Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

MyrskyklaaniJokiklaani Tuuliklaani Varjoklaani ⇔ Tähtiklaani Erakot ja kotikisut 

Täällä ovat Tähtiklaanilaisten tarinat. Tähtiklaanin kissoja ei eroteta, sinun ei ole pakko kirjoittaa kuolleella hahmollasi ikinä, mutta jos kirjoitat, kirjoitat tänne. Tarinoita ei arvioida.

Puhe "näiden" sisään.

Ajattelu *näiden* sisään.

Pisteet ja pilkut!

Ja mieluusti puhe aina seuraavalle riville :) Esim. EI näin:

"Hei", maukaisin. "Hei", päällikkö vastasi.

Vaan näin:

"Hei", maukaisin.

"Hei", päällikkö vastasi.

Näin tarinoita on helpompi lukea, ja saatpahan lisää pituuttakin tarinaan ;)

 

 1  2  > [ Kirjoita ]

Nimi: Saarnituli

13.03.2016 09:43
Käpäliäni kihelmöi jännityksestä. Seisoin Saarnihallan ja emoni vierellä pää ylpeästi pystyssä, ja seurasin entistä varapäällikköä korvat hörössä. Tämä oli ainutlaatuinen mahdollisuus kertoa, mitä minulle oli käynyt, ja sanoa hyvästit.
Myrskyklaanin leiri avautui edessäni kipeän tuttuna, ja annoin katseeni kiertää sen kissoissa ja polkeentuneessa lumipohjassa. Sydämeni sykähti huomatessani Leppähuminan. Minun teki mieli loikkia hänen luokseen, ja aistin sen halun myös Sulkamyrskystä.
Saarnihalla kuitenkin seisoi vakaana, ja jotenkin tunnistin sen merkiksi että meidän tulisi tehdä samoin.
Meitä oli muitakin, mutta koin lähimmäksi porukakseni Saarnihallan ja emoni, ja pidin kiinni päätöksestäni seurata heitä. Tuntui oudolta seistä siinä katselemassa maailmaa, jonka olin kuvitellut jättäneeni taakse ikuisiksi ajoiksi. Tunsin kuitenkin leirin tuoksut, kuulin sen äänet ja näin kaikki maan päällä taivaltavat kissat näkökulmasta, jonka kuvittelin jo unohtaneeni.
Olin muuttunut paljon, ja toivoin vierailuni helpottavan mielikuvaa kangistuneesta, revitystä ruumiistani, jonka Tuuliklaanin soturit olivat löytäneet.
Samassa joku kissoista huudahti Saarnihallan nimen, ja pelmahdin suuaukosta sisään samaan aikaan emoni kanssa. Koko leiri kohisi, ja Saarnihalla lähti empimättä kulkemaan kohti naarasta, jonka tunnistin Kettuväijyksi. Hymähdin. Minulla ei ollut Kettuväijylle mitään asiaa, enkä näin ollen käyttäisi päivääni häneen. Siksipä romutin heti suunnitelmani kulkea yhtä matkaa isäni isän isän kanssa. Sen sijaan sain vierelleni emoni, jonka silmät etsivät epätoivon vimmalla Vinhasielua ja Leppähuminaa, joka oli hänkin kadonnut näkyvistäni.
“Emo?!” kuulin älähdyksen jostain kissojen takaa. Sulkamyrsky riuhtaisi katseensa siihen suuntaan, otti vauhtia ja kiihdyksissään loikkasi parin kissan yli, laskeutuen näkymättömiin. Räpäytin silmiäni, mutta seuraamisen sijaan työnnyin leveitä lapoja hyväksikäyttäen kollin luo.
Leppähuminan häntä kiemurteli riemusta, joka kupli hänen rinnassaan. Sulkamyrsky oli hukuttamassa häntä nuolaisuihin, ja odotin hymy kasvoillani, jotta pääsisin sanomaan tervehdykseni veljelleni.
“Saarnituli”, Leppähumina maukaisi haltioissaan emonsa nuolaisujen välissä, ja kehräten tuuppasi tätä kauemmas.
“Emo, riittää jo!” hän hyrisi huvittuneena ja puski tätä kiintyneesti. Sulkamyrsky astahti taaemmas ja katsoi meitä lämpö silmissään tuikkien.
“Veljeni”, naukaisin ja kun kurotin kaulaani koskettaakseni neniä hänen kanssaan, pienempi kolli puskikin minua leukaan ja kehräsi hirvittävän kovalla äänellä.
“Kaipasin teitä niin kovasti! Mitä te teette täällä? Ajettiinko teidät kaikki Tähtiklaanista?” hän naukui vaimealla äänellä kiusoittelevasti, kun pidin kuonoani tämän päälaella.
“Me olemme aina kanssanne. Vartioimme teitä koko ajan. Nyt me kuitenkin saimme luvan palata maan päälle hoitamaan kesken jääneet asiat”, lausuin ja tunsin Leppähuminan kehräyksen kohoavan jyrinäksi.
“Odotahan kun isä palaa partiosta ja näkee teidät”, Leppähumina naukaisi ja kokosi hännällään meidät yhteen. Hetken aikaa vain seisoimme päät yhdessä ja kehräsimme kauan sisimpiämme kalvanutta kaipuuta pois.
Yhtäkkiä Sulkamyrsky jännittyi ja singahti tiehensä.
“Vinhasielu!” hän ulvoi mennessään, ja silmäkulmastani huomasin miten oranssilaikkuinen kolli säntäsi häntä kohti häntä taivasta kohti sojottaen tätä kohti.
Leppähumina kehräsi huvittuneesti.

Koko pieni perheemme oli hetken ajan koossa, ja kun ilta saapui ja tähtien hohde alkoi kietoutua käpäliemme ympärille, hyvästelin isän ja veljen. Leppähuminan ja Vinhasielun silmissä kyti tuli. Olin kertonut heille tarinani, ja nyt oli aika Saarnihallankin kuulla se kunhan pääsisimme takaisin tutuiksi tulleille taivaille.


//julkaisin vähän myöhässä mutta joo

Nimi: Saarnihalla

23.02.2016 17:25
Utu alkoi väistymään ja kaikki ympärilläni tuntui kirkastuvan. Ruskeat kuihtuneet korret vaalenivat hieman aivan kuin joku olisi työntänyt varjon pois niiden päältä. Inhottava tunne valtasi minut kun polkuanturani kastuivat kylmässä ja märässä lumessa, mutta se oli silti uskomaton kokemus jota en ollut Tähtiklaanissa enää voinut tuntea. Tähtiklaani ei joutunut kärvistelemään lumen keskellä emmekä me tunteneet kylmyyttä tai edes auringon säteiden lämpöä, mutta nyt tunsin jälleen kerran tuulen turkillani ja ymmärsin minkälaista riistoa oli ollut olla osa tähtiä. Kaikki oli hetki sitten ollut samanlaista kuin ennen, mutta sitten kasvava kirkkaus oli imaissut minut ja kun se oli poistunut niin olin vihdoinkin siellä missä minun olisi kuulunut aina olla. Olin ollut yksi niistä jotka olivat saaneet mahdollisuuden tulla takaisin tapaamaan niitä kissoja, joihin menetykset olivat koskeneet eniten. En pystynyt tietämään miten se oli edes mahdollista, mutta olin silti tarttunut tilaisuuteen ajattelematta sitä sen enempää. Molemmat pentuni olivat jääneet Tähtiklaaniin, mutta minä en jättäisi pois mahdollisuutta tulla pelastamaan oman vereni jakaneita kissoja. Olin joutunut katsomaan Tähtiklaanista miten Vinhasielu tuhosi itsensä piilottamalla sydämensä surun taakse ja miten Kivipolun pojan Tihkusulan molemmat pojat kuvittelivat voivansa hallita Myrskyklaania rikkomalla räikeästi soturilakia ja myös Tähtiklaania vastaan. Sukuni nimi oli häpäisty jo silloin kun Kadotusaskeleen säädytön poika Tammikilpi oli vienyt Hopeamyrskyn kielletylle polulle. Olin ollut helpottunut kun huomasin että hän mädäntyi Pimeyden metsässä isänsä kanssa eikä tulisi enää ikinä pilaamaan Hopeamyrskyn uuttakin elämää. Olin aina kuvitellut että Haukkakynsi olisi vielä jonakin päivänä Myrskyklaanin päällikkö, mutta Kirkastähti ei selvästikään ollut pitänyt kollin impulsiivisuudesta ja siksi Vääräkajo oli päässyt näyttämään klaanille mihin hänestä oikein olikaan. Olin hyvilläni siitä että edes joku sukulaiseni oli päättänyt pitää kiinni siitä unelmastani, että joku päivä koko Myrskyklaani kumartaisi minun verelleni. Askeleeni olivat raskaammat kuin Tähtiklaanissa, mutta nautin siitä että kaikki ei enää ollutkaan niin helppoa kuin ennen. Olin Tähtiklaaniin saavuttuani saanut takaisin niitä voimia, jotka olin käyttänyt loppuun viimeisessä taistelussani, mutta en ollut kuitenkaan nuorentunut ollenkaan vaikka joillekin kissoille kävi niin. Liekkitähti oli kertonut minulle, että Tähtiklaanissa kissat palasivat siihen aikaan jossa he olivat kaikkein onnellisimpia. Minä olin selvästikin ollut onnellisin silloin kun minulle oli jo tullut paljon kokemusta. Vilkaisin vierelleni ja huomasin Saarnitulen kasvoilla jännittyneen ilmeen. Kukaan edes Tähtiklaanista ei ollut nähnyt hänen menehtymistään eikä kolli ollut vieläkään puhunut siitä kenellekään. Olin tavallaan katkera siitä ettei hän puhunut minulle siitä, koska olin kuitenkin valinnut Saarnitulen tavallaan viimeiseksi oppilaakseni, vaikka hän oli vasta pentu ja minä olin silloin jo Tähtiklaanissa. Olin vienyt hänen koulutuksensa pitkälle hänen omissa unissaan ja Saarnituli oli alkanut luottamaan minuun. Saarnituli ei ollut ainoa kuka oli palannut minun kanssani, koska myös Sulkamyrsky oli tullut takaisin. En ollut tyytyväinen siihen, että Sulkamyrsky ja Vinhasielu olivat rikkoneet minua ja minun oppejani vastaan kuvittelemalla rakastuneensa toisiinsa, mutta olin päässyt sen yli saarnattuani siitä Sulkamyrskylle heti sen jälkeen kun hän oli liittynyt meihin sairauden myötä. Minulle tuntematon Vaaraliekki oli myös päättänyt palata, mutta hän oli ollut meitä nopeampi ja mennyt jo edeltä. Minua kismitti hänen äkkipikaisuutensa, mutta pystyin ymmärtämään häntä. Hänelle oli jäänyt klaaniin paljon enemmän hyviä muistoja kuin minulle. Itse odotin oikeastaan eniten sukuuni minun jälkeeni tulleiden kissojen tapaamista, vaikka halusin myös tavata entiset oppilaani. Varsinkin Vinhasielu saisi kuulla mitä mieltä minä hänen vajoamisestaan oikein olin. Maisema oli jo alkanut muuttumaan paljon tutummaksi ja tiesin että lähestyimme leiriä. Siitä oli aikaa kun olin viimeksi ollut siellä, mutta olisin silti osannut mennä karhunvatukoiden läpi leiriin vaikka unissani. Sulkamyrsky vilkaisi minua nopeasti kun lähestyimme leirin sisäänkäyntiä ja aloimme kuulemaan jo puheensorinaa leiristä. Vaaraliekin paluu oli selvästi herättänyt sotureiden mielenkiinnon. Nuori soturi ei ansainnut saada kaikkea kunniaa Tähtiklaanin paluusta. Saarnituli väistyi hieman kun loikkasin viimeisen jäniksenmitan leirin suulle ja pelmahdin sitten itsevarmuudella kyllästettynä leiriin. Lihakseni olivat jännittyneet ja meripihkan väriset silmäni etsivät leiristä tuttuja kasvoja. Vaaraliekki oli saanut kissojen huomion vedettyä itseensä, mutta huomasin että päät alkoivat kääntymään hetkessä myös minun puoleeni. Kaikki eivät näyttäneet tunnistavan minua, mutta valkoisen kollin kasvoilla välähti jokin ja sitten hän jo loikki luokseni ja maukaisi kovalla äänellä niin että kenellekään ei varmasti jäänyt epäselväksi kuka minä oikein olin: “Saarnihalla!” Nimeni oli selvästi ainakin tuttu jopa nuoremmille kissoille joita en tuntenut, mutta se ei herättänyt sellaista kunnioitusta kuin olin toivonut, vaikka osa kissoista näyttikin jopa hieman pelkäävän ilmestymistäni. Valkoliekki räpäytti silmiään yllättyneenä, mutta myös ilahtuneena ja kuulin kehräyksen nousevan hänen kurkustaan. Olin ylpeä siitä, että Valkoliekki oli sisareni poika, koska se tarkoitti että klaanissa oli vielä jäljellä vähän tyystin puhdasta vertani jossa ei ollut häivähdystäkään muita klaaneja. Paatsamahäntä oli lopulta selvinnyt täysin puhtaaksi Myrskyklaanin kissaksi ja olin harmissani siitä, että se selvisi minulle vasta silloin kun olin jo poissa. En välittänyt muista kissoista kun laskin hetkeksi pääni vasten Valkoliekkiä ja vetäydyin sitten irti. Valkoliekki kohotti hieman häntäänsä ja maukaisi ylpeällä äänellä: “Kumppanini odottaa minulle pentuja. Voit olla sitä mieltä että se on hiirenaivoista, mutta en ole siitä ainakaan samaa mieltä kanssasi.” Suljin hetkeksi silmäni, mutta avasin ne melkein heti ja käännyin vain poispäin hänestä. Ainakin Valkoliekin pennut tulisivat olemaan puhtaampia kuin omien pentujeni pennut ja heidän jälkeläisensä. Huomasin tutun naaraan vilahtavan kissojen rivissä ja jätin Valkoliekin yksin mennessäni Kettuväijyn perään. Kivipolku oli tehnyt hyvän valinnan kumppaninsa suhteen, mutta en pitänyt siitä miten heidän jälkeläisensä olivat lianneet nimeni käytöksellään. Kivipolku oli silloin jo poissa ja Tihkusulasta tai Kirkasväreestä ei ollut opettamaan pennuilleen tapoja, mutta olisin kuvittelut että Kettuväijy saisi edes jotain rotia niihin hiirenaivoihin. Yhytin naaraan pian ja huomasin hänen hämmentyvän hieman, mutta en antanut sen häiritä minua vaan murisin: “Sinun olisi pitänyt saada Yksimyrsky ja Saniaisvarjo luopumaan typeristä ajatuksistaan, Kettuväijy! He eivät osaa ajatella vielä itse tarpeeksi pitkälle ja se saa heidät tekemään liikaa vääriä valintoja.” Olin arvannut että Kettuväijy ei pitäisi sanoistani, mutta hänen äänensä oli vieläkin jäätävämpi kuin olin osannut edes kuvitella kun hän vastasi: “Minä en pyytänyt heitä pettämään klaaniaan, Saarnihalla, ja olen todella pettynyt heihin molempiin enkä voi hyväksyä sitä mitä he tekivät. En usko myöskään että Tihkusulka ja Kirkasväre olivat kasvattaneet heitä pettureiksi.” Siristin hieman silmiäni, mutta Kettuväijy ei kääntänyt katsettaan pois, joten käännyin itse kokonaan ja yritin etsiä uudestaan Valkoliekin, mutta tunnistinkin tutun tuoksun leijailevan yhtäkkiä ilmassa. Vinhasielu palasi juuri takaisin leiriin ilmeisesti partiosta ja hän näki minut heti kun hän pääsi sisälle leiriin. Hän ei selvästikään ymmärtänyt ensin mistä oli kyse, mutta päätti ilmeisesti olla välittämättä siitä. Vinhasielu syöksähti luokseni ja puski minua sydämellisesti. Painauduin solakkaa kollia vasten ja tunsin hänen laihtuneen olemuksensa minua vasten. Vinhasielu kehräsi kaksi kertaa äänekkäämmin kuin Valkoliekki ja minusta tuntui melkein pahalta irrottaa itseni kollista. Vinhasielu räpäytti silmiään ja naukaisi sitten: “Saarnihalla? Miten tämä on mahdollista? Oletko nähnyt Sulkamyrskyn Tähtiklaanissa? Onko hän kunnossa?” Heti sen jälkeen hän näytti ymmärtävän mitä hän oli kysynyt ja painoi nopeasti päänsä ja maukaisi sitten syyllisen näköisenä: “Olen pahoillani, Saarnihalla. Minun ei olisi pitänyt ottaa itselleni kumppania ja tiedän että olen tuottanut sinulle pettymyksen.” Vinhasielu näytti niin katuvalta, että olisin halunnut kertoa hänelle että Leppähuminaa etsimään kadonneet Sulkamyrsky ja Saarnituli olivat täällä. Kovetin kuitenkin itseni ja maukaisin hänelle murinaa äänessäni: “Olet surrut liian pitkään, Vinhasielu. Sinulla on edelleen Haukkakynsi ja Vääräkajo rinnallasi etkä saa unohtaa Leppähuminaa tai Kirkastähteä.” Vinhasielu näytti eksyneeltä pennulta kuunnellessaan minua, mutta jotenkin hän oli paljon huojentuneempi kuultuaan mielipiteeni hänen uudesta elämäntyylistään. Hän oli ottanut opikseen ja oli sanomattakin selvää, että hän ryhdistäytyisi nyt. Vinhasielu oli ansainnut kuulla totuuden, joten kumarruin hieman enemmän hänen puoleensa ja maukaisin tyynesti: “Sulkamyrsky ja Saarnituli ovat molemmat täällä myös, Vinhasielu.” Kolli säpsähti kuullessaan sen ja hänen katseensa penkoi hurjistuneesti leiriä. Sitten hän äkkäsi perheensä ja lähti hetkessä loikkimaan heidän luokseen. Jäin katsomaan hänen peräänsä, kunnes tunsin jälleen kerran uuden tutun tuoksun ja käännyin nyt kohtaamaan Kirkastähden vakaan sinisen katseen. En kumartanut hänen edessään vaan nostin leukaani ja maukaisin hänelle: “Annoin sinulle neljännen henkesi ja uuden nimesi, mutta en siksi että voisit tehdä enemmän virheitä kuin hyviä päätöksiä ja oikeita ratkaisuja. En ehkä välitä juuristasi, mutta Talvikkipentu ja Vuoksipentu ovat pentuja ja osa Myrskyklaania. Tiedät kuka heidät vei, mutta et kuitenkaan tee mitään auttaaksesi heitä. Vaahteratähti teki ehkä virheen valitessaan sinut varapäällikökseen, Kirkastähti.” Tiesin että sanani olivat ehkä kovia pentunsa menettäneelle naaraalle, mutta joskus se tehosi parhaiten. Kirkastähden kasvoilla välkähti jokin tunne, mutta hän ei ehtinyt sanoa mitään kun kuulin jonkun sihahtavan: “Luuletko että olet Myrskyklaanin päällikkö tai jotain, Saarnitähti?” Niskakarvani nousivat pystyyn ja kuulin soturin ivaavan minua ja kiepahdin hetkessä ympäri. Olin joutunut katsomaan Tähtiklaanista hänen petostaan ja nyt joutuin katsomaan hänen kasvojaan. Olin ollut Myrskyklaanin varapäällikkö eikä kukaan nuori soturi tulisi hyppimään silmilleni varsinkaan jos hänellä ei ollut siihen mitään varaa. Päästin sähähdyksen ja loikkasin varoittamatta Saniaisvarjon kimppuun ja kieräytin hänet hetkessä maahan. Iskin hampaani häneen ja tunsin hänen kynsiensä raapivan minua. Olisin silti Saniaisvarjoon verrattuna voittamaton ja ainakin nyt typerä nuori kolli saisi opetuksen, jota hän ei tulisi hetkeen unohtamaan.

Nimi: Saarnihalla

15.11.2015 14:41
Sumu oli nauhamaisesti kietoutunut vaaleahkon harmaan mustien raitojen raidoittaman kissan jalkojen ympärille ja hänen meripihkaiset silmänsä kimaltelivat aivan kuin tähdetkin. Kivipolku oli jäntevän solakka soturi ja tiesin että hänen ei kuuluisi olla täällä vielä, mutta pentujeni emo Apilaloikka oli kuitenkin käynyt hakemassa sairauden uuvuttaman kollin ja jättänyt hänen kumppaninsa Kettuväijyn löytämään hänen kylmentyneen ruumiinsa. Nyt Kivipolku oli osa meitä ja harmistuneisuudestaan huolimatta hän oli silti ollut iloinen siitä mahdollisuudesta, että hän näkisi emonsa ja sisarensa uudestaan. Kivipolku oli ollut heidän kanssaan viimeksi pentuna ja hän oli menettänyt niin Hopeamyrskyn, Pajupennun kuin isänsä Tammikilvenkin ennen kuin hänestä ehti tulla edes klaanin oppilasta. Hänellä ei ollut kuitenkaan mahdollisuutta tavata Tammikilpeä, koska hän ei ollut pystynyt koskaan uskomaan Tähtiklaaniin ja sen vuoksi kärsi rangaistustaan siitä kulkemalla ikuisesti yksin Pimeyden metsässä muiden arvoistensa kanssa. Emoni sisaren pentu Saniaisjalka oli tullut osaksi Tähtiklaania ennen minua ja kumppaniaan ja nyt hän viettikin jokaisen mahdollisen hetkensä sisareni Paatsamahännän kanssa. Vilkaisin heitä ja näin heidän kietovan häntänsä yhteen ja painavan poskensa vastakkain. Heidän yhteinen polkunsa oli ollut erilainen kuin minulla ja Apilaloikalla. He olivat kasvattaneet ja rakastaneet pentuaan Valkoliekkiä yhdessä aivan kuten he olivat rakastaneet toisiaan. Itse olin pitänyt tavallista enemmän itseäni kokeneemmasta Apilaloikasta ja viettänyt hänen kanssaan sen verran tiiviisti aikaani, että Apilaloikka oli synnyttänyt minulle kaksi pentua. Pentujen syntymän jälkeen olin ymmärtänyt että olin tehnyt virheen Apilaloikan suhteen ja jätin hänet ja pentumme omaan arvoonsa. Apilaloikka ei hyväksynyt sitä ja tiesin että kovinkaan moni klaanistani ei pitänyt tekoani sopivana. Apilaloikka kasvatti pentunsa yksin ja menetin itse mahdollisuuteni tutustua pentuihini. Kun vihdoinkin halusin oppia tietämään heistä jotain muutakin kuin heidän emonsa heille määräämän nimen, ei tyttäreni halunnut kuulla minusta yhtään mitään. Poikani Sieponkatse oli jo pentuna innoissaan ajatuksesta että olin hänen isänsä ja siksi hän yrittikin aina saada suosiotani. Hän oli ollut jo jonkin aikaa soturikin, ennen kuin opin hyväksymään hänet. Hopeamyrsky piti päänsä kaikessa ja hän ei ottanut huomioon ainakaan minun tunteitani päätöksiään tehdessään. Häpäistyään niin minut kuin emonsa ja veljensäkin mestariaan ensimmäisen kerran tervehtiessään, hän jatkoi epäonnistuneita valintojaan hankkiessaan kaksi pentua ensimmäisen oppilaani ja luopioksi turkkinsa kääntäneen Kadotusaskeleen pojan Tammikilven kanssa. Aivan kuin hän olisi tehnyt kaiken sen vain kostaakseen minulle sen, että en pitänyt hänestä ja hänen veljestään kun he olivat pentuja. En pystynyt olemaan täälläkään Hopeamyrskyn kanssa tekemisissä, koska tyttäreni piti minuun etäisyyttä ja loi minuun vain auringonkin jäädyttävän silmäyksen jos tulin hänen lähelleen. Kivipolku oli nyt huomannut minut ja näin hänen räpäyttävän silmiään minulle tervehdykseksi. Menin hänen luokseen välittämättä veden tavoin jalkojeni ympärillä vellovasta aluskasvillisuudesta. Kivipolku nuolaisi rintaansa pysähtyessäni hänen eteensä. Kivipolun pää nousi yllättäen kun maukaisin hänelle: ”Minkälainen päällikkö Vaahteratähti on sinusta Myrskyklaanille ollut?”
”Hän on pitänyt Myrskyklaanin niin vahvana kuin hän on pystynyt”, Kivipolku totesi vain.
En voinut olla tuhahtamatta ja murisin: ”Hän on täyttänyt Myrskyklaanin kissoilla, joilla ei ole suonissaan Myrskyklaanin verta. Olen pystynyt olemaan välittämättä siitä, että hän itse syntyi klaanin ulkopuolella ja tein parhaani kouluttaakseni hänestä todellisen soturin. Hän on kuitenkin aivan liian piittaamaton päälliköksi. Sinisielu on kokenut ja uskollinen, mutta hänenkin verensä on samanlaista kuin Vaahteratähdellä. Myrskyklaani ei olisi yhtä vahva ilman Sinisielua ja Vaahteratähteä, mutta minun mielestäni Vaahteratähden olisi pitänyt pysyä Vaahteravaluna. Hän on tehnyt vain yhden oikean päätöksen päällikkönä ollessaan ja se oli Fenkolikynnen ja Alppiruusun karkottaminen leiristä. Siinäkin hän teki sen virheen, että hän piti heidän pentunsa osana Myrskyklaania. He eivät ole sitä enää.”
”Heidän pentunsa ovat vahvoja”, Kivipolku pisti väliin, ”Myrskyklaani tarvitsee heitäkin.”
”Myrskyklaani tarvitsee kissoja, jotka ovat syntyneet klaanissa”, sihahdin Kivipolulle.
Kivipolku ei pelännyt kohdata katsettani, mutta näin hänen häntänsä nytkähtävän kun maukaisin pisteliäästi hänelle: ”Pidätkö heidän puoliaan vain siksi, että omassa isässäsi oli jotain jokaisesta viidestä klaanista ja vielä kotikisuista ja erakoistakin, Kivipolku?”
”Pidä huoli vain omista asioistasi!” kuulin sähähdyksen vierestäni ja käännyin ympäri nähdäkseni hopeanharmaan naaraan seisovan edessäni niskakarvat pystyssä. Murisin naaraalle: ”Jos kyse on perheestäni, on kyseessä myös minun asiani, Hopeamyrsky.”
Hopeamyrskyn kynnet liukuivat esille ja irvistin hänelle. Kaikkein vähiten haluaisin nyt kynsiä raivoisan katseen pois tyttäreni kasvoilta. Kuulin Kivipolun sihahtavan itsekseen vieressäni, mutta hän ei ehtinyt tehdä mitään tyynnytelläkseen minua ja Hopeamyrskyä.
”Saarnihalla ja Hopeamyrsky, mitä ihmettä? Kinastelunne kuuluu kohta klaaneihin asti.”
En vilkaissutkaan entiseen mestariini ja päällikkööni, mutta Hopeamyrsky vilkaisi häntä ja ominaistuoksusta päätellen Varjoklaanin Tammiroihua ennen kuin jatkoi piinaamistani katsomalla minua jäätävillä sinisillä silmillään. Kuulin Hopeamyrskyn nimittelevän minua ilmoittaessaan asian laidan kokeneille sotureille ja sihahdin hänelle, mutta en vieläkään hyökännyt naaraan kimppuun. En tekisi sitä Liekkitähden ja Tammiroihun edessä, mutta jos Hopeamyrsky tekisi sen, niin en epäröisi puolustaa itseäni.
”Joko unohdit kenestä olet polveutunut? Minulla on oikeus sanoa mielipiteeni…”
”Oikeutesi niin minun kuin jälkeläisteni elämään päättyi siinä silmänräpäyksessä, kun hylkäsit Sieponkatseen ja minut. Ei, en valitettavasti ole unohtanut sukujuuriani ja muistan varsin hyvin mitä olet tehnyt ja jättänyt tekemättä. Mielipiteesi ovat yhtä variksenruoan kanssa ja jos vielä kerran näen sinun astuvan lähellekään Pajupentua, Kivipolkua tai hänen jälkeläisiään, voin vannoa että löydät itsesi sieltä minne tähdet eivät loista”, Hopeamyrsky sähähti minulle ja hänen äänessään oli todellista uhkavuutta.
Olin jo vastaamassa kun Hopeamyrsky kierähti ympäri ja meni pienen Pajupennun luokse ottaen tyttärensä niskasta vahvan otteen. Kivipolku vilkaisi Liekkitähteä ja Tammiroihua ja jolkotteli sitten emonsa perään. Tuhahdin suomatta silmäystäkään kahteen kissaan ja lähdin sitten aivan päinvastaiseen suuntaan välittämättä kahdesta soturista. Minulla oli muutakin tekemistä kuin haikailla hyvistä väleistä Hopeamyrskyyn.

Olin hakenut omaa aikaa ottamalla pientä etäisyyttä Tähtiklaanin kissoihin, mutta pidin silti viikseni kaukana myös Pimeyden metsästä. Tähtiklaanin kissa voisi helposti joutua myös sinnekin, mutta sieltä pois pääseminen olikin paljon haastavampaa. Pimeyden metsässä oli lisäksi mahdollista päästä lopullisesti hengestään ja kadota kokonaan tähdistä. En tiennyt oliko kenellekään kissalle käynyt niin, mutta Tähtiklaanissa siitä oltiin kerrottu kaikille uusille tulokkaille. En ollut olettanut kenenkään tulevan mukaani, joten siksi yllätyinkin haistaessani entisen Myrskyklaanin oppilaan tuoksun lähelläni. Jäin sumuisten sananjalkojen varjoihin ja tunnistin oppilaan Jäätassuksi tai Jäätikkötassuksi. Hän ei ollut elänyt kanssani samaan aikaan klaanissa, mutta hänessä oli silti monia samoja piirteitä kuin oppilaissa oli silloinkin ollut. Kaikki oppilaat etsivät seikkailuita, mutta harva yritti löytää niitä Tähtiklaanista. Tähtiklaanin ja Pimeyden metsän erotti vain raja, jonka Tähtiklaani pystyi ylittämään, mutta Pimeyden metsän kissat eivät. He eivät aina edes löytäneet rajaa, koska yksin pitkään samassa ympäristössä ollessaan menetti pian niin suuntavaistonsa kuin itsensäkin. Oppilas oli päässyt jo rajalle, mutta nyt hänestä oli jo alkanut pilkistämään epävarmuus. Äänettömästi hän puikahti harmaaseen ja tyhjään metsään vilkuillen kuitenkin vielä Tähtiklaanin puolelle. Siristin silmiäni ja tulin sitten pois sananjalkojen varjoista. Oppilas oli ottanut muutaman uuden askeleen edetäkseen pidemmälle metsään, mutta en antaisi sen tapahtua hänelle. Hän oli elänyt aivan kuten kissan kuuluisikin ja Tähtiklaani oli ottanut hänet vastaan. En voisi antaa oppilaan typeryyden saada häntä menettämään sitä kaikkea Tähtiklaanin osoittamaa suopeutta.
“Mitä sinä täällä teet?” murahdin oppilaalle ja hän säpsähti käännähtäen hetkessä ympäri.
Siristin silmiäni ja jatkoin antamatta hänen vastata: “Tämä ei ole mikään oppilaiden paikka, eikä sotureidenkaan sen puoleen. Sinun täytyy palata takaisin muiden luo.”
Oppilas värähti ja vilkaisi vielä kerran Pimeyden metsän puolelle, ennen kuin minuun katseen luotuaan meni takaisin valoon. Loin pitkän silmäyksen varjoihin ja hengitin raskasta ilmaa. Lihakseni jännittyivät haistaessani entisen oppilaani Kadotusaskeleen ominaistuoksun ilmassa ja hetken ajan melkein toivoin näkeväni hänet jälleen voidakseni lähettää hänen henkensä johonkin, jossa sitä ei enää edes olisi olemassa. Luopiosta ei kuitenkaan näkynyt jälkeäkään enkä kuullut mitään, joten hitaasti käännyin ja palasin oppilaan luokse maukaisten: ”Olit ennen Myrskyklaanin oppilas. Mikä sinun nimesi on?”
”Olen Jäätikkötassu”, kolli vahvisti aikaisemmat arvaukseni ja lisäsi, ”tiedän kuka olet.”
”Sinun pitäisi silloin myös tietää, että oppilailla on rajoja täälläkin”, murisin hänelle.
Jäätikkötassu väräytti viiksiään ja käänsi päänsä pois. Kurkustani alkoi nousta murinaa, mutta tukahdutin sen ja laskinkin sen sijaan häntäni Jäätikkötassun selälle ja murahdin hänelle lopulta: ”Vien sinut takaisin Tähtiklaanin luokse. Älä yritä enää etsiä pimeyttä.”
Jäätikkötassu ei vastannut minulle mitään, mutta hän lähti kuitenkin kulkemaan vierelläni. Loin vielä viimeisen katseeni Pimeyden metsään ja nyt olin varma, että olin nähnyt varjoissa kissan, jonka silmät olivat eriväriset. Tiesin, että olin nähnyt Kadotusaskeleen.

Nimi: Tammiroihu

15.11.2015 11:50
Istuin hopeisen pilven reunalla ja katselin alas maan päälle, järven alueelle ja kaikkien neljän klaanin reviireille. Rauhallinen ja pehmeä kehräys kantautui kurkustani huomatessani, kuinka mystinen tappava sairaus oli alkanut väistyä ja kadota klaanien keskuudesta. Tyytyväisyyttäni varjosti kuitenkin totuus siitä, että sairaus oli tuonut mukanaan vahinkoja, joista toipumiseen kaikki klaanit tarvitsivat nyt voimaa ja kärsivällisyyttä. Taivasklaani oli tuhoutunut lähes kokonaan taudin seurauksena ja jokainen klaani oli kärsinyt menettämällä niin oppilaita, pentuja, sotureita kuin klaaninvanhimpia, samoin kuin päälliköt olivat menettäneet hengen tai useamman. Merensininen katseeni ajautui Varjoklaanin reviirille, leirin aukiolle, silmäilemään kuin mitä tahansa aurinkoista lehtisateen loppuajan päivää viettäviä klaanilaisia. Huomasin nykyisen päällikön, sisareni Unikkotähden ja isämme Graniittitähden seuraajan Rosmariinitähden, vaihtavan muutaman sanan varapäällikkönsä Ruohokynnen kanssa. Rakkaan ystäväni poika ja samalla tyttäreni Värelehden kumppani nyökkäsi tyynesti päällikön sanoille ja valkea naaras suuntasi askeleensa pesänsä yläpuolella sijainneen oksan luokse. Laitoin merkille hienoisen kankeuden loikassa, jonka avulla Rosmariinitähti nousi oksan päälle ja kajautti kuuluvan naukaisun. Oli myönnettävä ettei kasvattiemoni ollut enää nuori – hän oli yksi Varjoklaanin vanhimmista kissoista – eikä hänellä ollut enää montaa henkeä jäljellä. Jossain vaiheessa koittaisi aika, jolloin Ruohokynsi astuisi hänen tassunjälkiinsä täyttämään klaanipäällikön raskaan ja vastuullisen tehtävän. Siitä olin kuitenkin varma, että kotiklaanini olisi hyvissä käpälissä laikukkaan kollin johdossa, ja varsinkin jos hän löytäisi rinnalleen luotettavan ja uskollisen varapäällikön, hänellä ei olisi mitään hätää.
”Mitä täällä katsellaan?” havahduin uteliaaseen kysymykseen ja vilkaisin luokseni tullutta Liekkitähteä, pitkäaikaista ystävääni ja yhtä Myrskyklaanin päällikköä. Lihaksikas ja liekinvärisiä laikkuja turkissaan omannut, muuten valkoinen ja mustaraitainen kolli katsoi minua vaaleanvihreillä silmillään ja hymyili tuttua ystävällistä hymyään. Nyökkäsin hänelle tervehdykseksi ja osoitin katseellani Varjoklaanin puolelle.
”Rosmariinitähti aikoo pitää klaanikokouksen. Seuraan vain mistä kokous pidetään”, vastasin. Liekkitähti hymähti ymmärtämisen merkiksi ja siirtyi vierelleni katsomaan samaan suuntaan. Varjoklaanilaiset olivat jo siirtyneet aukiolle ja etsein katseellani Värelehteä. Pian löysinkin hänet istumasta maassa Rosmariinitähden oikealla puolella, vierellään mestarinsa Hierakkakuono. Ruohokynsi istui parantajista kauempana, päällikkönsä vasemmalla puolella ja silmäili klaanilaisia tyynesti. Poikani Kärppätassu istui mestarinsa Vuokkopuron vieressä ja tuijotti minulta perityillä silmillään sisartaan, suojelevainen pilke katseessa hohkaen. Rosmariinitähti puhui hetken, kunnes suuntasi katseensa kissajoukon edessä istuneisiin Haukkapentuun ja Kekälepentuun. Väristykset kulkivat halki kehoni ja ainut korvani värähti. Olisiko tyttärenpentujeni oppilasnimitys nyt? Käänsin nopeasti katseeni etsiäkseni Täpläruohon, Ruskakatseen ja Silenin. Helpottunut huokaus karkasi suustani kun näin kumppanini, ystäväni ja hänen kumppaninsa istumassa hieman kauempana minusta ja Liekkitähdestä. Miten saatoinkaan kuvitella, että yhteisten pennunpentujemme oppilasnimitykset jäisivät heiltä huomaamatta? Ruskakatseen kiedottua häntänsä onnellisena Silenin ympäri, keskityin seremoniaan. Rosmariinitähti oli kääntänyt sinisen katseensa Kidekuuhun, Ruohokynnen sisareen, joka kumarsi päällikölleen kevyesti ja asteli Kekäletassuksi nimetyn tyttärentyttäreni luo. Kaksikko kosketti toistensa kuonoja hellästi ja siirtyivät sitten syrjempään. Hymy kohosi huulilleni; Kidekuu oli saanut ensimmäisen oppilaansa, ja uskoin vahvasti hänen selviävän tehtävästään kunnialla. Rosmariinitähti naukui jälleen, nyt Haukkapennulle, joka tuijotti päällikköä tarkkaavaisesti. Valkea naaras vilkaisi sotureitaan ja pysäytti katseensa Metsäsielun kohdalle. Silmäni pyöristyivät aavistuksen huomatessani lihaksikkaan, yötäkin mustemman turkin omanneen kollin keltaisten silmien välähtävän moninaisista tunteista. Purin hammasta mietteliäänä. Metsäsielu ja Inkiväärisydän olivat lähes samaa ikäluokkaa Kärppätassun kanssa, ja heidät oltiin nimitetty sotureiksi varsin varhain. Oliko kolli todella valmis ottamaan oppilaan jo tässä vaiheessa? Olihan Kekäletassukin Kidekuulle ensimmäinen koulutettava, mutta oranssiturkkinen naaras oli sentään toiminut soturina jo pidemmän aikaa. Vilkaisu niin Ruohokynteen kuin Värelehteen kuitenkin kertoi, että nuoren oppilaan vanhemmat tuntuivat hyväksyvän Rosmariinitähden valinnan. Metsäsielu asteli pienintäkään epävarmuutta näyttämättä Haukkapennun luo ja kosketti tämän kuonoa arvioivasta katseesta huolimatta. Klaani puhkesi ulvomaan uusien oppilaiden nimiä ja pian kaikki parveilivat sisarusten ympärillä heitä onnittelemassa. Liekkitähti kosketti hännällään lapaani ja siirsin kiiluvan katseeni häneen.
”Onneksi olkoon myös isoisälle”, kolli hymähti. Hymyilin pienesti ja sipaisin vuorostani hänen lapaansa hännälläni.

"Pidä huoli vain omista asioistasi!" vihainen sähähdys sai katseeni siirtymään Liekkitähdestä sivummalle. Muutamien ketunmittojen päässä meistä seisoi yhteinen ystävämme, Myrskyklaanin varapäällikkönä tunnettu Saarnihalla, joka tuijotti edessään seisonutta hopeanharmaan ja valkoisen kirjavaa naarasta. Kohotin kysyvästi kulmiani silmäilessäni kaksikkoa, joilla ei ollut juuri mitään muita ulkonäöllisiä eroja kuin naaraan vaaleammam sävyinen turkki ja jäänsiniset silmät, joista tuntui suorastaan sinkoavan jääpuikkoja Saarnihallan meripihkaisina loimuaviin. Ymmärsin naaraan olevan Hopeamyrsky, tummanharmaan ja valkoisen kollin tytär, joka oli saapunut Tähtiklaaniin kauan ennen meitä, syynä sydämenpysähdys joka oli aiheutunut liiallisesta kurkkuyrtin lehtien syömisestä. Naaraan poika, Kivipolku, oli liittynyt emonsa ja isoisänsä seuraan vain vähän aikaa sitten. Hänet oli lähettänyt tänne mystinen sairaus, joka nyt oli lieventymässä. Vastalääkettä ei kasvanut järven alueella, vaan kaukana Kuulammen takana, ja sitä varten oli lähetetty kuusi kissaa - Myrskyklaanista Syvänneloikan tyttärenpoika Suistohaukka ja Kivipolun poika Tulivarjo, Jokiklaanista parantajaoppilas Hankitassu, Tuuliklaanista Varpusaalto ja Käpytassu sekä omasta klaanistani Vasikkatassu - hakemaan lääkettä, jonka he tunsivat ensin valkoisena apuna. Vasta myöhemmin heidän löydettyä valkean kukan, oli kasvi saanut oman nimensä.
"Jos kyse on perheestäni, on kyseessä myös minun asiani, Hopeamyrsky", Saarnihalla murahti, mikä sai sihahtavan naaraan työntämään kapeat luunvalkoiset kyntensä esille. Katsahdin nopeasti Liekkitähteen, joka kohautti lapojaan asiasta sen enempää kuin minäkään tietämättä, mutta lähti kuitenkin astelemaan kinastelevaa kaksikkoa kohti. Seurasin tiikeriraitaista ystävääni muutamaa askelta jäljessä.
"Saarnihalla ja Hopeamyrsky, mitä ihmettä? Kinastelunne kuuluu kohta klaaneihin asti", päällikkö maukaisi ja seisahtui silmäilemään sotureita kysyvästi. Hopeamyrsky sinkosi nopean, mutta sitäkin jäätävämmän katseen meihin ja keskittyi jälleen tuijottamaan isäänsä.
"Käskin vain tuota ketunläjää pysymään poissa perheeni asioista", nuori naaras sähähti. Saarnihalla siristi silmiään ja teki kaikkensa ettei hyökkäisi siltä istumalta naaraan kimppuun. "Joko unohdit kenestä olet polveutunut? Minulla on oikeus sanoa mielipiteeni..."
"Oikeutesi niin minun kuin jälkeläisteni elämään päättyi siinä silmänräpäyksessä, kun hylkäsit Sieponkatseen ja minut. Ei, en valitettavasti ole unohtanut sukujuuriani, ja muistan varsin hyvin mitä olet tehnyt ja jättänyt tekemättä. Mielipiteesi ovat yhtä variksenruoan kanssa, ja jos vielä kerran näen sinun astuvan lähellekään Pajupentua, Kivipolkua tai hänen jälkeläisiään, voin vannoa että löydät itsesi sieltä minne tähdet eivät loista", Hopeamyrsky sähisi, ääni täynnä katkeruutta ja vihaa. Ennen kuin Saarnihalla ehti sanoa poikkipuolista sanaa pennulleen, tämä kiepahti ympäri ja marssi häntä pystyssä kauempana seisoneen Kivipolun ja tämän sisaren, pentuna menehtyneen Pajupennun luokse. Suomatta enää katsettakaan taakseen hopeanvärinen soturi nappasi tyttärensä hampaisiinsa ja jatkoi kulkuaan niskakarvat pystyssä. Kivipolku tuijotti hetken emonsa kulkua kunnes vilkaisi suuntaamme. Pahoitteleva katse meripihkan värisissä silmissä pilkahtaen kolli käännähti ympäri ja lähti kulkemaan Hopeamyrskyn jäljessä, aikeinaan arvatenkin rauhoitella emoaan. Kuulin Saarnihallan päästävän hiljaisen tuhahduksen ja enempiä sanomatta kolli kääntyi ympäri ja lähti kävelemään toiseen suuntaan. Katsahdin Liekkitähteen, joka kohautti lapojaan tietämättä mitä sanoa.

”Tammiroihu, en löydä Kastanjapentua mistään. Tiedätkö missä hän on?” Varjopennun huolestunut kysymys sai katseeni kohoamaan tuhkanharmaaseen kolliin, emoni veljeen ja myös enooni. Olin siirtynyt nauttimaan rauhallisesta hetkestä suuren nelihaaraisen tammen juurelle, ja olin juuri saanut arpisen turkkini suittua viimeistä karvaa myöten. Varjopentu paineli pilven pehmeää pintaa tassuillaan ja vilkaisi välillä ympärilleen. Hänestä oli tullut vanhimman poikani kanssa parhaita ystäviä ja heidät löydettiinkin usein leikkitappelemasta keskenään tai juoksemassa kilpaa ympäri Tähtiklaanin maita. Kaksikkoa olisi helposti voinut luulla veljeksiksi, saman kokoisia ja ikäisiä kun olivat; kumpikin oli menehtynyt synnytyksessä, näkemättä silmällistäkään päivänvaloa.
”Ei, en ole itsekään nähnyt häntä hetkeen”, vastasin ja nuolaisin mietteliäänä vasenta etutassuani ennen kuin kohosin jaloilleni. ”Mennään kysymään sukulaisilta missä hän on.”
”He olivat menossa tarkkailemaan Varjoklaanin reviiriä. Siellä on kuulemma jotain suurta tapahtumassa”, Varjopentu miukaisi.
”Niinkö?” maukaisin hämmentyneenä enkä voinut estää toista kulmaani kohoamasta ihmetyksestä. Enoni nyökkäsi ja lähti johdattamaan minua paikkaan, jossa perheenjäsenilläni oli tapana istua ja tarkkailla klaanien elämää. Haukkatassun ja Kekäletassun nimityshetki oli jo ohitse. Mitä muuta suurta voisi Varjoklaanissa saman päivän aikana tapahtua?
”Siellähän sinä olet. Luulimme ettet tule ollenkaan”, Täpläruoho sanahti kun tulimme pilven reunalle, jossa istui pitkä rivi kissoja katselemassa kohti maata. Asetuin Graniittitähden vierellä istuneen kumppanini viereen ja vilkaisin tähtikissojen rivistöä. Paikalla olivat isäni vanhemmat, Tuhkakynsi ja Hiili, heidän vierellään emoni vanhemmat, Kurkijalka ja Savihäntä, Unikkotähden ympärillä hänen kumppaninsa Tunturihalla ja heidän tyttärensä Lehväpilke sekä emoni Valosydän.
Hieman erillään muista istuivat myös Ruskakatse ja Silen, ja hämmennyksekseni myös Sammalkaste oli heidän seurassaan. Poikani Kärppätassun emo katsahti sammaleenvihreillä silmillään minuun, kunnes siirsi katseensa sivuun.
”Mistä on oikein kyse?” sanoin viimein ajatukseni ääneen. Joukkion moniväriset katseet suorastaan ahmivat Varjoklaanin pentutarhan suuntaan ja hämmennykseni vain kasvoi entisestään.
”Etkö sinä hölmö ole huomannut?” Täpläruoho huokaisi, mutta kellanvihreät silmät säihkyivät hyvätahtoisuutta. ”Näimme vähän aikaa sitten Ruohokynnen taluttavan Värelehden pentutarhaan.”
Kesti hetken ennen kuin ymmärsin kumppanini sanat ja silmäni rävähtivät ammolleen. Tulisiko minusta jälleen isoisä? Vedin henkeä ja yritin saada onnesta hakkaavan sydämeni talttumaan. Värelehden tiineydestä ei ollut näkynyt minkäänlaisia merkkejä ulospäin.
”On parasta että joku meistä menee katsomaan, onko emolla ja sukumme uusilla jäsenillä kaikki hyvin”, Graniittitähti maukaisi matalasti.
”Miksi emme voisi kaikki mennä?” Lehväpilke naukaisi vaativasti, palaen innosta haluta mennä käymään maan päällä.
”Kaikki me kaksitoistako? Pentutarha kylmettyisi hengityksestämme”, Unikkotähti murahti hiljaa tyttärelleen ja puhalsi suuren kimaltavan huurupilven suustaan, kuin tehostaakseen sanomaansa. Seurasin emon ja tyttären sananvaihtoa hetken, kunnes rykäisin kurkkuni selväksi. Olin toipunut ihanan uutisen tuomasta alkujärkytyksestä ja avasin suuni.
”Minä menen käymään Varjoklaanissa. Jääkää te etsimään Kastanjapentua, hän on taas kadoksissa. Tulen pian takaisin ja kerron kuinka Värelehti ja pennut voivat”, totesin ja jäämättä kuuntelemaan vastaväitteitä lähdin laskeutumaan pilveltä pilvelle hyppien kohti maata.

Aikaa ei ehtinyt kulua juuri ollenkaan, kun tassuni tavoittivat Varjoklaanin leirin hiekkaisen maan ja silmäilin ympärilleni. Haikeus valtasi mieleni hetkeksi ja olisin antanut mitä tahansa, että olisin saanut vielä kerran, edes hetken kulkea tällä maakamaralla lihana ja verenä, en tähtien loisteisena henkiolentona, jota ei voinut nähdä kuin vasta jos itse suostuin näyttäytymään. Tämän näkymättömän suojan turvin saatoin kulkea rauhassa pentutarhan luokse ja pujahtaa tottuneesti lämpimään ja maidon tuoksuiseen pesään. Kohtasin ensimmäisenä nuoren kuningattaren, Ruusujalan, joka makasi omalla sammalpedillään kaksi tummaturkkista pentua vierellään. Toinen pennuista, kokonaan yönmusta, nukkui rauhaisasti emonsa vierellä, kun taas valkoisiakin merkkejä turkissaan omannut vanhempi pentu, tarkkaili Värelehteä ja tämän vierellä maannutta Ruohokynttä safiirinsiniset silmät kiiluen. Siirryin lähemmäksi katsomaan sukumme uusinta tulokasta, kullanruskeaa kollipentua, jota Värelehti nuoli onnellinen ilme kasvoillaan. Ruohokynsi silmäili poikaansa heltyneenä ja kietoi häntänsä tyttäreni ympäri. Kallistin päätäni lempeästi hymyillen.
”Hän on täydellinen”, Ruohokynsi kuiskasi liikutusta pidätellen. Värelehti kohotti vaaleansinisen katseensa ja kosketti rakastavaisesti kumppaninsa kuonoa. ”Minkä annamme hänelle nimeksi?”
Varapäällikkö tutki poikaansa hiljaa. Pentu, jonka turkki oli kullanruskean ja tammenruskean, valkean kuonon ja valkoisen vasemman etutassun kirjoma, päästi äänekästä miu'untaa ja venytteli voimakkaasti jäseniään, pienten varpaiden levittäytyessä laajalle.
”Katso noita tassuja! Niistä tulee vielä valtavat”, Ruohokynsi naurahti. ”Ne ovat kuin vaahteranlehdet.”
”Vaahterapentuako ajattelit?” Värelehti kysyi hiljaa.
”Eikö se olisi hyvä? Juuri sopiva mielestäni; ei liian voimakas mutta ei liian pehmeäkään.”
”Se on täydellinen nimi, minä vain kiusasin”, tyttäreni napautti pienesti virnistäen, jolloin Ruohokynsi näykkäisi parantajan korvaa mutta nuolaisi heti perään tämän otsaa lämpimästi. ”Vaahterapentu siis.”
”Haukkatassun ja Kekäletassun on nähtävä pikkuveljensä. Kuten myös Kidekuun veljenpoikansa.”
”Kutsun heidät tänne heti kun he palaavat rajoja kiertämästä. Pyydän myös Kärppätassua käymään täällä”, Ruohokynsi lupasi jolloin Värelehti nyökkäsi hymyillen.
Hymähdin ja annoin katseeni viipyä vielä hetken nuoressa parissa, ennen kuin laskin katseeni vielä kerran Vaahterapentuun. Tämä haukotteli pehmeästi ja raotti pikkuriikkisen silmiään, jotka paljastuivat väriltään kauniin kullankeltaisiksi. Tunsin samalla aikaa iloa ja hämmennystä, sillä silmät ja pennun ulkonäkö ylipäätään olivat lähestulkoon kuin Kastanjapennulla.

Nimi: Jäätikkötassu

14.11.2015 18:00
Siirryin tammen oksalla lähemmäs puun paksua runkoa ja nojauduin sitä vasten. Tummanvihreät lehdet kahisivat ympärilläni, ja katsoin niiden lomasta pilkottavaa heleänsinistä taivasta. Joka puolelta metsästä kuului linnunlaulua ja riistan rapistelua. Leppeä tuuli pörrötti valkoisen, harmaan ja oranssin kirjavaa tiheää turkkiani ja vihreät silmäni välkähtivät taivaankannella kiitävien pilvien välissä piilottelevan auringon kultasäteissä. Korvani värähtivät, kun kuulin jostakin kauempaa kissojen vaimeita huutoja, joilla oli hilpeä sävy. Tähtiklaanin metsästysmailla oli yhä paikkoja, joille lehtisade ei yltänyt. Luonnossa vallitsevasta idyllisestä rauhasta huolimatta tunsin levottomuutta sydämessäni. Kiire kupli tassuissa ja kärsimättömyys kihelmöi viiksissä ja karvoissa. Olin kyllästynyt leppoisaan ajanviettoon. Tämä oli Tähtiklaani, joten täältä täytyi löytyä myös salaisuuksia, sellaisia joita hehkui tähtien kylmässä kirkkaassa valossa pimentyvällä taivaalla. Pitkän aikaa olin istunut tammen kätköissä ja miettinyt jotakin tekemistä ja selvitettävää itselleni, ja lopulta olin keksinyt omasta mielestäni loistavan idean. Klaaninvanhimpien taruissa oli puhuttu Pimeyden metsästä, ja tämä pimeä nimi ja sen sisältämät asiat olivat aina kiehtoneet minua. Tahdoin vaeltaa Pimeyden metsän ja Tähtiklaanin väliselle rajalle. Se täytyisi tehdä salaa, sillä kukaan klaanitovereistani ei varmasti hyväksyisi sitä. Nousin seisomaan ja tasapainottelin auringon lämmittämällä oksalla. Silmät sirrissä loin katseeni alas oksien ja lehtien vilinään ja näin kaukana alapuolellani levittäytyvän aluskasvillisuuden täyttämän maan. Ketterästi lähdin laskeutumaan ja loikin tottuneesti oksalta toiselle. Lopulta pudottauduin maan pinnalle ja suoristauduin tyytyväisenä tuntien oloni paremmaksi kuin aikoihin. Tähtiklaanissa vetelehtiminen ei yksinkertaisesti sopinut minulle, ja kaipasin jotakin tekemistä. Tulevaisuuteni Myrskyklaanissa oli riistetty minulta aivan liian aikaisin. Päästyäni varsin nopeasti yli siitä, etten voisi kouluttautua soturiksi siskoni rinnalla, olin yrittänyt mukautua uuteen elämääni. Sen verran minulla oli kuitenkin järkeä tallella, että älysin olla säntäämättä suin päin etsimään Pimeyden metsää ja lähdin sen sijaan kulkemaan kohti Myrskyklaanin leiriä. Löysin sieltä komean myrskyklaanilaisen soturin, jolla oli siniset silmät ja raitoja valkoharmaassa kehossaan.
”Syvänneloikka, mitä tiedät Pimeyden metsästä?”

Tehtyäni äärettömän pitkältä tuntuvan monen päivän matkan pohjoiseen seisahduin vihdoin viheriöivän kasvillisuuden keskellä. Puut humisivat ympärillä, tuuli kuljetti virrassaan monia tuoksuja ja maa polkuanturoita vasten oli viileähkö. Tähtiklaanin tila taivailla jatkui todella hyvin kauas, ja aloin epäillä järjettömän ideani onnistumista. Syvänneloikalta ja muilta oli tihkunut hyvin vähän tietoja, joten en voinut olla varma edes oikeasta suunnasta. Ensimmäiset tähdet ilmestyivät jo tuikahdellen pimeälle taivaalle ja varjot pitenivät. Etsin yöpymiseen sopivan paikan saniaistiheiköstä pensaan juurella ja asetuin mahdollisimman hyvin pensaan pitkälle kurkottavien oksien alle. Aamun valjetessa heräsin lintujen yltyvään sirkutukseen ja metsästin itselleni hieman, ennen kuin jatkoin etenemistä metsässä. Hämähäkinseitit levittäytyivät kalvona pensaiden ylle.

Harmaa usva leijui synkän näköisessä, kuolleessa metsässä, joka avautui eteeni. Vetäydyin varmuuden vuoksi taemmas paremmin puiden suojaan. Hiljaisuus oli rikkumaton, lintujen äänet olivat jääneet taakse enkä havainnut edes vilvoittavaa tuulenvirettä. Välillä usva vaikutti saavan muotoja, jotka kurkottelivat kohti ja värähdin kuvitellessani kuinka varjot vetäisivät minut rajan yli pimeyteen, sienien kalvakkaan hohteeseen.
”Mitäs sinä täällä teet?” matala ääni maukui jostakin takaani. Hätkähdin rajusti ja kiepahdin ympäri kynsieni liukuessa esiin. Edessäni seisoi suurikokoinen harmaa kolli, jolla oli turkissaan tummempia, melkein mustia raitoja ja tietyissä kohdin valkoisia, pidempiä karvoja. Lihaksikkaan soturin meripihkaiset silmät olivat siristetyt, kun kolli murahti: ”Tämä ei ole mikään oppilaiden paikka, eikä sotureidenkaan sen puoleen. Sinun täytyy palata takaisin muiden luo.”

Nimi: Izumin erityis tarina 1/2

19.06.2015 10:28
Katsoin kummissani vanhaa ystävääni Kimalaistassua, joka oli painanut minut maata vasten. Naaras oli kasvanut jo aikuiseksi, kuten minäkin, mutta kollina olin isompi kuin hän. Kimalaistassu käänsi katseensa pois ja pysyi hiljaa. Olin juuri sanomassa jotain, mutta sitten huomasin, kuinka hänen silmäkulmastaan valui kyynel. Yllätyin, sillä en odottanut tällaista reaktiota niin terävä kieliseltä kissalta kuin Kimalaistassu. Pyyhkäisin tassullani kyyneleet pois ja naaraan kääntäessä päätään hymyilin hänelle.
"Älä itke, oli minullakin ikävä sinua Kimalaistassu", sanoin ja ryömin pois naaraan alta.
"Nimeni ei ole enään Kimalaistassu vaan Kimalaisnenä. Minut nimitettiin tänään soturiksi", hän sanoi ja otti pari askelta taaksepäin.
"Ai, no onnitteluni Kimalaisnenä, jokiklaanin uusi soturi", sanoin ja halasin tätä istualtaan. Naaras kumminkin tönäisi minut pois ja pomppasi karvat pystyssä taaksepäin.
"Mitä oikein luulet tekeväsi, mokoma hiiren aivo. Älä koske minuun!", hän sähähti. Katsoin tätä kummissani pää kallellaan.
"Häh, ensin sinä melkein annat minulle kuonoon ja sitten et anna minun halata. Aika tökeröä darling", töksäytin.
"Niin että mikä oli?", Kimalaisnenä kysyi ihmeissään.
"Ai se 'darling' vai. Se on vain eräs lempinimi jonka setäni kertoi", kerroin. Kimalaisnenä oli vielä sanomassa jotain, mutta sitten huomasin tutun simpukankuoren vähän matkan päässä meistä ja kävin hakemassa sen.
"Hei, anna tänne se...", naaras sanoi ja yritti napata simpukankuoren minulta, mutta työnsin hänet tassullani pois.
"Eikö tätä ole aika hankala kuljettaa näin?", kysyin. Kimalaisnenä tuhahti ensin, mutta nyökkäsi sitten.
"Joo, ja se on meinannut kadota jo muutamaan otteeseen, mutta olen onnistunut pitämään sen tallessa kaikesta huolimatta", hän kertoi.
"Aivan, aivan. Haittaako jos teen siitä helpommin kuljetettavan?", kysyin. Kimalaisnenä katsoi minua ihmeissään.
"Minun tosin pitäisi ottaa se mukaani, mutta lupaan palauttaa sen entistä parempana", jatkoin. Naaras mietti hetken, sillä selvästi kuoresta oli tullut hänelle tärkeä. Lopulta hän suostui.
"Kiitos, tuon sen takaisin heti huomenna auringon koskettaessa puiden latvoja laskunsa aikana. Ja joka tapauksessa, minun pitää nyt mennä", sanoin, otin simpukankuoren ja käännyin lähteäkseni.
"Odota, minä haluaisin vielä jutella kanssasi!", Kimalaisnenä huudahti. Pysähdyin hetkeksi.
"Niin minäkin, mutta klaanisi partio tuskin antaisi, hyvää yötä darling", sanoin ja pomppasin muutaman puskan taakse ja jatkoin juoksuani kohti kaksijalkalaa, jokiklaanin partion saapuessa Kimalaisnenän luokse.

//Kimalainen?

Nimi: Tuuhtis

26.04.2015 10:28
// Aloitan sittenkin pentuna ( Kuupentu) ja jos käy nii voisko Hiutalehäntä olla mun kasvatti emo, vaikka hän tulee olemaan mun mestari.//

Nimi: Tulihämärä

27.02.2015 09:01
Istuin pilven reunalla ja katsoin alas maalle. Saatoin erottaa vielä Kujerruslaulun maassa ja oman veriseni ruumiini.
"On hankalaa jättää joku rakas", huokaisin hiljaa Salviatuulelle.
"Tiedän, pikkuveli." Teki kipeää katsoa, kuinka Kujerruslaulu töykki päätäni kuin saadakseen vastauksen minulta.
"Missä muuten Liljatassu on?" Kysäisin.
"Hän on Pimeässä Metsässä. Hän ei uskonut edes Tähtiklaaniin", Salviatuuli naukaisi. Nyökkäsin hiljaa ja jatkoin katsomista.
"Tule pois märehtimästä, ennen kuin olet pelkkää mätää", Salviatuuli sanoi tiukasti. Huokaisin ja nostin etutassuni huulilleni. Annoin suukon siihen ja puhalsin sen Kujerruslaululle.
"Odotan sinua... Tulen hakemaan sinua, kun aikasi on täynnä", kuiskasin ja toivoin hartaasti tuulen vievän sanani naaraan korviin. Sitten nousin ja loikin siskoni luo.
//Lyhyt.

Nimi: Liekkitähti

16.12.2014 13:23
Kipu lakkasi ja vaivuin uneen. Avasin silmäni seuraavaksi tähtien keskellä, hopeahännän päällä. Katselin ympärilleni hieman peloissani, mutta tietäen, että olen nyt turvassa. Lähdin astelemaan hohtavaa polkua pitkin. Yhtäkkiä pieni perhonen lennähti luokseni ja muutti muotoaan. Kyyneleet pyrkivät silmiini kun halasin emoani. Hän vaikutti niin iloiselta mutta samalla haikealta. Itkimme molemmat hetken toisiimme painautuneina hiljaa, kunnes emo nousi.
"Tervetuloa tähtiklaaniin poikani Liekkitähti. Olet kulkenut pitkän matkan, ja lopulta olet saapunut perille", Perhossielu sanoi. Nyökkäsin ja nousin jaloilleni. Takajalkani, jonka puun oksa seivästi Graniittisodassa, oli jälleen kunnossa. Lähdin kävelemään emon rinnalla eteenpäin.
"Muistatko kuinka silloin pentuna toivoit pääseväsi päälliköksi?", emo kysyi. Pudistin päätäni, jolloin emo vinkkasi katsomaan vasemmalle. Käännyin ja huomasin kuinka tähdet muodostivat kuvia. Minut ja perheeni, ystäväni ja kaikki jotka olin kohdannut. Näin niistä koko elämäni. Kyyneleet pyrkivät silmiini jälleen, mutta pyyhin ne tassullani pois. Jatkoimme jälleen matkaa. Kuulin hiljaisia "puff" ääniä edestäpäin, ja erotin edessämme useita kissoja, ensimmäisenä tunnistin isäni Pumpuliviiksen, emon isäni ja -emoni Sirkkaraidan ja Jäätuulen, siskoni Oksakynnen, rakkaan kumppanini Ilveskuuran, pentumme Katajajuuren, Liitotassun ja Roisketassun. Kaikki tulivat tervehtimään minua ja toivottamaan tervetulleeksi tähtiklaaniin. Muut Tähtiklaanin kissat kumarsivat pienesti kävellessäni heidän ohitseen. Edessäpäin häämötti valtavia hahmoja, sekä kaksi harmaata pienempää. Roihutähti, Tiikeriklaanin johtaja, ja mestarini, oli tullut koko klaaninsa voimin toivottamaan minut tervetulleeksi. Hänen rinnallaan minua edeltänyt päällikkö Tuhkatähti ja ihailemani päällikkö Graniittitähti, näyttivät kovin pieniltä. Kumarsin kolmelle päälliköille syvää arvostusta osoittaen.
"Liekkitähti", Roihutähti sanoi kumealla ja kantavalla tiikerin äänellään. Nostin katseeni hänen kiiluviin silmiinsä. Ne loistivat meripihkan värisinä lempeänä.
"Olet vihdoin saapunut keskuuteemme Tähtiklaaniin. Mutta sinulla oli erityinen tehtävä maan päällä. Olit osa kolmentoista tiikerin sukupuuta. Edustit tulen elementtiä, joten tuli valaiskoon polkuasi tästä eteenpäin", Kolli sanoi ja kosketti tassullaan rintaani. Minut valtasi polttava tunne, joka tuntui kerääntyvän sydämeeni ja irtoavan. Suljin silmäni hetkeksi ja kun avasin ne, Roihutähti piteli tassullaan pientä liekkiä.
"Tämä liekki on sydämesi, toiveesi, tunteesi, ajatuksesi ja uskosi. Kun ne yhdistyvät sielusi kanssa, ruumiisi muuttuu oikeaan muotoonsa. Voit muuttaa muotoasi aina kun tahdot", Roihutähti kertoi. En tiennyt mitä hän tarkoitti muutoksella, mutta olin valmis kaikkeen. Laskin katseeni ja kumarsin syvään. Tiikeriklaanin jäsenet asettuivat rinkiin ympärilleni, näyttäen siltä että minut olisi ympäröinyt tulimeri. Roihutähti kosketti kuonollaan päälakeani, jolloin pieni liekki asettui ylleni. Tunsin sen, tunsin kuinka muutuin. Se sattui, mutta oli niin voimauttava. Niin raskas, mutta niin hento. Suljin silmäni kun liekki kasvoi ja muuttui tuli spiraaliksi ruveten kiertämään minua. Hohdin valoa ja kohosin ilmaan. Tiikerit ympärilläni karjuivat. Valo voimistui. Tassuni, kehoni, kasvoivat. Häntäni piteni ja silmäni hohtivat kirkkaammin. Tassujeni koskettaessa viimein maata, tuli katosi. Avasin silmäni ja katsoin itseäni, tassujani, häntääni ja kyllä se oli totta. Vedin henkeä ja karjuin niin kovaa kuin pystyin. Ääneni kantoi todella kauas, ja kuulosti oikealta. Muut tiikerit liittyivät mukaan. Olin saanut oikean muotoni. Olin muuttunut tiikeriksi. Tassujeni alla, hännän päässä ja olissa leimusivat lieskat. Ne eivät polttaneet, eivät minua eikä maata.
"Ne ovat sielun liekkejä. Ne polttavat vain, jos sinä niin päätät", Emo sanoi. Nyökkäsin tälle ja käänsin katseeni takaisin Roihutähteen, joka oli enään vain hieman isompi.
"Roihutähti, voisinko käydä hyvästelemässä ystäväni maanpäällä?", kysyin. Kolli nyökkäsi hyväksyvästi ja siirtyi sivummalle. Juoksin hänen ohitseen hopeahäntää pitkin, ja hyppäsin korkeuksista alas maahan.

Maassa oli yö, mutta liekit loistivat valoa, joten näin eteeni. Olin järven rannalla Myrskyklaanin reviirillä. Astelin järven rajaan, ja katsoin heijastustani. Näin itseni, mutta samalla eri kissan. Käännyin jälleen leirin suuntaan. Lähdin juoksemaan, ja pian kiisin niin lujaa, että saatoin juosta kilpaa jopa hirviön kanssa. Kiidin rakkaan reviirini halki, ja pian edessäni siinsi Myrskyklaanin leiri. Hyppäsin leirin keskelle ja katselin ympärilleni. Kaikki olivat nukkumassa omissa pesissään. Astelin ensimmäisenä hyvän ystäväni ja mestarini Syvänneloikan luokse. Pysähdyin klaanivanhimpien pesän eteen ja kutsuin kollia. Pian ystäväni asteli ulos ja säikähti nähdessään minut. Hymyilin tälle.
"Syvänneloikka, olit paras ystävä ja mestari mitä kissa voi toivoa. Älä ole surullinen minun takiani. Tulen käymään ja neuvomaan teitä aina kun tarvitsette. Näkemiin ystäväni", sanoin ja nousin ylös. Hyppäsin parilla loikalla Suurtasanteen yläpuolelle ja kajautin ilmoille karjunnan. Kissat nousivat pesissään ja kiiruhtivat aukiolle katsomaan, mitä oli tapahtunut. He seisahtuivat ja jäivät tuijottamaan minua. Nyökkäsin pienesti mitään sanomatta ja hyppäsin kielekkeen päältä pois leiristä. Lähdin juoksemaan yön pimeydessä kohti Varjoklaanin leiriä. Kun saavuin sinne, huomasinkin Tammiroihun, joka istui yksin keskellä leiriä.
"Tammiroihu", sanoin, jolloin kolli vilkuili kummissaan ympärilleen. Lopulta hän huomasi minut, ja kummastui.
"Liekkitähti?", hän kysyi kummissaan. Nyökkäsin tälle ja lähdin. Juoksin vielä kerran kaikkien alueiden halki. Matkani päättyi kokous saarelle. Nostin katseeni taivaalle ja lähdin kulkemaan kohti tähtiklaania.
"Kiitos ystäväni, näkemiin",....

Nimi: Graniittitähti

28.11.2014 19:51
Istuin suuren hopeisena hohtavan tammen juurella ja katselin taivasta, joka näkyi paljon selvemmin kuin maan päältä katsottuna ja jossa pienimmätkin tähdet loistivat kirkkaimpien lailla. Odotin kärsivällisesti, sillä tunsin, tai oikeastaan tiesin jonkun olevan tulossa. Tai joidenkin. Väräytin vasenta korvaani kuullessani hiljaisen 'puf' äänen, ja hetkeä myöhemmin samanlainen ääni kuului uudelleen. Nousin jaloilleni ja astelin kahden nuoren kissan luo, jotka ensin ympärilleen silmät suurina katseltuaan kääntyivät puoleeni.
"Tervetuloa Tähtiklaaniin, Unikkotassu ja Ikuisuustassu", maukaisin ylväästi, mutta murheen sävyttämällä äänellä. Kaksikko näytti ällistyneeltä, mutta myös huojentuneelta minut nähdessään. Tämä oli ensimmäinen kerta kun olin ollut kenenkään sielua vastassa, ja tämä oli vielä raskaampaa kuin julistaa valvojaishetkiä tai jättää viimeiset hyvästit menehtyneelle klaanitoverille. Unikkotassu ja Ikuisuustassu kun olivat vielä nuoria, heillä olisi ollut vielä paljon annettavaa klaanilleen. Heidän taipaleensa maan päällä oli päättynyt liian pian. Huojennuksen ja yllättyneisyyden kadottua oppilaiden kasvoille kohosi suru, etenkin Ikuisuustassu näytti murheelliselta. Unikkotassu väläytti katkeran katseen klaanitoveriinsa ja irvisti lähes huomaamattomasti. Tiesin miten he olivat tänne joutuneet, olinhan nähnyt koko tapahtuneen.
"Unikkotassu, se mikä on tapahtunut, on mennyttä", naukaisin vakaasti, jolloin tumma oppilas katsahti minuun kiiluvin silmin. Kolli murahti hiljaa ja kääntyi lähtien astelemaan lähimmän pilven reunalle, istahtaen ja laskien päänsä. Huomasin Ikuisuustassun aikovan lähteä kollin perään, mutta estin häntä hännälläni. Oli parempi antaa Unikkotassun olla hetken yksin.
"Miten klaani pärjää?" Ikuisuustassu kysyi miltei kuiskaten.
"Mennään katsomaan", vastasin ja ohjasin valkean kollin pilven reunalle, josta avautui näkymä Varjoklaanin leiriin. Valvojaiset olivat vielä käynnissä, mutta pian aurinko aloittaisi nousunsa ja aamu koittaisi maan päällä. Ikuisuustassu tuijotti kuollutta kehoaan, ja sen vierellä surrutta Sammaltassua, jota poikani Tammiroihu yritti lohduttaa. Huokaisin hiljaa. Tiesin että kullanvärinen soturi syyttäisi tapahtuneesta itseään, ja saatoin vain toivoa ettei se vaikuttaisi pysyvästi hänen mieleensä.
"Minä tapoin Unikkotassun, ja itseni", Ikuisuustassu maukaisi surullisena. "Minun ei kuuluisi olla täällä, vaan..."
"Ainoastaan läpeensä pahat kissat päätyvät Pimeyden metsään. Teidän kuolemanne oli osa kohtaloa, joka osui ikävällä tavalla teidän kohdallenne. Tiedän ettet ole paha kissa, Ikuisuustassu", sanoin. Valkea kolli vilkaisi Unikkotassun suuntaan, ja luimisti korviaan. Tumma oppilas istui hievahtamatta ja katseli maan pinnalle murheellisin silmin.
"Antaako hän minulle koskaan anteeksi?" valkea oppilas kysyi.
"Vain aika näyttää", vastasin totuudenmukaisesti. Ikuisuustassu vilkaisi minua, kunnes laski uudelleen katseensa Varjoklaanin leiriin. Loin silmäyksen kumpaankin pentuuni, jotka valvoivat aukiolla, ja huokaisin.

Nimi: Hahtuvatassu

18.10.2014 00:59
Kuunteli Routavarjoa ja nyökkäsin.
"Entä sinä?" Kolli kysyi. Hätkähdin ja räpäytin silmiäni.
"Mitä muutakaan... Juoksin kettua pakoon, en ollut tarpeeksi vahva edes haavoittamaan sitä... Juoksin ukkospolulle jaa... Arvaatkin loput", naukaisin apeasti.
"Hei, olet vasta oppilas, et tietenkään voinut haavoittaa kettua yksin", Routavarjo huomautti. Pyöräytin silmiäni turhautuneesti. Oli helpompaa puhua, kun joku ymmärsi tunteeni,sanani ja ne mitä niillä tarkoitin. Olisin tahtonut nähdä Murhakynnen tai Sinisilmän... Huokaisin, en ollut nähnyt isääni tai emoani... Routavarjo taisi huomata apean ilmeeni, koska tuo laski häntänsä lavoilleni. Nostin katseeni kokeneeseen kissaan ja hymyilin. Ensimmäiset kuut Tähtiklaanissa olisivat varmaan rankkoja ja ankeita katsellessa kun vaikka vaara hiippaili leirin lähettyvillä. Olisi kauheata vain katsoa kun joku menettää henkensä vain kun ei nähnyt jotakin mäyrää! Myönsin että ukkospolulle juokseminen ei ehkä ollut viisain tekoni, mutta oli sekin nyt tehty. Isäni oli aina ollut kuin, en olisi tuoli mitään, hän oli vain mulkoillut mutta ollut häivähdyksen verran lempeä kun kukaan ei ollut lähettyvillä, eli ei miltei koskaan. Emostani en oikein tiennyt oikein mitään, enkä tosiaan tahtonut sinänsä tehdä edes tuttavuutta häneen, en vain ymmärtänyt miksi hän oli hylännyt minut tuosta noin vain. Pian näin Murhakynnen joka käveli ohitsemme mulkoillen minua kuin pirua. Pala nousi kurkkuuni enkä pystynyt nielaisemaan sitä alas. Isäni katosi nopeasti näkyvistä... Sitten tuli Sinisilmä, käänsin selkäni emolleni, joten hän ei huomannut minua vain tallusteli pois. Sydämeni tuntui murtuvan pirstaleiksi katsellessani Sinisilmää ja Murhakynttä. Murhakynsi mulkoili pahasti minua ja sanoi jotain Sinisilmälle. Sinisilmä käänsi katseensa minuun ja nyrpisti nenäänsä välittämättä. Pala kurkussani kasvoi suuremmaksi ja tuntui kuin en olisi voinut enää hengittää. He käyttäytyivät kuin olisin heidän pahin vihollinen! Sitten kaksikko häipyi jonnekkin. Viikseni alkoivat vipattaa kun yritin nielaista palaa, pakotin viikseni lopettamaan väpättämisen.
//Routa tai Valo?

Nimi: Routavarjo

17.10.2014 12:44
"Viimeisenkö?" kysyin. "Kuolin myrkytyksen vuoksi. Kaksijalat olivat päästäneet jonkin myrkytetyn hiirensä luontoon,ja minä menin nappaamaan sen... Voisi kai sanoa, että kuolin hitaasti mutta tyytyväisenä."
Hahtuvatassu räpäytti silmiään. "Kuinka kukaan voi kuolla tyytyväisenä?" naaras kysyi hiljaa.
"Helposti. Olin elänyt pitkän elämän, ei minulla ollut enää tehtävää. Oli parempi päättää päivänsä tyytyväisenä tekoihinsa kuin odottaa tuskissaan kuolemaa."
"Tapoitko sinä itsesi?" Hahtuvatassu hengähti. Huiskautin hännälläni.
"Tavallaan, tavallaan en. Päiväni olivat joka tapauksessa lopussa. Vietin viimeisen iltani kumppanini Aamunhohteen kanssa ja hukuttauduin järveen. Se oli levollisempi lähtö kuin kituen parantajanpesässä. Ainoa, mitä kadun on se, etten ehtinyt tavata poikani Syvänneloikan pentuja. Ilveskuuran tosin ehdin tavata. Jätin myös Aamunhohteen yksin." Naurahdin kuivasti. "Taisi olla itsekästä lähteä sillä tavalla, vai kuinka? Se kuitenkin säästi parantajien vaivaa. Muut saavat luvan ymmärtää sen tai olla ymmärtämättä."

Nimi: Hahtuvatassu

17.10.2014 10:30
Nyökkäsin hieman häkeltyneenä, mutta väänsin hymyn väkisinkin kasvoilleni. Oli hyvä ettei minua aliarvioitu syntyperältäni. Katseeni ajelehti takaisin ukkospolulle jossa veriläikkä häämötti. Routavarjo seurasi katseellaan minun katsetta, katseestani oli muuttunut lasittunut.
"Tiedän että kaipaat maalle", kissa sanoi lohduttavasti. Nyökkäsin vaisusti ja ravistin päätäni jotta ajatukseni selvenisivät.
"Tämä on varmaan hyvin hyvin outo ja tyhmä kysymys, mutta tulee sitten tämäkin kysyttyä... Mihin sinä menetit henkesi?" Nau'uin hieman nolona. Kiedoin häntäni käpälieni päälle siististi ja väräytin suuria korviani. Kolli katsoi minua hetken ja hymyili.
//Routa tai Valo?

Nimi: Routavarjo

17.10.2014 08:31
Katsoin Hahtuvatassua hetken siristäen silmiäni. "En ole nähnyt", naukaisin. "Sinisilmä tosin taisi jutella äsken Juuritähden kanssa, en ole varma näinkö oikein. Murhakynsi taas viettää aikaansa Käärmesilmän luona. En tiedä missä he ovat." Olin hetken vaiti. "He taitavat olla vanhempasi, eivätkö?" kysäisin. Hahtuvatassu hätkähti, painoi päänsä ja nyökkäsi hiljaa. Naurahdin hieman.
"Älä huoli, olen itsekin puoliverinen", hyrisin. Hahtuvatassun silmät levisivät kuun kokoisiksi. "Syntyperäänsä ei voi vaikuttaa. Vaikutusta on vain teoilla. Vaikka kuolit nuorena, Hahtuvatassu, niin elit kunniakaasti. Ei sinun ole syytä hävetä emoasi", jatkoin ja tunsin pienen pistoksen sisimmässäni. Minulla oli syytä hävetä ja vihata isääni. "Muista se, Hahtuvatassu, äläkä ikinä aliarvioi itseäsi syntyperäsi perusteella", sanoin lämpimästi ja hieman hymyillen.

Nimi: Hahtuvatassu

17.10.2014 05:36
Katsoin Valosydäntä, tunsin itseni avuttomaksi. Sitten katsoin alas ja huomasin helpotukseksi että kettu kääntyi jäniksen perään. Silmiini osui ukkospolku jossa oli edelleen veri läikkä minusta. Irvistin ja käänsin katseeni pois, mutta kohtasinkin Routavarjon katseen.
"Kaikki hyvin?" Routavarjo kysyi. Muistot kohtalostani olivat hyvin kirpeitä ja piikittelivät, mutta kaikesta huolimatta nyökkäsin. Sitten muistin isäni, Murhakynnen...
"Routavarjo... Oletko nähnyt Murhakynttä tai Sinisilmää?" Kysyin ja luimistin korviani. Murhakynsi oli oikeasti isäni ja Sinisilmä, Tuuliklaanin soturi oli minun emoni, eli vanhempani olivat rikkoneet soturilakia... Joka merkitsi sitä että olin puoliverinen. Toivoin hartaasti ettei silmistäni heijastanut totuus... Nielaisin hermostuneesti, vaikka kuinka yritin olla tyyni. *Älä näytä syylliseltä, et ole tehnyt mitään pahaa...* rauhoittelin itseäni ja kylmä hiki alkoi virrata turkkini alla epämiellyttävästi. En tiennyt mitä Routavarjo suhtautuisi vanhempiini ja puoliverisyyteeni. En saanut irrotettua katsettani Routavarjon silmistä.
//Routa tai Valo?

Nimi: Valosydän

17.10.2014 02:01
Kosketin lohduttavasti Hahtuvatassun lapaa hännälläni. Tämä otti kosketukseni vastaan vaikka silmissä kiilui huoli oman klaanin turvallisuudesta. Ymmärsin nuorukaisen huolen hyvin. Jos kyseessä olisi ollut oman klaanin turvallisuus, olisin syöksynyt enempää ajattelematta varoittamaan Graniittitähteä jotta tämä osaisi varoittaa klaania ajoissa. Routavarjo oli kuitenkin oikeassa; Tähtiklaani ei voinut varoittaa jokaisesta asiasta, muuten klaanit eivät osaisi luottaa omiin voimavaroihinsa. Loin katseen vanhempaan ja kokeneempaan kolliin, jonka eriväriset silmät kiiluivat arvokkuutta jota olin havainnut vain muutamassa kissassa koko olemassaoloni aikana. Olin omalla tavallani onnekas kun sain tuntea Routavarjon kaltaisen viisaan ja elämää kokeneen soturin.
"Anteeksi että häiritsen Routavarjo. Saanko lainata tytärtäni hetkeksi?" kuului vakava mutta kohtelias ääni viereltämme. Katsahdimme kummatkin tulijaan, joka oli isäni Kurkijalka. Kullanruskea-valkoinen ja mustat jalat omaava soturi silmäili Routavarjoa tummilla meripihkan värisillä silmillään. Harmahtava kolli katsoi isääni hetken kunnes nyökkäsi pienesti. Kurkijalka nyökäytti päätään kiitollisuuden osoituksena ja kääntyi ympäri heilauttaen samalla häntäänsä minulle.
"Anteeksi, palaan pian", naukaisin niin Routavarjolle kuin Hahtuvatassulle ja lähdin seuraamaan isääni. Tämä johdatti minut hieman kauemmas Myrskyklaanilaisista joten oletin asian olevan tärkeä Kurkijalalle, sillä tämä ei halunnut puhua hänelle tärkeistä asioista muihin klaaneihin kuuluneiden Tähtiklaanilaisten kuullen. Kolli oli aina ollut hyvin omaklaanikeskeinen, itse en juuri ollut mielissäni kyseiseen ajattelutapaan.
"Koskeeko tämä Varjopentua?" kysyin heti alkuun.
"Ei sentään, Lehväpilke ja Savihäntä löysivät hänet jo", Kurkijalka vastasi. Huokaisin pienesti. Yksi päänvaiva hoidettu.
"No mistä sitten halusit puhua?" ihmettelin.
"Löysin Graniittitähden ja pentusi. He ovat Tuuliklaanin reviirin takana, kaukana järvestä ja muista klaaneista", isäni maukui vakavana.
Säpsähdin kuin sähköiskun saaneena.
"Näit heidät? Missä he tarkalleet ovat? Ovatko he kunnossa?" kysyin hätäännyt äänessäni. Perheeni oli aina ja tuli aina olemaan minulle kaikki kaikessa. Kurkijalka ravisti päätään.
"Se oli vain nopea näky, en tiedä missä he tarkalleen ovat mutta he kaikki ovat kyllä elossa. Yritin nähdä heidät uudelleen, mutta tuloksetta. Ilmeisesti voimamme eivät riitä näkemään tai olemaan heihin täysin yhteydessä klaanien ulkopuolella. Meidän on vain odotettava että he palaavat järven läheisyyteen."
Tuijotin isääni nurmenvihreät silmät laajenneina. Kuin automaattisesti käännyin suuntaan jossa Routavarjo ja Hahtuvatassu olivat. Routavarjo kohtasi katseeni ja hän näytti kysyvältä. Tein kaikkeni etten alkaisi huutamaan ja onnistuinkin siinä joten kuten. Huolestuneisuus sai sydämeni lyömään villisti.

Nimi: Routavarjo

16.10.2014 13:52
"Rauhoitu", tokaisin Hahtuvatassulle. "Et tee mitään. Kettu on normaali uhka klaanille, Tähtiklaani ei puutu kuin vakaviin tapahtumiin."
"Mutta joku saattaa kuolla tai haavoittua pahasti!" Hahtuvatassu intti.
"Pikkuinen, Tähtiklaani ei voi varoittaa kaikesta", Valosydän maukui lempeästi. "Klaanikissat eivät silloin osaisi olla itse varuillaan."
Hahtuvatassu näytti onnettomalta mutta samalla ymmärtäväiseltä ja nyökkäsi.
"Voimme jäädä seuraamaan tilannetta, jos se rauhoittaa mieltäsi", ehdotin. Hahtuvatassu nyökkäsi jäykästi ja vilkaisi Myrskyklaanin suuntaan.

Nimi: Hahtuvatassu

15.10.2014 09:44
Katsoin Syvänneloikan isää silmät pyöreinä. Sitten vakavoiduin, täällähän saattaisi olla vaikka mitä päälliköitä ja parantajia!
"Öhm... Kuinka kauan olet ollut täällä?" Kysyin ja yritin räpytellä kimmeltävää kyyneltä silmäkulmastani.
"Olen minä täällä jo jonkin aikaa ollut", Routavarjo naukaisi.
"En ole nähnyt sinua täällä, joten olet ollut täällä vasta vähän aikaa?" Routavarjo arvasi. Nyökkäsin. Nousin istumaan ja nuolaisin tassuani, se oli kylmä. Kauhistuin toden teolla.
"Hui... Olipa kylmä...Hrr", naukaisin. Valosydän ja Routavarjo vilkaisivat toisiansa ja naurahtivat. *Täällä sentään minusta on jotain hyötyä.* mietin hymyillen. Katsahdin alas ja näin ketun joka kulki kohti Myrskyklaanin leiriä. Karvani pörhistyivät kynteni liukuivat esiin.
"Kettu! Mitä minä teen?!" Parahdin ja nousin ylös. En tosiaankaan tiennyt mitä tehdä...
//Jompi kumpi?

Nimi: Routavarjo

15.10.2014 09:22
Lopetin keskustelun Aamunhohteen kanssa ja sanoin meneväni seuraamaan Syvänneloikan tekemisiä.
Huomasin Valosydämen juttelemassa Hahtuvatassun kanssa, ja kävelin heidän luokseen. Olin kuullut heidän puhuvan Kadotusaskeleen kohtalosta.
"Pahoittelen häiriötä", naukaisin kohteliaasti. "Saanko kysyä, mistä puhutte?"
"Tietenkin saat, Routavarjo", Valosydän maukui lempeästi. "Mietimme tässä miten Kadotusaskeleelle kävi,ja missä Pajusiipi on. Oletko nähnyt heitä?"
Hahtuvatassu tuijotti minua suurin silmin. "Näytät ihan Syvänneloikalta", hän hengähti.
"Syvänneloikka on poikani", sanoin lämpöä äänessäni. Hahtuvatassu nyökkäsi silmät yhä levällään.
"Kadotusaskel ei ole täällä", jatkoin vakavoituen. "Hän joutui Pimeyden metsään - tosin vain tietyiksi ajoiksi."
"Miten 'tietyiksi ajoiksi'?" Hahtuvatassu kysyi järkyttyneenä.
"Hän 'hyppii' Tähtiklaanin ja Pimeyden välillä", selitin. "Välillä hän on täällä, välillä Pimeyden metsässä."
"Eihän sen pitäisi olla mahdollista", Valosydän huomatti. "Miten tiedät?"
"Niin käy niille, joiden mieli vallattiin vain osittain", selitin. "Kadotusaskel oli pohjimmiltaan hyvä, mutta hänen tekonsa vaativat myös korvauksen. Tiedän sen, koska olen itse sellainen. Itse tosin olen enemmän aikaa Tähtiklaanissa. Pahuus valtasi mieleni vain hetkeksi, joten kykenen yhä asumaan Tähtiklaanissa. Kadotusaskeleella ei ole hätää", jatkoin. "Pimeyden metsässä ei tapaa muita murhaajia. Kuulet heidän äänensä, mutta et voi tavoittaa."
//höö, sekava, Valo tai Hahtuva?//

Nimi: Kadotusaskel
Kotisivut: http://pimeyden metsä/

15.10.2014 09:05
Avatessani silmäni näin vain pimeyttä. Nousin huterasti jaloilleni ja kuuntelin ympäristöäni. Tämä ei ollut unta. Olin kuollut. Tähtiklaani tämä ei ainakaan ollut, joten jouduinko sitten Pimeyteen?
Kuulin ääniä. Jotkut niistä olivat vaikerruksen kaltaisia, jotkut huhuiluja, jotkut epätoivoisia parkaisuja. Ne kuuluivat ihan läheltä, mutta kun kävelin ääniä kohti, ne tuntuivat loittonevan samaa vauhtia kuin niitä tavoitin. Liikuinkohan edes eteenpäin? Liikuin, sen kertoi suhiseva nurmikko tassujeni alla. Nurmi oli mustaa, terävää kuin piikit... oli tuskaa kävellä eteenpäin, mutta halusin pois tästä kirotusta metsästä. Halusin Pajusiiven luokse.
Kuljin ja kuljin, mutta missään vaiheessa eteeni ei edes sattunut puuta, joka olisi osoittanut joitain muutoksen merkkejä. Oli vain tämä metsä, ja se jatkui loputtomiin.

Nimi: Hahtuvatassu

14.10.2014 22:13
Katsoin pilven reunalta ja värähdin. *Se tyhmä kettu...* Murisin mielessäni.
"Tarkalleen ottaen, kettu ajoi minut ukkospolulle ja jäin hirviön alle... Keuhkoni menivät lyttyyn", naukaisin ja värähdin inhottavalle muistolle. Valosydän nyökkäsi.
"Oletkos muuten nähnyt Pajusiipeä?" Kysyin.
"Niin ja Kadotusaskelta!" Lisäsin vielä. Naaras pudisteli päätänsä surullisesti ja kohautin lapojani. Laskeuduin makaamaan pilven reunalle ja naukaisin:
"Tältä tuntuu olla melkeinpä olematon... Tästä haaveilin vielä kuu sitten, mutta nyt koko ajatus tästä on aika kauhistuttava", sanoin. Valosydän loi minulle myötäntuntoisen katseen.
"Minua huolestuttaa kun en tiedä että onko Kadotusaskel täällä jossain vai Pimeässä metsässä... Auta armias häntä ettei hän ole siellä murhaajien joukossa", naukaisin. Valosydän nyökkäsi olevansa samaa mieltä.
"Kyllä sinä pärjäät, kyllä kaikki tulevat tänne aikanansa", Valosydän lohdutti. Nyökkäsin ja hymyilin. Katseeni osui jälleen Tiirasiipeen ja Tammikilpeen, vieläpä Liekkitähteenkin. Katsoin tukahtuneesti heidän eloansa. Laskin pääni tassijeni päälle ja suljin silmäni, silmäkulmastani vierähti hento hopeinen kyynel joka hohti. Avasin silmäni ja pyyhkäisin tassullani kyyneleen pois, katsoin tutkailevasti hohtavaa märkää kyyneltä joka kuivui tassulleni. Räpäytin silmiäni ja toinen kyynel alkoi kimmeltää silmäkulmassani, ikävöin maalle, halusin tuntea tuulen kasvoillani, nähdä Hopeahännän, tuntea maa jalkojen alla ja haistaa metsän huumaavat tuoksut.
"Eh, anteeksi, olen tälläinen pikku itkupentu", sanoin ja soin hymyn Valosydämelle.
//Valo?

Nimi: Valosydän

14.10.2014 21:08
Istuin pilven reunalla ja katselin järveä antaen nurmenvihreiden silmieni katseen käväistä jokaisen klaanin puolella. Viimeiseksi suuntasin katseeni Varjoklaanin, oman klaanini leiriin ja huokaisin syvään. Vaikka kuinka yritin, en saanut Graniittitähteä enkä kumpaakaan pennuistani näkyviini. He eivät ole leirissä, ymmärsin lopulta ja räpäytin silmiäni huolestuneena. En ollut tavannut perhettäni unissa vähään aikaan ja silmäys muiden klaanien alueelle paljasti ettei heitä näkynyt sielläkään. Missä he oikein olivat?
"Näitkö heitä?" kuului huolestunut kysymys takaani ja vilkaisin olkani yli. Tyttärentyttäreni Lehväpilke asteli vierelleni ja katsoi silmiini omilla vaaleansinisillään. Silmillä jotka olivat kuin Graniittitähdeltä perityt. Pudistin hitaasti päätäni.
"En niin missään. Heidän on oltava jossain klaanien ulkopuolella. Oletko yrittänyt tavoittaa emoasi?"
"Olen, mutta tuloksetta", Lehväpilke huokaisi. Painoin kuononi lohduttavasti pilkullisen naaraan kuonoa vasten. Tyttärentyttäreni huokaisi hiljaa ja luimisti korviaan.
"On oltava jotain mitä voimme tehdä", hän sanoi hiljaa ja nosti katseensa uudelleen minuun. Viikseni värähtivät ja olin juuri vastaamassa, kun näin liikettä silmäkulmassani. Emoni Savihäntä asteli luoksemme hänkin huolestuneen oloisena.
"En löydä Varjopentua mistään. Oletteko nähneet häntä?" hopeanharmaa naaras kysyi tummanharmaa häntä vääntyillen. Ravistin päätäni ja vilkaisin Lehväpilkettä joka myös vastasi kieltävästi. Jo nuorena kuollut veljeni ei ehkä maan päällä ehtinyt oppia kävelemään, mutta täällä hän pinkoi kuin tulessa ollut jänis ja oli vähän väliä kadoksissa.
"Voin auttaa etsimään hänet", Lehväpilke lopulta tarjoutui, jolloin Savihäntä nyökkäsi ja naaraat lähtivät rinnakkain kävelemään poispäin. Katselin heidän kulkuaan hetken ja nousin jaloilleni lähteäkseni itsekin etsimään Varjopentua, kunnes huomasin valkeana hohtavan nuoren kissan istumassa pilven reunalla ja katselemassa maan suuntaan. Väräytin korviani ja pian huomasinkin astelevani nuorukaista kohti. Tämä kuuli tuloni ja nosti katseensa nopeasti minuun.
"Hei, en kai vain häiritse?" kysyin tullessani naaraan luo, joka kokonsa ja nuoruutensa puolesta olisi voinut olla oppilas vai tuore soturi. Valkea naaras tuijotti minua silmät suurina, kuin uskomatta että todella seisoin hänen vieressään.
"E-et häiritse", hän vastasi saatuaan ajatuksensa kokoon ja ravisti päätään saadakseen hämmentyneen ilmeensä katoamaan. "Katselin vain Myrskyklaanin suuntaan."
"Oletko kotoisin sieltä?" kysyin, jolloin nuorukainen nyökkäsi pienesti.
"Sitten olemme rajanaapureita. Olen Valosydän, alkujaan Varjoklaanista", maukaisin ja hymyilin.
"Hahtuvatassu. Mukava tutustua", oppilas naukui.
"Kuin myös", vastasin pehmeästi ja istahdin hänen viereensä pitäen kuitenkin varmuudeksi pienen välin. En nimittäin tiennyt kuinka hän suhtautuisi liian lähelle tuleviin kissoihin. Laskimme molemmat katseemme pilven reunan yli ja hetkeen emme puhuneet sanaakaan. Edes hengityksemme ei kuulunut.
"Oletko ollut täällä kauan?" lopulta kysyin kohteliaan varovaisesti ja vilkaisin Hahtuvatassua, joka pudisti päätään.
"Vain vähän aikaa", hän vastasi hiljaa. "Kettu."
"Olen pahoillani. Minä olen asunut täällä jo monia kuita. Menetin henkeni synnyttäessäni pentuni, mutta olin sitä ennen joutunut kaksijalan pennun ja koiran riepoteltavaksi", kerroin pitäen ääneni tasaisena. Hahtuvatassu vilkaisi minua kauniilla sinivihreillä silmillään.
"Montako pentua sinulla on? Missä he nyt ovat?" naaras uteli.
"Kaksi, poika ja tytär, ja kummatkin asuvat Varjoklaanissa kuten heidän isänsä. Tyttäreni Unikkoväre on klaaninsa varapäällikkö, ja poikani Tammiroihu yksi sen kokeneimpia sotureita", kehräsin lämpimästi. Hahtuvatassun suu loksahti auki hämmästyksestä.
"Onko Varjoklaanin varapäällikkö tyttäresi? Silloinhan olet Graniittitähden puoliso!" naaras henkäisi. Naurahdin heleästi hänen ällistyneelle ilmeelleen.
"Hän oli silloin vielä soturi, Graniittiturkki. Mutta olen tuntenut hänet pentuajastani lähtien. Olimme hetken oppilaitakin yhdessä", kerroin ja tunsin haikeuden pistävän rintaani. Hahtuvatassu tuntui näkevän sen sillä hän kallisti päätään myötätuntoisesti.
"Antaisin mitä tahansa että pääsisin vielä hetkeksi käymään maan päällä", naaras naukui vilkaisten jälleen pilven reunan yli. Nyökkäsin pienesti ja huokaisin hiljaa.
"Minä antaisin mitä tahansa että olisin päässyt olemaan läsnä pentujeni elämässä, muutenkin kuin unien kautta. Mutta on muistettava olla kiitollinen että saamme tarkkailla rakkaitamme näinkin", sanoin. Hahtuvatassu nosti katseensa minuun.


//Sori tämä kökköys, mutta jatka Hahtuva jos haluat ^^//

Nimi: Hahtuvatassu

14.10.2014 19:04
Katselin Myrskyklaania surkeana ja katsoin kuinka partio lähti hakemaan Kadotusaskeleen ruumista, kärjessä oli Tiirasiipi, Pajusiiven ja Kadotusaskeleen tytär. Olisin tahtonut mennä suremaan Kadotusaskelta, vaikka Saarnihallan mukaan tuo oli luopio. Mieleeni palasi myös oma kohtaloni, joka oli tapahtunut minulle jo hyvin nuorena. Minua tosiaan ärsytti, että olin joutunut lähtemään Tähtiklaanin tahdosta jo nyt maailmasta soturiesi-isien riveihin. Ja kaiken kukkuraksi, olin ollut häpeä klaanille, en pärjännyt ketulle! Ja kun näin että Köynnössydän olisi välittänyt minusta. Saarnihallassakin olin nähnyt pilkahduksen surun häivää. *Kylmä sydän on silläkin kollilla!* ajattelin ja katsoin partiota. Minulla ei ikinä ollut ystäviä klaanissani, ehkä siksi että olin puoliverinen, koska emoni oli ollut Tuuliklaanilainen. *Hetkinen... Pajusiipi!* mieleeni hiipi naaraskissan kuva, käännyin ympäri ja aloin etsiä vimmatusti katseellani Kadotusaskeleen edes mennyttä kumppania. *Voi hyvänen aika!* tiuskaisin mielessäni. Jopa Tähtiklaanin riveissä, olin yksin ja hauras kissa, tosin nyt en voinut kuolla.
//Seuraa Hahtuvalle :'3

Nimi: Pumpuliviiksi

09.09.2014 15:50
Katselin pilvien laidalta alas maahan.
"Miten voit?", Perhossielu kysyi,hätkähdin ja käännyin taakseni.
"Hyvin", mutisin. Perhossielu puski lapaani ja häipyi.
Käänsin katseeni Jokiklaaniin,hymähdin kun katselin pentuja. Hyppäsin alas pilveltä ja vaelsin Jokiklaani reviirillä. En ollut eläessäni päässyt kulkemaan sinne. Hyppäsin ylemmälle pilvelle josta näki Jokiklaanin.
"Hei Väretähti", sanoin hiljaa,olin kuullut kollista kun emoni oli kertonut klaanin pääliköistä. Käänsin pian katseeni hopean väriseen,sekä mustan väriseen pentuun.
"Leijonapentu,lopeta!", ruskea täplikäs,valko turkkinen kolli ärähti pienesti.
"Anteeksi isä", musta pentu sanoi ja leikki nätimmin. Hymyilin ja palasin takaisin Tähtiklaaniin.

Nimi: Routavarjo

05.09.2014 20:58
"Aamunhohde..." kuiskasin kumppanini hahmottuessa eteeni. Hän hymyili minulle apeasti, mutten kyennyt vastaamaan hymyyn. Silmäni olivat selällään järkytyksestä, ja kyyneleet polttelivat niitä.
"Olen pahoillani", maukaisin tukahtuneesti. "Sinä... Kadotusaskel... Minun olisi pitänyt..."
En saanut lausetta kasaan, ja laskin katseeni räpytellen kyyneliä silmistäni. Aamunhohde asteli luokseni ja kosketti kuonollaan omaani.
"Minä tapoin sinut", kuiskasin.
"Miten niin?" Aamunhohde maukui. "Kage sen teki. Kadotusaskeleen kautta."
"Minä olisin voinut estää sen", sihahdin vihaisena itselleni. "Minullakin on paikkani Kadotusaskeleen mielessä. Hän ei vain... kuunnellut... Jouduin katsomaan aitiopaikalta, kun hän tappoi sinut."
Aamunhohteen silmät tuikkivat. "Älä syytä itseäsi, rakas", hän kuiskasi. "Loppujen lopuksi Kadotusaskeleen tahto on hänen omansa. Ja epävarmuus on se piirre, jota Kage osaa hyödyntää. Et olisi voinut tehdä mitään."
Katsoin hetken avuttomana Aamunhohteen sinisiin silmiin. Puristin sitten suuni kiinni tiukaksi viivaksi ja laskin katseeni kyyneleiden tipahdellessa maahan.
"Et tajua, miltä se tuntui", kuiskasin. "Katsella, kun sinut tapetaan, tietäen, että olisi voinut vaikuttaa siihen jotenkin, muttei voi vaikuttaa enää."
Aamunhohde painautui rintaani vasten. "Ymmärrän", hän maukui. "Mutta älä ajattele sitä." Naaras pyyhkäisi hännällään kyyneleet pois poskiltani ja hymyili. "Olen tyytyväinen tähän näin."
"Minusta tuntuu, että tapoin sinut", mumisin. "En saa sitä pois mielestäni. Et ansainnut tuota, Aamunhohde, et todella ansainnut."
"Ja sinäkö sitten ansaitsit kuolla hitaasti ja tuskallisesti myrkytykseen?" Aamunhohde maukaisi järkevästi. "Järki tassuun, Routavarjo. Et olisi voinut tehdä mitään. Ole ennemmin iloinen siitä, että saamme olla taas yhdessä."
Viimein hymy piirtyi kasvoilleni. Varovainen, vino hymy. "Niin", myönnyin. "Paras miettiä tämä siltä kannalta."
Silti mielessäni tiesin, etten antaisi tätä ikinä itselleni anteeksi.

 

©2018 Metsäketo - suntuubi.com