leiriin Waruin jälkeläisten kanssa – loput laumalaisista olivat lähteneet Minnien pentujen perään -, olin päättänyt pitää heille seuraa ja pysyä mahdollisimman rauhallisena, ettei jo valmiiksi hermostuttava tilanne pahenisi.
”Varmasti. Kiki on sisukas, aivan kuten emonsa. Meidän pitää nyt vain olla kärsivällisiä ja odottaa, sekä antaa Akonille rauha hoitaa häntä”, naukaisin rauhallisesti. Xio ei sanonut mitään, käänsi vain katseensa takaisin Akonin pesälle. Tein samoin, joskin omasin hienoisia vaikeuksia keskittyä. Minniekö kuollut? Laumamme yksi hyväsydämisimmistä jäsenistä poissa? Niin meitä kaikkia oli informoitu. Sitä oli vaikea uskoa. Tosin tiesin että Kiki ei koskaan valehtelisi näin vakavasta asiasta. Mutta kuka tai mikä, tai ketkä tai mitkä oli hyökännyt heidän kimppuunsa? Purin hampaani tiukasti yhteen, suljin silmäni ja ravistin päätäni pikaisesti. Ei, se ei voinut olla...
”Aome!” Noma maukaisi äkkiä, jolloin silmäni aukenivat ja kohosin jaloilleni kahden alokkaan seuratessa merkkiäni. Kollisoturi oli astunut ulos parantajan pesästä, ja käveli vakavana luoksemme.
”Miltä tilanne näyttää?” kysyin niin tyynesti kuin kykenin. Aome silmäili meitä hetken, vilkaisi taakseen ja taas meitä pudistaen sitten huolestuneena päätään.
”Kiki on hädin tuskin tajuissaan, mutta hysteerinen ja itkuinen. Akonin mukaan välitöntä hengenvaaraa ei kuitenkaan ole, nyt kun hänet saatiin paikattavaksi. Haavojen parantumiseen en saanut selkeää vastausta, mutta koska Kiki on nuori, niiden paraneminen nopeasti on todennäköisempää. Akon ei juuri nyt tarvitse apuamme, mutta käski kuitenkin pysyä lähellä varmuuden vuoksi.”
”Saitko selville kuka tämän takana on?” jatkoin kyselyäni.
”En. Hän ei kyennyt kertomaan juuri mitään”, Aome vastasi kärsivällisesti. ”Eikä ole nyt soveliasta mennä sitä utelemaan.” Kolli katsoi enimmäkseen Xiota ja Nomaa viimeisen toteamuksensa ajan, kuin varmistaen etteivät alokkaat häiritsisi liiaksi pesätoverinsa toipumista. Sisarukset nyökkäsivät ymmärtämisen merkiksi. Olin varma että he joka tapauksessa käyttäytyisivät maltillisesti asian suhteen.
”Kiki kertoo varmasti heti kun on toipunut pahimmasta shokista”, Xio pohti, pukien ajatukseni sanoiksi.
”Niin, varmasti”, Noma vahvisti hiljaa. Aome väläytti pienen tyytyväisen hymyn, mutta vakavoitui uudelleen ja siirsi sähkönsinisen katseen lähestyvän yön hämärtämään metsään. Hänen korvansa värähtelivät poimiessaan lähestyviä ääniä, ja itsekin terävöitin kuuloni äärimmilleen. Avattuani suuni ja vedettyäni keuhkoni täyteen kirpenevää ilmaa, tutut tuoksut valtasivat mieleni. Pian näimme Lokin ja Kazukin astuvan esiin puiden lomasta, ja heti heidän perässään kulki Toby... Minnien liikkumaton keho selässään. Värähdin pienesti ja silmäni suurenivat hieman normaalia suuremmiksi. Noma päästi lähes äänettömän henkäisyn ja huomasin hänen painautuvan lähemmäksi veljeään. Ren käveli Tobyn vierellä haudanvakava katse naulittuna emoonsa, ja Warui piti joukkion häntää Tessan ja Amyn kanssa, kulkien surevien siskosten välissä ja tukien heitä parhaansa mukaan. Päästyään leirin aukiolle Toby laski varovaisesti toverinsa ruumiin maahan ja teki tilaa kolmelle alokkaalle, jotka asettuivat emonsa ympärille. Nuorten surua oli raastavaa katsoa, ja vaimea itku sai korvani liukumaan luimuun. Warui seisoi hetken lähellä Minnietä, kunnes kääntyi ja käveli raskain askelin luoksemme. Xio ja Noma seisoivat aloillaan ja tuijottivat emoaan, kunnes nojautuivat kuin samasta ajatuksesta tätä vasten. Warui katsahti heitä ja painoi lyhyeksi ajaksi kuononsa molempien päälaelle.
”Ei mitään hätää”, mustanruskean kirjava naaras kuiskasi lempeästi, mutta surullisesti kummankin korvaan. ”Minniellä on nyt hyvä olla.”
Seurasin katseellani kuinka soturi ohjasi pentunsa lähelle Lokia, Kazukia ja Tobya, jotka olivat ottaneet paikkansa kohteliaan välimatkan päästä Minnien ruumiista. Xio ja Noma jättivät viimeiset hyvästit mustaturkkiselle naaraalle, naukaisivat osanottonsa pesätovereilleen ja siirtyivät hiljaa takaisin Waruin luokse. Akonin pesältä kuului ääniä, ja musta parantajamme astui varjon lailla aukiolle. Hän käveli sivuilleen katsomatta Lokin luo ja kuiskasi kapteenillemme jotain, johon harmaavalkea ja mustamerkkinen kolli vastasi nyökkäämällä ääneti, ja Akon siirtyi sisarenpentujensa luokse. Tiesin hänellä olevan tiedossa vaikeat ajat heidän tukemisessaan surun yli ja Kikin kuntoon hoitamisessa. Vilkaisin Aomeen vain huomatakseni hänen jo astelleen Minnien luo. Siniharmaa kolli silmäili toveriaan, painoi varovasti kuononsa tämän turkkiin ja veti viimeisen kerran sisäänsä hänen loittonevaa ominaistuoksuaan.
”...Emme tule koskaan unohtamaan sinua”, ehdin kuulla soturin kuiskaavan kun kävelin hänen vierelleen. Räpäytin silmiäni myötätuntoisesti nähdessäni kollin silmien kiiluvan lähestyvistä kyynelistä. Aome ja Minnie olivat olleet pitkäaikaisia tovereita, ja ymmärtääkseni myös ystäviä. Myös Loki ja Toby olivat tunteneet naaraan pitkään, ja saatoin vain arvata miltä tämä menetys heistä todella tuntui. Laskin katseeni ja painoin myös kuononi silkkiseen turkkiin. Sen lyhyen ajan mitä olin ehtinyt Minnien tuntea, oli hän voittanut luottamukseni ja arvostukseni hyväsydämisyydellään ja oikeudenmukaisuudellaan. Hän oli Aomen ja Waruin ohella osallistunut perehdyttämiseeni sen minkä oli pentujensa hoitamiselta kyennyt, ja häneen olin saattanut turvautua, jos jokin laumaan liittyvä asia oli askarruttanut. Näistä olisin hänelle ikuisesti kiitollinen.
”Hyvästi, Minnie”, kuiskasin ja huomasin ääneni särähtävän pienesti. Onnistuin kuitenkin olemaan murtumatta. ”Lupaan noudattaa opetuksiasi, ja siirtää ne eteenpäin niin nykyisille kuin tuleville alokkaille.”
Näillä sanoilla suoristin ryhtini, huokaisin tuskin kuuluvasti ja siirryin Lokin vasemmalle puolelle asettuneen Aomen luo, jatkaen surijoiden ketjua vasemmalle. Käskyjä ja kehotuksia ei tarvittu, ei minkäänlaisia sanoja; koko lauma oli hiljentynyt kunnioittamaan menetettyä. Kostoa ei mietitty, sen aika ei ollut nyt. Ehkä myöhemmin, ei ehkä koskaan. Kuonolleni laskeutunut lumihiutale sai katseeni kohoamaan lyhyeksi aikaa pilviselle yötaivaalle. Pian hiutaleita alkoi putoamaan lisää, hitaasti mutta varmasti. Hiirenkorva, viherlehti ja lehtisade osoittaisivat surunsa vesisateella. Tämä oli lehtikadon tapa ilmaista omansa.

Nimi: Elysia

07.03.2019 17:31
”Taasko tappelussa?”
”Niinkin voisi kai sanoa”, totesin Jimille, joka viittoi minua istumaan, jotta hän voisi tarkastaa tuoreet naarmuni. ”Ne ovat vain naarmuja, ei niitä tarvitse hoitaa.”
”No anna minun ainakin puhdistaa ne”, Jimi puhahti. ”Ties minkä taudin vielä saat.”
”Kai minä ne voin itsekin-”
”Et ainakaan tuota korvan takana olevaa”, Jimi keskeytti minut tuhahtaen, kuulostaen huolestuneelta. ”Etkä tuota tuossa kaulan sivulla. Antaisitko minun nyt kuitenkin putsata ne, jotta ne saadaan varmasti kunnolla puhtaiksi?”
Pyöräytin pienesti silmiäni. ”Miten vain”, mumisin, käyden suosiolla vatsalleni makaamaan. Eihän tuota ruinaamista jaksaisi kukaan kuunnella. ”En kyllä ole ennenkään saanut mitään tautia naarmuista.”
”Ei sitä koskaan tiedä”, Jimi maukaisi ja kävi viereeni makaamaan. ”Muuten, mistä oikein sait nämä? Et vastannut kovin suoraan aiempaan kysymykseeni.”
”Suurin osa on harjoituksista”, vastasin ja värähdin tahattomasti, kun Jimi nuolaisi yhtä naarmua selässäni. Kollin läheisyys tuntui kummalliselta ja vieraalta, sillä en ollut ikinä edes vaihtanut kieliä kenenkään kanssa. Fyysinen läheisyys oli minulle täysin uutta.
”Suurin osa?” Jimi johdatteli nuolaisujen välissä. Hän oli selvästi seurannut ainakin joskus harjoituksiamme, koska häntä ei näyttänyt yllättävän se, että niissä käytettiin kynsiä. Kohautin aavistuksen verran lapojani katsahdin metsän siimekseen.
”Kävin näyttämässä yhdelle Lokin lauman soturille, etteivät he vieneet reviiriämme seurauksitta.”
Jimi valahti hiljaiseksi, keskittyen hetken aikaa haavojeni putsaamiseen. ”Kuoliko hän?” kolli lopulta kysyi varovasti, aivan kuin hän olisi pelännyt reaktiotani. Hymähdin vaiteliaana ja vilkaisin sivulle puoliksi ajatuksiini uponneena.
”Kai. Ellei jotain ihmettä tapahtunut niin kuin sinun kohdallasi.”
”Tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, ettet tee sellaisia virheitä enää”, Jimi maukaisi hiljaa. ”Mitä hän teki?”
”Sanoin jo. Vei reviirimme laumansa kanssa.”
”Ja tappaminenko oli ratkaisu?”
”Mikä sitten?” puhahdin. ”Eivätpä sanatkaan auttaneet. He tarvitsivat varoituksen. Kynnet saavat enemmän aikaan kuin sanat.”
”Ehkä niin, mutta suurin osa siitä aikaan saadusta tapahtumaketjusta ei ole positiivista”, Jimi totesi. ”Elysia, uskotko todella, että väkivalta on ratkaisu kaikkeen?”
”Vahvimmat elävät”, tokaisin kuin itsestäänselvyytenä. ”Jos ne laumakatit eivät kunnioita rajojamme vaan valitsevat saman tien kuin klaanikissat, on meidän osoitettava heille, ettemme ole niin helppo vastus kuin he luulevat.”
”Teette elostanne vain vaikeaa”, Jimi mumisi. ”Vastaa rehellisesti, Elysia: Mitä sinun päässäsi liikkuu, kun kuljet muiden reviirillä tavoitteenasi tappaa viaton kissa, joka ei ole henkilökohtaisesti tehnyt sinulle mitään?”
Vaikenin hetkeksi, miettien itsekin vastausta. Mitäkö päässäni liikkui? Mitä siellä olisi pitänyt liikkua? Sääliä? Epäröintiä? Olin jo aikaa sitten hylännyt kyseiset tunteet, joten mitä minun pitäisi vastata?
”Ei mitään”, totesin lopulta, saaden Jimin pysähtymään hetkeksi täysin. ”Ei yhtikäs mitään. Minä olin tehtävällä, Jimi, ei minun kuulu silloin ajatella mitään.”
Jimi sihahti tuskin kuultavasti, ja tunsin hänen huolestuksensa kasvavan ja rätisevän ilmassa salamien lailla. ”Taisin olla sittenkin hieman myöhässä”, kolli mumisi hiljaa ja huokaisi. ”Tästä tuleekin vaikeampaa kuin luulin.”
”Mistä?”
”Elysia, vaikka olisit tehtävällä, on sinun pidettävä oma terve järki mukana joka käänteessä.” Jimin hännänpää oli alkanut nykiä hienoisesti. ”Vaikkei se tekemisiäsi muuttaisikaan, näkisit silti maailman edes hieman toisella tapaa.”
”Käskyjen seuraamisessa ei ole mitään väärää”, tokaisin ääni kylmeten. ”Se katti ansaitsi kuolla. Mitäs asettui meidän reviirillemme laumansa kanssa.”
”Päättikö juuri se kissa jäämisestä?”
”Ehkä ei, mutta-”
”Entä puhuiko se kissa edes sinulle ikinä? Tiesitkö todella hänen kantansa?”
”En, eikä sillä-”
”Kyllä sillä on väliä, Elysia!” Jimi puhahti keskeyttäen minut ties kuinka monetta kertaa. ”Saatoit tappaa kissan, joka oli teidän puolellanne asiassa. Kyllähän sinä Hallakasvoonkin luotat, hän ei olisi halunnut häätää teitä reviiriltänne. Entä jos tämä tappamasi kissa oli samanlainen? Kykenisitkö muka tappamaan Hallakasvon vain, koska olet saanut käskyn tehdä niin?”
Avasin suuni heittääkseni kollille napakan vastauksen, mutta yhtäkkiä en ollutkaan asiasta täysin varma. Hallakasvon? En minä… kykenisi tappamaan häntä. Hän oli silmissäni samassa tilanteessa Jimin kanssa – he molemmat olivat vihollisiani, joita en kyennyt vahingoittamaan. Vai kykeninkö?
”…Jos isäni käskisi tehdä niin, niin kyllä, pystyisin tappamaan hänet. Samoin sinut, Jimi.”

Nimi: Zare

07.03.2019 16:21
___________________________________________

Nimi: Zare

07.03.2019 16:20
Kazuki// 23kp

Nimi: Kazuki

05.03.2019 20:17
Elämä laumassa tuntui alkuun kummalliselta. Emoni teon jälkeen minun oli vaikea luottaa muihin kissoihin, ja nyt jouduin viettämään koko päiväni useamman kissan keskellä, kommunikoimaan heidän kanssaan ja harjoittelemaan ikäisteni nuorten kanssa. Tessa, Kiki ja Ren olivat aavistuksen minua nuorempia, mutta tuntuivat hanskaavan tämän koko laumassa elämisen minua paremmin. Ihmekös tuo – kolmikkohan oli syntynyt tänne sisarensa Amyn kanssa, ja heidän emonsa oli lauman uskollinen soturi. Mikä minun asemani oli? En todellakaan tiennyt. Vaikutti siltä, että lauman kapteeni oli ottanut minut kasvatettavakseen, ja olinkin oppinut luottamaan kolliin vahvasti. Loki toimi minulle kuin isähahmona Darrenin menetyksen jälkeen.
Olin siis käytännössä katsoen kapteenin ottopoika. Vaikuttiko se asemaani laumassa, sitä en tiennyt. En tiennyt tästä laumasta vielä paljoakaan, joten en osannut myöskään sanoa, olivatko kapteenille läheiset kissat arvoasteikossa muita ylempänä. Saatoin ottoisästäni huolimatta olla vain hylätty erakkopentu, joka oli täysin hukassa tässä kissajoukossa.
”Kazuki!” kuulin Lokin kutsuvan, ja nousin välittömästi jaloilleni ravistellen nopeasti turkkini. Kävelin kapteenin luokse, ja kallistin hieman kysyvästi päätäni, odottaen käskyä.
”Saat lähteä Aomen kanssa rajakierrokselle, kunhan Minnie ja Kiki palaavat”, Loki maukaisi. ”Se on päivän viimeinen kierros, joten metsästys ei ole tarpeen. Jos saatte jotain kiinni, voitte syödä saaliit itse iltapalaksi.” Kolli katsahti sivulleen ja väräytti hieman korviaan. ”Aome varmasti selittää sinulle tarkemmin, mitä erityispiirteitä illan viimeisessä partiossa on. Valmistautukaa jo lähtöön, Minniellä ja Kikillä ei pitäisi mennä enää kauaa.”
Nyökkäsin napakasti ja katselin hetken ympärilleni, etsien lauman ainoan kollisoturin hahmoa. Huomatessani siniharmaan kissan toverinsa Riikan luona hyppelehdin nopeasti heidän luokseen.
”Aome, kapteeni Loki sanoi sinun tulevan kanssani seuraavaan rajapartioon”, maukaisin hyvin virallisen kuuloisesti odotettuani ensin, että Riika ja Aome saivat keskustelunsa loppuun. ”Lähdemme heti, kunhan Minnie ja Kiki palaavat.”
”Johan tässä saikin muutaman hetken levätä”, Aome puhahti, osittain huvittuneena mutta osittain jo totaalisen tympääntyneenä. ”No, eipä sille mitään voi, kun tilanne on mikä on. Tulen ilmoittamaan sinulle sitten, kun lähdemme.”

Aika kului ja viimeisetkin auringonsäteet painuivat näkymättömiin, eikä Minnietä ja Kikiä kuulunut. Kaikki muut olivat leirissä, ja hermostus alkoi olla tassuin kosketeltavissa.
”Heidän olisi pitänyt olla täällä jo ajat sitten”, vieressäni istuva Loki mutisi kulmat kurtussa. Kapteeni mutisi vielä jotain itsekseen ja huoahti.
”Aome! Rajapartiossa ei ole mitään mieltä enää tähän aikaan. Lähde Riikan ja Waruin kanssa varmistamaan, ettei Minnielle ja Kikille ole käynyt mitään.”
Siniharmaa kolli nyökkäsi ja oli juuri noussut jaloilleen, kun hänen ja Lokin korvat ponnahtivat pystyyn täsmälleen samaan aikaan. Riika huomasi Aomen jännittyneen, ja naaras raotti välittömästi suutaan haistaakseen lähistön tuoksut paremmin.
”Verta”, hän kuiskasi tuskin kuuluvasti, vaihtaen jännittyneitä katseita Aomen kanssa. ”Mitä kuulit?”
”Avunhuutoja.” Aome ei jäänyt enää istuskelemaan, vaan pinkaisi suuntaan, josta oletettavasti oli äänen kuullut. Niskaturkkini oli pystyssä, ja vilkaistessani Lokia huomasin hänen olevan äärimmilleen jännittynyt.
”Akon!” kolli lopulta huudahti, kutsuen paikalle lauman parantajan. ”Valmistaudu ottamaan vastaan haavoittuneita!”
”Kiki!” Aomen ääni kantautui metsästä, ja siinä vaiheessa Tessaa ja Reniä vietiin. Myös parantajien pesästä mestarinsa perässä ulos tullut Amy pinkaisi sisarustensa perään turkki entistäkin enemmän pörrössä ja silmät kuun kokoisina. Warui käski nopeasti Nomaa ja Xioa odottamaan leirissä, ja lähti sitten juoksemaan kolmikon perään.
Loki istui täysin paikoillaan, niskakarvat väreillen ja mumisten jotain itsekseen. Hän nousi jaloilleen täsmälleen samalla hetkellä, kun Aomen hahmo ilmaantui takaisin näkökenttäämme. Siniharmaa kolli kantoi selässään Kikin puolitajutonta hahmoa, ja juoksi juuri niin kovin kuin arvokkaan kantamuksensa kanssa uskalsi suoraan Akonin pesälle.
”Kapteeni, lähde Waruin ja muiden perään!” Aome hengähti juuri ennen parantajien pesälle ehtimistään. ”Minnie on kuollut!”
Loki päästi hiljaisen sihahduksen, ja viittasi minua seuraamaan, kutsuen vielä sivummalla odottaneen Tobyn mukaansa. Turkkini oli pörhistynyt kuin sähköiskusta ja jäseneni tuntuivat kohmeisilta, mutta pakotin itseni liikkeelle järkytyksestä huolimatta ja seurasin kapteenia pois leiristä, juosten niin nopeasti kuin kykenin pysyäkseni kollin vauhdissa.


”Kapteeni!” Warui hengähti, kun lopulta saavutimme heidät. Amy, Ren ja Tessa olivat kyyristyneinä liikkumattoman mustan kehon ympärille, ja jokainen kolmikosta itki vuolaasti. ”Kapteeni, Minnie… hän on poissa.”
Loki ei sanonut mitään, käveli vain suoraan Minnien ruumiin luokse ja kyyristyi tämän pään viereen, kumartuen tutkimaan naaraan ohimossa ammottavaa haavaa. Itse en kyennyt liikkumaan, sillä järkytys oli jähmettänyt minut aloilleni. Pystyin vain tuijottamaan lohduttomasti itkeviä sisaruksia, hengetöntä Minnietä ja järkytyksestä pienesti tärisevää Waruita.
”Kuka tämän teki?” Loki lausui ääneen kysymyksen, joka tykytti kipeästi takaraivossani. ”Sanoiko Kiki mitään?”
”Ei”, Warui maukui hiljaa, ääni värähtäen hienoisesti. ”Hän oli aivan hysteerinen, ei hänen sanoistaan saanut edes selvää muuta kuin sen, että Minnie on kuollut.”
”Meidän on sitten kysyttävä häneltä, kunhan hän on hieman rauhoittunut”, Loki mumisi. ”Kissaa, joka saa tällaista jälkeä aikaan, ei voi jättää huomiotta. Käydä nyt pennun ja tämän emon kimppuun… Toby, jaksaisitko kantaa hänet leiriin?”
”Toki”, luutnantti maukaisi jämäkästi, silmät kuitenkin sumeina surusta. Warui vilkaisi kollia nopeasti, ja kumartui kuiskaamaan jotain lempeästi Tessalle ja Amylle – Ren oli jo noussut istumaan tyhjä katse silmissään – jolloin sisarukset nousivat ylös hivuttautuen veljensä vierelle. Warui nosti Lokin avulla Minnien hervottoman ruumiin Tobyn selkään, ja matkamme takaisin leiriin alkoi.

Nimi: Zare

05.03.2019 18:48
Elysia// 45kp, 60kp

Vastaus:

+20kp

Nimi: Elysia

27.02.2019 20:16
Valkeneva aamu tuntui huomattavasti aiempia lämpimämmältä, ja pysähdyinkin hetkeksi nauttimaan turkkiani lämmittävästä auringosta astuessani ulos. Tällaisella säällä olisi ilo metsästää. Toisaalta kyseinen tosiasia saisi myös riistavarkaat liikkeelle. Minun pitäisi olla ahkera partioinnin kanssa tänään.
”Elysia”, kuulin isäni kutsun takaani ja katsahdin kollin suuntaan lapani yli. Rocky hypähti portaalta metsämaalle ja tassutteli rennosti hieman lähemmäs minua.
”Pidä tämänaamuinen metsästysretki lyhyenä. Haluan testata taistelutaitojasi tänään, joten et saa väsyttää itseäsi. Äläkä huoli – saat mennä pitkälle retkelle iltapäivällä, en minä halua sinun tätä kaunista säätä täysin tuhlaavan”, kolli jatkoi huvittuneesti hyrähtäen, kun huomasi pienen pettymyksen sekaisen vastahakoisuuden pilkahtavan silmissäni. ”Sovitaanko, että palaat ennen auringonhuippua?”
”Sopii hyvin”, maukaisin tyytyväisenä siitä, ettei harjoituksissa menisi koko päivää. ”Haluatko jotain erityistä nyt aamuksi?”
”Myyrä kuulostaisi loistavalta juuri nyt”, Rocky hymähti. ”Muista sinäkin, ettei ennen harjoituksia kannata syödä kamalasti. Palaa takaisin, kun olet saanut kaksi saaliseläintä kiinni – samapa tuo loppujen lopuksi on, mitä ne ovat.”
”Saat kyllä myyrän, jos niitä tässä metsässä sattuu olemaan”, maukaisin huiskauttaen huolettomasti häntääni. ”Nähdään.”


En ollut enää edes yllättynyt, kun Jimin tutuksi käynyt maukaisu kantautui läheisen koivun oksistosta. Vaistomaisesti vilkaisin lapani yli tulosuuntaani, mutta olin onneksi jo reilun matkan päässä Valvomolta, joten Rockysta ei tarvitsisi huolehtia. Jimi laskeutui sulavalla loikalla koivusta, ja hyppelehti suojalumessa luokseni.
”Mitäs kuuluu, neiti?”
”Voisitko lakata kutsumasta minua neidiksi?” kysyin vastaamisen sijasta ja pyöräytin silmiäni. ”Ja samaa kuin aiemminkin. Yritän metsästää, mutta sinä estät aikeeni.”
”Miksi minun pitäisi sinua sitten kutsua?” Jimi hyrähti vinosti hymyillen. ”Sopisiko ’kaunotar’ paremmin?”
Räpäytin hieman häkeltyneenä silmiäni, ja toivoin ettei hämmennykseni näkynyt kasvoiltani, joita oli yhtäkkiä alkanut kuumottaa. ”On minulla nimikin.”
”Elysia”, Jimi maukaisi aivan kuin muistellakseen nimeä. ”Kaunis nimihän se on. Ehkä etsin vain jotain erityistä lempinimeä sinulle, jota kukaan muu ei käyttäisi.”
”Lopeta tuollainen!” puhahdin, eikä kasvojeni kuumotus kadonnut minnekään.
”Millainen?”
”Kyllä sinä tiedät-”
”Flirttailu?” Jimi ehdotti viattomasti ja sai minut lehahtamaan täysin punaiseksi. Hän oli siis tosissaan yrittänyt saada minut häkeltymään tällä tavalla?
”Kunhan kiusaan”, kolli maukaisi sitten ja virnisti leveästi. ”No niin, ehkä nyt voisin tarkistaa sen haavankin. Pääset sitten jatkamaan metsästysretkeäsi.”
”Minulla on kyllä kohtalainen kiire…”
”En usko, että minun tarvitsee enää tehdä uutta haudetta”, Jimi keskeytti. ”Viimeksi haava ainakin näytti hyvältä. Nopeasti tämä käy.”
”Kaipa sitten”, murahdin ja kävin istumaan, antaen Jimin kuoria kovettuneen hämähäkinseitin pois niskastani. Kollin kiusoittelun aiheuttama lämpö ei ollut vieläkään kadonnut kasvoiltani. Miksi otin harmittoman flirttailun näin vahvasti?
”Arvasin oikein”, Jimi maukaisi tyytyväisen kuuloisena. ”Haava on melkeinpä parantunut tässä puolen kuun aikana. Tulehdus on tiessään. Et tarvitse enää uutta haudetta.”
”Hyvä kuulla”, maukaisin nousten ylös ja ravistellen hieman turkkiani. ”Voinko nyt mennä? Minulla on oikeasti kiire.”
Jimin ilme muuttui yhtäkkiä haikeaksi, ja tämä kohautti pienesti lapojaan. ”Kai sinä sitten voit. Tämä taisi olla viimeinen tapaamisemme, lupasinhan häipyä haavan parannuttua. Ellet sitten liikuskele paljon reviirinne rajoilla.”
Yllätyksekseni sisälläni välkähti vastahakoisuuden tunne. Jo senkin takia, etten halunnut Jimin häipyvän, ja erityisesti siksi, että lupasin isälleni hankkiutuvani eroon kollista haavani parannuttua. En todellakaan ollut valmis siihen juuri nyt. Ja totta puhuen halusin enemmän kuin mitään selvyyden tähän mieltäni painavaan tunteeseen, jota en ollut odottanut tuntevani kenenkään läheisyydessä. Kaikkein vähiten tämän kollin seurassa.
”Ehkä voisit tarkistaa haavan kunnon vielä parina päivänä”, totesin hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Ettei se tulehdu uudestaan tai jotain.”
Jimi näytti sanalla sanoen yllättyneeltä, eikä hetkeen vastannut mitään. Kolli vaan tuijotti minua hieman laajennein, häkeltynein silmin, ja naurahti lopulta kepeästi.
”Etpä näytä sinäkään erityisen huono flirttailija olevan”, Jimi hyrähti vino hymy naamallaan. ”Mikäs siinä. Treffit sopiva minulle paremmin kuin hyvin. Nähdään siis ylihuomenna.”
Nielaisin liki huomaamattomasti, kiepahdin ympäri ja lähdin kollin luota sanaakaan sanomatta. Miksi tein noin? Tapailustamme ei seuraisi mitään hyvää. Jos isä saisi tietää, olisi Jimi vainaa ja minä saisin kuulla kunniani. Miksi edes olin näin epävarma Jimin seurassa? Miksi hän sai minut tuntemaan tällä tavalla?
Mihin olin oikein itseni sotkenut?

Myyrä ja orava hampaissani palasin takaisin Valvomolle. Oli jo melkein auringonhuippu, ja olin joutunut juoksemaan osan paluumatkasta ehtiäkseni ajoissa takaisin kotiin. Keskustelu Jimin kanssa oli vienyt huomattavasti aikaa, ja olin lähtenytkin metsälle hieman tavanomaista myöhemmin. Isä istuskeli jo Valvomon portailla, mutta kaikeksi onneksi hän vaikutti vielä rennolta – hän ei siis ollut joutunut odottamaan kovin pitkään.
”Tulithan sinä”, kolli huikkasi saadessaan minut näkyviinsä. ”Myyrän tuoksu tuntuu tänne asti, älä pidä isääsi tällä tavalla nälässä, Elysia!”
”Et sinä noin helposta kupsahda”, hymähdin rennosti, sillä isäkin tuntui vain kiusoittelevan tällä kertaa. ”Anna ensi kerralla tiukempi aikataulu, jos haluat ruokaa nopeammin.”
”Ehkä teenkin niin”, Rocky maukaisi ja nappasi myyrän minulta. ”Mennään syömään. Sitten voimme aloittaa harjoitukset.”

Syötyämme ja levättyämme vähäsen isä ilmoitti, että ottaisimme alkulämmöt juoksemalla harjoituspaikalle. Aloitimme kevyessä hölkässä, mutta kiristimme hiljalleen tahtia ja lopulta juoksimme niin kovaa kuin jaloista pääsimme puolisulan metsän halki. Tunsin yllättävän ylpeyden kipinän sisimmässäni, kun huomasin isäni jäävän hieman jälkeen minusta. Olin viimein ohittanut hänet ainakin nopeudessa.
”Pärjäätkö?” huikkasin lapani ylitse, ja sain tuohtuneen murahduksen vastaukseksi. Askeleeni tuntuivat kepeiltä nyt, kun kaikki haavani olivat kunnossa ja ilma oli lämmin, mutta mieleni tuntui jostain muustakin syystä valoisalta ja keveältä. Jimistäkö se johtui? Mikä tämä tunne oikein oli?
Onnistuin onneksi karistamaan kollin mielestäni ennen harjoituspaikkaa, ja hiljensin vauhtini hölkkään ja sitten kävelyyn, istahtaen lopulta pienen aukean laitamille tasailemaan hengitystäni ja odottamaan isääni. Rocky ei ollut paljon jäljessä, mutta huomasin hänen olevan tuhattoman väsynyt juoksemisesta.
”Olet nopeampi kuin ennen”, kolli puuskutti istahtaen maahan. ”Tämähän käy jo työstä eikä mistään alkulämmöstä.”
”Itsepähän aloitit nämä juoksukilpailut”, hymähdin väläyttäen sitten isälleni rennon hymyn. ”Hyväksy jo, että olen nopeampi kuin sinä.”
Rocky katsoi minua hetken kallistaen hieman päätään, ja hymähti sitten hiljaa. ”Siitä on kauan, kun olet viimeksi hymyillyt noin. Tällaisia säitä saisi olla useamminkin, jos ne saavat sinut noin pirteäksi.”
Räpäytin hieman hämmentyneenä silmiäni, mutta ennen kuin ehdin vastaamaan mitään, nousi Rocky takaisin jaloilleen.
”No niin, eiköhän tämä lepäily riitä”, hän maukaisi yhä kuitenkin tasaillen hengitystään, ja vilkaisi minua. ”Tuttu kuvio. Taistele minua vastaan tosissasi, kynsiä ja hampaita kuitenkaan käyttämättä. Minä puolestani saan käyttää kynsiä ja hampaita, jotta harjoitus ei ole sinulle liian helppo ja motivaatiosi pysyy korkealla.”
”Siitä ei ole puolta kuutakaan kun viimeksi harjoittelimme, en minä ehdi asioita siinä ajassa unohtamaan”, tuhahdin ja vakavoiduin, valmistautuen harjoitukseen. ”Antaa tulla vain.”
”Varmuutesi on ainakin parantunut parin kuun aikana”, Rocky hymähti ja kääntyi ympäri, lähtien kävelemään hieman kauemmas minusta. Tiesin kyllä, mitä ele tarkoitti: minun kuului näyttää, miten hyökkäsin kohti vihollista, joka oli selin päin minuun mutta osasi kuitenkin odottaa hyökkäystä. Niinpä jännitin jalkani ja loikkasin kohti Rockya, kuitenkin hieman sivuun ja noin hännänmitan päähän hänestä. Samalla hetkellä, kun tassujeni alle jäänyt lumi narahti, kiepahti Rocky ympäri ja huitaisi sokeasti kynsillään kohti olinpaikkaani, aivan kuten yllätetty vihollinenkin olisi tehnyt.
Siinä vaiheessa olin kuitenkin jo ponkaissut uuteen loikkaan, kohteenani isäni toinen sivusta. Rockyn käpälä hipaisi takajalkojani juuri ja juuri, mutta hänen puolustuksensa ei silti ollut toimiva; kolli ei ehtinyt kääntyä toiselle puolelle, kun olin jo loikannut kolmannen kerran ja iskeytynyt tällä kertaa suoraan hänen kylkeään päin. Yksi isäni tassuista oli yhä ilmassa yritetyn puolustusiskun johdosta, joten hänen tasapainoaan oli helppo horjuttaa. Sainkin kokoerostamme huolimatta kollin tömähtämään kyljelleen, ja tarrasin käpälilläni hänen lapoihinsa niin kovin kuin kykenin. Ilman kynsiä ote oli kuitenkin heikko, tiesin sen. Monen kuun harjoittelu oli kuitenkin vahvistanut käpäliäni sen verran, että saisin kyllä pidettyä otteeni edes hetken aikaa.
Törmäyksen ja kaatumisen aiheuttaman liikevoiman turvin kierähdimme muutaman kerran sähisten ympäri, kunnes tassujeni ote alkoi livetä. Heti sen huomatessani ponkaisin hieman vauhtia isäni vatsasta takajaloillani ja irrottauduin hänen otteestaan, jättäen näin ikävät naarmut lapoihini. En kuitenkaan ehtinyt uhrata niille pienintäkään ajatusta, kun jo jouduin hyppäämään sivummalle väistääkseni Rockyn kynsiä. Laskeuduin hypystäni takajaloilleni ja kiepahdin välittömästi ympäri, keräten kaiken mahdollisen voiman toiseen etukäpälääni. Aavistukseni osui oikeaan ja iskuni tavoitti kohteensa: isä oli hyökännyt välittömästi uudelleen, ja oli nyt jo riittävän lähellä minua. Käpäläni iskeytyi voimalla hänen ohimoonsa, ja tiesin, että kynsien kanssa olisin saattanut tällä iskulla voittaa taistelun. Nyt se kuitenkin sai Rockyn vain menettämään uudelleen tasapainonsa, mutta tällä kertaa annoin hänen nousta omia aikojaan enkä hyökännyt välittömästi uudelleen. Sen sijaan keräsin silmänräpäyksen ajan voimiani ja terästin aistejani adrenaliinin kohistessa korvissani. Jos tämä olisi oikea taistelu, nousisi nyt pahasti päähän haavoitettu vastustaja hitaasti ylös, ja todennäköisesti hyökkäisi varomattomasti kohti.
Tämä ei kuitenkaan ollut todellinen tilanne. Harjoituksemme tarkoitus oli valmistaa minua todella kestävän vastustajan kohtaamiseen, siksi en saanut käyttää kynsiä. Kaikki ”todellisen taistelun” tapahtumat tapahtuivat ainoastaan päidemme sisällä. Isä luovuttaisi vasta, kun olisin osunut häneen voimalla niin monta kertaa, ettei yksikään vihollinen enää siitä nousisi.
Rocky oli hetkessä hyökännyt uudestaan minua kohti, kuitenkin kaikkea muuta kuin varomattomasti; kollin pää oli aavistuksen vinossa, ja hän suojasi näin ”vammautunutta” puolta. Hänen toinen käpälänsä oli ojennettuna, tarkoitettu kurottamaan kohti minua, ja toinen oli hieman koukistettuna sivulla, valmiina myöskin suojaamaan hänen kasvojaan, jos päättäisin hyökätä sivulle ja kohti aiemmin vahingoittamaani kohtaa. Tämän asetelman johdosta ponkaisin salamannopeasti vastakkaiselle puolelle, jolloin Rocky ei ulottunut minuun kynsillään. Pyyhkäisin ohimennen hänen kylkeään käpälälläni, lisäten mielessäni vammojen joukkoon kolme viiltoa kyljessä. Rocky horjahti hieman, mutta oli hetkessä uudelleen kimpussani, mutta tällä kertaa hän teki merkitsevän virheen; hän käännähti minua kohti niin, että hänen ”haavoittunut” puoli kasvoistaan oli hetken aikaa suoraan tavoitettavissani. Tuo hetki riitti minulle, ja olin silmänräpäyksessä läimäissyt uudelleen täsmälleen samaa kohtaa kuin aiemminkin. Iskun jälkeen hyppäsin nopeasti pois isäni läheltä, jotta hänen oma iskunsa ei olisi osunut minuun.

Tätä jatkui kauan, kauemmin kuin kykenin keskittymiseltäni tajuamaan. Kehossani oli liuta pieniä arpia, mutta isä ei ollut kertaakaan onnistunut vahingoittamaan minua edes kohtalaisesti. Yksikään naarmuista ei edes vuotanut. Rockylla sen sijaan oli – tai olisi ollut – jo liuta vakavia vammoja. Ohimoon olin osunut pari kertaa lisää, kyljissä hänellä oli pitkät viillot, alaselässä syvä puremajälki, niskassa vaakasuorat kynnenjäljet… Olin aika tyytyväinen saavutukseeni.
Molemmat meistä olivat jo hengästyneitä, mutta minua ei varsinaisesti uuvuttanut vielä. Väsymys todennäköisesti iskisi vasta sitten, kun olisin saanut olla hetken rauhassa aloillani. Isä sen sijaan oli aivan puhki, sen näki hänestä selvästi.
Vielä viimeinen napakka isku lapaan, ja kolli rojahti viimein kyljelleen jääden siihen makaamaan. ”Poikki”, Rocky puhahti aivan hengästyneenä. ”Voitit sekä minut että mielikuvitusvastuksesi.”
Istahdin ylpeänä alas tasaamaan hengitystäni. ”Olisit vuotanut kuiviin jo aikaa sitten, myönnä”, maukaisin. ”Päällikköäkö sinä leikit?”
”Vaikka niinkin, tosin taisin saada kuonolleni enemmän kuin yhdeksän kertaa”, isä puuskahti nostamatta edes päätään. ”Todellisuudessa pelini taisi olla pelattu jo silloin, kun osuit ensimmäistä kertaa ohimooni. Kerrohan nyt, mitä parantamisen varaa löytäisit vielä?”
”Minun pitäisi olla vielä hieman nopeampi liikkeissäni”, maukaisin totuudenmukaisesti. ”Sitten et saisi edes naarmutettua minua.”
”Totta tuokin, mutta olet jo nyt enemmän kuin loistava taistelija”, Rocky maukaisi kohottautuen viimein vatsalleen makaamaan. ”Edellisestäkin kerrasta olet parantunut huimasti. Väistit sen ensimmäisen iskun paremmin kuin ennen. Vaikka ehdinkin yhä hipaisemaan takajalkaasi, on se viime kertaa parempi. Sain sinut silloin kiinni.”
”Muistan kyllä”, totesin väräyttäen korviani. ”Mutta on minulla silti vielä parannettavaa.”
”Minä taas olen sitä mieltä, että saisit välillä käydä teroittamassa kynsiäsi”, Rocky hymähti. ”Voittaisit varmaan jo minutkin, vaikka ottaisinkin tosissani. Et tarvitse harjoituksia kanssani enää niin usein. Tarvitset vain kokemusta taisteluista.”
”Mitä haluat minun tekevän?” kysyin vakavoituen, tiputtaen pienimmänkin kiusoittelevan pilkkeen jälleen pois äänestäni.
”Lokin lauma on saanut olla rauhassa kovin pitkään”, Rocky totesi. ”Mitäs jos menisit näyttämään heille, että olet vahvempi kuin viime tappiosi aikana?”
Silmäni siristyivät, kun muistin välikohtauksen Aomen ja Riikan kanssa. Totta. Lupasin silloin itselleni palata vielä joskus näyttämään, ettei minua kohdella kuin kokematonta kakaraa seurauksitta.
”Voisit samalla muistuttaa, ettei reviirillämme kuljeta, oli syy mikä hyvänsä”, Rocky maukui ääni kylmeten. ”Heidän ei kuulu puuttua minun asioihini. Mene heidän reviirilleen, vietä siellä vaikka koko ilta saalistaen, ja tapa heistä joku varoitukseksi. Heidän on aika oppia paikkansa.”
”Kuka vain?” varmistin kylmän liekin syttyessä katseeseeni, eikä pieninkään kyseenalaistus käväissyt mielessäni. Viimeinkin pääsisin kostamaan niille ylimielisille ketunläjille.
”Kuka vain”, isäni vahvisti. ”Paras asetelma varmaan olisi, jos törmäisit kahteen kissaan, joista toisen tappaisit ja toisen pieksisit henkihieveriin. Sillä tavoin viesti saataisiin parhaiten perille.”
”Sen ei pitäisi olla ongelma”, naukaisin varmana ja nousin jaloilleni. ”Menenkö heti?”
”Jos olet palautunut harjoituksesta”, Rocky maukui nyökäten samalla. ”Pese nuo naarmut myös matkallasi. Muista, viholliselle annetaan aina mahdollisimman voimakas kuva itsestä.”
”Selvä. Palaan iltaan mennessä.”

Lauman rajamerkit olivat jo jääneet taakseni, kun hidastin vauhtini juoksusta kevyeen hölkkään. Olin onneksi saanut pidettyä itseni liikkeessä sen verran, ettei kehoni ollut rentoutunut liikaa tai antanut väsymyksen tuntua. Adrenaliini kohisi yhä korvissani, ja sydämeni tykytys tuntui kuuluvan jyskeen tavoin koko metsälle. Silmäni kaventuivat viiruiksi ja raotin hieman suutani aistiakseni paremmin lähellä olevat kissat. Onni oli puolellani, sillä havaitsin heti kahden kissan hajut. Toinen vaikutti kuuluvan nuoremmalle kissalle, ja molemmat olivat naaraita – emo ja pentu kenties? Täydellinen asetelma.
Sain pian näkyviini mustan naaraskissan, jonka vierellä kulki kilpikonnakuvioinen, itseäni huomattavasti nuorempi naaras. Seitsenkuinen ehkä? Täydellistä.
Kaksikko vaikutti havainneen minut ainakin jollain tasolla, sillä molemmat kulkivat niskaturkit väreillen ja korvat pystyssä. Vanhempi naaras kuiskasi aina välillä jotain nuoremmalle, oletettavasti kehotti häntä olemaan valmiina puolustautumaan tai hyökkäämään tunkeilijaa vastaan. Voi, pian pikkuneiti saisikin elämänsä opetuksen varuillaan olemisesta.
”Seis!” musta naaras hengähti heti, kun astuin heidän näköpiiriinsä. ”Kuka olet ja mitä teet täällä? Tämä on Lokin lauman reviiriä.”
”Niinhän te itsellenne uskottelette”, totesin tyynesti. ”Mutta arvaapa mitä? Tämä alue kuuluu minulle ja isälleni. Te vain päätitte vallata sen vahvimman oikeudella.”
Naaras siristi silmiään ja ohjasi hännällään nuoremman kissan taakseen suojaan, selvästi aistien uhkaavan ilmapiirin. ”Sinä olet se häirikkö muutaman kuun takaa”, hän totesi kuin itsestäänselvyytenä. ”Etkö oppinut viime kerrasta?”
”Opin”, tokaisin. ”Opin sen, että uskotte vahvimman oikeuteen. Siksipä olenkin pysynyt jonkin aikaa kaukana teistä. Mutta nyt uskon, että kykenen ottamaan takaisin sen, mikä minulle kuuluu. Te saatte toimia varoituksena niille avuttomille laumatovereillenne.”
”Kiki, pysy takana”, kuulin naaraan kuiskaavan nuoremmalle kissalle. Hän lisäsi vielä jotain hiljaisemmalla äänellä, oletukseni mukaan käski tätä hakemaan apujoukkoja.
”En suosittele liikahtamaankaan, pätkä”, maukaisin ennen kuin tämä ehti liikahtamaankaan. ”Te saatatte tietääkin minun nimeni, mutta minä en tiedä teidän. Olisi mukavampi tietää, kenet tappaa, niin siitä saattaisi jäädä jokin muistikuvakin.”
”Nimeni on Minnie”, naaras maukui ääni värähtäen kiihtymyksestä. ”Tyttäreni on Kiki. Ja voin luvata sinulle, ettet koskekaan häneen kuin kuolleen ruumiini yli.”
”Niin ajattelinkin tehdä, Minnie hyvä”, mau’uin viattomasti. ”Jos pelaat korttisi oikein, saa Kiki jäädä viestinviejäksi. Muussa tapauksessa te molemmat kuolette.”
En antanut naaraille aikaa vastata, kun jo sinkosin itseni Minnien kimppuun. Naaras sähähti hurjasti ja nousi takajaloilleen, läpsäisten minua kasvoille törmätessäni häntä päin. Tömähdimme molemmat maahan, ja kierimme muutaman kerran ympäri hurjasti sähisten. Tilanne muistutti minua äskeisestä harjoitustaistelusta, mutta yksi asia oli erilainen: tällä kertaa kynteni olivat koko pituudeltaan upotettuina Minnien lapoihin.
”Emo!” Kiki hengähti kirkkaalla äänellä, kun riuhtaisin mustan naaraan lapoihin syvät haavat ja potkaisin itseni kauemmas hänestä, kiepahtaen välittömästi jaloilleni.
”Hae apua, Kiki!” Minnie hengähti. ”Nopeasti!”
”Kyllä me pärjäämme häntä vastaan kaksin-”
”Ei! Hänellä voi olla apuvoimia piilossa! Hae muut!” Minnie hengähti keskeyttäen tyttärensä lauseen samalla, kun hän väisti kynsiäni hypyllä taaksepäin. ”Nopeasti nyt!”
”Minulla ei ole pienimpiäkään apujoukkoja piilossa”, tuhahdin ja viilsin naaraan kuonoa, huomaten silmäkulmastani Kikin lähteneen pakoon. ”Voi, sinä et pääse minnekään.”
Seuraavassa hetkessä olin lyönyt Minnietä voimalla päähän ja pinkaissut nuoren kissan perään. Seitsenkuisen kissan nopeus ei ollut mitään verrattuna omaani, ja olin hetkessä saanut naaraan melkein kiinni.
”Kapteeni Loki! Aome! Riika! Kuka vain!” Kiki kirkui pelokkaana, juosten niin kovaa kuin tassuistaan pääsi. ”Auttakaa!”
Juuri, kun kykenin melkein kurottamaan hänen takajalkoihinsa asti, loikkasin voimalla eteenpäin ja iskin kynteni hänen molempien takajalkojensa nilkkoihin. Naaras rääkäisi korviahuumaavasti ja rojahti kuonolleen, vetäen minut mukanaan maahan. Kiskaisin Kikin takajalkoihin syvät haavat, varmistaen siten, ettei hän pääsisi ainakaan kovin nopeasti pakoon. Kiepahdin sitten ympäri keskittyäkseni jälleen Minnieen, mutta vanhempi naaras olikin ollut nopeampi kuin luulin. Musta keho tömähti voimalla minua päin ja paiskasi minut maahan. Kolautin pääni ikävästi maata vasten ja tunsin kynneniskun vasemmassa poskessani. Murahdin hiljaa pistävälle kivulle ja potkaisin voimalla Minnietä vatsaan, lennättäen hänet pois päältäni. Kiepahdin jaloilleni selinpäin Minnieen, ja nousin silmänräpäyksessä takajaloilleni. Kiersin kehoani keräten jälleen kaiken voimani etukäpälääni, tällä kertaa paljastaen myös kynteni. Arvaukseni Minnien vastahyökkäyksen nopeudesta osui aivan yhtä oikeaan kuin isänikin kohdalla. Kynteni upposivat Minnien ohimoon ja naaras päästi hyytävän parkaisun, menettäen tasapainonsa ja rojahtaen kyljelleen. Naaras yritti nousta saman tien, mutta hänen suustaan karkasi tuskaisa sihahdus ja hän lysähti takaisin vatsalleen. Naaraan silmät yrittivät turhaan kohdentaa katsettaan, ja Minnien raollaan olevasta suusta kantautui pihisevää hengitystä.
”Emo!” Kiki kuiskasi kauhistuneena. ”Emo, oletko kunnossa? Emo?!”
Katsoin hetken ilmeettömänä kuinka musta naaras taisteli elämästään, ja kohotin sitten hieman toista kulmaani.
”Tiesinhän, että tuo isku on tappava todellisessa taistelussa.”
Käännähdin ympäri jättäen viimeisiä hengenvetojaan vetävän Minnien lojumaan kyljelleen, ja kumarruin hieman lähemmäs Kikiä.
”Nyt, Kiki rakas, sinä palaat leiriinne”, kuiskasin jääkylmällä äänellä tuon korvaan. ”Vie kapteenillesi terveisiä. Meidän asioihimme ei kannattaisi sotkeutua.”
Näillä sanoilla huitaisin naaraan alaselkää kynsilläni, kuin pakottaen tämän liikkeelle. Kiki vingahti, kampesi itsensä vaikean näköisesti jaloilleen ja lähti onnahtelemaan pois paikalta. Hänen itkunsa kuului tänne asti, ja naaras vilkuili vähän väliä lapansa ylitse – ei minua, vaan emonsa liikkumatonta ruumista.
Kun kilpikonnaturkkinen naaras oli kadonnut näkyvistä, katsahdin itsekin Minnien ruumista. ”Voi Minnie”, hymähdin tyynesti. ”Pelasit korttisi väärin. Toisaalta ainakin tyttösi jäi eloon.”
Juuri soturien tehtäviin palannut naaras ja tämän pentu? Ei ehkä kunniakkain kohde, mutta ainakin tämä saisi viestin kunnolla perille. Me emme enää alistuisi muutaman kissan partioille.

Nimi: Elysia

13.02.2019 16:42
”Iltaa taas, neiti.”
Kolmas peräkkäinen päivä? Aikoiko tuo antaa minun metsästää lainkaan rauhassa?
”Iltaa, Jimi”, huokaisin tympääntyneenä. ”Mitäs tällä kertaa?” Käänsin katseeni ylös, kohdentaen sen punaruskeaan kollikissaan, joka keikkui läheisen koivun alimmalla oksalla vino virne naamallaan.
”Ai kuinka niin?” Jimi maukaisi kallistaen viattomasti päätään. ”Enkö saisi tavata sinua ihan vain huvikseni?”
”Tiedät hyvin, ettei se ole kovin fiksua”, totesin kohottaen toista kulmaani. ”Jos isä näkee sinut täällä, olet vainaa.”
”Siihen ei erityisemmin vaikuta se, puhunko sinulle vai en”, Jimi hymähti ja noukki vierestään kasan jonkinlaisia lehtiä suuhunsa, hypäten sitten alas oksalta. Kolli laskeutui hallitusti lumelle, jonka kovaksi jäätynyt kuori ei onneksi pettänyt hänen allaan – kollihan olisi muuten ollut rintaansa myöten hangessa. ”Olen täällä joka tapauksessa, joten isäsi saattaisi hyvin nähdä minut vaikken sinulle kuonoani näyttäisikään. Mutta hei, oli minulla jotain asiaakin.” Jimin ääni tukahtui osittain lehtinipun alle, ja kolli laski lehdet maahan suoristaen sitten taas ryhtinsä.
”Ajattelin hoitaa niskasi kuntoon”, kolli maukaisi varman kuuloisena. ”Se on ollut tosi ikävän näköinen tosi kauan, ja nyt olet alkanut kävellä selkeästi kankeammin sen takia. Eikö se sinustakin tarvitsisi hieman hoitoa?”
”Isä sanoi, että se parantuu kyllä omia aikojaan”, totesin värittömästi. ”Sitä paitsi alan itsekin kyllästyä alistuiseen rajojen rikkomiseesi. Ehkä minun pitäisi hankkiutua sinusta eroon – tällä kertaa pysyvästi – jotta jättäisit minut rauhaan.”
”Kuuntelisit itseäsi”, Jimi puhahti pyöräyttäen silmiään. ”Joka tapauksessa, se paleltuu kohta pahasti jos sille ei tehdä jotain. Ja haavat noin lähellä päätä ovat kohtalaisen vaarallisia paleltuessaan vähänkin.”
”Sinäkö muka sen tiedät?” kysyin kuivasti. ”Minkäslainen tietäjä oikein kuvittelet olevasi?”
”Osuit aika lähelle tuolla, tiedätkös”, Jimi naurahti hymyillen aurinkoisesti ja ylpeästikin. ”Setäni tunsi erään entisen klaanikissan, tarkemmin ottaen parantajan. Hän oppi tältä paljon, ja hän ehti opettaa minullekin paljon ennen kuin isäsi murhasi hänet.”
Silmäni siristyivät hieman, mutta ihme kyllä Jimin ääni oli pysynyt kepeänä myös viimeisen lauseen lopussa. Teeskentelikö hän pirteää, vai eikö hän muka oikeasti kantanut kaunaa tapahtuneesta?
”Todella vakuuttavaa”, päädyin toteamaan, sivuuttaen maininnan menneestä täysin. ”Parikuinen pentuhan muistaa varmasti paljon opetuksia.”
”Muistin tarpeeksi”, Jimi tuhahti esittäen loukkaantunutta. ”Onnistuin siitä sitten opettelemaan itse lisää. Hei, usko pois, olisin jo tappanut sinut jos se olisi tavoitteeni.”
Silmäni siristyivät entisestään, mutta hyökkäävyyden sijaan mielessäni pilkahti kiinnostus. ”No, kerrohan sitten, mitä nämä lehdet ovat.” Eipä tässä mitään menetettävääkään varmaan olisi. Niskani todella oli kipeä, joten olisi helpottavaa, jos haava viimein hoidettaisiin kuntoon.
”Lehdet ovat kirveliä”, Jimi maukaisi selvästi tyytyväisenä suostumukseeni. ”Ja tuon kaislalla sidotun nyytin sisällä on kalmojuuren mahlalla kostutettu sammalpallo. Sen vieressä on nippu hämähäkinseittiä. Nuo taas ovat takiaisenjuuria, mutten usko, että tulen tarvitsemaan niitä. Kehäkukkakin olisi ollut hyvä vaihtoehto, mutta sitä ei tähän aikaan löydy eikä minulla ollut sitä varastossakaan.”
”Mitä noille sitten tehdään? Syödään?”
”Kalmojuuren mahlan saat juoda”, Jimi hyrähti viikset väpättäen. ”Kirvelin kuitenkin laitan haavasi päälle hauteeksi. Käyhän siis makuulle, niin pääsen tutkimaan haavan – jos se on kovin paha, niin saatan tarvita persiljaakin. Sitä on kylläkin vaikea löytää tähän vuodenaikaan.”
Pieni epäluuloisuus käväisi mielessäni, mutta kävin siitä huolimatta vatsalleni makaamaan – tassut vatsan alla niin, että pääsisin silmänräpäyksessä ylös, jos tarve olisi.
”Ah, hienoa”, Jimi maukui helpottuneen kuuloisena. ”Ei tulehdus ole kovin paha. Se on vain ikävässä paikassa, joten niskalihaksesi ovat tainneet jäykistyä kivusta aiheutuneen jännittämisen vuoksi.”
Sävähdin ja väläytin varoittavasti hampaitani, kun kolli tökkäisi haavaa hieman liian varomattomasti tassullaan. ”Varovasti, hiirenaivo! Tuo tekee kipeää.”
”Ai, anteeksi”, Jimi mumisi selvästi keskittyneenä. ”Odotahan hetki.” Kolli poimi kirvelinlehdet suuhunsa, ja yllätyksekseni alkoi pureskella niitä.
”Hei- Mitä ihmettä sinä nyt teet?”
”Miten luulet, että näistä saadaan tahnaa aikaan?” Jimi mumisi pureskellen yhä lehtiä.
”Älä nyt vain sano, että syljet tuon haavani päälle! Saat sen tulehtumaan vielä pahemmin, tuo on inhottavaa!”
”No sinustapa ei ole vaikea huomata, ettet ole tottunut hoitamaan haavojasi millään tavalla.” Kolli oli hädin tuskin lopettanut lausettaan, kun hän jo sylkäisi kaiken lehtimoskan suustaan suoraan haavani päälle. Yritin hillitä puistatusta kulkemasta lävitseni, ja puristin silmäni kiinni lavat jännittyneinä. Toimisiko tämä todella vai oliko tuo katti vain yksinkertaisesti seonnut?
Tahna tuntui kylmältä ja inhottavalta niskassani, mutta toisaalta se myös rauhoitti tykyttävää, kuumaa tunnetta, jota haava oli säteillyt jo parin päivän ajan koko niskaani. Saman tunteen tosin saisi aikaan ihan normaali lumikin…
”Pistän tähän hämähäkinseittiä päälle, sinun kannattaa pitää se siinä ainakin iltaan asti jotta kirveli saa rauhassa vaikuttaa”, Jimi maukui hierottuaan tahnaa hieman paremmin koko haavan päälle. ”Annan sinulle vielä kalmojuurta, toivottavasti se riittää. Olisi kyllä parempi, jos laittaisin uuden hauteen huomenna-”
”Älä luulekaan”, tuhahdin. ”Saat lopettaa häiritsemiseni ollessani metsällä. Isä on kipeänä, joten minun on saatava jotain ruokaakin hänelle.”
Jimi ei sanonut ensin mitään, antoi vain kuononi eteen tahmaisella mahlalla kostutetun sammalpallon, ja join mitään sanomatta kaiken mitä pallosta irti sain.
”Hän tuntuu olevan kovin usein kipeänä.”
”Siksi käskinkin häntä lepäämään tällä kertaa kunnolla”, totesin väräyttäen korviani, kun Jimi päätti jatkaa keskustelua samasta aiheesta. ”Hänen on parempi parantua kunnolla nyt, ettei hän sairastu enää uudelleen. Olisi paljon helpompaa, jos hän osallistuisi myös metsästämiseen.”
Jimi vain hymähti hiljaa, vaikka hän selvästi olisi halunnut sanoa jotain. Kollin tassu vetäytyi pois niskaltani, ja hän astahti hieman kauemmas tutkaillen sitten hetken työnsä jälkeä katseellaan.
”Eiköhän tuo pysy. Et sitten ota sitä pois. Tulehdus ei ollut vielä kovin paha, mutta saat siitä kyllä sellaisen jos et ota hoitotarvetta tosissasi.”
”Kyllä minä tiedän, että tulehdus täytyy hoitaa”, tuhahdin nousten jaloilleni ja ravistellen kevyesti turkkiani. ”Siihenpähän ei vain ole ollut mahdollisuutta ennen tätä. Kerrohan sitten, älykkö, miten selitän hauteen isälleni? En yltäisi millään niskaani itse.”
”Eikö sinua häiritse se, että joudut salailemaan asioita isältäsi tuolla tavoin? Eikö se kerro jotain hänen luotettavuudestaan?”
”Hän ei vain pidä rajanrikkojista, siinä se.”
”Vaikka ylittää itse rajoja harva se päivä?”
Turkkini pörhistyi hieman ja silmäni siristyivät. ”Se on eri asia. Metsä kuuluu meille, ei klaaneille. Meillä on oikeus ylittää heidän rajansa, koska ne on tehty luvatta.”
”On se silti aika brutaalia sokeuttaa soturi pelkästään rajakiistojen takia.”
Seurasi hetken typertynyt hiljaisuus. ”…Kuinka paljon sinä oikein tiedät elämästäni?” murahdin epäluuloisena. ”Seuraatko minua koko ajan?”
”En ihan koko ajan, mutta aika paljon kuitenkin”, Jimi hymähti rennosti, aivan kuin asiassa ei olisi ollut mitään outoa. ”Tietenkin jätän teidän kotinne rauhaan, sinne en tulisi vaikka pyytäisit. Onhan sinullakin oikeus yksityisyyteen. Seuraan sinua vain metsässä, jotta voin varmistaa, ettet tee mitään kovin typerää.”
”Pentunako minua pidät?”
”Olemme saman ikäisiä, mutta toinen meistä tukeutuu vahvasti yhä vanhempaansa. Ja se en ole minä. Joten taidan tietää, kumpi meistä on itsenäisempi.”
”Ja sinäkö et sitten olisi yhä setäsi kanssa jos tämä olisi elossa?” näpäytin tympääntyneenä. ”Siinäpä vasta uskollinen veljenpoika.”
”Tietenkin olisin, mutten siksi, ettenkö pärjäisi yksin”, Jimi hymähti kulmat koholla. ”Hän oli sen verran vanha, että olisin jäänyt yksinkertaisesti huolehtimaan hänestä. Olisin yhä elänyt omaa elämääni sedästäni huolimatta. Sinulla taas ei tunnu olevan omaa tahtoa lainkaan. Siinä on vissi ero.”
”Sitten varmaan ihan hyvä, että isä tappoi hänet, jottei sinun tarvinnut viettää koko elämääsi huolehtien vanhasta haaskasta.”
”Elysia!” Jimi hengähti yltiödramaattisesti. ”Kuuntele nyt itseäsi. Et sinä tarkoittanut tuota, sen näkee kyllä. Tuollaiseksiko isäsi on sinut kasvattanut?”
”Puolustautumaan reviirinrikkojilta vaikka sanallisesti, jos tarpeen on, kyllä”, murahdin ilmekään värähtämättä.
”Ja nytkö olen pelkkä reviirinrikkoja?”
”Et sinä muuta ole ollutkaan”, tiuskaisin. ”Luuletko olevasi suurikin hyväntekijä tämän hauteen ansiosta? Älä luule, että antaisin sinun törmätä minuun joka päivä sillä varjolla, että ’tarkistaisit haavani kunnon’. Olet tunkeilija, ilmeisesti myös ahdistelija ja tirkistelijä, etkä muuksi muutu.”
Ilme Jimin kasvoilla yllätti minut. Se ei ollut loukkaantunut tai ärtynyt, ainoastaan… haikea ja pahoitteleva. ”Ymmärrän kyllä, miksi sinusta tuntuu tuolta”, kolli maukaisi yllättävän vaisusti. ”Ei minun ollut tarkoitus saada oloasi epämukavaksi seuraamalla sinua. Olin ihan oikeasti vain huolissani tekemisistäsi. Enkä minä auta sinua siksi, että saisin oleskella reviirillänne. Sinä nyt vain et satu kulkemaan reviirinne ulkopuolella, joten voin tavata sinua ainoastaan täällä.”
”Miksi sitten haluat niin kovasti auttaa minua? Minä melkein tapoin sinut, ja voisin hoitaa työni loppuunkin vaikka heti ilman minkäänlaista ongelmaa.”
”Et sinä minua tappaisi”, Jimi totesi varman oloisena. ”Et sinä ole murhaaja. Ja aion myös todistaa sen sinulle itsellesi. Odotahan vain.”
Hienoa, nyt hän puhuu sekaviakin. ”Mikäköhän mahtaa sitten olla murhaajan määritelmä, jos minä en sitä täytä tapettuani oman emoni ja melkein sinutkin?”
”Et tekisi mitään sellaista, jos saisit itse päättää”, Jimi maukaisi vastaamatta kunnolla kysymykseeni. ”Hei, sovitaanko, että jätän seurailusi sikseen, jos saan hoitaa tuon niskan vammasi kunnolla loppuun asti? Tapaisimme tässä joka päivä auringonhuipun aikaan?”
”En edelleenkään tiedä, miten selitän edes tämän yksittäisen kerran isälle”, tuhahdin.
”Kyllä sinä jotain keksit. Huomenna auringonhuipun aikaan, okei?”
Pyöräytin silmiäni ja käännähdin ympäri, lähtien sanaakaan sanomatta marssimaan pois kollin luota. Tunsin hetken aikaa Jimin katseen turkillani, mutta muutaman ketunmitan kuluttua kuulin puun oksien kahahtavan ja arvasin, että kolli oli lähtenyt. Kyllä minä jotain keksisin? Mitä muka?


”Elysia, mikä tuo seittiklimppi niskassasi on?”
”Hoitava haude”, maukaisin mahdollisimman rauhallisesti vastatakseni isäni kysymykseen keskeyttäen hetkeksi tassujeni pesemisen. Kolli oli keskittynyt hetken aikaa tuomieni riistaeläinten syömiseen, mutta nyt hän oli kuitenkin huomannut hauteen niskassani. ”Se auttaa tulehdukseen.”
”Kuka sen on laittanut?” Rocky kysyi kireästi ja epäluuloisesti. ”Tapailetko sinä jotakuta?”
”Ei, en tapaile, isä”, vastasin välittömästi. ”Satuin vain törmäämään erakkoon, joka tiesi hieman jotain yrteistä. Hän laittoi tämän.”
”Meidän reviirillämme?”
”Niin. Hän haluaa vaihtaa hauteen joka päivä, jotta tulehdus saadaan kunnolla kuriin.”
”Enkö ole sanonut, mitä rajanrikkojille tehdään?”
Nielaisin huomaamattomasti, ja jatkoin etutassuni sukimista aivan kuin keskustelussa ei olisi mitään erityistä tai hermoiltavaa.
”Tiedän kyllä. Annan hänen hoitaa haavani kuntoon, jotta olen taas parhaassa metsästyskunnossa. Kun haava on hoidettu, tapan hänet.”

 

©2019 Metsäketo - suntuubi.com